Page 1


PAULIINA VANHATALO

TOI NEN ELÄ MÄ M U IST IINPANOJA S&S HELSINKI


Š Pauliina Vanhatalo Kustantamo S&S, Helsinki 2018 Kansi ja ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti Painopaikka: Livonia Print, Latvia 2018 ISBN 978-951-52-4404-8


Huomaan tarinani olemassaolon vasta kun en enää pääse sen sisään.

5


Tuulee. Asumme pohjoisen pikkukaupungin keskustassa, risteyksessä jossa se tuntuu. Katto kolisee. Ulko-ovet ovat vääntyä niskoiltaan, jos ne avaa huolettomasti. Terassin kynnysmatot lentelevät ja katuharja kaatuilee, painavimmatkaan ruukut eivät pysy pystyssä. Yöllä kuistin keskentekoiselta katolta on pudonnut aluskatteen painona ollut lankku. Lähin liikennemerkki on keikahtanut jalustoineen kadulle, ja asfaltille on lentänyt kattohuovan palasia naapuritontin purettavaksi tuomitulta talolta. Puolialastomat lapset hytisevät juostessaan päätalon makuuhuoneista vastikään valmistuneeseen piharakennukseen, jossa asumme sillä aikaa kun päätaloa kunnostetaan. Mies nousee huojuvan henkilönostimen korissa katonrajaan ja alkaa kiinnittää aluskatetta uudelleen. Aurinko paistaa. Kävelen koiran kanssa merenrantaan missä tuuli voimistuu. Tahdon tuntea ilmavirran voiman ja kamppailla eteenpäin vastatuulessa. Nurmikenttä ja koiran turkki aaltoilevat, puut humisevat, tuulen riepottelemien koivujen lehdet ovat vielä tiukasti kiinni oksissa. Tuulisipa vielä kovemmin. Nousisipa myrsky. 6


Heti kun ajatus on hahmottunut, soimaan itseäni. Vaivalla rakennettua elämää täytyy suojella: on oltava kohtuullinen, järkevä ja kiitollinen. Miksi kutsuisin vaaraa tai ottaisin turhia riskejä? On vain niin vaikeaa luopua tästä pakahduttavasta tunteesta, jonka tuuli minussa herättää. Tuulisipa niin että talojen katot irtoavat. Niin että saan pelätä. Niin että hätkähdän hereille. Palattuani kotiin alan kirjoittaa.

7


”Äiti, onhan siihen tosi monta päivää, kun sinä kuolet?” ”Kyllä. Sinä et ole enää pikkulapsi silloin vaan aikuinen ja vanha. Sinulla on varmaan omia lapsia ja sinun lapsillasi lapsia.” ”Onhan siihen pitkä aika?” ”On. Saat olla lapsi niin kauan kuin haluat.” ”Mutta enhän minä voi siihen vaikuttaa!” Lapsi osaa vielä nähdä ajan vääjäämättömän kulun sellaisena kuin se on. Minä taas teeskentelen ettei meneillään ole mitään, minkä äärelle olisi syytä pysähtyä. Vanheneminen on täysin luonnollista, vakuutan itselleni. Minua ei haittaa luopua nuoruudesta. Ja kuolemaa on turha ajatella – minkä sille mahtaa? Jonkun täytyy pysyä rauhallisena, jotta paniikki ei leviä. Näyttää siltä että tehtävä kuuluu minulle.

8


Minua on alkanut häiritä ajatus siitä etten ole enää kiinnostava. Monin verroin nykyistä minua kiehtovampi hahmo on se päämäärätietoinen ja uhkarohkeita ratkaisuja tekevä nuori nainen joka joskus olin. Hänen tilalleen on astunut sovinnainen ja säy­ seä henkilö, keskiluokkainen ja ennustettava perheenäiti, etu­ oikeutettu niin monella tavalla että hänen olisi oikeastaan syytä olla vain hiljaa. Sama mies jo yli kymmenen vuotta, kaksi lasta, asuntolaina, koira, muutama ylimääräinen kilo, vaikeuksia muistaa omaa täsmällistä ikää mutta toisaalta alati läsnä oleva tietoisuus kulman takana odottavasta nelikymmenvuotispäivästä. Mitään alkuperäistä tai yksilöllistä hänestä on turha etsiä. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää.

