Punalippujen Helsinki – lukunäyte

Page 1


P u na l i ppu j en H el si n k i

2


Torsten Ekman

Punalippujen Helsinki ✮ työväenliikkeen varhaisvuodet 1883–1917

· Suomentanut Veijo Kiuru ·

Kustantamo S&S Helsink i 3


P u na l i ppu j en H el si n k i

Torsten Ekman

Suomen kaarti 1812–1905 (2006)

Aleksanteri I. Keisari ja isänmaa (2013)

Sivu 2: Helsingin räätäleiden ammattiosaston kulkuelippu lienee ollut ensimmäisen kerran käytössä vuoden 1900 kevätkulkueessa.

 Kirjailija kiittää Svenska kulturfondenia, Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakuntaa sekä Suomen tietokirjailijat ry:tä tämän kirjan työstämisen rahoittamisesta. Ruotsinkielinen alkuteos Helsingfors röda fanor. Arbetarrörelsens tidiga år 1883–1917 (Schildts & Söderströms 2017) © Torsten Ekman 2017

KUSTANTAMO S&S Kansi ja ulkoasu Anders Carpelan ISBN 978-951-52-4308-9 Painopaikka Oy Nord Print Ab, Helsinki 2017

4


SISÄ LLYS

J O H DA N T O

Veteraanitapaaminen Kaisaniemessä · 9 ı1ı

Jakautunut kaupunki · 12 ı2ı

Von Wright kontra Karl Marx · 27 ı3ı

Keisari pettää · 53 ı4ı

Kasakoita Senaatintorilla · 67 ı5ı

Aktiivista vastarintaa · 77 ı6ı

Murhia ja punaisia banderolleja · 95 ı7ı

Vallankumous yltää Helsinkiin · 113 ı8ı

Tampereen punainen julistus · 131 ı9ı

Aseita ja dynamiittia · 150 ı 10 ı

Kaarti turvaa äänioikeuden · 163 ı 11 ı

Luokkataistelua vai revisionismia · 177 ı 12 ı

Laukaustenvaihtoa Viaporissa · 189 ı 13 ı

Verinen päivä Hakaniemessä · 202 5


P u na l i ppu j en H el si n k i ı 14 ı

Vallankumous lykkääntyy · 214 ı 15 ı

Punaista anarkiaa · 225 ı 16 ı

Stolypinin uusi järjestys · 240 ı 17 ı

Finis Finlandiae! · 254 ı 18 ı

Tie katastrofiin · 267 ı 19 ı

Jälkisanat · 293

Viitteet · 301 Lähdeluettelo · 307 Henkilöhakemisto · 313 Julistuskirja Suomen kansalle · 317

6


Punalippujen Helsinki

7


P u na l i ppu j en H el si n k i

8


JOHDANTO

VETERAANITAPAAMINEN KAISANIEMESSÄ

Sosiaalidemokraattisen puolueen Työmies-lehden etusivulla julkaistussa ilmoituksessa kehotettiin punakaartin järjestöjä ja jäseniä kokoontumaan lauantaina 12. toukokuuta 1917 kello 17 Kaisaniemen puiston suurelle kentälle. Virallisesti työläisten punakaarti oli lakkautettu jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin, ja niinpä vallankumousvuoden 1917 kutsu oli suunnattu kaartin veteraaneille dramaattisilta vuosilta 1905 ja 1906, jolloin Suomi oli taistellut autonomiansa ja työläiset äänioikeutensa puolesta. Miehet – lehtiraporttien mukaan pari sataa – asettuivat sotilaallisessa järjestyksessä suoriin riveihin aivan samalla tavalla kuin katselmuksissa reilut kymmenen vuotta aikaisemmin (Helsingin Sanomat 13.5.1917). Kaisaniemen veteraanit olivat vahvasti yhteen hitsautunut ryhmä, joka oli pitänyt yllä perinteitä kaikki ne vuodet, jolloin punakaarti oli ollut kielletty kesän 1906 jälkeen. Marraskuun 1905 suurlakon aikana he olivat partioineet Helsingin kaduilla vakituisen poliisikunnan ollessa lakossa. Jotkut heistä riensivät myös seuraavana kesänä auttamaan Viaporin linnoituksella kapinaan nousseita venäläissotilaita. He olivat joutuneet jättämään joitakin kaatuneista tovereistaan Kuninkaansaareen, monia muita taas oli pidätetty ja tuomittu vankeuteen. Kenties joitakin veteraaneja oli ollut paikalla myös Siltasaaren dramaattisessa yhteenotossa, jolloin viisi porvarien suojeluskuntalaista oli saanut surmansa Hakaniemen torilla tapahtuneessa ammuskelussa. Kaisaniemen kentällä pidetyssä veteraanitapaamisessa miehiltä puuttui entinen ylipäällikkönsä, kapteeni Johan Kock, joka oli Viaporin kapinan jälkeen päättänyt paeta Yhdysvaltoihin, missä hän oli kuollut muutama vuosi ennen nyt meneillään olevaa Venäjän vallankumousta. Vallankumouskeväänä 1917 punakaartin veteraanit vuodelta 1905 oli jo unohdettu ryhmä. Sittemmin koko varhaisen työväenliikkeen elämäntarina hukkui sisällissodan poliittisesti värittyneeseen historian9


