Page 1

O

A R S Kevät 2017


Iiris Helinä

"Hei tuu kirjottaa Oraaseen"

Nooa Koskinen

"Mä alan kohta vaatimaan palkkaa tän tekemisestä"

Väinö Kuukka

"Kyllä me tästä lehti saadaan"

Gabi García Yläsaari

"Joo se on ihan hyvä"

Alisa Vlasova Eevi Holma Henrik Åkerberg Ida Jauhiainen Minerva Ciccarese Saga Karppinen Ayano Sayama 6B-luokka

Päätoimittaja

Kuvien muokkaus & taitto

Ohjaava opettaja

Guru

Tekstit


4 5 7 9 11 13 14 17 19 21

Pääkirjoitus Minun kouluni iPadit opiskelussa SYK:n pelisäännöt unohdetaan Vaitho-oppilas Japanista Kuva: Museovirasto 6B:n unia Ajatuksia Sinä, ihmeellinen valonlähde Täällä punakynän alla


Pääkirjoitus uutos. Se voidaan nähdä pelottavana, koska sen seurauksia on yleensä mahdotonta ennustaa, mikä usein tuottaa varsinkin liikaa huolehtiville suuret määrät stressiä. Asioiden muuttumista kuitenkin voi ja oikeastaan kannattaakin pitää positiivisena; uudet kokemukset, ihmiset ja muut asiat venyttävät kaikki omalta osaltaan jokaista mukavuusalueensa reunamille, osa reippaasti sen ylikin.

M

Oli muutoksesta ilmiönä mitä mieltä tahansa, kohtaa jokainen sitä elämässään väistämättä. Elämänvaiheista etenkin nuoruus vaikuttaa olevan täynnä vaikka minkälaisia mullistuksia ja käännekohtia. Esimerkiksi tämänhetkisten yhdeksäsluokkalaisten oppivelvollisuus on lähestymässä loppuaan, mikä asettaa jokaisen heistä kysymyksien äärelle opiskelujen jatkamisesta. Muistan itse vuoden takaisista ajatuksistani päällimmäisenä ahdistuksen kaikesta tulevaisuuteen liittyvästä. Mielessä seilasivat lähinnä epäilykset omasta riittävyydestä opiskelussa ja arvosanoissa, eikä mikään lukioon liittyvä ollut oikeastaan selkeää. Vähemmän suomalaisella ja ujolla asenteella olisin toki voinut kysyä asioista perillä olevilta ihmisiltä kaikenlaista, mutta päätin pysytellä tuppisuisena ahdistuspallona. Jotta mahdollisimman moni säästyisi tällaiselta, haluan kertoa salaisuuden: lukiosta jää hyvin suurella todennäköisyydellä henkiin, eikä vielä tässäkään iässä tarvitse oikeastaan tietää mitä elämältään haluaa. Niin lukio kuin elämä yleisestikin ovat täynnä haasteita ja tilanteita, joissa pitää miettiä prioriteettejaan uudestaan. Rakkaan betonikuutiomme sisällä on koko pitkän sykkiurani aikana kytenyt tietty kilpailuhenkisyys, ja tavoitteet on nostettu ehkä joskus jopa tarpeettoman korkealle. Aina ei tarvitse olla paras ja täydellinen, ja harva onkaan. Koenumerosta ei kuuluisi pahoittaa mieltään, eikä opiskelun olla koko elämä, riippumatta siitä mihin tähtää. Tämän lukuvuoden toiseen Oraaseen on saatu jälleen koottua keskenään hyvin erilaisia tekstejä loistavilta kirjoittajilta. Mukaan mahtuu kaikkea aina kuudesluokkalaisten absurdeista unista erään vaihto­oppilaan mietteisiin asti, joten lukukokemus tuskin jää yksipuoliseksi. Toivonkin siis jokaiselle mahdollisimman stressitöntä kesän odotusta täältä räntäsateen ja oman ahdistuksen keskeltä.

Allons­y! 4

~ Iiris Helinä


Minun kouluni

K

un tulin SYK:hon, luulin kaikkien olevan mallioppilaita, käyttävän koulupukuja ja saavan pelkkiä 10++++++ia. Pari vuotta opiskeltuani tiedän, että mikään näistä ei ole oikeasti totta.

Eihän Suomessa ole käytetty koulupukuja viimeiseen 200 vuoteen, mutta olin saanut SYK:sta ulkopuolisena sellaisen kuvan, että täällä ollaan erittäin tiukkoja. Jos koulupukuja ei käytetä, ainakin pukeutumiskoodi olisi hyvin tiukka. Oikeasti voi tulla vaikka yöpuvussa, eikä ketään kiinnosta ollenkaan. Tietenkin opettajat kyseenalaistaisivat epänormaalin asustuksen, mutta ketään ei lähetettäisi kotiin, kuten esim. Amerikan kouluissa tapahtuisi. Luulin myös, että SYK:sta ei löytyisi yhden yhtä häirikköä, mutta ainakin tietämilläni luokilla sellaisia löytyy monia. Ei kuitenkaan yhtä monia kuin muissa kouluissa, sillä oppilaat ovat täällä motivoitu­ neempia. Tietynlainen motivaatio tuo kouluumme paljon kilpailuhenkisyyttä. Luokissa kilpaillaan, ja suurin osa yrittää saada parhaimman numeron. Se pieni osa, joka ei yritä saada parasta, saavat kuitenkin ihan kohtuullisen hyviä numeroita, joista he ovat itse iloisia ja ylpeitä. Ne kuitenkin, jotka yrittävät saada parhaimman numeron ovat niin kilpailuhenkisiä, että kuullessaan saaneensa huonomman numeron kuin toverinsa, saattavat kirjaimellisesti alkaa itkeä, vaikka kyseessä olisikin niin "huono numero" kuin 9+!


