Issuu on Google+

Antero Rouvinen

ERÄVAELLUSKISAT KIILOPÄÄLLÄ 1970


Antero Rouvinen

ERÄVAELLUSKISAT KIILOPÄÄLLÄ 1970


SISÄLTÖ

ALUKSI ........................................................................ 7

ERÄTAITOKILPAILUJEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS .......................................................... 9

ERÄTAITOKISA SAARISELÄN MAASTOSSA ..... 11

ENSIMMÄINEN KILPAILUPÄIVÄ TORSTAI SUOMUN RUOKTU .................................................. 14

TOINEN KILPAILUPÄIVÄ PERJANTAI RAAPPANAN KÄMPÄLTÄ TAHVON TUVALLE.... 16

KOLMAS KILPAILUPÄIVÄ LAUANTAI MUORRAVAARAKALTA SUOMUN VARTEEN........ 22

NELJÄS KILPAILUPÄIVÄ SUNNUNTAI PIKATAIVAL SUOMULTA KIILOPÄÄLLE ...............24

LOPUKSI ...................................................................... 27

SANOJEN SELITYKSIÄ ............................................ 29

Kiireesti Kiilopäälle ......................................... 11

Onnettomuus ...................................................... 17


7

ALUKSI

Kevättalvella 1970 huomasimme Suunnistaja-lehdessä Suomen Ladun ilmoituksen erävaelluskilpailusta syksyllä 1970. Välittömästi minä, Antero otin yhteyttä suunnistajakaveriini. Tovin keskusteltuamme päätimme osallistua kisoihin. Sen jälkeen alkoi valmistautuminen. Kisat tulisivat olemaan Saariselän tunurimaastossa. Eli vaikea maasto eikä matka siellä ollut vähäinen, 150 km. Ja välillä oli rasteja, joilla kyseltiin erä- ja ensiaputaitoja, kasvituntemusta ja niin edelleen. Oli talvi kun aloimme valmistautumisen. Se oli tietojen kartuttamista, kestokyvyn vahvistamista, yöpymistä laavulla, totuttautumista eräoloihin, Säätila vaihteli pakkasesta räntäsateeseen, auringonpaisteesta vesisateeseen. Onneksi olimme luonnossa viihtyviä. Toinen meistä sanoikin olevansa “metsässä syntynyt”. Ja aktiivisuunnistajina maastokokemusta oli molemmilla. Seuraava teksti on kuvaus ensimmäisestä erävaelluskisastamme, jossa tapahtui paljon ennalta-arvaamatonta. Siksi seuraavat sanat ovat kovan kokemuksen opettamia. Eräretkeilijän pitäisi asettaa turvallisuus etusijalle. Kuka tahansa meistä voi joutua ennalta arvaamattomaan vaaratilanteeseen. Pitäisi pyrkiä toimimaan oikein vaarojen ja onnettomuuksien välttämiseksi. Jos kuitenkin tapahtuu jotain ennalta-arvaamatonta, on pyrittävä tekemään nopea arvio tilanteesta. Erämaan kanssa leikkiminen voi olla kohtalokasta, oli mikä vuodenaika tahansa. Erävaeltajan tulisi pystyä minimoimaan fyysiset ja psyykkiset tapahtumat sekä välttämään hengenvaarallisia ja uhkarohkeita tekoja. Eräretkeilijäksi voi tulla vain vuosien myötä, tai oikeastaan monien retkien kautta. Kokemus on nimittäin paras opettajamme. Hupimielessä ei kannata metsään lähteä, ei etenkään talvella avopäin paitahihasillaan moottorikelkalla. Siinä voi käydä hullusti. Kaikessa pitää olla tavoite, niin


8

retkeilyssä kuin koko elämässä. Tavoitteisiin pyrkiminen voi merkitä tuskaa, hikeä ja kyyneleitä. Mutta kun tavoitteeseen on päästy, antaa se hyvän onnistumisen tunteen. Lopuksi haluamme antaa kiitoksen edesmenneelle Jonne Saastamoiselle, joka Suomen Ladun edusmiehenä mahdollisti tällaisen eräkisakokemuksen Vaikka taival oli rankka ja joskus tuskaa täynnä, silti olimme onnellisia maaliin päästyämme. Samoin kiitoksen ansaitsee Oiva Pirttilä, joka muokkasi retkiaineistomme julkaisukelpoiseen asuun.

Sodankylässä maaliskuulla 2010

Antero Rouvinen

Seppo Tiusanen


9

ERÄTAITOKILPAILUJEN SUUNNITTELU

JA TOTEUTUS

Tämä vuoden 1970 erätaitokilpailu oli Suomen Ladun ensimmäinen tämän lajin yritys. Tarkoitus oli suunnitella “kovakuntoisten vaeltajien huippukuntotapahtuma”. Tapahtumapaikaksi suunniteltiin Saariselkää. Se oli suunnittelijoitten mielestä tarpeeksi laaja ja vaikeusasteeltaan aika vaativa alue.

