Page 1

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 20

MAALISKUU 2017 – 6. VUOSIKERTA

Petri Laukka satavuotisen Suomen sivupoluilla

Kirjallisuuden talo täyttää vuoden Mitä armo merkitsee?

Netin nuoret kirjoittajat

8,00€

1799 6761


Oulun kirjailijaseuran lehti Stiiknafuulia herätetään henkiin vuoden ilmestymistauon jälkeen – sopivasti Oulun kirjallisuudentalon ensimmäistä vuotta juhlistamaan. Vastuu lehden pystyyn kampeamisesta lankeaa uudelle päätoimittajalle. Onneksi tukenani on seuran teräväpäinen ja ‑kynäinen jäsenistö. Kuten edellinenkin päätoimittaja Satu Koho, olen oululainen kirjallisuudentutkija. Viimeiset viitisen vuotta olen viettänyt yliopistolla väitöskirjani parissa. Lehden ruoriin tarttuminen on hieno tilaisuus kurkistaa ulos tutkijankammiosta (kokonaan en aio sieltä pois astua) ja jalkautua paikalliseen kirjallisuuselämään. Viimeisessä pääkirjoituksessaan Koho pohdiskeli Stiiknafuulian uudistamista. Nyt uudistuksia on ryhdytty toteuttamaan: ensimmäinen kritiikki julkaistaan tässä numerossa ja lisää on luvassa. Muutenkin lehden linjaa pyritään kirkastamaan jäsenlehdestä kirjallisuudenystäviä laajemmin palvelevaksi kulttuurijulkaisuksi. Toki Stiiknafuuliassa edelleenkin tuodaan esiin paikallista kirjallisuutta – entistäkin tiiviimmin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen keskusteluun kytkettynä.

Kuva: Kasimir Sandbacka

Pääkirjoitus

Kuva: Ilpo Okkonen.

Kirjallisuuden talo ei ole ainoa syntymäpäiväsankari. Tänä vuonna vietetään myös Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. Sattuvasti juhlanvuoden ensimmäisessä Stiiknafuuliassa historia on merkittävästi esillä. Petri Laukkaa haastatellaan hänen Pieni kansa pyristeli -teoksensa tiimoilta. Siinä itsenäisen Suomen historiaa ei tarkastella yhtenäisenä kertomuksena, vaan erilaisten pienten tarinoiden ja näkökulmien

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja: Kasimir Sandbacka kasimir.sandbacka@stiiknafuulia.fi taitto ja ulkoasu: Ilpo Koskela ilmoitusaineistot: tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi www.stiiknafuulia.fi

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Antti Leikas www.oulunkirjailijaseura.fi yhdistys@oulunkirjailijaseura.fi Painopaikka Erweko Oy, Oulu 2017

2

STIIKNAFUULIA

verkostona. Elämäntarinoista koostuu myös lehden toisen haastatellun kirjailijan, Taru Hallikaisen teos Armon kintereillä, jossa armon käsitettä hahmotellaan kymmenien ihmisten kokemuksista. Kolumnissaan historiantutkija Matti Lackman pohtii kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhdetta. Tulevaisuuteen kurotellaan nuorten internetkirjallisuutta käsittelevässä jutussa. Itse asiassa tulevaisuus on jo täällä: kirjallisuuden monimuotoinen sähköinen julkaiseminen ja kuluttaminen on diginatiiville sukupolvelle arkipäivää. Kaunokirjallisuuttakaan ei uudessa Stiiknafuuliassa ole unohdettu. Todellisia kirjallisuudenystävän herkkupaloja ovat Pirjo Suvilehdon runot ja Katariina Vuoren sukellus Luovan kirjoittajan työkirjaan. Lehden päivittäminen jatkuu ja kuulen kernaasti niin seuran jäsenten kuin muiden lukijoiden palautetta. Tätä numeroa esitellään Oulun kirjallisuudentalon yksivuotissyntymäpäivillä 31. maaliskuuta. Tervetuloa – ehkä olet jo täällä! Kasimir Sandbacka, päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)


Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 20

MAALISKUU 2017 – 6. VUOSIKERTA

Kirjallisuus on yhä enemmän verkossa - eikä pelkästään e-kirjoina. Sivu 18. Kuva: Teija Rönni. 4 Rauhaa myrskyn silmässä 7 Puheenjohtajan terveiset Kirjojen Oulu 8 Itsenäisen Suomen sivupoluilla 11 Kirja-arvostelu Pelkää ne vanhatkin

12 Matti Lackman Kaunokirjallisuus ja historiantutkimus 14 Kirjakokeilu Pehmeäkantisen kirjan kontaminaatiofobia 16 Pirjo Suvilehto Morfeuksen koirat Paris-Berlin

www.stiiknafuulia.fi

Oulun kaupunki tukee Oulun kirjailijaseura ry:n toimintaa. www.ouka.fi

18 Tulevaisuus on jo täällä 21 Monenmoisia tiloja kirjallisuuden tarpeisiin 23 Tapahtumakalenteri 24 Kirjoja syksy 2016 – kevät 2017 30 Ilpo Koskela Pääläri TILAA STIIKNA // Vuositilaus 4 numeroa,: 24 €/vuosi // Kestotilaus: 20 €/vuosi KANNATA // Yhteisöt ja yritykset: 300 € / vuosi. Yksityishenkilö: 50 € / vuosi. Kannatusjäsenet saavat lehden vuosikerran. TILAA JA KANNATA maksamalla summa tilille FI02 1107 3000 6818 60, merkitse yhteystietosi viestikenttään // Ks. lisää: www.oulunkirjailijaseura.fi

STIIKNAFUULIA

3


Uunituore teos julkaistiin 28. helmikuuta 2017

Rauhaa myrskyn silmässä Taru Hallikainen selvittää haastatteluteoksessaan armon olemusta

Teksti ja kuva: Kasimir Sandbacka 4

STIIKNAFUULIA

Taru Hallikainen on tarttunut haastavaan aiheeseen uudessa kirjassaan Armon kintereillä. Teoksessa yli kolmekymmentä erilaista ihmistä kertoo käsityksiään armosta: mitä se on, miten se koetaan, miten se tulee mahdolliseksi.

Tartun kirjaan epäröiden. Sen kannessa eteerinen hahmo astuu kädet kuin siiviksi levitettynä hapettuneen kuparin värisessä usvassa. Takakannessa on luterilaisen kirkon Reformaation merkkivuoden Armoa 2017! -logo ja melkein tungettelevalta tuntuva


Aiheensa valitsema kirjailija

kysymys: Millaista armoa sinä kaipaat? Minäkö kaipaisin armoa? Mitä se voisi kaltaiselleni, maailman maallisena kokevalle tarkoittaa? Vaikken ole varma, onko kysymys osoitettu laisilleni, ryhdyn tutustumaan kirjan kertomuksiin. Ne ovat elämien tiivistelmiä, sekä arkea jokapäiväisine haasteineen että vavahduttavia käännekohtia, joissa ihmiset ovat joutuneet kasvokkain elämän peruskysymysten kanssa. Kertomuksia lukiessa käy selväksi, ettei Hallikainen pyri tarjoamaan yhtä totuutta vaan erilaisia, toisiaan haastavia ja täydentäviä näkökulmia.

Olemme sopineet tapaamisen oululaiseen taidekahvilaan, autioituneen tavaratalon neljänteen kerrokseen. En ole käynyt siellä ennen, ja minun on kierrettävä koko kortteli ennen kuin löydän sisäänkäynnin. Hallikainen on jo paikalla. Hän pyytää saada vilkaista suuren päivälehden hänestä tekemää haastattelua, jonka oikovedos on juuri putkahtanut hänen sähköpostiinsa. Armon kintereillä on saanut myönteisen vastaanoton ja herättänyt jo paljon kiinnostusta. Kun istumme pöytään, Hallikainen laskee puhelimensa ja huokaisee helpottuneena. Hän on tyytyväinen lukemaansa haastatteluun: mitään ikäviä yllätyksiä ei tullut vastaan. Hän kertoo yllättyneensä, kuinka avoin oli aiemmassa haastattelussa ja pelänneensä, minkälaisen vaikutelman oli tehnyt. – Toisaalta periaatteeni on, että pyrin puhumaan sellaisistakin asioista, joista koen häpeää, Hallikainen selittää. – Miettimään, miksi häpeän niitä. Ei hän sulkeutuneelta vaikuta minunkaan seurassani. Haastattelun alusta asti on selvää, että teoksen aihe on hänelle henkilökohtaisestikin tärkeä ja kiinnostus siihen kumpuaa hänen omista kokemuksistaan. – Oikeastaan Armon kintereillä on jatkokertomus ensimmäiselle kirjalleni. Pikkuveljet eivät ole perhosia – kohdun mittainen elämä (2013) käsitteli Hallikaisen kaksosraskautta ja toisen lapsen kohtukuolemaa. – Siinä koin olevani vaikean asian kanssa armossa, Hallikainen sanoo. Ajatus armosta jäi kytemään mielen perukoille, mutta unohtui välillä työkiireiden ja kolmen pienen lapsen vanhemmuuden yhteensovittamisen edellyttämässä minuuttiaikataulussa. Elämäntilanteessa, jota Hallikainen kuvaa armottomaksikin.

Sitten tuli pysähdys. Hallikainen sairastui ja joutui leikkaukseen. Hän menetti leikkauksessa runsaasti verta ja kertoo kokeneensa sen jälkeen hallusinaation, niin sanotun rajatilakokemuksen. Näyssä hän kohtasi kirkkaista, puhtaista väreistä koostuvaa mosaiikkitaustaa vasten vapahtajahahmon. – Jeesus Kristuksen, Hallikainen sanoo suoraan, vaikka tämä on epäilemättä niitä asioita, joiden kertomista hän on epäröinyt. Vaikuttaa, että hän yrittää arvioida reaktiotani. Tai ehkä yritän itse. Kertomus on kieltämättä hätkähdyttävä: asettuuhan se täysin oman kokemusmaailmani ulkopuolelle. Toisaalta ei ole minun asiani määritellä kokemuksen merkitystä hänelle. Hallikainenkaan ei osaa sanoa, mistä kokemuksessa loppujen lopuksi oli kyse. Hän ei kuulu kirkkoon eikä ollut muutenkaan erityisen uskonnollinen ennen kokemustaan. Hän ei koe näyn myöskään muuttaneen hänen maailmankatsomustaan. Mutta teoksen idean se kirkasti. Hän ymmärsi haluavansa selvittää muidenkin armon kokemuksia. – Aihe valitsi minut.

Kokemuksia suodattamassa Hallikainen sai verkostojensa kautta kirjaan mukaan kymmeniä taustaltaan ja elämänkokemukseltaan erilaisia haastateltavia. Joukossa on toimittajia ja viestinnän ammattilaisia, vanhempia, hoitoalan ammattilaisia ja historiantutkija. Myös haastateltavien elämänkatsomukset ovat erilaisia. Monet vaikuttavat tapakristityiltä, mutta mukana on myös muslimi, ateisti, katolinen ja eräänlaisen luonnonuskon harjoittaja. Yllättäen vaikeinta oli saada haastattelut luterilaisen ja katolisen kirkon tai seurakunnan edustajilta. Armo lienee heille niin painava sana, ettei sitä kevein perustein lähdetä kommentoimaan. Moni muistakin haastateltavista epäili aluksi, onko heillä

Hallikainenkaan ei osaa sanoa, mistä kokemuksessa loppujen lopuksi oli kyse. Hän ei kuulu kirkkoon eikä ollut muutenkaan erityisen uskonnollinen ennen kokemustaan.

STIIKNAFUULIA

5


useimmille isille ja äideille tuttuja. Poikkeuksellisiakin tapauksia löytyy: kuolemanrajakokemukset ja kuolleiden ilmestymiset avautunevat syvällisemmin vain jotain vastaavaa kokeneelle. Meidän muiden osaksi jää ainoastaan kummastella ja selittää, hyväksyä tai kieltää.

