Page 1

Charles Landry ja Kaupunki 3.0 s. 8

Maailma on minun, maailma on sinun, maailma on tehty meitä varten s. 12

Quo vadis, humanitas? s. 21

Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry fackorganisation för konst- och kultursektorn taku


Puheenjohtajalta ......................................................................... 3

T ä s s ä

n u m e r o s s a

Raha ja kulttuuri .......................................................................... 4 Merja Isotalo Kulttuuri tukee osallistumista ja yhteiskunnan kehittymistä ........... 7 Sakarias Sokka Charles Landry ja Kaupunki 3.0 ................................................... 8 Petri Pietiläinen Luovan kaupunkikehittämisen järkäle hätkähdyttää ajattelemaan ........................................................... 10 Petri Pietiläinen Kolea elämä ................................................................................ 11 Panu Hämeenaho Maailma on minun, maailma on sinun, maailma on tehty meitä varten ..................................................... 12 Raisa Niemi

Kansikuvan suunnittelu Petra Innanen

Muistojen mahdollisuudet kansainvälistyä .................................... 14 Petri Pietiläinen Oma polku .................................................................................. 15 Meri Kinnunen Tutkimus ennakoi amk-taidekoulutuksen romahtamista ................ 16 Petri Pietiläinen Suomen ensimmäinen kansanopisto ............................................ 18 Tuula Vuolle-Selkin Kansanopistot Suomessa ............................................................ 20 Merja Isotalo Quo vadis, humanitas .................................................................. 21 Elena Gorschkow-Salonranta

Julkaisija: Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry/ Fackorganisationen för konst- och kultursektorn rf Lehden toimituskunta: päätoimittaja Kirsi Herala p. 040 5111 200 email: kirsi.herala@taku.fi. Mari Lankinen, Petri Pietiläinen, Merja Isotalo, Raisa Niemi ja Riina Virkkunen. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Julkaisuun tarkoitetuista artikkeleista ja niiden toimitusajoista on sovittava toimituskunnan kanssa. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on lehden kuvituksessa käytetty Ingram-kuvakirjaston kuvia. Taitto: Kirsi Herala/Anne Punttila Paino: Painokotka Oy, Kotka ISSN 1457-7003 ISSN 2243-030X Aikakauslehtien Liiton jäsenlehti TAKU:n lehdessä olevat artikkelit ja niissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä. Ne eivät välttämättä edusta TAKU ry:n virallista kantaa.

2 TAKU

Vapaat ryhmät kaipaavat tiloja ja tuottajia ..................................... 22 Raisa Niemi Kulttuurin tukijalat Suomessa - ihmisiä, instituutioita, organisaatioita ......................................... 24 Merja Isotalo Jäsensivut ................................................................................. 26


P u h e e n j o h t a j a lt a

Kuva: Johannes Wiehn

Neljäkymmentä vuotta sitten elettiin aikaa, jolloin raakaöljyn hinta nousi rajusti. Pääministeri Sorsan hallitus jätti kesällä eropyyntönsä ja maassamme pidettiin ennenaikaiset eduskuntavaalit. Presidentti Kekkonen piti puoluejohtajille tiukan puhuttelun poliittisen hallituksen aikaansaamiseksi vedoten kansalliseen hätätilaan eli ennätykselliseen 63 000 ihmisen työttömyyteen. Loppuviimein kasaan runnottiin Miettusen “hätätilahallitus”. Heinäkuussa Aulis Sallisen ooppera Ratsumies sai ensi-iltansa osana Olavinlinnan 500-vuotisjuhlia ja syksyllä Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset kantaesitettiin Kansallisoopperassa. Euroviisut oli järjestetty keväällä Tukholmassa. Pihasoittajat sijoittui seitsemänneksi kappaleella Old Man Fiddle keräten Suomen viisuhistorian ensimmäiset 12 pistettä Saksalta ja Sveitsiltä.   Neljäkymmentä vuotta sitten elettiin myös kulttuuripolitiikan aikaa, jossa kulttuuripalvelut alettiin määritellä osaksi suomalaista hyvinvointivaltiota. Eduskuntavaalien viimeisenä äänestyspäivänä maanantaina 22. syyskuuta 1975 pieni joukko aikansa aktiivisia kummajaisia, kulttuurisihteereitä, kokoontui Tampereen Kaupunginhotellissa keskustelemaan ammatillisesta edunvalvon-

nasta, vertaistuesta ja verkostoitumisesta; kunnallisten kulttuurityöntekijöiden omasta ammatillisesta yhdistyksestä. Tuosta kokouksesta alkoi vuosikymmenten matka kohti tämän päivän Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry:tä. TAKU:n hallitus päätti tilata historiateoksen yhdistyksen eri vaiheista 40-vuotisjuhlavuotensa johdosta. Jäsenistölle suunnatun tarjouskilpailun joukosta tekijäksi valikoitui YTT, FM Jaana Luttinen ehdotuksellaan mukaansa tempaavasta, mutta myös vankan tutkimuksellisen otteen sisällään pitävästä teoksesta.     Juhlakirjassa käsitellään TAKU:n tarinaa osana suomalaista kulttuuri- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Historiateos tarkastelee myös kulttuurityön ominaislaatua, arkea ja yhteiskunnallista merkitystä 1970-luvulta tähän päivään. Kirjan toteutuksessa haluttiin antaa painokkaasti ääni toiminnassa mukana olleille ja heidän näkemyksilleen tapahtumista ja päätöksenteosta.   Toiminnan, menestyksen ja hetkellisten takaiskujen takana ovat aina ihmiset. Takulainen tarina onkin siis hyvin vahvasti asialle omistautuneiden, innostuneiden ja sinnikkäiden ihmisten yhteisten ponnisteluiden kudelma. 40-vuotisjuhlan kunniaksi hallitus haluaa tehdä tätä työtä näkyväksi ja antaa tunnustusta aktiivisesta toiminnasta TAKUn päämäärien hyväksi jakamalla kymmenen ansiomerkkiä. Pyydämme teiltä perusteltuja ehdotuksia ansiomerkin saajaksi marraskuun alkuun mennessä. Esitykset voi tehdä nettisivullamme taku.fi olevan lomakkeen kautta ja kaikki määräaikaan mennessä tulleet ehdotukset, myös postitse toimistolle osoitetut, huomioidaan.   Elämä on joskus hieman oikukas ja historia koukeroinen. Itse asiassa, TAKU perustettiin tavallaan kahdesti, sillä toinen perustamiskokous pidettiin toukokuussa 1977. Tätä seikkaa mukaellen TAKU myös juhlistaa merkkivuottaan kahdesti.   Jäsenistön omaa 40-vuotisjuhlaa vietetään syyskokouksen yhteydessä Tampereella. Leipää ja sirkushuveja – juhlaseminaarissa julkaistaan myös historiateos Kulttuurista työtä. Ansiomerkit taustalla olevine tarinoineen jaetaan loppuvuodesta. Juhlinnasta, muistamisista ja kirjasta kerrotaan lisää vuoden viimeisessä Taku-lehdessä.   Tervetuloa osallistumaan juhlavuoden toimintaan! Mari Lankinen

TAKU 3


Merja Isotalo

ja kulttuuri  Raha – rakennerahastot ja maaseuturahoitus kulttuurityön tukena

Kulttuuri takoo rahaa ja vaikuttaa? Näin oli Opetusja kulttuuriministeriössä otsikoitu miniseminaari, jossa syyskuun alussa käsiteltiin Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen tuoretta verkkojulkaisua "Kulttuuripolitiikan yhteys EU:n innovaatio- ja aluepolitiikkaan – EU:n rakennerahastojen ja maaseudun kehittämisohjelman lisäarvo kansalliselle kulttuuripolitiikalle". Ainakin selvityksen nimessä on runsaasti hakusanoja asiasta tietoa kaipaavalle.

Lisätään taiteen perusopetusta ja kulttuuritoimintaa. Tunnistetaan kulttuurin hyvinvointimahdollisuudet aiempaa paremmin. Tuodaan kulttuuri lähemmäs jokaista suomalaista edistämällä julkisissa tiloissa ja laitoksissa esillä olevaa taidetta." Tarkennuksena ohjelmassa on kaksi lisäystä, joiden mukaan tällä hallituskaudella ensinnäkin parannetaan epätasaisesti jakautunutta taiteen perusopetuksen ja lastenkulttuurin saatavuutta taiteenalakohtaisesti maan eri osissa ja toiseksi laajennetaan prosenttitaiteen periaatetta yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa taiteen hyvinvointivaikutusten tukemiseksi. Analyysi rahan vaikuttavuudesta

Muutoksia ja hallitusohjelmaa Ylijohtaja Riitta Kaivosojan avauspuheessa tulivat esille monet yhteiskunnan tämän päivän muutoksessa olevat asiat, jotka vaikuttavat myös suoraan tai välillisesti kulttuuripolitiikkaan. Kuntien tehtäviä väljennetään ja itsehallintoa halutaan lisätä, valtion aluehallintoa vaihteeksi uudistetaan ja kaiken yllä liikkuu sote. Uusimmassa eli Sipilän hallitusohjelmassa yhtenä kärkihankkeena on kuntien toimintavapauden edistäminen eli miljardi pois kustannuksista. Kaivosoja totesi, että tässä tilanteessa keskustelu kulttuuripolitiikasta on ollut aliarvostettua eikä kulttuuri ole ollut mukana keskusteluissa, jossa korostuu teknologiauskovaisuus. Huomautuksena voi todeta, että hallitusohjelma sisältää tasan yhden taidetta ja kulttuuria koskevan kärkihankkeen: "Parannetaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta. Vahvistetaan lasten ja nuorten luovuutta. 4 TAKU

Selvityksen toinen tekijä, Cuporen tutkija Olli Jakonen avasi tutkimuksen taustoja. Opetus- ja kulttuuriministeriössä tarvitaan päätöksenteon ja valmistelun pohjaksi tietoa EU:n rakennerahastojen kautta tulleen kulttuurituen määrästä ja alueellisesta kohdentumisesta. Erityiskysymyksinä tässä selvityksessä olivat kysymykset siitä, millä EU:n alueja innovaatiopolitiikan teemoilla on yhteys kulttuuripolitiikan tavoitteisiin ja millaiset ja millä tavoin toteutetut kulttuurin alan alue- ja innovaatiopolitiikan hankkeet ovat olleet tässä suhteessa erityisen merkityksellisiä ja vaikuttavia. Analyysia hyödynnetään tietysti rakennerahastokauden 2014-2020 hankkeiden valinnassa ja ohjauksessa. Suomi on ollut EU:n jäsen jo 20 vuotta ja mukana rakennerahastoohjelmissa (EAKR, ESR ja Leader) koko sen ajan. Näin on saatu uusi rahoitusväline valtion ja kuntien perinteisten rahoitusten lisäksi ja rinnalle. Jakonen totesi, että rakennerahastorahoista on tullut alueellisen

Härkätien Teatteri tutustumassa esihistoriaan Euran Käräjäkivillä EU-rahoituksen turvin käynnistetyn kesäteatterin toiminnan ensimmäisenä vuonna (2004).

kulttuuripolitiikan kannalta keskeinen väline. Selvityksen tekijöille, Ritva Mitchellille ja Olli Jakoselle, oli haaste löytää yhdenmukaista ja täysin vertailtavaa tietoa koko ajalta, vaikka aikaisempiakin selvityksiä kulttuurihankkeista on tehty. Hyvin väljän arvion mukaan kulttuurille olisi tullut 500-1000 miljoonaa euroa julkista rahaa kuluneiden 20 vuoden aikana. EU-rahalla selvityksen mukaan on vaikutettu moniin asioihin: kolmas sektori on monipuolistunut sekä rahoituksen että toimijuuden osalta, on pystytty rahoittamaan myös suuria alueellisia infrastruktuurihankkeita, yksityistä rahaa on saatu kanavoitua mukaan, yhteistyö ja verkoistoituminen ovat lisääntyneet. Tietysti myös hankeosaaminen on parantunut ja poikkisektoriaalisuus yleistynyt. Rahaa kotiseututyöstä luovaan talouteen Ensimmäisen ohjelmakauden 19951999 kulttuurihankkeista suurin osa liittyi kulttuuriperintö- ja kotiseututyöhön kuten pääosin muissakin EUmaissa. Arviolta noin 110 miljoona euroa tuli näihin hankkeisiin EU:n ja valtion rahaa. Toisella ohjelmakaudella 2000-2006 painotus oli kulttuurimatkailussa, jolloin taloudelliset vaikutukset tulivat selkeämmin hankkeiden tavoitteiksi. Kaiken kaikkiaan opetusministeriön hallinnonalan julkinen rahoitus nousi 654 miljoonaan eu-


Härkätien Teatterin ensimmäinen ensi-ilta Letkun Pirtin pihassa kokoaikaisessa sateessa - intoa on riittänyt alun kaksivuotisen EU-hankkeen jälkeenkin, viime kesänä esitettiin Härkätien Teatterin paikallishistoriaan perustuvien näytelmien sarjan 23.näytelmä, joka tosin kuvasi vuotta 2050.

roon. Luovien alojen yritystoiminnan kehittämiseen kohdistettiin tästä 65 miljoonaa euroa. Kolmas kausi 2007-2013 oli jo selkeästi omistettu luovan talouden ja kulttuuriyrittäjyyden edistämiseen. Varsinaisille kulttuurihankkeille myönnettiin yli 200 miljoonaa euroa, mikä oli lähes seitsemän prosenttia kaikista EAKR-, ESR- ja valtionrahoitusta saaneista hankkeista. Neljäs ohjelmakausi 2014-2020 alkoi viime vuonna, ensimmäiset haut ovat jo avautuneet. Todettava kuitenkin on, että EU:n rakennerahastovarat eivät ole kasvaneet eivätkä tule Suomen osalta kasvamaan tulevaisuudessa, vaan päinvastoin. Mitchell ja Jakonen toteavatkin, että selvitys pyrkii osaltaan antamaan eväitä ja parantamaan mahdollisuuksia toteuttaa hyviä kulttuurihankkeita. Rahalla sai EU-jäsenyyden alkuvaiheessa uusi jäsen saa aina suhteessa suuremman potin yhteisistä rahoista. Alun ihmettelyn ja haparoinnin jälkeen Suomessakin opittiin hakemaan hankerahoitusta monenlaisiin kulttuurihankkeisiin. Tuli hienoja onnistumisia, mutta myös vähän epämääräisiä epäonnistumisia. Selvityksessä todetaan, että suomalainen kulttuurielämä joka tapauksessa hyötyi uusista rahoitusmahdollisuuksista. Ensinnäkin ne tulivat juuri silloin, kun 1990-luvun alku-

EU-hankemaailmaan perehtyminen vaatii monta istuntoa.

puolen lama oli vienyt sekä julkisen että yksityisen kulttuurirahoituksen minimiin. Toiseksi ns. vapaalle kentälle ja taidelaitosten ulkopuolella toimiville ryhmille tuli aivan uusia mahdollisuuksia saada rahaa toimintaansa. Kolmanneksi voidaan sanoa, että rahoituksen rakenteet monipuolistuivat, kun edellytyksenä olivat hankekumppanuudet ja omarahoitusosuuksien hankkiminen. Neljänneksi hyödyksi voi nimetä sen, että kolmannen sektorin toimijat ovat saaneet aivan uuden rahallisen resurssin omaan toimintaansa, mikä on merkinnyt monia avauksia ennen kaikkea alueellisesti. Esimerkiksi maaseudun kulttuuripalvelut ovat perustuneet perinteisesti yhdistysten, yhteisöjen ja yksittäisten toimijoiden aktiivisuuteen. Pohja on siis ollut olemassa niille yli 700 erilaisten yhdistysten toteuttamille kulttuurin kehittämishankkeille, joita ohjelmakaudella 2007-2013 toteutettiin pelkän maaseutuohjelman kautta. Manner-Suomen maaseutuohjelmassa olivat viime kaudella pohjalaiset erityisen ahkeria: 71,4 miljoonan euron potista Pohjanmaille meni 21,6 miljoonaa. Huipulla porskuttaa Pohjanmaa (siis muut Pohjanmaat ovat Etelä-P ja Pohjois-P, mikä täten ei-pohjalaisille tiedoksi saatettakoon. Toim.huom.) 8,9 miljoonalla, 110 hankkeella, hankkeiden keskikoko noin 82 000 euroa, rahoitusosuus asukasta kohti 36 euroa ja kulttuurin osuus ELY-alueen

rahoituskehyksestä 19 %. Vastaava prosentti oli esimerkiksi Hämeessä ja Pohjois-Savossa 5 %. Rahaa kulttuuriin - millä? Jakosen ja Mitchellin selvityksessä on listattu hyvien ja vaikuttavien kulttuurihankkeiden piirteitä. Analyysin mukaan näitä ovat mm. vahva pohja paikallisissa ja maakunnallisissa kehittämissuunnitelmissa tai valtakunnallisissa linjauksissa, jotka otetaan huomioon jo hankkeitten suunnittelussa. Maaseutuhankkeet lähtevät puolestaan paikallisista tarpeista ja Leader-yhdistysten ohjelmista. Tarvitaan myös elävä ja dialoginen suhde taiteen ja kulttuurin kentälle, ruohonjuuritasolle saakka. Hyvissä hankkeissa toteutuu useiden toimijoiden ja kumppanuuksien onnistunut yhteistyö, se voi olla alueellista, ylimaakunnallista ja/tai kansainvälistä verkostoitumista. Toiminnan tavoitteet voivat olla myös sellaisia, että kannattaa hyödyntää useita eri rahastoja, esimerkiksi rakenteita aluekehitysrahaston kautta, osaamista sosiaalirahaston kautta ja pienimuotoisia osioita maaseutuohjelman kautta. Rajojen ylittäminen ja kokeilut ovat myös hyville hankkeille tyypillisiä. Infrastruktuurin kehittäminen taiteelle ja kulttuurille on kestävän kulttuurisen kehityksen edistämistä ja alueen kulttuurisen perustan ja imaTAKU 5


kulttuuri- ja kulttuuriperintöpalvelujen kehittäminen. Eurooppa 2020 -ohjelman kulttuurisisällöt on liitetty kasvuun: älykäs kasvu, kestävä kasvu ja osallistava kasvu. Ne sisältävät viime vuosien keskeistä sanastoa, osaaminen, innovointi, talouden kehittäminen, digitaalinen yhteiskunta, resurssitehokkaampi, kilpailukykyisempi, ilmasto, energia, liikkuvuus, taloudellinen, sosiaalinen ja alueellinen yhteenkuuluvuus, työllisyys.