Suunnittelu aloitettiin vuoden 1970 alussa. Koska kisa oli suunnistukseen perustuva rasteineen kaikkineen, kerättiin asiantuntijat kokoon suunnittelemaan yksityiskohtia. Kilparatojen suunnittelu uskottiin Jukka Vesalle. Kilpailujen johtajana oli Jorma Pölönen. Toimikunta suunnitteli kilpailujen säännöt ja rastitehtävät. Rastit jaettiin miehitettyihin ja miehittämättömiin eli paperirasteihin. Sitten itse paikan päälle, Saariselälle lähtivät maastotöihin Jukka Vesa, Raimo Juntunen ja Seppo Juurikkala.


10

Toimistotöitä teki Suomen Ladun henkilökunta. Kun kaikki oli suurin piirtein reilassa., pantiin Suomen Ladun jäsenlehteen kutsu tulla kilpailemaan Saariselälle. Sen mukaan kilpailu järjestetään syyskuun lopulla ( 20-23.9.1970). Kilpailukeskus on Kiilopään erä- ja koulutuskeskuksessa. Kilpailuparit ovat mies- nais- ja sekapareja. Muutama sekapatio oli mukana. Ja kun maasto on laaja, niin samalainen on myös rataverkosto (150 km). Sitten rastitehtävien pääaiheet ilmoitettiin etukäteen. Lopuksi järjestelykulujen peittämiseksi peritään pieni osallistujamaksu ( 30 mk./ henkilö). Ilmottautuneita oli 22 partiota. Ja 15 lupasi varmasti tulla. Lopulta lähtöviivalle ilmaantui 11 partiota. He selvisivät myös taipaleeltaan maaliin saakka.

Yksitoista partiota on lähdössä 150 km:n erävaellustaipaleelle. Kaikki ovat intoa täynnä.


11

ERÄVAELLUSKISA SAARISELÄN MAASTOSSA

20.-23.9.1970

Tämä on kahden miehen vaellustarina ensimmäisissä erävaelluskisoissa. Kertojana tässä on Antero Rouvinen. Ja toisena osapuolena Seppo Tiusanen. Erävaelluksen alueena on koko Saaariselän tunturialue. Lähtönä ja maalina toimi Kiilopään retkeilykeskus Kiireesti Kiilopäälle Lähtö Sodankylästä autolla klo klo 6.00. Näin oli sovittu. Mut ta auto hajosi noin 10 km:n päässä lähdöstä. Avuksi saatiin taksi Sattasesta. Se hinasi auton takaisin Sodankylään. Korjaa molla auto korjattiin. Kiirettä piti, sillä linja-autolla kisaan ei millään ehtisi. Siksi korjatul la autolla piti ajaa Kiilopäälle melkoista vauhtia. Kiilopään eräkeskukseen (kuva ohessa) olivat jo kilpailuparit saapu neet. Riensimme kilpailukans liaan hakemaan kilpailuohjeita. Satulareput oli jo aiemmin pakattu aivan täyteen erävarus teita ja muonaa sekä tässä kil pailussa tarvittavat varusteet. Ladun ensimmäiset eräkilpailut olivat aika vaativat. Ilmeisesti vaellusmatka ja maaston vaikeus pelotti etenkin ensikertalaisia. Kuulimme, että 22 pariota oli ilmoittautunut ja 15 varmisti aikomuksensa ja vain 11 oli maaliviivalla.


12

Jo silmäys kilpailurataan pelotti ensikertalaisia. Miltei 4-tien laidasta lähdettävä liikkeelle. Ja melkein Venäjän rajalle saakka on vaellettava rastilta toiselle. Koko reitin pituus oli 150 km. Sisältäen pikataipaleen, jossa piti pitää kiirettä ja välillä etsiä rastit.


