Issuu on Google+

Op. 106 1 / 2 0 1 2 // M U S I I K K I T I E D E // H E L S I N G I N Y L I O P I S T O


0 1 // 2 0 1 2

O P .10 6 ISS 0356-9691 // www.synkooppi.fi

3

Pääkirjoitus

4

Kepistä asiaa - musiikkitieteen Stratocaster-seminaari

6

Close Encounters

10

Emma SalokoskI - tunnetta, tulkintaa ja yhteisöllisyyttä

14

Nuotin vierestä

15

ERLA PULLI

Julkaisija Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden ainejärjestö Synkooppi Ry

TATU TAMMINEN

JUKKA VIRTANEN

JENNI LIIKAOJA

TATU TAMMINEN

Synkooppi suosittelee

16

Julius Caesar - hassuttelua Lähi-idässä

20

ARVIO: Humanistispeksi

22

Musiikki - leikkiä minällä

26

ARVIO: Kings of Convenience

29

ARVIO: Rockville

Päätoimittaja Erla Pulli

Toimitussihteeri Anniina Leskelä

Toimituskunta 1/2012 Anniina Leskelä, Erla Pulli, Elissa Shaw, Tatu Tamminen

Avustajat Milla Lehto, Jenni Liikaoja, Hanna Ruotsalainen, Aida Räihälä, Tommi Saarikoski, Michael Sagulin, Kaarina Tammisto, Jukka Virtanen

Taitto ja ulkoasu Elissa Shaw

HANNA RUOTSALAINEN

AIDA RÄIHÄLÄ

MICHAEL SAGULIN

MILLA LEHTO

Kansikuva Saaru Muranen

Oikoluku Sanni Koskela, Maija Moilanen, toimituskunta

Tilaukset Synkooppi-lehti, PL 35, 00014 Helsingin yliopisto/ Toimitussihteeri

Hinnat Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 €

MICHAEL SAGULIN Ilmoitusmyynti Toimituskunta

30

Levyarviot

34

Synkooppi tiedottaa

Painos 320 kpl Painopaikka Kopijyvä Tampere 2012


PÄÄKIRJOITUS

Musiikki on rajaton!

Minulla on ollut suhde musiikkitieteen kanssa viisi vuotta. Kun esimerkiksi sukulaiset kysyvät missä vaiheessa opintoni ovat, vastaan, että olen pikku hiljaa gradua vaille maisteri. Tämä ei ole ihan paikkansa pitävää, sillä seminaaritöistä toinen on viimeistelemättä ja toinen tekemättä, mutta joka tapauksessa olen reippaasti lähempänä maisterin titteliä kuin fuksin. Opiskelu-urani aikana olen pohtinut useasti, mitä musiikki(tiede) on. Musiikin tarkoituksen ja merkityksen pohtiminen on vähintään yhtä pärisyttävää kuin itse elämän pohtiminen. Renessanssin aikana musiikin tarkoitus oli auttaa kuulijaa kokemaan taivaan valtakunta jo maan päällä. Sergei Rahmaninov pohti musiikin ja elämän balanssia ja totesi olemassa olevan tarpeeksi musiikkia yhdelle elämälle, muttei elämän olevan tarpeeksi musiikille. Victor Hugon mielestä musiikki ilmaisee sen, mitä ei voida pukea sanoiksi, mutta mistä ei voida vaietakaan. Miles Davis kaikessa cooliudessaan totesi musiikin kuten elämänkin olevan all about style. Friedrich Nietzschen mielestä ilman musiikkia elämä olisi virhe. Näin upeiden sitaattien äärellä keltanokkainen musiikintutkija vaikenee nöyränä. Henkilökohtainen suosikkini on mies, jonka näin kävellessäni eräänä päivänä kevätaurinkoisessa Hesperianpuistossa. Hän hakkasi vimmatusti kepillä roskista eri puolilta ja huusi ohikulkijoille ”Musiikki on rajaton! Musiikki on rajaton!” Uskon, että hän oli ymmärtänyt jotakin, mistä edellä olevat suurmiehet puhuvat. Tässä lehdessä Jenni Liikaojan haastattelema Emma Salokoski puhuu musiikista tunteena. Michael Sagulin tarkastelee musiikkia pedagogisesta näkökulmasta. Nuotin Vierestä -palstalla Tatu Tamminen pohtii musiikin käyttötarkoitusta. Jukka Virtanen kuvailee nuorten muusikoiden opiskelijafestivaalin tunnelmaa. Arvion kohteina on niin uusia nousukkaita kuin vanhoja partojakin. Kuten musiikki myös lehtemme on monipuolinen. Suhteeni musiikin kanssa on ollut pitkä ja monivaiheinen. Ennen nykyistä (melkein) gradua vaille maisteri -vaihettani olen ollut sitoutunut musiikkiin oppilaana ja opiskelijana, opettajana ja tuottajana, kuuntelijana ja luojana. Lähden innolla lähestymään musiikkia uudesta näkökulmasta Synkoopin päätoimittajana. Uskon, että myös tämä osa-alue tuo suhteeseemme uusia juttuja - ja ehkä vähän kaivattua, rajoja rikkovaa jännitystä. Erla Pulli


kepistä asiaa Musiikkitieteen Stratocaster-seminaari

TEKSTI Tatu Tamminen KUVITUS Kaarina Tammisto un nuori soittajanalku valitsee ensimmäistä instrumenttiaan, kyse on monesti tunteisiin ja mielikuviin perustuvasta päätöksestä. Ja totuus pois alta: oman nuoruuteni ensimmäinen sähkökitara oli Fender Stratocaster. Puhun kuitenkin myös järkivalinnasta, sillä halusin Yhdysvalloissa valmistetun aidon Straton. Mikään muu kitara ei ole yhtä suuressa määrin kiedottu myyttisiin sankaritarinoihin eikä herätä niin paljon tunteita kuluttajien keskuudessa. Omassa ostopäätöksessäni – jota en edelleenkään kadu edes pienten instrumentaalisten syrjähyppyjen jälkeen – mielikuviani komppasivat Stratocaster-ikoneista etenkin Jimi Hendrix ja John Frusciante. Esikuvien vaikutusta on turha peitellä. Virtaviivainen Strato ja

K

4

//  S y nkooppi

rajoja (tai kamoja) rikkova kitarasankari ovat yhdistelmä, joka saa intoilijan kuolan valumaan ja soitinliikkeen kassakoneen laulamaan. Straton taonta

H

elsingin ja Turun yliopistojen musiikkitieteen henkilökunnasta koostuvan Sonic Culinarism -tutkijaryhmän järjestämässä Stratocaster-seminaarissa uppouduttiin tieteellisen tarkasti Straton maailmaan. Aiheesta esitelmöimään oli saatu yhteensä kymmenkunta puhujaa. Seminaarin avannut Kai Lassfolk taustoitti ensin Stratocasterin syntyä, rakennetta ja sointia. Clarence Leo Fender (1909–1991)


perusti vuonna 1946 yhtiön nimeltä Fender Musical Instruments Corporation, joka valmisti aluksi lap steel -kitaroita ja kitaravahvistimia. Minusta onkin erittäin tärkeää muistaa, kuinka monipuolinen yhtiö Fender on niin kitaramalleiltaan kuin muiden tuotteidensa osalta. Stratocaster oli pitkän suunnittelutyön kehityskaaren yksi vaihe ja tuote, joka sai erityisen lämpimän vastaanoton käyttäjiltään. Lassfolkin mukaan malli saatiin taottua oikeanlaiseksi: sen muotoilu yhdistyy käyttömukavuuteen eikä ole pelkästään silmälle mieluisa. Strato on litteä, kevyt ja kestävä. Soittimen hallintalaitteet ovat sopivissa paikoissa, ja rungon pienet yksityiskohdat myötäilevät soittajan vartaloa. Dekoratiivisia osia on äärimmäisen vähän, sillä osien funktionaalisuus on korostunutta. Teknisistä seikoista Lassfolk korosti myös Stratocasterin ilmestymisvuonna 1954 erityisen innovatiivisen leiman saanutta tremolo-koneistoa: soittaja pystyy veivaamaan sävelkorkeuksia ylös ja alas mukavasti käteen istuvan kammen avulla. Suuri yleisö yhdistää Straton tyypillisimmillään tähän huojuvaan ja usein vahvasti kaiutettuun sointiin. Erilaiset sankarit

L

ähes aina Stratocasterista puhuttaessa esiin nousee Jimi Hendrix. Seminaarissakaan häntä ei onnistuttu laskemaan alas korkealta sankaruuden jalustalta. Hendrix rikkoi kaavoja: hän käänsi oikeakätisten kitaran toisin päin vasenkätisyyteensä sopivaksi, vei kitaran ”ulvovan särösoundin” uudelle tasolle, poltti kitaransa rituaalisin menoin ja säilytti haastatteluhetkissä itsestään antamansa ujon miehen kuvan. Seminaarissa musiikintutkija Jaska Uimonen, itsekin vasenkätinen kitaristi, avasi yleisölle Hendrixin käyttämän soittoasennon luonteenomaisia piirteitä. Kitaran kielien paikkojen vaihtamisesta keskenään ja koko soittimen kääntämisestä toisin päin aiheutuu esimerkiksi se, että matalia kieliä on helpompi venyttää. Hendrixillä oli erinomainen kontrolli sekä sävelten venyttämiseen että äänensävyyn ja voimakkuuteen, koska näiden jälkimmäisten ominaisuuksien säätöpotentiometrit olivat asetelmassa huomattavan lähellä näppäilykättä. Normaalisti Straton mikrofoneissa on kaksi oikeakätisyyteen kalibroitua oletusta: tallamikki on asetettu vinoon, jotta se kompensoisi kielten luontaisia voimakkuuseroja. Sama tehtävä on sillä, että mikrofonien kuusi napapalaa on asetel-

tu kukin eri etäisyyksille kieliin nähden. Hendrixasetelmassa kielten keskinäisten voimakkuuserojen kompensaatio menee sekaisin, mikä voikin olla yksi persoonallista sointia selittävä tekijä. Yksi yleisesti vähemmän esille nostettu kitarasankari sai huomiota, kun Susanna Välimäki kertoi italialaisesta muusikosta nimeltä Alessandro Alessandroni. Hän soitti vuosimallin 1961 Stratocasteria ja muita instrumentteja Sergio Leonen ohjaamissa spagettiwestern-elokuvissa, joihin musiikin sävelsi Ennio Morricone. Säveltäjämestarin varjoon jäänyt Alessandroni on muun muassa viheltänyt joitakin elokuvien kuuluisia teemoja. Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan sähkökitaraosuudet alleviivaavat Stratocasterin tunnetuksi tekemää kaikusointia. Välimäki korosti Straton erottumista ääniympäristöstä, Leonen elokuvien roolia sähkökitaran esittelyssä suurelle yleisölle ja elokuvan semioottista ”sähkökitaratoposta”. Vastaavanlainen, pysäyttävä sähkökitara-aihe on sittemmin toiminut vuosikymmenien ajan elokuvien coolien sankarien tai antisankarien äänimaisemana. Rautalankamusiikin suosio 1960-luvun alussa ajoittui kohdakkain tämän ”sähköcowboyn” kultin synnyn kanssa. Leonen western-elokuvissa sähkökitara soi monesti unisonossa vihellyksen tai jonkin toisen soittimen kanssa. Eeppisyyttä on korostettu tarkoilla äänenvärivalinnoilla ja musiikkivideota muistuttavalla narratiivilla, eikä Alessandro Alessandronin roolia voi väheksyä tässä kokonaisuudessa. Designtuote elää