Koulumme kilpailuhenkisyys saattaa olla hyväkin asia, sillä se valmistaa meitä aikuiselämään, jossa tuloksilla kilpaileminen on erittäin yleistä. Näinhän on esimerkiksi työelämässä ja yliopistossa. Se saattaa myös tuoda monille stressiä heidän yrittäessä olla kaikkein parhaita. Parhaassa tapauksessa se saattaa tuoda oppilaille lisämotivaatiota opiskeluun ja halun saada parempia numeroita. Kilpailuhenkisyyttä luo painostus niiden opettajien taholta, jotka vaativat oppilailtaan liikaa. Esimerkiksi me olemme kahdeksannella luokalla, ja meillä oli koe. Koe oli vaikea, ja se meni suurimmalta osalta todella huonosti. (Kenenkään koetta ei kuitenkaan hylätty. Jippii!) Kokeen jälkeen toisessa koulussa yhdeksännellä luokalla oleva ystäväni pyysi lähettämään kuvan kokeesta. Lähetin kuvan ja hän kertoi, että heillä ei ole ollut noin vaikeita kokeita. Myös kokeen aihe oli käyty heillä vasta yhdeksännellä luokalla, mutta se saattaa tosin olla koulukohtaistakin. Vastaavanlaisia tilanteita on tapahtunut monesti. SYK:ssa käydään asiat vaativammin kuin muissa kouluissa, eikä se välttämättä ole huono asia, mutta välillä opettajat vievät sen liiallisuuksiin. Monesti tuntuu siltä, että opettajat luulevat heidän aineensa olevan ainoa aine, jota opiskelemme, ja kun monet opettajat näin luulevat, siitä tulee iso lumipallo, aikaa ei jää millekään muulle, ja koulu vie kaiken aikamme. Muissa kouluissa opiskelevat ystävämme viettävät kaiken aikansa ystäviensä kanssa pitäen hauskaa, mutta me olemme kotona lukemassa kokeisiin ja tekemässä isoa pinkkaa kotitehtäviä. Silti heidän keskiarvonsa saattaa olla parempi kuin meidän, sillä SYK:n opettajat ovat tarkkoja ja vaativat aina parasta. Se saattaa muiden paineiden kanssa tuoda oppilaille terveydellisiä ongelmia, jotka eivät koskaan ole hyvä asia. Jotkut ovat jopa miettineet koulun vaihtamista, jotta heidän stressinsä vähenisi. Vaikka SYK:n todellisuudessa onkin monia ns. ”huonoja puolia”, on koulu monilla tavoin erittäin hyvä paikka opiskelulle. Esimerkiksi normaaleissa kouluissa saattaa olla vuodessa vain joulu­ ja kevätjuhla, mutta SYK:ssa on näiden lisäksi monia perinteitä ja tapahtumia. Vuosittaiset musikaalit ja joulunäytelmät ovat kivoja ja luovat yhteishenkeä. Myös pelkän liikunnan ja käsityön lisäksi saa mahdollisuuden valita monista eri valinnaisista mieleisensä. Myös koulunjälkeiset kerhot ovat kiva lisä SYK:ssa. Täällä opiskelussa käytetään myös paljon iPadeja. SYK:ssa tehdään paljon enemmän erilaisia projekteja.

6

~ Eevi Holma ja Saga Karppinen


iPadit opiskelussa: unelma vai painajainen? aikki SYK:n oppilaat tietävät, että koulussamme on jo parin vuoden ajan toteutettu uutta opetussuun­ nitelmaa kokeilemalla tabletteja opetuksessa. Joillekin luokille on jopa jaettu omat iPadit, jonne he saavat vapaasti ladata sovelluksia ja käyttää aika vapaasti. Suurin osa muista oppilaista ei kuitenkaan tiedä koko totuutta ja ajattelee sen olevan hauskaa iPadeilla pelailua. Kaikki ei kuitenkaan ole niin helppoa.

K

iPadit tuovat haastateltujen opettajien (Leena Paasio­Leimola ja muutama muu) mielestä paljon etuja. Heidän mielestään niiden avulla koulutus pysyy ajan tasalla ja erilaiset kyvyt kehittyvät, kuten tiedonhaku­ ja ryhmätyötaidot. Tablettien kanssa pystyy myös tekemään monipuolisempia tehtäviä ja käyttämään niissä luovuutta. Voidaan jakaa helposti tiedostoja AirDropin avulla ja peilata oman laitteensa näytön valkokankaalle. Omien laitteiden hyviin puoliin kuuluu se, ettei tule väärinkäsityksiä muiden laitteen käyttäjien kanssa. Esimerkiksi toisen oppilaan töiden poistamista vahingossa ei enää tapahdu niillä luokilla, joilla on omat iPadit. Pientä laitetta on helppo kuljettaa mukana, eikä tarvitse raahata monen aineen painavia kirjoja. Niiden kotiin ottamisen mahdollisuus on erittäin hyödyllistä, sillä voidaan jatkaa projekteja kotona ja tulee paljon niillä tehtäviä läksyjäkin. Tämä on kehittänyt oppilaiden itsenäisyyttä ja monien mielestä lyhentänyt läksyihin käytettävää aikaa. Stressin määrä on kuitenkin kasvanut, koska on paljon enemmän aikarajoja ja palautuspäiviä. Jos on kipeänä oman iPadin avulla voi katsoa helposti läksyt ja tunnin aiheen Showbiesta tai iTunes U:sta. iPadien toiminnassa tulee harvoin ongelmia, mutta oppilaat joskus unohtavat ne kotiin. Välillä laite jää lataamatta. Se on kuitenkin helppo korjata, sillä aina jollain kaverilla on laturi mukana.

