Issuu on Google+

status


Status-lehti ei ole mikään miestenlehti (eikä naistenlehti) eli pääkirjoitus Vuoden vaihtuminen tietää perinteisesti myös vallanvaihtoa opiskelijajärjestötoiminnassa. Täten kirjoitan tämän viimeisen pääkirjoitukseni teille, joille luovutan vastuun Status-lehden tulevaisuudesta. Kun sanon ”teille”, tarkoitan teitä naisia. Olen seurannut tämän lehden tekemistä ja kehittymistä nyt kaksi ja puoli vuotta, joista valtaosan ainakin jonkinlaisessa päätoimittajan roolissa. Tekijätiimin miesvaltaisuus on ainoa yhdistävä tekijä, jonka voi pätevästi nimetä niille lehdille, jotka tänä aikana ovat ilmestyneet. Omalta kannaltani olisi kiusallista, jos ilmiön takana katsottaisiin olevan jokin naisia syrjivä hyvävelitoimitus - olenhan itse ollut nainen osana johtoporrasta. Kukaties pitkään jatkunut perinne miesvoittoisesta toimituskunnasta on kuitenkin puhaltanut jonkinlaisen kuplan, jonka sisälle on strukturoitunut jokin olemuksellinen Status-lehti määreineen ja vaatimuksineen, ja jonka lävitse tunkeutuminen on syystä tai toisesta koettu hankalaksi etenkin naisten taholta. Naisia nimittäin on toki yritetty houkutella lehden pariin, tulokset vain ovat jääneet kovin laihoiksi. Naisten osuus sosiaalipsykologian pääaineopiskelijoista vaihtelee kahdeksankymmenen ja yhdeksänkymmenen prosentin välillä. On siis perin juurin erikoista, että Status-lehteä on viime vuosien aikana ollut tekemässä vain kourallinen naisia - muussa ainejärjestötoiminnassa sukupuolijakauma vastaa paremmin todellista. Toivoisinkin näin uuden lehtilukuvuoden kynnyksellä, että jokainen Status-nainen nyt kysyisi itseltään, miksi ihmeessä ei haluaisi ääntänsä kuuluviin, varsinkin, kun moni lehden miespuolisista vakikirjoittajista alkaa olla yliopistoelämänsä pappaiässä. Naiset, lehden tulevaisuus on nyt toden teolla laskettu harteillenne. Pelastakaa Status-lehti (sekä maineemme seksistisenä toimituksena), sillä naiset, teillä on ääni ja oikeus siihen. Well done, Sister Suffragette! Naisena vilpittömästi Teidän, Veera Korppi-Tommola Päätoimittaja ps. lehden toinen päätoimittaja Ismo ei ole ollut osallisena tähän pääkirjoitukseen, koska hän on mies. pss. tjeu! Kimmon pakina sivulta neljä.


SISÄLLYSLUETTELO 4

PAKINA Kimmo Louhija

Missä järki, missä moraali, missä naiset?

6 Logokilpailun hylätyt ehdokkaat

6 8

HISTORIANURKKA

Eemeli Hakoköngäs:

18 Koukuttava menneisyys -

muodin sosiaalipsykologiaa

21 NIKSINURKKA Ismo Pitkänen

kvantitatiivisia menetelmiä ja aikuisviihdettä

22 Tutkimusavustajien

KOLUMNI Veera Korppi-Tommola

25 MATKARAPORTTI

Olli Salmi

salatut elämät

Matti Heino

14 Menneisyyden minä, tuo ikuinen pölvästi

Karoliina Walldén

Vapaaehtoistyöleiri

10 Kansanmiehen kyydissä

16

Matti Heino

Prosenttiluvut ymmärrettäviksi

Talven kylmyyteen muistoja etelän lämmöstä

26

KYSY & VASTAAMME: Eemeli Hakoköngäs & Sakari Jukarainen

ESSEE Sakari Kukko

Julkinen tila ei kuulu kaikille

STATUS 2/13

Sosiaalipsykologian ainejärjestön lehti Päätoimittajat Veera Korppi-Tommola Ismo Pitkänen

Taitto Antero Salminen

Kirjoittajat Eemeli Hakoköngäs Matti Heino Sakari Jukarainen Sakari Kukko Kimmo Louhija Karoliina Walldén

Luettavissa myös sivulla Issuu.com/status-lehti, jossa kansikuva on nähtävissä värillisenä.

Kansi Dylan Arnold Kuvitus Dylan Arnold Veera Kotkavuori Ismo Pitkänen

Painos 100 kpl, Major Painotoimisto

Status-lehti saa HYY:n lehtitukea.


tekijöistä Eemeli kirjoitti tähän numeroon jutun muodin ja sosiaalipsykologian suhteesta sekä antoi kyseenalaisia terveysvinkkejä kysy & vastaammepalstalla. ”Minusta nyt ei ole paljon kerrottavaa, maailma sen sijaan on vallan täynnä kiinnostavia asioita. Kehotan kaikkia tutustumaan pikimmiten Kustannustalo-nimisen kustantajan teokseen ”Suuri Uni Kirja” (1968). Kyseessä on näppärä taskukokoinen opus, josta selviää kädenkäänteessä mm. se, että konstaapelin näkeminen unessa tietää rakkausseikkailuja, taksoituslautakunta odottamatonta verotusta ja liikkiö (?) puolestaan onnellisia perheoloja.”

Tämä on päätoimittajien Veeran ja Ismon viimeinen numero. Kiitos lukijoille ja lehden tekijöille. KUVA: DYLAN ARNOLD

PAKINA

Kimmo Louhija

Missä järki, missä moraali, missä naiset? K

ukaan ei kai voi kiistää, että kapitalistinen markkinatalousjärjestelmä perustuu viime kädessä ahneuteen ja oman suhteellisen edun tavoitteluun muihin nähden. Kysynnän ja tarjonnan laki, missä sitä sitten sovelletaankin, perustuu aina paitsi oletukselle täydellisestä kilpailusta, myös sille, että jokainen ihmisyksilö toimii omaa maksimaalista etuaan tavoitellen. En ala avata kyseisen näkökulman absurdiutta tässä sen enempää, sillä tämä on taloudesta puhuttaessa vielä suhteellisen mietoa, ottaen huomioon modernin rahan mekaniikan. Kuitenkin voidaan mielestäni perustellusti katsoa, että vallitseva talousjärjestelmämme ja sen uusliberalistinen kulttuuri ja eetos kannustaa nimenomaan ja ensisijaisesti epämoraaliseen käytökseen. Itse asiassa ”oman edun tavoittelu” edustaa Lawrence Kohlbergin moraalisen kehityksen kuusiportaisella asteikolla kakkostasoa, joka ohitetaan useimmiten lapsena. Mielestäni on lähinnä loukkaus ihmisten älykkyyttä kohtaan olettaa, ettemme muka onnistuisi luomaan tämän kehittyneempää järjestelmää.


m Is

o Pi

en än tk

R

ahatalousjärjestelmä on vanhentunut. Se lepää yhä niukkuuden ideaan vasten, vaikka meillä on jo kauan vallinnut potentiaalinen yltäkylläisyys, joka olisi mahdollista saavuttaa koska tahansa, jos sitä vain haluttaisiin. Tämä tietysti vaatisi ennennäkemätöntä roolinottokykyä ja empatiaa ihmisiltä ympäri maailman (toki ensisijaisesti Yhdysvalloissa, missä kyseiset taidot ovat osoittautuneet lähinnä kehitysvammaisen tasolla oleviksi) sekä kilpailun kaikkien muotojen – myös väkivallan – hillitsemistä. Mutta kas kummaa! Olemmeko unohtaneet jotain? Ei mene pahasti pieleen, jos sanoo, että miehet pyörittävät taloutta. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, sillä kapitalismin yksi perustavanlaatuisimmista laeista vaikuttaisi olevan se, että raha pyrkii rahan luo ja hallitsevassa asemassa olevat myös pysyvät siellä juuri tästä syystä. Tiedämme myös, että naiset ovat miehiä keskimäärin(!) vähemmän kilpailullisia, enemmän riskiä kaihtavia ja huolehtivaisempia heikommista.

