Issuu on Google+

aTutkija

Päihdehuollon sosiaalipsykologi Toimittaja

imaahanmuuttokurssilla

aToimituspäällikkö

Opiskelija

Kouluttaja ja suunnittelij

KV-vastaava yrityksessä Monikulttuurisuustyöntekijä

Viittomakielen tulkki

Tutkimusjohtaja 1/2010

Projektikoordinaattor

tasa-arvoasiat

Tutkija

Politiikk

nympäristöpolitiikka ja sukupuolijärjestelmien sosiaalipsykologia Koordinaattori kuluttajien käyttäytymine

sosiaalipsykologi

aja energian säästö Kurssisihteeri Sosiaalityöntekijä Erikoistutkija tilastomenetelmät Työsuunnittelij

iSuunnittelija Tutkimus- ja terapiatyö perheneuvolassa Työvoimaneuvoja Professori Psykoterapeutt

sPsykoanalyytikko

aAssistentti

Ohjaaja ryhmätyö pakolaisasiat

Lehtori

Elämäntapa- ja konfliktipuhetutkimu

Suomen sosiaalipsykologit ry:n jäsenlehti Konsultti Liikkeenjohdon konsultti Ratkaisukeskeinen

Kouluttaja

äSosiaalityöntekijä

aPerheneuvoja

Perheterapeutti

Kuvataideterapia

Työhyvinvointikoordinaattori

Tuntiopettaja

Asiantuntija

Työnohjaaja

Analyytikko

lyhytterapi

Järjestötyöntekij

Erityisluokanopettaj

öPäihdetyöntekijä Rekrytointivastaava Tasa-arvotyöntekijä Harjoittelija Freelancer Projektipäällikk

aMarkkinointipsykologi

Nuorisotyöntekijä

Kirjailija

ikehitysvammahuollossa

Kuntoutussihteeri

Freelance-kouluttaja

aStipenditutkija

Eurovirkamiesharjoittelija

Journalisti

Toimintakeskuksen johtaj Konttoristi

Henkilöstöpäällikkö

Toimistosihteer

Työvoimaneuvoj

nMarkkinointisuunnittelija Yrittäjä Sosiodraaman vetäjä Henkilöstöhallinnon sihteeri Työyhteisö

nkehittämistyöntekijä Traumaterapeutti Kulutusanalyytikko Voimavarakouluttaja Mielenterveyshuollo

ityöntekijä

Kouluttaja

Työ- ja organisaatiopsykologian asiantuntija

Henkilöstökonsultt

aKuntoutuspsykologi Sosiaali- ja terveystoimen talouspäällikkö Markkinointipäällikkö Toimitusjohtaj

aJournalisti Koordinaattori

Suunnittelija

Tutkimusassistentti

Erikoistutkija

Vanhustyön johtaj

nTiedekuntasihteeri Amanuenssi Henkilöstöasiain päällikkö Tiedottaja Asiamies Mielenterveysseura

atukihenkilö

Tukikodin johtaja

Copywriter

Kuntoutusalan työntekijä

Järjestösihteeri

Johtav

asosiaaliterapeutti Yliaktuaari Toimituspäällikkö Rehtori Erikoistyövoimaneuvoja Kehitysyhteistyön j

ipakolaisasian koordinaattori Konsultti HR-vastaava Rekrytointikonsultti Henkilöarviointiassistentt

aInformaatikko

Työilmapiiritutkija

Tiimityökouluttaja

Opettaja

Päivähoidon erikoissuunnittelij

aMaahanmuuttosuunnittelija Harjoittelija Rasismin vastaisen kampanjan koordinaattori Terveystutkij


Tässä numerossa: 1/2010

3. Päätoimittajan kynästä 4. Isoin yhteinen nimittäjä 5. Sosiaalipsykologikysely 6. Tule siksi, joka olet 9. Seitsemän ajatusta sosiaalipsykologian päivistä 10. Sosiaalipsykologian tulo Suomeen 12. Mies muotokuvan takana 16. Keskustelua Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella 19. Talviurheilun suurenmoinen tyhjyys 20. Poimintoja tieteen kentältä 24. Välihuomioita 26. Johtajuus ja sosiaalinen identiteetti 30. Coaching ja johtajuus 34. Psykologia — 2000-luvun uskonto

Päätoimittaja:

Ilmoitushinnasto:

Kirsi Majander

Koko sivun ilmoitus 170 € Puolen sivun ilmoitus 110 € Neljäsosasivun ilmoitus 70 €

Osoitteenmuutokset: Omatoimisesti nettisivuillamme www.sosiaalipsykologit.fi tai ilmoitus osoitteeseen info@ sosiaalipsykologit.fi Seuraava lehti: Artikkelit, palautteet ja uutisvinkit osoitteeseen info@sosiaalipsykologit.fi

2

Kannen kuva: Tuukka Puumala Taitto: Agnetha Lesch, neettuli@gmail.com

Suomen sosiaalipsykologit ry

Kuva: Inka Suhonen

38. Vuoteni armeijan vihreissä


Päätoimittajan kynästä

L

ehden teemaa suunnitellessamme ajatuksenamme oli tarjota tästä lehdestä tuhti työelämäpaketti, mutta mistäpä saada juttuja siihen? Suurin osa yhdistysaktiiveista on vielä toistaiseksi yliopiston penkkejä kuluttavia opiskelijoita. Mieleeni hiipi kevätkuukausien aikana kuitenkin ajatus paljon keskustelua herättäneestä opiskelijoiden työssäkäynnistä. Miksi opiskelijat eivät paljon puhu töistään tai työssäkäynnistään? Pidetäänkö ennen valmistumista kartutettua työkokemusta jotenkin huonompana kuin sitä ”oikeaa” työpaikkaa valmistumisen jälkeen? Moni meistä kuitenkin työskentelee jo ihan oikeissa töissä opiskeluaikanaankin. Me sosiaalipsykologit valmistumme kovin erilaisille aloille jotakuinkin samasta peruskoulutuksesta huolimatta. Urapolkumme erilaisiin tehtäviin vaihtelevat. Yllättävästäkin kokemuksesta saattaa olla hyötyä: tarkkasilmäinen haastattelija tutkii jokaisen työpaikan ja laskee, ettei välissä ole ollut työttömyysjaksoja, kun taas joku toinen kyselee ainoastaan relevantista työkokemuksesta ja etsii joukkoihinsa muodollisesti pätevää hyvää tyyppiä. Tämän lehden yhtenä tarkoituksena on antaa näkökulmaa urapolkuajatteluun. Annukka Tapani kertoo oman uratarinansa ja pohtii, onko hän tullut siksi mitä hän on vai onko hän sitä miksi on tullut uransa vaiheiden kautta. Olemme saaneet myös toiveita osallistumisestamme Sosiaalipsykologian päivien järjestämiseen, jotta niihin saataisiin jälleen mukaan työelämänäkökulmaa. Asiaa selvitetään parhaillaan. Airi Lampinen, Eeva Raita, Johanna Haapamäki, Johanna Kujala, Anna Suvilaakso ja Elina Leinonen ovat kirjoittaneet näkemyksistään ja toiveistaan päivien suhteen. Lehdestä löytyy myös kirjoitus Rauni Myllyniemen ja Antti Eskolan Tampereella pitämästä luennosta, jossa he ovat muistelleet oman taipaleensa alkuvaiheita ja sosiaalipsykologian tuloa Suomeen. Käsillä olevasta lehdestä voit myös lukea tuoreita ajatuksia uuden Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampukselta.

leen varrelta. Niitä voitte lukea jutusta Mies muotokuvan takana. Mukana on myös johtajuutta koskevia artikkeleita: Marjo-Riitta Ristikangas on kirjoittanut coachingista ja johtajuudesta ja Esa Torniainen johtajuudesta ja sosiaalisesta identiteetistä. Heikki Kantanen on kirjoittanut artikkelin psykokulttuurista. Tiedätkö sinä, mitä käsitteellä tarkoitetaan? Sivuilta löydät myös vakiopalstat Poimintoja tieteen kentältä ja uutena Välihuomioita, jossa sosiaalipsykologit arvioivat populaarikulttuurin tuotteita sosiaalipsykologisten silmälasiensa läpi. Jaakko Hovi toimii tässä numerossa kolumnistina ja pohtii talviurheilun suurenmoista tyhjyyttä ja Jussi Ranta muistelee aikaansa Suomen puolustusvoimissa. Kevään aikana teemme myös sosiaalipsykologeja koskevan tutkimuksen. Käythän vastaamassa! Kysely lähetetään sähköpostiisi, jos tiedossamme on toimiva sähköpostiosoitteesi. Toivottavasti lehdestä on sekä iloa että hyötyä! Toivomme löytävämme myös uusia kirjoittajia seuraavaan numeroon, jota aletaan kasata kesän aikana. Mikäli sinulla on ajatuksia, joita haluat jakaa, niin otathan yhteyttä! Keväisin terveisin,

Kirsi Majander Sosiaalipsykologilehden päätoimittaja 2010.

Vuodenvaihde on tuonut mukanaan myös muutoksia opiskelijoiden elämään Helsingin yliopistossa professori Klaus Helkaman jäädessä ansaitusti ”vapaaksi tutkijaksi”. Tämän tapahtuman kunniaksi Mia-Marisa Ranta pyysi muutamilta Klasun kollegoilta muistoja yhteisen taipa-

3


Isoin yhteinen nimittäjä

K

un elämässä menee hyvin, riippuvuus muista ihmisistä vähenee – sekä materiaalisesti että henkisesti. Kun elämässä menee huonommin, riippuvuus muista ihmisistä kasvaa ja yhteistyön ja -toiminnan merkitys lisääntyy. Kuinka hyvin sosiaalipsykologeilla menee? Kuinka tunnettu tai arvostettu ammattikuntamme on? Kuinka sosiaalipsykologit ovat sijoittuneet työelämään ja kuinka arvostettu tutkintomme on tämän päivän työmarkkinoilla? Yhdistyksessämme on tällä hetkellä noin 450 jäsentä, jonka mielipiteen me haluamme asiasta kuulla. Sosiaalipsykologien tilanteen kartoittamiseksi yhdistys on tänä keväänä julkaissut kyselyn, jossa jäseniltämme kysytään tietoja ja mielipiteitä sosiaalipsykologien tilanteesta ja yhdistyksen toiminnan tulevaisuudesta.

siinä samassa oman itsemme, identiteettiä yhtenäiseksi ja vahvaksi kokonaisuudeksi. Jos psykologien sosiaalisen representaation ns. figuratiivinen ydin on kuva Freudista, ja arkkitehtien Alvar Aallosta, niin mikä se on meillä? Omasta mielestäni tämä sosiaalipsykologian kuva rakentuu yhtäältä historiamme ja toisaalta nykyisen toimintamme myötä – niin akateemisen maailman, työelämän kuin yhdistystoiminnan yhteisten tulosten puitteissa.

Heikki Kantanen Suomen sosiaalipsykologit ry:n hallituksen puheenjohtaja

Ensinnäkin sosiaalipsykologiaa on ehkä aloittanut opiskelemaan lähtökohtaisesti ainakin jossain määrin samanhenkiset persoonat, joiden kiinnostuksen aiheet (ja intressit) voivat olla jossain määrin yhteneväiset. Toisekseen, sosiaalipsykologian opiskelu itsessään on ehkä muokannut meitä tietyntyyppisiksi persooniksi, tietyntyyppiseen muottiin tai sapluunaan sopiviksi. Sosiaalipsykologia tuottaa tietyntyyppisesti orientoituneita ja tietyillä valmiuksilla varustettuja yksilöitä, joilla voi parhaimmillaan olla yhteneväinen kuva sosiaalisesta maailmasta. Kolmannekseen, osa sosiaalipsykologeista työskentelee tehtävissä ja aloilla, jotka ovat toisilleen rinnasteisia ja läheisiä. Sosiaalipsykologeille tyypillisiä sektoreita ovat olleet: HR-tehtävät, koulutus sekä terveydenhuolto- ja sosiaaliala. Kaikissa näissä yhteistä on ”muut ihmiset”. Sosiaalipsykologeilla on siis olemassa isohko yhteinen nimittäjä, jonka varassa voimme rakentaa yhteisömme, ja

4

Suomen sosiaalipsykologit ry

Yhdistyksen jäsenille sosiaalipsykologian opinnot, joko jo suoritetut tai vielä suoritteilla olevat, on pienin yhteinen nimittäjä, joka yhdistää meitä. Realismin nimissä on kuitenkin kysyttävä, onko pelkkä yliopistossa tehty pääainevalinta riittävä edellytys yhteiselle ammatti-identiteetille ja yhteisöllisyyden rakentumiselle? Varmastikaan pelkkä pääainevalinta ei riitä, mutta omasta mielestäni kyse voisi olla yhteisen opintopolun lisäksi myös jostain muustakin.


Vastaa ja vaikuta – sosiaalipsykologikysely! Yhdistys haluaa ymmärtää jäsenistöään ja koko sosiaalipsykologian ammattilaisten kenttää paremmin, ja on käynnistänyt kyselyn verkossa. Vastaa ja kerro mielipiteesi!

S

osiaalipsykologian toimintakenttä Suomessa on varsin moninainen: koulutus antaa monenlaisia valmiuksia, ja sijoittuminen työelämässä on monipuolista. Yhdistys teki kyselyn jäsenistölleen vuonna 1999, vain muutamia vuosia yhdistyksen perustamisen jälkeen. Yliopistot tekevät omista valmistuneistaan sijoittumistutkimuksia. Näitä täydentämään ja erityisesti yhdistyksen näkökulmasta tärkeiden asioiden selvittämiseksi yhdistys on käynnistänyt verkkokyselyn, johon kaikkien jäsenten toivotaan vastaavan – sekä myös niiden sosiaalipsykologien, jotka eivät vielä tai enää ole tai ehkä haluakaan olla enää yhdistyksen jäseniä. Kyselyllä pyrimme saamaan kattavan käsityksen jäsenistöstä ja sosiaalipsykologian koulutuksen saaneista tai sitä opiskelevista. Painotus kyselyssä on etenkin työelämän asioissa ja yhdistyksen toiminnassa. Työelämästä haluamme etenkin ymmärtää, miten sosiaalipsykologit tällä hetkellä sijoittuvat, millaisia työsuhdemuotoja eri aloilla on käytössä, millainen on tilanne työttömyysasteen, palkkauksen ja järjestäytymisasteen suhteen, jne. Yhdistyksen toiminnasta toivomme saavamme palautetta mm. sen suhteen, mihin asioihin yhdistyksen rajallisia resursseja tulisi suunnata. Vastaathan kyselyyn mahdollisimman pikaisesti! Vastausaikaa on 14.5.2010 asti. Kaikille, joiden sähköpostiosoite on yhdistyksen jäsenrekisterissä, on jo aiemmin lähtenyt sähköpostitse pyyntö vastata kyselyyn. Noin kolmasosa jäsenistöstämme on kuitenkin sähköpostin tavoittamattomissa – jos kuulut heihin, ilmoitathan sähköpostiosoitteesi jäsenvastaavallemme tai osoitteeseen info@sosiaalipsykologit.fi. Kysely löytyy verkosta osoitteesta https://elomake.helsinki. fi/lomakkeet/19245/lomake.html

5


Tule siksi joka olet Teksti: Annukka Tapani, Kuva: Inka Suhonen

Olen sosiaalipsykologi, kuka tai mikä siis olen? Jo graduvaiheessa vuonna 1992 pohdin, miten ammatinvalinta määrittää ihmisen elämäntapaa. Sen myötä ajatusmaailmaani on vahvasti vaikuttanut G.H. Meadin (1962) symbolisen interaktionismin teoria ja ennen kaikkea ajatus siitä, kuinka erilaisia olemme erilaisissa viiteryhmissä ja tilanteissa, tai sitten puolestaan kuinka joskus, ”I”:n eli aktiiviminän ansioista tai syystä, rikomme virallisia käyttäytymiskaavoja. Tässä tekstissä pyrin valottamaan ajatusta siitä, kuinka moninaisissa työtehtävissä sosiaalipsykologi voi toimia. Oma urani on ehkä tyypillinen tarina tässä epätyypillisten työsuhteiden luvatussa maassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa epätyypilliset työsuhteet ovat jo niin tavallisia, että ne ovat muuttumassa tyypillisiksi: olen siis saanut kuulua ”pätkälistöön” (Lehtonen 2006) koko työurani ajan. Tarinaani taustoitan muutamalla ajatuksella opinnoista ja sen jälkeen katsastan, miten erilaisissa työyhteisöissä olen saanut osaamistani hyödyntää ja identiteettiäni rakentaa.

Lääkintävoimistelijakoulutukseen pääsin ja suoritin tutkinnon sekä työskentelin alalla noin 5 vuotta. Yrittäjänä toimiessani päädyin kuitenkin jatkamaan opintojani ja pohjoismainen filologia jäi approon, tanskan kieltä en vielä ole oppinut, mutta sen sijaan käytyäni Antti Eskolan luennolla oivalsin, että sosiaalipsykologia on ”se” juttu. Pääaineeksi vaihtui sosiaalipsykologia ja valmistuin yhteiskuntatieteiden maisteriksi 1993. Tampereen yliopiston rekrytointipalvelun järjestämistä työnhaun preppauskursseista oli iso apu, että pääsin työuran alkuun.

Kouluttajana Valmistuttuani työelämään pääsemistä helpotti taustalla oleva ammatillinen tutkinto: pääsinkin Porin ammatilliseen aikuis-

6

koulutuskeskukseen kouluttajaksi. Asuin silloin Kokemäellä ja työmatkaa kertyi 50 kilometriä per siivu, mutta uusi työ uusine haasteineen sai matkan tuntumaan mahdolliselta. Suunnittelin ja toteutin ammatissa toimiville hierojille täydennyskoulutuksen. Kun aikuiskoulutuskeskuksessa levisi tieto lääkintävoimistelijan taidoistani, huomasinkin pian olevani mukana vajaakuntoisten työnhakijoiden ohjaavassa koulutuksessa. Tuki- ja liikuntaelimistön ongelmista uskoin kyllä selviytyväni, mutta uutena ilmiönä kohtasin urani ensimmäiset paniikkihäiriöstä kärsivät opiskelijat. Ehkäpä se, että en asiasta liikoja tiennyt, myös auttoi ohjaustyössä: ihmisen kohtaamisestahan siinä loppujen lopuksi on kyse ja sitä olin saanut ”harjoitella” lääkintävoimistelijana esimerkiksi neurologisten asiakkaiden koti- ja koulukäynneillä.

Uraohjaajana Silloin satakuntalaistuneena hämäläisenä useat paikkakunnan vaihdokset sävyttivät elämääni ja hoitovapaan jälkeistä työpaikkaa etsinkin Raumalta. Hain työvoimatoimistossa avoinna ollutta ammatinvalintapsykologin tehtävää. Siihen en sosiaalipsykologina ollut kelpoinen, mutta sain puolipäiväisen työvoimaneuvojan sijaisuuden. Työhallinnon palkkausta tunteville lienee selvää, että rahallisesti se ei ollut kovinkaan kannattavaa, mutta ammatillisesti kyllä: jo kuukauden kuluttua ”etenin” työvoimaohjaajaksi: sain suunnitella ja toteuttaa erilaisille työttömien ryhmille työnhakukoulutusta. Työhallinnon hienon koulutusjärjestelmän

Suomen sosiaalipsykologit ry

L

ukion jälkeen halusin kieliä tai liikuntaa opiskelemaan: koska tanskan kieli kiinnosti, hain Tampereelle pohjoismaista filologiaa lukemaan. Pian kävi ilmi, että jos en halua ruotsin opettajaksi, päädyn kielenkääntäjäksi osuusteurastamolle. Käänsin opiskelutoverieni uraohjauksen siivittämänä katseeni lääkintävoimistelijakoulutukseen: kun ”sinä olet niin liikunnallinen” ja ”kehtaat” aina siellä jäähallilla olla. Mukavaa murrepohdintaa, joka vasta myöhemmin aukeni minulle, pitkän aikaa mietittyäni, että miksi en ”kehtaisi”. Jälkeenpäin olen kehdannut monenlaista.


ansioista minulla oli mahdollisuus hankkia tuona aikana lisäosaamista mm. toiminnallisista menetelmistä. Työvoimaohjaajan työ jatkui pätkittäisenä noin kuukauden kerrallaan ja sen vuoksi ura- ja rekrytointipalvelujen kolmivuotinen projekti Satakunnan ammattikorkeakoulussa Porissa sai minut pauloihinsa. Verohallinnon nuivasta suhtautumisesta pienen lapsen äidin omalla autolla tekemiin 55 kilometrin työmatkoihin huolimatta pääsin kiinni korkeakoulumaailman saloihin, vaikka en työhaastattelussa tiennytkään, mikä on alumni. Työni käsitti ura- ja rekrytointimallin rakentamista koko ammattikorkeakouluun, alumnitoiminnan käynnistämistä sekä osallistumista ohjaustoiminnan ja opiskelijatutortoiminnan kehittämiseen. Ammattikorkeakoulu oli tuolloin, 2000-luvun alussa, vielä uusi toimija koulutuksen kentällä ja minulle se avasi uskomattoman tutkimusmaailman mahdollisuuden ja siivitti minut lopulta jopa väitöskirjaan asti.