Kylien hanketoiminnan kaavio.

gon vahvistamista. Kulttuuriperintö ja kulttuuriympäristöt ovat edelleen rahoitettavia kohteita. Toisaalta digitalisaatio katsotaan tulevaisuudessa kulttuurisesti keskeiseksi ennen kaikkea kulttuurisisältöjen tuottamisen ja levittämisen sekä kansalaisten aktivoimisen näkökulmista. Vaikuttavuuden kannalta olisi hyvä, jos hankkeen jälkeen voidaan esimerkiksi toteuttaa toiminnan vakiinnuttamishanke, toiminta saadaan jatkumaan alueen kuntien ja yritysten suoralla rahoituksella, uusi toimija siirtyy osaksi valtionavustusjärjestelmää (esimerkkinä Pukstaavi) ja innovatiiviset kokeilut saadaan vakiinnutettua pysyväksi toiminnaksi. Ongelmiakin Mitchell ja Jakonen löysivät kulttuurihankkeiden toteuttamisessa. Yhteistyökumppaneiden on oltava riittävän läheisiä ja sitoutuneita. Huomioon on otettava taideja kulttuuritoimijoiden omat tarpeet ja tavoitteet eikä saneltava ylhäältä päin. Se edellyttää riittävää dialogia kentän toimijoiden kanssa oletusten sijaan. Kulttuurihanke vaatii projektipäällikön, joka hallitsee sekä hankeosaamisen että kulttuurin substanssiosaamisen. Samaa osaamista on oltava myös niillä, jotka arvioivat hankkeita, antavat lausuntoja ja tekevät rahoituspäätöksiä. Luottamukselliset välit kaikkien edellä mainittujen kesken ovat tarpeen varsinkin silloin, kun hankkeessa on syytä muuttaa jotakin. Rahastojenkin välillä pitäisi olla enemmän yhteyksiä kokonaisuuden hahmottamiseksi ja selkeän työnjaon aikaansaamiseksi. 6 TAKU

Iso ongelma on pienten toimijoiden omarahoituksen saaminen ja riittävyys. Se on merkinnyt myös sitä, että monet hankkeet ovat olleet suurten koulutusorganisaatioiden toteuttamia. Joissakin tapauksissa hankkeilla on myös rahoitettu omaa muuta toimintaa eli tehtailtu hankkeita vain hankkeiden vuoksi. Myös yritysrahoitus on ollut joskus taloudellisten pikavoittojen tavoittelua eikä se ole välttämättä hedelmällinen lähtökohta kulttuurihankkeelle. Hankkeitten tulosten saaminen pysyviin rakenteisiin on usein vaikeaa. Selvityksessä todetaan, että on ollut hyviäkin hankkeita, jotka eivät kuitenkaan ole jalkautuneet ja jatkuneet hankerahoituksen päätyttyä.

Kulttuurin osalta tarkoitetaan kulttuurisia ekosysteemejä, alueiden kulttuurista brändäystä, digitaalisia kulttuurisisältöjä, kulttuuriperinnön digitalisointia, kulttuuria lähteenä uusille ideoille, taiteen ja kulttuurin osallistavuutta ja sosiaalista vaikutusta, kulttuurien välistä dialogisuutta ja monikulttuurisuutta. Näillä eväillä eteenpäin, mitä muutakaan voi sanoa. Jokaisen ohjelmakauden jälkeen on luvattu, että hanketoimintaa helpotetaan ja byrokratiaa yksinkertaistetaan. Aivan näin se ei ole mennyt. On kuitenkin kannustettava rohkeaan sukellukseen sisälle hankemaailmaan ja rahoituksen hakuun. Monet rakennerahastorahoitteiset kulttuurihankkeet ovat jo jättäneet oman pysyvän jälkensä suomalaiseen kulttuuriin ja taiteeseen.

Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen verkkojulkaisuja 29

Eurooppa 2020 ja kulttuuri Kuten ennenkin, rakennerahastoista rahoitettavien hankkeiden on toteutettava jotakin Suomen uuden rakennerahasto-ohjelman tavoitteista ja alueellisen hankkeen on tuettava lisäksi alueellisia painopisteitä. Uudessa kansallisessa rakennerahasto-ohjelmassa "Kestävää kasvua ja työtä 2014-2020" kulttuuri ja luovat alat ovat esillä seuraavissa kokonaisuuksissa ja teemoissa: 1. kulttuuriomaisuuden ja luovan omaisuuden kehittäminen pk-yrityksissä, 2. kulttuuripalvelujen ja luovien palvelujen edistäminen pk-yrityksissä tai niitä varten, 3. julkisen sektorin tietojen saatavuus (avoin data, sähköiset kulttuuri- ja matkailupalvelut, digitaalikirjastot), 4. julkisen kulttuurija kulttuuriperintöomaisuuden suojelu ja kehittäminen ja 5. julkisten

OLLI JAKONEN, RITVA MITCHELL

Kulttuuripolitiikan yhteys EU:n innovaatio- ja aluepolitiikkaan EU:N RAKENNERAHASTOJEN JA MAASEUDUN KEHITTÄMISOHJELMAN LISÄARVO KANSALLISELLE KULTTUURIPOLITIIKALLE

Olli Jakonen - Ritva Mitchell: Kulttuuripolitiikan yhteys EU:n innovaatio- ja aluepolitiikkaan. EU:n rakennerahastojen ja maaseudun kehittämisohjelman lisäarvo kansalliselle kulttuuripolitiikalle. www.cupore.fi/verkkojulkaisut_29.php


Sakarias Sokka

Eurooppalaisten nuorten osallistuminen järjestö- ja vapaaehtoistyöhön sekä politiikkaan on laskussa. Yleisempää aktiivisuutta on kuitenkin mahdollista tukea kulttuurin kautta, sillä kulttuuriin osallistuminen vaikuttaa merkittävästi jopa demokratian toimivuuteen. Kulttuurin arvo kehityksen moottorina tulee esiin myös tuoreessa eurooppalaisen perinnön arvoa käsittelevässä projektiraportissa. Eurooppalaisetn nuorten osallistuminen heikkenee Keväällä julkaistu eurooppalaisten nuorten osallistumisaktiivisutta selvittänyt Eurobarometer -kysely kertoo osallistumisen olevan yleisesti laskusuunnassa riippumatta siitä, mihin osallistutaan. Erilaisiin kulttuuritoimintoihin osallistuminen on silti yhä aktiivista ja yleisin koulutusinstituutioiden ulkopuolella toteutuva nuorten aktiviteetti. Kyselyn tiedot perustuvat 13000 nuoren haastatteluihin 28 EU-maassa. Iältään haastateltavat olivat 15–30-vuotiaita. Konsertit ja elokuvat ovat suosituin kyselyssä mukana ollut kulttuuriharrastus, mutta myös kulttuuriperintö eri muodoissaan on merkittävä eurooppalaisten nuorten liikuttaja. Lievästä laskusta huolimatta nuorten edelleen korkea osallistumisaktiivisuus juuri kulttuuriaktiviteetteihin – 89 % vastaajista ilmoittaa osallistuneensa niihin kyselyä edeltäneen vuoden aikana – luo toivoa tulevaisuuteen nähden. Laajoihin kansainvälisiin vertailuaineistoihin perustuvien tutkimustulosten mukaan osallistumien etenkin kulttuurin ja taiteiden järjestötoimintaan indikoi demokratian toimivuutta. Kulttuuria kohtaan osoitetun kiinnostuksen ja sen raportoidun merkityksen vuoksi kulttuuritoiminnoissa piileekin paljon kehittämispotentiaalia, etenkin pai-

Kulttuuri tukee

osallistumista ja yhteiskunnan kehitystä kallistasolla. Eurobarometrin mukaan osallistuminen kiinnostaa sitä enemmän mitä paikallisempaa se on: esimerkiksi paikallisvaalit kiinnostavat (nuoriakin) kansallisia vaaleja tai EU-vaaleja enemmän ja kaksi kolmesta vapaaehtoistyöhön osallistuneesta nuoresta tavoittelee osallistumisensa kautta nimenomaan paikallisia muutoksia.

tunnistaa merkittäviä vaikutuksia ainakin talouteen ja työllisyyteen, identiteettien kehitykseen, alueiden houkuttelevuuteen, luovuuteen, ilmastonmuutokseen, elämänlaatuun, oppimiseen sekä sosiaaliseen koheesioon. Raportti suositteleekin luomaan ”perintöindikaattoreita” tulevaisuuden perintöpolitiikkoja tukemaan.

Kulttuuriperintö kehityksen tukena

Projektin ohjausryhmä toivoo kaikkien hallinnon tasojen ottavan jatkossa kulttuuriperinnön paremmin huomioon politiikkatoimissaan ja kytkevän kansalaisyhteiskunnan vahvemmin mukaan suuntaviivojen luomiseen. Projektin suosituksiin on listattu myös tavoite indikaattorien käytön ja kehittämisen sisällyttämisestä yhdeksi EU:n rahoittamien projektien rahoituskriteeriksi. Vaikka kyse on vain suosituksista, kulttuurin ja kulttuuriperinnön vaikuttavuuden arviointeja on todennäköisesti vaikea sivuuttaa tulevaisuudessa. Siinä pelissä aktiiviset toimijat, jotka ovat varautuneet vaikuttavuutta koskeviin kysymyksiin ja osoittavat kehittämishalukkuutta, poimivat rusinat.

EU:n kulttuuriohjelmasta rahoitettu kaksivuotinen projekti Cultural Heritage Counts for Europe: Towards a European Index for Cultural Heritage Europe’s cultural heritage julkaisi keväällä loppuraporttinsa. Sen mukaan kulttuuriperinnöllä on valtava arvo Euroopan kehitykselle. Loppuraportissa esitetään kulttuurija luonnonperintöä koskevan EUstrategian luomista, jotta perinnön (heritage) merkitys taloudelliselle ja sosiaaliselle kehitykselle tunnistettaisiin ja se otettaisiin tulevaisuuden suunnittelussa aiempaa suunnitelmallisemmin huomioon. Projektin tulokset osoittavat, että kulttuuriperinnön arvon tunnistamiseksi tarvitaan kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa vaikuttavuustarkasteluihin. Projektiraportti

Cultural Heritage Counts for Europe -projektin loppuraportti: http://www.encatc.org/culturalheritagecountsforeurope/outcomes/ Nuoriin keskittynyt Eurobarometer Survey, tuloksia: http://ec.europa.eu/youth/news/2015/0422-eurobarometer_en.htm Katso myös: Carreira de Silva, F., Clark, T. N. & Cabaço, S. (2014), “Culture on the Rise: How and Why Cultural Membership Promotes Democratic Politics.” International Journal of Politics, Culture and Society 27 (3): 343-366.

TAKU 7


Charles Landry muistuttaa luovuuden kuuluvan kaikkeen tekemiseen eikä pelkästään taideteosten syntyyn.

?

Onko taide sittenkin ymmärretty liian kapeasti? Onko kaikessa luovuutta? Pitääkö kaupunkikin luoda, tehdä eikä pelkästään rakentaa? Vaikeissa kysymyksissä voisi auttaa Charles Landryn ajatteluun tutustuminen.

– Kävelin myöhään eilen illalla Tapiolassa. Hiljaista ja kaunista. Mietiskelin, kuinka kiinnostava tämäkin ympäristö on, Charles Landry selittää Hanasaaren kulttuurikeskuksen takapihalla Espoossa. Maailmankuulu brittiläinen kaupunki- ja kulttuuritutkija sekä ajattelija Landry on Hanasaaressa Espoon kaupungin kutsumana. Espoon kaupungissa pohditaan parhaillaan kulttuuristrategian tekemistä. Tähän saumaan haluttiin monipuolisena ajattelija tunnettu Landry apuun. Keskiviikkoaamuna 27. toukokuuta on lämmin. – Ai? Maailmankuulu, mitä tarkoitat sillä? Landry ei pidä mielistelystä. Haastattelijan pitää selittää, että on etsinyt artikkeleita Internetistä ja lukenut kommentaareja hänen ajattelustaan, oppilaistaan ja yhteistyökumppaneistaan. Niistä kertyy melkoinen määrä erilaista ylistystä.

8 TAKU

Charles Landry ja

Kaupunki 3.0

– Ymmärrän. Poikani mielestä minun pitäisi olla paljon kuuluisampi, mutta se olisi tarkoittanut ravaamista ympäri maailman ja aina kun joku kutsuu tai maksaa. Sitä en ole koskaan halunnut tehdä vaan pystynyt valitsemaan itselleni kiintoisia tapauksia, ja siksi olen täällä. Espoo ja Suomi kiinnostavat.

Vapaus ajatella instituutioiden ulkopuolella Landry on aina ollut kiinnostunut kulttuurista laajemmin kuin taiteena mutta sen lisäksi hän korostaa vielä taloushistorian ja politiikan vaikutusta kaupunkien, luovuuden, kulttuurin ja taiteen hedelmällisessä yhdistämisessä. Liian kapea näkökulma vie umpikujaan. – Mitäpä sitä voisikaan olla kuin monipuolinen katsantokannaltaan, olenhan minä britti, jolla on saksalaiset sukujuuret ja joka opiskeli Italiassa. Minulla on tästä taustas-

ta johtuen 360 asteen näkökulma, Landry naurahtaa itselleen hyvin tyypillisesti. Hän on pitkään tarkastellut asioita ympärillään. Jo vuonna 1978 hän perusti Commedia-organisaation, jonka keskeisenä ajatuksena oli tutkia sitä, miten ihmiset ja organisaatiot heidän ympärillään kommunikoivat. Nimi tuli luonnollisesti sanoista ”communication” ja ”media”. Vottoa tuottamaton Commedia pyrki haastamaan vallitsevan ajattelun ja neuvomaan uudenlaisia toimintatapoja, ja erityisesti uudenlaisia tapoja katsoa kaupunkia ja sen toimintaa. Kaikki lähti Basildonin kaupungista ja sen ongelmista teatterinsa kanssa. Landry tarkasteli tilannetta ja huomasi, että ei ongelma ollut teatterin rahoituksessa vaan kaupungissa kokonaisuutena. Kaupunkiin haettiin villieläinkeskusta ja kaikenlaista muuta projektia, eikä teatteri oikeastaan merkinnyt mitään kokonaisuuden kannalta. Landry päättikin


tarkastella kaupunkeja kokonaisuuksina, eikä osiensa summana. – Tietysti luovuus, taide ja kulttuuri nousivat heti esiin. Kulttuurin pitäisi olla kaupunkiajattelumme keskiössä eikä kaikkialla samanlaisten kauppakeskusten. Urallaan Landry on ollut onnekas, koska hänen ei ole koskaan tarvinnut työskennellä esimerkiksi yliopistossa tai jossain tutkimuslaitoksessa. Hän on saanut työhönsä muutaman merkittävän brittiläisen säätiön tuen, minkä turvin hän on pystynyt säilyttämään vapautensa. Hänen ei ole tarvinnut jatkuvasti metsästää yliopistossa uutta rahoitusta, uutta pestiä tai juosta ympäri maailmaa luennoimassa kerätäkseen oman elantonsa. – Näiden säätiöiden johtoajatuksina on se, että ihmisiin pitää luottaa ja toiminnan pitää edistää yleistä hyvää, mitkä ovat sopineet minulle.

