5.1. Yhteenveto

5. POHDINTA

5.1. Yhteenveto

Kyselyn tulosten perusteella erityisryhmien asumisessa on hyvin monenlaisia huolenaiheita, ongelmia ja vaaratekijöitä. Näkemykset vaaratekijöistä ovat eri tavoin kysyttynä aineistossa samansuuntaiset ja siten pysyvät.

Osa vaaroista johtuu asiakasryhmän toimintakyvyn alentumisesta, osa siitä, että asiakkaan saama palvelu tai tuki, tai sen mitoitus ei vastaa hänen tarvettaan. Asiakasturvallisuus linkittyy avoimien vastausten perusteella henkilöstön kuormitukseen ja työturvallisuuteen, samoin mahdollinen henkilöstömitoituksen alhaisuus, asiakasturvallisuus ja työturvallisuus ovat kytköksissä toisiinsa. Lisäksi hoivahenkilöstön osaamiseen, asiakkaaseen ja hänen läheisiinsä sekä toimipaikkaan liittyy tekijöitä, jotka voivat vaarantaa asiakasturvallisuuden. Tiedonkulun ongelmat, tietoturvallisuus ja eri järjestelmien yhteensopimattomuus tuovat lisää turvallisuusriskejä.

Aineisto tuo esiin hoivahenkilöstön tunteman huolen asiakasturvallisuudesta. Huolenaiheina ovat yleisesti tunnetut vaarat kuten kaatumiset ja putoamiset, tapaturmat yleensä, sekä eksymiset ja katoamiset. Jos aineistossa tunnistettuja ongelmia verrataan kuolinsyytilastoon (Tilastokeskus 2017; 2018), ovat ongelmien painoarvot tuloksissa samansuuntaiset kuin kuolinsyyt tilastossa. Selkeänä poikkeuksena on väkivalta. Väkivalta ja väkivallan uhka korostuu tässä aineistossa sekä huolenaiheissa, ongelmissa että tapahtuneissa vaara- ja lähetä piti -tilanteissa. Kuolinsyytilastoissa väkivalta on iäkkäillä henkilöillä selvästi pienempi riskitekijä kuin kaatumiset tai pienempi kuin esimerkiksi tulipalot. Toisaalta väkivalta korostuu aineistossa huomattavasti voimakkaampana huolenaiheena kuin lääkeriskit. Ero on tutkimuksellisesti mielenkiintoinen, sillä lääkeriskit on arvioitu potilas- ja asiakasturvallisuuden tärkeimmäksi riskitekijäksi (Schepel & Kuitunen 2020). Eroa voi selittää myös näkökulmaero. Lääketurvallisuus on potilasturvallisuuden merkittävin riski, asiakasturvallisuudessa lääketurvallisuuden painoarvo näyttää olevan alhaisempi.

Väkivallan osalta on huomattava, että asiakasturvallisuus voi olla uhattuna useista suunnista: väkivallan tekijä voi olla asiakkaan läheinen tai omainen,

toinen asiakas, täysin ulkopuolinen tekijä, mutta myös hoivahenkilökuntaan kuuluva. Toisaalta asiakas tai hänen omaisensa voi olla väkivallan tekijä ja väkivallan kohteena voi olla työntekijä, mutta myös työntekijä voi olla väkivallan tekijä. Aineistossa korostuu kuitenkin asiakkaiden keskinäinen väkivalta, ei asiakkaiden kaltoinkohtelu.

Tässä tutkimuksessa väkivalta tulee esiin avoimissa kysymyksissä, mutta sekä avoimien kysymysten että muun muassa eettisesti kestämättömien toimintatapojen osuus on selvästi alempi kuin asiakkaiden tai potilaiden kaltoinkohtelua arvioineessa tutkimuksessa, jossa 93 prosenttia vastaajista oli havainnut yksikössään jonkinasteista kaltoinkohtelua (Tallavaara ym. 2016, 12). Tämä puolestaan viittaa siihen, että kyselyjen teema voi motivoida vastaamaan, mikäli kysyttävästä asiasta on kokemusta. Vastaajien valikoitumisen seurauksena kysyttävä ilmiö voi korostua tuloksissa. Näkökulma on otettava huomioon myös tämän tutkimuksen tuloksia arvioitaessa. Samoin kyselyn ajankohdan mahdollinen vaikutus vastausaktiivisuuteen.

Vastaajat edustavat hyvin SuPerin jäsenkuntaa. Myös asiakasryhmät edustavat tyypillisiä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasryhmiä. Asiakasryhmien jakauma suuralueittain on looginen. Muilla suuralueilla korostuu iäkkäiden asiakkaiden hoidon ja hoivan tarve, Helsinki-Uusimaa-alueella se on alhaisin. Ero vastaa väestöpohjaa (Tilastokeskus 2020c).