Aina erilainen armo

aiheesta tarpeeksi sanottavaa. Pian haastatteluihin syntyi kuitenkin luottamuksellinen ilmapiiri ja ihmiset kertoivat Hallikaiselle avoimesti hyvinkin kipeistä kokemuksista. – Minusta tuli kokemusten suodattaja, hän sanoo ja kertoo karsineensa kaikkein raastavimpia kertomuksia. – Kirjaan päätyi tuskin puoliakaan haastatteluaineistosta. Haastateltavilla on hyvin erilasia käsityksiä armosta. Jotkut osoittavat armon ensisijaisesti itselleen: sen ”ydintä on armollisuuden opettelu elämässä itseään kohtaan.” Kyse voi olla rajojen asettamista itselle ja omien voimavarojen rajallisuuden tunnistamista. Armoa voi antaa myös läheisille tai vihollisille. Eräille armo on ihmisen sisäiseen maailmaan liittyvä mielentila, toisten mielestä siihen kuuluu myös hengellinen elementti. Armoon saattaa liittyä myös valta-asetelmia: jollakin on valtaa olla toiselle armollinen. Monet haastateltavien kuvaamista tuntemuksista ovat hyvin samaistuttavia. Esimerkiksi vanhemmuuteen liittyvät riittämättömyyden kokemukset lienevät

6

STIIKNAFUULIA

Kokemus johdatuksesta, tapahtumien salaisesta, kohtalonomaisesta yhteydestä, toistuu usean haastateltavan kertomuksessa. Kun kysyn asiasta, Hallikainen käyttää mieluummin sanaa sattumus. Ihmisten läpikäymillä tapahtumilla voi olla yhteys tai sitten ei. – Armossa oleminen on sitä, että tapahtumat näyttäytyvät oman elämän kannalta merkityksellisinä. Armo jonkinlaisena nihilismin vastavoimana tuntuu lohdulliselta ajatukselta. Mutta kenties ajoittainen neuvottomuuteni teoksen hengellisempien juonteiden äärellä on aistittavissa, sillä Hallikainen kysyy vaivihkaa, mitä ajattelen kirjasta. Vastaan jotakin ympäripyöreää. En siksi, ettenkö voisi kertoa sinänsä myönteisestä lukukokemuksestani, vaan siksi, että tärkeä seikka on vielä selvittämättä. Miten kirjailija nyt – kaikkien haastattelujen ja kirjoittamisen jälkeen – itse määrittelee armon? Hallikainen harmittelee, että armo lokeroituu helposti vain uskonnolliseksi käsitteeksi. Teoksessaan hän onkin pyrkinyt moniäänisyyteen, joka laajentaa armon kontekstia luterilaisen kirkon puheen ulkopuolelle. Teoksen lopussa hän hahmottelee haastatteluista neljä armon tyyppiä: armon

itselle, armon toisille, hengellisen armon ja luontoon liittyvän armon kokemuksen. – Armossa oleminen on asiantilojen hyväksymistä, niin ilon kuin surunkin. Rauhaa myrskyn silmässä. Se on aina ainutkertainen kokemus, erilainen elämän eri hetkissä. Sen kadottaa helposti ja se täytyy aina löytää uudelleen. Armollisuuteen kuuluu myötätunto ja oikeanlainen rakkaus itseä kohtaan. Usein kuulee sanottavan, että rakastaakseen muita on ensin rakastettava itseään. Hallikainen kääntää asian toisinpäin: – Voiko ihminen, joka hyväksyy itsensä ja on itselleen armollinen, olla kovin armoton muita kohtaan? Armon antaminen toiselle on Hallikaisen mukaan myös itsensä vapauttamista vaikkapa vihan tai katkeruuden taakasta. Hän opiskelee parhaillaan terapeutiksi ja on huomannut, että terapia-asiakkaat lähestyvät asioita hyvin usein armottomuuden näkökulmasta. Teosta varten haastatellut taas puhuivat enemmän armollisuudesta. Matka armottomuudesta armollisuuteen näyttäytyykin terapeutin silmin psykologisena kehitysprosessina. Minulle armo näyttäytyy voimakkaimmin juuri ihmisten välisten valta-asetelmien purkamisena, taakan jakamisena ja vihasta vapautumisena. Yksi haastatelluista, ISIS-järjestön julmuuttakin todistanut kurdi Gazele Giray-Öngörür, tiivistää asian hyvin: ”Maapallo on ihmisen armoilla ja ihminen itsensä lisäksi maapallon armoilla. Armo tai sen puute ratkaisee ihmiskunnan kohtalon.” Armo on löydettävä aina uudestaan. Pysykäämme siis sen kintereillä.


Kuva: Laura Malmivaara

Puheenjohtajan terveiset Kirjojen Oulu Vanha kirjallisuuskaupunki Oulu elää uutta tulemistaan. Kaupungissa on enemmän lahjakkaita ja menestyviä ammattikirjailijoita kuin vuosikymmeniin. Vuosi 2017 on kaupunkiin viime vuonna perustetun Kirjallisuuden talon ensimmäinen kokonainen toimintavuosi, mikä näkyy monella tavalla – koko kaupungissa. Kirjailtoja, luentatilaisuuksia, popup-kirjamessuja – sekä tietenkin toista kertaa järjestettävä Uusi kirjallisuusfestivaali, joka toteutetaan ensi syksynä kaksipäiväisenä. Festivaalin yhteydessä on tarkoitus julkistaa Botnia-ehdokkaat. Botnia on Suomen ensimmäisen monikielinen kirjallisuuspalkinto. Palkinnon rahoitus on vielä osittain auki, mutta töitä

tehdään kaiken aikaa ja lupaavalta näyttää. Hankkeen etenemisestä kerrotaan lisää huhtikuun aikana. Uusi kirjallisuusfestivaali tuo kaupunkiin jotain, mitä täällä ei ole ennen nähty: popup-kirjamessut kaupungin sydämeen, sinne missä ihmiset ovat. Kauppakeskus Valkea on toiminut Oulussa kohta vuoden, ja se on herättänyt jo suuria tunteita – puolesta ja vastaan. Yhdet näkevät sen keskustan näivettäjänä, toiset keskieurooppalaisena tuulahduksena ja kaupunkilaisten olohuoneena. Totta on ainakin se, että ihmisiä Valkea vetää, ja paljon. Ja kauppakeskuksen yrittäjät kertovat, että kauppa käy. Tänne, ihmisten keskelle, Oulun kirjailijaseura tuo kirjamessut syyskuun 23. päivä. Tarkempi ohjelma julkaistaan tuonnempana, mutta

tämä jo tiedetään: Valkean kesäkatu täyttyy kirjoista, kirjailijoista ja lukijoista. Seuratkaa tätä kanavaa! Oulun kirjailijaseuran jäsenmäärä kasvaa tasaisesti joka vuosi. Tällä hetkellä meitä on yli kuusikymmentä. Seuran jäsenyyden edellytys on kirjoittamisen ammattimainen ulottuvuus. Tällä ei tarkoiteta, että kirjoittamisen (tai sarjakuvateosten luomisen) pitäisi olla kirjailijan ainoa työ. Mutta vähintään asenteen täytyy olla ammattimainen – kirjailijan työ on jotain todellista. Luovaa, tuottavaa ja tuloksellista – työtä jolla on merkitys. Antti Leikas puheenjohtaja Oulun kirjailijaseura ry

ps. Valkean popup-kirjamessuille voi ruveta jo ilmoittautumaan Tuomo Heikkiselle (tuomo.heikkinen@kirjallisuudentalo.fi). Pöytäpaikka on seuran jäsenille ilmainen.

STIIKNAFUULIA

7


OULU. Teoksessaan Pieni kansa pyristeli – Sata tarinaa itsenäisestä Suomesta Petri Laukka sukeltaa satavuotisen kansakunnan historian pimentoihin, sivujuonteisiin ja merkillisiin sattumuksiin. Vuosisadan suuret käänteet kulkevat taustalla, mutta Laukka tuo niiden rinnalle pieniä, arkisia anekdootteja ja yksittäisiä ihmiskohtaloita. ­– Isot asiat vaikuttavat pieniin ja pienet isoihin, hän valaisee näkökulmaansa historiaan. Hän kertoo halunneensa kuvata teoksen sadalla tarinalla ajassa elävää suomalaista identiteettiä. Historia ei ole vain suuria kertomuksia, vaan ihmisten jokapäiväistä arkea. Kuva Suomesta ja suomalaisuudesta hahmottuu teoksessa moninaisena ja toisinaan kiistanalaisena. Kansakunnan yhtenäisyyttä on haastettu niin sisältäkuin ulkoapäin, mutta toisaalta ykseys on itsessään myytti, jonka taakse kätkeytyy lukemattomien erilaisten kokemusten ja näkemysten verkosto. Mainiot valokuvat elävöittävät teoksen tarinoita. Kuvat kieltolakia vastustavasta valomainoksesta, Innsbruckissa 50-luvulla lomailevista suomalaisista ja vuoden 1975 Etyk-kokousta koppalakeissa ja muhkeissa pulisongeissa valvovista poliiseista tarjoavat kiehtovaa ajankuvaa tekstin tueksi. Tarinoiden ja kuvien kokoaminen on vaatinut melkoisen määrän taustatutkimus-

8

STIIKNAFUULIA

ta ja tarkkaa lähdekritiikkiä, Laukka kertoo. Alkuperäinen suunnitelma oli kirjoittaa yksi tarina jokaista itsenäisyyden vuotta kohden, mutta lähestymistapa osoittautui pian liian rajoittavaksi. Kiinnostavat tapahtumat eivät noudata kalenteria. Tarinat on jäsennelty pääpiirteittäin kronologiseen järjestykseen, mutta limittyvät toisiinsa niin ajallisesti kuin teemoiltaan. Lopputulos on orgaanisesti rönsyilevä kokonaisuus, josta on kuitenkin hahmotettavissa monituisia kehityskaaria.

Itsenäis sivup

Petri Laukan kirj ei ole yks

Teksti: Kasimir Sandbacka


Herkullisia poimintoja Teos lähtee liikkeelle Suomen vaiherikkaasta itsenäistymisprosessista ja päättyy kuvamaan tuon prosessin lopputulosta juhlistavaa camp-spektaakkelia, Linnan juhlia. Välissä käsitellään muun muassa presidentti Ståhlbergin kyyditysoperaatio, suomalaisten Neuvostoliitossa käymä huumekauppa, maaseutunostalginen humppa, uusliberalismin saapuminen Suomeen sveitsiläisen finanssikonsultin muodossa ja kommunistisen pääoman hukkaaminen kasinotalouden huumassa. Joukosta löytyy herkullisia, makaaberejakin poimintoja historian kummallisuuksista, kuten se, että Mannerheimin lisäksi ainoat Suomen rintamalla jatkosodassa taistelleet sotilaat, joille saksalaiset myönsivät rautaristit, olivat juutalaisia. Ymmärrettävistä syistä he kieltäytyivät kunniasta. Suomalaisesta alkoholipolitiikasta ja -kulttuurista Laukka kirjoittaa humoristisen kriittisesti. Kieltolaki pani ihmiset juomaan hajuvesiä ja viinakaravaanit kulkemaan pitkin Lapin erämaita. Heikko viinapää on yhtä kiinteä osa suomalaisuutta kuin sisu. ”Räyhäämiseen, väkivaltaan ja lopulta hankalaan asentoon sammumiseen johtava alkoholinsietokyky tuntuu edelleen olevan vääjäämätön osa kansanluonnetta”, Laukka veistelee. Oululaisittainkin kiinnostava on erittely Nokian matkapuhelinvalmistuksen noususta ja tuhosta. Huimien menestysvuosien jälkeen insinöörien johtamassa yhtiössä luotettiin liikaa tekniseen edistyneisyyteen ja unohdettiin suomalaiset design-periaatteet: yksinkertaisuus ja käyttömukavuus. Selkeäkäyttöinen ja -linjainen iPhone korjasi potin, eikä kansainvälisillä lentokentillä enää yhtä usein kuultu Nokian huippuvuosilta tuttua fraasia ”Ookkonää Oulusta, myykkönää haitekkia.”