P u na l i ppu j en H el si n k i

kirjoitukseen. Sisäinen hajaannus ja koko Suomen yhteiskuntaa aina helmikuun manifestista 1899 itsenäisyysjulistukseen asti leimannut eripura tasoitettiin. Työväenliikkeen taistelu äänioikeuden ja poliittisen vaikutusvallan puolesta leimattiin yhteiskunnalle kumoukselliseksi ja pyyhittiin pois historiankirjoista. Jäljelle jäivät vain Venäjän sortovallan vastaisesta, isänmaallisesta vastarinnasta kertoneet sankaritarinat. Tarkoitukseni on tässä tehdä selkoa Suomen kohtalonyhteydestä Venäjän kanssa keisarikauden viimeisten vuosien aikana; siitä, miten Venäjän vallankumouksellinen levottomuus levisi Suomen pääkaupunkiin sekä miten Bobrikovin hallinnon poliittiset tapahtumat aina vallankumousvuoteen 1917 asti valmistelivat tietä Suomen vapautumiselle Venäjän imperiumin tsaarin yksinvallan ikeestä. Sittemmät raa’an talven ja kesän 1918 tapahtumat voi nähdä vivahteikkaammassa valossa, jos ne suhteuttaa vuoden 1905 suurlakkoon, Viaporin kapinaan sekä työväenliikkeen syntymiseen ja radikalisoitumiseen. Pääkaupunkilaisille ja Kaisaniemeen kokoontuneille punakaartin veteraaneille kevään 1917 tilanne oli tuttu. Venäjän reilut kymmenen vuotta aikaisemmin kokemat vastoinkäymiset Japanin vastaisessa sodassa olivat raivanneet tietä vallankumoukselle, joka oli vuonna 1905 levinnyt koko Venäjän imperiumin alueelle. Keisarin valtaistuin Pietarissa huojui, ja Helsingissä taas suurlakko antoi poliittista liikkumatilaa pelastaa autonomia varsin rauhaisasti sujuneen suurlakon avulla. Osmo Jussila käyttää venäjänkielistä ilmaisua kramola, jolla Bobrikov oli kuvaillut suomalaisten vastarintaa venäläistämispolitiikkaa vastaan; sana tarkoitti lähinnä napinaa, joka ei ollut vielä kehittynyt avoimeksi kapinaksi. Suomalaisten kramola oli alkanut jo helmikuussa 1899 keisarin julistaman manifestin yhteydessä, minkä jälkeen se oli kasvanut protestimarsseiksi, poliittisiksi attentaateiksi ja yhteenotoiksi Helsingin kaduilla. Muistikuvat asevelvollisten yhteenotoista Senaatintorilla vuonna 1902, Bobrikovin vastainen attentaatti vuonna 1904, vuoden 1905 suurlakko, Viaporin kapina ja Hakaniemen kahakka vuonna 1906 sekä niitä seurannut anarkistinen väkivalta-aalto nousivat keväällä 1917 uudelleen ajankohtaisiksi. Kaisaniemen veteraanit uskoivat vakaasti, että heidän panostaan tarvittiin nyt, jotta heidän vuosina 1905 ja 1906 alulle panemansa vallankumous saataisiin päätökseen. Helsingissä vallankumous raivosi täysillä toukokuussa 1917. Aina maaliskuun 16. päivästä asti, jolloin kaupungin asukkaat olivat saaneet 10


Johdanto

kuulla, että Venäjän keisari Nikolai II oli joutunut luopumaan vallasta Pietarissa, Helsingin kadut ja torit olivat täyttyneet mieltään osoittavista kansanjoukoista päivä toisensa jälkeen. Venäläiset sotilaat marssivat ulos kasarmeiltaan punaisia lippuja ja banderolleja kantaen kokoontuakseen venäläislaivaston matruusien kanssa massiivisiin mielenosoituskulkueisiin, jotka aaltoilivat pitkin kaupungin katuja. Vallankumouseuforia levisi nopeasti kaupungin työläisten keskuuteen, jotka marssivat pitkin katuja omissa massiivisissa mielenosoituskulkueissaan kantaen banderolleja ja radikaaleja iskulauseita sosialismista ja luokkataistelusta. Venäläisten ja suomalaisten kulkueiden nähtiin usein sulautuvan suuriksi ihmismeriksi, joiden yllä liehui iskulauseita molemmilla kielillä. Venäjän vallankumous vuonna 1917 oli Suomen työväenliikkeelle suuri innoituksen lähde. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen tiennäyttäjät varhaisilta vuosilta – Eetu Salin, Taavi Tainio, Yrjö Mäkelin, Edvard Valpas, Yrjö Sirola, Otto Wille Kuusinen sekä monet muut – olivat neuvottomia. Oliko se luokkataistelu, josta he olivat saarnanneet kannattajilleen aina työväenpuolueen perustamisesta asti vuonna 1899, nyt vihdoin edennyt vallankumoukselliseen vaiheeseen? Oliko työväenluokka yhtäkkiä valmis toteuttamaan Karl Marxin ja Karl Kautskyn teorioita ja luomaan sosialistisen yhteiskunnan? Osoittivatko sosialistisen opin logiikka ja teoreetikkojen itsevarmat perustelut todellakin oikeaan suuntaan? Myös syksyllä 1905 olivat yhteiskunnan eri poliittiset ryhmittymät olleet hajallaan, ja ne olivat lujittaneet organisaatioitaan ja hankkineet aseita. Passiivisen vastarinnan aktivistit ja kannattajat sovelsivat omia menetelmiään ja taistelutapojaan kykenemättä yhteisiin toimiin. Työväenliike, joka uskoi vuonna 1917 näkevänsä ideologisten tavoitteidensa alkavan toteutua, oli vielä vuonna 1905 joutunut tyytymään vain yhteiskunnallisiin perusoikeuksiin, eli äänioikeuteen ja poliittiseen vaikutusvaltaan. Yhteiskuntaluokkien välinen epäluulo oli jo aikaa sitten juurtunut syvälle. Monet kaartin veteraaneista, jotka 12. toukokuuta 1917 seisoivat ruodussa Kaisaniemen urheilukentällä, muistivat hyvin reilut kymmenen vuotta aikaisemmin kokemansa uhkaavan yhteenoton Helsingissä Senaatintorin laidalla Stockmannin tavaratalon edustalla. Suurlakon viimeisenä päivänä 6. marraskuuta 1905 he olivat olleet silmätysten ylioppilaiden järjestyskaartin kanssa, revolverit paljastettuina, ja verinen yhteenotto oli ollut hyvin lähellä. Tuona päivänä työväenliike oli ottanut käyttöön käsitteet ”lahtarit” ja ”lahtarikaarti”, joita oli alettu käyttää kaikista porvarillisista järjestöistä. 11


