Page 1

2 | 2016

TAKU | s.

| s.

11  ” E i

4  L i n n u i s t a

se lähti

ole sataan vuoteen ollut tällaisia arvoja!” | s.

25  Ta i d e t t a

kansalle

Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry fackorganisation för konst- och kultursektorn taku


Puheenjohtajalta .......................................................................... 3

T ä s s ä

n u m e r o s s a

Linnuista se lähti ......................................................................... 4 Raisa Niemi Normitalkoista ja perustulokokeilusta apua freelancereille? ........... 6 Petri Pietiläinen Luovuutta vaatii luovien alojen työnhakukin .................................. 9 Merja Isotalo Ei ole sataan vuoteen ollut tällaisia arvoja! ................................... 10 Merja Isotalo Uusi työ haastaa ay-liikkeen ........................................................ 13 Merja Isotalo Yli 400 taiteilijaa halusi Maunulaan ............................................. 14 Raisa Niemi Taiteilijasiirtokunnista residenssitoimintaan .................................. 15 Raisa Niemi, Merja Isotalo

Kansikuva: Juha Metso

Kaiku kiiri Kainuuseen ................................................................. 16 Raisa Niemi Suomalainen televisio ja Pamela Mandart .................................... 18 Petri Pietiläinen Henkisestä pääomasta syöpäläiseksi .......................................... 19 Antti-Veikko Labbas Taide tekee ympäristön miellyttäväksi .......................................... 24 Petri Pietiläinen Kolea elämä ................................................................................ 20 Panu Hämeenaho Kulttuurituottaminen luo visuaalisia tarinoita uusilla 3d-menetelmillä ................................................................ 21 Marika Ahlavuo

Julkaisija: Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry/ Fackorganisationen för konst- och kultursektorn rf Lehden toimituskunta: päätoimittaja Kirsi Herala p. 040 5111 200 email: kirsi.herala@taku.fi. Mari Lankinen, Petri Pietiläinen, Merja Isotalo, Raisa Niemi ja Riina Virkkunen. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Julkaisuun tarkoitetuista artikkeleista ja niiden toimitusajoista on sovittava toimituskunnan kanssa. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on lehden kuvituksessa käytetty Ingram-kuvakirjaston kuvia. Taitto: Kirsi Herala/Anne Punttila Paino: Painokotka Oy, Kotka ISSN 1457-7003 ISSN 2243-030X Aikakauslehtien Liiton jäsenlehti TAKU:n lehdessä olevat artikkelit ja niissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä. Ne eivät välttämättä edusta TAKU ry:n virallista kantaa.

2 TAKU

Kulttuurituotannon harjoitteluista .................................................. 24 Maarit Honkonen-Seppälä Taidetta kansalle .......................................................................... 25 Elena Gorschkow- Salonranta Tuottaja, muistatko saavutettavuustiedot ...................................... 25 Outi Salonlahti Ruoasta ruokailuun, ravinnosta rauhaan ja rakkauteen ................. 26 Merja Isotalo Down under: Australia ja Uusi-Seelanti ........................................ 28 Annakaisa Anttila Jäsensivut .................................................................................. 30


P u h e e n j o h t a j a lt a asenteellisuus, joka luovan työn tekijöihin ja tekemiseen liittyy. Taide- ja kulttuurialan osaajat ovat korkeasti koulutettuja palkansaajia, yrittäjiä, freelancereita ja apurahalla työskenteleviä ammattilaisia. Tämän tunnistamisessa on vielä selkeästi ongelmia ja sen myötä työsarkaa. Työstä maksetaan palkkaa. Aina työtä ei kuitenkaan ole. Tällä hetkellä aukiolevien työpaikkojen ja työttömien työnhakijoiden määrä ei yksinkertaisesti kohtaa. Karkeasti ilmaisten työnhakijoita on kymmenkertainen määrä tarjolla oleviin työpaikkoihin nähden. Perimmäisenä ongelmana on siis työpaikkojen vähyys. Nyt työttömyysetuuksiin kaavaillaan muutoksia. Listalla ovat ammattisuojasta luopuminen ja palkattoman työnäytteen käyttöön ottaminen sekä kahden viikon välein tapahtuva raportointivelvollisuus. Jo nämä herättävät paljon kysymyksiä. Työssäkäyntialueseen tehty laajennus sekä ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestoon ja aikuiskoulutustukeen suunnitellut leikkaukset tulevat kaupan päälle.

Kuva: Johannes Wiehn

Maailma muuttuu ja työelämä sen mukana. Vaikka työntekemisen muodot ja tavat ovat moninaistuneet, tavanomaisin tapa hankkia toimeentulonsa on yhä se tyypilliseksi määritelty työsuhde, jossa on työnantaja, työntekijä ja verokortti. Siltikin huomio keskittyy usein siihen murroksessa olevaan työelämään, sillä muutoksen keskellä suuntia on tarpeen hakea aktiivisesti keskustelemalla ja perustelemalla. Ja se on hyvä, uusi työ vaatii uudet säännöt ja käytännöt. Tähän haasteeseen on nyt vastaamassa myös vastaperustettu akavalainen edunvalvontajärjestö yrittäjille ja itsensätyöllistäjille. Ollessan osa Akavan rakennetta järjestö ottaa ajaakseen työehto-, sosiaaliturva- ja neuvotteluasemakysymyksiä, mutta jo olemassa olollaan myös todentaa tapahtuneen muutoksen ja tekee näkyvämmäksi monimuotoisen työelämän. Maailma muuttuu, mutta yksi on pysynyt. Yksi perustavanlaatuinen ja yhteiseksi koettu näkemys. Tehdystä työstä tulee maksaa rahallista korvausta eli palkkaa. Periatteessahan asia on näin. Monelle taide- ja kulttuurialalla työskentelevälle maailma ei aina kuitenkaan näyttäydy tässä valossa. Tämä kävi viimeisimmäksi ilmi hyvin kiusallisella tavalla, kun sarjakuvantekijöille tarjottiin alan etua valvovan ministeriön taholta kahden päivän kuvitustyötä korkean profiilin kongresissa ateriaa ja näkyvyyttä vastaan. Näkyvyyttä luvattiin ja sitä asialle sateli. Samalla esiin piirtyi yksi vallitsevista epäkohdista;

Ennekaikkea sisällöistä viestimisen tulisi olla tarkkaa ja asiaa mahdollisimman paljon avaavaa, mahdollisuudet erilasiin tulkintoihin ovat olemassa. Tämä nähtiin jo yrittäjämääritelmästä vuoden vaihteessa keskuteltaessa. Loppuviimein maan hallituksen selkeänä tavoitteena on lisätä työllisyyttä, mutta kohtaavatko nyt esitetyt keinot ja tämä päämäärä toisensa? Työssäkäyntialueen laajennus tarkoittaa reilusti pidempiä päiviä, taipuvatko päivähoitopaikat parhaimmillaan yhdetoista tunnin työpäiviin? Ammattisuojan poistosta huolimatta työnhakija voi olla työhön sopimaton ja osaamaton, eikä näin ollen tule valituksi tehtävään. Uudelleen kouluttautuminen tai ammattiosaamisen päivittäminen voi olla taloudellisesti mahdotonta. Entäpä työhyvinvoinnin ja motivation merkitys osana työnantajan ja työntekijän menestystä? Työelämän tasa-arvokysymykset? Lisääntyvätkö työpaikat todella vai syntyykö meille vain suuri joukko työssä käyviä työttömiä? Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professoriksi valitusta Sara Negristä. Ensimmäisenä naisena tehtävään nimitetty Negri on loogikko, johdonmukaisuuden tieteen edustaja. Haastattelussa hän totesi yhden tavallisimmista päättelyvirheistä olevan väärä kahtiajako. Siihen sortuu argumentoija, joka esittää, että pitää valita vain kahdesta vaihtoehdosta, kun todellisuudessa niitä on useampia. Leikataan etuuksia tai valtion talous ei kestä, ei siis kata kaikkia vaihtoehtoja. Tässä on se mahdollisuus, jonka soisi ohjaavan päätöksentekoa. 
 Mari Lankinen

TAKU 3


raisa niemi

4 TAKU

K u v a t: J u h a M e t s o

Ice-Stay1 © Juha Metso

Linnuista se lähti

Kuvataiteilija Juha Metson meriitit ovat hengästyttävät. Palkintoja ja näyttelyitä muun muassa Suomessa, Saksassa, USA:ssa ja Venäjällä. Levynkansia, taidekirjoja, kuvareportaaseja, matkakirjoja, luontokuvia, bändikuvia, performanssiesityksiä, videoita. Kun hän sanoo: ”Minusta olisi tullut taiteilija välineellä millä hyvänsä”, ei epäile yhtään.

Metson mukaan maailman nurinkurisuus ajaa ihmisen taiteen äärelle. Metso kertoo tajunneensa itse jo kolmivuotiaana, että maailmassa on jotain vikaa. ”Kaikki tuntemani taiteilijat ovat jollain tavalla ihmistorsoja”, hän sanoo. Taiteen kautta tätä maailmaa yritetään jäsentää, saada jotain tolkkua elämiseen ja tekemiseen. ”Olen käyttänyt kliseistä lausetta, että kun sanat loppuvat, alkaa musiikki ja äänimaailma. Kun äänimaailma ja musiikki loppuvat, alkaa valokuvat.”

Juha Metso on TAKU -lehden vuoden 2016 kansitaiteilija. Kamera löytyi Metson taiteen välineeksi sattumalta. Valokuvat ovat hänen mukaansa mukavia viestikapuloita, jotka menevät yli rajojen ja kielimuurien. Metso valmistui Lahden taideteollisesta opistosta vuonna 1991. Hänen ensimmäiset taidekuvansa esittivät lintuja. Metso on lintubongari ja rengastaja, joka omien sanojensa mukaan on myös opetellut puhumaan lintujen kieltä. ”Sanojen maailma on tyhjä täynnä. Kehotan ihmisiä puhumaan lintujen kieltä. Se helpottaa ja rauhoittaa sielua.”

Taidekuvien lisäksi Metso tekee lukuisille eri lehdille toimeksiantoja. Metso ei näe näiden töiden välillä suurtakaan eroa. ”Korostan, että lehtikuva on myös, ainakin minun tapauksessani, aina myös taidetta”, Metso painottaa. Toki kuvien kontekstit vaihtelevat siinä, missä ja millä tavoin kuva tuodaan esiin, mutta työn tekemiseen Metso suhtautuu aina samalla intensiteetillä ja ammattitaidolla. ”En tee bulkkikamaa enkä trendikuvia. Haluan tehdä niin hyvin ja pitkäjännitteisesti, että se kantaa myös tuleville sukupolville. Sisältö edellä on minun toiminta-ajatukseni.” Miestä ei myös-

kään kiinnosta tekniikka. ”En ole tekniikkafriikki,minua ei kiinnosta pikselimaailmat tai omppukoneet”, Metso huomauttaa.

1970-luvulla Metso löysi musiikin. Metso kiersi keikoilla ja kuvasi sekä yleisöä että muusikoita lavoilla ja klubeilla. Vähitellen avautuivat ovet takahuoneisiinkin. Maailmaluokan tähdistä hänen kameransa on vanginnut muun muassa B.B. Kingin, Depech Moden, Tina Turnerin ja kuvaajakollega Annie Leibowitzin. Suomalaisessa populaarikulttuurissa Metso on vakiinnuttanut paikkansa eräänlaisena hovikuvaajana. Juice Leskinen, Kauko Röyhkä, Kari Peitsamo, Ville Haapasalo, Ismo Alanko ja Veikko Lavi ovat esimerkiksi kaikki tallentuneet Juha Metson kuviin. Mieheksi, joka väittää, että puhuminen on hänelle vaikeaa, hän on luonut hurjan määrän kontakteja ympäri maailmaa. Eikä ainoastaan muusikoihin ja julkisuuden henkilöihin, vaan myös tavallisiin ihmisiin niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Metso on kiinnostunut historiasta ja kulttuurihistoriasta. Hän on kuvannut ortodokseja ja takametsien ih-


misiä Venäjän aroilla ja afrikkalaisia voodoon harjoittajiin Beninissä. Tärkeintä hänelle on kuitenkin tunteet. Kuvattavien ihmisten kautta hän tutkii tunnetiloja, ennen kaikkea omiaan. ”Kun kuvaan muita ihmisiä, olen aina läsnä. Kuvaan omaa mielentilaani muiden ihmisten kautta”, hän sanoo. Metson kuville onkin tunnusomaista, että niistä puuttuu poseeraaminen. Ne ovat pysäytettyjä hetkiä, vangittuja häivähdyksiä. Reissuista ja retkistä on syntynyt vahvoja kuvajälki; reportaaseja, näyttelyitä ja kirjoja. ”Lehtikuvan elinkaari on tasan yksi vuorokausi, sen jälkeen se on kalankääreenä. Kirja on mukava tapa jättää nähtäväksi muillekin”, Metso huomauttaa. Näyttelyitä hänellä on ollut toistasataa, kirjoja on julkaistu kymmeniä. Tunnetuimpia kirjoja lienevät Ville Haapasalon kuva- ja tarinakirjat Et kuitenkaan usko.., sekä Etkä muuten tätäkään usko..., joihin tekstit teki Kauko Röyhkä. Taiteilijakirjoja on ilmestynyt Juice Leskisestä, Miina Äkkijyrkästä, sekä Sielun Veljistä, jonka uraa Metso on tallentanut bändin alkuhetkistä asti. Vuonna 2013 ilmestyi kolme kirjaa, tänä vuonna muun muassa kalastuskirja yhdessä Haapasalon kanssa, sekä hänen omaan uraansa liittyvä, retrospektiivinen kuvakirjan Tunteella liikkeellä. Yhteensä kirjoja ilmestyy tänä vuonna neljä, mikä on luultavasti vuositasolla ennätys suomalaiselta valokuvaajalta.

tä vuosikymmeneltä. Salon jälkeen näyttely on nähtävillä Lappeenrannassa marraskuusta lähtien. Metso kuuluu myös performanssiryhmä Peukaloisiin, joka Metson mukaan yhdistää punk -asennetta, kansanperinnettä ja huumoria. Päämääränä ei ole suuret markkinat, massayleisöt. ”Me esiinnytään erilaisissa konteksteissa, paikoissa, jossa ei yleensä esiinnytä, kuten pellon reunalla tai metsässä, linnut yleisönä”, Metso kertoo. Lintuaihe löytyy myös tämän TAKU-lehden kannesta. Kuva on filmiajalta, 1980-luvulta. Siinä Metso tavoitteli Hitchcockin maailmaa. ”Minulla oli silakat rinnalla. Tykkäsin kokeilla, mitä saisi aikaan, kun linnut tulevat nokkimaan rinnan päältä niitä silakoita.”

Saman niminen – Tunteella liikkellä - on myös Salon taidemuseossa toukokuun puoleenväliin asti auki oleva retrospektiivinen näyttely, jossa on esillä Metson valokuvia neljäl-

Valokuvaaja Juha Metso © Juha Metso

Maan päällä © Juha Metso

TAKU 5


Petri Pietiläinen

Normitalkoista ja perustulokokeilusta apua freelancereille? Työ- ja oikeusministeri Jari Lindström (ps) kävi ankarasta työttömyydestä kärsivässä Kotkassa 12. helmikuuta selittämässä muun muassa Kotkan käräjäoikeuden sulkemista. Kaupungissa, jossa vallitsee yli 22 prosentin työttömyys, ei kauheasti asialle hurrattu. Ministeri väläytteli perustuloskokeilua freelancereille. Työministeri Jari Lindströmiltä vaaditaan monin tavoin erityistoimenpiteitä työllisyyden parantamiseksi. Itsensä työllistäjät ovat merkittävässä roolissa ministerin kaavailuissa. Tiedottaminen vuoden alussa voimaantulleesta lakimuutoksesta, jota on laajasti tulkittu itsensä työllistäjien pakkoyrittäjyydeksi, ei ole mennyt hyvin.

l Muutoksesta on liikkeellä paljon väärää tietoa. Sen ei pitänyt aiheuttaa mitään muutoksia aiempaan, vaan pelkästään selventää tilannetta, Lindström totesi. Hän korosti sitä, että oli jo edellisen hallituksen aikana huomannut, miten TE-keskuksissa ihmisiä määritellään eri tavalla työttömiksi tai yrittäjiksi eri puolilla maata. Lain tarkoituksena oli selventää tilannetta siten, että kaikkialla ihmisiä olisi kohdeltu samalla tavalla. Hallitus on lähtenyt julkisesti norminpurkutalkoisiin. Laki yritti tehdä samaa, mutta tiedottaminen epäonnistui.

Työministeri Jari Lindström pohtii sitä, että taide- ja kulttuurialan freelancerit voisivat olla hyvä kohde perustulokokeilulle.

