Page 1

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 22

SYYSKUU 2017 – 6. VUOSIKERTA

Olemassaolon hämmennys Taikatemppu itseä kohtaan

Uusi kirjallisuusfestivaali 22.-23.9.2017

RUNOIHIN PUETTU ELÄMÄ

8,00€

1799 6761


Kuva: Ilpo Okkonen.

kertoo avoimesti omien, kipeiden kokemustensa käsittelystä runoissaan. ”On helpompi kirjoittaa asioista, joista tietää,” hän toteaa ja jatkaa: ”Toki aina voi lukea lisää, tutkia ja opiskella uutta, mutta syvempi uskottavuus

syntyy kokemuksen lähtökohdista.” Essi Kummu kertoo haastattelussa autofiktiivisestä romaanistaan Hyvästi pojat. Hän kertoo kiinnostavia näkemyksiä totuudesta, rakkaudesta, kielestä ja hyvästä kirjallisuudesta: pelkkä taitavasti rakennettu tarina ei itsessään tee häneen vaikutusta, ellei siinä pyritä totuuteen. Samansuuntaisesti toteaa myös Silja Kejonen, jonka mukaan juoni voi usein olla teoksen tylsin elementti. Hänen runonsa eivät ole elämäkerrallisia, mutta niihinkin on suodattunut kirjailijan omaa elämysmaailmaa: alkusysäyksen esikoisrunokokoelmaansa Vihkilumen talo hän sai kokemuksistaan hautausmaan työntekijänä! Elämä tihkuu kirjojen sivuille, mutta kertooko sen kostuttama muste totuuden vai leviääkö se paperille suttuisiksi, vaiteliaiksi täpliksi? Se selviää vain lukemalla. Kasimir Sandbacka, päätoimittaja

ILPO KOSKELA – GST GRAAFINEN STUDIO – OULU

”Useimmat kirjailijat pitävät totuutta arvokkaimpana omaisuutenaan ja käyttävät sitä siksi säästeliäästi”, Mark Twainin kerrotaan sanoneen. Mitä Twain tarkoittaa totuudella ja pitäisikö sen kadottamista pelätä? Kaikki kirjailijat ammentanevat tavalla tai toisella omista kokemuksistaan ja siitä, minkä kokevat todeksi – mutta jokaisen on päätettävä, mille etäisyydelle elämänsä kirjallisuudestaan asettaa. Joillekin oman elämän käyttäminen taiteensa materiaalina on tie totuuden äärelle; toiset haluavat ehkä varjella omintaan, pitää sen taiteensa salaisena käyttövoimana. Löytyykö totuus siis eletystä elämästä ja välittyykö se lukijalle? Miksi kirjoittaa omista kokemuksista? Muun muassa näitä kysymyksiä pohditaan Stiiknafuulian tässä numerossa, jossa puhutaan paljon kirjallisuuden elämäkerrallisuudesta. Esseessään Hanna Jarva pureutuu elämäkerrallisen runouden kirjoittamiseen ja

Kuva: Kasimir Sandbacka

Olipa kerran elämä

Katso ohjelma sivuilta 14–15!

TUTUSTU OHJELMAAN:

Stiiknafuulia oulunkirjailijaseura.fi/festivaali2017 Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Kasimir Sandbacka Botniakirjallisuuspalkinto kasimir.sandbacka@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

2

STIIKNAFUULIA

Julkaisija Uusi kirjallisuusfestivaali Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2017

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)


Stiiknafuulia SYYSKUU 2017 – 6. VUOSIKERTA

OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 22

Silja Kejosen Vihkilumen talo (2017) on kaunis, hiljainen ja tunnelmaltaan odottava esikoisrunokokoelma. Maa on impressionistisissa runoissa konkreettinen ja kouriintuntuva, mutta samalla rajapinta tuonpuoleiseen. Tärkeitä kuvia ovat myös maasta versova nurmi ja sen peittävä lumi. Sivu 8.

Kuva: Kasimir Sandbacka Kansi: Silja Kejonen, Apinahäät 16 Kirja-arvostelu Muurien murtumisesta

23 Kirjailijat oululaisissa kouluissa

17 Kolumni Kirjallisuuden monet kasvot

24 Kirjoja syksy 2017

11 Puheenjohtajan terveiset 12 Marja-Riitta Vainikkala ”Hyvä kritiikki”

18 Hanna Jarva Runoihin puettu elämä

14 Uusi kirjallisuufestivaali 22.-23.9.2017 ohjelma

22 Kirja-arvostelu Sukupolvelta toiselle jääkausi

4 Taikatemppu itseä kohtaan 8 Olemassaolon hämmennys

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kaupunki tukee Oulun kirjailijaseura ry:n toimintaa. www.ouka.fi

27 Ilpo Koskela Pääläri

TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 24 €/vuosi // Kestotilaus: 20 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 300 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi. Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran. TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

3


Essi Kummu Hyvästi pojat Tammi 2017

Essi Kummu kirjoittaa kielestä ja rakkauden hirviömäisyydestä

Teksti: Kasimir Sandbacka Kuvat: Marcos Katz 4

STIIKNAFUULIA

Taikatemppu itseä kohtaan


Myöskään kirjan kirjoittaminen ei yksin käy syyksi. Pelkkä teos mielessä kirjoittaminen on vastenmielistä. Romaanista löytyykin kiinnostava määritelmä kaunokirjalliselle kirjoittamiselle: ”kirjoittaminen on aina ensisijaisesti itseä kohtaan tehty taikatemppu.” – Kehystarina naiseen rakastumisesta oikeutti kertomaan ”potentiaalisista”, Kummu sanoo. – Yksin ne eivät olisi olleet riittäviä kerrottaviksi.

Rakkaus ja kieli

Mikä on riittävä syy kirjoittaa? Tähän kysymykseen tunnumme palaavan yhä uudestaan, kun haastattelen Essi Kummua hänen viimeisimmän romaaninsa Hyvästi pojat (2017) tiimoilta. Romaanin kertoja huomaa rakastuneensa naiseen. Uskaltautuakseen uuteen rakkauteen hän alkaa kirjoittaa hyvästejä miehille – tai ”pojille”. Hän kuvaa rakkaussuhteitaan ihmisiin, joista olisi voinut tulla hänen suuri rakkautensa. Tapaus kerrallaan

hän käy läpi, kuinka rakastumiset vähitellen muuttuvat hyvästeiksi. Kertomuksia yhdistää pyrkimys löytää yhteys: toisiin, itseensä, johonkin korkeampaan, ylevään. Kariutuvia ihmissuhteita käsitellään ”Pontentiaaliset”-otsikon alla. Kummu kertoo hahmotelleensa osiot vuosien varrella. Kirjoittaminen on hänelle tapa jäsentää elämää, keskustelua itsensä kanssa. Itsereflektio ei silti Kummun mukaan ole riittävä motivaatio kirjoittamiselle.

Kehystarinan ja ”potentiaalisten” rakkauksien välinen jännite onkin romaania liikuttava voima. Kehystarinan suuri rakastuminen oleilee kerronnan liepeillä: poissaolona, kaipauksena ja vertailukohtana kertojan ihmissuhdekuvauksissa. – Kaikessa kerronnassa on läsnä se, mikä on kertojalle kaikkein rakkainta, Kummu toteaa. Tällä hän ei tarkoita vain romaaniaan vaan kerrontaa yleensä. Se mitä rakastamme, määrittelee, keitä olemme, miten asetumme maailmaan ja kerromme siitä. – Jokaisella kertomuksella on oma kielensä, ja jokainen ihmissuhde luo oman kielensä vaikenemisineen. Kieltä ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan myös se, mitä jätetään sanomatta. Vaikenemisen pyytäminen onkin Kummulle rakkauden vastakohta. Romaanissa kielen ja ihmisten välinen sidos tiivistetään hienosti: ”Rakkaus ja kieli kuuluvat yhteen aivan samoin kuin taivas ja maa, sillä sanat saavat voimansa ihmisten välisistä sidoksista.” Rakkaus ja kirjoittaminen ovat molemmat yhteyden etsimistä. Romaanissa rakkaus rinnastuukin hengelliseen kokemukseen, jossa kertoja pelkää menettävänsä kontrollin itsestään: ”En halunnut antautua koko seurakunnan edessä itkunsekaiseen röhkimiseen,

– Jokaisella kertomuksella on oma kielensä, ja jokainen ihmissuhde luo oman kielensä vaikenemisineen. STIIKNAFUULIA

5


siitä, miten romaanissa käsitellään äitiyttä ja äidin suhdetta tyttäriinsä. Miehestään eronnut kertoja elää kahden murrosikäisen tyttärensä kanssa. Äidin ja tyttärien suhde on myrskyisä. Varsinkinkin vanhemman tyttären kanssa yhteenotot ovat rajuja ja kertoja kertoo pelkäävänsä lapsiaan. Hänen mukaansa olisi ”suurenmoista” saada lapset pelkäämään äitiään eikä toisin päin ja riitojen aikana kertojan tekeekin mieli ”vetää turpaan” lapsiaan. Kun lukija huomaa nauravansa vaivautuneesti äidin väkivaltafantasioille, käy ilmeiseksi, että teksti rikkoo tabuja ja antaa äänen äideiltä kielletyille tunteille. – Halusin kirjoittaa sellaisen nais- ja äitihahmon, johon voin samaistua, Kummu kertoo. Romaanin lukeneet äidit ovatkin tunnistaneet siitä tutut vihan ja riittämättömyyden kokemuksensa. Romaanin kritiikeissä on huomattu, että poikien lisäksi kirjassa sanotaan hyvästejä myös aikuisuutta lähestyville tytöille. Toisaalta vaikeakaan murrosikä ei yleensä katkaise lapsen ja vanhemman suhdetta lopullisesti. – Pitkiin ihmissuhteisiin kuuluvat jatkuvat hyvästit, Kummu sanoo.

Vilpitöntä fiktiota

jossa kehoni tärisi ja vapisin ja röhkin tunnetta ulos itsestäni samalla kun eritin armonkyyneleitä kouristuksenomaisina puuskina.” Ja kuitenkin todellinen yhteys muodostuu vasta, kun rakkauden edessä on lupa olla paljas kaikessa hirviömäisyydessään. Vasta tuon hirviömäisyyden kohtaaminen ja hyväksyminen ylevöittävät rakkauden.

6

STIIKNAFUULIA

– Kaikessa rakkaudessa on henkinen elementti, Kummu sanoo. – Henkinen rakkaus ylittää oman sietokyvyn rajat. Se on luonnonvoiman kaltainen.

