Trio 1/2013

Mutta strukturalistinen ajattelu on antologiasta päätellen varsin hyvin voimissaan monissa itäisen Euroopan maissa kuten Balkanillakin. Dalibor Davidovićin mukaan musikologit joutuvat Zagrebissa Kroatiassa jatkuvasti tuottamaan kansallismielistä poliittista ideologiaa, koska autonomista kansallisvaltiota ei ole ollut. Siksi heidän on esimerkiksi pyrittävä osoittamaan, että kroatialaissäveltäjien musiikki on vanhaa juurta.

Kun tieteen autonomiaa uhataan sisäpoliittisella painostuksella, älymystössä herää tietenkin pelko ja inho. Davidovićin tekstistä päätellen musiikin analyyttinen tarkastelu, jolla voidaan esimerkiksi kehittää musiikillisessa luomisessa tarvittavia taitoja, rakentaa tiedettä parhaimmin silloin kun tieteen tekijältä on omasta mielestään riistetty edellytykset totuudellisuuteen. Formalistisen analyysin vetovoimaa voikin toisinaan selittää tiedeyhteisön pyrkimyksellä pysyä erillään kulttuurielämästä, jonka kulmakivenä ovat poliittiset dogmit.

Manfred Heidler puolestaan kuvailee musiikin tutkimusta Saksan valtion ilmavoimissa, jossa pyritään kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen ”rajat ylittävän” musisoinnin avulla samalla, kun toteutetaan NATO:n tai EU:n sotilaallisia operaatioita. Tuollaisessa vuorovaikutuksessa on Heidlerin mukaan tärkeää tiedostaa kutakin kulttuuria ohjaavia musiikkikäsityksiä. Mutta tekeekö musiikin tuonti lännestä osaksi Balkanilla tai Lähi-idässä suoritettavia operaatioita hallaa paikallisille musiikkiperinteille? Tuo huoli alkaa vaikuttaa perustellulta, kun perehtyy Jasmina Talamin ja Tamara Karača-Beljakin ajatuksiin. He tuovat artikkelissaan esiin joitakin Bosnian sodan kielteisiä seurauksia. Sen myötä tuhoutui koko joukko kansanmusiikkiperinteitä. Niitä voisi ehkä säilyä myös esimerkiksi sähköisen viestinnän ansiosta. Talamin ja Karača-Beljakin mukaan Bosnia-Herzegovinassa on viime vuosina syntynyt niin sanottua ”turbofolkia” eli sävellettyä kansanmusiikkia, mikä lienee kirjoittajien yksi keino tuhotöiltä puolustautumiseen.

On syytä kiinnittää huomiota siihen, että saksalaisesta romantiikasta juontuva estetiikka on rakentanut Balkanin nykypäivän musiikkikulttuureita. Vesna Mikić tuo esiin 1970-luvun serbialaista Uuden aallon populaarimusiikkia käsittelevässä artikkelissaan, että nuo yhtyeet hyväksyttiin koska muusikot toivat mieleen Romantiikan ajan originellit taiteilijat. Lehtiarvosteluissa korostettiin heidän aitouttaan ja epäkaupallisuuttaan. Tuollainen diskurssi soveltui popin legitimoimiseen sosialistivaltiossa.

Matjaž Barbo, joka tarkastelee slovenialaista nykymusiikkia, puolestaan muistuttaa teoskeskeisen estetiikan taustalla piilevästä absoluuttisen musiikin ihanteesta.

Sen kriittinen analyysi oli tärkeä osa Uutta musiikkitiedettä yhdeksänkymmentäluvun taitteessa. Barbo rinnastaa konsertit uskonnollisiin rituaaleihin viitaten Saksassa 1800-luvun alussa kukoistaneeseen pietistiseen ”taideuskontoon”. Papit ja muusikot toimivat nykyäänkin melko samaan tyyliin toisiaan muistuttavissa oloissa: temppeleissä ja kulttuuritaloissa, joissa riittejä seurataan hartauden ja syvän hiljaisuuden vallassa.

137