Page 1

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 23

JOULUKUU 2017 – 6. VUOSIKERTA

Botnia-voittaja Minna Rytisalo

KIRJABLOGIT KRITIIKIN ASIALLA Mistä ideat kirjoittamiseen?

Maalauksia runoilijan siveltimestä

8,00€

1799 6761


Joulu, kirjallisuuden kuumin myyntisesonki, tekee tuloaan. Suomalaiset ostavat mielellään kirjalahjoja toisilleen ja mikäs sen mukavampi tapa viettää lomapäiviä kuin vasta-avattuun teokseen sukeltaminen. Mutta kuinka moni lapsi ja nuori raapustaa Korvatunturin toivelistaansa kirjan? Moniko heistä lukisi kirjan, vaikka sellaisen saisikin? Onko meille kasvamassa lukuhaluton sukupolvi? Kyllä: olemme kuulleet tämän saman huolen yhä uudelleen, ehkä kyllästymisen asti. Miksi sirotella vielä sytyttämättömien kirjarovioiden tuhkaa jo nyt? Eivätkö roviot ja supercellit päinvastoin osoita, että tarinat ja mielikuvitus elävät uutta kukoistuskautta? Nuorethan lukevat ja kirjoittavat enemmän kuin koskaan – eikö olisi aika jättää paperinmakuinen nostalgia ja herätä tähän päivään? Kyllä ja ei. On totta, että teksti ja kieli ovat enemmän osa elämäämme kuin koskaan aikaisemmin historiassa. Ne eivät ole kuolemassa. Ja niin kauan kuin kieltä käytetään, kirjallisuuskin sinnitellee hengissä. Kerrotaan jopa, että suurkaupunkien herraskoituneiden alueiden nuoret ovat löytämässä tuon kirjaksi kutsutun antiikkikuriositeetin uudestaan ja nostamassa sen pitkäsoittolevyjen ja joulupukinpartojen seuraan kulttuurisen pääoman merkiksi. Mutta kyse ei ole siitä, käytetäänkö kieltä – tai edes kirjallisuutta – vaan miten sitä käytetään. Kirjallisuuden lukemisessa on kyse pysähtymisestä, syventymisestä ja

Kuva: Kasimir Sandbacka

Kuriositeetti nimeltä kirja

Kuva: Ilpo Okkonen.

hetkellisestä siteiden katkaisemisesta ympäröivään maailmaan ja sen edellyttämään alituiseen kommunikaatioon. Lukeminen voi olla hupia, mutta ennen kaikkea se on mielen ja mielikuvituksen työtä: aivojen työstämistä uuteen tilaan. Pelit ja suoratoistopalvelut ahmaisevat yhä suuremman osan vapaa-ajastamme. Ne keräävät käyttäjistään jatkuvasti valtavan määrän dataa, jotta voisivat kehittyä yhä paremmiksi – ja addiktiivisemmiksi. Taitavasti rakennetut pelit ja draamasarjat annostelevat aivoillemme pieniä, suloisia palkintoja juuri sellaista tahtia, ettemme millään saa lopetetuksi. Tiedän itsekin, että joskus on paljon helpompi lysähtää sohvalle jännittävän, taita-

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Kasimir Sandbacka kasimir.sandbacka@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2017

2

STIIKNAFUULIA

vasti tehdyn ja valmiiksi pureskellun tarinan kuljetettavaksi kuin käydä kiinni haastavaan kirjaan, jonka tarjoamat palkinnot odottavat kaukana, ovat vaikeita ja moniselitteisiä, ja joiden saaminen edellyttää henkistä työskentelyä ja (se myönnettäköön) ajoittaista pitkäveteisyyden sietämistä. Jos lukeminen voi ammattilukijallekin olla joskus työlästä, miten opettaa se uudelle sukupolvelle, joka on tottunut saamaan palkintonsa – peukkunsa, sydämensä, jakonsa – nopeasti ja valmiiksi annosteltuna? Vastauksia tähän mietitään kuumeisesti muuallakin kuin tämän lehden sivuilla. Varmaa on ainakin, että mikäli haluamme kasvattaa uuden lukijoiden polven, lukemiselle ja kirjallisuudelle on annettava koulussa enemmän aikaa. Muuten kirjallisuudesta, tai ainakin kirjasta, voi todellakin tulla historiallinen kuriositeetti – artefakti ajasta, jolloin olimme itsenäisempiä, kärsivällisempiä ja paneutuvampia eikä persoonamme riippunut verkon ihmeellisten mutta ohuiden lankojen varassa. Jos ympäristössämme joulun aikaan pyörii lapsia ja nuoria, vihjatkaamme pukille, että konttiin voisi laittaa kirjan tai pari. Ennen kaikkea: kannustakaamme keskenkasvuisia lukemaan, keskustelkaamme heidän kanssaan kirjoista ja, niin kauan kuin he vielä ovat tarpeeksi pieniä, lukekaamme heille! Kasimir Sandbacka, päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)


Stiiknafuulia

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 23 JOULUKUU 2017 – 6. VUOSIKERTA

Kannen kuva: Marek Sabogal

Toista kertaa järjestetty Uusi kirjallisuusfestivaali laajeni kaksipäiväiseksi. Uutena ohjelmanumerona Valkean kesäkadulla pidetty pop-upkirjamessu. Lue reportaasi tapahtumasta s. 10! 4 Elämää tekstin kanssa

14 Hyvät, hyvät kirjablogit

7 Puheenjohtajan terveiset

16 Keskimaan kaameimmat kohmelot

8 Runoilijan työhuoneella maalataan

18 ”Mistä oikein saat ideasi?”

10 Uusi kirjallisuusfestivaali kaksipäiväisenä

20 Kekkonen ja muita kameleontteja

13 Kirja-arvostelu: Saarnoja Suur-Suomesta

22 Kiehtovia kuvia

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kaupunki tukee Oulun kirjailijaseura ry:n toimintaa. www.ouka.fi

25 Kirja-arvostelu: Satukuvittajan salat 26 Rosa Liksomin tähdittämä Naisten Pankin Lue naiselle ammatti - kiertue päättyi Ouluun 28 Vuoden 2017 uutuuskirjoja 31 Ilpo Koskela La Minan paikallinen TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 24 €/vuosi // Kestotilaus: 20 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 300 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi. Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran. TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

3


Minna Rytisalo Lempi Gummerus 2016

Minna Rytisalo haaveili omasta romaanista kaksikymment채 vuotta

Teksti: Kasimir Sandbacka Kuva: Marek Sabogal 4

STIIKNAFUULIA

El채m채채 tekstin kanssa


Toukokuussa 2015 Minna Rytisalo alkoi kirjoittaa romaania, josta tuli yksi kuluneen vuoden menestyneimmistä esikoisteoksista. Lempi on Lapin sodan aikaan sijoittuva traaginen rakkaustarina, jonka keskushenkilö, Lempi, on salaperäisesti kadonnut. Hänen elämästään lukija saa kuulla vain romaanin kolmen kertojan välityksellä – ja kertojilla on kohteestaan kovin erilaiset käsitykset. Lempin ilmestymisen jälkeinen vuosi on ollut Minna Rytisalolle ihana mutta rankka. – Oli mukavaa aloittaa jotain uutta keskiikäisenä, hän kertoo. – Olla noviisi jossakin. Kirjan markkinointiin liittyvät velvoitteet oli hoidettava äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan töiden ohessa, ja niihin liittyi paljon uutta prosessoitavaa. Etenkin kiinnostus kirjailijan henkilöön yllätti. Toimittajat ovat jopa halunneet tulla Rytisalon koululle tutustumaan, miten kirjailijan arki opettajantyössä sujuu. Tällä hetkellä Rytisalo on virkavapaalla, sillä hänelle myönnettiin kirjailija-apuraha. Kirjoittamisesta on tullut työtä. Lempiä hän kirjoitti vartin pätkissä töiden lomassa; kirjoittaminen oli lepoa arkisesta työstä. Apurahan myötä koti on muuttunut työpaikaksi. – Se on vaatinut aivojen naksauttamista erilaiseen moodiin, hän sanoo. Rytisalolta on kysytty usein, onko hänellä paineita esikoisteoksen menestyksen jälkeen. Hän myöntää, että asian aktiivinen ajatteleminen voi aiheuttaa paineita. Kirjoittaminen on kuitenkin helppoa silloin kun keskittyy tekstiin ja uskoo sen kehittyvän omaan tahtiinsa. – Prosessiin on pakko luottaa. Opettajan työkokemuksesta on ollut kirjoittamisessa hyötyä. Tekstin kanssa työskentely on tuttua: äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja saattaa vuodessa lukea ja korjata 1 500 tekstiä. Opettaja ymmärtää myös tekstin työstämisen tärkeyden. Ensimmäinen versio on harvoin hyvä. Valmis Lempi on noin kahdestoista versio tekstistä. – Jokainen välimerkki on tarkkaan mietitty.

Kertojien trikolori Lempin kirjoittamisessa Rytisalolla oli selkeät tavoitteet. Hän halusi kirjoittaa romaanin kertojille omat äänet, sillä usein monia kertojanäkökulmia hyödyntävissä teoksissa tuntuu puhuvan vain yksi ja sama

ääni. Hän päätti, että yksi kertojista puhuisi lyyriseen ja polveilevaan tyyliin, toinen kiihkein, lyhyin virkkein ja kolmas yleiskielisesti ja toteavasti. Hän ei myöskään halunnut vuorotella kertojien välillä, vaan maalata tarinan peräkkäin kolmella värillä – hän kutsuu rakennetta trikoloriksi. Lempin sisko – nimeltään Sisko – puhuttelee poissa olevaa sisartaan: ”Ihmisillä on monenlaisia tapoja purkaa traumojaan. Vaikeiden asioiden sanoittaminen auttaa monia, siksi ihmiset pitävät päiväkirjaa, tai pitivät, entisaikaan. Minä en koskaan aiemmin halunnut, että mitään näistä jäisi kenenkään luettavaksi, mutta sinua olen kantanut aina mukanani, sinulle olen puhunut aina.”

Rytisalolta on kysytty usein, onko hänellä paineita esikoisteoksen menestyksen jälkeen. Hän myöntää, että asian aktiivinen ajatteleminen voi aiheuttaa paineita.

Sanotun ja sanomattoman, etäisyyden, ajan ja hiljaisuuden yli kurottuva jännite kuljettaa romaanin tarinaa. Kaiken keskiössä on Lempi, näkymätön massakeskipiste, jonka ympärillä muut kappaleet pyörivät. Minkälainen ihminen Lempi on, lukija kysyy. Missä hän on? Minkälainen suhde kertojilla on häneen? Ketä on uskominen? Rytisalo pyrki säilyttämään romaanin jännitteen alusta loppuun. Se vaatikin tarkkaa toimitustyötä ja vihjeiden sopivaa annostelua pitkin tarinaa, ettei lukija pääsisi liian helpolla. – Rakastan tarinoita, joiden lopussa täytyy palata alkuun. Lempissä kolme kertojaa rakentavat kuvaa teoksen poissa olevasta nimikkohenkilöstä, jota he puhuttelevat läpi kerronnan. Ei-läsnäolevan henkilön puhuttelu on

tehokas tyylikeino, mutta kertoo myös siitä, miten minuutemme yhtä aikaa rakentuu toisten silmissä ja on niiltä piilossa. Lukijan on muodostettava kertojien näkemyksistä oma synteesinsä Lempistä, ja hänen Lempinsä on erilainen kuin muiden. Rytisalolla on varma käsitys kirjoittamisensa estetiikasta. Hän kutsuu sitä ”omaksi äänekseen”, joka ilmenee tekstin rytmissä. Joskus hän tunnistaa samankaltaisia ääniä muiden kirjailijoiden tekstistä. Hän luki vastikään Pajtim Statovcin Tiranan sydämen (2016) ja huomasi, että jokin sen rytmissä ja tyylissä tuntui tutulta. Oma ääni voi olla niin voimakas, että se kuuluu, vaikka kirjailija yrittäisi kirjoittaa eri tavalla. Rytisalo luki työn alla olevan romaaninsa käsikirjoitusta miehellään. Tämä totesi tekstin kuulostavan aivan Lempiltä, vaikka se kirjailijan mielestä poikkeaa esikoisteoksesta aika tavalla. Paljon muuta Rytisalo ei tulevasta romaanista halua vielä sanoa. – Uuteen käsikirjoitukseen liittyy ”monenlaisia herkkyyksiä”, kuten presidenttiparin vauvauutiseen, hän veistelee.

Kahdenkymmen vuoden kypsyttely Vuoden aikana kertynyt lukijapalaute on avannut Rytisalolle uusia ikkunoita Lempiin. Romaania on esimerkiksi luettu eri tavalla eri puolella Suomea. Etelässä on keskitytty henkilöhahmoihin ja universaalimpiin teemoihin, kuten rakkauteen. Pohjoisessa romaanin yhtymäkohdat lukijoiden paikallis- ja sukuhistorioihin ovat tuoneet esiin vanhoja, traumaattisiakin muistoja. Eräskin lukija oli kertonut muistaneensa lapsuudenmaisemastaan ladon, johon liittyi epämääräinen aavistus pahasta. Vasta Lempin luettuaan hän oli muistanut, että lato oli ollut sota-aikaan desanttien piilopaikka. Rytisalo on Lempissä pyrkinyt historialliseen realismiin: kaikki, mitä romaanissa tapahtuu, olisi voinut tapahtua oikeasti. Hän on hyödyntänyt mummolansa pihapiiriä teoksen miljöön rakentamisessa, vaikkei hänen suvullaan ole mitään tekemistä Lempin dramaattisen tarinan kanssa. Kaikki mummolassa sittemmin vierailleet eivät ole tätä sisäistäneet vaan ovat kyselleet pihapiirin paikkojen ja esineiden kytköksistä romaanin tapahtumiin.