E

ikö tämä epäbalanssi ja talouden toimimattomuus voisi vaikuttaa jopa loogiselta seuraukselta siihen, että olemme jättäneet toisen puoliskomme kokonaan pois niinkin fundamentaalisesta seikasta kuin vaihdanta, joka vaikuttaisi pyörittävän maailmaa tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu? Naisten integroiminen talouteen – nimenomaan naisina, eikä ”miehinä naisen valepuvussa”, kuten Margaret Thatcher – voisi olla juuri sopiva saavillinen kylmää vettä ylikuumentuneen miesten ohjaaman talouden kiduksiin. Naiset voisivat omatessaan yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin miehet todella mullistaa käsityksemme taloudesta, mitä suurimmalla todennäköisyydellä nimenomaan ”inhimillisempään” suuntaan. Ehkäpä (nuoret) naiset ovat ne vallankumoukselliset, jotka viimeinkin riuhtaisevat meidät vapaiksi yhden prosentin asettamista kahleista.

5


LOGOKILPAILU

HISTORIANURKKA Teksti: Ismo Pitkänen

Viime numerossa kerroimme Statuksen ainejärjestön logon historiasta ja julistimme kilpailun tulevasta logosta alkaneeksi. Ja kuinkas ollakaan: vaalikokouksessa vanha logo voitti murskaluvuin! Juhlahumun hälvennyttyä on aika julkaista hylätyt ehdokkaat. Sensuurin taustalla olivat logoehdokkaiden törkeys, mutta myös pelko siitä, että muuten joku näistä ehdokkaista olisi voittanut kilpailun.

N°1

N°2

N°3

N°4

Status-lehden numerossa 3/95 toimitus suoritti objektiivisen tarkasti tiukan kvantitatiivisen analyysin pornolehtien kuva-aineistosta. Mitään pidemmälle menneitä johtopäätöksiä ei tuolloin tehty. Olisimme vertailleet tuloksia tämän päivän herrasmiesten lukemistoon, mutta emme uskaltaneet pyytää hallitukselta tutkimusapurahaa datan hankkimista varten.


KOLUMNI

Veera Korppi-Tommola Valtsikalaisena on helppo tuntea itsensä hyväksi ja oikeamieliseksi ihmiseksi. Opiskelukavereiden kanssa voi keskustella laajalla skaalalla yhteiskunnallisista ilmiöistä ja olla mukavasti samaa mieltä. Arvomme ovat humaaneja, ekologisia ja universaaleja. Kierrätämme, paheksumme ylikansallisia monopoliyrityksiä ja hurraamme ihmisoikeuksien puolesta. Akateemisessa valveutuneisuudessa ja vastuunkannossa tuntuu olevan kuitenkin yksi sokea piste, ja se on lihansyönti. Lihansyönnin yleisyys muuten tiedostavassa ja oikeudenmukaisessa yhteisössä rantautui tajuntaani keväällä, kun Kannunvalajat ry ilmoitti palauttavansa lihavaihtoehdon sitsiruokailuun. Taloustieteen opiskelija kirjoitti tuolloin Tutkaimeen ”analyysin”, jossa pääteltiin Kannunvalajien ratkaisu järkeväksi, koska ”lihansyöjiä on enemmän”. Tämä on totta: karkeasti arvioituna valtsikalaisista neljä viidestä haluaa syödä lihaa sitseillä. Mistään arvoratkaisusta ei silti voine puhua - eihän sitseillä käytetä kertakäyttöastioitakaan, vaikka yksikään hallituslainen ei ehkä varsinaisesti halua tiskata Alinassa kolmelta aamuyöllä. Lihansyöntiä puoltavassa argumentoinnissa taannutaan usein hyvin emotionaaliselle ja moraalisesti alaikäiselle tasolle - liha on hyvää, kasvissyönti on vaikeaa ja minä haluan syödä lihaa.

8

On vaikea nähdä muita epäeettisiä valintoja perusteltavan samalla logiikalla; emme esimerkiksi pidä ydinkeskustassa autoilua hyväksyttävänä, koska sporapysäkillä seisominen on tylsää. Kaikki lihansyöjät eivät toki sorru hedonistisiin tai tunnepitoisiin perusteluihin - moni ei perustele lainkaan. Tämä ilmiö tuli tutuksi niin ikään keväällä, kun yritin sitsiruokapäätöksen inspiroimana tehdä gallupia tulevaan Status-lehteen. Kysymyksenäni oli yksinkertainen ”miksi syöt lihaa?” Statuslaiset eivät vastanneet. He kiirehtivät korvat luimussa pois paikalta tai mutisivat, etteivät he oikein tiedä, mitä sanoa. Sain minä yhden vastauksen: ”En mä hevosta syö, kun mä oon kuitenkin ratsastanut nuorena”. Perustelut ovat siis yhtä kaikki köykäisiä, vaikka päivittäinen tehotuotetun lihan kulutus on suurimpia vaikuttimia ympäristön saastumisen kannalta, aiheuttaa täysin perusteetonta kärsimystä tuotantoeläimille ja osaltaan ylläpitää sekä kasvattaa nälänhätää. Teholihan tehokulutus (vuosittain esim. Suomessa yli 77 kg henkilöä kohden) on osa länsimaista luksuselämäntyyliä, jonka ylläpidon voi nähdä edellä mainittujen lieveilmiöiden valossa täysin epäoikeutettuna. Jostain syystä olemme kuitenkin omineet tämän oikeuden. On itsestään selvää, ettei samaa oikeutta voi tarjota kaikille, joten miksi siis suomme itsellemme tämänkaltaista erityiskohtelua? Lihateollisuus


riistää niin eläimiä, luontoa kuin ihmisiäkin, ja meillä on tietoa ja koulutusta ymmärtää se. Mikseivät arvomme kohtaa käytäntöä tässä nimenomaisessa asiassa? Tätä juttua kirjoittaessani vietetään parhaillaan lihatonta lokakuuta, hanketta, johon karismaattinen Riku Rantala on saanut värvättyä ainakin Facebookin perusteella koko Madventures-sukupolven. Haasteen parissa sinnittelevien lihansyöjien suurin murhe tuntuu olevan se, että kasvisruokareseptejä on ”ihan mahdoton keksiä”. Ymmärrän, että jos aiemman ruokavalion kulmakivi on ollut vakuumiin pakattu nisäkkään tai siivekkään persraaste, voi äkkiseltään olla vaikea kehittää sille proteiinipitoista korviketta. Kysymys on silti ennemmin laiskuudesta ja mielenköyhyydestä kuin mistään ongelmasta. Internetissä on ihan järjetön määrä erilaisia ruokablogeja ja reseptihakemistoja, samoin erilaisten kasvitai maitoperäisten raaka-aineiden proteiinitaulukot löytyvät yhdellä Google-haulla.

jaakaan joka päivä, vaikka toki se olisi kivaa. Jos taas on niitä ihmisiä, jotka närkästyvät sen sorttisista sattumuksista kuin hevoslasagneskandaali, kananugettigate tai ”makkarassani on kamaraa”, on syytä ymmärtää oman häpeällisyytensä lisäksi se, että jos kanssanisäkäs lahdataan sellaisista syistä kuin helppous ja maukkaus, on kunnioittavaa sekä säästeliästä käyttää kyseisestä ruhosta kaikki mahdollinen. Jokainen hienoperse, joka kelpuuttaa vain fileet ja vaatii korkeampaa lihapitoisuutta jalosteisiin, tietää lisää lehmiä tuotantolinjalle. Sokrates uskoi pahuuden johtuvan tiedon puutteesta - ihminen ei siis tee pahuuksia, mikäli hänellä on riittävä tiedollinen ymmärrys tekonsa luonteesta ja seuraksista. Voi Sokratesta, tuohan on täyttä sontaa. Ajatus on kuitenkin kaunis, ja tässä nimenomaisessa lihakysymyksessä meillä kaikilla on mahdollisuus elää sen mukaisesti. Kirjoittaja uskoo syyllisyyden olevan ainoa voima, joka saa muutoksen aikaan.