6 TAKU

l Tulkinnan pitäisi olla sama koko maassa. Pyysin virkamiehiä valmistelemaan asiasta selkeät ohjeet. Sellaiset sainkin, mutta siitä tuli 190 sivuinen, eihän tuollainen käy. Tulen puuttumaan asiaan, hän puhisi. Ministeri lupaa, että ohjeista tehdään ”rautalankamalli”. Linjausten pitää olla samat kaikkialla. Määräysten pitää olla niin yksiselitteisiä, ettei väärintulkinnalle ole mahdollisuutta.

Itsensä työllistäjät koekaniineiksi Hallitus valmistelee laajaa perustulokokeilua Suomeen. Kokeilun pitäisi olla niin kattava, että sen seurauksista saataisiin suuntaviivat. Kotkassa on nostettu esiin, että koko kaupunki voisi olla kokeilun kohteena. Lindström pohti pikemminkin sitä, että freelancerit ja itsensä työllistäjät voisivat olla kokeilun kohderyhmä.

l Pitää saada tietoa, miten perustulo toimii. Freelancerit voisivat sopia hyvin kohteeksi, sillä heidän työnsä on niin epäsäännöllistä, ministeri selitti. Muita kohderyhmiä voisivat olla maahanmuuttajat sekä suuren työttömyyden vaivaamat alueet. Lindströmin Kotkan vierailun jälkeen keskustelu on jatkunut julkisuudessa. Hallitus on heilutellut enemmän keppiä kuin porkkanoita työttömien suuntaan. Viimeiset linjaukset näyttävät heikentävät niin ansiosidonnaisen kestoa kuin tiukentavan oman osaamisen ulkopuolisen työn vastaanottamispakkoa. Taide- ja kulttuurialan itsensä työllistäjät ovat ilmaisseet huolensa hallituksen kaavailuista. Vaikka nykyään puhutaan paljon siitä, miten


työelämään pitää saada joustoa, niin taidealalla jousto on pikemmin pääkäytäntö kuin poikkeus.

loudellinen merkitys on jo monesti tutkittu ja tunnustettu asia. Vähemmän tietoa on kuitenkin siitä, miten ne työllistävät alueen freelancereitä.

Äskettäin julkaistussa kirjassaan, Joustava työ, epävarma elämä (Like, 2016), tutkija Laura Haapala on haastatellut määräaikaisia, osaaikaisia, vuokratyöläisiä kuin itsensä työllistäjiä. Haastateltujen joukossa on useita henkilöitä taide- ja kulttuurialalta. On aivan sama, millaista pätkätyötä haastateltavat tekevät, mutta viesti on kaikissa sama: joustava työ merkitsee suurta taloudellista epävarmuutta, joka johtaa stressiin, masennukseen ja luovien voimien ehtymiseen.

Viime vuonna julkaistussa selonteossa kulttuuritapahtumia koskevasta sääntelystä ja byrokratiasta (Kulttuuritapahtumien järjestäminen, OKM, selitys 2015:21) kaikki korostivat normien purkutalkoiden merkitystä. Säätelyä on niin paljon, että ne vievät liikaa tapahtumajärjestäjien aikaa. Hallintokulttuuria pitäisi kehittää. Lupaprosesseja yksinkertaistaa ja lupien hinnoittelua suhteuttaa tapahtumien kokoon ja luonteeseen.

Haapalan mielestä perustulokokeilu ei auta tilanteessa. Taide- ja kulttuurialalla pitäisi pikemminkin kokeilla työllisyysapurahaa tai kansalaispalkkaa. Oman luovan työn tekeminen pitäisi mahdollistaa työttömyyskorvauksella ilman sitä pelkoa, että tekijät joutuisivat vääntämään kättä TE-keskuksen kanssa siitä, ovatko he yrittäjiä vai osa-aikaisia yrittäjiä. Haapala näkee, että tällä hetkellä työehtoja ollaan pikemminkin heikentämässä kuin kehittämässä.

Tapahtumien järjestämisessä pitäisi helpottaa muun muassa järjestyksenvalvontaa, pelastussuunnitelman laatimista, elintarvikkeiden tilapäistä myymistä ja melulupia koskevia määräyksiä. Talkootyön helpottaminen olisi itsensä työllistäjien vaatimuslistalla kovin korkealla. Nyt tiedetään eri puolilta maata tilanteita, joissa luovan työn tekijää on rangaistu talkootyön tekemisestä. Ihmiset ovat voineet menettää jopa työttömyyskorvauksensa tämän takia.

Ministeri Lindström korosti sitä, että freelancereille pitäisi mahdollistaa osa-aikainen yrittäjyys ilman sitä riskiä, että heidät määriteltäisiin kokopäivätoimisiksi yrittäjiksi. Tämä veisi tekijöiltä työttömyysturvan. Haapalan kirjan mukaan normitalkoita tarvitaan mutta todellisuudessa sellaisia ei ole näköpiirissä.

Vaikka työministeri Lindström puhuu säännösten yksinkertaistamisesta, niin vero- ja työttömyysturvalainsäädäntöä on viime aikoina tulkittu yhä tiukemmin säännösten suhteen. Vapaaehtoistyötä on eri puolilla maata tulkittu eri tavalla. Toisaalla se on katsottu veronalaiseksi toiminnaksi ja toisaalla ei. Tasapuolisuus ei toteudu ministerin vakuutuksista huolimatta.

Haapalan haastattelemissa henkilöissä oli sellaisia, jotka olivat perustaneet toiminimen ja joutuneet yrittäjiksi. Taide- ja kulttuurialalla freelance-yrittäjyys oli kuitenkin niin epävarmaan ja taloudellisesti hankalaa, että monet heistä olivat joutuneet ongelmiin muun muassa ennakkoverojen maksamisen suhteen. Haapalan haastattelemat ”pakkoyrittäjät” kritisoivat systeemiä kankeaksi ja epäreiluksi.

Normitalkoot hakusessa Lindström korosti sitä, että työllistymisen esteitä, liiallista byrokraattista hallintoa pitäisi pystyä vähentämään. Taide- ja kulttuurialan freelancereiden yksi keskeisistä työllistäjistä ovat erilaiset taide- ja kulttuurifestivaalit. Niiden alueta-

Tapahtumat ja itsensä työllistäjät Helmikuussa 2016 CUPORE julkaisi Kaisa Herrasen ja Sari Karttusen tutkimuksen Festivaalien ja tapahtumien edistäminen valtion kulttuuripolitiikassa. Siinä nostettiin taas esille se, ettei valtiolla ole kulttuuritapahtumapoliittista ohjelmaa. Tapahtumat yhdistetään pitkälti aluekehittämiseen ja kulttuurivientiin. Vaikka strategioissa viittauksia tehdään taiteilijoiden työllistymiseen, niin tästä puolesta ei ole tietoa saatavissa. Valtionavustuksia ei esimerkiksi sidota siihen, kuinka paljon tapahtuma työllistää alueen omia taiteilijoita. Tapahtumissa on mukana paljon talkoolaisia ja vapaa-

ehtoistyöntekijöitä. Näitäkään ei ole tutkittu. Ilman valtion erillistä festivaali- ja kulttuuritapahtumapoliittista ohjelmaa on hankalaa arvioida tapahtuma-avustusten kokonaisvaikutuksia. Tutkijat päätyvät suosittelemaan, että avustuskäytäntöjä pitäisi selkiyttää. Rahoitus on liian jähmeätä. Erityyppisten tapahtumien tukemisen tavoitteet pitäisi eriyttää. Kulttuuritapahtumien vaikutuksia taiteentekijöiden työllistymisen suhteen ei ole tutkittu. Näin tapahtumien paikallista vaikuttavuutta itsensä työllistäjien talouteen ei tiedetä Tapahtumien imagomerkitykset alueille tiedetään. Kävijöitä on tutkittu kuten myös sitä, miten paljon kävijät tuovat alueelle rahaa, ja siten hyödyttävät alueen yrittäjiä. Tapahtumien sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia on tutkittu paljon vähemmän kuin taloudellisia vaikutuksia. Taloudellisten vaikutustenkaan kohdalla ei ole tutkittu festivaalien ja freelancereiden suhdetta. Tämä on erikoista, sillä kaikissa tapahtumien kehittämistä koskevissa valtiollisissa tavoitemäärityksissä toivotaan luovan työn tekijöiden toimintaedellytysten parantumista. Tapahtumista tiedetään, että ne tarjoavat työtä kuten esiintymismahdollisuuksia. Ne tilaavat muun muassa kantaesitettäviä teoksia eri alojen taiteilijoilta. Ne antavat uusille kyvyille mahdollisuuden saavuttaa näkyvyyttä, tapahtumia järjestävien yhdistysten toiminta kehittyy ja niin edespäin. Näiden todellisia vaikutuksia itsensä työllistäjien työnsaantimahdollisuuksien kehittymisen suhteen ei ole tutkittu.

TAKU 7


T e k s t i j a k u v a t:

M e r j a I s o t a lo

Työhakuvalmennus osa 1.

Luovuutta vaatii luovien alojen työnhakukin Silpputöitä, pätkätöitä, toimeksiantoja, freelance-keikkoja - kuka viimeksi on kuullut kulttuurialan toistaiseksi voimassa olevasta työpaikasta? Että sellainen olisi avoinna? Siis kokoaikainen päätoiminen vakituinen työpaikka? Onhan niitäkin, mutta vielä enemmän on tarjolla määräaikaisia, osaaikaisia keikkatöitä eli jatkuvaa töiden hakemista. Työnhakuvalmennusta tarjolla Cafe Köketin avoin kabinetti oli aivan täynnä, kun siellä käynnistyi Työhakuvalmennus luovien ja kulttuurialojen ammattilaisille huhtikuun alussa. Koulutuksen järjestämisestä yhdessä TAKUn kanssa ja koulutettavien ravistelusta vastasi Susan Calonius Ravistus Konsultoinnista. Jo lähtökohtana olivat uudet työhakukanavat ja -tavat perinteisten sijaan. Susan Calonius on koulutukseltaan teologi, ammatiltaan kouluttaja ja valmentaja ja intohimoltaan työnhakuasiakirjojen pilkuntarkka viilaaja, sosiaalisen median ja verkostoinnin osaaja. Osaamisen osoittaminen Koulutus aloitettiin osaamisen osoittamisesta, koska se on Caloniuksen mukaan paljon tärkeämpää kuin entisten työpaikkojen luetteloiminen.   – Kerro, mistä sinua on kehuttu! Oletko pedantti? Vai oletko leader? sanoo Calonius ja laittaa kuulijat miettimään. Vahvuudet on osattava kanavoida. Liika rehellisyys voi tuoda potkut

8 TAKU

ja liika pikkutarkkuus voi viestittää hitaudesta.   – Motivaation osoittaminen on tärkeää! Omien vahvuuksien löytämiseen ja analysointiin Susan Calonius opastaa toteamalla, että oksenna kiinnostukset ja vahvuudet ulos ja näytä ne jollekulle muulle. Toinen tutumpi tai vieraampi ihminen näkee toisin ja voi ohjata itsearviointiin tehokkaasti. Uusille urille Susan Calonius kehottaa hakemaan sellaisia paikkoja ja tehtäviä, joita ei ole koskaan ennen hakenut. Hän esittelee työhakustrategian vaiheet ja ensimmäisenä kohtana on se, mihin suuntaan tarjoutuu. Silloin tärkeitä ovat verkostot, entiset kollegat, seminaarit ja tapahtumat, joissa aina synty uusia kontakteja - tai tarvittaessa vaikka exät.

ta tarvitse käyttää, jos hakee työtä Suomesta. Hän kertoo myös Heebo -palvelusta, joka on vuoden 2016 paras verkkosivu. Sinne laitetaan cv ja sen perusteella tulee ehdotus mahdollisista työpaikoista. Lisäksi on erilaisia projektisivuja: Gum.com, nerot.fi, freelancer.com, upwork.com (Suomi ja muut maat), jobbactical. com (etätyöt) jne. Piilotyöpaikkojen metsästäminen Ensin pitää määritellä oma osaaminen ja kiinnostus, sitten tässä toisessa vaiheessa etsiä yrityksiä, joilla voisi olla osaamisellesi käyttöä. Susan Calonius komentaa: mieti, mitä sinä voit tarjota heille.

Väyliä uusille urille voi löytää sosiaalisen median kautta: FaceBook, LinkedIn, sähköposti. Voi myös soittaa, pyytää mahdollisuutta tulla käymään ja sopia aika. Aktiivista omaa toimintaa tukee tieto siitä, miten paljon on piilotyöpaikkoja, Sitran mukaan 80 % ja Ravistuksen mukaan 90 %. Silloin te-palveluille jää vain 10-20 % avoimista tai mahdollisista työpaikoista.

Kaikki suomalaiset yritykset löytää osoitteesta ytj.fi. Voi käyttää tietysti myös Fonectaa. Yritysten vertailussa saattaa olla hyötyä Great Place to Work -kilpailussa mukana olleiden yritysten tarkistamisessa. Vuodesta 2003 on Suomessakin etsitty vuoden parhaat työpaikat. Toinen arviointikriteeri voi olla yrityksen kannattavuus, jonka saa selville Kauppalehden kautta, mikä onkaan ollut itseä kiinnostavan yrityksen kate ja kannattavuus.

Calonius suosittelee kahta väylää: indeed.fi ja Careerjet.fi. Ne keräävät kaikki avoimet työpaikat eikä mui-

Apua voi olla startupyritysneuvonnastakin. Sieltä annetaan mielellään vinkkejä. RAY:n sivuilta taas löytyy


– Markkinoinnissa pitää heittää kaikki kliseet pois! Älä jaarittele ”olen kiinnostunut tästä työpaikasta” - totta kai olet, jos olet hakemassa sitä paikkaa. Ja kaikki konditionaalit pois! Niiden sijaan konkreettisia esimerkkejä onnistumisista ja jos mahdollista kerro numeroilla osaamisestasi, näin Calonius opastaa. Markkinointikirje kannattaa aina lähettää postitse, sillä tavalla varmasti erottuu. Jos kirjeenä lähetetty hakemus ei tunnu toimivan, kannattaa kokeilla videohakemusta. Oli väline mikä tahansa, aina on analysoitava oma osaaminen suhteessa haettuun paikkaan, samaa hakemusta ei kannata sellaisenaan lähettää sataan paikkaan. Ikää tai siviilisäätyä ei kannata laittaa hakemukseen. Kuvan käyttö on jokaisen makuasia. Äitiysloman voi mainita, ettei tule aukkoa uralle. Työnhakuasiakirjojen laatimiseen löytyy ohjeistusta. Canva (Free Online Resume Maker ) -sivustolta löytyy mm. cv-pohjamalleja, jotka ovat ilmaisia ja joita voi itse muokata. Ne voi tulostaa pdf-muodossa tai lähettää saman tien, mutta joka tapauksessa ne tallentuvat pilvipalveluun. Muitakin vastaavia sivustoja löytyy, kaikissa ei kuitenkaan ole muokkaamismahdollisuutta. avustustietokanta, josta selviää, millaisia avustuskohteita ja hankkeita on rahoitettu. Caloniuksen kehotus kuuluu: lue kaikki sillä silmällä, että se voi tarjota työtä. Hän myös muistuttaa hyvien hakusanojen hyödyllisyydestä. Ja lisää, että IT-ala tarvitsee myös luovan alan ammattilaisia, ei vain koodaajia. Yritysten valinta ja hakeminen Kolmannessa vaiheessa on valittava ne yritykset, joihin aikoo olla yhteydessä. Samassa vaiheessa on myös mietittävä, mitä millekin niistä tarjoaa. Joskus joutuu tekemään salapoliisityötä selvittääkseen, millaisia kiinnostavalta tuntuvat yritykset todella ovat. Susan Calonius muistuttaa, että ihmiset tykkäävät tarinoista, myös yritysten rekrytoijat ja heille kannattaa kertoa oman uransa huippukohdista. Toinen tärkeä asia on perustella, miksi haluan juuri tuohon yritykseen.

Tässäkin vaiheessa kannattaa verkostoitua, kirjoittaa blogia, olla aktiivinen somessa, käydä messuilla ja osallistua tapahtumiin. Ei kannata vaikuttaa liian suppealta ja rajata liikaa omaa toimenkuvaansa. Hakuvaiheessa voi olla tehokkaampaa tehdä videohakemus kuin lähettää kaiken sisältävä cv. Ja aina voi soittaa. Kasvokkain tapaaminen on tehokasta ja nyt myös kirjeen lähettäminen, koska se on niin harvinaista.

Liian pitkä cv ei ole hyvä, se pitäisi saada mahtumaan kahdelle sivulle, työura voi olla liitteenä kokonaisuudessaan. Kannattaa miettiä, mikä työkokemus liittyy juuri haettavaan paikkaan, laittaa se hakemukseen ja hyödyntää muuten esimerkiksi LinkedIniä. E-portfolio sopii Caloniuksen mielestä erityisesti kirjoittajille ja kuvaajille.

