Page 1

Setlementti 2018

suomalainen SETLEMENTTIliike 100 vuotta ∙ Finnish Settlement Movement 100 Years

Anja Snellman: “On tärkeää tulla nähdyksi” Anja Snellman: “Being present is vital” Kärtsy Hatakan värikäs lapsuus Setlementtitalossa Kärtsy Hatakka's colourful childhood in a settlement house

Pimeydestä valoon Entinen uusnatsi Esa Holappa pääsi irti vihan kierteestä

Out of the dark into the light Former neo-Nazi Esa Holappa rejects the spiral of hate

s e t l e m e n t t i 1 0 0

1


12

SETLEMENTTI 100

10 12 16

18 22

24 28 30 34 36 40 42 44

2

Kansi Vihan jälkeinen aika Cover The time after hate Kveekareiden jäljillä Lapissa 1945–47 On the trail of the Quakers in Lapland 1945–47 Syli, sydän ja hyväksyvä katse A lap, a warm heart and an approving gaze Kaksi tarinaa Jyvälän senioripysäkistä syksyltä 2017 Two stories from the Jyvälä senioripysäkki (lit. Seniors' Stop) in the autumn of 2017 Senioriklovnit valloittavat sydämiä Senior clowns conquer hearts Jyränkölän Kultakerho on porskuttanut jo yli 65 vuotta The Jyränkölä Gold Club has been paddling along for more than 65 years Ihmisten talo A house for people Poikakerho Rovalassa The Boy's Club in Rovala Halaus on helvetin hyvä lääke Hugs are damned good medicine Kun Isovelitoiminnan ajatus kolahti When 'older brother' thinking just clicked Poikakerho antoi elämän eväät The Boy's Club provided guidance for living Lyyli, 75 vuotta Lyyli, 75 years Karibu Tanzania – tervetuloa Tansaniaan! Karibu Tanzania – Welcome to Tanzania! Etsin oman elämäni I'm looking for my own life

s e t l e m e n t t i 1 0 0

04 45

k a n s i K u v a / c o v e r P IC T URE M a tt i M ö tt ö n e n

04

18 30

Kolumni Tarja Halonen: Ihmisen puolella Column Tarja Halonen: For people, with people 46 Harjula toi iloa elämään Harjula brought joy into life 47 Äitini ja Viittakivi My mother and Viittakivi 48 Pirkko ja Jouko Tynkkynen muistelevat setlementtityötä Linnalassa Recollections of settlement work at Linnala, Pirkko and Jouko Tynkkynen 50 Kolumni Pekka Haavisto: Setlementtiliike 100 vuotta – kun peukutus ei riitä Column Pekka Haavisto: The Settlement Movement Centenary – when 'thumbs up' is not enough 51 Aikajana. Suomalainen setlementtiliike Timeline. The Finnish Settlement Movement 52 Setlementtiteesit Settlement core values


PÄ Ä K I R J O I T U S EDITORIAL T EKS T i / T E X T p e n tt i l e mm e t y i n e n

Saman maan lapsia

Children of the same earth

”Minun äidinkielessäni sanat maa ja sielu ovat sama sana. Sen vuoksi uskomme, että jokainen ihminen tämän maan päällä on osallinen samasta sielusta. Siksi ei ole vieraita eikä muukalaisia. Siksi kaikki ovat kotona kaikkialla maailmassa.” Nämä sanat lausui vanha intiaanimies, joka avasi kansainvälisen setlementtiliikkeen konferenssin Vancouverissa Kanadassa jokunen vuosi sitten. Huikea ajatus. Ei vieraita, ei muukalaisia, ei erilaisia eikä samanlaisia. Kaikki ovat syntymästä kuolemaan yhdenvertaisia, saman maan lapsia. Sama lähtökohta oli Suomen Setlementtiliiton perustajan, Sigfrid Sireniuksen ajattelussa. Kaikki ihmiset ovat samalla viivalla, yhdenvertaisia ja samanarvoisia. Ei ole sattumaa, että Setlementtiliitto perustettiin juuri sisällissodan aikaan vuonna 1918. Ensimmäinen tehtävä oli sodan jälkeensä jättämän henkisen, sosiaalisen, sivistyksellisen ja moraalisen tuhon korjaaminen. Kaikista sodista hirvittävin on sisällissota. Sen voi soteteknisesti voittaa, mutta todellisuudessa sisällissodan häviävät kaikki, koko kansa, monen sukupolven ajaksi. Tänään, kun kaikki sisällissodan osapuolet ovat jo poissa, saamme tehdä rauhan oman historiamme kanssa. Rauhan tekeminen ei tarkoita unohtamista. Ei. Suomi, Eurooppa ja maailma eivät koskaan saa unohtaa sotiaan. Ne pitää muistaa ennen kaikkea siksi, että osaisimme lukea ajan merkkejä, ettei koskaan enää tulisi uutta sotaa. Niin kauan kuin maassamme ja maailmassamme on osattomia, hylättyjä, maattomia ja syrjittyjä, ei meidän vastuumme rauhantekijöinä pääty. Ajat muuttuvat ja ihmiset vaihtuvat, mutta ihmisten maailma ja setlementtityön perustehtävä pysyvät samana seuraavankin vuosisadan. Että ei olisi vieraita eikä muukalaisia, vaan kaikki olisivat kotona kaikkialla maailmassa. Onnea matkaan satavuotias!

”In my mother tongue, the words for soul and earth are the same. We therefore believe that every human on this planet is part of the same soul. So there are no visitors or strangers. Everyone is in their home wherever they are in the world.” These are the words spoken by an Native American elder when he opened the international settlement movement conference in Vancouver, Canada, a few years ago. What an extraordinary thought. Every human on the planet is not a visitor, not a stranger, not different and not the same. Everyone is a child of the same earth, equal from birth until death. The same idea can be found in the thinking of Sigfrid Sirenius, founder of the Finnish Federation of Settlement Houses. Everyone standing on the same line, equal and of equal value. It's no coincidence that Finland's settlement movement was established in 1918 during the civil war. After the war ended, the first task was to repair the spiritual, social, cultural and moral destruction. Civil wars are the worst of all wars. They can be won in the technical sense, but in reality, everyone loses – the whole nation, and for many generations. Today, when all those on both sides have passed away, we are able to make peace with our history. Making peace doesn't mean forgetting. No. Finland, Europe and the world can never forget war. Above all, it should be remembered so we can read the signs and make sure that new wars do not happen. As long as there are people in our country and on this earth who are impoverished, abandoned and discriminated against, our duty to seek peaceful solutions remains. Times change and humans change, but the world of people and the basic task of settlement work will continue in the forms they are now for the next one hundred years. So that there are no visitors and no strangers, and so that everyone is at home the world over. Good luck for the next hundred years!

w w w.facebook .com/se tlement tiliit to Setlementti-lehti on suomalaisen setlementtiliikkeen lehti, jota julkaisee Suomen Setlementtiliitto. SETLEMENTTI-LEHTI IS THE NEWSPAPER OF THE FINNISH SETTLEMENT MOVEMENT AND IS PUBLISHED BY THE FINNISH FEDERATION OF SETTLEMENT HOUSES. S e t l e m e n t t i - l e h t i , Sturenkatu 11 A, 4. krs. (4th floor), 00510 Helsinki, lehti@setlementti.fi p ä ä t o i m i t t a j a / E D ITO R - IN - C HIE F, Jaana Kymäläinen, jaana.kymalainen@setlementti.fi, +358 50 5772262 T o i m i t u ss i h t e e r i / E D ITO R I A L A S S I S T A NT, Suvi Pärnänen, suvi.parnanen@setlementti.fi K ÄÄNN Ö K S ET / T R A N S L A TION S , Rick McArthur UL K O A S U J A T A ITTO / D E S I G N & L A Y OUT, Jaakko Bashmakov TIL A U K S ET / O R D E R S , lehti@setlementti.fi, +358 010 837 5500 Pa i n o / P R INTE R , Hämeen Kirjapaino, Tampere, 2018 | ISSN 1797-4119 | s e t l e m e n t t i 1 0 0

3


Kun onnellisen perheen pojasta kasvaa uusnatsijärjestön johtaja, on kysyttävä, miksi. Esa Holappa tietää, ettei yksiselitteistä vastausta ole. Tärkeintä on yrittää ymmärtää.

4

s e t l e m e n t t i 1 0 0

When a boy from a happy family grows up to be the leader of a neo-Nazi organisation, there's good reason to ask why. Esa Holappa knows there is no simple explanation. Most important is trying to understand.


jälkeinen aika The time after hate

Vihan

K u v a t / P h o t o S M a tt i M ö tt ö n e n

Olipa kerran tavallinen, suomalainen perhe. Isä, äiti ja kolme lasta. Kokopäivätyöt, onnellinen arki. Lapset pärjäävät koulussa ja heillä on kavereita. Muutaman vuoden kuluttua yksi perheenjäsenistä perustaa uusnatsijärjestön. Mitä oikein tapahtui? Esa Henrik Holappa on puhunut elämästään ja perustamastaan Suomen vastarintaliikkeestä paljon. Hän on jäsentänyt menneisyyttään ja yrittänyt löytää selittäviä tekijöitä. Niin turhauttavaa kuin se voikin olla, aina yhtä syytä ei ole. Holappa oli hyvin tavallinen oululaispoika. Hän vietti aikaa kolmen pojan kaveriporukassa. Ala-asteen viimeisellä luokalla yksi kavereista kertoi olevansa skinhead. – Hölmistyin, koska en ollut täysin varma, mitä se tarkoittaa. Ystävän ajatusmaailma ja skinien väkivaltainen toiminta johtivat lopulta välien viilenemiseen. Historiasta ja maantiedosta kiinnostunut Holappa ahmi isän kirjahyllystä sotakirjoja ja halusi kuulla papan sotatarinoita. Ensimmäisen historiankirjansa hän hotkaisi viikonlopun aikana. Kiinnostus sotahistoriaa ja maailmanpolitiikkaa kohtaan vei pojan mennessään. Militaristisuus kiehtoi, mutta ideologia astui kuvaan vasta myöhemmin. – En silloin osannut laittaa asioita historialliseen kontekstiin. Kun koulukirjoissa tuli vastaan natsismi, nuori Holappa alkoi nähdä siinä yhtäläisyyksiä oman ajattelumaailmansa kanssa. Koulussa kavereihin kuului myös maahanmuut-

Once upon a time there was a normal Finnish family. Father, mother and three kids. Working all day, everyday happiness. The children do well at school and they have friends. A few years later one member of the family founds a neo-Nazi organisation. What exactly happened? Esa Henrik Holappa has spoken about his life and founding a Finnish resistance movement on many occasions. He has analysed his past and attempted to find explanatory factors. Frustrating as it may be, there is never just a single reason. Holappa was a very normal boy from the City of Oulu. He spent time with two other boys in a sort-of gang. In his final year in primary school, one of his friends revealed that he'd become a skinhead. “I was confused, says Holappa. I didn't really know what it meant.” In the end, his friend's theories and the violence associated with skinheads led to a cooling off between them. Holappa's interest in history and geography led him to devour books about war that he found on his father's bookshelf, and he also wanted to listen to his grandfather's memories of the war. He read the first history book in just one weekend. His interest in war histories and global politics carried him away. He found militancy fascinating, but the ideology only came into the frame at a later date. “Back then, I wasn't able to place things in their historical context.” When his school textbooks began dealing with the Nazi movement, the young Holappa began to

s e t l e m e n t t i 1 0 0

5

T EKS T i / T E X T S u v i P ä r n ä n e n


tajataustaisia nuoria. Holapan viha ei koskaan yltänyt heihin. – Viha on helpompi kohdistaa ihmisiin ja ryhmiin, joita ei tunne.

Uusi perhe Yläasteella Holappa katseli televisiosta pitkiä marssirivistöjä ja vaikuttui. Hitlerin Taistelunikirja sai pojan tajuamaan, että hän ajattelee uusnatsin tavoin. Perhe tiesi pojan kiinnostuksen sotahistoriaan, mutta ei huolestunut. – He eivät nähneet, että tässä vaiheessa kiinnostus sotahistoriaan oli saanut aikaan uusia muotoja. Poika sai selville, että natsismi on maailmalla elossa ja voi hyvin. Hän tulosti internetistä sivukaupalla uusnatsien propagandaa ja säilytti niitä kirjoituspöydän laatikossa. Eräänä päivänä isosisko näki lehtiset ja ymmärsi. Siitä seurasi keskustelu, joka muuttui riidaksi. Tässä vaiheessa Holappa oli jo luonut yhteyksiä muihin oululaisiin uusnatseihin. Heiltä hän kuuli, että perhe kääntyy aina vastaan. – He sanoivat, että ”et tarvitse muuta perhettä, sinulla on meidät”. Holappa ajeli hiuksensa ja pukeutui Suomen lipulla varustettuun pilottitakkiin. Hän oli 16-vuotias. – Sen jälkeen oli kaikille täysin selvää, mikä minusta oli tullut.

Uusnatsijohtajaksi Kun äärioikeisto keräsi suosiota jossain päin maailmaa, oli se Holapalle viesti. – Ajattelin, että koska ihmiset äänestävät, eivät he voi olla ihan väärässä. Holapasta tuli taitava verkostoituja, ja hän alkoi luoda yhteyksiä myös ulkomaille. Hän erosi skiniliikkeestä ja muutamaa vuotta myöhemmin matkusteli ympäri Eurooppaa tapaamassa uusnatsivaikuttajia. Samaa ideologiaa kannattavien ihmisten tapaaminen voimisti Holapan ajatuksia. Vuonna 2008 hän perusti uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliikkeen. Seuraavana vuonna hän kohosi myös Ruotsin ja koko Pohjoismaisen vastarintaliikkeen johtoon. Mukaan tarvittiin ihmisiä, jotka kannattivat samaa aatetta. Tämä kävi helposti. Holappa näkee uusnatsipiireissä kaksi selkeää ryhmää. Joillekin syyt olivat ideologisia. Toisia kiinnosti jännitys ja kielletyn tuntu. Toisen puolen suora toiminta ei viehättänyt Holappaa. Viidentoista vuoden uusnatsivuosiensa aikana hän kävi noin kolmessa mielenosoituksessa.

6

s e t l e m e n t t i 1 0 0

see similarities with his own thinking. At school, his friends included youngsters with immigrant backgrounds. Holappa's anger was never aimed at them. “It's easier focusing anger on people and groups who are strangers to you.”

A new family In secondary school, Holappa watched long lines of marchers on television and was impressed. Hitler's Mein Kampf led the boy to understand that he was thinking like a neo-Nazi. His family knew of his interest in military conflict, but was not concerned. “They didn't see that in this phase, my interest in military history had taken on new forms.” He realised that Nazism was still alive in the world and doing well. He printed pages of neo-Nazi propaganda from an internet web shop and stored them in a desk drawer. One day, his older sister found the printed pages and realised what was going on. The discussion that followed turned into an argument. In this phase, Holappa had already made contact with other neo-Nazis in Oulu. From these guys he heard that family members would always turn against them. They said: “You don't need any other family, you have us.” Holappa shaved his head and wore a pilot's jacket that carried the Finnish flag. He was 16. “After that everyone could see what I'd become.”

A neo-Nazi leader When the extreme right gained popularity anywhere in the world, it sent Esa a message. “I thought that if people are voting that way, they can't be completely wrong.” Holappa became skilful at networking, and began to create contacts in other countries. He left the skinhead movement and some years later journeyed around Europe holding meetings with influential neo-Nazis. Meeting people holding the same ideological views reinforced Holappa's thinking. In 2008 he founded an neo-Nazi organisation in Finland called Suomen Vastarintaliike (lit. Finnish Resistance Movement). In the following year he also rose to become the leader of the resistance movement in Sweden and the whole of the Nordic region. People who supported similar ways of thinking were needed. This was easy. In neo-Nazi circles, Holappa identified two d ist i nct groups. People whose reasons for

Eronneiden kanssa keskustelu sai Holapan ymmärtämään, kuinka negatiivisesti toiminta vaikutti omaan elämään. Hän pysähtyi ja alkoi kyseenalaistaa. Discussions with others who had already left the movement helped Holappa understand the negative effect of his actions on his own life. He called a halt and began asking questions.


belonging were ideological. Others who were fired up by the excitement and the feeling of being involved in a forbidden activity. The direct action favoured by the second group did not attract him. In his 15 years as a neo-Nazi, he took part in about three demonstrations. “In Sweden some were saying it's great that we get to fight. That didn't interest me. I thought that if something happens, let's go somewhere else and distribute these flyers.”

This is not for me

– Ruotsissa osa oli, että ihanaa jos pääsee tappeluun. Se ei minua kiinnostanut. Ajattelin, että jos jotain tapahtuu, mennään nyt jakamaan nämä flyerit.

Tämä ei ole minua varten Järjestön sisäiset jännitteet johtivat ristiriitoihin, eikä yhteistä linjaa löytynyt. Lopulta osa jäsenistä sortui väkivaltaisuuksiin. Vielä tässä vaiheessa Holappa sulki silmänsä. Irtaantuminen uusnatsismista kävi vähitellen. Holappa muutti Ruotsiin vuonna 2011 ja alkoi pian pitää vastarintaliikettä korruptoituneena järjestönä. Seuraavana vuonna hän päätti erota johtajuudesta. Samaan aikaan hän oli yhteydessä myös muihin järjestöstä lähteneisiin. – Heidät oli liikkeessä ja järjestössä todettu pettureiksi. Heidän kanssaan tekemisissä olevat ovat myös pettureita, joten oli jopa vaarallinen teko ottaa heihin yhteyttä. Eronneiden kanssa keskustelu sai Holapan ymmärtämään, kuinka negatiivisesti toiminta vaikutti omaan elämään. Hän pysähtyi ja alkoi kyseenalaistaa. – Siinä vaiheessa mietin ja katsoin, että mitä minä olen oikein tehnyt. Hän ymmärsi tarvitsevansa apua. Onnekseen

A gloomy bubble

Syntynyt 1985 ∙Oulussa uusnatsisti∙senPerusti Suomen vastarintaliikkeen ja oli sen ensimmäinen johtaja vuosina 2008–2012 Keskeinen Ruotsin ja koko pohjoismaisen vastarintaliikkeen toimija vuosina 2009–2014 Toiminut vuodesta 2016 vapaaehtoistyöntekijänä ja kokemusasiantuntijana Radinet-hankkeessa

∙ ∙

Radinet Vuolle Setlementin ∙Radinet-hankkeessa kehitetään järjestöpohjainen ja valtakunnallinen Exit-toimintamalli radikalisoituneille henkilöille Toimintaa ohjaavat ja rahoittavat sisäministeriö, ulkoministeriö ja Sosiaalija terveysjärjestöjen avustuskeskus (STEA) Toimipisteet Oulussa ja Helsingissä

∙ ∙

The neo-Nazi organisation had been Holappa's whole life for years. He felt weak and what he had lost made him want to throw up. “After having this experience I stepped into a sort of black hole. When you're in one of those, you don't have any plans or view of the future. There's nothing.” The period following a decision to leave is a time of real danger. A call could come from an old friend who would ask you to rejoin. Add in the feeling that society will not accept you back and returning to one's old ways can be an easy move. According to Holappa, most important is finding yourself interesting things to do. A Norwegian journalist encouraged him to start writing. That call was the impetus for Holappa's book Minä perustin uusnatsijärjestön (lit. I founded a

Internal tensions in the organisation led to discord and a common line couldn't be agreed. Eventually some members became violent. Holappa still chose to close his eyes to these events. Holappa's distancing from the neo-Nazi movement took place gradually. He moved to Sweden in 2011 and soon began to view the underground movement as a corrupt organisation. In the following year he decided to resign his leadership position. At this time he was also in contact with others who had already left the organisation. “They'd been denounced as traitors by both the movement and the organisation. People dealing with them were also regarded as traitors, so even making contact was a dangerous move.” Discussions with others who had already left the movement helped Holappa understand the negative effect of his actions on his own life. He called a halt and began asking questions. “At that point I thought about it and realised what I had actually done.” He understood that he needed help. Luckily, he was able to join Sweden's Exit programme.

Esa Holappa

s e t l e m e n t t i 1 0 0

7


Holappa pääsi mukaan ruotsalaiseen Exit-toimintaan.

Synkkä kupla Uusnatsijärjestö oli ollut Holapan elämän koko sisältö jo vuosia. Olo tuntui heikolta ja menneisyys oksetti. – Tämmöisen kokemuksen jälkeen astuu tyhjiöön. Kun on tyhjiössä, ei ole tulevaisuuden näkymiä tai suunnitelmia. Ei ole yhtään mitään. Aika eroamispäätöksen jälkeen on vaarallista aikaa. Voi tulla puhelu vanhalta kaverilta, joka pyytää takaisin. Jos kuvioon lisätään tunne, ettei yhteiskunta ota vastaan, voi paluu vanhaan käydä helposti. Holapan mukaan tärkeintä on keksiä itselleen mielekästä tekemistä. Hän itse sai norjalaistoimittajalta kehotuksen: kirjoita. Tuo kehotus oli alkusysäys Holapan kirjalle Minä perustin uusnatsijärjestön. Kun Holappa vuonna 2015 saapui Suomeen vaimonsa kanssa, Suomi tuntui vieraalta ja omituiselta. Hän mietti, mikä ihme on te-toimisto ja miksi sieltä vain käsketään soittaa jonnekin, missä ei edes vastata. Holappa oli nyt maahanmuuttaja ja hyvin hämmentynyt. Tammikuussa 2016 hän otti yhteyttä Oulussa toimivaan Vuolle Setlementin Radinethankkeeseen, joka auttaa ihmisiä irti ääriliikkeistä. Ensin etsittiin yhdessä vuokra-asuntoa, työpaikkaa ja koulutusmahdollisuuksia. Lopulta Holappa pääsi työharjoitteluun kirjastoon ja myöhemmin työkokeiluun Radinetiin. Nyt hän on nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja. Tulevaisuuden haaveena on valmistua sosionomiksi. Holappa työskentelee myös kokemusasiantuntijana Radinetissa ja kiertää ympäri Suomen puhumassa kokemuksistaan.

Arkipäiväistyvä viha Syrjäytyminen on Holapan mukaan todellinen riski radikalisoitumiselle. Tyytymätön haluaa vastauksia ja toisinaan ne löytyvät ääriajattelusta. Ihminen haluaa kuulua johonkin, ja jos yhteiskunta sanoo ei, se paikka löytyy muualta. Myös Holappa itse koki saavansa uusnatsipiireistä kaipaamaansa hyväksyntää. Holapan mukaan julkisuudessa pitäisi puhua enemmän yhdenvertaisuudesta, tasa-arvosta ja kaikkien oikeudesta hyvän elämän rakentamiseen. – Suomessa vähävaraisuus ja työttömyys ovat lisääntyneet. On tullut kaiken maailman aktiivimalleja. Välillä tuntuu, että hyvinvointiyhteiskunnasta irtoaa jo lohkareita.