13

Saarisel채n er채maa-aluetta

Reitti채 suunnitellaan


14

ENSIMMÄINEN KILPAILUPÄIVÄ

TORSTAI, SUOMUN RUOKTU

Muistan hyvin kilpailun lähdön Kiilopäällä. Kaikki olivat intoa täynnä, Siinä lähdössä me Sepon kanssa päätimme kulkea omia polkuja rastilta toiselle. Niin lähdimme S u o m u n ruoktua kohti. Siellä ensimmäisellä rastilla kysyttiin ensiaputietoja ja taitoja testattiin käytännössä. – Tämä ikäänkuin ennakoi tulevia tapahtumia. Mutta onneksi siitä, mitä tulisimme kokemaan, emme tienneet vielä mitään. Sitten matka jatkui kohti L u i r o j ä r v e ä. Siellä oli tarkoitus yöpyä. Pitkä ja vaativa taival. Välillä piti sentään panna murua rinnan alle ja samalla keventää reppua. Akkalampi oli ensimmäinen pysähdyspaikka. Tulet tehtiin ja reput avattiin. Perunamuusia tehtiin ja lihapullat lämmitettiin. Lisäksi tietysti leipää ja sen päälle lisukkeita. Kyllä pitäisi jaksaa. Ja sitten kenkää toisen eteen. Matka oli pitkä eikä ollut aikaa lorvailla, etenkään näin syksyllä. Yö tulee yllättävän aikaisin. Taival jatkui kohti Tuisku-nimisiä paikkoja ja Ampupäätä.Vaselmapäitten välistä Luiron tammelle. Ja kohta olimme Luiron leirintäalueella, jossa oli useampia majoituspaikkoja. Ilta oli jo tulossa mutta ei vielä pimeää. Kun kakkosrasti avautuisi vasta aamulla klo 6.00, oli syytä nukkua kunnon unet. Ei muuta kuin loude pystyyn Raappanan kämpän tuntumaan ja sen eteen juurakkotulet. Oli iltapalan aika. Niiden laitto sujui tuttuun tapaan. Vaellus oli nostanut hien pintaan ja erämaan kulkuneuvot, jalat olivat huollon tarpeessa. Olen joka käänteessä korostanut jalkojen hoitoa eräretkillä. Jalat ja etenkin varpaiden välit tulee pestä. Jos on syntynyt rakkoja, ne on hoidettava. Kun iltapala oli syöty ja hiki pesty pois sekä hoidettu jalat, oli yöpuku pantava päälle. – No, ei sentään ! Erämaassa ei vietetä kotielämää. Makuualusta alle ja korkeintaan kengät jalasta ja sitten makuupussiin. Tervastuli loimotti ja lämmitti. Tähdet tuikkivat taivaalla. Ruijantulet eivät ole vielä syttyneet. Mutta mukavasti raukaisi. Haukotellen kerratiin päivän tapahtumat. Sitten silmät alkoivat luppasta ja kohta toinen liukui unten maille. Ja kohta toinenkin varmaan alkoi kuorsata.


15

Vanha Suomun ruoktu iltahämärissä, yöpuulle valmistatutumisen aikaan. Valokuva Teeriahon kirjasta 2009. Kuvan ottanut Matti Rekola.


16

TOINEN KILPAILUPÄIVÄ PERJANTAI.

RAAPPANAN KÄMPÄLTÄ TAHVON TUVALLE

Kun illalla saavuimme Raappanan KÄMPÄLLE, ei se aamulla kämpältä näyttänyt. Pikemminkin se oli kammin näköinen. Ensikertalainen olisi ohi kulkenut ja etsinyt kämppää muualta. Sodankylän nimismies Aaro Raappana oli samoilija-tyyppinen. Ja rakensi tukikohdaksi Luirojärven rantaan omanlaisensa kämpän kesällä 1948. Kuvasta näkee, että kammissa on ilmeisesti tulisija (lapintakka ?), koska katolla on savutorvi. Savupellit ovat ilmestyneet Lappiin vasta 1800-luvulla, koska Pielpajärven pappilassakaan Inarissa ei niitä ollut. Piipun nokkaan pantiin lämmityksen jälkeen heinätukko kesällä ja talvella vaateriepu.


17

Aamulla varhain oli aamusaikan vuoro ja aamupala. Kuvasta näkee kaiken eräretkeilijälle tarpeellisen, tulet, nokipanun, laavun tai louteen ja juomiseen ja syömiseen tarpeelliset välineet. Leiri purettiin, rastilla käytiin ja matka jatkui. Tavoitteena oli Tahvon tupa. Se oli Savukosken kunnan puolella lähellä Venäjän rajaa. Jaurijoen varrella, siinä missä Tyyrioja laskee Jaurijokeen.

Onnettomuus

Raappanan kämpältä saatujen lappujen mukaan meiltä kysyttäisiin Lapin tuntemusta, poronhoito- ja erätietoutta. Kärppäjärvellä meillä oli tarkoitus pitää ruokailutauko. Mutta kun ei tuntunut olevan kovin nälkä, päätettiin jatkaa H a n g a s o j a n kammille, jonka lähellä oli oja. Siellä se sattui, ennalta arvaamatta. Vahinko ei tosiaan tule kello kaulassa vaan yht`äkkiä, arvaamatta. Se koettiin tällä ruokailupaikalla.Ennalta olimme sopineet työnjaon siten, että Seppo hakee pakilla keittoveden ja minä hae polttopuut ja teen tulet. Ajattelin, että juurakko on tervainen ja palaa hyvin. Sitä lähdin kirveen kanssa hakemaan. Eikä kauas tarvinnut mennäkään. Mukavasti siinä juurakon palat kirveen avustamana irtosivat. Vielä yksi isku pystyssä sojottavaan juureen. Se katkesi helposti. Mutta kai liian helposti, koska kirves lipsahti sääreen ja luuhun asti. Jalassa olisi pitänyt olla metsurin saapas, jotta näin ei olisi käynyt.