Y

hden seminaarin keskeisen aiheen kiteytti puheessaan Marko Aho, joka esitteli Straton syntyä. Soitin ei ole todellakaan valmis vielä tehtaalla, vaan se saa lopullisen muotonsa vasta soittajien innovaatioiden avustamana. Musiikillisen instrumentin ”väärinkäyttö” – valmistajan suunnittelemasta käyttötarkoituksesta poikkeaminen – sai Stratocasterinkin elämään ja luomaan omat sankaritarinansa. Mielestäni ihmisen ja koneen kohtaamisessa on tässäkin tapauksessa jotain kaunista. Leo Fenderin kehittämä arjen työkalu miellyttää korvaa ja asettuu osaksi soittajan vartaloa. Se on ratkaisu sekä järjen että tunteiden valintakriteereihin. Stratocasterin katkeamaton sarjatuotanto jatkuu edelleen kokonaisen tuoteperheen ympäröimänä. Soitinliikkeissä kiertävät huhut kertovat, ettei kopiovalmistajista ole ollut koskaan pulaa. S y nkooppi   //

5


CLOSE ENCOUNTERS Helsinki - St. Petersburg 2012

TEKSTI JA KUVAT Jukka Virtanen

nnostusta, uteliaisuutta, odotuksia – kaikkea tätä mieleni käsitteli miellyttävän uneliaisuuden siivittämänä istuutuessani Pop & Jazz -konservatorion Arabia-salin katsomoon maanantaina 30. tammikuuta 2012. Tulisin omistamaan viisi päivää vapaa-ajastani nuorelle elävälle musiikille. Pop & Jazz -konservatorion opiskelijafestivaali Close Encounters Helsinki–St. Petersburg järjestettiin kuluvan vuoden helmikuun ensimmäisellä viikolla pakkasukon hellässä syleilyssä tarjoten konsertteja ja klubikeikkoja sekä Helsingissä että Pietarissa. Sloganillaan ”original music for original people” festivaali julisti sanomaa erilaisten musiikkien ja ihmisten kohtaamisista vailla rajoja ja ennakkoluuloja. Tavoitteena oli tuoda nuor-

I

6  //  S y nkooppi

ten musiikinopiskelijoiden taidetta keskelle kaupunkia kahviloihin, ravintoloihin ja konserttisaleihin sekä luoda elämyksiä ja vuorovaikutusta muusikoiden ja yleisön välille. Kaikelle tälle rakennettiin vielä kansainväliset puitteet – esityksiä kuultiin Ranskasta, Saksasta, Venäjältä, Kanadasta ja Yhdysvalloista saapuneilta muusikoilta, Helsingin osaajia unohtamatta. Musiikkia lokeroiden kuultavissa oli kaikkea fuusiojazzin kiharoista amerikkalaista folk-perinnettä kunnioittaviin hetkiin. Ohjelmistoon kuului myös festivaalia varten perustettujen kokoonpanojen valmistamia, tapahtuman sanoman henkeen sävellettyjä kappaleita. Jaan teille seuraavaksi muutaman mieltäni ja sydäntäni koskettaneista esityksistä.


Anni Mattila Project Kulttuurikeskus Caisa 1.2.2012 ukka Nurmelan kontrabasson kelluva soolo paljastaa hallitsevat värit Anni Mattilan maalaamassa maisemassa, joka hengittää surumielisyyttä yhtä purevasti kuin iltapakkanen viereisellä Rautatientorilla. Berklee College of Musicissa opiskelevan Mattilan laulu tunnusti kunnioituksensa pohjoisamerikkalaisille jazzperinteille ja osoitti kiinnostuksensa itämaiseen haikeuteen. Nurmela ja yhtyeen rumpali Aleksi Kinnunen kutoivat taidokkaan intensiivisen grooven sävelmien kaihoisuudesta ja hidastempoisuudesta huolimatta. Jopa ”pakolliset” soolo-osuudet tuntuivat istuvan herkkään kokonaisuuteen – niistä paistoi läpi soittamisen ilo ja ne toivat kappaleisiin kirkkaampia sävyjä ja vilpitöntä toivoa.

J

S y nkooppi   //  7


Elisa Husu & Greymouth Kanneltalo 2.2.2012 setelmana oli tyttö ja kitara, väkisin rakennetulta kuulostava laulutyyli sekä muodikas fingerstyle-näppäily, jonka voi kuvitella huutavan Kanneltalon pimeimpään nurkkaan asti lausetta ”tämä on sitä uutta folkkia!”. Ensimmäisen kappaleen alkaessa tuolloin skeptinen ja hieman sovinistinenkin pääni painui alas kuin kuvitellen etukäteen reppumatkoista ja unohdetuista ihastuksista kertovat tarinat, jotka se tulisi vielä illan aikana kuulemaan. Ajatukseni vaeltelivat toisaalla. Kun löysin taas itseni konserttisalista, oli lavan tunnelma muuttunut täysin kuin osana taikaesityksen ohjelmanumeroa. Elisa Husun teennäinen ääni oli muovaantunut varmaksi ja väreiltään rikkaaksi – sen liike oli kevyttä ja vaivatonta, taidokasta ja koskettavaa. Laulumelodioiden ja kitarasointujen tuottamien haikeiden harmonioiden juuret hakivat paikkaansa syvältä hyvin tuntemamme saarivaltion mullasta. Husun Greymouth-yhtye säesti vajaalla kokoonpanolla tyylikkäästi pianon ja banjon voimin, joskin sovitukset olisivat kaivanneet kenties juuri puuttuvien instrumenttien sointia.

A

8  //  S y nkooppi


Batiskaf 14 Kuudes linja 2.2.2012 oustessani Kutosen portaat ylös tuntui kuin olisin hypännyt samalla toiseen todellisuuteen. Ympärilläni puhuttiin venäjää, ja anniskeluravintolan lavalle nousseen orkesterin soittamat ensitahdit täydensivät illuusion itänaapuriin sijoittuvan minimalistisen draamaelokuvan kohtauksesta. Alkuhämmennyksestä selvittyäni kohtasin paljon mielenkiintoisempia haasteita Batiskaf 14 -yhtyeen musiikista. Siinä venäläinen iskelmä ja karibialainen rytmiikka tanssivat samaan tahtiin kuin olisivat olleet luodut toisilleen. Laiska haitari, laulajan elämästä humaltunut ääni, haalentunut puku, kiertävä mikrofoni ja takapotkuinen komppi – kaikki huokui slaavilasta vähäeleistä sarkasmia. Perinteisen mollivoittoiset sävellykset oli istutettu taitavasti tiukkaan jamaikalaiseen muottiin, ja laulaja-basisti Konstantin Filatovin lämmin karisma sulatti yleisön tanssimaan. Keikan jälkeen hämmennyin uudelleen. Se oli istunut täydellisesti kyseiseen iltaan ja omaan mielentilaani – kuin valmiiksi käsikirjoitettuna.

N

lose Encounters sekä lunasti omia odotuksiani että pystyi murtamaan ennakkoluulojani. Osa nuorista haki vielä omaa tyyliään, toiset taas olivat onnistuneet hiomaan musiikkinsa pisteeseen, josta kuulijoiden oli mahdollista aistia taiteilijan sielunmaiseman muotoja. Kaikista esityksistä kuitenkin henki muusikoiden päättäväisyys, intohimo ja rakkaus musiikkitaidetta kohtaan – tällaisia kohtaamisia kaipaan lisää.

C

S y nkooppi   //  9


10

//  S y nkooppi


Emma Salokoskelle musiikki on

Tunnetta, tulkintaa ja .. .. yhteisollisyytta TEKSTI Jenni Liikaoja KUVAT Jouni Harala & Cata Portin

mma Salokoski on laulaja, joka on kauniilla äänellään ja koskettavilla tulkinnoillaan saanut kylmät väreet juoksemaan monen kuulijan selkäpiitä pitkin. Toukokuussa luvassa on uusia säveliä, kun Emma Salokoski Ensemble julkaisee kolmannen levynsä. Yhtyeen ensimmäinen levy Kaksi mannerta sisälsi sekä brasilialaisvaikutteita että kevyttä jazzillisuutta. Toinen albumi Veden alla otti askeleen kohti singer-songwriter-genreä. ”Uusi levy on edennyt tuossa suunnassa vielä pidemmälle. Kappaleet ovat nyt yhä selkeämmin laulaja-lauluntekijä -maailmasta”, Salokoski kertoo.