7


Kaikissa aineissa on omanlaisia tarpeita ja iPadien käytön tavat ja määrä eroavat suuresti, joten käsialalla kirjoittaminen jatkuu edelleen osana opetusta. Kolmasluokkalaisille iPadien ostaminen on monien mielestä väärin, sillä he eivät saa riittävästi treeniä. Välitunneilla he istuvat sisällä enemmän ja ovat iPadeilla. Samanlaista käyttäytymistä voi havaita yläluokillakin, mikä alun perin johtui siitä, että sai vapaasti ladata mitä tahansa sovelluksia. Monet oppilaat latasivat laitteilleen pelejä, eivätkä jotkut pystyneet irrottautumaan niistä edes tunnin alkaessa. Kun iPadeista vastaava Sampo Lokki kuuli tästä, hän tuli puhumaan luokalle ja mahdollisti ladattujen sovellusten poistamisen välitunnin ajaksi. Puhe vastuuntunnosta, luottamuksesta ja itse­ kontrollista sai välituntipelaamisen loppumaan. Kun joidenkin oppilaiden vanhemmat huolestuivat, että näkö voi huonontua tekniikan säännöllisestä käytöstä, heille sanottiin, että opettajat suunnittelevat tuntinsa niin, että ruutuaika olisi päivässä mahdollisimman pieni. Tämä toimii yleensä, mutta kun tehdään monen aineen yhdistämää isoa projektia, yli puoli päivää saatetaan viettää ruutua tuijottaen joka tapauksessa. Jotkut opettajat sanoivat kuitenkin, että nuoret käyttävät nykyään muutenkin paljon kännykkää ja on näön kannalta jopa parempi katsoa iPadin suurempaa näyttöä. Parasta uudessa opetussuunnitelmassa on opettajien ja oppilaidenkin mielestä usein ryhmätöiden tekeminen. Yhdessä ratkaistaan ongelmia ja kaikki käyttävät omia vahvuuksiaan. Tietenkin löytyy sellaisia yksilöitä, jotka eivät jaksa osallistua keskustelemiseen tai tehdä edes omaa osuuttaan. Se kuitenkin näkyy numerossa, koska jokaisesta ryhmätyöstä tehdään itsearviointi. Siinä on mahdollisuus kertoa ryhmän toiminnasta ja myös joidenkin epäaktiivisten henkilöiden käytöksestä. Omia iPadeja testaavassa luokassa pidettiin kysely ja kaikki olivat samaa mieltä sen kanssa, että niiden käyttö on mukavaa. On tietenkin huonoja puolia uudessa opetussuunnitelmassa, mutta niitä vähenne­ tään tehokkaasti. Ensi vuonna kaikki peruskoulun oppilaat saavat henkilökohtaiset iPadit.

8

~ Alisa Vlasova


SYK:n pelisäännöt unohdetaan itini huudahti onnellisena, kun pääsin IB­linjalle. Itse en ollut kovin onnellinen, sillä pääsykokeiden jälkeen en oikeasti halunnut enää sinne. Opiskelu suomeksi ei tuntunut kovin vaikealta, enkä aikonut opiskella ulkomailla. Kuten äitini sanoi silloin, on kuitenkin hyvä kokeilla, jottei jälkikäteen kadu omia päätöksiä. IB:linjalta pääsee pois milloin vaan ensimmäisen vuoden aikana tai oikeastaan vasta toisen jakson jälkeen.

Ä

Täytyy sanoa, etten nauttinut kovin paljon pre­IB:stä. Viikon jälkeen olin täysin varma haluavani vaihtaa kansalliselle linjalle, ja toisen jakson aikana en enää nauttinut opiskelemisesta. Tuntui siltä, että olin osa sykin IB­linjaa, mutten kuitenkaan sykkiä itse. Tämä artikkeli ei tosiaan ole tarkoitettu syyttämään ketään tai kritisoimaan IB:tä. Kahden jakson aikana on myös tapahtunut erinomaisia asioita: olen esimerkiksi tullut läheisemmäksi ystäväksi entisen luokkatoverini Emman kanssa, olen oppinut rakastamaan historian oppimista (kiitos Steven Huxleyn) ja olen (vihdoinkin) tottunut työskentelemään ryhmissä. Olen kuitenkin oppinut jotain muutakin kuin mitä kirjoissa ja IB­ brosyyreissä lukee. Kuten äsken kerroin, en tuntenut olevani osa Sykkiä, vaikka olin fyysisesti samassa rakennuksessa, jossa olin ollut jo kaksi vuotta. Alussa luulin ongelman johtuvan vain epäsosiaalisesta luonteestani, mutta pre­IB:läinen kaverini vahvisti epäilykseni: kansallisen ja IB­ linjan välissä on jonkinlainen kuilu. Kyseinen kaveri oli itse asiassa kysynyt minulta, käyttäytyvätkö tuntemattomat kansallisen linjan oppilaat eri tavalla, kun he saavat tietää minun olevan entinen pre­IB:läinen. Vastasin, että useimmat tylsistyvät ja keskustelu päättyy kiusallisesti. Ilmeisesti tämä tapahtuu muutamalle entiselle luokkatoverillekin, kun he kertoivat kuuluvansa pre­IB:hen. Kyse ei ole suoranaisesta rasismista. Kukaan ei loukkaa ketään, eikä tietääkseni ikinä ollut minkäänlaista riitaa linjojen välissä. Ehkä se johtuu eräiden oppilaiden ylpeydestä tai siitä, että pre­IB:llä on omia ennalta määrättyjä kursseja, joita ei voi muokata. Pointti on se, että IB

