Page 1

Anna hyvän kiertää s. 22

Johtajat kaipaavat anarkiaa s. 4

Töissä Pohjois-Koreassa s. 41


Puheenjohtajalta ......................................................................... 3

T ä s s ä

n u m e r o s s a

Johtajat kaipaavat anarkiaa .......................................................... 4 Raisa Niemi Päivä, jolloin kulttuuriministeri erosi – keskusteluja ruuan äärellä ........................................................ 6 Raisa Niemi Onko kaupungin polittiikkaa ”silleen” jättäminen ........................... 8 Ulla Hoikkala Miten kotoutetaan ja integroidaan kuntaliitoskuntien identiteetti ja kulttuuri? ................................................................ 9 Ulla Hoikkala Kulttuurituristi Suomen kesässä ................................................... 11 Pauli Välikangas Sarjakuvan pohjoinen suurvalta ................................................... 12 Jenni Kallionsivu Onko kulttuurisihteerillä perillisiä? ................................................ 14 Jaana Luttinen

Kansikuvan suunnittelu Mika Launis

Aikamme arvoinen? .................................................................... 15 Laura Lähteenmäki Luova talous eilen, tänään, huomenna ......................................... 16 Petri Haukinen Lopeta valittaminen ja jatka twiittausta ......................................... 17 Arttu Manninen Maahanmuuttajataiteilijoiden esiinmarssi vieläkin kokematta? ..................................................................... 18 Petri Pietiläinen Monikulttuurisuuden monet mutkat ............................................. 18 Petri Pietiläinen Mamuvirsi ................................................................................... 21 Elena Gorsschkow-Saloranta

Julkaisija: Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry/ Fackorganisationen för konst- och kultursektorn rf Lehden toimituskunta: päätoimittaja Kirsi Herala p. 040 5111 200 email: kirsi.herala@taku.fi. Mari Lankinen, Petri Pietiläinen, Merja Isotalo, Raisa Niemi ja Riina Virkkunen. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Julkaisuun tarkoitetuista artikkeleista ja niiden toimitusajoista on sovittava toimituskunnan kanssa. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on lehden kuvituksessa käytetty Ingram-kuvakirjaston kuvia. Taitto: Kirsi Herala/Anne Punttila Paino: Painokotka Oy, Kotka ISSN 1457-7003 ISSN 2243-030X Aikakauslehtien Liiton jäsenlehti TAKU:n lehdessä olevat artikkelit ja niissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä. Ne eivät välttämättä edusta TAKU ry:n virallista kantaa.

2 TAKU

Anna hyvän kiertää ..................................................................... 22 Reetta Sahlman Guernica ja Kaikkonen ................................................................. 24 Raisa Niemi Saint-Louis Senegal .................................................................... 26 Riitta Liede Taiteilijan työ ............................................................................... 29 Sakarias Sokka Suomalaisilla lapsilla on sekä koulu että elämä ............................. 30 Raisa Niemi Asiaa Aasiasta – Pekingistä Pjongjangiin ja takaisin ..................... 33 Merja Isotalo Kolea elämä ................................................................................ 36 Panu Hämeenaho Pjongjang – mielenkiintoista! ....................................................... 37 Merja Isotalo Töissä Pohjois-Koreassa ............................................................. 41 Merja Isotalo Jäsensivut ................................................................................. 42


P uh e e njohtaja l ta

Kehysriihen linjaukset on tehty ja niiden vaikutuksia puidaan varmasti vielä pitkään. “Ansiotuloveron kiristäminen, ylimpien työttömyyskorvausten alentaminen, työmatkavähennysoikeuden kiristäminen, asuntolainojen korkovähennyksen heikennys ja lapsilisien leikkaus käyvät kaikki koulutettujen keskiluokkaisten kukkarolle”, toteaa Akava kannanotossaan. Tällöin puhutaan siitä vahvasta, leveästä akavalaisesta keskiluokasta, joka maksaa euromääräisesti suurimman osan koko verokertymästä, ja jonka jaksamisesta on syytäkin olla huolissaan. Samaan aikaan muun muassa taide- ja kultuurialojen näkökulmasta työnteon uudet muodot ja pirstaleisuus ovat edelleen ongelmallisia ja pahimmillaan aiheuttavat akavalaista köyhyyttä. Monilta osin työttömyysturvaan liittyvät kiperät kysymykset jo tunnistetaan ylätasolla ja näin ollen parannuksia voidaan viedä eteenpäin, mutta työlainsäädännön perinteinen kriteeri työn johdosta ja valvonnasta, ja itsensä työllistäjillä sekä freelancereilla sen puuttuminen, johtaa nykyisellään liian helposti yrittäjätulkintaan. Tästä seuraa, että työsuhteen määritelmää on laajennettava ja käsitteeseen tulee ottaa mukaan myös työn teettäjästä riippuvainen tai alisteinen asema. Samassa yhteydessä tulee keskustella myös sosiaaliturvaan kohdistuvista parannuksista. Lisäksi nykyinen työlainsäädäntö on onnistunut turvaamaan osa-aikaisten työntekijöiden aseman vain kohtalaisesti eikä määräaikaisten työsuhteiden perusteettomasta käytöstä ole päästy eroon.

Tässä lehdessä on myös kultuurimatkailullinen näkökulma. Vetovoimatekijöitä ja kiinnostavia sisältöjä tarvitaan samalla kun matkakohteet maailmanlaajuisella tasolla käyvät kiivasta kilpailua keskenään ja niitä arvioidaan tai listataan kiinnostavuutensa perusteella. Kirjoitan tätä myöhäisellä talvilomallani kaupungissa, joka vierailijan silmin on sekä silmiinpistävän monikulttuurinen että hengästyttävän runsas kulttuurikohde. Berliinissä etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen asema näyttää monin osin vakiintuneelta. Lukemani arvion mukaan yli neljännes kaupungin asukkaista on ulkomaalaistaustaisia, eikä kaikki suju aina kitkattomasti, mutta tämä näkyy kuitenkin väistämättä kulttuurisena monimuotoisuutena. Tietysti kaupungilla on myös erityisen mielenkiintoinen menneisyys, ja sen jaetun historian vuoksi on kaikkea kaksin verroin: oopperat, konserttitalot, museot, galleriat ja tietysti pienet, itsenäiset vapaan kentän toimijat tarjoavat ehdottoman mielenkiintoisen sekoituksen perinteisiä, kokeellisia, sykähdyttäviä ja monin muin adjektiivein luonnehdittavia elämyksiä. Pääsiäispyhiksi kaupunkiin odotettiin kahta miljoonaa turistia. Vetovoimasta voidaan siis hyvällä syyllä puhua. Ja monikulttuurisuutta edustaa osaltaan myös se runsas joukko suomalaisia, joka on kaupunkiin vuosien aikanana asettunut. Mari Lankinen

Kuten tästä lehdestä käy ilmi, monikulttuurisuus ei ole helppoa ja sen aidoksi toteutumiseksi on tehtävä määrätietoista työtä. Jo pelkästään se, mitä sen tulisi tarkoittaa ja minkälaisia odotuksia siihen kohdistuu keskuteluttaa. Lisäksi kulttuuripolitiikan reagointi yhteiskunnan muutokseen on hidasta. “Osittain tämä johtuu siitä, ettei tälle alueelle ole kohdistunut samalla tavalla välittömiä paineita kuin esimerkiksi työllisyys- tai asuntopolitiikkaan”, sanoo Pasi Saukkonen Cuporen Monikulttuurisuus ja kulttuuripolitiikka Pohjois-Euroopassa -julkaisussa.

Kuva: Markku Ojala

TAKU 3


Herra Helsinki ja rouva Espoo pohtivat Ruttopuistossa kulttuurin merkitystä.

Johtajat kaipaavat anarkiaa Te k s t i j a k u v a R a i s a N i e m i

”Jos demokratia on tuonut meidät tähän, niin välillä minä toivottaisin anarkian tervetulleeksi”, sanoo Helsingin kulttuurijohtaja Stuba Nikula. ”Miksi kukaan ei huuda tuolla että aarrgghhh!”, kyselee Espoon kulttuuria vetävä Susanna Tommila. Nyt keskustellaan kulttuurista, dominoefekteistä ja kivoista kesäkaupungeista.

S

ekä Helsingissä että Espoossa vaihtui talven aikana valta kulttuurikeskuksissa. Marraskuussa Helsingin kulttuurijohtajana aloitti Kaapelitehtaan johtaja Stuba Nikula. Kahta kuukautta myöhemmin Espoossa samaiseen toimeen tarttui Susanna Tommila, entinen Kauniaisten kulttuuri- ja vapaa-aikapäällikkö.

4 TAKU

”Olemme olleet murroksessa niin kauan kuin olemme olleet olemassa. Jos ei puhuta nyt painetusta mediasta, niin ei kenelläkään mitään ihmeellistä ja erityistä murrosta kulttuurialalla ole”, väittää Nikula eikä ymmärrä taideväen kitinää kulttuuriministeriöttömästä Suomesta. ”Onko se parempi, että on asunto- ja kulttuuriministeri jaetulla salkulla, vai erillinen kulttuuriministeri jakojäännöksenä? On niitäkin ollut”, Nikula sanoo. ”Kyllä minä kiroilin aika pahasti, kun kuulin että kulttuuriministerin työt jaetaan”, vastaa Tommila Nikulan väitteeseen. ”Onhan se eräänlainen kannanotto siihen, että kulttuurin voi hoitaa vasurilla. En voi kuvitella että esimerkiksi valtionvarainministerin homma annettaisiin jollekin toiselle hoidettavaksi.”

”Pitää muistaa, että kyseessä on kulttuuri-, urheilu-, nuoriso- ja tasa-arvoministeri. En ole lukenut yhtään uutista nuorisoministeriön puutteesta. Tässä neljän kimpassa kulttuurin kyllä katsotaan olevan se merkittävin”, huomauttaa Nikula.

Kunnianhimoa kulttuurityöhön Kulttuurin tehtävät eroavat toki nuorisotyölle asetetuista tavoitteista. ”Kulttuurissa on sisäänrakennettuna halu tehdä vastaanottajasta parempi”, huomauttaa Nikula ja kertoo keskustelusta, jossa pohdittiin täyttääkö onnistuneen nuorisotyön tavoitteet mikä tahansa toiminta, mikä pitää nuoret poissa kaduilta. ”Johtuu varmaan kulttuuritaustastani, mutta minusta tuntuu vähän vieraalta nuorisopuolen pelastusmentaliteetti”, Tommila huomaut-


taa. Nikula väittää törmänneensä kulttuuripuolellakin ajatteluun, että vain perustavoitteiden täyttyminen riittää. ”Sama, kuin jos peruskoulun tavoite olisi pitää lapset poissa kotoa ja antaa niille ruokaa kerran päivässä”, hän huokaa ja peräänkuuluttaa sekä taidelaitoksilta että myös omalta virastoltaan vähän kunnianhimoisempaa otetta työhön. Molemmissa kaupungeissa on menossa säästökuurit, ja kulttuurilta vaaditaan luonnollisesti myös supistamista ja menojen karsimista. Keinoja on useita. ”Espoon sivistystoimessa tehtiin päätös, että emme koske avustuksiin”, ilmoittaa Tommila. Hänen mielestään avustuseurot vaikuttavat eniten, sillä silloin tuki menee suoraan kuntalaisten aktiivisuuteen ja tekemiseen, ja se näkyy kadulla ja alueella. ”Jos keneltäkään vanhalta ei oteta pois ja uusia toimijoita tulee lisää, niin se tarkoittaa sitä, että raamit kasvaa koko ajan”, huomauttaa Nikula. Nikulan mukaan Helsingissä on varsinkin nuorten kunnallispolitiikkojen joukossa tosin aistittavissa vähän sellaista ilmapiiriä, että kulttuurilta ei juurikaan leikata. Helsingissä ollaankin päätymässä ratkaisuun, että säästötavoitteesta puolet otetaan avustuksista ja puolet karsitaan käyttömenoista. ”Onneksi tarve ei ole kovin suuri”, Nikula sanoo.

Haluaisin sanoa joo – Niin minäkin, ja sanonkin Stuba Nikulan mielestä Helsinki on Suomen ainoa kulttuurikaupunki – tai itse asiassa ainoa ylipäätään kaupungiksi tunnistettava. ”Ja kaupungin sisällä olen sanonut moneen otteeseen, että Euroopan mittakaavassa Helsinki on Euroopan Kuopio, ´ihan kiva kesäkaupunki`”, hän jatkaa. Espoon kulttuuritoimea luotsaava Susanna Tommila ei väitteestä provosoidu, mutta näkee pääkaupunkiseudun kulttuuritoimien yhteistyölle tarvetta ja tilausta. Kulttuurijohtajat alkavat saman tien suunnitella metropolikuntien kulttuuritoimien yhteistä verkostoa. Yhteistyön onnistuminen on mahdollista, sillä Tommila ja Nikula ovat monesta asiasta samaa mieltä. Molemmat kaipaavat taiteelta ja kulttuurilta yhteiskunnallisia kannanottoja.

Kysymykseen ´pitääkö kulttuurin olla mitattavissa?` Nikula vastaa: ”Haluaisin sanoa joo.” ”Niin minäkin. Ja sanonkin”, kuittaa heti Tommila. Johtajat pohtivat pitkään kulttuurin taloudellisuutta ja tuloksellisuutta. ”Ei tietenkään raha saa määrätä sitä, mitä kulttuuri tekee tai kulttuuripalvelut tuottaa. Mutta sitä pitää pystyä mittaamaan”, Tommila huomauttaa.

Liian suuret ruudut

Kulttuurialan pitäisi uskaltautua luomaan omalle alalleen soveltuvia mittareita ja indikaattoreita. Ei niin, että eri toimintoja voitaisiin asettaa vastakkain, vaan niin, että asioiden sisällä saataisiin luotettavaa ja tutkittua tilastoa. ”Jos lasketaan, mitä kaupunginorkesteri maksaa per kävijä ja verrataan sitä johonkin muuhun kaupungin toimintoon, niin silloin se menee poskelleen”, Tommila sanoo. Nikula myötäilee. ”Se, että lasketaan mitä asiat maksaa per kuntalainen, on aika matalamielistä puuhaa”, hän toteaa. ”Mitä pitäisi kulttuurialalla tavoitella? Yksi kaunis tavoite on se, että me pystyisimme määrittelemään tehtävämme yhteiskunnassa ja maailmassa niin hyvin, että enää ikinä kukaan ei vertaa vanhustenvaippoihin yhtään kulttuurieuroa”, Nikula puuskahtaa.

Myös Helsingissä tapahtuu. Uudisalueita rakennetaan Kalasatamaan, Jätkäsaareen, Pasilaan ja Kruunuvuorenrantaan. ”Helsinki on Euroopan nopeimmin kasvava kaupunki” Nikula huomauttaa. "Kalastama ja Jätkäsaari ovat yhdessä samankokoinen kuin Imatra. Helsinkiin rakennetaan siis Imatra 20 vuoden aikana”, Nikula naurahtaa.

Kulttuuritoimijat määräaikaisiksi Kulttuurin ympärillä käydään jatkuvasti keskustelua. Radio Suomen kulttuuri-illassa muusikko Iiro Rantala arvosteli kulttuurialan eläkevirkoja. Molemmat kulttuurijohtajat ovat samaa mieltä. ”Olen sanonut monesti, että on typerää että minä olen eläkevirassa. 2 x 7 vuotta olisi ihan riittävä”, Nikula huomauttaa. Susanna Tommila on samaa mieltä. Hänen mielestään monen kulttuurialan virkamiehen sekä myös taiteilijan kohdalla määräaikainen pesti toimisi paremmin kuin jatkuvat työsuhteet. Pitkäjännitteisyyden perään kuuluttaville taiteilijoille Tommila toteaa, että seitsemän vuotta on pitkä aika. ”Jos tämä pitkäjännitteisyys on sitä että 25 vuoteen ei tapahdu mitään, niin eiköhän me olla sitä pitkäjännitteisyyttä kokeiltu. Jos nyt kokeiltaisiin jotain muuta. Tämä on vähän sama, että kun demokratia on tuonut meidät tähän, niin välillä minä toivottaisin anarkiankin tervetulleeksi”, Nikula sanoo. ”Minäkin olen jo pitkään kaivannut anarkiaa taiteeseen”, Tommila jatkaa. ”Onko asiat liian hyvin, kun kukaan ei huuda tuolla että aarrgghhh!”

Tapiolan alue on myllerryksessä ja Espoossa on lukuisia muitakin ratkaisua ja valmistumista odottavia kohteita kuten uusi kaupunginteatteri, Finnon alue ja länsimetro. Tommila puhuu Espoon kohdalla dominoefektistä ”Yhden asian ratkaiseminen vaikuttaa kaikkiin muihinkin”, Tommila toteaa.

Identiteettiä rakentamassa Voimakas rakentaminen sekä Espoossa että Helsingissä tuo kulttuurinsaralle lisäkysymyksiä ratkottavaksi. Missä alueilla kulttuurin tukirahat käytetään? Miten kulttuuritarjontaa voisi tasapuolistaa? Tommilan mukaan yksi Espoon ongelmista onkin juuri se, ettei kulttuuritarjontaa ole tasapuolisesti tarjolla kaikkialla. Nikula on samaa mieltä. ”Huomaan olevani sekä kommunisti että kepulainen, kun puhun, että koko Helsinki ja kaikki helsinkiläiset pitää saada palveluiden pariin” hän sanoo. Yhdeksi Helsingin ongelmaksi Nikula mainitsee myös sen, että kulttuuripalveluverkossa on liian suuret ruudut. Kun Helsingin kulttuurin aluetaloja rakennettiin, ajateltiin, että ihmiset matkustavat 3-4 km palveluiden ääreen. Nyt matkustetaan vaikka Veronaan kuuntelemaan hyvää oopperaa, mutta samalla odotetaan lähisisällön olevan ihan kotiovella. Asuinalueet ovat vahvoja identiteetin luojia ja tässä kulttuurilla on iso rooli. Rajat voivat olla hyvinkin alueellisia; ihminen kokee olevansa kivenlahtelainen tai vaikka Vaasankadulta. ”En ole vielä löytänyt väkevästä kuntaidentiteetistä, tai kaupunginosaidentiteetistä, tai alueidentiteetistä mitään huonoa”, Nikula huomauttaa.

TAKU 5


Raisa Niemi

Päivä jolloin kulttuuriministeri erosi - keskusteluja ruuan äärellä Jyväskylän kulttuurijohtaja Mari Aholainen saapuu Jyväskylän Lyseon lähistöllä sijaitsevaan Soppabaariin avustuspapereita heiluttaen. Illalla on edessä kulttuurilautakunnan kokous, jolla sinetöidään uudet avustuskohteet vuodelle 2014. ”Välillä tekisi mieli heittää rahasäkki kompassille ja sanoa, että jakakaa keskenänne”, hän puuskahtaa turhautuneen talouden kurimukseen. Aiemmin kulttuuriavustuksia jaettiin kaksi kertaa vuodessa. Aholainen ei näe syytä siirtää vähäisten määräahojen rippeitä syksyyn, joten koko vuoden avustukset jaetaan nyt Jyväskylässä kerralla.

P

aljon jaettavaa ei ole. Jyväskylän taloudellinen tila on ollut synkempi kuin muiden suomalaisten kaupunkien. ”Liian pitkään elettiin liian luottavaisina”, Aholainen summaa. Nyt on jouduttu kurittamaan kuluja oikein kunnolla. Kaikkia kaupungin menoja on rokotettu 10+10 -mallilla, eli avustuksia leikattiin viime vuonna 10 prosenttia. Sama säästöprosentti täytyy löytää tämänkin vuoden apurahoista.