Hyvästi tytöt? Eniten palautetta Kummu kertoo saaneensa

Vaikka Kummu on kirjoittanut monenlaista kirjallisuutta, hän kokee autofiktion omimmaksi lajikseen. Autofiktiossa sekoitetaan omaelämäkertaa ja fiktiota käyttämällä kirjailijaa muistuttavaa hahmoa kertojana ja keskushenkilönä. Kummu kuitenkin korostaa, että autofiktiossa on ensisijaisesti kyse tyylilajista ja kirjoittamisen tavasta. Häntä ärsyttää, etteivät edes kriitikot osaa aina erottaa kirjailijaa ja autofiktion kertojaa. Helsingin Sanomien kritiikkiä hän kutsuu tässä suhteessa jopa luokattomaksi. Kirjoittamalla siitä, minkä hän henkilökohtaisesti tuntee, hän pyrkii välittämään jotain, mikä on totta. – Opiskellessani kirjallisuustiedettä, olin kiinnostunut tarinoista, Kummu kertoo. – On paljon teknisesti hyviä tarinoita, joita en nykyään jaksa lukea. Teos voi olla taitavasti rakennettu ja kieleltään loistelias pyrkimättä todella tavoit-


Kummu kuitenkin korostaa, että autofiktiossa on ensisijaisesti kyse tyylilajista ja kirjoittamisen tavasta. Häntä ärsyttää, etteivät edes kriitikot osaa aina erottaa kirjailijaa ja autofiktion kertojaa. Helsingin Sanomien kritiikkiä hän kutsuu tässä suhteessa jopa luokattomaksi.

tamaan lukijaansa. Kyse ei ole vain lajien kaavamaisuudesta vaan ongelma on Kummun mukaan syvemmällä: keksityt, hyvätkin tarinat, ovat ulkokohtaisia teknisiä suorituksia, joista puuttuu pyrkimys tunnistettavuuteen ja samastuttavuuteen. Paholaisen asianajaja saattaisi epäillä moisen totuuden olemassaoloa. Kummu sanoo huvittuneesti tällaisten kysymysten vaivaavan filosofisesti suuntautuneita ihmisiä, mutta myöntää kuitenkin hetken päästä, että vilpittömyys voisi olla tässä yhteydessä totuutta parempi sana. Romaanin kertoja antaa lukijalle ohjeen: ”Tämä kirja ei ole tunnustus eikä autenttinen kuvaus elämästäni, vaan pikemminkin rituaali, sanateko ja initiaatio, jolla on yksi ja ainoa tarkoitus.” Kirjoittamalla kertoja jättää hyvästit kariutuneille parisuhteilleen ja miessukupuolelle romanttisen kiinnostuksen kohteena. Samalla hän vihkiytyy uuteen rakkauteen ja ehkä uudenlaiseen identiteettiinkin. Pentti Holapan romaanissa Ystävän muotokuva (1998) on samankaltainen lukuohje, Kummu muistelee. Lukuohje alleviivaa eroa kirjailijan ja kertojan välillä, vaikka on tietysti kiinnostava kysymys, kuka lukuohjeessa on äänessä. Jos siinä puhutaan kertojan elämästä, kirjailija on ikään kuin kaksinkertaisesti etäännytetty romaanin tapahtumista: kirjan tapahtumat eivät ole autenttinen kuvaus edes kertojan kokemuksista. Autofiktiota on tietysti kirjoitettu jo pitkään, Holapan lisäksi lajissa ovat kunnostautuneet esimerkiksi Pirkko Saisio ja Anja Snellman. Lajin tunnettu ranskalaisedustaja Marguerite Duras on kertojan tärkeä keskustelukumppani Hyvästi pojissa. Vaikuttaa kuitenkin, että laji elää jonkinlaista uutta tulemista, mistä kertoo vaikkapa norjalaisen Karl Ove Knausgårdin jättimenestys. Kenties ajassamme on jotain joka saa lukijat kaipaamaan näitä henkilökohtaisia, todenmakuisia kertomuksia. Kummun autofiktiossa tarkoitus ei ole esitellä omaa elämää vaan luoda vilpitön yhteys ja pyrkiä totuuteen. On se olemassa tai ei.

STIIKNAFUULIA

7


Silja Kejosen esikoiskokoelmassa viipyillään arjen ja ikuisuuden välissä

Teksti: Kasimir Sandbacka

Kuva: Kasimir Sandbacka

Olemas hämm

8

STIIKNAFUULIA

Silja Kejosen Vihkilumen talo (2017) on kaunis, hiljainen ja tunnelmaltaan odottava esikoisrunokokoelma. Maa on impressionistisissa runoissa konkreettinen ja kouriintuntuva, mutta samalla rajapinta tuonpuoleiseen. Tärkeitä kuvia ovat myös maasta versova nurmi ja sen peittävä lumi. Kejonen kertoo saaneensa alkusysäyksen runokokoelmaan jo kymmenen vuotta sitten, kun hän työskenteli Malmin hautausmaalla teatterikorkeakouluopintojensa ohessa. Hautausmaalla vallitsi omalaatuinen absurdi tunnelma, jossa arkinen sekoittui ikuiseen: kun vainaja tuotiin haudattavaksi, työt oli pantava tauolle ja ruohotrimmerit sammutettava. Ensimmäiset runot alkoivat muodostua. Ensimmäisen kerran Kejonen lähetti runojaan kustantajalle 2006 ja sai niistä kannustavaa palautetta. Muut projektit ja lapsi veivät kuitenkin kaiken ajan, eikä hän ehtinyt viimeistellä runojaan kokoelmaksi. Vuosia myöhemmin hän osallistui Nuoren Voiman Runoista kokoelmaksi -kurssille, jossa alkoi taas hioa tekstejään. Kymmenenvuotta ensimmäisten runojen kirjoittamisen jälkeen kokoelma oli valmis.


ssaolon mennys Tarinalla on Kejosen mukaan kokoelmassa merkitystä, mutta hän pyrki välttämään suoranaista kertomista. Runot nivoutuvat toisiinsa kuvastonsa ja tunnelmiensa välityksellä. – Tarinallisuus on nykyään muodikasta, joka paikassa puhutaan narratiiveista. Usein juoni voi kuitenkin olla tylsin osa teosta. Vihkilumen talo luottaakin siihen, että lukija täyttää runojen välisen tilan ja löytää niiden väliset yhteydet. Runoissa ollaan sekaannuksen tilassa: tavarat vaeltavat vääriin paikkoihin; runojen puhuja on ylösalaisin ja kokee maailman synesteettisesti, ikään kuin väärillä aisteilla: ”Kätesi alla käpristyn kuin kartta, kuulen havunneulaset paidan läpi, tuoksuvat vuodet pistelevät. Posken nukka lakoaa kuin heinä. Kuuntele, luiden huminaa.” Ruumis sulautuu ympäristöönsä ja kosketus on pistelevä. Mieleen tulevat Edith Södergranin runot, joissa kuolemaa puhutellaan rakastajana. Toisaalta puiden

Silja Kejonen: Romance

kanssa riimittelevässä luiden huminassa on lapsenomaista leikkisyyttä, joka sekoittaa alakuloon absurdiutta. Kejonen kertoo tuntevansa itsekin usein eräänlaista sekaannusta. Hän kutsuu sitä olemassaolon hämmennykseksi.

Kirjoittamisesta puhdistuminen Kejonen on myös kuvataiteilija ja dramaturgi. Taidemuodoilla on omat erityispiirteensä.

STIIKNAFUULIA

9


Näytelmät ovat lähtökohtaisesti yhteistyön tuloksia ja vaativat oikeiden yhteistyökumppaneiden löytämistä. – Kirjoittajan asema on karu ilman hengenheimolaisia, Kejonen kertoo. Ellei yhteistä näkemystä muun työryhmän kanssa löydy, lopputulos saattaa olla jotain aivan muuta kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Kejosen mukaan monet näytelmäkirjailijat päätyvätkin ohjaajiksi säilyttääkseen kontrollin tekstinsä esitystapaan ja näyttämöllepanoon. Taidemuodot tukevat toisiaan: – Maalaaminen on nonverbaalista toimintaa. Siinä puhdistuu kirjoittamisesta, joka on enemmän hallintaa. Maalaamisessa ja kirjoittamisessa on jotain yhteistäkin. Visuaalisesti ajatteleva Kejonen kertoo keskittyvänsä runoudessaan enemmän kuviin kuin kieleen. Ajatus runojen keskeisestä tilasta, ”Vihkilumen talosta”, syntyikin madridilaisessa taidenäyttelyssä. Siellä Kejonen näki taulun, joka esitti ovelle jäätynyttä pariskuntaa. Kuva toistuu hänen runossaan: ”Vihkilumen talossa oviaukkoon jäätynyt aviopari. Mustalla samettisilinterillä kohmeiset hieroglyfit, kylmyys sallii sen heille. Luomella jääriite.” Vihkilumen talossa aukeamat on rakennettu tekstin ja valkoisen paperin visuaaliseksi vuoropuheluksi. Runojen, säkeiden ja joskus sanojenkin väliin jää tyhjää tilaa ikään kuin lumi olisi hiljalleen leijaillut sivuille valkoiseksi vaipaksi. Lukijalle valkoinen tila välittyy taukoina, viipyilevinä ajatuksina ja eristäytyneisyytenä, jossa voi nähdä niin rauhaa kuin yksinäisyyttä.

Alakuloisia välitiloja Kokoelman keskushenkilöksi on hautausmaalla asuva, ”niityttyvä” nainen. Hän kasvaa kiinni nurmeen, se takertuu häneen ja estää häntä etenemästä: ”Se on tämä nurmi. Tarttuu jalkoihin teilläkin? Nurmi. Jalkateriin ja sääriin Polvitaipeisiin nilkkoihin kulkee selkärankaa pitkin teilläkin?