STIIKNAFUULIA

5


Lempin tarina syntyi nopeasti, monellakin tapaa. Ensimmäinen versio, jonka Rytisalo kirjoitti, oli vain kolmekymmentä sivua pitkä, mutta sisälsi kaikki tarinan keskeiset elementit. Kolmannen version hän lähettikin jo kustantajille – vastaus Gummerukselta tuli kaksi päivää myöhemmin! Kaiken kaikkiaan kirjoittamisen aloittamisesta kustannussuopimukseen meni reilusti alle vuosi. Tarina voi kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta Rytisalo kertoo, että ankara itsekritiikki esti hänen kirjoittamisensa vuosiksi. Hän ehti haaveilla omasta kirjasta kaksikymmentä vuotta. Nuo vuodet kypsyttivät häntä kirjoittajana. Jos hän olisi julkaissut esikoisensa parikymppisenä, se olisi luultavasti ollut kovin erilainen. Itsekriittisyydestään huolimatta Rytisalo ei muuttaisi Lempistä mitään. Hänellä ei kirjan valmistuttua ollut erityisiä odotuksia kritiikin suhteen. – Kirja on riittävän hyvä, kun siihen on itse tyytyväinen. Rytisalon mukaan kaikista tärkeintä kirjoittamisessa on tekemisen ilo. Jos halu ja palo kirjoittaa on olemassa, silloin täytyy kirjoittaa. Jos tekstistään haluaa hyvän, sitä on jaksettava muokata ja hioa. – Täytyy osata elää oman tekstinsä kanssa.

Huoli lukemisesta Lempi voitti ensimmäistä kertaa jaetun Botnia-kirjallisuuspalkinnon. Sille on myönnetty myös Kiitos kirjasta -palkinto ja muita palkintoehdokkuuksia. Rytisalo arvostaa kirjallisuuspalkintoja. – Kaikki, mikä tuo kirjat lähelle lukijaa, on tärkeää. Siviiliammatissaan lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana hän onkin varsinaisella näköalapaikalla suomalaisen lukuharrastuksen tulevaisuuteen – eikä tuo tulevaisuus näytä ruusuiselta. – Olen todella huolissani lukemisesta ja lukutaidosta, Rytisalo sanoo. – Opiskelijoiden taidot ovat vuosi vuodelta heikompia. Muutos opiskelijoiden lukutaidoissa ja -tottumuksissa on ollut huomattava Rytisalon omankin opettajanuran aikana. Lukevien nuorten joukko valikoituu varhain,

6

STIIKNAFUULIA

Itsekriittisyydestään huolimatta Rytisalo ei muuttaisi Lempistä mitään. Hänellä ei kirjan valmistuttua ollut erityisiä odotuksia kritiikin suhteen.

sillä usein lukuharrastus peritään (tai ollaan perimättä) jo kotoa. Yleisesti ottaen humanististen alojen arvostus on laskenut, mistä Rytisalo nostaa esimerkiksi matematiikan ylipainotuksen kaavaillussa korkeakoulujen valintakoeuudistuksessa. Lukiossa äidinkielen opetussisällöt ovat laajentuneet, mutta opetustunnit eivät ole lisääntyneet. Kuinka opettaa medialukutaitoa nuorelle, joka ei osaa kirjoittaa kunnollista virkettä, Rytisalo ihmettelee. Kaunokirjallisuuden asema lukio-opetuksessa on suunnitelmissa hyvä, mutta opetuksessa kauniita ajatuksia ei useinkaan panna täytäntöön. Lukutaidon parantamiseen tarvittaisiin kahta tuttua resurssia: aikaa ja rahaa. Rytisalo sanoo olevansa oikeastaan helpottunut saadessaan nyt vuoden ajan keskittyä kirjoittamiseen opetuksen tulevaisuudesta murehtimisen sijaan. Mitä tahansa uusi romaani tuleekaan käsittelemään, hän lupaa, ettei se ole kuusamolaisen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan arkea.

Minna Rytisalo – Syntynyt 1974 Sodankylässä – Työskentelee Kuusamossa lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana – Nyt vuoden virkavapaalla saatuaan kirjailija-apurahan – Esikoisteos Lempi (2016) voitti Botnia-kirjallisuuspalkinnon – Harrastaa kirjallisuutta, liikuntaa ja mökkielämää – Suosittelee Satu Taskisen romaanin Lapset (2017), jota kehuu vuoden parhaaksi kirjaksi

Minna Rytisalon Lempi on Botnia-kirjallisuuspalkinnon ensimmäinen voittaja

Raadin valintaperusteet: Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisromaani. Karu ja koskettava romaani sanoo niukassa paljon ja kauniisti, ei liikaa vaan tarpeeksi. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja väkevästi. Henkilöt ovat aitoja, inhimillisiä ja syviä – ja tunteet silmittömiä, olipa kyse surusta, kateudesta, hämmennyksestä tai halusta. Vaikka sotaa on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty paljon, Rytisalo onnistuu avaamaan siihen uuden näkökulman. Päähenkilön kuvaus poissaolon kautta kertoo, kuinka me kaikki koostumme muista ihmisistä ja kuinka muut ovat läsnä silloinkin, kun ovat poissa. Oivaltava rakenne kantaa loppuun asti eikä lukija romaanin luettuaan ole entisensä.


Puheenjohtajan terveiset Oulun kirjailijaseuran toimintavuosi 2017 alkaa olla lopuillaan. Ja mikä vuosi se on ollutkaan! Kirjallisuuden talon ensimmäinen täysi vuosi, joka on ollut pullollaan kirjoja, tekoja ja toimintaa. Seuralla yli 70 jäsentä. Uusi kirjallisuusfestivaali, pop-up-kirjamessut Valkeassa ja mikä hienointa: Botnia-palkinto jaettiin ensimmäistä kertaa. Mahtavaa! Ja vielä hienompaa on se, että ensi vuonna meno näyttäisi vain kiihtyvän. Kirjailijaseura on hyvin pitkällä neuvotteluissa Oulun kaupungin kanssa – meillä on mahdollisuus päästä yhdeksi kaupungin kulttuurikumppaneista seuraavaksi nelivuotiskaudeksi. Asialle saadaan sinetti vielä ennen vuoden loppua - tarkkailkaa medioita ja seuran omia sivuja. Tiedotamme kyllä asiasta, heti kun vahvistus saadaan. Kaupungin tuki on seuralle merkittävä, mutta ei ainoa tulonlähde. Ensi vuoden talousarvion loppusumma on ennätyksellisen suuri – yli 95 000 euroa. Tämä tarkoittaa, että tarvitsemme myös yrityssponsoreita sekä toiminta-avustuksia säätiöiltä ja rahastoilta. Kirjallisuuden talon toiminnanjohtaja Tuomo Heikkinen ja allekirjoittanut tekevät parhaansa mukaan töitä sen eteen, että tukea myös saadaan. Oulun ja koko maakunnan kirjallisuus elää vahvassa nosteessa. Finlandia-palkinnon eri sarjoissa oli useita ehdokkaita tältä alueelta. Viime vuodet Suomessa jyllännyt kirjallisuuden Turkuilmiö on vaihtumassa Oulu-ilmiöksi. Pidetään huolta siitä, että kehitys jatkuu. Tehdään se kirjoittamalla. Oulun kaupunki haaveilee Euroopan kulttuuripääkaupungin tittelistä vuonna 2026. Lienee selvää, että vireä kirjallinen elämä on välttämätön elementti kulttuuripääkaupunkihakemuksessa. Meidän ansiostamme Oulu on taas kirjailijoiden kaupunki! Ollaan siitä ylpeitä. Onnellista joulunaikaa kaikille, ja menestystä vuodelle 2018! Antti Leikas puheenjohtaja Oulun kirjailijaseura ry

Kuva: Janica Karasti

STIIKNAFUULIA

7


Teksti ja kuvat: Pirjo Suvilehto

Eläimet heitettiin meren pohjaan, toiset viskattiin puiden latvuksiin, osa luoliin lymyämään, vettä niskaan osalle. Millainen on maailma, jota meille tarjotaan, millainen visio jonka kirjoittaisit, millainen maisema, jolla korjaisit? Mihin menee sammakko, kun lumi laskeutuu, ja lammen pinnan peittää riite, jää? Imaisen pilvet sisääni, annan niiden täyttyä, pullistua, muuttaa muotoaan, velloa. Ja kuvat aloittavat liikkeensä.

8

STIIKNAFUULIA


Ei-ihmiset jättävät viestejä. Niiden jälkiä on kaikkialla. Luen niiden kirjoituksia ja alan nähdä kuvia. Olen runoilija ja samaan aikaan monta muuta. Niin kuin luen ja kirjoitan, hengitän ajatuksin näkymätöntä todellisuutta, tartun hetkiin ja havaintoihin kuvan ja sanan keinoin. 1980-luvulla aikeeni oli taittaa matka Pariisiin, jättäisin sinne omat jälkeni, (tein jo tuolloin maalausten ja runojen kombinaatioita, päivittäin kirjoitin tunteja, maalasin tunteja), mutta tuli muuta kiintoisaa, ja jätin menemättä. Kirjoittava henkilö on näky. Hän rapsuttaa ohimennen takaraivoaan, sieltä myssyn

ja merkitys ovat niissä itsessään. Minulle taiteen ilmaisu ei nojaa hyötyyn, minulle maalauksella on itseisarvo. Jäniksen jättämät merkit pellolla, (Belgian jättikanin itsensä tarkkaan vartioimat papanamerkit sisätiloissa, tai paperilla), pystykorvan alati uusiutuvat merkit maantienvarsilla, ponien kavionjäljet mudassa, pihapiirin lintujen jätökset, hämähäkkien kekseliäät verkot. Elämme kaikenlaisten kirjoitusten ja luovien ilmaisujen keskellä. Niitä minä havaitsen, spontaanisti, väliin kekseliäästikin. Rakensin elokuussa Oulun Muusajuhlien yhteydessä Tyrnävälle Pritneyn poniteatte-

tyminä. Usein ne ovat paperilla hallitun pidäkkeettömiä. Piirrän, maalaan, kirjoitan ja ajattelen missä tahdon, milloin tahdon. Tulevaa runokirjaani olen kirjoittanut nyt vuoden, siitä iloitsen. Tämä on ollut eläintentäysi vuodenkierto, minkä aikana olen myös maalannut paljon – prosessi jatkuu. Kirjoitan ponieni seurassa, jättikani jalkojeni juuressa, moottoritien työraitilla, Oulujoen kylmissä vesissä ja Pariisin ikävässä. Mitä enemmän kirjoitan, sitä todemmiksi nämä otukset tulevat ja tunnen olevani elossa.

Runoilijan työhuoneella maalataan alta. Hän käyttää hetken ajan sormiaan ristissä, kuin vahvistaakseen aiettaan, pyöräyttää merkkinsä kynän terällä paperin pintaan, merkit ovat symboleja hänen ajattelustaan, jotka siinä hetkessä tulevat näkyviksi, visualisoituakseen uusiksi kuviksi, tai ainakin, että ne edes hetkeksi poistuisivat mielen rakenteista – siirtäisivät vain paikkaansa. Viesti pyrkii tavoittamaan jotain. Se on itseilmaisun ilmentymä – painaumat vastasataneessa lumessa tekevät lumen kartan todeksi (uskot minkä näet): päästäisen mutkittelevat jäljet metsätiellä, tämän ei-ihmisen intentionaalit pyörähdykset, hypähdykset, miten pikkuvarpaiden painaumista syntyy kirjoitusta. Maalaan paljon ei-ihmisiä, olentoja, jotka näyttävät eläinlajeilta. Kutsuisin ehkä tyyliäni imaginaariksi eläimellisyydeksi, se on sekoitus todellisuutta ja representaatioita sieltä, täältä, tuolta. Maalausteni (kuin myös runouteni) olemassaolon oikeutus

rin tallipuitteisiin päivän kestävän pop up -taidenäyttelyn. Sittemmin ponien karsinat ovat olleet paikkoja, joissa piipahdan kirjoittamassa runoja lannan luonnin lomassa, talikon varressa. Tuolloin karsinan lattialla levittyivät räsymatot puupurun sijaan. Tallin seinillä riippui maalaamiani, kehystettyjä tauluja. Ponit pyörähtivät niitä ihmettelemässä, mutta niiden kokemuksesta en tiedä. Runoilija toivoo runoilleen kuulijansa ja lukijansa, maalauksille vastaanottajansa ja kokijansa. Itse en koskaan tiedä runokirjani ilmestyttyä, jäikö tämä viimeiseksi. Runot ovat minulle erityistä, en pidä niitä itsestäänselvyyksinä. Runokokoelmaan sisältyy tiivistä, monikerroksista ainesta. Osan siitä voi saada selvää, osaa vain hämmästelee. Olen maalannut ikäni, se ei minusta lähde. Eivät myöskään ei-ihmiset/eiinhimilliset/eläimet/olennot/otukset, jotka ovat kansoittaneet tajuntaani ja taidettani, sisäistä maailmaani lapsuudesta saakka. Kuvani syntyvät sisäisten olemusteni ilmen-

Etkö sinä rakasta noita kolmen oktaavin paksuja sointuja, niiden välissä säntäileviä oikkuja, jotka varastavat mielesi keskittymisen, ja naurettavaa väitettä että Pariisi olisi vain kaupunki muiden joukossa. ”Eii”, sanot, kohotat sormesi ylös, TAIVAANRANNANYLLÄKOHOAA FLYYGELINKOSKETTIMISTOJA ÄÄNI SANOO: Tulkaa kaikki te raskautetut ja mielensä pahoittaneet koskekaa minua.

STIIKNAFUULIA

9


Kirjallisuus Oulun ytimessä

Uusi kirjallisuusfestivaali kaksipäiväisenä Teksti ja kuvat: Kasimir Sandbacka

10 STIIKNAFUULIA

Toista kertaa järjestettävä Uusi kirjallisuusfestivaali tarjosi tänä vuonna entistä monipuolisemman, kaksipäiväisen ohjelman, jossa oli kiinnostavaa sisältöä niin lukevalle yleisölle kuin kirjoittaville ammattilaisille.