Rysähdys ja romahdus Keskusteluun liittyy TAKU ry:n puheenjohtaja, Jyväskylän Kesän tuottaja Mari Lankinen.   Taantuma on koetellut myös Suomen vanhinta yhtäjaksoisesti toimivaa festivaalia. ”Euromääräisesti Jyväskylän Kesällä on tänä vuonna vähemmän liikkumavaraa kuin 2000-luvun alussa”, Lankinen laskee. Yksityiseltä puolelta ei talouteen ole luvassa helpotusta. ”Jyväskylän seudulta on mennyt monia isoja tukijoita nurin”, hän kertoo. Yleisön odotukset eivät silti ole pienentyneet, vaan toivotaan entistä näyttävämpää ja kansainvälisempää ohjelmistoa. Lankinen toteaa, että Euroopan näkökulmasta Jyväskylä on aika lailla periferiaa, jonne yhden esityksen tekeminen vie ainakin kolme työpäivää. Hinnoillakaan ei tässä taloudellisessa tilanteessa 6 TAKU

Jyväskylän kulttuurijohtaja Mari Aholainen ja TAKU:n puheenjohtaja Mari Lankinen keskustelevat kulttuurin asemasta.

pystytä kilpailemaan. Positiivisena Lankinen näkee tilanteessa sen, että nyt on pakko tehdä entistä enemmän yhteistyötä, myös eri festivaalien kanssa. Vierailijoita ja näin ollen myös kustannuksia onkin jaettu esimerkiksi Kaustisten kansanmusiikkijuhlien ja muiden tapahtumien kanssa. Kontakteja on myös Viroon ja Pohjoismaihin, ja niitä haetaan aktiivisesti lisää. Jyväskylällä on vahva sivistys- ja kulttuurikaupungin leima. Jyväskylän lyseo perustettiin 1858 ja se on Suomen vanhin suomenkielinen oppikoulu. Kulttuurialan koulutuksia Jyväskylällä on tarjota useitakin. HUMAKista löytyy kulttuurituotannon koulutusohjelma, Jyväskylän yliopistossa voi opiskella usealla linjalla musiikkia, samoin AMK:ssa, jonne juuri siirrettiin Lahdesta myös musiikkiteatterikoulutus. Monipuolinen koulutustarjonta edesauttaa sitä, että ruohonjuuritasolla on joka vuosi uusia tekijöitä. ”Ei maailma siihen pysähdy,

että Jyväskylän kaupungin talous on huono”, naurahtaa Aholainen tyytyväisenä kentän aktiivisuuteen. Uusia pelinavauksia tulee koko ajan ja innovatiivisuus ja osaaminen kasvaa. Molemmat kehuvat kilpaa kolmannen sektorin panosta. Jyväskylässä on paljon vapaehtoista ympärivuotista toimintaa. ”Kulttuuri ja taide kolmannella sektorilla lepää paljolti ihmisten innostuksen varassa”, Aholainen sanoo. ”Jos avustuksia leikataan likaa, jonkin aikaa voidaan vielä toimia, mutta kokonaan ilman rahaa toimiminen on mahdoton yhtälö”, Lankinen huomauttaa. Jyväskylä on hänen mukaansa eräänlainen farmiliiga, josta hyvät toimijat saattavat toimintaedellytysten kiristyessä lähteä Helsinkiin tai Tampereelle. Aholainen epäilee, ettei rahoituskuviot muuallakaan ole sen paremmin, mutta yleisöpohja on toki suurempi. Tosin myös tekijäkunta. ”Meillä on ne omat haasteemme täällä, mutta esimerkiksi viime kesänä yhtenä


lauantaina Helsingissä oli lähes 400 tapahtumaa”, Lankinen toteaa. Erottautuminen ja yleisön tavoittaminen on vaikeaa.

Lapset, musiikki ja stand-up Aholainen jää miettimään sivistyksen olemusta laajemminkin. ”Osa minusta kaipaa klassista sivistystä. Kyllä sitä ilman Homerostakin pärjää, mutta olisi hyvä, että ihmisillä olisi edes jonkinlainen käsitys eurooppalaisesta historiasta, mistä me tulemme ja minne menemme”, hän pohtii. Lankinen peräänkuuluttaa peruselementtien tuntemisen lisäksi myös asennetta ja kiinnostusta uuteen. Ei asiat Jyväskylässä ihan rempallaan ole. Jyväskylän sinfoniaorkesteri on erittäin suosittu toimivan konserttisalin puuttumisesta huolimatta. Kausikorttilaisten määrää on jouduttu rajoittamaan, jotta lippuja jää vielä oveltakin saatavaksi satunnaiskävijöille ja kulttuurimatkailijoille. Myös lastenkulttuuri tuntuu olevan hyvissä kantimissa. Jyväskylässä toimii lasten ja nuorten kulttuurikeskus Kulttuuriaitta sekä lastenmu-

siikkiorkesteri Loiskis. Jyväskylä on mukana OKM:n lastenkulttuuriverkostossa, ja jyväskyläläisissä kouluissa on käytössä kulttuurin opetussuunnitelma. ”Kaupungin kokoon nähden myös kuorotoiminta, tanssi ja teatteri ovat vahvasti edustettuja”, Aholainen huomauttaa. ”Jyväskylä on jännä kaupunki”, Lankinen huomauttaa. ”Täällä ei välttämättä toimi se, mikä on toiminut muualla”, hän sanoo, ja mainitsee esimerkkinä Avantin ja Apocalyptican konsertin, jonka olisi odottanut olevan myös Jyväskylässä loppuunmyyty, niin kuin monilla muilla paikkakunnilla. ”Stand up toimii Jyväskylässä”, Aholainen heittää väliin. Jyväskylän Kesässä A Little Nightmare Music veti viime vuonna salin täyteen esityksellään, joka yhdisti klassista musiikkia ja lavakomiikkaa. ”Salissa oli lähes hurmoshenkinen tunnelma”, Lankinen kertoo.

Yhteistyöstä lisää toimintaedellytyksiä ja houkuttelevuutta Kulttuurijohtaja Mari Aholainen ja TAKU ry:n puheenjohtaja Mari Lan-

Kulttuuriväki kokoontui Soppabaariin kuulemaan ja keskustelemaan kaupungin kulttuurilinjauksista.

kinen olivat saapuneet Soppabaariin erityisestä syystä. Baariin oli kutsuttu takulaisia lounastreffeille keskustelemaan Jyväskylän kulttuuritoiminnasta ja etsimään ratkaisuja yhteisiin ongelmiin. Kulttuuriaktiiveja saapuu lounaalle kymmenkunta. Taloustilanne huolettaa toimijoitakin, eikä kulttuurijohtajan alustus tuo paljoa lohdutusta: kulttuuritilojen peruskorjauksen tarve on suuri, tekniikka vanhenee, lisätilaa kaivataan kipeästi. Kulttuurijohtaja Aholainen sivuaa myös päivän kuuminta puheenaihetta; vasemmistoliiton lähtöä hallituksesta. ”Välillä mietin, voisinko minäkin lähteä hallituksesta”, hän naurattaa kuulijoita, mutta lupaa samaan hengenvetoon keskittää kaikki voimansa siihen, että kulttuurilta ei Jyväskylässä enää leikata. Vilkkain keskustelu syntyy yhteistyöverkoston ympärille. Sekä toimijat että päättäjät olivat yhtä mieltä siitä, että yhteistyötä eri toimijoiden kesken pitäisi tehostaa. Resurssien puute tosin huolettaa - kenellä on aikaa ottaa vetovastuu yhteistyöstä? Voisiko jostain hakea hankerahoitusta verkoston luomiseen ja ylläpitämiseen? Yhteistoimintaa kaivattiin sekä tiedon vaihtamiseen että käytännön tasolla. Harrastajateattereiden kesken on jo olemassa pienimuotoista välinelainausta, mutta ilmaan heitettiin laajempi ”kamapankki-idea”, jonne kukin toimija voisi kirjata lainaksi annettavaa tekniikkaa, välineitä sekä lainausehtonsa. Kamapankki -verkoston jakamisen ideaa kehitettiin saman tien koskemaan myös esitys- ja harjoitusaikatauluja sekä käytännön järjestämisen eri osa-alueita, kuten esimerkiksi kokemuksiin lipunmyynnistä. Kuopion ja Helsingin tapaan Jyväskylään kaivattiin myös tapahtumajärjestäjien ja viranomaisten yhteistä foorumia, jossa voitaisiin jakaa keskitetysti tietoa vaadittavaista luvista, avautuvista hakuajoista, säännöksistä jne. Kulttuurijohtaja Aholainen otti samatien kaupunkinsa kulttuuritoimijoiden toiveesta kopin, ja lupasi kutsua syksyllä koolle kulttuuritapahtumien järjestäjät yhteiseen info- ja keskustelutilaisuuteen. Yhteistyössä lähdetään nyt miettimään, miten tehdä Jyväskylästä talousongelmista huolimatta kiinnostava tapahtumakaupunki paitsi toimijoille, myös ulkopuolisille.

TAKU 7


Ulla Hoikkala

Onko kaupungin politiikkaa "silleen" jättäminen?

Kaupunkien kiinteistöosastoilla on tärkeä rooli kulttuuriympäristön rakentamisessa, kehittämisessä ja säilyttämisessä, sillä se määrittelee tonttien käytön ja kulttuurirakennusten vuokrat. Mene ja tiedä, mutta rakennetun ympäristön ja perinnekulttuurin ymmärtäminen ovat tuossa työssä suuri etu.

H

yvä elämä pakenee aina menneeseen! Onko näin ajateltava myös tänä päivänä rakennettavan kaupunkikuvan kohdalla? Halutaanko identifioitua menneeseen vai suunnata katse rohkeasti tulevaan? Näidenhän ei tarvitse olla toisiaan pois sulkevia, sillä rakennettu ympäristö on aina osa ihmisen historiaa ja nykyisyyttä.   Kun Suomeen rakennettiin tehdasyhdyskuntia 1800-luvun lopulla, syntyi "vanhojen patruunoiden" johtamismalli, jossa hierarkia oli yksinkertainen - patruunalla oli päätösvalta asioihin koskivat ne sitten elinolosuhteita tai työtä. Tehdas toi

8 TAKU

suurelle osalle väestöä leivän, asunnon, koulun ja terveydenhoidon.   Patruunat olivat myös työväen asuntokulttuurin luojia ja kehittäjiä, ja rohkean johtamisen mallilla rakennettiin kokonaisia kuntia. Moni suomalainen tehdaspaikkakunta elää edelleenkin rohkeiden "patruunoiden aikaa", vaikka moni tehdas on sulkenut ovensa ja piipuista ei nouse savu. Tehdasyhteisöt jatkavat elämäänsä esimerkiksi Kouvolan Kuusankoskella, jossa on yleiskaavassa suojeltuja asuntoalueita tyypillisinä esimerkkeinä työväestön asumiskulttuurista.   Itsenäisenä kuntana Kuusankoskella oli aikoinaan vahva ja ymmärtävä johto, joka halusi säilyttää alueellisesti ja valtakunnallisestikin merkittävää teollsuusperinteen historiaa. Esimerkkinä vaikkapa Naukio, jossa on 21.5.2007 voimaantullut yleiskaava. Siinä alue on kaavoitettu "valtakunnallisesti tai seudullisesti merkittäväksi sen kulttuurihistoriallisen arvon, rakennustaiteellisten ja kaupunkikuvallisten kohteiden ja aluekokonaisuuden vuoksi. Alueen arvokas rakennuskanta ja ympäristö säilytetään".   Valtakunnallisesta kiinnostavuudesta kertoo se, että Naukio toimi vuonna 1983 valtakunnallisten Asuntomessujen näyttämönä, jossa

esiteltiin säilyttävän saneerauksen ja alueen ehdoilla tapahtuneen uudisrakentamisen ympäristöä. Alue on edelleen suosittu tutustumiskohde ja on säilyttänyt lähes alkuperäisen ilmeensä.

Saisinko metrin rakennusperinnettä? Monen kaupungin politiikkaa katsoa tulevaisuuteen on kuitenkin jättää kaikki entinen "silleen". Ei korjata, remontoida, huolleta - annetaan vaan olla. Aika tekee ennen pitkää tehtävänsä. Näin on jo kadotettu paljon vanhaa, arvokasta rakennusperinnettä ja kulttuuria, jota ei voi rahalla korvata eikä ostaa kaupasta kilottain tai metreittäin. Lisäksi yhä lisääntyvä ilkivalta tyhjillään olevissa rakennuksissa edesauttaa arvokkaiden kohteiden tuhoa.   Toivoa sopii, että nykyinen johtajuus on riittävän vahvaa tällaisen ainutlaatuisen teollisuusperinteen säilyttämiseksi. Säilytettävää on jokaisessa niemessä, notkossa ja saarelmassa, mutta kaikkeahan ei tietenkään voida jättää ennalleen. On kuitenkin katsottava silmällä kuin helmellä, mikä on arvokasta tulevien sukupolvien kannalta.


Rakennetun kaupunkiympäristön monipuolinen ja rikas arkkitehtuuri on monelta osin hävinnyt tai hävitetty, mutta paljon on vielä jäljellä ja säilyttämisen arvoista tuleville sukupolville. Ne ovat myös matkailullisesti houkuttelevia kohteita, kun niiden arvon ymmärtää.   "Turun taudista" on muodostunut yleissana, jota käytetään rakennetun kulttuuriympäristön ympärillä käytävän keskustelun avauksissa joka puolella. Siihen vedoten käydään voimakkaita kaavoituskeskusteluja, kun halutaan nostaa asioita esiin puolesta ja vastaan.   Turun päättäjät ovat osoittaneet kulttuurista rohkeutta, kun suuresta vastustuksesta huolimatta päätettiin Kirjastosillan rakentamisesta Aurajoen yli. Monia palkintoja saanutta siltaa kuvataan mm. näin: "Vaativassa historiallisessa ympäristössä oleva kevyen liikenteen silta sulautuu maisemaan, mutta on kuitenkin sen yksi kiinnekohta."   Kuusankoskelaislähtöinen ja sittemmin turkulaistunut professori Kari Immonen on kulttuurihistorian ja teollisuusperinteen puolestapuhuja. Hän pitää Kirjastosiltaa onnistuneena ja kiittää Turun päättäjiä rohkeudesta pitää päänsä sillan rakentamiseksi.   Kaikki uusi ei siis ole huonoa ja kaikki vanha ei ole säilyttämisen arvoista. On kuitenkin tärkeää nähdä näiden kahden välinen suhde - ei ole toista ilman toista. Ilman siltoja ei voida siirtyä historiasta tähänpäivään ja tulevaisuuteen.   On suuri merkitys, minkä annetaan "vaan olla".

Miten kotoutetaan ja integroidaan kuntaliitoskuntien identiteetti ja kulttuuri? Ulla Hoikkala

K

ouvolan kaupungin rakennettu kulttuuriympäristö sai jättipotin kuntaliitoksessa vuonna 2009, kun kuusi identiteetiltään lähes tasavahvaa kuntaa muodosti uuden kaupungin. Anjalankoski ja Kuusankoski toivat liitokseen oman vahvan teollisen identiteettinsä, Elimäki vahvan maaseutu- ja viljelykulttuurin sekä kartanokulttuurin ja Mustilan Arboretumin. Jaalan myötä Kouvolasta tuli yksi suurimmista kesäasukaskunnista ja Verlan maailmanperintökohteen isäntäkunta. Entisen emäpitäjä Valkealan myötä Kouvolaan palasi varuskuntakulttuuri ja siitä tuli Repoveden kansallispuiston isäntäkunta. Entisestä virkamieskaupungista tuli kertarytinällä Suomen 10. suurin kaupunki, jossa rakennettu kaupunkiympäristö oli monitasoista, rikasta ja vaihtelevaa. Muutoksesta on kulunut jo viisi vuotta, mutta entiset kuntarajat nousevat edelleen korkealle Kouvolan sisällä. Rikasta kulttuuriperimää ei ole pystytty hyödyntämään vaan se on osin jopa ajettu alas. Voimakas rakennemuutos myllertää edelleen Kouvolaa eikä taloudellinen kurimus helpota tilannetta. Paperi- ja puuteollisuuden alasajo on vaikuttanut ympäröivien kuntalaisten mielialaan, jota nykyisten päättäjien tiukka kulttuurin ja palveluiden keskittäminen vanhan Kouvolan keskustaan entisestään voimistaa. Tällainen toimintaympäristö tekee asutun kaupunkikulttuurin kehittämisestä kovin yksipuolista ja epätasaista. Vaarana on lisäksi perinteiden kuihtuminen ja katoaminen.

Kuva Teemu Immonen

Kari Immonen kulkee lähes päivittäin Kirjastosiltaa pitkin. Hän pitää kontrastista, jonka moderni silta luo vanhaan arkkitehtoniseen ympäristöön.

Päättäjiltä vaadittaisiin nyt rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja myöntää, että suurteollisuus alueella on mennyttä aikaa. Heidän olisi syytä olla kriittisiä ja omata rohkeutta etsiä uusia mahdollisuuksia historiasta ja koko laajan alueen valtavasta kulttuuriperinteestä.

Työväen asuntokulttuurin esimerkki Kuusankosken vahva teollisuusperinne ja työväenasuntorakentaminen syntyivät ja kehittyivät Kymin Osakeyhtiön myötä. Työväen asuttaminen oli priorisoitu korkealle tehtaanjohtajien - patruunoiden - arvolistalla. Toki tässäkin on havaittavissa eroja, kun lähialueen tehdasympäristöissä oli monenlaista johtamiskulttuuria - toinen rakensi kokonaisen kunnan työläisilleen asuntoineen, palveluineen ja toimintoineen, kun taas toinen vähät välitti siitä, vaikka työläiset olisivat asuneet teltassa. Ensimmäisen tyylin johtajuudesta todisteena ovat monet Kuusankosken yleiskaavassa suojellut työväenasuntoalueet, jotka ovat luoneet vahvan leiman koko alueen luonteelle ja toimintakulttuurille. Paikallinen identiteetti identifioituu Kuusankoskella tehtaaseen, jossa sukupolvi toisensa jälkeen on käynyt työssä ja jäänyt sieltä eläkkeelle.

Rakennusperinteen helmiä Jos Kuusankoskelta nostaa muutaman rakennuksen ylitse muiden, listan kärkeen sijoittuisivat luultavasti kaupungin kaunis kirkko, Kymin ammattikoulun upea arkkitehtuuri sekä Lars Sonckin suunnittelema ainutlaatuinen kansakoulu 1890-luvulta. Rakennuksen pelasti 1953 opetusneuvos Veikko Talvi, joka esti rakennuksen purkamisen ja mahdollisesti jopa hävittämisen ehdottamalla sen siirtoa Kettumäelle kotiseututaloksi. Tämän Kymiyhtiö hyväksyi ja rakennuksen vihkiäisiä nykyisellä paikallaan Kettumäen kansanpuistossa vietettiin 14.9.1958. Vuonna 1976 perustettu Kuusankoski-Seura ry on vastannut toiminnasta kotiseututalolla vuodesta 1995 lähtien ja mahdollistanut tilojen käytön myös muille yhdistyksille sekä muun muassa paikallisille taiteilijaseuroille ja kädentaitajille näyttelypaikkana. Ympäristö on oivallinen juhlapaikka, josta avautuvat upeat näkymät yli vehmaan Kuusankosken.

TAKU 9


i-Seura Kuva Kuusankosk

Kuusankoski-Seuran varapuheenjohtaja Marjatta Huuhtasen ideasta seura toteutti yhteistyössä Kymenlaakson Kesäyliopiston kanssa ”Sonckin salvos – kulttuuriperinnettä jälkipolville” -seminaarin, jossa pohdittiin muun muassa kansallisromanttisten rakennusten kulttuurihistoriallista merkitystä ja arvoa. Tähän sarjaan luetaan kuuluvaksi Kuusankosken Kotiseututalo, joka painii samassa sarjassa kuin Sibeliuksen Ainola Järvenpäässä ja Hviträsk Helsingissä. Kulttuuriperinneseminaarin arvovaltaisiin luennoitsijoihin kuuluivat professorit Pekka Korvenmaa Aalto-yliopistosta ja Kari Immonen Turun yliopistosta, arkkitehti Rurik Wasastjerna, kulttuurineuvos Eero Niinikoski sekä paneelissa mukana olleet Kymenlaakson Liiton Ari Pietarinen ja Museoviraston osastonjohtaja Mikko Härö (Kulttuuriympäristön suojelu). Kuusankoski-Seuran toiveissa päällimmäisenä ovat talon suojeleminen ja sen nostaminen sille kuuluvaan arvoon. Kunnallistekniikan vetäminen rakennukseen monipuolistaisi talon ympärivuotisen käytön. Opasteet ja viitoitukset päätieltä ovat pieniä asioita, jotka helpottaisivat rakennuksen löytymistä. Marjatta Huuhtanen peräänkuuluttaa koko Kymenlaakson valtavan teollisuuskulttuuriperinnön huomioimista kokonaisuutena - Verla, Voikkaan Sikomäki, Voikkaan klubi, Kuusankoski kotiseututaloineen ja tehdasmiljöineen, Anjalankoski – aina Kotkaan saakka. - Ilman paperiteollisuutta koko aluetta ei olisi olemassa, kaikki on rakentunut sen ympärille. Kun se pirstotaan, se tuhoutuu eikä sitä voida palauttaa ennalleen. Mikko Härö ei näe suojelulle mitään estettä, joskin hän pitää sen edellytyksenä talon jatkuvaa käyttöä. Kouvolan kaupungin päättäjillä onkin velvollisuus päättää, mihin suuntaan kaupungin identiteetti käännetään. Tuleeko siitä tuuliviiri, joka muuttaa suuntaansa aina kun jotain uutta tulee vastaan. Vai rakennetaanko alueelle sen historiaan pohjautuva ja sitä kunnioittava identiteetti, jossa hyödynnetään koko alueen valtavaa kulttuurista perintöä.

Kuusankoskelaistuneelle Marjatta Huuhtaselle Kotiseututalo on mieluisa paikka. Hän kantaa huolta ainutlaatuisen rakennuksen sekä vanhan ja ainutlaatuisen teollisuuskulttuuriperinteen säilymisestä. 10 T A K U

Kuusankoskelaislähtöisen Kari Immosen viesti on, että kulttuuri ei ole jäännöserä, jota rahoitetaan sitten kun kaikki muut ovat osansa saaneet. Se on tapa, jolla ihmiset ja yhteisö ovat olemassa. Kuvat Ulla Hoikkala


Te k s t i j a k u v a P a u l i V ä l i k a n g a s

Kulttuurituristi

Suomen kesässä Pääkaupunkiseudun turistit kiertävät vakioreittejä

Suomessa riittää kesätapahtumia ja kulttuuria löytyy joka lähtöön. On taidetta, urheilua, musiikkia ja kaiken maailman hulluja tapahtumia. Pelkästään kesäteattereita löytyy Suomesta kolmisensataa. Meillä on luonto-, maaseutu-, kaupunkija kulttuurimatkoja. Matkailua voi parhaiten lisätä kulttuurin saralla. Kulttuurituristi saapuu kesällä Suomeen Venäjältä, Ruotsista tai Saksasta. Seuraavaksi eniten tulee Englannista, Yhdysvalloista ja Japanista. Useimmat matkailijat tulevat Suomeen huvikseen, kaksi kolmesta kertovat tilastot. Ulkomaisista matkustajista noin 55 prosenttia on vapaa-ajanmatkalla. Tuttava- tai sukulaisvierailulla käy kymmenen prosenttia. Työmatkalaisia on 21 prosenttia ja kauttakulkua yhdeksän prosenttia.   Viime kesäkauden yöpymistilastoja johtivat venäläiset 739 106 yöpymisellään. Seuraavaksi eniten yöpyivät ruotsalaiset joita nukkui maassamme 370 315 kappaletta ja saksalaisia 311 059 kappaletta.