E

S y nkooppi   //

11


Tällä kertaa kaikki levyn kappaleet ovat uusia sävellyksiä. Mukana on kappaleita niin Ensemblen omilta soittajilta kuin tutuilta biisinkirjoittajilta. Tekstit ovat yhtä lukuun ottamatta kaikki Salokosken käsialaa. Hän näkee itsensä enemmän tekstinkirjoittajana kuin säveltäjänä, vaikka aiemmilla levyillä on kuultu myös hänen sävellyksiään. ”Olen niin vaativa sävellysten suhteen, että on vaikea päästää omia tekeleitä seulan läpi.” Sanoitusten kanssa hän kertoo tekevänsä hyvin ”tylsää” ja säntillistä työtä.”Tekstiä pitää suoltaa kilometritolkulla, jotta tulisi yksi hyvä säe. Kun joskus iskee flow, niin olo on kyllä hieno.” Kirjoittaminen on Salokoskesta haastavaa kaikin puolin. ”Kaikkein haastavinta on tyrehtymisen pelko, jännitys siitä loppuvatko ideat”, hän kertoo. Antoisimpia hetkiä tarjoavat ne tilanteet, jolloin hän saa omaan tekstiinsä etäisyyttä, kuulee sen jonkun toisin korvin ja pitää kuulemastaan. ”Silloin tuntee onnistuneensa jonkun tunteen välittämisessä, ja se on hienoa.” Ensembleen kuuluvat Salokosken lisäksi pianisti Tuomo Prättälä, kitaristi Mikko Kosonen, basisti Lauri Porra ja rumpali Marko Timonen. Salokosken mukaan yhtyeessä parasta on sen soundi, joka koostuu jokaisen jäsenen ainutlaatuisuudesta. ”Olemme perinteisesti sovittaneet kaikki kappaleet pitkälle yhdessä, joten jokaisen kädenjälki näkyy ja kuuluu.” Uuden levyn äänitykset aloitettiin lokakuussa. Salokoskella on studiotyöskentelyyn viha–rakkaus-suhde. Hänestä on ihanaa kun biiseihin voi saada kaikkein hienoimmatkin nyanssit kohdilleen ja käyttää studion rajatonta maailmaa hyväkseen. ”Rakastan studiossa laulamista kun soundi on hyvä. Missään muualla ei kuule itseään niin hyvin ja se on todella opettavaista. Toisaalta loputon viilaaminen käy joskus todella hermoille.” Laulu kuin äidin syli

alokoskelle laulu on ollut keino ilmaista itseään heti ja välittömästi. Hän epäilee olleensa liian levoton voidakseen treenata minkään soittimen soittamista niin paljon, että olisi kokenut pystyvänsä ilmaisemaan sillä itseään kunnolla. Laulu sen sijaan on tuntunut alun alkaen omalta ja ollut ikään kuin hengityksen jatke. ”Laulu on kätevä.

S 12

//  S y nkooppi

Se kulkee mukana missä vain, sillä voi lohduttaa tai ilahduttaa itseään missä tilanteessa tahansa. Se on kuin mukana kulkeva äidin syli.” Salokoski on valmistunut Cathrine Sadolinin kehittämän Complete Vocal Technique -metodin opettajaksi. Hänelle itselleen metodi on antanut paljon: uuden suunnan laulutekniikalle, inspiroivia opiskelukavereita ja valmistumisen ammattiin. ”Opit toivat huimasti lisävärejä ilmaisun palettiin, ratkaisuja teknisiin ongelmiin ja kyvyn tehdä äänelläni asioita, joita en uskonut pystyväni tekemään.” Salokoski on kokenut laulunopettamisen olevan antoisaa ja täydentäneen hänen oloaan muusikkona. ”Olen saanut kuulla ja opastaa huikeita nuoria lahjakkuuksia, joiden tulkinnoista olen saanut liikuttua ja menestyksistä iloita.” Salokoski on liikuttanut monia kuulijoitaan tulkinnoillaan. Hänelle musiikin tekemisessä merkityksellisintä on tunne, ja se kuuluu hänen laulussaan. ”Ei ole mitään ilman tunnetta. Musiikki on tunnetta ja yhteisöllisyyttä.” Tulkinta on Salokoskesta kiehtova aihe, jota hän myös rakastaa opettaa. Hän kertoo oman tulkintansa olevan usein vahva sekoitus intuitiota ja analyysia. ”Saan tekstien pohdiskelusta paljon kiksejä. Niitä voi väännellä ja käännellä loputtomiin ja aina biisiin tulee uusia tasoja. Tekstit ovat siis tärkeässä asemassa ja musiikki asettaa sille raamit.” Salokoskesta on mielenkiintoista, miten kappaleita sovittamalla voi myös saada tulkintaan vielä enemmän vaihtelua. Salokoskea huvittaa hieman kysymys siitä, missä määrin ammattimuusikko on vapaa-ajallaan tekemisissä musiikin kanssa. Oikeastaan vapaa-aikaa ei ole, onhan muusikkona toimiminen ennemmin elämäntapa kuin työ, ja siihen kuuluu erottamattomasti musiikin kuuntelu ja uusien ideoiden hakeminen. Viimeaikoina Salokoskea on inspiroinut Bachin soittaminen pianolla ja klassinen musiikki. ”Bachin soittamisessa on jotain todella rauhoittavaa ja ikiaikaisen kaunista.” Kosketuksissa kuulijaan

uusikon työhön kuuluu hioa kappaleita treeneissä ja studiossa siinä määrin, että perspektiivi tuntuu katoavan. Siitä syystä liveesiintymiset ovat myös Salokoskelle erityisen antoi-

M


sia. Kun kappaleet pääsevät kosketuksiin kuulijan kanssa, ne syttyvät ja syntyvät eloon aivan eri tavalla. ”Livetilanne on ihana, kollektiivinen tapahtuma, jossa parhaimmillaan tuntee hyvinkin vahvaa yhteisöllisyyttä.” Salokoski saa paljon palautetta kappaleistaan, jotka ovat olleet mukana ihmisten tärkeissä elämäntapahtumissa tai auttaneet vaikeiden aikojen yli. Tällainen on muusikolle hyvin tärkeää. ”Olen liikuttunut usein kyyneliin lukiessani ihmisten tarinoita. On uskomattoman hienoa jos joku saa esimerkiksi lohtua jostain kappaleestani.” Kokenut esiintyjä ei enää juurikaan jännitä esiintymisiä, paitsi jos niissä on hänelle jotain uutta ja vierasta. ”Olen jännittänyt esim. Rytmihyrrä-keikkoja, sillä niissä on täytynyt muistaa vuo-

rosanoja ja näytellä.” Musiikintekijöiden näkökulmasta tällä hetkellä eletään hämmentäviä aikoja musiikin jakelun suhteen. Salokoski tietää monen musiikin tekijän heittäytyneen todella kyyniseksi. ”On hassua kuunnella piraattinäkemysten kannattajien vetoomuksia siitä, että kaiken tiedon tulisi olla vapaasti kaikkien käsillä. Eihän musiikki ja elokuvat ole tietoa vaan tuotettua sisältöä, johon joku on sijoittanut aikaa ja rahaa.” Hän ei itse ole valmis ajautumaan tilanteen edessä lohduttomuuteen. ”Olen toiveikas sen suhteen, että musiikin jakelu tulee löytämään toimivan muodon, joka lopussa palvelee sekä kuuntelijaa että tekijää. Maailma on täynnä innovatiivisuutta ja ideoita, kyllä se vielä sieltä syntyy!”

S y nkooppi   //

13


N U O T I N V IE R E

ST A

Kolumnissa Synkoopin toimittajat kirjoittavat vuorotellen musiikista ... ja sen vierestä

uuden lätkämusiikin kilpailu

J

oskus ääni ja kuva eivät ollenkaan kohtaa. Tällaisen hetken koin viime keväänä seuratessani televisiosta jääkiekkoleijonien kultajuhlia. Taivas varjele, kuinka kaiken piti olla ihanaa ja hellureita. Suomi oli uusi maailmanmestari. Poika saunoi. Oli selvästi hyvä päivä. Suuni mutrulle ja musiikkimieleni mutkalle sai hetki, jolloin Leijonia kuljettanut bussi oli juuri saapumassa Kauppatorille sadan tuhannen fanin riemuksi. ”Väliaikaista kaikki on vaan”, lauloi Vesa-Matti Loiri, jonka maailmanmestarit olivat itse toivoneet torijuhlaansa esiintymään. Kansallistulkitsijamme kappalevalinta oli korni, sillä ketään ei kiinnostanut laulun setämäinen sanoma. Oliko urheilumies Vesku päntännyt jo tilastoja ja todennut, kuinka vaikeaa tulisi olemaan mestaruuden uusiminen kotikisoissa? Ainakin hän kehtasi lopettaa sen Leijonien musiikillisen myötäkarvaan silittelyn, jota varsinaiset lätkäartistit ovat kappaleillaan suorittaneet. Nämä viileät jäähyminuutitkin olivat melko väliaikaisia, kun hurmiollinen jytke otti taas äänimaisemassa vallan. Itselleni jääkiekon ja musiikin muodostaman tutkaparin pohtiminen ei saanut lopullista potkua luistimiinsa torin tapahtumista. Tarvittiin Turun tapahtumat samalta keväältä. Turun yliopiston musiikkitieteen pääsykokeessa hakijoiden piti pohtia, mistä musiikkitieteen näkökulmista jääkiekkomusiikkia voisi lähestyä. Punalamppuhan siinä lopulta syttyi, sillä kysymyksenasettelu oli sen verran tarkka veto maakuntamme musikologeilta. Onhan yksi musiikkitieteilijän tärkeimmistä tehtävistä pysyä valppaana kaikkialla, missä musiikkia tehdään ja koetaan. Musiikki on vallankäytön ja merkitysten kanssa erottamaton joukkueto14

//  S y nkooppi

veri. Tätä en rohkene enää kiistää jääkiekkomusiikinkaan kohdalla. Kaukaloiden laidoilla soi yllättävänkin monotoninen musiikki. Miehiseksi luotu ja mielletty äänellinen kuva noudattaa osuvasti Juhani Tammisen ”keep it simple, stupid” -periaatetta: tasainen poljento, tarttuvat kitarariffit ja huutamiselle alttiit kertosäkeet. Useimmiten vain lyhyinä pätkinä soitetuille kappaleille on eduksi, jos alkusoitto on lyhyt ja rytminen hahmo helposti, katsojan omin taputtavin käsin, lähestyttävä. Pelikatkojen musiikki kuorrutetaan isille ja muille äijille sopivilla mainospätkillä. Varaosaliikkeen kaupallinen tiedote ja sitä seuraava Alice Cooperin Poison ovat niputettuina yhtä terhakas pari kuin Koivu ja Peltonen. Kuuluisista ”Tamin” teeseistä jääkiekkomusiikkia kuvaa hyvin myös ”if you can’t stand the heat, stay out of the kitchen”. Valitsemalla tiettyjä kappaleita ylläpidetään – tiedostetusti tai ei – toivottua identiteettiä, jota ei ole tarpeen pyydellä keneltäkään anteeksi. Tämä vallankäyttö ei rajoitu pelkästään jääkiekkokulttuurin miesvaltaisuuteen. Toki esimerkiksi cheerleadereiden naiseus ja ruumiinliikkeet on alistettu lätkähallien äijämäisen tunnelman luomiselle. Urheilu on tunnetusti jopa huolestuttavan herkkä kasvualusta eri kansallisuuksien vastakkainasettelulle. Tätä piirrettä tuskin lieventää ainakaan MMjääkiekon televisioinnista Suomessa nykyään vastaava MTV Oy. Canal+:n ja MTV3:n kiekkotoimitus ehti jo viime syksyn tv-mainonnassaan aseistautua kevään kotikisoihin rinnastamalla jääkiekkoon patrioottisen sotakuvaston. Hockey Night -tunnusmusiikitkin ovat tämän linjanvedon mukaisesti pönöttäviä,


maskuliinis-sinfonisia fanfaareja. Taistelulle ja lopulta voitonriemulle omistetut laulut ovat sekä menestyjien liturgiaa että leijonaperheyden tärkeä tunnusmerkki. Torilla tavataan ja popitetaan – jos kuulut oikeaan laumaan. Odotettavissa on katala kevät niille, joilla leijonasydän ei syki. Musiikin säestämä koko perheen sirkus yltyy myös pian alkavissa SMliigan pudotuspeleissä. Monet lätkäbiisinikkarit nousevat kohta luolistaan, ja mestaruusvuoden kiimaisilla kultasormillaan Youtube-klikkaava yleisö nostaa osan kappaleista kevään virsiksi. MM-kotikisojen huuma tarjoaa lauluntekijöille suuren kaupallisen mahdollisuuden:

Suomen Musiikkituottajien viimevuotisen tilaston mukaan Leijonat 2011 -kokoelmalevyä myytiin maassamme 29843 kappaletta. Mikä on Jare & VilleGallen, lätkäräpin profeettojen, peliliike nyt? Mihin tv-kuvallisiin hetkiin yhdistämme Antero Mertarannan väkevän saarnan, kansakuntamme ääninauhan? Onko perinteisten lätkäurkujen aika valitettavasti jo ohi MM-liturgiassa? Yksi asia on pakko ennustaa: Fintelligens tekee lätkä-come-backin, laittaa kaikkensa peliin ja veivaa kiekkokiimaista kansaa. Tatu Tamminen

Synkooppi suosittelee Tähtisumua / Musaperjantai

FUNKY ELEPHANT

30.3.2012 - Kiasma

11.-15.4.2012 - mm. Tavastia, Pacifico, mbar

Kiasman nuorten Kultu-ryhmä järjestää

Täysi-ikäinen Funky Elephant -festivaali tömiste-

Thank You For the Music -näyttelyn hengessä

lee jälleen erinäisille Helsingin estradeille. Groove

musiikkifaniteemaiset naamiaisbileet! Luvassa mm.

on taattu tasokkaan funkin, soulin, afrobeatin ja

maskeerausta supertähtien tyyliin, Silent Disco

hiphopin tahdittamana.

sekä Äänijännitteen keikka.

puhdistus

Folks-festarit

20.4.2012 alkaen - Kansallisooppera

20-21.4.2012 - Korjaamo

Vuoden odotetuimpiin oopperatapauksiin lukeutu-

Korjaamon Vintille alkukeväästä siirtynyt jokakes-

va Puhdistus kantaesitetään vihdoin. Sofi Oksasen

kiviikkoinen (& ilmainen) Folks-klubi laajenee jo

menestysromaaniin perustuva ja Jüri Reinveren

toistamiseen viikonlopun mittaiseksi pikkufesta-

säveltämä teos pureutuu Viron lähihistorian kipu-

riksi. Lavalla mm. Swansin Michael Gira, Dumari &

pisteisiin nyt laulun kautta.

Spuget, Minä ja Ville Ahonen sekä Risto.

Nuorten sävellahja -elokuvat

April Jazz

25.4.2012 asti - Elokuvateatteri Orion

25-29.4.2012 - Espoon kulttuurikeskus

Vielä ehtii! Orion tarjoaa arkiston herkkujaan 70-

Kevään jazztapahtumien kunkku saapuu vapun alla

ja 80-luvun populaarimusiikkielokuvien saralla

jo 26. kertaa Espoon Tapiolaan. Vakuuttava kattaus

huhtikuun loppuun asti. Mukana niin perusteoksia

sisältää mm. laulajatarlegenda Patti Austinin ja

kuin harvinaisuuksiakin.

saksofonistihuipun Jan Garbarekin.

S y nkooppi   //

15


Julius Caesar Hassuttelua Lähi-idässä

TEKSTI Hanna Ruotsalainen KUVAT Heikki Tuuli / Suomen Kansallisooppera

16  //  S y nkooppi


K

ansallisoopperaan tammikuussa ensi-iltaan tullut Georg Friedrich Händelin barokkiooppera Julius Caesar toimii erinomaisena esimerkkinä siitä, miten monilla oopperaohjaajilla on pyrkimys modernisoida vanhoja esityksiä aikaan sopivaksi. Ville Saukkonen, joka on jo aiemmissa ohjauksissaan kunnostautunut leikittelemällä henkilöhahmojen persoonilla, ei yllätä tässä asiassa. Saukkosen ohjauksessa teoksen monien eri kerrosten, kuten seksuaalisuuden, sketsihuumorin, sodan ja politiikan, yhdistäminen tyylikkäällä tavalla moderniksi esitykseksi osoittautuu kuitenkin sangen haastavaksi. Oopperan libretto perustuu vanhaan kansantaruun roomalaisesta sotapäälliköstä Julius Caesarista ja hänen kamppailustaan Egyptin kuninkaan Ptolemaioksen kanssa. Saukkonen yhdistelee ohjauksessaan monia päivänpolttavia aiheita, jotka yhdessä luovat monikerroksisen ja paikoitellen

Sisarukset Kleopatra (Christina Raphaëlle Haldane) ja Ptolemaios (Teppo Lampela) kilpasilla.

S y nkooppi   //  17


šokeeraavankin esityksen: tarina on siirretty Egyptistä melko yllätyksettömästi Lähi-itään, mikä yhdessä libretossa esiintyvien raakuuksien kanssa nostaa esille viime vuosien keskustelut 2000-luvun sodista ja erityisesti sotilaiden epäinhimillisistä teoista. Julius Caesaria esittävä kontratenori Owen Willetts onnistuu taituroimaan barokkilaulullaan mallikkaasti suuren sotapäällikön roolin, joskin alun perin kastraattilaulajalle sävelletty hahmo on jo lähtökohtaisesti melko kaukana mielikuvasta testosteronia tihkuvasta sotasankarista. Myös Kleopatrana säihkyvä sopraano, Christina Raphaëlle Haldane, tekee mallikkaan roolisuorituksen. Hämmentävää on kuitenkin Saukkosen yritys leikitellä etenkin naisroolien seksuaalisuudella: toinen modernisoiva elementti oopperassa on sketsihahmomainen irstailu pitkien aarioiden aikana. Synkeän sotakertomuksen vakavuus kaatuu kertaheitolla etenkin Kleopatran aariassa, joka on muunnettu farssimaiseksi striptease-esitykseksi. Jotta barokkioopperan mauttomuus Christina Raphaëlle Haldane ja Owen Willetts taituroivat Kleopatrana ja Caesarina.

18  //  S y nkooppi

ei jäisi vain Kleopatran hahmon harteille, on Saukkonen onneksi muuntanut Jussi Merikannon esittämän Akillaksen aarian vielä tyylittömämmäksi: palavasti rakastuneen Ptolemaioksen sotapäällikön tunteilu on pitkän aarian edetessä yhä kömpelömpää mauttomalla huumorilla hassuttelua, jossa Akillas saa sarjakuvistakin tutut aikalaisensa Asterixin ja Obelixin seurakseen. Toki seksuaalisuudella leikittely ja sketsihahmomaisuuden korostaminen toimii osittain tehokeinona etenkin barokkioopperassa: Kleopatran sihteeriä, Nirenusta, esittävän Dong-Hoon Hanin transvestiittihahmo huvittaa, eikä vähiten baritonin jäykän lavaolemuksen vuoksi. Erinomaisen vivahteen oopperaan tuo Patrick Woodroffen valosuunnittelu. Maineikas, muun muassa Rolling Stonesin ja Lady Gagan kiertueilla työskennellyt valosuunnittelija on kaiken ylistyksen arvoinen, sillä lähes kokonaan lavasteitta toteutettu ooppera on tyylillisesti erittäin mielenkiintoinen ja toimiva nimenomaan Woodroffen valodramaturgian vuoksi. Myös Kalle Kuuselan puvustus pääsee oikeuksiinsa tyhjällä lavalla; muutamiin asuihin on lisäksi liitetty jonkinlainen valaistuksellinen yksityiskohta, joka toimii usein nerokkaasti lavaa hallitsevana elementtinä. Vaikka ooppera ohjauksen osalta pursuilee turhia ylilyöntejä ja liian monia modernisoituja kerroksia, tasapainottaa sitä hurjasti Howard Armanin johtama Helsingin Barokkiorkesteri. Sen lennokas ja tanssillinen sekä äärimmäisen monipuolinen sointi luo turvallisen perustan lavalla tapahtuville yllätyksille.


Christina Raphaëlle Haldane ihastutti Kleopatrana.

S y nkooppi   //  19


E s i t t e ly t j a a r v i o t

humanistispeksi: Kuolema on katettu Kulttuuriareena gloria, 7.2.2012 (Ensi-ilta)

”S

peksi on teatteriesitys, oikea kunnon viihdepläjäys, jossa katsojat saavat määritellä mitä näyttämöllä tapahtuu. Katsojilla on lupa ja velvollisuus keskeyttää esitys huutamalla ”omstart” haluamissaan kohdissa, jolloin näyttelijät toistavat edellisen repliikin tai toiminnan hieman eri tavalla. Katsoja voi huutaa omstartin perään myös määreitä esim. ”omstart savolaisittain”, jolloin näytelijät toistavat edellisen replikoinnin sujuvalla savon murteella tai muilla savolaisille tyyppillisillä tavoilla. Tästä syystä yksikään speksi ei ole koskaan samanlainen.” Näin lukee humanistispeksin kotisivuilla. Toista kertaa tuotettu humanistispeksi, ”Kuolema on katettu”, oli ensimmäinen speksikokemukseni. Pelkäsin, että kuuluisat ”omstart!”-huudot täyttäisivät salin jo ennen kuin näytelmä pääsee alkamaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan murhan uhri Rouva Lard (Aino Kuhmonen) sai ensin kuolla rauhassa. Speksin juoni keskittyi Rouva Lardin murhan tutkimiseen. Alkujännityksestä hieman kärsinyt esitys alkoi lämmetä loppua kohden. Hienointa speksissä olivat ehdottomasti hauska ja nokkela improvisaatio, sekä musiikkinumeroiden sovitukset, joista vastasivat Erla Pulli sekä Otso Björklund. Myös lavastus ja puvustus oli todella laadukasta ja miellyttävää katseltavaa.