Festivaalin aloittavassa tekijänoikeusseminaarissa Kirjailijaliiton lakimies Ville Toro esittelee tekeillä olevaa DSM (digital single market) -direktiiviä, jonka on tarkoitus modernisoida eurooppalaista tekijänoikeuslainsäädäntöä. Toron mukaan kirjallisuuden ala on murroksessa. Muutoksia aiheuttavat esimerkiksi luku- ja kuunteluaikapalvelut, joissa kirjallisuutta kulutetaan samaan tapaan kuin musiikkia ja elokuvia suoratoistopalveluissa. Tekijänoikeuksien suhteen pelisäännöt ovat vasta muotoutumassa. – Arvoketju kuluttajan ja tekijän välillä ai aina ole kovin avoin tai selkeä, Toro sanoo. Yksi ongelma uuden direktiivin synnyttämisessä on ollut Euroopan Unionin jäsenmaiden kirjavat kansalliset lait. Pelkona on, että suurten jäsenmaiden käytännöt otetaan käyttöön EU:n laajuisesti. Esimerkiksi Saksassa kustantajilla on laajemmat lainauskorvausoikeudet kuin Suomessa, jossa ne kuuluvat pelkästään tekijälle. – Kustantajien korvausoikeuden laajentaminen olisi vakava puuttuminen tekijänoikeuksiin, Toro varoittaa. Ilmeisesti suomalaiset kustantajat ovat tyytyväisiä nykyiseen järjestelmään eivätkä ole ajamassa korvausoikeuksia itselleen. Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunta CULT on kuitenkin esittänyt, että korvausoikeuden laajentamisen sisältävä artikla muutettaisiin pakottavaksi, jolloin asiaa ei voisi enää päättää kansallisella tasolla. Toron mukaan on mahdollista, että jos tekijänoikeuksia siirretään kustantajille, tekijät alkavat kustantaa itse. Suomessa toimii jo kirjailijaosuuskuntia, kuten rikoskirjallisuuteen erikoistunut Crime Time. – Toivottavasti musiikin suoratoistopalvelujen virheistä on opittu eikä samanlaista tekijöiden tulojen romahdusta tapahdu kuuntelu- ja lukupalveluissa.

Kirjailijaliiton lakimies Ville Toro.

Valkean valtaus Festivaalin ohjelmaa kuuluu toisena päivänä Pop-up-kirjamessut: kolmetuntinen tapahtuma kauppakeskus Valkean kesäkadulla eli Isokadun katetulla osuudella. Paikalle on saapunut laaja kattaus paikallisia kirjailijoita esittelemään ja myymään teoksiaan.

Palkintoraadin puheenjohtaja Sanna Karkulehto julkistaa Botniapalkintoehdokkaat.

– Kerrankin ollaan ytimessä, pitkän pöydän takana istuva Pauliina Vanhatalo toteaa. – Kirjallisuus ajautuu usein marginaaliin. Lauantaiostoksillaan vaeltavat Oululaiset pysähtelevät pitkän pöydän ääreen, katselevat esillä olevia kirjoja ja uskaltautuvat jopa juttusille vastapäätä istuvien kirjailijoiden kanssa. Tunnelma on leppoisa, välitön, uteliaskin: ei tällaisia tilaisuuksia lukijoiden ja kirjailijoiden kohtaamisiin joka päivä tule. Paljon tämän keskemmäksi oululaista kaupunkielämää ei voisi päästä. Messualueen läpi kulkee tasainen ihmisvirta ja kesäkadun lavan eteen on pysähtynyt joukko kuuntelemaan tilaisuutta juontavaa Pia Kaitasuota. Vanhatalon kommentti panee kuitenkin ajattelemaan kirjallisuuden merkitystä yhteisölle ja varsinkin Oulun kaltaiselle kasvukeskukselle. Onko kirjallisuus syrjässä kotikaupunkinsa elämän keskeisimmistä piireistä? Elinvoimaisen ja monipuolisen kulttuurin tärkeys kaupungin identiteetille ja houkuttelevuudelle ymmärretään kyllä Oulussa. Botnia-palkinnon perustaminen sekä kaupungin ja Arinan siihen myöntämä rahoitus ovat tästä osoitus. Kirjallisuus ei kuitenkaan voi ensisijaisesti olla pelkkä vetovoimatekijä. Se eroaa monista muista taidemuodoista siinä, ettei se ole (näytelmiä lukuun ottamatta) luonteeltaan tapahtuma. Kirjallisuus nautitaan yleensä omassa rauhassa siellä, missä satutaan olemaan – tai jopa eristäydytään kirjan seuraan. Uuden kirjallisuusfestivaalin kaltaiset tapahtumat ovatkin erityisen tärkeitä, koska ne tuovat kirjallisuudenystäviä yhteen ja toivottavasti uusia ihmisiä kirjallisuuden pariin. – Mahtavaa! Essi Kummu iloitsee ja kertoo aikovansa ottaa kaiken irti tapahtumasta. Samassa pöydän ääreen pysähtyykin Kummun Hyvästi pojat -romaanista kiinnostunut. – Heti alkaa kauppa käymään! Tunnelma tiivistyy kesäkadun lavalla. Botnia-raadin puheenjohtaja, professori Sanna Karkulehto on noussut sille julkistamaan kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat. Kummu, Miki Liukkonen, Minna Rytisalo, Pauli Tapio, Katariina Vuori ja Vesa Ranta astelevat vuorollaan lavalle kukitettaviksi; Tiina Laitila Kälvemark, Kauko Röyhkä ja Miika Siironen eivät ole päässeet paikalle.

STIIKNAFUULIA

11


Botnia-ehdokkaat Pauli Tapio, Minna Rytisalo, Miki Liukkonen, Essi Kummu ja Katariina Vuori. Oikealla tilasuutta juontava Pia Kaitasuo ja etualalla Oulun kirjailijaseuran puheenjohtaja Antti Leikas.

Ensi vuonna uudestaan Seminaarin ja messujen lisäksi festivaalin ohjelmassa on ollut sarjakuvanäyttelyn avajaiset, ääneenluentailta ja esitelmiä. Festivaali on lupaavasti vakiinnuttamassa paikkansa Oulun kulttuuritapahtumien joukossa. Kirjamessut putkahtivat keskelle vilkkainta kaupunkia. Sopii toivoa, että jos ja kun festivaalit ensi vuonna taas järjestetään, oululaiset löytävät muuallakin kuin Valkeassa järjestettävät ohjelmanumerot entistä sankemmin joukoin. Kesäkadulla kaupunkilaiset ovat hetkeksi heittäneet ostoskiireensä ja seisahtuneet kuuntelemaan Botnia-palkintoehdokkaiden haastatteluja. Vuorossa on enigmaattisesti esiintyvä Liukkonen. Ehdokkaita haastatteleva Kaitasuo kysyy kirjailijalta, mitä suomalaisesta kirjallisuuden kentästä on puuttunut. – O, Liukkonen vastaa ytimekkäästi ehdokasromaaninsa nimellä. Mitäpä tuohon lisäämään.

12 STIIKNAFUULIA


Kirja-arvostelu

Saarnoja Suur-Suomesta Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena 2017. 328 s.

Teksti: Maria Kurtti

”Varmasti se nuoriso, jonka käynnit sankaripatsaille ovat hermostuttaneet vallanpitäjiä, saa vielä haistaa ruutia ja kaasua enemmän kuin mikään sukupolvi ennen meitä – Antakaa sen käydä sankaripatsailla, sillä niiden alla suurin osa siitä itsestäänkin kerran makaa!” Elias Simojoki Valtiotieteiden tohtori Miika Siirosen (s. 1973) uusimmassa teoksessa keskushenkilönä on äärioikeistolainen ryssävihaaja, sotahullu ja hurskas körttipappi Elias Simojoki (1899-1940). Poliittiseen historiaan erikoistuneelta tutkijalta on aiemmin ilmestynyt teos Valkoiset – vapaussodan perintö (2012). Tuoreessa teoksessa tarkastellaan itsenäistyneen Suomen sotien välistä aikakautta, jota leimasivat epävarmuus ja Venäjän pelko. Samaan aikaan maailmalta puhaltavat modernisaation tuulet ravistelivat Suomea aivan sen rakennetta myöten. Pohjoispohjanmaalaiselle lääninrovastin pojalle luterilainen usko oli erottamaton osa minuutta. Perheen harjoittamassa körttiläisyydessä yhteisön ja totunnaisten tapojen merkitys oli korvaamaton. Uskossa korostuivat armon sijaan syntisen ihmisen mitättömyys ja Jumalan viha. Oulun Lyseon klassisesta kasvatuksesta Elias omaksui maskuliinisen sankarikuoleman ihanteen. Hän osallistui 19-vuotiaana vapaaehtoisesti sisällissotaan valkoisten joukoissa. Traumaattinen sota jätti nuorukaiseen jälkensä ja sai janoamaan lisää veristä toimintaa. Seuraavana vuorossa olivat heimosodat Aunuksessa ja Itä-Karjalassa. Helsinkiin opiskelemaan muuttaneita maalaisnuoria pääsi suuressa maailmassa viekoittelemaan niin lihalliset, nestemäiset kuin musiikillisetkin houkutukset, mutta Elias keskittyi syntisten harrastusten sijaan Suur-Suomi -aatteeseen ja teologian opiskeluun. Simojoki oli Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) perustajajäsen ja mukana seuran toiminnassa elämänsä loppuun saakka. Hän toimi myös Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana. Suur-Suomi -haaveesta ja taistelusta ateistista kommunismia vastaan muodostui Simojoelle elinikäinen pakkomielle.

Äärinationalismi ja usko sulautuivat yhteen. Pyhän vihan voimin käyty sota isänmaan puolesta selittyi Simojoelle Jumalan tahtona. Karmeimmillaan taitavana puhujana tunnetun Simojoen karisma toimi nuorisojärjestö Sinimustissa, jonka johtajana Simojoki aivopesi nuoria isänmaan toivoja tykinruuaksi Suur-Suomen puolesta. Mallia soturikasvatukseen Simojoki haki natsiSaksan nuorisojärjestöltä Hitler-Jugendilta. Mussolini kuului hänkin Simojoen idoleihin. Toisaalta Simojoki tunnettiin pappina, joka auttoi seurakuntansa vähäosaisia vaikka omasta laihasta kukkarostaan. Pastori oli tosin taloudenpidossaan ylipäätäänkin holtiton. Hän jakoi ensin rahansa ympäriinsä ja vippasi sitten muilta. Simojoen keskitysleireistä fantasioineet yksityiskirjeet ja osallisuus Viron vallankaappausyritykseen saivat valtiovallan viimein lyömään kapuloita fasistipapin rattaisiin. Ajan henkeen venäläisvastaisessa ilmapiirissä oltiin pitkään katseltu läpi sormien tunnetun isänmaanystävän yhä äkkijyrkempiä touhuja. Paljastuksista seurasi Simojoelle rajua julkista höykytystä ja pilkkakirjoittelua sekä kalliiksi käyneitä oikeudenkäyntejä. Monet entisistä aateveljistä käänsivät hänelle selkänsä. Simojoki kaatui lopulta talvisodassa vuonna 1940 venäläisten konekiväärisuihkuun. Körttiläisyyden vahva kytkös kiihkoilevaan äärinationalismiin, ”taisteleva herännäisyys”, on kaikessa hyytävyydessään kiinnostava ilmiö. Mäntsälän kapina sekä Simojoen osallisuus Lapuan liikkeen muilutuksiin kuitataan teoksessa harmillisen lyhyesti. Äärioikealla viihtyvä kiihkoilu ei suinkaan ole kadonnut satavuotiaasta Suomesta. Siksi on tarpeen pyrkiä Siirosen tavoin tutkimaan ja ymmärtämään äärimmäisyyksiin menevien aatteiden syntymekanismeja ja mahdollisia seurauksia. Elias Simojoesta piirtyy surullinen kuva uhoavaksi nuorukaiseksi jämähtäneestä aikansa ja ympäristönsä tuotteesta, joka ei kaikkivoipaisuusharhoissaan kyennyt myöntämään virheitään. Hän tunsi olevansa tilivelvollinen vain Jumalalle, eikä koskaan katunut poliittisia tekojaan.

STIIKNAFUULIA

13


Hyvät, hyvät kirjablogit Teksti: Maria Kurtti

Kirja-arvostelujen kato perinteisessä mediassa on käynyt säälimättömänä jo vuosia. Ilmiö on huolestuttanut niin lukijoita, kustantamoita kuin kirjailijoita. Kuinka löytää kiinnostavat teokset? Mistä rahaa kustantamoiden kirstuun ja kirjailijan kukkaroon? Entä mainetta ja kunniaa? Aika aina ajanmukaiset keinot keksii: apuhan löytyy kirjablogeista.