8

s e t l e m e n t t i 1 0 0

neo-Nazi organisation). When he returned to Finland with his wife in 2015, the country felt strange and foreign. He wondered what on earth the TE Office was and why he was told to call a number somewhere that never answered. Holappa was now an immigrant and very confused. In January 2016 he contacted Radinet in Oulu, a Vuolle Settlement project for radicalised people who want to withdraw from extreme organisations. First they searched for rental accommodation, a job and training opportunities. Eventually he was accepted as an intern in a library, later he was offered a trial position in Radinet. Holappa is now a youth and leisure-time group leader. His ambition is to obtain a qualification in social work. He also works as an experience expert in Radinet and tours Finland speaking about his experiences.

Everyday anger According to Holappa, exclusion brings with it the real risk of radicalisation. Dissatisfied individuals want answers and sometimes they can be found in radical thinking. People want be part of something, and if society rejects them they find their place elsewhere. NeoNazi circles provided Holappa with the approval he felt he lacked. According to Holappa, there should be more public discussion of the need for equal rights, gender equality and the right of everyone to build a good life for themselves. “In Finland, levels of poverty and unemployment have increased. All kinds of 'active model' are being tested. Now and then it feels as if the welfare society is falling apart.” It's rare for an unemployed person to be happy about not having a job, he says. “Sometimes I get the feeling that there's a desire to continue beating those who are already beaten. It's no fun fighting with bureaucrats in different offices when you're unemployed.” Holappa doesn't believe that the current rise in support for extreme right-wing views will fade any time soon, just the opposite. “Never since the 1930s and the war years has the extreme right experienced a rising wave of support in the way that is happening now.” Hate speech is also on the rise and has, according to Holappa, become a feature of everyday life. “Thoughts which used to be condemned can now be heard on a daily basis.”

Esa Holappa 1985 in Oulu ∙ Born Founded the ∙neo-Nazi resistance

movement in Finland and was its leader 2008–2012 Played a role in the central Sweden and Nordic resistance movements 2009–2014 Has worked as a volunteer and experience expert in the Radinet project since 2016

∙ ∙

Radinet The Vuolle ∙Settlement's Radinet

project is developing a national, NGO-based helping program (the Exit model) for radicalised people who want to withdraw from violence, extremist thinking and violent activities Operations directed and monitored by Finland's Ministry of the Interior, the Ministry for Foreign Affairs of Finland and STEA, the Funding Centre for Social Welfare and Health Organisations Offices in Oulu and Helsinki


Hyvin harva on työtön omasta halustaan, Holappa sanoo. – Välillä on olo, että lyötyä halutaan lyödä lisää. Ei ole kivaa hommaa olla työtön ja taistella eri virastojen kanssa. Holappa ei usko äärioikeiston nousun olevan laantumassa, päinvastoin. – 1930-luvun ja sotavuosien jälkeen äärioikeisto ei ole koskaan kokenut samanlaista nousukautta kuin nyt. Myös vihapuhe on lisääntynyt ja Holapan mukaan arkipäiväistynyt. – Ne ajatukset, jotka silloin tuomittiin, ovat nyt arkipäivää.

Sen pituinen se Aiheuttamansa pahoinvoinnin myöntäminen ja hyväksyminen on Holapan mukaan kuin surutyötä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuden voi nähdä valoisana. Holapan mukaan ääriliikkeestä irrottautuvaa tulisi kuunnella ja tukea kädestä pitäen. Sama ymmärrys toimii Holapan mukaan myös silloin, jos epäilee läheisensä olevan radikalisoitumassa. – Voiko ajatuksia estää? Ei välttämättä. Voiko tekoja estää? Voi tietenkin. Holappa kertoo uskovansa vuorovaikutukseen ja keskusteluun. – Radikalisoituminen ei tapahdu yhdessä yössä.

↓ Happily ever after Admitting the causes of bad feelings and accepting them resembles, according to Holappa, being in mourning. The past cannot be changed, but the future can look brighter. People who withdraw from radical movements should be listened to and given hands-on support, he says. Similar understanding should be extended, he says, to those who suspect that close relatives are becoming radicalised. “Can you prevent people thinking? Not necessarily. Can taking action be prevented? Of course.” Holappa says he believes in interaction and discussion. “Radicalisation doesn't happen in a single night. ”

Esa Holappa työskentelee myös kokemusasiantuntijana Radinetissa ja kiertää ympäri Suomen puhumassa kokemuksistaan. Esa Holappa also works as an experience expert in Radinet and tours Finland speaking about his experiences.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

9


setlementtitarina settlement story

Kveekareiden

jäljillä Lapissa 1945–47 On the trail of t e k s t i / t e xt

J a a n a E r k k i l ä - H i l l

Kveekareiden eli Ystävien Seura on perustettu Englannissa 1652. Kveekareiden keskeinen periaate on uskonnollisen vakaumuksen todeksi eläminen arjessa, kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä. Tässä kuten monessa muussakin kysymyksessä kveekarit ja setlementtiliike ovat lähellä toisiaan. Kveekarit tunnetaan ympäri maailmaa aktiivisesta rauhantyöstään ja avustustyöstä, mikä kohdistuu aina sinne, missä hätä ja tarve on suurin. Kansainvälistä avustustyötä varten perustettiin American Friends Service Committee (AFSC) vuonna 1917 – Amerikan Kveekareiden Avustusjärjestö. AFSC on keskittänyt apunsa erityisesti sotien koettelemiin alueisiin katsomatta poliittisiin, uskonnollisiin tai etnisiin taustoihin. Apua on annettu ja annetaan hädässä oleville ihmisille kaikkialla maailmassa. Suomi on saanut ensimmäisen kerran kveekariapua jo Krimin sodan aikaan 1854, jolloin englantilainen kveekari Joseph Sturge yritti edes pienessä määrin korvata tuhoja, joita Pohjanmaan rannikkokaupungit olivat kokeneet brittien hyökkäyksen johdosta. Raahesta löytyy tänä päivänäkin katu nimeltä Kveekarinkatu. Lapin sota kesti syyskuun puolivälistä vuoden 1944 loppuun ja sodan loppuvaiheessa jäljellä olivat tuhotut ja poltetut kylät, kaupungit, kodit, sairaalat, sillat ja saunat. Suomen aseveljeys saksalaisten kanssa vaikeutti kansainvälisen avun saamista Suomeen sodan jälkeen ja American Friends Service Committee (Amerikan Kveekareiden avustusjärjestö) oli ainoa järjestö, joka sai luvan Yhdysvaltojen hallitukselta suorittaa huoltotyötä Suomessa. Kveekarit pistivät pystyyn työleirejä yhteistyössä Suomen Huolto ry:n ja Suomen Punaisen Ristin Lapin paikallisosaston kanssa. Työleirejä järjestettiin Lapissa vuosina 1945–55; amerikkalaiset kveekarit olivat Lapissa vuosina 1945–47. Kveekarit tekevät avustustyötä aina paikallisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Suomen Lappiin kohdistuvan avustustyön alullepanija oli professori Douglas Steere, joka oli saanut ehdotuksensa taakse Suomesta maaherra Hannulan, Suomen huollon toiminnanjohtajan professori Heikki Wariksen, Työkeskus Rovalan silloisen isännän pastori Arvo Ohisen, joka toimi myös Suomen Punaisen Ristin Lapin läänin paikallisjohtajana, sekä Lapin perusteellisesti tunteneen pastori Aaro Tolsan ja Kristillis-yhteiskunnallisen Työkeskusliikkeen perustajan Sigfrid Sireniuksen. Päätös avustustyön

10

s e t l e m e n t t i 1 0 0

the Quakers

in Lapland 1945–47

The Religious Society of Friends, whose members are known as Quakers, was founded in England in 1652. The central principle of Quakerism is living one's religious belief in everyday life and the equality of all people in both their earthly and spiritual lives. In this, as in many other issues, Quakers and the settlement movement have much in common. Quakers are known around the world for their active involvement in peace and relief work, which is always targeted where the levels of emergency and need are greatest. For international relief work, the American Friends Service Committee (AFSC) was established in 1917. The AFSC has made war-torn areas a particular focus of support regardless of political, religious or ethnic backgrounds. Help has been given and is being given to people in distress all over the world. Finland first received help from Quakers in 1854, at the time of the Crimean War, when Joseph Sturge, an English Quaker, attempted to make good even a small amount of the destruction suffered by seaside towns in northwest Finland following attacks by the British. Even today, a street called Kveekarinkatu (lit. Quaker Street) can be found in the town of Raahe. The Lapland War lasted from the middle of September 1944 to the end of that year and the final phase resulted in destroyed and burned-out villages, towns, hospitals, bridges and saunas. Finland's earlier "brothers in arms" relationship with Germany had an adverse effect on the provision of international aid after the war and the AFSC was the only organisation authorised by the United States government to carry out welfare work. Quakers established work camps in cooperation with Suomen Huolto ry (lit. Finnish Service) and the local office of the Finnish Red Cross in Lapland. Work camps were organised in Lapland from 1945 to 1955, American Quakers were in Lapland from 1945 to 1947. Quakers always carry out relief work in cooperation with local partners. The initiator of relief work targeted at Lapland was Professor Douglas Steere, who had received a proposal from Provincial Governor Hannula, Professor Heikki Waris, Operational Director of Finnish Welfare and the warden of the Rovala Work Centre at that time, Parson Arvo Ohisen, who also worked as the local director of Finnish Red Cross operations in the province of Lapland, the wellknown Parson Aaro Tolsa and Sigfrid Sirenius, the founder of the Christian Social Work Centre. The decision to launch relief work and related administrative


aloittamisesta ja siihen liittyvien hallinnollisten neuvottelujen ja sopimusten laatiminen oli oma urakkansa, josta on kiittäminen Douglas Steeren sinnikkyyttä ja henkilökohtaisia yhteyksiä. Kveekarien avustustyön ”päämajana” Rovaniemellä toimi kaksi sotilasparakkia, jotka olivat myös leiriläisten asuntona. Parakeissa oli kylmää ja ahdasta, mutta työ ja ystävyys lämmittivät. Parakeissa laskettiin ruoka-avustuksia, montako kiloa maitopulveria, lihaa, hernejauhoa oli lähetettävä seuraavaa kuukautta varten Lohinivan ja Sirkan, Naakenavuoman ja kymmenille muille kouluille. Iltamyöhään kirjoitettiin lähetyslistoja, pakattiin ja järjestettiin Kittiläntien ja Sodankyläntien ja Posiontien lähetykset valmiiksi seuraavan aamun Punaisen Ristin kuljetusta varten. Ruokatarvikkeiden ja vaatteiden lisäksi kveekarit jakoivat tarvitsijoille myös siemeniä, työvälineitä ja muita tarvikkeita kaikkiaan 114 tonnia. Lasten päiväkoteja perustettiin Rovaniemelle ja Kemijärvelle. Kaiken aineellisen hädän keskellä kveekareilla oli ymmärrystä myös lasten taidekasvatukselle. Yksi työleiriläisistä oli taidekasvattaja Naomi Jackson, joka kulki laajasti ympäri Lapin kouluja taidetarvikkeidensa kanssa, opetti maalausta, jakoi värejä ja papereita. Lapista kveekareiden avustustoiminta siirtyi Keski-Suomeen, jossa toimittiin yhteistyössä Työkeskus Jyvälän kanssa. Jyväskylä valikoitui uudeksi keskukseksi, koska evakkoja oli eniten Jyväskylässä, Äänekoskella ja Kotkassa. Tarkemman selvityksen mukaan myös paikkakuntien kantaväestön keskuudessa oli niin paljon avuntarvitsijoita, että loppujen lopuksi avustustyön suhteen ei tehty mitään eroa evakkojen ja paikkakuntalaisten välillä, mikä oli kveekarien periaatteiden mukaista. Kaikkia avun tarpeessa olevia autettiin. ”Ensiavun” tultua organisoiduksi alettiin miettiä kansainvälisten työleirien järjestämistä Lapissa jälleenrakennusta vauhdittamaan. Ensimmäiset kansainväliset työleirit järjestettiin Lapissa kesällä 1946. Paikalliset edustajat olivat valinneet perheet, joita autettaisiin ja tuloksena oli mm. Hirvasvaarassa kolmen sotalesken sekä sotainvalidien perheiden kotien rakentaminen. Kesällä 1947 järjestettiin jo viisi työleiriä. Sallan Särkelän leirillä oli suomalaisena johtajana jonkin aikaa setlementinjohtaja, pastori Saul Nieminen. Syksyllä 1947 leireillä olleet kokoontuivat yhteen pohtimaan mahdollisuuksia leirien jatkamiseksi. Kveekarien Avustusjärjestö oli suunnittelemassa oman työnsä lopettamista Suomessa ja oli aika siirtää työleirivastuu suomalaisten käsiin. Perustettiin kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö, KVT. Perustamiskokous oli Työkeskus Kalliolassa ja siellä oli paikalla Suomessa vielä olevat AFSC:n jäsenet, ruotsalaisen Internationella Arbetslag’in edustaja ja tietysti suomalaista setlementtiväkeä. Järjestön ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Heikki Waris ja toiminnanjohtajaksi Elvi Saari, josta tuli myöhemmin perustettavan Viittakiven opiston ensimmäinen rehtori. KVT toimii edelleen aktiivisesti ja laajalla rintamalla. Viittakiven opistosta muodostui setlementtiväen koulutus- ja kokoontumispaikka sekä kveekarien tukikohta Suomessa, jollaisena se toimi aina opiston lopettamiseen saakka. Suomen Kveekarien vuosikokous järjestettiin viimeisen kerran Viittakivessä elokuussa 2007. Suomessa toimii nyt Ystävien Uskonnollinen Seura Kveekarit ry. Hiljaisia hartauskokouksia järjestetään säännöllisesti Helsingissä ja Tampereella, Pohjois-Suomessa säännöllisen epäsäännöllisesti. Lisää tietoa kveekareista Suomessa saa esimerkiksi internetistä www.kveekarit.org. Lähteitä / Sources: Elvi Saari ja Maire Salomaa-Hillman, 1976. Kveekareiden jäljillä Suomessa 1945–1975. Kveekarit, työleirit, Viittakivi. Kristillis-yhteiskunnallinen Työkeskusliitto ja Viittakiven Opisto.

negotiations and agreements was a full-time job, the execution of which succeeded through Douglas Steere's perseverance and his personal contacts. Two military barracks in Rovaniemi were the 'headquarters' for Quaker relief work, and also housed the camp workers. Even though the barrack buildings were cold and cramped, the work and friendship provided warmth. The barracks were used for measuring out food allowances, i.e. how many kilos of milk powder, meat and pea floor would be sent in the following month to schools in Lohiniva and Sirkka, Naakenavuoma and dozens of other locations. Late into the evening, despatch notes were prepared and deliveries destined for Kittiläntie, Sodankyläntie and Posiontie were packed so they would be ready for transportation by the Red Cross the following morning. In addition to food and clothing, the Quakers also distributed 114 tons of seeds, tools and other supplies to the needy. Daycare centres for children were established in Rovaniemi and Kemijärvi. In the middle of this material distress, the Quakers also understood the need for childrens' artistic education. One of the camp workers, Naomi Jackson, an art teacher, travelled extensively around Lapland schools with art supplies, teaching painting and distributing paint and paper. From Lapland the Quaker relief work was transferred to central Finland, with operations being carried out in cooperation with the Jyvälä Employment Centre. Jyväskylä was chosen as a new centre because the number evacuees in Jyväskylä, Äänekoski and Kotka was greater. According to a more-detailed study, there were so many needy people among members of the local populations that finally, from a relief work viewpoint, no distinction could be made between locals and evacuees, which was in accordance with Quaker principles. Everyone in need of help received it. Once “first aid” had been organised, thought was given to how international work camps could be organised in Lapland to speed up reconstruction. The first of these was arranged in Lapland in the summer of 1946. Local representatives had chosen families who would be helped and the results included the construction of family homes in Hirvasvaara for three war widows and the families of disabled veterans. In the summer of 1947 five work camps were arranged. Pastor Saul Nieminen, a Finnish settlement leader, was director of the Särkelä camp in Salla. In the autumn of 1947, the campers met to consider whether to continue arranging the camps. The Quaker Relief Organisation was planning to end its own work in Finland and it was time to transfer responsibility for the camps into Finnish hands. KVT, the Finnish Branch of Service Civil International was founded. Attendees at the inaugural meeting held in the Kalliola Work Centre included AFSC members still located in Finland, a representative of Sweden's Internationella Arbetslag (the Swedish branch of Service Civil International), and of course Finnish settlement members. Professor Heikki Waris was elected KVT's first chairperson and the job of operations director went to Elvi Saari, who later became the first principal of the Viittakivi International College. KVT activities continue today on a broad front. Viittakivi International College became a training location and a meeting place for settlement members, and also provided a support base for Quakers in Finland, a role it always fulfilled until the college was closed. The last annual meeting of the Finnish Quakers was held in Viittakivi in August 2007. Ystävien Uskonnollinen Seura Kveekarit ry. (lit. Religious Society of Friends Kveekarit ry) now operates in Finland. Meetings for Worship are arranged on a regular basis in Helsinki and Tampere and on an occasional basis in northern Finland. More information on Quaker activity in Finland is available on the internet at www.kveekarit.org.

David Hinshaw, 1947. An Experiment in Friendship. A Study of Quaker Relief Work. G. P. Putnam’s Sons. New York.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

11


sydän ja hyväksyvä katse A lap, a warm heart and an approving gaze Syli,

K u vat / P h o to S H e e d o L e e

Kirjailija-terapeutti Anja Snellman löysi lapsena puuttuvan sylin Kalliolasta. Läsnäolon puute voi olla yhtä tuhoisaa kuin viina, hän muistuttaa.

As a child, writer-therapist Anja Snellman found the lap she had been missing in Kalliola. Not being present can be as destructive as alcohol, she says.

60-luvun Kallio oli lapselle raju paikka. Alppipuistossa kokoontui juoppoporukoita ja kadunkulmissa kaupiteltiin pimeitä pulloja. Ilmassa leijaili väkivallan uhka, joka etenkin viikonloppuisin tiivistyi ja konkretisoitui. Pieni Anja törmäsi aseisiin ja näki puukotuksen. Kadut huusivat vaaraa, mutta turvattomuus oli hiipinyt myös kodin seinien sisälle. – Kotini oli risainen, isä dokasi kausiluontoisesti, ja pelko hallitsi äidin, minun ja siskon elämää, Anja Snellman kertoo. Pakopaikka löytyi naapurista. Talon nurkalla kasvoi syreenejä, ja sen sisältä löytyi toinen koti. Kalliolan setlementtitalossa lasten toimintaa ohjasi lämmin ja äidillinen nainen, jonka sylissä oli aina tilaa. Hän oli Hilkka ”Hippula” Rantanen. – Hippula oli jännä yhdistelmä lempeyttä ja ankaruutta, Snellman sanoo.

The Helsinki district of Kallio was a brutal environment for children in the 1960s. Groups of alcoholics collected in the Alppila Park and moonshine was sold on street corners. The threat of violence was ever-present, intensifying and becoming actual conflict at weekends. Little Anja encountered weapons and witnessed a stabbing. The streets screamed danger, but insecurity had also crept inside the walls of her own home. “My home was broken, my father was intoxicated on a seasonal basis and fear dominated the lives of my mother, my sister and me, says Anja Snellman”, says Anja. The neighbourhood offered a refuge. Lilacs grew at the corner of the building and a second home lay within. Children's activities at the Kalliola settlement house were led by a warm and motherly

12

s e t l e m e n t t i 1 0 0

T EKS T i / T E X T S u v i P ä r n ä n e n


s e t l e m e n t t i 1 0 0

13


Brahenkentällä joukko lapsia juoksi, pelasi pesäpalloa, ui ja luisteli. Lähistöllä pelaavat Kalliolan poikakodin kasvatit tuntuivat tyttöporukasta jännittäviltä, ja heidän kohtaloistaan kehiteltiin mitä mielikuvituksekkaampia tarinoita. – Kun mietimme, keitä poikakotilaiset ovat, emme nähneet, että olemme itse vähän samassa tilanteessa, Snellman kertoo. Monia lapsista yhdisti rikkonainen koti ja sitä piinaava alkoholiongelma. Harva halusi lähteä illalla aikaisin kotiin. Leikeistä, retkistä ja Hippulan sylistä Anja sai sitä, mitä elämästä muuten puuttui: luottamusta, rytmiä ja pysyvyyttä. – Olin ujo lapsi, ja tulin siellä nähdyksi ja kuulluksi.

Hyväksyvä katse Kallio oli kuin Fellinin elokuvasta, täynnä persoonallisuuksia ja väkivaltaa, hersyvää nauruakin, kyynelten läpi. Täällä en omia lapsiani kasvata, Snellman päätti. Kaksi tytärtä kasvoikin sitten Käpylän puutaloidyllissä. Oma lapsuus oli paitsi levoton, myös jännittävä, vauhdikas ja värikäs. Eriarvoisuuden ja monimuotoisuuden näkeminen opetti ymmärtämään erilaisuutta ja antoi hyvät eväät elämään. – Kaikilla voi olla ongelmia ja ihminen voi olla hyvin onnellinen, vaikkei olisi paljon maallista materiaa. Nyt Snellman haluaa työllään jakaa saamaansa hyvää eteenpäin. Lapsena hän haaveili psykologin ammatista, ja nyt, vuosia myöhemmin, hän työskentelee terapeuttina ja seksuaaliterapeuttina. Työssään hän todistaa, kuinka läsnäolon puute etäännyttää perheenjäseniä yhä toisistaan. Syyllinen voi olla viina, työnarkomania tai jatkuva kiire. Ihminen ei välttämättä ole läsnä kenellekään. Elämä on säntäilyä paikasta toiseen. Monet vanhemmista ovat töissä aamusta iltaan, vaikka lapset ovat pieniä. Äiti tai isä ei välttämättä muista, milloin on viimeksi halannut omaa lastaan. – On tärkeää, että joku näkee. Hyväksyvä katse on tärkeä meille jokaiselle. Snellmanin vastaanotolla tyypillinen asiakas on katuva äiti, joka ei koskaan luonut yhteyttä lapseensa. Syyllisyys on musertava. – Aika ajoin meidän kaikkien olisi tärkeää tarkistaa omaa arvomaailmansa. Hyvä uutinen on, että suunnan voi kääntää. Kun kirjoittaa ylös omat arvonsa, voi huomata, ettei ole tehnyt rakastamiaan asioita vuosiin. Snellmanin oma ajankäyttö asettui uomiinsa, kun hänen äitinsä sairastui ja lapset olivat pieniä. Kolme vuotta omaishoitajana opetti sen, että mi-

14

s e t l e m e n t t i 1 0 0

woman whose lap always offered comfort. She was Hilkka ”Hippula” Rantanen. “Hippula was a thrilling combination of gentle-ness and rigour, says Snellman”, says Snellman. Groups of children in the Brahe sports field ran, played Finnish baseball, swam and skated. For the girls, boys from the Kalliola Boy's Home were a source of great excitement, and imagining their possible futures was a fascinating pastime. “While we were wondering about the boys in the home, we didn't realise that we were in much the same position.” Many children's lives combined a broken home and the haunting problem of alcoholism. Only a few wanted to go home early. In games, camping and Hippula's lap, Anja found what her life was missing: trust, rhythm and stability. “I was a shy child, but there I was seen and listened to.”