9


ja kansallinen linja ovat selkeästi jaettuja, eivätkä yleensä opettajat huomaa sitä, vaan he pitävät IB:tä vain tiiviinä ryhmänä. He ovat oikeassa, mutta se johtuu yleensä siitä, että IB:läisillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ystävystyä keskenään, jotta eivät jää yksin. Tämä linjojen ero ei tietenkään ole kovin suuri ongelma, mutta mielestäni se on ristiriidassa sykin pelisääntöjen kanssa. 3. luokasta lähtien oppilaille opetetaan, että muihin luokkiin pitää suhtautua myönteisesti. Joka vuosi uusia kolmasluokkalaisia opastavat vapaaehtoiset 7­ luokkalaiset isoset; 4. luokat ovat mukana 8. luokkien joulunäytelmässä, jota lukion ensimmäinen luokka ohjaa; ilmiöviikolla kaikki peruskoulun luokat tekevät yhteistyötä ja askartelevat tai valmistavat pelejä. Eri luokat tutustuvat siis toisiinsa ja mahdollisesti ystävystyvät. Pelisäännöt ja koulunlaajuinen yhteishenki jäävät kuitenkin väliin lukiossa. Miksi näin on? Lukion tutustumisviikollakin yleensä keskitytään vain omaan luokka­ ryhmään, jonka kanssa ei välttämättä tule toimeen. Tutustumispäivä Nuuksiossa oli ainoa vaihe, jossa sai olla vuorovaikutuksessa muiden­ kin kuin oman ryhmän kanssa. Sen jälkeen pre­IB jää kuitenkin ulkopuolelle johtuen eri kursseista. Miksi ei sitten voitaisi antaa kansalliselle, ja erityisesti pre­IB­linjalle, enemmän yhteistä toimintaa ennen, kuin ryhmät selkeästi jakautuvat IB:n 1. vuotena (eli lukion toisena vuonna)? Lukion ensimmäisenä vuonna rakennetaan perusta seuraavien vuosien sykkiläisten yhteis­ hengelle. Minullekin on monta kertaa huomautettu, että pre­IB kuuluu vielä kansalliselle linjalle eikä erottaudu muista. Vaikka tämä olisikin totta, ero näkyy selkeästi, eikä toisin voida väittää.

10

~ Minerva Ciccarese


Vaihto-oppilas Japanista

M

inulta kysytään usein miksi päätin lähteä vaihto­ oppilaaksi juuri Suomeen.

Ensimmäinen syy oli halu ymmärtää Suomen koulutusjärjestelmää, sillä Japanissa sitä pidetään todella hyvänä, mutta emme tiedä siitä sen enempää. Halusin lisäksi asua luonnon läheisyydessä, jota Japanissakin tietysti on, mutta vain pienissä kaupungeissa ja niiden ulkopuolella. Monet kysyvät minulta myös mitä eroa on Suomella ja Japanilla, mutta siihen on vaikeaa vastata, koska molemmilla mailla on paljon yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi sekä Suomessa että Japanissa otetaan kengät yleensä pois kotona, vaikka monet japanilaiset luulevat niin tehtävän vain Japanissa. Suomessa kengät kuitenkin pidetään jalassa koulussa, toisin kuin Japanissa, jossa käytämme koulupäivien ajan sisäkenkiä. Suomalaisten ja japanilaisten tyypilliset luonteenpiirteet ovat toisinaan myös samankaltaisia: molemmissa maissa ollaan stereotyyppisesti ujoja, hiljaisia ja kärsivällisiä.

11


Suomen kieli ei mielestäni ole japanilaiselle loppujen lopuksi niin vaikeaa oppia, tai toisinpäin. Vain kirjaimet y, ö, ä, u ja r ovat minulle vaikeita, sillä japanin kielessä ei vastaavia äänteitä ole, vaan esimerkiksi r äännetään kirjaimena l. Näissä kahdessa kielessä on myös samankaltaisia sekä täysin samoja sanoja. Esimerkiksi englannin corner on suomeksi kulma, mutta japanissa kulma tarkoittaa autoa. Keskenään samankaltaisia sanoja ovat esimerkiksi puku (japaniksi fuku) ja juoppo, joka on jopparai. Näiden yhtäläisyyksien takia suomi on minusta usein hauskan kuuloista. Luulen japanin olevan itse asiassa yllättävän helppo kieli suomalaisille, kun on vain oppinut vaikeat kirjoitusmerkit, joita on kymmeniä tuhansia. Kirjoitusmerkistöjä on kolme erilaista: hiraganat, katakanat ja kanjit. Sanakirjoissa on yli 50 000 kanjia, mutta itse osaan niitä vain noin 2000, jotka opetellaan peruskoulussa. Kahtatuhatta useampaa kanjia ei juurikaan edes tarvita, mutta pelkään etten osaa enää kaikkia niitäkään pitkän Suomessa oloni jälkeen. Suomalaisen ja japanilaisen koulun välillä on hyvin vähän yhtäläi­ syyksiä. Ainoastaan koulupäivät ovat suunnilleen samanpituisia. Pidän erityisesti siitä, että Japanissa käytetään koulupukuja, koska silloin ei tarvitse itse valita vaatteita aamulla. Koulussani Japanissa puhelimien ja tietokoneiden käyttö on kiellettyjä jopa välituntisin. Myöskään esimerkiksi kursseja ei voi valita itse, vaan kaikki käyvät samat kurssit samaan aikaan. Lukion toisella luokalla valitaan kahdesta linjasta toinen. Voi päättää opiskelevansa joko pitkää japanin ja maailman historiaa, lyhyttä matematiikkaa, kemiaa ja biologiaa tai pitkää biologiaa/fysiikkaa, pitkää kemiaa ja lyhyttä maailmanhistoriaa. Valitsemastaan linjasta riippumatta jokainen opis­ kelee lisäksi englantia sekä klassista ja modernia japania. Koulussani Japanissa on paljon erilaista kerhotoimintaa, ja harrastaa voi esimerkiksi jalkapalloa, uintia, veneilyä, taidetta tai musiikkia. Kerhot harjoittelevat jokaisen arkipäivän lisäksi myös joko lauantaina tai sunnuntaina. Olen Suomessa noin seitsemän kuukautta. Käyn lukion äidinkielen tuntien lisäksi suomen kurssilla kaksi kertaa viikossa, mutta haluan opiskella enemmän. Tavoitteenani on pystyä ymmärtämään kaiken­ laisia keskusteluja ja lukea muitakin kuin vain lastenkirjoja suomeksi ilman sanakirjaa.