P u na l i ppu j en H el si n k i

1 ✮

JAKAUTUNUT KAUPUNKI

Helsinki oli 1800-luvun loppupuolella varsin rauhallinen kaupunki. Lukuun ottamatta tavallista rikollisuutta ja haureutta, jotka kuuluivat arkeen saman kokoisissa kaupungeissa, samoin kuin kaupungeissa, joissa oli merkittävä sotilasvaruskunta, suuriruhtinaskunnan pääkaupunki oli säästynyt vallankumoukselliselta levottomuudelta, joka oli jo pitkään leimannut Pietaria ja Venäjän muita suuria kaupunkeja vallankumouksellisten ryhmien turvautuessa terroriin ja murhiin yrittäessään murskata maan tsaristista yksinvaltiutta. Aleksanteri II oli murhattu pommi-iskussa Pietarissa maaliskuussa 1881, kun taas hänen poikansa Aleksanteri III oli onnistunut ankaran poliisivallan turvin välttämään attentaattimiesten pommit. Heti tsaari Nikolai II:n noustua valtaistuimelle vuonna 1894 Venäjälle oli iskenyt lakkoaalto, joka oli levinnyt valtakunnan kaikkiin suuriin kaupunkeihin. Kadut täyttyivät mieltään osoittavista työläisistä ja ruudinsavusta, kun apuun hälytetyt sotilaat avasivat tulen mielenosoittajia vastaan. Helsingissä sen sijaan vallitsi rauha. Suomessa elettiin näennäisen rauhanomaista keisarillista idylliä, jossa Venäjän imperiumin yksinvaltaisen hallitsijan odotettiin oman hallitsijanvakuutuksensa mukaisesti pysyvän suuriruhtinaskunnan autonomian takeena. Sakari Topeliuksen yhteiskuntaoppi loi perustan, johon suuri osa Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaista tukeutui. Vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme kirjassa hän oli viitoittanut maan koululaisille kuvan turvallisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisella oli paikkansa luonnon omien lakien mukaisesti. Kaikkien yhteiskunta, sen hallitus ja sen lait tuovat meille oikeudenmukaisuutta luoden perustan kaikkien vapaudelle, niin rikkaille kuin köyhille. Kaiken yllä lepää Jumalan käsi, opetti Topelius. Hän koki elävänsä sellaisen kansan keskellä, joka kantoi tottelevaisesti taakkansa, kuten köyhyyden ja nälän, samalla tavoin kuin kohtalokkaina nälkävuosina kaksi12


Jakautunut kaupunki

kymmentä vuotta aikaisemmin. Nöyrän Suomen kansan ei hänen mukaansa odotettu nousevan kapinaan. Topeliuksen yhteiskuntaidyllissä oli silti muitakin kansankerroksia. Aleksis Kivi kertoo jo vuonna 1870 ilmestyneessä Seitsemässä veljeksessä uppiniskaisesta kansasta, jonka uhmakkaassa sielussa kyti syvä viha herroja ja ylivaltaa vastaan. Maan poliittinen eliitti – aateli, papisto, varakkaat porvarit ja säätyvaltiopäivien talonpojat – sen sijaan tukeutuivat Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 antamaan lupaukseen, että keisari sallisi maan säilyttää uskontonsa, perustuslakinsa ja privilegionsa, jotka sillä oli ollut jo Ruotsin valtakaudella. Aleksanteri II:n palautettua suuriruhtinaskunnalle valtiopäivät, jotka olivat vuodesta 1863 alkaneet kokoontua säännöllisesti, Suomi oli alkanut yhä enemmän katsoa olevansa oma valtionsa, jolla oli omat perustuslait. Poika Aleksanteri III jatkoi isänsä noudattamaa politiikkaa. Valtiopäivien ja senaatin sallittiin hoitaa suuriruhtinaskunnan omat, sisäiset asiansa. Julkiset kansliat ja laitokset oli miehitetty kyvykkäillä kotimaisilla virkamiehillä, jotka olivat hyvin perillä kaikista niistä laeista ja säädöksistä, jotka loivat maan autonomian perustan. Tukenaan heillä oli aktiivinen kansalaisyhteiskunta, jossa yhdistystoiminta oli vilkasta. Ympäri maata pystytettiin vapaaehtoisvoimin seurantaloja, joista tuli tapaamispaikkoja jäsenille. Siellä heistä kasvatettiin aktiivisia yhteiskunnan kansalaisia, jotka olivat valmiita puolustamaan isänmaansa ja omien ryhmiensä etuja. Oma merkittävä roolinsa tuon ajan yhdistystoiminnalla oli vapaaehtoisilla palokunnilla. Sen ohella, että niiden tehtävänä oli suojella ihmisten taloja ja koteja, niistä kehittyi paikallisia, yleissivistäviä järjestöjä, joissa varsinainen kuria vaativa toiminta antoi jäsenille myös valmiutta puolustaa suuriruhtinaskunnan poliittisia etuja. Kun palokuntiin kerääntyi jäseniä monista eri kansankerroksista, niihin muodostui myös aivan oma demokraattinen henkensä, joka rakensi usein siltoja paikkakunnan säätyjaon välille.1 Vapaaehtoispalokuntien tärkeä rooli yhteiskunnan rakentamisessa näkyy selvästi myös niiden komeista ja arvokkaista rakennuksista, joista moni on säilynyt näihin päiviin asti arkkitehtonisina harvinaisuuksina. Seurantalojen, julkisten virastojen, porvariskotien ja maaseudun mökkien seiniä koristavista muotokuvista keisarin valpas katse valvoi suuriruhtinaskunnan arkea ja valoi vakauden ja turvallisuuden tunnetta. Suomalaisille alamaisilleen antamassaan hallitsijanvakuutuksessa keisari oli luvannut säilyttää maan autonomian ja ohjata suuriruhtinaskuntaa sen omien lakien ja asetusten mukaisesti. Maan asukkaille hänen vakuu13