Ydinvoiman ideologiset käännökset

sen Suomen poluilla

joittama Suomen historia si vaan sata tarinaa

Kuvat: Petri Laukka

Laukka toivoo, että kirjaan tarttuisivat erityisesti ne, jotka on koulun historiantunneilla rokotettu historiaa vastaan. Mukaansatempaavasti kirjoitettu teos tarjoaakin sekä helposti lähestyttäviä näköaloja Suomen historiaan että vakavaa pohdittavaa menneisyyden ja nykyisyyden kytköksistä. Tällaiselle historian popularisoinnille on selvästi tarvetta aikana, jolloin menneisyyden katkerimmatkin opetukset tuntuvat monilta unohtuneen. Teosta lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että nykyhetken kiristyneet äänenpainot ja yhteiskunnallinen ilmapiiri ovat osaltaan olleet kimmokkeita kirjan kirjoittamiselle. – Vaikka historia ei toista itseään, tiettyjä syklejä siitä on löydettävissä, Laukka sanoo. Teos tuokin esiin äimistyttäviä historian ympärikiertymiä. 60-luvulla länsisaksalainen teollisuusjätti AEG voitti tarjouskilpailun Loviisan ydinlaitosten toimittamisesta. Pääministeri Mauno Koiviston päätöksellä voimalat tilattiin kuitenkin Neuvostoliitosta. Ulkopoliittiset ”suuret kysymykset” olivat jyränneet taloudellisteknilliset perustelut. Puoli vuosisataa myöhemmin ydinlaitostilauksesta tuli jälleen

STIIKNAFUULIA

9


idänsuhteiden koetinkivi. Fennovoiman voimalasta piti tulla saksalaisvalmisteinen. Fukushiman ydinonnettomuus muutti kuitenkin saksalaisen energiapolitiikan kurssin: laitostoimittaja ja rahoittaja EON vetäytyi hankkeesta. Uusi laitostoimittaja löytyi taas idästä ja kauppa kytkettiin jälleen ulkopolitiikkaan. ”Ideologinen käännös lännestä itään on valtava”, Laukka kirjoittaa. ”Fennovoima muuttui yksityisestä länsimaisesta yhtiöstä kuntien ja Venäjän valtion hankkeeksi.” Kysyttäessä Laukka toteaa Fennovoimahankkeen olevan lähin esimerkki nykypäivän suomettumisesta. – Joissain piireissä Suomen länsimaisuus on pelkää pintaa. Yleisesti ottaen Suomi ei kuitenkaan enää ole suomettunut, Laukka tähdentää. Toisin kuin Neuvostoliiton aikana, Suomen lehdistö ja kulttuurielämä ovat vapaita.

Vihapuheen paluu Pysäyttävin huomio historian kiertokulusta löytyy teoksen lopusta. ”Historia ei toista itseään. Siitä huolimatta Suomi palasi

10 STIIKNAFUULIA

2000-luvulla lähelle niitä sijoja, mistä oli itsenäisyyden alussa sata vuotta aiemmin lähtenyt kömpimään eteenpäin. Toisiin ihmisryhmiin kohdistuvaan raivoon.” Varsinkin sosiaalisessa mediassa laitojen yli lyövä vihapuhe rinnastuu sisällissotaa edeltäneeseen vihanpitoon. Sisällissodan traumat ovat seuranneet suomalaisia ”koko satavuotisen itsenäisyyden ajan”, Laukka kirjoittaa. Hän kuitenkin huomauttaa, että siinä missä viime vuosisadan alussa vihapuhetta käytti sivistyneistö poliittisen kentän molemmin puolin, nykyisin ääntä pitävät ”tavalliset tomppelit” sosiaalisen median luomissa umpioissaan. Hän ei uskokaan, että internetissä räyhääjät kykenisivät jakamaan kansan kahtia. Päinvastoin heidänkin on ennen pitkää tuuletettava umpioitaan, jos heissä on rahtuakaan inhimillisyyttä. Laukan mielestä nationalismi on saanut epäterveitä piirteitä. Parasta isänmaallisuutta on se, mitä kukin arjessaan tekee kansakunnan hyväksi, ei toisia poissulkeva mesoaminen. Hän ehdottaakin, että hopeisten leijonakorujen sijaan suomalaiset voisivat pitää kaulassa vaikkapa äänestyskoppikoruja, tasavallan todellisia symboleja.

Se, että Suomi pysyi demokratiana fasismin ja kommunismin ristipaineessa on eurooppalaisittain poikkeuksellinen menestystarina. Laukka suhtautuu satavuotisen kansakunnan tulevaisuuteen varovaisen optimistisesti. - Menneisyyden kovien paikkojen perusteella on pakko uskoa, että Suomen demokraattiset instituutiot tulevat kestämään vastaisuudessakin.

Petri Laukka - Tietokirjailija, kulttuurihistorioitsija, Kalevan Suomi-100-hankkeen ja kuntavaaliliitteen tuottaja - Väitellyt filosofian tohtoriksi Lapin yliopistosta - Aiemmin ilmestynyt 1970-luvun suomalaista kulttuurielämää tarkasteleva Remu ja Hurriganes Kekkosslovakiassa (2014) - Suosittelee lukemaan Antti Tuurin Ikitien (2011), joka kuvaa 1930-luvun poliittista häiriöaikaa ja Lapuan liikkeen kyydityksiä


Kirja-arvostelu

Pelkää ne vanhatkin Marjatta Kaasila: Vanhentaahan net eletyt vuet – runoja ja mietheitä elämän kulusta. Nordbooks 2016. 77 s.

Teksti: Maria Kurtti

Takakannen mukaan synnyinseutunsa Tervolan murteella kirjoittava Marjatta Kaasila kuvaa teoksissaan ”naisen elämäntuntoja ja rakkauden kiemuroita”. Kaasilan kuudes runokokoelma jatkaakin Saama kait met rakastaa -kokoelmasta (2010) tutulla tematiikalla, jonka keskiössä ovat rakkaus, vanheneminen ja vanheneva rakkaus. Nykyrunouden kirjavalla kentällä kokoelma edustaa konstailematonta haaraa, jossa ei kikkailla kokeilevuudella, monitulkintaisuuksilla saati intertekstuaalisuudella. ”Perusmiehen perusvaimo” purkaa tuntojaan pohjoisen arkisessa ja kylmässä, mutta väliin niin taianomaisen valoisassa miljöössä revontulineen ja ikkunaan piirtyvine pakkaskukkineen. Kokoelman puhuja on varsin staattinen. Kautta linjan kuuluu ”perusvaimon” ahdistuksesta ohut ääni, joka kysyy, onko nuoruutensa ja kauneutensa menettäneellä naisella enää mitään arvoa. Voiko ”iänpillaamaa vaimoa” enää oma ”ukkokaan” rakastaa? Kun lapset ovat lähteneet maailmalle ja oma äitiyden ja vaimon roolien varaan rakentunut identiteetti on järkkynyt, mitä jää jäljelle? Ahdistuksen ja arvottomuuden tuntojen lisäksi kokoelmassa kuuluu toisaalta myös äänekkäänä kujeileva nauru. Lukuisten ryppyjen ympäröimät silmät suuntaavat lämmöllä nauravan katseensa kohti sisintään, ukkoa ja ukon ja akan vuosikymmenten saatossa nuhjaantunutta, väliin toraisaakin, mutta yhä elossa sinnittelevää rakkautta. Vanhuus tuo mukanaan paitsi ryppyjä myös viisautta: ”Mie ymmärrän yskän / sie raukka vasta aivastelet”. Aika ajoin aforismirunoista koostuvat sivut rikkovat sopivasti kokoelman rytmiä ja tarjoavat lukijalle kaivatun suvannon. Runominän tilitys kun käy väliin uuvuttavaksi. Liiallinen minäpuhe turhan suorassa henkilökohtaisuudessaan on vaarassa jättää kylmäksi: se ei kasva tavoittamaan toista ihmistä. Aforismirunot taas eivät selitä eivätkä tilitä, ja jättävät näin enemmän tilaa tulkinnalle ja tunteelle. Aforismirunojen joukkoon mahtuu myös tummempia, raadollisiakin säkeitä: ”Veä verhot ethen että / sievemältä näytät / sano ukko mulle / yöttömän yön aikhan”. Ensilukemalla ”naisen elämäntuntojen” typistyminen ulkonäköpaineisiin, nuoruuden kaipuuseen ja vaimouden ja äitiyden performatiivisuuteen lähinnä ärsyttää.

Ainakin jotain kolmikymppistä, naimatonta ja lapsetonta xx-kromosomiparillista humanistia. Kuitenkin hän ensiärsytyksen liennyttyä ymmärtää, että runous heijastelee aina paitsi luojaansa myös aikaansa. Ja kyllä, yhä 2010-luvullakin jonkinlaisen oikean ja tavoitellun naiseuden tuntuu määrittelevän kolme seikkaa: mies, ulkonäkö ja äitiys. On siis syytäkin ärsyyntyä. Lisäksi koko länsimaista kulttuuria riivaava nuoruushysteria saavuttaa jo koomisia mittasuhteita jopa parikymppisten piikittäessä otsaansa botoxia, kun ne (jopa ilmeistä johtuvat) rypyt on niin kauheen rumia. Aloitusrunon loppusäkeistö ”Kolome on mukavaa / päiväntuojaa / Sie, Aurinko ja mie” vihjaa mitä jatkossa on luvassa. ”Sie” ja ”mie” edustavat vanhaa avioparia ja aurinko taas symboloi voimakkaasti läsnä olevaa iloa, toivoa ja ennen kaikkea elämää. Aurinko on läsnä myös suosikkirunossani: ”Näitten ryppyjen takana / olen mie itte / Sie näet net / vaikket ymmärräkhän niitten / syntyjä syviä / ekkä aina sitäkhän / mitä sanon sulle / Kuiteski havattet hämäryyteni / sanattomuuteni / ikävyyteni / rummuuteni / Sie kysyt kerran / mitä mie rakastan / Mie sanon / aurinkua / Sie olit vaiti”. Runo paljastaa, ettei koko naisen elämä sittenkään ole vain mies ja lapset. Elämä ainutlaatuisuudessaan on jotain enemmän. Se on jokaisen henkilökohtainen, oma, ja siksi itsessään korvaamattoman arvokas. Totta kai vanheneminen pelottaa, sillä se vie kohti kalliin elämän vääjäämätöntä loppua. Pelkoa herättää myös epävarmuus siitä, saiko elämästä kaiken irti? Osasiko nauttia vai murehtiko turhia? Rakkaus on kuitenkin kuolematon, niin runouden aiheena kuin ihmisen tarpeena. Elämä jää vajaaksi ilman läheisiä. Jo koko ihmiseksi kasvaminen on riippuvaista toisten ihmisten läsnäolosta. Kokoelmassa on läsnä jatkuva pyyde: kaipuu kuulla helliä sanoja ja kaipuu tuntea toisen ihmisen, kuten lapsenlapsen tai oman rakastetun, lempeä kosketus. Jokainen meistä janoaa kosketusta. Jokainen meistä kaipaa rakkautta. Oli sitten perusvaimo tai perus-xx-humanisti. Tai jopa mies.

