Page 1


Annastiina Storm

ME TÄYTYTÄÄN VALOSTA

Kustantamo S&S Helsinki


© Annastiina Storm ja Kustantamo S&S 2017 ISBN 978-951-52-4289-1 Painanut Bookwell Oy, Juva 2017


ALKU Äiti seisoo omenapuun alla valkoisessa leningissä ruusukimppu sylissään. Se on juuri valmistunut sairaanhoitaja ja vaimo, kuohkeaa maaperää Samin kylvettäväksi. Veijo ottaa kuvaa, Eeva hymisee vieressä ja paisuu ylpeydestä. Äiti on niiden tekemä priima piirakka, vaatimattomuuden täydellistämä. Se on nyt saavuttanut kaiken mitä saavuttaa kuuluu, kivunnut omalle tasolleen, jossa ei tarvitse kuin uida myötävirtaan sivuille vilkuilematta. Hetkessä ei ole mitään, minkä toivoisi olevan toisin. Ainoa tumma pilvi on pelko, joka liittyy hetken ohimenemiseen, oksan rasahtamiseen, nilkan nuljahtamiseen korkokengässä. Edessä olevaan yöhön, jolloin kaikkea vartioiva silmä painuu kiinni. Huomiseen aamuun, jolloin elämä vain tapahtuu näkevästä silmästä huolimatta. Taittelen valmistujaiskuvasta lennokin ja heitän sen päin omenapuuta. Töksähdys havahduttaa oksalla istuneen variksen. Se näkee auringossa kiiltävän paperipinnan ja syöksyy nappaamaan kuvan ilmasta. Kaiken sen retuutuksen seurauksena äiti tippuu kuvasta nurmelle. Ylös kömmittyään se oikoo mekkonsa ja 5


lähtee kompuroimaan suoraan eteenpäin, aina pihakeinulle saakka. Levähdänpä hetken, se ajattelee ja kapuaa keinun kyytiin, onhan tämä päivä ollutkin jo tapahtumia täynnä. Aurinko paistaa alempaa ja sävyttää pihan oranssiin päin. Kauempana saunapolulla köpöttävät ukko ja akka peräkanaa kylpytakit päällä, pyyhkeet puuhkana hartioilla. Akalla on kainalossaan liinalla peitetty kori. Ukko kantaa tuuheaa saunavastaa. Äiti katselee ukkoa ja akkaa. Minä katson äitiä. Aikuiseen mittaan kasvaneet pikkutytön jalkani painautuvat lämmintä maata vasten. Samalla pihalla leijuu maailmoita ja niiden lukemattomia tarinoita kuin hyttysparvia. Minä pyydystän niitä ja kokoan niistä omani.

6


I Minne menit, missä kuljit lapsena jauhosuuna? Tömpsis tumpsis tallustelit pällistelit pyllistelit joutavuutta jokeltelit kuolavanaa valuttelit. Mitä elit, hämmästelit lapsena jauhosuuna? Vaikka minkä äänen kuuli kiinni pysyi viivahuuli. Silmä katsoi, mitä näki? Siitä tiesi satuväki. Kenen käsi kädessäsi lapsena jauhosuuna?


YÖ Santtu huutaa äitiä. On ihan pimeää, hirveä jylinä ja kohina. Sataa kuin joku kastelisi puutarhaletkulla ikkunaa. Äiti on töissä, älä huuda, sanon heti kun olen hereillä. Santun sänky on märkä. Pitää sanoa isälle. Santtu nielee loput itkut. Onko pakko? Lakanat pitää vaihtaa ja sulle pitää saada puhtaat housut. Santtu istuu lätäkössä ihan patsaana. En voi lähettää sitä yksin matkaan. Nousen ja annan käden. Me hiivitään pimeässä kodissa kohti aikuisten makkaria ja pysähdytään kynnykselle. Äidin ja isän sänky on tyhjä. Sitä ei ole edes avattu. Isä ei ole mennyt nukkumaan. Santun hikikäsi puristuu tiukemmin omaani. Me vaelletaan talon jokaisen huoneen ovelle ja huudellaan isää. Ketään ei näy. Myrsky reutoo kattoa ja yrittää tulla meille sisään. Koti laajenee, seinät ohenevat silkkipaperiksi. Alkaa vapisuttaa. Mutta kun Santtu meinaa ruveta itkemään, minun täytyy lopettaa vapiseminen. Pistä ne yökkärit pyykkikoriin, minä sanon ja Santtu tekee niin heti. Etsin Santun kaapista puhtaita housuja mutta siellä on pelkkää sotkua. 9


Saat minun yöhousut. Saat ne puput! Olen tyytyväinen kun muistan, että Santtu on joskus tuijottanut kateus­ silmällä minun pupuyökkäriä. Santtu vetää liian isot pupupöksyt jalkaan muttei tajua olla niistä iloinen. Se katselee koko ajan sivuille kuin sieltä tulisi joku. Kun Santtu vilkuilee ympärilleen, minunkin pitää vilkuilla ja siitä pelko vain kasvaa. Ei ruveta pelkäämään, sanon mahdollisimman tavallisella äänellä ja Santtu nyökkää naama väpättäen. Voit tulla minun sänkyyn nukkumaan. Sytytän lastenhuoneen yövalon ja asettelen lelut sängyn laidoille, että Santtu mahtuu mukaan. Me käperrytään peiton alle. Sänkypaatti mustalla merellä. Seilataan mummolaan. Missä isä on? Santtu kysyy. Ehkä se on viemässä roskia. Se on varmasti kotona sitten kun herätään.