P u na l i ppu j en H el si n k i

tuksensa oli loukkaamaton asiakirja, jonka oli tarkoitus taata Suomelle kansallinen olemassaolo. Maan johtavat poliitikot – niin Helsingissä kuin muilla keskeisillä paikkakunnilla – tiedostivat silti erittäin hyvin, että keisarin idyllissä oli vakavia säröjä. Jo Aleksanteri II:n aikana Suomen autonomia oli herättänyt kielteistä huomiota Venäjän kansallismielisten piirissä. Pyrkimystä puolustaa suuriruhtinaskunnan omaleimaisuutta erillisenä valtiona pidettiin vaarallisena ja Venäjää loukkaavana. Suomen suuriruhtinaskunta oli Venäjän imperiumin kiinteä osa, ja keisari oli sen yksivaltainen hallitsija. Hänen ministerinsä Pietarissa saivat vuosien mittaan yhä lisää vaikutusvaltaa ja alkoivat yhä ponnekkaammin vaatia, että Suomi oli sidottava lähemmäksi emämaata. Suomen lainsäädäntö olisi täytynyt mukauttaa valtakunnan lainsäädäntöön, ja lakien valmistelu olisi pitänyt hoitaa Venäjän ministeriöissä. Nämä vaatimukset saivat vahvaa ja näkyvää tukea kansallismielisissä venäläislehdissä. Moskovskije Vedomosti ja Novoje Vremja levittivät aktiivisesti sanomaansa siitä, miten Suomen itsemääräämisoikeus oli vaarallista separatismia, josta saattaisi koitua tuhoisia seurauksia koko valtakunnalle. Puolan kapina vuonna 1863 oli ollut pelottava esimerkki. Se oli kukistettu kovakouraisesti, ja Puola oli menettänyt itsehallintonsa. Koska Aleksanteri III piti tiukkaa otetta hallitusvallasta, Suomessa uskallettiin vielä luottaa keisarin suojelevan suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Niinpä Aleksanteri III ja hänen tanskalaissyntyinen puolisonsa, keisarinna Maria Fjodorovna, otettiin innokkaiden suosionosoitusten saattelemina vastaan heidän tullessaan elokuussa 1885 vierailulle Helsinkiin. Keisaripariskunnan toistuvat kesäpurjehdukset Suomen saaristossa olivat lähentäneet Aleksanteria kansaan ja lujittaneet hänen suosiotaan Suomessa. Vaikka keisari halusikin välttää avoimia konflikteja, Pietarista kiiri selkeitä viestejä, että Suomi olisi pitänyt liittää tiukemmin emämaan yhteyteen. Aleksanteri III tunnusti kernaasti Suomen paikallisen hallinnon, mutta sitä kohtaan hän ei tuntenut minkäänlaista ymmärrystä, että maan olisi pitänyt olla erillinen valtio. Suuriruhtinaskunnan monivuotinen senaattori ja merkittävin oikeustaistelija Leo Mechelin oli nimittäin vuonna 1875 venäläisten panslavistien kanssa käymässään polemiikissa korostanut, että Suomella de jure ja de facto suhteessaan Venäjään oli valtio-oikeudellisesti koordinoitu, ei alisteinen asema: Mechelinin mielestä tämä tarkoitti sitä, että maiden yhteisistä asioista oli aina sää14


Jakautunut kaupunki

Helsingin vapaaehtoisen palokunnan uljas rakennus Hakasalmenkatu 3:ssa (nykyinen Keskuskatu) vihittiin käyttöön 1889, ja siitä muodostui heti kaupungin poliittisten kokousten tärkein kokoontumistila. Juhlasali toimi uuden yksikamarisen eduskunnan ensimmäisinä vuosina sen istuntosalina. Rakennus, joka oli Ateneumin tavoin arkkitehti Theodor Höijerin käsialaa, koki myöhemmin surullisen kohtalon. 1920-luvulla julkisivu turmeltiin ja talo peruskorjattiin pankki- ja ravintolatoimintaa varten. Sodan jälkeen rakennus tunnettiin Kalevalaisten naisten pitämästä suositusta Kestikartano-ravintolasta aina vuoteen 1967, jolloin se purettiin ja korvattiin Heikki Castrénin modernilla liikerakennuksella.

dettävä keskinäisin sopimuksin. Tätä eivät keisari ja hänen ministerinsä suostuneet hyväksymään.2 Osa Suomessa noudatetuista laeista herätti suoranaista ärtymystä. Suomen tulliasetus, joka pakotti venäläiset kauppiaat rajan ylittäessään maksamaan venäläisistä tuotteista tullia Suomeen, oli Pietarin venäläiselle aristokratialle liikaa. Täytyikö heidän muka todella maksaa tullia viinistä, jonka he toivat mukanaan matkustaessaan pääkaupungista Karjalankannakselle huviloilleen? Keisari esitti kysymyksen, kuuluiko Venäjä muka Suomeen eikä päinvastoin. Aivan yhtä vähän hän ymmärsi sitä, että Venäjän poliisiviranomaisia estettiin pidättämästä venäläisiä terroristeja, jotka hakivat suojelua Suomesta. Tässä asiassa Suomen ja Venäjän lainsäädäntö eivät voineet olla eriäviä, minkä vuoksi keisari kiirehti valtakunnan ja suuriruhtinaskunnan lakien sopeuttamista toi15