Turisti matkustaa Helsinkiin Helsinki on melkein kolmasosan turistin pääkohde ja koko Etelä-Suomi kahmii 43 prosenttia turisteista. Itä-Suomi saalistaa 22 prosenttia.   Lappiin löytää vain kolme prosenttia matkailijoista. Luvun luulisi olevan suurempi. Lapin kulttuurin erikoispiirteillä ja luonnolla voisi houkutella enemmänkin ulkolaisia turisteja. Japanilaisen turistin löytää revontulia kuvaamasta tai Iittalan myymälästä.

Helsingissä kulttuurimatkailija käy Kauppatorilla, Havis Amandan patsaalla ja Esplanadin puistossa. Seuraavana vuorossa on galleriassa käynti, Senaatintori, Tennispalatsin taidemuseo, Musiikkitalo, Kansallismuseo, Linnanmäki, rautatieasema, Postimuseo ja Temppeliaukion kirkko.   Venäläiset harrastavat kulutuskulttuuria. Keskustan Stockmann ja muut kaupat kierretään sekä Vantaan Jumbo, jonka yhteydessä olevassa Flamingossa kylvetään päälle.   Ruotsalaiset liikkuvat lähinnä Helsingin keskusta-alueella. Lisäksi kierretään Suomenlinna, Korkeasaari ja Linnanmäki. Saksalaiset käyvät myös Seurasaaressa.

on näkyvyydessä kirinyt Eukonkanto, josta kerrotaan vuosittain mediassa ympäri maailmaa aina Kiinassa ja Australiassa asti. Kulttuurihistoriallisesti eukonkanto on lähempänä suomalaisuutta kuin ooppera. Jo Lemminkäinen ryösti Kalevalassa itselleen eukon, Kyllikki Saarelaisen. Eukonkanto alkaa harmillisesti Savonlinnan Oopperajuhlien kanssa samana päivänä heinäkuun neljäntenä. Kaksi kärpästä lyö yhdellä iskulla, kun kantaa oman eukkonsa Savonlinnaan. Juomakulttuurin ystävät suuntaavat silloin Padasjoen sahtimarkkinoille.   Suopotkupallon ja Ilmakitaran MM-kisat ovat maailmankuuluja. Hyrynsalmella on suopotkupallossaan mahdollisuuksien paikka. Jalkapallo on maailmalla niin suuri laji, että festivaali voi kasvaa isoksikin. Ilmakitaran MM-kisat pidetään Oulussa elokuun lopulla.

Venäläiset käyttävät eniten rahaa

Heittäjän kannattaa tulla Suomeen

Venäläiset käyttävät rahaa eniten, 120 euroa päivässä. Ainakin vielä vuoden 2012 rajahaastattelututkimuksen mukaan. Norjalaiset kuluttavat 68 euroa ja englantilaiset 63 euroa. Muut kuluttavat alle 59 euron keskiarvon. Varakkaina pidetyt amerikkalaiset käyttävät vain 57 euroa. Kaikkiaan turistit tuovat Suomeen yli 2,3 miljardia euroa vuodessa ja summa on kasvussa.   Perinteiset kulttuuripalvelut tuottavat noin 62 miljoonaa. Suosituimpia kohteita turisteille ovat museot, konsertit ja festivaalit. Suomalainen taide, historia, kirkot ja arkkitehtuuri kiinnostavat myös.

Heittokulttuuria löytyy Suomesta jokaisen makuun. Saappaanheiton kisathan ovat jo klassikko. Heittää voi myös lumipalloja, kyykkää ja kännyköitä. Jos haluaa heittää jotain muuta, niin kannattaa pistää omat kisat pystyyn. Ja saman tien MM-tasolle. Kisat nettiin ja odottelemaan vieraita ympäri maapalloa. Aina joku hullu tulee.

Tapahtumia riittää Kulttuurituristin kannattaa nostaa rima korkealle. Pari maailmanmestaruuskisaa kannattaa ainakin käydä. Urheilukulttuuria voi Suomessa harrastaa maailmanmestaruustasolla ilmakitarassa, suopotkupallossa, kännykänheitossa ja eukonkannossa. MM-kisoihin osallistumisella kelpaa retostella sitten kotipuolessa.   Tarjolla on suolentopalloa, kesäpilkintää ja rautakankikävelyä. Nakukympissä saa juosta vain kengät jalassa ja hattu päässä. Vantaalla olutkulttuurin ystävät osallistuvat kaljakelluntaan heinä-elokuun vaihteessa ja ruokakulttuurin ystävät suunnistavat Tampereelle chilinsyönnin MMkilpailuihin. Vesannolla potkitaan Reinot jalassa tohvelifutiksen MM-turnauksessa   Savonlinnan Oopperajuhlien rinnalle

Tapahtumat leviävät verkossa Turisteja löytyy joka lähtöön. Toisia kiinnostaa korkeakulttuuri ja toisia populaarikulttuuri. Netistä näkee kohteet, jotka herättävät mielenkiinnon ja ylittävät uutiskynnyksen. Niitä kannattaa kehittää ja markkinoida maailmalle. Pienet ja erikoisimmat tapahtumat toimivat hyvinä kesän paikallisina piristeinä. Lähteet: MEK, majoitustilastot, kesäkausi 2013 Matkailijavirrat Uudellamaalla kesällä 2012, Loppuraportti, Jarmo Rintalahti Majoitustilasto. Tilastokeskus, Suomen virallinen tilasto (SVT): Rajahaastattelututkimus 2012, MEK (Tilastokeskus) Matkailutilinpito 2007, huhtikuu 2009, Tilastokeskus Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen -toimintaohjelman 2009–2013 loppuraportti, Opetus- ja kulttuuriministeriö)

T A K U 11


a lt a v r u u s n e in jo h o p n Sarjakuva

Kuva Harry Söderlund.

Jenni Kallionsivu

Sarjakuvasta potkua kulttuurimatkailuun Sarjakuvan ja matkailun yhteistyömahdollisuuksien selvittäminen on ollut hauskinta työtä, jota olen koskaan tehnyt. Kanssaihmisten suu vetäytyi usein hymyyn, kun kerroin mitä tein työkseni. On kuitenkin yksi ihmisryhmä, joka suhtautui aiheeseen sen vaatimalla vakavuudella. Matkailun ammattilaisten mielestä sarjakuvamatkailu on hyvinkin vakavasti otettava asia – joskus tuntui, että matkailualalla uskottiin ideaan jopa vahvemmin kuin kulttuurin ammattilaisten parissa. Kulttuurimatkailuun kaivataan uusia näkökulmia ja ennen kaikkea uusia, kiinnostavia tuotteita. Suomi kaipaa keinoja erottua matkailumarkkinoilla muista Pohjois-Euroopan maista, sillä perinteisiä matkailuvaltteja lunta ja luontoa löytyy muualtakin. Suomeen suuntaavat matkailijat kaipaavat aitoja elämyksiä, jotain sellaista mitä muualta ei välttämättä saa. Aitojen elämysten tarjoaja voi hyvinkin olla suomalainen sarjakuva ja siihen perustuvat elämykset. 12 T A K U

  Suomalainen sarjakuva on saavuttanut maailmalla taiteellista menestystä, se on arvostettua ja kiinnostavaa. Käännösmäärätkin ovat kasvussa. Myös sarjakuvan ammattilaisten ja harrastajien piiristä kantautuvan palautteen mukaan suomalainen sarjakuva koetaan erityisen vetovoimaiseksi. Kiinnostus-

ta herättävät paitsi useat omaperäiset sarjakuvataiteilijat, myös suomalainen sarjakuvakulttuuri laajempana ilmiönä. Suomessa luetaan paljon sarjakuvia, ja ympäri maata järjestetään erilaisia sarjakuvaan liittyviä tapahtumia. Sarjakuvan ympärillä on monenlaista toimintaa lasten sarjakuvakursseista akateemiseen


tutkimukseen. Viime vuosina sarjakuvasta on yhä enenevässä määrin tullut koko kansan kulttuurimuoto. Elinvoimaisesta sarjakuvakulttuurista on erinomainen näyte PohjoisEuroopan suurin sarjakuvatapahtuma Helsingin sarjakuvafestivaalit.   Näistä lähtökohdista on ollut hyvä lähteä tutkimaan mahdollisuuksia kääntää kansainvälinen kiinnostus ja arvostus taloudelliseksi menestykseksi. Suomessa on vahvat perinteet esimerkiksi sarjakuvan opettamisen alalla, joten matkailualan tarjoamat mahdollisuudet tuntuivat luontevalta tutkimuskohteelta. Suomen sarjakuvaseura ry. teetti minulla selvityksen sarjakuvan matkailullisesta tuotteistamisesta. Selvitystä tehdessä kävi ilmeiseksi, että Suomi on sarjakuvan suurvalta, jonka kannattaisi hyödyntää mainettaan paljon nykyistä enemmän. Suomessa on kansainvälisesti kiinnostavia sarjakuvataiteilijoita, vahva opettamisen perinne ja runsaasti alaan liittyviä tapahtumia paikallisista kansainvälisesti merkittäviin.   Sarjakuvan käyttö matkailussa voi siis olla esimerkiksi sarjakuvamaan maineen hyödyntämistä matkailuviestinnässä. Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillut Moskovan sarjakuvakeskuksen edustaja, kääntäjä Anna Voronkova kertoi kuinka venäläisestä näkökulmasta Euroopassa on kaksi vahvaa sarjakuvamaata: Ranska ja Suomi. Sarjakuva nähdään jännittävänä, tuoreena taidemuotona, joka kiinnostaa varsinkin nuoria kaupunkilaisia. Suomen mainetta sarjakuvan pohjoisena suurvaltana kannattaa hyödyntää matkailualalla. Sarjakuvamuodossa voidaan myös toteuttaa mainoksia, oppaita ja muita vastaavia. Sarjakuvan matkailullinen tuotteistaminen voi kuitenkin olla myös monenlaisia matkailijoille suunnattuja elämyspalveluita. Soveltavan sarjakuvan saralla on jo jonkin verran valmiita tuotteita ja paljon hyviä tuoteaihioita ja -ideoita, joista on aktiivisella kehittämistyöllä mahdollista muokata hyviä tuotteita matkailun tarpeisiin. Yksinkertaisimmillaan sarjakuvaelämystuote voi olla vaikkapa matkailijoille suunnattu sarjakuvatyöpaja.   Suomi on maailman 16. suosituin kongressimatkailukohde. Kokousmatkailijoille suunnatut palvelut ovatkin alue, jonka kehittämiseen kannattaa panostaa. Erilaiset seminaareissa, kokouksissa ja vastaavissa tilaisuuksissa tapahtuvaan livepiirtämiseen perustuvat palvelut ovat herättäneet paljon kiinnostusta. Monet eri toimijat tarjoavat visuaalis-

tavia kokouspalveluita, ja ala jatkaa edelleen kasvuaan ja kehittymistään. Sarjakuvan ja matkailun yhdistäminen tarjoaa paljon hedelmällisiä mahdollisuuksia. Mahdollisuudet vaativat kuitenkin aktiivista kehittämistyötä muuttuakseen matkailijoita houkuttaviksi elämyksiksi ja tuloiksi niiden toteuttajille. Sarjakuvaseura onkin hakenut rahoitusta selvitysten tulosten viemiseksi käytäntöön. Matkailualalla on kysyntää esimerkiki ”oppi ja osallistuminen”- tyylisille tuotteille, kuten erilaisille työpajoille ja lyhytkursseille. Sarjakuva-alalla on vahva opettamisen perinne ja myös kykyä ja halua asiakaslähtöiseen työskentelyyn. Nyt kaivataan aktiivista tuotekehitystyötä ja lisää yhteyksiä sarjakuva- ja matkailualojen välille.   Yksittäiset matkailu- ja sarjakuvaalan toimijat ovat myös heränneet muokkaamaan sarjakuvamatkailutuotteita. Asikkalassa sijaitseva Hoimelan tila järjestää kesäkuussa Omin kuvin ja sanoin- nimisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan kesäkurssin. ”Suomalaisten sarjakuvapiirtäjien kulttuuriin kuuluu todella vahvasti sarjakuvan opettaminen muille”, kertoo kurssin sarjakuvataiteilija ja Hoimelan tilan ”nuoriemäntä” Solja Järvenpää. ”Suomessa tehdään paljon nimenomaan omaelämäkerrallista ja päiväkirjasarjakuvaa. Sarjakuvamatkailuprojekti sai meidät uskomaan, että maatilamatkailuun voi yhdistää myös sarjakuvakurssitoimintaa. Panimme pakettiin idyl-

lisen maalaisympäristön, hyvän kotimaisen ruuan ja kaikille sopivan opetuksen.” Sarjakuvan matkailullinen tuotteistaminen onkin yksinkertaisimmillaan juuri tätä: jo olemassa olevien resurssien yhdistämistä uudella ja tuoreella tavalla. Sarjakuvan matkailullinen tuotteistaminen -selvitys on luettavissa http://issuu.com/sarjakuvakeskus/docs/sarjakuvanmatkailullinentuotteistam Sarjakuvakursseja voi tilata mm. Sarjakuvakeskukselta http://sarjakuvakeskus.fi/

Piirrokset Aino Sutinen live-piirroksina. T A K U 13


Jaana Luttinen

Onko kulttuurisihteerillä perillisiä?

– Kulttuurisihteeri on siis jo muinaisjäänne, tiivisti toimittaja puhelinkeskustelumme kunnallisten kulttuurityöntekijöiden tulevaisuudesta. Hyvä kiteytys, mutta hankala nieltäväksi kaltaiselleni toisaalta–toisaalta-tyypille. Takulaiset kulttuurisihteerit ovat toki keski-iältään vähän yli viisikymppisiä, noin viisitoista vuotta vanhempia kuin keskimääräinen jäsen, mutta...   Kulttuurisihteerinä työskentelee alle neljäkymmentä takulaista. Se on historiallisen vähän järjestössä, joka aikoinaan perustettiin Suomen Kulttuurisihteerit ry:ksi. Parhaimmillaan Suomessa lienee toiminut parisataa kulttuurisihteeriä ja muutama kymmen kulttuuritoimenjohtajaa.   Muutoin Taku on nyt melkein kaksikymmentä kertaa suurempi kuin 25 vuotta sitten. Jäsenmäärä on kasvanut noin 3 300:een. Samanaikaisesti kulttuurisihteerien osuus takulaisista on romahtanut lähes 90 prosentista vaivaiseen prosenttiin. Kulttuurityöntekijät eivät ole kuitenkaan vähentyneet kuntien palkkalistoilta, päinvastoin.   Kunnat työllistivät noin 230 takulaista vuonna 1997. Viime vuosina lukumäärä on ollut lähes kolminkertainen, monista kuntaliitoksista huolimatta. Kulttuurisihteerit muodostavat kuitenkin yhä pienenevän osan kuntien kulttuurityöntekijöistä. Ammattien kirjo Kunnat ovat lakkauttaneet kulttuurisihteereiden virkoja ja yhdistäneet tai jakaneet heidän tehtäviään muille. Ammattinimikkeiden perusteella melkein kymmenesosa Takun kuntasektorin jäsenistä puurtaa yhdistelmävirassa, jossa kulttuuri on kipattu esimerkiksi vapaa-aika-, nuoriso- tai kirjastotoimeen. Läheskään kaikki osa-aikaisesti kuntien kulttuurista vastaavat eivät tietenkään edes näy Takun tilastoissa.   Kulttuurisihteereiden häviäminen

14 T A K U

Kunnallinen kulttuurityö on kirjavoitunut kuntakartalta ei tarkoita, etteivätkö kunnat satsaisi enää kulttuuriin. Perinteinen kulttuurisihteeri ehkä koki, että hänen on itse järjestettävä tapahtumia ”jokaiselle jotakin” -periaatteella. Nyt niitä tuetaan ja tilataan sekä toteutetaan täsmäprojekteilla ja määräaikaisuuksilla. Osa kunnista on ajanmukaistanut kulttuuriviran kulttuurikoordinaattoriksi tai -tuottajaksi. Kun Iisalmen kaupunki muutti ainokaisen kulttuurisihteerin virkansa kulttuuritoimenjohtajaksi, perusteltiin johtajan olevan uskottavampi neuvottelukumppani ulospäin kuin sihteerin.   Kulttuurityöt ovat kunnissa siis kirjavoituneet. Melkein kolmannes ”kunta-takulaisista” keskittyy nykyään opetus- ja ohjaustyöhön. Lähes neljännes hoitaa tiedotusta, markkinointia, myyntiä, asiakaspalvelua tai on suunnittelemassa tai vetämässä hankkeita. Noin joka viides työskentelee kunnallisena tuottajana, suunnittelijana tai koordinoijana. Runsas kymmenesosa toimii kulttuuri- tai taidelaitoksen johtajana tai intendenttinä. Suurin piirtein saman verran on kulttuuritoimen johtajia ja sihteereitä.   Kuntien kulttuuripalvelujen ulkoistaminen näkyy Takussa yksityissektorin nopeana kasvuna. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten joka toisella jäsenellä oli työnantajanaan kunta, nykyään vain joka kuudennella. Tosin veikkaan, että valtaosalla yksityisellä ja kolmannella sektorilla työskentelevistä palkanmaksu on kuitenkin julkisen tuen – kuntien tai valtion – varassa. Kaupungistuva kulttuuriala Tällä hetkellä kuntasektorin takulaisista selkeä enemmistö – yli 80 prosenttia – työskentelee kaupungeissa. Heidän määränsä näyttää olevan kasvussa: kymmenkunta vuotta sitten osuus oli alle 70 prosenttia. Tämä viittaa myös siihen, että alu-

eelliset erot kulttuuripalveluissa ovat kasvamassa.   Ylipäätään valtaosa takulaisista työskentelee suurissa kaupungeissa ja väkeä vetävässä Etelä-Suomessa, jossa kulttuurimarkkinat ovat vilkkaamat ja moninaisemmat kuin vaikkapa harvaanasutussa Itä-Suomessa. Kaiken kaikkiaan ammattinimikkeiden lukumäärän kasvu on ollut Takussa huimaavaa. Kaksikymmentä vuotta sitten jäsenrekisteri tunnisti niitä runsaat 80, nyt liki 600.   Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen arvion mukaan tietotekniikka uhkaa jopa joka kolmatta ammattia Suomessa seuravan kahdenkymmenen vuoden aikana. Kulttuuriala ei näyttäisi kuuluvan uhanalaisimpien joukkoon. Esimerkiksi tapahtumajärjestäjien katoamistodennäköisyys arvioitiin yhtä pieneksi kuin asianajajilla: noin neljä prosenttia. Koreografit tullevat sinnittelemään talousjohtajien kanssa yli 90 prosentin todennäköisyydellä. Kulttuurikeskusten johtajien, kuten ylikonstaapeleidenkin, työn veikataan säilyvän 80 prosentin varmuudella.   Mitä muuten olisit itse vastannut toimittajalle kulttuurisihteereiden sukupuuttoon kuolemisesta? Miten kulttuurityö on kunnissa muuttunut – tai muuttumassa? Millaisena näet kulttuurityöntekijän tulevaisuuden? Tällaisia ajatuksia pyörittelen kirjottaessani parhaillaan TAKU:n 40-vuotishistoriaa. Koska meillä ei ole vielä kulttuurialan barometriä eikä jäsenrekisteri suinkaan kerro koko totuutta, toivoisin näkemyksiänne ja kokemuksianne – elävästä elämästä!

Kirjoitukset voit lähettää Takun toimistoon (kirsi.herala@taku.fi tai Snellmaninkatu 19-21 E 15, 00170 Helsinki) tai suoraan minulle (jaana.luttinen@meili.fi).


Kuva Toni Neffling

Kirjailijan havaintoja Laura Lähteenmäki

Aikamme arvoinen? Palasin töihin virkavapaalta, ja meno on sen mukaista. Päivät täyttyvät taas vauhdista, ja iltaisin nukuttaa yhdeksältä. Ennen unta mielessä käy, mihin aikani kuluu. Oli niin ihanaa olla kirjoitusvapaalla… Iltaisin pitäisi tehdä vielä töitä – en tee. Olisi luettava alan kirjallisuutta – liian vähän luen. Kun tartun kirjaan, annan sille 50 sivun mahdollisuuden. Jos se ei siihen mennessä vakuuta, se jää. Oma romaanini arvioidaan: ”lukemisen arvoinen”. Mitä se oikein tarkoittaa? Mitä on tuo arvo? Silmien rasitusta, aivojen ponnistelua, aikaa? Vaikka en ollut hyvä matematiikassa, rakastan laskemista. Lasken mielelläni, kuinka monta ikkunaa pitää pestä, kun lasketaan kaikki ruudut ja joka huoneesta. Tai lasken, kuinka paljon olen vienyt kirjoillani ihmisten ainutkertaista aikaa. Jos jokainen 20 kirjastani on luettu 2 000 kertaa ja jos lukemiseen on mennyt 15 tuntia, olen vaatinut töilläni suomalaisten aikaa kuusisataatuhatta tuntia. Se on hirveän paljon! Vaikka olen varmasti laskenut väärin, olen vienyt vieraiden ihmisten elämästä kuusisataatuhatta tuntia. Nyt nolottaa. Onko se ollut sen arvoista?