Kehittäjänä

tutkijan näppejäni erossa mahtavista aineistoista: Uraluotsihankkeesta pääsin puhumaan maailmanlaajuiseen ohjauksen kongressiin Padovaan vuonna 2007 teemalla ”Co-operation or working alone? Discussing guiding practices in Tampere region” ja aikuiskoulutusfoorumi-hankkeesta olen ollut puhumassa niin sosiaalipsykologian päivillä Helsingissä (2008) kuin yrittäjyyskasvatuksen tutkija- ja toimijatapaamisessa Jyväskylässä (2009).

Tutkijana ja opettajana Koska ammattikorkeakoulussa olin päässyt kiinni tutkimuksen tekemiseen, tämä ”harrastus” kulki mukanani työurani eri vaiheissa. Aloitin jatko-opinnot Tampereen yliopiston Ammattikasvatuksen koulutus- ja tutkimuskeskuksessa ja ajomatkat Kokemäeltä Hämeenlinnaan tulivat enemmän kuin tutuiksi. Opinnot mahdollistivat myös pääsyni mukaan yrittäjyyskasvatuksen tiimiin ja tutkimusassistentiksi sinne. Yrittäjyyskasvatuksen tutkimus ja myös yrittäjyyskasvatuksen opettaminen opettajille, Lappeenrannassa muuten, toivat taas verkostooni uusia tuttavuuksia ja uusia näkökulmia.

Projektimaailma on tullut minulle jo ehkä vähän liiankin tutuksi: tällä hetkellä olen pienoisen kehittämisväsymyksen kourissa. Porissa toimin aikuiskoulutuskeskuksessa koko oppilaitoksen projektitoiminnan ohjaajana vuoden ajan; talossa oli silloin menossa noin 20 eri rahoitteista projektia ja niiden koordinointi ja oppilaitoksen kehittäminen olivat haastavaa työtä. Projektiosaamisen karttumisen myötä pääsin Karkun kotitalous- ja sosiaalialan oppilaitokseen mukaan kolmeen hankkeeseen: niiden myötä taito-, laatu- ja erilaisten oppijoiden työssäoppimisasiat tulivat tutuiksi. Asiat olivat kaikki tärkeitä, mutta työajanseurantojen tekeminen todella kuormittavaa! Tässä työssä pääsin taas mukaan opetustyöhön: kävimme työpaikoilla ohjaamassa, miten lähihoitajaopiskelijoille voisi entistä paremmin opettaa kädentaitoja. Ymmärsin, että meidän piti ohjata ja ammentaa myös työpaikoilla jo olevaa osaamista, mutta kun kerran oppilaitoksesta tulimme, niin työpaikkaohjaajat suorastaan odottivat, että ”opettakaa meille”. Tämä vaihe oli minulle erittäin kasvattavaa ja oikeastaan vähän pelottavaakin: enhän minä ollut toiminut lähihoitajan työssä enkä halunnut toimia monen kouluttajan tavoin ”joka alan asiantuntijana”. Tätä kokemusta olen usein jälkikäteen reflektoinut joutuessani tiukkaan paikkaan: siitäkin kuitenkin selvittiin. Projektityö jatkui sittemmin paluumuuton jälkeen Tampereella nuorten seutukunnallisen uraohjaushankkeen, Uraluotsin, parissa sekä Pirkanmaan aikuiskoulutustoimijoiden yhteistyötä lisäämään pyrkivän Pirkanmaan aikuiskoulutusfoorumi –hankkeen peräsimessä. Ne olivat yhteisöllisyystutkijalle kiintoisia käytännön toiminta-areenoita, enkä tietenkään voinut pitää

7


Pitkään koulutusmaailmassa mukana ”hengailleena” koin tarvitsevani katu-uskottavuutta ja hankin opettajan pedagogisen pätevyyden. Opintoihin liittyneen harjoittelun myötä sain valmistuttuani mahdollisuuden työskennellä maahanmuuttajakoulutuksen parissa, opettajana ja ohjaajana, ja saada näin näkökulmia nuorten ja myös aikuisten orientaatioihin integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan.

set, tuo entinen suuri enemmistö, ovat käymässä kummajaisiksi (Lehtonen 2006). Ennustan, että sosiaalisen pääoman rakentamista ja verkostojen hyödyntämistä tarvitaan vielä tulevaisuudenkin sosiaalipsykologien työuralla. Oman elämän herruus luo mahdollisuuksia, mutta myös lisää vastuuta omista tekemisistä ja tekojen seurauksista. Yrittäjyysajattelun siivin, Carrierin (2005) sanoin: tartutaan mahdollisuuksiin, mutta myös luodaan niitä.

Tällä hetkellä

Mitähän seuraavan kulman takana odottaakaan?

Mikä henki tai voima minua on kantanut? Ensinnäkin aivan upeat ihmiset ja kohtaamiset: väliotsikosta voi jo päätellä, että haluan kiittää sosiaalipsykologisesta urastani emeritus professori Antti Eskolaa. Jatko-opintojen loppuunsaattaminen olisi ollut paljon työläämpää, ellen olisi lukenut Sosiaalipsykologi-lehdestä professori Klaus Helkaman artikkelia ja sen tiimoilta ottanut häneen yhteyttä. Yhteinen matkamme sai upean päätöksen viime keväänä, kun sain tohtorin tutkinnon Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Kiitän Klasua siitä, että hän otti minut tosissaan. Lisäksi Mikko Saastamoinen Kuopiosta ansaitsee erityismaininnan yhteisöllisyysajatteluni siivittäjänä. Toisena kantavana teemana on ollut matkan varrella kasvanut rohkeus ja kiinnostus tarttua tilaisuuksiin, rakentaa uusia verkostoja yhäti uusilla työpaikoilla ja asuinpaikoilla. Uusiin tilanteisiin pääseminen on vaatinut itsensä likoon laittamista ja sitä, että en ole mennyt eurot edellä tilanteisiin: toisilla valinnoilla elämäni saattaisi olla rahallisesti rikkaampaa, mutta sisällöllisesti köyhempää. Sukupolviteoriaa viime aikoina pohtineena lienee paikallaan todeta, että ajatteluni ja työurani on tyypillinen generation x: enää ei sitouduta samaan yhteisöön vaan etsitään haasteita (ks. esim. Strauss and Neil 1991). Olenko siis tullut siksi mitä olen? Ainakin olen hyvää matkaa menossa kohti sitä. Tutkimuksessani (Tapani 2009) totean, että uusi uljas kansalainen ottaa irti sosiaalisista tilanteista ja sosiaalisista ryhmistä sosiaalista pääomaa, jota hän käyttää selviytyäkseen uusissa haasteissa. Sitä tarvitaan tässä epävarmuuden aikakaudessa, jossa yhden elinikäisen työnantajan miehet ja nai-

8

Lähteet: Carrier, Camille 2005. Pedagogical Challenges in Entrepreneurship Education. In Paula Kyrö & Camille Carrier (Eds.) The Dynamics of Learning Entrepreneurship in a Cross-Cultural University Context. Entrepreneurship Education Series 2/2005. Saarijärvi Offset Oy. Lehtonen, Mikko 2006. Vaatimaton ehdotus. Helsingin Sanomat, kulttuuri, 25.1.2006. Mead, George H. 1962. Mind, Self & Society. From the Standpoint of a Social Behaviorist. Edited and with an Introduction by Charles W. Morris. Chicago: The University of Chicago Press. Eskola, Antti 2009. Mikä henki meitä kantaa. Katselen työni jälkiä. Tammi Strauss, William and Howe, Neil 1991. Generations. Tapani, Annukka 2007. Co-operation or working alone? Discussing guiding practices in Tampere region. IAEVG 2007, Padova Italia. Tapani, Annukka 2008. Yksin vai yhdessä – aikuiskoulutusfoorumistako yhteisöllisyyden edistäjä? Sosiaalipsykologian päivät 2008, Helsingin yliopisto. Tapani, Annukka 2009. ”Onko yhteisöllisyydellä väliä?” – identiteettiprosessi ja sosiaalinen pääoma epävarmuuden sietämisen merkityksellisinä elementteinä. Akateeminen väitöskirja. Sosiaalipsykologia. Tapani, Annukka 2009. Oppiiko ”vanha koira enää uusia temppuja”: ONKO YRITTÄJYYS VAIN NUORTEN ”JUTTU”? Yrittäjyyskasvatuksen tutkija- ja toimijatapaaminen 2009, Jyväskylän yliopisto.

Suomen sosiaalipsykologit ry

Yrittäjyyskasvatus jätti jälkensä ja kantoi lopulta myös omakohtaista hedelmää: viime vuoden lopulla perustin oman yrityksen. Tuotteet ovat työuran varrella kehitettyjä: yhteisöllisyys, yrittäjyyskasvatus, tyky-toiminta ja projektisparraus. Lisäksi toimin Haaga-Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa lehtorina, toivoen, että pystyn näillä omaa uraani siivittäneillä kokemuksilla koulutusmaailman ammattilaisia ohjaamaan ja rohkaisemaan.


Seitsemän ajatusta Sosiaalipsykologian päivistä Teksti: Airi Lampinen, Eeva Raita, Johanna Haapamäki, Johanna Kujala, Anna Suvilaakso ja Elina Leinonen

Juna kulkee kohti kotia halki harmaan marraskuisen Suomen. Takana ovat jälleen yhdet Sosiaalipsykologian päivät. Reissu on ollut menestys, mutta jotain on vielä jääty kaipaamaan. Ennen päätepysäkkiä syntyy tässä kirjoituksessa kuvattu visio. Se on avauspotku, jolla tahdomme potkaista keskustelun käyntiin. Ota pallo haltuun, syötä eteenpäin tai lauo täysillä kohti maalia. Jos siltä tuntuu, nosta vaikka punainen kortti virheen merkiksi - kunhan et tyydy seurailemaan peliä katsomosta käsin. Tämä yhteisö nimittäin ansaitsee kukoistaa ja tarvitsee juuri sinua onnistuakseen. 1. Sosiaalipsykologin päivät kokoavat yhteen Suomen sosiaalipsykologit toimialaan katsomatta. Päivät eivät ole ensisijaisesti tieteentekijöiden foorumi, vaan kokoontumispaikka, jolla kohtaavat niin tutkimuksen, yritysten kuin järjestöjenkin puitteissa toimivat sosiaalipsykologit. Kun kuuluviin saadaan arkisen työelämän rajat ylittäen kaikkien sektoreiden äänet, syntyy uusia ideoita, yhteyksiä ja yhteisymmärrystä. Alumneille tiedottamiseen kiinnitetään huomiota. Tapahtuma toteutetaan ja markkinoidaan siten, että siihen osallistuminen tuntuu mielekkäältä ja osallistumisen tarpeellisuus on mahdollista perustella työnantajille, sektorista riippumatta, vakuuttavasti. Sosiaalipsykologit ry:n kautta tavoitetaan jäsenkunnan kasvaessa yhä enemmän alumneja ympäri Suomea. 2. Sosiaalipsykologian päiville lähtevät mukaan myös opiskelijat fuksista tohtorikoulutettavaan. Päivät ovat yksi keinoista ylläpitää sitä fiilistä että opiskelijat eivät ole asiakkaita, vaan akateemisen yhteisön nuoria jäseniä. Lisäksi ne tarjoavat mahdollisuuksia omien ideoiden heijasteluun kokeneiden konkareiden kanssa, työelämäyhteyksien luomiseen ja muuhun eteenpäin auttavaan hihasta nykimiseen. Tietoa päivistä välitetään opiskelijoille niin ainejärjestön kuin laitostenkin kautta. Työryhmiin osallistumista rohkaistaan. Uusille opiskelijoille tehdään selväksi, että päiviin voi osallistua täysipainoisesti, vaikka olisi vasta alkumetreillä. Päiville lähtemiseen kannustetaan myös sekä kurssien aikatauluista joustamalla että opintopistein. Luento- ja seminaaripassiin kerättävät merkinnät ovat toimiva käytäntö tämän toteuttamiseen. 3. Osallistujakunnan monimuotoisuus näkyy päivien esityksissä. Joka vuosi luennoissa on vähintään yksi esitys tuoreesta tutkimuksesta, yksi luento tutkimuskentän ulkopuolelta, esimerkiksi järjestö- tai yrityssektorilla meneillään olevista projekteista, sekä yksi innostava, yllättävä poikkitieteellinen repäisy. Esiintyjiä ohjeistetaan aikarajoissa pysymisestä ja kannustetaan osallistamaan yleisöä vaikkapa lyhyiden parikeskustelujen avulla.

4. Sosiaalipsykologian päivillä keskustelulle annetaan arvoa ja sille varataan aikaa. Yleisöluentojen yhteydessä kysymyksille ja kommenteille varataan riittävästi aikaa. Työryhmissä keskustellaan avoimesti ja rennosti, keskeneräisistäkin ajatuksista. Aikataulut suunnitellaan siten, että jokaisen esityksen yhteydessä ehditään myös keskustella. Työryhmien vetäjiä ohjeistetaan aikataulussa pysymisestä ja alustajien esittelemisestä. Kun raamit ovat kunnossa, osallistujat voivat keskittyä olennaiseen. 5. Sosiaalipsykologian päivät ovat pysyvästi avoimina mahdollisuudelle kehittyä entistä paremmiksi. Päivien jälkeen tehdään kevyt palautekysely, joka ohjaa koko sosiaalipsykologiyhteisön kehittämään toimintaa. Tässä yhteisössä ei jupista junissa kotimatkalla, vaan otetaan yhdessä opiksi. Järjestäjiä muistetaan kiittää. Sosiaalipsykologit ry voisi olla luonteva taho toteuttamaan kyselyn, säilyttämään palautteiden pohjalta kertyviä ideoita ja käytäntöjä sekä toimittamaan kertyneen tiedon joka vuosi päivitettynä päivien järjestäjille heidän työnsä helpottamiseksi. Näin toimintaan tulee pitkäjänteisyyttä. Järjestämisvaiva kevenee. 6. Sosiaalipsykologian päiviä järjestämään nimetään työryhmä. On oleellista, että työryhmään pyritään osallistamaan opiskelijoita, jatkoopiskelijoita, yliopiston henkilöstöä ja alumneja. Työryhmä ottaa toiminnassaan huomioon edellisen vuoden palautteen. Toiveita päivien teemoista ja sisällöistä kysytään ja kuunnellaan. Työryhmään osallistuneiden opiskelijoiden työpanos pyritään huomioimaan opinnoissa esimerkiksi antamalla heille luento- ja seminaaripassiin merkintöjä organisointi- ja järjestelytyöstä. Lisäksi tarjotaan toimintaan osallistuneille työtodistus tehdyn työn ja työkokemuksen osoittamiseksi. 7. Sosiaalipsykologian päivien illanvietto on tärkeä yhteisöllisyyden lisääjä. Mahdollisuuksien mukaan illanvietossa pyritään edistämään tutustumista ja verkostoitumista. Jotta illanvietto on kaikkien ulottuvilla, sitä vietetään esteettömissä tiloissa kohtuullisin kustannuksin. Opiskelijoiden osallistumismaksu voisi olla työssäkäyviä edullisempi. Järjestämistyöryhmälle illanvietto on ilmainen kiitoksena heidän työpanoksestaan yhteisön hyväksi.

9


Sosiaalipsykologian tulo Suomeen Teksti: Eerik Mantere, Kuvat: Juha Ranta

Opiskelijat Tampereen yliopiston käytävillä ovat olleet huolissaan, koska sosiaalipsykologian kandidaatintutkinto katoaa Tampereella, ja tilalle on tulossa laajempi sosiaalitieteen kandidaatin tutkinto. Sosiaalipsykologian tulevaisuus Tampereella mietityttää, vaikka laitoksen johtaja onkin antanut ymmärtää, että sosiaalipsykologiaan on mahdollista tulevaisuudessa perehtyä yhtä paljon kuin nykyisin. Toisaalta, oli sosiaalipsykologian tulevaisuus Tampereella mitä hyvänsä, ei Suomalaisen sosiaalipsykologian sukupolvet kaltaisesta luentosarjasta pääse nauttimaan kuin kerran elämässä. Luentosarjassa suomalaiset sosiaalipsykologian pioneerit kertovat omasta suhteestaan rakkaaseen tieteenalaamme.

S

uomalaisen sosiaalipsykologian sukupolvet -luentosarjan avausluento vei kuuntelijat kaukaiselle 50-luvulle, jossa tarinamme sankari ja sankaritar pohdiskelivat, mikä heitä maailmassa oikein kiinnostaa. Traagisesti ”mansikkaa” ei ollut tarjolla, joten oli tyydyttävä

”mustikkaan”. Eivätköhän nimittäin Antti Eskola sekä Rauni Myllyniemi molemmat olisi valinneet sosiaalipsykologian, mikäli se olisi ollut mahdollista ennen vuotta 1962, jolloin Kullervo Rainiosta tuli Suomen ensimmäinen sosiaalipsykologian professori.

Suomalaisen sosiaalipsykologian sukupolvet -luentosarjan luennoitsijoiden henkilökohtaisen sosiaalipsykologiasuhteen kuuleminen kiinnosti erityisesti meitä opiskelijoita, koska puhujat ovat todella olleet luomassa tieteenalastamme sitä, mitä se tänään Suomessa on. Lisäksi meistä opiskelijoista, oli hyvin koskettavaa kuulla, kuinka Approbaturtason kirja Ruth Benedictin Kulttuurin muodot, oli tukenut Eskolan itsetuntoa: Se mitä pidetään normaalina, olikin niin kulttuurisidonnaista, ettei hiljattain maalta kaupunkiin muuttaneen nuorukaisen tarvinnutkaan huolestua erilaisuudestaan.

10

Suomen sosiaalipsykologit ry

Mustikka tarkoitti tulevalle professori Myllyniemelle vuonna -57 psykologiaa. Tuleva professori Eskolakin oli kiinnostunut psykologiasta, mutta tuolloin psykologian opiskelijalta edellytettiin osaamista latinan kielessä. Eskolaa latina tympi ja hän valitsi tästä syystä oppiaineekseen vuonna -55 sosiologian, jossa tarvitsi osata vain saksaa. Siinä missä Eskola kurottautui sivuaineopiskeluillaan psykologiaan, matkasi Myllyniemi oppiainerajansa yli taas sosiologiaan. Ylitulkinnan riskistä piittaamaton voisi pääainevalinnoissa kuitenkin nähdä yhteyden Helsingin psykologisempana ja Tampereen sosiologisempana pidettyihin sosiaalipsykologioihin.