P u na l i ppu j en H el si n k i

siinsa. Suomi saisi säilyttää oman paikallisen lainsäädäntönsä, mutta koko valtakuntaa koskevien lakien olisi oltava automaattisesti voimassa myös Suomessa. Suomalaisten ja venäläisten lakien yhteensovittaminen herätti Suomessa vastarintaa. Sitä pidettiin vakavana uhkana koko autonomiaa kohtaan, ja tiukan laillisuusinnon vallassa kaikki Venäjältä tehdyt ehdotukset ja kompromissit tuomittiin. Juuri tämän vuoksi Suomen säädyt ja senaatti ottivat 1. marraskuuta 1894 Helsingissä hyvin huolestuneina vastaan tiedon Aleksanteri III:n yhtäkkisestä kuolemasta Krimillä. Allekirjoittaisiko uusi hallitsija Nikolai II hallitsijanvakuutuksensa Suomen puolesta samanlaisena kuin hänen edeltäjänsä oli tehnyt? Suomen ministerivaltiosihteeri Woldemar von Daehn, joka vastasi Pietarissa Suomea koskevien asioiden esittelystä keisarille, matkusti pikaisesti Krimille ja pyysi audienssia. Hän saikin Nikolai II:n allekirjoittamaan saman hallitsijanvakuutuksen, jolla suuriruhtinaskunnan aiemmat hallitsijat olivat luvanneet säilyttää Suomen uskonnon, perustuslait, oikeudet ja privilegiot. Suomessa huokaistiin helpotuksesta, ja kun von Daehn hiukan myöhemmin saapui Helsinkiin, rautatieasemalla oli vastassa väkijoukko, joka täytti koko asemarakennuksen ja laiturin. Häntä tervehdittiin sankarina ja hänen kunniakseen laulettiin ylioppilaslauluja (Hufvudstadsbladet 1.12.1894). Nikolai II:n hallitsijanvakuutus sai välittömästi suurta julkisuutta maan sanomalehdissä. Uusi Suometar kirjoitti, että Suomen kansa voi jälleen keisarin sanaan luottaen jatkaa kansallista ja yhteiskunnallista rakennustyötään (US 13.11.1894). Hufvudstadsbladet selosti Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 antamaa hallitsijanvakuutusta ja huomautti, että keisarin omien sanojen mukaan se sitoo kaikkia hänen seuraajiaan (Hbl 13.11.1894). Nya Pressen tekee vastaavan päätelmän pitkässä kaksiosaisessa artikkelissaan. Sen kirjoittaja R. H. (Robert Hermanson) palaa aina varhaisella keskiajalla Ruotsissa pidettyihin kuninkaanvaaleihin korostaen sitä, miten voimassa olevan lain tulee vallanvaihdoksen yhteydessä olla myös uutta hallitsijaa sitova. Suomelle oli kuitenkin suotu vain lyhyt aikalisä. Samaan aikaan hallitsijanvaihdoksen kanssa Venäjän kansallismielinen lehdistö jatkoi hyökkäyksiään Suomen autonomiaa vastaan. Vain pari viikkoa siitä, kun Nikolai oli antanut hallitsijanvakuutuksensa, Moskovskije Vedomosti arvosteli Daehnia siitä, ettei tämä ollut pyytänyt Venäjältä ministeriöiden lausuntoja ennen kuin matkusti tapaamaan keisaria ja pyytämään hallitsijanvakuutusta (Hbl 26.11.1894). 16


Jakautunut kaupunki

Venäjän lehdet eivät silti onnistuneet vaientamaan Helsingissä vallinnutta keisarihurmiota. Sanomalehtien paksut surureunukset Aleksanterin kuoleman jälkeen eivät estäneet lukijoita riemuitsemasta Pietarissa pidetyistä keisarillisista häistä Nikolai II:n ja suuriruhtinatar Aleksandra Fjodorovan, Hessen-Darmstadtin prinsessan välillä. 26. marraskuuta 1894 annettuja kuulutuksia juhlittiin laajamittaisesti myös Helsingissä. Kirkoista oli poistettu surukoristelut, ja iltapäivällä ne täyttyivät ihmisistä, jotka saapuivat rukoushetkeen juhlistamaan keisariparin onnea. Illalla Helsinki kylpi valoissa, kun lähes kaikki keskustan ja jopa syrjäisten esikaupunkien ikkunat olivat kirkkaasti valaistuja. Kaupungin kaduilla ja toreilla liikkui suuria ihmisjoukkoja, joko jalkaisin tai vaunuilla, iloista tapahtumaa juhlimassa. Kaupungin teatterit olivat täynnä juhlapukuista yleisöä viimeistä sijaa myöten. Esitysten aluksi soi Venäjän keisarihymni ja ”Maamme”, Ruotsalaisessa teatterissa soitti

Nikolai II:n kruunajaispäivää vietettiin Helsingissä juhlavissa tunnelmissa. Keskustan katuja koristivat liput ja koristeköynnökset. Kuva on Unioninkadun ja Pohjoisen Esplanadinkadun kulmasta.