18 Kumikenkä vain. Sitähän kirves leikka kuin veitsi voita. Verta alkoi vuotaa solkenaan. Ensi reaktioni oli hätä. Kaukana korvessa ollaan ja ammottava haava jalassa. Miten tästä selvitään? Epätoivo iski päälle. Ja mielessä kävi keskeyttämisen ajatuskin. Ja itsesyytökset. – Oliko liikaa kilpailukiirettä? Miten saatoin olla niin varomaton? No, keräsin juurakon kappaleet. Klinkkasin nuotiopaikalle ja tein tulet. Klinkkasin hakemaan myös keitintankoa. Samaan aikaan Seppo tuli vettä hakemasta. Ja totesi saman tien karmean tilanteen. Selittelyjä ei tarvittu. Ensiapukurssin käyneinä oli pantava töpinäksi. Vedin saappaan jalasta. Siinä oli melkoisesti verta. Ensiaputarpeet äkkiä repusta ja haavaa putsaamaan ja sitomaan. Sitaisin ideaalisiteen niin tiukalle kuin mahdollista. Mutta pohjelihakselle piti jättää pieni jousto, että veri kiertäisi. jal- katerään. Sitten murkinoimaan. Siinä syödessä ja jalkaa jomottaessa tuli jällen mieleen, että pitäisikö keskeyttää. Siinä mietteisiin vaipu- neena Seppo tokaisi ykskantaan:” Perkele, älä edes mieti keskeyttämistä. Minä lyön sinulta pään pois, jos sen päätöksen teet.” – Se oli ronskisti ja kohtikäyvästi sanottu. Siitä tuli keskeyttämisajatukselle piste. Päätettiin jatkaa niin kauas kuin oli mahdollista. Nesteen ja vitamiinien nauttiminen minun oli aloitettava välittömästi. Ja suunniteltava kulke minen niin, että on vältettävä jyrkkiä nousuja. Hieman aristellen lähdin taivaltamaan kohti Tahvon tupaa. Mutta sitten jalka tuntui turtuvan ja matka jatkui reip paammin. Kopsuslauttavaaran ja Ki rakkavaaran välistä lakeuduimme Kirvesvarsiojan rantaan. Taival oli vaikea, mutta siitä selvittiin. Viima vaaran ja Karhuvaaran etelälaidalla oli runsaasti karhun jätöksiä. Karhun pennut olivat kiipeilleet puissa. Mutta mitään ääniä ei kuulunut. Emmekä törmänneet karhuemoon pentuinen. Kohtalokas kirves normaa lissa käytössä. – Viereinen kuva


19 Jaurujokisuistossa oli poroaita. Sitä seuraten pääsimme S i u l a n r u o k t u l l e. Ja sieltä oli lyhyt matka T a h v o n tuvalle.

Tahvon tuvalla (kuva yllä) odotti yllätys. Rastihenkilöstö oli lämmittänyt saunan. Tosin rasti avautui vasta illalla ( klo 19.00). No, sehän sopii. Kolmelta saunaan ja seitsemältä rastille. Ensin saunaan. Siinä riisuessa totesin, että saapas oli verinen. Samoin alushousut. Housut poltin nuotiossa.Se oli helpompi kuin pesu. Surfiakaan ei ollut mukana. Kumisaapasta en viitsinyt polttaa, kun mukaan ei tullut varasaappaita. Sen pesin joessa. Saunassa saapas kuivui. Ennen saunaa jalkaan piti panna sideharsoa, laastaria ja muovikelmu päälle. Sitten saunaan. Ja sieltä Tyyriojaan (kuvassa edessä) uimaan tai kastelemaan. Uimaan tuskin pystyi ojan vähävetisyyden vuoksi. Mutta vesi oli kirkasta ja kylmää. Kastella siinä voi itsensä. Huomasin, että kipeästä jalasta ei vuoda niin paljon verta, joten tukeva side oli paikallaan. Tarkka suunta oli otettava päivänvalossa, koska päätimme suunnistaa pimeässä V o n g o i v a n kammille yöksi. Otsalamppua meillä ei ollut mukana. Mutta oli jännää kulkea iltahämärässä eteenpäin. Varmaan yö olisi pitkällä ennenkuin olisimme perillä.


