SYNKOOPPI OP. 122

Page 25

ALTTOVIUL U N S O I T O N RUUMIILLI S U U D E S T A Tässä esseessä pyrin tarkastelemaan alttoviulunsoittoa ruumiillisuuden näkökulmasta ja toisaalta myös pohtimaan, minkälaisista osasista alttoviulistin identiteetti mahdollisesti syntyy. Vaikka länsimaista taidemusiikkia on tutkittu jo useamman vuosisadan ajan, on tutkimustraditiossa alettu kiinnostua soittajan suhteesta omaan soittimeensa vasta viime aikoina. Sen sijaan taidemusiikin tutkimuksessa on kuljettu varsin paperinmakuisesti partituuri edellä.1 Kuten Riikonen toteaa, taidemusiikinkin alueella soittajat ratkaisevat yhä uudelleen sellaisia kysymyksiä kuin mitä soitetaan ja miten soitetaan.2 (Riikonen 2005: 23.) Riikonen (2005: 32) määrittelee huilistisen ruumiin ajattelevaksi ruumiiksi. Huilistina toimimiseen kuuluu tietyn artefaktin eli kulttuurisen esineen (huilun) käyttö ja kannattelu tietyllä tavalla, ja samoin tapahtuu myös alttoviulunsoitossa. Alttoviulua pidetään olkapään ja rintakehän alueella siten, että molempien käsien on mahdollista liikkua edestakaisin mahdollisimman vapaasti. Lisäksi altto1 Esimerkiksi Riikonen (ks. Tarvainen 2012: 63) toteaa partituurissa olevan kytköksiä ruumiillisuuteen soittajan omien merkintöjen kautta. Toisaalta Tarvainen (2012: 63) toteaa nuotinnoksen olevan ainoastaan yhden tai kahden kuuntelutavan esiintuomista teoksesta. Se ei siis tuo esiin kaikkea mahdollista informaatiota, mutta tietyillä symboleilla voidaan ilmaista jotain suuntaa antavaa soittamisen ruumiillisuudesta. 2 Alttoviulunsoitossa tätä voidaan havainnollistaa esimerkiksi Bachin musiikin soittamista koskevissa päätöksissä: soittaako esimerkiksi barokki- vai modernilla jousella, mistä seuraa myös jatkokysymys tyylinmukaisuuden tavoittelusta vai modernin soittoihanteen tavoin soittamisesta.

viulun, kuten minkä tahansa muunkin jousisoittimen, soittamisessa jousiote on vuosisatojen saatossa muodostunut tietynlaiseksi. Tietty tapa pidellä ja käyttää soitinta ”niveltyy elimellisesti niihin liikkeistöihin, joilla ääntä muodostetaan” (Riikonen 2005: 32). Onko kuitenkin mahdollista, että Riikosenkin kuvailema erityisyys voisi vaihdella? Esimerkiksi klassisessa alttoviulunsoitossa kiinnitetään usein hyvin paljon huomiota soittoasentoihin, ottamatta kuitenkaan ruumiin elastisuutta tai jokaisen yksilön omia fyysisiä ominaisuuksia huomioon. On totta, että on olemassa tietty hyväksi havaittu ja rento tapa pitää jousesta kiinni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jousiote (peukalon paikka, muoto, sormien asento) voisi – ja toisaalta etteikö sen pitäisi – muuttua sen mukaan, millä jousen kohdalla soittaja koskettaa kieleen ja millaisen äänen hän haluaa muodostaa. Vaikuttaisi siltä, että varsinkin klassisessa koulutuksessa keholla kuunteleminen on tyystin unohdettu. Toisaalta, onko ihmekään, jos ulkomusiikillisten ilmiöiden tarkastelu jää usein musiikillisten ilmiöiden tarkastelun jalkoihin jopa nykyaikaisessa musiikintutkimuksessa (Tarvainen 2012: 59–60). Ei-länsimaisissa kulttuureissa äänen tuot­ tamisen tavatkin ymmärretään musiikkina, jolloin musiikki voi olla erittäin kehollista (Tarvainen 2012: 64). Analysoidakseen soittajan identiteettiä Riikonen turvautuu Ricoeurin S Y N K O O P P I   //

25


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.