Markkinointi, markkinointi, markkinointi Keskeiset dokumentit ovat työhakemus ja cv. Voi lähettää markkinointikirjeen ja soittaa viikon päästä, onko kirje tullut ja olisiko mahdollista tavata. Kaikki sosiaalisen median välineet käyvät markkinointiin, blogeista e-portfolioon. Voi myös laatia minicv:n, tiivistetyn käyntikortin, jossa on osaamisprofiili eli koulutus ja kokemuksen kautta kertynyt osaaminen.

Työnhakuvalmennus osa 2. sisältää – sosiaalisen median kanavat – brändäyksen ja profiilin luomisen – portfolion ja – tekijänoikeudet

TAKU 9


Professori Kai Ekholm, Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja

Suomalaisen kulttuurin rakenteita ei saa horjuttaa...

10 T A K U


T e k s t i j a k u v a t:

M e r j a I s o t a lo

”Ei ole sataan vuoteen ollut tällaisia arvoja!” Näin toteaa Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja, professori Kai Ekholm puhuttaessa tämän päivän poliittisesta tilanteesta Suomessa ja talouden uusjaosta. On vaikea nähdä hallituksen saavan aikaan minkäänlaista kohennusta orwellilaisella valkopesulla ja toistuvilla selityksillä. Miten käy kulttuurin ja sivistyksen?

Kai Ekholmin mukaan nyt eletään amatöörien aikaa. Kuka tahansa voi tuottaa aineistoa sosiaaliseen mediaan, jokainen on valokuvaaja ja toimittaja, bloggaaminen on ammatti. Jos yleissivistyksestä tingitään, yhä useampi uskoo mihin vain, mikä sattuu sillä hetkellä itselle sopimaan. Ja onhan se niinkin, että digiaika tekee helposti kaikista kansalaisista kulttuurialan yrittäjiä ja yrittämistähän hallitus kaipailee.

Sivistys vai politiikka, ammattilaiset vai amatöörit

Erinomaisena asiana Kai Ekholm pitää Suomen Kulttuurirahaston ja kumppaneiden käynnistämää Taidetestaajat -hanketta, jossa kahdeksasluokkalaiset kutsutaan tutustumaan kulttuurilaitoksiin ja myös arvioimaan niitä. Sijoitus on merkittävä, 15-20 miljoonaa euroa, ja se koskee parhaimmillaan 200 000 suomalaista nuorta opettajineen.

Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm vastaa kysymykseen sivistyksestä, ettei pienten maiden kannata koskaan luopua sivistyksestä ja hän nimeää hyväksi esimerkiksi Baltian maat. Ekholmin mukaan kulttuuri on perusasia ihmisenä olemisessa. Hän siteeraa myös Alberto Manguelia, joka on todennut, että ilman kirjastoja, sairaaloita ja teitä ei olisi yhteiskuntaakaan. Kansantalouden kehnon tilan parantaminen ei toteudu säästöillä sivistyksestä. Jokainen suomalainen saa Kansalliskirjaston palvelut viidellä eurolla ja oman kunnankirjaston palvelut 50 eurolla. Säästöt herättävät paljon kysymyksiä seurauksista, erityisesti kun yhtenä tavoitteena ja kärkihankkeena on hallitusohjelman mukaan osaaminen ja koulutus. Miten varmistetaan laaja-alainen, varsinkin humanistinen tutkimus, ilman kirjastoja? Opiskeluaikojen pitäisi olla hallituksen mukaan entistä lyhyempiä, mutta miten se voi onnistua ilman lähteitä, tutkimuksia ja muita aineistoja, jotka löytyvät yliopistollisista ja tieteellisistä kirjastoista? Ja ilman asiantuntevaa henkilökuntaa?

Kasvatus, kulttuuri ja kirjat

Toteamme yhdessä, että joka tapauksessa kodilla ja perheellä on suuri merkitys lapsen oppimiselle ja kehitykselle. Kai Ekholmin mielestä on jokaisen vanhemman ja isovanhemman velvollisuus huolehtia siitä, että lapsella on oma kirjahylly – vaikka kirjahyllyt näyttävätkin puuttuvan nykykotien sisustuksesta.

mikä antoi mahdollisuuden kulttuuri-ihmisten toimintaan ja kriitikoiden työhön. Harro Koskisen Sikamessias ja Yleisradion radikaali linja herättivät vilkasta keskustelua eikä ilman niitä olisi pohdittu sananvapauden merkitystä yhtä voimallisesti. Silloin määriteltiin, mikä on kirja ja mikä on sanomalehti, millaisia niiden pitää olla ja nimenomaan sisältö koettiin tärkeäksi. Tämäkin vaihe osana suomalaista kulttuuria tulee esille Kai Ekholm johtamassa, Helsingin Sanomien Säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston ja Kansalliskirjaston yhteisessä tutkimuksessa Tiellä sananvapauteen 1917–2017. Tutkimuksessa on jo koottu yli 1000 hakusanaa ja verkkokansan ehdoilla, kuten Ekholm sanoo. Tavoitteena on mediahistoriallisen kokonaiskuvan saaminen sananvapaudesta Suomessa. Kulttuuria ja rakenteita

Kirjoja kuitenkin kustannetaan edelleen huolimatta yhden sukupolven aikana tapahtuneesta rajusta pudotuksesta. Kun aikaisemmin nimekkeitä oli 120 000, niin nyt niitä on 40 000. Akateemisen kirjakaupan kohtalokin huolettaa Kai Ekholmia. Se kuvaa omalta osaltaan muutosta suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa.

Kai Ekholm kaipaa tähän aikaan samanlaisia perusteellisia selvityksiä ja komiteanmietintöjä kuin mitä tehtiin 1970-80-luvuilla siitä, mitä lukeminen on Suomessa, mitä taide on Suomessa, mitä musiikki jne. Musiikin opetus saavuttaa suuren joukon lapsia ja nuoria ja sieltä myös löytyvät lahjakkuudet, joista tulee ammattilaisia. Kulttuurista perustyötä tehdään kouluissa ja myös kirjastoissa. Ekholm muistuttaa, että jos on kirjastossa töissä, se ei ole vain sitä, että antaa asiakkaalle kirjan käteen.   – Suomalaisen kulttuurin rakenteita ei saa horjuttaa, sanoo Ekholm painokkaasti.

Ekholm muistuttaa sotien jälkeen kulttuurisesti vauraimmasta ajasta, joka alkoi 1950-luvun lopulta ja jatkui1960-luvulla. Taustalla oli suomalaisen sivistyksen perusta,

Nykyisen hallituspolitiikan mukaan kulttuuri on jotakin, johon voi soveltaa poisvalintaa. Se ei kuitenkaan käy, koska esimerkiksi Kansalliskirjastossa on 3 miljoonaa kirjaa ja

T A K U 11


julkaisua ja niiden lisäksi 3 miljoonaa muuta tallennettua. Niitä ei voi poisvalita. Kulttuurista on tehty poliittista, mutta kulttuuria ei voi kukaan omistaa. Taide ei ole enää kollektiivinen kokemus kuten aikaisemmin. GallenKallelat ja Sibeliukset eivät samalla tavalla yhdistä suomalaisia. Digitaide on toisenlaista, se on kaaosta, fragmentteja, meemejä ja tekstinpaloja.   – Taiteen kieli on kuitenkin aina ihmisten kieli, Ekholm toteaa. Poliitikot näyttävät elävän omassa maxwellsmart-kuplassaan, ilman omia ajatuksia eksyksissä kulttuurista. Taidetta ei kuitenkaan voi puoluepolitisoida. Kyllähän jokainen tietää, mikä on hyvää leipää tai perunaa – tai taidetta. Lama-aikana helposti dehumanisoidaan, mutta kulttuuri on kuitenkin paras ase parempaan tulevaisuuteen ja siihen ei kuulu ihmisen toiseuttaminen. Taide ja ammattilaisuus Kai Ekholm sanoo, että taidemuodot museoituvat helposti ja käyttää esimerkkeinä omiin harrastuksiinsa kuuluvia jazzia ja dekkareita klassisen musiikin lisäksi. Hän pitää tärkeänä, että taidetta voi tehdä toisin. Suomessa on paljon taiteen ammattilaisia, joita ei yleisesti tunnisteta. Ekholm korostaa ammattilaisuuden merkitystä ja viittaa nykyisen amatöörikulttuurin valta-asemaan. Kulttuuri on kuitenkin paljon muuta kuin vain valtionpalkinnon jakamista silloin tällöin. Ekholm viittaa Einsteiniin, joka on sanonut, että tärkeää ei ole se, mitä saat sisääsi, vaan se mitä saat ulos. Taiteilijan riski on kuitenkin huono teos, joskus vain yksi kymmenestä on huippu. Merkittävien teosten tekemiseen voi kulua neljäkin vuotta ilman tietoa, kuka sen ostaa eikä sitä ehkä osta kukaan. Ei taidetta voi kuitenkaan pelkällä rahallakaan tehdä. Taiteilijoiden tulonmuodostus ei ole yksinkertaista. Ekholm kannustaa ostamaan taidetta ja tukemaan taiteilijoita.   – Jokainen voisi ostaa tauluja vaikka osamaksulla ja miksei yliopistoilla voisi olla nimikkotaiteilijoita tai -kirjailijoita niin kuin muuallakin Euroopassa. Kulttuuri kuuluu ylikirjastonhoitajan mielestä kaikille. 12 T A K U

 – Taiteesta ei kuitenkaan tule tehdä pakollista oppimäärää, sen pitää olla hauskaa ja helposti saatavaa. Laadukkaan orkesterin konsertissa tuntuu kuin sataisi kultapölyä kuuntelijan ylle. Kulttuuri, taide ja kielentaju Kulttuuri koostuu arvoista, on näyttökulttuuria ja käyttökulttuuria. Ihmiset inspiroituvat monenlaisista asioista ja meillä on kullakin omat mielikuvamme kulttuurista ja taiteesta.   – Kulttuuri on vaivannäköä, sanoo Kai Ekholm, se ei ole koskaan helppoa, ensin miettii päivän kaksi jotakin lausetta kirjoittaessaan kirjaansa ja sitten sen kuitenkin lopulta hylkää ja poistaa. Ekholm vertaa taiteen tekemistä ruoanlaittoon.   – Samalla vaivalla tekee hyvää tai huonoa ruokaa. Jokainen taideteos ei ole samankaan tekijän toteuttamana aina hyvä. Välillä tulee keskinkertaista ja huonoa ja sekin on kestettävä. Ja itse asiassa suurin vihollinen esimerkiksi kirjallisuudelle on huono kirjallisuus. Kieli ja kielentaju ovat totta kai ylikirjastonhoitajalle ja kirjailijalle tärkeä asia. Ekholmin mielestä kirjailijoiden ja kulttuuri-ihmisten velvollisuus on pitää kieli elossa. Hän muistuttaa, että esimerkiksi me olemme viimeinen sukupolvi, joka käyttää tiettyjä sanoja. Kuitenkin tämän päivän kielessä on edelleen sanoja, jotka olivat käytössä jo 1000 vuotta sitten, kuten suksi. Kirjallisuus ja omat kirjat Kirjallisuudesta Kai Ekholm toteaa, että kirjan tekeminen vaatii aina tiimin, mentorin, kustantajan ja kus-

tannustoimittajan. Hän on samaa mieltä Matti Röngän kanssa siitä, että taide eheyttää ihmistä, myöskin taiteen tekijää, kun hän pääsee flowtilaan. Ihmisten käsitys taiteilijasta suunnilleen Jumalasta seuraavana ei ole koko totuus, vaan Ekholm toteaa, että on siinä ainakin kustannustoimittaja välissä. Tietokirjallisuudessa ylikirjastonhoitajan mukaan kaikki on totta, mutta kaunokirjallisuudessa pitää olla se, minkä juuri aioit sensuroida.   – Mitään niin rohkeaa ei ole, etteikö se kahden vuoden kuluttua olisi standardi, sanoo Ekholm. Omista dekkareistaan Kai Ekholm sanoo, ettei aio ryhtyä omaksi kriitikokseen. Hän kirjoittaa eikä selittele. Joku arvostelija oli määritellyt hänen teoksensa raportiksi 1990-luvun talouslamasta, mutta tälle tulkinnalle Ekholm sanoo jyrkän ein. Hän kertoo käyttäneensä omissa kirjoissaan kaikkea hylkytavaraa, kuten hornasanaa, johon törmäsi lukiessaan ensimmäistä Bond-käännöstä. Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja ja professori Kai Ekholm toteaa lopuksi, ettei hyväkään kirja pakota lukemaan itseään.

Tietokirjat: Ekholm, Kai (toim.): Science fiction Suomessa. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1983.  Ekholm, Kai & Parkkinen, Jukka (toim.): Pidättekö dekkareista: Jännityskirjallisuuden tekijöitä, historiaa, estetiikkaa. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1985.  Hinkkanen, Juhani & Ekholm, Kai (toim.): Science fiction. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1990.  Kielletyt kirjat 1944–1946: Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–1946. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Jyväskylä: Things to come, 2000.  Kirjastot ovat palaessaankin kauniita: Kiistakirjoitus Internetistä, Googlesta ja kirjastojen merkityksestä. Helsinki: BTJ Finland Oy, 2010.  Ekholm, Kai & Repo, Yrjö:  Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Helsinki: Gaudeamus, 2010. Dekkarit:  Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Jyväskylä: Atena, 2013.  (myös sähkökirjana) Tähtisilmä. Jyväskylä: Atena,2016. (myös sähkökirjana)


M e r j a I s o t a lo

Uusi työ haastaa ay-liikkeen On menossa herätysliike, joka tuo julki ne työnteon tavat, jotka kulttuurin ja taiteen ammattilaisilla ovat olleet arkipäivää jo pitkään. Pätkätöistä silpputöihin on menty jo muutama vuosikymmen, mausteena ovat välillä olleet apurahat ja freelanceransiot, toimeksiannot ja yrittämisen monet muodot. Moni kulttuurin ja taiteen ammattilainen on myös joutunut harrastamaan omaa ammattiaan. Korkeakoulutettu yrittäjä Tilasto-

jen mukaan nykyään korkeakoulutetuista joka kymmenes työskentelee yrittäjänä. Akavan jäsenistä lähes 30 000 toimii pää- tai sivutoimisesti ammatinharjoittajana tai yrittäjänä. Lisäksi noin joka viides akavalainen on harkinnut yrittäjäksi ryhtymistä. Vuorottelu palkkatyön ja yrittäjyyden välillä on yhä yleisempää. Suurin osa meistä on yksinyrittäjiä, jotka tarjoavat palveluitaan yksityishenkilöille, yrityksille, järjestöille ja tulevaisuudessa enenevässä määrin myös julkiselle sektorille, jos nykyisen hallituksen kaavailut toteutuvat. Akavalaisista yrittäjistä ja ammatinharjoittajista kolme viidestä toimii lääkäreinä, psykologeina, terapeutteina tai sosiaalityöntekijöinä. Kolmanneksella on tekniikan tai kaupallisen alan koulutus. Myös kulttuuri- ja taidealan yrittäjien määrä kasvaa kaiken aikaa.

Akateemiset yrittäjät AKY AKY on uusi korkeakoulutettujen yrittäjäjärjestö. Sen perustivat tämän vuoden tammikuussa Tekniikan akateemiset TEK, Suomen Ekonomit, Suomen Lakimiesliitto, Yhteiskuntaalan korkeakoulutetut, Suomen Farmasialiitto ja DIFF – Ingenjörerna i Finland.