20

Siulan ruoktun kohdalla ihokarvat ja hiukset nousivat pystyyn. Eteläsuunnasta kuului selkäpiitä karmiva vihellys ja karjahtelua välillä. Miten jalkavaivaisen suu nyt pannaan, ehdin ajatella. Pakoon on paha klinkata. Karhu saavuttaisi varmasti. Ja repisi päänahan silmille. Sitten keksin vanhan niksin, jonka jokainen partiolainenkin osaa. Sormi suuhun ja sitten pystyyn. Sormi kertoo tuulenhengen suunnan. Onneksi ollaan tuulen alapuolella. Ei hätää. Huojentuneena voimme jatkaa matkaa. Taivas oli pilvessä ja ympärillä synkkä mäntymetsä. Toivottavasti emme törmää karhuun tai susilaumaan. Päättäväisesti on painuttava kompassineulan suuntaan. Onneksi silmä tottuu yön vähäiseenkin valoon. Ja korva kuulee pienenkin risahduksen. Koetamme edetä Vongoivanojan ylähaaraa. Sieltä pitäisi löytyä kammi, seuraava yösijamme. Ja löytyihän se. Kun oli jo pimeys peittänyt maan, emme ehtineet havainnoida majamme kuntoa. Lisäksi olimme jo niin rättiväsyneitä, että iltapalan jälkeen kömmimme makuupusseihimme nukkumaan

Aamulla heräsimme siihen, että ylhäältä tippui vettä kasvoille. Aamuyöllä oli alkanut sataa runsaasti. Ja lähempi yömajan tarkastelu paljasti sen hataraksi, etenkin katon osalta. Katto oli hatara kuin harakanpesä. Kuvassa toinen meistä haistelee aamuilmaa.


21 Kun kilpailusta on kysymys, täytyi ennakoida tulevat tilanteet etukäteen. Suunnittelimme. että kaikki aamutoimet suoritetaan vasta Muorravaarakan ruoktulla, koska nelosrasti avautuisi vasta iltapäivällä (klo 15.00). Rasti sijaitsi Muorravaraakkajoen ja Suomujoen risteyksessä. muutama kilometri alavirtaan. Matkareittikin suunniteltiin valmiiksi. Eli Muorravarakkajoen Akahärkäkuruun ja siitä joen rantaa Muorravaarakan ruoktulle. Ja siitä edelleen rastille saakka

Tässä ollaan lähdössä kohti Muorravaarakkaa.


22

KOLMAS KILPAILUPÄIVÄ LAUANTAI

MUORRAVAARAKALTA SUOMUJOEN VARTEEN

Aluksi retkisuunnitelman toteutus käytännössä. Hieman ennen viittä aamulla lähdimme Vongoivan kammilta. Suunnistimme Sihverinlaen pohjoispuolelta kohti länttä Anterin latvoille. Sieltä pitäisi löytyä saksalaisten aikoinaan rakentama tie, jota pitkin kuljimme noin kilometrin. Sitten Anteripään ja Keinopään välistä Akanhärkäkuruun. Sieltä löytyy näin syksyllä mahtava vesiputous. Sitä emme joutaneet ihailemaan vaan sieltä rinnettä alas Muorravarakkajoen rantaan. Joen solinaa seuraten saavuimme ruoktulle, jossa vasta syötiin aamupala ja juotiin kahvit päälle.

Oheisessa kuvassa Muorravaarakan ruoktu. Tämä oli kilpailuparille aamupalan paikka. Joki virtasi ruoktun edestä, joten siellä voi karistaa yön unet silmistä, ellei ne ole jo karisseet. Päivä oli nimittäin sateinen. Kivet liukkaita ja vaeltaminen vaikeaa. Kipeä jalka tahtoi liukastella kivisessä maastossa. Mutta etukäteen jännitti ja pelotti se, miten selvitä kipeällä jalalla pikataipaleesta. Olisi masentavaa, jos pitäisi kutsua paarinkantajat avuksi. Aslak ei vielä silloin lentänyt.


23

Seuraava etappi oli joenylitysrasti Suomujokivarressa.. Virkistyneinä kuljimme reippaasti joenrantaa kohti pohjoista. Yllättäen alkoi kuulua ihmisääniä Harrijoen ja Muorravaarakkajoen risteyksestä.– Varmaan erävaeltajia. Me teimme heti päätöksen kahlata joen yli ja sitten kilpailijoitten ohi. Ja kun ääniä ei enää kuulunut, päätimme palat entiselle reitille. Mutta syystulvan aikaan ei joki ollut niin vain ylitettävissä. Jalat siinä kastuivat. Eikä ääntelijöistäkään päästy eroon. Tuttujahan ne olivat, Yrjö Suuniitty ja Pentti Luostarinen. Hetken siinä peräkanaa kävellessämme ja jutustellessamme matka eteni ja aika kului. Kello oli kohta kolme itapäivällä. Annettiin poikien tallustella valmista polkua. Me oikaisimme Jyrkkävaaran länsipuolelta ja Pahtavaaran itäpuolelta olevasta kurusta joenylitysrastille. Siellä piti tehdä maapuista lautta köysiä apuna käyttäen. Erätaitoisina konkareina meillä oli hommat hanskassa. Sahanterä vyöstä ja sille ohuesta koivusta kaari. Maapuut sopivankokoisiksi. Kohta oli lautta valmiina Suomujoen rannassa. Lautan teosta sai pisteitä. Sensijaan kötöksestä ei olisi tullut pisteitä. Eikä sellaisella olisi kannattanut mennä vesille. Perskarvat siinä olisivat kastuneet. Joki oli näin syystulvan aikaan vuolas. Se piti ylittää suoraan vastarannalle. Ohjekepit olivat molemmin puolin rantaa. Aloittelijalle tilanne oli vaikea. Mutta meille konkareille se oli helppo nakki. Sauvoimilla raavaat miehet pitivät lautan menosuunnassa. Ja yli päästiin. Ja pisteitä tuli, että ropisi. Sitten oli vuorossa yöpaikan valinta, sillä päivä oli jo pitkälle kulunut. Louteen paikan valinnastakin sai pisteitä. Tärkein tehtävä oli valmistautua huomista pikataivalta varten. Se oli pitkä ja vaativa. Olin sen kanssa paininut jo etukäteen, miten selvitä siitä ? Sepon tehtävänä oli kerätä puolukoita, jotka keitettäisiin vitamiinitarpeen tyydyttämiseksi ja matkaevääksi pahimpaan nälkään ennen maalia. Pikataipaleella ei ollut aikaa tehdä tulet ja kahvistella sekä syödä eväitään. Oli riennettävä pää kolmantena jalkana kohti maalia. Jo nyt oli tankattava huomista varten. Minä valmistelin leiriä yökuntoon. Jalkavammaa ei saanut rasittaa kohtuuttomasti. Ja tietysti jännitti, miten selviäisin.


