Page 16

Kolumni

Puut eivät kuulu museoon

E

kunnostettiin pientä hirsirakennusta, ettei se olisi lahonnut pystyyn. Alimmat hirsikerrat vaihdettiin eli kengitettiin. Tämä täytyi tehdä jokaiselle talolle, uudestaan ja uudestaan. Museoväki turhautui hirsien mädäntyessä nopeammin kuin niitä ehdittiin vaihtamaan. Tällä kertaa päätettiin kuitenkin puuttua lahoamisen syihin eikä vain korjata seurauksia. Lähin puu kasvoi reilun metrin päässä seinästä ja metsä varjosti taloa aamusta iltaan. Aurinko ei kuivannut eikä tuuli puhaltanut nurkissa. Ei ihme, jos tuollaisella paikalla hirret mätänevät. Museo oli kuitenkin kaupungin maalla ja puiden kaatamiseen tarvittiin teknisen viraston suostumus. Pitkin hampain myönnettiin lupa kaataa enintään kymmenen puuta, etteivät kaupunkilaiset vain pahastu. Yksi kerrallaan puut kaadettiin ja niin isot kuin pienetkin kannot väännettiin pois. Kymmenennen rungon jälkeen tilanne näytti samalta kuin ennen töiden aloittamista. ”Ei tästä mitään tule”, amanuenssi parahti. Hakkuita päätettiin jatkaa salaa ja oman käden oikeudella. Kaadettujen puiden laskeminen lopetettiin, kun viideskymmenes oli nurin. Lopulta maisema saatiin sellaiseksi, että rakennus ei ollut jatkuvasti varjossa. Kaupunginmiehetkin kiittelivät, miten kiva näkymä saatiin aikaiseksi pari puuta kaatamalla. Ulkomuseoiden metsittyminen on meidän aikamme vitsaR Ä ÄSSÄ ULKOMUSEOSSA

us. Betoniviidakossa varttuvat suomalaiset rakastavat nostalgisesti jokaista kasvavaa puuta, ja varsinkin julkisilla paikoilla niiden kaataminen rinnastetaan maanpetokseen. Ihmiset tuntuvat uskovan, että entisajan ihmiset elivät tiheissä metsissä, ja tätä vaikutelmaa myös ulkomuseoiden toivotaan heijastelevan. Zachris Topeliuksen vuonna 1853 sanoittamassa Kesäpäivä Kangasalla -laulussa kuvaillaan Haralanharjulta aukeavaa järvimaisemaa. Tänä päivänä laulun järvet eivät näy edes kiikarilla: puita on ihan liikaa. Vain sata vuotta vanhoissa maisemavalokuvissa voi vielä aistia kadonneen avaruuden, kun puita ei kasva pihoilla, ojissa tai pientareilla. Ennen poltto- ja tarvepuut jouduttiin hakemaan kaukaa, koska talojen seinustoiltahan ne olisi ensimmäisenä otettu. Köyhempi kansa keräsi hellapuut yhteismailta ja karja piti vesakot kurissa. Puiden juuria ei päästetty tukkimaan ojia tai imemään voimaa ryytimaasta. Lisäksi kaikkialla kiemurtelivat harmaantuvat aidat, joiden kunnostaminen nieli valtavasti puuta. Suomalaisten aidoista olisi 1800-luvun lopulla saatu viisi kierrosta maapallon ympäri. Ulkomuseoissa näkyy vain surkea häivähdys takavuosien aitaamisvelvollisuudesta: metri pistoaitaa siellä, toinen täällä. Museoväen pitäisi vain laittaa surutta sahat soimaan. Kaupunkilaisten sietäisi hakea lohtua villin luonnon kaipuuseensa oikeista metsistä eikä pusikoituneista ulkomuseoista. Kun puut olisi raivattu ja museoiden pihat alkaisivat etäisesti muistuttaa perinnemaisemaa, yleisö huomaisi ihan saman kuin teknisen viraston kaverit: puita ei kaipaa kukaan.

Kalle Kallio on Työväenmuseo Werstaan johtaja.

16

MUSEO 2/2016

Museo-lehti 2/2016  
Museo-lehti 2/2016  
Advertisement