20

//  S y nkooppi

Tilana Gloria ei ehkä ollut paras mahdollinen. Speksin bändi soitti lavan oikeassa kulmassa, ja itseäni ainakin häiritsi se, että rummut oli sijoitettu kulman viereiseen huoneeseen, tai jonkinlaiseen syvennykseen, jolloin ääni kantautui saliin vaimeana ja vähän viiveellä. Myös alkupuolen miksauksessa oli hämminkiä, mutta annettakoon se ensi-illassa anteeksi. Hyvinä esiintyjinä mieleen jäivät erityisesti vääriä sanoja hupaisasti lausuva Monsieur Von Johansson (Saku Vainionpää) ja hänen puheitaan korjaileva Neiti Warrington (Lissu Kujanpää). Myös Bucketin kevytkenkäisiä sisaruksia Violetia ja Veronicaa näytelleet Katja Raunio ja Minttu Bonsdorff esiintyivät edukseen. Yleisesti ottaen speksin laulavilta näyttelijöiltä olisin toivonut hiukan enemmän rohkeutta ja heittäytymistä etenkin laulun osalta. Toki ensi-illan jännitys vaikutti varmasti eläytymiseen, mutta olin havaitsevinani esityksessä myös jonkin verran suomalaista ujoutta ja anteeksipyytelevyyttä. Kokonaisuudessaan speksi oli kuitenkin hauska ja mieleenpainuva kokemus, eritoten näyttelijöiden, bändin sekä yleisön välisen vuorovaikutuksen takia. Aida Räihälä KUVAT PAULA HONGISTO


S y nkooppi   //

21


MUSIIKKI - leikkiä minällä TEKSTI Michael Sagulin KUVITUS Kaarina Tammisto

M

usiikilla on vahva voima, kun kyseessä on lapsen henkinen hyvinvointi ja minän tai itsetunnon rakentaminen tai murentaminen. Toisaalta voidaan ajatella myös, että lapsuus ja nuoruus ovat minuuden ja itsetunnon kannalta herkimpiä vaiheita ihmiselämässä. Tuolloin ihminen on vasta matkalla aikuisuuteen, vaiheeseen, jolloin identiteetti ja minäkäsitys ovat suurin piirtein valmiiksi kehittyneet. Käytännössä ihmisen persoonallisuus ei koskaan tule valmiiksi, mutta sen peruselementit luodaan elämän alkutaipaleella, ja usein ne pysyvät melko samankaltaisina elämän läpi. Vaikka Kimmo Lehtonen käsitteleekin kirjassaan Maan korvessa kulkevi (2004) enemmän suomalaista musiikkikoulutusjärjestelmää, tuo se hyvin esille myös ne ehkä jossain määrin tiedostamattomatkin ongelmat, joita nykyisen kaltainen musiikkikoulutusjärjestelmä oppilaan henkisen hyvinvoinnin kannalta aiheuttaa. Lehtonen tuo nämä ongelmat esille heti kirjansa alkuvaiheilla puhumalla musiikista ja minästä. Kuten Lehtonen kirjassaan toteaa, ”musiikki on minän leikkiä” (2004, 19). Hänen mukaansa musiikki sisältää samoja muotoja kuin mielemme käsitellessään ympäröivää maailmaa ja mielen ja maailman välistä suhdetta. Lehtosen mielestä musiikkikokemus on ymmärtämistä 22

//  S y nkooppi

ja ymmärretyksi tulemista. Musiikki puhuttelee pikemminkin tiedostamatonta ja sanatonta puoltamme kuin tiedostettua ja sanallista. (Lehtonen 2004, 19–20.) Suomalainen musiikkikasvatus tuntuu lähtevän liikkeelle siitä perustasta, että mitä aiemmin lapsi tuodaan tehokkaan musiikinopetuksen piiriin, sitä helpommaksi ammattimuusikon musiikillisen arkitodellisuuden kohtaaminen tulee. Tässä kohtaa Lehtonen herättää varsin tärkeän kysymyksen: Onko oikein harjoittaa jo pienestä pitäen tehokoulutusta ja täten puuttua lapsen luonnolliseen kasvuun? Allekirjoitan ehdottomasti Lehtosen ajatuksen, jonka mukaan musiikkikasvatuksen ensisijaisena päämääränä pitäisi olla kokonaisvaltainen ihmisenä kasvaminen eikä opettajien ja vanhempien pelinappulana ja itsetunnon pönkittäjinä oleminen. Näin ollen onnistuneessa kasvatuksessa lapselle syntyisi vankka itseluottamus. (Lehtonen 2004, 24–26.) Musiikillinen diskurssi on opettanut meille, että musiikin tekeminen vaatii erityistä lahjakkuutta ja kykyä (Lehtonen 2004, 36). Harrastaaksesi musiikkia sinun tulee tähdätä musiikin ammattilaiseksi, muuten sinulla ei ole asiaa musiikkikoulutukseen. Mikäli et ole tarpeeksi lahjakas eikä sinulla ole riittävästi kykyjä, et ole edes tervetullut musiik-


kioppilaitokseen. Tässä kohtaa ilmenee kuitenkin pienen pieni ristiriita. Tähän saakka Suomessa on koulutettu liikaa ammattimuusikoita ja valtio on satsannut rahaa enemmän ammattimuusikoksi tähtäävien opiskeluun. Eikö tärkeää olisi huomioida myös ne yksilöt, jotka rakastavat musiikkia ja saavat siitä mielihyvää, mutta eivät halua tulla ammattimuusikoiksi? Onneksi tilanteeseen on vähitellen havahduttu paitsi Opetus- ja kulttuuriministeriössä myös musiikkialan kentällä. Monien orkestereiden yleisöpohja kun alkaa vähitellen enenevissä määrin rakentua lapsuudessa musiikkioppilaitoksen lattioita kuluttaneista yksilöistä. Kaikesta huolimatta lasten vanhemmat ja musiikkipedagogit eivät vielä ole ilmeisesti aivan täysin käsittäneet, kuinka vahva vaikutus heillä on lasten ja nuorten itsetunnon kehittymisessä. Juuri edellä mainitunlainen tähtäys ammattimuusikkouteen koituu monelle turmiolliseksi. Soitonopettajalla ja musiikkioppilaitoksen ilmapiirillä on yllättävän suuri vaikutus lapseen, kun aletaan miettiä, kuinka paljon ajastaan lapsi musiikin parissa käyttää päästessään musiikkiopistoon tai konservatorioon. Seuraava lainaus Lehtosen kirjasta tuo mielestäni hyvin esille sitä ajatusta, jota yritän tässä tavoitella: ”Sellaisten, joilla ei ole lahjoja, on aivan turha tulla opiskelemaan musiikkia. Kyllä instrumenttiopettajan tarkoituksena on kouluttaa hyviä muusikoita, ja tämähän taas lähtee siitä, että valikoi itselleen lahjakkaimmat oppilaat ja yrittää mahdollisimman nopeasti päästä eroon lahjattomista. Kyllä kai sellaiset voivat yrittää keksiä itselleen jotakin muuta tekemistä kuin musiikkiopiston nurkissa pyörimisen ja opettajan ajan haaskaamisen – minä kyllä tiedän opettajia, jotka suorastaan murskaavat huonot oppilaansa”. (2004, 54.) Kyseisen lausahduksen on Lehtosen mukaan sanonut miespuolinen sellisti, joka opiskeli musiikkikasvatusta yliopistossa. Tässä kohtaa minulle ainakin syntyy kysymys, eikö musiikkioppilaitoksissa tapahtuvan koulutuksen tarkoitus ole kasvattaa sivistyneitä ja tasapainoisia ihmisiä. Eikö musiikin tulisi olla kaikkien oikeus, eikä vain pienen vähemmistön? Valitettavasti tällaiseen ajatteluun, jossa musiikki on harvojen etuoikeus, törmää usein. Varsinkin erilaisissa nuoriso-orkestereissa olen mainittuun

ajatukseen törmännyt monesti. Tällainen asenne vaikuttaa varmasti vahvasti lapsen tai nuoren psyykkeeseen. Musiikin psykologisia vaikutuksia ei voida kuitenkaan arvioida pelkästään itse musiikilla, sillä musiikki ei ole pelkkää taidetta. Siihen liittyy vahvasti myös kulttuurinen ja sosiaalinen konteksti (orkesteri, soittotunnit, konsertit). Musiikin avulla kyetään myös ilmentämään keskeisiä inhimillisiä tunteita ja käsittelemään – toisin sanoen luomaan ja muokkaamaan – seksuaalisuutta, identiteettiä ja minuutta. (Eerola 2003, 264; Välimäki 2003, 302.) Tämä kaikki vaikuttaa ihmisen minäkuvaan ja käsitykseen omasta identiteetistä. Tätä puolta musiikkikasvatuksesta käsitteli myös Lehtosen kirjassa esitelty Mustalahden ja Taipaleen vuonna 1992 tekemä pro gradu -tutkielma Turun yliopiston opettajankoulutuslaitokselle. ”Oppilaitoksessa eri tavalla menestyvät ja eri intresseillä varustetut opiskelijat muodostivat erilaisia statusryhmiä, joiden ulkopuolelle monet opiskelijat kokivat jääneensä” (Lehtonen 2004, 57). Tämänkaltaista toimintaa ei tapahdu pelkästään musiikkioppilaitoksissa, vaan myös musiikkileireillä ja valtakunnallisissa nuoriso-orkestereissa. Itse esimerkiksi kohtasin muutama vuosi sitten mielenkiintoisen tilanteen tultuani vuoden tauon jälkeen takaisin Sinfoniaorkesteri Vivon toimintaan mukaan. Kyseisen vuoden aikana soittajisto oli ehtinyt vaihtua melkein kokonaan, ja tullessani tauon jälkeen ensimmäiselle periodille minun oli vaikeaa päästä ryhmään mukaan, vaikka olin tullut orkesterin toimintaan mukaan aiemmin kuin suurin osa periodilla soittaneista. Heille olin orkesterin uusi jäsen, joka tuskin osaa mitään. Olinhan heidän