Uuden järjestön tehtäviksi on määritelty toimiminen jäsenliittojen yrittäjäjäsenten yhteistyöelimenä, joka täydentää jäsenliittojen palveluita. Tavoitteena on edistää korkeakoulutettujen yrittäjien toimintaedellytyksiä ja helpottaa siirtymistä roolista toiseen, jotta yrittäjäksi ryhtyvä ei menettäisi etujaan ja sosiaaliturvaansa. Järjestö haluaa lisätä yrittäjyysosaamista ja eri alojen osaajien verkostoitumista sekä vaikuttaa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yrittäjyysopetuksen ja -tutkimuksen kehittämiseen. AKY on hyväksytty Suomen Yrittäjien toimialajärjestöksi. Näin jäsenet voivat hankkia itselleen Suomen Yrittäjien laajan tai suppean palvelupaketin ja pääsevät siten hyödyntämään sen jäsenetuja, mutta heistä ei kuitenkaan tule Suomen Yrittäjien tai sen paikallisyhdistysten jäseniä. Akateemiset yrittäjät AKYn hallituksen puheenjohtaja on Mika Uusi-Pietilä Tekniikan akateemiset TEKistä, varapuheenjohtaja Timo Saranpää Suomen Ekonomeista ja jäseninä Kai Lindell Suomen Lakimiesliitosta sekä Aki Reinimäki Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuista, pääsihteerinä toimii Martti Kivioja Tekniikan akateemiset TEKistä. Akavan yrittäjien ja itsensätyöllistäjien edunvalvontajärjestö Kevät toi toisenkin uuden järjestön akavalaiseen yrittäjien edunvalvontaan. Yhdeksän akavalaista jäsenliittoa perusti huhtikuussa Akavan yrittäjien ja itsensätyöllistäjien edunvalvontajärjestön tarkoituksena tehostaa yrittäjien sekä itsensätyöllistäjien eli yksinyrittäjien, ammatinharjoittajien, freelancereiden ja apurahansaajien edunvalvontaa. Tavoitteena on palvella paremmin jäseniä, jotka yhdistävät työuraansa eri työmuotoja, erityyppisiä palkkatöitä ja yrittäjämäistä työtä. Tätä toteutetaan mm. kokoamalla yhteen yrittäjien ja itsensätyöllistäjien sopimusten hyviä käytäntöjä sekä tarjoamalla heille apua sopimusten neuvottelutilanteissa. Uusi edunvalvontajärjestö vaatii parannusta yrittäjien ja itsensätyöllistäjien mahdollisuuteen neuvotella kollektiivisesti työn tekemisen ehdoista. Taustalla on se tosiasia, että korkeaasteen suorittaneita itsensätyöllistäjiä oli viime vuonna Suomessa 59 000, mikä on lähes kaksi kertaa enemmän kuin 2000-luvun alussa. Heidän työehdoistaan, sosiaalitur-

vastaan ja neuvotteluasemastaan halutaan nyt huolehtia. Akavan Erityisalojen toiminnanjohtaja Salla Luomanmäki totesi tiedotustilaisuudessa, että työn tekeminen erilaisten digitaalisten alustojen, pilvipalvelujen ja laskutusosuuskuntien kautta on lisääntynyt nopeasti, mutta näin toimivien asema ja siihen liittyvä turva on jäänyt usein epäselväksi. Luomanmäki edellyttää, että heidän sosiaali- ja eläketurvansa sekä työterveyshuoltonsa on turvattava samoin kuin perinteisiä työsuhteita tekeville. Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder puolestaan kertoi, että Akavassa valmistellaan parhaillaan yhdistelmävakuutusmallia, jonka avulla palkkatyön ja yrittäjätyön yhtäaikainen vakuuttaminen olisi mahdollista. Tämä parantaisi itsensätyöllistäjien sosiaaliturvaa. Akavan yrittäjien ja itsensätyöllistäjien edunvalvontajärjestön perustajajäseniä ovat Akavan Erityisalat, Agronomiliitto, Suomen Psykologiliitto, Myynnin ja markkinoinnin ammattilaiset MMA, Kuntoutusalan Asiantuntijat, Suomen Puheterapeuttiliitto, Opetusalan Ammattijärjestö OAJ, Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ja KTK Tekniikan Asiantuntijat. Uuden järjestön puheenjohtajaksi valittiin Salla Luomanmäki Akavan Erityisaloista ja varapuheenjohtajaksi Annarilla Ahtola Suomen Psykologiliitosta.

Monta toimijaa Akavan Erityisalo-

jen ammatinharjoittajien ja yrittäjien toimikunta ei ole ollut mukana uuden edunvalvontajärjestön rakentamisessa, kuten ei Akavan ammatinharjoittajien ja yrittäjien työryhmäkään AKYn suunnittelussa. Ensin mainitun pitkäaikaisena puheenjohtajana ja toisen usean kauden jäsenenä olen hieman ymmälläni. Mikä on näin monen toimijan tarkoitus ja tarve? Me kulttuurin ja taiteen ammattilaiset olemme varmasti tyypillisimpiä uuden työn korkeakoulutettuja edustajia. Me toimimme palkansaajina, freelancereina, ammatinharjoittajina ja yrittäjinä, teemme pätkätöitä ja silpputöitä, toimimme osuuskunnissa ja kaiketi pilvissäkin, vuorotellen ja välillä samaankin aikaan. Olisiko nyt meidän edunvalvontamme aika?

T A K U 13


raisa niemi

Yli 400 taiteilijaa halusi Maunulaan – luvassa hevimetallia, mediataidetta ja lähiödemokratiaa

Kuvat: Steve Maher

Maunula on puistojen ja metsien läikittämä pohjoishelsinkiläinen lähiö, jossa sijaitsee Jakomäen jälkeen toiseksi eniten kaupungin vuokra-asuntoja. Silloin tällöin tämä rauhallinen asuma-alue nousee valtakunnalliseen tietoisuuteen. Kuten esimerkiksi vuonna 2000, jolloin kerrostaloasunnosta löydettiin yli kuusi vuotta kuolleena ollut mies. ”Maunulan muumio”, lehdet otsikoivat, ja pohtivat, miksi kukaan ei kaivannut. TV-uutisissa tapausta luonnehdittiin "eräänlaiseksi surulliseksi ennätykseksi". Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö, surullisen kuuluisa hänkin, Jari Aarnio vietti lapsuutensa Maunulassa, jossa ”huumausaineiden käyttäjät olivat arkinen näky, jolta pikkupojatkaan eivät välttyneet. Narkkarit tapasivat ryöstää lapsilta rahat tuon tuosta ja näin kävi muutaman kerran myös Jari Aarniolle, kunnes hän oppi piilottamaan rahansa niin hyvin, ettei niitä enää viety”, kirjoittaa Sirkka Jegrow Yleisradion nettisivuilla. Ja tietenkin on Kari Hotakainen, entinen maunulalainen, jonka kirjoista myös osa sijoittuu Maunulaan. Sydänkohtauksia (1999) kirjassa Francis Ford Coppola tulee Pirjon krouviin kuvaamaan Kum14 T A K U

misetä -elokuvaa. Juoksuhaudantie -niminen katu löytyy oikeastikin Maunulasta.

Nyt Maunula on se paikka, jonne taiteilijat haluavat tulla. Ja oikein joukolla! Mitä Maunulassa on tapahtunut? Helsingin kaupungin kulttuurikeskuksen tuottaja Sara Kuusen mukaan Maunulaan on viime vuosina syntynyt aivan uudenlaista asukasaktiivisuutta ja positiivista pöhinää. Paikallismedioiden kuten Manunula -lehden ja kaupunginosan oman facebooksivuston rooli on ollut merkittävää tässä kehityksessä. Alueelle on parhaillaan rakenteilla Maunulatalo, ja on julkaistu jopa oma Maunula-levykin. Kuusi vetää kulttuurikeskuksen Helsingin malli -hanketta, jonka osana Mediakulttuuriyhdistys m-cult perusti Maunulaan media- ja yleisötaiteen residenssiohjelman. Teoskutsuun tuli ehdotuksia liki 400 taiteilijalta peräti 63 maasta. Hakijat edustivat lähes kaikkia mahdollisia taidealoja: kuva- ja mediataiteen lisäksi mukana olivat myös esittävät taiteet, arkkitehtuuri ja design, jopa kirjallisuus. Hakijoiden joukossa oli niin kansainvälisesti palkittuja pioneereja kuin nuoria lupauksia.

“Näin iso kansainvälinen kiinnostus työskennellä Maunulassa yllätti – se kertoo taiteilijoiden halusta ankkuroida työnsä arkielämään ja ihmisten kohtaamiseen”, sanoo m-cultin toiminnanjohtaja Minna Tarkka. Ehdotuksista useat saivat kimmokkeen Maunulan yhteisöllisestä ilmapiiristä, johon kuuluu aktiivista asukasosallistumista ja lähidemokratiaa. Residenssituotannot käynnistyvät toukokuussa, ja ne toteutetaan yhteistyössä Maunulan asukkaiden kanssa. ”Mielenkiintoista tässä mcultin hankeessa onkin se, että kansainväliset taiteilijat löysivät niin paljon materiaalia ja tietoa Maunulasta, ja osasivat peilata hankeideoitaan paikallisiin tarpeisiin ja alueen identiteettiin. Tämä ei välttämättä olisi ollut mahdollista muualla”, Sara Kuusi toteaa. Residenssiohjelman aloittaa neljä taiteilijaa. Irlantilaissyntyisen Steve Maherin teokseen luulisi Suomesta löytyvän innokkaita osallistujia. Heavy Metal Detector -projekti tuo tuunatut metallinpaljastimet tunnistamaan “maanalaisia” soundeja yhdessä hevimetallimusiikin tekijä- ja faniyhteisön kanssa. Asukkaiden kotivideoihin ja valokuviin puolestaan pureudutaan La Jetée-työparin Paolo Patellin ja Giuditta Vendramen teoksessa Media excavations in the atmospheric imagery. Italialaistaiteilijat kokoavat kuvista ja videoista elokuvallisen mosaiikin. Lapset pääsevät puolestaan mukaan koreografi Juli Reinartzin tanssityöpajaan ja esitykseen Body electric. Syyskaudella luvassa on pohdintaa siitä, miten yhteisöllisyys rakentuu erilaisten ihmisten, arvojen, järjestelmien ja aineellisten ympäristöjen vuorovaikutuksessa. Mukaan on valittu neljä taiteilijaa: Valentina Karga (GR/DE), Riikka Kuoppala (FI), Thomas Martin (FR) sekä Elena Mazzi (IT). Taiteilijat kutsuvat asukkaat jakamaan näkemyksiään ja tekemään arvojaan näkyväksi liikkuvan kuvan keinoin. Lisäksi syksylle kaavaillaan lyhyempiä tuotantoja äänitaiteen alalta. M-cultin rakentama ohjelma on saanut tukea Helsingin kaupungin kulttuurikeskukselta, joka jo usean vuoden ajan on tehnyt työtä niin kutsun Helsingin mallin parissa, jonka tavoitteena on tasapainottaa ja monipuolistaa kaupunginosien taide- ja kulttuuritarjontaa. Tuoda taide ja kulttuuri kaikkien saataville.


T e k s t i : M e r j a I s o t a lo, R a i s a N i e m i

Taiteilijasiirtokunnista residenssitoimintaan ”Minä maalaan, koska olen nähnyt maalauksia, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi ja jokin sisäinen voima pakottaa minua yrittämään jotain samanlaista, ja aina toivon onnistuvani. Mutta vielä koskaan en ole onnistunut. Sen vuoksi maalaan, en ajattele ihmisiä.” (Helene Scherfbeck)

Taiteilijayhteisöjä on ollut pitkään, ja taiteilijat ovat hakeneet innostusta ja vaikutteita toisiltaan. Taiteilijoiden itsensä muodostamia siirtokuntia syntyi jo 1800-luvun alussa muun muassa Venäjälle, Saksaan ja Tanskaan. Suomessa toimi muun muassa Victor Westerholmin perustama Önnigebyn taiteilijasiirtokunta Ahvenanmaalla, jossa työskentelivät esimerkiksi Elin Danielson ja Hanna Rönnberg. Toisaalta taiteilijat ovat myös hakeutuneet sinne, missä on ollut mahdollista nähdä ja kokea taiteen suurten mestareiden töitä, Pietariin, Roomaan, Berliiniin. 1800-luvun lopulla erityisesti Pariisiin syntyi lukuisia pohjoismaisia taiteilijayhteisöjä. Suomalaisista taiteilijoista kaupungista innoitusta ja vaikutteita hakivat muun muassa kuvataiteilija Albert

Edefelt, kuvanveistäjä Ville Vallgren, kirjailija Juhani Aho sekä myöhemmin myös laulajatar Aino Ackté. Taiteilijayhteisöjen rinnalle alettiin perustaa 1900-luvun vaihteessa ulkopuolisten toimijoiden – lähinnä valtion ja säätiöiden – ylläpitämiä taiteilijaresidenssejä. Residenssien toiminta-ajatuksena on ollut tarjota taiteilijoille mahdollisuus vetäytyä työskentelemään rauhassa. Apuraha kattaa usein sekä asumisen että toimeentulon. Osa residensseistä on myös yhteiskunnallisesti suuntautuneita, jolloin keskeistä niiden toiminnalle on yhteys paikalliseen yleisöön. Taiteen edistämiskeskuksella on kolme residenssiä; yksi Berliinissä (Saksa), toinen Edinburghissa (Skotlanti) ja kolmas Materassa (Italia). Monilla Suomen kulttuuri-instituuteilla on myös residenssitoimintaa. Bronxissa on kaksi Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin ylläpitämää asuntoa, jotka on tarkoitettu lähinnä kuvataiteilijoille. Myös Ateensassa ja Lontoossa tarjotaan residenssimahdollisuuksia. Oma lukunsa on Rooman kulttuuri- ja tiedeinstituutti Villa Lante, jonka Suomen valtio osti jo 1950-luvulla instituuttitoimintaa varten. Instituutti ja sen asuntola tarjoavat vuosittain yli sadallekahdellekymmenelle tutkijalle ja taiteilijalle mahdollisuuden asua ja työskennellä Roomassa. Eksoottisin residensseistä lienee Länsi-Afrikan Beninissä sijaitseva Villa Karo, joka perustettiin vuosituhannen vaihteessa rakentamaan siltaa suomalaisten ja afrikkalaisten taiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien välille. Villa Karon taustalta löytyy laaja taide- ja kulttuurialan verkosto, Villa Karon ystävät ry, johon kuuluvat muun muassa Suomen Kirjailijaliitto, Suomen säveltäjät, Suomen tanssitaiteilijoiden liitto sekä Teollisuustaiteen liitto Ornamo ja Suomen Näytelmäkirjailijat. Myös TAKUlehden tämän vuoden kansitaiteilija Juha Metso on työskennellyt Villa Karossa.

kentelemään residenssiin. Suomesta löytyy kymmenittäin residenssivaihtoehtoja. Serlachius-museot ja Mäntän kuvataideviikot esimerkiksi ylläpitävät vierasateljeeta kuvataiteiden parissa työskenteleville luovan alan ammattilaisille. Serlachius-residenssin tavoite on luoda uusia yhteyksiä taiteen tekijöiden, tutkijoiden ja kuraattorien välille. Työhuoneen ja majoituksen lisäksi residenssi tarjoaa kontakteja paikalliseen taidekenttään ja mahdollisuuksia yhteisöllisiin projekteihin paikallisten kanssa. Tietokirjailijoilla on myös runsaasti vaihtoehtoja löytää residenssistä kirjoitusrauhaa ja saada määräaikaisia kirjailijakotistipendejä, esimerkiksi Hupeli Vuonislahdessa ja Nehvon vartio Ilomantsissa tai Sillankorva Valamossa ja Tuupovaaran taidetalo. Voi myös hakea Koneen Säätiön Saaren kartanoon Mynämäellä tai Villa Sarkiaan Sysmässä. Suomen ulkopuolelta löytyvät mm. yksiö Pietarissa, kirjailijakoti Gotlannissa, Mazzano Romano Italiassa, tutkijaresidenssi Tartossa, Schloss Wiepersdorf Saksassa, Hôtel Chevillon ja Villa Marguerite Yourcenar Ranskassa sekä Villa Werner Haapsalussa Virossa. Näistä moniin liittyy mahdollisuus oleskelun kattavaan apurahaan ja tietty vähimmäis- tai enimmäisaika. Kainuun Hyrynsalmella, Pajakan luonnonpuiston laidalla toimii Mustarinda-residenssi, joka tarjoaa kolme taiteilija-ateljeeta sekä kolme tutkijalle/kirjallisen työn tekijälle soveltuvaa huonetta. Turussa Aboa Vetus & Ars Nova ylläpitää kuva- ja mediataiteilijoden residenssiä. Nuorenvoiman liitto tarjoaa kirjailijoille työskentelytiloja Villa Sarkiassa Sysmässä. Valinnanvaraa siis on. Lue lisää: http://www.artinres.fi/residenssit/ http://www.suomentietokirjailijat.fi/

Eikä taiteilijoiden tarvitse matkustaa Afrikkaan asti päästäkseen työsT A K U 15


Raisa Niemi

Kaiku kiiri Kainuuseen

Espoosta kuuluu kummia. Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemana kokeiluna aloitettu Kaikukortti siirtyi vuoden alusta osaksi Espoon kaupungin pysyviä palveluita. Kainuu seurasi Espoon viitoittamaa tietä, ja aloitti oman Kaikukortti kokeilunsa huhtikuussa.