10 STIIKNAFUULIA

Aivan kuin nurmi vetäisi häntä maan sisään, vaatisi häntä jäämään paikoilleen, kohmettaisi hänet raskasmielisyyteen. Runoista välittyy pysähtyneisyys: niissä ollaan kahden olotilan rajalla, saapumassa, kykenemättä jatkamaan. Kejonen kertoo, että erilaiset välitilat kiinnostavat häntä. Hän itse kokee tilat voimakkaina eikä viihdy esimerkiksi saarissa, vaan tuntee olevansa niissä saarroksissa. Vihkilumen talossa liikutaan maallisen ja ikuisen sekä nuoruuden ja aikuisuuden rajalla. Nukkuminen ei näyttäydy niinkään unennäkönä kuin ruumiillisena tekona, elämän ja kuoleman rajatilana. Alun perin kokoelman nimen piti olla ”Lumenkaatokylä”, mutta kustantamo piti sitä liian synkkänä. Melankolinen Vihkilumen talo kyllä on: ”Viikatut, lehdet, putoaa, pimennysverhot nainen niityttyy Lintu kävelee herää aina uudestaan linkoavassa koneessa vedet vuotavat silmät liplattavat ei mitään kohti.” – Jossakin arvostelussa kokoelmaa on kuvattu depressiiviseksi, Kejonen kertoo, – mutta toivon, että siitä löytyy myös huumoria. Kyllähän sitä löytyy, luiden huminaa.

Kejonen kertoo, että erilaiset välitilat kiinnostavat häntä. Hän itse kokee tilat voimakkaina eikä viihdy esimerkiksi saarissa, vaan tuntee olevansa niissä saarroksissa. Kannen maalaus “Apinahäät” rajaamattomana. Kuva: Silja Kejonen

Välitilasta voi saada voimaa Silja Kejonen opettaa Veeran Verstaalla kuvataidetta, luovaa kirjoittamista ja valokuvausta. Veeran Verstas on työttömille nuorille aikuisille tarkoitettu taiteiden, kädentaitojen ja itsetuntemuksen työpaja. Sen on tarkoitus auttaa nuorta tuntemaan itsensä ja löytämään mielekästä tekemistä. Nuorten kanssa verstaalla työskentelee ammattitaiteilijoita, jotka ohjaavat heitä erilaisten projektien toteuttamisessa. Esimerkiksi Lyötynpuistoon pystytettiin kesäkuussa Kaaoslava, johon voi tulla esittämään runoutta tai vaikkapa räppäämään. Kejosen mukaan on tärkeää, että itseään etsiville nuorille tarjotaan välitila, jossa joku ei ole koko ajan koputtamassa olalle ja kysymässä ”mitä sinusta tulee isona?” – Nuoret ovat koko ajan kovassa paineessa. Pitäisi yhtä aikaa löytää oma intohimo ja työllistyä. Veeran Verstaalla nuoret saavat toteuttaa itseään ilman, että kaiken tekemisen pitää tähdätä työpaikkaan. Kejonen puhuu ”käsillä käsittämisestä”: oman tekemisen kautta nuoret oppivat tuntemaan itseään ja tunnistamaan vahvuuksiaan.


Puheenjohtajan terveiset Kirjamessut Oulun ytimessä! Nyt se tapahtuu – saamme Oulun keskustaan pop-up -kirjamessut! Kauppakeskus Valkean kesäkatu täytyy kirjallisesta kohinasta yhden lauantaisen iltapäivän ajaksi. Oulun kirjailijaseuran omat kirjailijat esittäytyvät lukijoilleen ja kirjallisuuden ystäville, ja lisäksi saamme vieraita muualta Suomesta. Ja mikä tärkeintä: esittelemme

kaikkien aikojen ensimmäisen Botnia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat! Suomen ainoa monikielinen ja kirjallisuuden lajit ylittävä palkinto on pohjoispohjanmaalaiselle kirjailijalle jaettava merkittävä tunnustus, arvoltaan 10 000 euroa. Ennustaminen on vaikeaa, mutta ennusteiden lukeminen jälkikäteen on mukavaa. Siksi lainaan tähän osan kaksi vuotta sitten OAMK:n Aito-lehdessä ilmestyneestä kolumnistani:

Pohjois-Euroopan suurin kirjafestivaali ”Oulua soutamassa – 2020”

Kuva: Janica Karasti

Tapahtuu Oulussa vuonna 2016: Kaupungin asukkaat havahtuvat kirjallisuuden alennustilaan. Syntyy suuri kansanliike, kaduilla ja somessa mellakoidaan. Väkivaltaisiksi äityvissä mielenosoituksissa Ouluun vaaditaan lisää kirjakauppoja ja kirjallisuustapahtumia. Tilanteen vakavuus valkenee valtiollisella tasolla. Kulttuuriministeriön budjetti aukaistaan ja kriisialueelle osoitetaan kirjallisuuden erityismääräraha. Oulun kirjailijatalo perustetaan arvokiinteistöön torin laidalle. Oululaiset alkavat kirjoittaa raivopäistä tahtia runoja, novelleja ja romaaneja. Tyylilajit vaihtelevat ranskalaisesta noveau romanista absurdiin realismiin, kansallisromantiikkaan ja nonsenseen. Oululaista pirunnyrkkistä sielunmaisemaa peilaavia surrealistisia sarjakuvateoksia piirretään kynät kuumina kahviloissa ja kammioissa. Kirjailijaseura saa vuoden loppuun mennessä 743 uutta jäsenhakemusta, joista vain yksi hylätään, koska hakijan runot ovat täyttä dadaa. Vuonna 2018 järjestetään ensimmäistä kertaa ”Oulua soutamassa” -kirjallisuusfestivaali. Siellä saa maailman ensi-iltansa Mika Ronkaisen ohjaama, Teuvo Pakkalan klassikkoteokseen löyhästi pohjaava elokuva, jossa Oulujokea kaupunkiin saapuva Jussi (Lauri Tilkanen) kohtaa Heinätorin liepeillä surusilmäisen, eteerisen Liisan (Pamela Tola). Heidän intohimostaan, tuskastaan ja radioteknologian kehityksestä kertova sukusaaga kuvaa, kuinka tervakaupungista kehittyi maailman johtava matkaviestinkeskus ja siitä edelleen Pohjois-Euroopan tärkein kirjallisuuskaupunki. Vuoden 2020 ”Oulua soutamassa” on eräs Euroopan suurimmista kirjallisuustapahtumista (vain Frankfurt menee edelle), ja viisipäiväisille juhlille tullaan Japanista ja Australiasta asti. Tapahtuman kävijämäärä ylittää kaikki odotukset.” Hyvää kirjasyksyä Stiiknafuulian lukijoille! Antti Leikas

STIIKNAFUULIA

11


Marja-Riitta Vainikkala

”Hyvä kritiikki” Kaikki meni hyvin kunnes eräs kokenut kirjoittaja sai kommenttinsa. Kurssilaisten palaute hänen tekstistään kuului: muodollisesti hyvää, mutta henki puuttuu. Kuva: Marju Kaltila

Kun sanotaan, että kirjailija on saanut ”hyvän kritiikin”, ei välttämättä tarkoiteta, että kriitikko olisi kirjoittanut oivaltavan arvostelun, vaan että kirjailija on saanut myönteisen kritiikin. Jos niin ei ole, kyseessä on ”huono kritiikki”. Vuosia sitten eräällä kesäkurssilla kokeilin palauteharjoitusta ”anna vain negatiivista kritiikkiä”. Se oli tarkoitettu leikiksi, joka auttaisi osallistujia irtautumaan tyhjästä palautteesta ja puuttumaan tekstien kehitettäviin kohtiin. Kaikki meni hyvin kunnes eräs kokenut kirjoittaja sai kommenttinsa. Kurssilaisten palaute hänen tekstistään kuului: muodollisesti hyvää, mutta henki puuttuu. Ajattelen, että ”hengen” puuttumista ei olisi rohjettu tai osattu ottaa esiin ilman negatiivisen kritiikin leikkiä. Kirjoittaja pahastui kritiikistä, keräsi kamppeensa ja sanoi, että tämä lopetti hänen kirjoittamisensa iäksi. Myöhemmin kuulin, että niin ei kuitenkaan käynyt.

12 STIIKNAFUULIA

Tätä harjoitusta en sittemmin ole käyttänyt, vaikka uskon sen toimivan harjaantuneessa kirjoittajaryhmässä osana palautteen opiskelua.

Kritiikin muotoja Negatiivinen kritiikki ei väistämättä ole huono eikä positiivinen kritiikki väistämättä hyvä. Sanan kritiikki merkitykseksi on määritelty ”punnitseva arviointi”, mikä tarkoittaa sekä positiivisten että negatiivisten puolien huomioimista. Toimin kirjallisuuskriitikkona, ateljeekriitikkona ja luovan kirjoittamisen opettajana. Jokaisessa näistä kolmesta kritiikin muodosta tehtävänä on punnita, mikä tekstissä toimii ja mikä ei. Jokaisessa niistä kritiikki muovataan sen mukaan, kenelle se on kohdistettu.

Opiskelijoille ohjaavaa kritiikkiä Ohjaava kritiikki sisältää kirjoittamisteknisiä neuvoja ja palautekritiikin harjoituksia. Se suunnataan yksittäiselle kirjoittajalle, mutta sekä tekstiä että sen saamaa palautetta arvioidaan koko ryhmän kanssa. Palautekritiikin antaminen ei ole sen helpompaa kuin sen vastaanottaminen. Molempia harjoitellaan, sillä siinä on kirjoittamisopintojen ydin, oppia tekstin editointia. Opintojen alussa tekstikritiikki arastuttaa, mutta lopuksi juuri tekstien ruodinta saa kiitosta siitä, kuinka paljon se on opettanut kirjoittamisen keinoista.

Ateljeekriitikko esilukijana Ateljeekriitikolle saapuvia käsikirjoituksia seuraa usein pyyntö: ”Anna sitten rehellistä


kritiikkiä.” Kirjoittaja tuskin epäilee kriitikon rehellisyyttä - ei hän muuten tekstiään tälle luovuttaisi - pikemmin hän ilmoittaa kestävänsä myös negatiivisen kritiikin ja olevansa valmis työstämään käsikirjoitusta. Ateljeekriitikko työskentelee julkaisukynnyksellä olevan tai jo julkaisseen kirjoittajan kanssa antamalla esilukijan arvion käsikirjoituksesta. Aloittelevaa kirjoittajaakin voi kannustaa, ei välttämättä julkaisemiseen jos siihen ei näytä olevan aihetta, vaan kirjoittamisen jatkamiseen. Kirjailija Stephen King kertoo teoksessaan Kirjoittamisesta käyttävänsä käsikirjoituksen muokkausvaiheessa kahdeksaa luotettavaa koelukijaa, joiden työtä hän vertaa elokuva-alan koekatseluun. Kingin tapauksessa ei ole kyse ateljeekritiikistä vaan lukijaäänestyksestä. Enemmistön mielipide ratkaisee tekstiin tehtävät muutokset. Jos tulee tasapeli, kirjailija voittaa: muutoksia ei tarvitse tehdä.