S y nkooppi   //

23


mielestään vasta nyt tullut mukaan toimintaan. Statusryhmät vaikuttavat paitsi opiskelijoiden välisissä sosiaalisissa suhteissa myös soittotunneilla opettajan ja oppilaan välisessä suhteessa. Useinhan instrumenttiopetus on yksityisopetusta, jolloin opettajan ja oppilaan suhde nousee hyvin merkitykselliseksi. Vaikka opettajat arvioisivatkin kaikkia oppilaitaan myönteisesti, panostavat opettajat silti eri tavalla eri oppilaisiinsa. Joku oppilas on opettajan mielestä lahjakkaampi kuin muut ja saa näin ollen enemmän huomiota toisten jäädessä vähemmälle huomiolle ja saadessa päämäärättömän positiivista opetusta. Tässä tilanteessa käy kuitenkin Lehtosen mukaan usein niin, että ajatukset lahjojen puutteesta ja oma mitäänsanomattomuus valtaavat oppilaan mielen (2004, 58). Tätä kautta oppilaan itsetunto ja -luottamuskin saattavat vähitellen alkaa heiketä. Ei silti sovi unohtaa, että parhaimmillaan musiikki voi olla sosiaalista taidetta, ihmisiä yhdistävää ja turvallisuutta ja hellyyttä luovaa (Ahonen 1997: 63). Musiikkikasvatuksen filosofia voidaan jakaa kahteen pääsuuntaan: esteettiseen ja praksiaaliseen. Esteettinen musiikkikasvatusfilosofia ko24

//  S y nkooppi

rostaa musiikin itse- ja taiteellista arvoa, kun taas praksiaalinen musiikin välinearvoa. Jukka Louhivuoren mukaan suomalaisessa musiikkikoulutuksessa (niin koulujen musiikinopetuksessa kuin musiikkiopistoissa ja konservatorioissa) on esteettisellä näkökulmalla ollut suuri vaikutus. Esteettinen kasvatusfilosofia siis korostaa musiikin korkeaa taiteellista arvoa, joka näkyy siinä, että soittamisen sijaan oppilaat enemmän kuuntelevat levyjä, joilla korkeatasoiset muusikot esiintyvät. Praksiaalisessa kasvatusfilosofiassa taas painotetaan enemmän oppilaiden omaa tekemistä, musiikin tuottamista, vaikkei se taiteellisesti olisikaan yhtä korkealaatuista kuin ammattimuusikoilla. (Louhivuori 2003, 254–255.) Molemmissa on sekä hyviä että huonoja puolia, mutta praksiaalisella lähestymistavalla saattaisi saada aikaan enemmän itsetuntoa kohottavia myönteisiä musiikkielämyksiä. Musiikkikasvatuksen täydellisyyden palvonta on varmasti tulosta esteettisen kasvatusfilosofian valitsevuudesta alalla. Lehtosen mukaan (2004, 77) opiskelijatkin joutuvat esittämään pätevyyttään, mikä taas johtaa osaamattomuuden, tietämättömyyden ja epämielekkyyden ynnä muiden ongel-


mien peittämiseen. Opiskelusta tulee tällä tavalla hyvin helposti raskasta roolileikkiä, mikäli luonnolliselle puutteellisuudelle ei anneta tilaa. On kuitenkin muistettava, että yksityinen soittotuntikin voi olla musiikkiterapiamenetelmä, kuten Heidi Ahonen kirjassaan toteaa. Sen aikana voidaan soittotaidon oppimisen lisäksi keskittyä persoonallisen kehityksen tukemiseen ja sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Luovan toiminnan tarkoituksenahan on muun muassa ajattelun vapauttaminen ja myönteisen suhtautumisen kehittäminen. Parhaimmillaan se vahvistaa ihmisen todellista minää ja itsetuntoa. (Ahonen 1997, 213, 270.) Lehtonen nostaa kirjassaan esille hyvin tärkeän kysymyksen: mitä vikaa on musiikinharrastuksessa? Nykyinen suomalainen musiikkikoulutusjärjestelmä tähtää enemmän nimenomaan ammattilaisuuteen kuin aktiiviseen harrastuneisuuteen. Lehtonen määrittelee harrastuksen hartaaksi toiminnaksi jonkin aktiviteetin parissa. Hänen mukaansa ihmiset hakevat harrastuksissaan sisältöä ja merkitystä elämäänsä ja positiivisia elämyksiä. Itsetunnon kannalta tällainen näkemys olisi loistava. Musiikin harrastaminen toimii ongelmien purkamiskeinona elämässä ja edistää elämän laatua ja mielenterveyttä. Miksi musiikkialalla ei ole kovin tarkkoja vaatimuksia opettajien koulutuksen ja pedagogisen tietotaidon suhteen? Ajattelutapa, jonka mukaan hyväksi opettajaksi riittää kunnollinen soittotaito, tuntuu juurtuvan opiskelijoihin ennen varsinaisia ammattiopintoja. Opettajan, varsinkin soitonopettajan, ammattitaidolla on kuitenkin hyvin suuri merkitys lapsen henkisen kehityksen kannalta. Lapsi näkee vanhempiensa jälkeen ehkä eniten juuri soitonopettajaansa ja toimii tämän kanssa hyvin henkilökohtaisella alueella. Musiikilla ja musiikinopetuksella voidaan selkeästi vaikuttaa lapsen itsetunnon ja minäkuvan kehitykseen, niin hyvässä kuin pahassakin. Siksi olisi tärkeää, että jokainen kasvatusalalla toimiva muusikko tiedostaisi toimintansa hyvät ja huonot puolet ja vähintäänkin kävisi jonkinlaisen itsereflektion läpi ennen opettajaksi ryhtymistään.

Lähteet Ahonen, H. (1997): Musiikki – sanaton kieli. Musiikkiterapian perusteet. 2. korjattu painos. Helsinki: Finn Lectura. Eerola, T. (2003): Musiikkipsykologia. Teoksessa T. Eerola, J. Louhivuori & P. Moisala (toim.): Johdatus musiikintutkimukseen. Vaasa: Suomen musiikkitieteellinen seura, 259–270. Lehtonen, K. (2004): Maan korvessa kulkevi... – Johdatus postmoderniin musiikkipedagogiikkaan. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan julkaisuja B:73. Turku: Turun yliopiston kasvatustieteiden laitos. Louhivuori, J. (2003): Musiikkikasvatuksen tutkimus. Teoksessa T. Eerola, J. Louhivuori & P. Moisala (toim.): Johdatus musiikintutkimukseen. Vaasa: Suomen musiikkitieteellinen seura, 251–258. Välimäki, S. (2003): Psykoanalyysi ja musiikin tutkimus. Teoksessa T. Eerola, J. Louhivuori & P. Moisala (toim.): Johdatus musiikintutkimukseen. Vaasa: Suomen musiikkitieteellinen seura, 301– 310.

S y nkooppi   //

25


E s i t t e ly t j a a r v i o t

Kings of convenience (NO) nosturi, 29.9.2011

O

li syyskuu vuonna 2008, kun kuulin Kings of Conveniencea ensimmäistä kertaa. Istuin siskoni sängyn laidalla, kun hän halusi soittaa minulle poikaystävältään saamaansa levyä. Levyn nimi oli Riot On An Empty Street. Retrohenkisessä, ruskeasävyisessä kansikuvassa istuu kaksi miestä neulepaidoissa pelaamassa shakkia, ja keskellä kuvaa nainen, joka viettelevästi tuijottaa toista miehistä. Kuvan rauhallinen sunnuntaitunnelma riitelee albumin nimen kanssa, ja ajattelin, että tämän on pakko olla jotain kauheaa tekotaiteellista roskaa. Ensimmäiset kitaranäppäilyt ja hentoiset miesäänet saavat ihokarvat nousemaan huonolla tavalla, ja leimasin yhtyeen välittömästi ärsyttäväksi Simon & Garfunkel -plagiaatiksi. Seuraavina päivinä huomasin kuitenkin hakeutuvani uudelleen kerta toisensa jälkeen levyn pariin. Kitaranäppäily alkoikin kuulostaa juuri sopivan juurevalta, hentoiset miesäänet muuttuivat päässäni mystisiksi, ja simonandgarfunkelmaisuus tuntuu tyylikkäästi nykyaikaan päivitetyltä. Kings of Conveniencen norjalaiskaksikko Erlend Øye ja Eirik Glambek Bøe oli pitänyt taukoa keikkailusta jo jonkin aikaa, ja viimeisimmän albumin Declaration of Dependencen (2009) jälkeen yhtye oli esiintynyt vain muutamia kertoja. Olin jo melkein menettänyt toivoni heidän kuulemisestaan livenä, kun yhtye syyskuussa julkaisikin tiedon konsertistaan Nosturissa lyhyellä varoitusajalla. Etukäteen oletin konsertin olevan unelias herkistelyiltama: hyvä mutta unettava. Toisin kävi. Keikka oli yksi vuoden intensiivisimmistä ja ehdottomasti parhaista. Erlend Øyen ja Eirik Glambek Bøen lavakarisma ja esiintyminen oli jotain aivan muuta, kuin mitä muilta vastaavanlaisilta artisteilta yleensä kuulee. Jopa yhtyeen levyillä usein hieman 26

//  S y nkooppi

kliinisiksi jäävät bossa nova -vaikutteet pääsivät oikeuksiinsa konserttiympäristössä. Teknisten ongelmien aiheuttama keikan alun viivästyminen sai yleisön kuhisemaan jännityksestä. Keikkaväestä huokui malttamattomuus kuulla yhtyettä pitkän tauon jälkeen. Kun duo lopulta asteli lavalle, repesi yleisö valtaisiin suosionosoituksiin. Hupaisan antiklimaattista olikin, kun Erlendin kitarasta ei vielä nytkään kuulunut ääntä. Bändi kuittasi epäonnisen tapahtuman toteamalla ”We are a very quiet band”, ja tehtyään uuden sisääntulon keikka pääsi lopulta alkamaan.