Meidän tekijöiden on arvostettava ihmisiä, jotka käyttävät arvokkainta omaisuuttaan tekemisiimme. Meidän on tarjottava heille parasta mitä osaamme. Nämä ihmiset jopa maksavat siitä, että saavat kuluttaa aikaansa töidemme parissa. He ovat kuluttajia sanan monessa mielessä – vaikka hieman minua hermostuttavat talouskeskeiset sanat arvoinen ja kuluttaminen. Kai tässä muustakin on kyse? Suomen Kulttuurirahaston toteuttama Suomalaisten näkemykset kulttuurista 2013 -tutkimus jakoi kuluttajat suurkuluttajiin (5 % kyselyyn osallistuneista), valikoiviin kuluttajiin (30 % ryhmästä), yksipuolisiin kuluttajiin (44 %) ja passiivisiin kuluttajiin (19 %). Kaksi keskimmäistä ryhmää kuluttavat kulttuuria aika paljon, heitä on suurin osa suomalaisista. Heidän aikaansa me taiteilijat himoitsemme. Ajankäyttö puhututtaa: Miksi en itse ole kulttuuriin suurkuluttaja vaikka haluaisin? Kannattaako keskinkertainen elokuva katsoa loppuun, jos sille on antanut jo tunnin? Kuinka moni lähtee teatterista puoliajalta pois petyttyään näytelmään? Onko järkeä lenkkeillä äänikirjaa kuunnellen? – Mieheni mielestä on, näin hän lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Esikoinen lukee samaa, tuhtia kirjasarjaa viidettä kertaa. Ystävänikin haluaa nähdä, kuinka nopeasti hän lukee. Meidän aikuisten mielestä olisi mielekkäämpää lukea uusia kirjoja. Itseäni harmittaa huomata elokuvan lopputekstien aikaan, että olenkin nähnyt leffan jo aiemmin mutta en vain muistanut. Menikö siis aikani hukkaan ja milloin meni vai oliko kertaus tarpeen? Haluaisin nauttia kulttuurista ilman kelloa ja sivumääriä. Sain asiasta hyvän muistutuksen ollessani naapurikaupungissa kirjoittamassa. Höyrysin koneeni kanssa kello viiteen ja lähdin elokuviin kuuden näytökseen. Kirjoittamisen ja elokuvan väliin jäi puoli tuntia. Koska kivenheiton päässä oli galleria, päätin piipahtaa siellä. Kaksikymmentä minuuttia, laskelmoin ja kiskaisin oven auki. Sisällä olikin tunnelmallinen tilaisuus, jossa taiteilijat tervehtivät henkilökohtaisesti ja kertoivat töistään. Mielelläni olisin heitä kuunnellut, mutta olin kellottanut elämykseni. Jouduin mutisemaan elokuvista ja ajasta, kuuntelemaan hätäisesti heidän puheitaan, joista en enää muista mitään. Käytökseni ei ollut heidän aikansa arvoista. *** Kirjoittaja on kahden lapsen äiti, nuortenkirjailija ja kustannuspäällikkö.

T A K U 15


Petri Haukinen

Luova talous eilen, tänään, huomenna Luovalla taloudella on kuluvalla vuosikymmenellä mennyt Suomessa lujaa –ainakin paperilla. Monisäikeisen toimialakentän katveessa ja ruokkimiseksi on laadittu hengästyttävä määrä selvityksiä, raportteja ja strategioita. Toimenpide-ehdotukset voi helposti laskea sadoissa. Aivan yksinkertaista ei ole edes luovien alojen määrittely, kun kokonaisuudessaan ”luova talous” on perustoimialojaan laajempi klustereiden verkosto. Valtionhallinnossa on jopa pohdittu koko käsitteen hylkäämistä tai vaihtamista parempaan. Pelkistetyin versio lienee, että ”luovalla taloudella tarkoitetaan luovan osaamisen ja luovien alojen koko kansantalouteen synnyttämää taloudellista lisäarvoa”.   Luokituserojen taloudellisesti merkittävin valinta kohdistuu mediaan. Voi kysyä, kuuluuko esimerkiksi kotimaisen perustiedonvälityksen koko liikevaihto luovuuden hedelmiin. Toisaalta voidaan väittää, että median myllerrys jalostuvine sovelluksineen ja yhteisöllisyyden edistämisineen on dynaamisesti luovaa taloutta parhaimmillaan.   Pohjat luokittelulle luotiin Luovien alojen kehittämisstrategian yhteydessä jo vuonna 2007.   Silloin alat laitettiin aakkosjärjestykseen seuraavasti: animaatiotuotanto, arkkitehtipalvelut, elokuva- ja tv-tuotanto, kuvataide ja taidegalleriat, käsityö, liikunta- ja elämyspalvelut, mainonta ja markkinointiviestintä, muotoilupalvelut, musiikki ja ohjelmapalvelut, peliala, radio- ja äänituotanto, taide- ja antiikkikauppa, tanssi ja teatteri sekä viestintäala. Sangen mielekkään käsitteiden ja voimasuhteiden selvennyksen löytää Työ- ja elinkeinoministeriön vuoden vanhasta, lajissaan harvinaisen konkretiahakuisesta julkaisusta Julkinen rahoitus luovien alojen yrityksissä.   Julkaisussa koko luovuuden kenttä on paketoitu kolmeen viitekehykseen: monistettaviin tuotteisiin perustuvat alat, palveluliiketoiminta-alat sekä kulttuuri- ja taidealat.   Ensimmäiseen kuuluvat kokonaisuudessaan televisio, animaatio ja elokuvat, ohjelmistot ja digitaaliset 16 T A K U

pelit sekä kirjallisuus ja musiikki. Palvelutoimintaa ovat markkinointiviestintä, arkkitehtuuri ja muotoilu. Klassisempaan kulttuurilohkoon kuuluvat esimerkiksi museotoiminta ja galleriat, esittävät taiteet ja taiteellinen alkuperäisteosten luomistyö. Suomi EU:n kärkisijoilla Vertailu erittäin heterogeenisten ja joskus kiistanalaisten toimialojen keskinäisten suhteiden ja kehitysnäkymien osalta hankaloituu entisestään, kun Tilastokeskuskin soveltaa entisiä ja nykyisiä toimialaluokituksia rinnakkain.   Tilastointimetodologia ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen luovuuden arviointiperusteena, mutta sitä kautta Suomen luovan talouden volyymit hahmotetaan ja niillä perusteilla trendejä mittaillaan.   Viimeisin tilasto kulttuuritoimialojen työllisyydestä kertoo, että pelkkä lämminhenkinen tahtotila ei riitä luovuuden tuotteistamiseksi. Alojen työllisyys heikentyi 20102012 noin viidellä prosentilla, erityisesti mainosväen vähentymisen myötä. Toisaalta varsinaisten kulttuuriammattien työllisyys on noussut kohisten vuodesta 2005 lähtien.   Yhteensä luovien alojen ja ammattien arvioidaan -laskutavasta riippuen- työllistävän Suomessa yli 100 000 ihmistä (4,3 prosenttia kaikista) noin 20 000 yrityksessä, pyörittävän noin 10 miljardin liikevaihtoa ja vastaavan noin 3,5 prosenttia bruttokansantuotten arvonlisäyksestä.   Lukemalla saa Euroopan unionissa nelossijan Irlannin, Iso-Britannian ja Ruotsin jälkeen. Työllisyysosuuksista irtoaa jo pronssia, kun vain Ruotsi ja Tanska ajavat ohi. Samaiset maat ovat myös kulttuurin kotimaisten kulutustilastojen kärjessä.   Määritelmällisten ja laskennallisten vaikeuksien lisäksi luova talous voi ”kärsiä” myös hetken huumasta: yhden pelinkehitysyhtiön miljardikauppa sorvasi viime vuoden luvut kokonaan uusiksi.   Vastaavaa suurtakin hämmennystä painoarvoihin saadaan, kun pengotaan yksittäisen toimialan kaikki tekemiset.   Esimerkiksi Teollisuustaiteen liitto Ornamo on laskenut, että pel-

kästään muotoilu työllistää muotoiluintensiivisessä teollisuudessa, muotoilun palveluyrityksissä ja yritysmuotoisessa taiteellisessa toiminnassa sekä julkisyhteisöjen hankinnoissa arviolta 22 000 täyspäiväistä henkilöä. Kun vielä alan yritysten liikevaihdoksi lasketaan noin 3,4 miljardia, niin aiempi kokonaiskuva muotoutuu uudelleen. Teollinen tuotanto ”henkistymässä” Muotoilu, Suomi-brändin perinteinen tukiranka, saikin viime vuonna uuden kansallisen ohjelmansa. Sellaista tosin vaadittiin jo kolme vuotta sitten Kataisen hallituksen ohjelmapaperissa, joka laajemminkin julisti luovieen alojen osaamisen, työllistämisen ja liiketoiminnan edistämisen yhdeksi kärkihankkeekseen.   Eri ministeriöiden (pääasiassa TEM ja OKM) voimin on sittemmin kehitelty muun muassa helpotuksia luovien alojen tuote- ja palvelukehitykseen, kulttuurivientiin ja markkinointiin. Oletettavasti myös ”luovan talouden moniulotteista ilmiömaailmaa ja toimintakenttää koskevaa tietopohjaa" on vahvistettu.   Aalto-yliopiston suojissa pyörivä, EU-rahoitettu Luova Suomi-hanke onkin tarjonnut merkittävästi potkua luovan talouden rattaisiin.   Sen ohjenuorana on ujuttaa luovuuden elementit perinteisen osaamis- tai mukavuusalueen ulkopuolelle kohtuullisen ylevällä ajatuskululla: luova talous viittaa yhteiskunnan ja koko talousrakenteen syvälliseen murrokseen. Luovassa taloudessa immateriaalinen eli aineeton pääoma nousee merkittäväksi tuotannon tekijäksi materiaalisen pääoman rinnalle eli teollinen tuotanto ja pääomamarkkinat "henkistyvät".   Tällä hallituskaudella tuotettu matkalaukullinen selvityksiä ja raportteja ei välttämättä herkistä valtiovaltaa luovaan loppukiriin, kun kulttuuriministerin tehtävät on luokiteltu oto-sarjaan ja elinkeinoministerikin saattaa kesällä vaihtua. Kasvupaketti ei pelasta Keväistä budjettikehysriihtä epäilemättä vahdittiin kulttuuripiireissä hermostuneena, mutta viikate hei-


lui pelättyä vähemmän. Kehyksiin kiinnitetty 600 miljoonan euron kasvu- ja tuottavuuspaketti 2015-2018 varmastikin edistää (enimmäkseen teollispainotteista) luovaa taloutta esimerkiksi Finnveran ja Tekesin tukivaltuuksien lisäämisen kautta.   Jos Olympiastadionin saneerausta ja keskustakirjastoa ei lasketa, selkein korvamerkitty lisäpanostus on 30 miljoonan euron median innovaatiotuki.   Muuten hallitus näyttäisi pitävän matalaa kulttuurirahoitusprofiilia, sillä kasvupaketilla halutaan vain taata veikkausvoittovarojen kertyminen ja edistää kuntien taidekasvatuspalveluita, kun muu pöhinä kuitataan yhdellä maininnalla: ”vahvistetaan luovan talouden osaamisperustaa turvaamalla taiteilijoiden toimintaedellytyksiä”.   Partitiivimuoto lienee vakaasti harkittu ja lausahdus epäilemättä poimittu hallitusohjelman kärkihankepaperista 2011, joka jo määräsi selvitettäväksi työ-, sosiaaliturva- ja verolainsäädännön uudistustarpeet luovilla aloilla toimivien aseman parantamiseksi. Aineeton arvonluonti vauhtiin Ei hallitusta silti voi toimettomuudesta syyttää, sillä huhtikuussa julkistettiin valtioneuvoston periaatepäätös aineettoman arvonluonnin kehittämisohjelmasta. Sen metatason tavoitteena on vahvistaa kulttuurin tuotannon taloudellista perustaa ja siten varmistaa kansakunnan henkisen pääoman ylläpito ja uusiutuminen.   Vain kahdeksansivuiseen ohjelmaan on koottu kolmisenkymmentä käytännön toimenpidettä, joista suuri osa on virkatyönä tehtäviä selvityksiä tai hallintosäätöjä.   Kuitenkin esimerkiksi korkeakouluille ja muille oppilaitoksille annetaan tehtäväksi kehitellä monialaisia opintopolkuja, jotka vastaisivat luovan talouden uusien yritysmuotojen osaamistarpeisiin.   Suuremmassa kuvassa häämöttävät Suomen mahdollisuudet kehittyä avoimen tiedon, suurten tietomassojen hyödyntämisen ja modernin koulutuksen globaaliksi edelläkävijäksi. Taide-, taiteilija- ja audiovisuaalinen politiikka on rajattu tämän kehittämisohjelman ulkopuolelle. Pääasialliset lähteet: TEM ja OKM (linkkeineen), Luova Suomi, Tilastokeskus Katso myös: https://www.tem.fi/files/39580/vnp_aineettoman_arvonluonnin_kehittamisohjelmasta.pdf

Tällä palstalla kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestöt kertovat ajatuksiaan muun muassa koulutuspolitiikasta, työllistymisestä ja alan ajankohtaisista ilmiöistä.

Lopeta valittaminen ja jatka twiittausta Osallistuin alkuvuodesta luentosarjalle, joka käsitteli humanistien työllistymismahdollisuuksia. Luentoihin kuului niin yliopiston uraohjaajan puheita kuin alumnien kertomuksia omista urapoluistaan: kyseessä oli tsemppauskurssi, jonka tarkoituksena oli rohkaista humanistiopiskelijoita rakentamaan omanlaisensa urapolku ja asiantuntijaidentiteetti, johon olennaisena osana kuuluvat LinkedIn, Twitter ja henkilökohtainen blogi, jossa omaa erinomaisuuttaan ja asiantuntijuuttaan tulee korostaa. Luentosarjan viesti oli ristiriitainen, sillä samalla, kun opiskelija voi saavuttaa mitä tahansa kunhan vain tarpeeksi yrittää, tilastot humanistien työllistymisestä kertovat muuta. Ikään kuin tie menestykseen olisi kiinni pelkästään omasta asenteesta: lopeta pessimismi ja brändää itsesi.    Toimittaja Oskari Onninen kirjoitti taannoin Ylioppilaslehdessä niinkutsutusta kivapuheesta, ideologiasta, jota hyödynnetään negatiivisten ilmiöiden peittämiseen tsemppauspuheella ja kannustuksella. Kivapuhe piilottaa faktat ja kriittisyyden ja niiden sijaan korostaa positiivisen asenteen ja henkilökohtaisen toiminnan merkitystä menestykselle. Onnellisuus ja menestys lähtee itsestä, eikä apatiaan sovi vajota mikäli haluaa menestyä. Kivapuhe luo illuusion, joka oikeuttaa todellisten ongelmien välttelyn.    Voisiko kivapuhetta soveltaa taiteentutkimuksen ja ylipäätään humanististen alojen työllistymiskeskusteluun? Alkuvuoden luentosarja vaikutti siltä. Alumnin inspiroiva kannustus on toki tervetullutta, mutta miten se lopulta auttaa opiskelijoita, jotka ovat siirtymässä työelämään eri aikana kuin jo hyvän tovin työskennelleet alumnit? Positiivisuus ja kannustaminen ovat aina parempi vaihtoehto kuin pessimismi, mutta mitä hyötyä yltiöpositiivisesta puheesta on, kun todellisuus iskee sitä vastaan? Samalla kun opiskelija voi itse vaikuttaa omaan menestykseensä, ovat esimerkiksi kustannusalan työpaikat vähentyneet parissa vuodessa 1 600:sta 1 100:aan, kuten huhtikuun Image-lehdessä ilmestyneestä kirjailija Sofi Oksasen haastattelusta käy ilmi. Kivapuhe pyrkii kuorruttamaan raa'an ! todellisuuden sokerilla ja glitterillä.    Kivapuheesta huolimatta varmaa on kuitenkin myös se, että ilman opiskelijan omaa panosta ei voi myöskään juuri saavuttaakaan mitään. Vaikka opiskelijasta riippumattomat ongelmat piilevät edelleen työelämän rakenteissa, tulee taidealan opiskelijan silti tehdä se, mitä täytyy: olla tarpeeksi esillä. Se ei välttämättä vaadi LinkedIn-profiilia tai Twitter-tiliä, mutta työllistymisen ehtona se nousee myös kivapuheen yläpuolelle. Oli tsempattu tai ei, vaikuttaa siltä, että tässäkään ajassa ei voi olla näkymätön menestyäkseen. Onko kyseinen tilanne sitten opiskelijan hallittavissa? Jos vastaus on ei, on toistaiseksi järkevintä ottaa puhelin käteen ja alkaa twiitata. Kirjoittaja Arttu Manninen opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja toimii Katharsis ry:n puheenjohtajana T A K U 17


Petri Pietiläisen pohdintaa

Maahanmuuttajataiteilijoiden esiinmarssi vieläkin kokematta?

K

oko 2000-luvun on julkisuudessa nostettu esiin monikulttuurisuuden merkitystä Suomen taiteelle, kulttuurille ja luovalle taloudelle. On unelmoitu maahanmuuttajataiteilijoiden läpilyönnistä suomalaisessa

taidekentässä. On tehty tutkimuksia heidän kohtelustaan taiteen tukijärjestelmissä ja niin edespäin. Valtiollisessa taiteen tukijärjestelmässä olevaa korvamerkittyä määrärahaa maahanmuuttaja/monikulttuurisuustaiteelle on kritisoitu. Tätäkin rahaa hakevat edelleen pääasiassa suomen- ja ruotsinkielisestä taustasta tulevat tekijät. Vain noin 4 pro-

senttia hakijoista tulee muista kielitaustoista. Monikulttuurisuustyö näyttää edelleen olevan valtaväestön hallussa.   Koko keskustelun kriitikot ovat muistuttaneet, että Suomessa on vielä vähän muista kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä. Näiden joukossa on kuitenkin aivan samalla tavalla taiteilijoita kuin missä tahansa ihmisjoukossa. Meiltä puuttuu edelleen julkisuuden valokeilassa näyttävästi työskentelevät maahanmuuttajataustaiset taiteilijat. Vallitseeko suomalaisen kulttuurin määrittelyssä edelleen nokkimisjärjestys ja portinvartijajärjestelmä?

Monikulttuurisuuden monet mutkat

Petri Pietiläinen

Monikulttuurisuudesta keskustellaan Suomen politiikassa välillä kiivaasti mutta yksipuolisesti: vastustajat leimataan rasisteiksi, puolustajat isänmaanpettureiksi. Kaksi EU-vaalitaistoon valmista ehdokasta Nasima Razmyar (sd) ja Juho Eerola (ps) puhuivat Takulle monikulttuurisuudesta vähän syvemmin.