STIIKNAFUULIA

11


Matti Lackman

Kaunokirjallisuus historiantutkijan inspiroijana ja tyylin kehittäjänä 12 STIIKNAFUULIA

Missään ei ole sanottu, että historiantutkimuksen tulee olla esitystavaltaan puisevaa. Sellaista se joskus kuitenkin on. Tutkimuksiini ensimmäisen maailmansodan ja 1920ja 1930-luvun sotilaallisista ja poliittisista kysymyksistä, kuten jääkäriliikkeestä, sotavankien paoista, kommunismista ja turvallisuuspoliisista liittyy varsin paljon erilaisia organisaatioita, erityisterminologiaa ja monenlaista kapulakieltä, joka vaikeuttaa tekstin luettavuutta eikä avaudu lukijalle aina kovin helpolla. Kuitenkin historiantutkijankin yhden tavoitteen pitäisi olla mahdollisimman helppotajuisen tekstin kirjoittaminen. Tutkijoilla saattaa olla joskus jopa taipumusta kirjoittaa vain toisilleen ja tehdä teksteistään kielen puolesta maallikoiden ulottumattomiin jäävää salatiedettä, aivan kuin tieteellisyys saisi siitä lisäpisteitä. En kiellä, ettenkö olisi itsekin syyllistynyt joskus tällaiseen. Historiantutkija operoi usein monipuolisilla arkisto- ja muilla lähteillä. Mutta se ei riitä. Hänellä pitää olla myös tuore näkökulma aiheeseen ja hänen pitää uskaltaa esittää kiusallisia kysymyksiä lähteille aivan kuin komisario Palmu. Jotkut tekevät niin mutta eivät lähestulkoonkaan kaikki. Tässä tutkijoilla on monesti kaunokirjailijoilta opittavaa. Kun aloitin historianopintoni Oulun yliopistossa 1969, muistelen ihmetelleeni professori Kyösti Julkun tapaa viljellä luennoissaan niin paljon sivistyssanoja, että maalaispojan oli pakko turvautua sanakirjaan. Myöhemmin panin merkille, että jotkut muutkin hänen oppilaansa olivat panneet tavan merkille ja lainanneet professorin vierasperäisten sanojen käytön omiin teksteihinsä. Kun ryhdyin tekemään 1970-luvun lopussa väitöskirjaa kommunistien suhteesta talonpoikaiskysymykseen, pyrin kirjoittamaan siitä alusta lähtien mahdollisimman luettavan. Se, joka on lukenut SKP:n virallisia asiakirjoja ja kommunistien tekstejä, ymmärtää hyvin, että ne olivat monesti hyvin vaikeaselkosia. Jos niitä käyttää sellaisenaan, tekstistä voi hyvin pian tulla skolastiikkaa.


Olin ryhtynyt kirjoittamaan jo aiemmin sanomalehtiin ja pestautunut 1975 Pohjolan Sanomien ja Kainuun Sanomien Oulun kirjeenvaihtajaksi, mitä varten olin saanut Joni Skiftesvikin kolmen tunnin peruskurssin. Huomasin pian, ettei lehtiin kirjoittamisesta olisi mitään haittaa väitöskirjan tekemisessä. Lyhyt sanomalehtiartikkeli laaditaan toki eri perusteilla kuin väitöskirja. Kun väitöskirjassa pidetään esimerkiksi lähteiden seikkaperäistä selvittämistä, ongelmien asettamista ja tavoitteiden esittämistä tärkeänä, sanomalehtiartikkelissa mihinkään jaaritteluun ei ole tilaa. Asia on sanottava lyhyesti ja napakasti tai ei ollenkaan. Vaikka arkistolähteet näyttelivät väitöskirjassani tietenkin tärkeintä osaa, arvelin

tulleet tutuiksi hänen muutamat novellinsa. Armeijassa muistan lukeneeni hänen romaaneistaan ainakin Kolmen töräpään tarinan. En tutustunut kuitenkaan novelleihin, joita luin väitöskirjani tekemisen yhteydessä. Kaunokirjallisuuden merkitys vahvistui, kun kerroin väitöskirjahankkeestani Oulun normaalikoulussa auskultointini ohjaavalle opettajalleni, lehtori Martti Asunmaalle. Muistan hänen suositelleen lukemaan erityisesti Haanpään Noitaympyrän (1956), mikä olikin varteenotettava vihje. Otava oli julkaissut Haanpään teokset noihin aikoihin, ja kun kotiovelleni saapui sattumalta kirjakauppias, tein kaupat. Koska Nivalan pulakapina ynnä muut 1930-luvun lama-ajan selkkaukset olivat väitöskirjassani tärkeässä

Kun aloitin historianopintoni Oulun yliopistossa 1969, muistelen ihmetelleeni professori Kyösti Julkun tapaa viljellä luennoissaan niin paljon sivistyssanoja, että maalaispojan oli pakko turvautua sanakirjaan.

kuitenkin, ettei tutkimaani aiheeseen tutustuminen kaunokirjallisuuden kautta olisi pahitteeksi. Se voisi hyvinkin antaa virikkeitä kysymyksenasettelussa ja kehittää tyyliä. Olin lukenut varusmiesaikanani 1973– 1974 Timo K. Mukan tuotannon ja jopa hankkinut sen yhtä teosta lukuun ottamatta sittemmin omaan kirjahyllyynikin. En valinnut kuitenkaan Lapin kirjailijaa maaseudun kuvaajakseni, vaan eteläisemmän Pentti Haanpään. Haanpäähän olin saanut tuntumaa jo 1950- ja 1960-luvulla koulussa. Silloin olivat

asemassa, saatoin hyödyntää hankkimaani teossarjaa varsin paljon. Samassa niteessä Noitaympyrän kanssa on useita novelleja, joissa Haanpää käsitteli maaseudun ja talonpoikien ongelmia. Oli paikallaan tutustua tunnetun kirjailijan kysymyksenasetteluun ja tulkintoihin, vaikka en niitä aivan sellaisina hyväksynytkään. Myös hänen mehevään tyyliinsä perehtyminen oli antoisaa. Analysoin Haanpään maaseutukuvauksia Pohjolan Sanomissa jo 1979 näin: ”Vaikka Haanpää ei itse ollutkaan tapahtumissa mukana ja siten hänen kertomuksensa perustuu eri lähteistä saatuihin tietoihin,

on kirjoituksessa analysoiva ote. Haanpää näkee aivan selvästi vikaa niin ’sysissä kuin sepissä’. Kuvauksessa on tosin joitakin kärjistyksiä, mutta onkin muistettava, ettei se pyrikään olemaan historiallisen totuuden kopio.” On muitakin kaunokirjailijoita, jotka ovat kuvanneet 1930-luvun lama-aikaa. Maailmankirjallisuudesta sellaisena mainittakoon John Steinbeck, jonka romaani The Grapes of Wrath (1939) ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi Alex Mattsonin käännöksenä Vihan hedelmät (1944). Vuosia väitöskirjani jälkeen tartuin tutkimaan jääkäriliikettä, mikä vaati lukemattomia arkistomatkoja muun muassa Helsinkiin ja muihin Suomen arkistokaupunkeihin, Tukholmaan ja Moskovaan. Koko ajan tein tutkimuksia myös Oulun maakuntaarkistossa. Teokseni Jääkärimuistelmia (Otava) ilmestyi jo 1994 ja laajempi teokseni Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia (Otava) 2000. Vaikka olin kirjoittanut laajaa vuonna 2000 ilmestynyttä lähes 900-sivuista jääkäriteostani vuosikausia, en tuntenut laajasta lähdeaineistostani huolimatta kuitenkaan Haanpään novellikokoelmassa Kenttä ja kasarmi olevaa lyhyttä novellia ”Saksan jääkäri”. Luin sen vasta myöhemmin ja kirjoitin siitä artikkelin Kalevaan. Olin pohtinut vuosikausia lääkäriliikkeen syvintä olemusta; Haanpää oli esittänyt samanlaisia kysymyksiä, joita minä esitin kirjani otsikossa ja kirjassani. Julkaistessaan Kentän ja kasarmin ja mainitun novellin ”Saksan jääkäri” Haanpää oli 23-vuotias. Vaikka hänen tulkintansa tuomittiin, minua se puhutteli kovasti. Minun jääkäriteokseni tuomittiin myös. Kirjoitin Kalevassa 2012: ”Vaikka Haanpää oli esittänyt ’Saksan jääkärissään’ monia mestarin kysymyksiä, jollaisten keksimättömyys on ammattihistorioitsijoille häpeäksi, hän oli astunut kynnyksen väärälle puolelle ja lähtenyt penkomaan asioita, joista hänen olisi pitänyt vaieta. Siitä seurasi vuosikausiksi kustantajien toimeenpanema hyllytys, lisääntynyt alkoholin käyttö ja ehkäpä ennenaikainen kuolemakin.”

STIIKNAFUULIA

13


Kirjakokeilu

Pehmeäkantisen kirjan kontaminaatiofobia Gillard, John: Luovan kirjoittajan työkirja (Art House, 2017) Tässä sitä taas ollaan. Tuoreimman kirjani – Lottovoittajien pöydässä – julkkarit olivat kaksi päivää sitten maanantaina. Eilen tein tässä kuussa julkaistavaan Mukulat maalla -keittokirjaan viimeiset taittohuomautukset ja laitoin kustantajalle rehvakkaan sähköpostin: ja ei kun painoon! Tänä aamuna laitoin kolmannen kustantamon kustannustoimittajalle huhtikuussa ilmestyvän romaanin taittohavainnot. Ehkä vähän suorasanaisesti tai jopa tylysti, mutta meneepähän paremmin perille. Ja nyt. Nyt pitäisi ryhtyä johonkin. Saada mylly pyörimään. Sen sijaan kirjoittaminen etoo ja tuijottelen mieluummin ikkunasta pihalle. Siellä sataa lunta. Koira on hakenut ilman lupaa jostakin kintaani ja nukkuu parin metrin päässä työpöydästäni kuono kintaan päällä. Päässäni humisee tyhjyys. Olen jo pari päivää tuijotellut punavalkokantista kirjaa. Sen nimi on Luovan kirjoittajan työkirja. ”20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta”. Sormiharjoitusta? Jos sillä ei ole pään kanssa mitään tekemistä, tepsisikö se? Kirjaan on poimittu ja esitelty kirjailijoita, joilla on omintakeinen, tai ainakin tunnistettava, tyyli kirjoittaa. Alunperin englanninkieliseen opukseen ovat päässeet muun muassa James Joyce, Virginia Woolf, Vladimir Nabokov ja Kurt Vonnegut. Suomi-versioon on lisätty Katja Kettu ja Anja Snellman. Vilkuilen muutaman kirjailijan syntymä- ja kuolinaikoja. Kafka oli kuolleessaan 40-vuotias. Minua viisi vuotta

Teksti: Katariina Vuori 14 STIIKNAFUULIA

nuorempi. Jokaisen kirjailijaesittelyn jälkeen on harjoituksia. Kurt Vonnegut -teemaan on räätälöity tehtävä otsikolla Vuoropuhelu tulevaisuuden kanssa. Harjoituksessa valitaan joku vuosiluku ja mennään elämään sitä. Pimpotetaan jonkun ovikelloa futuurissa ja aloitetaan jutustelu. Mutta en ole edes fiktiivisesti sosiaalisella tuulella tänään. Entä William S. Burroughs? Pääsisinkö hänen nimikkoharjoitustensa kautta oopiumhuuruiseen tilaan? Ryömisin ehkä sittisontiaisen anaaliin ja haistaisin siellä luovuuden. Yksi Burroughs’n tyyliin kallistuvista harjoituksista on nimeltään Tyhjänpäiväinen höpinä. ”Monet asiat, joita tosielämässä sanotaan, ovat kaunokirjallisessa tekstissä hyödyttömiä.” Neljällä kupillisella kahvia en vielä pääse aivan Alastoman lounaan sfääreihin. Herää myös uusi ongelma: kirjassa on rivejä ja ruudukoita, joihin harjoitukset tehdään. Tuntuu pelottavalta tarttua kynään; sotkea ja kontaminoida kirja. Ja sitten kuitenkin harjoituksen tekeminen jollekin ulkopuoliselle kirjoitusalustalle tuntuu myös sopimattomalta. Nössöltä. Otan taktiikaksi summanmutikan ja päädyn sivulle 120. Harjoituksen nimi on S + 7: ”Klassinen Oulipo-ryhmän kirjoitussääntö on S + 7, jossa lauseen jokainen substantiivi korvataan sanakirjassa sitä seitsemän askelta edempänä olevalla sanalla.” (Googlaan Wikipediasta Oulipon, en ole ikinä kuullutkaan siitä: OULIPO on lyhenne sanoista Ouvroir de Littérature Potentielle, joka tarkoittaa kokeellisen tai potentiaalisen