Vastaajien huoli asiakasturvallisuudesta oli kaksijakoinen. Se toisaalta viestii turvallisuuspuutteista ja kehittämiskohteista. Toisaalta huoli ja sen jakauma osoittaa hyvää riskienarviointitaitoa. Huoli perustuu konkreettisiin vaaratilanteisiin ja tapaturmiin. Kotihoidon asiakkaiden turvallisuuden korostuminen näyttää kuvattujen vaarojen, läheltä piti-tilanteiden ja tapaturmien valossa olevan myös perusteltu.

Vastaajien kokema huoli korostui yötyössä ja kaksivuorotyössä. Avoimet vastaukset kuvaavat hyvin huolen korostumisen taustoja: yksityöskentely yöllä lisää riskiä, samoin asiakkaalle tarjottavan tuen puuttuminen yöaikaa, kun hoitohenkilöstö tekee kaksivuorotyötä. Molemmat ilmiöt kytkeytyvät myös paloturvallisuuteen. Henkilöstömäärän yönaikainen niukkuus tai asiakkaan yksin olo yöaikaan voivat vaarantaa asiakkaan palo- ja poistumisturvallisuuden, jos toimintakyky ei riitä tilanteen havaitsemiseen ja siihen reagointiin.

Lähihoitajien huoli asiakasturvallisuudesta korostuu muistisairaiden kanssa työskentelevillä. Huolen korostuminen on perusteltua, koska asiakkaan oma toiminnanohjaus ei mahdollista asianmukaista reagointia vaaratilanteisiin. Lisäksi huolta muistisairaiden asumisturvallisuudesta lisää mahdolliset muistisairauden aiheuttamat käytöshäiriöt, jotka voivat puolestaan lisätä väkivaltatilanteisiin joutumista.

Huolen kohteina ovat erityisesti asiakkaiden kaatumiset, tapaturmat ja liikkumis- ja toimintakyky. Asiakaskunta huomioon ottaen huoli on looginen. Myös asumisen turvallisuus yleisesti, lääketurvallisuus ja väkivallan uhka ovat merkittäviä huolenaiheita. Toisaalta aineistosta tulee esiin muita – kyselyssä strukturoitujen kysymysten ulkopuolelle jääneitä huolenaiheita. Näistä esimerkkinä asiakkaiden itsetuhoisuus, joka on merkittävä vaaratekijä ja kansallisesti tunnistettu myös iäkkäitä henkilöitä koskeva ongelma (Tilastokeskus 2019a).

Kyselyssä tulee esiin henkilöstömitoituksen ongelmat. Tämä näkyy sekä useissa avoimissa vastauksissa että vastaajien ilmoittamassa päivittäisessä asiakasmäärässä. Mitoitusta kuvaa vastaajien asiakasmäärä, joka vaihteli kotihoidossa nollasta yli 26 asiakkaaseen. Nolla asiakasta on realistinen määrä kotihoidon organisoinnissa toimivalla, kymmenen asiakkaan hoitaminen oli tavanomaista, mutta vastaajien joukossa oli myös merkittävästi tätä korkeampia asiakasmääriä kohtaavia lähihoitajia. Korkeita asiakasmääriä voi selittää keskitetty asuminen, mutta se voi kuvata myös mitoituksen ongelmia.

Muissa hoivamuodoissa asiakasmäärän hajonta oli vielä voimakkaampaa. Noin 10-15 asiakkaan hoitaminen päivässä oli vastaajien joukossa tavanomaista, mutta joukossa oli myös vastaajia, joilla oli yli 20, jopa yli 30 asiakasta päivässä. Toisaalta suurimmista asiakasmääristä oli mainintoja yön ajalta, jolloin henkilöstömitoitus on alhaisempi kuin päivällä. Näiltä osin mitoitus ei ole vain henkilöstön kuormittumisen, vaan myös laajemman turvallisuuden ongelma.

Useissa tapauksissa hoivatyössä havaituista turvallisuuspoikkeamista raportoitiin ja organisaatioissa oli siihen pääsääntöisesti myös raportointimalli. Ensisijaisesti ilmoitus tehdään esimiehelle. Toisaalta ilmoittaminen kohdistui rationaalisesti sille taholle, joka asian pystyy hoitamaan. Ilmoittamisen

yhteydessä tuli kuitenkin esiin, että kaikista poikkeamista tai vaaratilanteista ei ilmoiteta, tai ilmoittamista on rajoitettu.

Tapausesimerkit osoittavat, että sekä sosiaalihuoltolain että pelastuslain mukaisia ilmoituksia on myös tehty. Vaikka kaikilla vastaajilla ei ollut valmista toimintamallia, saati koulutusta ilmoitusten tekoon, oli toimintatapa löydetty ja sitä oli käytetty. Toisaalta on huomattava, että ilmoitusmenettelyä ei voi pitää ensisijaisena tavoitteena. Ilmoitusvelvollisuuden mahdollisuus on hyödyllinen ja välttämätön, jos asiakkaan turvallisuutta ei muuten pystytä varmistamaan. Ensisijainen tavoite tulee olla asioiden hoitaminen normaalissa asiakassuhteessa tai asiakkaan läheisten kanssa.