Nasima Razmyar – Syntynyt 1984 Kabulissa Afganistanissa. Tuli Suomeen 1992. – Työskentelee sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän viestintäsihteerinä. – Harrastaa kuntosalia, lenkkeilyä, lukemista ja musiikin kuuntelemista. Nostaa esiin sen, että nuoresta iästään huolimatta ehtinyt tehdä kaikenlaista. Erityisen ylpeä hän on valinnastaan vuoden pakolaisnaiseksi, työstään yhdenvertaisuuden puolesta ja kaikesta konkreettisesta arkisesta työstään maahanmuuttajanaisten keskuudessa. Innokas puolustaja Nasima Razmyar puhuu kulttuurista innokkaasti: “Olen nähnyt itse, miten hirmuhallinto yritti tuhota Afganistanissa kirjallisuuden ja taiteen. Kulttuuri on ihmisten hienoin saavutus. Olen etuoikeutettu, koska voin käydä teatterissa ja lukea 18 T A K U

kirjoja, eikä kukaan tuhoa niitä nenäni edessä.” Vaikka työ syö aikaa, niin Razmyar yrittää käydä kulttuuritilaisuuksissa. Poikaystävän kautta klassinen musiikki on tullut uudella tavalla hänen elämäänsä. Taiteilijoista hän nostaa esiin Beethovenin ja Sibeliuksen, mutta puuskahtaa: “Kenties ikäni takia seuraan myös nykypoppia kuten Adelea ja muita, groove on tyylinä lähellä sydäntäni, arvostan Beyoncen elämänasennetta.” Kun Razmyarilta kysyy monikulttuurisuudesta, hän innostuu. Hänelle monikulttuurisuuden pitäisi olla arkipäivää, eikä kahta samanlaista afgaania tai maahanmuuttajaa ole, kuten ei ole kahta samanlaista suomalaistakaan. Kaikissa ihmisissä ja kulttuureissa on ainutlaatuisuutta: “Suhteessa monikulttuurisuuteen pitäisi päästä eroon seinäruusumentaliteetista. Eksoottisiin ruokiin tai musiikkiin suhtaudutaan

myönteisesti mutta monikulttuurisuuden pitää olla arkipäivää, ihmisten välistä tekemistä eikä pelkkää maustetta.” Avoimempi Suomi Suomi voisi olla Razmyarin mielestä vieläkin avoimempi ja houkutella ihmisiä tänne töihin. Tulijat pitää toivottaa tervetulleiksi: “Keskustelussa on pysähdytty tiettyihin asioihin. Kuinka paljon maahanmuuttajia voi tulla ja minkälaisia. Kotouttaminen on tärkeätä. Maahanmuuttajat pitää saada kotiensa sisältä yhteiskunnallisiin asioihin, kulttuurin, urheilun ja kaiken muun pariin.” Hänen mielestään keskusteluissa pitäisi muistaa, että ihmiset muuttavat hyvin erilaisista syistä. Tällä hetkellä hädänalaisimmat pakolaiset eivät tunnu kelpaavan Suomeen. Tämän politiikan Razmyar haluaa muuttaa: “Mikään ei tapahdu uhkakuvien kautta. Monet maalailevat, että täällä on liikaa muita kulttuureja, että omamme näivettyy. Näin ei ole. Minun afgaanilaisuudesta ei ole mitään pois, vaikka koen itseni vahvasti suomalaiseksi.” EU toimii Suomelle hyvänä viiteryhmänä mietittäessä monikulttuu-


Suomalaisen kirjallisuuden Impivaara? Helsingin Sanomissa (12.4.2014) sohaistiin Lukuviikon kunniaksi keskusteluun suomalaisesta kirjallisuudesta. Taustalla on se, että suomalaiset kirjailijaliitot ottavat jäsenikseen vain suomen tai ruotsin kielellä julkaisseita kirjailijoita. Suomessa asuu kuitenkin arabiaksi kirjoittava Hassan Blasim, perulaistataustainen Tanya Tynjälä tai irakilainen Youssif Abu al Fawz. Miksi hienoja kirjoja väärillä kielillä julkaisevat kirjailijat eivät kelpaa, vaikka kirjojen tasossa ei ole moittimista.

Somalitaustainen esikoiskirjailija Nura Farah kirjoittaa suomeksi. Suomen kirjailijaliitto ei aio jäsenyytensä kielikriteeriin puuttua, koska se voisi mullistaa koko liiton toiminnan. Mitä suomalainen kirjallisuus oikeastaan on? Kiintoisalla tavalla englanniksi suoraan kirjoittavia valtakulttuurin kirjailijoita kuten Hannu Rajaniemeä ei näihin keskusteluihin nosteta. Pitkään on puhuttu suomalaisen kulttuuriviennin tärkeydestä ja siitä, että kulttuurin pitäisi kansainvälistyä. Kansainvälinen kulttuuritausta ei kirjallisuudessa kuitenkaan kelpaa.   Kun katalonialaistaustainen An-

tonio Altarriba tekee keramiikkaa, kenellekään ei tule varmaan mieleen kysyä sen suomalaisuutta. Taide vain on loistavaa. Monille muille eri aloilla työskenteleville taiteilijoille tuntuu sen sijaan jäävän välittäjän rooli: heidän oletetaan osallistuvan monikulttuuriseen työhön ja heidän taiteensa oletetaan välittävän heidän omaa kulttuuritaustaansa valtakulttuurille. Tämä näkyi hyvin Nura Farahin esikoiskirjasta kirjoitetuissa artikkeleissa. Tuntui, että maahanmuuttajataustaisten taiteilijoiden pitäisi mieluummin käsitellä omaa kokemustaan Suomessa kuin tehdä kansainvälistä taidetta.

Razmyarin mielestä aitoa monikulttuurisuutta olisi ihmisten kunnioittaminen yksilöinä. Suomea ei voisi enää ajatella ilman maahanmuuttajia ja ulkomaisia yrityksiä: ”Lähdetään pois Impivaarasta, katsotaan maailmalle ja mennään Eurooppaan. Olisihan minun valitseminen EU-parlamenttiin, jo itsessään osoitus muutoksesta täällä: afgaanitaustainen suomalainen valittaisiin Suomesta. Se olisi todellista monikulttuurisuutta.”

Voimakas kriitikko

Juho Eerola – Syntynyt 1975 Kymissä, joka kuuluu nykyään Kotkaan. – On ensimmäisen kauden kansanedustaja. – Harrastuksia ovat lukeminen, urheilun seuraaminen ja kuntoilu sekä kaikenlainen laulutouhu karaokesta ja rockbändistä mieskuorolauluun. – Kaikesta tekemisestään hän nostaa esille kaksi ihanaa tytärtään. Nasima Razmyar arvostaa kulttuuria senkin takia, että joutui itse todistamaan sen hävittämistä Afganistanissa.

risuutta. EU on monikulttuurinen yhteisö, jossa vapaa liikkuvuus pitkälti toteutuu. Razmyarin mielestä Suomen pitää ottaa esimerkkinä maista, joissa monikulttuurisuus on hyvin toteutunut arkipäivää myöten: “Pitää puhua reilusta ja kestä-

västä maahanmuutosta. Kannattaa myös muistaa, että tällä hetkellä meillä vallitsee suurempi maastamuutto kuin maahanmuutto. Tämän takia Suomi-kuvaa pitäisi parantaa, että tänne todella haluttaisiin tulla.”

Juho Eerola puhuu painokkaasti kulttuurista: “Kulttuuri merkitsee minulle kaikkea. Elämää ei olisi, jos ei pääsisi lukemaan, kuuntelemaan musiikkia ja itsekin esiintymään. Kaikki pohjautuu kulttuuriin.” Tästä huolimatta hän tunnustaa, että käy kulttuuritilaisuuksissa liian harvoin. Hän rakastaa teatteria ja konT A K U 19


sertteja vaikka ehtii joskus taidenäyttelyihinkin. Silti sisintä kalvaa huono omatunto - useammin pitäisi käydä. Monikulttuurisuus on Eerolalle mielenkiintoinen asia: ”Jos joku kysyy minulta siitä, vastaan kysymyksellä: Mitä tarkoitat sillä?” Hän korostaa, ettei kukaan varmaankaan vastusta kansainvälisiä vaikutteita suomalaisessa kulttuurissa kuten tangoa. Hyvät ulkopuoliset vaikutteet ovat tärkeitä kulttuurin kehitykselle. Eerola ei halua elää tai uskoa mihinkään myyttiseen suomalaiseen kulttuuriin ja sulkea ovia kuten Pohjois-Koreassa on tehty. ”Silti vastustan sitä monikulttuurisuusideologiaa, että tänne tai Eurooppaan muuttaa väkeä, jotka eivät halua sopeutua valtakulttuuriin. Ei ihmisiä saa pitää erillään omassa kulttuurissa. Tässä ideologiassa ajatellaan, että näin pitää tehdä ja valtakulttuurin pitää maksaa heidän toiseutensa. Itse ajattelen, että heitä pitää edesauttaa mukautumaan valtakulttuuriin ja tuomaan siihen omat mausteensa.” Eerola ei näe järkevänä sitä, että kansallisvaltiot muuttuvat kulttuurisiksi mosaiikeiksi. Hänen mielestään parasta kulttuuria on historian aikana syntynyt kansallisvaltioiden luoman oman moninaisuuden sisällä. Suomi pärjää omilla vahvuuksillaan Eerolan näkemyksen mukaan Suomi pärjää muuttuvassa maailmassa omilla vahvuuksillaan. Muut maat voivat oikeastaan ottaa oppia Suomen vahvuuksista: ”Joskus meillä on ollut huono itsetunto, mutta minusta Nokia muutti monta asiaa. Nyt nuoret ovat ylpeitä omasta tekemisestään. Roviot, Supercellit ja bändit lyövät lävitse maailmalla. Mihin me tarvitsemme tätä monikulttuurisuutta?”

20 T A K U

Juho Eerola tekee itsekin kulttuuria Suuri tuntematon -bändin laulusolistina.

Eerolalle monikulttuurisuus tarkoittaa Euroopassa omaleimaista kansallisvaltiota. Hänelle Saksa, Itävalta, Italia, Ranska, Irlanti ja muut maat ovat osoitus monikulttuurisuudesta, kulttuurin monileimaisuudesta ja ainutlaatuisuudesta. ”Pitäisi huolehtia, että valtiot säilyvät erilaisina. Monikulttuurisuusideologiaan kuuluu se, että kaikesta pitäisi tulla samaa harmaata massaa. Nytkin kun menee Euroopan suurkaupunkien esikaupunkeihin, ei enää tiedä missä maassa ollaan. Kaikki lähiöt ovat samaa arabialais-afrikkalaista näkymää. Missä on omaleimaisuus?”

Eerolan mielestä kaikkien kansojen pitäisi olla ylpeitä, että ne eroavat kulttuurisesti toisistaan. Hänen mielestään EU:ta ei tämän takia saa kehittää liittovaltion suuntaan.   Eerola puhuu politiikasta, EU:sta, monikulttuurisuudesta ja ylipäänsä kulttuurista. Asioista pitäisikin puhua suoraan ja kiertelemättä. Tämä on Suomessa varsin vaikeata. Kulttuurien erilaisuudesta ei saa puhua liikaa. Omasta mielestään rehellisesti monikulttuurisuuden eri puolia analysoiva poliitikko voi joutua välillä hankalaan välikäteen. "Monikulttuurisuuden kritisoiminen ja sen uhkien nostaminen esille ei ole rasismia. Oman kulttuurin ja juurien arvostaminen ei tarkoita vihamielisyyttä muita kulttuureja kohtaan."


Kolumni: Elena Gorschkow-Salonranta

MAMUVIRSI Tämä on aika henkilökohtainen kolumni. Älkää loukkaantuko. Olen syntynyt kahden kulttuurin perheeseen: tai oikeastaan yhden. Kotonani toinen vanhemmista tuli Neuvostoliitosta ja toinen syntyi Helsingissä perheeseen, jossa kotikielenä oli venäjä. Sotien jälkeen venäjän kieltä ei puhuttu Suomessa julkisesti ja omat tavat pidettiin visusti seinien sisällä. Ortodoksien juhlat juhlittiin salassa. Nykyään niin trendikkäät pashamuotit, henkevät ikonit ja letkeät papit piilotettiin. Lapsuuteni oli kiva: oli luterilaista joulukirkkoa ja Suvivirttä ja perinteitä, jotka rytmittivät kouluvuosia. Vielä kivempia olivat kuitenkin ortodoksiseen opetukseen kuuluneet pääsiäisjuhlat, joita varten saatiin koko päivä vapaaksi: siellä oli ihan samanlaisia juttuja kuin kotona ja tavallisen parin oppilaan luokan sijasta siellä oli satoja lapsia. Satoja! En ollutkaan ihan erilainen, vaan ympärilläni oli yhteisö. Asetuin monikulttuurisuuteen tyytyväisenä maha suklaamunia pullollaan, sain rusinat kaikista pullista. Kuuluin kaikkialle, mistään ei minua eristetty eikä minulta mitään kielletty. Seuraan monikulttuurisuuskeskustelua ajoittain ristiriitaisin tuntein: olen tyytyväinen että tiettyjä haasteita lasten elämässä käsitellään avoimesti, mutta erittäin huolissani niistä voimakkaista vastareaktioista. Ja ällistynyt siitä monimutkaisuudesta, jolla asiaa lähestytään myös ns. ”kukkahattutätien” toimesta (jollaiseksi toki luokittelen itsenikin): suvaitsevaisuudesta tehdään käsikassara, jolla ylentämällä alennetaan, halataan silmätikuksi. Luontevimmillaanhan monikulttuurisuus on aika simppeliä: annetaan kulttuurinen viitekehys, tässä tapauksessa ”suo-

Jäsenkortti saatavilla myös kännykkään Muovisen jäsenkortin rinnalle tuli 16.4.2014 lähtien mahdollisuus käyttää myös mobiilijäsenkorttia. Kortin käyttö ja lataaminen on maksutonta. Mobiilikortti on aina mukanasi ja sieltä löydät ajankohtaiset edut ja tietoa jäsenpalveluista. Mobiilikortissa on sinua varten lisäksi mm. alennuskuponkeja eri tapahtumiin.

malainen kulttuuri”, jonka puitteissa myös muut ihmiskulttuurien ilmentymät saavat äänensä ja tilansa. Juuri sellaisina kuin ne ovat. Suvivirsi-keskustelu on esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun oma kulttuuri kyseenalaistetaan ja samaan aikaan pitäisi miettiä, mitä niille muille tehdään. Oikeastaan siinä käy sekularisoitunut väestö vanhoja uskonnollisia tapoja vastaan (”alas Suvivirsi!”) ja samalla koetaan, että sekulaari muoto sopii myös monikulttuuristen haasteiden käsittelyyn poistamalla kaikki uskonnollisuus kouluissa. Tämä käsitys on virheellinen sikäli, että ei-sekulaarisille kulttuureille joita maailmassa taitaa olla toistaiseksi enemmistö, uskonnollisuus ja sen perinteet ovat hyvin pitkälle elämäntapa ja muoto ilmaista yhteisöllisyyttä. Se on todellinen mahdollisuus kotouttamiseen. Sitä ei kannata käyttää keinona tuhota omaa kulttuuriaan, vaikka se olisi kuinka tunnustuksellista. Palatakseni omiin kokemuksiini: vaikka perheeni ei ollut mitenkään ylenpalttisen uskonnollinen, sen kautta sain näkyväksi oman kokemukseni tärkeistä kulttuurisista perinteistä. Kun monikulttuurisuutta tuotetaan, on hyvä muistaa, että yksinkertainen on kaunista. Ja että aito toisen hyväksyminen lähtee itsensä ja oman taustansa hyväksymisestä. Tee toiselle, kuten hän itse toivoo sinun hänelle tekevän.

Kolumnisti keskustelee säännöllisesti talousasioista Ylen Aamu-tv:n Jälkipörssi-ohjelmassa.

Kortti toimii älypuhelimissa Cardu-sovelluksessa.Cardu on maksuton ja sen voi ladata lähes kaikkiin älypuhelinmalleihin. Carduun voit lisätä myös muita etu- ja jäsenkorttejasi. Lähetimme mobiilin jäsenkor tin 16.4.2014 jäsenrekisterimme tietojen mukaisesti kaikille jäsenille. Jos olet jo ennestään Cardun käyttäjä, saat rekisteröitymisen yhteydessä antamaasi sähköpostiin ilmoituksen lisätystä kortista. Saat Taku ry -jäsenkorttisi Cardun korttivalikkoon näkyviin päivittämällä omat korttisi. Jos et ole ennestään ladannut Cardua, saat tekstiviestin. Lataa saamasi tekstiviestin linkistä  Cardu -sovellus ja rekisteröidy käyttäjäksi. Sen jälkeen Taku Ry -kortti on heti käytettävissäsi. Jos et halua mobiilikorttia käyttöösi, sinun ei tarvitse välittää viestistä. Nykyinen muovinen jäsenkorttisi on myös koko ajan voimassa ja käytettävissäsi.

Lisätietoja ja mobiilikortin tilaus Saat luettua QR-koodin lataamalla älypuhelimeen tai tablettiin QR-lukijan. Lisätietoja: Riina Virkkunen/TAKU riina.virkkunen@taku.fi puh. 0440 664 800   Cardun tekninen tuki: www.cardu.com/fi T A K U 21


Anna hyvän kiertää

Reetta Sahlman

Berliinin Oranienplatzilla kuohuu. Aukiolla sijaitsevaa pakolaisleiriä ollaan hajottamassa. Ihmisten teltat on kaadettu, huutoja kuuluu. Tilanne kärjistyi eräänä huhtikuun aamuna, kun vasaroin ja puukoin varustettu ryhmä aloitti pakolaisleirin järjestelmällisen tuhoamisen. Mediassa liikkuu monenlaista tietoa siitä, kuka tuhon takana on: hallitus, pakolaiset itse, radikaaliryhmittymät... Yksi asia on kuitenkin varmaa: moni jäi vaille yösijaa leirin hävityksen jälkeen. Oli vain ajan kysymys milloin tämä olisi edessä. Koko sen puolitoistavuotisen historian ajan leirin purku ja sen asukkaiden karkotus tai siirto muualle on ollut jatkuvasti uhkana. 22 T A K U

Apu on lähellä

Pakolaiset: tervetuloa

On selvää, että leirillä asuneet, ja toiset heidän kanssaan samankaltaisessa tilanteessa olevat ihmiset ovat avun tarpeessa. Ja apua heille myös yritetään antaa. Give something back to Berlin on järjestö, jonka ideana on ”saada uudet berliiniläiset osaksi sosiaalista ryhmää ja tekemään jotakin hyvää kaupungille, jota me kaikki rakastamme”. Give something back to Berlin, tai lyhyemmin GSBTB, laittaa ruokaa pakolaisille ja järjestää heille aktiviteetteja. Järjestön nettisivuilla haetaan tällä hetkellä musiikkituntien vetäjää, osallistujia dokumenttiprojektiin, pakolaisille tarjotaan mahdollisuutta oppia internetin käytön alkeet ja niin edelleen. Ja minkälaisia ovat vapaaehtoiset? Suurin osa heistä on akateemisia, kielitaitoisia ja eurooppalaisia. Monella on myös aiempaa kokemusta hyväntekeväisyyden parissa työskentelystä.

Kriteerit täyttää hyvin puolalainen Karolina Szuchnik, joka järjestää pakolaisille kielten opetusta. Tällä hetkellä opetettavat kielet ovat englanti ja saksa. Kurssit on suunnattu pakolaisille, mutta kysyttäessä järjestäjiltä kohderyhmästä, viesti on selkeä: kaikki halukkaat ovat tervetulleita. Miksi GSBTB opettaa englantia ja saksaa pakolaisille? ”Pakolaisten joukossa heräsi tarve oppia lisää saksaa [jotta he voisivat hoitaa jokapäiväisiä asioita itsenäisesti]”, Szuchnik kertoo. ”Kun saksan tunnit olivat jatkuneet muutaman kuukauden, alettiin kysellä mahdollisuudesta opiskella englantia.” Englanninkielen tunnit aloitettiin muodostuneen kysynnän pohjalta. Kieltä opiskellaan Berliinin Kreuzbergissa, vanhan koulun tiloissa, jossa myös moni pakolaisista majailee. Pihaan astuessa ensimmäise-


nä kiinnittää huomion isolla seinään maalattu lause refugees welcome, ’tervetuloa pakolaiset’. Musiikki soi, joukko poikia pelaa koripalloa, kauempana grillissä valmistuu päivällinen. Saan kiinnostuneita katseita osakseni, muutama tervehtii hymyillen. Tarkkailijasta opettajaksi Opetustila on rähjäinen, mutta siisti, jossa on muutama pöytä ja tuoli oppitunteja varten. Sisään tullessa ikkunan karmeja paikkaillaan yhteisvoimin. Luokan yhdellä seinällä on röykkiöllinen vaatteita, joita erehdyn luulemaan pakolaisille annetuiksi lahjoituksiksi. Jossain vaiheessa sisälle kuitenkin saapastelee mies, joka kiukustuu kasan nähdessään. ”Miksi ihmiset vain tuovat tänne kaikki kamansa ja jättävät ne hujan hajan?” hän manailee. ”Minä ne kuitenkin joudun siivoamaan.” Kyseessä on yksi koulun asukeista, joka pitää tilaa kunnossa vapaaehtoisesti. Mies jää hetkeksi kanssani juttusille. Puhumme vapaaehtoistoiminnasta. ”On sääli, että ihmisille, jotka yrittävät auttaa, aiheutetaan ongelmia. Siksi moni tulee vain kerran eikä sitten enää takaisin”, hän harmittelee. Avoimeksi jää kuka ongelmia aiheuttaa ja miksi niitä aiheute-

taan. Kysyessäni asiaa myöhemmin Szuchnik ei osaa nimetä konfliktiin johtanutta tilannetta. Ehkä kaikki ei ole nähtävissä kaikille. Opetettava englanti on alkeistasolla Oppilaiden osaamisessa on runsaasti eroja. Siksi opetus tapahtuu hyvin paljon yksilötasolla. ”Rohkaisen joskus pidemmälle ehtineitä oppilaita opettamaan muita, ja sekin toimii – erityisesti jos käännöstä tarvitaan”, Szuchnik selittää. Minäkin päädyn huomaamattani opettamaan. Tunnille tulee oppilas reippaasti muita myöhässä ja paikalla olevat opettajat ovat varattuina. Päädymme muodostamaan kysymyslauseita Szuchnikin tulostamien monisteiden avulla. Oppilaani osaa saksaa, joten omasta hyvin heikosta saksan taidostani on hetkittäin hyötyä sanojen käännöksiä ja selityksiä etsiessä. Maailmojen kohtaaminen Yksi GSBTB:n tärkeitä projekteja on myös ruoanlaitto. Tapaan kokeista kaksi: englantilaiset Lorna Cannonin ja Espin Bowderin. Järjestö kokkasi ennen Oranienplatzilla, nykyään samaisella koululla, jossa myös kielikurssia pidetään. Valtion rahoitusta ruonlaittoon ei saada; raha

tulee vapaaehtoisten omasta pussista ja yksityisiltä lahjoittajilta. Soppakeittiö on ollut pystyssä viime vuoden kesästä alkaen. Siitä lähtien ruokaa on valmistettu kerran viikossa joka viikko muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ruokaa tehtäisiin useamminkin, mutta resursseja ei ole tarpeeksi. Mitkä syyt auttamisen taustalla ovat? Bowden nimeää kaksi syytä: ensimmäinen on humanitäärinen tarve. Pakolaisen asema on luonnostaan epävakaa ja jatkuvassa muutostilassa, ja useat heistä elävät jatkuvassa stressissä ja tulevat toimeen hyvin vähällä rahalla. Lämmin ateria on yllättävän iso asia kaiken kaaoksen keskellä. Toinen tarve on sosiaalinen. Pakolaiset tulevat pääosin Afrikan maista, vapaaehtoiset taas enimmäkseen Euroopasta. ”Noin kolmen tunnin ajan lauantai-iltapäivänä maailmasta tulee hieman pienempi: siltoja rakennetaan, ystävyyssuhteita luodaan ja opimme jotain toisistamme ja ymmärtämään toisiamme”, Bowder sanoo. Cannon kuvailee pakolaisten kanssa työskentelyä silmiä avaavaksi kokemukseksi: ”Tätä kautta näkee Berliinistä toisen puolen, johon en olisi tutustunut ilman tämän järjestön toimintaan osallistumista.” Bowder tiivistää vapaaehtoisten, ja monen muun, mietteet: ”Tällä hetkellä mediassa on paljon juttua pakolaisista, joista osa vastaa todellisuutta, osa taas ei. En usko, että koko tarinaa on mahdollista tietää tilanteen monimutkaisuuden vuoksi. Juuri tämän takia pakolaiset ovat vaarassa tulla hyväksikäytetyiksi erilaisten poliittisten liikkeiden taholta, jotka haluavat vain ajaa omaa etuaan”, hän summaa. Bowder on nähnyt pakolaisyhteisössä kunnioitusta herättävää rohkeutta: ihmisiä, jotka ottavat suuria henkilökohtaisia riskejä lisätäkseen ihmisten tietoisuutta tilanteesta ja taistellakseen ihmisoikeuksien puolesta. ”Vaikka monet poliitikot niin haluaisivatkin, tämä on asia, joka ei häviä.”