Ajatusten kääntämistä ympäri Landry haluaa kääntää ihmisten näkökulmia. Tässä hän luottaa salakavaliin iskulauseisiin, sloganeihin. Yleensä slogan mielletään poliittiseksi tai kaupalliseksi hokemaksi, jonka tarkoitus on juurtua niin syvälle kuulijoiden päähän, etteivät nämä enää osaa ajatella itse. Landry on keskittynyt kääntämään tämän nurinpäin juuri sloganien avulla. – Otetaan nyt tämän viimeisimmän kirjani nimi, The Art of City Making, Landry selittää. Hänelle teoksen nimen eli tietyssä mielessä sloganin keskeinen elementti ei ole sana ”taide” vaan sana ”tekeminen”. – Pitää saada ihmiset ajattelemaan, että kaupunki ei ole pelkästään katujen, rakennusten, fyysisen tietokonetermein hardwaren, kokonaisuus, joka rakennetaan vaan kaupunki tehdään, ja tehdään luovasti. Samalla tavalla kuin taiteilija käyttää luovuuttaan tekemisessään, niin samalla tavalla sairaanhoitaja tai kaupungin virkamies, byrokraatti voi käyttää luovuuttaan, jos hän lähtee tekemään kaupunkia. Landry haluaa sloganeillaan laittaa ihmiset ajattelemaan, olemaan luovia, kääntämään ajatukset ympäri. Vuosikymmenten pohdinnat saavat Landry mietteliääksi. Hänelle kau-

punki on elävä, kehittyvä, luova, hengittävä organismi, eikä pelkkää rakennettua ympäristöä. – Minä kohtelen kaupunkia kuin henkilöä, ja haluan lähestyä sen yksilöllistä olemusta samalla tavalla kuin psykologi lähestyy ihmisyksilöä. Tämän takia Landry ei halua koskaan mennä minnekään heittelemään kuulijajoukon pureskeltavaksi vuosien aikana esittämiään monia ajatuksiaan. Hänen pitää saada tutustua paikkaan. Tämän takia hän viettää kaksi päivää Espoossa ja vaelteli edellisenä iltana Tapiolassa. Haastattelija ja Landry joutuvat pohtimaan kielen kiemuroita. Miten ihmeessä pystyy ilmaisemaan suomeksi Landryn radikaalin ajatuksen kaupunkisuunnittelusta: – Planning culturally, not cultural planning! Ymmärtäisikö suomalainen kaupunkisuunnittelija seuraavanlaisen version ajatuksesta: Kaiken kaupunkisuunnittelun pitäisi pohjata kulttuurisesti lähtevään kulttuuria arvostavaan suunnitteluun eikä kulttuurisuunnitelmaan. – Haluan päästä yhä syvemmälle siihen, mitä kaupunki oikeastaan on, koska minulle kaupunki on monimutkaisin elävä organismi maailmassa. Haluan, että ihmiset tuntisivat kaupungin kaikilla aisteillaan. Tässä tietysti usein ajatellaan sitä, että taiteen pitäisi olla läsnä katukuvassa, mutta tähän ei pitäisi jäädä. Landry ei lakkaa muovaamasta samoja perusajatuksia uudestaan ja uudestaan: Kaupunki on elävä organismi, eikä pelkkä rakennusten ja katujen kokonaisuus. Luovuus ei ole pelkästään taidetta, eikä luovaa kaupunkia tehdä lisäämällä taiteen merkitystä kaupungissa. – Tietysti kulttuurin ja taiteen pitäisi olla kaiken keskiössä myös kaupungeissa, Landry painottaa monta kertaa keskustelussa.

sä enemmän ”softwarea” eli taidetta, kulttuuria, puistoja, tapahtumia mutta silti se hänen mielestään vanhanaikaista. – Kaupunki 3.0 -versio on luova ratkaisu kaikilta puolita. Kaupunkia muovataan, rakennetaan ja tehdään yhdessä kaikkien kanssa, eivätkä suunnittelijat pääse päättämään kuten aiemmin. Landryn kanssa keskusteleminen räjäyttää ajatuksia. Hän ei halua selittää, että näin tai noin pitäisi tehdä. Hän korostaa, että kaiken takana on halua olla avoin, halu nähdä asiat toisin, eikä aina niin kuin on ennenkin tehty. – Pitää katsoa asioita, eikä aina vain päättää, että nyt pitää muuttaa asiat ja saada uutta, uutta, uutta. Eihän se koskaan lopu. Luovan kaupungin tekeminen on loputtoman tarinan aloittamista. Charles Landry hymyilee ja painottaa, että toimittaja muistaa nyt kirjoittaa luovuudesta niin, että sitä on kaikkialla, eikä pelkästään kulttuurissa, eikä kulttuurikaan ole pelkästään taidetta. – En itse asiassa paljoakaan lue kirjallisuutta, mutta runoudessa on tietynlaista ajatusten kiteytymistä. Esimerkiksi japanilainen zen-ajattelu ja haiku-runous kiteyttää sen, mitä olen itse yrittänyt saada elämäntyölläni aikaan. Haluan nimittäin tehdä näkymättömästä näkyvää. Tämä on japanilaisen zen-puutarhan olemus. Voit katsoa sitä vaikka kuinka kauan, etkä välttämättä näe mitään mutta se tekee sinuun kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen. Puolitoista tuntia Charles Landryn kanssa saa minut toivomaan, että pääsisin kuulemaan hänen esitelmänsä Espoon päättäjille iltapäivällä ja että kaikkien suomalaisten kaupunkien päättäjät kuulisivat hänen ajatuksiaan.

Haikujen kaltaista kaupunkiajattelua Aikoinaan ihmiset tyytyivät nykymielessä Kaupunki 1.0 -ratkaisuun ennen kuin taloudellinen nousu toi tilaisuuksia tuoda kaupunkeihin uusia mahdollisuuksia esimerkiksi julkisen taiteen keinoin. Tässä Kaupunki 2.0 -versiossa oli Landryn kielenkäytösTAKU 9


Luovan kaupunkikehittämisen järkäle hätkähdyttää ajattelemaan Petri Pietiläinen

Charles Landryn käsityksiä kaupungeista ja niiden kehittämisestä voisi lukea loputtomiin. Hänen keskeinen teoksensa The Art of City-Making (Earthscan, 2006) onkin yli 450 sivuinen järkäle, joka pursuaa tietoa, historiaa, esimerkkejä, analyysejä, neuvoja, pohdintaa ja suoranaisia ohjeita erilaisille kaupungeille, erilaisista kaupungeista ja erityisesti tulevaisuudesta ympäri maailmaa.

S

inänsä teosta lukiessa harmittaa, ettei sen mukana ole yksinkertaista, ja irrotettavaa, pientä kolmen kohdan visuaalisesti rakennettua opasta hyvän kaupungin alkutaipaleelle. Tällaisena kirja ei todellakaan sovellu nykyvirkamiehille tai poliitikoille. Jos sitä jaksaa kahlata, ihastuu taatusti ja saa valtavasti ideoita. Lopusta löytää ylimääräisen kiitoksen.

Mitä minulle jäi kirjasta käteen? Ensinnäkin se, ettei hyvän kaupungin kehittämisessä ole mitään yksiselitteistä kaavaa. Kaupunki ei ole kone, joka voidaan korjata kuntoon, ja sitten se taas jyskyttää hyvinvointia asujilleen. Kaupunkeja pitää haistella, maistella, katsoa ja kuunnella eikä milloinkaan suunnitella paperille visioita. Landryn kirja vilisee esimerkkejä erilaisista aistein koettavissa olevista asioista eri kaupungeissa. Kirjan luettuaan haluaa mennä katsomaan omaa kaupunkiaan uusin silmin.   Kaupungin kokonaisaistillinen ja kokonaisvaltainen ymmärtäminen tarkoittaa kaupunkisuunnittelussa kaupunkilaisten ymmärtämistä. Tämä ei tarkoita, että kaikki kaupunkilaisten ääneen sanomat asiat pitää uskoa. Pitää myös muistaa, että kaupungeissa asuvat voivat olla ympäristöönsä niin turtuneita, etteivät aina huomaa hyvää tai huonoa. Tämän takia kaupunkikehittäminen on taiteelliseen työhön ja taiteeseen verrattavissa oleva asia. Kaupunkisuunnittelijoiden pitäisi oikeastaan

10 T A K U

kiertää koko ajan kaupungeissaan ja kokeilla kaikkea, tavata ihmiset, kaduilla kävelevät koirat, kulkea päivin ja öin kuuntelemassa, kokemassa kaupunkia, miten se elää.

Miten se todella elää? Ymmärsin myös sen, että kaupunkia pitää kehittää kaupunkilaisille monella tapaa perinteisestä poikkeavasti. Muiden tekemistä virheistä pitää oppia, muiden tekemistä hyvistä asioista pitää ottaa mallia mutta kaikki kaupungit ovat niin erilaisia, ettei kopioimiseen ole koskaan syytä ryhtyä. Kehityksessä pitää edetä hitaasti, miettien, suunnitellen, kaikkia aisteja käyttäen. Mutta joskus suuriakin päätöksiä pitää uskaltaa tehdä! Mikään teknobyrokraattinen malli ei luo muuta kuin kaupunkimaisia autiomaita.   Landry puhuu paljon siitä, että kaupunkien ”hardcore” eli fyysinen toteutus voi olla vaikka kuinka hieno ja kuinka mallillaan, mutta kaupunki ei oikeastaan kunnolla elä ennen kuin ”softcore” on kohdallaan, se kaikki kulttuuri, elämä ja ihmisten ympäristöönsä välittämä elämäntyytyväisyys. Tätä ristiriitaa pitäisi suomalaisessa yhteiskuntasuunnittelussa todella paljon miettiä. Paljon puhutaan juhlapuheissa siitä, miten kaupunkeihin saataisiin enemmän ”pörinää”, mutta tämä jää puheiden tasolle. Arkipäivässä koetun todellisuuden ja visioiden tai juhlapuheiden sanoma pitäisi saada lähemmäs toisiaan.   Keskeinen kirjassa toistuva ajatus on elävän kulttuurin merkitys kaupungeille. Jokainen kaupunki tarvitsee itselleen tarinan lisäksi tarinankertojat, tarinan mahdollistajat, kuuntelijat ja tietysti sen ympäröivän kaupungin, josta tarina kertoo. Tarina ei saa olla yhteismitaton ympäristön kanssa. Tämän takia on hyvin luontevaa, että Landry haluaa kaupunkisuunnittelijoiden ja poliitikkojen kuuntelevan kaupunkilaisia. Jos omat eivät usko tarinaa ja vie sitä itse omilla tavoillaan eteenpäin, miksi sitten vieraat eli ne kaikkialla haluttaviksi määritellyt lukuisat turistit sitten uskoisivat tarinaa, maailmalla ja jopa Suomessakin.

Miten Guggenheim sopisi kuvioon? Landryn kirjaa lukiessa tulee mieleen esimerkiksi Helsingissä käytyä keskustelua Guggenheimin ympärillä. Voisiko Guggenheiminkin olla osa suurta helsinkiläistä tarinaa? Miksipä ei, koska sehän keskittyisi muotoiluun, ja senhän Helsinki on yrittänyt vahvasti nostaa omaksi lippulaivakseen. Samalla tietysti Landryn kirja nostattaa skeptistä pohdintaa Guggenheimista. Jos helsinkiläiset ja kaikki suomalaiset eivät ota sitä omakseen, siitä tulee vieras tarina, joka voi jotenkin kelvata mutta sitä ei viedä ylpeä eteenpäin.   Minun mielestäni Landry uskoo vahvasti, että luovuuden pelko, uuden pelko on yksi suurimmista kaupunkikehitystä haittaavista asioista. Eikä hän puhu pelkästään taiteesta tai kulttuurista vaan ylipäänsä siitä, että kaikkien ratkaisujen pitäisi olla luovia. Tähän kun todella pääsisi! Kenties luova näky tulevaisuudesta olisikin Tuomari Nurmio Kalevalakylä Kaisaniemen puistossa eikä Guggenheim.   Landryn kirjassa kehotetaan jatkuvasti keskustelemaan kaikkien kanssa eri vaihtoehdoista, tekemään suunnitelmia, hakemaan taustatietoa, rakentamaan erilaisia suunnittelu- ja keskusteluryhmiä jne. Kaikki tähtää siihen, että luovuuteen uskallettaisiin heittäytyä mutta mahdollisimman suurella ja realistisella innolla. Epäonnistumisia ei saa pelätä   Guggenheim-esimerkki oli vain yksi lukuisista ajatuksista, jotka nousivat jatkuvasti mieleen tätä kirjaa lukiessa. Landryn kirja on ajatusten aarreaitta, mutta sillä tavalla, että joudut ajattelemaan koko ajan oman kokemusmaailman kautta.   Kyllä minä pikkaisen huijasin siinä, ettei Landry anna karttaa luovalle kaupunkikehitysprosessille. Kyllä hänellä on kahdella sivulla kymmenen kohtaa tämän prosessin aloittamiseksi. Niitä kohtia siteeraan paljonkin tässä arviossa. Harmi vain, että jokainen niistä kymmenestä kohdasta oikeastaan sisältää jo monta muuta askelta, mutta pitkälle matkalle lähdettäessä se ensimmäinen askel on yleensä tärkein. Tämä askel on Landrylle kulttuurikriisin muodostaminen, loitsiminen, rakentaminen, kiihdyttäminen, tai mitä termiä halutaankaan käyttää. Kulttuurikriisi ei ole hänelle pelkästään negatiivinen asia vaan suoranainen mahdollisuus.


Panu H채meenaho

T A K U 11


Kuva:Heini Leväslaiho

Raisa Niemi

Maailma on

minun, maailma on

sinun,

maailma on tehty

meitä varten

Kolme taiteilijaa, kolme maata, kolme tarinaa. Kirjailija Emmi Itäranta, muusikko Anette Åkerlund ja näyttelijä Salla Lintonen ovat luoneet uraa ulkomailla. Osa ajautui omalle uralleen sattumalta, osa tiesi alusta asti, että ulkomaille on lähdettävä. Tässä heidän tarinansa.

 Mikä on taustasi?

Kuinka päädyit omalle alallesi?

 Oliko ulkomaille lähteminen itsestään selvää? Miten kohdemaasi valikoitui?  Millaisissa jutuissa olet ollut mukana? Mikä on ollut parasta?  Mitä haluaisit tehdä tulevaisuudessa?  Mitä suomalaisuus sinulle merkitsee? Näkyykö se työssäsi?

 Valmistuin filosofian maisteriksi Tampereen Yliopistosta vuonna 2003 pääaineenani Teatterin ja draaman tutkimus. Tein muutaman vuoden kirjoittamisen ymkirjailija pärillä pyöriviä pätkätöitä ja sinä aikana muotoutui oivallus, että halusin oppia lisää fiktion kirjoittamisesta. Vuonna 2007 lähdin opiskelemaan luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaa Isoon-Britanniaan Kentin yliopistoon, missä ryhdyin kirjoittamaan esikoisromaaniani Teemestarin kirjaa (Memory of Water). Käsikirjoitus keräsi liudan hylsyjä agenteilta ja kustantamoilta, kunnes voitti vuonna 2011 Teos-kustantamon scifi- ja fantasiakirjoituskilpailun. Kirja on ilmestynyt tähän mennessä yli kymmenellä kielellä. Toinen romaanini Kudottujen kujien kaupunki (The Weaver) on parhaillaan viimeisellä editointikierroksella ja ilmestyy vielä tänä vuonna Suomessa, ensi vuonna englanniksi.  Ei itsestään selvää, mutta olen aina halunnut matkustaa ja nähdä maailmaa, joten pohdin mahdollisuutta jo lukioaikana. Opiskelin Englannissa ensimmäisen kerran 1999-2000 ja valitsin sen ennen kaikkea siksi, että englannin kielen taitoni oli vahva. Olen lisäksi aina lukenut paljon brittikirjallisuutta, joten kulttuuri kiinnosti myös. 