17


P u na l i ppu j en H el si n k i

Kajanuksen orkesteri, suomenkielisessä taas Suomen kaartin soittokunta. Myös Nikolai II:n kruunajaisjuhlasta reilua vuotta myöhemmin, 26. toukokuuta 1896, kehkeytyi Helsingissä suuri keisarin juhla. Kaupungin suomalaiset ja venäläiset sotajoukot marssivat Kauppatorilla sulassa sovussa paraatissa Uspenskin katedraalissa ja Nikolainkirkossa (nykyinen Helsingin tuomiokirkko) pidettyjen jumalanpalvelusten jälkeen. Kirkot ja lähikadut olivat jo varhaisesta iltapäivästä asti täynnä ihmisiä. Tykinlaukauksin aloitettuun paraatiin osallistui Suomen kaarti, Uudenmaan tarkk’ampujapataljoona sekä venäläisiä jalkaväki- ja tykistöyksikköjä. Sekä Kauppatoria että Senaatintoria koristivat juhlallisesti liput, koristeköynnökset ja kasvit. Kaupunkilaisia tungeksi kaikkialla iltamyöhäiseen asti seuraamassa kruunajaisjuhlallisuuksia. Senaatinlinnaa ja yliopiston rakennuksia koristivat komeat, mustaoranssit ja keisariparin nimin koristetut Romanovin keisarihuoneen liput. Ikkunoista ja parvekkeilta riippui Suomen ja Venäjän vaakunoin koristettuja seinävaatteita. Myöhemmin illalla kaupungin kadut olivat juhlavalaistuksessa, ja Nikolainkirkko oli valaistu leimuavin soihduin. Esplanadin varrella olevaa Grönqvistin taloa koristi ”sähköinen palokirjoitus, jossa oli Heidän Majesteettiensa nimikirjaimet N ja A”. Katujen juhlavalaistus ulottui aina Katajanokalta Tähtitornille ja Hietalahden torin laidalla sijaitsevalle Polyteknilliselle opistolle asti. Suomen kaartin kasarmin maneesi oli varattu keisarillisille päivällisille, jotka venäläiset hyväntekeväisyysjärjestöt olivat järjestäneet kaupungin köyhille. Kutsutut 1 500 vierasta olivat koolla jo varhain iltapäivällä maneesin edustalla ja Tähtitorninmäen pohjoisrinteellä ennen kuin he ”Savolaisen laulun” sävelten kaikuessa asettuivat istumaan maneesiin tuotujen 40 pitkän pöydän ääreen. Uudenmaan pataljoonan soittokunta vastasi päivällisen aikana isänmaallisesta musiikkiviihteestä. Vieraille tarjoiltiin lihakeittoa erityisesti tarkoitusta varten valmistetuista kruunajaispilkkumeista, ruokakulhoista joita koristivat keisarin kruunu, hallitsijoiden nimikirjaimet ja vuosiluku sinisellä. Vieraat saivat viedä ruokailukulhot, lasit ja lusikat mukanaan kotiin, samoin palan isoa piirakkaa, jota tarjottiin keiton kera (Hbl 27.5.1896). Nikolai II:n kruunajaisten johdosta Helsingissä virinnyt juhlatunnelma ei kuitenkaan ollut osoitus yksimielisen kansan tulevaisuudentoiveista. Venäjän imperiumin paine oli herättänyt jo pitkään huolta, mutta suuriruhtinaskunnan oma, sisäinen yhteiskunnallinen kehityskään ei ollut 18


Jakautunut kaupunki

omiaan synnyttämään kaikkia kansalaisia yhdistävää isänmaallisuuden tunnetta. Senaatintorin tuntumassa ja muualla, missä kaupungin porvaristo teki kävelyretkiään, oli lukuisia perheitä, jotka siirtyivät kohdatessaan mieluummin kadun toiselle puolelle, jotta heidän ei olisi tarvinnut tervehtiä toisiaan. Kieliriita, eli sorretun suomen kielen taistelu eliittikieli ruotsin hallitsevaa asemaa vastaan, synnytti syviä kuiluja kaupungin porvarien keskuudessa. Monille juuri suomalaisuus ratkaisi sen, keitä pidettiin ystävinä ja ketkä olivat luonnollisia vihollisia. ”Mitkään ’kulttuuritasot’ eivät saaneet ihmisiä liittymään toisiinsa, jos toinen oli suomen- ja toinen ruotsinmielinen. Eipä edes voimakkainkaan vanhan ajan yhdyssiteistä, nimittäin verisukulaisuus – eipä edes sekään jaksanut enää pysyä määräävänä, jos joutui ristiriitaan suomalaisuuden kanssa: sukulaisside katkesi, suomalaisuudenside oli voimakkaampi.” Näin kieliryhmien välistä kuilua kuvailee Arvid Järnefelt kirjassaan Vanhempieni romaani. Kuilu ei silti tarkoittanut sitä, että arjessa eri puolilla olisi puhuttu eri kieltä, sillä kaikkein aktiivisimmatkin fennomaanit puhuivat yleensä keskenään ruotsia. Järnefelt kertoo eloisasti isänsä järjestämistä fennomaanien totikutsuista, joilla olivat usein paikalla suomalaisuuspuolueen johtohahmot Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja Agathon Meurman. Huoneet täyttyivät sinisestä sikarinsavusta, kaikki puhuivat päällekkäin ja kaupungin svekomaaneihin kohdistui ankaraa polemiikkia. Niin kauan kuin Yrjö-Koskinen itse oli paikalla, keskustelu kävi hivenen nihkeästi, koska hän odotti kaikkien puhuvan suomea. Keskustelu pääsi uuteen vauhtiin ja polemiikki kärjistyi heti hänen poistuttuaan, kun kaikki saattoivat ryhtyä ilmaisemaan mielipiteensä ruotsiksi.3 Suomalaisuusihanne loi perustan myös valtiopäivien löyhälle puoluerakenteelle. Euroopan kansallismielisten virtausten innoittamana fennomaanipuolue ajoi radikaalia suomalaisuuspolitiikkaa kootakseen kansakunnan yhtenäiskulttuurin piiriin. Tämä sai vastaansa aivan yhtä radikaalin ruotsalaismielisen vastareaktion niin sanottujen svekomaanien yrittäessä virittää ruotsinkielistä kansallismielisyyttä pohjoismaisen mallin mukaan. Näiden ääripäiden välillä valtiopäivillä oli myös laaja liberaali ryhmä, jonka näkemys kielikysymykseen oli maltillisempi. Fennomaaneille suomen kieli oli keskeinen tekijä siinä kansakuntaa luovassa prosessissa, jonka oli määrä syrjäyttää ruotsinkielinen ylivalta ja antaa Suomelle oma suomenkielinen kulttuuri, omat suomenkieliset virkamiehet ja elinkeinonharjoittajat. Liikkeen merkit19