An approving gaze Kallio was like a Fellini movie, full of personalities, violence and also hilarious laughter, all accompanied by tears. I won't raise my own children here, Snellman decided. Her two daughters therefore grew up in Käpylä, an idyllic Helsinki district consisting of old wooden houses. “My own childhood was not only troubled, it was also exciting, fast-paced and colourful. Witnessing inequality and diversity taught me to understand difference and gave me great resources for living. Everyone can have problems and people can be very happy even when they don't have a lot of material possessions.” In her work, Snellman now seeks to share the good things life has given her. As a child, she dreamed of becoming a psychologist. Now, years later, she works as a therapist and sex therapist. In her work she witnesses how the lack of being present distances family members from one another. The cause can be alcohol, workaholism or non-stop hurrying. People are not necessarily present for anyone. Life is just rushing from one place to the next. Many parents work from morning to night, even when their children are small. Mothers and fathers can't always remember the last time they gave their children a hug. “It's vital that someone actually sees you. Receiving an approving glance is important to all of us. ” Typical clients visiting Snellman are remorseful mothers who never connected with their children. The guilt they experience is devastating.

Anja Snellman Syntynyt 1954 ∙Helsingissä Kirjailija, toimittaja, ∙terapeutti, seksuaaliterapeutti Kirjoittanut 24 romaania ja 3 runokokoelmaa. Käännöksiä yli 20 kielelle Romaani Sonja O. kävi täällä on Suomen kaikkien aikojen myydyin esikoiskirja Asuu perheineen Helsingin Kruunun- haassa. Perheeseen kuuluu myös neljä koiraa

∙ ∙ ∙


↓ Anja Snellman Born 1954 ∙in Helsinki Writer, journalist, ∙therapist, sex therapist 24 novels three ∙collections of andpoems.

Translations into more than 20 languages. Her first novel Sonja O. was here is Finland's all-time best-selling first novel. Lives with her family, including four dogs, in Kruununhaka, downtown Helsinki

∙ ∙

nuutti on pitkä aika. Lapsilleen Snellman on halunnut opettaa itsenäistä ajattelua ja lukemisen merkitystä. Äidin syliin on voinut aina tulla. Juuri armollisuus ja luottamus ovat asioita, joita Snellman pitää tärkeinä oppeina. – On ihana ajatus ihmiselle, että jossain olisi aina ovi auki.

Toinen koti Kallion katukuvassa kohtaa kaksi eri maailmaa. Päihdeongelmat näkyvät yhä voimakkaasti, mutta tilaa ovat vallanneet myös hyväosaiset, urasuuntautuneet nuoret. Eriarvoisuus on yhä läsnä. Hippulaakaan ei enää ole. Vuosia myöhemmin Snellman näki lehdessä kuolinilmoituksen. Hän leikkasi sen talteen. Kalliolan setlementtitalokaan ei ole se sama rakennus kuin ennen. Toisinaan Anja astelee sisään katsomaan, mitä kaikkea talossa nyt tapahtuu. Anjan sydän sykkii myös maaseudulle. Kun elämä kaupungissa käy liian hektiseksi, hän pakkaa tavaransa ja matkaa hiljaisuuden keskelle Suomusjärvelle. Pala sydäntä on jäänyt myös Kreikkaan, jonne hän palaa aina uudelleen. Parhaillaan työn alla on romaani, joka sijoittuu juuri niihin turkoosin meren maisemiin. Tosirakkaus on kuitenkin tuttu vuosien takaa. Vaikka oma koti on nykyään Etelä-Helsingissä, on työhuone vanhoilla kulmilla. – Kun ajattelen Kalliota, ajattelen Kalliolaa. Tämä oli toinen kotini.

“Every now and then it's important for all of us to examine the values we hold dear. "Every now and then it's important for all of us to examine the values we hold dear." The good news is that changing direction is possible. Make a list of what you value and you may realise that you haven't been doing the things you love for years. The way Snellman employs her time was fixed when her children were small and her mother fell ill. Three years as a caregiver taught her that a minute can be a long time. She wants to teach her children how crucial it is to read and have an independent mind. Mother's lap has always offered a welcome. In her opinion, trusting and being merciful are important things to learn. “It's wonderful for people to feel that there's always a door open to them somewhere.”

A second home Two different worlds collide on Kallio's streets. The problems caused by substance abuse are still just as visible, but the area has been gentrified by well-off, career-focused young people. Inequality still exists. But Hippula is no longer with us. Many years later, Snellman read an obituary in a newspaper. She clipped it and and keeps it still. And the Kalliola settlement house is not the same building. Sometimes, she steps inside to see what is going on. Her heart also beats to a rural rhythm. When life in the city becomes too hectic, she packs her things and journeys to the silence of Suomusjärvi. A piece of her heart can also be found in Greece, and she returns there again and again. Right now she's working on a novel located in a landscape with a turquoise sea. Her true love, however, is a familiar place from years ago. Even though her home is now in southern Helsinki, her working room is close to those old corners. “When I think of Kallio, I think of Kalliola. This was my second home.”

Hyvä uutinen on, että suunnan voi kääntää. Kun kirjoittaa ylös omat arvonsa, voi huomata, ettei ole tehnyt rakastamiaan asioita vuosiin. The good news is that changing direction is possible. Make a list of what you value and you may realise that you haven't been doing the things you love for years.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

15


setlementtitarina settlement story

Kaksi tarinaa Jyvälän senioripysäkistä syksyltä 2017 Two stories from the Jyvälä

senioripysäkki* in the autumn of 2017

*lit. Seniors' Stop

16

s e t l e m e n t t i 1 0 0


Marjukka, 72 vuotta Huomasin lehdessä mainoksen senioripysäkistä Jyvälässä. Päätin heti lähteä, sillä sain ajatuksen: mene sinne, se on sinua varten. Täällä sai puhua niistä asioista, jotka koskettivat ryhmäläisiä, vaikeita asioita. Lapsuudesta tähän päivään, surusta ja vihasta, ihmissuhteista - koko elämästä, mitä on kokenut. Sai puhua, mitä tuli mieleen. Kunhan yksi aloitti, toinen jatkoi. Pitkäänkin sai purkaa omaa sydäntään. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Ohjaaja sai välillä toppuutella puhetta. Minulla alkoi samaan aikaan toinen ryhmä senioritalossa, missä asun. Siellä käsiteltiin narsismia ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Itseäni kosketti narsismi, sain tuntea vahvasti oman tilanteeni ihmissuhteissa. Se meni ihon alle, luihin asti. Pääsin narsismista eroon, vapauteen. Olen nyt kuin Feeniks-lintu tai kotka, joka lentää aurinkoon. Täällä sain syttyä.

Irma, 78 vuotta Tulin ryhmään tyttäreni huomaaman ilmoituksen perusteella. Hän oli nähnyt Jyvälän lehdessä kuvauksen ryhmästä, ja arveli että paikka sopisi minulle. Toinen tyttäristäni oli kuollut vaikeaan sairauteen kolme vuotta sitten, enkä ollut toipunut vielä surusta. Tytön lisäksi olin menettänyt kaksi aviopuolisoa, toisen jo nuorena. Olen aina osannut hakea apua, nytkin olin onnellinen, että pääsin ryhmään. Rytmitin elämäni niin, että ryhmä sopi omaan aikatauluuni. Vaikka minulla oli paljon ohjelmaa (esim. opiskelu, käsityöt ja liikunta), koin itseni masentuneeksi ja yksinäiseksi. Sain lääkäriltä masennus- ja unilääkereseptin, mutta pitkitin lääkkeiden käytön aloittamista. Lääkepurkit jäivätkin lopulta korkkaamatta. Minulla ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta yhteisöllisestä ryhmästä. Osasin odottaa alusta asti, että tässä ryhmässä keskustellaan paljon. Teemat tuntuivat osittain raskailta, mutta kun niistä alettiin puhua, koin että puhuminen auttaa. Ja huomasin, että omista rankoista kokemuksista kertominen voimauttaa toisiakin, joille on sattunut samanlaisia asioita kuin itselle. Ryhmä auttoi minua eheytymään, en koe enää itseäni ”turhakkeeksi”, jollaiseksi olin ryhmän alkaessa itseäni nimittänyt. Ja minulla on tunne, että myös omalle tytölle on hyötyä siitä, että pääsen irti yksinäisyydestä. Lisäksi sain ryhmässä ahaa-elämyksen: haluan korjata välit siskoni kanssa. Haluan saada 12 vuotta kantamani taakan pois harteiltani. Lähetin sisarelle itse kutomani sydänkuvioiset sukat. Olen valmis antamaan anteeksi. Ryhmä sopii mielestäni sellaiselle, joka kokee itsensä yksinäiseksi, ettei jää siihen yksinäisyyteen. Toisaalta ikä tuo mukanaan sen, että yksinäisyydestä osaa myös nauttia. Ryhmä oli itselle avuksi: pääsin tyttären kuoleman aiheuttamassa surutyössä eteenpäin. Elämä tuntuu elämältä.

Marjukka, 72 I saw an advertisement for the Jyvälä senioripysäkki in a newspaper. I decided immediately that I would join, because this thought came to me: go there, it's exactly what you need. Here we can talk about the things that affect us, difficult things. All the way from childhood to today, sadness and anger, relationships - everything you've experienced in life. You can say what comes into your mind. Someone begins and someone else continues. Eventually you can unload what's in your heart. Your voice tells your heart's desire. The group leader occasionally calms things down. Around the same time, I joined another group in the old people's home where I live. There, the subjects were narcissism and bipolar disorder. I myself was touched by narcissism, I was able to have strong feelings about my relationships with people. It went through the skin, to the bone. I'm losing the narcissism, finding freedom. Now I'm like the phoenix or eagle flying into the sun. Here is what set me on fire.

Irma, 78 I joined this group because my daughter spotted the advertisement. She'd seen a picture of members of the group in the Jyvälä newspaper and thought it would suit me. My other daughter had died after a serious illness three years earlier, and I was still grieving for her. As well as my daughter, I had lost two husbands, one when I was young. I've always been able to seek help, and now I was happy that I could join this group. I arranged my life so that the group matched my schedule. Even though I was doing plenty of things (including studying, handicraft and exercise), I felt depressed and lonely. I was prescribed antidepressants and sleeping pills, but I put off starting the medication. In the end, those medicine bottles remained unopened. I hadn't any previous experience of this type of communal group. Right from the start, I expected to discuss things a lot. Some of the themes seemed rather heavy, but once we began discussing them, I realised that talking helps. I also realised that describing my own difficult experiences gave strength to others for whom similar things had happened. The group helped me become whole, I no longer feel "worthless" in the way I did when I joined. And I have the feeling that my daughter benefits because I no longer feel lonely. Also, I had one of those "Ahaa" moments when I was in the group: I wanted to mend fences with my sister. I wanted to lift the burden I'd been carrying on my shoulders for 12 years. I knitted socks decorated with a heart and sent them to her. I'm ready to forgive. In my opinion, the group suits people who feel lonely, but you don't stay trapped in your loneliness there. On the other hand, age helps you realise that there's something in loneliness to be enjoyed. The group itself helped: I was able to get over the grief resulting from my daughter's death. Life feels like living.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

17


18

s e t l e m e n t t i 1 0 0


Senioriklovnerian tarina Setlementtiliiton Yhdessä mukana -projektissa (2013–2017) kehitettiin Löytävän vanhustyön menetelmiä. Yksi menetelmistä oli Hämeenlinnan osaprojektissa kehitetty senioriklovneria. Yli 60-vuotiaat hyväkuntoiset ikääntyneet kävivät Löytävän vanhustyön senioriklovneria-koulutuksen, jossa he saivat opin vertaistoimintaan ja klovneriaan. Koulutuksen jälkeen valmistuneet senioriklovnit jalkautuivat yksin asuvien ikääntyneiden koteihin, tapahtumiin ja palveluasumisyksiköihin.

By employing artistic and cultural expertise, Senior clowning creates novel experiences that provide lasting memories. The senior clowning story The FFSH Yhdessä mukana (lit. Togetherness) project (2013–2017) developed Löytävän vanhustyön (lit. Seeking out the elderly) methods. One of these, called "Senior clowning" was developed in a Hämeenlinna sub-project. Elderly people in good physical and mental condition aged 60 and above took part in Senior clowning training, during which they learned about providing peer support and how to be a clown. After completing the training, 'graduate' senior clowns visited elderly

Klovneria tuo taide- ja kulttuurikokemuksen ihmisen lähelle ja luo uudenlaisen elämyksen, joka säilyy mielessä pitkään.

klovnit Senior clowns conquer hearts

Seniori valloittavat sydämiä T EKS T i / T E X T E s s i S i l j o r a n t a

K u vat / P h o to S E s s i S i l j o r a n ta & H e e d o L e e

s e t l e m e n t t i 1 0 0

19


Senioriklovneriasta syntyi löytävän toiminnan muoto, jonka avulla tavoitettiin kotona asuvia ikääntyneitä. Menetelmän tavoitteena oli lisätä yksin asuvien hyvinvointia ja tuoda heidän arkeensa uudenlaisia elämyksiä ja vuorovaikutustilanteita. Klovnit vierailivat pareittain ja tekivät kahden vuoden aikana kymmeniä kahdenkymmenen minuutin vierailuja. Vuosina 2015–2017 koulutettiin Hämeenlinnassa 22 ja Joensuussa kahdeksan senioriklovnia. Kolmipäiväisen koulutuksen päätteeksi eläkeläiset saivat pätevyyden toimia Setlementin senioriklovnina. Osallistujat olivat vapaaehtoisia, jotka haluavat toiminnallaan ilahduttaa ympärillä olevia ihmisiä. Yhdessä he kokoontuvat edelleen viikoittain yhteiseen leikkiin ja kehittävät omaa osaamistaan jatkuvasti. Hämeenlinnassa menetelmää kehitettiin pilottikokeiluilla, joilla kokeiltiin uuden menetelmän toimivuutta yksityisasunnoissa. Talopiloteissa koteihin jaettiin kortti, jossa oli mukana punainen nenätarra. Jos klovnit saivat vierailla asunnossa, asukas liimasi nenätarran oveensa vierailuajankohtana. Klovnit vierailivat vain asunnoissa, joiden oveen tarra oli liimattu. Kutsu klovni kylään -kampanjan aikana kuka tahansa sai kutsua klovnin yksinäisen läheisensä luo. Toiminta jatkuu nyt osana Hämeen ja Joensuun Setlementtien toimintaa. Kutsu klovni kylään -kampanja juurtui toimintaan ja klovnivierailut jatkuvat – haaveissa on kouluttaa tulevaisuudessa myös uusia senioriklovneja.

Onnenhetkiä ja klovniunelmia Senioriklovnit eivät esiinny vaan luovat asukkaan kanssa vertaisuuden kokemuksia ikänsä ja paikallisuutensa kautta. He jututtavat, osallistavat, soittavat, laulavat ja tekevät temppuja. Menetelmä tuo kotiin iloa aivan toisella tavalla kuin jos asuntoon menisi vapaaehtoinen omana itsenään. Vierailu nostaa asukkaan ja klovnin arjen yläpuolelle ja he kokevat yhteisen taianomaisen hetken. Senioriklovneria on herättänyt sekä kaupunkilaisten että median kiinnostuksen – vastaanotto on ollut ylistävää. Uudenlainen vapaaehtoistoiminnan ja soveltavan taiteen muoto otettiin vastaan lukuisin kutsuin ja yhteydenotoin. Senioriklovnit

20

s e t l e m e n t t i 1 0 0

people living alone. Visits were made to homes, to a variety of events and to housing service units. Senior clowning was born out of seeking for ways to make contact with elderly people living alone. The method aims to improve the wellbeing of individuals visited, bringing novel experiences and opportunities for interaction into their lives. Visiting in pairs, clowns have made dozens of 20-minute visits over a two-year period. In 2015–2017, 22 senior clowns graduated in Hämeenlinna and eight graduated in Joensuu. At the end of the three-day training, the pensioners gained a qualification to act as FFSH Senior clowns. Participants were volunteers who wanted to give pleasure to people around them. They continue to meet once a week to play games together and work on further developing their skills. In Hämeenlinna, the Senior clowning method was developed as a pilot project to determine how well it worked in private houses. Cards carrying a red nose sticker were delivered to participating homes. If clowns were considered welcome visitors, residents attached the sticker to the door of their house on days when visits were scheduled. Clowns only visited houses where stickers were visible. During the "Invite a clown into your home!" campaign, anyone could invite a clown to visit one of their close relatives who was living alone. This activity continues as part of the Häme and Joensuu settlement programmes. The "Invite a clown into your home!" campaign took root and the visits by clowns continue – the ambition is to train up new Senior clowns in the future.

Happy moments and dreaming of clowns Senior clowns don't just perform, they provide peer support by sharing their experiences of old age and living in their locality. They ask questions, get involved, play instruments, sing and do tricks. The Senior clowning method brings joy into people's homes in a very different way to when, for example, a voluntary worker makes a visit of their own volition. Visits by clowns lift everyone involved out of their everyday lives and together they experience magical moments. Senior clowning has generated interest among


tekivät kymmeniä vierailuja kodeissa ja palveluasumisyksiköissä. Koska klovnit vierailivat vain kodeissa, joihin heidät oli kutsuttu, asukkaat olivat poikkeuksetta odottaneet vierailua innolla ja vastaanotto oli lämmin. Kutsuja saapui asukkailta itseltään, läheisiltä, seurakunnan työntekijöiltä ja setlementtien yhteistyökumppaneilta. Asukkaat kuvasivat klovnien vierailua arvokkaaksi huomionosoitukseksi. Saattoi olla, että klovnit olivat ensimmäiset vieraat moneen kuukauteen – lähes kaikki toivottivat klovnit tervetulleiksi uudelleen. Hämmästystä aiheutti se, että klovnit olivat saapuneet kaupunginosaan ja yksityisasuntoon juuri kyseistä ikääntyvää varten. Asukkaat kokivat arvostusta ja olivat kiitollisia taidekokemuksesta ja uudenlaisesta kohtaamisesta kodissa. Toiminta on tuonut myös Senioriklovnien arkeen uudenlaista sisältöä ja he kokevat toiminnan tärkeäksi. Eläkepäivät täyttyvät kotivierailuista ja klovneriaharjoituksista, yhteisistä tapaamisista ja oman klovnihahmon rakentamisesta. Heille menetelmä on yksi tapa auttaa ja mahdollistaa tärkeitä kohtaamisia yksinäisyyttä kokeville. Tyyli-Lyyli-hahmonsa kanssa seikkaileva Merja-Riitta Ryynänen kertoo toiminnan tuoneen hänelle kaiken muun hyvän lisäksi uusia ystäviä. – Olen saanut klovnina lukuisia onnistumisen kokemuksia, mutta olen myös kohdannut haasteita – jotka olen sitten voittanut. Heittäytyminen vaatii rohkeutta ja sitä harjoittelemme koko ajan lisää. Merkityksellisintä on ihanien kohtaamisten luoma sydämen lämpö, jonka tunnen, kun palaan keikalta kotiin. Lisätietoa menetelmästä: Essi Siljoranta essi.siljoranta@gmail.com

city residents and the media - the reception has been remarkable. This novel activity and form of applied art undertaken by volunteers has been taken up through numerous invitations and contacts. Senior clowns have made dozens of visits to homes and housing service units. As clowns only make visits by invitation, residents are in an expectant mood as they wait for them to arrive and the reception they enjoy has always been warm. Invitations have come from residents themselves, from relatives, from congregation workers and settlement cooperation partners. Residents regard visits by the clowns as evidence that their existence is valued. It can be that the Senior clowns are the first visitors in many months – almost everyone has said the clowns are very welcome to visit again. The fact that the clowns have arrived in city districts and private homes on account of the residents' advanced ages caused some astonishment. Residents felt valued and grateful for both the artistic experience and for having a novel form of encounter in their home. Clowning has also introduced new elements into the daily lives of the senior clowns and they regard their work as meaningful. Their days as pensioners are full of home visits and clowning practice sessions, group meetings and building their own individual clown personae. They regard the Senior clowning method as a way of offering help and providing important encounters for people experiencing loneliness. Through adventures with her Tyyli-Lyyli (lit. Stylish Lyyli) persona, Merja-Riitta Ryynänen says that Senior clowning has brought her all sorts of good things and also new friends. “Clowning has given me numerous successes but I've also encountered challenges – which I've luckily been able to overcome. Letting go demands courage and that's why we practice harder all the time. The most significant effect is how beautiful encounters warm my heart – I feel it when I get home after making a visit.”

Further information: Essi Siljoranta essi.siljoranta@gmail.com

s e t l e m e n t t i 1 0 0

21


∙ Kultakerhon vetäjä Toini Laitinen

setlementtitarina

ja Jyränkölän ravintola Kestin kokki Pekka Ronkainen. ∙ Gold Club leader Toini Laitinen (left) and Pekka Ronkainen, chef at Jyränkölä's Kesti restaurant (right).

settlement story

Jyränkölän Kultakerho

on porskuttanut jo yli 65 vuotta t e k s t i / T e xt Att e K ä ä m i n e n KUVA T / P HO T OS J y r ä n k ö l ä n S e t l e m e n tt i

The Jyränkölä Gold Club

has been paddling along for more than 65 years

Jyränkölän juhlasali on täynnä viimeistä paikkaa myöten. Toini Laitinen kulkee tottuneesti yleisön joukossa, kättelee, halaa ja kyselee kuulumisia. – Olemme tulleet tänne omilla jaloilla tai rollaattorilla. Näkö toimii ja muisti pelaa niin, että muistimme, että kerho alkaa. Alkamassa on Kultakerho, 68 vuotta toiminut Jyränkölän vanhin kerho. Kaikki sen jäsenet ovat yli 65-vuotiaita. Toini Laitinen on vetänyt kerhoa 59 vuotta. Isoja vuosia.

Every available seat in the Jyränkölä ballroom is taken. Toini Laitinen makes her way enthusiastically through the audience, shaking hands, giving hugs and asking how people they are doing. “We've come here on our own two feet or using a rollator. The eyes are working and our memories function, so we remember that the club is open.” The Gold Club, Jyränkölä's oldest club, has been in operation for 68 years. All its members are more than 65. Toini Laitinen has been in the driving seat for 59 years. Important years.