Aura Linnapuomi. Kuva: Sari Salovaara

Kulttuurialalla saa harvoin todistaa hankkeiden muuntumista pysyväksi toiminnoksi. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että hyvätkin aloitteet lopahtavat hankerahoituksen päätyttyä ja rakenteisiin vaikuttamaan pääsee harva. Näin on kuitenkin käynyt Espoossa. Kaikukortti on palvelu, jonka tavoitteena on parantaa kaikkien mahdollisuuksia nauttia taiteesta ja kulttuurista varallisuudesta riippumatta. Espoossa pilotista on nyt tullut pysyvää. Kaikukortti on Kulttuuria kaikille -palvelun yhdessä kulttuuri-, sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoiden kanssa kehittämä luomus. Idea kopioitiin Euroopasta. ”Mietimme, miten Kulttuuria kaikille -palvelu voisi omalta osaltaan tukea ja edistää kulttuurin ja taiteen sosiaalista ja taloudellista saavutettavuutta”, kertoo hankejohtaja Aura Linnapuomi. Brysselissä oltiin tutustuttu Article 27- toimintaan, jossa leivän hinnalla (1,25€) vähävaraisilla oli mahdollisuus hankkia lippuja kulttuuritapahtumiin. Itävallassa toimii puolestaan Hunger auf Kunst und Kultur -niminen yhdistys, joka koordinoi yhteistyössä Itävallan köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston kanssa erilaisten sosiaali- ja terveysalan toimijoiden asiakkaille jaettavaa kulttuuripassi-toimintaa, ja jonka toimintaan Linnapuomi kävi tutustumassa. Alkoi kehittyä idea suomalai-

sesta palvelusta, Kaikukortista, jossa niilläkin, jotka kokevat kulttuuritapahtumien olevan heille liian kalliita, on mahdollisuus nauttia taiteesta. Kortin voi Espoossa saada kuka tahansa Espoon Kaikukortin verkoston sosiaalipalveluja käyttävä vähintään 16–vuotias kuntalainen. Kaikukortin nimi tulee osin sanoista ”kaikille” ja ”kulttuuria”, mutta tekijöitä viehättää myös sen viestinnällinen merkitys, ja kaunis suomalainen sana, kaiku. Pilotointiin ja palvelun kehittämistyöhön saatiin vahvaa tukea Opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Espoo lähti koealustaksi. ”Espoon kaupungin kulttuurin tulosyksiköllä sekä aikuisten sosiaalipalveluilla oli alusta asti oikeanlainen tahtotila, ja myös näkemystä siitä, miten palvelu tukee Espoon strategiaa”, kehuu Linnapuomi Espoon kaupunkia, ja erityisesti intendentti Juha Viljaa sekä Helena Sarjakoskea ja Tapio Niemistä, jotka koordinoivat nykyään palvelua. Hanketta lähdettiin viemään eteenpäin Espoon kaupungin sosiaali- ja terveysalan sekä kulttuurialan, ja myös kolmannen sektorin yhteistyönä, mikä Linnapuomin mukaan oli yksi tärkeä syy siihen, miten hyvin toiminta kentällä otettiin vastaan. ”Meille oli hyvin tärkeää, että suunnittelutyössä mukana olivat sekä kaupunki, yksityiset toimijat, että kolmas sektori”, Linnapuomi toteaa. Hänelle itselleen merkittävää oli myös yhteinen päätös siitä, että vähävaraisuutta ei lähdetty määrittelemään tulorajojen mukaan, vaan kortti on ollut tarjolla kaikille, jotka ovat kokeneet tarvitsevansa sitä. Hankkeen työntekijät, Linnapuomi etunenässä, eivät myöskään itse olleet jakamassa korttia kohderyhmälle, vaan ihmisiä on tavoitettu Kaikukortti -verkoston sosiaali- ja terveyspuolen toimijoiden kautta. Espoossa näitä ovat olleet muun muassa Valtakunnallinen verso ry (entinen Työttömien ja velkaisten tuki ry), Espoon diakoniasäätiön Klubitalo sekä Espoon kaupungin sosiaalitoimisto. Kaiken kaikkiaan korttia jakoi pilotointivuoden aikana 14 järjestöä tai toimijaa. PS- runoteatteriesitys nähtiin Kajaanin Runoviikoilla vuonna 2015. Kuvassa Eeva Putro, Johannes Lahtela sekä Maco Oey. Kuva: Kajaanin Runoviikot.

16 T A K U


Joanna Haartti esityksessä Estella ja Sofia hypnoosissa. Kuva: Kajaanin Runoviikot

Mira Haataja. Kuva Kulttuuria kaikille -palvelun kuva-arkisto.

Kulttuuripuolta mukaan kokeiluun valittiin kahdeksan laitosta tai toimijaa taiteen ja kulttuurin monilta eri osa-alueilta, muun muassa tanssiteatteri Glims & Gloms, Espoon Kaupunginteatteri sekä Gallen-Kallelan Museo. Halukkuutta olisi ollut enemmänkin, ja nyt mukana onkin jo yli 20 toimijaa. ”Kulttuuripuoli on tässä mukana goodwill -periaatteella, mitään kompensaatiota he eivät saa näistä ilmaislipuistaan”, Linnapuomi huomauttaa, ja painottaa arvostavansa suuresti kulttuurialan toimijoiden halukkuutta olla mukana. Linnapuomi uskoo, että kulttuuritoimijat ovat kokeneet toiminnan hyödylliseksi näkyvyyden, käyttöasteen kasvattamisen sekä yleisöpohjan laajentamisen näkökulmasta. ”Olen tosi iloinen siitä, miten hyvin pilotti meni ja kuinka moni myös oikeasti otti sen kortin sinne lompakkoonsa”, Linnapuomi iloitsee Kaikukortin pilotointivuoden aikana ottaneesta, noin tuhannesta asiakkaasta. Kaikukortissa oli jo alun perinkin tarkoitus levittää toimintaa pilottipaikkakunnan ulkopuolelle. Uudeksi kokeilukentäksi haluttiin jotain muuta, mitä Espoo isona kaupunkina ei edusta: pientä, harvemmin asuttua aluetta, maakunnan edustajaa. ”Kainuu osoittautui sopivaksi, kahdeksan kunnan alueeksi, jossa etäisyyksiä löytyy, mutta ne eivät ole massiivisen pitkiä”, kertoo Kainuun kokeilua koordinoiva Mira Haataja. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Espoossa on lähes 230 000 asukasta, Kainuun kahdeksassa kunnassa yhteensä noin 78 000 asukasta.

Espoon tavoin myös Kainuu näytti vihreää valoa alusta alkaen. Haatajan mukaan kiinnostavaa uudessa kokeilussa on se, että Kainuussa toimii jo ennestään oma sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä (Kainuun sote), joka koordinoi seitsemän kunnan sosiaali- ja terveyspalveluja. Sieltä on löytynyt kokemusta siitä, miten toimia yli kuntarajojen tilanteessa, kun toiminta on hajautettu seitsemään kuntaan, ja yksiköillä on kuitenkin sama esimies. ”Yritimme saada joka kunnasta jonkin kulttuurialan toimijan ja sote-alan toimijan. Lähdemme Kainuun maakunnallisessa kokeilussa liikkeelle Espoon kokeiluun verrattuna varsin suurella volyymillä, mutta kartta ei tässä vaiheessa ole vielä täydellinen”, Haataja toteaa. Mukaan on saatu kuitenkin laajalti eri alan toimijoita kuten esimerkiksi Klubitalo Tönäri, Kajaanin Työvoimayhdistys ry, Kuhmon Kamarimusiikki festivaali, Sotkamon Makasiinimuseo, Kajaanin kaupunginteatteri, Kajaanin Runoviikko Sana ja Sävel ja Nykytanssin tuotantoryhmä Routa. Paikallisena erikoisuutena oman panoksensa Kaikukortin tarjontaan antavat myös alueen vahvat vaikuttajat, kansalaisopistot, jotka tarjoavat useita kurssejaan maksutta kaikukorttilaisten käyttöön. Kuten Espoon kokeilussa aiemmin, myös Kainuun Kaikukortti –hanketta koordinoi Kulttuuria kaikille -palvelu. ”Haluamme, että mukaan lähtevät kumppanit kokisivat toiminnan mahdollisimman kevyeksi ja helpoksi”, huomauttaa Linnapuomi. ” Pyrimme löytämään toimintatapoja, jotka istuisivat luontevasti kulttuuri-, sosiaali- ja terveystoimijoiden olemassa oleviin rakenteisiin eivätkä tuntuisi

liian raskailta. Pidämme myös aluksi koordinoinnin aika vahvasti täällä päässä.” Askel askeleelta vastuuta on tarkoitus siirtää paikallisille toimijoille. Paikallisten ääntä on haluttu muutenkin kuulla alusta alkaen. Kulttuuria kaikille -palvelu on järjestänyt alueellisia työpajoja, joissa palvelun mallia on muokattu alueen ja toimijoiden tarpeita ja resursseja vastaavaksi. Samalla on vahvistettu kulttuurin ja sosiaali- ja terveyspuolen verkostoitumista keskenään. Oman haasteensa varsinkin Kainuussa mallille tuo pitkät välimatkat. ”Vaikka Espoossakin on joskus vaikeaa liikkua, Kainuussa etäisyydet ovat jotain aivan toista”, Haataja huomauttaa. Kajaania lukuun ottamatta kunnilla ei juurikaan ole paikallisliikennettä. Tarjolla on koululaiskuljetuksia, kutsutakseja ja vammaisten kuljetuspalvelua sekä työpaikkaliikennettä, joiden kaikkien mahdollisuutta yhteistyöhön selvitellään. Ja kimppakyydit toimivat alueella toki jo perinteisestikin. Kainuun pilotti kestää vuoden 2016 loppuun. Toiveissa on, että myös siellä palvelusta tulisi pysyvää. Tähän on hyvät mahdollisuudet, sillä paikallistoimijoiden panostus ja halukkuus vaikuttavat erittäin vahvoilta. Kainuun liittokin on ollut kokeiluvuoden alusta asti mukana osarahoittajana. Eikä Kulttuuria kaikille -palvelun kunnianhimo rajoitu pelkästään Espooseen ja Kainuuseen. Ideoita on heitelty jo kevyemmän organisoinnin käynnistysmallista, jonka avulla Kaikukortti voisi levitä vauhdikkaastikin uusille alueille.

T A K U 17


Petri Pietiläinen

Suomalainen televisio ja Pamela Mandart Kun joutuu sairauden takia keskittymään toista kuukautta vain televisioon, huomaa monia kummallisia asioita. Ohjelmatarjonta on täynnä murhia, ruokaa, huutokauppoja ja tositeeveetä. Onneksi Pamela Mandartin elämäkerta antoi perspektiiviä kaiken sulattamiseen.

”Ylen liikevaihto vuonna 2014 oli 473 miljoonaa euroa, josta Yle käytti ulkopuolelta ostettavaan tuotantoon kotimassa vain 27 miljoonaa euroa. Suomen riippumattomien tuotantoyhtiöiden liikevaihto on yhteensä noin 130 miljoonaa euroa.” (Mandart, 235)

Taide- ja kulttuurikentän työntekijöistä aikamoinen osa toimii liikkuvan kuvan tuotannossa. Suomessa Yle on mahtia ja valttia, vai onko sittenkään? Kun sairaus iskee niin väsyneeksi, ettei enää pysyt lukemaan tai kirjoittamaan saati katsomaan mitään sen vakavampaa elokuvaa, ryhtyy surffailemaan kanavilla. Murhia on tarjolla aina kello 21 jälkeen lähes kaikilla normaalisti television kautta näkyvillä vaihtoehdoilla. Meillä on televisiossa niin sanottu Elisa viihde ilman mitään maksukanavaa. Herot ja Livit ynnä muut sellaiset näkyvät. Elisan kautta voin tallentaa ”pilveen” ohjelmia.

Yleisradio ostaa paljon ohjelmaa ulkomailta kuten muutkin kotimaiset kanavat. Kaupallisilla kanavilla pyörii criminalmindsit ja kovatlait. Joistakin esitetään samana päivänä eri kanavilta monia eri tuotantokausia. Yleltä tulee Kovan lain yksi versio, kaupalliselta toinen. Kaikki voi katsoa, kunhan niitä tallentaa. Ylen teema tarjoaa vain tietoruutua päivällä. Illalla sieltä tulee paras ohjelmisto. Ylen aamulähetysten jälkeen voikin sitten katsoa edellisen päivän alueuutiset putkeen.

Yleishuomio television tuijottamisesta on masentava: päivittäisiä murhia ei edes viitsi laskea. Monilta kanavilta tulee ulkomaisia ruokaohjelmia ja niiden suomalaisia versioita, ja muotia ja muuta aivotonta hömppää. Laihdutusohjelmia en nyt katsellut. Olivatkohan ne jossain piilossa? Kesken television katsomisen tulee Pamela Mandart mieleen. Hänen omaelämäkertansa Vaarallinen elämä (Nemo, 2016) ei ole pelkästään hänen ja Pekka Mandartin tarina vaan myös suomalaisen elokuvatuotannon kuvaus viimeisten 25 vuoden ajalta. Mandart iskee kovaa Yleä. Hän muistuttaa, että huolimatta sen lainmääräämästä velvollisuudesta tukea suomalaista tuotantoa, niin käytännössä se on pitänyt suurta osaa itsenäisiä tuottajia ja tekijöitä vuosikymmenet löyhässä hirressä poukkoilevan tilauspolitiikkansa takia. Ja tämän sanoo kymmeniä dokumentteja ja elokuvia tuottanut ja monesti palkittu tekijä. 18 T A K U

Mandart ihmettelee, miksi Ylen osuus on noin pieni.

Ei ollut kultakaivos

Dokumenttielokuvia tulee mutta luontodokumenttien määrä olikin sitten yllättävän pieni. Mandart ehdottaa, että Ylen pitäisi tukea kotimaista tuotantoa paljon enemmän kuin se nykyisin tekee. Hallintoneuvoston voisi pistää säästösyistä hyllylle, eikä säästää kotimaisesta Ylen ulkopuolisesta tuotannosta. Kannatettavaa! Mandart näkee kotimaisessa mediatuotannossa sen ongelman, että vain harvat tekijät pystyvät tekemään niin paljon, että heidän tekemisensä laatu parantuisi. Harvakseltaan ohjaavat tekijät eivät kehity. Laatu paranisi esimerkiksi luontoelokuvissa, jos Yle tekisi enemmän tilauksia. Riippumattomat tekijät taputtavat käsiään. Mandart muistuttaa siitä, että Yle maksaa esitysoikeuksista yllättävän vähän. Tekijät joutuvat itse keräämään tuotantorahat ja omat palkkansa. Yle tarjoaa pikemminkin kanavan, eikä aina rahaa. Tulee mieleen OKM:n seminaari, johon taiteilijoita pyydettiin ruokapalkalla, ja selitettiin, että siitähän saa näkyvyyttä. Näkyvyydellä ei makseta laskuja. Mandart kertoo, että Yle ostaa välillä kultakimpaleeksi osoittautuvan

dokumentin muutamalla tuhannella eurolla. Katsojamäärät voivat nousta satoihin tuhansiin tai jopa miljoonaan. Ylen ostopolitiikka nojaa riippumattomien tuotantoyhtiöiden haluun tehdä elokuvia. Kaupallinen menestys on toive, eikä tekemisen motivaatio, sillä se tulee tekemisen palosta sekä tärkeiksi käsitettyjen aiheiden nostamisesta esiin. Suomen julkisuudessa kadehditaan välillä esimerkiksi muiden Pohjoismaiden tv-sarjojen kansainvälistä näkyvyyttä. Elokuvien suunnitteleminen ja toteuttaminen ovat niin pitkiä projekteja, että esimerkiksi Tanskassa tehdään sitten jotain aivan eri tavalla kuin Suomessa. Laatua ja kiinnostavuutta ei tuoteta pelkästään ”mennäänpä-nyt-naimisiin” -formaateilla tai huutokauppakeisareilla saati sitten erilaisilla alapään huumoriin keskittyvillä sketsiohjelmilla. Formaattiohjelmien menestys on silmiinpistävää televisiossa. Hetken naureskelin Suomen huonoimmat kokit -ohjelmalle, kunnes näin, että tämähän oli taas formaatti amerikkalaisesta vastineesta, vai onko sekin jostain muualta sinne tuotu. Mandart kritisoi tiukasti Ylen politiikkaa mutta nostaa esiin myös sekä kehittämissuunnitelmia että Ylellä rohkeitakin ratkaisuja tehneitä henkilöitä kuten Eila Werning. Resurssien lisääminen näkyy hyvissä tuotannoissa, mutta samalla Mandart valittaa aivan aiheesta, että Yle käytännössä sanelee niin aiheet kuin tuotantohinnat. Pienen tuotantoyhtiön pitää tehdä lähes taikatemppuja pysyäkseen koko ajan hengissä ja Ylen kyydissä.