Emmi Itäranta

 Amerikkalaisten Book Expo America -kirjamessujen ja viime vuonna Lontoossa järjestetyn scifi- ja fantasiaharrastajien tapahtuman Worldconin lisäksi olen osallistunut brittikustantamoni HarperCollinsin kautta muutamiin lukutilaisuuksiin ja erilaisiin virtuaalitapahtumiin. Pidin erityisesti lontoolaisessa Waterstones-kirjakaupassa järjestetystä paneelikeskustelusta, johon osallistuin elokuussa 2015. Paneelissa oli mukana useita tämän vuoden Arthur C. Clarke -palkinnon finalisteja. Paikalla oli innostava yleisö ja keskustelusta kehkeytyi kiinnostava läpileikkaus dystooppiseen kirjallisuuteen.   Jos yksi kokemus pitäisi nostaa toisten yli, kirjoittajaryhmään kuuluminen asuinpaikkakunnallani Canterburyssa on opettanut minulle valtavasti kirjoittamisesta. Ryhmään kuuluu hyvin erilaisia ihmisiä, joten palautteessa tulee esille monipuolisia, usein hyvällä tavalla yllättäviä näkökulmia. Valitettavasti ryhmä on hajaantunut viimeisen vuoden aikana, koska jäsenet ovat kaikki kiireisissä elämäntilanteissa eikä aikaa tapaamisille tahdo löytyä.  Tällä hetkellä suurin toiveeni on, että voin jatkaa romaanien kirjoittamista niin kau-

an, kuin se tuntuu mielekkäältä. Pystyn toistaiseksi elämään kirjoittamisella ja tiedän sen olevan harvinainen, etuoikeutettu tilanne. Olen myös joka päivä tietoinen, että tilanne saattaa muuttua milloin vain. En osaa ennakoida, miltä elämäni näyttää parin vuoden kuluttua, joten suunnitelmia ei voi tehdä kovin pitkälle.

 Koen suomalaisen identiteettini vahvistuneen sen jälkeen, kun muutin ulkomaille. Kirjoitan kirjani sekä suomeksi että englanniksi, joten suomen kieli on minulle korvaamaton työväline. Pidän sitä yllä puhumalla suomea ystävieni ja perheenjäsenteni kanssa sekä lukemalla suomalaista kirjallisuutta. Kaipaan Suomesta asioita, joita pidin itsestäänselvyyksinä, kun vielä asuin siellä: tilaa, hiljaisuutta, vuodenaikoja, tietynlaista valoa. Luontoa. Sitä, miltä sanat näyttävät kirjoitettuina. Lämpimiä asuintaloja. Samaan aikaan näen kulttuurissa ahtaita ja pimeitä nurkkia, jotka eivät olleet ilmiselviä, kun asuin sen keskellä. Tietoisuus siitä, mitä olen jättänyt taakseni, vaikuttaa väistämättä työhöni. Uskon, että kirjoittaisin eri tavalla, jos olisin kasvanut jossain muualla.

Taiteilijoiden tuotantoon voit tutustua: Anette Åkerlund: Etnosoi! 30.10.-12.11. 2015 Helsingissä Salla Lintonen: MUU-galleria Pekka Niskasen "Minä ja La Tourette"-videoinstallaatio, 30.10-29.11. 2015 Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (The Weaver) ilmestyy loppuvuodesta suomeksi, vuonna 2016 englanniksi. 12 T A K U


Kuva: Carlotta Forsberg

 Jo lapsena teimme isoveljeni kanssa actionleffoja ja teatterikerhoon piti päästä heti kun sellainen löytyi. Ala varmisnäyttelijä tui Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja sieltä jatkoin opiskelemaan Metropoliaammatikorkeakoulun esittävän taiteen linjalle. Hain Teatterikorkeakouluunkin, mutta en koskaan päässyt pääsykokeissa kovin pitkälle. Meidän koulussamme oli todella hyvä henki ja opin tosi monipuolisesti kaikenlaisia juttuja, joista on ollut täällä Ranskassa hyötyä, joten oikeaan paikkaan päädyin. Tuntuu, että olen kulkenut itselleni sopivaa tietä ja näyttelijyyteni on monien hyvien juttujen summa.

Salla Lintonen

 Vaihto-oppilaana Englannissa halusin muuttaa sinne. Siellä omat ajatukset selkiytyivät myös näyttelijäntyön suhteen ja oma ammatti-identiteettini vahvistui. Ranskaan minulla ei ollut henkilökohtaista tunnesidettä. Seurasin silloista kumppaniani Lyoniin ja päätin, että kielitaidottomana ja ilman alan kontaktejakin tulen menestymään näyttelijänä siellä. Perhe ja ystävät seurasivat sydän kylmänä miten minulle käy. Kymmenen kuukauden päästä näyttelin jo kahdensadan katsojan edessä ranskaksi, pääroolissa. Olihan se jännää. Ei minulla ollut koskaan mitään pakkomiellettä ulkomaille muuttamisen suhteen, elämä nyt vaan meni näin.  Suomessa olin näytellyt opiskelujen ohessa parissa televisiosarjassa. Rans-

kassa kaikki piti aloittaa alusta. Ensin näyttelin puoliammattilaisseurueissa ja tein avustajarooleja tv-sarjoissa ja elokuvissa. Pikkuhiljaa aloin löytää enemmän töitä ja sain oman agentin. Avignonin teatterifestivaaleilla olen esiintynyt kolmesti, se on joka kerta ollut hienoa, mutta myös rankkaa. Tänä vuonna tein kolme kiinnostavaa roolia kameran edessä. Ensin näyttelin ja tanssin syyrialais-ranskalaisen ohjaajan lyhytelokuvassa, joka käsittelee runollisesti mutta karusti Syyrian tilannetta. Sitten esitin kansainvälisessä yhteistyössä toteutetussa tv-sarjassa virolaista naista, joka oli joutunut ihmiskaupan uhriksi. Kolmas rooli oli suomalaistaiteilijan videoinstallaatiossa, jossa esitin henkilöä, joka joutuu uhkauksien kohteeksi ja joka menettää isänsä. Kaikki nämä roolit saivat miettimään ihmisyyttä, empatiaa ja rakkautta. Sitä, että olen tuo toinen, että voisin olla hänen paikallaan. Nöyrä ja pieni olo on tullut, mutta kiitollinen siitä, että saan olla mukana niin hienoissa projekteissa. Se on ollut parasta ja tärkeintä työssäni lähiaikoina.

 Pekka Niskasen videoinstallaatio ”Minä ja La Tourette” on esillä Helsingissä MUU-Galleriassa 29.10. alkaen ja tulen itse paikalle avajaisiin. Olen onnellinen, että pääsen taas Suomeen töiden merkeissä. Tuntui ihanan helpolta ja samalla kummalliselta näytellä pitkästä aikaa suomeksi ja olisi mahtavaa tehdä enemmän töitä täällä, niin kameran edessä kuin lavallakin. Tällä hetkellä virittelen verkkoja vesille, katsotaan mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Mutta ennen kaikkea tarvitsen juuri nyt projekteja, joilla on tarkoitus, jotka koskettavat minua. Ja palkkaakin on ihan kiva saada tietysti. (”naurua”)  Suomalaisuus on minulle aitoutta, vilpittömyyttä, suoruutta ja mutkattomuutta. Töissä muistan olevani suomalainen, kun muut haluavat keskustella treeneissä jostain kauheasti ja minä haluaisin vain toimia. Suomalainen työmoraali on myös kova, välillä tulee ylisuorittajafiilis. Täydellinen rehellisyys on jopa vähän hassua täällä Ranskassa, mutta yritän silti itsepintaisesti pitää sanani ja puhua avoimesti asioista. Välillä tosin huomaan ranskalaistuneeni, otan asiat vähän rennommin, ”c’est pas grave”. Olen ylpeä suomalaisuudestani, mutten halua antaa sen kääntöpuolien pidätellä minua. Välillä suomalainen vaatimattomuus kannattaa heittää romukoppaan ja kehua itseään vuolaasti. Vaikka eivät ne ranskalaisetkaan aina osaa niin tehdä.

Kuva: Valfrid Åkerlund

Anette Åkerlund muusikko

 Päädyin hakemaan Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolle ihastuttuani flamencolauluun. Olin tanssinut flamencoa jo muutamia vuosia, mutta vasta kun aloin laulaa sitä, musiikki vei sydämeni. Olen Sibelius-Akatemian kansanmusiikin opinnoissani painottanut suomalaisten mustalaislaulujen lisäksi flamencolaulua ja -tanssia sekä flamencopianoa. Olen ollut kolme kertaa vaihdossa Espanjassa opiskelemassa flamencolaulua, -tanssia ja -sävellystä. Viimeksi vuonna 2014 opiskelin Barcelonan Esmucin (Escuela Superior de Música Cataluña) flamencolinjalla pääaineenani flamencolaulu.  Koska olen opiskellut flamencoa, oli itsestään selvää, että sitä pitää opiskella Espanjassa.

 Yksi hienoimmista jutuista Kansanmusiikin opinnoissa oli improvisaatio, jota olen harjoitellut ja esittänyt monissa eri improvisaatioharjoituksiin pohjautuvissa teoksissa. Tällä hetkellä olen valmistelemassa 7.11. Vuotalossa pidettävää Etnosoi!-festivaalin keikkaa, jossa esiinnyn madridilaisen flamencoryhmä, Camerata Flamenco Projectin sekä unkarilaisen mustalaislaulaja, Monika Lakatosin kanssa.  Toivoisin voivani järjestää lisää Etnosoi!-festivaalin

tyyppisiä keikkoja, jossa yhdistyy ja on esillä monien eri maiden romanimusiikkiperinteitä, ja joissa suomalaiset mustalaislaulut yhdistyvät flamencoon   Muutenkin mielestäni olisi hyvä järjestää enemmän projekteja joissa yhteistyötä tekevät eri maiden romanit. Etnosoi! –festivaalin keikalla on romaneja kolmesta eri maasta: minä tulen Suomesta, Camerata Flamenco Project -ryhmän pianisti ja säveltäjä, Pablo Suárez on kotoisin Espanajsta sekä romanilaulaja, Monika Lakatos saapuu Unkarista.

 Olen yhtä aikaa sekä romani että suomalainen. Romani-identiteettini on kenties vahvempi kuin suomalainen identiteettini, koska olen ollut aikuisena niin paljon Espanjassa ja kiertänyt muuallakin. Olen huomannut sopeutuvani hyvin minne vain. Suomalaisuus on joka maassa arvostettua. Tulee aina sellainen rakas tunne, kun esittelee itsensä suomalaiseksi ulkomailla. On luotettava juuriinsa suomalaisena, romanina ja perheenjäsenenä sekä itseensä ihmisenä ja yksilönä. Oli sitten Suomessa tai ulkomailla. T A K U 13


Teatteriryhmäläiset esittivät vieraille

Kotkan Muistojen Talolla kävi kesällä ruotsalaisia vieraita. Heidän kanssaan keskusteltiin niin muistojen teatteri -konseptiin liittyvästä koulutuksesta kuin laajemmastakin yhteistyöstä. Onko muistolla mahdollisuuksia kansainvälistyä teatterin avulla?

M

uistojen Talon teatteriryhmäläiset ovat jo muutamia vuosia tehneet muistojen teatteria ohjaajansa Leonie Hohenthal-Antinin johdolla. Teatteri perustettiin jo vuonna 2005. Parhaillaan he harjoittelevat uusinta näytelmää, jonka ensi-ilta tulee keväällä 2016. Teatterilaiset ovat tehneet omista muistoista omilla taidoilla, lauluilla, rekvisiitalla esityksiä esitettäväksi tapahtumissa mutta erityisesti hoivakodeissa ja muissa vastaavissa paikoissa. Muistojen teatterissa dokumentoidaan elettyä elämää teatterin keinoin. Työtavan taustalla on brittiläisen Pam Schweitzerin kehittämiä metodeja, joita Hohenthal-Antin on tuonut Suomeen ja kehittänyt meidän kulttuuriympäristöömme sopiviksi toimintamuodoiksi. Muistojen teatteri on osoittautunut monella tapaa 14 T A K U

katkelmia uudesta näytelmästään.

Muistojen mahdollisuudet kansainvälistyä

– Muistojen teatteri

Petri Pietiläinen

tärkeäksi muistelutyövälineeksi ja innostavaksi mahdollisuudeksi ylittää teatterin avulla sukupolvirajoja.

teatteriryhmiä. Ruotsissakin satsataan yhteiskunnan taholta kulttuurin ja terveyden yhdistävään toimintaan.

Yhteistyötä Ruotsiin

– Meilläkin on ongelmana saada aktiiveja mukaan teatteriryhmiin. Pitää saada ihmiset ymmärtämään, että teatteri edistää fyysistä kuntoa ja aivojen hyvinvointia. Muistojen teatterin kanssa muistisairautta voi ehkäistä, kun kaikkea tulee mieleen, kaikki aktivoituu, Svartz selittää.

Kotkassa elokuussa käyneet Knut Svartz ja Kjell Sköld kuuluvat Ruotsin harrastajateatteriliiton seniorikomiteaan. Heidät toi Suomeen sekä halu tutustua Muistojen Talon toimintaan että myös pitkä yhteistyö Hohenthal-Antinin kanssa, joka on jo aiemmin käynyt Ruotsissa kouluttamassa paikallisia muistojen teatterin tekemisessä. Nyt tähtäimenä on syksyllä 2016 Tukholmassa pidettäväksi tarkoitettu uusi koulutus ja unelmissa myös samaan aikaan pidettäväksi tarkoitettu muistojen teatteriryhmien tapaaminen, ja tietysti niiden esitykset. Vieraat tulivat Pohjois-Ruotsin Norrbottenista. Hohenthal-Antin on käynyt siellä jo muutamia vuosia sitten kouluttamassa paikallisia. Tämän kautta sinne on syntynyt muutamia

Muistojen teatterin puolestapuhujat sekä Suomessa että Ruotsissa ovat yhtä mieltä siitä, että juuri tämän toiminnan kautta voidaan saavuttaa monia hyötyjä. Svartz muistelee lämpimästi yhtä rouvaa, jolla oli jo vuosikymmeniä sitten muistiongelmia, mutta hän on pystynyt pärjäämään niiden kanssa muistelutyön ja muistojen teatterin avulla. Muistojen hyödyntäminen avaa monia mahdollisuuksia. Vanhat ajat, ja


muistot ovat usein hyvin vahvoja ja tuottavat paljon hyvää seniorikansalaisille. Teatteri on myös hyvin sosiaalista toimintaa, joka saa monet muuten kotona yksin istuvat seniorit aivan uuteen eloon. Muistojen teatterissa oma elämä ja tunteet leiskahtavat elämään ihmistä hyödyttävällä tavalla. Ruotsissa on tehty muistojen teatteri -projekteissa musiikkia ja kokonainen operetti. Suomessakin Hohenthal-Antinin ryhmä käyttää esityksissään paljon musiikkia sekä äänimaailmassa että itse laulettuna. Suomen kieli esteenä Luonnollisesti Leonie HohenthalAntin on kouluttajana tärkeä yhteistyökumppani ruotsalaisille mutta tämän lisäksi Suomi ja Muistojen Talo tuo tapahtumalle kansainvälisiä mahdollisuuksia. Tapahtuma tullaan joka tapauksessa järjestämään mutta tarkoituksena on hakea sille joko Pohjoismaista tai EU-rahoitusta. Tämän takia kansainvälinen yhteistyö on tärkeätä. Suomalaiset ovat hankalassa tilanteessa kielen takia. Ruotsalaisten vieraiden mielestä erityisesti Norja mutta miksei myös Islanti, Färsaaret ja Tanska ovat siinä mielessä parempia yhteistyösuuntia, koska kieliraja ei ole niin suuri. Muut pohjoismaiset naapurit ymmärtävät edes jonkin verran toisiaan. – Olisi niin hienoa saada Suomi mukaan mutta myönnän, että kieli on ongelma, Svartz sanoo. – Minä en toisaalta ajattele, että kieli sinänsä on ongelma, pitää vain saada aktiiveja Suomesta mukaan, kenties esiintymään ensi vuonna Tukholmassa, Sköld täsmentää omasta puolestaan. Ruotsalaiset lähtivät. Myöhemmissä keskusteluissa tulikin muistojen teatterilaisaktiivien piirissä vahvasti esiin myös se, että Muistojen Talon pitäisi uudistaa vanhat muutamia vuosia hiljaiselossa olleet yhteistyökuvionsa Viron suuntaan. Tässä yhteistyössä kieli ei olisi enää niin suurena esteenä ja monien mielestä virolaisilla olisi varmasti paljon muistettavaa. Muistot voivat olla kansainvälisiä ja kaikille yhteisiä mutta niiden välittämisessä teatterilaiset käyttävät niin paljon kieltä, että kansainvälinen yhteistyö ei ole helppoa.