kirjallisuuden työpajaa.) Tämä harjoitus kuulostaa sopivan mekaaniselta tilaan, jossa aivot eivät väreile. Kirja käskee minua kirjoittamaan lyhyen tekstipätkän. Kirjoitan sen kirjan sijaan koneelle. Raija otti eteisen kaapista valkoisen kauppakassin, laittoi kassiin kauppalistansa ja lompakkonsa. Oli jo lähdössä ovesta ulkomaailmaan, kun hän kuuli pienen kuiskauksen keittiöstä: ”Raija. Oletko aivan varma? Teitkö sen varmasti?” Raija yritti hangoitella vastaan. Hän astui jo kynnyksen yli, mutta joutui antamaan periksi. Hän palasi kengät jalassa keittiöön ja marssi tiskipöydän luokse. Siinä se kihersi. ”Menitpäs lankaan!” kahvinkeitin nauraa käkätti. Sen kyljessä aiemmin palanut oranssi valo oli sammuksissa. ”Sinä vietävän kapistus”, Raija sähisi ja riuhtaisi töpselin seinästä. Noin. Mutta mistä minä löydän sanakirjan? Suomi-Venäjä-Suomi taskusanakirja saa kelvata. Raijaa en siitä löydä, enkä kauppakassia, enkä paljon muitakaan yhdyssanoja. Soveltaminen muutenkin lienee sallittua. Aion vaihtaa kokeeksi myös muitakin kuin substantiiveja. Verbejä ja adjektiiveja. Muutan ne millaisiksi minua huvittaa. Raija ovenpielisteli eteisen kaartista valkoisen kauppakastelukannun, laittoi kastelukannuun kauppalitransa ja loppukilpailunsa. Oli jo läimähtämässä paareista ulkomaailmaan, kun hän kuuli pinteisen kuiskauksen keksistä: ”Raija. Oletko aivan varoitus? Tehtävöitkö sen varmasti?” Raija yritti hangoitella vastaan. Hän astui jo kynän yli, mutta joutui antamaan periksi. Hän palasi kenraalikuvernöörit jalassa keksiin ja masentui tiu’un luokse. Siinä se kihersi. ”Menitpäs lankaan!” kaihi nauraa käkätti. Sen kylpyammeessa aiemmin palanut originelli valokuvauskone oli sanaharkassa. ”Sinä vihanneksen kappaletavara”, Raija sähisi ja kiskaisi töyhdön seinäkellosta. Harjoitus on kirjassa Georges Perecin yhteydessä, mutta lopputulos muistuttaa ehkä Daniil Harmsia. Jos tämä olisi kirjakritiikki, kirjoittaisin nyt, että harjoitukset ovat hauskoja, mutta myös haastavia. Ja ainakin tällaisena lumisena päivänä kirjailijoiden tarinoiden lukeminen herättää halun rutistaa oikein kunnolla sitä, joka kirjoitustaidon aikoinaan keksi.

STIIKNAFUULIA

15


Pirjo Suvilehto

Morfeuksen koirat Paris-Berlin (aiemmin julkaisemattomia runoja tulevalta kokoemalta)

Prologi Max asui kaksi ensimmäistä vuottaan varikolla ja sai siitä tarpeekseen. Mutta missä on varikko? Rakensin auton, joka kulki, se vei paikkoihin ystäväni kertoi, että taksi vei keskelle pimeää, oltiin Afrikassa, ja yöpyminen oli totisesti toisaalla, oltiin taas varikolla. Pompidou Center on kaukana varikosta se on siellä minne tällä kertaa lähden. ** Berliini Muutama pultsari olivat ainoat gallerian kävijät. Naukkailin niiden kanssa, puhuttiin, että näyttely skulaa. Skumppaa skulattiin ja katottiin tauluja, ne oli okei. Bowie oli konsertoinut täällä, Christiane F:stä tehtiin elokuvaa samaan aikaan, ja se blondattu vetyperoksidi narkki otti kaupungista irti minkä sai. Miksei, näyttely Berliinissä ja lisukkeet päälle? Silmät, hampaat, huomenna kohtaan mahdollisen merkityksen, on maalattava (lue kirjoitettava) hiljaa, virrassa, ja ponkaistava sieltä, kun on aika. Luulen, että tämä on se aika. Ja aina löytyy, joku joka sanoo: Hei, tule alas sieltä puusta, Tai: Hei, tule ulos sieltä vedestä. Tai: Hei, missä ne hampaat ja silmät muka on? Nyt sen teen. Katso, ja kaikki on minulle uutta ja vierasta. C´est merveilleux. First we take Berlin, then we take Paris.

16 STIIKNAFUULIA


Se on järkyttävän iso, se lähestyy, kohta se on täällä, piiloutukaa! ”No, mitä nyt?” sanoo Läsä. Läsä on aina rauhallinen, siitä se on saanut nimensä, mikään ei sitä liikauta. ”Se huohottaa, sen selässä on valtava kaupunki täynnä kaikenlaista”, sanoo Jänis. (Jänikset ovat siitä raivostuttavia, että ne poukkoilevat minne sattuu, eivätkä ne osaa rukoilla. Kun ne lepäävät, ne muistuttavat ennemminkin buddhaa.) Liikkuva kaupunki laahustaa. Jänis, Läsä ja Mohito kuuntelevat jätin lähestyviä askelia. On kaupungin kartta, on myös osoite, ja avain, jonka minulle annoit. Jos runoilija voi muuttaa maailmaa, muuttaa kaupungin lähestyviä askelia, muutoksen artikulaation kautta, ja esittää samanaikaisesti enemmän kuin sanoo, eikä runo tarvitse viittausten tiheää verkostoa kurottaakseen taakse tai eteen, horisonttiin tai kultaiseen leikkaukseen, C´est ca. Se vain toivoo s maailmasta. odottaa jotakin, joka pysähtyy, kuuntelee. y Tuntematon. Arvoitus. m T toinen v e Saisinko puheenvuoron? i e i k e n e ä t i sti. N o Runouden varsinainen nautinto syntyy sielullisten jännitysten laukeamisesta. Voit seurata kouran jälkiä, kuinka se alkaa tehdä tuhojaan. (Ystäväni kertoi kissojen kaupungista: miljoonittain kissoja talojen sisäpihoilla muureilla kahviloissa maitoa ja ruoantähteitä aina tarjolla. ”Kissalle löytyy aina, vaikka mitään muuta ei olisi”, se sanoo. Terävistä kynsistään huolimatta niiden tassun jälki on pehmeä, pyöreä. Joku voisi sanoa, täydellinen.) ”Jesus, always at desert.” ”Ehkä on muutoksen aika. Millaisen muutokset tahdot?” ”En tiedä”, sanoo Max. ”Millaisen tarinan sinä haluaisit kuulla? Millaisen kertoisit minulle?” Annat minulle kaupungin partituurin, ja avaimen. Valitsen sävellajin, ja tempon. Tahtilajista ei ollut tietoa, se nilkutti, ryömi, repalehti liitoksistaan aina korttelin välein, mutta etenki ja sillä hetkellä se oli riittävää ”Everybody wins”, sanoi Max lähtiessään ja oli siinä oikeassa. Hän jatkoi: ”Runo, jonka esitän, on kokoelma sopiviksi katsottuja (valintoja) hetkiä, episodeja, joiden ajattelen olevan mahdollisia. Minun elämänkulkuni on minun mahdollisuuteni”, ja hän imaisi piipullisen.

STIIKNAFUULIA

17


Kuva: Teija Rönni

Tulevaisuus on jo täällä Kirjallisuus on yhä enemmän verkossa - eikä pelkästään e-kirjoina

Teksti: Teija Rönni Kuvitus: Lauri Ahtinen 18 STIIKNAFUULIA

OULU. Elämme tarinoiden kulta-aikaa. Koskaan ennen ei ole ollut näin helppo tuottaa ja jakaa tarinoita muiden ihmisten kesken. Klikkaa vain “julkaise”, ja tarinasi on luettavissa toiselta puolelta maapalloa. Verkossa on monenlaisia paikkoja

tuottaa ja julkaista tekstejä. On olemassa kaikenlaisen taiteen julkaisuun tarkoitettuja sivustoja kuten deviantArt ja harhakuva.org, blogialustoja, joilla voi julkaista omia tuotoksia kuten tumblr., Blogger ja Vuodatus, sekä fanifiktiolle suunnattuja julkaisualusto-


ja kuten fanfiction.net ja Archive of Our Own. Lisäksi on erilaisia kirjoittajille suunnattuja foorumeja muun muassa fanifiktiolle, tietyn genren ystäville, runoille ja novelleille. Kirjoittajille suunnatuiksi foorumeiksi voidaan laskea myös nettiroolipelit. Haastattelin Oulun pääkirjastolla Andreas Autiota, 18-vuotiasta oululaista abiturienttia. Hän otti minuun yhteyttä nähtyään tumblr-blogialustalla jakamani haastattelupyynnön oululaisesta nuoresta kirjoittajasta. Autio on kirjoittanut novelleja, runoja ja fanifiktiota, piirtänyt sarjakuvia ja roolipelannut netissä ystäviensä kanssa. Hän lukee myös romaaneja ja vallankin nuorempana myös japanilaista sarjakuvaa, mangaa. Tämänkaltainen monimediaalinen kirjallisuuden tuottaminen ja kuluttaminen on tavanomaista nykyaikaisille kirjailijanaluille ja muille kirjallisuudesta kiinnostuneille nuorille. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että nuoret kokeilevat ensin verkossa siipiään kirjoittajana. He saattavat jopa luoda itselleen ammatin sen kautta. Sarjakuvataiteilija saattaa tehdä ensin vuosia jatkuvaa sarjakuvaa verkkoon ja sitten julkaista sarjakuvansa painettuna omakustanteisena kokoelmateoksena tai hakeutua kustantajan pakeille. Esimerkkejä löytyy myös läheltä: Oulusta kotoisin oleva Marja Siira sarjakuvallaan Kirjoitukset ja oululainen Veli-Matti Ural sarjakuvallaan Keijo Teuras. Molemmat sarjakuvat ovat ensin ilmestyneet pitkään verkossa ja sitten myöhemmin nidottu kansiin.

Tukea ja turvaa nimimerkeistä Andreas Aution teokset saavat vielä odottaa vielä julkaisuaan. Hän kyllä haaveilee kirjan julkaisemisesta, mutta pitää haasteena oman äänen löytämistä: – Siinä on se, että jos mä lupaan kirjoittaa kaksi kirjaa ja ne on ihan erilaisia, olisi kummallista julkaista ne saman nimen alla. Pitäisi löytää joku tyyli, millä pystyisi aina kirjoittamaan, nuori kirjoittaja pohtii. Hän onkin julkaissut monia kirjoittamiaan tekstejä nimimerkkien takaa erilaisilla alustoilla: runofoorumilla, fanifiktiolle suunnatulla foorumilla ja novellifoorumilla. Hän kirjoittaa eri paikoissa, eri nimimerkeillä ja eri tyyleillä.

– Aina välillä tulee sellainen olo, että se tyyli, millä on jossain kirjoittanut ei tunnukaan enää omalta. Kun ei halua myöskään poistaa vanhoja julkaisuja, niin voi aloittaa alusta; vaihtaa sivua ja käyttäjänimeä. Tykkään just siitä, että voi keksiä nimimerkkejä päästään, vaihdella kirjoitustyyliään ja palata vanhaan halutessaan. Voi hylätä ja löytää uudestaan, kuvailee Autio. Useiden nimimerkkien, alustojen ja sivujen käyttäminen kuvastaa myös nykyajan tapaa tuottaa tekstiä. Epävarmat kirjoittajat voivat julkaista omia tekstejään nimimerkin takaa, hakea rohkeasti omaa ääntä ja saada

töistään palautetta. – Siinä on se hyvä puoli, että jos tekee sellaista tekstiä, mitä ei halua mummon löytävän, voi julkaista nimimerkillä ja saada edelleen rakentavaa kritiikkiä omista teksteistä. Vaikka teksti on julkinen, niin kirjoittajan ei tarvitse olla. Nimimerkkien käyttäminen keskeinen osa verkkokulttuuria. Se näkyy niin fanifiktion, runojen, novellien kuin myös roolipelaamisen yhteydessä. Autio on itse roolipelannut lähinnä ystäviensä kesken pienessä piirissä.