K

eikan alkupuoliskolla yhtye keskittyi herkkään tunnelmointiin. PA:n kovaääninen suhina ja äänetön yleisö loivat tilaan lähes maagisen tunnelman. Enpä ole myöskään ennen ollut keikalla, jossa yleisö olisi laulanut yhtä puhtaan moniäänisesti. Keikan selkeä kulminaatiopiste koettiin, kun puolessa välissä norjalaiset soittivat Big Starin klassikkobiisin Thirteen. Herkät teininostalgiaa pursuavat sanoitukset sopivat hyvin sympaattisen Erlend Øyen laulamiksi, ja yleisön kollektiivinen liikutus oli käsin kosketeltava. Tästä eteenpäin tunnelma oli tasaisen kiihtyvä, ja keikan jälkipuoli äityikin varsinaiseksi hurjaksi tykitykseksi. Ainakin niin hurjaksi kuin vain kaksi miestä voi kahdella akustisella tykittää. Erlend viihdytti yleisöä tanssahtelemalla hullunkurisesti, laulattamalla, soittamalla suullaan trumpettisoolon, ja lopuksi hyppäämällä yleisöön suuren rock-tähden elkein. Alkupuoliskoon verrattuna illan tunnelma kääntyi täysin päälaelleen. Keskeisiin hitteihin lukeutuvan I’d Rather Dance With Youn pärähtäessä liikkeelle ei moni enää tanssijalkansa vipattamista pystynyt hillitsemään. Keikan ehdoton kohokohta oli viimeiseksi säästetty Rule My World, josta kuultiin ensiesityksensä saanut tanssi-remix. Kappale huipentui ikuiseksi venyneeseen tanssimaratoniin niin lavalla kuin yleisössäkin. Katseidemme kohdatessa Nosturin narikassa tiesimme jakaneemme ainutlaatuisen kokemuksen. Tätä tunnelmaa ei kukaan ulkopuolinen tulisi koskaan ymmärtämään. milla lehto KUVA JUTTA JUVONEN


S y nkooppi   //

27


28  //  S y nkooppi


KUVITUS Heikki Myllyniemi

ROCKVILLE: Kaikki enkelit eivät ole samanlaisia PEACOCK-TEATTERI, 12.1.2012 (Ensi-ilta)

H

elsinki Rock Oopperayhdistys ry aloittaa 12. toimintavuotensa esittämällä tammikuun ajan Kim Duddyn käsikirjoittamaa ja Kari Pyrhösen suomentamaa Rockville-musikaalia Linnanmäen Peacock-teatterissa. Yhdistyksen lupaukset musikaalin suhteen ovat kovat ja plakkarissa on merkittäviä ensi-iltoja aiemmilta vuosilta. Miten mahtaa yhdistyksen taidonnäyte nyt onnistua? Rockville on musikaali pienestä amerikkalaisesta Rockvillen kaupungista, joka on kärsinyt pahasti yhtäkkisen tornadon iskettyä kaupunkiin. Tuhon jälkiä kaupunkilaiset korjaavat yhdessä, mutta kaikkien harmiksi kaupunkiin on ilmestynyt myös katastrofista hyötyvää rikollista liikehdintää, jolla on ehkä liiankin läheiset välit kaupungin pormestariin Theodore Bushnelliin (Keijo Kumanto). Samaan aikaan toisella puolella Yhdysvaltoja kuuluisa rocktähti Brian Carr (Markku Häkkinen) kuolee kesken keikan salamaniskuun, ja päästäkseen taivaaseen hänen on suoritettava enkelien (Minja Aho, Jussi Humaljoki ja Mikko Jokinen) antama tehtävä auttaa Rockvillen asukkaita. Tapahtumista seuraa kolmen tunnin musiikkiseikkailu, jossa pohditaan luottamusta, ihmisten yhteisöllisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Katselin HRO ry:n ensi-iltaesitystä mielenkiinnolla, sillä en ole aiemmin kuullut yhdistyksen mainitsemasta rockoopperagenrestä. Kolmetuntisen musiikillisen mätön jälkeen mieleen nousee kysymys, onko kyseistä genreä oikeasti edes olemassa. Kovin musikaalimaiselta esitys mielestäni

nimittäin kuulostaa ja näyttää. Kaikesta tästä huolimatta Rockvillen esitys alkaa lupaavasti ja herättää katsojassa suuria toiveita, joita yhdistyksen uuden vuoden aloittava tuotanto ei kuitenkaan pysty täyttämään. Ongelmia on monia, mutta ehkä kaikkein pahin on se, että Jalle Niemelän ohjaama versio musikaalista on ensi-illasta huolimatta hyvin keskeneräinen: Tanssijat voisivat paikoitellen tanssia paremmin yhteen, ottaa enemmän kontaktia niin toisiinsa kuin yleisöönkin. Sinänsä Hilppa Lammen (roolihahmoltaan Honey Adelman) tekemissä koreografioissa ei ole mitään vikaa. Myös kohtausvaihdot voisivat olla nopeampia, sillä nyt katsoja lähinnä luulee olevansa vanhan, aika päiviä sitten rikki menneen Ladan kyydissä. Entäpä näyttelijät? Niemelä ei jotenkin saa näyttelijöistä irti kaikkea sitä, mihin he ehkä pystyisivät. Kolmen tunnin ajan näyttelijät tuntuvat olevan lähinnä väsyneitä ja innottomia produktiotaan kohtaan. Roolisuoritukset aiheuttavat pettymyksen toisensa perään, eivätkä kenenkään näyttelijän laulusuorituksetkaan ole tasalaatuisia. Intonaatio tuntuu pettävän itse kullakin jossakin kohtaa esitystä. Ja englannin ääntäminen! Pyrhönen olisi voinut kenties suomentaa kaikki nyt alkuperäisinä pidetyt nimet suomalaiseen suuhun sopiviksi, koska huono ääntäminen lähinnä pahentaa jo muutenkin huonoa elämystä. Erityisen pettynyt olin Ahon ja Tuuli Immosen roolisuorituksiin, joissa ei ollut puhtia edes loppumetreillä. Valtteri Turunen (Billy Taylor) yltää parhaimmillaan ihan kelpo suoritukseen, vaikka pojalla onkin vielä paljon opeteltavaa näyttämötaiteen saralla. Musikaalin pelastajaksi koituu Evelyn-mummoa esittävä Sanna Mäkelä, jonka hulvattomia repliikkejä on ilo seurata. Suuret kiitokset ansaitsee myös kapellimestarina ja enkelinä toiminut Humaljoki, jonka harvat laulusuoritukset loivat tasoa muuten niin matalaan esitykseen, sekä viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Jimi Angervo (Oskar), joka luonnollisella olemuksellaan hurmaa yleisön! Valitettavasti HRO ry ei pysty täyttämään suuria lupauksiaan ja 38 euroa tästä teatterielämyksestä on aivan liikaa pyydetty. Michael Sagulin

S y nkooppi   //

29


E s i t t e ly t j a a r v i o t

First Aid Kit The Lion’s Roar Wichita 2012

A

lta parikymppiset tytöt harvoin nousevat folkmusiikin tähtitaivaalle - ruotsalaiset siskokset Klara ja Johanna Söderberg ovatkin vuosiaan viisaampina ilahduttava poikkeus. Yhdessä he muodostavat First Aid Kitin, jonka alkuvuodesta ilmestynyt toinen pitkäsoitto The Lion’s Roar on paitsi vahva näyttö kypsyneestä tulkinnasta ja ainutlaatuisesta lahjakkuudesta myös vakuuttava kunnianosoitus tyttöjen esikuville. Sisaruspari on kolmen vuoden takaisesta Youtube-läpilyönnistään ja lupaavasta debyyttilevystään tullut pitkälle. Pelkistetty ja herkkä akustisvetoinen tunnelmointi on kehittynyt kohti täyteläistä, varmaa ja entistä lämpimämpää soundia. Komeat lauluharmoniat raikaavat entisen lailla, mutta uusi levy todistaa, että kaksikon vaikuttavin valtti ovat kuitenkin vahvat ja vivahteikkaat kappaleet, jotka tuntuvat kumpuavan vuosikymmenten takaa kuin pitkän ja kovia kokeneen elämän muistumat. Verrattain yksinkertaiset sävellykset paisuvat kokonaisen bändin ja taitavien sovitusten myötä aikaisempia levytyksiä suuremmiksi, ja myös sävyiltään monipuoliset kappaleet tuovat onnistuneeseen kokonaisuuteen tarpeellisia kontrasteja ja pontta. Melankolinen Dance to Another Tune ja New Year’s Even autoharp-minimalismi saavat nostetta ryöpsähtävästä nimikkoraidasta The Lion’s Roar sekä levyn päättävän King of the Worldin kättentaputuksista ja riehakkaasta latotanssi-ilottelusta. Juurensa kaksikko on jäljittänyt perinnetietoisesti vanhaan amerikkalaiseen countryfolkiin ja bluegrassiin, 30

//  S y nkooppi

joista ammennetaan vaikutteita rohkeasti mutta tyylitietoisesti ja liialliseen jäljittelyyn sortumatta. Kantriviehtymys soi erityisesti levyn parhaimmistoon nousevassa ”name-dropper” -kappaleessa Emmylou, jossa aaltoileva pedal steel -kitara ja kevyt junakomppi yhdistyvät tyttöjen romantisoituihin americana-sanoituksiin. Ammattimaisten taustajoukkojen, kuten tuottaja Mike Mogisin Bright Eyesista, mukanaolo levyllä on kuitenkin hyvin ilmeistä. Ammattibändi ja King of the Worldin navettabileisiin osallistuva folk-taitaja Conor Oberst toki lisäävät väriä ja uskottavuutta, mutta paikoitellen levy kuulostaa jopa tarpeettoman tuotetulta ja ammattimaiselta. Pelkät raa’at lauluharmoniat ja yksinkertainen kitara olisivatkin monesti riittäneet, jolloin tyttöjen entistä varmemmat lauluäänet olisivat päässeet täysiin oikeuksiinsa. Vastikään Tavastialla ihastuttanut First Aid Kit oli kuin kukkaiselta 60-luvulta aikamatkannut parivaljakko pitkine hiuksineen ja lepattavine hamosineen. Vaikka show oli yksinkertaisen riisuttu ja siskoksista toisen ääni mennyt, kantoivat vahvat kappaleet ja intiimi esiintyminen iltaa alusta loppuun. Lavalla äärimmäisen rentoina esiintyneistä tytöistä huokui avarasydämisyys ja autenttisuus suoraan folkin ytimestä. Vasta kauneimpaan kukoistukseensa puhkeavalta kaksikolta voi varmasti vastaisuudessa odottaa vielä paljon. Elissa Shaw