Kätevä menettely bestsellerkirjailijalle, jolla on vakiintunut lukijakunta josta valita koelukijat.

Pintataso, merkitystaso Kukaan ei pysty sanomaan varmasti, millainen on ”hyvä kritiikki”. Se on ihanne ja tavoite samoin kuin ”hyvä kirja”. Lehtikritiikin perinteiset osat ovat kuvaus, tulkinta ja arvotus. Niiden keskinäinen osuus vaihtelee, mutta usein tulkinta vie eniten tilaa. Tulkinta perustuu kuvaukseen ja molemmat johtavat teoksen laadun määrittämiseen, arvotukseen. Kriitikon työ on osittain ammatillista käsityötä - tekstin esteettisten piirteiden kuten rakenteen, symbolien, motiivien, kuvioiden ja teeman tarkastelua. Niiden kautta löytyy pinnanalainen eli merkityksen taso, jos on löytyäkseen. Kriitikon tehtävä on etsiä merkitystasoa. Se on tekstin henki, joka nostaa teoksen arjen yläpuolelle, ja sen etsiminen on kriitikon työn kiinnostavin puoli.

Kritiikkiä ei kirjoiteta kirjailijalle Toisin kuin ateljeekritiikki ja ohjaava palaute, jo ilmestyneen kaunokirjallisen teoksen julkinen kritiikki ei ole palautetta tekijälle. Teos on valmis, se on lukijain käsissä eikä sitä muuteta ehdotettiinpa millaisia uusia näkökulmia hyvänsä. Kirjallisuuskritiikkiä ei kirjoiteta kirjailijalle vaan lukijoille. Tällöin kritiikki on julkista kirjallisuuskeskustelua, jossa punnitaan teoksen esteettisiä ominaisuuksia. Kirjailija lukee teoksensa kritiikin jos haluaa. Kriitikolle hän on lukija muiden joukossa, niin erityislukija kuin onkin. Enää ei ole puhe siitä, mitä tekstille vielä voisi tehdä, vaan siitä miten sitä voi lukea.

TEOKSET

Rautatie Oulun kaupunginteatteri 2.9. ensi-ilta Tuotanto Oulun kaupunginteatteri, JoJo – Oulun Tanssin Keskus Carl Knif Company: Friends of Dymphna Turku, Manilla-teatteri 9.9. Yhteistyössä Aurinkobaletti OuDance-festivaali Oulu 13.-17.9. H-Kollektiivi: Iltamat Kemin kaupunginteatteri 28.9.-10.10. Valvesali 12.-21.10. Tuotanto JoJo – Oulun Tanssin Keskus, Kemin kaupunginteatteri, H-Kollektiivi

Sonya Lindfors: Swag Lessons Valvesali 24.-29.11. Tuotanto JoJo – Oulun Tanssin Keskus, Routa Company, UrbanApa

SYKSY 2017

Yhteisillassa Oulun Tanssikomppanian kanssa Tanssiteatteri Minimi: Absolut Finland Valvesali 14.-15.12. Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi ja Oulun Tanssikomppania

www.jojo.fi

Tomi Paasonen: Lauantaitanssit Kuopio, Sotku 10.-11.11. Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi

STIIKNAFUULIA

13


ILPO KOSKELA – GST GRAAFINEN STUDIO – OULU

TUTUSTU OHJELMAAN: oulunkirjailijaseura.fi/festivaali2017 Botniakirjallisuuspalkinto

Uusi kirjallisuusfestivaali nyt kaksipäiväisenä Oulussa järjestetään perinteikkään kirjallisuuskaupungin arvoiset juhlat, kun viime vuonna perustettu Uusi kirjallisuusfestivaali palaa nyt kaksipäiväisenä. Festivaali hemmottelee kirjallisuudenystäviä monipuolisella ohjelmistolla, joka tuo yhteen kirjailijat ja lukevan yleisön. Viime vuodesta tuttuja ohjelmanumeroja ovat muun muassa Lesungit eli lukutilaisuudet. Miki Liukkonen lukee hämmästyttävää suurromaaniaan O ja Kati Hiekkapelto polttavan ajankohtaista dekkariaan Tumma kaupunginkirjaston Pakkala-salissa. Kirjailijoille ja muille alasta

Uusi kirjallisuusfestivaali

kiinnostuneille on taas tarjolla hyödyllistä tietoa, kun Suomen Kirjailijaliiton lakimies Ville Toro kertoo ajankohtaisia asioita tekijänoikeuksista. Botnia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat julkistetaan festivaalien aikana. Ensimmäisen Botnian voittaja palkitaan 25.10. Ensimmäistä kertaa järjestettävät Pop-up-kirjamessut tuovat kirjallisuuden oululaisen kaupunkielämän keskelle kauppakeskus Valkean Kesäkadulle. Parikymmentä kirjailijaa saapuu messuille myymään kirjojaan ja kohtaamaan lukijoitaan. Luvassa on myös kirjailijoiden haastatteluja. Toivottavasti mahdollisimman moni kirjallisuudesta nauttiva löytää paikalle Oulusta – ja kauempaakin!

Perjantai 22.9.2017 Klo 13 Tekijänoikeusseminaari Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto, Maakuntakokoelmahuone (3. kerros), Kaarlenväylä 3, Oulu Klo 13.00. Tervetulosanat Antti Leikas, puheenjohtaja, Oulun kirjailijaseura ry Klo 13.10. Ajankohtaista tekijänoikeudessa EU-tasolla, kirjailijan näkökulma Ville Toro, lakimies, Suomen Kirjailijaliitto Klo 14.10. Kahvitauko Klo 14.30. Kirjailijoiden kokemuksia tekijänoikeuksista Kirjailija Antti Leikas, tietokirjailija Jonna Pulkkinen sekä sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen. Klo 15.00.-15.30. Loppukeskustelu Antti Leikas, puheenjohtaja, Oulun kirjailijaseura ry Klo 16 Taustatyötä-näyttelyn avajaiset Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto, Sarjasto (3. kerros), Kaarlenväylä 3, Oulu Oulun Sarjakuvakeskus on kutsunut Oulun

14 STIIKNAFUULIA


kirjailijaseuran sarjakuvantekijät ja kuvittajat yhteisnäyttelyyn. Oulun kaupunginkirjaston Sarjaston näyttelytila täyttyy Lauri Ahtisen, Lauri Hirvosen, Ilpo Koskelan, Aapo Kukon, Jyrki Mäen, Ville Rannan ja Jii Roikosen kirjastosta löytyvien teosten luonnoksista ja tutkimusmateriaaleista. Näyttely avaa tekijöiden työskentelyprosessia ja katsojat pääsevät kurkistamaan kirjaston hyllyltä löytyvien teosten tekoprosessiin. Näyttely on avoinna 23.9.-26.11.2017: ma-pe 9-20, la 9-16 ja su 12-16. Klo 18 Lesung-ääneenluentailta Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto, Pakkalan sali, Kaarlenväylä 3, Oulu Kaksi kirjailijaa lukee ääneen romaanejaan. Miki Liukkonen lukee O-romaania (WSOY, 2017). Romaani on suuruudenhullu, kohtuuttoman laaja ja kaikkeutta tavoitteleva tarina tavallisista ihmisistä ja kummallisista tapahtumista, neurooseista ja päähänpinttymistä. O kertoo olympialaisiin valmistautuvasta uimajoukkueesta, taiteellisesti kunnianhimoisia liukumäkiä suunnittelevasta firmasta ja miehestä, joka pakenee neuroosejaan lukitsemalla itsensä pihavarastoon. O seuraa hevoskauppoja tekeviä romaneja, jotka aikapoimun takia elävät kaksi tuntia tulevaisuudessa. O on ennen kaikkea kookas kirja siitä, millaista on arki tässä ajassa ja miten elää siinä. Kati Hiekkapelto lukee Tumma-romaania (Otava, 2016). Menneisyyden painama Anna Fekete matkustaa kotikaupunkiinsa Serbian unkarilaisalueille ja alkaa tutkia nuoren romanimiehen kuolemaa. Vähitellen Annalle paljastuu myös Euroopan pakolaiskriisin todellisuus. Kotikaupungin kesäisissä viinijuhlissa Annan käsilaukku varastetaan, mutta varas löytyy heti seuraavana päivänä – kuolleena joen rannasta. Paikalliset poliisit ovat haluttomia tutkimaan tapausta kovin tarkasti, joten Anna ottaa ohjat käsiinsä. Yllättäen Annan seuraamat johtolangat kietoutuvat hänen oman perheensä historiaan. Samalla tilanne kaupungissa kiristyy, kun seudulle alkaa virrata pakolaisia. Tilaisuuden juontaa Oulun kirjallisuuden talon toiminnanjohtaja Tuomo Heikkinen.

Lauantai 23.9.2017

Yhteistyössä:

Klo 12-15 Pop-up-kirjamessut Kauppakeskus Valkean Kesäkatu, Isokatu 25, Oulu Messuilla julkistetaan Botnia-palkintoehdokkaat sekä Oulun kirjailijaseuran jäsenet myyvät kirjojaan. Messuilla on myös lyhyitä kirjailijahaastatteluja. Messut juontaa Pia Kaitasuo. Klo 17 Uusin silmin: Suomalainen yhteiskunta toisenlaisessa tarkastelussa Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu Tietokirjailija, FT Pälvi Rantala (kulttuurihistorioitsija, Lapin yliopisto): Nokkaunia ja tehotorkkuja - Tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan (2016) - Päivätorkut suomalaisen yhteiskunnan, työelämän ja oman ajan hallitsemisen kuvastajina. Tietokirjailija, FT Petri Laukka (pääkirjoitustoimittaja, sanomalehti Kaleva): Pieni kansa pyristeli (2017) - Yhtenäiseksi väitetty Suomen kansa on sisäisesti erilainen ja monimuotoinen. Tilaisuuden juontaa tietokirjailija Marja-Riitta Vainikkala. Klo 20 Botnia-gaala Pohjolan Talon juhlahuoneisto, Sepänkatu 9, Oulu 10 000 euron suuruinen Botnia-kirjallisuuspalkinto jaetaan tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Palkinto myönnetään vuosittain teokselle, jonka tekijä vaikuttaa tai on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Kirjallisuuden lajeina huomioidaan runot, novellit, romaanit, sarjakuvateokset ja tietokirjat. Teoksen kieli voi olla suomi, ruotsi, englanti tai saame. Raati valitsee teosten joukosta enintään kahdeksan ehdokasta. Kilpailuraadin puheenjohtajana toimii professori Sanna Karkulehto. Palkinnon myöntää Oulun kirjailijaseura ry. Palkintosumman lahjoittavat Oulun kaupunki ja Osuuskauppa Arina. Kilpailun voittaja palkitaan 25.10.2017.