Ennakkoluuloja ja syntisyyttä

Prejudice and sinfulness

”Kultaisen iän kerhon” perusti Jyränkölän toiminnanjohtaja Maire Salomaa vuonna 1950. Kun hän muutti Yhdysvaltoihin, siirtyi kerho nuoren Toini Laitisen johdettavaksi. Hän oli opiskellut Heinolan seminaarissa vuodet 1947–51 ja tutustunut sitä kautta suurhyväntekijä Helena Syrjälään. – Kerho tuli ikään kuin syliin, enkä heti tajunnut, mihin ryhdyin. Eläkeläisille tarkoitettuja kirjojakaan ei ollut, vaan ne piti itse sovittaa. Jätin muiden kerhojen vetämisen sikseen, kun tämä kerho vain kasvoi ja kasvoi. Kerhon alkuaikoja leimasivat ennakkoluulot. Luultiin, että ikäihmiset saavat liikunnasta sydänkohtauksen – tai murtavat luunsa. – Kirkon taholta taas sanottiin, että olimme syntisiä, kun perustimme tanssikerhon. Ilmeisesti sanaa ”voimaantua” ei ollut tuolloin vielä keksitty.

The Golden Age Club was founded in 1950 by Maire Salomaa, Jyränkölä's managing director at that time. When she moved to the USA, responsibility for running the club was given to the young Toini Laitinen. While studying at Heinola in 1947–1951 she had become acquainted with the renowned philanthropist Helena Syrjälä. “The club just fell into my lap,” says Toini. “And it was difficult to figure out exactly what I was doing. Books designed for pensioners didn't exist, so we had to work things out for ourselves. I gave up leading other clubs when this one just grew and grew.” Early days in the club's existence were marked by prejudice. It was thought that elderly people would suffer heart attacks, or even break a bone or two from the exercise. “The church regarded us as sinners for establishing a dancing club.” Clearly the word "empowerment" hadn't been invented back then.

Vetoisesta ullakosta vanhustenkodin lämpöön Kultakerho toimii nykyisin lähinnä keskiviikkotapaamisten merkeissä. Näihin Toini Laitinen laatii ohjelman. Aiemmin toiminta oli kattavampaa, ja Toinia voikin hyvällä syyllä pitää valtakunnallisena pioneerina vanhusten aktivoinnin kehittämisessä. – Matkat eri puolille Eurooppaa, kuntokurssit ja muu liikunta, kuorot ja näytelmät, terveyskasvatus... Kultakerho on ollut puunrunko, josta on lähtenyt monia toimintoja. Jyränkölän vanhustenkoti perustettiin 1960-luvulla, ja sitä käytiin

22

s e t l e m e n t t i 1 0 0

From draughty attics to a warm old people's home Nowadays, the Gold Club's main activity consists of its Wednesday meetings. Toini Laitinen draws up the programmes. In earlier years, the club's operations were more extensive, and Toini can with good reason be called a national pioneer in developing ways of activating the elderly. “Excursions to different parts of Europe, fitness courses and other exercise, choirs and drama productions, health education... The Gold Club has been a


∙ Markku Johansson, Sirkka Suomi ja Toini Laitinen esiintymässä Kultakerholle. ∙ Markku Johansson (left), Sirkka Suomi (centre) and Toini Laitinen (right) performing at the Gold Club.

kaukaakin ihmettelemässä. Monet sen asukkaat olivat tulleet kylmistä ja vetoisista ullakkohuoneista, ja moderni asunto oli heille kuin taivaan lahja. Sen ajan ajattelun mukaan vanhustenkodin asukkaat osallistuivat ruoanlaittoon ja käsitöiden tekemiseen. – Paistoimme piirakoita, kuorimme perunoita, kudoimme myyntiin mattoja kangaspuilla. Syrjälä oli oikea vanhan ajan tupa, jossa oli kodikasta läheisyyttä ja paljon puhetta. Asuimme itsekin vanhustenkodin tiloissa, ja usein kodin asukkaat kävivät meilläkin vierailulla.

Elämä oli Jyränkölä Toini Laitinen sai tuntumaa setlementtiliikkeeseen jo lapsuudessaan, Kotkan Toukolassa. Avioiduttuaan Tuure Laitisen kanssa hän työskenteli jonkin aikaa Lahden Harjulassa, kunnes pariskunta tuli töihin Jyränkölään. – Olimme Tuuren kanssa hyvä työpari. Meillä oli työintoa, ja toimme esille setlementtityön perusideaa. Tute oli humaani, jalat maassa ja touhutippa nenän päässä. Työtunnit eivät riittäneet, vaan vielä iltaisin Toini Laitinen suunnitteli ohjelmistoa ja teki opetusaineistoa. Tuure Laitinen onkin todennut, että ”elämä oli Jyränkölä”. Jyränkölä on aina toiminut siltojen rakentajana, ainakin kirkon ja työväestön välillä. – Ei elämä ole vain ankarasti säädeltyä uskonnollista elämää, vaan myös arjen pyhittämistä. Arkipäivän toimintojen kautta voi eräällä lailla olla kristitty. Toini Laitinen jäi eläkkeelle vuonna 1990, mutta on jatkanut Kultakerhon kanssa sen jälkeenkin. Kuinka kunnioitettavan 91 vuoden iän saavuttanut Toini Laitinen vielä jaksaa tehdä töitä Kultakerhon hyväksi? – Ehkä tämä on minun karmallinen tehtäväni. Olen niin iloinen, että olen vielä näin hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa. Tässä on vastaus eräästä runosta: kiitollisena haluan olla antamassa niin kauan kuin voimia riittää.

trunk from which many activities have branched.” Founded in the 1960s, the Jyränkölä Old People's Home was marvelled at far and wide. Many of its residents had moved from rooms in cold draughty attics, and to them, having a modern apartment was a gift from heaven. Opinions back then viewed residents of old people's accommodation as people who cooked and engaged in handicraft. “We baked pies, peeled potatoes, wove rugs on a loom and sold them," says Toini. “Syrjälä was an authentic old-time cottage with a cosy intimacy and no shortage of conversation. We ourselves lived in rooms in the old people's home, and the residents were frequent visitors.”

Our life was Jyränkölä Toini Laitinen got a feel for the settlement movement at Toukola in Kotka when she was a child. After she married Tuure, she worked for a while at Harjula in Lahti before the couple came to work at Jyränkölä. “Tuure and I made a good pair. We loved what we were doing and we personified the fundamental concept of settlement work. Tute was human, feet on the ground and doing everything he could to succeed”, says Toini. Working hours were never enough, and in the evenings Toini compiled programmes and produced study materials. Tuure Laitinen has been heard to say “Our life was Jyränkölä”. Jyränkölä has always acted as a builder of bridges, not least between the church and working class people. “Life isn't just living according to strict religious rules, it's also respect for the everyday. Daily activities are also a way of showing what being Christian means,” says Toini. Toini Laitinen retired in 1990, but has continued working with the Gold Club ever since. How is this respected 91-year-old still able to contribute to the club's activities? “Maybe it's just my karma,” she says.“I'm so happy that I'm still in such good physical and mental condition. This is the answer from a poem: Thankfully I want to keep giving as long as I have the strength.”

s e t l e m e n t t i 1 0 0

23


Setlementtitalo Helsingin Kalliossa on muusikko Kärtsy Hatakan lapsuudenkoti, jossa hän asui syntymästään 22-vuotiaaksi asti. Vanhemmat Arvo ja Maija Hatakka johtivat taloa ja loivat sinne avoimen sekä sallivan hengen. Poika ja äiti muistelevat elämäänsä talossa.

24

s e t l e m e n t t i 1 0 0

The settlement house in the Helsinki district of Kallio was musician Kärtsy Hatakka's childhood home, and he lived there from the day he was born until he was 22. His parents Arvo and Maija Hatakka led every aspect of life in the settlement house in an open and permissive spirit. Mother and son remember life in the settlement house.


Kärtsy Hatakka Syntynyt ∙vuonna 1967 Muusikko, ∙yhtyeen laulajaWaltarija

säveltäjä. Ollut mukana myös monissa muissa musiikkiproduktioissa Asui setlementtitalossa syntymästään 22-vuotiaaksi Vanhemmat Arvo ja Maija Hatakka

∙ ∙

1967 ∙ Born Musician, ∙and composersinger for the

Waltari Band. Also involved in many other music productions Lived in the settlement house from birth to the age of 22 Parents: Arvo and Maija Hatakka

∙ ∙

Muurattu takka on samanlainen ja paikallaan, melkein kaikki muu on muuttunut. Muusikko Kärtsy Hatakka katselee entisen kotinsa sohvalla ympärilleen ja muistelee, kuinka äiti piti toisessa päässä kotia Raamattu-piiriä ja neljä poikaa kuunteli rokkia toisessa päässä. – Täällä kaikki saivat olla sellaisia kuin ovat. Kärtsy asui Helsingin Kalliossa sijaitsevassa Kalliolan setlementtitalossa koko lapsuutensa ja nuoruutensa, yhteensä 22 vuotta. Hänet on kastettu talon kappelissa, ja täällä hän on myös järjestänyt ensimmäisen keikkansa. Täällä sai alkunsa myös hänen Waltari-bändinsä. – Musiikki tuli perheestä ja talon henki vaikutti siihen, että olen uskaltanut rikkoa rajojani musiikissa.

Uusi talo, uusi henki Kun Kalliolan uusi setlementtitalo valmistui joulukuussa vuonna 1966, Hatakan perhe muutti talon ylimmän kerroksen noin sadan neliön asuntoon. Perheessä oli tuolloin jo kolme poikaa. Kuopus eli Kärtsy syntyi, kun perhe oli asunut talossa vuoden. Kärtsyn vanhemmat johtivat Kalliolaa yhdessä vuodesta 1962. Arvo Hatakka toimi rehtorina ja Maija Hatakka, nykyään Salonius, vararehtorina. Talon juhlallisissa vihkiäisissä oli läsnä myös presidentti Urho Kaleva Kekkonen. Arvo Hatakka kuitenkin muistutti tilaisuudessa, että tärkeämpää kuin ulkoiset puitteet, ovat talon asukkaat ja Kalliolan henki. Pikkuhiljaa uuden talon tilat alkoivatkin täyttyä: sinne muuttivat Vapaaopisto, lapsille suunnattu Kerhola, Ylioppilaskoti ja Nuorisokoti. Arvo Hatakka toi uuteen taloon tulevaisuuden

The brick fireplace is unchanged and still in the same place, almost everything else has changed. Seated on a sofa, musician Kärtsy Hatakka looks around his former home and remembers the moment when his mother was holding a bible-study class at one end of the building while four boys listened to rock-and-roll at the other. “Here, everyone could be just who they were.” Kärtsy lived in the Kalliola settlement house in the Kallio district of Helsinki as a child and young man, for 22 years in total. He was christened in the settlement house chapel, and it was here that he organised his first gig. This was also where his Waltari Band began. “Music was in my family, and the spirit that permeated this house guaranteed I would have the strength to push musical boundaries.”

A new house, a new spirit When Kalliola was completed in December 1966, the Hatakka family moved into the top floor of the building, an apartment of approximately 100 square metres. There were three boys in the family. Kuopus (Kärtsy) was born after they had lived there for a year. Kärtsy's parents led the Kalliola settlement jointly from 1962, Arvo Hatakka as principal and Maija Hatakka, now Salonius, as vice principal. Finland's president Urho Kaleva Kekkonen was present at Kalliola's festive inauguration ceremony. Even so, during the ceremony, Arvo Hatakka said that the building's residents and the Kalliola spirit were more important than any external players. Little by little the spaces in the new building began to fill up: the Free College, Kerhola (a club for

s e t l e m e n t t i 1 0 0

25

T EKS

Ti/ TEX T M eri Nyk äne n

Kuv at/ P IC T URES

L au ra Oj a

Ihmisten talo A house us for people


ajatuksen, hän ei halunnut katsoa menneeseen. Tämän muistaa myös hänen puolisonsa ja Kärtsyn äiti Maija, joka on nyt 91-vuotias. – Uusi talo oli uuden alku ja meitä jännitti, miten kaikki alkaa sujua. Mitään valmista ei ollut vaan toimintaa piti alkaa kehittää. Suuri kiitos kuuluu Arvolle, että ihmisiä oikein alkoi tulvia talon juhlasalin tilaisuuksiin. Maija itse oli tuolloin talon henki, jonka avoin suhtautuminen ihmisiin näkyi kaikessa toiminnassa. Kärtsy muistelee, että heille olivat tervetulleita ketkä tahansa – paitsi kovasti päihtyneet, joita pyydettiin palaamaan seuraavana päivänä selvittyään.

Arki ja työ saman katon alla Muutto oli uuden alku myös perheelle, sillä molemmat vanhemmat asuivat ja työskentelivät saman katon alla. – Asunto oli aivan fantastinen, ja sinne oli ilo asettua. Vaatekomerokin oli niin iso, että nuorimmalle tehtiin siitä myöhemmin oma huone, Maija muistelee. Hänelle on jäänyt päällimmäisenä mieleen vetämänsä kerhot, varsinkin kultaisen iän kerho, joka oli tarkoitettu eläkkeelle jääneille ihmisille. Kerhossa keskusteltiin ja tehtiin myös reissuja, ulkomaille asti. – Talon henki näkyi toiminnassa niin, etten antanut eläkeläisille neuvoja vaan kuuntelin heitä ja olin ystävä, Maija sanoo. Hänen mielestään juuri tämä oli Kalliolan hengessä tärkeintä: ollaan ystäviä ja kuunnellaan. Tai kuten Kalliolan perustaja Sigfrid Sirenius sanoi: pieniä polkuja ihmisen luota ihmisen luo. Kärtsy lähti lapsena mielellään mukaan kerhoihin – joku tarjosi pikkupojalle aina suklaata. – Muistan, että söin herkkuja ja leikin pöydän alla autoilla samalla, kun aikuiset keskustelivat. Arki ja työ sekoittuivat, ja Maija kutsui ihmisiä myös perheen kotiin, sillä hän ei halunnut lähteä joka ilta pois lasten luota. Niinpä Raamattu-piiri kokoontui kerran viikossa perheen kotona. Maija veti myös muun muassa jokamiehen psykologiaa -ryhmää. – Rakastin työtäni ja olen ikikiitollinen, että sain tehdä sitä, mitä halusin tehdä, Maija sanoo.

Ei tylsää hetkeä Talossa oli tuolloin Hatakan perheen lisäksi kolme muuta työntekijöiden asuntoa. Lisäksi samassa kerroksessa asui opiskelijoita ja alakerrassa oli nuorisokoti. Varsinkin Kärtsyn isoveljet hengasivat nuorisokodin asukkaiden kanssa. Talosta löytyi aina seuraa. Kärtsy sai liikkua vapaasti koko talossa, myös oman kodin ulkopuolella. Koulukaverit tulivat mielellään kyläilemään, sillä talossa oli hyvä leikkiä esimerkiksi vakoiluleikkejä ja käydä varastamassa liituja luokkahuoneista. Myöhemmin leikit vaihtuivat bändihommiin, ja Kärtsy veti ensimmäisen keikkansa kaverinsa kanssa setlementtitalon auditoriossa. – Luokkakaverin kanssa esitettiin omia biisejä Draculas-bändimme kanssa. Yleisössä oli parikymmentä ihmistä. Vaikka elämä oli vapaata ja kavereita lappasi ovesta, Kärtsy

26

s e t l e m e n t t i 1 0 0

children), Ylioppilaskoti (lit. A Home for Students) and Nuorisokoti (lit. A Home for Young People) all moved in. According to both his wife and Kärtsy's mother Maija, now 91, Arvo Hatakka brought with him a focus on future thinking, he wasn't interested in dwelling on the past. “Kalliola was a new beginning and it was exciting to see how everything progressed. Nothing was ready made, so we had to start developing activities. A big ‘Thank you!’ goes to Arvo – a veritable flood of people took part in events in the auditorium.” Back then, Maija infused the house with her spirit, and her open approach to everyone was visible everywhere. According to Kärtsy, anyone and everyone was welcome – except the severely intoxicated, who were asked to return on the following day when their heads were clear.

Work and everyday life under the same roof As both parents lived and worked in the same building, the move was also a new beginning for the Harakka family. “The apartment was fantastic, and it was a joy to settle in there,” says Maija. “The wardrobe was so huge it was later converted into a room for our family's youngest member.” Uppermost in her mind are memories of leading clubs, particularly the Golden Age Club for people who had retired. The club arranged discussions and also made trips, some of them abroad. “The spirit of the house was visible in the fact that we didn't offer elderly people advice, we listened to them and made friends,” says Maija. In her opinion, this is precisely what was most important about the Kalliola spirit: being friendly and listening. Or as Kalliola's founder Sigfrid Sirenius said: "Little paths from person to person help create trust." As a small boy, Kärtsy was very happy to join club activities – someone would always offer him chocolate. “I remember eating goodies and playing with cars under the table while the adults talked,” he says. Everyday life and work blended into a single stream, and Maija invited people into their family home because she was unwilling to leave the children alone every night. So that was where the Bible study group met once a week. Maija also ran the 'Psychology for everyman' group. “I loved my work and I'll be forever grateful that I was able to do what I wanted to do”, she says.

No dull moments At that time, the settlement house was also home to three other settlement employees. Students had homes on the top floor and there was a home for young people on the floor below. Kärtsy's elder brothers were especially fond of hanging out with residents of the young people's home. In the settlement house, company could always be found. Kärtsy was able to move freely throughout the building, including locations outside his home. His friends from school enjoyed visiting him because the settlement house was a great place for spying on each other and stealing chalk from the classrooms.


ei muista, että hän tai isoveljet olisivat aiheuttaneet suurempaa häiriötä. Välillä saatettiin heitellä ohikulkijoita tomaateilla parvekkeelta, mutta ei sen kummempaa. Kärtsy tottui, että kotona oli elämää, ja kertoo viihtyvänsä edelleen ihmisten ympäröimänä. – Tämä oli sellainen innovaatiohautomo, kuten nykyään sanottaisiin. Talossa tapahtui uusia asioita, äiti veti joogaryhmiäkin ensimmäisten joukossa. Kärtsy oli 22-vuotias, kun äiti jäi vuonna 1990 eläkkeelle, ja perhe muutti talosta pois. Veljet olivat muuttaneet jo aiemmin, mutta vierailivat talossa ahkerasti. Kärtsyn isä Arvo on kuollut, äiti asuu Tammisaaressa. Kärtsy itse asuu kantakaupungissa Jätkäsaaressa – ratikkamatkan päässä vanhasta kodistaan setlementtitalosta, joka seisoo jykevästi vanhalla paikallaan. Seinien sisältä löytyy edelleen elämää ja niitä pieniä polkuja ihmisen luota ihmisen luo.

Later, games turned into band practice, and Kärtsy and his friends played their first gig in the settlement house auditorium. “Our band Draculas (my schoolmates and me) performed our own songs. There were about 20 people in the audience.” Even though life was full of freedom and friends streamed through the doors, Kärtsy doesn't remember either he or his elder brothers causing any great disturbance. Now and then it could happen that passers-by were pelted with tomatoes from the balcony, but nothing worse than that. Kärtsy became accustomed to life being in and around home, and says he still enjoys having plenty of people around him. “This was some sort of innovation incubator, as they call them nowadays. New things happened in the settlement house, my mother was among the first to lead yoga groups.” Kärtsy was 22 when his mother retired in 1990 and the Hatakka family moved out of Kalliola. His brothers had moved out earlier, but remained eager visitors. Kärtsy's father Arvo has died, his mother is living in Tammisaari. Kärtsy himself lives near Helsinki city centre in Jätkäsaari, just a tram ride from his old home in the settlement house, which stands firmly where it always has. Life and those small paths creating trust between people still lie within its walls.

∙ Setlementtitalossa olivat ovet aina auki. – Aikuisiässä kodin yksityisyys on yllättänyt, sillä en tottunut siihen lapsena ja nuorena, Kärtsy sanoo.

∙ The doors of the settlement house were always open. “As an adult, the privacy of a home has surprised me,” says Kärtsy. "I didn't realise it as a child and young man."

∙ Kärtsy on kastettu setlementtitalossa, kuten myös hänen esikoislapsensa. Kärtsy vietti talossa myös nelikymppinsensä.

∙ Kärtsy was christened in the settlement house, as was his first child. Now in his 40s,

Kärtsy still spends time there.

∙ Kärtsyn koulukaverinsa kanssa perustama bändi soitti

ensimmäisen keikkansa setlementtitalon auditoriossa. ∙ The band formed by Kärtsy and his school friends played their first gig in the settlement house auditorium.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

27


setlementtitarina settlement story

Poikakerho Rovalassa t e k s t i O l av i O k s m a n , 8 3 v

Rovaniemi, 1940-luku. Oli palattu evakosta Ruotsista hävitettyyn Rovaniemeen. Oma koti oli rakennettu, olin oppikoulun alaluokilla. Harrastuksia olivat urheilu ja lainaston kirjat. Elokuviin pääsi, jos jaksoi jonottaa lippuja aamuyöstä lähtien. Alkoi kiiriä huhuja, että johonkin Rovalaan oltiin perustamassa poikakerho. Keskustelimme kavereitten kanssa ja päätimme lähteä mukaan. Innostus oli valtava. Luvassa oli jokaviikkoinen kokoontuminen, urheiluotteluja, eräretkiä. Kerhomme nimeksi tuli Ponnistus. Toinen samanaikainen oli Kisaveikot, tuleva kilpakumppani monissa otteluissa pesä- ja jalkapallossa, eräretkissä ja muussakin. Hyviä kavereita olivat meidän kaikki. Hiukan myöhemmin kerhoja perustettiin lisää. Muistan meitä nuoremman, Nappulat. Johtajaksi alkoi ensin jo teini Keijo Räikkönen, myöhemmin Veikko Kaakinen, omasta joukostamme. Jäsenet olivat pääasiassa koululaisia, muutamia töissä käyviä nuoriakin oli. Muistan Kemppisen veljekset, Teemu oli luokkatoverimme, vanhempi veli töissä Teräs-kaupassa. Meitä selvästi vanhempi oli Olavi Haapala, innokas urheilija, sillä alueella tähtemme. Kokoukset olivat aina kivoja, pois niistä ei helposti jääty. Jonkin ajan päästä alettiin kokouksista pitää pöytäkirjaa, kukin vuorollaan. Me koululaiset vähän jännitimme, miten työläisemme selviäisivät. Onnistuivat erinomaisesti. Pöytäkirjan lukemisesta seuraavassa kokouksessa muodostui tärkeä, usein riemukas ohjelmanumero kaikkine kommentteineen. Me koululaiset halusimme niistä arvostelut. Kävi niin, että kaikki saivat täydet pisteet. Muutaman vuoden kuluttua Masa, Rovalan nuorisotyöntekijä Matti Kaarne, ehdotti teeiltoja määrävälein. Niistä muodostui juhlakokouksia. Tarpeet toimme mukanamme. Masa hommasi keittimen. Ottelut Kisaveikkoja vastaan olivat totisia kamppailuja. Ottelut käytiin Ounasvaaran kyljessä olevalla Rommelin hiekkakentällä. Kentällä saksalaissotilaat palloilivat kenraali Rommelin käydessä Saharassa aavikkosotia, siitä kentän nimi. Urheilussa hävisimme melkein jatkuvasti, vastassa sattui olemaan kovia kasvoja. Meidän vahvuutemme olivat tietokilpailut ja juhlien järjestäminen. Metsäretkistä muistan päiväretken Ounasvaaran Isolle Rakalle. Ounasjoki ylitettiin pukkisiltaa pitkin. Äskeisessä sodassa räjäytetty siltä oli vielä korjauksen alla. Sitten ohitimme Rommelin kentän ja nousimme Juhannuskalliolle. Siitä sitten Välirakan kautta edelleen määränpäähän. Ajattelimme pientä huilia, mutta Masa julistikin kilpailun siitä, millä kerholla teevesi kiehuu ensiksi. Nautimme mielestämme ansaitut tsajut. Sitten seurasikin Masan julistama kilpailu: astiat täyteen puolukkaa, kuka

28

s e t l e m e n t t i 1 0 0

ensin. Retken paluumatkalla mieli kilpaili kirkkaan syyskesän auringon kanssa. Kerhomme oli poikaiän suurimpia juttuja, oikein veret lämpenee tässä muistellessa. Opiskelut ja intti toiminnan sitten hivuttivat. Kisaveikot sen sijaan kokoontuivat vuosikausia vielä aikuisiällä. Jotkut meidän joukostamme niihin kokoontumisiin myös osallistuivat. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni setlementtitoimintaan. Myöhemmin saksan opinnot ja vaimoni Mirjan kielikurssit sekä itämainen tanssi ovat pitäneet perheemme setlementtiyhdistyksen jäsenenä. Pieniä väliaiheita kursseille ovat olleet ranskan kieli ja ATK.