Kansainvälistyminen omasta selkänahasta Kansainvälinen läpimurtokin tapahtui sekä dokumentti- että fiktioelokuvien puolella. Ongelmaksi muodostui taas raha tai todellisuudessa sen puute. Vaikka olen seurannut elokuvateollisuuden kuvioita kohtuullisen aktiivisesti, niin Mandartin kuvaus taiteen ulkomaille viemisen hankaluuksista yllätti täysin. Kulttuuriviennistä on puhuttu jo 1990-luvulta mutta käytännössä se näyttää Mandartin kirjan valossa edelleen puuhastelulta. Kyseessä on kuitenkin mielettömän hienot teki-


jät, ja siltikin rahaa ja tahtoa puuttuu. Kulttuurivientiyksikkökin perustettiin OKM:ään vasta 2005. On hurjaa lukea, miten paljon olisi pitänyt ottaa riskiä senkin jälkeen kun suomalais-kanadalainen yhteistyöelokuva Going to Kansas City (1998) oli saanut hurjan myönteisen julkisuuden. Pitkien elokuvien rahoitus Suomessa näyttää todella haastavalta projektilta. Tekijöiden pitää olla hulluja, rikkaita tai parasta olisi että molempia. Riskiä joutuu koko ajan ottamaan, laskuja maksamaan ja toivomaan, että jostain tulee tukipäätöksiä. Ja näin ”kansainvälisimmällä” toimialalla kulttuurissa.

Varastaminen kannattaa Tällä en tarkoita sitä, että törkeästä petoksesta ehdottomaan tuomioon tuomittu Pamela Mandart olisi mitään varastanut. Mandartien tuotantoyhtiön kaatuminen oli pikemminkin seurausta media-alan vääristyneistä rahoituskuvioista kuin mistään muusta. Rahaa ei ainakaan vuoltu, vaikka lööpeistä niin voisi päätellä. Viittaan varastamisella siihen, miten Mandart kuvailee ideoiden päätymistä muiden käyttöön. Mieletöntä on lukea, miten Mandartit esittelivät televisiosarjaideoita, jotka eivät Ylelle kelvanneet. Sitten muutamaa vuotta myöhemmin Yleltä tulee täydellisesti samaan ideaan pohjautuva sarja, eivätkä tekijät olekaan Mandarteja. ”Yle noudattaa vapaiden markkinoiden ylikansallisten mediajättien liiketoimintamallia, jossa idealla ei ole suojaa.” (Mandart, 239) Väite on rankka mutta ilmeisen osuva. Pienessä maassa yksi suuri toimija pakottaa kaikki hyppimään oman tahtonsa mukaan erityisesti vakavimmissa tuotannoissa. Hömppää voi sitten tehdä kaikille kanaville. Miltä näyttäisi Mandartin resepteillä höystetty Yle? Sieltä tulisi paljon laadukkaita kotimaisia dokumentteja koko ajan myös päivällä. Luontoelokuvien määrä olisi paljon suurempi kuin nykyään. Jos toivoa saisi, Yle voisi lähettää kaikki Mandartien tuottamat luontoelokuvat. Kun niiden listaa katseli kirjan lopusta, huomasin, että olin nähnyt niistä vain muutamat. Suomalaisille suomalaisesta luonnosta ja elämistä tehtyjä dokumentteja lisää! Sitten voisi ollakin hyvällä mielillä taas sairaana.

Tällä palstalla kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestöt kertovat ajatuksiaan muun muassa koulutuspolitiikasta, työllistymisestä ja alan ajankohtaisista ilmiöistä.

HENKISESTÄ PÄÄOMASTA SYÖPÄLÄISIKSI Kirjallisuustieteen opiskelijan näkökulmasta katsottuna yhteiskuntamme henkinen tila näyttää erittäin huolestuttavalta. Käynnissä on valtava siirtymävaihe kohti pirstaleista yhteiskuntaa, jossa solidaarisuudesta ei ole tietoakaan ja ns. henkistä pääomaa voi käyttää lähinnä sytykkeenä. Poliittisen oikeiston valitsema thatcherilainen linja yhdistettynä punaniskamentaliteettiin ei kaiketi kuulu jaksolliseen järjestelmään, mutta räjähdysherkältä ainekselta se ainakin vaikuttaa. Viime aikojen mielenkiintoisinta seurattavaa on ollut Juha Sipilän hallituksen aloittama työtaistelu, jossa ammattiyhdistysliikkeelle oli asetettu valittavaksi joko yksipuolinen yhteiskuntasopimus tai tuskallinen pakkolakipaketti. Aikaisin keväällä Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder asettui itse sopimuksen puolelle vedoten pakkolakipaketin oletettuun kivuliaisuuteen. Myöhemmin valtionvarainministeri Alexander Stubb kuitenkin myönsi, että pakkolait olisivat kaatuneet perustuslakiin eikä hallitus olisi kyennyt tai edes ehtinyt saattamaan valmiiksi suunniteltua iskua työtätekevien suuntaan. Näin ollen osa edunvalvontajärjestöistä päätyi valitsemaan sähkötuolin ja giljotiinin väliltä tietämättä, että toinen vaihtoehdoista on bluffia. Kun ay-liikkeen kutsuminen mafiaksi on tänä päivänä muotia, voidaan kai vastavuoroisesti todeta, että osa järjestöistä hyppäsi hädissään ilmaan ennen kuin olivat edes katsoneet, onko siellä peiton alla se hallituksen tuoma hevosen pää vai ei. Taide- ja kulttuurialalle joskus valmistuvana nykyisessä tilanteessa erityisesti hiertää itsensä työllistävien freelancereiden aseman heikentäminen. Työelämän sirpaleisuus etenkin tällä alalla on raakaa todellisuutta, eikä nykyisessä ilmapiirissä näytä olevan itsestään selvää, että taiteilijalle tai alan asiantuntijalle maksettaisiin kelvollinen korvaus tehdystä työstä työttömyyskorvauksista puhumattakaan. Koska pelkkä potentiaalinen näkyvyys ei ole käypää valuuttaa ruokakaupassa, voimme sanoa, ettei nälkäpalkalla työskenteleminen ole kenenkään edun mukaista. Tämä on huomattu jo perinteisen teollisuuden puolella, mutta TAKUn piiriin kuuluvilla aloilla joudutaan edelleen polvistumaan almujen edessä. Tätä suuntaa on muutettava ja yksi ratkaisu on toimintakulttuurin muutos kohti päämäärätietoisempaa toimijuutta torjuntavoittolinjan sijasta. Kirjallisuustieteilijältä tietenkin odotetaan vertauskuvaa kirjallisuuden maailmasta, joten kai se on pakko antaa teennäisyyden uhallakin. Franz Kafkan novelli Muodonmuutos alkaa seuraavasti: ”Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta, hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Kauhistuttava tilanne vaikuttaa absurdiutensa takia turvallisen etäiseltä, mutta käytännössä vastaavanlainen ilmiö on jo tapahtunut poliittisessa mielessä. Selkää ei vielä korista kova hyönteisen suojakuori, mutta silti sosiaalinen asema on kuin syöpäläisellä. Kafkan novelli päättyy päähenkilön kuolemaan ja porvarillisen idyllin pelastumiseen. Tämä ei saa toteutua yhdenkään Suomessa toimivan taide- ja kulttuurialan ammattilaisen kohdalla, joten nyt on aika ryhtyä muuttamaan politiikan suuntaa ennen kuin tilanne leviää kokonaan käsiin. Antti-Veikko Labbas Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen opiskelija T A K U 19


p a n u h ä m e e n a h o                       

20 T A K U


Marika Ahlavuo koordinaattori, tiedetuottaja

Tarina hahmojen takana.© Marika Ahlavuo

Kulttuurituottaminen luo visuaalisia tarinoita uusilla 3d-menetelmillä Kulttuurihistorian kokemuksellisuus laajentuu, kun teknologia ja virtuaalisuus herättävät historian hahmot eloon. Pelillisyys ja visuaalisuus yhdistettynä lisättyyn todellisuuteen laajentavat tarinankerronnan mahdollisuuksia. Onnistuneella kulttuurin, taiteen ja tieteen elementtien yhdistämisellä luovuuteen ja aitoihin kohteisiin saadaan elämykselllisyyttä ja osallistamista.

Kulttuurin ja tieteen kohtaaminen Humakin ja Metsähallituksen LightsOn! -hankkeessa herätetään tositarinoihin tai vahvoihin uskomuksiin perustuvia hahmoja eloon Raaseporin ja Kuusiston linnanrauniokohteissa. Opiskelijatiimi on tarkentanut hahmojen tarinoita fyysisiin paikkoihin. Toisaalta Aalto-yliopistossa COMBAT-hankkeessa on kehitetty erilaisten kamera- ja mittauslaitteistojen soveltuvuutta 3D-digitalisaatioon. Kuningas Kristian II:n roolissa Timo Parkkola.. © Hannu Hyyppä T A K U 21


20 kameran kameraseinä tuotantokäytössä. Kuvassa hahmojen käsikirjoittaja Kerttu Lehto. © Hannu Hyyppä

3d hahmo syntyy. Kuvassa Henrik Jansson, Metsähallituksesta. © Hannu Hyyppä

Maskeeraaja työssään. © Marika Ahlavuo

Matti Kurkela näyttää kuinka käsiskannerilla saa 3d-kuvia tuotettua. © Marika Ahlavuo

Älykäs erikoistuminen sekä uudenlaiset avaukset pitävät huippututkimus- ja kehitystoiminnan kiinni yhteiskunnan haasteissa. Uudenlaisille tekijöille, jotka ovat aktiivisia eri toimijoiden yhdistämisessä vaikkapa kulttuurin ja taiteen välimaastossa on suuri tarve. Teknologia on tehnyt ison harppauksen käyttäjäystävällisempään suuntaan. ”Haavena on myös tiedetuottajan roolin löytyminen ja määrittäminen. Tulevaisuudessa virtuaalisuus ja 3d-tulostus saadaan hyödynnettyä paremmin vaikkapa lavastuksiin ja produktioihin. Tuottajilla on hyvä mahdollisuus yhdistää eri alan toimijoita kulttuuripuolen tapahtumia tai elämyksiä toteuttamaan,” kertoo mittauksen ja mallinnuksen professori Hannu Hyyppä Aalto-yliopistosta.

Kulttuurin visualisoituminen Kulttuuri muuttuu ja on jo muuttunut kaikilta osin visuaalisemmaksi. Uudet tekniset mahdollisuudet, kuten vaikkapa 3d-kuvaus tuo mukanaan 22 T A K U

vielä runsaasti uusia tapoja hyödyntää visuaalisuutta vaikkapa markkinoinnissa ja kävijäkokemuksen kehittämisessä. ”Aalto-yliopiston kanssa tehtävä yhteistyö auttaa löytämään uudenlaisia kulttuurin esittämisen tapoja ja testaamaan niitä nopeasti myös käytännössä,” pohtii innovaatiopäällikkö Timo Parkkola Humakista.   Elämyspainotteinen peli hahmoineen sijoittuu Metsähallituksen rauniokohteille mm. Raaseporissa ja Kuusistossa. Lights On!-hankkeen yhtenä tarkoituksena on luoda historiallisten matkakohteiden verkosto mm. Suomen ja Viron välillä. Kohteet heräävät eloon sosiaalisessa mediassa, jolloin uudet asiakkaat löytävät vierailukohteet. Paikalliset yrittäjät saavat myös uudenlaista näkyvyyttä tuotteilleen ja toiminnalleen. ”Humakilla on onnistunut tapa osallistaa ja innostaa opiskelijoita tekemään yhteiskunnallisestikin merkittävää harjoitteluyhteistyötä Lights on!-hankkeessa,” toteaa puistojohtaja Henrik Jansson Metsähallituksesta.

Tuottajan roolista rajapintayhteistyössä ”Kulttuurituottajalla on oltava rohkeutta ja kiinnostusta testata omia taitojaan monialaisissa ja uudenlaisissa toimijaympäristöissä. Horisontaalisen osaamisen yhdistäminen eri alojen sisältöosaajien toimintaan on tuottajalle ominainen taito. Toimintaa voidaan verrata tulkkaukseen. Tarinankerronnan ja mittatarkan digitaalisen valokuvamaisen aineiston tuottaminen peliksi ei ole nopeaa eikä helppoa. Monta teknistä kysymystä ja tarinallista faktatietoa on ratkaistava ennen historian hahmojen henkiin heräämistä,” pohtii Nina Luostarinen.

Case: 3d hahmokuvakset Logomolla Turussa Humak tarjosi tutkimuksellisesti mielenkiintoisen tilaisuuden testata Aalto-yliopiston kameraseinää ja mittalaitteistoa. Tutkijat virittivät saliin 20 kamerasta koostuvan kuvausseinän. Kuvista muodostuu


Lisätietoja:

Puoliautomaattisesti laskettu pistepilvi. Kuvassa Timo Parkkola. © Matti Kurkela ja JP Virtanen

Automaattisesti laskettu pistepilvi. Kuvassa Nina Luostarinen. © Matti Kurkela ja JP Virtanen

kolmiulotteinen hahmo, jota voidaan käsitellä esim. pelissä eläväksi hahmoksi tai 3d pienoismallitulostukseksi. Päivän aikana otettiin myös satoja tilannekuvia jaettaviksi tilaisuuteen osallistuville. Nina Luostarisen johdolla oli opiskelijavoimin tuotettu vaatetus ja habitus 55 historian hahmolle. Hahmoina toimivat niin opiskelijat kuin Metsähallituksen väki ja Aallon tutkijat. Maskeeraajat hoitivat oman tärkeän osansa ammattitaidolla ja aikaa tuhlaamatta.

Valokuvamaisuus tarinankerronnan taustalla Mittaus- ja valokuva-aineiston käsittelyä testataan 3d-hahmokuvauksissa saadun materiaalin osalta. ”Tutkimuksessa pääsee harvoin kokeilemaan mittauskaluston rajoja 55 erilaisen asun pintamateriaalin heijastuvuuskäyttäytymisestä yhden päivän aikana. Sovelluskohteet tuovat tutkijan arkeen mukavaa vaihtelua”, toteaa 3d-studioista vastaava projektipäällikkö ja muotoilija Matti Kurkela Aalto-yliopistosta.

Elämykset syntyvät herättämällä keskiajan hahmot eloon ”Henkilöhahmoja voidaan lisätä luonnollisiin kohteisiin ja yleisöt voivat näiden kautta päästä lähes autenttisesti kosketuksiin hahmojen kanssa ja elää osana kertomusta. Tärkein uusi mahdollisuus tarinankerronnalle onkin lisätty todellisuus niin, että tarinaan saadaan elementtejä todellisuudesta eikä toisinpäin, jossa todellisuuteen lisätään fiktiivisiä elementtejä. Se erottaa mielestäni taiteen ”todellisuuden maustamisesta”, toteaa Parkkola. Tavoitteena on tulevaisuudessa esim. Raaseporin linnalla käydessä ottaa selfiekuva linnassa vaikuttaneen hahmon kanssa ja jakaa tuo käynti ystävien kanssa yhteisöllisesti merkittävänä elämyskokonaisuutena. Kolmen tahon yhteinen toivelista on pitkä eikä kaikkia tarinan osia voida vielä toteuttaa, mutta hahmojen osalta on lähdetty tarina- ja kokeilumieli edellä.

Hannu Hyyppä, professori, Aalto-yliopisto, Mittauksen ja mallinnuksen instituutti. Laserkeilauksen huippuyksikkö (SA) Nina Luostarinen, Asiantuntija Humak. Vastaa mm. Lights On! -hankkeesta sekä monialaisesta verkostoyhteistyöstä. Timo Parkkola, Innovaatiopäällikkö Humak. Vastaa Humakin TKIprosessin toimivuudesta ja toiminnan sisältöjen edelleen kehittämisestä.   Humak kouluttaa työelämään suuntautuneita kulttuurituottajia, yhteisöpedagogeja sekä viittomakielen- ja tulkkausalan ammattilaisia. Opiskelijat hyödyntävät työelämäharjoitteluissa omaa työkokemustaan uudenlaisissa monialaisissa hankkeissa, kuten Lights On! -hankkessa. Henrik Jansson, Metsähallitus, Puistonjohtaja   Metsähallitus vastaa kulttuuriperintökohteiden säilymisestä valtion mailla. Metsähallitus sai valvontaansa vuoden 2014 alusta lukuisan määrän kulttuuriperintökohteita Museovirastolta. Mukana ovat myös Lights On! projektissa mukana olevat Raaseporin linnanrauniot 1300-1500-luvuilta sekä Kuusiston linnanraunio 1300-luvulta. Matti Kurkela, projektipäällikkö, TkL, TaM, Aalto-yliopisto   Aalto-yliopistossa toimivan Rakennetun ympäristön mittauksen ja mallinnuksen instituutin yhtenä tehtävänä on tuoda tutkimustietoa mahdollisimman nopeasti yhteiskunnan käyttöön. Laserkeilauksen huippuyksikkö (SA) tekee maailmalla tunnustettua huippututkimusta. Olennaista toiminnalle on vahva verkottuminen ja verkostojen osaamisen nivominen uudenlaiseksi tekemiseksi innovatiivisten avausten ja läpimurtojen kautta. Mittaus- ja mallinnustutkimus on maailman huippua. Huippuyksikön yksi tehtävä on tuoda tutkimustieto yhteiskunnan osaamiseksi mm. STN-Combat-hankkeessa.   ”Kameroilla ja skannereilla tehdään hahmoista kolmiulotteisia pistepilviä, joista työstetään 3d-malleja.”

marika.ahlavuo@aalto.fi. Aalto-yliopisto. Mittauksen ja mallinnuksen instituutti. Laserkeilauksen huippuyksikkö (SA). Metropolia Ammattikorkeakoulu (Rakennus – ja arkkitehtuuri).