On myös mahdollista ostaa lihansa kestävämmillä ja ystävällisemmillä arvoilla ja jättää tehotuotetut marinadipökäleet hyllyyn. Onhan se kallista, mutta kallis on myös se hinta, jonka lopulta maksamme mässäilystämme. Tai entäpä jos lihan mieltäisi kaikkien kyseenalaisten puoliensa vuoksi vähemmän arkipäiväiseksi herkuksi, niin kuin se aika monelle ihmiselle tässä maailmassa on? Harva juo kal-

9


KANSANMIEHEN KYYDISSÄ Teksti | Olli Salmi

10


Keskisuomalainen kohusahuri ja perussuomalaisten ensimmäisen kauden kansanedustaja Teuvo Hakkarainen kutsui lokakuun alussa nipun valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoita vieraakseen Eduskuntaan. Asetelma oli mielenkiintoinen, enkä epäröinyt ilmoittautua. Olin yhtä lailla kiinnostunut valistuneen yleisömme odotuksista kuin itse pääjehusta: henkilöityneen mediapolitiikan aikana kun kaikenlainen postironinen poliittisten figuurien diggailu on nostanut rumaa päätään. Ilmoilla oli lupaus oppimiskokemuksesta - tai naamakivusta. Kävi kuitenkin ilmi, että Hakkaraisessa itsessään oli sittenkin aivan riittämiin pureskeltavaa ja opiskelijatkin olivat kiltisti. En ole kovinkaan kärkäs tekemään päätelmiä poliitikoista median perusteella. Hakkarainen oli melko tyhjä taulu minulle. Karkeita lähtöoletuksia otin kaksi: ensinnäkään Hakkarainen ei ole todennäköisesti aivan niin kovan luokan pösilö kuin mitä hänen julkisuuskuvansa helposti antaa ymmärtää. Toiseksi 3371 annettua ääntä kielii jonkin-

näköisestä poliittisesta kyvykkyydestä tai ainakin markkinamiehen taidoista. Totuus löytyi tylsästi siitä keskeltä. Tunnin mittainen kyselysessio tapahtui perussuomalaisten ryhmähuoneessa. Tilaisuus oli perinteinen: vallankäyttäjä jakelee puheenvuoroja kateederilta ja opiskelijat kyselevät pulpeteistaan. Itse sain kunnian istuksia eturivissä James Hirvisaaren paikalla tämän heiluessa samaan aikaan muualla rakennuksessa Seppo Lehtoa isännöimässä. Hakkaraiselle esitetyt kysymykset olivat laaja-alaisia aiheiltaan ja melko hampaattomia. Näistä lähtökohdista ei kovin syvälle päästy, mutta hitaasti hiljaisuudessa matelevia sekuntejakaan ei tarvinnut ryhtyä laskemaan. Vaikutelma Hakkaraisen soveltuvuudesta kalustettuihin huoneisiin jäi minulle hieman epäselväksi. Hän kertoi lopettaneensa neekeriukkoilmaisujen käyttämisen, eikä onneksi pyrkinyt kuulostamaan miltään sananvapauden viimeiseltä tulenkantajalta. Retoriikka muutoin oli tutun nuhjuista hommaforumis-

11


mia. ”Turvapaikkaturistit” tulevat ja vievät kaiken. Muuttoliikkeet muuttuvat vyöryiksi tai hyökyaalloiksi. Sahalla on kuitenkin kuulemma kaiken väristä porukkaa töissä, minkä olisi kai tarkoitus todistaa jotain jostain. Tämä uussiisti kielenkäyttö viesti jonkinlaisesta poliittisen toiminnan reunaehtoihin myöntymisestä. Moni muu asia ei. Aivan pyytämättä Hakkarainen koki aiheelliseksi korostaa pariinkin otteeseen Seitsemän päivää -lehden vääristelleen karkeasti hänen tekemisiään. Kansanmies on kai sitten kansanmies yleisöstä riippumatta, läsnäolijoiden yhteiskunnallinen valveutuneisuus tuskin nojasi kuitenkaan Seiskan kestotilaukseen tai sen puutteeseen. Hakkaraisen asema median suhteen ei kieltämättä ole kovin kadehdittava. Kyseenalainen julkisuus ja aiheetonkin loanheitto epäilemättä satavat sahurin laariin ääniä kirjattaessa ja eläkettä petaillessa, mutta vääristelyn ja suoranaisen vittuilun määrä tuntui selvästi häiritsevän kansanedustajaa. Valtakunnankameleontti Väyrynen on viime vuodet koittanut ratsastella camp-arvollaan vaalista toiseen, mutta mahtaako Hakkaraisella olla pelisilmää saati mielen-

12

kiintoa sellaiseen? Tämä vaikeus roolinotossa teki osaltaan poliitikko-Hakkaraisesta silmissäni surullisen hahmon ritarin. Että onko tässä nyt oikea mies väärässä paikassa, tai päinvastoin. Orastava myötätuntoni karisi kuitenkin nopeasti asiakysymysten myötä. Hakkaraisen tilanne on poliittisen roolinhallinnan lisäksi tässäkin suhteessa skitsofreeninen. Hänen taustakäsityksensä ympäröivästä maailmasta ovat peittelemättömän rasistisia ja seksistisiä. Tästä maailmankuvasta hän johtaa asiaväittämiä, joita ei sitten kuitenkaan voi palauttaa ideologisiin lähtökohtiinsa, koska puhuja ei mitenkään voi olla rasisti, koska sahalla oli kerran joku kongolainen töissä. Ideologian ulkopuolella konkretiaa lähimmäksi päästiin rakennetyöttömyyden vähentämisestä keskustellessa. Hakkaraisen näkemyksen mukaan mahdollisuuksia työntekoon pitäisi parantaa työnantajamaksuja alentamalla sekä etenkin eräänlaisen kisällijärjestelmän myötä, jonka avulla syrjäytynyt nuori voisi saada onnistumisen kokemuksia omasta tekemisestään ja taidoistaan. Hakkaraisen tässä yhteydessä ehdottama tekemä-


tön kisällintyö oli risusavotta, mikä herätti allekirjoittaneessa melko väkevän ”kyllä tää nyt oli tässä” –tuntemuksen jatkokeskustelun mielekkyydestä. Lopputulos tästä kaikesta on jonkinlainen hahmoton ja kaoottinen joukko essentialistisia karikatyyrejä. Sellaisia, joissa miesten tärkein tehtävä on kuolla sekavissa sisällissodissa, joissa työttömien ja syrjäytyneiden roolina on eheytyä kirkasotsaisiksi 1950-luvun tukkijätkiksi kurin ja nuhteen avulla, joissa talouskriisit ratkaistaan käärimällä hihat ja laittamalla jätevesiasetukset kuntoon. Itse eduskuntatalo oli sisältä huomattavasti vähemmän fasistinen kuin mitä speeriläisessä raunioarvossa hiljalleen marinoituva graniittinen ulkokuori antaa ymmärtää. Siellä eleganteissa puitteissa koittaa tälläkin hetkellä kansanmies säilyttää integriteettiään kovassa institutionaalisisessa paineessa. Ehkä olisi kuitenkin silti kaikkien kannalta parempi puhua suoraan neekeriukoista kuin luoda kertakäyttöistä käsitetaidetta. Niin tai näin, aina löytyy kuitenkin joku, jolle ei kelpaa. Paska duuni kisällillä.

LOPPUARVIO Arvosanani Teuvosta: Ei yllättänyt, kumpaankaan suuntaan. +/+++ Bonuksena James Hirvisaaren arvosana Teuvosta: Symppis, kansansuosikki, rento kansanmies. TAKUUNUIVA, ilmaisee haittamaahanmuuton ongelmat rohkeasti ja lahjakkaasti kansan kielellä. +++/+++