The Boy's Club in Rovala T e xt O l a v i O k s m a n , 8 3

Rovaniemi, 1940s. Returned to a devastated Rovaniemi having been evacuated to Sweden. My home had been built, I was in a lower class at the secondary school. My hobbies were sport and library books. Movies were available if one could put up with queuing for a ticket starting in the early morning. Rumours began to circulate that somewhere in Rovala a boy's club was being established. Discussed this with friends and we decided to join. Enthusiasm was huge. Weekly meetings, competitive sport and hikes into the wilderness were promised. Our club was called Ponnistus (lit. Endeavour). Another one formed at the same time was Kisaveikot (lit. Competition Boys), our future rivals in many matches: Finnish baseball and football, wilderness hiking and others. We were all great buddies.

Before long, more clubs were established. I remember one younger than ours, Nappulat (lit. Buttons). Its first leader was Keijo RäikkÜnen, a teenager, later Veikko Kaakinen from our team. Most of its members were still at school, but some were working. I remember the Kemppinen brothers, Teemu was our classmate and his elder brother worked in a shop called Steel. By far the oldest was Olavi Haapala, a keen sportsman, our star in that field. Meetings were always fun, missing them was never easy. After a while we started keeping minutes, each of us taking turns. We schoolboys were somewhat worried how our workers would manage. They were a great success. Reading the minutes at the next meeting became an important item, it was often a riotous number with all the comments. As schoolboys, we wanted a score. It turned out that everyone got full marks. Some years later, Masa (Rovala's youth worker Matti Kaarne) proposed arranging tea evenings at regular intervals. They turned into celebrations. Everything we needed we brought with us. Masa organised the cooker. Matches against the Competition Boys were real struggles. They were held at the Rommel sports field on the side of Ounasvaara. The name of the place was taken from German soldiers playing ball in the Sahara desert war. In sports we were almost always defeated, our opponents happened to be really tough. Our strengths lay in quizzes and arranging parties. From the forest hikes I remember a day trip to Iso Rakka on Ounasvaara. We had to use a log bridge to cross the Ounasjoki River. The bridge recently destroyed in the war was still under repair. Then we passed the Rommel sports field and climbed Juhannuskallio (lit. Midsummer Rock). From there, via Välirakka to our destination. We were thinking of taking a short rest, but Masa set us racing to see which club could get their tea water boiling first. We enjoyed the chai and thought we deserved it. Masa then announced a competition: bowls full of lingonberries, who would be first? On the way back, our minds competed with the bright, late-summer sun. Our club was one of the biggest things when we were boys, in truth these memories make the blood run hotter. Studying and conscription put an end to this activity. In contrast, the Competition Boys continued to meet for years after they had reached adulthood. Some members of our team joined in. This was my first contact with settlement work. Later, studying German, my wife Mirja's language courses and Oriental dancing all made sure our family remained members of the settlement association. Minor 'in-between' courses have been French and IT.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

29


30

s e t l e m e n t t i 1 0 0


Halaus on helvetin hyvä lääke Hugs are damned good medicine K u vat / P h o to S H e e d o L e e

Jussi Kinnusen tie alkoholistista ja narkomaanista raittiiksi on ollut syväsukellus omiin tunteisiin. Nyt hän auttaa muita paranemaan. On oltava hyvä ihminen. Kadehtia ei saa, eikä olla vahingoniloinen. Eikä varsinkaan narsisti. Nuorempana Jussi Kinnusen pää oli pullollaan myyttejä siitä, millainen hänen kuuluisi olla. Itseään tiukasti kontrolloiva Jussi hengaili kovien jätkien porukoissa. Isoveljen mallia seuraten hän maistoi alle kouluikäisenä lasillisen kotikaljaa ja tuli humalaan. Päihteet tuntuivat hyvältä, koska ne auttoivat sietämään kaoottista maailmaa. Nyt osa kovista jätkistä on kuollut, osa päihdekoukussa tai raitistunut. Kinnunen on onnekseen yksi heistä, jotka rimpuilivat irti aineista.

Selvät sävelet Kinnusen nimi on monille tuttu. Mies on musisoinut useissa eturivin suomalaispumpuissa: Freud Marx Engels & Jung, Hassisen kone, Ismo Alanko

Jussi Kinnusen's road out of alcoholism and drugs involved a deep dive into his own emotions. Now he's helping others to recover. As humans, we're supposed to be good. Envy is forbidden, as is taking pleasure in the distress of others. And never be a narcissist. The young Jussi Kinnunen's head was bursting with myths about the person he should be. Tightly self-controlled, Jussi hung out with groups of hard guys. Modelling his behaviour on his elder brother, he tasted a glass of home-brewed beer at the age of seven, before he had even begun going to school, and got drunk. Being intoxicated felt good because it helped him cope with a chaotic world. Now, some of those hard guys he hung out with are dead, some are still hooked and some are sober. Kinnunen is luckily one of those who fought his way out.

Distinct melodies Kinnunen is a familiar name to many. He's played

s e t l e m e n t t i 1 0 0

31

T EKS T i / T E X T S u v i P ä r n ä n e n


Säätiö, Wigwam… 80- ja 90-luvuilla muusikkopiireissä oli helppoa olla humalassa. Kinnunen tietää, miksi. – Alkoholi edusti jumalaa. Se oli pyhä aine. Jos olisi alkanut kritisoimaan, se olisi ollut pyhäinhäväistys. Muiden päihteiden kohdalla hyväksyntä oli hiljaista. ”Pulveriosasto” ei ollut samalla tavalla esillä. Ne, ketkä käyttivät, tekivät sitä salaa. Ajat ovat onneksi muuttuneet. Kinnunen ei muista, milloin joku olisi ollut viimeksi keikkareissulla todella kovassa humalassa. Moni muusikko autoilee keikkapaikalle ja takaisin samana iltana. Yksi syy on alan koventunut kilpailu. Örveltäviä artisteja ei kauaa katsella, ja he tietävät sen. – Nykyään sellaisesta saa aika nopeasti kenkää.

Puuttuminen on rakkautta Vuosien myötä kotikalja vaihtui viinaan, pilveen ja amfetamiiniin. Marihuana laukaisi Kinnusessa voimakkaita ahdistuskohtauksia, joita lääkitäkseen piti käyttää jotain muuta ainetta. Hän ei pidä siitä, että huumeet luokitellaan mietoihin ja vahvoihin. Reaktiot riippuvat aina ihmisestä, ja myös alkoholi on Kinnusen mukaan huume. Suomi on hänen mielestään kuin päihteiden koelaboratorio. – Huumesota on hävitty. En usko kriminalisointiin. Päinvastoin voimavarat tulisi käyttää hoitoihin. Tuli avioliitto, lapsi, ero. Yksinhuoltajana hän pärjäsi, ja vei lapsen äidilleen aina, kun putki oli alkamassa. – Lastaan yritti suojella viimeiseen asti. Ympäristöllä on iso merkitys päihdeongelmaisen elämässä, väittää Kinnunen. Raitistuminen ei usein houkuta ongelmaista ennen kuin on pakko. Kun vaihtoehtoina ovat päihteet tai kuolema. Läheisten tulisi olla tiukkana ja vaatia sekoilun loppumista. Puuttuminen on Kinnusen mukaan välittämistä ja rakkautta.

Päästää irti 90-luvulla Kinnunen yritti aineista irti monta kertaa. Kokeiltua tuli terapioiden ja hoitojen koko kirjo. Mies alkoi toivoa, että eteen tulisi jotain, mikä pakottaisi raittiiksi. Sellainen tuli. – Tuli maksatulehdus, ruokatorvi hajosi ja vatsalaukkuunkin tuli jotain. Kun makasi sairaalassa ja luuli kuolevansa, raitistuminen oli sen jälkeen helppoa. Kinnunen aloitti päihdekuntoutuksen Kalliolan klinikalla. Myllyhoito ja ryhmätoiminta toimivat

32

s e t l e m e n t t i 1 0 0

with several leading Finnish rock bands: Freud Marx Engels & Jung, Hassisen kone, the Ismo Alanko Foundation, Wigwam… In the 80s and 90s music scene, being drunk came easy. He knows why. “Alcohol was God. Sacred stuff. If one began criticising, it would have been sacrilege.” Regarding other substance abuse, acceptance was silent. The 'powder room' was not so visible. Those who partook did so in secret. Happily, times have changed. Kinnunen cannot recall anyone being totally intoxicated on a recent tour. Many musicians drive to each gig and then back home the same evening. One reason is tough professional competition. Artists who fool around don't stay popular for long, and they know it. “Nowadays those guys get fired quickly.”

Interference is love Over the years, spirits, hash and amphetamines took the place of home-brewed beer. For Kinnunen, marijuana triggered serious anxiety attacks, and medicating them required other substances. He disapproves of drugs being classified as soft or hard. Reactions are individual, and for Kinnunen, alcohol is also a drug. In his opinion, Finland is a test bed for intoxicants. “The war against drugs has been lost. I don't believe they should be criminalised. On the contrary, resources should be used for treatment.” Marriage came, a child, divorce. He coped as a single parent, handing the child over to its mother whenever he felt a new alcohol or drugs bender was about to begin. “You try to protect your child as much as you can.” Living environments have a major influence on the lives of substance abusers, claims Kinnunen. Getting clean or sober isn't usually considered a problem before it becomes a must – when the only remaining alternatives are intoxicants or death. Loved ones should be firm and insist that the messing about ceases. Interference, in his opinion, is caring and love.

Letting go In the 90s, Kinnunen tried to escape intoxicants many times. Therapies and treatments covered the whole spectrum. He started to hope something would happen that would force him to get sober. It came. “My liver was inflamed, my oesophagus fell apart and something was wrong with my stomach.

Jussi Kinnunen Syntynyt 1962 ∙Lahdessa sanoit∙tajaSäveltäjä, ja sovittaja Päihdeterapeutti ∙ Opiskelee ∙seksuaaliterapeutiksi Toimittaa Radio ∙Helsingin Koukussa-

ohjelmaa Soittanut mm. Hassisen koneessa, Freud Marx Engels & Jungissa ja Ismo Alanko Säätiössä Bändejä: Lapinlahden Linnut Revisited feat. Veljekset Kinnunen,lastenorkesteri Hääppöset, Jussi Kinnunen ja Sydänenergiaa -trio Vapaa valitsemaan, tositarinoita raitistumisesta -kirja ilmestyi 2015, Rockbassotreenejäoppikirja 1988 Ylen Korkki kiinni tv-sarjan valmentaja vuonna 2015

∙ ∙ ∙ ∙

Kalliolan klinikka Kalliolan klinikan ∙päihdekuntoutus,

Myllyhoito, perustuu Minnesota-hoitomalliin Myllyhoidossa päihderiippuvuus nähdään sairautena, josta on mahdollista toipua Kalliolan klinikka sijaitsee Kauniaisissa Toiminnasta vastaa Kalliola oy

∙ ∙ ∙


hänen kohdallaan erinomaisesti. Korkki on pysynyt kiinni jo 20 vuotta. Ryhmätyöskentely puri Kinnuseen, mutta hän muistuttaa, ettei se välttämättä sovi kaikille. – Raitistumispolkuja on niin monia. Hoidon edetessä Kinnunen aloitti myös sijaisohjaajakurssin ja myöhemmin pyynnön tehdä päihdeohjaajan tuurauksia. Pikku hiljaa elämän suunta kääntyi päihderiippuvaisesta päihdeterapeutiksi. Työ Kalliolan klinikalla jatkuu edelleen. Miksi minusta tuli päihderiippuvainen? Kinnunen uskoo, että taustalla on kyvyttömyyttä kohdata paitsi muita ihmisiä, myös omia tunteitaan. –Vasta kännissä uskaltaa olla innostunut, ylpeä ja tanssia vapautuneesti. – Sokerina pohjalla oli traumaattinen häpeä. Juuri häpeän työstäminen on ollut Kinnusen toipumisessa ratkaisevan tärkeää. Enää hän ei katko itseltään siipiä, vaan uskaltaa tulla näkyväksi. – Halaus on helvetin hyvä lääke. Enää tanssiminen ei nostata punaa poskille, ei ainakaan häpeästä. Kun unohtaa itsensä ja päästää irti, tapahtuu Kinnusen mukaan ihan uskomattomia juttuja.

Sekaisin elämästä Elämäänsä Kinnunen kuvailee sekametelisopaksi. Se täyttyy päihdeterapeutin työstä, tanssista, tantrasta ja tietenkin musiikista. Terapiassa asiakkaana on välillä kokonaisia bändejä. – Se on tosi rohkeaa ja erittäin tervetullut kulttuurin muutos. Sitä ei hyssytellä. Uusin aluevaltaus on radio. Kinnunen toimittaa Radio Helsingin Koukussa-ohjelmaa, jossa puheenaiheena ovat erilaiset riippuvuudet. Kerran mikrofonit jäivät vahingossa auki, ja Kinnunen puheli studiovieraan kanssa mitä sattuu. Nolo kokemus jalostui ohjelman materiaaliksi. – Puhuimme armollisuudesta itseä kohtaan ja otin sen konkreettisena esimerkkinä. Nykyään sanon, että virheet ovat tavaramerkkini. Olin aiemmin hirveä perfektionisti. Kun relaa, asiat menevät paremmin.

After I lay in a hospital bed thinking I was dying, getting sober felt a lot simpler.” Kinnunen started addiction rehabilitation in the Kalliola Clinic. For him, the Minnesota Model and group activity worked wonders. The bottle has now been closed for 20 years. Teamwork was the right choice for Kinnunen, but it doesn't suit everyone, he says. “There are so many paths to getting sober.” As the treatment progressed, Kinnunen joined a course to learn about being a stand-in trainer, and later came requests to do fill-in gigs when the substance-abuse trainer was elsewhere. Little by little the direction of his life morphed from being a substance abuser to being a substance-abuse therapist. His work at the Kalliola Clinic continues. Why become an addict? Kinnunen believes that a background cause was his inability to face not only other people, but also his own emotions. Only when he was drunk was he brave enough to be enthusiastic, proud and dance without restraint. “At the very bottom was an overwhelming sense of shame,” he says. Working on that shame has been a crucial element in Kinnunen's recovery. He no longer clips his wings, he dares to be visible. “Hugs are damned good medicine.” Dancing no longer turns his cheeks red, not anyway from embarrassment. “When you forget yourself and let go, incredible things happen.”

Crazy about living Kinnunen describes his life as an uproarious, disorganised soup. It's filled with substance-abuse therapy work, dancing, tantra and of course music. Sometimes, therapy sessions involve whole rock bands. “It's a really courageous and very welcome change in the culture,” he says. “That's not pussyfooting around.” The latest conquest is radio. Kinnunen presents the Koukussa (lit. Hooked) programme on Radio Helsinki, in which the discussion material is different addictions. On one occasion, the microphones stayed on as Kinnunen chatted with his studio guest about this and that. That embarrassing event was edited into content for the programme. “We talked about being merciful to ourselves and I used myself as a concrete example. Nowadays I say that making mistakes is my trademark. In the past I was a terrible perfectionist. Relax, and things go better.”

Jussi Kinnunen in Lahti 1962 ∙ Born Composer, ∙and arranger lyricist Substance-abuse ∙therapist Studying to be a sex ∙therapist of the ∙RadioPresenter Helsinki Koukussa (lit. Hooked) programme

Has played with ∙(among others)

Hassisen kone, Freud Marx Engels & Jung and the Ismo Alanko Foundation Bands: Lapinlahden Linnut Revisited feat. Veljekset Kinnunen, the Hääppöset childrens' orchestra, and Jussi Kinnunen ja Sydänenergiaa (lit. Jussi

Kinnunen and the Heart Energy)

trio

Free Choice, ∙trueBooks: stories about

getting sober (2015); Rock bass player training handbook (1988) Trainer in the Yle Korkki kiinni (lit. Bottle capped) television series 2015

The Kalliola Clinic Myllyhoito ∙addiction rehabilitation

(lit. mill care)

is based on the Minnesota Model of care In Myllyhoito, addiction is regarded as an illness from which recovery is possible The Kalliola Clinic is located in Kauniainen, near Helsinki Operations are the responsibility of Kalliola oy, a limited liability company

∙ ∙ ∙

s e t l e m e n t t i 1 0 0

33


setlementtitarina settlement story

Kun Isovelitoiminnan ajatus kolahti When 'older brother' thinking just clicked t e k s t i / t e xt P e k k a A n tt o n e n

Lehtijuttu houkutteli Eemelin aikoinaan mukaan Joensuun Setlementin Isovelitoimintaan. Hän näki tässä mahdollisuuden toteuttaa omannäköistä ja yhteisöllistä vapaaehtoistoimintaa. ”Organisaation sopiva koko, toiminnan paikallisuus, matala kynnys ja yhteisöllisyys” olivat Eemelille merkittäviä asioita toiminnassa ja tekivät toiminnan aloittamisesta helppoa. Eemeli näkee omaa pikkuveljeään noin kahden viikon välein, 1–2 tuntia kerrallaan. Yhdessä pikkuveljensä kanssa he ovat ideoineet molemmille mielekkäitä aktiviteetteja ja aikaa on vietetty esimerkiksi frisbeegolfin parissa, pyöräilemällä ja Pokémoneja jahtaamalla. Eemeli kuvaileekin toimintaa sanoin: ”just sellaista millaiseksi pikkuveli ja sie itse haluut sen tehdä”. Eemelin mielestä pikkuveljen kanssa on ollut mielenkiintoista kokeilla uusia tekemisen tapoja ja muotoja. Tapaamiset ja toiminta sovitaan etukäteen, koska ”suunnitelmallisuus helpottaa tilannetta”. Hän näkee, että ennakoitavuus ja suunnitelmallisuus auttavat myös toimintaan sitoutumisessa ja sen aikatauluttamisessa. ”Tää toimii näin”, tiivistää Eemeli. Eemelin mielestä hänen tekemisensä taustalla on ajatus ”koittaa luoda sitä turvallista ympäristöä ja antaa pikkuveljelle tilaa, aikaa ja mahdollisuuksia kertoa ja kysyä mieltä askarruttavista asioista.” Vapaaehtoistyön hienoimpina kokemuksina Eemeli pitääkin niitä hetkiä, kun pikkuveli jakaa omia kokemuksiaan ja juttujaan sekä osoittaa luottamustaan isoveljeään kohtaan. Tämä ajatus peilautuu myös Eemelin toiminnan lähtökohtiin. Hän päätyi Setlementin isoveljeksi, koska toivoi tätä kautta saavansa mahdollisuuden siirtää omia kokemuksiaan eteenpäin ja olla toisen tukena. Eemeli korostaa myös sitä, että toiminta Setlementin vapaaehtoistyöntekijänä on hienosti tuettua toimintaa. ”Ei tässä jää yksin”, hän korostaa, ja antaa kiitosta Setlementin Isosisarustoiminnan kouluttajille ja vastaaville. Tätä mallia Eemeli pyrkii myös siirtämään omaan toimijuuteensa pikkuveljen luotettavana ystävänä. Hän pyrkii osoittamaan pikkuveljelleen sitoutumista, välittämistä ja myötäelämistä ja alleviivaa, että ”on ollut hienoa olla toisen tukena”.

34

s e t l e m e n t t i 1 0 0

It was a newspaper article that drew Eemeli's attention to the 'older brother' programme at the Joensuu Settlement. He viewed it as an opportunity to engage in both individual and communal volunteer work. For him, significant factors that made participation easy were the organisation's appropriate size, local operations, low entry threshold and an existing community. Eemeli sees his own 'younger brother' at approximately two-week intervals, for 1-2 hours at a time. Working together, they come up with productive activities, including frisbee golf, cycling and chasing Pokémon characters. Eemeli describes these activities this way: ”Just what 'younger brother' and me myself want to do”. He regards their experiments involving new methods and ways of doing things as interesting. Meetings and the details of what they have chosen to do are agreed in advance because ”Being systematic makes things easier." Predictability and planning help in achieving engagement and scheduling." “That's how it works,” he says. According to Eemeli, the thinking that lies behind what he's doing involves “Creating a safe environment and giving his 'younger brother' the time, space and opportunities to discuss and resolve issues that may be worrying him.” Eemeli's best moments as a volunteer are those when his 'younger brother' shares his own experiences and stories, demonstrating his trust in his 'elder brother'. This also reflects Eemeli's original reason for getting involved in settlement activity – he decided to become an 'elder brother' because he hoped it would lead to opportunities for him to pass on his own experience and provide support for others. Eemeli highlights the fact that work as a settlement volunteer is well supported. “You're never on your own here, he says, praising the trainers and other support personnel involved in the settlement's 'older sister' activities.” Through this way of working, Eemeli wants to pass on his own abilities to his 'younger brother' as a trusted friend. He points to his younger brother's commitment, communication and compassion: “Supporting another human being has been great!”