~ Ayano Sayama

muokannut Iiris Helinä

12


Museovirasto

13

~ Nooa Koskinen


6B:n unia Poimimme muutamia tarinatunnilla kerrottuja unia. Mitähän Sigmund Freud näistä sanoisi?

ähdin tavallisena  kouluaamuna  bussipysäkille.  Yhtäkkiä  puskasta  pomppasi Muumimamma.  Hän  pyysi  minua  kesämökilleen,  ja  lähdimme  sinne  potkulaudalla.  Perillä kun  olimme  uimassa,  hyppäsin  hyppytornista suoraan  SYK:n  pihalle.  Pihalla  oli  pulkkailevia ankkoja. Äidinkielen tuntia ei pidetty opettajien päivädiskon  takia.  Meidän  piti  mennä  hiekkalaatikolle leikkimään, mutta järjestimme mielenosoituksen.

L

limme lähdössä Kreetalle, mutta sitä ennen päätimme käväistä Finlandia-talon  vessassa  isäni  kanssa.  Ensin  menimme  seisomaan vessanpöntön renkaalle ja sen jälkeen pöntön veteen. Vedin vessan  ja  päädyimme  avaruusalukseen.  Ajoimme  melkein  kalliota päin. Väistimme kallion niukasti, mutta sen takaa paljastui toinenkin kallioseinämä ja lensimme sitä päin.

O

limme koulussa,  meidän  kaapeillamme.  Pian  kuului  kuulutus: ”Kohta  alkaa  valtava  maanjäristys,  tulkaa  ala-aulaan.” Lähdimme  pikaisesti  ala-aulaan  ja  siellä  meitä  odottivat  eväät: juustonaksupusseja  ja  fantapulloja.  Yhtäkkiä  meidät  teleportattiin sukellusveneeseen.  Päädyimme  merenpohjaan,  suojaan  maanjäristykseltä.  Keskellä  alusta  oli  hiekkalaatikko,  jossa  leikimme  kaverini kanssa.

O

enin koulun  diskoon.  Olin  Aku  Ankka  ja  kanssani  diskoon  oli tulossa  Iines  Ankka.  Menin  pukuhuoneeseen  ja  istahdin löytötavaralaatikkoon.  Kun  seinällä  roikkuva  Inkojen  kultakello  löi kuusi, saapui verinen Neitsyt Maria ja hän tappoi minut.

M

14


lin menossa  lasketteluhissiin.  Jätin  tennistavarani  alas  peläten, että  ne  varastetaan.  Yhtäkkiä  hiihtohissi  muuttui  rullaportaiksi. Vieressäni seisoi mies, jonka vasenta kättä en nähnyt. Astuin portaan  ylöspäin.  Samalla  mies  otti  käden  pois  piilosta  ja  näin hänellä  tennismailani.  Juoksin  portaat  ylös  ja  näin  edessäni moottoritien. Siellä minua odottivat poliisit. He lähtivät juoksemaan minua  kohti.  Mieheltä  otettiin  mailani  ja  sain  sen  takaisin.  Sitten poliisit heittivät minut ylös takaisin mäelle ja jatkoin laskettelua.

O

aapuriimme oli  muuttanut  tyttö.  Kaaduin  maahan,  ja  isäni ajoi  päältäni  potkulaudalla  veitsi  kädessään.  Lähdin  pakoon, mutta  isäni  alkoi  jahdata  minua.  Näin  autoja  oudoissa  paikoissa: kuistillamme  ja  katollamme.  Tiellä  juoksi  kaksiraajainen  ihminen. Tipuin vessamme lattialle.

N

lin pimeässä  metsässä.  Orkesterin  johtaja  jahtasi  minua sammakoiden  ja  dinosaurusten  kanssa.  Metsässä  oli  myös huvipuistolaitteita ja ainoana turvanani oli muutama pieni hobitti.

O

lin traktorissa kuskina. Ajoin päin Sykin seinää ja koulu meni rikki. Paikalle tuli poliisi, joka antoi minulle sakot. Sanoin, etten tahdo maksaa. Sitten poliisi antoi minulle rahaa.

O

15


akasin parin  kaverini  kanssa  koulun  pihalla.  Juttelimme  niitä näitä.  Yhtäkkiä  otin  kaverini  kädestä  kiinni  ja  mursin  käden vahingossa.  Hän  alkoi  itkeä  ja  raivota  minulle.  Tupsahdimme Titanicin kannelle, kaiteita ei ollut. Menimme sisälle laivaan ja siellä oli vain yksi koko laivan täyttävä makuuhuone.

M

O

lin järvellä tätini kanssa. Hyppäsin jään läpi suoraan järveen.

M

atkasin Pietariin aasilla. Katselin junia ja söin blinejä.