24

NELJÄS KILPAILUPÄIVÄ SUNNUNTAI

PIKATAIVAL SUOMUJOELTA KIILOPÄÄLLE

Sepon viime hömpsyt mukista aamulla ennen pikataipaleen alkua. Pikataipaleelle lähtö tapahtui saapumisjärjestyksessä. Varttitunnin välein saivat partiot lähteä matkalle ja etsimään pikataipaleen rasteja. Rastit piti merkitä jo ennen lähtöä karttaan. Ensimmäiset lähtivät liikkeelle aamulla (klo 6.00). Onni ja onnettomuus oli, että meidän piti lähteä ensimmäisenä liikkeelle. Tavallaan jäniksenä, jota Ivalon Ladun edustajat, rajamiehet yrittivät saavuttaa ja mennä ohi. Edessä oli 50 km:n taival. Oli nousua ja laskua, rastien etsimistä pensastiheiköstä ja hernerokkasumussa tunturien laelta. Matkaan lähtö hirvitti. Mutta yritettävä oli. Etenemistekniikka oli ns. lapinmiehen ravi, pari juoksuaskelta ja sitten loikka. Näin etenimme. Heti alkutaipaleella, Ahvenselän maastossa vastaan juoksi ilmielävä ahma. Se ei edennyt lapinmiehen tavoin vaan niinkuin koira. Tassu nousi kevyesti ja taival taittui. Ahman näkeminen oli elämys. Maastossa on muitakin juoksijoita kuin vain kilpailijat.


25

Saariselän tunturimaisema on suurpiirteinen Ensimmäinen pikataivalrasti löytyi Suomujokivarresta tiheikön keskeltä. – Aika häijy paikka rastipaikaksi. Kun siitä oli selvitty, piti nousta tunturiin. Siellä oli murkua, oikein paksua ja jäistä vettä vihmoi. Ja taas rastin etsintää. Ja löytyihän se. Merkeistä päätellen olimme johdossa. Rajamiehiä ei näkynyt eikä kuulunut. Sumuinen tunturi oli nimeltään L a n k o p ä ä . yleensä tunturimaastossa ei ole polkuja eikä tienviittoja paitsi matkailukeskuksissa. Kompassi on ainut “tienviitta” sumussa ja sateessa. Sen mukaan oli kuljettava. R a u t u p ä ä oli seuraava tavoite. Eli ei kuin alas ja taas ylös rinnettä pitkin. Siinä ponnistellessa nenä alkoi vuotaa verta. Ja kun sitä nenästä tulee, sitä tulee solkenaan. Ei auta muu kuin panna paperinenäliinatukko nenään. Ja sitten matkaan, kohti seuraavaa pikataivalrastia, joka pitäisi olla H i r- v a s p ä ä n lähellä olevan lammin rannassa. Kaikki tietävät, että jos vuotokohta ei pääse hyytymään, veri valuu suuhun. Ja se on syljettävä pois. Siinä ryyhällyksessä ja nollakelissä sylkeminen on sitä ja tätä. Sylki jää rintamuksiin ja naamalle joka paikkaan. Pian on vankilasta karanneen rosvon näköinen. Mutta onneksi ei tullut peiliä mukaan. Seuraava rasti odotti ja perässäjuoksijat olivat kintereillä. – Eiku vauhtia lisää ! Mutta silloin nenän toinenkin sierain alkoi vuotaa verta. Siihenkin piti ruveta asettamaan tukkoa. Sitä asetellessani huusin Sepolle: “Vauhtia vain!


