Kotitekoisen poikabändin alkeet lukunäyte

Page 1



”Ikimuistettava keikka, hyviä hahmoja ja elämänmakuinen nuorisokuvaus.” Robbie Williams

”Pidin melko paljon siitä yhdestä kohdasta porilaisessa kauppakeskuksessa.” Harry, One Direction

”Näyttäviä tanssikuvioita ja stemmalaulantaa! Selvää cross-over potentiaalia!” Justin Bieber

”Syytteiden välttämiseksi kerrottakoon, että sitaatit ovat satiiria. Jees kirja tosin.” Kustantamon lakimies


Vaimolleni Johannalle, pojalleni Huugolle ja vanhemmilleni.



Š Harri Veistinen ja Kustantamo S&S 2016 Kansi ja ulkoasu: Jussi Karjalainen Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay ISBN 978-951-52-3990-7 Painopaikka: Otavan kirjapaino, Keuruu 2016


1. MISTÄ LOISTAVAT IDEAT SYNTYVÄT? Ensinnäkään Kiukaisissa ei tapahdu mitään. Siitä lähdetään liikkeelle. En usko, että muillakaan kolmentuhannen asukkaan paikkakunnilla tapahtuu. Siksi kai niitä yhdistetään, mutta pahus kun Eurassa ei satu sen enempää. Saati Harjavallassa, Nakkilassa tai Eurajoella. Kukaan ei edes tiedä Kiukaisten olemassaolosta. Okei, onhan sitä kiukaiskulttuuri1 ja sen kuninkaanhaudat, mutta epämääräinen kiviröykkiö ei elähdytä 15-vuotiasta poikaa. Kiukaiskulttuuri, se ei ole tie onneen. Toisen lähtökohdan luvun otsikossa esitetylle kysymykselle antoi päätä pienempi ystäväni Onni, kun hän nousi bussiin ja lysähti viereeni maaliskuisen

1 Lounais-Suomen kivikauden viimeinen jakso. Olen syytön siihen, että olen joutunut oppimaan tämän seikan.

( 5 )


märkine vaatteineen. Onnilla oli nimittäin varsin ironinen etunimi. ”Taas yks surkee paska aamu täs surkeessa paska maailmassa.” Nimenomaan. Onni ei ollut niitä, jotka hehkuivat positiivista auraa, mutta tällä kertaa hänen kunniakseen on luettava seuraava repliikki, jonka muistan yhä sanatarkasti. Hän sanoi: ”Enää kolme. Kolme kuukautta ja koko helvetin yläkoulu on ikuisesti ohi.” Se osui. Totta kai tiesin sen, osasin kyllä laskea, mutta joskus totuus napsahtaa sieluun vasta ääneen lausuttuna. Silmäni lasittuivat tuijottamaan ohikiitävää synkkää mäntymaisemaa, enkä kuullut enää Onnin tuskailua hänen kuivista aamiaisruisleivistään tai edes bussikuskin epävireistä tulkintaa loppuunkuluneesta poikabändin biisistä. Onnin valitukset eivät vuosien jälkeen enää värähdyttäneet. Parempi kohauttaa olkia kuin antaa masennuksen tarttua. Toisaalta, tällä kertaa hän osui harmillisen oikeaan. Kolme kuukautta. Se pyöri mielessäni. Enää kolme kuukautta yhdessä. Sitten puolet siirtyisivät Kokemäen amikseen, puolet Euran lukioon ja muutama ehkä repäisisi ja lähtisi kauemmas, kenties aina ( 6 )