Harrastajat, ammattimaiset ja ammattilaiset Ammattimaisia suomalaisia kirjallisuusblogeja ovat ainakin Aleksi Salusjärven ja Maria Pääjärven Luutii, kirjailija Tommi Melenderin Antiaikalainen ja kriitikko-tut-

kija Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly. Lukukeskuksen ylläpitämä verkkolehti Kiiltomato.net on julkaissut kirjallisuuskritiikkejä jo vuodesta 2000. Ilmaiset blogialustat yleistyivät vuodesta 2005 lähtien, jolloin myös harrastajien kirjaja kirjallisuusblogit lisääntyivät. Tällä hetkellä kirjablogeja on suomalaisten kirjastojen kirjallisuusverkkopalvelun Kirjasampo.fi:n tekemän listauksen mukaan 136 kappaletta. Mikä kirjabloggaamisessa sitten kiehtoo? Entä onko harrastajien kirjablogeilla ihan todella merkitystä? Jos on, niin onko sitten ammattikirjoittajilla enää mitään väliä? Tai edes ammattimaisuudella? Elämmekö amatöörien aikakautta? Ja jos elämme, niin mitä sitten? Kysytäänpäs asiasta yhdeltä kustannusalan ammattilaiselta ja kahdelta intohimoiselta kirjabloggaajalta.

nostus genreen syttyi Twilightista. – Minun aikanani genrestä ei ollut tietoakaan, vaan Tuija Lehtisestä piti siirtyä suoraan aikuisten kirjoihin, Heidi kertoo. Onneksi vahingon ehtii ottaa takaisin aikuisenakin. Bloggaaminen antaa Heidin lukemiseen uusia ulottuvuuksia. Blogiyhteisöstä hän puolestaan löytää samanhenkisiä lukijoita ja kiinnostavia kirjoja sekä tietoa tulevista kirjallisuustapahtumista. Heidikin on valmistunut filosofian maisteriksi Oulussa. Hän luki pääaineenaan suomen kieltä ja sivuaineena kirjallisuutta. Jaana pitää historiallisista romaaneista ja koskettavista ihmiskohtaloista. Antti Tuuri on yksi suosikeista. Lähiaikoina ilmestyvistä kirjoista hän odottaa erityisesti Pauliina

Bloggaamisesta saa kiksit

Hanna-Leena Soisalolla ja muilla Atenalaisilla on juuri nyt jännät paikat, sillä käynnissä on parhaillaan kirjamyynnin suurin sesonki. Kuva: Riikka Kantinkoski

14 STIIKNAFUULIA

Jaana Märsynahon kotimaiseen nykykirjallisuuteen ja pohjoismaisiin kirjaklassikoihin painottuva blogi Lukukausi syntyi vuonna 2011. Bloggaamiseen innoitti ennen kaikkea halu tehdä itselle muistiinpanoja luetuista kirjoista, sisällöt kun tuppaavat unohtumaan ajan mittaan. Jaana valmistui filosofian maisteriksi vuonna 2002 Oulun yliopistosta, kirjallisuus pääaineenaan. Kirjastonhoitajana työskentelevä Jaana vastaa Pääkirjaston maakuntakokoelmasta. Viime aikoina hän on kirjoittanut myös blogiinsa oululaista kulttuurihistoriaa ja rakennushistoriaa käsittelevistä teoksista. – Saan kirjoittamisesta hyvät kiksit. Oman lukukokemuksen jakamisessa on aina jotain todella inspiroivaa. Niin ikään Pääkirjastolla työskentelevä Heidi Petrov keskittyy nelivuotiaassa Kirjapöllön huhuiluja -blogissaan nuorten aikuisten (young adult) kirjallisuuteen. Kiin-

Jaana Märsynaho bloggasi kulttuurihistorioitsija Markus H. Korhosen teoksesta Puistola (2002). Puistolassa kuvataan Oulun keskustassa sijaitsevan tunnetun rakennuksen historiaa. Kuva: Maria Kurtti


Rauhalan teosta. Rauhalan lestadiolaisuutta kuvaavaan esikoisromaaniin Taivaslauluun (2013) on verrattu Ben Callandin tuoretta teosta Vien sinut kotiin (2017), joka puolestaan kertoo Jehovan todistajista. – Molemmat teokset ovat saaneet kiitosta ei-tuomitsevasta, avoimesti aihettaan pohtivasta käsittelytavastaan. Vien sinut kotiin vaikuttaa nousseen aiheensa ansiosta myös bloggaajien suosioon, Atena Kustannus Oy:n tiedottaja Hanna-Leena Soisalo kertoo. Jaana seuraa muista kirjablogeista Kirsin kirjanurkkaa ja Lukuneuvojaa, jotka käsittelevät useimpien blogien tapaan nykykaunoa. Vanhempaa kirjallisuutta ja tietokirjoja käsitteleviä blogeja on vähänlaisesti. Jaana nauttii kirjoittamisesta, mutta haluaa pitää blogipostauksensa lyhyinä: – Liian pitkät, rannattomat blogitekstit voivat olla lukijan kannalta huono juttu. Itse en halua pilata toisen lukukokemusta kertomalla kirjasta liikaa. Kirjallisuudesta ja lukemisesta elämäntyönsä tehnyt Jaana on lukenut lapsesta saakka. Vanhemmat jopa yrittivät joskus hillitä tyttärensä lukuinnostusta, kun kirja houkutteli Jaanaa kauniina kesäpäivänäkin aurinkoa enemmän. – Se taisi vain lisätä lukuintoani. Kuten Ismo Leikolakin neuvoo: jos nuoret kerran halutaan saada lukemaan, niin kielletään lukeminen! Myös Heidi aloitti lukuharrastuksen heti lukemaan opittuaan. Hänelle bloggaamisessa palkitsevinta on, kun saa sivuston vasta löytäneeltä nuorelta kiitokset mahtavasta blogista.

Blogit taistelevat yksiäänisyyttä vastaan Hanna-Leena Soisalon mukaan kirjabloggaajien merkitys on kasvanut selkeästi viimeisen viiden vuoden aikana, kun kirjaarvioiden määrä on lehdissä entisestään laskenut. Nykyään yhden arvostelijan kirja-arvostelu voidaan julkaista useassa eri lehdessä, jolloin yksittäisen arvostelijan mielipide saa aiempaa enemmän näkyvyyttä. Kirjablogit tuovat kentälle kaivattua moniäänisyyttä. – Blogien taso vaihtelee, mutta bloggaajan pitkäjänteisyys, julkaisujen säännöllisyys ja hyvä kirjoittamisen taito näkyvät suoraan

lukijamäärissä. Joukossa on todella taidokkaita ja ammattimaisia kirjoittajia, HannaLeena kertoo. Niin elämykselliset, bloggaajan omaa lukukokemusta kuvaavat blogikirjoitukset kuin ammattimaista, perinteistä kirjallisuuskritiikkiä edustavat postaukset voivat antaa lukijalle kiinnostavaa tietoa käsitellystä teoksesta. Heidille on tärkeää, että kirja onnistuu välittämään vahvoja tuntemuksia: – Silloin saatan antaa arvosanaksi jopa vitosen, vaikkei kirja muilta osin olisikaan niin hyvin tehty. Arvosanojen antaminen teoksille jakaa mielipiteitä kirjabloggaajien keskuudessa, joten kaikki eivät sitä harrasta. Sosiaalisen median merkitys kasvaa koko ajan. Bloggaajan julkaisut kiertävät somessa, jolloin yllättävätkin uudet lukijat voivat innostua blogista. Samalla näkyvyyttä saavat kirjailija ja kustantamo. – Myös kirjailijan oma someaktiivisuus on tärkeää. Oma kirjailijaprofiili ja kirjaan liittyvien kuulumisten päivittäminen nostavat kirjan näkyvyyttä ja tavoittavat mahdollisia uusia lukijoita, Hanna-Leena kertoo. Atenassa satsataan yhteistyöhön jälleenmyyjien kanssa. Jälleenmyyjien kampanjoihin osallistuminen ja yhdessä ideoiminen korostuvat. Myös bloggaajille pyritään olemaan aktiivisia yhteistyökumppaneita, ja kirjablogeja seurataan kiinnostuksella koko toimituksen voimin. Jaanalla ja Heidillä on positiivisia kokemuksia yhteistyöstä kirjakustantamoiden kanssa. Joskus kustantamoista tarjotaan arvostelukappaleita, mutta usein bloggaajat kysyvät niitä itse. Myös kirjailijat ehdottavat teoksiaan suoraan bloggaajille. Ilmiselvä win-win -tilanne. Hanna-Leena Soisalo muistuttaa, että rakentava kritiikki on aina tevetullutta. Jos teos ei iske bloggaajaan, se on ok. Arvosteluista menisi mieli ja uskottavuus, jos kaikki olisi aina pelkkää tosihyvää. Entäpä ne perinteiset kirjakriitikot sitten? Tarvitaanko heitä enää mihinkään? Soisalon mukaan tarvitaan hyvinkin. Vaikka bloggaajilla onkin nykyään aiempaa enemmän tilaa hallussaan, on perinteinen media edelleen Soisalonkin pääasiallinen toimintakenttä. Kustantamolla on ammattikriitikoihin hyvät kontaktit ja ammattilaisille tiedotetaan suoraan juuri heitä kiinnostavista aiheista.

Oulu ja Suomi – kelpo kirjallisuuspöhinät Heidi vieraili viime elokuussa Helsingin kirjamessuilla, missä oli paljon myös nuorten aikuisten kirjagenreen kuuluvaa ohjelmaa. Hän kaipaisi Ouluunkin monipuolisemmin eri genreihin painottuvaa kirjallisuuspöhinää. Jaanan mielestä Oulun kirjallisuuskentällä tapahtuu nykyään selvästi enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Oulun vireä kirjailijaseura, joka tekee paljon kirjallisuuden näkyvyyden parantamiseksi, saa Heidiltä isot kiitokset. Lisäksi Huutomerkki vaikuttaa kirjallisuuskentällä aktiivisesti. – Uusi Botnia-kirjallisuuspalkinto nostaa pohjoispohjanmaalaisen kirjallisuuden profiilia mielestäni aika ansiokkaastikin. Olen itse mukana Botnia-palkintoraadissa, Jaana kertoo. Eihän se paljon puhuttu ”kirjallisuuden ja lukemisen tila” nyt niin kovin huonolta näytä. Yliopistokoulutetut harrastajabloggaajat lukevat ja kirjoittavat innokkaasti mieltään sykähdyttävistä kirjoista työskenneltyään ensin päivän leipätyössään kirjojen parissa. Samaan aikaan kirjailijat, ammattikriitikot ja

Heidi Petrovin 9-vuotias tytär ottaa äidistään mallia: ”Autoin tytärtäni perustamaan oman kirjablogin. Hän aikoo keskittyä blogissaan heppakirjoihin”, Heidi kertoo. Kuva: Maria Kurtti

STIIKNAFUULIA

15


Hyvät, hyvät kirjablogit Jatkuu edelliseltä aukeamalta.

muut ammattikirjoittajat ynnä loputkin alan ammattilaiset nauttivat ansaitsemaansa kunnioitusta. Kirjojakin myydään, olletikin joulun alla. Armaan somen ansiosta joka päivä joku löytää uuden kiinnostavan kirjan, kirjailijan tai kirjablogin, tai saa jopa ihka ensimmäisen sykäyksen loppuelämän kestävälle lukuharrastukselleen. Kaiken kaikkiaan tällä blogien, vlogien ja minkä lie aikakaudella raja harrastuksen ja ”oikean ammatin” välillä on usein häilyvä. Mitkä hienot mahdollisuudet tässäkin kummallisessa ajassa itse asiassa onkaan! Sillä niinhän se taitaa olla, että vasta kokemuksen kautta alan kuin alan palavasieluisesta harrastajasta tai harjoittelijasta voi kehittyä ammattimainen. Mikseipä myös ihan ammattilainen, jos sitä haluaa.

Keskimaan kaameimmat kohmelot Teksti: Jaakko Markus Seppälä Kuvitus: Juha Veltti

16 STIIKNAFUULIA


Me kaikki tunnemme Boromirin. Tuon traagisen sormusten ritarin, joka lähti suorittamaan tehtäväänsä jaloin tarkoitusperin, mutta suistui pahan houkutusten viekoittelemana ja kärsi äärimmäisen rangaistuksen. Me kaikki olemme eläneet tuon tarinan. Me kaikki olemme Boromireja. Oma boromiriyteni toteutui sinä kohtalokkaana iltana, jolloin hairahduin larppiporukan mukaan ”valkoisen velhon juomapeliin”. Aioin saattaa itseni hilpeään hobittihiprakkaan, hallittuun haltiahumalaan tai korkeintaan kevyeen kääpiökänniin. Mutta kuinka ollakaan, Ilúvatarin kohtalon pakottamana tai kostonhimoisten haudanhaamujen noitumana päädyin tempaisemaan täysimittaiset enttiseipäät. Viihdyin yössä kuin nuori Rankkibuk Pomppivan ponin pöydillä, mutta auringon luodessa ensisäteitään tunsin tilinteon hetken koittaneen... Tämä artikkeli toimikoon varoituksen sanana kokemattomammille seikkailijoille. Tämä artikkeli esittelee: Keskimaan kaameimmat kohmelot.

Peikkopohmelo Kehonhallintasi on hienoviritteistä kuin elävällä graniittijärkäleellä. Hoiput pöytään ja rysäytät aamiaiskattauksen lattialle samalla, kun tuoli sortuu päreiksi altasi. Anteeksipyyntö takertuu kurkkuusi – olet unohtanut, miten sanoja muodostetaan. Onnahdat epähuomiossa auringonvaloon ja muutut kiveksi.

Rohanin rapsakka Heräät taistelukentällä raatojen seasta. Kuolinkouristukset kutittelevat kehoasi. Tunnet joutuneesi olifantin tallomaksi.

Synkmetsän hiussärky Ennen juhlien alkua vakuuttelit tyytyväsi seitinohueen päiväkänniin, mutta herätessäsi et muista illasta mitään. Kun saat kuulla kavereidesi kanniskelleen tiedotonta ruhoa-

si viimeiset kolme päivää, alat aavistaa, että homma on mennyt pahasti metsään. Hirmuinen nälkä kalvaa vatsaasi, mutta toverit ovat ahmineet evääsi viimeistä murenaa myöten. Tunnet olevasi täysin eksyksissä. Ympärilläsi vallitsee läpitunkematon hämärä. Kaikki toivo on mennyttä.

kauhuissaan korvansa.

Minas Tirith -takahumala

Nazgûldarra

Päässäsi jyskyttää viisikymmentä kyynärää pitkä, ikitammen paksuinen muurinmurtaja. Lausut joka iskulla kauheita voimallisia sanoja kielellä, jota kukaan ei enää tunne.