26 Ei anneta periksi ! Jätkät ovat kohta kintereillä.” – Ja niin jatkettiin. Seppo edellä ja minä perässä yritin klinkata niin joutuin kuin pystyin. Vaikka oli nollakeli ja räntää satoi, hiki virtasi ja paita kastui. Ja varmaan koko habitus oli veren peitossa. Mutta nyt ei olla mister- vaan erävaelluskisoissa. Tärkeintä on voitto, ei ulkonäkö. K i i l o p ä ä n huipulle on päästävä maksoi mitä maksoi. Siellä on viimeistä edellinen rasti. Onneksi sumu oli hälvennyt ja rasti löytyi helposti. Ja sitten viimeinen rasti. Se oli alarinteellä, Totem-rasti-nimeltään. Eikä jätkiä näkynyt vieläkään maastossa. Ilmeisesti siksi Seppo ehti huomauttaa: “ Pese nyt vähä naamaasi jossakin lätäkössä, että uskalletaan mennä ihmisten ilmoille!” – No, siinä minä lähimmässä lätäkössä pyyhin vähän ryysteitä pois naamalta ja rinnuksista. Sitten täyttä laukkaa alas maaliin. Seppo juoksi ja minä klinkkasin perässä niin nopeasti kuin kipeällä jalalla pääsin. Maalissa olin varmaan vieläkin hurjan näköinen, mutta ekana maalissa. Kahdeksan tuntia oli rynnistetty tuntureita ylös ja toisia alas. Loppuunajetun maku oli suussa ja koko kehossa. Kaikkeni olin antanaut. Onneksi lämmin sauna odotti. Pesu ja puhtaat vaatteet. Kakkosena tulivat pelätyt “jätkät” eli Ivalon Ladun edustajat. Mutta voitto oli meidän. Ja mikä oli parasta, tämä oli ensimmäinen voittomme erävaelluskisassa. Eräveikot ovat nyt maalissa. Toisella on naama ja koko habitus pestynä. On varmaan arvioinnin aika. Ja palkintojen jaon odotus.


27

LOPUKSI

Tarvittava joustavuus ja peräänantamaton sitkeys. Siinä ovat elementit, joilla elämässä voi saavuttaa hyvinkin paljon kohokohtia. Tämä sopii myös erätaitokisoihin. Turvallisuussyistä kisoissa kuljetaan pareittain, toisin kuin suunnistuksessa. Eräpartion toimissa vastuu jakautuu kummallekin partion jäsenelle. Samalla tarvitaan lojaalisuutta toista osapuolta kohtaan. Luottamusta siihen, että toinen hoitaa hommansa. Näin syntyy tiimi, jolla on tietty yhteishenki. Tapahtuuko näin, se riippuu paljon luonteista. Kaikki me olemme kokeneet, että jonkun kanssa “synkkaa” hyvin. Toisen kanssa ei ollenkaan. Tuskin kukaan lähtee erätaitokisoihin kaverin kanssa, joka aina on oppositiossa. Edellisessä tapauksessa puhutaan kemioitten toimisesta tai, että he ovat kuin yhdestä puusta tehtyjä. Salaisuudeksi jää, miksi on näin. Mutta jos on näin, vastoinkäymiset ja yhteiset kokemukset lujittavat yhtekuuluvuutta. Jos mennään taaksejääneeseen kisaan ja maaliin tulleisiin, niin sitten kun on käyty saunassa ja pantu puhtaat vaatteet päälle, saatu selville tulokset ja ansaitut pokaalit, huokui väsymyksestä huolimatta eräänlainen erähenkisyys. Rankka oli monen mielestä taival mutta maaliin oli päästy. Se oli jo monelle suuri voitto. Siksi monen mielessä kyti ajatus jo seuraavasta kisasta. Joku tiesi kertoa jo paikkakunnankin ja ajankohdan. Se lisäsi halua aloittaa valmistautuminen heti kun kotiin on päästy. Tilanne on vähän sama kuin maratonjuoksussa. Kummassakin on kyse kunnon säilyttämisestä. Eräällä tavalla vanhentumisen vastustamisesta. Ja tämä on hyvää vastustamista. Parempaa kuin löhöäminen kotisohvalla telkkaria katsoen. Rakot kantapäissä tai hiertymät olkapäissä tai venähdykset eivät ole mitään, jos mieli voipuneenakin on optimistinen.


28 Asenne kilpailuihin vaihteli voimakkaasti. Toiset ottivat sen rennosti. Sijoituksella ei ollut väliä, kunhan sai kokemuksia. Heillä oli huumori herkässä. He vitsailivat ja nauroivat kommelluksilleen. Toiset taas ottivat kisat tosissaan. Oli päästävä kymmenen parhaan joukkoon. Muuten ei kisoista ole kehumista. Mutta jos ei pääsekään kymmenen joukkoon vaikka kuinka yrittäisi, ei se elämää kaada. Tekee viisaasti, jos erittelee menestymättömyyden syitä. Se asettaa asiat järkevään tasoon. Mieli rauhoittuu. Eikä Ladunkaan tarkoitus ole ollut henki hieverissä rehkiminen vaan raikkaassa ulkoilmassa reippailu iloisella mielellä. Se se on eliksiiriä elämässä. Ja se pidentää ikääkin.