Toisaalta työpaikalla olemassa oleva toimintamalli turvallisuuspoikkeamien ilmoittamiseen ja niissä toimimiseen näyttäisi tulosten perusteella (kuva 24) olevan edelleen samalla tasolla kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen STEP-hankkeen toiminnanharjoittajille tehdyn kyselyn tuloksissa seurantajärjestelmien yleisyys vuonna 2015 (Ojala ym. 2016, 23). Myös muiden palveluiden ja kotihoidon välinen ero näyttäisi olevan samansuuntainen. Kotihoidossa turvallisuuspoikkeamien raportointiin näyttäisi siis olevan sovittu, tiedostettu toimintamalli harvemmin kuin muissa hoivamuodoissa. Yksityisen ja julkisen sektorin eroa voi selittää yrityskoko, asiakasryhmä- tai palvelumuotokohtaiset erot, mutta mahdollisia selittäviä tekijöitä ei ole tässä raportissa arvioitu.

Oikea hoivapaikka on myös keskiössä asiakasturvallisuuden ja erityisesti palo- ja poistumisturvallisuuden varmistamisessa. Kun kotihoidossa vain kolmasosa kotihoidon henkilöstöstä on tutustunut kiinteistön pelastussuunnitelmaan, eikä poistumisturvallisuusselvitystä edellytetä, on tilanne asiakkaan palo- ja poistumisturvallisuuden varmistamisen näkökulmasta ongelmallinen.

Asiakasturvallisuuden varmistamiseen voidaan käyttää myös turvatekniikkaa. Kyselyn mukaan turvatekniikka, kuten liesiturvalaitteet ovat vielä niukasti käytössä. Edes palovaroitin ei ole itsestäänselvyys sosiaalitoimen asiakkaan kodin varusteena. Liesiturvatekniikka on alihyödynnetty. Myös turvatekniikan rahoituksessa on ongelmia. Tulosten mukaan kotihoidon asiakas maksaa ensisijaisesti tarvitsemansa turvatekniikan, muissa hoivamuodoissa se on selvästi harvinaisempaa. Myös kunnan rooli on voimakas

turvatekniikan rahoittajana. Viime kädessä rahoitus voi tulla toimeentulotuesta. Jos rahoitus jää avoimeksi, voi turvatekniikan hankintapäätös jäädä tekemättä.

Kyselyn tulokset ovat muuten samansuuntaiset, mutta työn kuormittavuuden ja turvallisuuskehityksen välillä on mielenkiintoinen ristiriita. Työn kuormittavuuden kehitys koettiin olevan huonompaan suuntaan. Sen sijaan turvallisuuskehitys koettiin myönteisenä. Näkökulmien keskinäinen ero voi mahdollisesti merkitä sitä, että työ on aiempaa kuormittavampaa, vaikka asiakasturvallisuutta kehitetään. Mahdollisena syynä tähän voi olla asiakkaiden aiempaa huonompi kunto.

Toisaalta työn kuormittavuudessa on kyse työturvallisuusnäkökulmasta, kun taas turvallisuuskehitys mittaa enemmän asiakasturvallisuutta. On mahdollista, että työ koettiin aiempaa kuormittavampana, vaikka asiakasturvallisuuteen olisi kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota. Suorat tulokset eivät anna vastausta eron syille, mutta ero on tutkimuksellisesti mielenkiintoinen ja juurisyitä tulisi selvittää jatkoanalyysillä.

Tutkimuksessa ei ole erityisesti korostettu henkilöstömitoitusten ja palvelutoiminnan ongelmia, mutta ilmiö oli tullut julkisuuteen jo ennen kyselyn tekoa, ja myös sen jälkeen. Epäkohtia ja ongelmia on tuotu viranomaisten tietoon useissa toimipaikoissa. Viranomaiset ovat tehneet valvontakäyntejä vanhusten hoivakoteihin, ja ongelmat on todettu toistuviksi. Valvira on kiinnittänyt huomion palveluiden tasoon ja huomauttanut puutteista toiminnanharjoittajille. Yksittäisten hoivakotien toiminta on keskeytetty tai lakkautettu. Osa toiminnanharjoittajista on korjannut toimintaansa ja osa on edelleen seurannassa. (Valvira 2019.) Ongelmien vähentämiseksi ja tilanteen korjaamiseksi Valvira ja aluehallintovirastot ovat järjestäneet iäkkäiden hoidon osalta alueellisia ohjaustilaisuuksia (Valvira 5.8.2019). Osa toimijoista on myös lähtenyt kehittämään toimintaansa joko itsenäisesti tai yhteistyössä viranomaisten kanssa.

Korjaavia toimenpiteitä edustaa myös vanhuspalvelulain perusteella odotettavissa oleva henkilöstömitoituksen muutos. Henkilöstömitoitusta nostetaan asteittain vuoteen 2023 mennessä. Toisaalta muutos nostaa henkilöstömitoitusta vain vanhuspalvelujen osalta. Henkilöstömitoituksen nostamisella pyritään paitsi potilas- ja asiakasturvallisuuden varmistamiseen myös