GSBTB

Give something back to Berlin T A K U 23


Te k s t i j a k u v a t : R a i s a N i e m i

Guernica ja Kaikkonen – Espanjan pääkaupunki haastaa Barcelonan kulttuurikohteena

Harvassa maassa kakkoskaupunki vetää enemmän turisteja kuin maan pääkaupunki. Näin on kuitenkin Espanjassa. MasterCardin laatiman Euroopan suosituimpien matkakohteiden listalla vuodelta 2013 Barcelona käy kovaa kilpaa kärkikolmikon Lontoo, Pariisi ja Istanbul – kanssa, mutta Madrid löytyy vasta sijalta 9. Matkailulehti Condé Nast Travelerin äänestyksessä Madridin edelle kiilaavat Espanjasta myös Sevilla ja San Sebastian. Madrid on kuitenkin ehdottomasti matkan väärti. Ensikertalainen joutuu pyörtämään ennakkokuvansa mahtipontisesta, vähän prameilevasta, mutta kolkosta metropolista. Toki Madridista löytyy pariisilaistyyliset suuret puistobulevardit ja stukkokoristeltuja julkisivuja, mutta myös viehättäviä pikkukujia, sympaattisia aukioita ja katukahviloita. Kaupungissa on myös hurmaavia ruokahal24 T A K U

leja, jossa voi kerätä kojuista tapaksia ja nauttia ne hallin keskipöydissä viini- tai sherrylasillisen kera. Matkailijaa miellyttää myös kävellen haltuun otattava keskusta. Barcelonalla on meri ja Miró, sekä tietenkin Gaudi. Madridista löytyy El Prado, jossa on yksi maailman hienoimmista eurooppalaisen taiteen kokoelmista, mukana espanjalaisten taitureiden Goyan,Velazquezin ja El Grecon teoksia. Pradon naapurissa Reina Sofian museossa on nähtävissä puolestaan yksi maailman tunnetuimmista maalauksista, Espanjan sisällissodan kauheuksia kuvaava Pablo Picasson suurteos Guernica. Kuvataidematkailijaa kiinnostanee myös Thyssen-Bornemiszan museo, jossa kevään 2014 nimi on Cézanne. Rankalaisimpressionistin näyttely on esillä toukokuun puoleenväliin saakka.

Madrid on nyky-flamencon keskus Espanja on tanssimaa. Maan tunnetuin tanssi flamenco on sekä musiikkia, laulua että tanssia, jossa kiihkoon ja tulisuuteen yhdistyvät romanttisuus ja traagisuus. Madridista löytyy lukuisia flamenco kahviloita ja klubeja, joissa voi nähdä maan parasta nyky-flamencoa illallisen lomassa. Flamencon ohella tunnettuja espanjalaisia tansseja ovat mm. sardana, bolero ja paso doble. Madridissa voi turistikin parannella tanssitaitojaan myös vaikkapa tangon, salsan, mambon tai rumban pikakursseilla. Madridista löytyy yksi Euroopan kiinnostavimmista oopperataloista, Teatro Real. Teatro Real on profiloitunut kokeilevaan oopperaan. Näyttämöllä on viime aikoina nähty mm. Philip Glassin ooppera Walt Disneystä. Alkuvuodesta 2014ooperassa esitettiin elokuvana tunnettu ja


palkittu Brokeback Mountain, jonka libretosta vastasi itse kirjailija Annie Proulx ja sävellyksen teki suomensukuinen Charles Wuorinen. Tänä keväänä Madrid on ollut muutenkin suomalaisittain erityisen kiin-

nostava kohde. Suomi oli Espanjan suurimpien taidemessujen, ARCOmadrid 2014 teemamaana. Messualueella ja kaupungin gallerioissa oli esillä 21 suomalaistaiteilijaa Riiko Sakkisesta Katja Tukiaiseen. Näyttävimmin esille on kuitenkin päässyt

messujen oheisohjelmaan kuuluva Kaarina Kaikkosen teos ”Taivaan kosketus”, jonka voi nähdä syyskuun puoleen välin saakka entisen postin, nykyisen taidemuseo CentroCentron aulassa.

T A K U 25


SAINT-LOUIS

Te k s t i j a k u v a t : R i i t t a L i e d e

SENEGAL

Suomi seuraa merkillisellä tavalla ranskalaisen kuvanveistäjä-muusikko Claire Barbierin kannoilla. Edellistalven hän vietti taiteilijaresidenssissä Suomen Iissä, tämän kevättalven taas Afrikassa, Senegalissa. Mutta suomea hän kuulee ympärillään täälläkin.

  Molemmilla on pitkä ja perusteellinen tuntemus Afrikan maista ja kulttuureista sekä nykyelämästä. Tätä kaikkea he halusivat välittää muillekin yksipuolisen Afrikka-kuvan sijaan. Ja tavalla, jossa kävijä pääsee vuorovaikutukseen paikallisen elämän ja ihmisten kanssa.

Turusta lähtöisin olevat, Brysselissä asuvat Staffan Martikainen ja Jarmo Pikkujämsä perustivat keväällä 2012 kansainvälisen taiteilijaresidenssin ja kielikoulun Saint-Louisiin. Staffan työskentelee kääntäjänä Euroopan Unionissa, Jarmo on afrikkalaisen kirjallisuuden tohtori, joka pitää etiopialaista Aksum-kahvilaa Brysselissä. He ovat aiemmin organisoineet kulttuurimatkoja eri Afrikan maihin, Staffan lähinnä länsi-Afrikan maihin, Jarmo Etiopiaan.

Residenssipaikka löytyi pohjoisSenegalista, Mauritanian rajalla sijaitsevasta Saint-Louisista, entisestä siirtomaa-ajan pääkaupungista. Kaupunki sijaitsee Senegal-joen suistossa olevassa saaressa, Atlantin rannikolla. Saint-Louisia leimaa vanha kolonialistinen rakennustyyli ja se on valittu yhdeksi Unescon maailmanperintökohteista. Pääasiassa Portugalin ja Ranskan siirtomaatyyliä edustavia rakennuksia entistetään vähä vähältä.

WAAW on suomeksi kyllä

Waaw-residenssin sisäpiha antaa varjoisan ja rauhallisen suojan päivien paahteelta.

26 T A K U

  Nykyisin kulttuurit kohtaavat kaupungissa toisella tavalla, ja Waaw-residenssi toimii tukikohtana tälle nykyaikaiselle kulttuurivaihdolle. Heti perustamisvaiheessa oli selvää, että paikasta tulisi kansainvälinen residenssi, jotta kulttuurien vaihtoa tapahtuisi myös residenssivieraiden kesken. 1–3 kuukauden jaksoilla eri maalaisten taitelijoiden ja tutkijoiden tiet risteytyvät joskus hauskalla tavalla.   Australialainen kuvataiteilija Annie May Demozay oli talossa tekemässä lyhytelokuvaa, johon osallistui myös kielitieteilijä Rebekah Baglini Chicagon yliopistosta. Hänen oma projektinsa käsittelee wolofin kielen sanattomien äänteiden merkityksiä. Näitä ääniä elokuvan ääninauhalle tuotti talon paikallinen monitoimimies Mouhamed Diop. Kuvausassistenttina toimi Tasmaniassa asuva skotti Robbie Andrews.


Nykyajan kulttuurivaihtoa vanhassa siirtomaaympäristössä Heli Sorjonen kuvaamassa Guet Ndarin kalastajakylässä Atlantin rannalla. Kuva: Eeva-Liisa Puhakka

Varsinainen opiskelija on Claire, joka haluaa tutustua oman synnyinmaansa kieleen. Hänen vanhempansa työskentelivät aikanaan Senegalissa 12 vuotta ja Claire vietti maassa ensimmäiset elinvuotensa. Äiti Brigitte on tullut tapaamaan tytärtään ja verestämään muistojaan.   Monet taiteilijoista ottavat kielitunteja projektinsa ohessa.   Waawissa järjestetään myös eri tasoisia ranskan kielikursseja suomalaisille. Tämä puoli kuuluu Waawkielikeskuksen toimintaa. Senegalin etuna on, että kieltä pääsee testaamaan helposti, eikä ääntäminen aseta korkeaa kynnystä kenellekään. Pariviikkoisten kurssien aikana tutustutaan myös mahdollisimman paljon paikalliseen kulttuuriin.

Elokuva nähtiin uunituoreena valokuvakeskus Perin lyhytelokuvafestivaalilla Turussa. Keskuksen johtaja Sade Kahra oli juuri ollut kuukauden jaksolla Waawissa ja tutustunut Annie Mayn projetiin.

Kieltä opiskelemassa Ovikello soi. Se on piilossa oviaukon ylänurkassa, jotta vältytään turhilta soitteluilta. Vain vakituiset kävijät tuntevat piilon. Nyt sisään tulee Pap Laay, kunninarvoisa wolofin opettaja, jolla on pitkä ura yliopistossa ja joka on laatinut lukuisia kielen oppikirjoja. Hän on vaativa ja vanhanaikainen opettaja, jonka sydän sykkii omalle kielelle. Hän pukeutuu aina äärettömän tyylikkäästi, kuten suurin osa senegalilaisista. Kaksi Chicagon yliopiston kielitieteilijää, jotka opiskelevat stipendiaatteina wolofin kieltä, ottavat häneltä vain muutamia erityistunteja.

Joskus Waawin pihalla valmistetaan ruokaa yhdessä. Vas. Annie Maye Demozay, Roddy Andrews, Terhi Tammila ja Mouhamed Diop.

T A K U 27


Käpyjä ja koran soittoa Eri alojen taiteilijat pyrkivät residenssiin projekteilla ja niiden toteuttaminen muodostaa punaisen langan residenssiajalle. Värikäs, aisteja ruokkiva ja tunteita herättävä ympäristö muuttaa usein suunnitelmia jonkin verran.   Claire Barbier löysi teoksensa materiaalin maasta ja alkoi kerätä pieniä männynkäpyjä, joita hän liimaa yksitellen toisiinsa. Niistä on syntymässä iso siipi. Claire on yksi taiteilijoista, jotka osallistuvat toukokuussa Waawin järjestämään Dak'Art -biennaalin off-näyttelyyn.   Joka toinen vuosi Dakarissa järjestettävä Dak'Art on huomattavin afrikkalaisen nykytaiteen katselmus, johon Saint-Louiskin osallistuu monilla virallisen ohjelman ulkopuolisilla tapahtumilla.   Mutta monitaitoinen Claire on myös muusikko ja tästä pääsevät nauttimaan kaikki Waaw-residenssin asukkaat, jopa esiintymään kuorona hänen johdollaan pienessä konsertissa. Claire ottaa myös yksityistunteja länsi-afrikkalaisen kora-soittimen soitossa. Konsertissa hän esiintyi yhdessä paikallisen kora-opettajansa Mbemba Diebaten kanssa.

Claire Barbier harjoittelee konserttia varten kora-opettajansa Mbemba Diebaten kanssa.

Paris – Louga Suomalainen valokuvaaja ja dokumentaristi Heli Sorjonen on kuvannut aiemmin Pariisissa senegalilaisia katukauppiaita, jotka myyvät kaduilla matkamuistoiksi pieniä, Kiinassa tehtyjä Eiffel-torneja. Nyt Heli tutustuu ilmiön alkulähteisiin myyjien kotimaassa. Vilkkain lähtöpiste Senegalista Pariisiin on Lougan kaupunki lähellä Saint-Louisia. Kaupunki on vaurastunut Pariisiin muuttaneiden lähettämillä rahoilla ja uutta rakennuskantaa nousee kaupunkiin koko ajan. Lougassa lähes jokaisella on Pariisissa asuvia omaisia.   Ja Eiffel taas on läsnä Saint-Louisissa. Mantereelta saavutaaan kaupunkisaarelle yli 500 metriä pitkän ja komean sillan kautta ja Eiffeliä pidetään sillan suunnittelijana. Pari vuotta sitten uudelleen rakennettu silta on kaupungin komea tunnusmerkki ja ylpeydenaihe.

Lyhytelokuvan työryhmä edusti eri kansallisuuksia. Vas. Roddy Andrews, Annie Maye Demozay, Rebekah Baglini ja Waawin monitoimimies Mouhamed Diop.

Saint-Louis

Asukkaita noin 200 000 | Puhutuin kieli wolof, virallinen kieli ranska | Atlantin rannnalla Senegal-joen suistossa | Ilmasto enimmäkseen miellyttävän kuiva ja lämmin | Harmattan puhaltaa toisinaan taivaan täyteen Saharan hiekkaa

Waaw

Taiteilijaresidenssi ja kielikeskus, perustettu keväällä 2012 | Pidetään yllä yksityisesti vapaaehtoisvoimin, ei ulkopuolista tukea | Taiteilijaresidenssiin haku kahdesti vuodessa | Eri tasoisia ranskan kielen kursseja kolmesti vuodessa | Tulossa myös arabian ja wolofin kursseja

www.waawsenegal.org 28 T A K U


Te k s t i : S a k a r i a s S o k k a

Teatteritaiteen tohtori, dosentti Pia Houni on tutkinut jo parikymmentä vuotta taiteilijoiden työtä ja työskentelyoloja. Hän toteaa kentän muuttuneen viimeisten kymmenen vuoden aikana, eikä muutos suinkaan ole vielä ohi. Muutosten keskellä ovat sekä taiteilijoita työllistävät organisaatiot että vapaiden taiteilijoiden työympäristö. RAKENTEIDEN MUUTOS MUUTTAA TYÖELÄMÄÄ – Työterveyslaitoksen viime vuonna julkaisemassa Taiteilijan työ -tutkimuksessa ilmeni, että työn epäsäännöllisyys ja erilaiset kilpailutilanteet ovat tyypillisiä taiteilijoille. Etenkin teattereiden ja orkestereiden ulkopuolella työskenteleville taiteilijoille on ominaista palkkatyösuhteiden harvinaisuus. On yleistä, että taiteilijat ovat huolestuneita taloudellisesta selviämisestään. Taiteilijoiden määrä on lisättyjen koulutusmäärien seurauksena kasvanut merkittävästi. Kun samalla palkkatyösuhteet ovat harvinaisia ja apurahojen määrä rajattu, seurauksena on kilpailu niukoista resursseista, kertoo Pia Houni. – Monenlaiset rakenteelliset muutokset kehystävät taiteelliseen työhön kohdistuvia vaatimuksia, Houni toteaa. Tämä aiheuttaa aina taiteelliseen sisältöön asti ulottuvia työpaineita. Toimintakenttä myös kansainvälistyy, jolloin verkostoja pitäisi yhä aktiivisemmin ja useammin luoda myös ulkomaille. Näin työhön liittyvät vaatimukset lisääntyvät monelta suunnalta.

TAITEILIJOIDEN TYÖNKUVA ON MONITAHOINEN – Kilpaillulla kentällä menestyminen edellyttää taiteellisiin sisältöihin keskittymisen lisäksi monenlaisia muita taitoja. Julkisuus on yksi mittari, jonka hallinta auttaa oman työn esiin saamista ja pärjäämistä kentän kilpailussa. Käytännössä se tarkoittaa erilaisten julkaisukeinojen ja -kanavien hallintaa sekä satsaamista

Taiteilijan työ niiden käyttöön. Näyttää olevan aina vain tyypillisempää, että varsinaisen taiteellisen työn lisäksi tulisi hallita monipuolisesti myös oman työn managerointitaitoja. Houni epäileekin, että taiteen välittäjäammattien merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa; jossain vaiheessa tulee vastaan raja siinä, miten moneen suuntaan yksi ihminen voi revetä.

MYÖS SISÄLLÖLLISET RAJAT MUUTTUVAT – Hounin mukaan taiteellisen työn muutos näkyy etenkin nuoremman polven taiteilijoissa: he sekoittavat yhä useammin lajityyppejä ja työskentelevät lähtökohtaisesti monialaisten sisältöjen parissa. Yhä tyypillisempää on myös työskentely työryhmissä, joissa yksittäisten taiteilijan työpanosta ei välttämättä pystytä tai edes haluta nostaa esiin. Samalla valmius sisällöllisiin kokeiluihin nousee.

loudellista epävarmuutta, työn ilot ovat silti isoja, kertoo Houni. Omakohtaiset työssä onnistumisen kokemukset ovat syviä ja vaikuttavia. – Taiteilijan työ -tutkimushankkeen seurauksena kirjoitetun kirjan lisäksi tutkijat innostuivat myös uudenlaisista tavoista tuoda tuloksia esiin. Artlab -productions valmisti elokuvan, jonka käsikirjoituksessa tutkimushankkeen tutkijat Pia Houni ja Heli Ansio auttoivat. Elokuvassa esiintyvät Kati Outinen, Jussi Nikkilä, Juha Itkonen, Pauliina Kaasalainen, J. K. Ihalainen ja Henry Wuorila-Stenberg, joiden kaikkien tarinat kertovat eri aloille ominaisista haasteista, mutta myös työn ilosta. – Elokuvan tarinat tiivistävät yllättävän hyvin tutkimushankkeen tuloksia, summaa Houni.

– Monialaisuus ei liity vain taiteidenvälisyyteen, vaan se näkyy myös soveltavalla kentällä. Yhtäältä kyse on niukkojen resurssien aiheuttamasta pakosta, mutta toisaalta taiteelliseen työhön kytkeytyviä sisältöjä halutaan yhä useammin laventaa myös omasta tahdosta. Se haastaa totuttua käsitystä taiteellisesta työstä. Samalla vaaditaan jälleen uusia valmiuksia, sillä soveltavan taiteen kohdalla tulisi olla riittävästi taitoa toimia varsinaisen taiteen kentän lisäksi sovellusalalla, Houni kertoo. – Soveltavalla kentällä työskentelyyn on myös rakenteellisia paineita, onhan esimerkiksi Taiteen Edistämiskeskus ottanut käyttöön siihen liittyviä rahoitusinstrumentteja. Taiteilijoiden haastatteluaineistojen perusteella yksittäisten taiteilijoiden suhtautuminen aiheeseen vaihtelee paljonkin, Houni kertoo.

Taiteilijan työ -kirja

Työelämän tutkimuslaitoksen internetsivuilla: http://www.ttl.fi/fi/verkkokirjat/ Documents/Taiteilijan_tyo.pdf

Taiteilijan työ -elokuva TAITEELLINEN TYÖ TUOTTAA ONNISTUMISEN KOKEMUKSIA

http://www.taiteilijantyo.fi/

– Vaikka taiteellisen työn haasteet ovat suuria ja siihen liittyy usein taT A K U 29


Te k s t i R a i s a N i e m i

Suomalaisilla lapsilla on sekä koulu että elämä Finlandia-talossa pohdittiin koulutusta monesta näkökulmasta ”Helppoahan se on olla opetusministerinä Suomessa”, siteerasi opetusministeri Krista Kiuru maailmalla usein kuulemaansa kommenttia. ”Kehuttuun suomalaiseen koulutusjärjestelmään tullaan tutustumaan maailmalta niin tiuhaan, että ministeriön nimi pitäisi olla opetus- ja matkailuministeriö”, nauratti puolestaan koulutusasiantuntija, Harvardin vierailijaprofessori Pasi Sahlberg yleisöä. Kiuru ja Sahlberg olivat osa nimekästä asiantuntijajoukkoa, joita kuultiin Suomen Lontoon instituutin ja Suklaa Media & Educationin järjestämässä OPPI –festivaalissa Finlandia-talossa. ”Instituutin tehtäviin kuuluu edistää suomalaisen kulttuurin – myös koulutuspalvelujen – vientiä sekä edistää kansainvälistä näkyvyyttä”, perustelee Suomen Lontoon instituutin johtaja Susanna Pettersson tilaisuuden järjestämistä. Festivaalille osallistujilla oli mahdollisuus kuulla asiantuntijoita, jotka eivät muuten tulisi Suomeen. ”Itselleni on ollut kaikkein hauskinta nähdä kuinka ihmiset ovat solmineet huikeita uusia kontakteja”, Pettersson iloitsi tapahtuman jälkeen.