T A K U 23


M a a r i t H o n k o n e n - S e pp ä l ä Kirjoittaja työskentelee valmentaja-lehtorina Humakin Jyväskylän kampuksella.

Kulttuurituotannon harjoitteluista potkua opintoihin ja ammatilliseen kasvuun

paristakymmenestä eri maasta. Harjoittelupaikka on riippuvainen vain opiskelijan omasta luovuudesta ja yrittäjyydestä. ”Humak-opinnoissa on ehdottomasti parasta ollut koulun tarjoama mahdollisuus opiskella ulkomailla. Opinnot ovat varsin joustavia ja niistä saa helposti oman näköiset. Myös Humakin tapa opiskella tekemällä on itselleni sopiva, vaikka valmennuspedagogiikkaan tottuminen ottikin oman aikansa. Mielestäni meillä on myös lämmin ilmapiiri”, kertoo kaksi kertaa Islannissa harjoitteluja tehnyt ja puoli vuotta Saksassa vaihdossa ollut Korpela.

Tulevaisuus avoinna

Suvi Korpela opiskelee Humakissa kulttuurituottajaksi (AMK) ja tekee par’aikaa harjoitteluaan ja viimeisiä opintojaan Reykjavikissa elokuva- ja tv-tuotantoyhtiö Sagafilmissä. ”Harjoitteluissa olen oppinut myös sen, että verkostot, joita opintojen ja harjoittelujen aikana luodaan, ovat hirmu tärkeitä tulevaisuuden kannalta. Tämä ala on semmoinen, että joku tuntee aina jonkun, ja ehkä tällä ”jollakulla” saattaakin olla sinulle tulevaisuudessa projekti tai jopa työpaikka tarjolla”, pohtii kesäkuussa tutkintotodistuksen saava Korpela. Kuva Suvi Korpelan oma kuva-arkisto

”Harjoitteluissa se todellinen oppiminen tapahtuu. Korkeakoulun kurssit ja projektit ovat tietysti myös tärkeitä, mutta harjoitteluissa koen oppineeni eniten. En ainoastaan alasta, vaan myös itsestäni; millainen olen työntekijänä, kuinka käyttäydyn stressitilanteissa ja miten niistä selviydyn”, kertoo kulttuurituottajaopiskelija (AMK) Suvi Korpela (23). Suvi aloitti opintonsa Humanistisen ammattikorkeakoulun Jyväskylän alueyksikössä syksyllä 2012. Nyt opintojen loppusuoralla Suvi on 3500 kilometrin päässä Reykjavikissa. ”Olen maailmalla oppinut, että oma osaaminen pitää tuoda rohkeasti esille, ja kohteliaisuudet kannattaa ottaa ilolla vastaan. Var24 T A K U

sinkin Islannissa olen oppinut työkavereiden avustuksella, että ei se ole niin paha asia, jos osaa itsevarmasti kertoa, missä on hyvä”, pohtii Korpela, mutta muistuttaa, että nöyränä kannattaa myös pysyä. ”Kehut tulee osata ottaa vastaan, sillä se auttaa oman ammatti-identiteetin muodostamisessa. Niiden ei saa kuitenkaan antaa nousta hattuun, eihän kukaan tykkää kusipäistä. Mielestäni hyvä asenne harjoitteluihin on "taivu, mutta älä taitu".”

Verkostot tärkeitä Kulttuurituottaja (AMK) opinnot ovat laajuudeltaan 240 opintopistettä eli kestävät noin neljä vuotta. Humakissa on laajat kontaktit eri eurooppalaisiin korkeakoululuihin ja harjoittelupaikkoihin. Kaikkiaan opiskelijoilla on mahdollisuus valita esimerkiksi Erasmus-kumppaneita

Korpela muutti Kotkasta 17-vuotiaana Turkuun opiskelemaan mediaassistentiksi. Sitten olivat vuorossa kulttuurituottaja-opinnot ympäri Euroopan. ”Kuvittelin tulevaisuuteni olevan vahvasti tapahtumatuotannon puolella, mutta toisin kävi. Ajauduin huomaamatta markkinoinnin pariin ja tällä hetkellä työskentelen Sagafilmin markkinointi- ja myyntiosastolla. Elokuva- ja TV-ala on mielestäni niin mielenkiintoinen, että harjoittelun päätyttyä ja valmistuttuani Humanistisesta ammattikorkeakoulusta haluan jatkaa samojen asioiden parissa. Tällä hetkellä tuntuu myös vahvasti siltä, että kesän jälkeen haluan palata kotiin ja alkaa rakentaa tulevaisuuttani Suomessa, mutta toisaalta, koskaan ei voi tietää mihin elämä vie ”, pohtii Korpela.

Valtakunnallinen verkostoammattikorkeakoulu Humakissa voi opiskella kulttuurituottajaksi (AMK) tai yhteisöpedagogiksi (AMK) tai tulkiksi (AMK) viittomakielessä. Nuorten koulutuksen lisäksi Humakissa on monimuotosekä ylempää ammattikorkeakoulukoulutusta (YAMK) sekä toimialojen tutkimus-, kehitysja innovaatiotoimintaa (TKI). Avoimen ammattikorkeakoulun tarjonta on myös laajaa. Lisätietoja saa www.humak.fi


O u t i S a lo n l a h t i

K o l u m n i : E l e n a G o r s c h k o w - S a lo n r a n ta

Kirjoittaja on suunnittelija ja saavutettavuusasiantuntija Kulttuuria kaikille -palvelussa.

Tuottaja, muistatko saavutettavuustiedot? Kesä lähestyy. Pian Suomen lukuisat festivaalit sekä kulttuuritapahtumat täyttävät kaupungit, pellot ja niemennotkot. Ehkä sinäkin järjestät kesällä jonkun tapahtuman? Muistathan siinä tapauksessa viestiä tapahtuman saavutettavuudesta ja esteettömyydestä! Saavutettavuustiedot ovat olennainen osa viestintää sekä asiakaspalvelua. Tiedoista voi hyötyä kuka tahansa kävijä, esiintyjä tai vaikka talkoolainen. Tieto siitä, onko tapahtumassa esteettömiä autopaikkoja, esteetöntä wc:tä tai tulkkausta esimerkiksi viittomakielelle, voi auttaa kävijää suunnittelemaan käyntiään. On helpompi päättää esimerkiksi, tarvitseeko tapahtumaan avustajan tai oman tulkin, mitä mahdollisia apuvälineitä ottaa mukaan, tai millä kulkuvälineellä paikalle kannattaa saapua. Kulttuurikävijät joutuvat usein näkemään runsaasti vaivaa saadakseen totuudenmukaista tietoa kulttuuritapahtumien ja -palvelujen saavutettavuudesta. Tämä käy ilmi mm. Vammaisten ihmisten kokemukset taide- ja kulttuuripalvelujen käyttäjinä -selvityksen tuloksista (Kähkönen 2012). Usein tietoja tapahtumista ei ole helposti saatavilla, ne ovat puutteellisia, tai asiasta tarkemmin tietävän henkilön tavoittaminen on työlästä. Kun laatii saavutettavuustiedot huolellisesti ja viestii niistä selkeästi, voi asiakaspalveluun tulevien kysymysten määrä vähentyä, ja ajantasaiset tiedot auttavat myös henkilökuntaa kertomaan asiakkaille tiloista ja palveluista. Todennäköisesti myös tyytyväisten kävijöiden määrä lisääntyy! Kannustan kaikkia takulaisia laittamaan saavutettavuustiedot kuntoon verkkosivuilleen! Tietojen tuottamisessa auttaa Kulttuuria kaikille -palvelun opas Entä saavutettavuus? Ohje kulttuurikohteen saavutettavuudesta viestimiseen. Ohje julkaistaan myös ruotsiksi ennen kesää. Lisäksi tapahtumajärjestäjää auttaa Tapahtumia kaikille! -opas, jonka tarkistuslista on saatavilla myös ruotsiksi. Molemmat oppaat voi ladata maksutta Kulttuuria kaikille -palvelun verkkosivuilta: kulttuuriakaikille.fi/ saavutettavuus_tietopaketit_ja_oppaat

TAIDETTA KANSALLE

Hallitusohjelmaan on kirjattu erilaisia kärkihankkeita. Osaamiseen ja koulutukseen liittyen on muutamia, joista neljäs haluaa parantaa taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta. Hankkeessa on kaksi kirjattua toimenpidettä: 1. Parannetaan epätasaisesti jakautunutta taiteen perusopetuksen ja lastenkult tuurin saatavuutta taiteenalakohtaisesti maan eri osissa sekä edistetään lasten ja nuorten luovia taitoja. 2. Laajennetaan prosenttitaiteen periaa tetta yhteistyössä sosiaali- ja tervey denhuollon kanssa taiteen hyvinvoin tivaikutusten tukemiseksi. Toimenpiteisiin on kirjattu hyvinkin yksityiskohtaisesti, kuinka tavoitteeseen päästään, mukaan lukien koulurakennusten hyötykäyttö kulttuuritoiminnassa sekä kuinka jokaisella kunnalla on käytettävissä lastenkulttuurin osaaminen sekä eri keskuksien tuottamat taide- ja kulttuuripalvelut. Tavoite on hyvin kunnianhimoinen, mutta toisaalta juuri sellaista, mitä on kaivannut vakavasti otettavaksi. On myös hienoa, että ääneen todetaan kulttuurin hyvinvointivaikutukset – tähän asti siitä puhuminen on tuntunut humanistien höpinältä kun taas nyt se on kärkihankkeena poliittisen päätöksenteon ns kovassa ytimessä. Mutta. Kyllähän tämän rahoitus mietityttää. Hallitus on kunnostautunut leikkaamalla, ei lisäämällä. Ratkaisuksi on tarjottu ns prosenttitaiteen periaatteen laajentamista. Prosenttitaide on ollut tähän asti tuttu lähinnä rakennushankkeista, joissa noin prosentti rakentamisen kustannuksista on sijoitettu taiteeseen. Laajen-

tamisella periaate levitettäisiin julkisen sektorin eri palvelujen piiriin (vanhukset, lapset, sosiaali- ja terveydenhuolto) ja taide ymmärretään myös muutoin kuin visuaalisena taiteena. Prosenttiperiaatteessa myös noudatettaisiin uudenlaista kokeilukulttuuria, joka olisi joustava ja nopea, josta löydettäisiin uusia pysyvämpiä toimintamalleja. Rahaa on tarjolla kahden miljoonan rahoitus kunnille kolmeksi vuodeksi. Mikäli tämä saadaan toimimaan, voi mullistus olla erinomainen kulttuurin ja taiteen kannalta. Rahasumma ei ole kuitenkaan kovin iso ja onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka raha jyvitetään suurten kasvukeskusten ja pienempien kuntien välillä. Ja onko suurissa kasvukeskuksissa isompi kilpailu tuottamisesta ja miten laatua valvotaan esimerkiksi siellä, missä kilpailu on pienempää? Kuinka kokeilukulttuurista saadaan vakiinnutettua pysyviä asioita tällä rahalla? Palvelisiko tämä kohderyhmän intressejä ja päästäänkö tällä lähellekään tavoitteita? Paljon kysymyksiä, joihin ei taida vielä olla vastauksia. Toivon kuitenkin, että hallitus käyttää mahdollisimman laajaa pohjaa kehittämiseen sekä uudistuksiin, jotta voitaisiin päästä sellaisiin kompromisseihin, joiden kanssa voidaan elää. Tässä vaiheessa hanketta lienee vielä mahdollista tuoda esiin mielipiteitä ja aloitteita. Kulttuurin ja taiteen parissa työskentelevien kannattaa olla hereillä ja nostaa pulmia aktiivisesti esille, jotta mahdollisuus kehitykseen konkretisoituisi yhteisöä rikastuttavasti.

Kolumnisti keskustelee säännöllisesti talousasioista Ylen Aamu-tv:n Jälkipörssi-ohjelmassa. T A K U 25


T e k s t i j a k u v a t:

M e r j a I s o t a lo

M

Ruoasta ruokailuun, ravinnosta rauhaan ja rakkauteen

Tarjolla on paljon ja kaikkea, kun kysymys on ruoasta. Ravintotietoutta ja ruokareseptejä tarjoillaan lehdissä, televisio-ohjelmissa ja verkossa niin, että alkaa jo kyllästyttää. Jakautuminen ihmisten välillä on suurta: gourmethifistelijöistä jääkaappijätkiin, makkaraäijistä vegaanityttöihin, ylensyöjistä anorektikkoihin. Perinteiseen suomalaiseen ruokailuun kuuluneet perheiden yhteiset ateriat ovat harvinaistuneet, perheet syövät yhteisen aterian vain 1,7 kertaa viikossa.

Aluksi ruoka ja syöminen olivat food designer Marijen tuotteena, mutta ajatukset muuttuivat ja syvenivät. Hänen mukaansa luonto designaa ruoan eikä hänen itsensä siis tarvitse tehdä sitä. Se mitä menee sisälle, se tulee myös ulos.   – So I designed food and shit, Marije Vogelzang kertoo tiedotustilaisuudessa. Marije Vogelzang on miettinyt ruoan ja ruokailun merkityksiä hyvin monesta näkökulmasta. Hän pohti myös sitä, miksi kasvisruoat piti toteuttaa kuin liharuokina, erimerkiksi hampurilaiset ja kasvispihvit. Niinpä hän loi kasvispohjaisten fantasiaeläinten joukon, kuten herbastin ja pontin. Näillä eläimillä on kullakin oma alkuperämaa ja ulkonäkö, mutta niillä on myös ominaisuuksia, jotka helpottavat niiden asettamista ruokapöytään ja syömistä.

Ruoka keskusteluttaa Jatkuvasti saamme lukea uusista tutkimuksista, mikä milloinkin on terveellistä syötävää. Samalla tuodaan yhä uudelleen esille suomalaisten ruokatottumusten huonoja puolia, liikaa voita, liian vähän kasviksia. Valistus on kyllä mennyt pitkälti perille ja kyllä jokainen itsestään ja perheestään huolehtiva katsoo, mitä suuhunsa laittaa. Viime aikoina on paljon ollut esillä myös se, miten ruokaa tuotetaan ja kuka sen tuottamisesta hyödyn eli rahat ottaa. Ruoan tuotannon ekologisuus ja eettisyys puhuttavat, kotimaisuus ja ulkomaisuus asetetaan vastakkain ja lähiruoan arvostus kasvaa kaiken aikaa. Ruoan hinta on noussut Suomessa 2000-luvulla 18,7 prosenttia, kun EU-maiden keskiarvo on 9,7 prosenttia. Tuottajahinnat ovat kuitenkin laskeneet.

Ruoasta ruokailuun Kaikkien näiden keskustelujen jälkeen onkin virkistävää kuunnella ruokailumuotoilija Marije Vogelzangin ajatuksia ruoan merkityksistä. Hänelle ruoka ei ole vain ravintoa, jota on pakko syödä pysyäkseen hengissä, vaan ruoalla on paljon muitakin merkityksiä ihmisen hyvinvoinnille ja ihmisenä olemiselle.

26 T A K U

Ravinnosta rauhaan ja rakkauteen Marije Vogelzang on hollantilainen eating designer, joka on inspiroitunut ruokailuun liittyvistä sosiaalisista ja kulttuurisista piirteistä. Hänen monella tavalla kantaaottavia ruokailuelämysteoksiaan on esitetty ympäri maailmaa hyvin monenlaisissa ympäristöissä ja erilaisten ihmisten kanssa. Vogelzangin ruokailuteoksissa on aina kysymys enemmän ihmisestä kuin pelkästä ruoasta ja ruokailusta. Hän korostaa vuorovaikutusta ja tarinoita, ruoka on hänelle väline tutkimiseen, mielenkiinnon herättämiseen, mutta myös nautintoon. Yleisö osallistuu tapahtumiin performanssien tapaan. Esimerkiksi Eat Love Budapest -tapahtumassa romaninaiset ruokkivat kolmen päivän ajan yleisöä kertoen samalla elämästään ja ruokamuistoistaan, kevyen verhon takaa.