Poriin asti. Joka tapauksessa yksi ajanjakso olisi loppu. Ilman minun puumerkkiäni. Nimittäin viimeinen lähtökohta minun ja vielä esittelemistä odottavien sivuhenkilöiden maailman mullistamiseksi oli pykälä Bee, sääntöoppaasta ”Kuinka selvitä hengissä yläkoulusta”. Isoveljeni vannotti minulle nämä lait.2 Myönnettäköön, että ne sisälsivät hieman tautologiaa ja perustuivat lähinnä siihen, millainen isoveljeni oma koulurupeama oli vuosia aikaisemmin ollut ennen kuin hän löysi onnensa Tampereelta. Mutta minä rakastin isoveljeäni, ja lista on looginen ja kantapään kautta opitusti paikkansa pitävä. Hapuilevan ja nöyryyttävän seiskaluokan jälkeen olin pitänyt säännöt mielessäni ja antanut muiden joutua tulilinjalle. Kuten nyt esimerkiksi kasiluokan Patrik... Kun hyppäsimme bussista vetisen kuraiselle parkkipaikalle, näin Patrikin lukitsevan polkupyöräänsä kahdella lukolla. Niin etupyörästä kuin takaa. Häneltä oli varastettu jo kolme pyörää ja kerran yksi 2 A) Älä tee itsestäsi numeroa. B) Ole huomaamaton. C) Ole keskiverto. D) Äläkä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin. E) Odota vaan lukion ja armeijan yli. Älä huoli, yliopistossa saa kyllä. Copyright Rasmus Kolppanen.

( 7 )


runkokin. Ei koska ne olivat trendikkäitä tai arvokkaita. Vaan koska ne olivat Patrikin. Heiveröisen, surkean ja isokorvaisen Patrikin. Vasen korva oli normaali, oikea mittaamaton. Ennen kaikkea huomiota herättävä, numeron tekevä, epäkeskiverto. Sitä se oli ollut kaiketi jo alakoulusta asti, ja siksi leppoisa ja muka pahaa tarkoittamaton kiusaaminen seurasi häntä kuin lokki troolaria.3 Nytkin ilmeetön Patrik sai saman tien ympärilleen kasiluokan supersankareita, jotka polttivat oikein tupakkatuotteita, että vau. Näiden harrastuksena oli ottaa puhelimensa esiin Patrikin välittömässä läheisyydessä ja kuvata. Siis kaikkea, varmuuden vuoksi. Ainahan tohelo Patrik saattoi vaikka kompuroida loskaan hallitsemattomilla teiniraajoillaan. Tai sitten he vain avittivat häntä kompuroimaan. Niin kuin nytkin. Läiskis. Naurua. Ja kamera kävi. Noloa ja tuskaista Patrikille, onnekasta meille, jotka olimme saaneet siirrettyä huomion pois itsestämme. Niin olin aiemmin pohtinut. Mutta oliko

3 Kalastusalus. Olin yhtenä kesänä kyydissä saaristossa. Joo, troolarikaan ei ole tie onneen.

( 8 )


huomaamattomuus sittenkään kaiken turvan ja tylsyyden arvoista? Aamun ensimmäisellä oppitunnilla sivuttiin samaa vyyhteä. Ikään kuin koko maailmankaikkeus olisi yrittänyt sanoa jotakin. Äidinkielenopettajamme Niemelä oli Onnin ahdistukseksi hänen tätinsä. Siksi Onni häpesi tunteja jo etukäteen, ja turhan monesti luokka olikin räjähtänyt nauruun, kun ryppyinen Niemelä oli viitannut Onniin hänen kotiolojen lempinimellään: ”Otus”. Tällä kertaa ei kuitenkaan päästy siihen asti. En muista, miksi puhe siirtyi entisiin Kiukaisten yläkoulun oppilaisiin. Niemelä ei yleensäkään ollut niitä opettajia, jotka lätisivät leppoisia. Hänen tuntinsa olivat aina täyttä asiaa, kuivaa, kuivaa, kuivaa, väsynyttä asiaa. Mutta tällä kertaa heräsin keskusteluun, jossa opettajalta tiedusteltiin, kuka oli hänen tunnetuin entinen oppilaansa. ”Kolmiloikkaaja”, Niemelä virnisti. Hän nautti huomiosta ja arvovallasta. Ehkä hän suostui lätisemään tällä kertaa turhia siksi, että puhuttiin hänen menneisyydestään, hänen tuntemuksistaan. Jokaisen lempipuheenaihe kuitenkin. ”Kolmiloikkaaja?” joku ihmetteli. ( 9 )