Tällä palstalla kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestöt kertovat ajatuksiaan muun muassa koulutuspolitiikasta, työllistymisestä ja alan ajankohtaisista ilmiöistä.

Oma polku ”Siis mikä susta oikein tulee?”, on kysymys, jonka varmasti moni kirjallisuuden opiskelija on joskus kuullut. Voi olla, että se saa olon tukalaksi ja vastausta on vaikea antaa. Itselleni tämä kysymys on esitetty monen monta kertaa, eikä minullakaan ole siihen yksiselitteistä vastausta. Ehkä minusta tulee toimittaja, ehkä kirjastotäti. Tai ehkä astronautti. Humanistina ymmärrän kyllä, että tutkintoani ei yhteiskunnassamme arvosteta samalla tavalla kuin vaikkapa lääkärin tutkintoa. Ymmärrän kuitenkin myös sen, että minulla on mahdollisuus työllistyä hyvin erilaisiin tehtäviin, eikä tutkintoni mikään turha ole. Toisinaan ihmiset saavat peloteltua minut ajattelemaan, että olen tehnyt väärän valinnan. Pitäisi opiskella alaa, jonka työllisyysnäkymät ovat upeat ja joka takaa paksun lompakon. Pitäisi ja pitäisi. Olen jo tottunut huvittuneisiin ilmeisiin ja naurunpurskahduksiin kertoessani, mitä opiskelen. Olen tottunut kuulemaan kuinka en saa töitä saati rahaa. Eikä tämä koske pelkästään kirjallisuuden opiskelijoita, vaan humanisteja yleensä. Olemme yliopistomaailman vähiten arvostetuimpia henkilöitä, ikävä kyllä. Raha tuntuu olevan se suurin syy, miksi ihmiset hakeutuvat opiskelemaan jotakin alaa. Eikä siinä, kyllä sen ymmärtää. Uskon tosin, että vallitsevan taloustilanteen vuoksi moni saattaa ajautua opiskelemaan alaa, joka ei välttämättä todellisuudessa ole se unelma-ala. Itselleni ajatus on masentava, enkä voisi kuvitella, että opiskelisin itselleni ammatin yksinomaan rahan takia. Toivon, etten koskaan joudu tekemään niin. Olen lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta kolme vuotta sitten, enkä kadu. Ympäristö ja yhteiskunta saavat välillä aikaan lyhyitä epävarmuuden hetkiä, mutta olen oppinut karistamaan epävarmuuden pois. Kun tänä syksynä kävin tekemässä kandidaatintutkielmani kypsyysnäytteen, tajusin jotakin tärkeää: minä todella rakastan pääainettani. Kun laadin esseevastaustani, sain kirjoittaa aiheesta, joka minua todella kiinnostaa ja johon suhtaudun intohimoisesti. Sanoivat ihmiset mitä tahansa, olen oikealla alalla. Mielestäni on hienoa, jos ihmiset uskaltavat seurata unelmiaan. Olen oppinut olemaan ylpeä siitä, että kuljen omaa polkuani.

Meri Kinnunen Suomen kielen ja kirjallisuuden ainejärjestö Täky ry Joensuu

T A K U 15


Vuosituhannen vaihteessa taidealojen koulutusmäärät nousivat rajusti. Nyt niitä ollaan yhtä rajusti karsimassa. Tutkimus korkeakoulutasoisesta taidekoulutuksesta sisältää määrällisten pohdintojen lisäksi myös kiintoisia tulevaisuuden näkökulmia. Taidekoulutuksesta pitäisi puhuakin paljon enemmän kuin nykyään julkisuudessa tapahtuu.

C

uporen äskettäin julkaisemasta Pauli Rautiaisen ja Taija Roihan tutkimuksesta Taidealojen korkeakoulutuksesta Suomessa löytyy kiinnostavaa analyysiä taidealojen tilanteesta tässä ja nyt. Erityisesti ammattikorkeakoulutuksesta valmistuvien määrän arvioidaan romahtavan. Viime vuosina päätetyt koulutuspaikkavähennykset purevat erityisesti taideteollisuuden ja audiovisuaalisen viestinnän alueella. Näin tapahtuu, vaikka julkisuudessa näiden kahden alan merkitystä tulevaisuuden Suomessa on aiemmin ja jossain määrin vieläkin korostettu. Koulutuspaikkojen supistukset alkavat näkyä toden teolla jo vuonna 2017. Tutkimus käsittelee taidealojen korkeakoulutuksen määrällistä kehittymistä Suomessa 1980-luvulta 2010-luvulle. Rautiaisen ja Roihan analyysi muutoksesta on tarkkaa työtä ja kiinnostavaa luettavaa. Julkisuudessa on nostettu esille erityisesti amk-tasoisen taidekoulutuksen romahtaminen. Kiinnostavinta tutkimuksessa on kuitenkin tekijöiden näkemys tämän syistä. Koulutusmuutoksessa näytetään suosivan uutena trendinä laaja-alaista kulttuurikoulutusta. Opetus- ja kulttuuriministeriö hakee tulevaisuudenvisioissaan vuoteen 2020 mennessä jopa 37 prosentin leikkausta taidekoulutukseen.

Trendien perässä laukataan Tutkimuksesta olisi päättäjille paljon opittavaa. Erityisen kiintoisaa on tutkijoiden aika suorasukaisesti esittämä trendien perässä juokseminen. Vain muutamia vuosia taidealankoulutuspaikkojen rajun lisäämisen jälkeen alkoi jo keskustelu niiden turhuudesta. Näyttää siltä, että tai-

16 T A K U

Tutkimus ennakoi amk-taidekoulutuksen romahtamista Petri Pietiläinen

dealojen vahvistamiseen liittyi monia syitä. Erityisesti audiovisuaalisen viestinnän suosio nuorten keskuudessa mahdollisti tarjonnan lisääntymisen. Taideaineiden koulutusmäärien lisääminen näyttää myös olleen monia muita koulutusaloja halvempaa. Tämän lisäksi näyttäisi siltä, että vuosituhannen vaiheessa oltiin koulutustarjonnan suhteen eräänlaisessa teknohypetyksessä. Aivan vastaavalla tavalla kuin Internet-yhtiöiden aikaansaaman kritiikittömän kasvulupauksen kohdalla myös taidekoulutuksen mahdollisuuksia kuviteltiin suuremmaksi kuin todellisia työllistymismahdollisuuksia. Luova talous ei tarvinnutkaan kaikkia sen palvelukseen koulutettavia nuoria. Kenties nuorten tulevaisuudenvisiot heijastelivat samanlaista epärealismia kuin luovan talouden puolestapuhujien visiot. Tutkijat muistuttavatkin, että nyt suurimman leikkauspaineen alla olevat alat ovat muista taidealoista poiketen vahvasti työ- ja elinkeinoelämään suuntautuvia aloja. Näin ne ovat suhdanneherkkiä. Niiden koulutuksen lisäämisellä vastattiin vuosituhannen vaihteessa vallinneeseen optimismiin luovan talouden merkityksen kasvusta Suomessa. Kun tämä pieleen mennyt ylioptimistinen henki siirtyi koulutustarve-ennusteisiin, nämä alat synnyttivät työttömien ja uudelleen koulutettavien suuren reservin. Monilla heistä ensimmäinen tehtävä koulutuksesta pääsemisen jälkeen oli siirtyä uuteen koulutukseen. Nyt 2010-luvulla usko luovan talouden mahdollisuuksiin näyttää hiipuneen niin pitkälle, että lähdetään päinvastaiseen kehitykseen – rajuihin leikkauksiin koulutusmäärissä. Voisi avoimesti kysyä, juostaanko taas trendien perässä vastakkaiseen suuntaan?

Kaksi näkökulmaa koulutustarpeisiin Tutkimuksessa analysoidaan mainiosti taidealojen koulutuksen kahtalaista ongelmaa. Toisaalta niitä vaaditaan supistettavaksi siten, että koulutus vastaisi alan työllistymismahdollisuuksia. Toisaalta muistutetaan, ettei koulutusmääriä voi laskea täysin työllistymismahdollisuuksien mukaan, koska vasta riittävät koulutusmäärät mahdollistavat taiteellista laatua ja taiteenalojen kehittymistä. Korostusten ristiriidassa paljastuu laajempi koulutuspoliittinen näkemysero, jonka voisi kiteyttää kysymykseksi vaikkapa näin: Tiedämmekö tosiaan tarkkaan, kuinka paljon mihinkin taidealaan pitää kouluttaa kokonaistalouden kannalta riittävä määrä nuoria vai sallitaanko ylikoulutusta tulevaisuuden tuntemattomiinkin mahdollisuuksiin? Ristiriidassa kärjistyy minusta talouden ja mahdollisuuksien epäsuhta. Tulevaisuudessa toivon mukaan suomalaisen koulutus- ja työllisyyspolitiikan historian tutkijat tekevät koulutustrendien suhteen tarkkaa analyysiä. Taidealojen ylikoulutus ei minusta liity pelkästään kunkin tarjotun taideaineen työllisyysmahdollisuuksiin vaan liittyy enemmänkin yhteiskunnan laajaan muutokseen, mikä ei ole ollut suomalaisen koulutusjärjestelmän hallinnassa, eikä Suomen valtion, eikä edes EU:n hallinnassa vaan pitkäaikainen ja maanilmanlaatuinen muutosprosessi. Tulevaisuuden tietotarpeita koulutustarjonnan kautta ennakoivassa Opetushallituksessa, ennakoinnin pohjalta esityksiä tekevässä opetusministeriössä ja viime kädessä poliittisissa päätöksentekokoneistoissa tämäkin tutkimus kannattaisi


Japanin mallia koulutussuunnittelussa

lukea tarkkaan. Eri tahojen välisten keskustelujen kautta tulevaisuuden koulutuspäätökset voisivat perustua johonkin muuhun kuin kulloinkin vallitsevaan megatrendiin. Tutkijat huomauttavatkin johtopäätöksissään, että ”taidealojen koulutusta koskeva koulutuspoliittinen keskustelu on elänyt irrallaan sitä koskevasta kulttuuripoliittisesta tavoitteenasettelusta”. He muistuttavat, että nykyinen leikkauslinja yhtyy muutenkin vahvistuneeseen työllisyysnäkökulmien korostukseen koulutuksessa. Tutkijoiden mukaan tarkempi yliopistojen erilaisten taidealojen ja toisen asteen taidekoulutuksen tutkiminen olisi seuraava askel tiedon lisäämisessä. Kaikille asiasta kiinnostuneille lopuksi tiedoksi, että aiheeseen liittyvä keskustelutilaisuus järjestetään 15.10.2015 Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päivien yhteydessä Helsingissä.

Syyskuun 14. päivänä julkaistiin Times Higher Education -julkaisun Internetsivustolla Jack Groven artikkeli Japanin opetus-, kulttuuri-, urheilu, tiede- ja teknologiaministerin Hakuban Shimomuran kaikkiin 86 Japanin yliopistoon lähettämästä paimenkirjeestä. Kirje lähetettiin 8. kesäkuuta ja on aiheuttanut Japanissa valtaisan myrskyn. Ministeri usutti kirjeessään yliopistoja suoriin toimiin yhteiskunnallisten ja humanististen aineiden opetuksen lopettamiseksi tai ainakin niiden muuttamiseksi vastaamaan paremmin yhteiskunnan tarpeita. Näistä aineista annetaan opetusta 60 yliopistossa. Niistä 26 on ilmoittanut, että ne joko vähentävät tai kokonaan lopettavat ministerin kehotuksesta kyseisten alojen ei-tutkintoon tähtääviä kursseja. Yliopistoista 17 on ilmoittanut, että ne sulkevat kokonaan nämä oppiaineet, eivätkä ota näihin aineisiin sisään opiskelijoita. Opiskelijoita ei siis esimerkiksi enää oteta lukemaan kauppatiedettä tai oikeustiedettä. Monet japanilaiset vaikuttajat pitävät ministerin ohjeistusta suorastaan epä-älyllisenä. Tokion ja Kioton arvostetut yliopistot ovat jo ilmoittaneet, etteivät ne aio ryhtyä kirjeen edellyttämiin toimenpiteisiin. Japanin tiedeneuvosto ilmaisi julkilausumassaan syvän huolensa siitä, että ministerin hallinnollinen määräys voi vahingoittaa näiden oppiaineiden tulevaisuutta Japanissa. Heidän mielestään ministerin yritys vaikuttaa opetukseen sotii koko yliopistoajatusta vastaan. Osassa yliopistolaitosta ministerin määräystä pidetään suorastaan demokratialle vahingollisena. Ministeri on saanut yliopistomaailmasta myös muuta tukea kuin yliopistojen oppiainelakkautuksia. Osa yliopistoväestä ymmärtää kyseisten alojen vähentämistarpeet tilanteessa, jossa monet yliopistot kärsivät pahenevasta opiskelijapulasta. Jack Grove epäilee, että ministerin kirjeen tarkoituksena on tukea presidentti Shinzo Aben ajatusta maan tulevaisuudesta laajemmin. Abe on peräänkuuluttanut käytännönläheisempää ammatillista koulutusta, joka ottaisi paremmin huomioon yhteiskunnan tarpeita. *

* Japania koskevan artikkelin voi lukea osoitteesta www.timeshighereducation.co.uk/news/social-sciences-and-humanities-faculties-close-japan-after-ministerialdecree?utm_content=buffer69a75&utm_medium=social&utm_source=twitter.com&utm_campaign=buffer Myös Helsingin Sanomat käsitteli aihetta, linkki artikkeliin www.hs.fi/ulkomaat/a1442971441887 T A K U 17


Suomen ensimmäinen kansanopisto Tu u l a V u o l l e - S e l k i n Valokuvat Tuula Vuolle-Selkin yksityiskokoelmista.

S

uomen ensimmäinen kansanopisto perustettiin Kangasalle 1889. Pitäjä oli tunnettu paitsi harjuistaan myös kahden kuningattaren kartanoistaan. 1500-luvulla Liuksialan kartanoa hallitsi valtaistuimelta syöstyn Erik XIV:n puoliso Kaarina Maununtytär ja Vääksyn kartanoa Ruotsin kuninkaan Juhana III:n rakastajatar, Kaarina Hannuntytär. Kansanopiston käyttöön varattu kaunis pitsihuvila, Parvula, sijaitsi Vääksyn kartanon mailla, valtateiden risteyksessä. Luultavasti paikan valintaa puolsivat hyvät yhteydet niin Tampereelle, Hämeenlinnaan kuin Helsinkiin. Lisäksi pitäjässä vaikutti tunnettu valtiopäivämies ja talonpoikaissäädyn edusmies, Agathon Meurman, jo edellä mainitun Liuksialan kartanon omistaja. Vankkumaton suomalaisuusmies löysi tukea työlleen maaseutuväestön olosuhteiden ja sivistyksen kohentamiseksi aatetoveriltaan, senaattori, Yrjö Sakari YrjöKoskiselta.

Talonpoikaiskoti suomalaisen käsityön keskuksena Suomalainen kotiteollisuus oli 1800-luvulla, ennen valmisvaateteollisuuden yleistymistä, osa jokapäiväistä arkea. Talonpoikaiskoti oli se keskus, jonka ympärille käsityö keskittyi. Taitojen kehittyessä annettiin yhä enemmän arvoa myös kauneudelle. Suomen Käsityön Ystävien syntyessä 1879, oli sen tavoitteena tallentaa suomalaista käsityöperinnettä ja tuoda ne osaksi ihmisten arkielämää kansallisromanttisessa hengessä. Käsityön Ystävien perustaja, kuvataiteilija Fanny Churberg, ja hänen ystävänsä arkkitehti Jac Ahrenberg inspiroituivat Kalevalan mytologiasta. He halusivat luoda kansanperinteen mukaisen omaleimaisen ornamenttityylin. Fanny Churberg tutustui maalausmatkoillaan maaseudun talonpoikien arkeen ja ihastui kansanomaisiin kirjontatöihin ja kudonnaisiin. Hänelle maalaiselämä edusti aitoa ja alkuperäistä suomalaista elämäntapaa ja kansannaisten käsityöt aitoa ja viatonta luovuutta, jonka innoittajana toimi luonto. Tämä on luultavasti vaikuttanut myös tulevan kansanopiston 18 T A K U

Suomen ensimmäisen kansanopiston oppilaat ja opettajat vuonna 1889. Eturivissä äärimmäisenä oikealla istumassa Sofia Hagman, ja hänen takanaan senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

opinto-ohjelmaan: siitä todisteena ovat oppilaiden valmistamat tekstiilit taitavine ornamentteineen ja yksityiskohtineen.