Jos sosiaalipsykologiaa opiskellessa mikään ei henkilökohtaisesti vaikuta, on sydämen oltavakin kiveä. Antropologi Benedictin lisäksi myös koko sosiaalipsykologia näytti tulevan Yhdysvalloista. Se oli Eskolan sanoin ”valmis tieteellinen paketti”. Sosiologiassakin oli tuolloin paljon sosiaalipsykologista, joskin keskustelunanalyysin kutsuminen mikrososiologiaksi saa kirjoittajan ajattelemaan, että niin on tänäänkin. Mikrososiologia. Pyh! Miksei saman tien makropsykologia!? Caveat lector – tuohtuminen on leikkimielistä ja teeskenneltyä. Eskolan mieleen jääneisiin kirjoihin kuuluu myös Helsingin yliopiston ensimmäisen psykologian professorin, Kai von Fieandtin (1909–2000) Yhteisöelämästä kansanopiston luontoisilla opetuskursseilla: kasvatuspsykologinen tutkimus Itä-Karjalan nuorisosta. Kirja on esimerkki siitä, kuinka vahvasti poliittisuus oli läsnä tuon ajan suomalaisessa ihmistieteessä. Eskola määrittelee kirjan aiheeksi ”alhaisempana pidetyn nuorison aivopesukurssit”, ja muistaa, että teoksessa kehuttiin Lapuan liikettä sekä nimitettiin sosialismia fasismiksi. Myllyniemeä ja Eskolaa, kuten muitakin heidän opiskeluaikanaan sosiaalipsykologiasta kiinnostuneita, yhdistää varmasti eniten Kullervo Rainio. Myllyniemeä tympi psykologian kliinisyys ja havaintoihin keskittyminen. Hänestä siitä puuttui ’human interest’. Sitä taas Rainio toi Yhdysvalloissa opiskelemansa Kurt Lewinin ajattelun muodossa. Rainio oli muutenkin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Hän esimerkiksi demonstroi luennolla hypnoosia. Kiinnostavana olemista hän on kyllä jatkanut 60-luvun jälkeenkin. Vuonna 1972 hänestä tuli kokoomuksen kansanedustaja ja eläkepäivillään hän on perehtynyt kvanttifysiikan filosofisiin perusteisiin. Niin Myllyniemi kuin Eskolakin saivat omat gradunaiheensa Rainiolta. Molemmat myös muistavat piirrelleensä valtavat määrät

Lewinin psykologisia kenttiä, joita kutsuttiin tuolloin lumikenkäkuvioiksi. Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa kertoa vain siitä, mikä luennoitsijoita yhdisti, sillä vaikka Eskolakin teki kvantitatiivista tutkimusta neulakorteilla ja pärehöylällä (reikäkorttikone), hän oli selvästi Myllyniemeä enemmän suuntautunut kvalitatiiviseen tutkimukseen. Ja vaikka Myllyniemi opiskelikin sivuaineenaan sosiologiaa, oli hän selvästi Eskolaa enemmän keskittynyt sosiaalipsykologian yksilötason analyyseihin. Myllyniemi onkin itse kommentoinut, ettei suuri osa hänen tekemisistään edes kovasti näytä sosiaalipsykologialta. Antti Eskolasta tuli Tampereelle Suomen toinen sosiaalipsykologian professori, ja hän jäi eläkkeelle täysin palvelleena 1997, mutta on jatkanut aktiivisena kirjoittajana tämän jälkeenkin. Tuorein kirja Mikä henki meitä kantaa on omaelämäkerta, jonka Eskola sanoo hyvin tiedostavansa rikkovan sellaiselle asetettuja odotuksia. Hän kun ei edelleenkään ole kiinnostunut yksityisasioidensa paljastelusta. Myös Myllyniemi on ollut aktiivinen vielä emerita-vuosinaankin. Julki-tietokanta kertoo tuoreimmaksi julkaisuksi artikkelin Significance of the ingroup and the collectivistic value-orientation vuonna 2009 julkaistussa kirjassa Identities, Intergroup Relations and Acculturation. Luennon lopuksi innokkaat opettajat piirittivät sankaripariamme jännittynein hymyin. Muut kuulijat hajaantuivat mielet kylläisinä täyttämään myös mahojaan kampuksen ruokaloihin.

11


Mies muotokuvan takana Teksti: Mia-Marisa Ranta, Kuvat: Inka Suhonen

Pitkän linjan uranuurtaja ja kunnioitettavan uran sosiaalipsykologina tehnyt professori, nyt eläkkeelle jäänyt Klaus Helkama, piti jäähyväisluentonsa Helsingin yliopistolla helmikuussa. Tilaisuuden jälkeen paljastettiin Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastossa tämän mittavan uran tehneen professorin muotokuva. Halusimme antaa Helkaman hyvin tunteville ja kollegoille mahdollisuuden kertoa, millainen Klaus Helkama on ihmisenä, työtoverina ja sosiaalipsykologina, millainen on mies muotokuvan takana. Samalla he arvioivat hänen merkitystään suomalaiselle sosiaalipsykologialle.

Professori Klaus Helkama tunnetaan etenkin merkittävästä työstään kognitiivisen arvo- ja moraalitutkimuksen sekä ammattietiikan tutkimuksen saralla. Hän on myös luonut laajat kansainväliset kontaktit, kuten Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori Anja-Riitta Lahikainen korostaa. Professori Karmela Liebkind Helsingin yliopistosta on samaa mieltä: ”Hän (Helkama) on ensimmäinen kansainvälisesti laajasti julkaissut sosiaalipsykologi, joka on ratkaisevasti vaikuttanut maamme sosiaalispsykologian sekä Suomessa että kansainvälisesti nauttimaan korkeaan arvostukseen.” Kollegoidensa keskuudessa Helkama tunnetaan myös erityisen hienotunteisena, kilttinä ja huomaavaisena miehenä, jonka avarakatseisuus on jotain aivan erityistä. Häntä pidetään yleisesti myös hauskana ja hyvänä keskustelijana, jolla on ”pohdiskeleva ja ajatteluun kutsuva tieteellinen keskustelutyyli”, kuten professori Vilma Hänninen Kuopion yliopistosta luonnehtii. Moni tosin mainitsee, että Helkama olisi voinut myös ”olla vähän vähemmän kiltti ja säästää itseään sekä varata enemmän aikaa omalle tutkimukselle”, kuten Esa Pohjanheimo,

12

entinen oppilas, tutkimusavustaja ja työtoveri Helsingin yliopistosta, asian ilmaisee. Professori Anja Koski-Jännes Tampereen yliopistosta yhtyy mielipiteeseen: ”Työtoverina Klaus oli todella avulias, ystävällinen ja vastuuntuntoinen. Joskus hän on ollut jopa liiankin uhrautuva ja hyvänahkainen.” Moni työtovereista mainitsee Helkaman hätkähdyttävän laajan lukeneisuuden ja tämän klassisen yleissivistyksen, sekä Liebkindin sanoin hänen ”legendaarisen” kielitaitonsa, joka käsittää jopa kymmenen eri kieltä. Anja-Riitta Lahikainen muistuttaa Helkaman olevan kuitenkin hyvin vaatimaton ja tilaa-antava. ”Hän luo ympärilleen ilmapiirin, jossa voi tuntea saavansa olla oma itsensä”, Lahikainen kuvailee. Lahikaisen kanssa samoilla linjoilla on itsekin arvotutkimuksen uranuurtaja, israelilainen professori Shalom H. Schwartz. ”In tens of lectures and seminars in which I have participated with Klaus Helkama, I have heard him ask many questions. This has invariably been done in a positive, constructive way, which expresses his concern for the other’s growth. Through his lack of ’ego’ he has helped many of us to build our ’selves’”, hän kuvailee. Samalla Schwartz nostaa esille myös Helkaman merkityksen uusien sosiaalipsykologien kouluttamisessa: ”For me, the most striking aspect of what I know of Klaus Helkama is his quiet success in raising a generation of fine social and cross-cultural psychologists. The quality and number of his students who have continued his work and branched out beyond it and the loyalty and warmth they feel toward him is a source of admiration---.”

Suomen sosiaalipsykologit ry

S

osiaalipsykologi-lehti lähestyi professori Helkaman kollegoita sähköpostitse ja pyysi heitä vastaamaan muutamiin Helkamaa ja tämän uraa koskeviin kysymyksiin lyhyesti. Vastausten määrä ja lämpö oli huomiota herättävä, vaikka Helkama on tiettävästi työtovereidensa keskuudessa arvostettu ja pidetty henkilö. Moni puhuukin hänestä hyvin lämpimästi ”Klasuna” ja vastauksista näkyy suuri henkilökohtainen kunnioitus paitsi Helkaman pitkää uraa ja saavutuksia kohtaan, myös häntä itseään kohtaan henkilönä.


Moni puhuu Helkamasta lämpimästi ‘Klasuna’.”

13


”Vaikea kysymys. Hän (Helkama) on kirjoittanut useita oppikirjoja, jotka varmaan vaikuttavat laaja-alaisesti sosiaalipsykologiaa koskevaan tietämykseen maassamme. Merkittävintä pitkällä tähtäimellä lienee kuitenkin Klausin panos suomalaisten sosiaalipsykologien tutkijakoulutukseen.” Esa Pohjanheimo, joka on itse Klaus Helkaman entinen oppilas, kuvaakin Helkamaa itselleen tärkeimmäksi opettajaksi: ”Olen sanonut, että Klaus on tehnyt minusta sosiaalipsykologin ja myös tarkoitan sitä.” Myös Markku Verkasalo, Helkaman pitkäaikainen työtoveri Helsingin yliopiston kasvatustieteellisestä tiedekunnasta, luonnehtii tätä innostavaksi opettajaksi, jonka ”innostus tieteeseen on häkellyttävä”. Professori Karmela Liebkindin mukaan Klaus Helkaman erityisenä ansiona on, että hänellä on kyky ”rakentaa suomalaisesta sosiaalipsykologiasta vahvasti sekäettä –lähestymistapaan nojautuva tieteenala joko-tai –ajattelun sijaan”. Liebkind jatkaa: ”Hän on osoittanut, miten voidaan hedelmällisellä tavalla yhdistää sekä eri tutkimussuuntauksia, että tutkimuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden saumatonta vuorovaikutusta.” Markku Verkasalokin huomauttaa, että Helkaman ”opetuksessa näkyy vahva tutkimuksellinen ote”. Hän ja monet muut nostavat esille myös Pyhtäätutkimusprojektin, jota Verkasalo kuvailee ainutlaatuiseksi koko maailmassa. Emeritaprofessori Rauni Myllyniemi muistelee nuorta Klaus Helkamaa näin: ”Klaus oli aktiiviopiskelija,

Säde Salmi-Nykoppin muotokuvaveistos Klaus Helkamasta (taustalla Emil Cedercreutzin veistos Äidinrakkaus; kuva: Inka Suhonen)

14

Suomen sosiaalipsykologit ry

Professori Anja Koski- Jännes muistelee lämmöllä yhteisiä sieniretkiä Helkaman kanssa 1970-luvulla. Hänkin painottaa Helkaman merkitystä opettajana: “Hän on kouluttanut kokonaisia sukupolvia maamme sosiaalipsykologeja.” Kysyttäessä minkä Helkaman saavutuksista hän haluaisi nostaa erityisesti esille, Koski- Jännes vastaa:


Hän on kouluttanut kokonaisia sukupolvia maamme sosiaalipsykologeja.” – Anja Koski-Jännes

joka oli perustamassa opiskelijayhdistys Statusta ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana.” Hänen mukaansa Helkama oli etevä opiskelija, josta kehittyi erinomainen opettaja. Myllyniemi kuvaa Helkamaa henkilönä, joka ”pystyy johtamaan ja ohjaamaan ja tekee sen yhteisymmärryksen hengessä, toisten hyvää ajatellen. --- Monet akateemiset tutkijaopettajat ovat melkoisia individualisteja, eli heille on tärkeintä oman jutun edistäminen ja opetuslapset jäävät vähemmälle. Klaus on kuitenkin toista, paternaalisempaa tyyppiä, joka on jaksanut auttaa monia oppilaitaan hyvään lopputulokseen.” Muutamat Klaus Helkaman kollegoista vuosien varrelta ottavat esiin hänen kontribuutionsa venäläisen psykologian tuntemuksen lisäämisessä lännessä. Vilma Hänninen muistuttaa, että Helkama on kääntänyt suomeksi tärkeitä sosiaalipsykologian tekstejä venäjän kielestä. Myös professori Cristian Staerklé Lausannen yliopistosta haluaa nostaa esiin tämän puolen Helkaman uraauurtavasta työstä: ”Another issue to point out is Klasu’s relationship with the ’East’. I think he is one of the few West European social psychologists who has extensive knowledge and expertise of Russian psychology and who is thus able to bridge the different research traditions.”

”Työtoverina Klaus on käytännössä usein osoittanut, miten tärkeätä on tiedostaa päätösten ja valintojen arvoperusta.” ”Hän ei ole kyynistynyt ja uskoo tieteen muuttavan maailmaa parempaan suuntaan”, sanoo puolestaan Markku Verkasalo.

Professori Vilma Hänninen muistuttaa vielä, että ”Suomen sosiaalipsykologit ry:n kannalta merkille pantava seikka on, että Klasu ilmoitti jo 1970-luvulla veroilmoitukseen ammatikseen sosiaalipsykologi, mitä viranomaiset eivät olleet valmiita hyväksymään.” Moneen mukaan ehtinyt ja paljon nähnyt mies muotokuvan takana jää tuskin eläkkeelläkään toimettomaksi. ”Toivon, että hän kirjoittaisi eläkkeellä vielä muutaman kirjan, koska hän on loistava kirjoittaja asiaosaamisen lisäksi”, Pohjanheimo miettii.

Klaus Helkaman entinen oppilas, myöhemmin työtoveri ja elämänkumppani, tohtori-dosentti ja tutkija Liisa Myyry näkee, että Helkamaa voi hyvällä syyllä pitää yhtenä viimeisistä laaja-alaisista sosiaalipsykologian osaajista. ”Tulevaisuudessa ei varmaan niin laajasti sosiaalipsykologiaa tuntevaa professoria enää tule ottaen huomioon tutkijoiden jatkuvan erikoistumisen hyvinkin kapeille osa-alueille”, Myyry ennakoi. Moni Helkaman kollegoista kertoo Helkaman vaikutuksesta heihin sosiaalipsykologeina ja ihmisinä. ”Hän on ollut minulle mallina siitä, mitä hyvä opetus on ja demokraattisesta suhtautumisesta opiskelijoihin”, Lahikainen kertoo. Hän jatkaa edelleen: ”Klaus on erityisen johdonmukaisesti tasapuolinen tovereilleen ja kollegoilleen näiden sukupuolesta riippumatta. Mieskollegana, sukupuolensa edustajana, Klaus on ollut oivallinen ja mahtava esikuva kaikille nuorille miehille ja naisille. Hänenlaisiaan kollegoita toivoisi olevan paljon enemmän.” Rauni Myllyniemi lisää:

15


Keskustelua Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella Teksti: Katja Lindroos, Kuvat: Katja Lindroos ja Inka Suhonen

Kuopiossa eletään muutoksen aikaa. Itä-Suomen yliopisto aloitti toimintansa 1.1.2010, jolloin Kuopion ja Joensuun yliopistot yhdistyivät. Sosiaalipsykologiaa pääaineena lukeva opiskelija kuuluukin nyt virallisesti yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekuntaan, joka toimii Itä-Suomen yliopiston kolmella kampuksella: Joensuussa, Kuopiossa sekä Savonlinnassa. Yliopistojen yhdistymisen jäljiltä on työn alla vielä monia käytännön asioita siitä, kuinka useamman kampuksen yliopiston toiminta saadaan sujumaan mutkattomasti. Suuri muutos vie aikansa. Mutta, minkälaiset asiat puhuttavat muutoksen ohella sosiaalipsykologian opiskelijoita? Päätin koota yhteen paperille asioita, joita on noussut esille tulevien sosiaalipsykologien keskusteluissa Kuopiossa.

Sosiaalipsykologiassa suhteellisen pienet opetusryhmät edistävät tuttavallisuutta. Henkilökuntaa on melko helppo lähestyä, etenkin kun suurin osa yhteydenpidosta tapahtuu nykyään sähköpostin avulla. Luennoilla yhteydenpitoa tapahtuu kuitenkin myös kasvokkain opiskelijoiden kanssa, kun laitoksemme luennoitsijat kertovat toisinaan piristykseksemme yliopistomaailman, ja jopa oman elämän, kuulumisiaan. Luennoilla omaan ajatteluun kannustetaan mukavasti, vaikka luennoitsijan ajattelumaailma on välillä vahvasti läsnä. Sosiaalipsykologian opiskelijalle jää itselleen siten paljon pohdittavaa siitä mistä tieteen suuntauksista mahdollisesti kiinnostuu ja miten alkaa rakentaa omaa ajatusmaailmaansa. Mitään ei tule ottaa itsestäänselvyytenä. Tämä on hyvällä tavalla haastava tehtävä opiskelijalle. Yhteisöllisyys ja sen puute on nyky-yhteiskunnassamme ollut polttavana puheenaiheena jo pitkän aikaa, ja myös sosiaalipsykologian opiskelijoita yhteisöllisyys aiheena puhuttaa. Opiskelu yliopistossa koetaan itsenäiseksi, mikä jakaa mielipiteitä kahteen suuntaan: toisaalta itsenäisyys antaa vapautta ja joustavuut-

16

ta muun elämän rinnalla, mutta toisaalta taas juuri yhteisöllisyydessä opiskelijoiden keskuudessa nähdään olevan puutteita. Yhteisöllisyyden puutteesta keskustelua ovat herättäneet muun muassa laajat sivuainemahdollisuudet, jotka jakavat opiskelijoita eri suuntiin. Nykypäivän hektisyys ja kilpailuhenkisyys ovat nousseet puheenaiheeksi myös tulevien sosiaalipsykologien keskuudessa. Suorituspaineet näkyvät opiskelijan elämässä ja moni kokee, että kaiken suorittamisen keskellä ei aikaa tai energiaa jää aina tarpeeksi opiskelun ulkopuoliseen toimintaan. Opiskelun, vapaa-ajan ja mahdollisten töiden tasapainoa on välillä vaikea ylläpitää. Yhteisöllisyyskeskustelussa myös verkostoituminen ja sen hyödyllisyys puhuttavat. Verkostoitumisen hyöty tulevaisuutta ajatellen tiedostetaan opiskelijoiden keskuudessa, mutta osa kokee saavansa siitä myös paineita. Voidaankin kysyä, pitääkö myös ihmisten välisen vuorovaikutuksen olla nykypäivänä tavoitteellista ja suorituskeskeistä?

Kohti työelämää Sosiaalipsykologiaa pääaineena lukeva opiskelija tiedostaa tutkintonsa mahdollisuudet, ja sivuaineilla on tutkintoa mahdollista rakentaa kohti itseä kiinnostavaa kokonaisuutta. Tuleva työllistyminen kuitenkin puhuttaa paljon kuopiolaisia opiskelijoita herättäen kysymyksiä etenkin sivuaineiden valinnoista: meitä on kehotettu valitsemaan oman kiinnostuksen pohjalta tutkintoa

Suomen sosiaalipsykologit ry

O

piskelujeni aikana Kuopiossa olen usein törmännyt mielipiteeseen siitä, että Kuopio mielletään ”sopivan kokoiseksi opiskelijakaupungiksi: ei liian pieni, eikä liioin liian isokaan”. Samalla tavoin voisi mielestäni myös kuvailla nykyisen Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampusta. Opiskelijat kokevat kampuksemme ilmapiirin yleisesti ottaen hyväksi ja tuttavalliseksi.


täydentäviä sivuaineita, mutta pitäisikö kuitenkin ensisijaiseksi valinnaksi ottaa ne aineet, joista kokee olevan hyötyä työelämässä? Meneekö työllistymistä ajatellen hyöty kiinnostuksen edelle ja viekö tämä hyöty paremmin työelämään? Ainakin osa tulevista sosiaalipsykologeista kokee tarvitsevansa enemmän tietoa siitä mitkä eri sivuaineiden yhdistelmät vievät valmistumisen jälkeen itseä kiinnostavaan työhön. Heillä katse suuntautuu jo opiskelujen alkuvaiheessa pitkälle tulevaisuuteen. Opiskelijoiden joukosta kuitenkin löytyy myös toisenlaisen asenteen omaavia tulevia sosiaalipsykologeja: he elävät enemmän hetkessä ajatellen suuntautuvansa omien kiinnostuksiensa pohjalta valmistumisen jälkeen itseä kiinnostavaan työhön, ehkä sattuman tai erehdyksen kautta. Meitä on moneksi, myös Kuopiossa. Itä-Suomen yliopiston uusia Internet-sivuja tutkiessani, osui silmääni muutamat sitaatit, jotka kuvaavat tulevan sosiaalipsykologin osaamista: ”Sosiaalipsykologia tarkastelee ihmisten toiminnan, ajattelutapojen, tunteiden ja identiteetin muodostumista suhteessa sosiaalisiin yhteisöihin ja yhteiskuntaan samoin kuin ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja ryhmäprosesseihin liittyviä ilmiöitä. Sosiaalipsykologian opiskelu tarjoaa vankan tieteellisen peruskoulutuksen, joka antaa valmiuksia ymmärtää ihmisten so-

siaalista toimintaa ja hyvinvoinnin sosiaalisia ehtoja sekä soveltaa tätä ymmärrystä käytännön työssä.” Eikö meiltä tulevilta sosiaalipsykologeilta tämän mukaan oleteta, että hallitsemme myös käytännön sovelluksen teorian ohella? Hyvänä lisämausteena tämänhetkiseen sosiaalipsykologian opetukseen voisivatkin toimia monipuolisemmat opetusmetodit, jotka sisältäisivät enemmän yhdessä tekemistä ja juuri sitä sosiaalista, joka on kaiken keskiössä. Kuopiossa opiskelijat kokevat lukupiirityöskentelyt hyvänä vaihtoehtona perinteisille kirjatenteille, ja lukupiirityöskentelyllä on laitoksellamme mahdollista korvata joidenkin kurssien kirjatenttejä. Muutaman kurssin tiimoilla on myös ollut erinäisiä ryhmätöitä, -keskusteluja sekä -havainnointia. Yhdessä tekeminen nähdään opiskelijoiden keskuudessa myös hyvänä vertaistuen lähteenä muuten niin itsenäisen tekemisen rinnalla. Kuopiossa kannustetaan täten myös mukavassa määrin tähän yhdessä tekemiseen. Kuitenkin osa opiskelijoista kokee, että vaihtoehtoisia kurssien suoritustapoja voisi lisätä entisestään sosiaalipsykologin koulutukseen. Opiskelijoiden keskuudessa on syntynyt ajatuksia erityyppisistä ryhmä- tai projektitöistä, joissa voisi olla mukana jopa ulkopuolisia tahoja. Myös luennoilla kerrottuja teorioita esimerkiksi ryhmäilmiöistä voisi olla mielenkiintoista soveltaa

17


tai havainnoida enemmän käytännössä: miten päätöksenteko ryhmätilanteessa etenee, entä kuinka informaatio kulkee erilaisissa ryhmämuodostelmissa? Ryhmäilmiöiden soveltamisen lisäksi mahdollisuus harjoitella ryhmän vetämistä vaikuttaa kiinnostavan opiskelijoita erityisesti. Osa opiskelijoista on myös ilmaissut kiinnostuksensa kokeellista sosiaalipsykologiaa kohtaan ja sen mahdollista soveltamista käytäntöön. Kaukaiselta tuntuvat teoriat voisi täten tuoda käytännön tasolle lähemmäs opiskelijoita ja oppimistilaisuuksien vuorovaikutuksellisuus tällöin edistäisi syvällisempää oppimista. Vaikka käytännöllisten metodien nähdään antavan monipuolisempia eväitä työelämään, haluavat tulevat sosiaalipsykologit säilyttää tieteellisen uskottavuuden alallaan. Teorian ja käytännön kohtaamisen mahdollisuudet koetaan herättävän kysymyksiä yliopistomaailmassa.