Päästät tajuihin tullessasi kalloaviiltävän kirkaisun. Kun vaellat varjojen valtakunnassa vesiklosettia kohti, huomaat, että vaatteesi ovat degeneroituneet illan temmellyksissä mustiksi rääsyiksi. Russakat rapistelevat vanavedessäsi ja lahkeestasi kurkistaa veikeä tuhatjalkainen. Kun katsot peiliin, kirkaiset vaistomaisesti uudestaan.

Kun saat kuulla kavereidesi kanniskelleen tiedotonta ruhoasi viimeiset kolme päivää, alat aavistaa, että homma on mennyt pahasti metsään.

Mordorkrapula Havahdut silmät punaisina ja tulihehkuisina. Ryömintäretki makuusijaltasi kylpyhuoneeseen sujuu kuin vaellus Gorgorothin autiomaan halki. Uumenistasi turahtava kaasupilvi peittää näkyvistä auringonkin, mutta se toimii pelkkänä alkusoittona tuomiovuoren purkaukselle. Pelkäät, että sisuksistasi ryöppyävä massa kykenee sulattamaan pieniä metalliesineitä, etkä ole siinä aivan väärässä. Yrität anella apua, mutta suustasi purkautuu pelkkää klusiilipainotteista bassomongerrusta. Kaikki lännen vapaat kansat värisevät ja haltiat tukkivat

Morgothin mahtikanuuna Äärimmäinen pimeys. Lienee parempi, ettemme puhu tästä enempää.

Hobittihangover Heräät Kontulassa ja lahjettasi pitkin valuu rankkivuo. Kääpiöitäkin pienemmät olennot tanssahtelevat häiritsevästi näkökenttäsi laitamilla.

Smaugin skraaba Aamuhönkäyksesi sulattaa kaiken tielleen osuvan. Kahmit juoppohulluuskohtauksen kourissa kaikki patjaan kätkemäsi rahavarannot taskuihisi ja syöksyt ikkunan läpi, sillä kuvittelet osaavasi lentää. (Smaugin skraaba — extended edition: Lyhyen vapaapudotuksen aikana olet näkevinäsi valtavan, kultaisen kääpiöpatsaan. Ennen kuin tärskähdät järvenpintaan, kiität valaria siitä, että koko näky oli pelkkä uskomattoman typerä hallusinaatio, ja ettei Hobitti-elokuvatrilogiaa koskaan, ikinä, milloinkaan tehty.) *) Muinaislinkki ”valkoisen velhon juomapelin” sääntöihin: https://web.archive. org/web/20131223111250/http://www. juomapelit.com:80/larppaus-juomapeli

STIIKNAFUULIA

17


Tieteiskirjailija Isaac Asimov ehti elämänsä aikana julkaista ja toimittaa viitisensataa kirjaa, kirjoittaa yhdeksänkymmentätuhatta kirjettä, keksiä robotiikan peruslait ja luotsata viidentoista vuoden ajan omaa nimeään kantavaa lehteä. Fyysikko Nikola Tesla hankki nimiinsä kolmesataa patenttia muun muassa vaihtovirtaan, puhelinlaitteistoihin, röntgensäteisiin ja neonvaloihin liittyen, keksi nykyisenkaltaisen sähkömoottorin, kaukosäätimen ja kehitti toimivan radion ennen Marconia. Näiden hienojen herrasmiesten lisäksi tahdon mainita yhtyeemme basistin, Pasi P:n. Hän on kyennyt todistettavasti keksimään kolmessakymmenessä sekunnissa yhtä monta sanoitusaihetta ydintuhon jälkeisestä Oulusta kertovalle teemalevylle. Idearikkaat henkilöt ovat hieno lahja ihmiskunnalle, mutta perin juurin masentavia minun kaltaisilleni. Stereotypian mukaan ”tavalliset ihmiset” pitävät kirjailijoita ajatusten runsaudensarvina, joiden kallon sisäpuolelta ryöppyää tarinaa kuin Stravinskin suihkulähteestä kiertovesipumpun villiinnyttyä. En rehellisesti sanottuna tiedä, ajatellaanko meistä oikeasti noin, vai onko kyseessä pelkkä myytti. Mutta sen tiedän, että useimmat, joiden kanssa olen antautunut juttusille kirjailijavierailujen, sanataidesymposiumien tai muiden taiteellisten tapaamisten yhteydessä, ovat väistämättä jossain vaiheessa esittäneet minulle sen karmean kysymyksen: ”Mistä oikein saat ideasi?” Pelkään, että jonain päivänä jäädyn ja jään selvittelemään kurkkuani punan kihotessa poskilleni. Pelkään, että ratkean ja kirmaan kädet korvillani karkuun kirkuen en tiedä, en tiedä, en tiedä! Pelkään käyväni kysyjien kauluksiin kiinni ja ravistelevani maanisen aneleva ilme kasvoillani pyydellen, että he diilaisivat minulle idean, edes yhden pikku idean, jolla pärjäisin seuraavaan päivään asti. Tunnustan: Olen ideaköyhä. Toisinaan kuluu päiviä, viikkoja, kuukausikin ilman, että keksin mitään kirjoittamisen arvoista. Möllötän tyhjää, valkoista kenttää ruudulla, mutta kenttä ei anna minulle vihjeenmurustakaan siitä, miten voisin ruveta sitä täyttämään. Käyn kärttyiseksi, seilaan työhuoneesta olohuoneeseen ja pyyhin asuntoni pinnat staattisella pölyliinalla viidettä kertaa viikon sisään.

Voisin nyt esittää laajoja teorioita siitä, mistä surkuteltava tilani johtuu, mutta tyydyttäköön tässä kahteen todennäköisimpään syypäähän: olen luonteeltani epävarma ja perfektionisti. Tällaisilla ominaisuuksilla siunattuna minun on kirotun vaikeaa kelpuuttaa yhtäkään ideaani tarinaksi asti. Pelkään tekstini jäävän banaaliksi, itsestäänselvyyksiä toistavaksi, epäomintakeiseksi, liian kovasti yrittäväksi, jo-sanotuksi, tylsäksi, epäkypsäksi, tai ylipäätään sellaiseksi joka ei ratkaise maailman Suuria Ongelmia ja paranna ihmiskunnan henkistä tilaa ainakin kahdella magnitudilla. Ehkä tuo on yksi syy siihen, miksi pidän kirjoituskilpailuista. Ne ovat kaltaisilleni ideaköyhille mannaa tai jotakin muuta herkullista ryyniä, sillä useimmiten ne asettavat rajoitteen. Ilman kilpailukutsua olen alinomaa lukossa ja tukossa iljettävän itsekriittisyyteni kanssa. Mutta kun luen selainikkunasta taikasanat ”novellikilpailun teemana on itämaiset matot” ja ”pituusrajoitus 1–10 liuskaa”, vankilani lukot murtuvat. Olen vapaa! Olen vapaa rajoitteiden ansiosta! Minun ei tarvitse vavisuttaa maapallon peruskiviä Suurella Suomalaisella Romaanitrilogialla, vaan saan kirjoittaa karvaisista, kitkaisista, ystävällisen tuoksuisista, leivänmuruja ja hiuksia keräävistä matoista! Mutta niin kuin ihminen ei pelkästä leivästä elä – bulgarianjugurttiakin tarvitaan – ei kirjoittajakaan voi loputtomiin tuudittautua kilpailujen varaan. Ensinnäkin julkaisseelta kirjailijalta evätään lupa ottaa osaa useimpiin kisoihin jo sääntöjen alkulauseessa. Ja loppuihinkin osallistuminen käy moraaliltaan hieman kyseenalaiseksi: olen jo julkaissut kirjan. Mitä minun tarvitsee enää todistella muille tai itselleni? Vienkö tekstilläni joltakin uraansa aloittelevalta nuorelta mahdollisen palkinnon? Ja sen myötä hänen innostuksensa jatkaa kirjoitusharrastusta? Puhumattakaan siitä nöyryyttävästä tunteesta, joka seuraa sitä, kun kaiken hybriksen jälkeen herra julkaissut kirjailija saa huomata, että ei päässytkään novellikilpailussa alkusarjoja pidemmälle... Ei, parempi on opetella seisomaan omilla jaloillaan. Rajoitukset siis toimivat. Mutta olen huomannut omituisen seikan: Mikäli rajoituksena toimii kilpailusääntöjen määrittelemä

”Mistä saat id Teksti: Jaakko Markus Seppälä

18 STIIKNAFUULIA


ä oikein deasi?” Kuvitus: Juha Veltti

aihepiiri, kirjoittaminen tuntuu tuoreelta ja kiinnostavalta – mutta mikäli poimin aiheen itse kirjoitusharjoitusoppaasta, se tuntuu väistämättä tylsältä. Jos saan aiheen kirjoituskurssin opettajalta, siitä kirjoittaminen tuntuu jännittävältä ja uudelta – mutta jos yritän itse poimia aiheen ympäriltäni, vaikkapa ”elämäni pianot” tai ”piukean oranssi riisilamppuvarjostin”, tekstinteko tuntuu vaivalloiselta ja merkityksettömältä. Kenties tällä on jotain tekemistä sen kanssa, onko tekstistä luvassa palautetta vai ei. Tai kenties vain olen auktoriteettiuskoisempi kuin haluan itselleni myöntääkään. Kuinka iljettävää. Jotain outoa tapahtui parisen viikkoa sitten. Kuin myooppinen leghornkana törmäsin uuteen tapaan löytää ideoita ja saada aikaiseksi tekstiäkin. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta olin tietämättäni noudattanut musiikkituottaja Brian Enon Oblique strategies -korttipakan vihjettä. Kyseinen strategiapakkahan on kirjoitusblokkien (tai muusikonblokkien) murtamiseen tarkoitettu työkalu, jota muun muassa Enon luotsaama David Bowie hyödynsi menestyksekkäästi 70-luvun tuotannossaan. Oblique strategiesin jokaisessa kortissa annetaan kryptinen neuvo, jota voi soveltaa luovassa työssä, esimerkiksi: ”Siltoja -rakenna -polta”, ”Kysy keholtasi” tai ”Mitä läheisin ystäväsi tekisi?” Mutta kuten sanoin, en tuossa vaiheessa tiennyt korttipakasta enkä Brian Enosta mitään. Satuin vain noudattamaan ajatusta: ”Käytä vanhaa ideaa”. Olin tuskallisen tietoinen siitä, etten ollut kirjoittanut mitään viikkokausiin, ja vielä tietoisempi siitä, että kaikki mahdollinen kirjoittamisen arvoinen (sekä arvoton) oli jo kirjoitettu minua vuosikymmeniä kiehtoneesta teoksesta Taru sormusten herrasta. Ehkä olin vain epätoivoinen ja väsynyt saamattomuuteeni, ehkä päätin alitajuisesti ravistella typerää auktoriteettiuskoani. Joka tapauksessa jotain murtui. En jaksanut enää välittää siitä, että Tolkienin mahtiteos on ehkä jonkun muun mielestä tekstinaiheena liimatehtaan sammiossa lojuva ruoskitun hevosenraadon luuranko. Päätin kirjoittaa jotakin Taruun liittyvää, sillä se on teos, jonka tunnen ja jota rakastan ja jonka maailmaan tuntuu kotoisalta palata vuosi toisensa jälkeen. Tunsin myös unissakävelijän varmuudella, että tätä tekstiä olisi lähestyttävä huumo-

rin ja raskaan ryyppäämisen näkökulmasta. Parodia? Ei mitenkään uusi tapa käsitellä Tolkienia. Alkoholinkäyttö? Ehkä käytetyin aihe maamme taide- ja viihdekentällä. Olin onnistunut yhdistämään kolmessa sekunnissa yhtä monta eri kliseetä yhteen tekstiin. Siitä huolimatta veistellessäni huumoriviritelmääni Keskimaan kaameimmat kohmelot minulla oli hauskinta pitkään aikaan näppäimistön ääressä. Tolkienhenkiset kankkusskenaariot purkautuivat sormenpäistäni vaivattomasti kuin valkosipuliröyhtäys aamuviiden känkkyä

Siitä huolimatta veistellessäni huumoriviritelmääni Keskimaan kaameimmat kohmelot minulla oli hauskinta pitkään aikaan näppäimistön ääressä.

makustellessa. Eikä tekstin yksityiskohtien hiominen tuntunut riittämättömyyttä aiheuttavalta puurtamiselta, vaan aarrejahdilta, jossa uuden sanaleikin keksiminen synnytti samanlaista lapsellista iloa kuin suklaamunan löytäminen pihapensaan kätköistä pääsiäisinä kymmeniä vuosia sitten. Toivon, että sitä lukiessasi sinulla oli yhtä hauskaa kuin minulla oli sitä kirjoittaessani. Mitä tahdon tällä kohmelotekstini ruumiinavauksella siis sanoa? Ehkä ennen kaikkea sen, että ideat voivat löytyä kummallisista paikoista. Täydellinen vapaus ja vimmainen uuden etsiminen osoittautuvat usein luovuuden vihollisiksi. Rajoitteet vapauttavat kahleista, eikä puhkikuluneissa maisemissa tallaamista kannata pelätä. Luota itseesi. Osaat kyllä sanoa läpikalutun lauseen raikkaalla tavalla. Osaat avata sen tylsän maiseman taivaalle uusia ikkunoita, tähtiä ja kuita. Olet taiteilija. Se taito on rakennettu sisääsi!

STIIKNAFUULIA

19


Timo Harju.

Matti Lackman.

Eero Suvilehto ja Anneli Moilanen.

Kekkonen ja muita kameleontteja

Uusien teosten ilta kirjallisuuden talolla Teksti ja kuvat: Kasimir Sandbacka Oulun kirjailijaseuran jäsenet kokoontuvat marraskuun puolivälissä esittelemään uutuusteoksiaan Oulun kirjallisuuden talolle yleisölle avoimeen Uusien teosten iltaan. Illoissa oululaisten kirjallisuudenystävät pääsevät tapaamaan paikallisia kirjailijoita ja kuulemaan heidän kertovan omista teoksistaan. Onpa tilaisuudesta mahdollista myös ostaa uutuusteoksia, tarjoushinnoin totta kai. Uusien teosten ilta järjestetään kahdesti vuodessa: alkukesästä ja loppuvuodesta. Tämänkertainen kattaus heijastelee seuran monipuolista tuotantoa. Siihen kuuluu viisi teosta lastenkirjallisuudesta poliittiseen historiaan ja runouteen.