P u na l i ppu j en H el si n k i

tävin johtaja Johan Vilhelm Snellman ja hänen seuraajansa Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (Georg Zacharias Forsman) julistivat kielinationalismia, jonka mukaan Suomi pystyisi puolustamaan olemassaoloaan ainoastaan oman, koko kansan käsittävän yhtenäiskulttuurin turvin. Ruotsalaismieliset pelkäsivät poliittisen valta-asemansa puolesta, sillä se perustui vaalijärjestelmään, jossa säätyvaltiopäivien ja kaupungin päättävien elinten vaaleissa äänioikeuden ratkaisi omaisuus. Ruotsinkielinen aateli ja kaupungin rikkaat kauppiassuvut katsoivat, että heitä suojaisivat niin venäläispainostusta kuin alempien yhteiskuntaryhmien vaikutusvaltavaatimuksia vastaan Ruotsin ajalta periytyneet lait. Polemiikki aaltoili kiivaana pääkaupungin sanomalehdissä, eikä osapuolten välillä ollut juuri havaittavissa kompromissinhalua.4 Kaartin maneesilla vietetyn keisarinjuhlan jälkeen kevätillassa moni kotejaan kohti Pitkänsillan yli vaeltavasta kansanjoukosta oli jo ehtinyt kuulla puhuttavan sosialismista – tai ainakin ne, jotka lukivat kaupunkiin vasta perustettua Työmies-sanomalehteä. Senaatintorin tuntumassa, Esplanadilla, Aleksanterinkadulla ja Unioninkadulla kulkevat elelivät omissa avarissa kortteleissaan, eikä heidän ollut tarvinnut poistua kauas kotioveltaan kokeakseen sotilasparaatin, juhlavalaistuksen ja kaupungin koristelun. Helsingin varakkaimpien asukkaiden asuinkorttelit olivat Nikolainkirkon ja Senaatintorin tuntumassa. Hienoimmat asuinkorttelit sijaitsivat pitkin Esplanadia kohti Kasarmitoria sekä Heikinkadun (nykyinen Mannerheimintie) ja Bulevardin varrella. Kasvava keskiluokka asusti niiden tuntumaan nousseissa kortteleissa. Kaupungin työväestön asunnot sen sijaan olivat lähempänä työpaikkoja, kuten Hietalahden ja Sörnäisten tehtaita. Punavuoren ja Ruoholahden työläiskortteleihin matka Kaartin kasarmilta ei ollut kovin pitkä, mutta moni joutui taivaltamaan kauemmas, yli Pitkänsillan aina Kallion, Vallilan ja jopa Kumpulan työläiskortteleihin asti. Suomi ja sen pääkaupunki täyttivät tuohon aikaan ja vielä vuosikymmeniä eteenpäin enemmän kuin hyvin luokkayhteiskunnan kriteerit. 1800-luvun viimeisinä vuosina, kun maan väkiluku oli jo 2,6 miljoonaa, yli 70 prosenttia väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta, mutta maaseudun kotitalouksista vain reilut 30 prosenttia kuului maata omistavaan luokkaan, ja noin puolet talouksista ei omistanut maata lainkaan. Heidän luettiin kuuluvan maattomiin maatyöläisiin, jotka ansaitsivat elantonsa tekemällä työtä maanomistajien tiloilla. Heidän 20


Työläisten vuokrakorttelit rakennettiin tehtaiden läheisyyteen Punavuoreen ja Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuva Vaasankatu 29:stä.

Matka töihin ja takaisin tehtiin jalan. Kuvan naiset ovat ylittäneet Pitkänsillan kotimatkallaan Kallion ja Sörnäisten työläiskortteleihin.

21


P u na l i ppu j en H el si n k i

Työläiset asuivat ahtaasti, ja koko perhe joutui yleensä tyytymään yhteen huoneeseen, jossa kakluunia käytettiin myös ruoanlaittoon.

22


Jakautunut kaupunki

välissään olivat torpparit, noin 17 prosenttia maaseudun väestöstä, jotka elivät vuokramaalla sekä tekemällä päivätöitä maanomistajille. Vuoden kiireisinä aikoina maatyöläisten työpäivät olivat pitkiä, mutta koska työn tarjonta oli vuoden mittaan epäsäännöllistä ja palkat alhaisia, koko vuoden palkka riitti hädin tuskin ruokaan ja vaatteisiin. Pitkien päivätöiden rasittamat torpparit taas joutuivat elämään alituisessa pelossa, että heidät irtisanottaisiin torpastaan. Tehdasteollisuuden kasvu veti maatonta väestöä maaseudulta kaupunkeihin, joissa työtä saattoi olla tarjolla paremmin. Mutta myös tehtaissa työpäivät olivat pitkiä, palkat pieniä ja työttömyys oli jatkuvana uhkana. Helsingin väkiluku kasvoi vuodesta 1870 vuoteen 1910 nelinkertaiseksi, 32 000 asukkaasta yli 136 000:een. Nopea muutto johti siihen, että työläisten osuus Helsingin väestöstä lisääntyi tuona aikana 40:stä 70 prosenttiin. Lisäksi ryhmään voidaan lisätä palvelushenkilökunta, jonka osuuden arvioidaan olleen noin 10 prosenttia kaupungin asukkaista. Helsingissä ruumiillista työtä tekevän työläisen keskitulo oli vuonna 1899 noin 970 markkaa vuodessa. Vertailu on kuitenkin epävarma, koska se perustuu kunnallisverotukseen, ja alle 800 markkaa vuodessa ansainneiden ei tarvinnut maksaa veroa, minkä vuoksi kaikkein köyhin ja pienipalkkaisin osa työväenluokasta ei näy kaupungin väestötilastoissa. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että virkamies saattoi päästä noin 6 000 markan vuosituloihin, pappi tai opettaja taas yli 5 000 markkaan. Luokkaerot näkyivät selvästi kaupungin työläiskortteleissa. Kaupunkiin muuton kiivas tahti aiheutti suurta asuntopulaa. Punavuoreen, Töölöön ja Vallilaan rakennettiin isoja kolmi- tai nelikerroksisia työläiskasarmeja, joista keinotteluun taipuvaiset rakennusyrittäjät perivät kovia vuokria ja voittoja tarjoamatta vuokralaisille siedettävää asumistasoa. Erityisen pahamaineinen oli Uudenmaankadulla sijainnut Antipoffin talo, jonka sietämättömistä asuinoloista huomautettiin alituiseen kaupungin sanomalehdissä. Kaupungin laitamilla rakentamisrajoituksia ei ollut yhtä paljon, ja niihin syntyi kovaan tahtiin ahtaita hökkelikyliä, joissa työläiset joutuivat usein tyytymään vajojen ja kellarien kaltaisiin asuntoihin. Arvioiden mukaan lähes 70 prosenttia Helsingin työläisperheistä asui 1800-luvun lopulla asunnoissa, joissa oli vain yksi huone ja asukkaita 4–5 henkeä huonetta kohti. Kaupunkiin muutto paitsi lisäsi ahtautta myös johti vuokrien nousuun, mikä pahensi työläisväestön kurjuutta vain entisestään. Selvitäkseen kovista vuokrista moni 23