Sosiaalipsykologia opiskelijan arkielämässä

Sosiaalipsykologin identiteetin ohella opiskelijat kokevat ajatusmaailmansa laajentuneen ja arkielämän ilmiöiden näkeminen sosiaalipsykologisesta näkökulmasta on lisääntynyt huomattavasti. Opiskelijoiden arkielämässä elävät sosiaalipsykologiset käsitteet, ja erilaisia vuorovaikutustilanteita voi syvällisemmin pohtia teoriatiedon varassa. Nykypäivän virtuaalisessa todellisuudessa, esimerkiksi facebookissa, olen tehnyt havaintoja siitä, kuinka opiskelutoverini joskus päivittävät profiilitekstiinsä jotakin sosiaalipsykologiaan liittyvää. Usein kommentit näihin teksteihin tulevat, ei niinkään yllättäen, muilta sosiaalipsykologian opiskelijoilta. Lopuksi voisin todeta sosiaalipsykologian olevan vahvasti mukana arjen ilmiöissä: syyseuraussuhteet ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa eivät ole yksinkertaisia ja mustavalkoisia, vaan niiden taustalla voi piillä monia erilaisia tekijöitä, joita tuleva kuopiolainen sosiaalipsykologi pyrkii tiedostamaan ja ymmärtämään.

Suomen sosiaalipsykologit ry

Vaikka keskustelu tulevasta työelämästä puhuttaa Kuopion opiskelijoita, on sosiaalipsykologia läsnä jo opiskelijan arkielämässä. Opiskelijat ovatkin kokeneet, että heille on muodostunut hiljalleen opiskelujen ohessa sosiaalipsykologin identiteetti.

Useampi opiskelija on törmännyt ihmisten ennakkokäsityksiin sosiaalitoimen työntekijästä tai psykologista. Omaa tieteenalaa, tulevaa työnkuvaa sekä samalla omaa sosiaalipsykologian identiteettiä puolustetaan keskusteluissa ja sosiaalipsykologin tunnettavuutta halutaan edistää.

18


Talviurheilun suurenmoinen tyhjyys Teksti: Jaakko Hovi

O

li jälleen olympialaiset. Kansa fragmentoitui sohvalinnoihinsa kuikuilemaan miten Suomi pärjää, sekä kenen vika laiha mitalisaalis lopulta

on.

Urheilu on ylisummaan hieno asia. Yleisölle tarjoillaan nautittavaksi perin kattava tunteiden kirjo odottavasta jännityksestä epäuskoiseen pettymykseen tai upeaan onnistumiseen (kummatkin kokemukset ovat yleisöstä käsin yhtä tyydyttäviä). Jotain todellakin elämää suurempaa voidaankin odottaa, kun ihminen omistaa täydellisesti useita vuosia elämäntavastaan yksittäiselle, ehkä vain muutaman sekunnin kestävälle pyrähdykselle, jonka tulos ei lopulta koskaan ole moniselitteinen. Entä millaista mentaliteettia mainittu kaistapäisyys vaatii? Ensimmäisenä mieleen tulee urheilijoiden kiistaton henkinen tyhjyys, kyvyttömyys minkäänlaiseen reflektioon, joka poikkeaisi pavloviaanisesti ladelluista mekaanisista fraaseista koskien kovaa harjoittelukautta tai ”katsetta eteenpäin”. Ymmärtäähän tämän. Lopputulemaa tuskin palvelee se, että suksi-Sampo alkaa pohtia hyppyrimäen penkillä seksuaalista suuntautumistaan oikein todella. Hiihtoladulla elämän eksistentiaaliseen merkityksettömyyteen syventyvä Jari-Helena ei kartuttane mitalisaalista myöskään. Jonkinlaisella peräänantamattomalla yksinkertaisuudella ambivalentitkin ajatukset on kyettävä jalostamaan polttovoimaksi.

Raskain urheilu-uran koitos onkin kohdata kilpakierteen jälkeinen autius. Kaikki ne tuonnemmaksi lykätyt ristiriidat pintautuvat ja arjen lieveilmiötkin painavat eri tavalla. Teemu Selänne on oiva esimerkki. Kuinka paljon voi mies pelätä perhettään? Selänne oli jäämässä eläkkeelle Stanley Cup -voittonsa jälkeen, olympialaisetkin oli jo hänen osaltaan nähty. Vaan mikäs vauhtihousu se siellä kaukalossa jälleen kirmaa? Mutta siitä urheilun hienoudesta. Urheilu on mahtavaa juuri siksi, että epäonnistuminen tai onnistuminen, uhraus, voidaan todentaa heti. Meillä kun ei arjessa ole samaa mittaustarkkuutta. Voittaja on lunastavinaan Suuren Kiitoksensa oitis. Kaikki juhlivat häntä. Häviäjäkään ei koe monensekavaa harmautta kuin aamukahvin äärellä kalenteriaan silmäilevä konttorityöntekijä ikään, vaan piehtaroi akuutissa pettymyksessä ja surussa. Yhtä kaikki merkitys on aina läsnä. Urheilun merkitys ei-kaupallisessa mielessä voi olla läsnä vain siksi, ettei urheilulla ole mitään merkitystä. Se on vain sekunnin sadasosa vähemmän tai maali enemmän; puhdas teko, joka ei kiinnity banaalisti jokapäiväisiin pyrkimyksiimme. Turboahdettu kokemusmaailma näyttää suppeudessaan meille kaiken väkevänä. Arkielämämme edesottamuksia on taas usein vaikea rajata tai hahmottaa. Urheilussa jokaisella tunteella on nimi, paitsi sillä viimeisellä. Nauttikaamme!

Urheilusuoritus vaatii keskittymistä. Keskittyminen merkitsee häiriöajatusten tai -ihmisten leikkaamista pois yhtälöstä. Urheilu ammattina vaatii mainittujen leikkaamista pois elämäntyylistä. Hyvä, olenkin kuullut ettei maassamme tarvita enempää tohtoreita, humanistimaistereista puhumattakaan. Varjopuolena on kuitenkin se, että urheilija jää eläkkeelle iässä, jossa työura olisi ”normaalielämässä” kenties kriittisimmässä nousuvaiheessaan. Tässä iässä paatuneimmatkin tyhjäpäät alkavat muodostaa alkeellisia jäsennyksiä itsestään maailmassa.

19


Poimintoja tieteen kentältä Koonnut: Mia-Marisa Ranta ja Suvi Silfverberg, Kuvat: Inka Suhonen

Hyvää tarkoittava syrjintä Fehr ja Sassenberg tutkivat, kuinka sisäinen motivaatio käyttäytyä ennakkoluulottomasti vaikuttaa melko huonosti tunnettuun syrjinnän muotoon: hyvää tarkoittavaan tai hyväntahtoiseen syrjintään (benevolent discrimination). Kaksi heidän osatutkimuksistaan suoritettiin saksalaisessa ja yksi hollantilaisessa yliopistossa. Kaikissa osatutkimuksissa tutkittavat olivat yliopisto-opiskelijoita. Hyvää tarkoittavalla syrjinnällä tarkoitetaan käyttäytymistä, joka saattaa vaikuttaa positiiviselta toimijan näkökulmasta, mutta jolla kuitenkin on vahingollisia seurauksia, sillä käyttäytymisen taustalla on hyvistä aikomuksista huolimatta stereotyyppinen tai ennakkoluuloinen käsitys. Tyypillisenä esimerkkinä tällaisesta käyttäytymisestä voidaan pitää vaikkapa kovin yleistä tapaa puhua hitaammin ja käyttää yksinkertaisempia sanoja, kun keskustelukumppanina on ulkomaalainen. Aikaisemmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että vaikka hyvää tarkoittava syrjintä saattaa vaikuttaa positiiviselta ilmiöltä, sillä on kuitenkin negatiivisia seurauksia syrjinnän kohteelle erityisesti, koska se ylläpitää epätasa-arvoisia suhteita ryhmien välillä. Ilmiöstä on tutkimustietoa etenkin koskien hyvää tarkoittavaa seksismiä. Tutkimuksessaan Fehr ja Sassenberg halusivat selvittää, mikä on sisäisesti motivoituneen ennakkoluulottoman käyttäytymisen ja hyvää tarkoittavan syrjinnän välinen suhde. He suorittivat kolme tutkimusta, joista ensimmäisen perusteella selvisi, että sisäisesti ennakkoluulottomaan käyttäytymiseen motivoituneet olivat taipuvaisempia hyväntahtoiseen syrjintään kuin ulkoisista syistä ennakkoluulottomasti käyttäytyvät, mutta vain silloin kun tietoa hyvää tarkoittavan syrjinnän haitoista ei ollut tarjolla. Toisessa tutkimuksessa selvisi, että ne, joilla oli sisäinen motivaatio olla toimimatta ennakkoluulottomasti, arvioivat hyvää tarkoittavaa syrjintää sisältävää omaa käyttäytymistään positiivisesti, kun heille ei ollut annettu tietoa tällaisen toiminnan vahingollisuudesta. Vastaavasti henkilöt, jotka saivat tietoa hyväntahtoisen syrjinnän haitoista, olivat kriittisempiä omaa aikaisempaa käyttäytymistään kohtaan, ja arvioivat hyvää tarkoittavaa syrjintäänsä negatiivisemmin. Kolmas tutkimus osoitti, että ilmiö on havaittavissa myös sellaisessa kulttuurisessa kontekstissa, jossa syrjinnästä puhutaan julkisesti enemmän ja tietoisuus syrjinnästä on korostunut. Lähteet: Fehr, J. & Sassenberg, K. (2009). Intended and unintended consequences of internal motivation to behave nonprejudiced: The case of benevolent discrimination. European Journal of Social Psychology . Vol. 39. s. 1093-1108.

Suomen sosiaalipsykologit ry

MR

20


Positiivisen mielialan vaikutus luottamukseen Robert B. Lount Jr:n tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita positiivisen mielialan vaikutuksesta luottamukseen. Positiivisen mielialan vaikutusta tutkittiin viidessä eri osatutkimuksessa, joissa tutkittavina oli yhdysvaltalaisen yliopiston opiskelijoita. Aikaisempi tutkimus luottamuksesta on keskittynyt lähinnä rationaalisten kognitiivisten prosessien vaikutuksen tutkimiseen, joten Lount oli erityisen kiinnostunut tunteen yhteydestä tähän prosessiin. Lount vertasi tutkimuksessaan positiivisella ja neutraalilla mielialalla pohjustettuja osallistujia. Hän havaitsi, että positiivinen mieliala lisää luottamusta, kun saatavilla olevat tilannevihjeet viittasivat luotettavuuteen. Sen sijaan kun saatavilla olevat tilannevihjeet viittasivat epäluotettavuuteen, positiivinen mieliala lisäsi epäluottamusta. Positiivinen mieliala siis lisäsi osallistujien turvautumista saatavilla olevaan ja tilanteen tarjoamien vihjeiden virittämään skeemaan oli se sitten luottamus tai epäluottamus. Lount havaitsi myös, että kun tilannevihjeenä käytettiin ulkoryhmään kuulumista, positiivinen mieliala lisäsi epäluottamusta. Positiivisella mielialalla ja luottamuksella saattaakin siis olla erilainen yhteys riippuen siitä, onko kyse yksilöiden välisistä (interpersonal) tai ryhmien välisistä (intergroup) suhteista. Tutkimuksen tulokset antavat tukea ns. luottamuksen akkommodaatio-assimilaatio –mallille. Sen sijaan ns. mielialavastaavuusteoria (mood-congruence theory), joka olettaa positiivisen mielialan johtavan suurempaan luottamukseen kaikissa tilanteissa, on ristiriidassa tulosten kanssa. Lähteet: Lount, R. B. Jr.. (2010) The Impact of Positive Mood on Trust in Interpersonal and Intergroup Interactions. Journal of Personality and Social Psychology. Vol. 98, No 3, s. 420-433.

MR

Amerikkalainen “God talk” kanadalaisyliopiston analyysissa Toronton yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan amerikkalaiset uskovat jumalan vaikuttavan heidän jokapäiväiseen hyvinvointiinsa sekä siihen, että jumala vaikuttaa suoraan heidän henkilökohtaisiin asioihinsa. Scott Schiemenin tutkimus paljastaa koulutuksen ja tulotason vaikutuksen näihin jumalaan liittyviin uskomuksiin. Kaiken kaikkiaan suurin osa ihmisistä uskoi, että jumala vaikuttaa suureksi osaksi heidän elämänsä tapahtumiin ja onnistumisiin. Tutkimukseen osallistuneista 82 prosenttia pyysi jumalalta apua vaikeita päätöksiä tehdessä, 71 prosenttia uskoi hyvien ja ikävien sattumuksien olevan osa jumalan suunnitelmaa, 61 prosentin mukaan jumala on päättänyt heidän elämänsä suunnan ja lisäksi 32 prosenttia oli samaa mieltä siitä, että asioita ei kannata suunnitella turhan pitkälle sillä kohtalo on kuitenkin jumalan käsissä. Tulosten mukaan kuitenkin korkeammin koulutetut ja paremmin ansaitsevat erottuivat muista siten, että he uskoivat vähemmän jumalan kaikkivoipaisuuteen. Korkeasti koulutettujen ja enemmän ansaitsevien joukossakin oli toki ”tosiuskovaisia”, jotka puolestaan jakoivat uskon jumalan kaikkivoipaisuuteen muiden vähemmän koulutettujen ja vähemmän ansaitsevien kesken. Tutkija itse painottaa, että tulokset ovat tärkeitä yhteiskunnallisen pohdinnan kannalta, etenkin kun ”God talk” näyttäytyy tyypillisenä osana amerikkalaista politiikka ja mediaa. Lähteet: Schieman, S. (2010). Socioeconomic Status and Beliefs about God’s Influence in Everyday Life. Sociology of Religion, 71, 1.

SS

21


Älykkyys ja ateismi? Arvojen ja mieltymysten syntyperä on vielä avoin teoreettinen kysymys käyttäytymis- ja sosiaalitieteissä. London School of Economicsin tutkija Satoshi Kanazawa ehdottaa, että tavallista älykkäämmät yksilöt saattavat omaksua herkemmin evoluutiolle uudentyyppisiä arvoja ja mieltymyksiä. Näillä uudentyyppisillä arvoilla ja mieltymyksillä tarkoitetaan esimerkiksi liberalismia, ateismia ja miesten kokemaa arvostusta seksuaalista yksiavioisuutta kohtaan, joita voidaan pitää perinteiseen evoluutioajatteluun verrattuna uudenlaisina. Perinteisessä evoluutiokäyttäytymisessä ihmiset on suunniteltu olemaan konservatiivisia ja lähinnä omasta perheestään välittäviä verrattuna uuden tyyppiseen ajatteluun, jossa ihmiset välittävät jopa ihmisistä, joita he eivät ole koskaan tavanneet. Toisaalta tutkimus ehdottaa myös että älykkäämmät ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia vähemmän älykkäiden lajitoverinsa kanssa suhteessa miljoonien vuosien saatossa kehittyneisiin vanhoihin evoluutiolle tyypillisiin arvoihin. Kanazawan tutkimus jakaa arvot ja mieltymykset vanhoihin ja uudentyyppisiin suhteessa evoluutiokäyttäytymiseen. Hänen aikaisemman tutkimuksensa mukaan älykkäämmät ihmiset heräävät myöhemmin ja valvovat myöhempään kuin vähemmän älykkäämmät lajitoverinsa, mikä puolestaan viittaa yöelämiseen siirtymiseen. Syynä tähän on nykyaikaiset valonlähteet. Koska esi-isillämme ei ollut keinotekoisia valonlähteitä, heillä oli tapana herätä juuri ennen auringonlaskua ja mennä nukkumaan heti auringon laskettua. Kanazawa ehdottaakin uudessa tutkimuksessaan, että tavallista älykkäämmät yksilöt omaksuvat helpommin tämänkaltaisia evoluutiolle uudentyyppisiä arvoja ja mieltymyksiä. Kanazawan tutkimuksen tukena toimivat National Longitudinal Study of Adolescent Health ja General Social Surveys, joiden perusteella pystyttiin esittämään nuorten aikuisten aikuisten älykkyyden lisäävän merkittävästi liberalismia, ateismia ja miesten kokemaa arvostusta seksuaalista yksiavioisuutta kohtaan. Esimerkkinä tuloksista nuoret aikuiset, jotka kokivat olevansa todella liberaaleja omasivat keskimäärin 106 ÄO:n ja puolestaan ne, jotka kokivat itsensä todella konservatiivisiksi saivat keskimäärin 95 ÄO:n tulokset. Tutkimus ehdottaakin, että älykkäämmät lapset kasvavat oletettavasti liberaaleimmiksi kuin vähemmän älykkäät. Lähteet: Kanazawa, S. (2010). Why Liberals and Atheists Are More Intelligent. Social Psychology Quarterly, 73,1.

Suomen sosiaalipsykologit ry

SS

22


Kun parisuhde loppuu Parisuhde muuttaa parisuhteessa olevien minäkäsitystä. Kumppanit jakavat yhteisiä ystäviä ja vapaa-ajan harrastuksia, ja jopa osittain jaettuja minäkäsityksiä. Tämä minäkäsitysten sekoittuminen altistaa parisuhteen osapuolten minäkäsitykset muutokselle erotilanteessa. Tuoreessa tutkimuksessa tutkittiin useita erilaisia minäkäsityksen muutoksia, joita voi tapahtua eron sattuessa kohdalle ja näiden muutosten suhdetta emotionaaliseen stressiin. Kolmessa eri tutkimusmenetelmiä hyödyntäneessä tutkimuksessa tutkijat selvittivät sekä sisällöllisiä että rakenteellisia muutoksia tutkittavien minäkäsityksissä ja etenkin vähentynyttä minäkäsityksen selvärajaisuutta. Tutkijoiden hypoteesien mukaisesti yksilöt kokivat minäkäsityksen sisällön muuttuneen ja minäkäsityksen selvärajaisuuden vähentyneen eron jälkeen. Lisäksi vähentynyt minäkäsityksen selvärajaisuus ennusti yksilöllisesti eronjälkeisen emotionaalisen stressin määrää. Tutkijat kirjoittavatkin, että puolisot eivät ainoastaan täydennä toistensa lauseita vaan täydentävät myös toisiaan. Lähteet: Slotter, E. B., Gardner, W. L. & Finkel, E. J. (2010). Who am I without you? The influence of romantic breakup on the self-concept. Personality and Social Psychology Bulletin, 36, 2.