Vainoa ja valoa Illan aloittaa Timo Harju, joka esittelee

20 STIIKNAFUULIA

Harjun apuna kirjan tekemisessä oli lasten kanssa työskenteleviä psykoterapeutteja. Yhdessä he kävivät läpi erilaisia Harjun ideoimia satuja ja valitsivat niistä sopivimmat kirjaan.

lastenkirjansa Satu Kameleontille ja muita satuja sinulle. Kirjan on kuvittanut Nina Haiko. Yhteistyössä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa tehty kirja käsittelee vaikeita erotilanteita ja niihin liittyvää vainoa. Sen on tarkoitus satujen välityksellä auttaa lapsia käsittelemään vaikeita asioita, joista he eivät ole valmiita puhumaan suoraan. Vainoaminen erotilanteessa voi Harjun mukaan tarkoittaa esimerkiksi suoraa uhkailua, mutta voi ilmetä myös vaikkapa lapsen kautta tapahtuvana toisen aikuisen vakoiluna tai panetteluna. Ongelmaa kärjistää se, että vainoava vanhempi voi olla lapselle yhtä aikaa erittäin rakas ja vaarallinen. Harjun apuna kirjan tekemisessä oli lasten kanssa työskenteleviä psykoterapeutteja. Yhdessä he kävivät läpi erilaisia Harjun ideoimia satuja ja valitsivat niistä sopivimmat kirjaan. Satuja hiottiin myös koelukijoilta tulleen palautteen perusteella.


Valmiista teoksesta on tullut paljon myönteistä palautetta niin vanhemmilta kuin lapsilta. Kiinnostavinta on Harjun mukaan ollut se, että eri-ikäiset lapset ovat viehättyneet eri saduista. Vaikka teos onkin kirjoitettu lastensuojelun avuksi vaikeisiin erotilanteisiin, ovat satujen tunnekokemukset samastuttavia kenelle tahansa. Paikalle omaa teostaan esittelemään saapunut Stiiknafuulian emerituspäätoimittaja Robert Brantberg kysyy, miten lapsille voi selittää aikuisistakin käsittämättömiltä tuntuvia kauheuksia ja viittaa Porvoossa tapahtuneeseen lapsen surmaan. – Lastenkirjallisuuden pitää käsitellä myös vaikeita asioita, Harju vastaa hetken mietittyään. – Mutta valolla. Illan toista lastenkirjaa Valon sankari esittelee Satu Alajoki. Ella Kurjen kuvittamassa satukirjassa tutustutaan Nukku-Matin vähemmän tunnettuun veljeen, Valve-Villeen, joka herättää lapset aamuisin. Unten maahan sijoittuvassa seikkailussa kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää: ruma ja pelottava ei välttämättä olekaan paha. Seikkailuntäyteisen sadun keskeisiä aiheita ovatkin ystävyys ja lasten urheus. ValveVille pyytää lasta viemään viestin hänen kuuluisalle veljelleen, jonka kanssa ValveVille on riitautunut. Viestinviejäksi ryhtyvän lapsen ikää ja sukupuolta ei määritellä, sillä Alajoki halusi päähenkilön olevan kaikille samastuttava.

Politiikan merkkihenkilöitä Lastenkirjallisuuden jälkeen vuorossa on kaksi historiallista henkilökuvaa suomalaisista poliitikoista. Historiantutkija Matti Lackman kertoo SDP:n entistä puheenjohtajaa ja punakenraalia käsittelevästä teoksestaan Kullervo Manner – kumouksellisen muotokuva. Vaikka Mannerilla oli keskeinen rooli itsenäistyvän Suomen politiikassa ja sisällissodassa, häntä ei nykyään tunneta. Lackman kertoo kyselleensä asiasta nykypoliitikoilta: ainoastaan konkarikansanedustaja ja entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja tiesi, kuka Manner oli. Lackman on urallaan pureutunut varsinkin kommunismin, jääkäriliikkeen ja Suojelupoliisin historiaan. Peräti neljätoista teosta julkaisseella, aamuisin viideltä heräävällä tutkijalla onkin yleisölle vinkki:

– Kannattaa viettää loma arkistossa, siellä sataa vähemmän! Sujuvasti esiintyvä Lackman kertoilee paljon kiinnostavia yksityiskohtia paitsi Mannerin elämästä, myös tietokirjailijan ja tutkijan työstä. Hän korostaa, ettei tutkijan tehtävä ole tuomita tutkimuskohteitaan, vaan yrittää ymmärtää heitä ja selittää heidän toimiaan. Brantberg on kirjassaan tarttunut Manneria nykyisin huomattavasti tunnetumpaan poliitikkoon, nimittäin Urho Kekkoseen. Hän naurahtaa teoksen pontevalle nimelle UKK – koko tarina ja kertoo sen olleen kustantajan idea. Teoksessa kuitenkin valotetaan Kekkos-historiikeissa vähemmälle huomiolle jäänyttä, Kekkosen

Brantbergin mukaan Kekkos-myytin rakentamisessa mentiin aikoinaan niin pitkälle, että mainittu savupiippu retusoitiin pois valokuvista!

presidenttiyttä edeltänyttä elämää. Siinä mielessä teoksessa on kyse Kekkosen henkilökuvan täydentämisestä ”koko tarinaksi”. Kekkosesta ylläpidettiin paljon myyttejä, joista yksi on se, että hän syntyi Lepikon torpan savupirtissä. Kekkonen kyllä syntyi Lepikossa, mutta nykyään tiedetään, että pirttiin oli jo aiemmin muurattu savupiipullinen uunitakka. Brantbergin mukaan Kekkos-myytin rakentamisessa mentiin aikoinaan niin pitkälle, että mainittu savupiippu retusoitiin pois valokuvista! Brantberg toteaa myös, että Kekkosen vuodet Etsivän keskuspoliisin palveluksessa olivat poliittinen korkeakoulu, jonka opeista hän presidenttinä hyötyi merkittävästi. Hetkeksi huone täyttyy vilkkaasta keskustelusta. Lackmanin mukaan turvallisuuspoliisissa toiminut Kekkonen miellettiin idän tiedustelupalvelupiireissä osaksi suurta vakoojaperhettä, mikä helpotti toimintaa Neuvostoliiton kanssa.

Runollista karhunpainia Illan päättää Eero Suvilehto, joka lukee Anneli Moilasen kanssa otteita runoteoksestaan Ursula, jota runoilija itse kuvaa neljään vuodenaikaan perustuvaksi pienoiseepokseksi. Kansanperinnettä ja nykyajan ilmiöitä yhdistelevissä runoissa Äijä ja hänen karkurakkaansa käyvät läpi elämäänsä ja suhdettaan. Herkkien ja hauskojenkin runojen poljentoa kuunneltuaan joku muistaa Pohjoismaiden mestaruuden 1972 voittaneen Suvilehdon painitaustan ja aprikoi, josko paini lajina jotenkin virittäisi runouden rytmeihin. Muitakin molskilta metriikkaan vyörähtäneitä nimittäin löytyy, esimerkiksi vuoden 1976 olympiavoittaja Pertti Ukkola. Suvilehto ei painin poeettisuutta vahvista, mutta muistuttaa niin Platonin kuin Sokrateenkin lajia harrastaneen. Antiikin ajoista juontuva salainen yhteys vaikuttaisi siis mahdolliselta, ellei jopa todennäköiseltä, mietin kirjallisuudentutkijana ja Oulun koulujenvälisten kisojen hopeamitalistina alle 22,5-kiloisten sarjassa vuodelta 1987. Uusien teosten ilta on tarjonnut mielenkiintoisen katsauksen tuoreisiin kirjoihin, mutta ennen kaikkea innostavaa keskustelua niistä. Loskainen ja pimeä pohjola on jo virittäytynyt kesän valkeuteen, kun Uusien teosten ilta järjestetään seuraavan kerran. Silloin on taas tiedossa jännittävä läpileikkaus kirjallisuuskaupunkimme uutuuksista.

Herkkien ja hauskojenkin runojen poljentoa kuunneltuaan joku muistaa Pohjoismaiden mestaruuden 1972 voittaneen Suvilehdon painitaustan ja aprikoi, josko paini lajina jotenkin virittäisi runouden rytmeihin.

STIIKNAFUULIA

21


Inka ja saunaflamingo kuvakirjan (2016) Hirvonen kuvitti jo maalauksellisemmin.

Kiehtovia kuvia Maalauksellisempaan tyyliin siirtynyt Lauri Hirvonen suhtautuu tulevaisuuteen luottavaisesti Teksti: Kasimir Sandbacka

Kun Lauri Hirvonen aikoinaan mietti, mitä alkaisi opiskella, varteenotettava vaihtoehto oli biologia. Luonto on Hirvoselle paitsi tärkeä inspiraation lähde, myös rentouttava ja rauhoittava ympäristö. Se näkyy myös hänen kuvakirjojensa eläinhahmoissa ja miljöissä: uuden Inka ja kutitustiikeri -kuvakirjan kaupunkimaisema on vehreä ja täynnä elämää.

22 STIIKNAFUULIA

– Joskus on jopa varottava, ettei luonto korostu liikaa töissäni, hän sanoo. Lopulta taideaineet veivät kuitenkin voiton. Hän opiskeli taiteen maisteriksi Lapin yliopistossa pääaineenaan mediatiede ja äidinkielen opettajaksi Oulun yliopistossa. Koulutuksenkin puolesta eväät lastenkirjailijaksi ovat kohdillaan, vaikkei kirjailijaksi ryhtyminen ollutkaan opintojen päämäärä.

Hirvonen kuitenkin aloitti sarjakuvien piirtämisen jo yläasteella. Hänen Pupu-sarjakuvansa ilmestyi jonkin aikaa muun muassa joensuulaisen Susiraja-median verkkosivuilla. Hän alkoi pohtia, että Pupu voisi toimia myös kuvakirjana ja kehitti siitä ensimmäisen Hupsutupsu-kirjan, jonka tekemiseen sai WSOY:n kirjallisuussäätiön apurahan.


Tuulentaittajassa (2015) hahmoilla on vielä mustat ääriviivat.

Inka ja kutitustiikeri. Kustannus-Mäkelä 2017. 32 sivua.

Sittemmin WSOY on julkaissut kolme Hupsutupsu-kirjaa: Hupsutupsun junamatka (2009), Prinsessa Hupsutupsu ja lohikäärme (2011) ja Hupsutupsu perustaa orkesterin (2012). Kirjasarjan hahmot ovat sarjakuvista tuttuja pupuja – vaikka Hirvonen vaatetti ne kustannustoimittajan ehdotuksesta, jotta niistä tulisi ihmismäisempiä.

Lukuhetkiä lasten kanssa

Kohti uutta ilmaisua Hupsutupsujen jälkeen Hirvosella oli pohdinnan paikka: mitä tehdä seuraavaksi. Hän kuvitti vielä Tuulentaittaja-teoksen tutulla sarjakuvamaisella tyylillään, johon kuuluivat hahmojen mustat, selkeät ääriviivat. Hänestä kuitenkin tuntui, että jokin luonnoksista huokuvasta rentoudesta ja elävyydestä katosi matkalla kirjojen kansiin. Oli aika kokeilla jotain uutta: maalauksellisempaa ja rosoisempaa tyyliä. Hirvonen tekee kuvituksensa luonnoksista lähtien pääosin digitaalisesti. Hän käyttää ArtRage-nimistä kuvitusohjelmaa, jolla pystyy muun muassa jäljittelemään öljyvärimaalausta. Digitaalisessa työskentelyssä on paljon etuja perinteiseen maalaamiseen

verrattuna: värienhallinta on helpompaa ja työvälineiksi riittävät tietokone ja siihen kytkettävä piirtopöytä. Työtilakin on helpompi pitää siistinä. Lastenkirjojensa kuvituksen Hirvonen suunnittelee aukeama kerrallaan. Aluksi hänellä on yleensä mielessä pari tärkeintä aukeamaa, joiden tekemisen hän säästää usein viimeiseksi. Digitaalinen työskentely mahdollistaa aiempiin työvaiheisiin palaamisen ja aukeamien korjailun ja parantelun – periaatteessa loputtomasti. – Deadlinet ovat siitä hyviä, että ne pakottavat lopettamaan, Hirvonen naurahtaa. Uusi tyyli sai ensi-iltansa Inka-kuvakirjasarjassa, jonka aloitti viime vuonna ilmestynyt Inka ja saunaflamingo. Elokuussa sarja sai jatkoa: Inka ja kutitustiikeri kertoo isosiskoksi tulemaisillaan olevasta pikkutytöstä Inkasta, joka haluaisi huomiota isältään ja päättää lähettää tälle postikortin. Lapsen mielikuvitusta ja arkea limittävässä tarinassa liikutaan tähtitaivaan korkeuksista meren syvyyksiin ja kuun pinnalta äidin vauvamahan sisälle. Inkan ajatuksia peilaava teksti ja eläväinen kuvitus avaavat kauniisti lapsen näkökulmaa jokapäiväiseen elämään ja sen ihmeisiin.