Joensuun Setlementin Isosisarustoiminnassa yli 18-vuotiaat vapaaehtoiset toimivat peruskouluikäisten lasten ja nuorten aikuisystävinä ja rinnallakulkijoina. Vapaaehtoisen Isoveljen, Eemelin, haastattelu tehtiin keväällä 2017. In the Joensuu Settlement's 'older sister' operations, volunteers aged 18 and above act as adult friends and fellow travellers for children and young people of elementary school age. This interview with Eemeli, volunteer 'older brother', took place in the spring of 2017.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

35


T

36

s e t l e m e n t t i 1 0 0


Poikakerho antoi elämän eväät T EKS T i / T E X T S u v i P ä r n ä n e n

K u vat / P h o to S H e e d o L e e

The Boy's Club provided guidance for living

Erkki Simpanen tutustui setlementtitoimintaan jo pikkupoikana poikakerhoissa. Vuodet antoivat vahvan pohjan tulevaisuuteen.

Erkki Simpanen got to know settlement activities in the Boy's Club when he was young. Those years gave him a strong foundation for the future.

Erkki Simpanen oli alle 10-kesäinen, kun hän kiinnostui siskonsa Ellin ansiosta ItäToukolan toiminnasta. Pieni Erkki meni mukaan poikakerhoon, jossa kävi poikia alakouluikäisistä aina asevelvollisuusikäisiin asti. Kerhon johtajana toimi Leo Virtanen, josta tuli myöhemmin Kotkan Toukolan talon johtaja. Itä-Toukolan Ryhti-kerhosta on Erkillä hyviä muistoja, tosin niitä ei ehtinyt kertyä kovin paljon. Talvisota syttyi reilun vuoden kuluttua. Itä-Toukolaan osui pommi, ja rakennus tuhoutui täysin. Simpasen perhe lähti Viipurista evakkoon Helsinkiin. Koulu sijaitsi Helsinginkadulla. Pienen

Erkki Simpanen hadn't seen ten summers when his sister Elli led him to develop an interest in what was going on at Itä-Toukola. Little Erkki went along to the Boy's Club, whose members' ages ranged all the way from elementary school to being old enough to be called up for military service. Director of the club was Leo Virtanen, who later became director of the Toukola House in Kotka. Erkki has good memories of the Itä-Toukola Ryhti (lit. "Backbone") Club, but in truth there was but little time to collect them. The Winter War began just over a year later. Itä-Toukola was

s e t l e m e n t t i 1 0 0

37


pojan onneksi tuttu setlementtitoiminta odotti aivan nurkan takana. – Sota-aikana kaikki oli kiinni. Kun sota päättyi vuonna -44, aloitin sen jälkeisinä vuosina kerhotoiminnan. Elettiin 1950-lukua. Paikka oli Kalliolan setlementtitalo, joka tosin ei ollut aivan samanlainen kuin nykyään. Erkki aloitti Ryhti-poikakerhossa, jota veti Pentti Aarnio. Mukaan astui myös Kalliolan Retkeilijät, jonka riveissä oli paljon vanhempia, sodasta tulleita miehiä. – Opin kerhossa suunnistamaan. Kerhoa veti Veikko Jarpala, joka oli pidetty ja pystyvä henkilö. Kalliolan Retkeilijät alkoi järjestää Retkeilypäiviä, joiden matkassa kierrettiin kilpailemassa eri setlementtien toimipaikoissa ympäri Suomen. – Kartta oli tupakkalaatikon kokoinen. Mittakaava 1:50 000. Ei siinä paljon maastokäyriä luettu.

38

s e t l e m e n t t i 1 0 0

struck by a bomb and the building was completely destroyed. The Simpanen family were evacuated from Viipuri to Helsinki. School was in Helsinginkatu. Luckily for the little boy, familiar settlement activities were just around the corner. “In wartime, everything was closed. After the fighting ended in 1944, I began attending club activities in the following years,” he says. We're in the 1950s. The location was the Kalliola Settlement House, which was not, of course, the same as it is nowadays. Erkki started off in the Ryhti Boy's Club, led by Pentti Aarnio. They were joined by the Kalliola Campers, whose ranks included many older men who had served in the war. “In the club I learned orienteering. Veikko Jarpala, popular and capable, was the leader.”


Suunnistukset opit tarttuivat Simpaseen varsin hyvin, sillä hän kehittyi lajissa MM-tasolle asti. Vuonna 2013 mies suunnisti Torinossa kuudenneksi. Hän oli 85-vuotias.

Tukipilarina setlementti Kerhotoiminnassa alullepanijana toimi Sigfrid Sirenus, eli "Sipi-setä". Elettiin sodanjälkeistä aikaa, ja setlementtitoiminta toimi henkisenä tukipilarina. Setlementtitalo oli kuin turvakoti. Aina löytyi ihmisiä ja tekemistä. Jatkosodan aikana Simpanen toimi sotilaspoikana. Aika miehisti, koska oli pakko oppia ottamaan vastuuta. Kerhotoiminta opetti raittiutta, rehellisyyttä, isänmaallisuutta ja vanhempien kunnioittamista. – Silloin minua auttoivat ne arvot ja tavat, jotka olen saanut setlementistä. Opit auttoivat myös maaseututöissä Parikkalassa, jonne kaupunkilaispoika lähti 10-vuotiaana. Simpasen mukaan työt sujuivat nuorelta pojalta vaikeuksitta kesät, talvet. Simpanen muistelee toiminnan poikakerhoissa olleen varsin leikillistä. Viikoittaisissa tapaamisissa runoiltiin, laulettiin ja potkittiin palloa Brahen kentällä. Vaikka toiminta oli monin tavoin kevyttä, oli sillä silti pieneen poikaan ryhdistävä ja voimistava vaikutus. Simpanen puhuu setlementtityöstä suurella lämmöllä. – Elämäni henkinen pohja on luotu täällä. Erkki Simpanen menehtyi loppuvuodesta 2017. Lämmin osanotto hänen omaisilleen.

Erkki Simpanen 1928 Viipurissa ∙Syntyi Kuoli 2017 ∙ Helsingissä moottori∙Työskenteli teknikkona 36 vuotta Aerolla ja Finnairilla

Viipuri 1928 ∙Born Died Helsinki ∙Worked for 362017 years ∙as an engine technician, first for Aero and then for Finnair

Kalliola Campers began organising camping days, which involved travelling around Finland to compete against different settlements wherever their activities were located. “The map was the size of a cigarette packet. The scale was 1:50,000. Not many contours visible on that.” Those lessons in orienteering stayed with Simpanen pretty well, as he developed his skills in the sport to world championship level. In 2013 he took sixth place in orienteering in Torino. He was 85.

The settlement as mainstay Club activities were initiated by Sigfrid Sirenus, known as "Uncle Sipi". We're in the after-war years, and settlement activities acted as a spiritual mainstay. The settlement was like a safe house. Always people and something to do. During the Continuation War, Simpanen was a military boy. Time to be manly, because learning to accept responsibility was a must. Club activities taught abstinence, integrity, patriotism and respect for one's parents. “That's when I was helped by the values and habits I learned at the settlement,” he says. Those lessons also helped when he was working in the countryside in Parikkala, where the city boy went when he was ten. According to Simpanen, work proceeded smoothly and problem-free in both summer and winter. Simpanen remembers activities in the boy's club as being fairly playful. Weekly meetings involved poetry, singing and kicking balls in the Brahe sports field. Even though the activities were in many ways gentle, their effect on a small boy was to improve his posture and make him stronger. Simpanen speaks about his settlement work with great warmth. “The spiritual foundation for my life was created here.” Erkki Simpanen passed away at the end of 2017. Warm condolences to his relatives.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

39


setlementtitarina settlement story

∙ Lyylin hauta Hauhon seurakunnan hautausmaalla. ∙ Lyyli's grave in the Hauho congregation cemetary

t e k s t i / t e xt J o r m a R e i n i m a a

Jorma Reinimaa, 2016

Lyyli, 75 vuotta Lyyli, 75 years Viittakiven Kansainvälisen Kansanopiston vuoden 1968 talvikurssi alkoi marraskuussa. Kurssilla oli 42 opiskelijaa, joista 9 oli ulkomaalaisia. Yksi opiskelijoista oli Lyyli Jouskari. Hän oli kurssin vanhin opiskelija, 75 vuotta.

The 1968 winter session at the Viittakivi International College began in November. There were 42 students, nine from abroad. One of them was Lyyli Jouskari. At 75, she was the oldest student on the course.

Lyyli aloitti kätilön opinnot vuonna 1916 Kätilöopistolla Helsingissä. Silloin hänen sukunimensä oli vielä Johansson. Valmistumisen jälkeen alkoi kätilön työ maaseudulla. Kätilövuosiensa kokemuksista Lyyli myöhemmin kirjoitti kirjan ”Missä Neitsytpolku loppuu”. Uusi vaihe Lyylin elämässä alkoi, kun hän lokakuun 29. päivä vuonna 1930 lähti kohti Brasiliaa. Viiden viikon kuluttua laiva saapui Rio de Janeiroon. Siitä alkoi Lyylin Brasilian-kausi. Lyyliä kiinnosti suomalainen yhteisö Penedo. Asuttuaan siellä hän näki, että yhteisö oli jo muuttunut muuksi kuin mitä siitä aluksi oli ajateltu ja Lyyli lopulta oli valmis siirtymään muualle. Sukunimensä hän muutti Jouskariksi. Hänelle tarjottiin paikkaa Brasilian presidentin Getulio Vargasin vaimon Darcy Vargasin palveluksessa. Lyylistä tuli donna Liidia, dama da companhia. Alkoi erittäin monipuolinen työ ja elämä presidentin palatsissa. Lyyli aikoi jäädä lopullisesti Brasiliaan ja otti maan kansalaisuuden. Getulio Vargas oli Brasilian presidenttinä 18 vuotta. Tuli tosin valtaan tavallaan vallankaappauksella, mutta valittiin virkaansa myös demokraattisesti. Häntä

Lyyli began her midwifery studies in 1916 at the Kätilöopisto Maternity Hospital in Helsinki. Her surname at that time was still Johansson. She graduated and began her career as a midwife in a rural municipality. Lyyli would later recount her midwifery experiences in her book Missä Neitsytpolku loppuu (lit. Where the Virgin Path ends). A new phase in Lyyli's life began when she embarked for Brazil on the 29th of October 1930. Five weeks later they arrived in Rio de Janeiro. Thus began Lyyli's Brazilian phase. Lyyli became interested in Penedo, a Finnish utopian social experiment. After living there, she realised that the society had already changed into something different to that intended by its founders. Finally, she was ready to move elsewhere. She changed her surname to Jouskari. She was offered a position in service to Darcy Vargas, the wife of Brazil's president Getulio Vargas. Lyyli became Donna Liidia, dama da companhia. A job with many and varied tasks and life in the presidential palace began. Lyyli intended to stay in Brazil for good and took Brazilian nationality. Getulio Vargas was Brazil's president for 18 years. In fact, even though he

40

s e t l e m e n t t i 1 0 0


kutsuttiin kunnianimellä ”Köyhien isä”. Näistä tapahtumista Lyyli kertoo yksityiskohtaisesti kirjassaan ”Heräävän jättilaisen maassa”. Presidentti Getulio Vargasin toinen presidenttikausi päättyi hänen itsemurhaansa 1954. Silloin Lyyli päätti palata Suomeen. Suomi oli nyt kovin erilainen kuin silloin Lyylin lähtiessä, mutta hän päätti jäädä pysyvästi Suomeen. Suomen kansalaisuuden hän otti takaisin vuonna 1960. Vuonna 1968 Lyyli tuli Viittakiven Kansainvälisen Opiston talvikurssille. Kurssi teki alkuvaiheessa vierailun Hämeenlinnaan Vuorentaan vanhainkotiin, jonka johtaja Hilda Kattelus oli myös ollut opiskelijana Viittakivessä. Siellä Lyyli piti vanhuksille esitelmän elämästään ja vanhukset kuuntelivat esitelmöitsijää tarkasti. Talvikurssi kesti kuusi kuukautta ja loppui keväällä. Kurssilaiset lähtivät, mutta Lyyli jäi. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään erityistä paikkaa, minne mennä. Niinpä Lyyli jäi pysyväisesti Viittakiveen. Minä olin silloin Viittakiven talonmies ja kävin hakemassa Lyylin melko vähäiset tavarat Helsingistä. Lyyli asui Viittakivessä lähes kaksikymmentä vuotta. Kielitaitoisena ja paljon matkustelleena ihmisenä Lyyli viihtyi hyvin Viittakiven kansainvälisessä yhteisössä. Hänellä ei enää ollut tarvetta lähteä maailmalle. Menneet matkat olivat kuitenkin mielessä. Kerran sanoi minulle käytyään Helsingissä: ”Kun minä kuulen kun laiva huutaa niin kyllä minusta yhä tuntuu että minun pitäisi olla siinä laivassa”. Lyyli oli kiinnostunut monista asioista ja seurasi tarkasti mitä opistossa tapahtui. Hän oli erittäin hyväkuntoinen ikäisekseen, mutta liikkuminen ei ollut enää niin helppoa kuin ennen. Käsityöt sujuivat. Joka jouluna saivat monet henkilökunnan jäsenet joululahjaksi Lyylin kutomat villasukat. Viittakivessä osana opiskelua oli viikoittainen työpäivä. Oli erilaisia korjauksia, metsätöitä, keittiötöitä, saunalämmitystä, pyykkiä ja siivousta tms. Yhdeksi vakituiseksi työksi vakiintui Lyylin huoneen siivous, kun Lyylin kunto vähitellen heikkeni, eikä hän enää jaksanut itse tätä hoitaa. Vuodet kuluivat ja Lyyli täytti 90 vuotta. Hän voi yhä kohtuullisen hyvin, mutta jonkun vuoden päästä tuli sairaus, joka vaati sairaalahoitoa. Sairaalasta Lyyli ei enää voinut palata Viittakiveen vaan hän siirtyi Hauhon vanhainkotiin. Aamulla 24. päivänä heinäkuuta 1988 soitettiin vanhainkodista meille Viittakiveen, että Lyylin kuolema on lähellä. Viittakivessä oli silloin siviilipalvelusmiesten kurssi. Olin palvellut Egyptissä YK:n rauhanturvajoukoissa ja kai siksi sain opettajana tehtäväkseni suunnitella ja johtaa siviilipalvelusmiesten parin kuukauden mittaisen kurssin. Kun tieto Lyylin lähestyvästä kuolemasta tuli, kysyin aamukokoontumisessa siviilipalvelusmiehiltä olisiko vapaaehtoisia, jotka lähtisivät laulamaan kuolevalle vanhalle ihmiselle. Kaksi ilmoittautui heti. Lyyli makasi huoneessaan silmät kiinni. Istahdin hänen viereensä, otin Lyyliä kädestä kiinni ja sanoin että pojat ovat tulleet laulamaan sinulle. Lyyli ei avannut silmiään, ei sanonut mitään, ei liikahtanut, ei vastannut käden puristukseen. Pojat seisoivat vuoteen päädyssä ja katsoivat minua epätietoisen näköisinä. Minä sanoin, että laulamaan on tultu, lauletaan. Pojat ottivat tuolit, istuutuivat Lyylin toisella puolen ja alkoivat laulaa. Lyyli ei reagoinut mitenkään. Silmät olivat yhä kiinni, eikä minun kädenpuristukseeni vastattu. Pojat lauloivat kaikki laulut. Sanoin Lyylille, että kaikki laulut on laulettu ja me lähdemme. Silloin Lyyli puristi kättäni tiukasti, otti siitä tukea, veti itsensä istumaan ja sanoi selkeällä äänellä: ”Kiitos”. Sitten hän vajosi takaisin selälleen vuoteeseen. Me läksimme huoneesta, ovella katsoin takaisin. Lyyli makasi rauhallisesti silmät kiinni. Seuraavana päivänä soitettiin vanhainkodista, että Lyyli on kuollut.

came to power through a coup d'etat, his election was also democratic. He was honoured by being known as “Father of the Poor”. These events Lyyli described at length in her book Heräävän jättiläisen maassa (lit. Awakening of a Giant's Country). When Getulio Vargas' second term as president ended with his suicide in 1954, Lyyli decided to return to Finland. Finland was a very different place to what it had been when Lyyli left, but she decided to move back permanently. She took back her Finnish nationality in 1960. So it was that Lyyli joined the winter course at the Viittakivi International College in 1968. During the early stages of the course, the students visited the Vuorenta Old People's Home in Hämeenlinna, whose director Hilda Kattelus had also studied at Viittakivi. Lyyli made a presentation about her life and the home's residents listened arrentively. The winter course lasted six months, ending in the spring. Students left but Lyyli stayed. She had, in fact, no special place to go to. And so she moved into Viittakivi permanently. As I was then the Viitakivi caretaker, I drove to Helsinki to collect her few possessions. Skilful in different languages and muchtravelled, Lyyli found plenty to enjoy in Viittakivi's international community. She no longer needed to travel the world. The journeys she had made, however, were never far from her mind. Once, when we were visiting Helsinki, she said to me: ”When I hear the sound of a ship's horn, I still feel that I really should be on board.” Lyyli was interested in many things and paid close attention to events in the college. Although she was in very good condition for her age, moving around was no longer as easy as it had been. Mentally she was very sharp. Crafts went well. Every Christmas, many members of staff received presents of Lyyli's handknitted woollen socks. Each week of study at Viittakivi included a workday. Students and teachers carried out all kinds of practical tasks including a variety of repairs, forest work, kitchen work, heating the sauna, washing clothes and cleaning. When Lyyli eventually became too weak to do it herself, one of the regular tasks was cleaning her room. The years went by and Lyyli was 90. She was still reasonably well, but about a year later she fell ill and had to be treated in hospital. Unable to return to Viittakivi she was transferred to the Hauho Old People's Home. In 1988, on the morning of the 24th of July, a call came in to Viittakivi from the old people's home to say that Lyyli was fading. At that time, the college was running a course for men enrolled in community service. As I had served in Egypt as a UN peacekeeper, I had been given the task of planning and teaching a two-month course for these students. When we heard that Lyyli was at death's door, I asked the morning assembly of community servicemen whether anyone would volunteer to sing to an old person who would soon be dying. Two spoke up immediately. Lyyli was lying in her room, her eyes closed. I sat next to her, held her hand in mine and said: “The boys have come to sing to you.” She didn't open her eyes, say anything, move or respond to my pressing her hand. The boys stood at the end of her bed and looked at me, uncertain what they should do. I said: “We've come here to sing, so let's sing!” They took chairs on the opposite side of the bed and began. Lyyli did not react in any way. Her eyes remained shut and there was no response to my pressure on her hand. All the songs were sung. I told Lyyli we had finished singing and would now be leaving. She then squeezed my hand tightly, held on to it for support, lifted herself into a sitting position, said “Thank you” in a clear voice then sank back onto the bed. We left the room, looking back as we reached the door. Lyyli was lying peacefully with her eyes closed. On the following day, they called from the old people's home to say that Lyyli had passed away.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

41


setlementtitarina settlement story T EKS T I J A KUVA T / t e xt a n d p i c t u r e s S e i j a S a a r i k o s k i - S i l v o l a l a s t e n t a r h a n o p e tt a j a , e l ä k k e e l l ä k i n d e r g a rt e n t e a c h e r , r e t i r e d

Karibu Tanzania – tervetuloa Tansaniaan!

– Welcome to Tanzania!

Oma setlementtitehtäväni löytyi Tansanian Uluguruvuorilta, jonne lensin ensi kerran heinäkuussa 2007. Kokemus oli niin palkitseva, että vielä viidesti tein tuon matkan setlementtinuorten vapaaehtoisten leiriläisten ryhmässä, kerran jopa leirin vetäjänä.

I found my settlement work in Tanzania's Uluguru mountains, where I flew for the first time in July 2007. I found the experience so rewarding, I made the same journey to that camp of young settlement volunteers five times, once as camp leader.

Työleirejä on vaikea kuvata lyhyesti, niin monenmoista tuo kuukauden jakso sisälsi. Oleellista oli, että kunnostimme ja rakensimme vanhoja, huonokuntoisia vuoristokylien kouluja yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa. Meillä oli mahdollisuus laajentaa toimenkuvaa myös omien kiinnostuksen kohteiden pohjalta. Niinpä organisoimme niin tietopuolisia, liikunnallisia, terveydenhoidollisia, musiikkipitoisia kuin kädentaitoihin liittyviä oppituokioita. Vuoriston eroosion ehkäisemiseksi istutimme puita koululaisten kanssa. Vielä varsinaisen työpäivän päätteeksikin vietimme aikaa paikalle saapuneiden koululaisten kanssa pelaten ja leikkien. Vieraalla maaperällä, vieraassa kulttuurissa kaikki ei aina sujunut suunnitelmien mukaan. Suomalainen tehokkuus joutui monesti koetukselle afrikkalaisen aikakäsityksen ja "hakuna matata – ei huolta" -mentaliteetin johdosta. Työpanoksemme sai kuitenkin kiitettävän vastaanoton. Oli ilo todeta, miten oppilaat aamuisin sankoin joukoin pitkienkin matkojen takaa kiiruhtivat kouluun järjestäytyen riveihin aloittamaan koulupäivän laulaen kansallislaulun ja seuraten lipunnostoa. Jos kyläläiset siis saivat toimivat puitteet opetukselle, koululaiset uusia virikkeitä ja kylän ammattimiehet oppivat uusia työskentelytapoja, mitä me vapaaehtoiset leiriläiset sitten saimme? Me saimme kosolti hyvää mieltä annettuamme oman panoksemme yhteiseen ponnistukseen. Me saimme todeta koululaisten aluksi niin arkojen katseiden vaihtuvan iloiseen hymyyn. Kaikkialla ympärillämme me näimme henkeäsalpaavan kauniita maisemia. Pääsimme tutustumaan kokonaan uudenlaiseen, värikkääseen kulttuuriin. Me solmimme elinikäisiä ystävyyssuhteita niin paikallisen väestön kuin omiemmekin kanssa. Vapaa-ajallamme saimme myös mitä moninaisimpia kokemuksia, saimme kutsuja paikallisten perhejuhliin, lähdimme ihastelemaan huikeita vesiputouksia, hämmästelimme savannin villieläinten kirjoa. Me

It's difficult to describe those work camps briefly, so much happened in each one-month period. The essence of the project was working with local residents to refurbish and rebuild the mountain village's old, dilapidated schools. We were also able to expand our job descriptions based on our own specific interests. So we organised educational sessions on general knowledge, physical exercise, health and welfare, music and handicraft. Working with pupils, we planted trees to prevent erosion of the mountain slopes. At the end of each working day, we spent time playing all sorts of games with local schoolchildren. On foreign soil, in an unfamiliar culture, everything doesn't always go as planned. Finnish efficiency was often tested by African concepts of time and the "Hakuna matata – Don't worry" mentality. Our work contribution was however gratefully received. It was a pleasure to discover how, after their long journeys to school, large groups of students rushed into the school yard each morning and lined up to start the day by singing the national anthem as the flag was raised. So if village residents gained an operational framework for studying, students enjoyed new stimuli and the village's professional working men learnt new working methods, what did we volunteer campers get? Our reward was a good view of our contribution to the common effort. We were able to witness how students' initially shy faces turned into happy smiles. All around us were beautiful landscapes to gaze at. We were able to explore a completely new, colourful culture. We made life-long friendships with both local people and our companion volunteers. In our free time we enjoyed a wide range of experiences, were invited to celebrations by local families, went to view magnificent waterfalls, and were amazed by the wild animals of the savannah. As westerners, we learned to enjoy the absence of hurry and admire the

42

s e t l e m e n t t i 1 0 0


1

2 4

3 1. Arkkitehti Jan Willemsin, leirien "isän", johdolla tutkimassa viimeisimmän leirin rakennussuunnitelmaa Morogorossa 2014. Studying the latest camp construction plan in Morogoro with architect Jan Willem, 'father' of the camps (2014) 2. Leiriläiset rakentavat kattotuoleja Pindessä 2009. Campers building roof ladders in Pinde (2009) 3. Oppitunti Pinden koulussa 2010. A lesson at Pinde School (2010) 4. Pekomisegesen kylän seuralliset koululaiset 2007. Sociable schoolchildren in the village of Pekomisege (2007)

5

länsimaiset suorittajat opimme nauttimaan kiireettömyydestä ja ihastelemaan afrikkalaista yhteisöllistä elämäntapaa. Kaikki tämä – huolimatta kaikkialle tunkevasta pölystä, viileistä telttaöistä, kylmästä pesuvedestä, vaivalloisesta maastosta, vatsavaivoista, moskiitoista – jätti sydämeen positiivisen jäljen ja halun palata yhä uudestaan. Tieni Tansaniaan ei ole unohtunut, elän sitä edelleen täällä kotimaassa. Niin suuri merkitys sillä minulle on, että haluan jakaa kokemuksiani. Niinpä käyn säännöllisesti kouluissa, seurakuntien ja erilaisten järjestöjen tilaisuuksissa jakaen iloisia uutisia Afrikasta tarjoten näin kuulijoille aimo annoksen positiivista kansainvälisyyskasvatusta. Olen siten löytänyt myös yhteistyökumppaneita, joiden avulla olemme toimittaneet muun muassa pulpetteja vuoriston kouluihin. Setlementtinuorten parissa aloittamani työ jatkuu siis edelleen.