10


PIMEÄ Mustan märän seassa sykkii valopalloja. Risteyksestä lähtee lukematon määrä teitä. Voin valita minkä tahansa suunnan ja ajaa kääntymättä koskaan takaisin. Voin ajaa niin kauan että musta muuttuu palavan oranssin kautta ylivalottuneeksi sinitaivaaksi, jossa valkoinen pilvi ui ja toivottaa tervetulleeksi vapaan sielun. Huttusen autotallissa Huttusen omatekemällä. Sade tulittaa peltikattoa niin ettei mitään muuta meinaa kuulla. Pistä pikkasen. Mitä? Pistä pikkasen! Mitä? PISTÄ PIKKASEN! Kolme kuppia Sumulle, ei kun Samille, Huttunen kihertää ja työntää räkää sieraimista ja silmistä. Jo ala-­ asteella se teki niin: nosti hartiat korviin, hihitti ja pärskyi ympäristön märäksi. Sillä on huominen omaa lomaa varastolta, päätti sekunti sitten. Se voi ottaa neljännenkin. Takaraivossa muksujen muotoinen varjo, mutta eiköhän se kohta lähde. Nukkumaanhan ne jäivät. Ei kai tätä röppöä tarvi yläkautta ulostaa? Auto on Esson parkissa luonnonpesulassa. Hetki tässä vaan tasoitellaan. Viiksipojat kaahaavat eestaas ja tulevat 11


samaan parkkiin seisottamaan kun ovat saaneet jonkun hameen takapenkille. Samalla huoltoasemalla ollaan mutta eri ilmaa hengitetään. Viikset ovat tässä ja nyt, mutta minä hengitän venyneeltä kasetilta Bachin Airia, ja se onkin niin sakeaa, ettei meinaa keuhkoon mahtua.

12


PYYNTÖ – Äiti, nyt on sellainen tilanne... – Puhu kovempaa, ei kuulu. – Ääni on vähän mennyt. – Niin kuuluu olevan. – Niin, on sellainen tilanne... – Että? – Sami on, tai meillä on ollut vähän riitaa ja mä olen tosi väsynyt. – Väsynyt. – Niin että voisitteko mitenkään ottaa isän kanssa lapset pariksi päiväksi? Mulla on yksi yövuoro vielä eikä lasten ole nyt hyvä olla täällä. – Omassa kodissaan. – Niin. Äiti. – Mitä? – Musta tuntuu... – Puhu kovempaa. – Musta tuntuu ettei lasten ole hyvä olla Samin kanssa keskenään. – Äläs nyt. Sami on hyvä isä. – Mä en tiedä mikä se on. Siitä ei vaan tiedä. 13


– Höpsistä. Kyllä minäkin nuorena ajattelin että vain minä osaan hoitaa sinut ja Mervin oikein. – Tämä on ihan eri asia. – Mutta hyvin se Veijokin pärjäsi teidän kanssa kun minä olin kirkolla talkoissa työpäivien päätteeksi. – Äiti, tämä on ihan eri asia. – Pesi ja syötti. Kyllähän minun piti sitten jäljet siivota. Että eihän se Veijokaan kaikkea, eihän se täydellinen ole. Kaukana siitä. Mutta joskus riittää että pärjää. – Veijo on eri asia! Mä pelkään.... – Tsot! Kuule, päivä vain ja hetki kerrallansa. – Äiti? – Siitä lohdutuksen aina saan. – Eeva! – Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan. – Voinko mä tuoda lapset? – Kädessään hän joka päivä kantaa, tietää kaiken, mitä tarvitsen, päivän kuormat, levon hetket antaa. – Onhan isä siellä? Onhan Veijo siellä? – Murheen niin kuin ilon seesteisen.