P u na l i ppu j en H el si n k i

24


Jakautunut kaupunki

perhe joutui pitämään alivuokralaisia huoneissaan, joissa oli jo omallakin perheellä ahdasta. Vaikka työläisten asunto-ongelmista kirjoitettiin lehdissä usein, tilanne ei kohentunut. Helsingin työväenyhdistys onnistui omin voimavaroin rakentamaan joitakin malliasuntoja, näiden joukossa Ruoholahden ”sadan markan villat”, mutta tämä ei juurikaan helpottanut asuntopulaa. Samaan aikaan kun Helsingin keskustan hyvin suunniteltuihin porvariskortteleihin pystytettiin uusia kivitaloja, kaupungin laitamille kasvoi slummimaisia hökkelikyliä.5 Taloudellinen ja kulttuurinen luokkajako tunnustettiin yleisesti, ja omistavan luokan mielestä se oli osa luonnonjärjestystä. Jako yhteiskuntaluokkiin tuli esiin päivittäisessä kielenkäytössä. Kaikkien osapuolten keskusteluissa viljeltiin taajaan sellaisia käsitteitä kuin yhteiskuntaluokka, työläiset, herrasväki, herrat ja rahvas. Aivan vastaavasti puhuttiin sivistyneestä tai sivistymättömästä luokasta. Sanomalehdissä esiintyi usein luokkajakoa ilmentäviä kuvauksia ihmisistä, esimerkiksi ”hyvin pukeutunut herrasmies” tai ”työläisen vaatteisiin sonnustautunut mieshenkilö”, samoin väitteitä siitä, miten työväenluokan johtajat vievät sivistymättömiä kannattajiaan harhaan. Kun kaupunki suunnitteli 1880-luvun alussa raitiotieliikenteen aloittamista, vaunuihin harkittiin perustettavaksi kaksi luokkaa, koska kaupungin herraskaisen luokan ja työläisten ei uskottu viihtyvän yhdessä. Samaten oli yleistä, että työväenluokkaan kuuluvat joutuivat tyytymään ruokapaikoissa, viranomaisten odotushuoneissa ja sairaaloissa huonompaan kohteluun. Hufvudstadsbladetiin lähettämässään kirjeessä eräs lukija pahoittelee sitä, miten kahdelta siististi pukeutuneelta ja raittiilta työläiseltä oli evätty pääsy Kappelin terassille ja he olivat joutuneet etsimään pöydän alempaa maan tasalta (Hbl 16.5.1906). Helsingin luokkajako heijastui myös kielijakaumassa. Pääkaupunkina Helsinki oli säätyläistensä, ylemmän porvaristonsa ja virastojen virkamiesten johdosta vuonna 1870 vielä vahvasti ruotsinkielinen kaupunki. Vilkas muuttoliike, joka suuntautui kaupunkiin pääasiassa suomenkieliseltä sisämaan maaseudulta, tasoitti kielieroja nopeasti. 1800-luvun lopulla suomi oli jo valtakieli, vaikka ruotsin kielellä olikin yhä vahva asema; sitä puhui noin 30 prosenttia asukkaista. Lisäksi sen Yhteiskunnan luokkajako näkyi kaikkialla, myös ravintoloissa. Kappelissa työläiset ja alemmat luokat saivat pöydän maan tasalta, kun herrasväki istui verannalla.

25


P u na l i ppu j en H el si n k i

merkitystä lujitti se, että ruotsinkieliset hallitsivat edelleen elinkeinoelämässä ja ylemmässä koulutuksessa. Helsinki oli silti myös kaksikielinen kaupunki. Vuoden 1900 väestönlaskennassa 42 prosenttia ruotsinkielisistä oli ilmoittanut osaavansa puhua suomea välttävästi, kun taas 30 prosenttia suomenkielisistä oli ilmoittanut osaavansa ruotsia. Kielelliset seka-avioliitot olivat hyvin yleisiä. Koska kaupunkiin muutti väkeä läheiseltä ruotsinkieliseltä maaseudulta, tämä näkyi myös työläiskortteleissa. Työväen kaksikielisyys valtasi alaa naapurin ja lasten puhuessa keskenään milloin suomea, milloin ruotsia. Työpaikoilla vallitsi sekakieli, kun mestarit ja työläiset sekoittivat joustavasti molempia kieliä.6 Vahvasta demografisesta näkyvyydestä huolimatta työläisillä ei ollut vaalijärjestelmän vuoksi mahdollisuutta vaikuttaa poliittisiin päätöksiin säätyvaltiopäivillä tai kaupungin hallintoelimissä. Hyvin harvalla työläisellä olisi ollut esittää niin paljon omaisuutta, että sillä olisi saanut vaalipäivänä yhtä ainoaa ääntä. Porvarillisten puolueiden piirissä oli kyllä mielenkiintoa tehdä sosiaalisia uudistuksia, mutta koska omista asemista ei haluttu luopua, työläisten asia ei saanut tarvitsemaansa huomiota. Nikolai II:n kruunajaisten aikoihin vuonna 1896 työväenliike oli kuitenkin osoittanut voimansa, järjestäytymiskykynsä ja kurinalaisuutensa eri yhteyksissä. Massojen taktiikka oli jo hioutunut.

26