13


Matti Heino

Menneisyyden minä, tuo ikuinen pölvästi

Ismo Pitkänen 14


En tiedä teistä, mutta oma menneisyyden minäni on ollut melkoinen hölmöläinen. Naiivi paskiainen, joka on tai ei ole tiennyt, mikä itselleen ja muille on parhaaksi, muttei ainakaan ole osannut toimia sen mukaisesti. Nykyisyyden minäni tietenkin tietää paremmin ja hänellä on tapana katsoa menneisyyden minääni päätään pyöritellen. Olen tietenkin iloinen, että nykyisyyden minä on fiksumpi kaveri kuin menneisyyden minä, mutta herää kysymys – mitä tulevaisuuden minä ajattelee nykyisyyden minästä? Ja entäs sitten, kun katsomme nykyisyyden yhteiskunnan silmin menneisyyden yhteiskuntaa ja mietimme tulevaisuuden yhteiskunnan ajatuksia molemmista? On olemassa filosofinen näkökulma (nk. pessimistinen metainduktio), jonka mukaan hienot teoriat ihmiskunnan historiassa ovat aina jossain vaiheessa osoittautuneet vääriksi – emme enää usko sellaisiin intuitiivisiin itsestäänselvyyksiin, kuten eetteriin avaruuden täyttäjänä tai flogistoniin tulen polttoaineena. Miksi meillä siis olisi syytä uskoa, että yhteiskunnassa tai omassa päässämme tosina pidetyt ajatukset olisivat sen enempää totta, kuin mitä olivat aikaisempien sukupolvienkaan käsitykset? Oli toiveikkuuteen perusteita tai ei, haluaisin tulevaisuuden minäni ajattelevan, että nykyisyyden minä tekee parhaat päätökset sen tiedon valossa, mitä hänellä on. Samaan tapaan haluaisin oppia katsomaan menneisyyden minääni siltä kantilta, että tällä oli tietty määrä valoa päässään ja tämän valon avulla hän teki parhaat mahdolliset päätökset. Voisiko samanlaisella lempeydellä katsoa ihmiskuntaa, jolle on kaikissa historian vaiheissa mitä todennäköisimmin menneisyyden yhteiskunta näyttäytynyt hölmöläisten kylänä? Vaikka usein ”leikillään” sanotaankin, että ennen kaikki oli paremmin, kyse on yleensä vain hyvien asioiden muistelusta kun huonot puolet ovat unohtuneet. En usko, että mikään yhteiskunta tarkoituksella tekee asioita huonommin kuin voisi ja suurin osa ihmisistä varmasti mielestään toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä meidän pitäisikin tuntea enemmän empatiaa menneisyyden olioita kohtaan. Mikä tärkeintä, meidän olisi voitava katsoa niin itseämme, kuin nykyistä yhteiskuntaammekin tämän myötätunnon linssin läpi - luultavasti parhaillaan tulevaisuuden minä ja tulevaisuuden yhteiskunta katsovat meitä kulmiaan kohotellen. Siksi olisi syytä suhtautua vähemmän tosissaan siihen, minkä ”tiedämme todeksi” ja suuremmalla armolla niihin, joiden väärässä olosta olemme varmoja.

15


Sakari Kukko Julkinen tila ei kuulu kaikille: katsaus Helsingin kaupungin graffitinvastaiseen toimintaan vuosina 2000-2010 Graffitit muodostivat aikanaan merkittävän uhan Helsingin kaupungin hyvinvoinnille. Vaikka graffiteja ei enää poistetakaan samalla innolla kuin vuosituhannen vaihteessa, eikä graffitintekijöitä mielletä enää kovemman luokan rikollisiksi, eivät graffitit vieläkään sovi Helsingin katukuvaan. Tässä pienessä pulahduksessa käydään läpi Helsingin kaupungin 2000-luvulle sijoittunutta graffitinvastaista ristiretkeä, ja samalla avataan niitä tapoja joilla kokonainen kulttuuri voidaan poistaa jäljettömiin. Nykyaikaiset graffitit rantautuivat Helsinkiin hiphop-kulttuurin vanavedessä joskus pimeän 80-luvun puolenvälin tienoilla ja talkoohengellä toteutettu omaehtoinen nuorisokulttuuri onnistui saamaan pysyvän jalansijan tänne pohjolan perukoille aktiivisen harrastajakunnan ansiosta. Kuitenkin vuosien saatossa hiphopin peruselementit, räppääminen, breikkaaminen, levyjen pyöritys sekä totta kai graffitit erkanivat toisistaan muodostuen omiksi kulttuureikseen, joista toiset menestyivät urbaanin viidakon ekosysteemissä paremmin kuin toiset. Muista hiphopin kulttuurihaaroista poiketen graffiteja on korkeintaan siedetty koko niiden olemassaolon ajan, eikä suhtautumistapa poikkea Helsingissä merkittävästi. Vaikka toisten omaisuuden tuhriminen ei koskaan ole asettunut suomalaisella arvoasteikolla kovin korkealle, varsinainen graffitien noitavaino alkoi vasta vuosituhannen vaihteessa. Ennen tätä erilaiset graffitiperformanssit olivat usein osana erilaisissa urbaaneissa yleisötapahtumissa. Kulosaaren meluaitaan maalattiin vuonaa 1991 luvallinen kaupungin rahoittama graffititaideteos, jota pidettiin laadukkaana, hyvänä ja halpana ja teokselle vihreää valoa näyttäneet päättäjät saivat kehuja ennakkoluulottomuudesta. Vuonna 2000 Suomi pääsi jälleen maailmankartalle kun Helsinki valittiin Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Luvattomia graffiteja vastaan oli toteutettu erilaisia paikallisia projekteja Helsingin eri kaupunginosissa, mutta vuonna 2000 eräät kaupungin virkamiehet päättivät yhdessä ja yksissä tuumin päästä eroon kaikista graffiteista. Strategia oli yksinkertaisuudessaan nerokas. Kaikki päättäjät pantiin laulamaan yksillä nuoteilla siitä kuinka graffitit ovat yhteiskunnallisesti merkittävä turvallisuusuhka, ja kuinka ne pilaavat asuinalueen viihtyisyyden. Virkamiesten mukaan kaikki luvalliset graffitit kannustavat tekemään luvattomia graffiteja ja kaikki graffitintekijät olivat joko huonotapaisia pikkupoikia tai huumeidenkäyttäjiä sekä taparikollisia. Muiden virkamiesten tai yhteistyötahojen dogmista eriäviä mielipiteitä ei sallittu, mikä aiheutti eripuraa useiden kaupungin sisäisten tahojen välillä. Virkamieskoneiston yhteisen sävelen löydyttyä myös katutasolla rupesivat höyhenet pölisemään. Helsingin kaupungin Rakennusviraston mobilisoima Stop Töhryille -projekti näytti malliesimerkin siitä mitä tapahtuu kun koko-

16


nainen kulttuurin muoto demonisoidaan. Kaupunki otti käyttöön niin kutsutun nollatoleranssilinjan, jossa kaikki graffitit poistettiin mahdollisimman nopeasti niiden ilmestymisen jälkeen. Töhrimistilastoja ruuvattiin härskisti ylöspäin puhdistamalla myös sivistyksen reunamilla sijaitsevia hylättyjä rakennuksia. Paikkoihin, joissa esiintyi toistuvasti graffiteja, lisättiin valvontaa. Valvontakameroita asennettiin tarkkailemaan hämärämiesten toimia ja siviilipukuiset vartijat vahtasivat graffitimaalareita puskissa yön pimeinä tunteina. Projektin loppuvaiheessa vartijoita esiintyi julkisissa kulkuvälineissä jopa tekoviiksillä varustettuina. Pääsääntöisesti graffitintekijöidn tarkkailusta ja rangaistuksesta vastasi yksityinen vartiointiliike FPS, Finnish Protection Service, joka väitteiden mukaan ylläpiti laitonta henkilörekisteriä, sekä palkkasi työntekijöikseen väkivaltaisia vartijoita, jotka surutta muiluttivat alaikäisiä töhertelijöitä. Samaisen vartiointiliikkeen entinen turvallisuuspäällikkö pääsi jatkamaan uraansa VR-yhtymään, josta hänet kuitenkin erotettiin, mistäs muusta syystä kuin työntekijöiden hämäräperäisestä valvonnasta. Kaupungilla tuntui olevan liikaa rahaa kirstussa, sillä Stop Töhryille -projektin loppukustannukset olivat kymmenen vuoden aikana nousseet noin 24 miljoonaan euroon. Myös oikeuslaitos kantoi kortensa kekoon paheellisten rikollisten yhteiskuntakelpoisuuden palauttamiseksi. Useat graffitimaalarit tuomittiin ehdottomaan vankeuteen ja tekijöille langetettiin oikeudenkäyntikuluja, vahingonkorvauksia sekä puhdistuskuluja maksettavaksi satoja tuhansia euroja. Oikeuslaitoksen pettämättömän loogisen päättelyn mukaan nämä henkilöt palaavat mielellään tuottavaksi osaksi yhteiskuntaa, eikä näillä henkilöillä ole merkittäviä vaikeuksia maksaa heille osoitettuja korvauksia. Töhryprojekti osoittautui liiankin tehokkaaksi. Siinä missä parasiiteille ei ole edullista tappaa isäntäeläintään kuppaamalla näitä liikaa, ei virkaintoa uhkuvien keski-ikäisten virkamiesten kannata sanella mitä julkisessa tilassa saa tehdä. Fanaattisen puhdistuksen sekä vähintäänkin kyseenalaisten toimintatapojen vuoksi koko töhryprojekti asestettiin suurennuslasin alle. Pikkuhiljaa koko projekti rupesi rapistumaan ja viimein vuonna 2010 se kaatui omaan mahdottomuuteensa. Rahaa oli käytetty vuosien saatossa liian avokätisesti eikä suurelle yleisölle enää riittänyt leipää ja sirkushuveja vandaalien kauhistelusta ja moraalisesta paheksumisesta, sillä olihan heitä parjattu lehtien sivuilla ja muussa mediassa jo kohta kymmenen vuotta. Oli siis aika etsiä vihollisia jostain muualta ja graffitimaalaajien onneksi samoihin aikoihin romanikerjäläiset rupesivat yleistymään Helsingin katukuvassa.

