Page 1

80


HELLE KANNILA K I R JA STOL A I TOK SEN K EH I T TÄ JÄ 18 9 6 –19 72

Olipa kerran tyttö, joka rakasti lukemista. Tytön nimi oli Helle. Hän oppi lukemaan jo ennen kuin meni kouluun, ja siitä lähtien hän vietti kaiken aikansa kirjojen parissa. Helle listasi kaikki lukemansa kirjat vihkoihin. Hän kirjoitti muistiin, mitä mieltä niistä oli. Pian vihkoja oli kasapäin. Hän olisi halunnut lukea ruokapöydässäkin, mutta viimeistään jälkiruoan kohdalla äiti otti kirjan pois. Kirjastoja oli siihen aikaan vain vähän, ja pienillä paikkakunnilla niitä ei ollut ollenkaan. Monilla yhdistyksillä oli omat kirjastonsa, mutta jäsenyydestä oli maksettava. Kaikilla ei ollut varaa sellaiseen. Myös Hellen äiti piti kirjoista. Hän osallistui paikallisen kirjayhdistyksen kirjaston hoitamiseen. Helle oli usein äidin mukana ja haki ihmisille kirjoja lainattavaksi. Kirjoja ei nimittäin saanut itse valita hyllystä. Kirjasto oli yksi Hellen lempipaikoista. ”Pelkkiä kirjoja kaikkialla, 81


Helle tiesi kaiken tarvittavan ja otti selvää, jos ei osannut.

juuri oikeassa järjestyksessä”, hän huokaili ihastuksissaan. ”Niin paljon tietoa ja tarinoita!” ”Kirjastonhoitaja minusta tulee, ei siinä mikään auta”, hän totesi. Siihen aikaan kirjastonhoitajia ei tosin ollut – työtä ei pidetty varsinaisena ammattina. Mutta se ei Helleä hidastanut. Tuolloin ei vielä ollut olemassa koulua, jossa olisi voinut opiskella kirjaston hoitamista. Vaikkapa sitä, miten kirjat valitaan kirjastoon ja kuinka ne järjestetään hyllyihin aiheittain. Erään kesäloman aikana Helle sai kuitenkin viettää kaksi viikkoa kirjastokurssilla. Kaikki muut osallistujat olivat kansakoulun opettajia, jotka hoitivat koulunsa kirjastoa. Helle oli niin innoissaan, ettei häntä lainkaan haitannut poiketa joukosta – hän kun oli vasta koulutyttö. Vaikka Helle oli etevä lukemaan, koulunkäynti ei aina sujunut mutkattomasti. Hän sai huonoja arvosanoja ja kiukutteli. Eräänä keväänä vanhemmat lähettivät hänet saaristoon äidin ystävän luo rauhoittumaan. Tauon jälkeen koulu sujui taas. Koulun jälkeen Helle pääsi kirjastoon töihin ja opiskeli kirjallisuutta. Kirjastossa hän kummasteli monia asioita. Välillä ihmisiä nimittäin ujostutti kertoa, mitä kirjoja he halusivat lainata. Ja kerrallaan sai lainata vain kaksi kirjaa. Jos lainasi romaanin, oli samalla lainattava myös tietokirja. Sääntöjen tarkoituksena oli saada ihmiset lukemaan järkevästi. ”Mutta eihän tässä ole mitään järkeä!” Helle pudisteli päätään. 82