9


Silloin tällöin leikin, että ehdin vielä olla joku toinen. Selaan koulutusluetteloita ja teen netissä ammatinvalintatestejä. Ehkä haluaisin tehdä työtä numeroiden parissa? Ei, missään vaihtoehtoisessakaan minuudessa en voi kuvitella pitäväni ruoanlaitosta, mutta kykenisinkö kenties varmistamaan yhteiskuntamme toimintakyvyn myös poikkeusoloissa ja kriisitilanteissa? Etsin kuvaani elokuvista ja televisiosarjoista, mutta elokuvantekijät eivät näytä haluavan rakentaa tarinoita kaltaisistani naisista. Ehkei heitä voi moittia, kun toiston määrä arjessa on niin häkellyttävä, että koukuttavan juonen kehitteleminen tai vain muuttuvan tapahtumaketjun hahmottaminen vaikuttaa mahdottomalta. Jotta ikäisestäni naisesta saa hyvän päähenkilön, hänen tulee erota, pettää tai tulla petetyksi, menettää lapsi tai ratkaista murhia. En minäkään jaksaisi seurata sarjaa, jonka keskushahmo vain ajattelee ja lukee, pesee pyykkiä ja täyttää tiskikonetta. Mikä kiinnostaa lukijoita? kysytään listassa, jonka olen poiminut vuosia sitten kirjoittamisen oppaasta. Syntymä, kuolema. Uusi, vanha. Ensimmäinen, viimeinen. 10


Konflikti, tuho, kasvu, muutos, eksotiikka, lähtö, paluu, ihme, raha, seksi, valta, paljastus, liitto, salaisuus. Tavallinen tekee epätavallista. Epätavallinen tekee tavallista. Minä olen tavallinen ja teen tavallista, mikä tarkoittaa ettei se ole kiinnostavaa. Mikä tarkoittaa ettei siitä voi kirjoittaa.

11


Ystäväni on ikäiseni mutta hänen elämässään on parempaa materiaalia. Siinä on alkuja ja tuhoa, ensimmäisiä ja viimeisiä, eroja, salaisuuksia ja paljastuksia, seksiä, eksotiikkaakin. Hän on rakastunut tavalla, josta seuraa henkilökohtainen vallankumous. Olen kateellinen siitä miten helposti hänen elämästään saa hyvän tarinan. Dramaattisissa tilanteissa ihmiset käyttäytyvät ja puhuvat kiinnostavasti. Ystäväni tarvitsee ainoastaan kirjata se ylös ja rohjeta seistä tekstinsä takana. Kun minä upotan katiskan todellisuuteeni ja nostan sen ylös, löydän märkää pyykkiä, leivänmuruja, koirankarvaa, vääntyneitä ruostuneita nauloja, lastulevyä, maalitahroja, maahan juoksevaa punaista pölyä jota syntyy kun puukko pistetään lattiaa kantavaan hirteen, kirjapinoja, Word-tiedostoja, merkkimääriä ja varmuus­ kopioita, ilmoituksia lähestyvästä eräpäivästä, iltasatuja, tyhjiä muropakkauksia, Wilma-viestejä, koululla oltava 8.40, mukaan vesipullo, vaihtovaatetta ja pientä evästä. ”Miten minun elämästäni voi kirjoittaa, kun kaikki on tätä samaa?” valitan keskustelun lomassa. Sitten nojaudun taas eteen12


päin janoten yksityiskohtia ystäväni draamasta. Minulla on siekailemattomaan uteliaisuuteeni varaa, koska minun ei tarvitse maksaa elämänmuutoksen hintaa. Myöhemmin istun yksin kahvilassa ja mietin, että ehkä jännitteiset tapahtumat peittäisivät alleen jotakin niin ettei sitä voisi nähdä. Ajattelen muutosta joka tapahtuu vaikka ulkoiset olosuhteet pysyvät samoina; joka saa alkunsa juuri siitä että liike pysähtyy.

13


Katselen muita naisia. Tyttönaiset ovat ilmestyksiä. Heidän kasvonsa on meikattu kauniisti ja vaivaa nähden, silmillä on trendikkäät aurinkolasit ja olkapäällä roikkuu räväkkä printtilaukku. He lukitsevat retropyöränsä telineisiin eivätkä liiku enää niin isoissa ryhmissä kuin tyttötytöt. Jokin persoonallinen yksityiskohta erottaa heidät massasta, koru tai rohkea hiusmalli kiinnittää huomion. Heidän ryhtinsä on suora ja katseensa utelias. Olemus viestii ihmisestä joka he haluavat olla, ovat päättäneet olla, ovat. Katson heitä ihaillen. Katson heitä niin kuin katsotaan lapsia, jotka eivät tajua virheettömyyttään. Heidän katsomisensa myös uuvuttaa minut nopeasti. Tunnen menettäneeni jotakin. On kuin olisin hävinnyt kilpailussa, jonka olemassaoloon olen juuri havahtunut. Rouvanaiset ovat olemassa käytännöllisiä tehtäviä varten. Heillä on silmälasit ja mukavat huomiota herättämättömät vaatteet – harmaat, mustat, tummansiniset, vaaleanruskeat. Kasvot ovat uurteiset ja tuskin lainkaan meikatut, hiukset usein vähän pöllähtäneet. Huppari käy yhtä hyvin puserosta tai takista, ja urheiluvaatteissa voi hoitaa asioita, mitä väliä on sillä miltä ihminen näyttää, ei 14