O

lin kuumeessa. Mielessäni oli: rakenna kaappi, rakenna sänky. Sitten tuli käärme ja se kuristi minut.

limme pienessä  purjeveneessä.  Veneen  lattiassa  oli  reikä.  Siitä näkyi  uima-altaan  pohja,  vaikka  olimme  merellä.  Reiästä  ei tullut vettä sisään, mutta yhtäkkiä astiamme putosivat sinne.

O

lin mökillämme.  Järven  päälle  oli  asetettu  raitiovaunukiskot. Viereisessä saaressa oli kauppa, jossa oli maustamaton jogurtti alennuksessa.

O J

oku soitti  ovikelloa.  Siellä  olivat  Harry  Potter  ja  Dumbledore. He sanoivat, että olen velho.

16


Ajatuksia

T

arkoitus oli lähteä metsään kirjoittamaan Oras­juttua. Sielu lepäisi rauhaa ja sopusointua sykkivässä keväi­ sessä, vielä niin ihanan itikattomassa iltapäivässä.

Mutta ei, rupesi satamaan. Loppuihan se lopulta, mutta ei märälle sammalikolle jaksa enää painautua. Ajattelin että no okei, huomenna sitten. Seuraavana päivänä sarasti rauhaa ja sopusointua sykkivä keväinen, ihanan itikaton päivä. En kuitenkaan mennyt metsään, koska ei huvittanut. Se on aika outoa. Metsäänlähtemisfiilis ei tunnu aina olevan riippuvainen säästä tai vuodenajasta. Sateellakin on joskus ihan virkistävä mennä metsään. Sitä ajattelisi, että metsään "kuuluu" mennä kesällä, kun kaikki on vehreää ja kukkeaa, tai talvella, kun valkeat hanget hohtavat. Syksynkin värit osaavat olla kauniita, ja hiljainen harmaus luo mystistä, hieman pelottavaa ilmapiiriä. Pidempi kävelylenkki hämärtyvässä illassa voi olla jännittävä kokemus. Ja kevät on melkeinpä palkitsevinta aikaa. Seurata päivä päivältä (tai viikko viikolta…) kuinka lumet sulavat, jäät väistyvät, silmut puhkeavat ja hyönteiset ryömivät takaisin koloistaan. Kaikki on muutoksessa ja ilma on raikas, kesän tukahduttavuus viipyy vielä. Aina ei tarvitse ottaa kaikesta kuvia. Onhan sekin pohjimmiltaan ihan mielipidekysymys, ja luontokuvaaminen oma, täysin kunnioitettava ja monipuolinen harrastuksensa. Mutta keikkuuhan meillä datapankki ihan kätevästi korvien välissäkin. Kaikkea ei tarvitse aina yrittää tallentaa sinne sun tänne. Jonkin jättäminen vain oman pään sisäiseksi pieneksi salaisuudeksi tuntuu vapauttavalta. Kiire ei ole minnekään. Mielestäni se on tärkeä osa metsässä käyskentelemistä. Kiipeä kivelle tai oikaise kalliolle. Kun hetken jaksaa olla paikallaan, sitä tulee huomanneeksi kaikenlaista mitä ei muuten ottaisi huomioon. Tämä on toisaalta vaikeaa hyttysaikaan, eikä sydäntalvellakaan kovin kivaa.

17


Kun ottaa "hitaalla", ja jaksaa tarkkailla ympäristöään, saattaa löytää kaikenlaista. Ei yleensä mitään suurenmoisen ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaista, mitä ei koko ajan tule vastaan. Törmäsin kerran vaskitsaan. Eli siis pieneen, käärmettä muistuttavaan matelijaan. En ollut koskaan nähnyt sellaista enkä tiennyt, että seudulla sellaisia edes esiintyi. Kyllähän siinä kirkaisu meinasi päästä, samalla kun heit­ täydyin sivuun, jotten vain olisi astunut päälle. Kyllähän ensivai­ kutelma aika käärmemäinen oli. Ja ihan tässä runsaasti kevään puolella, käytännössä kaikkien lumien sulettua löysin vielä suuren siirtolohkareen kyljestä kasvavan, kyynärvarttani pidemmän jää­ puikon, joka pikkuhiljaa sulaessaan pisaroi pieneen sammalrantaiseen lampeen. Kerran satuin näkemään puun (sitä ei usein satu) ja tarkastelin sen alarungosta versovaa, pienen pientä jäkäläkasvustoa. Käänsin pään vertikaaliseen asentoon, ja maisema olisi voinut olla kuin aivan toiselta planeetalta. Trumpettimaisia putkia, koukeroisia muotoja, mustia kuiluja ja tiheitä tappimaisia ulokkeita kaikissa vihreän ja turkoosin sävyissä. Globalisaation globalisoimassa maailmassa ei ole paljon asioita, joita emme tuntisi tai tietäisi. Metsässä kävellessä vastaan ei voi tallustella lohikäärmettä (vaikka elän yhä siinä toivossa) eikä tuntemattomia, kartoittamattomia kolkkia enää voi löytää. Siksi monet uudet ja sykäh­ dyttävät asiat, joihin törmäämme ja joita löy­ dämme, ovat kovin pieniä. Muille kerrottuna ne eivät ehkä kuulosta lainkaan merkittäviltä, mutta juuri siinä hetkessä ne ilahduttavat kovasti. Elämyksiä ei aina tarvitse hakea totutulla tavalla. Jonkun asian voi tehdä vain eri tavalla kuin yleensä ja katsoa, mitä seuraa. Kävelin metsään kerran yöllä. Se oli hir­ muisen pelottavaa, mutta kun palasin takaisin, tuntui siltä kuin olisin löytänyt jotain sellaista, mitä kukaan ei ennen ole löytänyt. Mutta nämä nyt ovat vain omia havaintojani. Mene metsään ja tee omasi.