5. Tandarin kylän koulu jyrkässä vuorenrinteessä 2012. Tandari village school located on steep mountainous terrain (2012)

communal African lifestyle. All of this – in spite of the ever-present dust, cool nights in our tents, cold water for washing, difficult terrain, stomach troubles, mosquitoes – left us with a positive imprint on our hearts and the desire to return again and again. My journey to Tanzania is not forgotten, I'm still living it here in Finland, my home country. It means so much to me that I want to share my experiences. That's why I regularly visit schools, congregations and meetings arranged by different organisations, sharing the joyful news from Africa, offering audiences a real shot of positive international education. I've also found cooperation partner companies who have helped to provide – among other things – desks for the mountain schools. The work I began with young people from the settlement movement therefore continues.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

43


setlementtitarina settlement story

Etsin oman elämäni I'm looking for my own life T e k s t i / T e xt H a n n a K n a a pp i l a

Eila Tammerholmin toinen koti löytyi Mikkelin Setlementistä.

Eila Tammerholm found her second home in the Mikkeli Settlement.

Otavasta kotoisin oleva Eila Tammerholm muutti vuonna 2013 lähes 50 Tukholmassa vietetyn vuoden jälkeen Suomeen. Paluumuuttaja päätyi kotikonnuilleen Mikkeliin sukulaisten perässä, mutta halusi itselleen myös ystäväpiirin. – Sanoinkin sukulaisilleni, että älkää minusta huolehtiko, etsin oman elämäni täällä. Puhelias savolaisnainen löysikin vertaistaan seuraa, kun lähti käymään Mikkelin Setlementin joulumyyjäisissä joulukuussa 2013. Monipuolinen ohjelma ja lämmin vastaanotto tekivät Tammerholmiin lähtemättömän vaikutuksen, ja nykyään hän kutsuu Setlementin Porrassalmenkadun tiloja toiseksi kodikseen. – Jos jossain vietän aikaani, niin täällä. Tämä on minun elämäni eliksiiri. Täältä olen saanut ystäviä ja päässyt tutustumaan taas Mikkeliin. Nykyään toimelias nainen vetää itse ruotsin keskusteluryhmää ja naisten turinatupaa sekä osallistuu lähes kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Setlementin toiminta pysyykin monipuolisena osaavien vertaisohjaajien avulla. Tammerholm kutsuukin Setlementtiä ikäihmisten korkeakouluksi. – Täällä on kaikkea, päälaelta kantapäähän. Lisäksi pidän siitä, että täällä ei puhuta uskontoon eikä politiikkaan liittyvistä asioista. Niistä saa nopeasti väittelyn aikaiseksi. Setlementti auttoi Tammerholmia kotiutumaan uudestaan Suomeen. Nyt nainen iloitsee uusista ystävistään, virkeänä pitävästä toiminnasta sekä uusvanhasta kotikaupungistaan. – Täällä on kaikki kävelymatkan päässä. Mikkeli on tavaton kulttuurikaupunki, on musiikkia, teatteria, näyttelyitä ja ihan kaikkea, kehuu Tammerholm.

Originally from Otava, Eila Tammerholm moved back to Finland in 2013 after living in Stockholm for 50 years. She ended up living near relatives in her home district of Mikkeli, but also wanted her own circle of friends. “I told my relatives there was no need to worry, that I'm looking for my own life here.” Never lost for words, Eila found her soulmates at the Mikkeli Settlement's Christmas market in December 2013. The variety of events and the warm reception she received left an indelible impression, and now she regards the settlement premises in Porrassalmenkatu as her second home. “If I spend my time anywhere, I want to spend it here. For me, this is the elixir of life. I've found friends and been able to rediscover Mikkeli,” she says. Nowadays, this energetic woman leads the Swedish discussion group, the women's chat club, and participates in almost every possible activity. Skilful tutors help ensure that settlement operations will continue to cover a wide range. Eila describes the settlement as "a university for senior citizens". “Everything is here, from bottom to top. I also like the fact that neither religion nor politics are discussed. Such discussions quickly turn into debates.” The settlement helped Eila feel at home again. She's delighted with her new friends, activities that keep her cheerful and engaged, and her "new" old home town. “It's all within walking distance. The culture here in Mikkeli is extraordinary: music, theatre, exhibitions – just about everything,” she says.

Kun yksinäinen hetki on sulla, niin tiedät paikka on minne tulla. Siellä ystävät sua odottaa, tervetulleeksi toivottaa. Ketään ei heitetä pois, siellä vaik’ aina olla vois. Voit vapaasti mennä tai tulla tai juoda kahvit ja syödä pulla. Henkilökunta on paras juttu, jokainen heitä on kuin vanha tuttu. Laajasta harrastetarjonnasta, voit oppia silloin vasta, kun kulkusi tänne ohjaat niin tiedon ja taidon kohtaat. No mikä nyt sellainen paikka on, Se on Mikkelin Setlementti ry verraton. Kun Porrassalmenkadulle askeleet vie olet juuri löytänyt oikean tien.

When you feel a lonely moment, you know the place to come. Friends are waiting to greet you and wish you welcome. No-one's left out, you always have a place. Feel free to come and go, drink coffee, enjoy a bun. Our staff are the best thing, each and every one like an old friend. A wide range of hobbies, you can learn them as you wish, walk in here and you're in charge of your knowledge and your skills. Where is this? It's the Mikkeli Settlement, a place without parallel. When your feet take you to Porrassalmenkatu, you've found the right road.

Tellervo Janhunen

44

s e t l e m e n t t i 1 0 0

Tellervo Janhunen


KOLUMNI COLUMN T EKS T i / T E X T T a r j a H a l o n e n

Ihmisen puolella Setlementtiliike viettää todellista juhlavuottaan: sata vuotta Suomessa ja nyt kansainvälisen setlementtiliikkeen kotipesänä ja molemmissa upea toimintakausi menossa. Tarvetta toiminnallemme on. Elämmehän epävarmuuden aikaa. Muutokset maailmassa kiihtyvät entisestään ja ihmisille tulee tunne siitä, ettei edes heidän oman elämänsä hallinta pysy käsissä – puhumattakaan siitä, että he voisivat vaikuttaa maailman menoon. On liian monta muuttujaa tapahtumassa yhtä aikaa. Elämme jatkuvassa tietotulvassa. Päivittäiset uutiset vievät meidät keskelle Syyrian sotaa tai Venäjän vaaleja. Lisäksi tietomme ilmastomuutoksesta tai luonnon monimuotoisuuden kadosta tai muusta maailman tilasta asettaa oman elämäntapamme pohdinnan alaiseksi: Mikä sitä uhkaa tai muodostaako minun elämäntapani uhan toisten hyvinvoinnille? Ympäristön muutokset, globalisaatio, väestönkasvu, joukkotuhoaseet tai terrorismi kertovat kaikki omalla tavallaan siitä, että elämme enemmän kuin koskaan aikaisemmin keskinäisen riippuvaisuuden maailmassa. Kysymystä ei voi ratkaista sulkemalla ovet ja ikkunat, rajat ja rannikot, vaan vahvistamalla yhteistyötä. Ja siihenkin meillä on entistä paremmat mahdollisuudet. Paljon parjattu sosiaalinen media auttaa meitä rakentamaan toimivia yhteyksiä ympäri maailmaa. Mikään ei kuitenkaan korvaa minun mielestäni elävän ihmisen tapaamista. Globaali muutos voi alkaa kotikadulta. Samalla tavoin kuin Sigfrid Sirenius kumppaneineen rakensi sata vuotta sitten parempaa maailmaa Helsingin Kalliossa, voi sen tehdä tänäänkin. Samalla tavalla kuin Kalliola ja muut setlementit loivat kokoontumispaikan ja toisen kodin maalta muuttaneille uushelsinkiläisille, voimme ottaa vastaan pakolaiset ja muut maahanmuuttajat nykyisiin setlementteihin. Olen erityisen ylpeä siitä, miten oma setlementtiväkemme on avannut kotinsa ovet turvapaikanhakijoille tai muille muuttajille. Sukupolvien talot on toinen loistoidea. Ihmiset valittavat yksinäisyyttään, kun kaupunkilaistuminen on rikkonut vanhat tutut kyläyhteisöjen rakenteet. Tosiasiassa emme me helsinkiläisetkään ole koskaan kotikaupunkiamme tunteneet. Me tunsimme oman kylämme ja mahdollisesti naapurikylämme. En lapsena liikkunut useinkaan Pitkänsillan eteläpuolelle. Nyt suomalaiset ovat kaupunkilaistuneet. Maailman väestön enemmistö on jo kaupunkilaisia ja trendi sen kuin vahvistuu. Setlementti voi auttaa juurtumaan sekä meillä että muualla. Maailman setlementtiliikkeen keskus (IFS) on ollut Suomessa. Me olemme oppineet paljon kuluneen parin vuoden aikana. Uskon, että meistäkin on ollut hyötyä. Kiitos Pentti Lemmetyinen ja muu setlementtiväki! Meillä maailma ei ole vain kylässä, vaan se on meille myös naapuri. Hyvää juhlavuotta!

K u v a / p h o t o L a s s e K e l tt o

For people, with people The settlement movement is celebrating a real jubilee year: a hundred years of operations in Finland and now the home base for the international settlement movement, both enjoying a remarkable period of activity. There is a real need for what we do. We live in uncertain times. The rate of change in the world is accelerating and people feel that even their own lives are getting out of hand – without mentioning the fact that they could exert influence on world events. Too many changes happening at one and the same time. We live in a continuing flow of information. Each day's news takes us into the middle of the Syrian war or elections in Russia. In addition, our knowledge about climate change or the loss of natural diversity or other global situations sets us thinking about our own way of life: How is it under threat or does what I am doing threaten someone else's wellbeing? Environmental changes, globalisation, population growth, weapons of mass destruction and terrorism all tell us in their own way that more than ever before, we live in an interdependent world. Our situation cannot be resolved by closing doors and windows, borders and coastlines, only by strengthening co-operation. And for this we have better opportunities than before. Much-maligned social media helps us build effective connections around the planet. Nothing, in my opinion, can replace meetings between human beings. Global change can begin in your home street. Just as Sigfrid Sirenius and his companions built a better world in the Helsinki district of Kallio one hundred years ago, it can also be done today. In the same way that Kalliola and other settlements created meeting places and a second home for new Helsinki residents who had moved to the city from the countryside, we can welcome refugees and other immigrants into today's settlements. I am especially proud of the way that our own settlement members have opened their homes to asylum seekers or other migrants. 'Generation Blocks' are another great idea. When urbanisation has destroyed old familiar village community structures, people complain about loneliness. In reality, even we Helsinkians have never fully understood our home city. We know the village we are living in and possibly our neighbouring village. As a child, I seldom journeyed south of Pitkäsilta, the bridge between a former working-class neighbourhood and the wealthy downtown area. Finns have now become city dwellers. The majority of the planet's inhabitants now live in cities and the trend is strengthening. Settlements can help us put down roots both here and elsewhere. The centre of the International Federation of Settlement Houses (IFS) has been in Finland since 2017. We have learned a lot in the last two years. I believe our work has been useful. Thank you Pentti Lemmetyinen and all settlement personnel! For us, the world is not just a place to visit but a vast and fascinating neighbourhood. Happy Centenary!

s e t l e m e n t t i 1 0 0

45


setlementtitarina settlement story

iloa joy

Harjula toi elämään Harjula brought into life t e k s t i / t e xt s i r p a k a u n o m ä k i

Hilkka on 91-vuotias leskirouva, joka asuu senioritalo Harjulan Ainolassa, Lahdessa. Harjula on kuulunut Hilkan elämään vuosikymmenten ajan. Hän on osallistunut monille opiston kursseille, muuttanut senioritalo Ainolaan ja kuntouttanut itsensä kuntoutusyksikön palvelujen avulla käveleväksi onnettomuuden jälkeen. Palvelut ovat hänen mielestään tukeneet hänen vanhuuttaan ja auttaneet yksinäisyyden torjunnassa sekä lisännyt aktiivisuutta ja iloa elämään. Harjulan kansalaisopiston saksan kielen tunnit hän aloitti 80-luvulla ja jatkoi niitä vuoteen 2003 asti. Vävy on saksalainen, joten motivaatio kielen oppimiseen oli Hilkalla kova. Edelleen hän käyttää saksan kieltä lähettäessään sähköpostia vävylleen ja lapsenlapsilleen. Myös tekstauskurssille tuli osallistuttua 90-luvulla, samoin erilaisiin käsityöpiireihin. Liikuntakyvystään Hilkka on aina huolehtinut, ja hän osallistuikin opiston vesijumppaan noin kymmenen vuoden ajan kerran viikossa. Hilkka joutui auton töytäisemiseksi vuonna 2007 ja menetti liikuntakykynsä. Tämän jälkeen hän muutti Harjulan senioritalo Ainolaan palvelujen lähelle. Harjulan kuntoutuspalvelujen ja oman sinnikkyytensä ansiosta Hilkka kuntoutuikin pyörätuolista käveleväksi. Edelleen hän käy kuntoutuksessa kerran viikossa. Kauppareissut onnistuvat itsenäisesti rollaattorin avulla lähikaupassa. Senioritalo Ainolassa syödään yhdessä kerran viikossa keittolounasta, pidetään yhteisiä asukaskokouksia ja tietysti erilaisia juhlia. Myös hartaushetket kerran kuukaudessa kuuluvat Hilkan elämään. – En voisi ajatella asuvani missään tavallisessa kerrostalossa. Kyllä täällä senioritalossa on turvallista ja ohjelmaa riittää. Ei tarvitse olla yksin, jos ei halua. Aikaansa seuraavana ihmisenä Hilkka on osallistunut myös kansalaisopiston tietokonekursseille. Nykyään hän skypettää tyttärelleen Saksaan ja soittaa Skype-puhelun pojalleen kerran viikossa. – Harjula on vaikuttanut omaan elämääni vahvasti. Olen osallistunut eri ryhmätoimintoihin kerran viikossa. Olen ollut leski vuodesta 1976. Harjulan palvelut ja toiminnat ovat tuoneet paljon sisältöä elämääni.

46

s e t l e m e n t t i 1 0 0

Now 91, Hilkka is a widow who lives in the Ainola old people's home in the Harjula Settlement, Lahti. Harjula has been part of Hilkka's life for decades. She has joined many of the college's courses, moved into the Ainola old people's home and, with help from the rehabilitation unit, taught herself to walk again following an accident. In her opinion, the services she has received have supported her in her old age and helped her in the battle against loneliness, as well as making her more active and bringing joy into her life. She started studying German at the Harjula community college in the 1980s and continued until 2003. As her son-in-law is German, her motivation to learn the language was strong. She still uses German when communicating by email with her son-in-law and her grandchildren. She also took a texting course in the 1990s, as well as participating in a variety of handicraft groups. Hilkka has always taken care of her physical condition, and has been a participant in the college's weekly water gymnastics class for about ten years. After being struck by a car in 2007 Hilkka was no longer able to walk. After the accident, she moved to the Ainola old people's home to be near the services provided by the Harjula Settlement. Thanks to the rehabilitation care provided by Harjula and her own perseverance, Hilkka was able to leave her wheelchair and start walking again. She continues to attend rehabilitation sessions once a week. She makes shopping trips to local stores independently using a rollator. At the Ainola old people's home, residents meet once a week for a soup lunch, hold joint residents' meetings and of course enjoy a variety of celebrations. Devotional moments once each month are also part of Hilkka's life. “I can't imagine living in a normal apartment building. It's safe in this old people's home and there's plenty of things to do. There's no need to be alone if you don't want to,” she says. As someone who keeps up with things, Hilkka has also joined computing courses run by the community college. Currently she skypes with her daughter in Germany and calls her son on Skype every week. “Harjula has had a powerful influence on my life. I've participated in different group activities once a week. I've been a widow since 1976. Harjula's activities and services have brought many things into my life.”


Äitini

ja Viittakivi Olen syntynyt 1947 Varkaudessa ja viettänyt siellä lapsuuteni siihen asti, kunnes pääsin ylioppilaaksi. Meitä oli nelilapsinen virkamiesperhe, isäni oli insinööri ja äitini sihteeri, Ahlströmillä molemmat tietenkin. Vanhempani olivat muuttaneet Hämeestä työn ja asunnon perässä Savon sydämeen. Äidinäitini oli ylioppilas, mikä ei ollut kovin tavallista 1910-luvun Suomessa. Isovanhempani olivat opettajapariskunta Ylöjärvellä. Heidän kodissaan viljeltiin lukeneisuutta ja kulttuuria, mutta opettajaperheen arki oli taloudellisesti niukkaa, kuten useimpien tavallisten perheiden tuolloin 1920-30-luvulla. Äitini pääsi tietenkin oppikouluun, mutta ei koskaan osallistunut ylioppilaskirjoituksiin. Kirjoitukset kun olisivat olleet keväällä 1940. Kaikki saivat lakin. Äitini suuri haave oli päästä opiskelemaan yliopistoon ja saada akateeminen tutkinto, mutta sota-aikana se ei tietenkään ollut mahdollista. Kun sota loppui, äitini oli jo naimisissa ja sai esikoisensa rauhansopimuksen allekirjoittamisen aikoihin syyskuussa 1944. Sodan jälkeen mahdolliset opiskelupaikat annettiin tietenkin rintamalta palaaville miehille. Suomi teki töitä, uurasti ja hankki lapsia. Vuonna 1951 äidillä oli niitä jo neljä. Äidillä kyti kuitenkin palo opiskella kieliä ja hankkia sivistystä. Vuonna 1956 hän teki jotain aika tavatonta, lähti kolmeksi kuukaudeksi Englantiin Cambridgeen. En tiedä tarkkaan, tuliko Viittakivi hänen tietoisuuteensa Englannin matkan kontaktien kautta, vai etsikö hän sen itse ulkomaanmatkansa innoittamana. Mutta 1950-luvulla meidän perheeseen tuli uusi sana: Viittakivi. Aina kun äiti palasi Viittakivestä, hän oli vähän muissa maailmoissa, kunnes arki otti taas osansa. Sieltä äiti löysi vaasalaisen henkiystävän Marianne Lanamäen, joka oli toimittaja Vaasa-lehdessä. He olivat useilla kursseilla yhtä aikaa, ja muina aikoina kirjoiteltiin pitkiä kirjeitä. Tuohon aikaan olin liian nuori ymmärtämään, mitä Viittakivi äidilleni merkitsi. Aikuisena tajuan sen vuosien kuluessa yhä selvemmin. Ihmisiä Suomesta ja maailman eri kolkilta, kiinnostavia kansainvälisiä kursseja, ajatusten vaihtoa sielun siskojen ja veljien kanssa, tilaisuus puhua englantia, joka oli äidille rakas kieli. Äitini kävi Viittakiven kursseilla vielä usein 1960-luvulla, ja vieraili siellä satunnaisesti 1970-luvullakin. Itse ajattelin monta kertaa, että tuo on paikka, jossa pitäisi käydä. Mutta elämä kuljetti toisin, opiskelemaan Helsinkiin, soittoharrastuksiin ja muuhun aktiiviseen nuoren ihmisen elämään. Sen sijaan serkkuni Silja Pankko, sittemmin Latham, asettui Viittakiveen useiksi vuosiksi asumaan ja töihin. Minun perheeni historian kaaressa Viittakivellä on tärkeä paikka. Äitini sai sieltä tärkeitä ja rakkaita kontakteja ja inspiraatiota. Meille neljälle lapselle oli kodin perintönä itsestäänselvyys lähteä opiskelemaan korkeakouluun, soittaa ja kuunnella aktiivisesti musiikkia, lukea paljon, matkustella ja seurata maailman menoa. Tätä perintöä me taas siirrämme omille lapsillemme. t e k s t i A n n u K o i s t i n e n , E s p o o

My mother and Viittakivi

I was born in Varkaus in 1947 and spent my life there until I passed my matriculation examination. We were a white-collar family with four children, my father was an engineer and my mother was a secretary, both of course worked for Ahlström. My parents had moved from Häme to the heart of Savo to find work and housing. My grandmother had passed the matriculation examination, something not so common in Finland in the 1910s. My grandparents were teachers in Ylöjärvi. Literacy and culture were cultivated in their home, but a teacher's daily life was frugal, as it was for most ordinary families in the 1920s and 1930s. My mother of course attended secondary school, but she never sat for the matriculation examination. That exam would have been in the spring of 1940, when the Winter War was raging. Everybody was awarded a graduation hat. My mother's great dream was to be able to study at university and gain a university degree, but in wartime this was of course impossible. When the war ended, she was already married, and gave birth to her first child in September1944 when the peace agreement was signed. After the war, all possible university places were allocated to men returning from the front. Finland worked, laboured and made children. There were already four of us by 1951. My mother, however, had a burning wish to study languages and acquire an education. In 1956 she did something quite unusual, travelling to England to spend three months in Cambridge. I don't really know if mother discovered Viittakivi International College through contacts she made on her trip to England or whether she just found it so inspiring. But a new word entered our family's vocabulary in the 1950s: Viittakivi. Every time mother returned from Viittakivi, she was a little bit in another world until everyday life dragged her back. She found a soulmate in Marianne Lanamäki from Vaasa, a journalist on the Vaasa newspaper. They were on several courses at the same time, and wrote long letters to each other at other times. Back then I was too young to properly understand what Viittakivi represented to my mother. As an adult, I realise it more and more as the years go by. People from Finland and different corners of the world, fascinating international courses, exchanging opinions with soul sisters and brothers, the opportunity to speak English, my mother's beloved language. In the 1960s, my mother often participated in Viittakivi courses, and she visited occasionally in the 1970s. Many times, I caught myself thinking it was a place that I really should visit. But life carried me elsewhere, to studying in Helsinki, to music practice and into the lives of other active young people. Instead of me, my cousin Silja Pankko, later Latham, settled down in Viittakivi, living and working there for many years. In the arc of my family history, Viittakivi International College is an important place. It was there that my mother made valuable and precious contacts and found inspiration. For us four children, the legacy of our time at home was that university studies, playing and listening actively to music, reading a lot, travelling and keeping up with world events were normal elements in life. This inheritance we are in turn passing on to our children. t e xt A n n u K o i s t i n e n , E s p o o

s e t l e m e n t t i 1 0 0

47


setlementtitarina settlement story

muistelevat Recollections

Pirkko ja Jouko Tynkkynen setlementtityötä Linnalassa

of settlement work at Linnala, Pirkko and Jouko Tynkkynen t e k s t i / t e xt M a r j a - L e e n a H a s s e l q v i s t K u va / P h o to Pa s i M a s s i n e n

Jouko Tynkkynen, 79 v., muistelee Linnalan Setlementiltä vuonna 1966 saamaansa tunnustusta. Harmaaseen kiikkutuoliin kiinnitetyssä metallikilvessä lukee ”Setlementtityön ymmärtämisestä ja kiintymyksestä siihen”.