Kaupunginkirjastomaakuntakirjasto

Gaala pitää sisällään ohjelmaa ja sen juontaa Antti Leikas. Pääsylippu: 30 € Liput tilataan etukäteen: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi

STIIKNAFUULIA

15


Kirja-arvostelu

Muurien murtumisesta Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma Otava 2016. 358 sivua.

Teksti: Riikka Lampela

16 STIIKNAFUULIA

Paras mahdollinen maailma (2016) on Riikka Pulkkisen (s. 1980) viides romaani. Monitasoinen teos kertoo unohdetuista tapahtumista Berliinissä vuosia sitten – muuri murtui, mutta mitä muuta oikein tapahtui? Tarina avautuu hiljalleen useiden henkilöiden kautta. Teoksen päähenkilö on nuori näyttelijälupaus Aurelia, joka on juuri saanut pääroolin kunnianhimoisesta, Berliinin muurin murtumisesta kertovasta näytelmästä. Harjoitusten edetessä Aurelia alkaa kuitenkin kokea outoja tuntemuksia ja unohduksiin painetut muistot alkavat hiljalleen palata tietoisuuteen. Pulkkinen sukelsi edellisessä teoksessaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014) chick litin maailmaan. Paras mahdollinen maailma on kuitenkin tyyliltään hyvin samankaltainen kuin Pulkkisen aiemmat teokset Raja (2006), Totta (2010) ja Vieras (2012). Kuten Pulkkisen aiemmissakin teoksissa, kertojia on useampia. Tämän ansiosta lukija saa kokea koko ihmiselämän tunteiden kirjon: lapsen viattomuuden, nuoruuden vimman sekä vanhemman riittämättömyyden tunteen. Kertojien runsauden ansiosta Paras mahdollinen maailma tarjoaa toisaalta sekä syvällisiä filosofisia keskusteluja että eläviä ja kouriintuntuvia yksityiskohtia, jotka tuovat teoksen lukijan iholle. Varsinkin Aurelian äidin näkökulmasta kirjoitetut osuudet piirtävät elävää kuvaa nuoren naisen arjesta ja ajatuksista: ”Kun muistelen tarkkaan, muistan enemmän epätoivoisia ja yksinäisiä päiviä, syyssunnuntaiaamuja joina vain maleksin kaupungilla, menin Kaivopuistoon, kahlasin punaisten vaahteranlehtien kasoissa, kävelin rantaan, annoin tuulen tuivertaa hiukseni takkuun ja odotin ja kaipasin ja odotin ja kaipasin. Muistan päiviä joina norkoilin yliopistolla tuntikaupalla vain nähdäkseni hänestä vilauksen – joskus näinkin, jonkun muun kanssa, tytön jonka hartioiden ym-

pärille hän kietoi käsivartensa ennen kuin he hävisivät kulman taakse ja minä menin yksin Avikaisen leipomoon, ostin perunapiirakoita ja mehua, menin puistoon, istuin penkille pultsarin viereen, söin piirakat, nuolin rasvaa sormenpäistäni. ” Teos onkin parhaimmillaan luodessaan vahvoja ja elämänmakuisia tunnelmia. Näytelmäharjoituksia kuvaavissa kohdissa tämä aitouden ja välittömyyden tuntu paikoittain hieman rakoilee. Aurelian tunnelmia, hänen minänsä sulautumista roolihahmoihin ja todellisuuden sekoittumista ajatusmaailmaan kuvataan hyvin vahvasti Aurelian oman ajatuksenjuoksun kaltaisesti. Tämän takia kerronnan seuraaminen on välillä haastavaa. Paras mahdollinen maailma käsittelee äärimmäisen kipeitä aiheita: kuolemaa ja menetystä, vaikenemista ja katseen pois kääntämistä, syvintä mahdollista surua ja muistamasta kieltäytymistä. Pulkkisella on kuitenkin taito pukea vaikeatkin aiheet kauniiseen asuun ja kertoa niistä herkällä tavalla. Surun ja tuskan sekaan Pulkkinen saa tehtyä tilaa myös yksinkertaisille oivalluksille elämästä, sen vaikeudesta ja sen helppoudesta. ”Elämässä on niin kovin vähän lohtua ja vielä vähemmän lohduttajia. On lopulta vain harvoja, jotka ihminen päästää niin lähelle, että voi hetkeksi laskea taakkansa, paljastaa heikkoutensa, sanoa ettei juuri tänään oikein jaksaisi todellisuuden painoa. On niin kovin vähän niitä jotka silloin ottavat syliin, sanovat että ei se mitään, odotellaan hetki, kyllä se siitä, sinä ihana, sinä rakas.” Paras mahdollinen maailma on kipeän kaunis kuvaus siitä, kuinka surun mustuuteen voi upota, vajota ja kadottaa itsensä. Toisaalta teos näyttää myös, kuinka elämästä voi hiljalleen löytää jotakin hohtavaa ja kaunista, iloitsemisen arvoista.


Kolumni

Kirjallisuuden monet kasvot

Kuva: Tiina Hoikkaniemi

Monesti myös sanotaan, että tieto tuo tuskaa. Varmasti on myös näinkin, mutta tietäjän tekemättömyys pitää myös tuskan takuulla aktiivisena.

Kirjallisuus on merkittävä osa elämäämme. Lajivalikoimaa on paljon ja trendejä tulee ja menee, kuten muussakin elämässä. Kukaan ei voi välttyä maassamme kokonaan kirjallisuudelta. Sen eri muotoihin velvoittaa ainakin tutustumaan jo oppivelvollisuutemme. Kirjan kuolemaa on povattu jo kauan ja erityisesti digitaalisuuden fanaatikot etupäässä. Todellisuudessa näin ei ole käynyt. Muotoja ja jakelukanavaa on tullut lisää. Tässä yhteydessä hyvä vertauskuva on markkinointi yleisesti. Se puhuttaa jatkuvasti niin hyvässä kuin pahassa, kuten kirjallisuus. Lokerointi ja määrittäminen ovat molemmissa vaikeaa. Me kuitenkin tarvitsemme molempia, halusimme tai emme. Pääasia on, että jatkamme kommunikointia. Kirjallisuus on joka tapauksessa laaja kokonaisuus ja se on myös tapa nähdä ja jäsentää maailmaa. Samalla se avaa ihmisyyttä syvästi ja näyttää todellisuudessa sen, kuinka samanlaisia me olemme. Tämä, jos mikä on erityisen tärkeää myös nykyisessä elämässämme historiaa unohtamatta. Tiedon suhteen kirjallisuudella on valtava merkitys. Monesti myös sanotaan, että tieto tuo tuskaa. Varmasti on myös näinkin, mutta tietäjän tekemättömyys pitää myös tuskan takuulla aktiivisena. Tietoa pitääkin osata käyttää ja muuttaa se toiminnaksi. Tieto ilman toimintaa ei auta. Kirjailijoita on kautta aikain sekä pelätty, vihattu että rakastettu. Tietenkin eri

lajityyppien välillä on suuria eroja. Totuuden näkeminen eri asiayhteyksien takaa on kuitenkin kirjailijalle luontaista, sillä yleensä tätä kykyä on harjoitettu jo kauan. ”Mitä hän haluaa todellisuudessa sanoa?” on kirjailijalle luontainen kysymys pohtia maailmaa. Johtajuudessa kirjallisuutta täysimittaisena arvona ei ole osattu hyödyntää. Meillä on arvostettu perinteisesti käytännönläheistä, ennalta arvattavaa ja loogista näkökulmaa. Tätä varmasti tarvitaan edelleen, mutta maailma ei ole mustavalkoinen. Suuressa maailmassa on alettu ymmärtää ja nähdä, että luovilla ihmisillä on erinomaiset mahdollisuudet johtaa asioita innostuneesti myös uusille urille. Tämän asenteen soisi yleistyvän myös Suomessa, sillä meidän tulee muuttua kansakuntana yhä enemmän rengistä isännäksi. Tätä myös kansantalous vaatii. Näkökulman avartamisessa kirjallisuus avaa maailmaa todellisuudessa niin lukemisen kuin kirjoittamisen osalta. Tätä me myös tarvitsemme ja on turha tehdä vallihautoja asian ympärille. Tarinoita ihminen on tarvinnut kaikkina aikoina, mutta myös totuudella on aina paikkansa. Jatketaan oppimista ja matkaa… Moniarvoisen ja humaanin maailmankuvan puolesta, kirjallisuutta kunnioittaen, Marko Hoikkaniemi