SS

Ei se raha vaan se raha DeVoen ja Pfefferin tuoreessa tutkimuksessa selvitettiin rahan ansaitsemisen ja onnellisuuden kokemisen yhteyttä. Amerikkalais-kanadalainen tutkimus selvitti Englannissa ja Yhdysvalloissa kerättyjen poikkileikkausaineistojen avulla, miten tienattu raha suhteutuu työhön käytettyyn aikaan. Tutkimuksen tulokset paljastivat, että tuntipalkan saaminen oli yhteydessä onnellisuuden kokemiseen verrattuna kuukausipalkan tienaajiin. Tutkijat teoretisoivat löydöstään sillä, että tuntipalkansaajat keskittävät huomiotaan enemmän palkkaansa kuin kuukausipalkan saajat, ja että tällä konkreettisella työhön käytetyn ajan ja rahan ajatteluun keskittymisellä vaikutetaan onnellisuuden kokemisen tasoon aina palkkapäivän saapuessa. Tulokset olivat eri osatutkimuksissa merkitseviä, kuitenkin efektikoon jäädessä varsin pieneksi. Tutkijat painottavat, että tutkimus on erityisen relevantti organisaatiopsykologisesta näkökulmasta siinä mielessä, että yksilö kohtaa arkielämässään monia organisatorisia käytäntöjä, ja tällainen palkka-ajattelu voi pohjustaa erilaisia uusia ajattelumalleja, kuten yksilön työtunnin rahallisen arvon arviointia. Kaiken kaikkiaan tutkijat painottavat kuitenkin, että onnellisuuden kokemiseen vaikuttavat monet muutkin seikat kuin rahanansaitsemisen erilaiset käytännöt. Lähteet: DeVoe, S. E., Pfeffer, J. (2009). When is happiness about how much you earn? The effect of hourly payment on the money--happiness connection. Personal and Social Psychology Bulletin, 35, 12.

SS

23


Välihuomioita Tekstit: Esa Torniainen & Mia-Marisa Ranta

Live-oopperaa läheltä ja kaukaa Onko oopperan katsomiskokemus oleellisesti erilainen paikanpäällä ja etälähetyksenä? Näin alkuvuodesta Kansallisoopperassa Gounodin Faustin ja Mozartin Don Giovannin sekä ”etänä” elokuvateatterissa suorana Metropolitanista Bizet’n Carmenin ja Verdin Simon Boccanegran.

Ennakkokäsitykset ohjaavat odotushorisonttia teoksen sisällön osalta, joten odotan näkeväni elokuvateatterissa oopperaa enkä jamesbondia. Oopperan odotushorisontti asettaa lajityypin laadulliset odotukset: elokuvateatterissakin nähdyltä oopperalta odotan oopperan ilmaisukeinojen käyttöä: mestarillista laulua ja musiikkia, puisevaa mutta tunneintensiivistä näyttelemistä, staattisia kulisseja ja hömppäjuonta – en elokuvalta odottamaani realistisempaa (todellisen tai kuvitellun maailman) kuvausta tai taidokkaampaa näyttelyä, kuvausta, leikkausta, skenografiaa.

Freudin ja Cocteaun suihin on aseteltu näkemystä, että elokuvan katsominen on kuin tirkistelisi avaimenreiästä, kun mies riisuutuu, siis voyeristinen katsomiskokemus. Sen sijaan näyttämötaiteen estetiikasta ja reseptiosta lukiessa törmää usein väitteeseen, että katsoja on elimellinen osa, jota ilman näyttämöteosta ei edes voisi olla – elävästä katsomosta esiintyjät saavat tärkeää reaaliaikaista vastetta. Tähän vuorovaikutukseen ei etäoopperassa pääse mukaan: todellakin kuin tirkistelijät seuraamme sivusta, miten vuorovaikutus tapahtuu 6000 km päässä, jossa paikallinen katsomo saattelee maestro James Levinen pulpetilleen tai huutaa ”Brava!” Carmenin Habaneralle – eikä kukaan Helsingissä taputa tai huuda suomalaisittain ”Bravoo”. Vuorovaikutusta ei ole, kokemus on yksisuuntainen. Myös esiintyjien läsnäolo on epäsuoraa ja etäistä ja siksi normaaliin esitystaiteeseen yleensä liittyvä tunteen välittyminen parrasvalojen yli tuntuu vähän väljähtyneeltä. Onko etäooppera vesitetty kevytversio vai mainio kombinaatio kahden kokemusmaailman parhaista puolista? Mielestäni se asettuu näiden välille kuten hinnoittelukin, joka on keskiverto: tuplasti kalliimpi kuin leffalippu mutta puolet lähioopperan lippuhinnasta. Kysyntää selvästi on: Finnkino näyttää oopperoita täysille suurille saleille, Simon Boccanegran näki yksin Helsingissä tuhatkunta ihmistä suorana. Etäooppera tuntuukin hyvältä ja toimivalta tarjontaa täydentävältä vaihtoehdolta. Lisäksi, miten muutoin voisi nähdä livenä Helsingissä maailmanluokan oopperatähtiä kuten tenori Plácido Domingon Simon Boccanegran baritonin (!) nimiroolissa? ET

24

Suomen sosiaalipsykologit ry

N

äyttämötaiteessa vaikuttaa omanlaisensa kehys eli joukko tulkintaskeemoja. Kehys määrittää esitystä ja sitä tukevat mm. tilaratkaisut (näyttämö vs. katsomo), valojen ja äänien hallinta, rutiinit ja käytännöt ennen esitystä, sen aikana ja sen loputtua. Oopperataloon mennessä tulee luontevasti käyttöön oopperan kehys: ulkovaatteet säilytykseen, väliaikatarjoilun tilaus, käsiohjelman ostaminen ja lukeminen viinilasin ääressä, saliin meneminen omalle paikalle, valot pois, aplodit kapellimestarille, väliajat omine kuvioineen, jne. Elokuvissa aktivoituu oma kehyksensä: popcornien ostaminen, saliin omalle paikalle asettuminen, pomppa syliin ja mainoksia katsomaan. Kehyksissä on yhteisiä elementtejä mutta myös paljon eroja. Tennispalatsin Metropolitan-esityksissä on osin onnistuttu löytämään kompromissi, kun elokuvakokemuksen kehykseen on tuotu paloja oopperan kehyksestä: kevyt käsiohjelma, väliaikoja, alkoholitarjoilua, vaatenaulakko. Toisaalta leffateatterikehyksen konventiot kuten popparit ja cokikset sopivat myös vaivatta mukaan.


Sinisen miehen taakka Kolme Oscar-pystiäkin kaapannut James Cameronin Avatar-elokuva (2009) on ollut kuluneen talven varmasti puhutuin populaarikulttuurin tuote. Vaikka elokuva sai Oscar-ehdokkuuksiinsa nähden vaatimattoman saaliin Yhdysvaltain elokuva-akatemialta, on raina ollut huippusuosittu ympäri maailmaa, eikä menestykselle näy loppua. Mutta miltä näyttää elokuvan sanoma sosiaalipsykologin silmin?

T

ulevaisuuteen sijoittuva James Cameronin uusin elokuva Avatar kertoo Pandora-planeetasta, johon ihmiset ovat perustaneet siirtokunnan päästäkseen hyväksikäyttämään planeetan luonnonvaroja. Planeetalla asuu kuitenkin sini-ihoinen Na’vi -heimo, joka on näiden pyrkimysten tiellä. Niinpä ihmiset lähettävät paikalle Na’vi -heimon asukkaiden näköisiin virtuaalisiin sijaiskehoihin asettuneen sotilaan ja muutaman muun urkkijan tekemään tiedustelutyötä, jotta siirtokunta pääsisi käsiksi planeetan luonnonrikkauksiin. Sotilas, Jake Sully, pääseekin sinisessä sijaiskehossaan osaksi heimoa, opettelee ymmärtämään heitä, ja auttaa lopulta pelastamaan planeetan ja Na’vi -heimon siirtokunnan ihmisten ahneudelta. Avatar-elokuvan selvimmät heikkoudet löytyvät sen köykäisestä juonesta, joka ei jaksa kantaa lähes kolmituntista pläjäystä loppuun asti. Elokuvan vahvuudet puolestaan ovat lähinnä viimeisimmällä tietokonegrafiikalla ja uusimmalla teknologialla luoduissa henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa. Ohjaaja James Cameronin ansioksi voidaankin lukea huikaisevat maisemat ja täysin uudenlaisen maailman ja sen yksityiskohtien luominen. 3D-hype ja viimekädessä massiivinen markkinointikoneisto nostivat elokuvan maailmanluokan hitiksi, joka on onnistunut lyhyessä ajassa lyömään aiemmat ennätykset kaikkien aikojen tuottoisimpana elokuvana.

Sosiaalipsykologia elokuvan kauniin kuoren alta paljastuva näennäissuvaitsevainen sanoma ällöttää. Vaikka päällisin puolin elokuva näyttääkin puolustavan alkuperäiskansojen oikeutta omaan maahansa ja sen rikkauksiin, ei katsoja voi välttyä kuvotuksen tunteilta, kun pelastajaksi nousee siirtokunnan Na’vi -heimon keskelle urkkijaksi lähettämä sotilas Jake Sully, joka on kuin uudestisyntynyt Messias. Tämä valkoinen mies ei ainoastaan tule ja pelasta Na’vi -heimoa ja sen lähes koskematonta luontoa rikkauksineen sinisessä sijaiskehossaan, vaan onnistuu myös nappaamaan heimon tavoitelluimman naisen ja päihittämään lisäksi heimon kyvykkäimmätkin jäsenet näiden omissa lajeissa, mm. planeetan pelottavimman ja vaarallisimman lentoliskon kesyttämisessä. Tässä vaiheessa elokuvan katsominen alkaakin olla aika sietämätöntä. Avatar ei missään nimessä ole lajissaan ainoa elokuva, jossa valkoinen mies kohoaa villeihin verrattuna ikään kuin yli-ihmisen asemaan ylivertaisilla taidoillaan ja jalolla oikeamielisyydellään. Samankaltaisia elementtejä on nähtävissä myös esimerkiksi sellaisissa elokuvissa kuin Disney-piirretty Pocahontas (1995) ja Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa (1990). Cameronin Avatar asettuu siis lajityypissään näiden elokuvien rinnalle. Ironista on, että amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin lippulaivana se tavoittaa levikissään aina maapallon syrjäisimmänkin maailmankolkan. MR

Edellisen sivun tekstin lähteet Bazin, A. (1967). What is Cinema? Bennett, Susan (1990). Theatre audiences. London: Routledge. Carlson, Marvin (2005). Teatteriyleisöt ja esityksen lukeminen. Teoksessa Koski, Pirkko (toim.), Teatteriesityksen tutkiminen (s. 60–82). Helsinki: Like. Goffman, Erving (1986). Frame analysis. Boston: Northeastern University Press. (Alkup. 1974.) Wilson, Glenn D. (2003) Esittävän taiteen psykologia, Helsinki: Unipress.

25


Johtajuus ja sosiaalinen identiteetti Teksti: Esa Torniainen, Kuva: Inka Suhonen

Sosiaalisen identiteetin lähestymistapaa eli alun perin Tajfelin ja Turnerin teorioita on sovellettu organisaatioelämään yleensä (mm. Asforth & Mael, 1989; Haslam, 2004) ja viime aikoina myös johtamiseen (mm. Hogg, 2001; van Knippenberg & Hogg, 2003; Giessner & van Knippenberg, 2008). Tämä esseen lyhennelmä perustuu edellä viitattuihin lähteisiin ja omiin pohdintoihin tähänastisen työurani aikaisista kokemuksistani johdettavan, esimiehen ja HR-roolin näkökulmista.

S

osiaalisen identiteetin lähestymistavan mukaan yksilö kategorioi itsensä ryhmän jäseneksi eli määrittelee kuuluvansa tähän sosiaaliseen kategoriaan ja tulee samalla määritelleeksi paikkaansa yhteisössä. Tämä ryhmään samastuminen viittaa kognitiiviseen kategoriointiin, eikä se välttämättä sisällä ryhmän arvojen, asenteiden jne. sisäistämistä, vaikka käytännössä nämä usein voivatkin kulkea käsi kädessä (Asforth & Mael, 1989). Ryhmän sisällä jotkut yksilöt koetaan prototyyppisemmiksi ryhmän jäseniksi samaan tapaan kuin varpusta voidaan pitää prototyyppisempänä lintuna kuin pingviiniä; prototyyppisimpien ryhmän jäsenten koetaan parhaiten kuvaavan ryhmää. Prototyyppisyyteen vaikuttaa konteksti eli ulkoryhmät, joihin vertailua tehdään – näin ryhmän prototyyppi voi muuttua ympäristön mukana. Sosiaalisen attraktion hypoteesin mukaan oman ryhmän jäseniä pidetään sosiaalisesti puoleensavetävinä, ja prototyyppisiä yksilöitä erityisen attraktiivisina. (Haslam, 2004, 28-36; Hogg, 2001.)

on päällimmäisenä, olo on varmempi, kun kokemukset, asenteet, tunteet ja käyttäytyminen jäsentyvät sosiaalisen identiteetin kautta ja ovat ryhmän muiden jäsenten validoimia. Itsestään epävarma yksilö on erityisen altis samastumaan ryhmään, etenkin sellaiseen, jolla on selkeä ja yleisesti hyväksytty prototyyppi. (Hogg, 2001.). Eri tilanteissa yksilöllä voi olla päällimmäisenä henkilökohtainen identiteetti tai jokin sosiaalinen ryhmäidentiteetti. Identiteeteistä päällimmäiseksi nousee se, joka kussakin tilanteessa parhaiten selittää samanlaisuudet ja erilaisuudet ympärillä olevien ihmisten välillä, joka parhaiten sopii tilanteen sosiaaliseen merkitykseen, ja joka parhaiten tukee itsetuntoa. Tällöin yksilö näkee itsensä osana ryhmää, jolloin ryhmälle stereotyyppiset piirteet yksilössä korostuvat, mikä vaikuttaa havainnointiin, ajatteluun, tunteisiin ja käyttäytymiseen. (Haslam, 2004; Hogg, 2001.) Kun sosiaalinen identiteetti nousee vahvaksi, polarisoituu sisäryhmä vs. ulkoryhmä -asetelma: toimintaa leimaa ryhmien välisyys enemmän kuin yksilöiden välisyys, ulkoryhmää pidetään homogeenisempana kuin sisäryhmää, ja sen jäseniin suhtaudutaan yhtenäisenä massana enemmän kuin yksilöinä. Tällöin myös muutospyrkimykset kohdistuvat ryhmän statuksen nostamiseen, kun taas yksilöllisen identiteetin ollessa päällimmäisenä parannusta pyritään saavuttamaan itselle yksilönä, esim. hakeutumalla jäseneksi ”parempaan” ryhmään. (Haslam, 2004, 18-27; Hogg, 2001.)

Ryhmä kytkeytyy osaksi yksilön sosiaalista identiteettiä. Tähän liittyvää itsetuntoa yksilö pyrkii vahvistamaan tukemalla ryhmän positiivista erottumista muista ryhmistä. Ryhmä tukee itsetunnon nostamisen ohella myös toista toiminnan kannalta tärkeää motiivia, epävarmuuden vähentämistä. Kun ryhmäidentiteetti

26

Suomen sosiaalipsykologit ry

Sosiaalisen identiteetin lähestymistavan mukaan johtajaksi tulisi valikoitua ryhmän prototyyppisin jäsen.”


Johtajuus sosiaalisen identiteetin lähestymistavan näkökulmasta Sosiaalisen identiteetin näkökulma korostaa johtajaa aktiivisena ryhmän jäsenenä, ja nimenomaan sen prototyyppisenä jäsenenä. Johtaja samaan aikaan sekä määrittää ryhmää että on itse sen määrittämä. Hän voi muokata itseään, ryhmää tai ryhmän kontekstia vahvistaakseen omaa prototyyppisyyttään – toisaalta ryhmä ja konteksti voivat myös muokata johtajaa. Johtaja käyttää retoriikkaa muokatakseen organisaation identiteettiä, jotta saisi väen toimimaan haluamallaan tavalla. Johtajan retoriikka luo yhteistä merkitystä ja vahvistaa ryhmän jäsenten samastumista ryhmään, mikä puolestaan vahvistaa johtajan prototyyppisyyttä, ja näin edelleen tukee hänen asemaansa. Kokemus toimivasta johtajuudesta nousee toimivasta ja keskenään samastuvasta ryhmästä – sosiaalisen identiteetin lähestymistavan näkökulmasta johtajuutta ei voikaan olla ilman jaettua sosiaalista identiteettiä. (Haslam, 2004, 45-48; van Knippenberg & Hogg, 2003.)

helposti kuin ei-prototyyppinen (Giessner & van Knippenberg, 2008). Myös ei-prototyyppinen johtaja voi kuitenkin saavuttaa ryhmässä lähes yhtä lujan luottamuksen ja johtamismandaatin, jos hän onnistuu korvaamaan prototyyppisyyden puutettaan todistamalla jatkuvasti ryhmäsuuntautuneisuuttaan esim. ryhmää suosivalla päätöksenteolla, henkilökohtaisilla uhrauksilla ryhmän hyväksi ja toimimalla ryhmän sisällä oikeudenmukaisesti ryhmän identiteettiä vahvistaen (Giessner & van Knippenberg, 2008). Sosiaalisen identiteetin ollessa aktiivinen vähemmän prototyyppiset ryhmän jäsenet pyrkivät mukautumaan prototyyppisiin, mikä tuo prototyyppisille jäsenille vaikutusvaltaa, vaikkeivät he edes aktiivisesti pyrkisi vaikuttamaan. Sosiaalisen attraktion

Johtaja, joka edustaa ryhmän jäsenten ryhmäidentiteettiin liittyviä etuja, voi saada ryhmän jäsenet toteuttamaan ja kokemaan oikeutetuiksi toimenpiteet, joita tarvitaan johtajan suunnitelman ja vision toteuttamiseksi. Kuitenkin vain sellainen johtaja, joka puolustaa ryhmän jaettuja arvoja, saa ryhmän tuen puolelleen. (Haslam, 2004, 52-53.) Sosiaalisen identiteetin lähestymistavan mukaan johtajaksi tulisi valikoitua ryhmän prototyyppisin jäsen. Prototyyppisyys on johtajalle selvä etu, koska prototyyppinen johtaja nauttii luottamusta ja hänen ryhmältä saamansa johtamismandaatti on laaja (Haslam, 2004, 48; van Knippenberg & Hogg, 2003). Prototyyppisyys voi suojata johtajaa myös epäonnistumisen seurauksilta: jos ryhmä ei onnistu saavuttamaan tavoitteitaan ja tämä luetaan johtajan syyksi, prototyyppinen johtaja ei menetä ryhmän tukea niin

27


myötä prototyyppisistä ryhmän jäsenistä pidetään ja sellaisten ihmisten, joista pidetään, pyyntöjä ja ehdotuksia noudatetaan mieluummin kuin muiden. Prototyyppisimmät jäsenet saavat näin myös helpoiten ajatuksilleen ryhmän hyväksynnän ja heitä myös kuunnellaan ja heihin luotetaan enemmän kuin muihin. Kun prototyyppinen johtaja käyttää tätä vaikutusvaltaansa aktiivisesti ryhmän hyväksi, vahvistuu hänen prototyyppisyytensä ja samalla hänen asemansa johtajana. Prototyyppisyyden vuoksi johtaja saa myös enemmän huomiota kuin rivijäsenet ja hänet koetaan tärkeäksi, mikä edelleen edistää hänen mahdollisuuksiaan vaikuttaa muihin. Kolikon kääntöpuolena nämä samat ilmiöt saattavat johtaa myös liian vahvaan yksimielisyyteen ja ryhmäajatteluilmiöön. (Hogg, 2001; van Knippenberg & Hogg, 2003.)

sena kyseisessä sosiaalisessa kontekstissa. Johtajan vaikutusvalta perustuu tällöin siihen, että hän kykenee määrittelemään ryhmän tavoitteet siten, että ryhmän jaettu kuva itsestään kohenee ja identiteetti vahvistuu samalla, kun johtajan oma suhteellinen vaikutusvalta ryhmän sisällä prototyyppisyyden myötä kasvaa (Haslam, 2004, 48-49, 52). Hogg (2001) pitääkin johtajan karismaa attribuutiona: prototyyppisyyden mahdollistama johtamiskäyttäytyminen yhdistyneenä prototyyppisyyden korostamaan yksilön erityisyyteen saa helposti tulkinnan, jossa johtajuus attribuoidaan yksilön ominaisuudeksi. Johtaja nähdään tällöin ryhmän huomion keskipisteenä, vaikutusvaltaisena, statukseltaan korkeana ja pidettynä lähinnä henkilökohtaisten piirteidensä ansiosta eikä siksi, että näiden ansioiden nähtäisiin johtuvan hänen asemastaan ryhmän prototyyppisenä jäsenenä. Tämä korostunee erityisesti länsimaisissa yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa, joissa kulttuuriset tarinat suurista johtajista yhdessä talonpoikaisjärkeen nojaavien arkiteorioiden kanssa tukevat vahvasti johtajuuden yksilöllistä karismaattista attribuointia. (Hogg, 2001; van Knippenberg & Hogg, 2003.)