Kansanopistoaatteen juurtuminen Suomeen Kansanopistoaate oli lähtöisin Tanskasta, josta suomalaiset mukaan lukien kansanopiston perustaja, Sofia Hagman, hakivat vaikutteita 1880-luvun loppupuolella. Ensimmäisenä toimintansa aloitti tammikuun 16. päivänä 1889 Kangasalan opisto, joka keskittyi ennen kaikkea käsitöiden opettamiseen naisille. Lokakuun 10. päivänä samana vuonna pidettiin Borgå folkhögskolan avajaiset Porvoossa. Kangasalan

opiston johtaja, Sofia Hagman, hoiti tehtäväänsä itsenäisesti aina kuolemaansa vuoteen 1900 saakka. Kun tukea tarjonnut Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunta olisi halunnut vaikuttaa kansanopiston oppisuunnitelmiin, ei Hagman siihen suostunut. Sofia Hagman ei myöskään innostunut ehdotuksesta perustaa johtokunta opistoa varten. Naisasialiikkeen tunnetun keulahahmon, Lucina Hagmanin, sisar toteutti sen, mistä monet miehet olivat pitänet palopuheita useita vuosia. Hän perusti ensimmäisen vain naisille tarkoitetun kansanopiston Suomeen. Opiston ensimmäiselle lukukaudelle oli niin paljon hakijoita, että heistä täyttyi jo seuraava, ja melkein sitä seuraavakin lukukausi. Kangasalan kansan-


opisto oli ennen kaikkea maatalon tytöille tarkoitettu sisäoppilaitos, joka keskittyi käsityötaidon opettamiseen, mutta tarjosi opetusta myös teoreettisissa aineissa kuten uskonnossa, laskennossa ja piirustuksessa. Opistossa harjoitettiin myös laulua ja voimisteltiin. Käytännöllisiin aineisiin painottuva Kangasalan kansanopiston opetussuunnitelma poikkesi tanskalaisten laitosten ohjelmasta, jossa pääpaino oli teoreettisissa opinnoissa, vaikka niiden määrää lisättiin vähitellen myös Kangasalla. Sofia Hagmanin kansanopisto toimi esikuvana myöhemmin perustetuille suomalaisille kansanopistoille, joissa käytännön aineilla oli vahva asema; käsityöt, kotitalous ja maatalous muodostivat opetuksen rungon. Isoäitini äiti, Maria Kustaava Lentola, oli opiston ensimmäisiä oppilaita. Sukuni hallussa oleva alkuperäinen valokuva kansanopiston opettajista ja oppilaista on vuodelta 1889 ja sinänsä harvinaisuus myös kulttuurihistoriallisesti. Maria Kustaava sai muiden tavoin ohjausta käsitöissä, minkä lisäksi hän opiskeli ahkerasti mm. äidinkieltä ja historiaa. Luennoilla sekä kuunneltiin että keskusteltiin opettajana toimineen Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen johdolla, koska kirjoja ei ollut. Sukumme huolellisesti vaalima rekipeitto 126 vuoden takaa, on Maria Kustaavan opistossa valmistama. Opistossa tehdyt käsityöt olivat kansallisromanttiseen tapaan ornamentaalisia, kuten rekipeiton yksittäisistä ja taidokkaista kukkakuvioista käy ilmi. Vielä myöhemmin Maria Kustaava muisteli koulun sivistynyttä ilmapiiriä. Sofia Hagman oli työlleen antautunut, sisarensa tavoin jämäkkä naisasianainen, jota tytöt ihailivat ja ehkä vähän pelkäsivätkin. Topeliaaninen, vankasti kristillissävyinen aatemaailma vallitsi myöhemmin myös isoäitini lapsuudenkodissa. Lähteet: M. O. Karttunen, Suomen kansanopisto 1889 – 1979 (Forssa 1979). http://www.kansanopistot.fi/yhdistys/medialle/tiedotteet/ historia_kansanopistot_suomessa.pdf http://shl.fi/2014/01/23/kansanopistoaate-sai-alkunsakangasalta/ http://www.craftmuseum.fi/taitolehti/pdf/80v-artikkeli.pdf http://www.kasityonystavat.fi/

Isoäitini äidin, Maria Kustaava Lentolan, kansanopistossa valmistama rekipeitto kukkakuvioineen.

Suomen ensimmäisen kansanopiston perustaja

Sofia Hagman (1842 – 1900)

S

ofia Hagman syntyi Vaasassa virkamiesperheen toisena lapsena. Perheen pojat lähetettiin aikanaan saamaan korkeampaa oppia, mutta tyttöjen osaksi tuli - nuorinta sisarta Lucina Hagmania lukuun ottamatta - jäädä kotiin. Perheen äiti oli tarmokas nainen, jonka tiedetään pitäneen kurissa sekä miehensä että lapsensa. Lisäksi hän hoiti osan nimismiehen tehtävistäkin, sillä Nils Hagman ei ruotsinkielisenä pystynyt hoitamaan asioita suomenkielisten talonpoikien kanssa, vaan suomea osaavan vaimon oli autettava miestään. Sofia Hagman irtaantui kodistaan päästyään 1868 opiskelemaan Jyväskylän seminaariin, missä hän suoritti opettajantutkinnon kolmessa vuodessa. Säätyläistytöillä ei ollut tuolloin valinnanvaraa, sillä 1863 perustettu Jyväskylän seminaari oli yksi niistä harvoista oppilaitoksista, joka hyväksyi oppilaikseen naisia ja tarjosi heille mahdollisuuden kouluttautua ammattiin. Toisaalta Sofian oli myös pystyttävä elättämään itsensä, kun suuria perintöjä ei nimismiesperheen lapsille ollut jaettavissa. Seminaarin jälkeen Sofia Hagman toimi ensin kansakoulunopettajana Mikkelissä. Vuonna 1887 hän lähti pitkälle opintomatkalle Ruotsiin ja Tanskaan. Hagman viipyi matkallaan yli vuoden, ja tuona aikana hän opiskeli eri kansanopistoissa sekä perehtyi kansanopistoja käsittelevään kirjallisuuteen. Palattuaan Suomeen Sofia Hagman ryhtyi toteuttamaan uusia oppejaan käytännössä. Sofia Hagman pysyi naimattomana, mutta hänellä oli läheiset suhteet sukulaisiinsa, erityisesti äitiinsä ja nuorempaan sisareensa Lucina Hagmaniin, joka toimi Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun johtajana vuodesta 1886. Sofia Hagmanin veljen, Tyko Hagmanin, vaimon kuoltua jäivät lapset sisarusten haltuun. Koska alkoholiongelmaisen isän ei uskottu selviävän kolmen pienen lapsen kanssa, sisaret Sofia ja Luciana ottivat heidät hoitoonsa. Isänsä mukaan Tykoksi nimetty poika jäi Sofian huostaan Kangasalan kansanopistoon. Lisa ja Kalle pääsivät puolestaan Helsinkiin Lucina Hagmanin kasvateiksi. Lapsista huolehtiminen vilkastutti sukulaisten keskinäistä kanssakäymistä. 1890-luvulla Lucina Hagman muutti perheensä kanssa usein kesäksi Helsingistä Kangasalle sisarensa luokse. Sisarukset Sofia ja Lucina yrittivät pitää myös Tyko-veljeään kaidalla tiellä. Keväällä 1899 Sofia Hagmanin terveys alkoi horjua. Lucina Hagman yritti saada sisartaan huolehtimaan terveydestään ja kehotti häntä matkustamaan johonkin kylpylään, missä voisi viettää lomaa ja ottaa terveyttä kohentavia kylpyjä. Velvollisuudentuntoisena ja ahkerana hän ei halunnut jättää opistoaan edes loma-ajaksi. Sofia Hagman kuoli helmikuussa 1900. Kangasalan kansanopiston toiminta lakkasi johtajan kuollessa, johon mennessä Suomeen oli ehditty perustaa jo yli 20 muuta kansanopistoa.

Lähde: http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4649/

T A K U 19


Merja Isotalo

Kansanopistot Suomessa Suomessa toimii nykyisin 87 kansanopisto- kampusta ja niitä löytyy eri puolilta maata Ahvenanmaalta Rovaniemelle. Kansaopistoista 16 on ruotsinkielisiä. Taustayhteisön ja luonteensa mukaan opistot jaetaan neljään ryhmään: sitoutumattomat, kristilliset, yhteiskunnalliset ja erityisopistot. Yleissivistävät linjat kestävät yleensä yhden lukuvuoden. Vuoden aikana voi kerrata kouluaineita, perehtyä erityisaloihin ja kokeilla uusia tapoja opiskella. Monilla linjoilla valmistaudutaan jatkoopintoihin ja suoritetaan avoimen yliopiston opintoja, jotka voi hyödyntää myöhemmissä yliopisto-opinnoissa. Opiskelijat saavat vuoden aikana opiskeltavan alan perustietoja ja -taitoja, mutta näillä linjoilla eivät suorita varsinaista tutkintoa. Linjan suorittamisesta saa todistuksen ja kuusi lisäpistettä haettaessa toisen asteen ammatilliseen koulutukseen. Eri kansanopistoissa on tarjolla lähes 50 mahdollisuutta suorittaa kolmivuotinen ammatillinen perustutkinto, joka antaa jatko-opintokelpoisuuden ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin. Opinnoista voi valmistua esimerkiksi nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi, lastenohjaajaksi tai media-assistentiksi. Joissakin opinnoissa tutkinnon voi suorittaa myös oppisopimuskoulutuksena tai monimuotokoulutuksena. Kansanopistot ovat sisäoppilaitoksia eli halutessaan opiskelija voi asua opiston asuntolassa. Asuntola-asuminen ja pienet opetusryhmät tekevät opiskelusta hyvin yhteisöllistä. Opiskelu ja asuminen kansanopiston peruskoululinjalla, kymppiluokalla, lukiossa ja ammatillisessa perus- ja lisäkoulutuksessa on pääosin maksutonta, mutta yleissivistävillä linjoilla opiskelu on maksullista. Maksut vaihtelevat linjoittain ja opistoittain. Opintomaksut sisältävät opetuksen lisäksi usein ruoan, mahdollisen asumisen opiston asuntolassa sekä tarvittaessa muut palvelut, kuten materiaalihankinnat. Opiskelija voi hakea opintotukea, aikuiskoulutustukea tai työttömyysetuutta koulutuksesta riippuen. Tiettyihin ryhmiin kuuluvat opiskelijat voivat saada opintosetelin, jolla opinnot ovat ilmaisia tai niistä saa alennuksen. Myös ulkomaalaiset opiskelijat voivat hakea kansanopistoihin, mutta vain joissakin opistoissa on mahdollista opiskella englanniksi. Maahanmuuttajat voivat hakeutua kansanopistoihin kaikkiin samoihin opintoihin kuin muutkin, mutta lisäksi heitä varten on tarjolla mm. kotoutumista edistävä maahanmuuttajakoulutus, perusopetukseen valmistava koulutus ja ammatilliseen peruskoulutukseen valmistava koulutus.

Lisätietoja: Suomen Kansanopistoyhdistys ry www.kansanopistot.fi/

20 T A K U

Kainuun pienituloisille mahdollisuuksia käyttää kulttuuripalveluja maksutta

Kaikukortilla Kainuussa käynnistyy syyskuussa Kaikukortti-kokeilun suunnittelutyö. Tavoitteena on parantaa taloudellisesti tiukassa tilanteessa olevien henkilöiden mahdollisuuksia nauttia taiteesta ja kulttuurista. Kaikukortti-alennuskorttia on tarkoitus kokeilla Kainuussa vuoden 2016 aikana. Kaikukortti-toiminnan lähtökohtana on, että jokaisella ihmisellä on oikeus osallistua kulttuurielämään ja kokea taide-elämyksiä varallisuudesta riippumatta. Taloudellisesti tiukassa tilanteessa olevat ihmiset joutuvat kuitenkin usein tinkimään kulutuksestaan niin, että kulttuuripalveluiden käyttö voi jäädä hyvin vähäiseksi. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus siihen, että kulttuuri on osa arkea. Kainuun Kaikukortti-kokeilun taustalla on Espoossa vuoden 2015 aikana toteutettava Kaikukortti-pilotti. Kainuun kokeilussa hyödynnetään kokemuksia Espoon pilotoinnista ja kehitetään Kaikukortti-mallia vastaamaan harvemmin asuttujen alueiden tarpeita ja ominaispiirteitä, kuten pitkien välimatkojen mukanaan tuomia haasteita. Kainuun Kaikukortti-kokeilun suunnittelutyössä ovat mukana muun muassa monet maakunnan sosiaali- ja terveysalan yhdistykset, Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä (Kainuun sote) sekä laaja joukko Kainuussa toimivia kunnallisia ja yksityisiä kulttuuripalveluita. Kaikukortti-kokeilua koordinoi Kulttuuria kaikille -palvelu ja rahoittaa palvelun taustalla oleva Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta ry sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö. Facebook: www.facebook.com/kaikukortti Lisätietoja: www.kulttuuriakaikille.info/tietoa_meista_hanke_kulttuuripassin_pilotointi_ja_jatkohanke Lisätietoja: l Mira Haataja, Kulttuuripassin jatkohankkeen hankekoordinaattori, Kulttuuria kaikille -palvelu, mira.haataja@cultureforall.fi, puh: 040 213 6339 l Aura Linnapuomi, Kulttuuripassin pilotointihankkeen ja Kulttuuripassin jatkohankkeen hankejohtaja, Kulttuuria kaikille -palvelu, aura.linnapuomi@cultureforall.fi, puh: 040 931 0576 Kulttuuria kaikille -palvelu edistää osallistumiselle avoimia ja monenlaisia yleisöjä huomioivia kulttuuripalveluja. Palvelu koordinoi aikavälillä 9/2014 – 12/2017 Kulttuuripassin pilotointi- ja jatkohankkeita. Hankkeiden tavoitteena on luoda taloudellisesti tiukassa tilanteessa oleville henkilöille suunnattu kulttuuritarjonnan maksuttomaan käyttöön liittyvä malli ja levittää se asteittain valtakunnalliseen käyttöön. www.kulttuuriakaikille.fi


Kolumni: Elena Gorschkow-Salonranta

QUO VADIS, HUMANITAS? Olen ällistyneenä seurannut verkkokeskusteluja ja omaa kuplaani sosiaalisessa mediassa. Tavallisista, kasvotusten mukavista ihmisistä muodostuu aggressiivisia ristiretkeläisiä milloin minkäkin aiheen tiimoilta ja sanan säilä tekee veristä jälkeä. Faktoillakaan ei enää ole niin väliä. Välimeren pakolaiskysymys räjähti kesällä käsiin ja sen tiimoilta mm. Nyt-lehti sekä MTV3 poistivat mahdollisuuden kommentointiin verkossa kyseisten uutisten yhteydessä. Sananvapauden rajoitusta perusteltiin inhimillisyydellä ja sillä, että sananvapaudesta on unohtunut viime aikoina myös vastuu. Olen henkilökohtaisesti hyvin samaa mieltä. Vastuuta perätään muissakin asioissa ja viime eduskuntavaalien jälkeen on nähty jo monenlaisia mielenosoituksia. Julkiseen sektoriin halutaan kohdistaa mittavia leikkauksia ja yhtenä kohteena pidetään yliopistoja. Hallinnosta halutaan ”juustohöylätä” jopa 75 miljoonaa euroa. Tutkimuksen ja opetuksen ei pitäisi kärsiä, hallitusohjelma lupaa. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaa isoa osaa yliopistojen rutiineista ja mikäli joudutaan luopumaan hallinnon työntekijöistä, osa vastuusta kaatuu juurikin tutkijoiden ja opettajien niskaan. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten yliopistojen sisällä leikkaukset toteutetaan. Onko pelkoa siitä, että eri aloja ryhdytään arvottamaan sen mukaan, kuinka (taloudellisesti) hyödyllisiä ne ovat yliopistolle kokonaisuudessaan. Miten käy humanistien ja taide-alojen? On selvää, että juuri tänä aikana keskiöön pitäisi taas nostaa enemmän yleissivistystä, kykyä empatiaan ja kokemukseen siitä, että olemme kaikki erilaisia, mutta pohjimmiltaan sa-

Leipää ja sirkushuveja - TAKU 40 vuotta juhlaseminaari ja vuosikokous 9. - 10.10.2015 Tampere

manlaisia. Tuntuu, että taloudellisen tehokkuuden vaatimuksessa kaikki muu unohtuu. En kyseenalaista sitä, että rahaa ei riitä loputtomiin, mutta toivoisin, että aina ensimmäisenä ei leikata sieltä, minne on vaikeaa saada rahoitusta muilla keinoilla. ..... Mietin myös suomalaista koulutusta: samaan aikaan kun kipeimmin kaipaamme uusia innovaatioita, laadukasta tutkimusta ja raikkaita ideoita, halutaan leikata koulutuksesta. Varhaiskasvatuksesta, peruskoulusta, toiselta asteelta sekä korkeakouluista. Onko mahdollista, että olemme tekemässä suuria ja tulevaisuuden kilpailukykymme eteen haitallisia valintoja? Toivon, että olen turhaan pessimistinen. Tästä syksystä on tulossa Suomen mittakaavassa historiallinen ja toivon, että tässä kaikessa itää mahdollisuus siihen, että ihmiset oppivat jälleen pitämään puoliaan ja hyödyntämään mahdollisuuttamme avoimessa demokratiassa: mielipiteensä ilmaisemiseen. Jäsennellysti, järjestäytyneesti, muiden ihmisyyttä kunnioittaen. Vastuullisesti.