Niemelä naurahti ylimielisesti. ”Se joka voitti vuosia vuosia sitten SM-hopeaa ja oli Ruotsi-ottelussa. Muistan ne maajoukkueen vetimet. Hieno hetki.” Jo hänen varsinainen julistuksensa oli pysäyttävä. Kolmiloikkaaja! Kerran Suomea Ruotsi-ottelussa edustanut kolmiloikkaaja. Ei lainkaan pahalla heitä kohtaan, mutta ei. Ei pelkkä kolmiloikkaaja saa olla lähes neljäkymmentävuotisen uran tehneen opettajan nimekkäin oppilas. Ei. Sitä paitsi Niemelältä kysyttiin myös urheilijan nimeä. Hän jähmettyi, vähän punastuikin ja vähätteli sitten puheenaiheen toisaalle. Muut oppilaat avasivat kirjat ja jatkoivat opiskelua agendan mukaisesti. Mutta kuva zoomasi minuun. Tuijotin opettajaa. Tajusin, ettei hän muistanut kolmiloikkaajansa nimeä. Itse asiassa olin varma, ettei hän muistanut yhdenkään entisen oppilaansa nimeä. Ja tämä ei ollut edes sen päivän pahin nimen­ unohdus. Pahimman todistin juuri ennen lounasta huomatessani jonkin punaisen tipahtavan loskaan. ”Hei, sä pudotit hanskan!” huudahdin. Onni ihmetteli vieressäni, kun nostin Sofian hanskan ja kiristin askeltani edessäni keinahtelevan ihanan alkunaiseuden luo. ( 10 )


Sofia havahtui viiveellä, sofiat havahtuivat aina viiveellä, jos joku muu kuin vanhempi tai koulun ulkopuolinen poika puhui heille. Virnistin silti tyytyväisenä ja ojensin hänelle viininpunaista nahkahanskaa. Hän hymyili. Sofia hymyili minulle. Minulle. ”Kiitti Reino.” Minä nyökkäilin tyytyväisenä enkä korjannut. Tietenkään. Mutta Onni nauroi räkäisesti: ”Reino? Vau. Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta eikä se muista sua.” ”Älä liiottele”, sanoin tyytyväisenä, kun jatkoimme muun laahustavan nuorisoletkan mukana ruokalaa kohti. ”Se on beellä, me aalla, sen ymmärtää.” Onni hymähti. Hän oli toki oikeassa tässäkin kyynisessä esimerkissä. Kolme vuotta, eikä Sofia muistanut nimeäni, vaikka se oli vielä niin mauton! Rene, kamaan. Joka koulussa on aina yksi Sofia, siis huikea haavekuva, johon oli täysin turha rakastua, kuten veljeni sääntöpykälätkin muistuttivat. Meillä oli hänenlaisiaan itse asiassa kaksi kappaletta. Oli Sofia, ja sitten oli A-luokan Mira. Mira oli kuvankaunis, lähes nukke kasvoiltaan. Hän viehätti enemmän niitä ( 11 )