Johtajat yleensä nimetään ylhäältä päin, osin tai jopa täysin riippumatta johdettavan ryhmän sisäisestä rakenteesta ja dynamiikasta.”

Prototyyppisyys kytkee johtajan myös oikeudenmukaisuuteen: kohtelemalla ryhmän jäseniä tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti johtaja korostaa prototyyppisyyttään (Haslam, 2004, 51-52); jonkin osaryhmän tai yksilön suosiminen veisi hänet lähemmäs tätä osaryhmää tai yksilöä, pois ”prototyyppisyyden keskipisteestä”. Myös johtajan erottautuminen liikaa ryhmästä voi nakertaa prototyyppisyyttä ja siten pohjaa johtajuudelta. Esimerkiksi kohtuuttoman suurten palkkioiden herättämää närää voidaan selittää tästä näkökulmasta: johtajan ei enää koeta olevan samassa veneessä, osa ryhmää. (Haslam, 2004, 53-57.)

Karismaattinen johtajuus Monet perinteiset johtajuuskäsitykset kytkevät johtajuuden yksilön ominaisuuksiin tai osaamisiin taikka näiden ja tilannepiirteiden yhteensovittamiseen. Johtajan karisma ja johtamisen ”kyky” voidaan kuitenkin nähdä myös ryhmän johtajalleen antamana piirteenä, johtajan ja ryhmän välisen dynamiikan ilmauk-

28

Ryhmästä nouseva johtaja vs. nimitetty johtaja Haslamia (2004) ja Hoggia (2001) lukiessa on vaikea välttyä ajatukselta, että he tuntuvat puhuvat siitä, kuka valikoituu johtajaksi uudessa tai täysin demokraattisessa ryhmässä. Yritykset, jotka organisaatioina ovat oman kiinnostukseni ensisijaisia kohteita, eivät kuitenkaan ole johtamistyhjiöitä eivätkä demokratioita, vaan taustalla on yleensä omistajanvalta ja sen asettama ja legitimoima johto. Johtajat yleensä nimetään ylhäältä päin, osin tai jopa täysin riippumatta johdettavan ryhmän sisäisestä rakenteesta ja dynamiikasta. Näitäkin tilanteita voitaneen kuitenkin tarkastella sosiaalisen identiteetin lähestymistavan avulla: johtajan menestys ja onnistuminen roolissaan voi riippua siitä, miten hän sopeutuu johtamaansa ryhmään ja miten hän onnistuu hankkiutumaan prototyyppiseen asemaan. Omien kokemusteni mukaan, kun tämä on onnistunut hyvin, on kyseessä yleensä ollut nöyrällä, oppivalla ja kuuntelevalla asenteella rooliinsa sovittautuva esimies, joka on opetellut ymmärtämään ryhmää ja sen jäseniä – ja tämän empaattisen ymmärryksen myötä kyennyt luovimaan prototyyppiseen asemaan ryhmässä, niin itse mukautuen kuin ryhmää ja sen toimintaympäristöä muuttaen. Jos taas johtoon istutetaan ryhmään täysin sopimaton ja sopeutumaton henkilö, joka ei saavuta prototyyppisyyttä edes

Suomen sosiaalipsykologit ry

Prototyyppistä johtajaa on vaikea ennalta löytää tai kasvattaa, koska prototyyppisyyteen vaikuttaa ryhmän kulloinenkin toimintaympäristö. Johtajalta ei vaadita jotain tiettyä valikoimaa piirteitä ja osaamisia, vaan tärkeää on se, miten johtaja kykenee positiivisella tavalla erottamaan ryhmän muista ryhmistä ja luomaan sille erityisyyden kokemusta ja siten tukemaan ryhmäidentiteettiin liittyvää itsetuntoa. (Haslam, 2004, 49-50.) Prototyyppisyyden vaatimuksen vuoksi ryhmän vähemmistöstä on vaikeampaa nousta johtoasemaan kuin enemmistöstä, koska vähemmistön edustajat ovat vähemmän prototyyppisiä jo määritelmällisestikin (Hogg, 2001; van Knippenberg & Hogg, 2003).


kohtuullisessa määrin, voi johtaminen olla melkoista tervassa tarpomista. Tällaiset johtajat voivat tulla organisaatioon jyrkällä, jäykällä asenteella ja usein valmiilla agendalla. Vaikutusvalta perustuu silloin vähemmän sosiaaliseen vaikuttamiseen, innostamiseen tai yhteistyöhön ja enemmän muodollisen aseman tuomaan valtaan jakaa resursseja – eli keppiin ja porkkanaan. Ja porkkanaksihan riittää, että säästyy kepiltä. Tällainen johtaja ei kenties ole lainkaan ryhmän prototyyppinen jäsen – äärimmillään hänet saatetaan kokea jopa ulkoryhmäläiseksi. Toisaalta olen kokenut myös ”huonosti ryhmään sopivia” johtajia, jotka kuitenkin tuloksilla mitaten ovat olleet menestyneitä. Heillä on yleensä ollut jokin erityinen muutostehtävä, määrällinen tai laadullinen saneeraus, jonka läpivietyään he ovat siirtyneet muualle. He ovat useinkin saaneet aikaan halutun muutoksen suhteellisen nopeasti, vaikkakin repivällä ja runtelevalla tavalla. Seuraajalla, joka on usein noussut ryhmän sisältä, on sitten ollut eräänlainen jälleenrakennustehtävä uudessa muutetussa tilanteessa rakentaa uusi kannustava johtajuus. Tällaisessakin toiminnassa voi piillä oma viisautensa: jos ryhmä on jymähtänyt hymistelevän ryhmäajattelun tyveneen horrokseen, voi tehokkain tapa ravistella se siitä hereille olla laittaa asialle ulkopuolinen, vaikkei ryhmä itse ehkä pitäisikään tämän unilukkarin sauvan kopautuksista otsaansa. Tällaisen ravistelun jälkeen ryhmä on muuttunut, ja oletettavasti myös sen prototyyppisyys, minkä myötä uudenlainen johtaja voi saada ryhmän tuen, tai vanhan johdon on mahdollista alkaa noudattaa uudenlaista johtajuutta, joka ennen tätä ravistelua ei ehkä olisi saanut ryhmän tukea. Samanlaiseen muutoksen katalysoimiseen käytetään myös konsultteja. Joskus ehkä suurin osa organisaatiosta jo tietää muutoksen välttämättömyyden, mutta sitä on vaikea lähteä sisältä päin käynnistämään ryhmän rikkoutumisen pelossa. Niinpä taloon tuodaan konsultti, joka tarkkaan asioihin perehdyttyään artikuloi äänen sen, minkä kaikki jo tiesivät mutteivät uskaltaneet sanoa: muuttunut toimintaympäristö vaatii muutoksia organisaatiolta. Näin muutostarve on saatu kehystettyä reaktioksi kontekstin muutokseen, mikä mahdollistaa muutoksen ryhmän prototyyppisyydessä ja näin sallii muutoksen johtajuudessa.

Johtajuuspiirteet ja –taidot Sosiaalisen identiteetin lähestymistavan tulkinta johtajuudesta tuntuisi jättävän huomiotta yleisen arkijärjen mukaiset käsitykset, että joillakin henkilöillä on johtajuusominaisuuksia enemmän kuin muilla. Johtajuuskategoriointiteoria (leadership categorisation theory) esittää, että ihmisillä on arkiteorioita siitä, millainen johtajan tulisi olla ja johtajia ja mahdollisia johtajia arvioidaan sen mukaan, miten he tuntuvat sopivan tähän johta-

jakategoriaan tai johtajaskeemaan. Sekä tämä että sosiaalisen identiteetin lähestymistapa nojaavat sosiaaliseen kategoriointiin kognitiivisena mekanismina. Ne kuitenkin eroavat siinä, mikä on vertailun substanssin lähde tätä kategoriointia ohjaamassa: edellisessä se on johtajuusskeema ja jälkimmäisessä ryhmän prototyyppi. (van Knippenberg & Hogg, 2003.) Hogg (2001; van Knippenberg & Hogg, 2003) ei torju tällaisten johtajaskeemojen asemaa, mutta esittää, että ryhmässä, jossa on vahva sosiaalinen identiteetti ja tiivis sisäinen koheesio, prototyyppisyys nousee ryhmän jäsenen mielessä johtajaskeeman rinnalle ja jopa sitä tärkeämmäksi, kun arvioidaan sitä, kuka on tai kenen tulisi olla johtaja. Hoggin (2001) neuvo omaa asemaansa sementoimaan pyrkivälle johtajalle onkin, että prototyyppisen johtajan kannattaa vahvistaa ryhmäidentiteettiä ja omaa prototyyppisyyttään sen keskipisteenä ja siten omaa legitimiteettiään ryhmän johtajana; vastaavasti ei-prototyyppisen johtajan kannattaa pyrkiä heikentämään ryhmäidentiteettiä ja sen sijaan korostamaan sitä, miten hyvin hänen persoonansa ja tilannekohtainen toimintansa vastaavat vallitsevia johtajuusskeemoja.

Lähestymistavan annista johtajuudelle Sosiaalisen identiteetin lähestymistapa tuntuu olevan käyttökelpoinen pohdittaessa monia johtajuuteen liittyviä asioita. Toki se ei tyhjennä koko johtajuuden selittämisen pajatsoa, mutta mikäpä teoria selittäisikään kaikkea. Sen tärkeää antia on johtajan ryhmäjäsenyyden ja sen vuorovaikutteisuuden korostaminen: johtaja vaikuttaa ryhmään, mutta ryhmä myös vaikuttaa johtajaan ja tämän onnistumisen edellytyksiin. Myös johtajan rooli ryhmän identiteetin muokkaajana ja ryhmän sisäisten merkitysten luojana korostuu. Lähteet: Asforth, B. E. & Mael, F. (1989). Social identity theory and the organization. Academy of Management Review, 14(1), 20-39. Giessner, S. R. & van Knippenberg, D. (2008). ”License to Fail”: Goal definition, leader group prototypicality, and perceptions of leadership effectiveness after leader failure. Organizational behavior and human decision processes, 105(1), 14-35. Haslam, S. A. (2004). Psychology in organizations. The social identity approach. London: SAGE Publications. Hogg, M. A. (2001). A Social Identity Theory of Leadership. Personality and Social Psychology Review, 5(3), 184-200. van Knippenberg, D. & Hogg, M. A. (2003). A social identity model of leadership effectiveness in organizations. Research in organizational behavior, 25, 243-295.

29


Coaching ja johtajuus Teksti: Marjo-Riitta Ristikangas, Kaavio: Tavoitteiden vaikuttavuus (Romana 2007)

Työ- ja liike-elämän huipulla voi olla yksinäistä ja tuulista. Mitä hyötyä ammattimaisesta coachingista voisi olla liikkeenjohdolle?

C

oachingin juuret ulottuvat kauaksi menneisyyteen, aina antiikin filosofeihin asti. Hyvien kysymysten tekemisen taito oli tuolloin erityisessä arvossa. Kysymysten esittämistä ovat vuosisatojen saatossa jatkojalostaneet filosofien lisäksi kirkonmiehet ja myöhempien tieteentekijöiden eliitti. Varsinaisesti coaching tuli johtamiskirjallisuuteen urheilumaailmasta 1950-luvulla. Todellisen läpimurron coaching on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, mistä viestivät myös tilastot. Alan tutkimuskirjallisuudessa coaching edusti vielä hyvin marginaalista ilmiötä 90-luvulla, 2000-luvun puolivälissä coaching-mainintojen määrä eri tietokannoissa oli nelinkertaistunut. Siirryttäessä 2010-luvulle sen suosio on yhä nousukiidossa, josta kertoo myös Google-hakukoneella tehty testitulos: coaching-hakusanalla Suomesta löytyy 59.000 ja maailmalta jopa 118 miljoonaa mainintaa (tammikuu 2010). Coaching on todella lyönyt itsensä lävitse merkittävänä kehittämistyökaluna.

Suomalaisessa ammatti-coach-maailmassa on syntynyt myös tarve nostaa profiilia ja määrittää ammatinharjoittamiselle tietyt reunaehdot. Suomen Coaching-yhdistys miettii oman kansallisen coachien kehittämisohjelmansa laajentamista. Tällä hetkellä se tarjoaa jäsenkunnalleen coaching diplomi-koulutusta, josta saa perusymmärryksen coachina olemisesta. Vastaavasti kansainväliseltä kentältä Suomeen on rantautunut ICF:n oma sertifiointijärjestelmänsä, jota ollaan parhaillaan muutamassa ISOlaatujärjestelmän osaksi. Sertifiointiin valmentavaa koulutusta tarjoavat Suomessa jo muutamat tahot. Rakentumassa olevien järjestelmien myötä myös ammatti-coachien osaamistaso vahvistuu, mikä tukee myös palveluja ostavien päätöksentekoa. Yhtenäinen taustakoulutus takaa tietyn perustason coach-palveluille. Silti palveluja ostavassa päässä on usein epäselvää, mistä coaching viime kädessä tarkoittaa.

Suomen coaching -yhdistys perustettiin 2004, ja muutama vuosi sen jälkeen päivän valon näki International Coaching Federation, Suomen osasto eli tuttavallisemmin, IFC Finland. Kansallisen yhdistyksen jäsenmäärä on kasvanut säännöllisesti ja vuoden 2009 lopussa jäsenkunta on pitkälle yli 300 ammattilaista. ICF:n puolella jäsenmäärä on myös kasvusuunnassa. Parin vuoden jälkeen jäsenmäärä on reilut 30.

30

Huolimatta coachingin huimasta suosiosta, sillä on omat varjonsa. Merkittävin niistä on käsitteen laajuus ja jäsentymättömyys. Hämmennystä tuottavat erilaiset etuliitteet coachingin yhteydessä. On life-coachingia, talentcoachingia, executive coachingia, leadership coachingia jne. Välillä jopa alan ammattilaisten keskuudessa on epäselvyyttä siitä, mistä coachingista on kyse ja miten se toimii. Ja kun vielä coachingin määritelmiä löytyy alan kirjallisuudessa runsaasti, ollaan melkoisessa suossa. Liike-elämän kontekstissa coachingille on esitetty seuraavanlaisia määrittelyjä. •Hall et. al., 1999: Käytännöllinen, tavoiteohjautuva, henkilökohtainen ja yksilökeskeinen oppimisprosessi, jossa kehitetään suoritusta

Suomen sosiaalipsykologit ry

Mistä coachingissa on kyse? Coaching-toimiala on Suomessa kehittynyt samassa suunnassa. Huimia kehitysloikkia on otettu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla. Yksittäisiä yrittäjiä on tullut toimialalle kovalla vauhdilla ja vielä hyvin erilaisin taustakoulutuksin. Moninaisuus aiheutti samalla alan hajaantumisen ja tarpeen lähteä rakentamaan toiminnalle yhteisiä malleja.


•Douglas & Morley, 2001: Lyhytkestoinen kehityssuhde, jossa luodaan spesifiä ja vastavuoroista yhdessä rakennettua suorituksen tavoitetta •Downey, 2003: Taito fasilitoida valmennettavan suorituskykyä, oppimista ja kehittymistä •Whitmore, 2004: Menetelmä henkilön potentiaalin vapauttamiseksi ja siten oman suorituksen maksimoimiseksi; enemmänkin oppimaan auttamista kuin opettamista •Fairley & Stout, 2004: Yksilöiden välinen interaktiivinen suhde, joka auttaa ihmisiä tunnistamaan ja toteuttamaan persoonalliset ja ammatilliset tavoitteensa nopeammin kuin he omin avuin pystyisivät. •Grant, 2005: Ratkaisusuuntautunut, tulosorientoitunut ja systemaattinen toimintatapa, jossa valmentaja turvautuu vakiintuneisiin ja tunnustettuihin poikkitieteellisiin teorioihin ja tekniikoihin tukeakseen yksilöiden, ryhmien tai organisaatioiden tavoitteen saavuttamista, suorituksen parantumista, hyvinvointia ja itseohjautuvaa oppimista •Parppei, 2008: Henkilökohtainen tulos- ja kehittymissuuntautunut valmennusprosessi, joka kohdistuu valmennettavan itsesäätelykykyyn

•Coaching auttaa asiakasta fokusoimaan ajatteluaan ja toimintaansa, saavuttamaan tavoitteitaan sekä suunnittelemaan toimintastrategioita… Coach auttaa valmennettavaa ihmisenä ja yksilönä kehittymään ja hyödyntämään koko nykyisen ja käyttämättömän potentiaalinsa. Näin valmennettava saavuttaa ja myös ylittää omat tavoitteensa ja auttaa koko organisaatiotaan menestymään (Suomen Coaching –yhdistys) •Coaching on ajatuksia herättävä ja luova yhteistyösuhde, jonka tavoitteena on inspiroida asiakasta hyödyntämään kokonaisvaltaisesti henkilökohtainen ja ammatillinen potentiaalinsa (ICF Finland) Molemmat määritelmät nostavat edellä kuvattujen kahden näkökulman lisäksi lähes identtisesti vielä kolmannen yhteisen nimittäjän coachingille: Coaching keskittyy potentiaalin hyödyntämiseen. Ammattimainen coaching perustuu tiiviiseen yhteistyösuhteeseen, jossa painotetaan valmentajan ja valmennettavan välistä läheistä yhteistyötä ja valmennettavan potentiaalin eli piilossa olevien voimavarojen vapauttamiseen. Kahdenvälinen oppimisprosessi tähtää coachattavan itse asettamien tavoitteiden toteuttamiseen, jolloin fokuksessa on yksilö ja hänen tarpeensa, sekä myös laajennettuna koko organisaation ”tarpeet” ja tavoitteet.

Kyse ei ole siitä, että ammatti-coaching -osaaminen ja ideologia siirretään sellaisenaan esimiesten harteille.”

Edellä mainituista määritelmistä on korostettu erityisesti kahta näkökulmaa – päämäärää ja kohderyhmää: Coaching on kehittymisen, suorituksen parantamisen, oppimisen ja tavoitteiden saavuttamiseen tähtäävä menetelmä, ja lähes kaikki kirjoittajat korostavat coachingin yksilökeskeisyyttä. Kyse on yksilöiden välisestä, valmennettavan ja valmentajan keskinäisestä yhteistyösuhteesta.

Kohderyhmäajattelua pitäisi laajentaa tutkimuksellisessa kielenkäytössä. Viime vuosina coachingin ryhmäkeskeisyys on lisääntynyt käytännön työskentelyssä niin asiakkaiden kuin ammatti-coachienkin toimesta. Ryhmä-coachingille on tilausta, koska länsimainen yksilökeskeisyys ei palvele riittävästi ihmisten yhteisöllisyyden ja yhteistyön tarpeita. Tiimi- ja ryhmätoiminta on tuotu yksilökeskeisyyden rinnalle. Suomen coaching yhdistykset täydentävät edellä olevia määritelmiä ammattimaisesta coachingista seuraavasti.

Coachingin tavoitteellisuus

Yksilöihin kohdistuva valmentajan ja valmennettavan välinen tavoitteellinen suhde on coachingin ehdottomassa ytimessä. Coachingilla pyritään saamaan aikaan muutos valmennettavan käyttäytymisessä, jotta asetetut tavoitteet saavutetaan. Tavoitteiden merkitys yksilön käyttäytymisen ja etenkin käyttäytymisen muutoksen kannalta on myös tutkittu ilmiö. Coaching-prosessin tavoitteet vaikuttavat tulevaan suoriutumiseen neljän mekanismin kautta (Katso kaavio seuraavalla sivulla). Tavoitteiden tulee olla saavutettavissa. Tavoiteteorian (Goal setting theory) mukaan yksilö on motivoituneempi aloittamaan ja ylläpitämään tavoitteellista toimintaa, kun tavoitteet ovat riittävän haasteellisia ja vaikeita, ja samalla myös saavutettavissa (Latham 2006). Silloin ne ohjaavat tekemistä toivottuun suuntaan.

31


Romana, A. 2007. mikään ongelmallisten henkilöiden kaatopaikka, joka automaattisesti parantaa käyttäytymisongelmat. Jotta coaching onnistuu ja on tuloksellista, täytyy coachattavalla olla oma halu kehittyä ja lähteä tekemään tarvittavia muutoksia omassa toiminnassaan.

Tavoiteaikomukset eivät ole yhtä tuloksellisia kuin toimeenpanoaikomukset. Tavoiteaikomuksella on taipumus jäädä pelkäksi toiveeksi, ilman varsinaista muutostyötä. Toimeenpanoaikomuksissa muutoksen todennäköisyys kasvaa, koska silloin tarvitaan myös toiminnan ylläpitoon tarvittavaa energiaa. Huomio on suoraan itse tekemisessä.