17


Koukuttava menneisyys muodin sosiaalipsykologiaa

Teksti Eemeli Hakoköngäs Kuva Veera Kotkavuori Retron synty Yves Saint-Laurent aiheutti vuonna 1971 skandaalin ’Forties’-mallistollaan. Innoituksensa taiteilija oli saanut Ranskan natsimiehityksen aikaisesta muodista. Vastaanotto oli niin negatiivinen, että malliston vaatteista on nykypäivänä vaikea löytää edes kuvia. ’Forties’ oli kuitenkin tärkeä merkkipaalu muodin historiassa, sillä siitä alkaen useimmat muotisuunnittelijat ovat hyödyntäneet historiaviitteitä ainakin jossain vaiheessa uraansa. Retro oli syntynyt. Menneisyydestä ammentaminen ei tietysti ole taiteessa mitenkään poikkeuksellista.

18

Edeltäjiltä saadut vaikutukset ovat luomisen edellytys. Esimerkiksi muodin maailmassa Vivienne Westwood on rakentanut koko tyylinsä yhdistämällä 1700–1800-lukujen vivahteita moderneihin materiaaleihin ja muotokieleen. Westwoodin ero Saint-Laurentiin ja samalla historialismin ero retroon, on siinä, että historialismi ammentaa yleisesti menneisyydestä, kun taas retro saa inspiraationsa nimenomaan lähimenneisyydestä ja vielä muistettavissa olevista lähteistä.


Mielipuolista toistoa? Kulttuurintutkija Simon Reynoldsin mukaan menneisyyden lainaamisesta on tullut viime aikojen pop-kulttuurissa niin näkyvää, että voidaan puhua jo todellisesta retromaniasta. Ei vain muoti, vaan myös musiikki, elokuvat ja kulttuuri ylipäätään ovat Reynoldsin sanoin addiktoituneet omaan historiaansa. Muodin osalta hyvä esimerkki toistamisesta on Miuccia Pradan vaatemerkki Miu Miulle suunnittelema vuoden 2011 syys- ja talvimallisto. Ulkoisesti mallisto ammentaa täsmälleen samasta aikakaudesta kuin YSL:n ’Forties’. Enemmän kuin ”todelliseen” 1940-lukuun Prada viittaakiin juuri Saint-Laurentin kohumallistoon. Viittauksen tarkoituksellisuudesta kertoo se, että Pradan mallisto ilmestyi tasan 40 vuotta ’Fortiesin’ jälkeen. Muodin tutkimuksen kannalta kuviosta tekee monimutkaisen se, että aikanaan Saint-Laurent tarkasteli 1940-lukua 1970-luvun lasien läpi, joten Pradan työ puolestaan heijastaa 1970-luvun näkemystä 1940-luvusta 2010-luvun merkitysuniversumista katsottuna. Ääneen lausuttuna lähellä mielipuolisuutta?

Vaikka viittaukset ja lainaukset ovat luonnollinen osa luomisprosessia (tosin ”lainaamisessa” voidaan helposti mennä myös kohtuuttoman pitkälle, kuten toisiaan seuraavat plagiointikohut osoittavat), katsoo Reynolds, että pahimmillaan luovan katseen kääntäminen historiaan voi tuhota taiteen ikuisen ihanteen, yrityksen luoda jotain Uutta. Törkeiden plagiaattien kohdalla tuon pyrkimyksen raato on jo alkanut haisemaan. Miksi historiaviitteet kuitenkin koetaan niin mielenkiintoisiksi, että retrolla voi myydä yhtä hyvin luksusvaatteita kuin ketsuppia? Ja usein vailla minkäänlaista kritiikkiä taiteen tai ketsupin vastaanottajien taholta.

Ah, menneisyys! Kirpputorit ja kierrätysmuoti ovat yleistyneet jo ympäristöasenteiden muutoksen myötä. Mutta vanhaan, tai vanhalta näyttävään tavaraan liittyy muutakin kuin ekologinen ajattelu ja rahan säästäminen. Itse asiassa vintage tai retro eivät useinkaan ole sen edullisempia, saati uustuotantona lainkaan ekologisempia kuin ”nykyaikaiset” vastineensa.

19


Kyse on nostalgiasta. Nostalgia käsitetään useimmin kaihon tai haikeuden sävyttämäksi, enemmän tai vähemmän tietoiseksi kaipuuksi menneisyyteen. Alun perin käsite syntyi 1600-luvun lopun lääketieteessä kuvaamaan kaukomailla taistelevien sotilaiden sairaalloista, jopa kuolemaan johtavaa koti-ikävää. Lääketieteellisenä ilmiönä nostalgia säilyi 1800-luvun loppupuolelle, jolloin sen aseman muotisairautena syrjäytti hysteria. Nostalgia ei sopinut uuden ajan ihanteisiin: epämääräinen ikävä menneisyyteen oli mitä epämodernein tunne. Lääkäri Oscar Devic arvelikin, että modernisoitumisen myötä menneisyyden viehätys kerta kaikkiaan katoaisi, kun ihmiset huomaisivat kuinka kiinnostava Tulevaisuus on. YSL ja Miuccia Prada ovat jo tahoillaan osoittaneet, että näin ei tapahtunut. Samaa osoittavat joka päivä ne sadat (tuhannet?) retroon ja vintageen keskittyneet blogit, joissa muotitietoiset esittelevät löytöjään.

muutosten kuten sodan, laman, kriisien – tai rynnistävän modernisaation – aikoina. Siinä vaiheessa retromaniaan olisi kuitenkin syytä saada pikaista lääkitystä kun siitä todellakin tulee pakkomielle. Pakkomielteet ja kuvitellut tarpeet ovat setelipinoja hivelevien markkinamiesten nöyrimpiä palvelijoita. Nostalgian kaksiselitteisyyttä hyödynnetään jo liike-elämässä, jossa autenttisuudella, alkuperäisyydellä ja epämääräiseen kullattuun menneisyyteen viittaamalla voi markkinoida mitä tahansa. Tarkoituksellinen muistintuottaminen, uustuotanto, kopiot ja matkiminen, banalisoivat lopulta kauniinkin suhteen menneisyyteen, sillä ne paljastavat nostalgiassa piilevän tyhjyyden ja tekevät muistista kulutustavaraa siinä missä 1960-luvun raitapaidan kopiosta, joka haalistuu ensimmäisessä pesussa.

Kirjallisuutta:

Nostalgian diagnoosi poistui lääketieteen oppikirjoista 1940-luvulla. Ei nostalgiassa ole mitään pahaa, vaikka se on helppo nähdä vain epävarmojen aikojen tuottamana alitajuisena coping-keinona. Jo varhaiset nostalgian teoreetikot arvelivat tunteen palvelevan eksistentiaalista funktiota; nostalgia saa nykyhetken tuntumaan mielekkäämmältä. Nostalgian merkitys on suurin elämän muutoskohdissa, siirryttäessä lapsesta nuoreksi, pois kotoa, kotimaasta vieraaseen maahan ja kollektiivisesti suurten yhteiskunnallisten

20

Johannisson, Karin (2001). Nostalgia, en känslans historia. Tukholma: Bonniers. Reynold, Simon (2011). Retromania: pop culture’s addiction to its own past. Lontoo: Faber & Faber. Routledge, C.; Arndt, J.; Wildschut, T; Sedikides, C; Hart, C; Vingerhoets, J; Juhl,J. & Schlotz, W. (2011). The Past Makes the Present Meaningful: Nostalgia as an Existential Resource. Journal of Personality and Social Psychology, 3, 638–652.