”Entä jos ei halua lukea tietokirjoja? Entä jos haluaa lainata kymmenen kirjaa kerrallaan? Tai ei etukäteen tiedä, minkä kirjan haluaisi lukea?” Helle suhtautui niin antaumuksella kirjastoasiaan, ettei se jäänyt muiltakaan huomaamatta. Häntä pyydettiin opettajaksi kirjastonhoitajien uuteen koulutukseen. Ennen koulutuksen alkua Helle matkusti Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan oppimaan, miten kirjastoja muualla hoidetaan. Helle oli vielä nuori, monet opiskelijat olivat häntä vanhempia. ”Jännittää kamalasti”, hän ajatteli hermostuneena. ”Entä jos en osaa vastata opiskelijoiden kysymyksiin? Entä jos he nauravat minulle?” Mutta Helle tiesi kaiken tarvittavan, otti selvää, jos ei osannut ja sai samalla muutkin innostumaan kirjastojen tärkeydestä. Pian hänet valittiin johtamaan koko Suomen kirjastojen kehittämistä. Suomi oli juuri itsenäistynyt. Tehtävää oli paljon. Oli säädettävä laki kirjastoista. Oli mietittävä, kuinka paljon maahan tulee kirjastoja ja kuka kirjat valitsee. Oli kirjoitettava aiheesta oppikirjoja. Helle oli mukana tässä kaikessa. ”Heikkopäistä hirvittää!” hän kirjoitti päiväkirjaansa. Mutta sitten hän tarttui tarmokkaasti työhönsä, eikä hidastanut tahtiaan moneen kymmeneen vuoteen. ”Joka ikiseen kuntaan on saatava kirjasto”, Helle päätti. ”Ihmisten täytyy saada itse selata kirjoja ja valita hyllystä mieleisensä. Ja lapsille on ehdottomasti oltava oma osastonsa!” Eikä aikaakaan, kun näitä suuria muutoksia jo toteutettiin. Helle vieraili kirjastoissa ympäri maata. Hän huomasi, että ne oli sekavasti järjestetty. ”Kirjat täytyy saada kaikissa kirjastoissa 83


samaan järjestykseen”, hän totesi. ”Näin kirjat löytyvät aina helposti.” Sitten hän otti mallia ulkomailta ja suunnitteli sellaisen järjestyksen. Luokitusjärjestelmä* on käytössä vielä nykyäänkin. Helle oli tarkka siitä, minkälaisia kirjoja kirjastoihin valittiin. Hän ei hyväksynyt mitä tahansa opuksia. ”Sarjakuvat eivät kuulu kirjastoon”, hän tuhahti. ”Tarkoitus on oppia hyödyllistä tietoa ja lukea hyvin kirjoitettuja kirjoja. Kirjasto ei ole viihtymistä varten.” Joidenkin mielestä Helle oli liian tiukka ja vanhanaikainen. Mutta Hellen mielestä kirjaston tärkein tarkoitus oli sivistää suomalaisia ja opettaa lukijoita ajattelemaan. Kotona Hellellä oli työhuone lattiasta kattoon täynnä kirjoja. Ne olivat aina tarkassa järjestyksessä. Helle tiesi, missä mikäkin kirja oli. Eräänä päivänä Helle oli työhuoneessaan hakemassa hyllystä tiettyä kirjaa. Yhtäkkiä hän näki silmäkulmastaan, kuinka vieressä oleva hylly liikkui. ”Sehän kaatuu!” hän ehti ajatella ja hypähti kauemmas. Sitten kuului kamala rysähdys ja koko hylly painavine kirjoineen rojahti lattialle. Helle seisoi vieressä hämmästyneenä. ”Kirjat voivat tosiaan olla vaarallisia!” hän naureskeli itsekseen ja keräsi sitten kirjat lattialta takaisin hyllyyn. Juuri oikeaan järjestykseen, kuinkas muutenkaan.

84


”On uskallettava katsoa kauas tulevaisuuteen. On uskallettava ajatella suuresti ja rohkeasti.”

Helle Kannila (alk. Cannelin) s. 20.5.1896 Savonlinna – k. 3.11.1972 Tampere • Suomalaisen kirjastolaitoksen keskeinen vaikuttaja, Valtion kirjastotoimiston johtaja ja kirjasto-opin lehtori. • Sai ensimmäisenä suomalaisena kirjastoneuvoksen arvonimen. • Kirjoitti satoja artikkeleita moniin eri lehtiin, aiheinaan niin kirjastot kuin naisten oikeudet ja talouskin. • Kirjoitti myös kirjastonhoitajille tarkoitetun oppikirjan, joka oli käytössä monta vuosikymmentä.

85