täällä tarvitse jäädä kenenkään mieleen. Katsoessani heitä minua ahdistaa ja kiehtoo. On tietysti myös tyttöjä jotka eivät piittaa ulkonäöstään ja rouvia jotka ovat laittautuneet vaivaa nähden. Mutta edustavinkaan rouvanainen ei ilmennä samaa kuin stailattu parikymppinen, eikä lökäpöksyissä kulkeva tyttönainen kuulu tuulipukukansaan. Pohjimmiltaan kyse ei ole ulkonäöstä tai tyylistä, ei kauneudesta tai rumuudesta, ei pinnallisuudesta tai syvällisyydestä. Kyse on tavasta olla maailmassa. Mitä minuun tulee, olen pudonnut välitilaan. Olen hahmoton ja vailla selkeitä piirteitä niin kuin hiusteni ylikasvanut malli. En jaksa esittää itseäni enää. En ole valmis päästämään irti.

15


Pelkään luopua tarinasta omassa elämässäni. Pelkään luopua tarinasta tässä käsikirjoituksessa. Yritän kiinnittyä kronologiaan, siihen toivoon että aikajärjestyksessä etenemisestä rakentuu kertomus. Kirjaan ylös päivämääriä: On elokuun kahdeskymmeneskuudes päivä vuonna 2016. On lauantai ja saamme nukkua tavallista pidempään. On harmaa ja pilvinen sunnuntai. Yritän kiinnittyä vuodenaikoihin: On aurinkoinen syyspäivä, viileä mutta tyyni. Lintuparvet halkovat taivasta, sade pisaroi meren pintaan. On sumuinen ja kolea aamu, riisutussa maisemassa harmaat ja ruskeat sävyt, kun ajan usvaisia teitä lähimmälle juna-­ asemalle. Mutta jokainen itseään kunnioittava kirjoittaja tietää, ettei tarina synny niin että listaa peräkkäisiä tapahtumia: Ja sitten. Ja sitten. Ja sitten.

16


”Mitä he tarkoittavat tarkalleen? Se on äärimmäisen epäselvää. Näyttää kuitenkin, että keskuudessamme on joitakuita syvästi Kerronnallisia, jossa Kerronnallisena oleminen isolla K:lla merkitsee (tarjoan määritelmän) luontaista taipumusta kokea tai käsittää oma elämä, ajallinen olemassaolo, itseys, kerronnallisella tavalla, tarinan muotoisena tai ehkä kokoelmana tarinoita, ja – jollain tavalla – elää tässä käsityksessä.” Kiitän määritelmästä, mukavaa että annoitte nimen edustamalleni hyönteislajille. Sitä vielä kysyisin, oletteko kuulleet, miten Kerronnalliselle ihmiselle käy, jos hän ajautuu tarinattomaan tilaan?

17


Elämäni tuntuu valmiilta. Ei ole enää mitään mistä minun pitäisi päättää. Suuret valinnat loppuvat kaiketi niin kuin siirrot shakkipelissä. Ensin mahdollisia liikkeitä on lukematon määrä, sitten yhä vähemmän, kunnes pari ponnetonta nappulaa vaeltaa ruudusta toiseen saamatta aikaan jännittävää tilannetta. Ja kuinka minä pidinkään ratkaisijan roolista! Otin uskalluksen ensimmäisen askeleen niin mielelläni, halusin rohkeasti ja annoin tuon haluamisen muuttaa elämäni. Uudet alut olivat lupausta täynnä. Ne myllersivät todellisuuden ylösalaisin ja saivat sen tuntumaan seikkailulta. Kun rakastuin, ihmiseen tai taloon, sain lapsen tai luovuin vakituisen työpaikan turvaverkosta, minun ei tarvinnut pitkään aikaan muistuttaa itseäni siitä että olen elossa. Nyt pitäisi kai jaksaa meditoida tavoittaakseen yhtä voimallisen läsnäolon tunteen, mutta epäilen ettei se silti olisi aivan sama asia.

18


Luen teatteriohjaaja Kaisa Korhosesta kertovaa teosta. Haastattelija ottaa puheeksi Simone de Beauvoirin ja mainitsee, että Beauvoir kirjoitti luoneensa noin 40-vuotiaana uuden suhteen maailmaan, jonka kasvot olivat muuttuneet tuntemattomiksi. ”Simone de Beauvoirin kokemus tuntuu tutulta, olin juuri tuossa iässäkin”, Korhonen sanoo kirjassa. ”Eikö ihmisen toinen elämä alakin tuossa vaiheessa?” Sanapari jää mieleen. Toinen elämä.

19

Toinen elämä lukunäyte  

Toinen elämä – Pauliina Vanhatalo

Toinen elämä lukunäyte  

Toinen elämä – Pauliina Vanhatalo