Prosenttiluvut ymmärrettäviksi | NIKSINURKKA Teksti: Matti Heino Kirjoitin edelliseen Status-lehteen tilastotieteestä jutun ”Tilastollisen itsepuolustuksen perusteet”, jossa argumentoin lukuvuoden 2012—2013 tilastotieteen kurssien (johdanto, SoTuTiMe, harjoituskurssi) olevan vajavaisia sekä oppimistavoitteidensa saavuttamisen että sosiaalitieteellisen tutkimuksen tilasta antamansa kuvan suhteen. Pyysin artikkelin lopuksi haastamaan ajatteluketjuani ja lupasin, että tässä lehdessä julkaistaisiin koonti palautteesta. Koska opiskelijoilta tullut palaute oli yksinomaan positiivista ja ainoan henkilökunnalta saadun kommentin sävy muuttui kirjeenvaihtomme edetessä skeptisestä lähemmäs lohdutonta, ajattelin aiempaan juttuun palaamisen sijaan kirjoittaa jotain hyödyllisempää.

Pähkinä* Kaikille tietyn alueen naisille on tehty mammografiaseulonta. Olet lääkäri ja vastaanotollesi on tullut nainen, jolta on mammografiassa löydetty rintasyöpä (ns. positiivinen testitulos). Tiedät seuraavaa alueen naisista:  1) Rintasyövän todennäköisyys on 1%. 2) Jos naisella on rintasyöpä, positiivisen testituloksen todennäköisyys on 90%. 3) Jos naisella ei ole rintasyöpää, positiivisen testituloksen todennäköisyys on 9%.Potilaasi haluaa tietää, onko hänellä rintasyöpä. Minkä seuraavista vastausvaihtoehdoista valitset? a) ”Todennäköisyys, että sinulla on rintasyöpä, on noin 81%.” b) ”Jokaista kymmentä naista kohtaan, jotka sinun laillasi saavat positiivisen tuloksen, noin yhdeksällä on rintasyöpä.” c) ”Jokaista kymmentä naista kohtaan, jotka sinun laillasi saavat positiivisen tuloksen, vain noin yhdellä on rintasyöpä.” d) ”Todennäköisyys, että sinulla on rintasyöpä, on noin 1%.” *Gigerenzer, G. (2008). Rationality for mortals: How people cope with uncertainty. Oxford University Press.

Kysymys on melko vaikea ja kun se esitettiin 160:lle saksalaiselle gynekologille, vain noin 20% valitsi oikean vastauksen (huomaathan, että arvaamalla todennäköisyys olisi 25%). Nyt ajattele asiaa näin: kuvittele, että tuhat ihmistä testataan kuten potilaasi. Näistä kymmenellä (1%, kohta 1 yllä) on rintasyöpä ja heistä yhdeksän (90%, kohta 2 yllä) saa positiivisen testituloksen. Sen sijaan 990:llä (99%) ei ole rintasyöpää, mutta heistä positiivisen testituloksen saa yllä kohdassa 3 mainittu noin kymmenen prosenttia, eli noin 100 henkilöä. Tiedät siis arvioida, että potilaasi lailla positiivisen tuloksen saa noin 109 henkilöä (9+100) ja heistä vain yhdeksällä on rintasyöpä. Vain joka kymmenennellä! Oikea vastaus oli siis c). Toinen esimerkki: Luet Ilta-Sanomista naisten elämänaikaisen masennusriskin olevan 20% ja muistelet kuulleesi joka viidennen masennuksen johtavan jonkinasteiseen psykoosiin. Kuinka yleistä psykoottinen masennus on naisilla? Ajatellaan ensin tuhatta naista – heistä 200 (20%) sairastuisi elämänsä aikana masennukseen. Näistä 200:sta henkilöistä taas joka viidennellä, eli 40:llä (200/5=40) henkilöllä masennus etenee psykoosiin. Voit siis helposti arvioida, että neljäkymmentä tuhannesta (eli neljä sadasta) sairastuu psykoottiseen masennukseen elämänsä aikana. Á vot! Luonnolliset frekvenssit ovat tehneet ehdollisista todennäköisyysluvuista ymmärrettäviä.

21


VILLE HARJUNEN

TUTKIMUSAVUSTAJIEN SALATUT ELÄMÄT Ismo Pitkänen

Tutkimusavustajan työhön liittyy paljon epämääräisiä urbaanilegendoja ja salamyhkäisyyttä. Miten sellaiseksi pääsee? Mitä sitten joutuu tekemään? Loputtomia litterointeja vai ilmaista pullaa henkilökunnan käsikirjastossa? Status-lehti päätti ottaa selvää haastattelemalla pestissä toimineita jotka suostuivatkin raottamaan salaisuuksien verhoa vaihtelevan pituisilla selonteoillaan.

22

Ensimmäiseen tutkimusavustajan pestiin päädyin toisen lukuvuoden alkupuoliskolla kun sosiaalipsykologian opiskelijoita rekryttiin monikulttuurisempi koulu-interventioprojektiin. Ensimmäinen työrupeama oli melko lyhyt ja piti sisällään interventio-tuntien vetämistä Itä-Helsingin kouluissa. Tuntien vetäminen varhaisteineille oli melko jännittävää ja opetti paljon esiintymistaitoja sellaisen yleisön edessä, joka ei välttämättä lähtökohtaisesti ole kiinnostunut siitä, mistä tunnilla pitäisi puhua. Muistan, että mulle mielenkiintoisin tehtävä kyseisessä työssä oli löytää keinoja, joilla sain oppilaiden huomion kiinnittymään tunnin aiheeseen. Ikävintä työssä oli saman interventiokaavan toistaminen kerta toisensa jälkeen samanlaisena (joka toki kuuluu tutkimuksen pääpiirteisin) sekä ajoittain vastaan hangoittelevat oppilaat. Toinen pidempiaikainen rupeama tutkimusavustajan tehtävissä sai alkunsa 2011 keväällä kun aloin tarkoituksella etsiä meidän laitoksen puolelta tutkijoita, jotka olisivat keskittyneet emootioiden tutkimukseen ja bongasin Mia Silfer-Kuhalammen minätietoisuusemootioihin liittyvän projektin. Menin sitten samalla viikolla spontaanisti koputtelemaan Mian ovelle ja kysyin kömpelösti, että olisiko hänellä mitään töitä pääni menoksi. Mahdollisuutta vakituiseen työsuhteeseen ei ollut mutta aloitin avustajan työt siten, että autoin Miaa kaikissa juoksevissa asioissa, kuten taulukoiden tekemisessä, elokuvalippujen jakamisessa ja aineiston luokittelussa, ja kun tehtyjä työtunteja oli kertynyt riittävästi, kiikutin palkkiolomakkeen yliopiston palkanmaksuun, josta palkka sitten


pärähti tilille. Mian projektissa työskentely on ollut alusta asti todella motivoivaa ja tarjonnut jatkuvasti sellaisia työtehtäviä, jotka ovat kehittäneet omaa osaamistani ja lisänneet monien psykologisten ilmiöiden teoreettista ymmärrystä. Esimerkkinä mainittakoon laajan kulttuurien välisen emootioaineiston luokittelu, jossa tehtävänä oli lukea ihmisten kirjoittamista häpeää, syyllisyyttä tai nolostumista tuottaneista elämänkokemuksista ja luokitella tarinoita jatkoanalyysin kannalta olennaisiin luokkiin. Työn varjopuolena oli se, että usean tunnin työskentely vaikutti negatiivisesti omaan mielialaan, koska useat tarinoista liittyivät negatiivisiin elämäntapahtumiin, kuten valehteluun, riitoihin tai epäonnistumisiin. Tosin mukaan mahtui myös hilpeitä tarinoita jotka toivat tarvittavaa piristystä yli tuhannen tarinapätkän luokitteluun. Viime kesän toimin tutkimusavustajana intersubjektiivisuus vuorovaikutuksessa – tutkimusyksikössä, joka on valittu yhdeksi Suomen akatemian tutkimuksen huippuyksiköistä. Yksikön tutkijat ovat pääosin sosiologeja ja kielitieteilijöitä mutta suuri osa yksikön tutkimuksesta on yhtä hyvin sijoitettavissa sosiaalipsykologian piiriin. Huipparin (kuten yksikön henkilökunta lafkaa nimittää) avustajien tehtävät pitävät sisällään aineiston litterointia, juoksevien tehtävien hoitoa, kuten tilojen varausta, materiaalihankintoja, viestintää sekä ulkomaisten vieraiden ohjeistamista. Mielenkiintoisinta huipparissa on ehdottomasti ollut tutkimuksen ja asiantuntijuuden korkea taso, tutkijoiden kunnianhimoinen ja motivoitunut suhtautuminen työhönsä, hyvät materiaaliset puitteet ja työyhtei-