STIIKNAFUULIA

19


On kuitenkin myös paljon roolipelejä, joissa toisilleen muutoin tuntemattomat ihmiset pelaavat keskenään nimimerkkien takaa ja luovat tarinoita. Nettiroolipeleillä on usein jonkinlaiset kotisivut, joilla kerrotaan, miten roolipelaaminen toimii, millaisilla säännöillä sitä pelataan ja millaisen ympäristön ja puitteet peli antaa pelaajille. Itse pelaaminen tapahtuu yleensä foorumilla, chatissa tai muunlaisella alustalla, jossa pelaajat vuorotellen kertovat tarinaa oman hahmonsa näkökulmasta ja vuorovaikuttavat muiden hahmojen kanssa. Roolipeleissä voittamisen sijaan tärkeintä on elämykset ja hyvä tarina - kuten kirjallisuudessa yleensäkin. Nimimerkkien takaa kirjoittaminen voi aiheuttaa myös mielenkiintoisia tilanteita, sillä ei voi koskaan tietää, onko toinen tuntematon, lähikaupan kassa tai - kuten Autiolle itselleen kävi - hyvä ystävä. - Mun yksi ystävä näytti joskus netistä, että hei tällä tyypillä on tosi hyviä juttuja, sää varmaan tykkäisit niistä… ja ne oli mun omia kirjoituksia, Autio nauraa. Kävi ilmi, että he olivat tunteneet toisensa sekä verkossa että kasvokkain osaamatta yhdistää naamaa nimimerkkiin.

Elävä verkko Ystävän, kaupan kassan tai oman äänen lisäksi verkosta voi löytää myös vannoutuneen fanikunnan tuleville tarinoille. Verkossa nimittäin tekstin tuottajan ja kuluttajan välinen kommunikaatio on hyvin keskeistä. Autio kertoo, että tuntuu mahtavalta, kun joku, jonka tekstistä on tykännyt, vastaa hänen palautteeseensa. Samaten hänestä itsestään on mukavaa, että voi keskustella ja vuorovaikuttaa lukijakuntansa kanssa. Joskus fanifiktiota kirjoittaessaan hän jopa kysyy lukijoiltaan, mitä he haluaisivat tarinassa tapahtuvan seuraavaksi ja kirjoittaa

seuraavan luvun tarinaa sen pohjalta. Vuorovaikutus ja tekstin eläminen näkyvät jo julkaistussakin tekstissä. Verkossa olevia tekstejä voi muokata, kopioida ja poistaa koska tahansa. Toisaalta tekstit myös säilyvät verkossa, vaikka oma tietokone hajoaisikin. Andreas Aukio alkoikin alun perin laittaa omia tekstejään verkkoon, koska pelkäsi tekstiensä katoavan, jos hänen tietokoneensa hajoaa. Fanifiktiota ja pidempiä tarinoita usein julkaistaan luku kerrallaan kirjoitusprosessin ollessa vielä kesken ja jo julkaistus luvut saattavat elää paljonkin vielä niiden julkaisun jälkeen. Pidempää sarjaa piirtävillä sarjakuvapiirtäjille on varsin tavanomaista aloittaa sarjan piirtäminen uudelleen piirtotyylin kehityttyä matkan varrella. Myös Aukio on muokannut ja kirjoittanut uudestaan jo julkaisemiaan tekstejä: – Kun kirjotin neljännen luvun loppuun, niin piti alkaa ykkösestä uudestaan. Koko teksti piti kirjoittaa kahdesti uudestaan, hän kuvailee. Kirjallisuudentutkijan kannalta tilanne on haastava: kun tutkittava materiaali voi teoriassa kadota tai muuttua napin painalluksella, ennalta varoittamatta, huomaa olevansa tutkimuskohteidensa suopeuden armoilla. Samaan aikaan tekijänä ei voi luottaa siihen, että tulisi koskaan saamaan verkosta kokonaan pois jotain sinne laittamaansa; teos on aina voitu kopioida jonkun toisen koneelle ja ladata uudelleen verkkoon. Verkko on alituisessa muutos- ja vuorovaikutustilassa, kuin elävä olento, joka elää, hengittää ja kehittyy. Siinä missä perinteinen romaani löytää yhä lukijansa ja ostajansa, kirjallisuuden uudet muodot ovat löytämässä paikkansa ja kehittymässä yhä keskeisemmäksi osaksi kirjallisuutta. Vaikka romaani säilyttänee arvostuksensa, ei kannata vähätellä myöskään vaihtoehtoista kirjallisuuden tuotto- ja kulutustapaa.

Monenmoi kirjallisuu

Oulun kirjallisuu

Teksti: Kasimir Sandbacka 20 STIIKNAFUULIA


Kaksi omaperäistä taiteilijaa, J. A. Mäki ja Teemu Mäki keskustelivat taiteen tekemisen tuskasta Oulun Muusajuhlilla elokuussa 2016. Taiteilijoita jututti Tomi Kiilakoski. Kuvaaja: Tuomo Heikkinen

isia tiloja uden tarpeisiin

uden talo täyttää vuoden Viime vuoden helmikuussa Oulun kirjailijaseuran kunnianhimoinen suunnitelma konkretisoitui: Sepänkadulle, entisiin päiväkodin tiloihin, avattiin Oulun kirjallisuuden talo. Talon tarkoituksena oli elävöittää oululaista ja pohjoispohjalaista kirjallisuuselämää sekä toimia tapahtuma- ja kohtaamispaikkana ja seuran tukikohtana. Tänä keväänä kirjallisuuden talo täyttää vuoden. Hankkeen varsinaisen dynamon, kirjallisuuden talon toiminnanjohtaja Tuomo Heikkisen mukaan vuosi sitten asetetut

tavoitteet on pääosin saavutettu. – Uusi kokoontumispaikka on virkistänyt Oulun kirjailijaseuran toimintaa. Lisäksi talo on osallistunut tavalla tai toisella käytännössä kaikkiin kirjallisuustapahtumiin Oulussa. Kirjallisuuden talossa on pidetty muun muassa sanataidefestivaali Muusajuhlien ja Oulun sarjakuvafestivaalin tapahtumia. Erityisen myönteisesti Heikkisen on yllättänyt se, kuinka hyvin monenlaiset toimijat ovat löytäneet kirjallisuuden talon.

– Huhtikuussa Suomi-Venäjä-Seuran Oulun osasto järjestää talossa Maxim Gorki -illan, hän kertoo. Talon toiminnan ydintä ovatkin kirjallisuusaiheiset tapahtumat, jotka ovat yleensä kaikille avoimia ja ilmaisia. Heikkinen haluaa tuoda yhteen kirjailijat ja heidän lukijansa. Suunnitteilla on saksankielisissä maissa suosittujen Lesungien tapaisia lukuiltamia, joissa kirjailijat lukevat romaanejaan yleisölle. Kahdesti vuodessa pidetään Uusien teosten ilta, jossa seuran jäsenet esittelevät tuoreimpia teoksiaan. Taloon on myös pystytetty sarjakuva-aiheisia näyttelyitä. Erilaiset tapahtumat ovat Heikkisen mukaan hyvä tapa tuoda esiin paikallista kirjallisuutta. Kirjallisuuden talon päätapahtuma on syyskuussa kaksipäiväiseksi kasvava Uusi kirjallisuusfestivaali, jossa myönnetään Oulun kirjailijaseuran Pakkalakirjallisuuspalkinto uransa alkuvaiheessa olevalle lahjakkaalle kirjailijalle. Viime vuonna palkinnon sai runoilija Jere Vartiainen. Kirjallisuuden talo ei kuitenkaan vain esittele kirjallisuutta, vaan edesauttaa konkreettisesti sen kirjoittamista. Viihtyisän oleskelutilan ja pienen kirjaston takana on kaksi työhuonetta, joita vuokrataan kirjailijoille. Ne on nimetty kuuluisien oululaisten kirjallisuushahmojen, kirjailija Sara Wacklinin ja nuortenkirjailija Jorma Kurvisen eläinsankarin, Susikoira Roin mukaan. Heikkisen mukaan työhuoneet ovat olleet ensimmäisen vuoden aikana jo kovalla käytöllä. – Kotiympyröistä erillisellä työhuoneella on psykologinen vaikutus, hän sanoo. Ensimmäinen kirjallisuuden talossa kirjoitettu kirja, Taru Hallikaisen Armon kintereillä, ilmestyi maaliskuun alussa. Hallikaisen mukaan ”Sara Wacklinissa” oli aivan erilaista työskennellä kuin kotona. Hän oli miettinyt, oliko työhuoneen hankkiminen

STIIKNAFUULIA

21


Kirjallisuuden talon dynamo Tuomo Heikkinen. Kuvaaja: Kasimir Sandbacka

rahallisen panostuksen arvoista, mutta kirjallisuuden talon perimä vuokra oli hyvin kohtuullinen. – Oli ihana päästä alusta asti seuraamaan kirjallisuuden talon perustamista, Hallikainen kertoo. – Jotenkin koko tilaan muodostui henkilökohtaisempi suhde. Vuoden alusta Wacklinissa on työskennellyt kirjailija Minna Mikkonen. Työn alla on sekä pro gradu -tutkielma että sen taiteellisena osuutena toimiva romaanikäsikirjoitus. Mikkonen on hyvin tyytyväinen työhuoneeseen, jollaista olisi yhtä edullisesti vaikea saada muualta. – Mahtava tila! hän toteaa. – Kotona työskentely olisi haasteellista pienen lapsen takia.

22 STIIKNAFUULIA

Maaliskuun 31. päivä Kirjallisuuden talossa järjestetään yksivuotisjuhlat. Juhlissa esitellään vuoden ilmestymistauon jälkeen paluun tekevä Oulun kirjailijaseuran Stiiknafuulia-lehti.

Pitemmän tähtäimen tavoitteena on avata talon yhteyteen myös kirjailijaresidenssi, johon voisi majoittaa esimerkiksi kirjailijaseuran ulkomaisia vieraita. Lisäksi taloon haluttaisiin perustaa pieni kirjakahvila ja -kauppa, oikea oululaisten kirjallisuudenystävien olohuone. Maaliskuun 31. päivä Kirjallisuuden talossa järjestetään yksivuotisjuhlat. Juhlissa esitellään vuoden ilmestymistauon jälkeen paluun tekevä Oulun kirjailijaseuran Stiiknafuulia-lehti. Samalla avataan Ilpo Koskelan Lusia-näyttely, jossa esitellään noituudesta syytetystä parantajasta, Lusia Rusintytär Korhosesta kertovan sarjakuvan originaaleja ja vedoksia.