poikia, jotka yrittivät hankkia tyttöjä statussymboleikseen. Kieltämättä Mira oli koulumme Ralph Lauren4, kun taas Sofia oli enemmän niiden poikien unelma, jotka haaveilivat myös pehmeästä konkretiasta naistensa kanssa. Oli miten oli, Sofia ei muistanut nimeäni, ja olin melko varma, ettei Mirakaan. Sillä minä, Rene Kolppanen, olin huomaamaton. Niin kuin Onnikin oli. Niin kuin kuka-lie-kolmi­ loikkaaja oli ollut. Niin kuin Mira ja Sofiakin jonain päivänä olisivat, kun näille pihoille astelisi uusia sofioita ja uusia miroja, uusia onneja, uusia patrikkeja – ja ennen kaikkea uusia renejä. Se oli kohtalomme. Kukaan ei muistaisi meitä. Kuten veljenikin sanoi: ”Vaali näitä sääntöjä ja sä selviät. Nimittäin, kun koulu on ohi, kun oikea elämä alkaa, sillä ei ole enää merkitystä. Niillä jotka kiusaa, niillä tytöillä jotka ei huomaa. Sä et enää muista niitä, ketään niistä.” Uskoin. Tiesin veljeni sanat nyt todeksi. Siksi kertaan huomioni siltä päivältä: 1) Tämä kylä. 2) Ei enää monta kuukautta aikaa. 3) Ja liiankin onnistuneesti huomaamaton. Näiden lähtökohtien vuoksi

4 Joku luksusmuotimerkki. Piti googlettaa äkkiä joku, että saisin toimivan vertauksen.

( 12 )


minä keksin mullistavan ideani ruokalassa, kun kävelin kahden kikattavan seiskantytön ohitse. He katselivat puhelimella tunnetun poikabändin live­ videota, jossa heidän lajitoverinsa kirkuivat täynnä antautumista ja intohimoa. Se oli se sama biisi, joka oli soinut jo aamulla bussissa ja jota kuskikin oli hyräillyt epäpuhtaasti. Se oli se sama biisi, joka oli soinut itse asiassa missä tahansa viimeisen kuukauden aikana.5 Kukaan ei kiinnittänyt tyttöihin sen kummempaa huomiota, vaikka kaksikko pisti volyymia kovemmalle, jotta kaikki ruokalassa olisivat kuulleet, miten erilaisia he olivat olemalla samanlaisia kuin KUKA TAHANSA tyttö missä tahansa yläkoulussa juuri sillä hetkellä! En minäkään välittänyt, vaan jonotin kiltisti kohti lounasta. Kunnes se tapahtui. Toinen tytöistä mumisi: ”Ensinnäkään Kiukaisissa ei tapahdu mitään.” Mitä? Tunnistin nämä sanat. Terästin kuuloani. 5 Jos kerron bändin ja biisin nimen, tarina altistuu ajanhampaan vaikutukselle. Nimittäin muoti-ilmiöiden listaus romaaneissa on kuin rumpusaundi, niistä kuulee tekoajan, ellei kirjailija sitä haekin. Minä en hae. Lisätkää bändin nimeksi siis mikä tahansa tuntemanne poika­ bändin nimi. Tosiasia on, että poikabändit vaihtuvat, mutta minun ajaton teemani pysyy.

( 13 )


Tyttö jatkoi: ”Miks meidän pitää asuu täällä! Ei noi tänne tuu.” ”Ei ees Suomeen”, hänen ystävänsä naurahti. Pysähdyin. Onni törmäsi selkääni ja älähti. Silloin. Hetki oli kirkas. Pienessä sekunnin sadas­ osassa näin kaiken, tiesin kaiken, osuin inspiraation kultasuoneen, kosketin Jumalan sormea, kosketin Christina Hendricksin rintaa. Kaikki oli selvää. ”Rene?” ”Mä sain idean.” Onni nielaisi. Hänellä oli tapana nielaista, kun minä sain idean. Mutta tällä kertaa hänellä saattoi olla aihettakin.6

6 En ole tyytyväinen ensimmäisen luvun lopetukseen. Pitäisi olla enemmän koukkua. Mutta tehän tiedätte jo koukun! Jos otitte luettavaksenne tarinan ”Kotitekoisen poikabändin alkeet”, ei tarvitse olla mikään nero, jotta arvaisi, mikä ideani oli. No ainakin voin vannoa, että kakkosluvussa on paljasta pintaa ja väkivaltaa.

( 14 )