sön hyvä henki. Toisaalta yhtenä hienona kokemuksena on ollut se, että työssä on tavannut laajasti tunnettuja ulkomaisia ja kotimaisia vuorovaikutuksen tutkijoita usealta eri tutkimuskentältä. Jos kaikista paikoista on mainittava jokin negatiivinen puoli, niin korkeimmalla tarkkuustasolla litterointi on ajoittain hyvinkin raskasta. Suosittelisitko tutkimusavustajan hommaa muille? Mitä vinkkejä antaisit pestiin halajavalle? Suosittelen tutkimusavustajan töitä varsinkin sellaisille opiskelijoille, jotka ovat kiinnostuneita jatko-opinnoista ja tieteellisestä työstä mutta avustajan työt tarjoavat paljon eväitä myös muunlaisessa organisaatiossa toimimiseen. Mikäli avustajan työt kiinnostavat, niin suosittelen kyselemään esimerkiksi oppiaineen tai muiden tutkimusyksiköiden tutkijoilta, olisiko heillä tarvetta apuvoimille. Suosittelen vierailemaan tutkijoiden työpisteillä. Käytä lyhyeen visiittiin tai ensimmäiseen sähköpostiin kaikki sosiaaliset taitosi ja pyri olemaan mahdollisimman kohtelias. Kannattaa jo alkuvaiheessa rakentaa siisti ansioluettelo, jonka voi lisätä valmiiksi sähköpostiin liitteeksi paikkaa kysyttäessä. Paikkaa harkitessa on hyvä tiedostaa oma menetelmällinen osaaminen ja sen rajat sekä se, kiinnostaako paikka todella riittävästi. Palkan suhteen on hyvä olla melko varaukseton, koska tutkimuspuolella palkat ovat lähtökohtaisesti alhaisemmat. Sitten vaan hakemuksia väsäämään (ja niitä saakin väsätä ennen kuin tärppää).

23


1. Miten alunperin päädyit tutkimusavustajaksi? 2. Mitä työnkuvaan on kuulunut? 3. Mikä työssä on ollut parasta? 4. Entä pahinta? 5. Suosittelisitko tutkimusavustajan hommaa muille? Mitä vinkkejä antaisit pestiin halajavalle?

JESSE HAAPOJA

1. Päädyin tutkimusavustajaksi silloiselle laitokselle, nykyiseen oppiaineeseen kysymällä henkilökuntaan kuuluvalta henkilöltä sähköpostitse mahdollisista töistä. Tämä johti siihen, että olin aluksi kuukauden kesällä tuuraamaassa lomalla ollutta tutkimusavustajaa. Kyseinen avustaja valmistui myöhemmin samana vuonna, jolloin siirryin reiluksi vuodeksi avustajaksi hänen tilalleen. Myöhemmin olin muutaman kuukauden tutkimusavustajana Aalto-yliopistolla ja harjoitteluni yhteydessä lähes vuoden HIIT:illä. 2. Oppiaineessa avustajana ollessani tärkein työtehtäväni oli tutkimuksen datan kerääminen ja lomakkeiden tietojen syöttäminen

JOEL NÄRHI

1. Lähetin viestiä sosiaalipsykologian sähköpostilistalle tai vastaavalle, ilmoitin, että jos jollain tutkimusryhmällä/tutkijalla on tarvetta kesällä (2012) tutkimusapulaiselle, olisin halukas tulemaan töihin. Seuraavaksi oli työhaastattelu ja normaalit rutiinit. 2. Erilaisia toimiston hanttihommia (postitusta, kopiointia jne.), aineistohakuja ja

SPSS:ään. Tämän lisäksi tein julkaisujen lähdeluetteloja ja taulukoita. Työnkuvaan kuului myös muita avustavia tehtäviä. 3. Työ oli sopivan itsenäistä ja melko vaihtelevaa. Puolipäiväsenä työntekijänä tunnit sai hyvin sovitettua opiskelujen kanssa yhteen ja työajoista sai päättää hyvin itsenäisesti. Työssä oppi väkisinkin käytännön tutkimusprosessista asioita, joita ei aiemmin tiennyt. 4. Vaikea sanoa, mikä hommassa oli pahinta, kun en missään vaiheessa kokenut suurta tuskaa töihin liittyen. Työhön kuului paljon asioiden selvittämistä itsenäisesti: tämä oli välillä haastavaa, mutta en kuitenkaan kokenut sitä negatiivisena asiana. 5 Mikäli tutkimuksen tekemiseen haluaa tutustua käytännön tasolla, suosittelen tutkimusavustajan töitä. Status-listalla ilmoitetaan paikoista silloin tällöin, ja omaa kiinnostusta hommiin voi myös markkinoida henkilökunnalle. Kannattaa seurata sitä, millaisia hankkeita oppiaineessa on alkamassa, uusiin projekteihin rekrytoidaan usein jossakin vaiheessa myös avustajia. On myös hyvä muistaa, että oppiaine ei ole ainut paikka josta tutkimusavustajan töitä voi saada. Esimerkiksi Helsingin yliopiston rekryforumilta voi löytää ilmoituksia joissa avustajia haetaan muualle.

niiden keräämistä, kirjallisuusluettelon kokoamista. 3. Periaatteessa mahdollisuus tutustua tutkimuksen arkeen. 4. Osa työtehtävistä toistaa itseään melko nopeasti (kirjallisuusluettelon kokoaminen erityisesti). 5. Suosittelisin, jos ala kiinnostaa. Erityisesti, jos on mahdollisuus päästä tekemään analyysejä ja tutkimuksen aihe on itselle mieleinen. Vinkkejä en keksi.


MATKARAPORTTI

Statuslainen suosittelee:

Vapaaehtoistyöleiri Teksti Karoliina Walldén

V

ietin kolme ikimuistoista viikkoa työleirillä Ranskan sydämessä viime kesänä. Aika todellakin kultaa muistot. Valoin sementtiä enemmän kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan, opin lukuisten työkalujen nimet pelkästään ranskaksi ja olo oli treenatumpi kuin miljoonan bodypumpin tai puolimaratonin jälkeen.

T

utustuin upeisiin ihmisiin ympäri maailmaa. Nukuimme samassa tilassa ostosteeveemäisten ilmapatjojen päällä ja nauroin ääneni kokonaan pois. Vierailin ranskalaisella pikkukylän lääkärillä, joka ei osannut sanaakaan englantia ja määräsi kasoittain lääkkeitä, jotta ääneni palautuisi. Paikallisen perheen luona illallisella huomasin ymmärtäväni entistä paremmin ranskaa, kun pariskunta alkoi pohtia parin kuohuviinilasillisen jälkeen pitäisikö vieraat heittää autolla takaisin majoitukseen. Ihmettelin aasialaisten työtovereiden tuntikausia kestävää peseytymistä ja turkkilaisen ystävän juoksentelua paikasta toiseen rautatieasemalla tai ohittelua bussijonossa (lempipaikallehan on päästävä, viis mummois-

ta). Nauratti myös, kun venäläinen ystävä halusi kuvauttaa itsensä kaupunginjohtajan perheen kanssa viimeisenä iltana. Darian toive toteutettiin ja kuvasta tuli loistava.

P

aikalliset nuoret yllättivät minut kauppamatkalta keskellä puistoa - kirjaimellisesti puskista - ja kastelivat vesipyssyillä läpimäräksi. Pesin pyykkiä päiväkodissa, jossa pikkulapset kertoivat minulle erilaisia tarinoita joiden sisällöstä ei ollut hajuakaan. Hymyily ja nyökkäily riittivät. Työkollegat kyselivät enemmän uskonnosta kuin ikinä kukaan Suomessa, ja porukka puhui kotimaidensa ulkopolitiikasta ensimmäisellä illallisella. Toverit vaelsivat aina vapaa-ajallaan kohti paikallista kirjastoa, jonka käyttöaste on kirjastonhoitajan mukaan aina korkeimmillaan leirien aikana. Valitettavasti syynä ei ollut lukuisat inspiroivat niteet tai ranskalaiseen kulttuuriin paneutuminen, vaan ilmainen wifi ja mahdollisuus päivittää Facebookia.