Epämuodollinen oppiminen on tehokkaampaa kuin kouluopetus Perusta suomalaisten hyvälle koulumenestykselle luotiin ministeri Kiurun mukaan 50 vuotta sitten, kun luotiin tasa-arvoinen peruskoulutus,

30 T A K U

jossa tarjotaan samaa opetusta kaikille oppilaille. Nyt kouluympäristö ja ennen kaikkea ympäröivä yhteiskunta on muuttunut siinä määrin, että uusille uudistuksille on kipeä tarve. Sahlbergin mukaan koulun uudistamisesta on tullut sekä moraalinen että poliittinen välttämättömyys. Nuorten motivaatio opiskeluun on Suomessa heikko ja koulujen väliset erot ovat kasvamassa. Nykyään vanhemmat miettivät tarkkaan, mihin kouluun lapsensa laittavat. Ministeri Kiurua ajatus koulushoppailusta hirvittää. Koulujen tasoerojen lisäksi kaksipäiväisen seminaarin puhutuin aihe oli uusi teknologia. Joka hetki lähes kolme miljardia ihmistä on verkossa, ja käyttäjämäärän odotetaan tuplaantuvan 15 vuodessa. Yonatan Raz Friedman pohti, kuinka siirtää kaikki tämä netinkäytön innostus ja uteliaisuus oppimiseen, sillä uudessa teknologiassa olisi paljon potentiaalia opiskelualustaksi. Friedman esitteli yleisölle uuden sukupolven tietokoneen, KANOn, jonka lapsi voi itse koota komponenteista kuin Lego-talon. Koneen käyttäjästä tulee kuluttajan sijaan tekijä. Friedman painotti puheenvuorossaan, että tarkoitus ei ole koneen avulla opettaa koululaisista uusia tietokoneinsinöörejä, vaan ruokkia lasten luovuutta. Koulut eivät voi jättäytyä teknologian kehityksestä jälkeen, mikäli haluavat tavoittaa nuoret. Rovion Peter Vesterbacka mainitsi, että koulumaailma on vasta menossa siihen suuntaan, jossa peliteollisuus jo on. Lapset ja vanhemmat pelaavat yhdessä, he jakavat samat kokemukset, samalla tapahtuu oppimista. Pelien opetukselliseen puoleen viittasi myös Esko Aho omassa puheessaan todetessaan, että suomalaiset pojat ovat menneet tyttöjen


Kuva Niko Alajoki

Rovion Peter Vesterbacka oli suosittu keskustelukumppani ohjelman tauoilla.

edelle englannintaidoissa. Kiitos kuuluu pitkälti juuri pelimaailmalle. Sanoma Educationin John Martin oli samoilla linjoilla. Tulevaisuuden oppimisessa teknologian avulla voidaan siirtyä massaluennoista räätälöityyn opetukseen, tiedonsiirrosta oivallukseen, luokkahuoneista rajattomaan opiskelutilaan. Tällä hetkellä eurooppalaisissa perheissä on keskimäärin viisi laitetta, joilla voi surfata, pelata, tutkia, etsiä tietoa. Kouluista löytyy keskimäärin yksi laite viittä oppilasta kohden.

Välitunnit menestyksen taustalla Peter Vesterbacka iloitsi siitä, että suomalaisilla lapsilla on edelleen sekä koulu että elämä. Pitempi koulupäivä ei takaa parempaa tulosta, huomautti myös yrittäjä, sijoittaja Steve Taylor, joka on seurannut läheltä englantilaista koulumaailmaa. Englannissa esiopetus alkaa jo 3-4- vuoden ikäisenä ja koulupäivät venyvät hyvinkin pitkiksi. Suomalaisen koulun vahvuus on myös välitunnit. Tauko tuntien välillä antaa sekä oppilaille että opettajille mahdollisuuden hengähtää, irtautua asiasisällöistä, leikkiä ja virkistyä. 45+15 minuutin malli toimii.

Kuva Raisa Niemi

Lontoon instituutin johtaja Susanna Pettersson iloitsi onnistuneesta festivaalista.

T A K U 31


K

aksi aasialaista valtiota, Kiinan kansantasavalta ja Korean demokraattinen kansantasavalta, ovat kiinnostava matkakohde, ensikertalaiselle aivan erityisesti. Toisenlainen kulttuuri ja poliittinen järjestelmä saavat uusia merkityksiä läsnäolon kokemuksesta. Kulttuurihistorian opiskelu, elokuvien katselu ja median seurailu ovat luoneet joukon irrallisia mielikuvia, joista ainakin osa asettui toistensa yhteyteen keväisellä matkalla.

n i e d a M

Kohti Aasiaa Matkalle lähtö tuntui poikkeavalta. En ollut lähdössä työmatkalle, en edustusmatkalle enkä oikein pelkälle lomamatkallekaan. Matkan kohdemaat ja niiden pääkaupungit olivat minulle ennestään tuntemattomat, matkaseurue sitäkin tutumpi. Kahden nuoremman veljeni kanssa lensimme Pekingiin tavataksemme siellä nuorimman veljemme, joka on töissä Pjongjangissa. Lähtiessämme emme vielä tienneet, pääsemmekö käymään myös Pjongjangissa, Korean demokraattisen kansantasavallan pääkaupungissa. Pohjois-Korean tietoni perustuivat länsimaisen median välittämiin uutisiin ja Jouni Hokkasen viime vuonna ilmestyneeseen kirjaan Pohjois-Korea - Siperiasta itään. Mitä voi tietää Kiinan kansantasavallasta, 1,35 miljardin ihmisen ja lähes 10 miljoonan neliökilometrin suuruisesta maasta? Kiinasta, joka kuuluu maailman vanhimpiin sivilisaatioihin ja jonka vanhimmat kirjalliset lähteet ovat 3 500 vuoden takaa? Made in China.

Nuoriso Kielletyssä kaupungissa.

Asiaa Aasiasta -

Merja Isotalo

Ei voi tehdä muuta kuin lähteä mahdollisimman avoimin mielin matkaan, ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Kiinalainen uusivuosi oli pari viikkoa ennen matkaamme, hevosen vuosi oli alkanut, nopeiden muutosten vuosi.

32 T A K U

Peking - hutong Ensivaikutelma Kiinan pääkaupungista muodostui matkasta lentokentältä hotelliin: moottoritie ja leveitä katuja, pilvenpiirtäjiä koristeltuna kansainvälisillä ja kansallisilla yrityslogoilla, reipasta taksikyytiä, hu-

tongin kuja ja sen varrella Beijing Hyde Courtyard Hotel. Hutongit ovat vanhoja matalien talojen kortteleita, joita halkovat kapeat kujat. Kujilta avautuvat ovet taloihin ja portit niiden sisäpihoille. Pekingissä käydään hutongeista


a n i h C n

Peking

20 miljoonaa asukasta 1 200 asukasta neliökilometrillä 200 000 ulkomaalaista

Pjongjang

2,5 miljoonaa asukasta 800 asukasta neliökilometrillä 500 ulkomaalaista

a - Pekingistä Pjongjangiin ja takaisin samaa keskustelua kuin Suomessa puutalokortteleista, hävitetäänkö tai säilytetäänkö. Kumpaakin tehdään tällä hetkellä. Tuttu ilmiö on myös se, että näihin kortteleihin muuttaa taiteilijoita ja opiskelijoita ja niin niistä tulee trendikkäitä.

Shijia Hutongista olen kirjoittanut päiväkirjaani seuraavasti: "... kotoista, osin rähjäinen, osin sopivainen ja joka tapauksessa tyypillinen ja mielenkiintoinen - erittäin paikallinen. Pieniä kahviloita, pesula, pieniä kauppoja, pari hotellia, asuntoja, uusittuja, vanhoja, eri-ikäisiä ja eri-

kuntoisia rakennuksia, perinteistä koristelua, betonia, kaikkea." Hotellin sijainti oli erinomainen. Alle 10 minuutin kävelymatka omasta vauhdista riippuen - Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukiolle ja lähimmälle metropysäkille, T A K U 33


pari minuuttia hotellin ovelta ja olit ravintola- ja kauppakujalla, reilu kymmenen minuuttia ja olit Kiinan kansallismuseon ovella.

Peking - Kielletty kaupunki Tiananmenin toisessa päässä on Taivaallisen rauhan portti, josta pääsee Kiellettyyn kaupunkiin. Se oli ensimmäisiä kohteitamme ja osoittautui todella kielletyksi, sillä emme päässeet sisään. Emme tietenkään, olihan maanantai. Lähdimme kävelemään Kielletyn kaupungin muurin ympäri, jouduimme kiertämään myös vallihaudan ja matkasta tuli paljon aiottua pitempi. Suomalainenhan ei peräänny. Onneksi lähestyimme samalla koko ajan poikani suosittamaa nähtävyyspaikkaa eli hiilivuorta. Emme kuitenkaan saaneet kartasta oikein selville, mistä sinne kannattaisi kiivetä. Apu on lähellä, kun sitä tarvitsee. "Can I help you?" Nuorehko ei-kiinalaisen näköinen nainen tulee lähemmäksi, kuuntelee puhettamme ja sanoo "Terve!" Kysyn häneltä englanniksi, mistä hän on kotoisin ja hän vastaa: "Minä olen brasilialainen ja minulla on suomalainen aviomies. Minä osaan suomea." Ja hän osasi myös neuvoa reitin hiilivuorelle, koska asui Pekingissä. Alueelle oli pääsymaksu, jonka otti vastaan kännykkää näpyttävä nainen, portilla sen tarkasti hymyilevä nuorimies toivottaen tervetulleeksi puistoon. Ensimmäinen näky oli hämmentävä. Heti muurin ympäröimän alueen sisäpuolella oli kolmisenkymmentä ihmistä kameroiden kanssa, mutta nyt ei kuvattu kännyköillä, vaan mukana olivat jalustat ja pitkät putket. Kaikki tuijottivat samaan kohtaan, missä kasvoi bambuja ja joitakin lehtipuita. Ahaa, lintubongareita! Puissa istuskeli ja välillä oksien välissä lenteli lintu. Minäkin kuvasin sen, mutta otin kuvia myös bongareista - ja he meistä eikä se jäänyt viimeiseksi kerraksi. Sitten kiipesimme hiilikukkulalle, jonka laella sijaitsee pieni pagoda. Sieltä löytyi myös ensimmäinen paikka, jossa maksua vastaan sai pukeutua keisarillisiin vaatteisiin ja ottaa kuvia itsestään ja kavereistaan. Hiilivuorelta oli hyvä näköala keisarilliseen kiellettyyn kaupunkiin niin pitkälle kuin lievä savusumu antoi myöten.

34 T A K U

Portti sisäpihalle Shijian hutongissa.

Tutustuminen Kiellettyyn kaupunkiin toteutui muutamaa päivää myöhemmin. Vai voiko puhua tutustumisesta, kun keisarien palatsialueella on 9000 huonetta? Kielletyllä kaupungilla on suuri merkitys kiinalaisessa kulttuurissa. Se on rakennusja sisustuskulttuuria, hallinto- ja sivistyshistoriaa, uskonnollista ja poliittista historiaa. Sisään jonotettiin, mutta jono eteni rivakasti sotilaiden ja vapaaehtoisten siviilien vartiojonon välistä. Portilla kiinalaiset pysähtyivät silittämään valtavien ovien kullanvärisiä puolipallokoristeita ja ottamaan kuvia toisistaan. Näillä avoimilla ovilla on suuri symbolinen merkitys keisarivallasta vapautumisen merkkinä. Sisäpuolella tuli yllätys: ensimmäiset kiinalaiset uskaltautuivat pyytämään minua kuvaan kanssaan. Jaa mää vai? oli ensimmäinen re-

aktioni. Asetuin kuitenkin pyynnön mukaan kuvaan isoisän, isoäidin ja pojanpojan tai tyttärenpojan kanssa vuorotellen. En osannut kysyä syytä kuvaamiselle, mutta kun se toistui useamman kerran, lopulta tajusin. Kielletyssä kaupungissa oli vain muutamia ns. länsimaalaisia, mutta sen sijaan tuhansia kiinalaisia turisteja, jotka eivät ehkä käy pääkaupungissa kuin kerran elämässään. He eivät välttämättä ole ennen nähneet 'livenä' länsimaalaista punatukkaa. Kielletty kaupunki oli täysin suljettu viiden vuosisadan ajan 12 metriä korkeiden muurien takana eikä sinne tavallisella kansalla ollut mitään asiaa ilman lupaa. Keisarillisten palatsien lisäksi alueella on temppeleitä, puistoja ja aukioita huoltotilojen lisäksi. Lohikäärme on merkittävin koristeaihe ja niitä on kaikkialla maalattuina ja muotoiltuina, katonreunojen kaakeleissa, värikkäissä


seinä- ja ovimaalauksissa, rappujen väliluiskissa, vesipadoissa, kaikkialla.

Kolme Pekingiä Omassa mielessäni puolentoista viikon aikana muodostui kolme Pekingiä: keisarillinen Peking, hutongien Peking ja pilvenpiirtäjien Peking. Keisarillinen Peking näkyi paitsi Kielletyssä kaupungissa, myös temppeleissä ja muissa historiallisissa rakennuksissa. Voi myös miettiä, mikä merkitys pitkällä keisarivallan historialla on ollut, kun Kiina on siirtynyt kommunistipuolueen yksinvaltaan. Kielletyn kaupungin pääportin yläpuolella on koko Tiananmenin aukiolle näkyvä Maon muotokuva.

Hutongien Peking on perinteisen kiinalaisen elämäntavan kuva, kapeat kujat, matalat talot, kiinalaisen uuden vuoden värikkäät koristeet samalla seinällä kuivumassa olevan pyykin kanssa, tiilikasoja seinän vierillä, luvuton määrä erilaisia kulkuneuvoja sähkömopoista ikivanhoihin polkupyöriin, ihmisiä nuoria ja vanhoja, paremmin ja vaatimattomammin pukeutuneita, pieniä kahviloita, lihakauppoja, vihannes- ja hedelmämyyjiä. Pilvenpiirtäjien Peking on konkreettisesti näkyvin, sikäli kuin savusumu ei peitä niitäkin täydellisesti, mikä muutamana päivänä oli hyvin lähellä. Pilvenpiirtäjät edustavat uutta Kiinaa, bisnesmaailmaa, kansainvälisyyttä, mikä näkyi myös ihmisten

pukeutumisessa, siistejä pukuja, korkokenkiä, Guzzin laukkuja. Nuoriso on Pekingissä pukeutumisessaan ja älypuhelintensa kanssa samaa joukkoa kuin nuoret Helsingissä. Erään keskustan liikkeen ikkunassa komeilivat Angry Birdsit ja viereisessä ikkunassa buddhat. Kaupankäynnissä sinänsä sekoittuu vanhan ja uuden ajan tavat. Tinkiä ei vain saa, vaan pitää. Se on outoa meikäläiselle, joka on tottunut maksamaan sen, mitä hinnaksi on merkitty. Kiinassa tinkiminen on seurustelua ja vuorovaikutusta, ei pelkkää kaupankäyntiä. Tarjonta on aktiivista kaikkialla, tavarataloissa ja katukauppiailla. Kaikkea on saatavilla.

T A K U 35


Panu H채meenaho

36 T A K U


Pjongjang - mielenkiintoista! Te k s t i j a k u v a t : Merja Isotalo

Etukäteen kun kerroin, että Pekingin lisäksi on tietty optio käväistä myös Pjongjangissa, niin reaktiot olivat kahdenlaiset. Toiset odottivat kysyvinä jotakin jatkoa ja toiset odottivat yhtä kysyvinä selitystä. Korean demokraattinen kansantasavalta tunnetaan uutisista Pohjois-Koreana, maan pääkaupungin nimi on vieraampi. Kysymykset miksi ja miten kuulin useaan kertaan, mikä kertoo siitä, että maa ei ole niitä tavallisimpia lomakohteita. Useimmat olettivatkin matkan liittyvän johonkin työtehtävään.

K

un kerroin, että veljeni on töissä Pjongjangissa ja menemme tapaamaan häntä, seuraava kysymys oli, mitä hän siellä tekee. Kansainvälinen Punainen Risti (IRFC) oli hyvä ja hyväksyttävä vastaus, sen kaikki ymmärsivät. Matkan Pjongjangiin mahdollisti todella se, että olimme siellä PohjoisKorean Punaisen Ristin ja IFRC:n vieraina neljä päivää. Kukaan meis-

Katunäkymä Pjongjangista illansuussa

tä muista sisaruksista ei ollut siellä aiemmin käynyt, ei tosin Kiinassakaan, joten mielenkiintoiset kohteet jatkuivat. Etukäteen oli ollut puhetta siitä, mitä oleskelu Pohjois-Korean kaltaisessa valtiossa tarkoittaa ja olimme myös tutustuneet ulkoministeriön ohjeisiin.

Pjongjangin ohjelma Virallinen vierailu tarkoitti tarkkaa ohjelmaa, tosin sellainen järjestetään aina myös varsinaisille turis-

Illallisella isäntämme Jong Namin kanssa T A K U 37


tumma puku, valkoinen paita ja hillitty kravatti kuuluivat asuun. Naisilla oli kansallisasut tai siistit jakkupuvut. Sali on täynnä ja taputukset alkavat ja päättyvät täsmällisesti.

Pjongjangin kaduilla

Valoa yössä

teillekin. Meitä olivat lentokentällä vastassa veljeni lisäksi hänen korealaiset kollegansa ja tietysti terminaalin seinällä hymyilevät Kim Il-jong ja Kim Jong-un. Kahdella Punaisen Ristin autolla sitten ajoimme Pjongjangiin majoittumaan veljeni kolmen huoneen ja keittiön asuntoon. Tie oli leveä, kävelijöitä ja pyöräilijöitä joitakin, autoja todella vähän. Kaupunki näytti suhteellisen uudelta ja siistiltä, pääkadut leveät eikä autoja montaa vieläkään. Ajoimme suoraan diplomaattialueelle, jossa veljenikin asunto on. Vartijat tervehtivät sekä alueelle tultaessa että kerrostalon pihaan ajettaessa ystävällisesti, koska Punaisen Ristin auto ja sen kuljettaja olivat jo tuttuja. Ohjelmassa on illallinen hotelli Pohtonganissa, isäntinä doctor Kim ja Jong Nam Korean demokraattisen kansantasavallan Punaisesta Rististä. Se on katettu kabinettiin pyöreään pöytään, meitä palvelee kaksi tarjoilijaa, joista toinen on pukeutunut korealaiseen kansallisasuun.

Ruokalajeja on seitsemän, kasviksia, kalaa, lihaa ja kansallisruoka hyvin maustettua kimschiä. Juomina korealainen olut, vesi ja shozu, korealainen riisiviina. Pöytään oli katettu sekä haarukat ja veitset että puikot. Saimme kiitosta puikkojen käytöstä, tosin toinen isännistä käytti puolestaan haarukkaa ja veistä. Isännät kyselivät, mitä teimme työksemme, miten olemme kokeneet Pjongjangin ja mitä Korean demokraattisesta tasavallasta kerrotaan Suomessa. Keskustelu ja nauru oli vilkasta, isäntien englanti hyvää ja tunnelma välitön. Illalla katselin maan ainoata televisiokanavaa, jossa ylistettiin korkeasti kunnioitettua johtajaa Kim Jong-unia hänen loistavista teoistaan eri puolilla Pohjois-Koreaa aivan tavallisten ihmisten parissa. Liikuttavien tarinoiden - monet katsomossa pyyhkivät kyyneliään - tueksi näytettiin videokuvaa ja ohjelmaan kuului myös ylistäviä lauluja. Yleisö istui suorissa riveissä, miesten päät samalla tasolla,

Lähtöpisteemme oli yleensä Punaisen Ristin toimisto kaupungin ydinkeskustassa. Ohjelman taukojen aikana ajelimme vapaasti keskenämme, mutta kaupungista ei ollut lupaa poistua. Autot ovat liikenteen kuninkaita, jalankulkijat pysähtyvät keskelle katua suojatiellä odottamaan, että autot menevät ensin. Vanhoja, hyvin hitaasti eteneviä trollikkabusseja odotetaan pysäkeillä säntillisissä pitkissä jonoissa joko seisten tai kyykkyasennossa. Pjongjang on turvallinen kaupunki. Lapset kulkevat keskenään, muutamalla selässään pinkki Disneyn prinsessareppu. Nuorison pukeutuminen on hyvin samanlaista kuin Pekingissäkin eikä suuresti eroa suomalaisen nuorison pukeutumisesta kuin ehkä yhtenäisyydessään. Miehet kulkevat karvakauluksissaan ja suorissa housuissaan siististi parturissa käyneinä, naisten hiukset ovat joko lyhyet tai nutturalla. Liikenteenohjaajat ovat nuoria naisia, joilla on siistit virkaasut ja täsmälliset ohjausliikkeet.