29

SANOJEN SELITYKSIÄ

Kun Lapissa ollaan, alueella, jossa saamelaisasutus on vaikuttanut vuosisatoja, on se jättänyt paikannimistöön ja elämään yleensä sanoja, jotka sääskiä huitovalle”etelän miehelle” ovat outoja. Mutta paikalliseen murteeseen ne ovat löytäneet tiensä. Sanat liittyvät kiinteästi luontoon, maastoon, ja sääilmiöihin. Ja toinen alue on elinkeino, jossa keskeisessä asemassa ovat olleet porot. Ei tämä samojen sanojen käyttö ole mitenkään ihmeellistä. Suomalaiset ja saamelaiset kuuluivat aikoinaan itämerensuomalaiseen kieliryhmään. Ja erikoista on, että saamelaiset tulivat Suomenniemelle ennen suomalaisia. Eli he kuuluvat maan alkuperäisväestöön. Antiikin aikoina suomalaisia ja saamelaisia ei erotettu toisistaan. Puhuttiin Ultima Thulen asukkaista, finneistä. Jäänteitä tästä löytyy Ruijasta. Siellä on alueen nimenä Finmark Saariselän tunturit, kankaat ja maastot ovat saaneet nimensä poromiesten kokemusten perusteella. Jos joku haluaa tutustua niihin tarkemmin, Yrjö Teeriahon kirja (Kulkijoiden vanhaa Saariselkää. Autiotupien kertomaa 2009) on siinä maniona apuna. No, tämän mainospätkän jälkeen voimme syventyä lappilaiseen sanakirjaan. Meille erävaeltajille tutuksi tuli sana r u o k t u . Se tarkoittaa majaa, kämppää. Ennen se kirjoitettiin erilleen pääsanasta kuten S u o m u n r u o k t u (= Suomun maja) Sitten eri tunturimuodoilla ovat omat sanansa.T s o h k a tarkoittaa terävähuippuista tunturia. Sellaisia löytyy Yliperältä. Tunturi, jonka päältä löytyy kesälläkin lunta on g a i s s a. Norjan puolella on gaissoja. V a r r e on tietysti vaara.


30 Eri puolilla Suomea vaara-sanalla on hieman eri merkitys kuin Lapissa. Saariselän tunturit ovat o a i v e j a, pyöreälakisia tuntureita. Muita maastonimikkeitä: P a h t a on varmaan kaikille tuttu, kallioseinämä. S k a i d i tarkoittaa maaselännettä. K u o l p u n a tarkoittaa tasaista kangasmaata. P a l a s on polku ja k e i n o on tie, reitti. Erävaellusreitillä oli eräs rasti, jota voidaan kutsua r o t o m a a k s i. Se tarkoittaa pensastiheikköä. Muistaakseni se oli Suomun varressa. Erävaeltajalla pitää olla jalassa p u k s u t ja n i e s t a a e v ä s k u r p a s s a..– Mitä se tarkoitta, jää arvoitukseksi. Samoin m u r k u. Sitä oli syksyllä tunturissa. Ihmiselosta puheenollen s i i d a on varmaan teille tuttu. Ja varmaan eräretkeilijöitten joukossa joku on g a l l e s . Mutta k o r v a t a a sivistynyt ihminen välttää. Mutta kisojen järjestäjiä voidaan m a i n o a, kehua. Saamelaiset ovat porokansaa. Siksi porokarjaan liittyy monia nimityksiä. P a i l a k k a on varmaan kaikille tuttu.. Monesti olemme kuulleet puhuttavan peltipailakasta. Pailakka on opettamaton poro. Sitä ei kannata panna pulkan eteen.Mutta t a a m o t u n kyllä, sillä se on opetettu. R u n o ei ole sepitetty runo vaan maho vaadin. Se ei tule tiineeksi. Eri porotyypeilläkin ovat omat nimensä. U r a k k a on toisella vuodella oleva urosporo. Vastaava naaras on v u o n n e l o.. Pieni kitukasvuinen poro on k i s u r a . Myös poron turkin väri antaa porolle nimen, esim. s u i v a k k o on harmaa poro . M u s t i k k i on mustaturkkinen poro. R u i j a n t u l e t on sanaseppä Samuli Paulaharjun keksimä vastine revontulille Jotakin naisten perässä juoksevaa miestä voitaisiin kutsua k u l v a k o k s i (= rykimän uuvuttama hirvas.) – Buorre Bäivi !


Erävaelluskisat Kiilopäällä 1970