STIIKNAFUULIA

17


Lauri Ahtinen

18 STIIKNAFUULIA


Runoihin punottu elämä

Teksti: Hanna Jarva Kuva: Marko Jarva Kuvitus: Lauri Ahtinen

Alkaessani todella lukea runoja tajusin, ettei minun tarvitse yrittää ajatella paperille ajatuksia, joita en ymmärrä. Opin, ettei runouden tarvitse olla abstraktia ja vaikeaselkoista, kalevalamittaista tai väliin lapsellisenkin kuuloista riimittelyä. Riitti että kirjoitin siitä mitä näin, koin, ajattelin tai tunsin. Alkaessani havainnoida elämääni runojen kautta, keskityin aluksi kirjoittamishetkeen ja vallitsevaan tunnetilaan. Kirjoitin paljon kirjoittamisesta, runoudesta itsestään. Samalla hahmotin omaa suhdettani runouteen ja rakensin runoilijuuttani. Kuvittelin pitkään, etteivät tekstini riitä, etten osaa kirjoittaa runoja. Nykyisin runoilija minussa elää vahvempana kuin mikään muu kirjoittajaminäni. Olen ennen kaikkea runoilija, muut tekstilajit tulevat perässä. Runoihin voi purkaa elämää, kokemuksia, pelkoja, intohimoja. Runoudessa muoto on vapaampi kuin romaanissa. Sillä voi leikitellä, venyttää ja kutistaa, sanoilla ja sanoitta. Usein runossa sanottua tärkeämpiä ovat tyhjät kohdat, rivien välit, pisteet ja pilkut, tai niiden puuttuminen. Tunne on vahvasti läsnä. Runoilija havainnoi elämää, koettelee rajoja, rikkoo ääriviivoja. Kun kirjoitan runoja, minäni muuttuu. Saan itselleni uuden ulottuvuuden, runoilijan minuuden, jonka läpi tekstin tuottaminen on erilaista. Käsittelen sanoja ja lauseita eri tavalla kuin kirjoittaessani muuta. Kuinka paljon elettyä elämää voi tihkua kynän läpi runoihin? Entä millä tavoin elämäntarinallisuus näkyy runoissani? On helpompi kirjoittaa asioista, joista tietää. Toki aina voi lukea lisää, tutkia ja opiskella uutta, mutta syvempi uskottavuus syntyy kokemuksen lähtökohdista. Aloin kirjoittaa ensimmäistä elämäntarinallista runokokoelmaani tietoisena siitä, että kuvaan tosiasioita. Huomasin pystyväni runon keinoin pukemaan sanoiksi tilanteita, joista en osannut puhua. Purin paperille turhautumista ja pahaa mieltä ja tajusin voivani kirjoittaa samalla myös äitini sekä mieheni mummon, Maijan, historiasta. Syntyi Kauna, runokokoelma, joka käsittelee miniän ja anopin vaikeaa suhdetta. Ääniä on kolme: oma, äitini ja Maija-mummo, johon sekoittuu myös isäni äitiä, siis äitini anoppia. Kirjoitusprosessin aikana puhuin paljon äitini kanssa ja haastattelin muutamaan otteeseen myös Maijaa. Lisäsin joukkoon omia muistojani lapsuudesta: kuinka äiti suhtautui mummuun, millä tavalla hän pu-

STIIKNAFUULIA

19


hui itsestään. Elämäntarinalliset runot ovat runon kielellä kerrottuja katkelmia, mutta tosia ja ilmaisuvoimassaan usein ihon alle meneviä. Runouden vahvuus on tunnekieli: kuinka olotilaa voi kuvata niin, että lukija pystyy pääsemään sisälle hetkeen ja tunteeseen, samaistumaan ja muistamaan oman kokemuksensa. Itselleni kirjoittaminen oli terapiaa, tapa käsitellä vaikeita ihmissuhteita ja päästä sellaiseen pisteeseen, josta voi katsoa eteenpäin pelkäämättä. Kirjoitusprosessi oli raskas. Totuuden julkipuhuminen vaatii kertojaltaan rohkeutta olla avoin, näyttää, mitä oikeasti tuntee. Elämäkerran kirjoittaminen voi olla yksinkertaista asioiden järjestykseen laittamista: synnyin, elin, olen. Runo pakottaa olemaan lavertelematta ja lyhyinkin runo voi kertoa ihmisen elämästä enemmän kuin kirjasarja. Runo voi olla raaka ja paljas. Siitä, antaako elämäntarinallinen runous lukijalle tarpeeksi, voi varmasti olla montaa mieltä. Seuraava runo on muotokuva isänäidistäni: Hän oli komea ja kopea, varakkaan suvun vesa, tottunut saamaan kaiken, polkemaan muut jalkoihinsa lehmänpaskaisilla saappaillaan Runo on syntynyt omasta mielikuvastani ja siitä, mitä tiesin isänäidistäni. Runon todenmukaisuutta tuskin kukaan kiistäisi, ainoastaan kärkevää näkemystäni mummun pahansuopuudesta ja ylpeydestä voidaan kritisoida. Runo on osuva ja hyvä esimerkki elämäkerrallisuuden mahdollisuuksista runoissa, koska se kertoo viidellä rivillä kokonaisen elämäntarinan. Rakennan runot totuuden ympärille. Totuuteni on kuitenkin subjektiivinen, ja painotan asioita, joita joku toinen ei edes huomaisi. Kirjallisten tehokeinojen käyttö rikastaa tekstiä ja ainakin useimmiten lisää lukumukavuutta. Toisaalta runo itsessään voidaan ajatella kirjalliseksi tehokeinoksi. Toinen runo kertoo äidistäni, siitä miten hän asiat koki ja mitä toivoi muuttaessaan nuorikkona anopin katon alle.

20 STIIKNAFUULIA

Alussa luulit että kaikki muuttuisi Kun osoittaisit olevasi pätevä ja kykenevä, ahkera työihminen, hyvä äiti Kun hän huomaisi, tapasi ja taitosi, oppisi ettet jätä mitään puolitiehen, näkisi kuinka sitkeä paju olet, taivut, muttet taitu Kun aikaa kuluu kääntäisit hänen päänsä nostaisit arvoasi asteikolla ja hän hyväksyisi sinut, kohtelisi kuin perheenjäsentä Runo kuvaa äitini luonnetta, mutta on ennen kaikkea kuvaus hänen elämäntilanteestaan. Kokoelmana runot rakentavat tarinan äitini ja mummuni vaikeasta suhteesta, joka ei koskaan muuttunut paremmaksi: mummu ei hyväksynyt äitiäni, eikä äiti ole päässyt asian yli. Syvyyttä kokoelmaan tuovat Maija-mummon ajatukset. Hänen kauttaan pystyin paremmin ujuttautumaan myös isänäitini aivoituksiin, mikä oli mielenkiintoista sekä kirjoittajan että lapsenlapsen näkökulmasta.

Itselleni runojen kirjoittaminen on aina myös terapeuttista, erityisesti omia tunteita käsitellessäni, mutta tässä tapauksessa myös äitini kokemuksien sanoittamisessa runoihin.

Tärkeää Kauna-kokoelmassa on psykologinen aspekti. Itselleni runojen kirjoittaminen on aina myös terapeuttista, erityisesti omia tunteita käsitellessäni, mutta tässä tapauksessa myös äitini kokemuksien sanoittamisessa runoihin. Runoja kirjoittaessa ihmisiä, asioita ja tilanteita on pakko katsoa myös ulkopuolelta, objektiivisemmin. Koen runoni, erityisesti Kaunan, eräänlaisiksi sanallisiksi valokuviksi. Olen pyrkinyt kuvaamaan sen mitä näen niin omassa elämässäni kuin läheisteni kohdalla. Toinen kokoelmani, Haikara lensi yli, syntyi surusta, kivusta, pettymyksestä, mutta myös toivosta. Kahden kuukauden aikana kirjoitin itseni auki ja täytin paperin toisensa jälkeen sanoilla, jotka kuvasivat elämäni silloin vielä kesken ollutta ajanjaksoa, kun yritimme tulla raskaaksi. Kirjoitin jälleen yhtä aikaa menneisyydestä ja nykyisyydestä. Materiaalia sain kirjoittamistani aamusivuista, joita lukemalla elin rankkoja hoitojaksoja läpi uudestaan. Kirjoittaminen oli helppoa ja kamalaa: uusia runoja ja aihioita syntyi nopeasti, mutta samalla jouduin käymään läpi ajatuksiani ja tunteitani lapsettomuuden ympärillä. Saadessani kokoelman valmiiksi olin yhtä aikaa helpottunut ja surullinen. Tajusin, etten voi kirjoittaa itselleni lasta, vaikka mitä tekisin. Tulevaisuus oli edelleen harmaa kysymysmerkki. Nyt olen tyytyväinen, että pakottauduin kirjoittamaan aiheesta juuri tuolloin. Kokoelma on tarkka ja tärkeä kuvaus lapsettomuudesta ja meidän elämästämme tuona ajanjaksona. Runoja lukiessani pystyn palaamaan hetkiin ja tunteisiin helpommin kuin muistelemalla. Mutta en osaisi kirjoittaa enää samalla tavalla. Oli tärkeää, että kirjoitin juuri tuolloin, keskellä prosessia, kun kaikki oli tuoretta. Jos kirjoittaisin aiheesta nyt, en enää pääsisi samalle tunnetasolle. Kuvailuni olisi vajavaista, kiinnittäisin huomiota toisiin yksityiskohtiin. Lapsen saamisen myötä löytynyt valo puskee läpi jokaisesta sanasta. Minä olen muuttunut ja niin on myös runoilija minussa. Haikara lensi yli maalaa kuvan minusta, siitä osasta, joka haluaa olla äiti, joka haluaa lapsia. Runot ovat intiimejä ja henkilökohtaisia, niissä kuvataan tarkasti sisäistä maailmaani, ajatuksiani ja tunteitani, ystävyyssuhteitani ja parisuhdettani. Olen kertonut yksityiskohtaisesti hetkistä ja tapahtumista, jotka liittyvät lapsettomuuteen tai lapsettomuushoitoihin. Toisaalta mukana on


myös fiktiota ja abstrakteja asioita: olen sanoittanut unelmia, pettymystä ja pelkoja, kuvitellut tulevaisuutta. Mukana on myös unia, joita ei välttämättä normaaliin omaelämäkertaan kirjattaisi. Runopari on tilannekuvaus lääkärinvastaanotolta. Muistan päivän edelleen kirkkaasti ja olen mielestäni onnistunut tiivistämään hetken tunnelmat hyvin. Rivien välistä voi lukea paljonkin, mutta enemmän runo antaa ehkä sellaiselle, joka tuntee minut ja elämäntilanteeni muuten. Jätän runossa kertomatta syyn, miksi olen vastaanotolla yksin, ”koska on pakko” kertoo ainoastaan sen, ettei se ole tavallista. I Huono päivä Menen ultraan yksin, koska on pakko Vastaanotolla on tuntematon lääkäri, ensimmäistä kertaa avaan sääreni miesgynekologille Hän on asiallinen, etäinen Hän ei kysy, miten jaksan Itku karkaa, vaikka en tahtoisi Aina ei vain pysty pidättämään epätoivoa, kyyneliä ”Ehkä teidän kannattaisi hankkia keskusteluapua” klinikalla sitä ei ole tarjota Pyydän päiväksi sairaslomaa Ei aina jaksa olla vahva

”Ei ole kyllä ollut tapana”

Viimein hän heltyy surkeuteni edessä Myötätunto ei kuulu ammattietiikkaan, mutta ehkä joskus voisi laskea suojamuureja, kohdella asiakasta ihmisenä II Siinä ei ole mitään luonnollista tai kaunista. Toivon, että en tule raskaaksi ainakaan tuon lääkärin käsittelyssä. En antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi. (Haikara lensi yli 2017)