Aikanaan Vogelzangilta pyydettiin joulutapahtumaa ja kun hän lopulta suostui, syntyi joulupäivällinen, jonka neljätoista osallistujaa nauttivat ateriansa pöytäliinojen läpi. Ei ollut merkitystä pukeutumisella tai muullakaan olemuksella, tasa-arvoisessa tilanteessa oli helpompi tutustua toisiin ennestään vieraisiin ihmisiin. Tapahtuma toteutettiin mm. Japanissa, jossa tapakulttuuri on samantyyppistä kuin Suomessa. Pidetään tietty etäisyys sekä fyysisesti että henkisesti, mutta tällä aterialla osallistujat tulivat lähelle toisiaan ja nauttivat ruoan lisäksi yhteisyydestä. Rotterdamin museossa Vogelzang järjesti ruokatapahtuman, jonka teema lähti pahoin pommitetun Rotterdamin kaupungin sodan jalkoihin jääneiden asukkaiden ruokamuistoista, nälästä mutta myös niistä mausteista, joita silloisten lasten äidit olivat käyttäneet. Tapahtuman


osallistujat palasivat tahtomattaan takaisin noihin äitiensä ruokapöytiin. Aivot palauttivat mieleen pois painetut muistot tuoksujen ja makujen kautta. Yhteisyys ja yhteisöllisyys ovat tämän päivän käsitteitä, joita kuulee jatkuvasti. Marije Vogelzang kertoo jälleen esimerkin siitä, miten niitä voidaan rakentaa ruoan ja ruokailun avulla. Lähtökohta on siinä, että jokaisesta meistä tuntuu oudolta, jos joku muu, vieras ihminen, alkaa syöttää meitä, vaikka tilanne olisikin se, ettemme pysty syystä tai toisesta syömään itse. Kun laittaa silmät kiinni, ruoka on helpompi vastaanottaa, tuntuu anonyymiltä. Vogelzangin tapahtumassa syötettävä peitet-

T

tiin ohuella kankaalla niin, että vain suun kohta oli avoin. Ruoka oli tuttua, muistettavaa. Lopputuloksena toisilleen vieraat ihmiset olivat lempeitä toisilleen, ottivat kädestä kiinni ja pyyhkivät lautasliinalla suupielet.

tämän ajan pakolaisongelmiin, ihmisten tuntemaan hätään ja epävarmuuteen. Vogelzangin ajatusten ja kokemusten mukaan pienten tekojen kautta syntyy vaikuttavuutta ja inhimillisyyttä.

A Couple of Little Things

Tämän teoksen ja tapahtuman teemaan ja sisältöön vaikutti toinen taideteos, Pekka Paikkarin Historian kerrostumia, joka on kiitollisuudenosoitus Ruotsin kansalle suomalaisten sotalasten vastaanottamisesta. Monumentaalinen teos sijaitsee Lampan talon sisäpihan seinällä eli paikalla, jossa Marije Vogwelzangin yleisön osallistava ruokailutapahtuma järjestetään.

Marije Vogelzang tekee yhteistyössä Food Camp Finlandin ja Ravintola Olon kanssa ruokailutaideteoksen ja -tapahtuman nimeltään A Couple of Little Things osana Helsinki Design Weekin ohjelmaa ensi syksynä. A Couple of Little Things pohjautuu toisen maailmansodan sotalapsiteemaan ja ottaa samalla kantaa

Marije Vogelzang:

A Couple of Little Things Food Camp Finland ja Ravintola Olo, Lampan talon sisäpiha, Helenankatu 2, Helsinki  6.–8.9.2016 klo 20, 21 ja 22 (kesto 50 min) 

Liput 40 euroa+ toimituskulut (Lipunmyynti Tiketissä, www.tiketti.fi)

T A K U 27


Annakaisa Anttila

V a l o k u v a t: Byron Bay Bluesfest / Graig Parry & Joseph Mayers Auckland City Limits / Bradley Garner

Tuottaja-Anttilan matkakirje

down under:

Australia & Uusi-Seelanti Kuusi päivää, kaksi maata ja kaksi eri festivaalia sekä yksi lempibändi. Kahdesti keikalla, ensin keskivertoisena ja toisella kertaa parhaassa vedossa koskaan. Maaliskuussa opin uutta Australiassa ja UudessaSeelannissa. Ensimmäisen kerran Uudessa-Seelannissa järjestetyn Auckland City Limitsin (ACL) jälkeen oli neljä päivää aikaa siirtyä Australian Byron Bayhin Bluesfestille. Kaupunkifestivaalilta leirintäfestivaalille. Eri

maa, eri valuutta, eri aika. Kaksi festivaaliviikonloppua putkeen. Vanhojen ystävien kanssa ensin, toisella festarilla omassa seurassa kohdaten uusia ihmisiä.

Hämmästyin. Nauroin. Itkin. Nautin. Oivalsin. Olin onnellinen. Molemmissa tapahtumissa alkoholisäädökset saivat minut hämmästyneeksi. Keskellä kaupunkia puistossa järjestetty ACL oli toimitta-

nut hakemuksensa todennäköisesti Aucklandin tiukimmalle viranomaiselle. Alkoholia pystyi nauttimaan aidattomalla alueella, mutta ei ennen ikätarkistusta. Yksi uusi ranneke käteen ja jonottamaan. Lopputuloksena kädessä oli korkeintaan 3,5 % vahvuinen juoma. Australiassa myynti oli rajoitettu tuntien mukaan, keskellä päivää sai ostaa useamman juoman tunnissa, viimeisinä tunteina vain yhden. Säädöksiä, rajoituksia ja ohjeita. Jokaisella festivaalilla todella on omat haasteensa. Tuore listojen tähti Elle King sai ajattelemaan, että musiikkimaailma tarvitsee joukkoonsa myös rääväsuita. 10 000 hengen yleisöä ei ole kaikista helpoin saada purskahtamaan nauruun helteisenä päivänä. Bluesfestillä King onnistui tässä täydellisesti. Yksikään laulu ei alkanut ilman entisen poikaystävän maahan polkemista verbaalisesti. Kun artisti ei säästellyt sanojaan, hän voitti yleisön puolelleen. Hän yllätti ihmiset nauramaan. Texasista lähtöisin oleva City Limits -festivaalibrändi vasta luo perinteitä

28 T A K U


kappale, jonka yleisö lauloi alusta loppuun oli yksinkertaisesti kaunis. Niin kaunis, että kokenut tuottajakin alkoi itkemään.

Uudessa-Seelannissa. 25 000 ihmisen yleisöllä on vielä vuosia edessä seurata minkälaiseksi Aucklandin festivaali rakentuu. Byron Bayn Bluesfestin 26 vuoden historian pystyi näkemään alueella. Alueella nähtävät lapsiperheet kasvattavat uutta kävijäkuntaa, jota on jo reilu 100 000 vuodessa nytkin. Yllättävän monen keski-ikäisen seurana kulki perheen teini-ikäinen, enkä usko että heitä oli pakotettu mukaan festaroimaan. Australiassa vallitsi ainutlaatuinen tunnelma, joka rakentui monipuolisesta yleisöstä. Puolella kävijöistä oli päällään edellisten vuosien festivaalipaitoja. Oivalsin, että olin hyvin uskollisen kävijäkunnan keskellä. Festivaalit toisella puolella maailmaa opettivat, että kummallisia säädöksiä on kaikkialla. Suomessa viranomaiset huolehtivat anniskelualueiden aitauksista kun toisaalla ei sallita kuin laimennetun oluen myyn-

tiä. Tunnelma ei onneksi ole viranomaisten vastuulla. Eikä sitä takaa suuri tuotantobudjettikaan. Ihmiset luovat sen. Ja tunnelma on se, joka paljastaa festivaalista tärkeimmän. Ja se lempibändi! Tai oikeastaan yksi monista. Amerikkalainen The National, jonka olin nähnyt monesti aiemminkin esiintymässä. Ensimmäisellä keikalla Aucklandissa fiilistelin, mutta illan pimentyessä Australiassa paahtavan kuuman päivän jälkeen teltassa soittanut The National oli kaikkea mitä festivaalikeikalta voi haaveissaan odottaa. Akustisena soitettu viimeinen

Suomen kesä alkaa jo hetken kuluttua. Sekä festivaalisesonki! Mitä jos tänä vuonna sinäkin lähtisit opintomatkalle? Uutta voi oivaltaa ja ideoiden kanssa palata kotiin yhtä lailla Suomen rajojen sisällä. Jos rockfestivaalit ovat kokematta, niin yritä mahduttaa yksi kalenteriisi. Voin taata, että tulet yllättymään tapahtumien korkeasta tasosta ja monipuolisuudesta kotimaassa. Mitä minä teen? Katselen junalippuja Savonlinnaan. Euroopan suurimpien festivaalien rinnalla haluan kokea uutta kotona ja tänä vuonna käännän katseeni kohti Savonlinnan Oopperajuhlia. Uskon, että Olavinlinnassa tämä tuottaja oivaltaa! Tiedä vaikka myös itkisi kauneudesta jälleen.

Annakaisa Anttila on Ruisrock-festivaalin vastaava tuottaja, joka on virkavapaalla syksyyn 2016 asti. Hongkongin jälkeen hän matkusti Australian kautta Uuteen-Seelantiin, josta kirjoittaa matkakirjeen seuraavaan TAKUn lehteen. Annakaisa kirjoittaa myös Tuottaja-Anttila -blogia osoitteessa: www.lily.fi/blogit/ tuottaja-anttila T A K U 29


JÄSENSIVUT Erityiskoulutettujen työttömyyskassa Erko Asemamiehenkatu 2, 00520 Helsinki

TYÖTTÖMYYSKASSA

Toimisto on avoinna 9.00-15.00 Palvelunumero (09) 7206 4343 faksi (09) 272 1212 Puhelinpalveluaika on maanantaista torstaihin klo 12.00-15.00 Sähköposti:erityiskoulutettujen.tk@erko.fi Kassan henkilökunta pyrkii vastaamaan sähköpostikyselyihin seitsemän päivän sisällä viestin saapumisesta kassaan. Info-puhelin: Info-puhelimesta 0600 944 94 etuuden hakija saa tiedon viimeisimmästä maksupäivästä 24 tuntia vuorokaudessa. Puhelun hinta on pvm + 0,37 euroa minuutissa.

Maistraatinportti 4 A, 00240 Helsinki Puhelin 0201 235 340. Puhelinaika arkisin klo 9 - 15. Puhelun hinta 0201-numeroon: kiinteästä verkosta 8,35 snt/puh + 7,02 snt/min matkapuhelimesta 8,35 snt/puh + 17,17 snt/min Julkisen sektorin työsuhdeneuvonta 0800 135 380  (numero on maksuton) Yksityisen sektorin työsuhdeneuvonta 0800 135 350  (numero on maksuton) Puhelinaika arkisin klo 9 - 14 Jäsensihteerit 0800 135 370 (numero on maksuton) Puhelinaika arkisin klo 9 - 14 Faksi (09) 147 242 Sähköposti: etunimi.sukunimi@akavanerityisalat.fi

Ammatinharjoittajien ja Yrittäjien Työttömyyskassa AYT Ratavartijankatu 2 B, 00520 HELSINKI maksuton palvelunumero 0800 9 0888 ma-to klo 9-16, pe klo 9-13 puhelin 09 2535 3100 sposti asiakaspalvelu@ayt.fi

INFOA Päivitä jäsentietosi

Ovatko jäsentietosi muuttuneet? Ilmoitathan näistä muutoksista meille: l osoitteen- ja nimenmuutos l työnantajatiedot l valmistumispäivä l sähköpostiosoitteen muutos l äitiys-, isyys- tai hoitovapaa l apurahatyöskentely l työttömyys, lomautus tai vuorotteluvapaa l siirtyminen ammatinharjoittajaksi/ yrittäjäksi Tiedot on helpointa ilmoittaa sähköisesti jäsensivuilla: www.akavanerityisalat. fi -> Jäsenkirjautuminen tai taku@taku.fi Viitenumerot hukassa? Tilaa uudet jäsensivujen kautta www.akavanerityisalat.fi -> Jäsenkirjautuminen

l Lakimiesten palvelujen puhelinaika klo 9 – 14 l Sähköpostit etunimi.sukunimi@akavanerityisalat.fi Aikio Saara, asiamies puh. 0201 235 338 Yksityissektorin neuvottelu- ja sopimustoiminta, erityisesti kaupan ala ja järjestöala Eskola Kari, työmarkkinalakimies - Valtiosektorin ja kirkon sektorin sopimus- ja neuvottelutoiminta - Yksityinen museoala - YTN:n järjestösektorin edunvalvonta

puh. 0201 235 367

Haapasalo Toni, lakimies Yksityissektorin työsuhdeneuvonta

puh. 0201 235 365

Ikonen Harri, lakimies Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virka- ja työsuhdeneuvonta

puh. 0201 235 354

Korpisaari Jaakko, asiamies Kuntasektorin sopimusja neuvottelutoiminta

puh. 0201 235 363

Lamponen Helena, Edunvalvontayksikön päällikkö

puh. 0201 235 352

Ojanen Amalia, opiskelija- ja nuorisoasiamies

puh. 0201 235 336

Torvela Tuire, lakimies puh. 0201 235 356 - Yksityissektorin edunvalvonta ja työsuhdeneuvonta - Ammatinharjoittajia ja yrittäjiä koskevat tehtävät - Perhe- ja perintöoikeudellinen neuvonta Vitikainen Tanja, lakimies puh. 0201 235 353 Kunta-, valtio-, yliopisto- ja amk-sektorin virkaja työsuhdeneuvonta


TAKUN HALLITUKSEN JÄSENTEN Y H T E Y S T I E D O T 2016 Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry l Snellmaninkatu 19-21 E 15, 00170 Helsinki l puh. 0440 664 800 l s-posti taku@taku.fi

Hallituksen puheenjohtaja Mari Lankinen Tuottaja, Jyväskylän Kesä Snellmaninkatu 19-21 E 15 00170 Helsinki mari.lankinen@taku.fi 050 5363 231 Hallituksen varapUHEENJOHTAJA Ville Niutanen Asiantuntija, Suomen Taiteilijaseura ville.niutanen@taku.fi 041 476 8347 Hallituksen jäsenet Varsinaiset jäsenet Arja Laitinen Aluepäällikkö Taiteen edistämiskeskus arja.laitinen@minedu.fi 0295 330 709 0400 798 718  Kirsi Lajunen Läänintaiteilija (taide ja hyvinvointi) Taiteen edistämiskeskus kirsi.lajunen@minedu.fi 0295 330 874 Raisa Niemi tuottaja/producer Lasipalatsin Mediakeskus Oy/ Lasipalatsi Media Centre Ltd www.lasipalatsi.fi 050 371 7818

Riikka Wallin Koordinaattori Svenska Teatern riikka.wallin@svenskateatern.fi 040 541 2295 Anna Vesén Kulttuurituottaja Riihimäen kaupunki anna.vesen@riihimaki.fi 040 822 6660 Jaana Elonen Yleisötyön opettaja jaana.elonen@gmail.com 041 502 3573 Juha Isotalo Opiskelija, Turun yliopisto jlaiso@utu.fi 050 531 8414 Varajäsenet Heini Haapaniemi Kulttuurihallinnon asiantuntija, tuottaja heini.haapaniemi@gmail.com 050 300 2402

Chia Koskinen Yhteisökoordinaattori, Lilith Tampere, Osuuskunta Lilith Tuottaja, Cine Factor Productions Tiedottaja, LIWRE Lahden kansainvälinen kirjailijakokous Asiamies/sihteeri, Suomen elokuvaohjaajaliitto ry chia.koskinen@lilith.fi 050 381 5205 Sini Parikka Kulttuurituottaja, maisema-arkkitehti yo, Ympäristötaiteen säätiö / Pluto Finland / Suomen maisema-arkkitehtiliitto sini.parikka@gmail.com 040 351 6470 Toiminnanjohtaja Kirsi Herala kirsi.herala@taku.fi 040 511 1200 Järjestö- ja kehitysvastaava Riina Virkkunen riina.virkkunen@taku.fi 0440 664 800 Opiskelija-asiamies Vilja Byström vilja.bystrom@taku.fi 040 561 8967


Palkansaajakeskusjärjestöjen maksuton neuvontapalvelu auttaa joka kesä satoja kesätyöntekijöitä puhelimitse ja netin kautta. Palvelu avautuu tänä kesänä jo 12. kerran.

i f . i r a n u u kesad

Kesäduunarineuvoja Sini Te rvolta voi kysyä neuvoa esimerkiksi palkkoihin, työ vuoroihin tai työsopimukse n laatimiseen liittyviin asioihin. 32 T A K U

TAKU-lehti 2/2016  

TAKU-lehti 2/2016

TAKU-lehti 2/2016  

TAKU-lehti 2/2016

Advertisement