18

~ Henrik Åkerberg


Sinä, ihmeellinen valonlähde ohjoisella pallonpuoliskolla harvemmin esiintyvä mutta arvostettu luonnon ihmeellinen ilmiö on päättänyt koko komeudessaan tulla esiin ja tehdä jo toista peräkkäistä päivää upean ilman. Niinpä ihmiset ovat yllättävästi lopettaneet sekä aloittaneet uuden viikkonsa poikkeuksellisen hyvin tämän ihmeen seurauksena, toisin kuin ilman sitä olisivat aloittaneet. Jos sinä, niin erikoinen mutta kiehtova energianlähteemme, et olisi paistanut meille tällä tavoin viimeisiä kahta päivää, ihmiset olisivat kiroilleet aamun ruuhkabus­ seissa päidensä syvissä syövereissä, mikä olisi ilmennyt tuimina ilmeinä sekä kummeksuvina katseina jonkun yrittäessä kohentaa tunnelmaa. Jotenkin ihmiset liittävät mielentilansa niin kovin vahvasti sinun voimalliseen energiaasi, ei siinä, en minä sitä kiistä, ettetkö vaikuttaisi minuunkin mutta ihan kuin sinua ei olisi edes olemassa, jos et näyttäydy vähintään kerran päivässä kunnolla pidemmän ajan kuin viisiminuuttisen. Mutta nyt olet tullut esiin ihan koko päiväksi jo toista päivää peräjälkeen, ja se jos mikä on ihme.

P

19


Niinpä päätän poiketa pölyisen saastaiselta ja epämiellyttävän meluisalta autotien vieressä kulkevalta hiekoitushiekan peitossa olevalta jalkakäytävältä luontoa myötäilevälle reitille. Haluan nähdä tyynen rauhallisessa jäässä olevan meren. Heti astuessani valkoiselle lumelle tunnen valinneeni oikean reitin. Säteesi heijastuu lumen puhtaudesta silmiini ja saa ne siristymään. Hiljaisuus täyttää korvani. Autojen tasainen kohina loppuu kuin seinään. Ainoa ääni, minkä kuulen, on lintujen iloinen viserrys. Tuntuu kuin ne laulaisivat minulle. Tervetuloa luontoon, ne sanovat. En näe edessäni yhtäkään ihmistä, en yhtäkään autoa. Kävelen eteenpäin ihmetellen aistieni vastaanottamaa ihmeellisyyttä. Kuinka voi olla näin hiljaista, hämmäs­ telen. Sininen taivas huutaa väriään. Suupieleni kääntyvät automaat­ tisesti ylöspäin. Katselen ympärilleni imien valoa ja kauneutta itseeni. Päätän räpsäistä pari kuvaa, pakko ikuistaa tämä hienous, ajattelen. Tuntuu, ettei tämä kauneus ja hiljaisuus ole todenmukaista. Pienellä puisella valkealla sillalla pysähdyn. Puhdas vesi solisee ihanasti alhaal­ la. Tämä ääni on ehkä lempiääneni koko maailmassa. Tätä rakastan! Voisin jäädä tähän ikuisuudeksi. Jatkan kuitenkin matkaa. Vastaan ei tule kuin muutama ihminen. Kylmä tuuli puhaltaa päättäväisesti, mutta se ei haittaa. Tuuli yrittää kumota huppuni itsepintaisesti alas, kerran toisensa jälkeen, mutta hymyilen silti. Mikään ei voi pilata hyvää fiilistäni. Huomaan näiden sanojen, joita juuri kirjoitan, joita juuri nyt luet, kulkevan mielessäni edestakaisin. Tajuan, että ne on päästävä kirjoittamaan paperille. Juuri siksi ne kimpoilevat päässäni. Käteni syyhyävät päästä ”näppikselle”. Halu kasvaa askel askeleelta. Kirin tahtiani hieman. Päästyäni kotiin avaan koneeni ja annan sormieni tehdä tehtävänsä.

~ Ida Jauhiainen

20


Täällä punakynän alla ikä on elämässä oikeasti tärkeää? Siinäpä vasta kliseiden klisee. Monet viettävät päivät pitkät miettien tuota samaa vanhaa kysymystä, joka tuntuu ilmes­ tyvän uudelleen ja uudelleen, milloin missäkin. Sitä saatetaan udella protu­ tai rippileirillä, elämänoh­ jekirjoissa ja koulunpenkillä. Itse kysymystäkin turhauttavampana pidän siihen annettavia vastauksia, jotka samanlaisuudessaan pursuavat tässä vaiheessa jo korvista. ”Kaikista tärkeintä on tavoitella unelmiaan ja olla onnellinen.” Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Jos niin kovin moni pitää unelmoimista niin kamalan tärkeänä, eikö olisikin odotettavissa, että meitä kaikkia valmennettaisiin pienestä pitäen juuri siihen unelmaan?