Jos olisin kirjoittanut tavallista omaelämäkertaa, olisin kertonut mieheni sairastavan tautia, joka pakottaa hänet välillä vuoteenomaksi. Runokokoelmaan en kokenut asiaa tarvitsevani, ja aiheen fokus olisi saattanut heilahtaa väärään suuntaan. Elämästään kirjoittaminen onkin jatkuvaa valintaa siitä, mitä kertoo ja mitä jättää ulos. On tärkeää, että lukijalla on tilaa myös omille ajatuksille ja mielikuvitukselle. Elämäkertojen kohdalla aukkoja voi paikkailla myös muulla tavoin, mutta en pidä mielekkäänä sitä, että kaikkea kerrotaan. Mystisyys tekee hyvää tarinalle ja salaisuudet pitävät lukijan otteessaan. Ensisijaisesti kirjoittaminen tulisi kuitenkin suunnata itselle, vaikka varmasti suurella osalla kirjoittajista julkaiseminen käy mielessä jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Haikara-kokoelmaa kirjoittaessani halusin olla mahdollisimman rehellinen, jotta ulkopuoliset ymmärtäisivät, mitä tahattomasti lapseton voi joutua käymään läpi. En toivonut sääliä tai sympatiaakaan, halusin vain, että ihmiset tietäisivät toisenlaisesta todellisuudesta. Lapsettomuus on edelleenkin tabu, josta puhumista ei katsota välttämättä suopeasti. Samoin on vaikeista perhesuhteista puhumisen kohdalla, vaikka kyse olisi suoranaisesta väkivallasta. Äitini koki henkistä väkivaltaa, jonka seurauksia myös me, hänen lapsensa, kannamme mukana. Kirjoitin runokokoelmat, jotta saisin oikeutta itselleni ja äidilleni, mutta myös vertaistueksi muille samoja asioita läpikäyville. Kirjoittamisen opettaja ja kirjailija Taija Tuominen kannustaa kirjoittajia elämäkerrallisesta kirjoittamisesta puhuessaan usein Isak Dinesenin eli Karen Blixenin sanoin: ”Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen.”

Hanna Jarva - kirjallisuutta lukenut FM Kiimingistä - opiskelee tällä hetkellä informaatiotutkimusta Oulun yliopistossa - suorittanut kirjoittamisen perus- ja aineopinnot ja opiskellut kirjoittamista lukuisilla eri kursseilla mm. Päätaloinstituutissa ja Revontuli-Opistossa - tekstejä julkaistu mm. Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston Auki – Pohjoisin sanoin -verkkojulkaisussa ja Oulun ylioppilaslehdessä sekä Isä-kirjoituskilpailun teksteistä julkaistussa antologiassa Isä – Kertomuksia (2012) - kirjoittanut kaksi vielä julkaisematonta runokokoelmaa (Kauna ja Haikara lensi yli) sekä yhdessä Reija Gladin ja Riitta Marjusaaren kanssa lapsille suunnatun Tähtitehdas-runovärityskirjan, joka julkaistaan omakustanteena vuoden 2017 aikana - monipuolinen ja idearikas kirjoittaja, jolla on tällä hetkellä kesken romaani, elokuvakäsikirjoitus sekä kaksi lapsille suunnattua runoteosta - harras hiihtofani ja kirjojen hamstraaja

STIIKNAFUULIA

21


Kirja-arvostelu

Sukupolvelta toiselle jääkausi Hanna Hauru Jääkansi. Like 2017. 117 sivua. Teksti: Maria Kurtti

22 STIIKNAFUULIA

Jääkansi on Hanna Haurun (s.1978) kahdeksas teos. Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiinkin verrattu Hauru jatkaa Jääkannessa tunnistettavaa, karua kerrontaansa. Tuoreessa teoksessa synkkyys vain saavuttaa jo niin ennätysmäiset piirteet, että vähempikin riittäisi. Tytön elämän ainoa lohtu oli nauravasilmäinen isä. Isä palaa kuitenkin sodasta lauta-arkussa ja uudeksi isännäksi mökkiin saapuu mustahiuksinen Paha. Betti on huutolaislapsuuden ja köyhyyden kovettama rakkaudeton äiti: ”Sen olin kuullut, että isä ja äiti huudettiin samaan taloon. Isän äiti kuoli synnytykseen, Bettin äiti nälkään. Isät olivat karanneet jo ennen lastensa syntymää. Betti sieti isää vain minun takiani, koska isä muistutti Bettiä huutolaisajoista. Siellä ei rakastettu, eikä Betti oppinut rakastamaan.” Tytön elämä on nälkää, yksinäisyyttä ja pelkoa. Arvaamattomat aikuiset lyövät ja ilkkuvat, sodan rikkoma Paha vuoroin juopottelee pirtuporukoissa, vuoroin itkee syntejään anteeksi körttiseuroissa, kunnes päätyy mielisairaalan kautta hirteen. Tytön elämä kurjassa kotimökissä on vankila, josta ulospääsyä ei ole. Tai josta ei uskalla karata. Kunnan täti hakee pois äidin sikolättiin hylkäämän vauvan, pikkusiskon jota tyttö toivoi. Täti pyytää tyttöäkin mukaansa, mutta tämä ei osaa lähteä: ”Hän oli niin hyväntuoksuinen ja lempeä, että hän vei minulta sanat.” Teoksen maailmaa hallitsee kaiken kurjuuden erottamattomana kumppanina häpeä. Häpeä köyhyydestä, häpeä synnistä, häpeä yhteisön paheksunnasta, häpeä seksuaalisuudesta ja naiseudesta. Kun tytön kuukautiset alkavat, on sekin Pahalle yksi syy lisää pilkantekoon. ”Naiseksi tuleminen” tarjoaa kuitenkin myös poispääsyn kotihelvetistä, kun tyttö pestataan apulaiseksi pitäjän mielisairaalaan.

Teos on läpikotaisin jopa puuduttavan lohduton ja ahdistava, ilman vastinpareja. Mitähän kokonaisuudelle tapahtuisi, jos siinä olisi edes hieman valoa? Eihän pelkkä suola tee hyvistä aineksista kasatusta bolognesekastikkeestakaan vielä herkkua, vasta ripaus sokeria sitoo vivahteet yhteen ja hioo maun huippuunsa. (Ehkä hivenen julma veto käyttää ruokavertausta nälän sävyttämän teoksen kohdalla, mutta elämä on.) Groteski kuvasto, kuten tytön puolukkasurvoksen kuluttamat mustat hampaannysät, Bettin saunan kiukaassa palanut pää, ulostesankkojen tyhjennykset sekä sperman ja kuukautisveren hinkkaaminen mielisairaiden lakanoista, jää sekin kokonaisuudessa ponnettomaksi. Enemmän absurdia lähestyvä groteski rikastuttaisi lukukokemusta parhaassa tapauksessa monta astetta. Hämmennys ja outouttaminen loisivat kummallista komiikkaa ja ennen kulkemattomia ajatuspolkuja. Hauru loistaa pienoisromaanin tiiviissä kerronnassa. Teoksen vuoroin nykyhetkessä, vuoroin menneisyydessä liikkuvat luvut tekevät rakenteesta selkeän ja helppolukuisen. Nykyhetkestä kertovat osiot luovat runollisen unenomaista tunnelmaa, joka kohottaa lukijan hetkiseksi assosioivaan utuun. Tosin unikin on poikkeuksetta vähintään ahdistavaa ja surullista, jos ei suoranaista painajaista. Hauru on valinnut teoksensa aiheen onnistuneesti. Pitkälti sotien määrittelemä kansakunta ei näytä kyllästymisen merkkejä aihepiirin kirjallisuutta kohtaan vielä tänäkään päivänä. Päinvastoin. Tuoreet näkökulmat sotamenneisyyden käsittelyyn kiinnostavat niin nuorta kuin vanhempaa sukupolvea. Haurun luoma onneton tarina on monen kohdalla valitettavan totta. Traumat ja yksinäinen ahdistus siirtyvät sukupolvilta seu-


raaville, eikä pelastukseen aina riitä edes se sotien jälkeen keksitty ”suomalainen sisu”. Sodan kauhujen ja köyhyyden riivaamissa mökeissä sisu muuttui helposti pahaksi sisuksi, jonka voimin pieksämällä ja nujertamalla tuhottiin lastenkin elämä. Tyttö näkee kipeän selvästi kohtalon, joka pientä velipuolta Ilariakin odottaa: ”Ilari ei koskaan saisi elää ilman pään piruja. Hän lähtisi nuorena pois Bettin luota ja Pahan irvistykset rasittaisivat hänen mieltään niin, että ennen täysi-ikäisyyttä hän jo hoipertelisi kaupungin katuja muiden päänsä alas painaneiden kanssa. Ilari ei kestäisi pahojen tekojensa tuomioita, ja hänen sellistään löydettäisiin lakanoiden solmuissa sätkyttelyyn väsynyt ruumis. Kultaiset kiharat raastettaisiin sängeksi, eikä hänelläkään olisi enää muuta. Pahan muisto riistäisi kauniin pojan rumaksi.” Lopulta mieleltään murtunut tyttö hylkää Bettin tavoin lapsensa. Rakkaudetta kasvaneesta tytöstä ei ole rakastamaan, niin kuin ei Bettistäkään. Tai ehkä rakkautta on sen verran, ettei hän halua jatkaa kurjuuden ketjua. Tai ehkä lapsi vain on toivottomassa taistelussa se viimeinen pisara, ennen kuin jääkansi eristää ulkopuolelleen pahan maailman ja sulkee lopultakin turvalliseen syliinsä.

Kirjailijat oululaisissa kouluissa Oulun kirjailijaseura järjestää Taiteen edistämiskeskuksen tuella kirjailijavierailuja oululaisiin alakouluihin. Esimerkiksi Inga Röning vierailee Oulujoen koulussa, Päivi Honkakoski Teuvo Pakkalan koulussa ja Lauri Hirvonen Lintulammen koulussa. Vierailut suunnitellaan koulujen toiveiden mukaisesti: kirjailijat kertovat omasta työstään, lukevat teoksiaan ja keskustelevat

koululaisten kanssa. Koululaisia kannustetaan lukemaan kirjailijoiden töitä ennen vierailua ja muutenkin vierailuilla pyritään ruokkimaan koululaisten lukuintoa. – Hyvää toimintaa, jota olisi hyvä jatkaa, hankkeen puuhamies, Oulun kirjallisuuden talon toiminnanjohtaja Tuomo Heikkinen toteaa.