N

autimme maailman oudoimpia ateriayhdistelmiä, kiitos arroz cubana. Lemppa-

25


reitani oli esimerkiksi edellä mainittu riisi tomaattipyreellä ja päälle vielä paistettu kananmuna, tai oman kokonaisuutensa luova uskomaton keitto joka koostui perunasta, pastasta ja riisistä. Pahoittelut karppaajille. Aamuisin kaksi kollegaa riensi hakemaan läheisestä boulangeriesta tuoretta leipää, sillä edellisen päivän leivät olivat täysin käyttökelvottomia yön jäljiltä. Oltiinhan Ranskassa. Barcelonalainen koripalloilija paljasti viimeisenä iltana, että leirin ruokamäärien niukkuudesta johtuen hän oli lisännyt ruokavalioonsa kääretorttuja, joita oli haukkaillut suoraan paketista aina muiden mentyä unten maille.

Kuka nyt rahaa vastaan korjaisi 300 vuotta vanhaa kiviseinää, jonka syvempi merkitys on edelleen mysteeri?

KYSY & VASTAAMME

Eemeli Hakoköngäs & Sakari Jukarainen Kuvat: Wikimedia Commons

Tällä palstalla vastataan lukijoita askarruttaviin terveyteen ja hyvinvointiin liittyviin kysymyksiin. Koska haluamme palvella lukijoitamme parhaamme mukaan, tarjoamme kysymyksiin sekä ns. koululääketieteeseen että koeteltuun kansanperinteeseen perustuvat vastaukset. Voitte lähettää kinkkisiä kysymyksiä terveysalan erikoisasiantuntijoidemme pohdittavaksi Status-lehden toimituksen kautta. ”Saan syksyllä aina hirveän yskän ja flunssatartunnan. Voisitteko jo etukäteen kertoa pari vinkkiä miten flunssa taltutetaan?”

K

S: Paras keino flunssan välttämiseksi on hyvä hygienia: älä vie käsiä suuhun tai nenään, älä koske ruokaan ja vältä esimerkiksi muiden pulloista juomista opiskelijariennoissa. Käsiä kannattaa pestä mahdollisimman usein, käsidesistäkin on apua jos ei ole lavuaaria lähistöllä, mutta käsienpesu on aina parempi. Internetissä puhutaan paljon siitä, kuinka esimerkiksi sinkki, C-vitamiini ja valkosipuli voisivat ehkäistä flunssaa ja nopeuttaa paranemista, näiden puolesta oleva näyttö on tieteellisesti katsoen kuitenkin hyvin heikkoa.

V

E:Vaivaan on monta varmaan parannuskonstia. Vielä ehdit kerätä suopursuja tai koiruohoa, kuivattaa niitä ja hauduttaa niistä kuumassa vedessä tehokasta yskänlääkettä. Myös kuuma, suolalla ja voilla terästetty sipulimaito karkottaa yskän. Ylöjärvellä kuulemma ”ukot ja akat” käyttävät yskänlääkkeenä virtsaansa ja sen pitäisi auttaa vallan mainiosti – en kuitenkaan kehota kokeilemaan.

ysyin parilta leiritoverilta tekisivätkö he vastaavaa työtä palkkaa vastaan. Vastaus tuli kuin tykin suusta ja se oli molemmilla kielteinen. Ei sillä, en minäkään. Kuka nyt rahaa vastaan korjaisi 300 vuotta vanhaa kiviseinää, jonka syvempi merkitys on edelleen mysteeri? Tytöt selittivät, että palkkaa vastaan tehdään ihan muunlaisia töitä. Molemmat ovat tulevia diplomi-insinöörejä. iimeisenä aamuna rinkat selässä ja ilmapatjat tyhjennettyinä halattiin ja itkettiin ja sain vielä yhdeltä leiriläiseltä kotiin muistoksi jokseenkin hämmentävän punaisen t-paidan. Ei siis mikään turha reissu.

26


sakari ”Kärsin hampaitten vihlomisesta, vaikka en syö karkkia tai muuta makeaa. Onko pakko mennä hammaslääkäriin?” S: Hampaiden vihlominen on kiusallinen ja melkoisen yleinen vaiva. Kun vihlominen rajoittuu yhteen hampaaseen, syynä voi olla hampaassa oleva reikä, vuotava paikan sauma, tai hampaassa oleva niin sanottu mikromurtuma. Epämääräisempi, laajemmalla alueella esiintyvä vihlominen liittyy tavallisimmin hampaiden mekaaniseen tai kemialliseen kulumiseen. Syynä voi olla harjausvaurio, kuluttava purenta tai paljon happamia tuotteita sisältävä ravinto. Vaikka vihlominen on kiusallisuudestaan huolimatta harvoin vakava oire, on mahdollista, että se pitkään jatkuessaan johtaa krooniseen kiputilaan. Sen vuoksi vihlomisen hoitoon kannattaa panostaa ja sen pitkittyessä hakeutua hammaslääkärin vastaanotolle tutkimuksiin syyn selvittämiseksi. E: Hampaan kolottajainen ei ole mikään tauti, vaan hammasta syödä jäytää mato, hammasmato. Kun olisi kuolleen kirstusta vuolaistu tikku, niin sillä voisi hammasmadon tappaa. Tietää, että mato on kuollut, kun hampaasta tulee musta veri. Mikäli ruumiskirstuja ei ole lähettyvillä, ota esiin myyrän hampaan, kaiva sillä hampaan juuria ja sano (karjalaisittain): ”Sie syö tätä hammasta, miun hammasta elä kosse”.

Eemeli ”Syön aika usein pikaruokaa ja monesti illalla närästää. Mikä auttaisi?” S: Närästys, eli refluksitauti, on yleinen vaiva, jossa happamat mahansisällöt pääsevät ulos mahasta ruokatorveen, jossa ne aiheuttavat polttavaa kipua rintalastan takaisessa osassa. Närästystä esiintyy tyypillisesti aterioiden jälkeen tai makuulla. Etenkin runsas syöminen, rasvainen ruoka, suklaa, kahvi, väkevät alkoholit, tupakka ja happamat mehut aiheuttavat närästystä. Jos edellämainittujen tekijöiden välttäminen ei auta, kannattaa harkita apteekista käsikauppatavarana saatavia happopumpun estäjiä (esim. omepratsoli) noudattaen mukana tulevaa ohjetta. Kannattaa myös pitää mielessä, että närästyksen voi sekoittaa sydänperäiseen kipuun, eli jos kipuun liittyy muita oireita (tai närästys äityy vakavaksi) kannattaa hakeutua lääkäriin. E: Närästys eli korventaminen loppuu jos löytää leivästä kokonaisen rikkomattoman jyvän, asettaa sen oven päälle seinän rakoon ja muistelee tätä jyvää, aina kun korventaminen alkaa. Myöskin koivuntuohesta tai tuomenkuoresta keitetty juoma voi helpottaa.

27


Opiskelija, liity Suomen sosiaalipsykologit ry:n jäseneksi! Suomen sosiaalipsykologit ry on ammatillinen yhdistys, joka pyrkii edistämään sosiaalipsykologien keskinäistä verkottumista sekä vahvistamaan ammatti-identiteettiä ja asemaa työmarkkinoilla mm. tekemällä sosiaalipsykologien laaja-alaista osaamista paremmin tunnetuksi.

Mukaan kannattaa liittyä jo opiskeluaikana, jotta pääset hyvissä ajoin ennen valmistumista osaksi sosiaalipsykologien ammatillista yhteisöä! Jäsenmaksu opiskelijoilta on vuonna 2013 vain 8 euroa.

Suomen sosiaalipsykologit ry:

• järjestää jäsenilleen erilaisia tapahtumia kuten koulutusta, keskustelutilaisuuksia ja vapaamuotoisempia tapaamisia ja mahdollisuuksia verkostoitumiseen. • julkaisee kaksi kertaa vuodessa ilmestyvää Sosiaalipsykologi-lehteä, jonka monipuolinen sisältö käsittää mm. eri tehtävissä toimivien sosiaalipsykologien haastatteluja ja uratarinoita, alan ajankohtaisia uutisia, tiedejuttuja ja asia-artikkeleita. • seuraa sosiaalipsykologien työkentällä tapahtuvia muutoksia ja ottaa tarvittaessa kantaa ja edistää sosiaalipsykologien ammatillista asemaa.

Tervetuloa mukaan kirjavaan joukkoomme!

www.sosiaalipsykologit.�i


STATUS NRO 2/13