Kirjailijaksi alettuaan Hirvonen ei enää osaa lukea kuvakirjoja neutraalisti vaan tarkastelee niitä aina osittain työnsä kautta. Yhdeksi esikuvakseen hän mainitsee Helsingin Sanomien kuvittajanakin tunnetun Matti Pikkujämsän. Hirvonen ei halua tehdä yhdentekeviä kirjoja vaan sellaisia, jotka kiehtovat lapsia. Vaikkei niiden tarvitse mullistaa maailmaa, hän toivoo, että niistä jäisi jotain lasten mieleen. Hän muistelee omia lapsuuden lukukokemuksiaan ja kertoo, että voi vieläkin palauttaa mieleen tiettyihin teoksiin liittyvät tunnekokemukset. Toisaalta lukiessaan lapsena rakastamiaan Viisikko-kirjoja omille lapsilleen, hän huomasi, ettei enää kyennyt samalla tavalla uppoutumaan tarinan maailmaan. Tieto ja kokemuksen tuoma järki eivät rajoita lapsen mielikuvitusta: lapset ovat vastaanottavaisempia fiktiivisille maailmoille. Hirvonen lukee lapsilleen myös omia teoksiaan, mutta saa heiltä vähänlaisesti palautetta. Hän kertoo kuitenkin seuranneensa, kun hänen vanhin lapsensa luki

STIIKNAFUULIA

23


hänen kirjaansa, ja kuunnelleensa, kuuluvatko naurunhörähdykset oikeissa kohdissa. Varsinaisena ateljeekriitikkona toimii vaimo. – Omalle tekstille ja kuville sokaistuu, Hirvonen myöntää ja kertoo saaneensa arvokasta palautetta myös Oulun kirjailijaseuran ateljeekritiikki-projektista, jossa häntä sparrasi sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen. Palautetta kirjoista tulee ymmärrettävästi enemmän vanhemmilta kuin lapsilta: kuvakirjojen kohdeyleisö ei ole vielä itse luku- ja kirjoitustaitoista. Ensisijaisesti Hirvonen kertoo kirjoittavansa lapsille, mutta käsittelevänsä myös aikuisia kiinnostavia teemoja: tunteita kuten pelkoa, lapsen ja vanhemman suhdetta tai sukupolvien välistä jatkumoa. Hirvonen puhuu perinteisen kirjan puolesta digitalisoituvassa maailmassa. – Kirja on mahtava formaatti. Kuvakirjan lukemisesta muodostuu lapsen ja aikuisen yhteinen hetki, tapa viettää aikaa. Hän kehuu myös kirjastolaitosta. Hänestä on hienoa, kun perheet ottavat tavakseen käydä yhdessä kirjastossa. – Jos nykyinen lapsipolvi ei opi lukemaan, niin tuskin seuraavakaan. Lasten pitäisi Hirvosen mukaan saada lukea heitä aidosti kiinnostavia kirjoja. Itse hän muistelee joutuneensa yläasteella luokalla lukemaan Punaisen viivan (1909). Vaikka Kiannon klassikko hänelle maistuikin, kaikille luokkatovereille teos ei varsinaisesti toiminut porttina kirjallisuuden maailmaan.

Luottavaisin mielin Useiden julkaistujen teosten jälkeen Hirvonen suhtautuu tulevaisuuteen luottavaisesti. Yhteistyö Inka-sarjaa kustantavan Kustannus-Mäkelän kanssa on sujunut hyvin. Työskentely on ollut erilaista eri kustannustoimittajien kanssa. Pääsääntöisesti he ovat puuttuneet enemmän tekstiin kuin kuviin, mutta molemmista on tullut palautetta. Hirvonen kertoo haluavansa tehdä asiat omalla tavallaan, ja kavahtavansa usein kustannustoimittajien kritiikkiä. Hän kuitenkin arvostaa sitä ja on usein samaa mieltä hetken mietittyään. Kuvakirjan tekeminen lähtee liikkeelle tekstistä. Toki Hirvosella on aina mielessään jo tiettyjä kuvia kirjoittaessaan. Teksti määrittelee tarinan perusrakenteen, kuvitus luo sen tunnelman. Toisaalta kuvitus myös

24 STIIKNAFUULIA

ruokkii tekstiä. Kun kuvittaa itse omat tarinansa, on vapaus myös muokata tarinaa tarpeen mukaan. – Kokisin helpommaksi kuvittaa toisen tekstiä kuin antaa oma tekstini toisen kuvitettavaksi, hän pohtii. – Toisaalta toinen kuvittaja voisi saada tekstistäni irti jotain, mitä en itse tullut ajatelleeksi.

Lauri Hirvonen – Syntynyt Muhokselle 1981 – Muutti lukioikäisenä Ouluun ja teki Oulun lyseon lukiossa kuvaamataitodiplomin – Työskennellyt Kalevassa toimittajana varsinkin kesäisin – Julkaissut kuusi kuvakirjaa ja yhden nuorille koululaisille suunnatun lastenromaanin – Harrastaa retkeilyä ja puutarhassa puuhastelua – Kirjasuositus Stiiknafuulian lukijoille: aikuisille: Michel Rabagliatin Paul-sarjakuvat; koko perheen kesken ääneen luettavaksi Astrid Lingrenin Ronja, ryövärintytär


Kirja-arvostelu

Satukuvittajan salat Sisko Ylimartimo: Aleksander Lindeberg – Mestarillinen ja monialainen kuvataiteilija. 252 s. Avain 2017.

Teksti: Aino Isojärvi

Lindeberg-tietokirja sivuaa Suomen satavuotista kulttuurihistoriaa Tiedätkö, kuka oli Aleksander Lindeberg (1917–2015)? Ei hätää, lohduttaa tutkija ja tietokirjailija Sisko Ylimartimo. Nimensä perusteella lukuisaan otteeseen palkittu kuvataiteilija on jäänyt monelle tuntemattomaksi, mutta hänet muistetaan etenkin sotasatu Pessin ja Illusian, Iloisten aapiskuvien, Venäläisten kansansatujen sekä Kalevalan kuvittajana. Ehkäpä vielä konkreettisempana esimerkkinä Lindebergin uran monimuotoisuudesta toimii se, että mainosalallakin vuosia toimineen kuvittajan ideoimaa aihiota näkee yhä tänä päivänä päivittäistavarakauppojen hyllyillä: Lindeberg luonnosteli ensi kerran Fazerin eukalyptuspastillien sittemmin yksinkertaistetun papukaijahahmon. Mikäli Lindeberg olisi elänyt tähän päivään asti, hän juhlisi nyt Suomen kanssa yhtä matkaa satavuotispäiviä. Yllättävällä tavalla hänen elämänsä mukaileekin maamme itsenäisyyden murroskohtia – venäläislähtöinen Lindeberg esimerkiksi päätyi Suomeen Venäjän vallankumouksia seuranneiden levottomuuksien vuoksi. Jatkosodan aikana Lindeberg oli Suomen tunnistetuin rintamapiirtäjä. Tiedotusjoukkojen, joihin Lindebergkin vapaaehtoisesti liittyi, tehtävänä oli tuottaa aineistoa eri medioiden uutiskatsauksille. Paitsi että Lindebergin piirustukset rakensivat mielikuvia sodasta, ne myös omalla tavallaan loivat sotahistoriaa: piirrosten yksityiskohtaiseen realismiin yhtyi usein puhutteleva sommituksellinen dramatiikka, jota oli haastava välittää ajan valokuvaustekniikalla. Taiteilijan harvinaislaatuisesta kyvystä luonnehtia asioita kertonee jotain se, että Lindebergin kuvittamia teoksia päätyi ’neuvostovastaisiksi’ luokiteltuina kiellettyjen kirjojen listalle sodan jälkeen. Kiinnostava detalji on myös Lindebergin osallisuus kansikuvittajana Ilmari Kiannon kohukirjaan Omat koirat purivat, joka jäi pois korpikirjailijan vakiokustantamon Otavan listoilta. Lindeberg ei arkaillut tarttua aiheisiin, joita pidettiin kuvituksellisesti sekä temaattisesti haastavina: näihin

töihin kuuluvat esimerkiksi kuvitus Nikolai Gogolin klassikkonovelliin Nenä. Taiteilija osallistui 1980-luvulla jopa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –aiheiseen kuvittajakilpailuun voittaen kirkkaasti yleisöäänestyksen. Hänen kuvitukselliset ratkaisunsa ilmentävät rohkeutta ja itsevarmuutta, sekä poikkeuksellista kykyä visioida ja poimia avainmotiiveja. Ei ole ihme, että tuottelias ja ahkera Lindeberg pääsi elämänsä aikana kokeilemaan siipiään myös teatteripuvustuksen ja –lavastuksen parissa. Ylimartimon koostama näyttävä teos ruokkii lukijaansa arkistovalokuvilla ja valovoimaisen värikylläisellä kuvituksella. Jo koulupojan piirustukset ovat täynnä luontevaa ilmeikkyyttä ja täsmällisiä tunnetiloja. Monelta osin itseoppinut Lindeberg suhtautui työhönsä ankaralla pieteetillä ja perusteli, ettei laiskasta voisi koskaan tulla piirtäjää. Harmillisesti pari yksittäistä kuvaa tuntuu hieman kärsineen painoprosessissa. Tietokirja on toivottu lisäys Suomen mennyttä vuosisataa tarkastelevaan kulttuurintutkimukseen. Ylimartimo tutkii aikalaisuutta esimerkiksi arvostelujen, lehtikirjoitusten ja haastatteluiden pohjalta. Hän avaa satuja ja myöhemmin kansalliseepostamme Kalevalaa kohtaan viriävää kiinnostusta selväpiirteisesti historian avulla. Samalla Ylimartimo havainnollistaa uranuurtavasti näitä muutoksia Lindebergin monitahoisiin tyylikausiin alati peilaillen. Pienessä ja nuoressa maassa Lindebergin matka arvostetuksi taidemaalariksi osoittautuu odotettua mutkaisemmaksi, kuin mitä se olisi voinut olla perinteitä valmiiksi vaalivissa suurvaltioissa. Kirja tunnustelee muun muassa taiteen merkitystä mainonnassa, propagandassa ja tasapainoa etsivässä todellisuudenpaossa sekä ottaa keskusteluun mukaan kulttuurisen aineksen uusiokäytön, sivuten esimerkiksi idän vaikutteita sodanjälkeiseen läntiseen taiteeseen, samoin kuin Lindebergin hetkellisesti lainaamia disneyismejä. Ansioituneimmillaan Ylimartimo on lähilukijana, ja vapauttaa Lindebergin onnistuneimpia kuvituksia muotoon, josta kuvataiteeseen perehtymättömänkin on helppo niitä poimia ja ymmärtää.

STIIKNAFUULIA

25


Rosa Liksomin tähdittämä Naisten Pankin Lue naiselle ammatti kiertue päättyi Ouluun Teksti: Kasimir Sandbacka

Kolmatta kertaa järjestetty Lue naiselle ammatti -kiertue päättyi Ouluun, Teatteriravintola Vänmannissa järjestettyyn tapahtumaan. Kierteen ajatus on, että yhteistyökumppaniksi ryhtynyt kirjailija kiertää kaupungista toiseen esittelemässä teostaan haastatteluissa. Tilaisuuksien yleisöllä on mahdollisuus lahjoittaa Naisten Pankille joko suoraan tai ostamalla tuotteita tai arpoja. Tämänvuotinen kiertuekirjailija oli Rosa Liksom, joka esitteli syyskuussa julkaistua Everstinna-romaaniaan. Se on Annikki Kariniemen elämän innoittama, mutta fiktiivinen kertomus sotaan valmistautuvasta, sitä käyvästä ja siitä toipuvasta Suomesta. Sain kunnian toimia kiertueen viimeisen illan haastattelijana. Liksom kertoi paljon mielenkiintoisia seikkoja romaaninsa taustoista, kuten sen, että Anniki Kariniemi oli hänen lapsuuden ympäristöstään tuttu hahmo. Kiinnostavaa oli myös se, että Liksom sanoi pyrkivänsä nykyisessä ilmaisussaan pois jo jonkinlaiseksi tavaramerkikseen muodostuneesta mustasta huumorista. Hän on alkanut nähdä sen vaikeiden ja vakavien aiheiden torjumisena. Kaiken kaikkiaan Lue naiselle ammatti -tapahtuma oli innostava tilaisuus: loistava esimerkki siitä, miten kirjallisuus, kirjailija ja lukijat voidaan tuoda yhteen hyvän asian puolesta.