Sarjakuvaoriginaaleja ja vedoksia 31.3.–20.6.2017 Oulun kirjallisuuden talo, Sepänkatu 9, Oulu

Tapahtumakalenteri Oulun kirjallisuuden talon (Sepänkatu 9, Oulu) tulevia tapahtumia: Pe 31.3. klo 18-20 Oulun kirjallisuuden talon 1-vuotisjuhla • Ilpo Koskelan Lusia-näyttelyn avajaiset • Stiiknafuulian päätoimittaja Kasimir Sandbacka esittelee uudistuneen lehden uunituoreen numeron Ke 26.4. klo 17-19 Maksim Gorki -ilta • Yhteistyössä Suomi-Venäjä-Seuran Oulun osaston kanssa Ke 7.6. klo 18-20 Uusien teosten ilta • Oulun kirjailijaseuran jäsenet esittelevät uutuuskirjojaan Ma 19.6. klo 16-20 Kirjanvaihtopäivä • Kirjanvaihtopäivänä voit tuoda omia kirjojasi ja vaihtaa ne muiden ihmisten tuomiin kirjoihin. • Tilaisuus on osa Oulun Päiviä 22.-23.9. Uusi kirjallisuusfestivaali • Uusi kirjallisuusfestivaali järjestetään toisen kerran, tällä kertaa kaksipäiväisenä. STIIKNAFUULIA

23


Kirjoja syksy 2016 – kevät 2017 24 STIIKNAFUULIA

Toni Aho

Lauri Ahtinen & Anna Vuorinen

Exitus

Itä-Borneo

Lääketieteen opiskelija Milla Vartiainen on saanut unelmiensa kesätyöpaikan pohjoisen Nälviän kunnan terveyskeskuksesta. Lääkärin arki osoittautuu kuitenkin paljon odotettua haastavammaksi, ja Milla, mielenterveyskuntoutuja itsekin, alkaa epäillä ammatinvalintansa järkevyyttä. Kaiken lisäksi vuodeosastolla sattuu kuolemantapauksia, jotka eivät vaikuta opiskelijan mielestä luonnollisilta. Onko heidän keskuudessaan murhaaja? Ja mitä tekemistä sillä voi olla paikkakunnalla vaikuttaneen uskonlahkon kanssa? Nuori lääkäri alkaa penkoa tapahtumia uupumuksestaan huolimatta ja huomaa äkkiä olevansa syöksykierteessä, jonka panoksena ei ole enää pelkästään hänen ammatillinen uskottavuutensa vaan myös hänen henkensä. Exitus on lääketieteellinen trilleri kaikille lukijoille, joita kiinnostaa, mitä todella tapahtuu tutkimushuoneen oven sisäpuolella, kun ihmismielen synkeimmät lokerot avautuvat. Samalla se on kehitystarina: tarina lääkäriksi kasvamisesta sekä ammatin hyvistä ja huonoista puolista. Toni Aho on vuonna 1976 syntynyt oululainen ihotautilääkäri ja kirjailija, joka on robincookinsa ja stephenkinginsä lukenut. Hän on kiinnostunut paitsi potilaittensa auttamisesta, myös mysteereistä, luurangoista kaapeissamme sekä tapahtumaketjuista, jotka saattavat saada mielen nyrjähtämään rikoksen pimeälle polulle. Exitus on hänen kolmas romaaninsa. Nordbooks, maaliskuu 2017

Mistä vauvat tulevat? Itä-Borneosta tietenkin! Tässä kirjassa päästään isojen ja pienten kysymysten äärelle: nyt matkataan polkupyörällä päiväkodista kotiin ja selvitetään samalla, mistä vauvat tulevat. Karhulan perheessä asia kun on jälleen ajankohtainen. Välissä käydään myös Itä-Borneossa, jossa eräät syövät sateenkaarenkirjavia nallekarkkeja ja ajautuvat kääpiönorsujen piirittämäksi. Itä-Borneo nojaa tanakasti suomalaisen lastenkirjallisuuden hilpeään nonsensen perinteeseen, ja sopii oivallisesti lahjakirjaksi varsinkin perheisiin, joissa lapsiluku on kasvamassa. Mukana myös vauvan oma sivu, johon voi kirjata tietoja uudesta tulokkaasta. Kustantamo S&S, syyskuu 2016


Robert Brantberg

Robert Brantberg

Lauri Hirvonen

Marskin sissit

Von Döbeln – Suurmiehen elämäkerta

Nasta ja Turbo Neliveto

Kirjassa kerrotaan ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin kauko- ja lähipartiomiesten toiminnasta jatkosodassa. Marsalkka arvosti sissejään. Moni heistä nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Sissien päätehtävä oli tiedustelu. He tarkkailivat vihollisen liikennettä, selvittivät joukkojen ryhmityksiä ja ottivat vankeja. Sissit saivat myös tuhoamistehtäviä. He räjäyttivät siltoja, suistivat junia ja tuhoisivat ratapihoja. Suurimmat iskut tehtiin Muurmannin radan varrella olevaan Mai Gubaan sekä Maaselän kannaksella sijaitsevaan Petrovski Jamin huoltokeskukseen. Mai Guban retkeen osallistui peräti kaksi pataljoonaa, 1 300 taistelijaa. Sissitaistelujen kuvaamisen lisäksi jokaisesta taistelijasta piirretään henkilökuva. Keitä he olivat, mikä oli heidän koulutuksensa, mitä he tekivät vuoden 1918 sisällissodassa ja heimosodissa, talvisodassa sekä vuosien 1941–1945 jatko- ja Lapin sodassa. Sotien jälkeen moni sissi joutui pakenemaan punaista Valpoa Ruotsiin, Yhdysvaltoihin ja Venezuelaan. Robert Brantberg on sotahistoriaan keskittynyt kirjailija, joka on mittavan uransa aikana julkaissut yli kaksikymmentä alan teosta. Hänen kirjansa on kolme kertaa valittu vuoden sotakirjaksi. Readme.fi, syyskuu 2016

Georg Carl von Döbeln (1758–1820) tunnetaan kahdesta asiasta: Hän oli Juuttaan taistelun sankari Suomen sodassa. Hänellä oli musta side otsallaan. Mutta Döbeln oli paljon muuta. Nuori vänrikki Döbeln halusi osallistua Yhdysvaltain vapaussotaan Ranskan armeijan riveissä. Mutta ranskalaiset lähettivätkin hänet 1781 Intiaan, jossa myös oli käynnissä sota Britanniaa vastaan. Intiassa Döbeln haavoittui ja ylennettiin kapteeniksi. Döbeln jatkoi palvelustaan Ranskassa. Kun Kustaa III julisti sodan Venäjää vastaan 1788, Döbeln palasi Ruotsiin. Hänet pestattiin Savon jääkärirykmenttiin. Döbeln kunnostautui Porrassalmen taisteluun, jossa haavoittui pahasti otsaan. Hän joutui loppuelämänsä kantamaan sitä kuuluisaa mustaa sidettä. Suomen sodassa 1808–1809 prikaatinkomentaja Döbeln saavutti voitot Kauhajoella ja Juuttaalla. Johtaessaan Ahvenanmaan puolustusta hän sai sotajuonella venäläiset luopumaan hyökkäyksestä Tukholmaan. Döbeln osallistui vuonna 1813 sotaan Napoleonia vastaan. Itsepäinen von Döbeln tuomittiin erään omavaltaisen hyökkäyksen vuoksi kuolemaan. Kruununprinssi Kaarle Juhanan painostuksesta Döbeln selvisi vuoden linnatuomiolla. Döbeln ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin 1816 Ruotsin sotaoikeuden puheenjohtajaksi. Readme.fi, marraskuu 2016

Lennokasta menoa ja roppakaupalla huumoria pikkukoululaisten makuun! Nasta ja hänen paras kaverinsa Toivo menevät korjauttamaan polkupyörää Nastan ukin luokse. Paljastuu, että ukilla on syntymäpäivät, mutta poikien järkytykseksi luvassa ei ole vieraita, saati kakkua tai lahjoja - vain pelkkää jäistä pullaa. Nasta ja Toivo ryhtyvät puuhaamaan ukille kunnon yllätystä. Apuun saadaan Toivon isosisko Elina, ja mukana touhuissa häärii myös Nastan lemmikki Takku, poliisikoirakoulusta haaveileva pieni koira. Eipä aikaakaan, kun pojilla on peräti kaksi lahjaideaa: pääsy rokkikonserttiin ja ikioma hevonen! Kaikki ei kuitenkaan suju aivan nuottien mukaan, ja kohta hevosesta pitäisi päästä jo eroon, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi sentään ukin konsertti-ilta toteutuu suunnitelmien mukaan ja syntymäpäiväleivoksetkin saadaan. Tai niin voisi ainakin luulla... Kirjassa on värikuvitus. Kustannus-Mäkelä, lokakuu 2016

STIIKNAFUULIA

25


Päivi Honkakoski & Katja Saario

Päivi Honkakoski & Ludi Wang

Pekka Jaatinen

Haltiatar Hajamieli

Tervatonttujen joulu

Varjo 1917-1918

Haltiatar Hajamieli niin mielellään haluaisi auttaa, mutta aina jotakin tuntuu menevän pieleen. Miten käy, kun haltiatar muuttaa leikkiauton oikeaksi? Tai kun hiekkalaatikko kaipaa laajennusta? Hopsan kopsan tattaraa, haltiatar loitsuaa… mitä tahansa voi tapahtua. Hyväntuulisia satuja perheen pienimmille. Kirja sisältää myös uniloitsun lasten nukuttamiseen. Tartu taikasauvaasi! Kirjan on kirjoittanut Päivi Honkakoski ja kuvittanut Katja Saario. Nordbooks, lokakuu 2016

Pieni tervatonttu Toivo tapaa joulutonttuja, kun lähtee isoisän kanssa pohjoiseen auttamaan Joulupukkia reen tervaamisessa. Talvinen seikkailu Kainuusta Lappiin alkaa. Matkallaan Toivo näkee revontulia ja tapaa saamelaisia, ajaa koiravaljakolla ja tutustuu Joulupukin pajaan. Kotona sitten odottaakin joulusauna. Tutustu sadun siivin suomalaiseen tervanpolttoon ja vanhoihin suomalaisiin jouluperinteisiin. Kirjan on kirjoittanut Päivi Honkakoski ja kuvittanut Ludi Wang. Nordbooks, marraskuu 2016

Varjo 1917-1918 kertoo vaietuista asioista. Oskari Varjo saapuu maailman meriltä vanhoille kotikonnuilleen Raaheen vuonna 1917. Hän pääsee rautateiden hommiin, kiitos veljensä. Veli on aktiivinen, mutta rauhantahtoinen, sosialidemokraatti, Oskari Varjo puolestaan ei haluaisi sekaantua politiikkaan, mutta raha hänelle kyllä kelpaa - keinosta viis. Ajat ovat ankeat ja tunnelmat Raahessakin kiristyvät hiljalleen kohti vääjäämätöntä räjähdyspistettä, ensin itsenäisyysjulistukseen ja lopulta kansalaissotaan saakka. Tavallisten ihmisten kurjat kohtalot ovat romaanin keskiössä, kuten pieni rannikkokaupunki Raahekin. Tarina liittää ihmiset, kaupungin ja tapahtumat saumattomasti laajempiin yhteyksiin: Suomen suuriruhtinaskuntaan itsenäistymispyrkimyksineen, Venäjään vallankumouksineen ja Eurooppaan tuhoisine suursotineen. Ankarissa olosuhteissa ihmiset radikalisoituvat, mikä johtaa usein heidän omaan tuhoonsa. Oskari Varjo ei radikalisoidu, hänen kohtalonsa sanelee raha. Johnny Kniga, elokuu 2016

26 STIIKNAFUULIA


Uusi Sarjakuvantekijän

OPPIKIRJA Ilpo Koskela

Publishing ublishing hOuse Ouse

N 978-9931-9310-0-3

789931 931003

Oxygen xygen Publishing ublishing hOuse Ouse

Ilpo Koskela

Ilpo Koskela

Anja Lampela

Astewtew n ccitan

Uusi Sarjakuvantekijän oppikirja

Hyväntekijä

Huhtikuu 1961. Ensimmäinen ihminen lähetetään avaruuteen, Adolf Eichmann on tuomiolla Jerusalemissa. Vallankumouksensa kolmantena vuonna Kuuba kiehuu. Neuvostojoukkoja virtaa maahan, mustia lentokoneita lentää taivaalla ja vastavallankumouksellisten maihinnousua odotetaan. Kaksi seikkailijaa lähetetään suljettuun Kuubaan tehtävänään noutaa sieltä merkittävä mies, ainoa joka osaa tulkita ”Paholaisen kuiskauksen”. Mutta asiat eivät menekään suunnitelmien mukaisesti. Tämä tarina vie Aleks Revelin aina kiehtovaan Kuubaan, keskelle sen nykyhistorian traagisimpia tapahtumia, päiviin jolloin maata yritettiin irrottaa Fidel Castron ja kommunistien vallasta. Astewtew n ccitan on toinen käännösversio vuonna 2009 Suomessa julkaistusta Paholaisen kuiskaus -sarjakuvaromaanista. 2011 teos ilmestyi Ruotsissa nimellä Djävulens Viskning. Kirja on myös toinen Koskelan berberin kielelle käännetty, Algeriassa julkaistu teos. Oxygen Publishing House, lokakuu 2016