Kolumnisti keskustelee säännöllisesti talousasioista Ylen Aamu-tv:n Jälkipörssi-ohjelmassa.

TAKU ry kutsuu jäsenet juhlimaan 40-vuotiasta yhdistystä juhlaseminaariin Tampereelle. TAKU ry perustettiin vuonna 1975 Tampereella, jonne nyt palaamme muistelemaan menneitä vuosia ja ennen kaikkea katsomaan kohti tulevaa. Seminaarissa julkaistaan Jaana Luttisen (YTT, FM) kirjoittama ja toimittama historiateos "Kultuurista työtä" TAKUn vaiheista ja tulevaisuuden näkymistä. Seminaari on maksullinen tapahtuma ja suunnattu TAKUn jäsenille. 10.10. pidettävä TAKU ry:n sääntömääräinen vuosikokous on avoin kaikille jäsenille ja maksuton tilaisuus. Hinnat sisältävät majoituksen 2 hengen huoneessa, ohjelman mukaiset ruokailut, Kulttuurista työtä - kirja: - työssä käyvät jäsenet 50 euroa - opiskelijat/työttömät/ vanhempainvapaalla/ pois työelämästä 15 euroa Majoitus: yhden hengen huoneessa 80 euroa Osallistuminen ilman majoitusta 30 euroa Ilmoittautuminen tapahtuu Holvi-verkkokaupan kautta 30.9. mennessä. Lisätietoja: riina.virkkunen@taku.fi

T A K U 21


R

Vapaat ryhmät kaipaavat tiloja ja tuottajia

Raisa Niemi

Viime aikoina julkisuudessa on puitu tanssialan tilantarvetta, erityisesti Tanssin talon kautta. Jane ja Aatos Erkon säätiö myönsi talolle 15 miljoonaa euroa ehtona, että Helsingin kaupunki ja valtio sitoutuvat toimintaan, ja että sopimus syntyy vuoden 2015 aikana. Prosessi on edelleen kesken. 22 T A K U

Toimintatilojen tarve on suuri myös teatterin puolella. Tuottaja Vesa Ristimäki selvitti vapaiden ryhmien tilannetta tehdessään viime vuonna ehdotusta uudenlaisen tuotantopalvelumallin ja palvelualustan rakentamisesta. Ristimäen mukaan suomalaisten, pääosin ammattilaisista muodostuvien vapaiden teatteriryhmien määrä on kasvanut viime vuosina merkittävästi. Tähän vaikuttaa hänen mukaansa laitosteattereiden

Sara Salmenmäki Kuvat: Toni Ahola, Teatteri Toivo

ahdinko sekä nuoren näyttelijä- ja tekijäkaartin vajaatyöllisyys. Saman on todennut myös teatteri Toivon teatterijohtaja Sara Salmenmäki. Suomea ja taidealaa koetteleva lama ja työttömyys ovat Salmenmäen mukaan toisaalta lisänneet riippumattomia ryhmiä ja laajentaneet ja monipuolistaneet näin suomalaista teatterielämää, mutta samalla kilpailu näkyvyydestä, apurahoista ja tiloista on kiihtynyt ennestään.

Omiin tiloihin Teatteri Toivo teki sen, mistä moni uneksii. Vuonna 2007 perustettu teatteriryhmä toimii Telakkarannassa, omissa, hulppeissa 400 m2 tiloissa.


mäki on surullisena pannut merkille, että viime aikoina lähes kaikilla kulttuuritoimijoilla on ollut vaikeuksia saada lipunmyynti vetämään. Tuottaja pitää homman kasassa Vaikka lipunmyynnin kangertelu on kirpaissut myös teatteri Toivoa, talouden alamäki ei ole lamauttanut teatterin väkeä. Päinvastoin. Supistamisen tai jopa lakkauttamisen sijaan toivolaiset ovat käyneet ahdinkoa vastaa lisäämällä kierroksia. Helpotusta taloudelliseen ahdinkoon on saatu tilojen edelleen vuokraamisella kulttuuritoimijoille, sekä myös yksityistilaisuuksiin ja yrityksille. ”Emme voineet mennä taaksepäin, joten päätimme mennä eteenpäin”, Salmenmäki hymähtää. Myös hallitus on henkilökohtaisilla panostuksillaan osallistunut pelastustoimiin.”Oma tuottajataustani näkyy varmaan siinä, että päätimme palkata teatterille tuottajan ja markkinoijan”, Salmenmäki kertoo. ”Tuottajia tarvitaan, jotta homma pysyy kasassa.”

”Toimimme vuosia ilman omaa tilaa, koulujen saleissa, nuorisotiloissa, missä vain mistä sai tiloja halvalla tai jopa ilmaiseksi”, teatterinjohtaja Salmenmäki sanoo. Teatteri Toivo on erikoistunut post-dramaattiseen, luonnolliseen teatterin tekemisen malliin. Tämä vaatii pitkät harjoitusajat ja siksi tarvittiin omat tilat. Niitä etsittiin vuosia. ”Kaiken näköistä höpöhöpöä tarjottiin”, Salmenmäki huokaa. Ensimmäiset sopivat, mutta liian pieniksi osoittautuneet tilat löytyivät Fleminginkadulta. Nykyisin tiloihin muutettiin 2013. ”Jos olisimme tienneet, miten paljon työtä tilojen muuttaminen teatterikäyttöön sopiviksi vaatii, olisimme ehkä harkinneet toisenkin kerran”, Salmenmäki naurahtaa. Nyt tilat herättävät jopa kateutta. Vaikka tilojen vuokraaminen esityskohtaisesti tulee kalliiksi, myös omat tilat laittavat talouden tiukoille. Teatteri Toivo halusi kuitenkin ottaa riskin. ”Kun muutimme, päätimme, että kahteen vuoteen emme maksa ohjaajille, koreografeille tai lavastajille mitään”, Salmenmäki huomauttaa. Kaikilla teatterilaisilla on siviiliammatti, Salmenmäki vastaa Lasipalatsissa toimivan LippuRexin toiminnasta. LippuRexissä myydään lippuja lähes kaikkiin urheilu- ja kulttuuritapahtumiin. Näköalapaikaltaan Salmen-

Vesa Ristimäki on Salmenmäen kanssa samoilla linjoilla. Nuorilla luovilla tekijöillä on kasvava kiinnostus omaan sisältötuotantoon, käsikirjoittamiseen, ohjaukseen ja tulkintaan. Vapaille, kunnianhimoisille ryhmille on kuitenkin ongelmallista löytää omasta sidosryhmästään tahoja, jotka sitoutuvat pitkäjännitteisesti tuotannon ja sen eri osa-alueiden kuten myynnin, markkinoinnin, viestinnän ja kumppanuuksien hoitamiseen. Ryhmillä ei ole resursseja kiinnittää omaa tuottajaa tai talousvastaavaa, varsinkin jos ryhmät toimivat projektiluonteisesti eikä toiminta ole säännöllistä. Ristimäki on kehitellyt tarpeeseen palvelumallia, jossa tuotantoyhtiö olisi vapaiden ryhmien käytössä. Mallia hän testaa parasta

aikaa teatteri Nirvanan kanssa, jonka tuottajana Ristimäki itse toimii. Nirvana valmistelee lokakuun lopussa ensi-iltaan tulevaa Madonna-esitystä. ”Olimme varanneet Alppi-salin harjoittelu- ja esitysajaksi loka-joulukuuksi. Elokuun lopussa meille ilmoitettiin että tilassa on vesivahinko. Alkoi armoton korvaavien tilojen metsästys”, Ristimäki kertoo. Nyt Nirvana on löytänyt esitykselleen tilat pian suljettavasta Lasipalatsista. Entisen kirjaston tiloista on muokattu teatteritila. ”Yksi ryhmien haaste on saada näkyvyyttä ja löytää yleisö pirstoutuvassa mediakentässä”, Ristimäki huomauttaa. ”Useat vapaiden ryhmien tuotannot jäävät pienelle huomiolle eikä kiinnostunut yleisö ”löydä” niitä esitysperiodin aikana.” Nirvanan kohdalla näin ei välttämättä käy. Lasipalatsin keskeinen sijainti ja näyttävät ikkunamainokset helpottanevat yleisön tavoittamista. Yleisö ja kulttuuriväki on löytänyt tiensä myös Telakkarantaan. Teatteri Toivon naapurista löytyy toimijoita kulttuurialoilta laidasta laitaan. Muun muassa Jani Leinosen studio, vaatemerkki Makia ja tanssi- ja joogasali toimivat samassa rakennuksessa. ”Kuin pala Berliiniä” - on alueesta sanottu. Salmenmäki huomauttaa, että Helsingin kaupunginhallitus on varannut alueen kulttuuritoimijoiden kentäksi. Silti toimijoita jännittää, miten Telakkarannan alueelle käy. Puretaanko tiloja kuitenkin ja rakennetaan uutta? Salmenmäki miettii, että ehkä kaupungilla ei kuitenkaan ole tässä taloudellisessa tilanteessa varaa aloittaa uusia rakennushankkeita. ”Taantuma saattaa olla meille hyväksikin.” Madonna-ryhmä, teatteri Nirvana

T A K U 23


Merja Isotalo

Kulttuurin tukijalat Suomessa - ihmisiä, instituutioita, organisaatioita Tässä vauhdilla etenevässä ajassa tulee harvemmin ajatelleeksi menneisyyden läsnäoloa ja niitä historiallisia tilanteita, joissa on tehty vielä tänä päivänäkin näkyviä päätöksiä. Päivän keskusteluissa on tämän syksyn aikana poikkeuksellisen paljon puhuttu, päivitelty ja perusteltu suomalaisuutta. Maahanmuuton kasvu vieraammista kulttuureista on herättänyt monissa suomalaisissa pelkoa oman kulttuurin muuttumisesta toisenlaiseksi, vieraaksi, monikulttuuriseksi. Mutta palataanpa ajassa taaksepäin: Mitä ovat olleet suomalaisen kulttuurin tukijalat? Miten ne näkyvät nyt? Itämaasta Suomen valtioksi Kris-

tinuskon tulo Suomeen oli tapahtunut vähitellen jo ennen ruotsalaisten ristiretkiä keskiajalla. Yhteyksiä saariston ja rannikon asukkailla oli sekä itään että länteen, varsinkin kun viikingit kulkivat tämän itäisen harvaanasutun maan läpi retkillään vielä paljon idemmäs. Kirkko oli sitten se, joka järjesteli suomalaisille ensimmäiset yhteiskunnan ja kulttuurin laitokset.   Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin kuningas vuonna 1521 ja hän hallitsi maataan eurooppalaiseen tyyliin, mikä merkitsi tiiviisti hallittavaa kansallisvaltiota. Hän myös muutti valtakuntansa kirkon katolisesta luterilaiseksi. Suomessa se merkitsi oman kirjakielen syntymistä, mitä tehtävää hoiti Mikael Agricola. Vaikka kuninkaan tahdon mukaan Suomi oli entistä tiukemmin osa Ruotsia, suomalaisilla oli nyt vaikuttava väline oman identiteetin rakentamiseksi ja säilyttämiseksi, oma kieli.   Ruotsin valtakunnan suuruuden aikakaudella 1600-luvulla keskittämispolitiikka merkitsi sitä, että Suomelle määrättiin kenraalikuvernööri, Turkuun perustettiin yliopisto ja hovioikeus. Silloinen yhtenäistäminen merkitsi ruotsinkielen ja ruotsalaisen yläluokan aseman vahvistumista, johon menivät mukaan suomalaisetkin säätyläiset. Se näkyi myöhemmin mm. siinä, että heidän perillisensä pakenivat 1700-luvulla Ison vihan aikana luontevasti Ruotsiin.

24 T A K U

  Paljon muuttui Haminan rauhan seurauksena vuonna 1809. Suomi siirtyi Venäjän hallintaan, mutta sai autonomian, sisäisen itsehallinnon. Suomesta tuli Venäjän ja erityisesti Pietarin etuvartio, yhdistävänä tekijänä emämaan kanssa oli tsaari henkilönä, ei venäläinen hallintojärjestelmä. Tilanne muuttui vähitellen 1800-luvun kuluessa, kun Aleksanteri II:n aikana hallintoa modernisoitiin. Suomessa aloitettiin venäläistäminen. Lopulta muutokset Venäjällä ja kehitys Suomessa mahdollistivat Suomen itsenäistymisen vuonna 1917.

Suomalaisen kulttuurin rakentajat

Tutkijat ja muutkin valistusajan sivistyneistön edustajat olivat kiinnostuneet suomalaisten historiasta, kielestä, kansanperinteestä ja kansanrunoudesta jo 1700-luvulla, esimerkkinä vaikkapa Turun akatemian professori H.G.Porthan, jota myös Suomen historian isäksi kutsutaan.   Kansallinen herätys alkoi kuitenkin vasta 1800-luvun alkupuolella. Elias Lönnrotin kokoamalla Kalevalalla oli tässä suuri merkitys. Suomalaiset saivat oman uljaan menneisyyden ja kansallistuntoa täydensi vielä ZacharisTopelius Maamme-kirjallaan, joka toi suomalaisen maiseman laajalti tietoisuuteen. J.V.Snellman puolestaan korosti puheissaan ja kirjoituksissaan suomenkielen merkitystä ja vaati suomalaisen sivistyneistön luomista koulutuksen avulla.   Suomen taiteen kultakausi 1880-luvulta alkaen oli osa kansallishengen nostattamista. Tietoisimmin suomalaiskansallisuutta toteutti Akseli Gallen-Kallela Kalevala-maalauksillaan. Kansankuvauksiin keskittyi puolestaan mm. Juho Rissanen. Musiikissa kuului kansallisromantiikka ja Jean Sibelius. Kirjallisuudessa vaikuttivat J.L.Runeberg ja Aleksis Kivi. Lähes jokainen suomalainen tunnistaa nämä nimet edelleen, ainakin vanhemmat ikäpolvet, jotka ovat koulussa saaneet katsella Sammon taontaa, kuunnella Kullervoa ja lukea Seitsemää veljestä.

Suomalaisen kulttuurin yhteisöt Palataan vielä 1700-luvulle, valistuksen aikakaudelle ja samalla nykyaikaan. Turussa on Suomen vanhin edelleen toimiva yhdistys, Turun Soitannollinen Seura, joka perustet-

tiin vuonna 1790 ja jonka toiminta näkyy näyttävästi tänäkin päivänä. Seura on muun ohella perustanut sellaiset instituutiot kuin Turun Musiikkijuhlat vuonna1960, Ruisrockin vuonna 1970 sekä Turun valtakunnalliset Sellokilpailut kaksi vuotta myöhemmin.   Soitannollinen Seura ei ole suinkaan ainoa kulttuuriyhdistys, jolla on pitkä historia. Erilaisia sivistysseuroja perustettiin ahkerasti1800luvulla, ja niistä monet toimivat edelleen. Hyvä esimerkki on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka nuoret yliopistomiehet perustivat vuonna 1831. Elias Lönnrot kirjoitti pöytäkirjaan: ”Ja synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liianteki Suomen kielestä, mitenkä sitä parhaiten saataisi tointumaan kirjallisiin menohin. Juttu päätty viimeiseltä siihen, että käytettäköön asia millä lailla tahtonsa, niin on jo ainakin keveämpi toimitettaa monelta kuin yhdeltä, jonka tähden neuoteltiin toimeen saada Seuraa […].”   Nyt SKS on Suomen suurin humanistisen tiede- ja tietokirjallisuuden kustantaja, joka lisäksi kerää ja tallentaa suomalaista kulttuuria ja kulttuuriperintöä sekä harjoittaa tieteellistä tutkimusta. SKS:ssa on tehty pitkään työtä suomen kielen hyväksi, suullista kulttuuria on muokattu kirjalliseksi ja suomen kielestä kehitetty sivistyskieli.   Kansanvalistusseura (KVS) on sekin Suomen ensimmäisiä valtakunnallisia kulttuuriyhdistyksiä, perustettu vuonna 1872. Perustamisesta päätettiin kansakoulunopettajien kokouksessa Jyväskylässä. Tavoitteet kirjattiin seuran ensimmäisiin sääntöihin: tarkoituksena on hyödyllisen, helppohintaisen ja kansantajuisen kirjallisuuden toimittaminen ja tämän kaltaisen kirjallisuuden levittäminen ynnä tiedon ja sivistyshalun herättäminen muillakin tarkoituksenmukaisilla keinoilla. Sivistys nähtiin koko kansan yhteisenä ja kansaa yhdistävänä asiana.   Suomi kuului Venäjään, mutta suomalaiset olivat monella tavalla yhteydessä Eurooppaan. Samat aatteet levisivät tännekin ja niin alkoi syntyä raittiusyhdistyksiä, maamiesseuroja, rouvasväenyhdistyksiä, työväenyhdistyksiä, urheiluseuroja, vapaapalokuntia ja osuustoimintaa.