26 STIIKNAFUULIA

Naisten Pankin Oulun paikallisryhmän vapaaehtoinen Paula Saastamoinen, kertoisitko lyhyesti Naisten pankista ja sen toiminnasta? Naisten Pankki on vuonna 2007 perustettu suomalainen vapaaehtoisyhteisö, joka kerää varoja kehitysmaiden naisten yrittäjyyden ja omaehtoisen toimeentulon tukemiseksi kestävän kehityksen periaattein. Naiset ovat Naisten Pankin työn keskiössä, sillä uskomme, että tukemalla naista autamme samalla koko perhettä ja

Naisten Pankin hankemaita ovat tällä hetkellä Kambodza, Nepali, Myanmar, Liberia, Sierra Leone ja Uganda.

kyläyhteisöä. Naisten Pankki toimii yhteistyössä Kirkon Ulkomaanavun kanssa, joka hallinnoi Naisten Pankin varoja ja toteuttaa hankkeet kehitysmaissa. Naisten Pankin

työtä tehdään kaikkien ihmisten kanssa uskontoon, etniseen taustaan, sukupuoliseen suuntautumiseen tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta. Naisten Pankin hankemaita ovat tällä hetkellä Kambodza, Nepali, Myanmar, Liberia, Sierra Leone ja Uganda. Hyödynsaajia hankemaissa on tällä hetkellä 16 000 ihmistä. Koko Naisten Pankin 10-vuotisen historian aikana hyödynsaajia on ollut yhteensä 41 800 ihmistä. Miten Lue naiselle ammatti -kiertue syntyi? Lue naiselle ammatti syntyi vuonna 2015, kun WSOY:n entinen tiedotuspäällikkö Katri Wanner otti yhteyttä Naisten Pankin ohjausryhmän puheenjohtajaan Reetta Meriläiseen. Wanner oli aiemmin tehnyt Sofi Oksasen kanssa yhteistyötä ja ehdotti Naisten Pankin, Oksasen ja tämän kustantajan Liken yhteistä kirjailijakiertuetta. Naisten Pankin johtoryhmä innostui ideasta. Like houkutteli kolmanneksi kumppaniksi Suomalaisen kirjakaupan, jonka kanssa oli ennenkin järjestänyt kirjailijatilaisuuksia. Oksasen Lue naiselle ammatti -kiertueesta saatu palaute oli erittäin positiivista ja kiertueita päätettiin jatkaa seuraavana vuonna. Monettako kertaa kiertue järjestettiin? Lue Naiselle Ammatti -tapahtuma


Naisten Pankin toimintaa voi tukea ostamalla Naisten Pankin tuotteita varainkeruutapahtumista, tekemällä kertalahjoituksen tai alkamalla kuukausilahjoittajaksi. Rosa Liksom signeerasi Everstinnoja yleisölle. Kuva Tuomo Tapanila.

järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa. Aikaisempia yhteistyökumppaneita ovat olleet Oksanen vuonna 2015 (Like Kustannus), Sirpa Kähkönen vuonna 2016 (Kustannusosakeyhtiö Otava) ja Suomalainen Kirjakauppa. Oksanen vieraili Oulussa 2015, mutta Sirpa Kähkösen kiertue ei yltänyt Ouluun asti. Tämä oli siis toinen kerta, kun Oulussa järjestettiin Lue naiselle ammatti -tapahtuma. Miten tämän vuoden kiertue sujui? Rosa Liksomilta, yhteistyökumppaneilta ja Naisten Pankin vapaaehtoisilta saatu palaute on ollut hyvää. Tapahtumat ovat olleet onnistuneita ja myös Liksom on kehunut kiertuejärjestelyitä erinomaisiksi. Liksom koki kohtaamansa ihmiset ihaniksi, iltojen ohjelmat huikeiksi ja haastattelijat ammattitaitoisiksi. Miten Rosa Liksom tuli mukaan kuvioon? Naisten Pankki sopi yhteistyön jatkamisesta myös vuoden 2017 kiertueen osalta Liken ja Otavan kanssa. Kustantamot ehdottivat Naisten Pankille Rosa Liksomia. Osapuolet keskustelivat aihepiiristä ja tuli-

vat siihen tulokseen, että Rosa Liksom sopii loistavasti Lue naiselle ammatti -kiertueen kirjailijaksi. Onko tulevaisuudessa suunnitteilla uusia kiertueita? Lue naiselle ammatti -kiertue päättyi Ouluun 17.11. ja tällä hetkellä Naisten Pankki kerää kiertueesta palautetta, jonka pohjalta tullaan käymään Liken ja Suomalaisen Kirjakaupan kanssa palautekeskustelu. Kiertue jatkuu ensi vuonna, jos kaikki osapuolet niin haluavat. Millaista toimintaa Naisten pankilla on Oulussa? Naisten Pankilla on yli 40 paikallisryhmää, joista Oulun paikallisryhmä on yksi aktiivisimmista. Paikallisryhmä kokoontuu kerran kuukaudessa suunnittelemaan varainkeruutapahtumia, jotka syntyvät vapaaehtoisten ja yhteistyökumppaneiden ideoiden pohjalta. Oulussa on muun muassa joogattu, golfattu, kävelty ja kuntonyrkkeilty sekä järjestetty joulumyyjäisiä. Oulun paikallisryhmän lukupiiri kokoontuu noin kerran kuukaudessa keskustelemaan

vaihtuvista kirjoista, ja paikallisryhmä on järjestänyt myös runoillan yhteistyössä runoilija Miia Paanin kanssa. Miia Paani on ollut mukana muissakin paikallisryhmän tilaisuuksissa. Miten Naisten pankin toimintaa voi tukea tai osallistua siihen? Naisten Pankin toimintaa voi tukea ostamalla Naisten Pankin tuotteita varainkeruutapahtumista, tekemällä kertalahjoituksen tai alkamalla kuukausilahjoittajaksi. Tukea voi myös alkamalla vapaaehtoiseksi. Osa vapaaehtoisista on mukana säännöllisesti, kun taas osa vapaaehtoisista osallistuu esimerkiksi kerran vuodessa itselleen sopivaan projektiin.Toimintaa voi tukea myös ehdottamalla yhteistyötä jonkin tapahtuman järjestämiseksi. Naisten Pankin tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja parhaiten löydät Oulun paikallisryhmästä tietoa seuraamalla Facebooksivuja facebook.com/naistenpankkioulu. Olemme monelle vielä täysin tuntematon yhteisö, sillä sen sijaan, että käyttäisimme paljon rahaa toimintamme mainostamiseen, niin haluamme suunnata keräämämme varat suoraan hankemaihin.

STIIKNAFUULIA

27


Vuoden 2017 uutuuskirjoja

taa keuksia man.

ä kalliimmaksi.

najaiseksi, homeloukoksi. avioliitto ovat ina sama: talosta epitoisuuksien ttöä. Paljastaako sä kokematon palalta?

teella kirjoitettu homesodassa, vaille oikeuksia Aittakummun umisesta.

eet sw HOME PEKKA AITTAKUMPU

70-323-1

Pekka Aittakumpu

Satu Alajoki & Ella Kurki

Home Sweet Home

Valon sankari

Rajalat ovat haaveilleet omakotitalosta viisi vuotta, säästäneet sitä varten pääomaa kolme vuotta ja etsineet sopivaa netissä ja asuntonäytöillä yli vuoden. Sopiva talo löytyy, ja kaupanpäälle tulevat leikkimökki, hiekkalaatikko ja mansikkamaa. Myyjä ylistää taloa, kuinka helppoa siellä on hengittää. Unelma onnesta muuttuu painajaiseksi, kun uusi koti paljastuu hometaloksi. Seuraa pitkä ja hankala selvitysten sarja, jonka kulussa horjuvat talous, terveys, hermot ja avioliitto. Myyjä kiistää kaiken ja sosiaalitoimistosta ei heru apua. Ainoaksi keinoksi jää talonkunnostus hinnalla millä hyvänsä. Perheenisä, äidinkielenopettaja Anselmi huomaa suomen kielen rakenteita ja korjauslukumerkintöjä enemmän tarvitsevansa talonkorjaustaitoja. Hän löytää vertaistukea internetin Home sweet home -keskusteluryhmästä, jossa myös kostonhimoiset kohtalotoverit puivat kokemuksiaan. Huijaus ja raivo byrokratiaa kohtaan sysäävät perheenisän radikaaleihin tekoihin. Home Sweet Home -romaani tuo esille monen ihmisen kokemukset ja maanlaajuisen hometalo-ongelman kaunokirjallisuuden keinoin. Teoksen huumori ja vetävä kerronta vievät tarinaa liukkaasti eteenpäin. Yllätyksiäkään ei juonenkäänteistä puutu. Arktinen Banaani, toukokuu 2017

Valon sankari on seikkailullinen satu ystävyydestä ja pelkojen voittamisesta. Se esittelee kuuluisan Nukkumatti-veljensä varjoon jääneen Valve-Villen, joka herättää aamuisin meistä jokaisen. ”Tavatessani Valve-Villen ensimmäisen kerran luulin tulleeni hulluksi. Eräänä aamuna hän vain tupsahti huoneeseeni ja pyysi minua kirjoittamaan tarinansa. Hän halusi, että jokainen lapsi maailmassa tietää valon sankarin. En aavistanut, että se oli vasta alkua huimalle seikkailulle. Valve-Villellä oli nimittäin toinenkin pyyntö. Vain minä ja unikaverini Nalle Merikarhu voisimme viedä Unten maahan tärkeän viestin hänen kuuluisalle veljelleen.” Valon sankarin on kirjoittanut oululainen Satu Alajoki ja kuvittanut Ella Kurki. Myllylahti, huhtikuu 2017

28 STIIKNAFUULIA

Kaisa Halmkrona & Juho Raunio

Matkalla 2018 -runokalenteri Sinun kanssasi matkallamme perillä aina. Matkalla 2018 -runokalenteri on Kaisa Halmkronan neljäs runokirja ja Kustannus Mäntypuron esikoisjulkaisu. Runoja tai ajatelmia kalenterissa on yhteensä 53 kappaletta ja kuvittaja Juho Raunion valokuvia yksi vuoden jokaiselle kuukaudelle. Vuonna 2018 kalenterin kuvien teemana on vesi eri muodoissaan. A5-kokoisen runokalenterin pehmeiden kansien väliin on jätetty myös reilusti tilaa omille muistiinpanoille ja ajatuksille. Kustannus Mäntypuro, lokakuu 2017


Timo Harju & Nina Haiko

Lauri Hirvonen

Satu Kameleontille ja muita satuja sinulle

Inka ja kutitustiikeri

Timo Harjun kirjoittama ja Nina Haikon kuvittama satukirja syntyi vainoa kohdanneiden lasten auttamiseksi. Upeasti kuvitetut, viehättävät sadut sopivat kaikille lapsille, mutta puhuttelevat erityisesti niitä, joiden vanhemmat ovat eronneet riitaisasti tai joiden vanhemmista toinen eron jälkeen vainoaa entistä puolisoaan ja lapsia. Satujen lisäksi kirjassa on keho- ja sanataideharjoituksia, joita aikuinen voi tehdä lapsen kanssa. Harjoitukset ovat tehneet Timo Harju sekä lasten kanssa työskentelvät psykoterapeutit Pirjo Ervasti ja Pia Marttala. Teosta löytyy kirjastoista ja se on tilattavissa Ensi- ja turvakotien liiton nettisivuilta. Ensi- ja turvakotien liiton sivuilta löytyy myös kirjan vapaasti ladattavissa oleva pdf-versio, jonka kuvitus kuitenkin on kirjaversiota huomattavasti suppeampi. Kirjan on tuottanut Varjo-hanke. Ensi- ja turvakotien liitto, toukokuu 2017

Kutitustiikerillä on kaameat kutituskäpälät ja korvat, jotka kuulevat kaiken – paitsi silloin, kun isällä on muuta tekemistä. Huomiota saadakseen Inka päättää lähettää isälle postikortin. Mutta mistä siihen löytyisi jotain ihmeellistä kerrottavaa? Lauri Hirvosen kirjoittama ja kuvittama Inka ja kutitustiikeri on tarina isosiskoksi tulosta, huomion saamisesta ja siitä, kuinka jokainen lapsi on vanhempiensa silmissä ihana ja harvinainen. Aiemmin Inka-tyttöön on voinut tutustua teoksessa Inka ja saunaflamingo. Kustannus-Mäkelä, elokuu 2017

Päivi Honkakoski & Saara Tuomela

Pikku peikko Pomperidilla Pikku peikko Pomperidilla -kirja aloittaa perheen pienimmille tarkoitetun peikkokirjasarjan. Satukirjailija ystävystyy pienen metsänpeikon kanssa ja kirjoittaa muistiin peikon kertomia tarinoita. Pomperidillan tarinoiden myötä pääsemme mukaan metsän elämään. Mitä tapahtuu, kun Pomperidilla yrittää herättää karhun liian pitkäksi venyneiltä talviuniltaan? Kuinka peikko auttaa eksynyttä oravaa? Päivi Honkakosken hyväntuuliset peikkosadut on kuvittanut Saara Tuomela. Tule metsään peikkojen kanssa! Nordbooks, lokakuu 2017

STIIKNAFUULIA

29


Päivi Honkakoski & Ludi Wang

Ari Paulow

Eero Suvilehto

Tervatonttu Toivo Väritys- ja puuhakirja

Taisteluhaukka

Ursula

Suomen ilmavoimien huippusalainen erikoiskuljetus joutuu yllätyshyökkäyksen kohteeksi Oulu–Jyväskylä-välillä. Isku onnistuu kaikista ennakoivista varotoimista huolimatta. Miljoonalasti siepataan ammattisotilaiden silmien edestä. Samalla katoaa kaksi heidän päteviksi tiedettyä nuorta upseeritoveriaan. Tapausta selvittämään perustetaan yhteistutkintaryhmä. Se kootaan Ilmavoimien esikunnan, Supon ja Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen sisältä. Katutason toimijaksi pestataan yksityisetsivä Jesse Hackman. Monista kovista kolhuista toipuva tunnettu oululaisdekkari. Alkaa rankka taistelu väkivaltaa kaihtamatonta rikollisjoukkiota vastaan. Pelissä on panoksena kymmenien miesten, naisten ja lasten henki. Mutta Hackman ei ole nyt yksin. Hän saa apua naiselta, jolta sitä vähiten olisi odottanut. Mistake media, syyskuu 2017

Ursula on herkänkarhea runoelma, joka kuljettaa meitä Äijän ja hänen karhurakkaansa mukana neljän vuodenajan läpi. Tämä pieni eepos käsittelee omaperäisesti uskontojen ja kansanperinteen ikivanhoja teemoja kuten myös nykypäivän ilmiöitä. Se on ylistyslaulu luonnolle ja rakkaudelle. Kevät puhkoi puissa silmuja, nosteli torilla pakaroita punaisten korkojen kanssa. Halusipa silloin Halinalleni hänkin samanlaiset Nispero, 2017

Kirjassa pääset puuhailemaan tervatonttujen kanssa. Mukana on värityskuvia, sokkeloita, laskutehtäviä ja kielellisiä tehtäviä. Kirjan tekstit ovat suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, englanniksi, kiinaksi ja venäjäksi samassa kirjassa. Kirja sopii myös kielten opiskelun tueksi. Nordbooks, marraskuu 2017

30 STIIKNAFUULIA


La Minan paikallinen

Ilpo Koskela 2008. Jatkuu. STIIKNAFUULIA

31


Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo Sepänkatu 9, 90100 Oulu

Kotimainen. Paikallinen.

NORDBOOKS ATRAIN KUSTANNUS

op.fi/oulu

www.nordbooks.net www.atrainkustannus.fi

ravintolarauhala.fi

tuba.fi

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan

Stiiknafuulia 23  

Stiiknafuulia 23, Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu – joulukuu 2017.

Stiiknafuulia 23  

Stiiknafuulia 23, Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu – joulukuu 2017.

Advertisement