Viime aikoina suuren suosion saavuttaneista aikuisten värityskirjoista ei liene vaikeaa siirtyä seuraavaan vaiheeseen, piirtämiseen. Ilpo Koskelan Uusi Sarjakuvatekijän oppikirja on oiva apuväline tähän, oli kysymys yksittäisestä piirroksesta tai sarjakuvasta. Uusi Sarjakuvantekijän oppikirja on kattava tietoteos niin aloittelijalle kuin ammattilaisellekin. Mukana on lukuisin kuvaesimerkein kerrottuna tietoa piirtämisen ja värittämisen perustekniikoista, perinteisistä sekä uusista työvälineistä ja sarjakuvan tyylilajeista. Teos kuvaa seikkaperäisesti ideoinnin, käsikirjoittamisen, piirtämisen ja väritystyön eri vaiheet, jopa oman valmiin julkaisun tuottamiseen ja sen markkinointiin saakka. Koskelan lisäksi seitsemäntoista suomalaisen sarjakuvan kärkinimeä kertoo kirjassa näyttein omista työtavoistaan. Nimensä mukaisesti Uusi Sarjakuvantekijän oppikirja on kokonaan uusi teos, jonka sisältö vastaa tämänhetkistä, vuoden 2016 tieto- ja taitotasoa. Opas sisältää myös harjoitustehtäviä. Uusi Sarjakuvantekijän oppikirja on käyttökelpoinen myös sarjakuvien tutkimiseen ja niiden maailmaan tutustumiseen. Teoksen lukemalla oppii ymmärtämään sarjakuvan rakenteita ja sisältöjä, vaikka ei taiteilijaksi aikoisikaan. Sarjakuvien lukemisesta tulee palkitsevampaa ja analyyttisempaa. Arktinen banaani, elokuu 2016

Lukiolaistyttö siepataan Oulussa. Pian tapahtuu kaksi muutakin katoamista. Poliisi ja hätääntyneet omaiset etsivät kadonneita. Missä uhrit ovat? Mikä yhteys on kadonneella tytöllä, lääkärillä ja ammattikoulua käyvällä pojalla? Hyväntekijäksi itsensä nimennyt sieppaaja pitää uhrejaan vankina syrjäisessä mökissä. Aikaa myöten sieppaajan ja kaapattujen suhde muuttuu ja tilanne kehittyy kohti lopullista ratkaisua. Hyväntekijä on oululaisen Anja Lampelan viides romaani. Se on trilleri syyllisyydestä ja sovituksesta. Sen tihenevä jännitys perustuu psykologisiin jännitteisiin, jotka hallitsevat ihmismieltä ja estävät näkemästä totuutta, kunnes se on pakko kohdata. Hyväntekijä on sekä romaani rikoksesta että kehityskertomus. Sen yhtenä teemana ovat syömishäiriöt, mutta asiaa katsotaan läheisten kannalta. Romaanissa sivutaan myös turkistarhausta ja sen oikeutusta elinkeinona. Nordbooks, joulukuu 2016

STIIKNAFUULIA

27


Ari Paulow

Veera Vaahtera

Petri Vartiainen

Sininen enkeli

Sopivasti sekaisin

Miehen ryhti

Liv Annelie Söder on varakas helsinkiläinen arvotaiteen kerääjä. Hän asuu Bertelmiehensä kanssa isossa kaupunkitalossa Eirassa. Eräänä elokuun alkupuolen iltana kuolema vierailee talossa. Paria päivää myöhemmin Liv löydetään kotoaan niska murtuneena. Seinältä on kadonnut Livin lahjaksi saama arvoton taidekopio. Kaikki kalliit alkuperäisteokset ovat tallella. Poliisi pitää kuolemaa tapaturmana. Vainajan sureva leski on vakaasti eri mieltä. Hänestä kyse on henkirikoksesta. Julmasta ja raa’asta ryöstömurhasta. Bertel Söder palkkaa tapausta setvimään yksityisetsivä Jesse Hackmanin. Monissa tuimissa liemissä keitetyn oululaisdekkarin. Hackman jakaa aluksi poliisin kannan onnettomuudesta. Mutta jo ensimmäinen päivä tapauksen kimpussa muuttaa ajatukset. Pian käy ilmi, että pelissä on todella paljon. Isoja rahoja, petoksia, ihmishenkiä. Kymmenes Hackman-dekkari iskee lukijaan moukarin lailla. Se pursuaa tihenevää jännitystä, toimintaa ja äkkiväärää huumoria. Tarina liikkuu Oulusta Helsingin ja Tallinnan hämäräbisneksiin. Sivu sivulta järeisiin loppuyllätyksiin saakka. Niin kuin kovaksi keitetyn dekkarikirjallisuuden mestarilta sopii odottaa. Mistake Media, elokuu 2016

Nainen + 2 lasta + koti-isä + ura = melkoinen soppa. Veera Vaahteran uutuusromaani Sopivasti sekaisin on hykerryttävän hauska kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun tunnollisen naisen mitta tulee täyteen. Matleena Riikonen on äiti, vaimo ja kirjastotoimenjohtaja, joka on sietänyt muiden lapsellista käytöstä liian kauan. Enää hän ei aio siivota toisten sotkuja, ei kotona eikä työpaikalla, vaikka puoliso ja alaiset sitä odottaisivat. Hoitovapaalla oleva mies osaa kai itsekin käynnistää pyykinpesukoneen? Eivätkö aikuiset alaiset muka kykene ratkaisemaan pikkukiistojaan ilman että pomo juoksee jatkuvasti erotuomariksi? Hyvää tarkoittava kurinpalautus suistaa elämän kuitenkin kaaokseen, jonka keskeltä tuntuu löytyvän vain yksi pelastuskeino: huomaavainen ja huoliteltu Juhani. Tammi, toukokuu 2017

Ari on opettaja, isä ja aviomies – tässä järjestyksessä. Vaimon mielestä Ari voisi keskittyä oppilaiden sijaan omiin lapsiinsa, eikä appiukkokaan kainostele kertoa mielipiteitään Arin elämästä. Mutta kaikkien ranka taipuu joskus, ja vasta menetys saa ymmärtämään, mikä lopulta on tärkeintä. Romaani vastuusta, opettajainhuoneen dynamiikasta, eri sukupolvien miehistä. Otava, elokuu 2016

28 STIIKNAFUULIA


Katariina Vuori

Lottovoittajien pöydässä Köyhän eväät lottovoittajien maassa. Ruokakaupat notkuvat gourmetaineksia, mutta leipäjonojen todellisuus on kaukana television kokkiohjelmien luomista illuusioista. Mitä reseptejä löytyy köyhän keittokirjasta? Millaisia voittoja lottovoittomaassa jaetaan? Vai ovatko kaikki 700 000 tilastoköyhää sosiaalipummeja, joilta puuttuu selkäranka? Kirja vierailee köyhien ruokapöydissä ja nostaa esiin vähempiosaisten arjen tutkimustiedolla ja asiantuntijahaastatteluilla taustoittaen. Like, tammikuu 2017

Katariina Vuori & Jarkko Kääriäinen

Mukulat maalla lasten ruokaretki Lähde mukuloiden mukaan koko perheen hauskalle retkelle ruoan juurille! Veikeällä matkalla retkeillään luonnossa, narrataan kaloja sekä tutustutaan maito- ja lihatilalla lehmiin, niityllä ruohoa näykkiviin lampaisiin, kätkättäviin kanoihin, suriseviin mehiläisiin ja vanhaan viljamyllyyn. Mukulat maalla antaa vinkeää tietoa raaka-aineista, joista valmistetaan selkeiden kuvien ja ohjeiden avulla menevät ja maistuvat herkut. Kohta pihan laidalle on koko perheen voimin kaivettu kuoppa, jonka syvyyksissä hautuu mehevä liha rosvopaistiburgereihin. Lihan kypsyessä maistellaan villivihannessipsejä ketunleipädipillä, ja ikkunalaudalla maistajaansa odottaa kotikutoinen viili. Mutta kukas tuolla juttelee? Pähkinäinen hunajatoffeehan se siellä vain porisee kattilassa. Monipuoliset ja vaikeusasteittain merkatut yli 40 reseptiä ryyditettynä mehevillä tietoiskuilla ja yhdessä tekemisen teemoilla tekevät kirjasta erinomaisen työkalun käytettäväksi myös koulujen kotitaloustunneilla, päiväkodeissa tai kerhoissa. Reseptejä tehdessä oppii kuin huomaamatta perusruoanlaittotekniikoita, kuten paistamista, paseerausta, ryöppäämistä, freesaamista ja loimuttamista. Docendo, maaliskuu 2017

Katariina Vuori

Kukkaisruokaa Villiyrttien jälkeen tulee kukkaisruokabuumi! Kukkaisruokaa esittelee noin 90 syötävää kukkaa puutarhasta ja polun varrelta. Pelkän koristelun sijaan kukkia käytetään yrttiruokailun hengessä keskeisenä osana ruuanvalmistusta. Kirjan lähes sadassa reseptissä kukat antavat maun meheville salaateille, täyteläisille pastoille ja raikkaille juomille. Keskiajan hovien tyyliin aamukasteiset syreeninkukat, salviankukat ja romanttinen lemmikki poimitaan leivonnaisten ja makeisten raakaaineiksi. Kirja antaa vinkkejä parvekkeella ja ikkunalaudalla ruukuissa viihtyvistä syötävistä kukista ja tarjoilee välipaloina tietoa kukkien perinteisestä käytöstä meillä ja muualla. Like, kesäkuu 2016

STIIKNAFUULIA

29


Pääläri Siellä se on. Tornio. Jos sakemannilla 0n tykistöä asemissa, kohta paukkuu...

Herra majuri, saanko puhutella? Lepo, Bäcklund.

Herra majuri. Velvollisuuteni on ilmoittaa, että toisen komppanian ykkösjoukkueessa on kiljuastia. Yritin takavarikoida sen mutta miehet eivät totelleet. Kouhake...

Katsokaa Bäcklund, tuolla on Tornio. Jostain systä sakemannin tykistö ei ammu meitä ja luojan kiitos pilvet ovat näin matalalla. Muutenhan Stukat olisivat upottaneet jo joka ainoan saattueemme laivan. Miehet pelkäävät. Toinen pataljoona luvattiin kotiuttaa mutta se joutuikin tänne. Päämajan määräys.

Osa miehistä taisteli Kiestingissä rinta rinnan sakemannin kanssa, eivätkä he mielellään hyökkää aseveljen kimppuun. Ihme että kapinoinnilta on vältytty. ...Mutta siellä on se iso kersantti, sotaoikeuteen mokoma joutaisi... Bäcklund, kersantti Simoselle on ehdotettu Mannerheim-ristiä. Simonen on jermu ja vastarannan kiiski, mutta miehet luottavat häneen. Jos pidätätte Simosen saatte tukun ongelmia.

Hyi helvetti, tä´ on vielä keskenkäynyttä.

HA! HA!

Jos siellä on vain yksi astia koko komppaniassa, ne jakavat sen eikä siitä kukaan humallu, joten eiköhän Bäcklund anneta sen “päälärin” olla. Asia ymmärretty, herra majuri!

30 STIIKNAFUULIA


Ensimmäinen joukkue. Avojonossa seuratkaa.

Viinaryyppy olis tehnyt terää.

Joukkue avoriviin ja asemaan. Kolmas ryhmä varmistaa. Ryhmänjohtajat puhutteluun.

Joudutaankohan me etulinjaan?

Käydääs ylioppilaspoika vähän sotimaan.

Joo, ja ammutaan entistä kermaaniaseveljeä niin että pää täräjää.

Siellä ammutaan kovilla!

Herra kers... Näin on, ylioppilaspoika. Eläs kurki, osuvat vielä.

Hei, kessu tulee.

Ahokas ja uusi mies, otatte päälärin ja suojelette sitä...

Ilpo Koskela 1994.

Ja pojat perkele jos tippaakaan läikkyy...

Jatkuu...


Palautusosoite: Oulun kirjailijaseura ry Oulun kirjallisuuden talo Sepänkatu 9, 90100 Oulu

Kotimainen. Paikallinen.

NORDBOOKS ATRAIN KUSTANNUS

op.fi/oulu

www.nordbooks.net www.atrainkustannus.fi

ravintolarauhala.fi

tuba.fi

Stiiknafuulia kiittää tukijoitaan

Stiiknafuulia 20  

Stiiknafuulia 20, Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu – maaliskuu 2017.

Stiiknafuulia 20  

Stiiknafuulia 20, Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu – maaliskuu 2017.

Advertisement