14


MUMMI JA UKKI Kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla ottaa, tapasi mummi sanoa muiden lapsista ja naureskeli puoliksi sisäänpäin. Itse hän jakoi katkerosuolaisesta soppatykistään enemmän kuin kehenkään mahtui. Eeva toivoi onnettomuutta. Hän toivoi Veijon, neljäkymmentäkaksi vuotta aviomiehen osaa toimittaneen ukon poistumista elämänsä edestä. Kuolemista, jos ihan suoraan sanotaan. Että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Eronneista supistiin pahansuovasti selän takana, mutta leskeys oli ihan jotain muuta. Se lupasi loputonta empatiaa ja tukea, yhteenkuuluvuutta suruhuntuloitten kanssa, bostonpullaa ja kulttuurikerhoa. Eeva istui pihakeinussa ja katseli näpsäkkää omakotitaloaan, jonka edessä oli pieni hiekka-alue auton ajaa ja kääntyä. Nurmikon ja hiekan rajapinnassa kukoisti rivi orvokkeja, aikoinaan Eevan ikioma ilo, nyt perinteiden asettama pakko. Silmäluomet painuivat kiinni. Aurinko lämmitti uurteiden syvyyksiin saakka. Eeva kuvitteli mielessään Veijon 15


ilmestyvän ovensuuhun, ottavan askeleen kuistin portaissa, astuvan vähän ohi, nilkan nuljahtavan, miehen ruhon tömähtävän, takaraivo puhki terävään kiveen, jonka Eeva oli aamulla varta vasten portaiden läheisyyteen ähkien pyöritellyt. Eiköhän se sillä jo lähtisi. – Tuliko se Vakku syömään, havahtui Eeva juttelemaan kesyttämälleen varikselle, joka oli hypellyt kerjuulle. Hän kaivoi kotimekkonsa taskusta ruttuisen leipäpussin ja viskasi pullanmuruja maahan. Asetteli sitten pienen keon myös viereensä keinuun. Varis aloitti nakkelun, poimi pullaa minkä kerkisi ja lehahti sitten kuin opetettu koira Eevan viereen. Omenapuussa, variksen tukikohdassa, rellottivat pienet raakileet. Piha oli runsas kaikkine marjapuskineen, nurmi lyhyt ja hoidettu. Sisältä kuului kovaa rykimistä. Veijo oli tulossa ulos. Ovi narahti. Eeva pysäytti keinun niin äkisti, että varis hypähti ja oli jo lentää tiehensä, mutta jäi sittenkin seuraamaan jännitysnäytelmää mummun viereen. Eevan sydän rummutti niin että mekkokangas heilui. Veijon reinot näkyivät jo portailla. Eeva laittoi silmänsä kiinni pitääkseen unelmaansa yllä mahdollisimman pitkään. – Eikö olis jo kahvin aika, kello on vartin yli kolme! Veijo kailotti porrastasanteelta. Kun Eeva ei hetkeen vastannut, toisti Veijo lauseensa sanasta sanaan.

16


– Joko se niin paljon on? sai Eeva lopulta suustaan. – Laitoin naksuun, ei mene kuin hetki kun tästä nousen, hän huusi ja keksi muistuttaa päiväpostin hakemisesta. Veijo astui pari kuistin porrasta alas pihalle, suuntasi pihatielle, kiersi kiven mitään huomaamatta ja tuhisi mennessään jahas jahas niinpä niin. Eeva pönkäsi ylös keinusta, varis huitaisi taivaalle, lensi kierroksen ja laskeutui omenapuuhun.

17


AAMU Herään aamulla Santun kanssa yhtä aikaa. Mummolassa on aina valoisaa ja lämmintä, melkein hikikuuma, ja sen kuuman seassa leijailee paksu ruuan tuoksu. Ihan erilaista kuin kotona. Nyt nenään tulee pannari ja kahvi. Me noustaan ja hipsitään pyjamat päällä keittiöön. Veijo-­ukki istuu ruskean kahvikupin ja lehden kanssa pöydässä. Kun se katsoo meitä, sen naamalle tulee iso hymy ja se sanoo no mutta ketkäs ne siinä. Eeva-­mummi sanoo huomenta lapset tiskialtaan äärestä ja niiskauttaa niisk. Aamupalaksi saa pannukakkua hunajalla. Kotona ei ikinä. Me pujotellaan meidän jalat pitkän penkin yli pöydän alle. Veijo-ukki laittaa lusikalla paksun hunajakerroksen pannaripalan päälle ja laskee herkun Santun lautaselle. Herralle. Sitten tulee Neidille. Kiiltävää tahmaa. Älyttömän hyvää. Puhelin soi. Eeva-mummi menee vastaamaan ja kohta se pyytää minut puhelimeen. Äiti soittaa. Äiti sanoo, että meidän pitää tulla kotiin tänään. Että isä tulee hakemaan. Minä kysyn miksi. Äiti kertoo, ettei mummi jaksa meitä hoitaa. Se oli soittanut äidille eilen ja valittanut. Niin äiti sanoi. Se oli valittanut että me ollaan oltu niillä jo melkein viikko. 18


Laitan puhelimen kiinni ja menen takaisin keittiöön. Isä hakee meidät tänään, sanon. Santtu kurtistaa kulmakarvansa ja törröttää huuliaan. Nytkö jo, kysyy Eeva-­ mummi. Olisitte vielä olleet. Se on mummilla joulu aina kun kullanmurut on kylässä. Kiemurran pöytään ja työnnän pannaria suuhun. Äiti vaan käski.

19

Me täytytään valosta lukunäyte  

Me täytytään valosta – Annastiina Storm