Pjongjangin sotamuseo Vierailimme myös Pohjois-Korean sotamuseossa, jossa todellakin oli esillä vain Korean sota. Sotilaalliseen opasasuun pukeutunut nuori nainen oli sisäistänyt aiheensa täydellisesti. Hän esitteli meille amerikkalaisilta imperialisteilta ja Etelä-Korean nukkehallitukselta saatuja sotasaaliita, alasammutut lentokoneet ja muut varusteet oli siistitty esittelykuntoon. Koko museo ulkotiloineen oli valtavan kokoinen. Pääsisäänkäynnin edessä oli yksi lukuisista "näköispatsaista", joka oli omistettu sotasankareille ja jonka edessä tuli osoittaa kunnioitustaan kumartamalla. Seuraava kunnioituksen kohde oli museon aulassa oleva yli 10-metrinen Kim Jong-unin patsas, joka oli toteutettu ainutlaatuisella pohjoiskorealaisten käsityöläisten ja taiteilijoiden kehittämällä tekniikalla.

Pohjois-Korean sotamuseo 38 T A K U

Saimme tietää Korean sodasta kaiken oppaan kertomana, englanninkielisistä opastusteksteistä, vitriinien esineistä, filmeistä, valokuvista ja


Korean sotaa veistoksina sotamuseoon johtavan puistokäytävän varrella

luonnolliseen kokoon rakennetuista bunkkereista ja taistelukohtauksista sekä suuresta panoraamasta, jossa ei realistisuudessa oltu säästelty. Harvoin olen kuitenkaan missään nähnyt niin paljon historiaa ja varsinkaan sotahistoriaa kerrotun taiteen keinoin. Maalauksia ja veistoksia oli varmasti sadoittain. Sotamuseo on valmistunut 2012 ja siihen on käytetty parhaita materiaaleja koristeluineen kaikkineen. Mukana on myös uutta tekniikkaa. Ilmeisesti museoon pääsee vain valikoidusti, koska näimme vain muutamia muita vierailijoita koko parituntisen kierroksen aikana.

Pjongjangin metro Tutustumme myös maailman suurimpaan riemukaareen ja maailmaan syvimpään metroon. Metrossa on vain yksi asemanväli, johon ulkomaalaiset saavat mennä. Sinne meidätkin ohjattiin. Molemmat asemat

olivat mahtavasti koristeltuja, valtavat kattokruunut katossa ja maalaukset ja mosaiikkityöt seinillä. Matkustavaisia oli paljon, joukossa vain muutama länsimaalaisen näköinen. Toisella asemalla kysyimme, saako ottaa valokuvia. Aseman valvoja sanoi, että kyllä se käy, jos kuvaatte seinämaalauksia ja kattoja. Ihmisiä ei sovi kuvata, koska kaikilla naisilla ei ole ollut tilaisuutta käydä beautysalongissa. Valokuvaaminen on Pohjois-Koreassa luvanvaraista eikä yleensä ole sallittua kuvata paikallisia ihmisiä. Korostettua on myös naisten kauneusihanteiden merkitys: julkisiin tehtäviin palkataan tavallisesti vain kauniita nuoria naisia.

Pjongjangin konserttitalo Ohjelmassa oli myös Korean demokraattisen tasavallan sinfoniaorkesterin konsertti. Muusta yleisöstä

poiketen me saimme ajaa ylös mäelle, jossa komea klassinen konserttitalo sijaitsee. Meidän tullessamme isännät siirsivät keskeltä salia neljä ihmistä sivummalle istumaan, jotta saimme hyvät paikat. Olo oli hieman nolo. Aivan konsertin ensihetkillä edessämme olevalle tyhjälle penkkiriville tuli nuorempi ja vanhempi mies. Nuorempi näytti selvästi kuuluvan Kimien klaaniin ja vanhempi vaikutti hänen viralliselta seuralaiseltaan. Nuorempi herra oli hyvin innostunut konsertista, jonka ohjelmistossa oli muutamia paikallisia ylistyslauluja, mutta myös tutumpaa musiikkia, kuten Straussia ja Schubertia. Juontajana oli kansallisasuinen kuvankaunis nuori nainen, jonka puheen nuotti oli jo Korean televisiosta tuttu ylistyksellinen erikoisuus. Kapellimestarit johtivat tiukin elein vuorotellen ja tahti oli kaiken kaikkiaan täsmällinen ja jämpti. T A K U 39


Konsertin jälkeen musta auto odotti nuorta herraa ja hänen seuralaistaan. Me lähdimme veljeni ohjaamalla Punaisen Ristin autolla majapaikkaamme.

Yksi Pjongjang

Jari Koiranen Pohjois-Korean Punaisen Ristin toimiston pääovella helmikuussa 2014. IFRC:n toimistossa japanilainen Isaka Kazutaka ja suomalainen Jari Koiranen helmikuussa 2014. Kuvaaja Merja Isotalo

Vieraille esitellään usein vain parhaat puolet, niin nytkin. Saimme kuvan siististä kaupungista, jossa asuu tyytyväisiä ihmisiä ja jossa kaikki toimii - paitsi ne vanhat trollikkabussit, joiden johtoja kuskit yhdessä matkustajien kanssa korjailivat ja joiden takavalot oli maalattu pellinkappaleille. Kaikki ne, joiden kanssa oli lupa olla tekemisissä, olivat ystävällisiä ja mukavia. Tunnelma kaupungissa oli turvallinen ja yksinkertainen. Kimit hymyilivät valloittavasti kaikkialla suurina kuvina ja patsaina, usein kukkien keskellä tai viljapellolla. Kävimme keskenämme kiihkeitä keskusteluita Pohjois-Korean tilanteesta ja ihmisten onnellisuudesta ja mm. siitä, mitä on turvallisuus. Samoin kuin Kiinalla Pohjois-Korealla on pitkä yksinvaltaisen keisariajan historia takanaan. Järjestelmä on selkeä ja tuo turvallisuutta, valintoja ei tarvitse tehdä. Jos olet lahjakas ja sopeutuva, saat koulutuksen ja mahdollisuudet. Jos kuulut valittuihin, saat mahdollisuuden hankkia ylellisyyksiä ja mukavan elämän. On varmasti kaksi Pohjois-Koreaa, mutta yksi Pjongjang, joka on kuin matkailuesite - ei niissäkään näytetä koko totuutta, vaan vain se kauniimpi puoli.

40 T A K U

Jari Koiranen Pjongjangin keskusaukiolla helmikuussa 2014. Kuvaaja Merja Isotalo


Merja Isotalo

Töissä PohjoisKoreassa Viime elokuussa Jari Koiranen pakkasi laukkunsa ja lähti uusiin seikkailuihin. Pitkä työrupeama Suomen Punaisen Ristin palveluksessa johti tässä vaiheessa Kansainvälisen Punaisen Ristin tehtäviin asemapaikkana Pjongjang Korean demokraattisessa kansantasavallassa eli PohjoisKoreassa. Kehittämishankkeita yhteistyössä Kansainvälisen Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun liiton (IFRC) asiantuntijaryhmä on Pjongjangissa tukemassa paikallisen Pohjois-Korean Punainen Ristin kehittämistä järjestönä ja tukemassa sen toimintaa. Käytännössä se tarkoittaa asiantuntijoita, tietotaitoa, materiaaleja ja rahaa. Menossa on järjestötyön kehittämisen lisäksi myös muita hankkeita. Niillä on kullakin oma historiansa ja niiden kestot vaihtelevat. Niihin kuuluu mm. katastrofivalmiuden nostamisen hanke, jota toteutetaan nimenomaan kansallisen organisaation kautta. Hankkeeseen kuuluu mm. sienten kasvatuksen edistäminen ruokahuollon turvaamiseksi. Vesi- ja sanitaatioprojektin tavoite on selvä: tarkoituksena on turvata puhtaan veden saanti ja ehkäistä tartuntoja. Jari Koirasen tehtäviin kuuluu mm. lääkkeitten jakelu kylätason terveysasemilla sekä nuoria yliopisto-opiskelijoita kouluttamalla verenluovuttajien aktivointi. Lähestymistapana on yhteisöperustainen ensi- ja terveysapu. Ytimenä on, että yhdessä paikallisyhteisön kanssa arvioidaan paikallisia terveystarpeita sekä että koulutuksella ja perusvälineistöllä parannetaan tilannetta.

Yhtenä tavoitteena järjestökehittämisessä on löytää linkki lahjoittajien ja paikallisen yhdistyksen välille. Rahat tulevat IFRC:n kautta. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti voi saada rahaa ulkoministeriöltä, katastrofirahastosta tai muualta, esimerkiksi keräyksistä.

Työyhteisö ja työ Pohjois-Korean hallitus on osoittanut kansalliselle yhdistykselle tilan, jossa myös kansainvälinen ryhmä työskentelee. Heitä on nyt neljä, mutta kahta paikkaa parhaillaan täytetään. Kaikkiaan työyhteisöön kuuluu kahdeksan hallintohenkilöä ja neljä autonkuljettajaa. Käytettävissä on kuusi autoa ja Pjongjangin ulkopuolella ratissa on aina paikallinen autonkuljettaja. Jari Koiranen toivoo, että aikaa olisi enemmän käytettävissä yhteisöperustaiseen projektiin, mutta esimerkiksi kenttämatkat ovat pääasiassa liittyneet joko vapaaehtoisten tai paikallisen Punaisen Ristin työntekijöiden kouluttamiseen.

Odotuksen ja kokemukset Koiranen sanoo lähteneensä Pohjois-Koreaan vähin odotuksin ja avoimin mielin. Toisenlaiseen kulttuuriin ja toimintatapaan on parempi suhtautua niin, että seuraa, miten paikan päällä toimitaan ja sovittaa oman toimintansa sen mukaan. Asioiden eteneminen on ollut hankalaa, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen ongelmallista. Kieli- ja kulttuuriongelmat tulevat vastaan. Paikallista kulttuuria on yritettävä ymmärtää, koska on paljon asioita, joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Paikallisten toimintatapojen ei kannata antaa vaikuttaa liikaa, on kuitenkin pystyttävä vaatimaan perusteita toiminnalle tai toimimattomuudelle.

Viisumikierre Oma järjestelmänsä on viisumien saaminen. Joka kolmen kuukauden jälkeen on lähdettävä maasta ja uusittava viisumi. Sopimuksen mukaan silloin tulee vapaajakso. Ohjelmatyöntekijöillä viisumi on voimassa kuusi kuukautta ja sitten on poistuttava maasta vähintään neljäksi viikoksi.

IFRC määrää omat työntekijänsä johonkin muuhun Punaisen Ristin projektiin, jos niin sovitaan. Ajan voi ottaa halutessaan myös lomana. Jari Koiranen oli esimerkiksi välillä kaksi viikkoa Mongoliassa kehittämässä kaupallista ensiapukouluttajakoulutusta. Työhön kuului tutustumista materiaaleihin ja heidän suunnitelmiinsa, keskusteluja ja tiedonvaihtoa esimerkiksi Ghanassa olevan vastaavaa työtä tekevän kollegan kanssa, paikan päällä koulutuksen suunnittelua ja arviointia ja myös osallistumista siihen. Loppuraportti sisältää soveltuvuus- ja jatkokehitystarpeiden arvioinnin jne. Suomen Punainen Risti on rahoittanut hanketta ja toivomus on, että työ vielä jatkuisi. Mongoliasta Koiranen matkusti Pekingiin, missä teki töitä ja mm. Mongolian loppuraporttia IFRC:n Pekingin toimistossa. Hyvä yhteistyö kansainvälisissä tehtävissä toimivien välillä on erittäin tärkeää paitsi asioiden etenemisen ja tavoitteiden saavuttamisen vuoksi, myös työhyvinvoinnin näkökulmasta. Vieraassa kulttuurissa ja kieliympäristössä vertaistuen merkitys korostuu. Omakin tutustumiseni Pekingin toimistoon ja sen työntekijöihin antoi positiivisen kuvan Punaisen Ristin toiminnasta tässäkin mielessä.

Yhteydenpito Sähköpostiyhteydet ja videoneuvottelut mahdollistavat huomattavasti aiempaa paremman tiedonvaihdon. Haasteena on se, että paikallisilla Pohjois-Korean ihmisillä ei ole yhteyksiä, joten yhteydenpito tapahtuu Adidas-postilla, kuten Koiranen toteaa. Jari Koiranen on siis veljeni, joten yhteydenpidon mahdollisuudet kiinnostivat meitä muitakin sisaruksia siinä vaiheessa, kun hän ilmoitti lähtevänsä ainakin vuodeksi töihin Pohjois-Koreaan. Onneksi sähköpostit ovat toimineet hyvin ja skype on mahdollistanut myös kolmella eri paikkakunnalla asuvan sisaruksen yhtaikaisen yhteydenpidon. Kun kysyin veljeltäni hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan, hän totesi, että mahdollisuus on ensimmäisen vuoden jälkeen vielä kahteen optiovuoteen. "Toisena päivänä on sellainen olo, että haluaa heti lähteä ja lopettaa koko projektin, mutta sitten taas tilanteet muuttuvat ja alkaa miettiä, että jos kumminkin vielä ainakin vuoden - ehkä kaksikin..." T A K U 41


J Ä S E N S I V U T

Erityiskoulutettujen työttömyyskassa Erko Asemamiehenkatu 2, 00520 Helsinki

TYÖTTÖMYYSKASSA

Toimisto on avoinna 9.00-15.00 Palvelunumero (09) 7206 4343 faksi (09) 272 1212 Puhelinpalveluaika on maanantaista torstaihin klo 12.00-15.00 Sähköposti:erityiskoulutettujen.tk(at)erko.fi Kassan henkilökunta pyrkii vastaamaan sähköpostikyselyihin kolmen arkipäivän kuluessa. Info-puhelin: Info-puhelimesta 0600 944 94 etuuden hakija saa tiedon viimeisimmästä maksupäivästä 24 tuntia vuorokaudessa. Puhelun hinta on pvm + 0,37 euroa minuutissa.

Ammatinharjoittajien ja Yrittäjien Työttömyyskassa AYT Ratavartijankatu 2 B, 00520 HELSINKI maksuton palvelunumero 0800 9 0888 ma-to klo 9-16, pe klo 9-13 puhelin 09 2535 3100 sposti asiakaspalvelu@ayt.fi

INFOA Päivitä jäsentietosi Ovatko jäsentietosi muuttuneet? Ilmoitathan näistä muutoksista meille: l osoitteen- ja nimenmuutos l työnantajatiedot l valmistumispäivä l sähköpostiosoitteen muutos l äitiys-, isyys- tai hoitovapaa l apurahatyöskentely l työttömyys, lomautus tai vuorotteluvapaa l siirtyminen ammatinharjoittajaksi/ yrittäjäksi Tiedot on helpointa ilmoittaa sähköisesti jäsensivuilla: www.akavanerityisalat. fi -> Jäsenkirjautuminen tai taku@taku.fi Viitenumerot hukassa? Tilaa uudet jäsensivujen kautta www.akavanerityisalat.fi -> Jäsenkirjautuminen

Maistraatinportti 4 A, 00240 Helsinki Puh. 0201 235 340 fax (09) 147 242 Puhelinaika: klo 9 – 15 S-postit: jasenpalvelut@akavanerityisalat.fi l Jäsensihteerit Puh. 0201 235 370 Puhelinaika: klo 9 – 14 jasenpalvelut@akavanerityisalat.fi

Lakimiesten palvelujen puhelinaika klo 9 – 14 l Yksityis- ja järjestösektorin työsuhdeneuvonta Eskola, Kari, työmarkkinalakimies Yksityissektorin sekä yliopisto- ja amk-sektorin sopimus- ja neuvottelutoiminta sekä työsuhdeneuvonta (ti-ke). Yhteiskunnallinen edunvalvonta. Puhelin 0201 235 367, 040 590 5693 Leppänen Juho-Heikki, lakimies Yksityissektorin työsuhdeneuvonta Puhelin 0201 235 365, 040 582 5052 Torvela, Tuire, lakimies Yksityissektorin edunvalvonta ja työsuhdeneuvonta Ammatinharjoittajia ja yrittäjiä koskevat tehtävät Perhe- ja perintöoikeudellinen neuvonta Puhelin 0201 235 356, 0400 871 381 l Kuntasektorin työsuhdeneuvonta Ikonen Harri, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta Puhelin 0201 235 354, 040 722 4368 Zibellini Anna, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta Puhelin 0201 235 353 l Valtiosektorin työsuhdeneuvonta Ikonen Harri, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta Puhelin 0201 235 354, 040 722 4368 Zibellini Anna, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta Puhelin 0201 235 353 l Korkeakoulusektorin työsuhdeneuvonta Eskola Kari, työmarkkinalakimies Yksityissektorin sekä yliopisto- ja amk-sektorin sopimus- ja neuvottelutoiminta sekä työsuhdeneuvonta (ti-ke) Yhteiskunnallinen edunvalvonta Puhelin 0201 235 367, 040 590 5693 Ikonen Harri, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta Puhelin 0201 235 354, 040 722 4368 Zibellini Anna, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta Puhelin 0201 235 353 l Kirkon sektorin työsuhdeneuvonta Juntunen Kalevi, asiamies Valtio- ja seurakuntasektorin sopimus- ja neuvottelutoiminta Puhelin 0201 235 351, 040 582 2780


TAKUN HALLITUKSEN JÄSENTEN Y H T E Y S T I E D O T 2 012 Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry l Snellmaninkatu 19-21 E 15, 00170 Helsinki l puh. 0440 664 800 l s-posti taku@taku.fi

Hallituksen puheenjohtaja Mari Lankinen Tuottaja Jyväskylän kesä Snellmaninkatu 19-21 E 15 00170 Helsinki 050 5363 231 mari.lankinen@taku.fi Hallituksen varapUHEENJOHTAJA Ville Niutanen Tuottaja 040 841 2066 ville.niutanen@pp.inet.fi Hallituksen jäsenet Varsinaiset jäsenet Juha Isotalo Koulutuspoliittinen asiantuntija Turun yliopiston ylioppilaskunta 050 531 8414 tyy-koposihteeri@utu.fi Matti Karhos Kulttuuriasiainpäällikkö Lahden kaupungin kulttuurikeskus 050 387 8792 matti.karhos@lahti.fi

Petri Katajarinne Hautomopäällikkö Luovien alojen yrityshautomo Creve 040 164 6665 petri.katajarinne@taku.fi

Varajäsenet Elise Pedersen Johtava koordinaattori Tampereen kaupunki 050 553 8673 elise.pedersen@tampere.fi

Arja Laitinen Aluepäällikkö Taiteen Edistämiskeskus 0295 330 709 arja.laitinen@minedu.fi

Pauli Rautiainen Julkisoikeuden yliopisto-opettaja Tampereen yliopisto pauli.rautiainen@uta.fi

Kirsi Lajunen Koordinaattori, Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma 0400 516 554 kirsi.lajunen@thl.fi Anna-Maria Leogrande Projektisuunnittelija Työelämäosallisuuden hyvät käytännöt Euroopassa -hanke, THL 040 757 8696 anna-maria.leogrande@helsinki.fi Anna Vesén Kulttuurituottaja Riihimäen kaupunki 040 822 6660 anna.vesen@riihimaki.fi

Riikka Wallin Kulttuurituottaja ammatinharjoittaja riikka.wallin@gmail.com Opiskelija-asioiden asiantuntija Susanna Koskimaa Kirjallisuuden opiskelija Tampereen yliopisto susanna.koskimaa@uta.fi Toiminnanjohtaja Kirsi Herala 040 511 1200 kirsi.herala@taku.fi Järjestö- ja kehitysvastaava Riina Virkkunen 0440 664 800 riina.virkkunen@taku.fi


SANATON TEATTERI Tervamäki & Pohjonen: Bright Shadow ti 8.7. klo 18 » 40/68€ Thomas Monckton (NZ): The Pianist ke 9.7. klo 18 » 22/18/16€ Mat Richardo (UK): Showman to 10.7. klo 20 » 22/18€ BP ZOOM (FR): Parhaat parhaista pe 11.7. klo 19 ja la 12.7. klo 18 » 26/24/18€ Nukketeatteri Poiju: Bette `Sis`O`Valley pe 11.7. klo 21 » 18€ Jukka Perko Avara ja Hannu-Pekka Björkman, HERD ja Aili Ikonen, Kimmo & Saana Pohjonen, Dumari & Spuget, Club NAKED, Melech Mechaya (POR), Jyväskylä Big Band ja Lasse Lindgren (SWE), Etran Finatawa (Nigeria), Maarit ja Sami Hurmerinta Yhtye, Hevisaurus, Everest Nepal Cultural Group (NP), Muska, SiCi, Kesäilta Toivakassa, Sinatran seurassa, Olemme kotona…

Festivaalin koko ohjelma osoitteessa

www.jyvaskylankesa.fi

Taide- ja kulttuurialan ammattiliitto TAKU ry:n jäsenille liput opiskelijahinnalla. Liput: Lippupiste - lippu.fi,R-kioskit (tapahtumanumero 106743)

www.jyvaskylankesa.fi

TAKU-lehti 2/2014  

TAKU-lehti numero 2/2014

TAKU-lehti 2/2014  

TAKU-lehti numero 2/2014

Advertisement