M

Ensimmäinen koulupäivä koittaa, ja lapsi aloittaa pitkän matkansa kohti aikuistumista. Hänellä saattaa olla jo jokin käsitys siitä, mikä hän tahtoo olla isona (todennäköisesti supersankari tai Harry Potter). Pikkulasten urasuunnitelmat eivät välttämättä ole vielä tässä vaiheessa kovinkaan varmoja, joten he pääsevät alaluokilla turvallisesti kokei­ lemaan, mistä ovat kiinnostuneita. Tähän asti elämä on helppoa, eikä oppilaan tarvitsekaan tietää juuri mitään kiinnostuksen kohteistaan, saati sitten unelmistaan. Yläluokilla tilanne muuttuu. Murrosikä pärähtää nuoreen kuin tavarajuna, ja identiteetti alkaa muodostua. Nuoret ovat lähinnä hämmentyneitä asiasta ja yrittävät löytää sen oman ”juttunsa”, mikä on monille hyvinkin vaikeaa. Kaiken maailman päättötyöt ja lukioon pääsemisen paineet alkavat huutaa takaraivossa, ja oppimisympäristö vain ruokkii stressiä. Opettaja luennoi siitä, kuinka korkeat keskiarvot tarvitaan siihen ja siihen lukioon, koulutyöt painavat päälle ja ysiluokkalaisparka ei välttämättä edes tiedä, minne haluaa tämän kaiken johtavan. Tällaiselle nuorelle ei ”seuraa vain unelmiasi” tarkoita yhtikäs mitään. Mitä sitten, jos mitään seurattavaa ei ole? Sellaisten joutavuuksien miettimiselle ei ole aikaa, kun on nostettava keskiarvoa ja suoriuduttava kokeista tiedostaen, että jokainen vastaus vaikuttaa pysyvästi tulevaisuuteen. Nuo kokeet ovatkin yhteiskuntamme sielunmurskaamiskoneiston häijyimpiä aseita. Täydellisessä maailmassa ne testaavat, mitä kaikkea uutta oppilas on oppinut maailmasta tietyllä aikavälillä. Ne ovat eräänlainen varmistus siitä, että lapsi tai nuori kasvaa ja kehittyy.

21


Huonosti menneen kokeen tulisi olla merkki joko siitä, ettei kyseinen aihe ole lainkaan nuoren juttu tai siitä, että hän ei jostain muusta syystä, kuten mielenterveyden ongelmista tai ihmissuhteiden muutok­ sesta ole ollut kykenevä tai motivoitunut opiskelemaan. Tosielämässä nämä ideaalit ovat vain ideaaleja. Kokeiden tapa motivoida opiske­ lemaan on pelko. Pelko siitä, ettei pääsekään unelmalukioon tai muihin jatko­opintoihin, pelko siitä, että näyttää niin muiden kuin omissakin silmissä kyvyttömältä, siitä, että punakynä merkkaa sinut neloseksi. Hylätyksi. Kokeet eivät suinkaan ole nykymaailmamme polttavimpia ongelmia, eikä tässä pakinassa ole tarkoitus lytätä suomalaista koulujärjestelmää. Kaikki tietävät sen olevan maailman parhaiden joukossa ja hyvästä syystä. Se, mistä olen henkilökohtaisesti huolestunut, on kouluym­ päristössämme opittu suorittamisen kulttuuri, johon aivan liian moni antautuu. Kouluelämässä ei tunnu olevan kyse mistään ihmisenä kasvusta ja itsensä ymmärtämisestä. Mitä väliä sillä on, mistä on kiinnostunut yläkoulussa, kun olennaista on vain suorittaa tarpeeksi, että pääsee lukioon? Systeemiä ei kiinnosta se, miten oppilas voi tai mitä hän haluaa; se välittää vain numeroista. Oppilaan on otettava nelonen mielenterveydestä saadakseen ysin keskiarvon ja kasin ma­ tematiikasta. Lukiossa valinnanvara vapautuu sentään melko merkit­ tävästikin, mutta se ei edelleenkään poista jyräävää suorittamis­ pakkoa. Toisaalta meille sanotaan, että nyt sitä sitten pääsee opiskele­ maan juuri sitä, mitä haluaa ja että nyt päätetään oman elämän kulusta, mutta lukio tuntuu aivan samanlaiselta putkelta. Opettajat alkavat heti ykkösluokan ensimmäisillä tunneilla painottaa sitä, että näillä tunneil­ la ollaan kirjoituksia varten. Vaikka valitsisikin kursseja, joiden sisäl­ löstä välittää, on taustalla koko ajan muistutus, että niitä tehdään koska on pakko. Ei lukio­opiskelu ole sitä, että oppii itselleen tärkeistä asiois­ ta, vaan sitä, että oppii niistä... "tai muuten". Opettajat sekä usein jopa vanhemmat ja ystävät painostavat stressaantuneita opiskelijoita, kun he eivät pysty suoriutumaan tehtävistään. Heitä syytetään laiskoiksi ja leimataan nelosiksi, ihan kuin he jotenkin ansaitsisivat sen. Tällainen "suorita tai muuten" ­mentaliteetti voi vaikuttaa vakavasti nuoren hy­ vinvointiin. Tunnen aivan liian monta tapausta, jossa oppilas tai opis­ kelija haukkuu itsensä lyttyyn jokaisesta metsään menneestä kokeesta tai edes ajatuksesta sellaisesta. Samat kaverit hylkäävät unelmansa muusikon tai näyttelijän urasta, koska joka tuutista huudetaan sen olevan käytännössä mahdotonta ja että palkkatyö on turvallisin ja

22


siksi ainoa vaihtoehto. Nämä ihmiset unohtavat, kuinka paljon koulun­ käynnistä voi todella saada irti. He sulkevat silmänsä tältä hetkeltä kietoessaan aivonsa ja sielunsa solmuun jossain tulevaisuuden uraput­ kissa. Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen: mikä on elämässä oikeasti tärkeää? Ehkä juuri sinulle se onkin punakynän miellyttäminen, kova työnteko ja uralla kehittyminen. Olkoon sitten niin, mutta sinulle sanon tämän: ihmisarvoasi ei mitata asteikolla neljästä kymmeneen.

~ Gabi García Yläsaari

Profile for Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu

Oras kevät 2017  

Oras kevät 2017  

Profile for syk1886
Advertisement