Näiden yhdistysten ja järjestöjen toimintaan kuului muun ohella myös kulttuuri ja taide, yhteiset juhlat ja tapahtumat sekä monenlainen kerhotoiminta.   Yksi 1800-luvulla syntynyt yhdistystoiminnan keskeinen toimintatapa olivat iltamat. Tarkoitus oli jakaa valistusta ja edistää sivistystä, mutta myös järjestää yhteistä huvia. Iltamat järjestettiin usein kiitokseksi talkootyöstä tai niillä kerättiin varoja toimintaan tai johonkin hyvään tarkoitukseen. Myöhemmin iltamien päätteeksi oli mahdollisuus tanssimiseen, ja se oli monelle se odotetuin ohjelmanumero, tietysti näytelmän lisäksi. Iltamaperinne katkesi lähes kokonaan 1960-luvulla, kun muutettiin kaupunkiin ja tuli televisio olohuoneen nurkkaan. Mutta niin kuin usein käy hyville käytännöille, ne palaavat takaisin ja monet yhdistykset ainakin maaseudulla ovat ottaneet iltamat uudelleen ohjelmaansa.

Oppia valistuksen ja sivistyksen hengessä Vapaan sivistystyön puo-

lella on nimetty ajanjakso 1860-1920 kansanvalistuksen ajaksi. Valistuksen kohteena oli silloin erityisesti niin sanottu rahvas. Kansan sivistämiseksi alettiin perustaa opistoja tanskalaisen Grundtvigin opistoaatteen mukaisesti, mikä tarkoitti opiskelijakeskeistä oppimista ja kulttuuris-historiallista identiteetin rakentamista.   Ensimmäinen kansanopisto perustettiin Kangasalle vuonna 1889 ja ensimmäinen työväenopisto Tampereelle kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1899. Opistojen toiminta havaittiin hyväksi myös valtion taholta ja valtioneuvosto antoi määräykset valtionavun järjestämisestä 1920-luvulla.   Nykyisin Suomessa on 87 kansanopistoa eri puolilla maata ja 187 kansalais- ja työväenopistoa, joiden toiminta kattaa kaikki Suomen kunnat. Yksi toiminnan pääperiaatteista on opetuksen tuominen lähelle ihmistä ja opetusta onkin usein hajautettu eri puolille opiston toimialuetta. Kansalaisopisto voi olla nimeltään kansalaisopisto, työväenopisto, opisto tai aikuisopisto ja se voi olla useamman kunnan yhteinen. Taiteeseen ja kulttuuriin liittyvät kurssit ja opetus ovat keskeinen osa kansalaisopistojen opetusohjelmaa.   On myös todettu, että vapaan sivistystyön luonne on muuttunut ja sitä on valtionkin taholta muutettu 2000-luvulla kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen omaehtoisesta sivistystyöstä aikuiskasvatukseksi. Kan-

sansivistyksen perinteiset ihanteet ovat osittain jääneet talous- ja innovaatioajattelun varjoon.

Mesenaatti, sponsori, partneri Suo-

malaista kulttuuria ja sivistystä on rakennettu monella tavalla maamme historian eri vaiheissa. Oman kielen ja kulttuurin merkityksen ymmärtäneet tekivät töitä sen eteen, että niiden tuntemus leviäisi kaikelle kansalle. Sama tavoite näkyi myös monen taiteilijan työssä. Kasvatuksen ja valistuksen kautta saatiin aikaan järjestelmiä sivistyksen levittämiseksi ja syventämiseksi ja näitä pyrkimyksiä tuettiin valtiolliseltakin taholta.   Suomalaisen kulttuurin, taiteen ja tieteen edistämiseksi tarvittiin kuitenkin vielä lisää tukijoita. Mesenaatit ovat olleet kautta historian tässä tärkeässä roolissa. Tuki on voinut olla suoraa rahallista tukea, taideteosten ostamista, hovirunoilijan palkkaamista tai työskentelymahdollisuuksien järjestämistä tiloineen ja välineineen.   Mesenaatit ovat joskus olleet lähisukulaisia, jotka ovat tukeneet taiteilijaa, koska ovat uskoneet hänen työhönsä. Mesenaateiksi voitaisiin nimittää myös taiteilijoiden puolisoita, joista osa jätti oman uransa keskittyäkseen puolisonsa taiteellisen työn tukemiseen hoitamalla arkiset asiat ja huolehtimalla suhteista tarpeellisiin suuntiin.   Taiteen tekemisen alkuvaiheet ovat usein olleet vaivalloisia erityisesti niillä taiteilijoilla, jotka ovat tavoitelleet jotakin uutta ja omaa yleisesti hyväksytyn rinnalle tai tilalle. Tukijan motiivit voivat olla myös monenlaisten tunteiden yhdistelmä. Rakastiko Charlotta Lönnqvist enemmän suomalaista kulttuuria ja kirjallisuutta vai Aleksis Kiveä?   Sponsorointi ei enää ollut pelkkää tukemista, vaan sponsori odotti rahoilleen muutakin vastinetta kuin suomalaisen kulttuurin kukoistusta. Suomeen sponsorointi tuli 1970-luvulla, jolloin sitä harrastivat erityisesti pankit ja vakuutusyhtiöt. Moni tapahtuma sai rahaa ja resursseja mainosplakaatteja vastaan. Sponsoroinnin luonne muuttui myöhemmin 1990-luvulla enemmän yhteistyöksi pelkän tukemisen ja markkinoinnin lisäksi. Alettiin puhua partnereista, asioita ja tapahtumia suunniteltiin yhdessä, tehtiin työnjakoa ja laskettiin molemminpuoliset hyödyt.

Säätiöt, rahastot - apurahat Monet mesenaatit ovat perustaneet säätiöitä testamenttaamalla omaisuuttaan käytettäväksi suomalaisen kulttuu-

rin, tieteen ja taiteen tukemiseen. Joidenkin taustalla on laajemmat tukijoukot ja esimerkiksi Suomen Kulttuurirahaston perustamisvaiheessa tarvittiin ahkeraa ja innokasta vapaaehtoistyötä, josta vastasivat ennen kaikkea kansakoululaiset. He kiersivät ovelta ovelle syksyllä 1938 Suomen jokaisessa kunnassa esitellen Kulttuurirahaston tarkoitusta ja pyytäen sille tukea. Kaikkiaan 170 000 suomalaista osallistui keräykseen, jolla koottiin 2,7 miljoonaa silloista markkaa. Lahjakirjat ovat Kulttuurirahaston arkistossa ja verkkoon siirretyiltä listoilta voi hakea sukulaisiaan ja tuttaviaan nimen, kunnan tai ammatin perusteella.   Nykyisin Suomen Kulttuurirahasto jakaa noin miljoona euroa vuodessa tieteelle ja taiteelle. Rahastolla on myös omia hankkeita kuten vuonna 2007 julkistettu Kulttuurirahaston Kirjatalkoot, vuonna 2008 julkistettu nuorisohanke Myrsky sekä vuonna 2014 julkistettu Koko Suomi leikkii. Nimikkorahastoissa on omat erityisehtonsa ja myös maakuntarahastoissa on omat linjauksensa.   Säätiöitä ja rahastoja on lukuisia ja niiden lisäksi apurahoja myöntävät valtio, kunnat sekä monet yhdistykset ja järjestöt. Merkittävä osa myönnetyistä apurahoista tulee suomalaisen kulttuurin hyväksi, sekä tieteen että taiteen tekemiseen.

Tänään ja huomenna Julkinen

keskustelu on nyt keskittynyt Suomen talouden ongelmiin, sosiaalija terveyshallinnon uudistamiseen ja maahanmuuttoon. Suomalaisen kulttuurin tila ei laajemmassa eikä suppeammassa mielessä tunnu juuri kiinnostavan. Puhutaan enemmän välineistä kuin päämääristä, toimiva talous on väline hyvinvointiin, sote on väline parempaan ja terveempään elämään, ihmisten liikkuminen maailmassa on tosiasia - on aina ollut.   Suomalainen kulttuuri voidaan sekin nähdä välineenä parempaan, mutta kulttuuri on voidaan määritellä myös elämäntavaksi. Tiedetään, että kulttuuri- ja taidelähtöiset menetelmät auttavat vaikeissa tilanteissa, ylläpitävät hyvää oloa, jopa parantavat. Kuitenkin riippumatta siitä, mitä virallisesti asetetaan tavoitteeksi ja kärkihankkeeksi, kulttuuri on aina ja kaikkialla.   Ehkä suomalaisen kulttuurin tukijalkojen tehtävä on tänä päivänä kaiken massan keskeltä löytää se hyvä, jota kannattaa tukea ja huoltaa, mutta muistaen erilaisuutemme. Kuulostaa naivilta, mutta näinkin voi ajatella ja toimia. T A K U 25


JÄSENSIVUT Erityiskoulutettujen työttömyyskassa Erko Asemamiehenkatu 2, 00520 Helsinki

TYÖTTÖMYYSKASSA

Toimisto on avoinna 9.00-15.00 Palvelunumero (09) 7206 4343 faksi (09) 272 1212 Puhelinpalveluaika on maanantaista torstaihin klo 12.00-15.00 Sähköposti:erityiskoulutettujen.tk@erko.fi Kassan henkilökunta pyrkii vastaamaan sähköpostikyselyihin seitsemän päivän sisällä viestin saapumisesta kassaan. Info-puhelin: Info-puhelimesta 0600 944 94 etuuden hakija saa tiedon viimeisimmästä maksupäivästä 24 tuntia vuorokaudessa. Puhelun hinta on pvm + 0,37 euroa minuutissa.

Sähköposti: etunimi.sukunimi@akavanerityisalat.fi Julkisen sektorin työsuhdeneuvonta puh. 0201 235 380
 Yksityisen sektorin työsuhdeneuvonta puh. 0201 235 350 Puhelun hinta 0201-numeroihin: kiinteästä verkosta 8,35 snt/puh + 7,02 snt/min matkapuhelimesta 8,35 snt/puh + 17,17 snt/min

l Jäsensihteerit Puh. 0201 235 370 Puhelinaika: klo 9 – 14 jasenpalvelut@akavanerityisalat.fi l Lakimiesten palvelujen puhelinaika klo 9 – 14 l Sähköpostit etunimi.sukunimi@akavanerityisalat.fi

Ammatinharjoittajien ja Yrittäjien Työttömyyskassa AYT Ratavartijankatu 2 B, 00520 HELSINKI maksuton palvelunumero 0800 9 0888 ma-to klo 9-16, pe klo 9-13 puhelin 09 2535 3100 sposti asiakaspalvelu@ayt.fi

INFOA Päivitä jäsentietosi

Ovatko jäsentietosi muuttuneet? Ilmoitathan näistä muutoksista meille: l osoitteen- ja nimenmuutos l työnantajatiedot l valmistumispäivä l sähköpostiosoitteen muutos l äitiys-, isyys- tai hoitovapaa l apurahatyöskentely l työttömyys, lomautus tai vuorotteluvapaa l siirtyminen ammatinharjoittajaksi/ yrittäjäksi Tiedot on helpointa ilmoittaa sähköisesti jäsensivuilla: www.akavanerityisalat. fi -> Jäsenkirjautuminen tai taku@taku.fi Viitenumerot hukassa? Tilaa uudet jäsensivujen kautta www.akavanerityisalat.fi -> Jäsenkirjautuminen

26 T A K U

Maistraatinportti 4 A, 00240 Helsinki Puh. 0201 235 340 fax (09) 147 242

Aikio Saara, asiamies puh. 0201 235 338 Yksityissektorin neuvottelu- ja sopimustoiminta, erityisesti kaupan ala ja järjestöala Eskola Kari, työmarkkinalakimies - Valtiosektorin ja kirkon sektorin sopimus- ja neuvottelutoiminta - Yksityinen museoala - YTN:n järjestösektorin edunvalvonta

puh. 0201 235 367

Haapasalo Toni, lakimies Yksityissektorin työsuhdeneuvonta

puh. 0201 235 365

Ikonen Harri, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta

puh. 0201 235 354

Korpisaari Jaakko, asiamies Kuntasektorin sopimusja neuvottelutoiminta

puh. 0201 235 363

Lamponen Helena, Edunvalvontayksikön päällikkö

puh. 0201 235 352

Mikkola Sonja, asiamies Yliopisto- ja amk-sektorin sopimusja neuvottelutoiminta, koulutuspolitiikka, tilastollinen palkkaneuvonta

puh. 0201 235 368

Ojanen Amalia, opiskelija- ja nuorisoasiamies

puh. 0201 235 336

Torvela Tuire, lakimies puh. 0201 235 356 - Yksityissektorin edunvalvonta ja työsuhdeneuvonta - Ammatinharjoittajia ja yrittäjiä koskevat tehtävät - Perhe- ja perintöoikeudellinen neuvonta Vitikainen Tanja, lakimies puh. 0201 235 353 Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virkaja työsuhdeneuvonta


TAKUN HALLITUKSEN JÄSENTEN Y H T E Y S T I E D O T 2015 Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry l Snellmaninkatu 19-21 E 15, 00170 Helsinki l puh. 0440 664 800 l s-posti taku@taku.fi

Hallituksen puheenjohtaja Mari Lankinen Tuottaja Jyväskylän kesä Snellmaninkatu 19-21 E 15 00170 Helsinki 050 5363 231 mari.lankinen@taku.fi Hallituksen varapUHEENJOHTAJA Ville Niutanen Asiantuntija Suomen Taiteilijaseura 041 476 8347 ville.niutanen@taku.fi Hallituksen jäsenet Varsinaiset jäsenet Pauli Rautiainen Julkisoikeuden yliopisto-opettaja Tampereen yliopisto pauli.rautiainen@uta.fi Matti Karhos Kulttuuriasiainpäällikkö Lahden kaupungin kulttuurikeskus 050 387 8792 matti.karhos@lahti.fi

Arja Laitinen Aluepäällikkö Taiteen edistämiskeskus 0295 330 709 arja.laitinen@minedu.fi Kirsi Lajunen Läänintaiteilija Taiteen edistämiskeskus 0400 516 554 kirsi.lajunen@thl.fi Anna-Maria Leogrande Projektikoordinaattori Hankinnoista duunia -hankkeessa 040 757 8696 anna-maria.leogrande@helsinki.fi Anna Vesén Kulttuurituottaja Riihimäen kaupunki 040 822 6660 anna.vesen@riihimaki.fi

Varajäsenet Juha Isotalo 050 531 8414 jlaiso@utu.fi Chia Koskinen chia.koskinen@lilith.fi puh. 0503815205 Jaana Elonen jaana.elonen@gmail.com puh. 0415023573 Toiminnanjohtaja Kirsi Herala 040 511 1200 kirsi.herala@taku.fi Järjestö- ja kehitysvastaava Riina Virkkunen 0440 664 800 riina.virkkunen@taku.fi Opiskelija-asiamies Vilja Byström puh. 040 561 8967 vilja.bystrom@taku.fi

Riikka Wallin Koordinaattori Svenska Teatern wallin@svenskateatern.fi

T A K U 27


Ja a N a Lu t t IN e

N

Ku lt t u u r i sta

t yötä

Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö

40 taKu 1975 – 2015

Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU:n 40-vuotisjuhlakirja kertoo TAKU:n alkutaipaleen tarinan osana suomalaista kulttuuri- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Historiateos pohtii myös kulttuurityön ominaislaatua, arkea ja yhteiskunnallista merkitystä 1970-luvulta 2010-luvulle. Kirjaa voi tilata ennakkoon osoitteesta taku@taku.fi 30 euron hinnalla.

TAKU-lehti 3/2015  

TAKU-lehti 3/2015

TAKU-lehti 3/2015  

TAKU-lehti 3/2015

Advertisement