Virpi on huippujohtaja, joka on menestynyt urallaan. Hän on edennyt vastuulliseen positioon isolla budjettivastuulla ja leegiolla johdettavia. Virpi oli saanut jo useamman vuoden ajan palautetta siitä, että hän jyrää ihmisiä, eikä huomioi heitä. Virpi on käynyt mitä moninaisimmissa koulutuksissa uransa aikana ja yrittänyt kehittää itseään, koska niin on häntä kehotettu. Vasta kun jyräämisen seurauksena ihmissuhteet menivät kunnolla solmuun työpaikalla ja osin myös kotona, hän vasta havahtui ja ryhtyi etsimään tukea. Hän päätyi ammatti-coachin luokse ja halusi kehittyä. Ja halu myös tuotti tulosta, kun coach oli systemaattisesti tukemassa oppimispolulla otettavia askeleita. Yksi askel kerrallaan.

Coaching-prosessin tarkoitus on ohjata keskustelua toimeenpanoaikomusten tasolle. Motivaation lisäksi tarvitaan selkeä ja aikataulutettu suunnitelma, jonka mukaan toimitaan. Pelkkä tavoitteen kuvaaminen ei riitä. Ammatti-coachin tehtävänä on varmistaa, että toimeenpanoaikomuksiin liittyvät vastaukset löytyvät ainakin seuraaviin kysymyksiin:

Coachingissa tavoitteiden asettaminen on valmennettavan vastuulla ja coachin tehtävänä on tukea kaikin keinoin valmennettavaansa tavoitteeseen pääsemisessä. Tavoitteiden asettamisen lisäksi on yhtä tärkeää saada pidettyä tavoitteen mukaista toimintaa yllä myös alkuhuuman jälkeen. Tällöin olemme tekemisessä volitiokäsitteen kanssa, joka on arkikielellä – tahto.

•Mitä tehdään?

Tahdon voima ja periksiantamattomuus vaikuttavat tavoitteiden saavuttamiseen. Siksi volition vahvistamisella ja coaching-prosessin vaikuttavuudella on yhteys. Kehittymiseen tarvitaan valmennusprosessin rakenne ja dialoginen keskusteluyhteys. Valmennettavan itsesäätely rakentuu näistä tekijöistä. Itsesäätely on yksilön toiminnan, ajattelun ja tunteiden tietoista hallintaa tavoitteiden saavuttamisen varmistamiseksi.

•Tavoite-aikomus: ”Yritän järjestää itselleni joutoaikaa reflektoinnille.” •Toimeenpanoaikomus: ”Järjestän itselleni joutoaikaa.”

•Milloin tehdään? •Miten tehdään? Lisäksi on tärkeää, että yksilöllä on positiivinen asenne muutosprosessiin, sillä negatiivisuus estää tavoitteen toteuttamista (Atwater & Brett, 2005). Coaching ei ole

32

Suomen sosiaalipsykologit ry

Myös tavoitteiden asettamisen tavalla on myös merkitystä. Puhutaan erilaisista aikomuksista, jotka vaikuttavat tavoitteiden toteutumiseen. Tavoiteaikomukset kuvaavat alustavaa halua tehdä asioita tietyllä tavalla. Sen sijaan toimeenpanoaikomukset kohdistavat huomion suoremmin suoraan itse tekemiseen.


Ammatti-coach on parhaimmillaan huippuammattilainen, joka tuo oman osaamisensa esimiesten kehittämiseen. Hän on itsesäätelyn malliesimerkki, koska hänen osaamisensa ydin on kehittymisessä ja sen mahdollistamisessa. Hän tietää, miten saada valmennettava kehittymään ja sen kautta hyödyntämään käytettävissä olevat voimavarat optimaalisesti. Kaikessa tässä tarvitaan ymmärrystä tavoitteiden merkityksestä, motivaation ja erityisesti volition osuudesta tavoitteiden saavuttamisessa. Viime kädessä tarvitaan rakenne ja dialoginen prosessi, joka tukee yksilöllistä itsereflektio-osaamista – kykyä kyseenalaistaa omaa toimintaa ja tehdä siitä havaintoja oman kehittymisen tukemiseksi.

Esimies valmentavana johtajana Yksilöityjen valmennusprosessien tehokkuuden myötä on alettu puhua coaching-osaamisesta osana esimiestyötä. Coaching-ajattelua on ryhdytty siirtämään osaksi esimiesten johtamista. Yksinkertaisimmillaan coaching on nähty erillisenä ”hattuna”, jonka esimies pistää päähänsä tietyissä arkijohtamistilanteissa. Koska taustalla on ammatti-coach-maailma, esimiesten maailmaan on ladattu odotuksia, jotka ovat pikemminkin hämmentäneet kuin selkeyttäneet esimiesten arkea. Kun tutustuu kansainväliseen kirjallisuuteen, törmää samaan hämmennykseen. Esimiehestä ollaan tekemässä ammatti-coachia, joka kykenee yksilökeskeisesti valmentamaan johdettaviaan menestykseen. Kyse ei ole siitä, että ammatti-coachin osaaminen ja ideologia siirretään sellaisenaan esimiesten harteille. Miksikö ei? Siihen on ainakin kaksi syytä. Ensimmäinen syy liittyy perustehtävän määrittelyyn. Ulkopuolinen coach ja yhteistyösuhde rakentuu ulkopuolisuudelle. Esimiehen ja johdettavien suhde on yrityksen sisäinen asia. Ulkopuolisuus on siitä kaukana. Toisaalta esimiehillä on paljon muutakin tehtävää coach-roolinsa lisäksi. Perustehtäväkenttä kattaa hyvin laajan kirjon erilaisia tekemisiä eikä pelkällä coach-roolilla päästä pitkälle. Esimies coachina ei käsitteenä siitä syystä toimi ja se johtaa harhaan. Valmentava esimies tai valmentava johtaja kuvaa näkökulmia, joita coaching-maailman ja esimiestyön yhdistäminen parhaimmillaan tuottaa. Coaching-filosofiasta on paljon ammennettavaa koko esimiestyöhön ja vaikuttamiseen. Se ei ole yksittäinen teko toisten joukossa, vaan kokonaisvaltainen ajattelutapa, jossa on toki tiettyjä yh-

tenäisiä käyttäytymisen muotoja. Kyse on valmentavasta johtajuudesta.

Valmentava esimies coachina? Valmentava esimies ja johtaja tai jopa työntekijä voi kysyä itseltään: ”Mitä ammattimaisesta coaching-ajattelusta on vietävissä omaan johtamispraktiikkaan?” Coachingin ydin näyttää olevan tavoitteen saavuttaminen + yksilö- ja ryhmäkeskeisyys + potentiaalin hyödyntäminen. Miksei se olisi myös osa johtamis- ja tiimityötä, mutta vain pieni osa sellaisenaan. Yrityksen ulkopuolinen ammatti-coach on riippumaton ja samalla yrityksen sisäisen ryhmädynamiikan ja systeemin ulkopuolella. Samaa riippumattomuutta ei ole yrityksen sisällä toimivalla valmentavalla johtajalla. Valmentava johtaja on persoonallaan mukana arjen vuorovaikutuspeleissä täysillä, josta ei voi irrottautua tai ulkoistaa itseään. Esimies on sisällä ja osa ryhmää 100%:sti. Kirjoittaja toimii yritysjohdon valmentajana ja on aktiivinen myös Suomen coaching -yhdistyksessä.

Lähteet: Parppei, R. 2008. Business Coaching itsesäätelyn kehitysinterventiona. Helsinki University of Technology. Department of Industrial Engineering and Management. Doctoral Dissertation series 2008/4. Ristikangas, M.-R. & Ristikangas V. 2010. Valmentava johtajuus. Wsoypro. Zimmermann, 2000. Attaining Self-Regulation. A social cognitive perspective. Teoksessa M.Boekaerts, P.P.pintrich & M.Zeidner (toim.). Handbook of self-regulation. San Diego. Academic Press. 13-41. Romana, A. 2007. Coaching edistää esimiestaitoja. Teoksessa M. Räsänen (toim.) Coaching ja johtajuus. Valmentava ote esimiestyössä. Helsinki. Edita. Atwater & Brett, 2005, Antecedents and Consequences of Reactions to Developmental 360 Feedback. Journal of Vocational Behaviour, 66, 532-548.

33


Psykologia — 2000-luvun uskonto Teksti: Heikki Kantanen, Kuva: Inka Suhonen

Psykologisen tiedon ja ymmärryksen kasvu ihmisen mielestä ja sielunelämästä on useasta näkökulmasta tarkasteltuna hieno ja tavoittelemisen arvoinen asia. Ymmärryksen lisääntymiseen liittyy kuitenkin myös varjopuolia, sillä tieto ihmismielestä on valtaa, jota ei aina sovelleta vastuullisesti.

T

iedätkö mitä tarkoitetaan psykokulttuurilla? Jos tiedät, onneksi olkoon. Jos et, älä välitä. Käsite oli minullekin vielä viikko sitten tuntematon. Tosin tutustuttuani asiaan hieman tarkemmin huomasin, että psykokulttuuri ei olekaan täysin outo asia. Vaikuttaa nimittäin siltä, että tänä päivänä me kaikki elämme ns. psykokulttuurissa. Psykokulttuuri-käsitteellä tarkoitetaan – Marko Hamilon (2007) määrittelyä lainaten – ”psykologisen sanaston valumista mielenterveysalan asiantuntijaryhmiltä kadunmiesten puheeseen.” Psykokulttuuri syntyy prosessissa, jossa tieteen löydöt ja psykologiset käsitteet muuttuvat osaksi arkipäivän kielenkäyttöämme ja elämäämme. Psykologiseen käsitteistön ja tietämyksen lisääntyessä elämämme ns. psykologisoituu monilla eri osaalueilla. Psykologisoitumisen myötä selitämme ihmisten käyttäytymistä, elämäntapahtumia ja syy-seuraussuhteita yhä enemmän ja enemmän erilaisten mielentoimintojen ja -teorioiden avulla.

voi harmittomimmillaan olla tavanomaista keittiöpsykologiaa ja itsetutkiskelua, mutta toisaalta myös aggressiivista ja harkittua väkivaltaa, jossa psykologian käsitteitä ja ajatusmalleja sovelletaan hyökkäävästi toisiin ihmisiin. Jos psykokulttuuria haluaa tarkastella positiivisesti ja humanistisesti, niin yhteiskunnan lisääntynyt psykologisoituminen voidaan nähdä Valistuksen aikakauteen vertautuvana prosessina, jossa yksilöiden ja kansan lisääntynyt itseymmärrys ja ikuinen itseanalyysi jalostavat meistä kategorisesti parempia ihmisiä. Jos psykokulttuuria haluaa tarkastella pimeästä inhorealistisesta näkökulmasta, niin psykologisoituminen voidaan nähdä myös väkivallan ja vallankäytön evoluutiona: fyysinen väkivalta, henkinen väkivalta – ja lopulta –tiedollinen väkivalta.

Psykokulttuurissa ei ole kyse pelkästään siitä, kuinka opimme uusia psykologisia käsitteitä ja teorioita, vaan myös siitä, kuinka lisääntynyt ”tieto” ja ”ymmärrys” vaikuttavat elämäämme ja muokkaavat ja ajatuksiamme sekä toimintaamme. Hamiloa (mt.) mukaellen, psykokulttuurin olennaisesti sisältyvä laaja-alainen ”psykodiskurssi”

34

Sosiologian dosentti Janne Kivivuori on kirjoittanut psykokulttuurista kirjan jo 1990-luvulla, mutta jotenkin vaikuttaa siltä, että psykokulttuurin käsite ei ole levinnyt kovin laajalle kansalaisten keskuuteen ¬– ainakin jos sitä verrataan medikalisaation käsitteeseen. Yhteiskunnan psykologisoitumista tunnetumpi lähes vastaava prosessi onkin lääketieteen (ja lääketeollisuuden) kehityksen myötä vallalle noussut medikalisaatio, jossa erilaiset normipoikkeavuudet nähdään lääketieteellistä hoitoa vaativina ongelmina ja sairauksina (lihavuus, hiusten lähtö, ylivilkkaus, impotenssi, masentuneisuus jne.)

Suomen sosiaalipsykologit ry

Psykokulttuurikäsitteellä tarkoitetaan psykologisen sanaston valumista mielenterveysalan asiantuntijaryhmiltä kadunmiesten puheeseen.”


35


Psykokulttuuri kirjassaan Kivivuori kritisoi sitä, kuinka arkielämämme, politiikka, viihde, kulttuuri ja uskonto ovat ns. läpipsykologisoituneet. Psykologisoitumiskehityksen myötä kaikenlaiset mielenterveyden ”poikkeavuudet” identifioidaan, määritellään ja otetaan näin tyylikkään ja tehokkaan kontrollin alaiseksi. Ongelmana tässä on se, että mitä tarkempi mielenterveyden ongelmien tiedollinen ja analyyttinen seula on, sitä kapeampi on myös normaaliuden viitekehys. Ja mitä kapeammin normaaliuden sallittu polku määritellään, sitä vaikeammaksi oikealla polulla kulkeminen käy. Siksi psykologian kasvaneessa vaikutusvallassa kysymys on viime kädessä kurista ja vallankäytöstä, jonka kohteena on normaaliuden määritelmä. Panoksena on se, mikä määritellään oikeaksi ja mikä vääräksi. Panoksena on se, kuka kertoo meille, milloin ja millä ehdoilla olemme ns. terveitä.

keavaksi. Liian kapea normaalius pakottaa liian monen kieltämään liian paljon itsestään. Liian kapea normaalius pakottaa dissektoimaan mielen. Se pakottaa amputoimaan osan minuudesta pois. Alunperin mielentiedollista kuria pitivät yllä tieteenharjoittajat, mielenterveysalan ammattilaiset, psykiatrit ja kliiniset psykologit, mutta nykyisin raja asiantuntijuuden ja harrastelijan välillä ei ole enää yhtä selvä kuin aiemmin. ”Tiedon” ja ”osaamisen” levitessä asiantuntijavalta on inflatorisoitunut. Psykokulttuurin kolonisaation myötä, meistä jokaisesta on tullut kurinpitäjiä ja mielenterveystuomareita. Jos terveyskeskuslääkäri, psykologi tai psykiatri eivät löydä sinusta mitään mielenterveydellistä vikaa, lähipiirisi, sukusi, työkollegasi tai puolisosi korjaavat kyllä tilanteen. Kun valvovia silmiä on paljon, myös hairahtamisesta jää helpommin kiinni. Pienikin normipoikkeama, kuten esim. itkukohtaus tai raivokohtaus työpaikalla, voi olla nykyisin lähes sosiaalinen itsemurha. Avautua saa, mutta vain salassa ja tarkoin määritellyissä tilanteissa – ja ennen kaikkea oikealla tavalla. Määrällisesti liiallinen tai ilmaisullisesti liian voimakas avautuminen ovat poikkeamia normista, jotka kirjautuvat kurinpitäjien mentaalisin muistioihin, jossa pidetään kirjanpitoa mielenterveytemme tasosta. Liiallinen impulsiivisuus ja energisyys eivät ole sallittuja, vaan voivat olla huolestuttava merkki jostakin mielen oireesta, teoriasta tai näkökulmasta riippuen. Liiallinen tunteellisuuskaan ei myöskään ole enää normaalia, vaan mahdollinen merkki yliherkkyydestä tai mielen epätasapainoisuudesta. Toisaalta liian tunteettomuus on vielä vaarallisempaa. Myös yksilön liiallinen pidättyväisyys ja syrjäänvetäytyvyys voivat olla merkkejä potentiaalisesta normipoikkeamasta ja erityyppisistä mielenterveyden häiriöstä. Huono itsetunto on pahasta, mutta varokin, jos itsetuntosi vaikuttaa liian hyvältä, sekin on nimittäin hyvin epäilyttävää. Oletko kiinnostunut liian vähän seksistä? Se voidaan toki mieluusti nähdä hoidettavana häiriönä. Entä oletko yliseksuaalinen? Varo, se voi olla merkki addiktiosta, joka voi vaatia sopivaa terapiapakettia tilanteen korjaamiseksi. Huolehditko liikaa terveydestäsi ja ruokovaliostasi, tai kuntoiletko ylet-

Psykokulttuurin myötä mielenterveydestä on tullut kapea ja mutkitteleva metsäpolku, jota valaistaan melko tehokkailla valonheittimillä ja rajataan erilaisten diagnoosien piikkilanka-aidoilla.”

Normaalius ja poikkeavuus ovat sosiaalisesti rakennettuina käsitteinä erottamattomasti yhteydessä ihmisten minuuteen – siihen, mikä on itsekäsityksemme ja minäkuvamme. Jos normaali-käsitteen kattavuus on liian suppea, liian moni meistä joutuu määrittelemään liian suuren osa itsestämme ei-hyväksi, epänormaaliksi tai poik-

36

Suomen sosiaalipsykologit ry

Psykologisoitumisessa on kyse samasta asiasta kun medikalisaatiossa, mutta vain psyykeen tasolla, ei fysiologian. Toinen ero on siinä, että yhteiskunnan medikalisaatiosta puhuu kriittisesti jo lähes koko Suomi (pois lukien tietysti lääketeollisuuden edustajat), kun taas psykokulttuuri on selvinnyt monessakin mielessä kevyemmällä kritiikillä. Hamilon (2007) mukaan Suomessa onkin jo pitkään osattu suhtautua terveen kriittisesti moniin eri ammattikuntien edustajiin. Osansa ovat saaneet ainakin ilmastotieteilijät, juristit, kauppatieteilijät ja ”lääketeollisuuden marionetit”. Vaikuttaa siltä, että kriittinen suhtautuminen psykokulttuuria kohtaan ei ole vielä Suomessa yhtä voimakasta kuin muualla länsimaissa. Todennäköistä kuitenkin on, että Suomi tulee vielä perässä, sillä lienee selvää, että ennen pitkää kaikille vahvoille voimille syntyy vastavoima. Ehkäpä piakkoin muutkin psykokulttuurin edustajat kun Freudilaiset psykoanalyytikot joutuvat puolustamaan tiedollisia valta-asemiaan aiempaa voimallisemmin.


tömästi – varo, voit olla pakkomielteinen terveysfasisti, tai voit olla sairastunut orthorexia nervosaan. Todennäköisesti olet kuitenkin vähintäänkin liikunta-addikti tai sinulla on vääristynyt kuva kehostasi.

täin sofistikoitunut, toisaalta melko brutaali. ”Tutkittuun tietoon” perustuva poikkeavuuksien hallinta on tehokas tapa leimata, epäinhimillistää tai demonisoida kanssaihmisiä. Aikaisemmin epänormaali käytös attribuoitiin johtuvaksi huonosta kotikasvatuksesta tai sosioekonomisesta luokasta. Nykyisin huono käytös attribuoidaan, ainakin osittain, kanssaihmisen päänsisäisistä mielenterveysongelmista johtuvaksi.

Addiktien ja mielenterveyshäiriöiden valtakunnassa diagnoosien kirjoittaja ja normaaliuden määrittelijä on kuningas”

Addiktien ja mielenterveyshäiriöiden valtakunnassa diagnoosien kirjoittaja ja normaaliuden määrittelijä on kuningas. Psykokulttuurin myötä mielenterveydestä on tullut kapea ja mutkitteleva metsäpolku, jota valaistaan melko tehokkailla valonheittimillä ja aidataan erilaisten diagnoosien piikkilanka-aidoilla. Ja ken sivupolulle käy, saa kaiken toivon heittää.