The Beach Boys Smile Sessions capitol 2011

T

he Beach Boysin Smile lienee populaarimusiikin historian kuuluisin ”kadonnut” albumi. Vuosina 1966–1967 valmisteltu, klassikoksi muodostuneen Pet Soundsin seuraajaksi tarkoitettu albumi jäi julkaisematta viime hetkellä yhtyeen sielun Brian Wilsonin romahtaessa henkisesti. Kilpajuoksu The Beatlesin kanssa, paineet levy-yhtiön suunnalta sekä omat ongelmat olivat liikaa Wilsonille, ja viimeistelemätön levy jäi arkistoon pölyttymään. Vaikka suuri osa materiaalista tuli esiin myöhemmillä The Beach Boys -julkaisuilla, jäi Smile keräämään myyttistä mainetta Beach Boys -fanien keskuudessa. Smilen tarina heräsi uudelleen henkiin vuonna 2003, kun Wilson päätti kaikkien yllätykseksi lähteä kiertueelle esittämään albumin materiaalia. Vuoden 2004 ylistettyjä konsertteja seurasi levytys Brian Wilson presents Smile, jolla Wilson taustayhtyeineen esitti albumin kokonaisuudessaan alkuperäisiä sovituksia tarkasti mukaillen. Taru ei loppunut kuitenkaan tähänkään, sillä vuoden 2011 lopulla The Beach Boysin 50-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistiin alkuperäisistä studionauhoituksista koostettu The Smile Sessions. The Smile Sessions on paitsi suuri kulttuuriteko, myös puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan upea julkaisu. Se esittelee uransa huipulla olleen yhtyeen, mutta ennen kaikkea erään kaikkien aikojen lahjakkaimmista säveltäjistä. Albumia kuunnellessa Wilsonin ajautumisen epätoivon partaalle ymmärtää hyvin niin käsittämättömän perfektionistisella otteella on koko albumi toteutettu. Huikeat yksityis-

kohdat lauluharmonioissa ja sovituksissa, polveilevat kappalerakenteet sekä vapaina liihottavat melodiat osoittavat, että Smile on todellakin ollut Wilsonille sydämen asia. Wilsonin päänsisäisistä demoneista huolimatta Smile on nimensä mukaisesti iloinen, jopa leikkimielinen albumi. Lapsenomaiset hokemat, siellä täällä toistuvat melodiset teemat ja Van Dyke Parksin runolliset, sanoilla leikittelevät lyriikat täyttävät tehtävänsä ja saavat kuulijan hymyilemään. Saumattomaksi kappalejatkumoksi koostetulta albumilta ei tee mieli nostaa esiin erillisiä kohokohtia, sillä se on vahvimmillaan kokonaisuutena kuunneltuna. Suurta valittamista ei ole myöskään julkaisun paketoinnissa. Käsiini päätynyt kahden levyn paketti sisältää musiikin lisäksi julisteen, pinssin sekä Wilsonin kommenteilla varustetun kansilehtisen. Smile-albumin lisäksi tarjolla on runsaasti bonusmateriaalia äänityssessioista. Kaiken lisämateriaalin olisi tosin voinut laittaa kakkoslevylle, jotta varsinainen levykokonaisuus erottuisi paremmin. Jos tuplalevy ei riitä tyydyttämään Smile-nälkää, on saatavilla myös viiden CD-levyn, kahden LP-levyn ja kahden 7-tuumaisen singlen pakkaus, jonka luulisi riittävän kyltymättömimmällekin Beach Boys -fanille. Ajankohtaiseksi The Beach Boysin tekee myös ensi kesän 50-vuotisjuhlakiertue, jolla Brian Wilson palaa yhtyeen live-kokoonpanoon huiman 46 vuoden tauon jälkeen. Toivottavasti kiertue löytää tiensä myös Suomeen asti. Tommi Saarikoski

S y nkooppi   //

31


E s i t t e ly t j a a r v i o t

Death Hawks death & decay GAEA Records 2012

V

uonna 2010 Tampereella perustetun Death Hawksin debyyttilevyä voisi sanoa virkistävän juurevaksi. Death & Decayn bluesrock-happokeitoksessa on 1960–70-lukujen vaihteen rock-järkäleiltä tuttua sointia: Hammond-uruille on uskallettu antaa kunnolla tilaa tavanomaisen kitara-trion laajentamiseksi. Levyllä kuullaan myös analogisyntetisaattoreita sekä ajattoman kuuloisia lauluharmonioita. Keulahahmo Teemu Markkulan ääni on saatu kuulostamaan autenttisen vaaralliselta. Runsas kaiku viimeistelee makoisan tunnelman, joten tavoitteeksi valittua ääniestetiikkaa on noudatettu tarkasti läpi linjan. Suurimmaksi ansioksi Death Hawksille voi myöntää tyylillisen kirjon laajuuden. Suorastaan vainoavan jumittavista riffivyöryistä hypitään välillä amerikkalaisen boogien (Roamin’ Baby Blues), hypnoottisen krautrockin (Shining) ja monesti rauhallisempien jaksojen pariin. Akustisten ja sähköisten osuuksien välillä on kaunis tasapaino. Kitarariffeiltään Death & Decay voisi olla paljon monipuolisempikin, mutta toisaalta kuulijan turtumus on osin estetty laajennetulla soitinvalikoimalla. Levyn huippuhetkiin kuuluva The Beast koskettaa pasuu-

32

//  S y nkooppi

na- ja urkusooloillaan. Syvissä vesissä uiva Priest’s March karmii ja meinaa tunkeutua kuulijan pahoihin uniin asti. Kuoleman ja tuskan aihepiirit ovat piripäisyydessään nekin kuin vuosikymmenien takaisilta klassikkolevyiltä. Kaiken kruunuksi blueskaanonille nimellään kunniaa tekee hauska Death Hawk On My Trail. Eri tavoin folkin, psykedelian ja bluesin perinnearvojen varaan rakentavia uusia bändejä on kuultu viime vuosina tuhottomasti. Death Hawks debyytillään osoittaa, ettei sen ilmaisu perustu tyhjänpäiväiseen retroiluun vaan todellisiin vaaraelementteihin. Se on se perinnerockin ainesosa, joka hätkähdyttää kuulijan ja punoo yhteyden ullakolla pölyttyneiden Black Sabbath -vinyylien ja vuoden 2012 välillä. Nyt ymmärrän, miksi tämä bändi on saanut kotimaisessa musiikkimediassa suurta huomiota tulevaisuuden lupauksena. Death Hawks liitelee ansiokkaasti aikakausirajojen yläpuolella, ja sen soisi saavan röyhkeällä musiikillaan huomiota myös kansainvälisesti. Tatu Tamminen


Justice audio, video, disco ed banger 2011

R

anskalaisduo Justice nousi vuonna 2007 julkaistulla debyyttialbumillaan kertaheitolla koneellisen tanssimusiikin kärkikastiin. Housea, elektroa ja discoa yhdistelleeltä albumilta löytyi muutama vastustamattoman liikuttava klubihitti, eikä tyylikäs imago ristisymboleineenkaan ollut haitaksi yhtyeen menestykselle. Justicen paluuta saatiin kuitenkin odottaa vuoden 2011 lopulle, jolloin yhtye julkaisi kakkoslevynsä Audio, Video, Disco. Viidessä vuodessa ajat ovat muuttuneet, ja myös Justicen sointi on saanut uusia sävyjä. Suoraviivaisimman biittitamppauksen rinnalle – ja osin tilallekin – on tullut mausteita progressiivisesta rockista ja juustoisesta tukkametallista. Sanalla sanoen Justice on monipuolisempi kuin debyytillään. Laajentuneesta skaalasta huolimatta Audio, Video, Disco ei täysin vakuuta. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla hauskasti kierrätetyt heavy-kliseet, klassis-vaikutteiset syna-arpeggiot ja sopivan tuhnuiset biitit jaksavat ihastuttaa, mutta ilo ei ole kovin pitkäikäistä. Jo muutaman pyöräytyksen jälkeen albumin viehätysvoima on lähes tiessään, ja

etualalle nousevat heavy-vaikutteetkin tuntuvat väsähtäneeltä hassuttelulta. Levyn soundimaailma on kiehtova, mutta harmillisen pinnallinen. Vaikka Audio, Video, Disco on kotikuunteluun hieman liian kertakäyttöistä tavaraa, osaa yhtye yhä loihtia napakoita tanssilattiantäyttäjiä. Nimikappale, Civilization ja Helix kuulostaisivat varmasti oikeassa paikassa oikeaan aikaan maailman parhaalta musiikilta. Nekään eivät kuitenkaan riitä nostamaan Justicea genren kärkikastiin Daft Punkin rinnalle. Tommi Saarikoski

S y nkooppi   //

33


S y n k oo p p i r y tie d ottaa

S Y N KO O P P I Helsingin yliopisto Musiikkitiede

Mainiota alkanutta vuotta 2012 Synkoopin lukijoille! Synkoopin kevät on pyörähtänyt tarmokkaasti käyntiin uuden hallituksen voimin, ja keväälle onkin luvassa rutkasti tapahtumaa ja toimintaa. Tiedossa mm. ekskursio Jyväskylään sikäläisen musiikkitieteen ainejärjestön Trioli ry:n vieraaksi sekä opintomatka Tukholmaan. Lisäksi toukokuussa luvassa Synkoopin ensimmäiset ihkaomat kevätsitsit! Myös Akateeminen keskiviikkoklubi jatkaa toimintaansa. Seuraava AKK pidetään ke 28.3. Tapahtumista tiedotetaan sähköpostilistoilla sekä Synkoopin Facebook-ryhmässä. Pysy valppaana ja seuraa ilmoittelua! Aurinkoista alkukevättä toivottaen,

Synkoopin hallitus

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

34

//  S y nkooppi


S y n k oo p p i o p . 1 0 7 ilmest y y TOUKOKUUSSA Jutut Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 13.4.2012 mennessä päätoimittajalle osoitteeseen erla-marie.pulli@helsinki.fi Jutut tulee toimittaa mieluiten sähköpostin liitetiedostona RTF- tai doc-muodossa. Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa. Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään taittajalle osoitteeseen elissa.shaw@helsinki.fi Sävykuvien resoluution tulee olla painokoossa vähintään 300 dpi. Kuvat tulee toimittaa jossakin yleisesti käytössä olevassa tiedostomuodosssa mahdollisine kuvateksteineen. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta.

Ilmoitukset Taittamaton ilmoitus: Ilmoitusteksti tulee toimittaa RTF- tai doc-muodossa. Kuvia koskee sama, mitä yllä on esitetty.

KUVITUS Kaarina Tammisto

Valmiiksi taitettu ilmoitus: Ilmoitus tulee toimittaa jossakin yleisesti käytössä olevassa tiedostomuodosssa vähintään 150 dpi:n resoluutiolla. Voimassaolevat ilmoitushinnat löytyvät Synkoopin nettisivuilta: www.synkooppi.fi


M - ITELLA OYJ


SYNKOOPPI OP. 106