STIIKNAFUULIA

23


Kirjoja syksy 2017 24 STIIKNAFUULIA

Robert Brantberg

Robert Brantberg

Suomi sodassa. Tuhat vuotta idän ja lännen puristuksessa

UKK - koko tarina

Suomalaiset ovat sotineet kautta aikojen. Vainolaisia vastaan on puolustauduttu ja heille on kostettu. Joskus sotaan on lähdetty oma-aloitteisesti. Ensimmäinen tunnettu legenda kertoo Ruotsin kuninkaan sotaretkestä Suomeen jonain kesänä 300-luvun lopulla. Sotaisista viikingeistä on jäänyt jälkiä Suomeen. Kemiön saaristosta on löydetty heidän kauppapaikkansa ja Ahvenanmaalla on viikinkiajan muinaisjäännöksiä. Suomalaiset sotivat Novgorodia vastaan 800-luvulta aina 1400-luvulle asti. Keskiajan alussa tanskalaiset ja ruotsalaiset tekivät ristiretkiä Suomeen. Tunnetuin tarina kertoo Lallista ja Piispa Henrikistä. Karjalaiset puolestaan ryöstivät ja tuhosivat Ruotsin Sigtunan. 1300-luvulla syntyi käsite Itämaa, joka alun perin tarkoitti Etelä-Suomea. Maa oli Ruotsin valtakunnan itäinen osa. Venäjä kohteli usein Suomea kaltoin. Oli Vanha viha ja Pitkä viha, Isoviha ja Pikkuviha. Ruotsin vallan alla suomalaiset taistelivat Keski-Euroopassa, Baltiassa ja Venäjällä, Venäjän vallan alla Puolassa ja Balkanilla. Oolannin sodassa suomalaiset puolustautuivat englantilaisia ja ranskalaisia vastaan. Vuonna 1918 Suomessa oli sisällissota, jota seurasivat heimosodat. 1939–1944 käytiin talvi- ja jatkosota. Lapin sota päättyi 1945, jonka jälkeen alkoi pitkä rauhan kausi. Bonnier / Readme, syksy 2017

Mikä mies UKK oli? Yhtäläisyyksiä löytyy moneen suurhenkilöön, kuten marsalkka Gustaf Mannerheimiin. Tausta oli erilainen, mutta miehissä oli samoja luonteenpiirteitä. Heitä yhdisti rasavilli nuoruus, itsepäisyys, sitkeys ja loputon työtarmo. UKK ei sietänyt joutilaisuutta. Opiskeluaikana hän työskenteli Etsivässä Keskuspoliisissa sekä osallistui urheilu- ja ylioppilastoimintaan. Opinnot sujuivat rivakasti. Ääriliikkeitä UKK vieroksui. Nuoruudessaan hän oli jyrkästi kommunismia vastaan. Toisaalta hän erosi Akateemisesta KarjalaSeurasta, joka ei suostunut tuomitsemaan äärioikeiston Mäntsälän kapinaa. Hän yritti sisäministerinä jopa lakkauttaa Isänmaallisen Kansanliikkeen. UKK:lla oli poliittista pelisilmää. Hän osasi luovia monessa hankalassa paikassa. Poliittinen linja muuttui jatkosodan aikana, kun hän lähentyi rauhanoppositiota. Rauhan mies hän oli elämänsä loppuun. Neuvostoliitto löysi UKK:n jo syksyllä 1944, kun maan tiedustelupalvelu kehui Kekkosen toimintaa valvontakomission puheenjohtajalle Andrei Ždanoville. Luottamus säilyi läpi vuosikymmenien noottikriiseistä ja yöpakkasista huolimatta. UKK:n tie johti lähes ehdottomaan valtaan. Traagista oli, että poliitikot liki yksimielisesti antoivat UKK:n jatkaa virassaan inhimillisesti katsoen aivan liian pitkään. Bonnier / Readme, syyskuu 2017


Terhi Friman & Antti Saraja

Päivi Honkakoski & Ludi Wang

Päivi Honkakoski & Ludi Wang

Luontoruokaa

Tervatonttu näytelmiä

Tervatonttu Toivo kiinaksi

Tervatonttu-sarjaan perustuva näytelmäkirja esi- ja alakouluikäisille. Kirjassa on lyhyempiä ja pidempiä näytelmiä, loruja ja runoja, Toivo Tervatontun laulun nuotit ja sanat sekä kaava ja ompeluohje tervatonttuhatulle. Toivo Tervatontun laulun nuotit ja sanat Anna Hyyryläinen. Nordbooks, elokuu 2017

Tervatonttu Toivo –kirjassa kerrotaan sadun siivin lapsille vanhasta suomalaisesta tervanpolttoperinteestä. Tervakorven kylässä asuva Toivo ei ole vielä tarpeeksi vanha pääsemään mukaan tervanpolttoon. Pikku tonttu hiipii seuraamaan salaa kylän tervahaudan rakennusta. Mutta miten käy, kun ilkeä Luihu yrittää tuhota tervahaudan? Päivi Honkakosken ja Ludi Wangin Tervatonttu-sarjan ensimmäinen kirja ilmestyy nyt kiinankielisenä painoksena Suomessa. Aiemmin kirja on ilmestynyt myös kiinankielisenä e-kirjana Kiinassa. Nordbooks, elokuu 2017

Tarinallinen ruokakirja vie lukijan eri puolille Suomea. Ruokakirjassa ääneen pääsevät suomalaiset, joille ruuan pyytäminen tai kerääminen luonnosta on intohimo. Jokainen tarinankertoja antaa omia, uudenlaisia reseptejään. Kirja on omistettu kaikille niille, jotka ovat päässeet ulkoruokinnan makuun mutta reseptit taipuvat kerrostalokokkaajankin keittiöön. Kirjassa laitetaan ruokaa hauesta, petusta, nokkosesta, nahkiaisesta, harjuksesta sekä sienistä ja marjoista. Kirjan kuvat ovat luontokuvaaja Antti Sarajan käsialaa. Kirjan tarinat ovat kahta Antin kertomusta lukuun ottamatta tietokirjailija Terhi Frimanin kirjoittamia. Saraja ja Friman syttyvät, kun he pääsevät hyvän ruuan ja hauskojen tarinoiden äärelle. Maahenki, elokuu 2017

STIIKNAFUULIA

25


Ari Paulow

Tie, totuus ja elämä

Taisteluhaukka

Tie, totuus ja elämä -kirjassa käsitellään rahan ja vallan mahtia sekä vakaumusta niiden varjopuoliakin. Raamatun mukaan nöyrät perivät maan? Silkkaa pötyä, on tarinan lakimiehen, Hannu Jänkälän näkemys asiasta. Rahan valta ja röyhkeys sekä sääntöjen rikkojat perivät maan ja nöyrät katsovat menoa sivusta. Pienen maalaiskaupungin muutamat vaikutusvaltaiset edustajat päättivät tehdä lomakeskusrakentamisella rahaa oikein ”kahmaisemalla”. Suunnitelman sivujuonena oli erään yrittäjän ajaminen konkurssiin eikä edes vakaumus estänyt yhtä lomayhtiön osakasta menemästä mukaan yrittäjäkollegansa elämäntyön tuhoamiseen. Kukin osakkaista liitti itsensä kahdella nimikirjoituksella tiukoin kahlein vaativaan sekä riskialttiiseen hankkeeseen ja niin Kantomäen pitäjän vapaa-ajan historian kirjoittaminen saattoi alkaa. Tuliko mukaan sattuma vai kohtalon oikku? Kun kaikki oli valmiina rakennustöiden käynnistämiseen, niin osakkaiden suuri mahdollisuus kariutui yhden illan aikana ja johti oikeuslaitoksen eriasteisiin käsittelyihin? Tarinaan liittyy oleellisesti myös ”punatukka”, virkailija Leila Järvelä. Tie, totuus ja elämä -tarina perustuu osittain tositapahtumiin. Kustannus Ves-Line, syyskuu 2017

Suomen ilmavoimien huippusalainen maantiekuljetus joutuu yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Oulu–Jyväskylä-välillä tehty röyhkeä ryöstö onnistuu kaikista varotoimista huolimatta. Siviilifirmalta vuokrattu jättiläisrekka ja rekan kuljettama miljoonalasti siepataan. Samalla katoaa kaksi pätevää ammattiupseeria. Tapausta selvittämään perustetaan erikoistutkintaryhmä. Se kootaan Ilmavoimien esikunnan, Supon ja Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen sisältä. Katutason toimijaksi pestataan yksityisetsivä Jesse Hackman. Kovista kolhuista toipuva tunnettu oululaisdekkari. Alkaa rankka ja nopeatempoinen taistelu häikäilemätöntä rikollisjoukkiota vastaan. Pelissä on panoksena kymmenien sivullisten miesten, naisten ja lasten henki. Hackman ei kuitenkaan ole nyt yksin pahoja voimia vastassa. Hän saa apua naiselta, jolta sitä vähiten olisi odottanut. Paulowin yhdestoista Hackman-dekkari ei petä. Se iskee tarkasti ja lujaa kuin täsmäpommi tai -ohjus. Avainsanoina toiminta, huumori, tihenevä jännitys ja lukijan yllättävät juonenkäänteet. Niin kuin kovaksikeitettyjen yksityisetsivätarinoiden taitajalta sopii odottaa. Mistake Media, syyskuu 2017

Kirjoja syksy 2017

Veli Käsmä


Pääläri

Se ei räjähdä...

Kääntäkää autot! Edessä oleva tieosuus on miinoitettu. Etsimme toisen tien.

Kun kessu kuulee tästä me ollaan vainajia.

Täällä on meidän porukkaa. Jokipää, missä Simonen on?

Otan osaston komentooni. Jätkät, mitä päälärille on tapahtunut?

Kersantti Simonen kaatui. Hän meni miinoitetulle alueelle tarkoituksenaan saada alkoholia saksalaisesta kuorma-autosta. VALMISTAUTUKAA!

Pääläri vaikutti sittenkin sodan kulkuun. Muonion tiellä tapellaan jo verissä päin. Ajatelkaa mitä olisi tapahtunut, jos sakemannin komppania olisi päässyt meidän selustaamme...

TÄMÄN TARINAN LOPPU.

Ilpo Koskela 1994.


Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo Sepänkatu 9, 90100 Oulu

Kotimainen. Paikallinen.

NORDBOOKS ATRAIN KUSTANNUS

op.fi/oulu

www.nordbooks.net www.atrainkustannus.fi

ravintolarauhala.fi

tuba.fi

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan

Stiiknafuulia 22  

Stiiknafuulia 22, Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu – syyskuu 2017.

Stiiknafuulia 22  

Stiiknafuulia 22, Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu – syyskuu 2017.

Advertisement