Now 79, Jouko Tynkkynen's memories of Linnala Settlement in Savonlinna are triggered by recognition he received in 1966. The inscription on the metal plate attached to his grey rocking chair reads ”For understanding and devotion to settlement work”.

Kiertopalkintona toimiva kiikkutuoli oli käytössä lukuvuoden ajan saajansa kotona. Toisena tunnustuksena opiston käytäntönä oli myöntää musta kiikkutuoli ”Opinnoissa edistymisestä”. Kiikkutuoliperinne oli alkanut jo 40-luvulla sotien jälkeen. Työuransa Jouko Tynkkynen on tehnyt metallialalla ja toiminut myös Hankkari-lehden toimittajana. Jouko Tynkkysen ensimmäinen askel Linnalaan oli retkeilykerho. RetkiToverien perustaja ja koollekutsuja oli silloinen vapaaopiston rehtori Vilho Nieminen. Kerho toimii edelleen rekisteröitynä yhdistyksenä. Toiminnassa oli mukana kymmeniä nuoria ja nuoria aikuisia, sekä miehiä että naisia. Kerhossa retkeiltiin, pelattiin lentopalloa ja matkattiin Turpon majalle omalla keskimoottoriveneellä. Lisäksi osallistuttiin valtakunnallisille retkeilypäiville, ja niiden yhteydessä järjestetyissä kilpailussa Savonlinnan joukkue pärjäsi hyvin. Kilpailuissa mitattiin mm. ensiaputaitoja ja yhdellä kerralla soudettiin Vuoksen yli. Savonlinnassa retkeilypäivät järjestettiin 60-luvun alussa. Lipunnosto oli Kirkkopuistossa, vieraat yöpyivät Kyrönniemen leirintäalueella, ja Savonlinnan nähtävyydet esiteltiin tarkkaan retkeilykerhon oppaiden toimesta. KaakkoisSuomen retkeilyväen kohtausretken vuoksi piti hääpäivääkin siirtää – pitihän tärkeä tapahtuma kunnialla hoitaa! Setlementin juhlakulttuuri oli perinteinen kevät-, joulu- ja äitienpäiväjuhlineen, ja niitä vietettiin tuolloin Puistokadun tiloissa. Rehtori Hannu Kokkonen organisoi juhlajärjestelyjä, ja käytännön työstä vastasi setlementin retkeilykerho. Havuköynnökset valmisteltiin metsässä ja kierrettiin rullalle kuljetusta varten. Havukoristelua kertyi satoja metrejä Possentalon ympärille, sisäpihalle ja Miljoonatalon ikkunoihin. Koristeet toimivat samalla kaupungin

The rocking chair he won that year was part of his home during the academic year. Another mark of recognition granted by the college was a black rocking chair for ”Progress in studies”. The rocking chair tradition began in the 1940s following the wars. Jouko Tynkkynen worked in Finland's metal industry and was also a journalist for Hankkari magazine. Jouko's first step towards Linnala was a camping club. At that time, the founder and organiser of Retki-Toveri (lit. Camping Pals) was Vilho Nieminen, principal of a free academy. The club still operates as a registered association. Dozens of young people and young adults were involved. They camped, played volleyball and journeyed to the Turpo cottage on the club's wooden motor boat. They also participated in national hiking competitions - in these, the Savonlinna team did well. Among other skills, the competitions covered first aid treatment and rowing across the rapids of the Vuoksi River. Hiking days in Savonlinna were organised in the early 1960s. The flag was hoisted in Kirkkopuisto, guests stayed at the Kyrönniemi camping site, and the attractions of Savonlinna were presented in detail by guides from the camping club. One excursion by hikers from southeast Finland even resulted in a wedding day having to be rescheduled – important events have to be honoured! Back then, settlement celebrations - the traditional spring, Christmas and Mothers' Day festivals - were held in the Puistokatu premises. Principal Hannu Kokkonen handled the festive arrangements, and practical tasks were carried out by members of the settlement camping club. Pine wreaths were prepared in the forest and packaged into rolls for transportation. The hundreds of metres of pine decorations hung around Possentalo, the courtyard and the

48

s e t l e m e n t t i 1 0 0


Linnalassa lokakuussa 2017 Linnala, October 2017

jouluvalaistuksena. Juhlia valmisteltiin myös keräämällä tarvikelahjoituksia kaupoista. Joulupukkitoiminta oli aktiivista varainhankintaa setlementille. Parhaimmillaan keskustan taloissa pyöri parisenkymmentä joulupukkia. Linnala varusti pukit yhtenäisillä punaisilla puvuilla, naamat oli maalattu ja parrat tehtiin pellavasta. Kiirettä piti taloudesta toiseen juostessa joskus pakahduttavan kuuman vaatetuksen alla – vartti vain oli varattu pukin vierailua kohti, ja kysyntää riitti! Pirkko Tynkkynen, 79 v., muutti Savonlinnaan Viipurista evakkoretkellään vuonna 1944. Hän osallistui retkeilykerhotoiminnan lisäksi monille Linnalan järjestämille kursseille 50-luvulta alkaen. Erityisesti häntä kiinnostivat matematiikka, kirjanpito, ruotsin kieli, askartelu, käsityöt ja tanhupiiri. Kursseilla tuli ahkeroitua jopa kolmekin iltaa viikossa työpäivän jälkeen. Linnalan toiminta oli tuolloin pienimuotoisempaa – sosiaalista – ja lämmintä yhdessäoloa. Pirkon työura painottui liikealalle kaupan myyntitehtäviin ja tavaratalon osastonjohtajan tehtäviin. Nykyisin edelleen aktiivinen eläkeläinen Pirkko toimii Karjalaisten Marttojen paikallisyhdistyksen puheenjohtajana ja osallistuu miehensä kanssa Linnalan toimintaan katsomalla Linnalan teatteriesitykset ja käymällä ajoittain muissakin Linnalan yleisötilaisuuksissa. Jouko on ollut mukana urheilutoiminnassa yli 60 vuotta. Linnalan opistossa Jouko on tehnyt mm. könninkellon puutyöryhmässä ja toimii edelleen järjestöissä, mm. urheilun parissa. Linnalan Setlementin nykyisen toiminnanjohtaja-rehtorin Tapio Keskisen mielestä Jouko ja Pirkko Tynkkysen haastattelu kuvaa hyvin yhden aikakauden toimintaa Linnalassa setlementtiajatuksen mukaisesti. 80 vuoden aikana Linnala on tehnyt Itä-Savossa monin eri tavoin työtä ihmisten parissa.

Miljoonatalo (lit. Million House) windows also acted as the town's Christmas decorations. Festival preparations included collecting donations of equipment and materials from local shops. Santa Claus operations were an active fundraiser for the settlement. At its height, some 20 Father Christmases from Linnala roamed the streets of the town centre. All of them had bright red costumes, face makeup and beards made from linen. The need to run from one house to the next in all those garments sometimes led to serious cases of overheating – only 15 minutes was reserved for each visit, and there was no shortage of demand! Pirkko Tynkkynen, also in her 79th year, moved from Viipuri to Savonlinna as an evacuee in 1944. In addition to camping club activities, she has participated in many of the courses organised at Linnala since the 1950s. Her particular interests were mathematics, book-keeping, Swedish, creative arts, handicraft and folk dancing. The courses involved considerable effort, up to three evenings each week after a day at work. Back then, Linnala's operations were on a smaller scale – a truly social atmosphere and cosy togetherness. The focus of Pirkko's work was her job in sales and her role as manager of the department store. Now retired but still active, she is chair of the local branch of the Karelian Martta Association and participates in Linnala's activities with her husband, attending occasional theatre performances and other public events. Jouko has been involved in sports for more than 60 years. At the Linnala college, he has made grandfather clocks in the woodwork group and his participation in different organisations, including sports activities, continues. According to Tapio Keskinen, executive director of the Linnala Settlement, Jouko and Pirkko Tynkkynen's reminiscences offer a good portrayal of settlement thinking at Linnala during a bygone era. Over a period of 80 years, Linnala has worked with the residents of East Savo in many different ways.

s e t l e m e n t t i 1 0 0

49


KOLUMNI COLUMN

T EKS T i / T E X T p e k k a h a a v i s t o , s u o m e n s e t l e m e n tt i l i i t o n h a l l i t u k s e n p u h e e n j o h t a j a – c h a i r m a n o f t h e FFSH b o a r d k u v a / p h o t o j u s s i h y tt i n e n

Setlementtiliike 100 vuotta – kun peukutus ei riitä

The Settlement Movement Centenary – when 'thumbs up' is not enough

Elämme peukutuskulttuurin aikaa. Positiivisille asioille netissä annamme peukkuja tai hymiöitä. Ilmaisemme kannatuksemme tai rohkaisumme näppärästi nappia painamalla. Riittääkö pelkkä peukutus? Setlementtiliikkeen syntysijoilla Englannissa 1800-luvun lopulla taisteltiin slummiutumista, kurjistumista ja syrjäytymistä vastaan iskulauseella ”antakaa itsenne, älkää rahojanne”. Pelkkä nyökyttely ei riitä, kun tarvitaan todellista toimintaa, joka syntyy ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. On annettava myös aikaansa. Setlementtiliiton hallituksen kokouksen yhteydessä leikittelimme ajatuksella, mitä Suomen setlementtiliikkeen perustajat – Alli Trygg-Helenius ja Sigfrid Sirenius – mahtaisivat ajatella, jos näkisivät nykypäivän setlementtityötä. Esimerkiksi suuren urakan pakolaisten vastaanottotyössä 2015 alkaen. Olisivat ensin ehkä hämillään – mutta varmasti lopuksi osoittaisivat hyväksyntäänsä. Aika on toinen, ongelmat uudenlaisia, mutta perusajatus sama: taistelu ihmisoikeuksien puolesta, syrjäytymistä vastaan. Setlementti on vaikea sana. Montako t:tä kirjoitetaan, ja mihin kohtaan ne tulevat. Setlementtiliike tunnetaan usein paikallistoiminnan kautta. Monet setlementit käyttävät omia, hyväksi havaittuja ja paikallisesti tunnettuja nimiään. Liike on hajautettu, ja kaikilla paikkakunnilla sillä on oma profiilinsa. Opintotoiminta on keskeisessä osassa. Viime aikojen menestystarinoihin on pakolaisten vastaanottotoiminnan lisäksi kuulunut setlementtiasuntojen yhä aktiivisempi rakentaminen. Sukupolvienkortteli Jätkäsaaressa ja siellä maahanmuuttajataustaisten työntekijöiden pyörittämä Polku-ravintola ovat olleet esimerkkejä uuden kokeilemisesta, uusien ajatusten tuomisesta Suomeen. Ruotsissa setlementtiliike on rakentanut uutta järjestelmää osaamisen tunnistamiseen, työntekijöiden validointiin. Esimerkiksi maahanmuuttajien kohdalla eri osaamisalueiden tunnistaminen ja siitä saatu todistus voi auttaa työmarkkinoille pääsemisessä. Setlementtityön perinteeseen on aina kuulunut työskentely syrjäytyneiden ja ennen kaikkea syrjäytymisvaarassa olevien nuorten puolesta. Tämän työn arvo on mittaamaton. Se on antanut toivoa niille, joiden toivo on jo sammunut, ja äänen niille, joiden ääni on jo vaiennut. Hatunnosto kaikille tässä työssä mukana oleville. Olen joskus ajatellut, että tässä megafonien maailmassa setlementtityö on hiljainen kuiskaus. Toivon kuiskaus, kuiskaus ihmisarvon puolesta. Kuiskaus niiltä ihmisiltä, jotka ovat valmiita käyttämään aikaansa. Niin kuin elämästä tiedämme, kaikkein arvokkaimmat viestit lausutaan usein kuiskaten.

We live in a 'thumbs up' culture. On the web, we award positive things a thumbs up or a smile. We neatly indicate our support or encouragement by clicking a button. Is a simple 'thumbs up' enough? When the settlement movement was born in England in the late 19th century, the slogan for the battle against slum conditions, urban deprivation and exclusion was ”give your time, not your money”. When what is needed is real activity born out of personal interaction, giving a nod is not enough. You also have to give your time. At meetings of the Finnish Federation of Settlement Houses board, we try to guess what Alli Trygg-Helenius and Sigfrid Sirenius, founders of the Finnish settlement movement, would be thinking if they could witness settlement work today. For example the huge job of receiving refugees that began in 2015. They would at first perhaps be perplexed – but would in the end definitely give their approval. Times are different and the problems are novel, but the basic thinking is the same: fighting for human rights, resisting exclusion. Settlement is not an easy word. Plenty of 't's – and where do they go?. The settlement movement is usually recognised through its local activities. Many settlements use their own, locally familiar names. The movement is decentralised and has its own individual profile in each municipality. Educational activities play a key role. In recent years, in addition to refugee reception operations, the increasingly active construction of settlement housing is another success story. The Generations Block in Helsinki's Jätkäsaari and its Polku (lit. Path) Restaurant run by employees with an immigrant background are examples of new experiments, bringing new thinking to Finland. The Swedish settlement movement has developed employee validation, a new system for skill recognition. Recognising immigrants' different areas of knowledge and providing a related certificate can assist entry into the workforce. The principles of settlement work have always included working with people who have been excluded, and above all young people in danger of suffering exclusion. The value of this work is incalculable. It has given hope to those in whom hope has already died, and a voice to those who have already fallen silent. We raise our hats to everyone involved in this activity. I have sometimes thought that in this world of megaphones, settlement work is a gentle whisper. A whisper of hope, a whisper on behalf of people. A whisper by people who are ready to give their time. As we know from our own lives, the most important messages are usually delivered in a whisper.

50

s e t l e m e n t t i 1 0 0


Setlementtityön aikajana | Settlement work timeline 1994-2017 ∙ 30 vuoden tauon jälkeen perustettiin 13 uutta setlementtiä. Tänä aikana setlementtiliikkeen toimintavolyymi on yli kaksinkertaistunut. ∙ After an interval of 30 years, 13 new settlements are founded. The volume of activity undertaken by the settlement movement more than doubles in this period.

2000

2017

∙ Setlementtiliitto yhtiöitti

∙ Kansainvälisen Setlementtiliiton,

toimintojansa ja perusti Setlementtiasunnot Oy:n. ∙ The Finnish Federation of Settlement Houses (FFSH) is incorporated and Setlementtiasunnot Oy (lit. Settlement Apartments Ltd) is established.

∙ Suomalainen setlementtiliike täyttää 100 vuotta. Setlementtiliitossa on jäseninä 45 setlementtiä. Setlementtiliikkeessä työskentelee yli 5 000 työntekijää ja tuhansia vapaaehtoisia. ∙ Centenary of the founding of the Finnish settlement movement. FFSH employs more than 5000 people and has 45 settlement houses as members. Thousands of volunteer workers contribute their time.

IFS:n puheenjohtajuus Suomeen. ∙ The Finnish settlement movement takes the rotating presidency of the International Federation of Settlement Houses and Neighborhood Centers (IFS).

∙ Kveekarit saivat Nobelin

1991 ∙ Alkoi syvä taloudellinen lama, jonka jälkeen setlementtiliike palasi juurilleen. ∙ A severe economic recession begins, following which the settlement movement returns to its roots. ∙ Yhdysvaltalainen sosiaalija setlementtityön pioneeri Jane Addams saa Nobelin rauhanpalkinnon. ∙ Jane Addams, a pioneer of social and settlement work in the United States, ís awarded the Nobel Peace Prize.

1931

1918-1964

1951

∙ Eri puolille maata perustettiin kymmeniä setlementtejä, joista osan toiminta on jo päättynyt. ∙ Dozens of settlements are established all over Finland, some have already closed.

∙ Hauholle perustetaan rauhanliikkeen monikulttuurinen keskus, Viittakiven kansainvälinen kansanopisto.

International College, is founded at Hauho in Southern Finland.

∙ Kansainvälinen setlementtiliike ja kveekarit järjestivät Suomen Lapissa kansainvälisen työleirin, joka organisoi humanitäärisen avun perille saattamisen Lapin läänin alueella. ∙ The international settlement movement and the Quakers organise international work camps in Finnish Lapland to arrange delivery of humanitarian aid to people in Lapland.

käynnistyi Suomessa marraskuussa. ∙ World War II begins, hostilities reach Finland in November.

1939 Setlementtiliitto perustetaan. ∙ The International Federation of Settlements and Neighborhood Centers (IFS) is established.

1939-1945

1947

1945-1947

∙ Suomen Lapista lähti 57 000 pakolaista Ruotsiin ja 112 000 muualle

Suomeen. Karjalasta evakuoitiin 430 000 ihmistä. Yhteensä 80 000 lasta lähetettiin turvaan Ruotsiin ja Tanskaan. ∙ 57,000 refugees from Finnish Lapland and 112,000 refugees from other parts of Finland flee to Sweden. 430,000 people are evacuated from Finnish Karelia. 80,000 children are sent to safety in Sweden and Denmark.

∙ Suomen neljä kuukautta

∙ Ensimmäinen kansainvälinen setlementtien

1926

rauhanpalkinnon toiminnastaan sodan tuhoamien kaupunkien jälleenrakentamisesta Euroopassa. Suomessa Rovaniemellä. ∙ The Nobel Peace Prize is awarded to the Quakers for their work in rebuilding European towns destroyed during the war. (In Finland, Lapland's Rovaniemi)

∙ A multicultural centre of the peace movement, the Viittakivi

∙ II maailmansota alkoi ja

∙ Kansainvälinen

kestävässä sisällissodassa kuolee 38 000 ihmistä. ∙ 38,000 people lose their lives in Finland's four-month-long civil war.

tapaaminen Toynbee Hallissa, Lontoossa. ∙ The first international meeting of settlement organisations is held at Toynbee Hall in London.

1922

1918

∙ Ruotsiin perustetaan ensimmäinen setlementti, Birka Gården.

∙ Birka Gården, Sweden's first settlement, is founded.

∙ Suomi myöntää

1918

äänioikeuden naisille ensimmäisenä maana Euroopassa. ∙ Finland becomes the first country in Europe to grant women the right to vote.

1912

∙ Sigfrid Sirenius perustaa Suomen Setlementtiliiton. ∙ Sigfrid Serenius founds the Finnish Federation

∙ Lontooseen perustetaan ensimmäinen

>

2018

of Settlement Houses.

setlementti, Toynbee Hall. 1880- ja 1890-luvuilla toimintaan tutustui myös suomalaisia sosiaalityön pioneereja, kuten Alli Trygg ja Sigfrid Sirenius. ∙ Toynbee Hall, the first settlement, is established in London. Finnish pioneers in social work, including Alli Trygg and Sigfrid Sirenius, become familiar with settlement operations in the 1880s and 1890s.

∙ New Yorkiin perustetaan Yhdysvaltojen ensimmäinen setlementti, nykyisin University Settlement. ∙ The first settlement in the United States, now known as the University Settlement, is founded.

1884

1886

∙ Hanna Rothman perustaa Helsingin Sörnäisiin englantilaisen setlementtiidean mukaisen lastentarhan. ∙ A kindergarten following the example set by settlements in England is established in the Helsinki district of Sörnäinen by Hanna Rothman.

1888

∙ Alli Trygg perustaa setlementti-idean mukaisen Kansankodin Helsingin Kallioon. Hän toimi myös naisasialiikkeen aktiivina. ∙ Using settlement concepts, Alli Trygg founds Kansankoti (lit. Folk House) in the Helsinki district of Kallio.

1906

1890

s e t l e m e n t t i 1 0 0

51


Setlementtiteesit

∙ Rohkeus kokea elämä kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan ∙ Rohkeus kohdata ja luottaa ihmiseen ∙ Rohkeus ylittää erilaiset raja-aidat ∙ Rohkeus antaa ääni heille,

joita kukaan ei kuule ∙ Rohkeus löytää ne, joita kukaan ei näe ∙ Rohkeus puolustaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta ∙ Rohkeus vaatia yhdenvertaisuutta ∙ Rohkeus oppia uutta koko ikänsä ∙ Rohkeus vaatia muutosta

S ETTLEME N T C ORE VALUE S

∙ Courage to experience life in all its brutality and beauty ∙ Courage to meet and trust one another ∙ Courage to overcome every obstacle ∙ Courage to give a voice to those no-one hears ∙ Courage to seek out people who nobody sees ∙ Courage to defend social justice ∙ Courage to demand equality ∙ Courage to engage in lifelong learning ∙ Courage to demand change

52

s e t l e m e n t t i 1 0 0

Setlementti100-juhlalehti  
Setlementti100-juhlalehti  
Advertisement