Psykologia on nyt kaunis ja vahva. Psykologia on – markkinatalouden ohella –uusi uskontomme. Omaa sieluaan hoidetaan nykyään missä tahansa muualla kuin kirkossa. Ennen sielunhoitoa harjoitettiin papin välityksellä, nykyisin terapeutilla ja internetin keskustelupalstoilla. Psykiatri tarjoaa pelastusta lääketeollisuuden rakastamassa kemiallisessa muodossa, mutta psykologi pelastaa sielun taidokkaasti brändätyllä terapiapakettiperheellä. Kirkon puolella ripittäytymisessä katolilaisille tarjotaan synteihin Ave Mariaa, mutta meille psykologian lahkolaisille tarjoillaan teoriakoria, josta saamme valita sopivan paketin, jolla saamme tieteellä siunatun järjellisen syyn omalle ja muiden ihmisten toiminnalle. Psykouskon evankeliumia tarjoillaan meille nykyisin melko kattavalla patteristolla ja tulikomentojen säätösauvat ovat ns. fire at will -asennossa. Jatkuva psykologinen massaviestintä tuntuu olevan tehokasta, sillä oman pään ja sielun analysointi vaikuttaa olevan suosittu 2000-luvun vapaa-ajanviettotapa. Popular science -tyyppinen psykokirjallisuus, internetin keskustelupalstat, radio-ohjelmat, terapiamarkkinat, aikakausilehdet, työorganisaatioiden HR-osastot ym. kaikki ampuvat samoihin koordinaatteihin: tutki omaa päätäsi, keskity henkiseen kasvuun ja tunnista lähiympäristösi poikkeavat yksilöt. Psykologisen self-help-teollisuuden edustajat ovat myös melko hyvin näkyvillä niin mediassa kuin markkinoillakin. Menestys on ollut taattu, ainakin tietyissä kansanosissa ja yhteiskuntaluokissa. Omasta mielestäni psykologia ja psykologisten käsitteiden käyttö arkielämässä ovat yksi vallankäytön muoto. Kyse on vallankäytön muodosta, joka on toisaalta erit-

Toisaalta en oikein tiedä, kuinka pitkälle pelkän nykytilan kritisoimisella päästään? Mikä olisi psykokulttuuria aidosti parempi vaihtoehto? Kun lääketeollisuuden vastaus tiedetään, ja kirkon, niin psykologia alkaakin yhtäkkiä vaikuttamaan melko houkuttelevalta syliltä, jonka tarjoamalle pehmeälle sohvalle voi mieluusti jäädä pohtimaan omia ja muiden mielenliikkeitä. Tarkka psykologinen tieto ja analyysit ihmismielestä eivät itsessään ole varmasti pahasta. Kyse on siitä, kuinka lisääntynyttä tietoa (i.e. valtaa) käytetään ja ketkä sitä käyttävät. Psykokulttuurisen aikakauden tiedostaminen on jo itsessään hyvä ja tärkeä asia. Psykologia on 2000-luvun uskonto ja minäkin olen uskovainen. Kun tiedämme, minkälaisessa kulttuurissa elämme, osaamme helpommin suhteuttaa sosiaalisen ympäristön normit ja vaatimukset siihen, miltä meistä oikeasti tuntuu sydämissämme. Kaunis sydän yhdistettynä hyvään mieleen tarjoavat tehokkaan vaihtoehdon ymmärtää itseämme ja nähdä myös muiden ihmisten ihmisyys kokonaisuudessaan –lääketieteen kemikaalien, uskonnollisen fasismin ja ylipsykologisoinnin lävitse.

Lähteet: Hamilo, Marko (toim.): Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. Helsinki: Ajatus, 2007. Kivivuori, Janne: Psykokulttuuri: Sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin. Helsinki: Hanki ja jää, 1992.

37


Vuoteni armeijan vihreissä Teksti: Jussi Ranta, Kuvat: © Suomen Puolustusvoimat

Armeijavuodesta voi löytyä uusia ulottuvuuksia, kun sitä tarkastellaan sosiaalipsykologisesta näkökulmasta. Mitä sosiaalipsykologian teorioiden pohjalta voidaan sanoa armeijan johtamiskäytännöistä, normeista, rooleista ja minän esittämisen mahdollisuuksista?

Tässä kirjoituksessa aion ensinnäkin kohdistaa sosiaalipsykologisen katseeni armeijan viralliseen johtamisfilosofiaan ja sen ristiriitaan siellä tapahtuvan käytännön johtamisen kanssa. Toiseksi aion pohtia armeijan sosialisaatiota, normeja sekä rooleja ja varsinkin, miten rooliodotukset muokkaavat ihmisten käyttäytymistä. Kolmanneksi olen kiinnostunut Erwin Goffmanin hengessä tarkastelemaan, miten minän esittämisen mahdollisuudet kaventuvat armeijan porttien sisäpuolella.

Toteutuuko syväjohtaminen käytännössä? Neljän kuukauden aliupseerikoulun jälkeen entisistä pelokkaista alokkaista pitäisi kehittyä karskeja sotilasjohtajia. Onko tämä realistista? Puolustusvoimissa varusmiehille annettu johtamiskoulutus on muuttunut huimasti viime vuosikymmenien aikana mukautuen yhteiskunnan tilanteeseen. Aikaisemmin

38

johtajien ihmissuhdetaitoja ei korostettu vaan vallalla oli pikemminkin jonkinlainen ”management by perkele” –filosofia, mutta 1990-luvulla Puolustusvoimat on käynyt varsinkin siinä suhteessa läpi suuria muutoksia. Meille painotettiin alaistemme inhimillistä kohtelua, ja muun muassa tarpeetonta huutamista tai ”juoksutusta” tuli välttää. Transformaaliseen johtamiseen perustuva syväjohtaminen on otettu käyttöön Puolustusvoimien johtamiskoulutuksessa vuonna 1998. Se on everstiluutnantti, kasvatustieteen tohtori Vesa Nissisen kehittämä johtamismalli, jonka on tarkoitus antaa johtajalle perusteet kehittyä ja kasvaa johtajana, ja siinä korostetaan ihmisten eikä asioiden johtamista. Mallin mukaan johtamiskäyttäytymisen kulmakiviä on neljä: luottamuksen rakentaminen, inspiroiva tapa motivoida, älyllinen stimulointi sekä ihmisen yksilöllinen kohtaaminen. Nämä ominaisuudet pitäisi saada tasapainoon ja omaa johtajuutta tulisi jatkuvasti kehittää. Nissisen mukaan ”syväjohtaminen on ajattelutapa, ei sarja temppuja”. Hän ajattelee varsin optimistisesti, että varusmiehet ovat motivoituneita ponnistelemaan yhteisten päämäärien eteen omasta tahdostaan ja että he ovat itseohjautuvia ja motivoituneet kehittymään persoonallisuuksina. En oikein jaksa uskoa, että kovinkaan moni varusmiesjohtaja on aidosti kiinnostunut ”sitoutumaan ja todella lähtemään mukaan elinikäiseen itsensä kehittämisen vaativaan prosessiin”. En myöskään usko, että kovin moni vakavissaan miettii arvojensa suhdetta johtamiskäyttäytymiseensä syvällisesti, tosin mistä sen tietää? Fiedlerin johtajuuden kontingenssimallia soveltaen voisi sanoa, että armeijassa, jossa toimintatilanne on selkeästi rakentunut ja johtajalla on (ainakin teoriassa) vahva asema, tilannejohtajien pitäisi olla vahvoilla. Tämä asettuu ristiriitaan Nissisen painottaman johtajan ihmissuhdeorientoitumisen kanssa. Tietenkin johtaja tarvitsee myös ihmissuhdetaitoja, mutta tilannekeskeisyys olisi johtamisen kontingenssimallin mukaan keskeisintä.

Suomen sosiaalipsykologit ry

A

stuin armeijan (tai virallisesti Suomen Puolustusvoimien) palvelukseen kesällä 2005 toisessa saapumiserässä, ja olin siellä vuoden verran kotiutuen kesällä 2006 reservin alikersanttina. Koin oman armeija-aikani melko ahdistavaksi ja turhauttavaksi, ja muistan kuinka helpottunut olin kotiutumispäivänä sotilaspassi kädessä. En varmaankaan ollut ainoa. Jälkeenpäin ajatellen aika on ehtinyt kullata useimmat armeijamuistot. Olen toisaalta saanut armeija-aikoihin etäisyyttä neljässä vuodessa ja pystyn tarkastelemaan niitä paljon etäämmältä ja objektiivisemmin sekä neutraalimmin kuin aikaisemmin. Koen, että yhteiskuntatieteiden ja erityisesti sosiaalipsykologian opiskelu on myös antanut minulle työkaluja pohtia armeijaa – tai yleisesti ottaen (Goffmania mukaillen) totaalisia laitoksia – analyyttisemmin ja kriittisemmin. Olen vähitellen alkanut nähdä sosiaalipsykologisia syitä siihen, miksi kenties koin armeija-ajan niin ahdistavana.


Kokemukseni mukaan ainakin minun aliupseerikoulutuksessani syväjohtamisen opettaminen jäi niin pintapuoliseksi, että kulmakivistä tuli vain eräänlaisia mantroja, joita toistettiin (ja niitä väänneltiin myös varusmiehiä enemmän naurattaviin muotoihin, joista yksi oli ”katteettomat lupaukset”). Uskon, että tuleville johtajille jäivät syväjohtamisen ajatukset jollakin tasolla pyörimään päähän, mutta mitään syvää yhteyttä niiden omaksumisen ja johtajan todellisen käyttäytymisen väliltä on vaikea löytää. Luulen, että tärkeimpänä ohjenuorana useimmille jäi ”luottamuksen rakentaminen”, jonka voi kääntää suomalaisittain rehellisyydeksi sekä yleisesti omalla esimerkillä johtaminen Tuntemattoman sotilaan kersantti Koskelan mallin mukaan (kyllä, katsoimme myös Tuntematonta sotilasta). Jo syväjohtamisen kulmakivien epämääräiset nimet saattoivat monille ammattikoulusta juuri valmistuneille sähkömekaanikoille jäädä melko abstrakteiksi periaatteiksi. Käytännössä johtaminen toteutui varsin pitkälti historian saatossa armeijakulttuurissa omaksuttujen perinteiden mukaan, kuten toistamalla oppimisen, käskyttämisen, uhkailun, huutamisen, juoksuttamisen, ulkoiseen arvovaltaan vetoamisen ja esimerkillä johtamisen kautta. Mielestäni syväjohtaminen sinänsä voi olla ihan käypä johtamisfilosofia varsinkin armeijassa, sillä se korostaa johtamisen inhimillisyyttä, omien arvojen tunnistamista siinä sekä alaisten koh-

taamista ihmisinä, ei käskytettävinä. Toisaalta minun on vaikea arvioida, millaisia armeijan johtamiskäytännöt ovat olleet ennen syväjohtamisen aikaa tai voisiko joku tieteellisesti paremmin tuettu teoria toimia paremmin. Mielestäni on hienoa, että armeijassa saimme (muistaakseni) kolme kertaa palautetta johtamistoiminnastamme, parin kuukauden välein. Palaute saatiin lomakepohjaisena omilta alaisilta, vertaisilta sekä esimiehiltä, mikä tuntuu melko modernilta armeijakäytännöltä. Ongelmana tässä oli, että meille lyötiin vain palautelaput kouraan eikä palautetta sen koommin käsitelty tai esimiehen kanssa ei käyty ”kehityskeskustelua” tai muuta, vaikka kohdallani se olisi ehkä ollut tarpeen jatkuvasti laskusuuntaisten palautteideni perusteella. Ryhmäkoheesio muodostuu armeijassa väistämättä yhteisen tekemisen pohjalta. Aluksi kymmenen toisilleen tuntematonta alokasta kohtaavat toisensa hiirenhiljaisessa tuvassa, kunnes vähitellen koulutusta aletaan suorittaa ryhmänä ja ryhmä alkaa parhaassa tapauksessa hitsautua yhteen. Vaikka ryhmässä saattaa olla monenlaisia persoonallisuuksia ja hyvin eri elämän- tai luokkataustaisia ihmisiä, on hämmästyttävää, että ryhmä saattaa toimia niin kitkattomasti. Todella suuri vaikutus on ryhmän johtajalla, alikersantilla, jonka persoona, johtamistaidot ja ”ammattitaito” vaikuttavat ryhmän koheesioon ja ”ryhmähengen” syntymiseen. Usein mitä kannustavampi johtaja, sitä enemmän

39


ryhmän laiskimmatkin yksilöt jaksoivat yrittää. Ongelmaksi saattoi ryhmässä tulla se, että varsinainen johtaja alkaa ryhmässä menettää auktoriteettiaan ja joku terävä ja johtajaominaisuuksiltaan hyvä alainen alkaa saavuttaa johtajan paikkaa. Tosin tilanne voi mennä niinkin, että jollekin alaisesta kehittyy tunnejohtajan rooli keventämällä ryhmässä tunnelmaa tiukoilla hetkillä, jolloin varsinainen johtaja pitää asiajohtajan roolinsa. On mahdollista, että varsinainen johtaja tai joku muu pitää molempia rooleja, mutta todennäköistä on, että ryhmässä nämä tehtävät eriytyvät.

Sosialisaatio, normit ja roolit

On mielenkiintoista, miten armeijassa tietyt roolit erottuvat niin selkeästi: varusmiesjohtajissa on selkeästi Koskela-tyyppisiä rauhallisia omalla esimerkillä johtajia sekä vihaisia ja ankaria kurinpitäjätyyppejä. Alokkaissa on erotettavissa omantyyppisiään rooleja: ensinnäkin arka ja onneton sählä��jä, jonka takia muut joutuvat aina odottelemaan, jolloin kyseinen henkilö saa syyt niskoilleen. Toiseksi rääväsuu tai vitsiniekka, joka keventää ilmapiiriä, ja jonka häiriköinnin vuoksi joukko mahdollisesti joutuu tekemään asiat useampaan kertaan rangaistukseksi. Kolmas tyyppi on säntillinen suorittaja ja sotaintoilija, jonka mielestä armeijassa on kivaa. Neljäs tyyppi on anarkistikapinoitsija, joka vastustaa armeijakuria henkeen ja vereen, ja joka joutuu joko

Suomen sosiaalipsykologit ry

Armeijassa sosialisaatio on tunnetusti hyvin kokonaisvaltaista. Heti ensimetreiltä lähtien pelokas alokas opetetaan seisomaan asennossa, herroittelemaan (tai rouvittelemaan) ylempiään sekä tekemään niin kuin käsketään. Alokas opetetaan puhuttelemaan ja tervehtimään ylempiään, pukeutumaan oikein, käyttäytymään oikein, mutta samalla hänet sosiaalistetaan epäviralliseen kulttuuriin, jossa hän oppii erilaisia niksejä, joilla päivittäisestä palveluksesta selviää helpommin. Tämä oppii muun muassa, miten lisätehtäviä eli nakkeja voi vältellä, milloin kan-

nattaa ottaa torkut niin, että kiinnijäämisen riski nukkumisesta palvelusaikana olisi minimoitu, miten palveluksesta voi selvitä vain puolella vuodella (esim. yrittämällä pysyä mahdollisimman näkymättömänä) ja ennen kaikkea alokas oppii inttislangin, jossa jokaiselle mahdolliselle varusteelle, toiminnalle ja käyttäytymistyylille on oma nimensä ja luokittelunsa. Käytännössä armeijakulttuuri on hyvin maskuliinista, mikä ilmenee muun muassa siten, että muiden kuin negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on normien vastaista sekä siten, että ”armeijadiskurssi” on yleisesti ottaen naisvastaista.

40


konformoitumaan armeijakuriin tai saa (tai ottaa) lähtöpassit kotiin tai sivariin.

Goffman ja minän esittämisen kavenneet mahdollisuudet tai Goffman ja minuuden riisto

Myös kantahenkilökunnassa eli upseeristossa on selkeät omat roolinsa: ensinnäkin asialliset ja ohjaavat, modernit syväjohtamisen opit omaksuneet nuoret luutnantit, jotka ovat innostuneita ja soveltavat oppimiaan sotimisteorioita käytäntöön vaihtelevalla menestyksellä. Toiseksi rennot (tai kärttyiset) enemmän tai vähemmän työhönsä kyllästyneet vanhemmat upseerit, jotka tekevät asiat tietyllä tavalla ”koska aina on tehty niin”. Kolmantena ovat henkeen ja vereen sotilashenkiset sosiopaatit, entiset muukalaislegioonalaiset ja sotahullut (”jos ja kun ja toivottavasti sota syttyy”), jotka eivät pelkää komentaa varusmiehiä ärräpäiden saattelemana (myös rauhallisuuteen perustuva auktoriteetti on heillä mahdollinen).

Erwin Goffman (1969) maalaa tutkielmassaan totaalisista laitoksista hyvin synkän kuvan muun muassa armeijasta. Hänen mukaansa armeija pakottaa ihmisen konformoitumaan ulkoa päin annettuun päivärytmiin, arvomaailmaan, auktoriteettiin sekä rooleihin ja normeihin ja näin riistävän ihmisen minuuden. Hän

Mielenkiintoista on nähdä, miten huonosti käyttäytyvistä tai hiljaisista ja aroista alokkaista saattaa kuoriutua itsevarmoja ja varmaotteisia johtajia. Voiko ihminen muuttua puolessa vuodessa niin paljon? Onko aliupseerikoulu niin tehokas johtamistaitojen ja persoonallisuuden muokkaaja? Epäilen. Zimbardoa soveltaen esitän, että tulevat varusmiehet ja –naiset kuvittelevat jo ennalta sosiaaliseen tietovarantoonsa nojaten tietävänsä, miten armeijassa pitäisi käyttäytyä ja millainen on tyypillinen sotilasjohtaja. Nämä mielikuvat tietenkin muuttuvat palveluksen aikana ja aliupseerikoulu muovaa niitä realistisemmiksi. Väitän, että rooliodotukset ovat sitkeitä, ja koska tulevat alijohtajat eivät tiedä, millaista on todella olla sotilasjohtaja, he nojaavat pitkälti mielikuviinsa hyvistä sotilasjohtajista pärjätäkseen tehtävässään Tuleva varusmiesjohtaja omaksuu kuvittelemansa roolin mukaisen esityksen, joka onnistuu hänen persoonastaan ja kyvyistään riippuen hyvin tai huonosti.

41


näkee yhdenmukaisen käyttäytymisen ja pukeutumisen tekevän normeista poikkeamisen hankalaksi ja epäsuotavaksi. Yksilön ainutlaatuisen persoonallisuuden arvostaminen asettuu kyseenalaiseksi. Aikaisempi yhteiskunnallinen enemmän tai vähemmän joustava rooliohjelmointi särkyy ja tilalle tulee armeijan pakottama kulloisenkin roolin mukainen odotettu käyttäytyminen. Ongelmana on, että armeijarooleja ei voi kytkeä pois päältä, ja jopa lomien aikana varusmiehiltä odotetaan ”sotilaallista käyttäytymistä”.

Goffmanin maalama kuva armeijasta ei täysin pidä paikkaansa enää 2000-luvun Suomessa, sillä muun muassa simputtaminen on virallisesti kiellettyä ja ennen kaikkea Suomessa asepalveluksessa on melko paljon vapaa-aikaa, jonka varusmies voi käyttää miten haluaa ja käydä myös kasarmin ulkopuolella. Tässä mielessä ruumiin tai nautintojen kontrolli ei ole kovin kokonaisvaltaista, eikä varusmiesten minuuksia yritetä muokata kovin tehokkaasti (arvoja kylläkin). Myös lomia on melko paljon eikä kuri ole kovin tiukkaa (riippuen yksiköstä). Lisäksi Goffmaninkin esiin nostama armeijatovereiden keskinäinen solidaarisuus toimii hyvänä vastavoimana ulkoa päin annetulle kurille. Periaatteessa Goffmanin totaalisten laitosten pääpiirteet pätevät kuitenkin yhä tänä päivänä myös Suomen Puolustusvoimissa. Lähteet Ilmatorjuntaupseeriyhdistyksen verkkosivut (www.ilmatorjuntaupseeriyhdistys.fi) Goffman, Erwin 1969. Minuuden riistäjät: tutkielma totaalisista laitoksista. Marraskuun liike, Helsinki.

Suomen sosiaalipsykologit ry

Vielä ongelmallisemmaksi armeijan tekee yksilön minuuden esittämisen kapenevat mahdollisuudet. Yksilön ruumista ja nautintoja kontrolloidaan täysipäiväisesti ja yksilön aikaisempi ”identiteettikalusto” rikotaan viemällä häneltä liikkumavara itsensä esittämisessä, ja näin estetään nöyryytysten suodattaminen jonkin roolin kautta. Goffman esittää, että kun yksilöä käsketään tekemään jotakin ja tämä ”niskuroi” jollakin tavalla, niin ”seuraava hyökkäys kohdistetaan juuri tähän reaktioon”. Henkilökunta voi siis rangaista yksilöä itsepuolustuksesta nöyryyttävien vaatimusten edessä. Tätä hän nimittää silmukoinniksi. Lisäksi totaalisissa laitoksissa yksilön kaikki toimet voidaan alistaa ylhäältä päin sanktioidulle vuorovaikutukselle. Näin yksilön itsestäänmäärämisen ala pienenee, sillä hänellä on hyvin vähän liikkumatilaa toiminnassaan. Yksilöä saatetaan myös velvoittaa pyytämään lupaa vähäisiinkin toimiin, jotka

siviilissä ovat itsestäänselvyyksiä. Lopulta yksilö joutuu taistelemaan joidenkin etuoikeuksien tai palkkioiden vuoksi, joita hän voi siviilimaailmassa pitää itsestäänselvyyksinä, kuten nukkumisen, tupakoinnin tai television katselun.

42


43



SP 2010-1 web