Page 1


Kuvittanut Susanna Iivanainen

Kustantamo S& S Helsinki


isbn 978-951-52-4294-5 Teksti © Vuokko Hurme Kuvat © Susanna Iivanainen Kustantamo S& S, 2017 Painanut Otavan Kirjapaino, Keuruu 2017


Selmalle


Osaankohan kertoa kaiken? Lupaan ainakin yrittää. Kuvailen kaiken niin kuin sen muistan. Kerron, miten me elimme ja mitä kaikkea meille silloin viimeisenä kesänä tapahtui. Tämä ei ole mikään satu, vaan totisinta totta, joka ikinen sana.

7


1. LUKU

Minä

K

ardum syntyi ennen minua, tarkalleen ottaen sinä päivänä, jona äiti täytti kahdeksan. Silloin maailma kääntyi, ja melkein kaikki muuttui. Ja koska maailma kääntyi, minun kotikaupunkini oli sellainen kuin oli – aika erikoinen ja vaarallinen paikka. Minun elämäni oli kuitenkin usein ihan tavallista, eikä kovinkaan pelottavaa, ainakaan vielä silloin aluksi. Minä asuin isän, äidin ja pikkusiskoni Roosan kanssa kaupungin keskustassa, lähellä entistä urheilukenttää ja bensa-asemaa. Me elelimme kerrostalossa, kolmannessa kerroksessa. Naapurimme Kampalan setä ja täti asuivat samassa rapussa, ja minun paras ystäväni Jaan majaili isänsä kanssa viereisessä talossa. Seitsemän rakennuksen päässä, kaupalla, oli Vildanin ja Ondanin koti. Muita ihmisiä en sitten tuntenutkaan, mutta yhden kanan sentään kuitenkin. Newton oli meidän lemmikkikanamme. Isä oli nimennyt sen silloin, kun se tuli meille. Myös minun nimeni, Lenna, oli isän keksimä. Sain 9


sen jo ollessani äidin vatsassa. Äiti ja isä halusivat antaa meille nimet, joihin sisältyi toive. Minun isäni toivoi saavansa tyttären, joka osaa lentää, ajatuksissaan ainakin, jollei muuten. Nimeni ”Lenna” kuulostaa melkein samalta kuin ”Lennä!” – huomaatko? Pikkusiskoni nimen päätti puolestaan äitini. Odottaessaan siskoani äiti kaipasi kovasti kirsikkapuita, jotka aikanaan olivat kasvaneet hänen kotitalonsa pihalla. Nimi Roosa syntyi äidin toiveesta nähdä vielä joskus kirsikkapuun kukka, roosan värinen. Siskoani kylläkin kutsuttiin melkein aina Rouskuksi, joskus myös Ropetiinukseksi, Rapsuksi tai Keksiksi. Isä nimitti Roosaa usein myös Pieneksi ja minua Isoksi. Äiti aina välillä muistutti isää siitä, että oli meillä nimetkin. Minusta oli kuitenkin mukavaa olla Iso, ja Roosasta oli varmaankin ihan mukiinmenevää olla Pieni. Se miten isä sanoi ”Iso” ja ”Pieni” oli joka tapauksessa tärkeämpää kuin se mitä sanoja hän käytti. Kesäisin minulla ja Rouskulla oli omat huoneet. Minun huoneessani oli vihreät kukkatapetit, puinen sänky ja lattiaan saakka ulottuvat tikkaat, joilla oli mukava kiipeillä. Työpöytäni oli vaaleansininen. Sen ääressä opin kirjoittamaan. Roosan huone oli aina paljon sotkuisempi kuin minun, koska hän ei niin välittänyt siivoamisesta. Hän halusi keskittyä leikkimiseen. 10


Talvisin me kaikki nukuimme olohuoneessa, suuren patjan päällä. Kotona oli silloin aina kylmä, mutta sängyssä isän, äidin ja Rouskun kanssa oli lämmintä ja mukavaa. Levitimme iltaisin kolme suurta peittoa päällemme. Sitten me Rouskun kanssa potkimme kutittavat villasukat jaloistamme ja työnsimme kylmät varpaamme äidin tai isän pohkeiden väliin. Annoimme lämmön levitä jalkoja pitkin selkään ja käsiin saakka. Talvisin me kaikki nukuimme aina hyvin. Asuntomme pohjoisen puoleisia huoneita ei lämmitetty kylmällä. Minun huoneeni oli sillä puolella kotia, eikä siellä sen vuoksi viitsinyt talvisin juuri leikkiä. Kun ulkona oli pakkasta, oleilimme olohuoneessa, kynttilöiden, lyhtyjen ja tulisijan valossa, savun tuoksussa. Pukeuduimme toppavaatteisiin ja pidimme pipoa. Lämpimällä ilmalla tilaa oli enemmän. Silloin siirryimme leikkimään ensin huoneeseeni, sieltä rappukäytävään ja lopulta toisiin asuntoihin. Keväisin koitti vapaus. Kardumissa lempiruokaani olivat ruskeat pavut, Newtonin munimat ja hetimmiten paistetut munat ja kakut. Eniten pidin vaaleista ja makeista kaupan kuivakakuista jotka oli pakattu rapisevaan, läpinäkyvään muoviin. Niitä en kuitenkaan saanut enää viimeisinä vuosina. Mukavimpia olivat sellaiset päivät, joina sekä äiti että isä olivat kotona, eikä äiti ollut levoton. Silloin me 11


söimm­­e, leikimme ja pelasimme korttia. Isä luki meille ääneen, ja äiti paini meidän kanssamme olohuoneen patjalla. Äiti antoi yleensä Rouskun voittaa. Minun ja äidin ottelut olivat tiukempia. Voitin äidin vain harvoin. Toisinaan paras ystäväni Jaan heilutti meille oman huoneensa ikkunasta naapuritalossa, ja Jaanin isä viittoi meille käsillään. Silloin minun isäni heilutti takaisin, ja Jaan tuli isänsä kanssa meille kylään. Jännitimme joka kerran heidän saapumistaan, ja toivoimme parasta. Äiti sanoi usein, ettei vaijereista voi koskaan olla täysin varma. Sen vuoksi meitä aina vähän pelotti. Jaan jäi meille usein yöksi, kahdeksi tai kolmeksikin, sillä Jaanin isä oli paljon poissa. Hänen retkensä kestivät usein monta päivää. Silloin Jaan nukkui meidän kanssamme suurella patjalla tai kesäisin minun vieressäni huoneessani. Joskus työnsin jalkani Jaanin pohkeiden väliin, mutta silloin hän kiljahti ja potkaisi minut kauemmas. Jaan oli toisinaan vähän kiukkuinen meillä ollessaan. Hän taisi olla pikkuisen surullinen, koska ikävöi isäänsä. Ihan parasta oli siis se, kun me kaikki olimme meillä – äiti, isä, Rousku, Newton, Jaan ja Jaanin isä. Parasta oli, kun kenenkään ei tarvinnut lähteä. Silloin me vain makailimme ja nauroimme ja halailimme ja leikimme ja söimme ja taas leikimme. Sellaisia päiviä oli aina joskus, ja niitä minä rakastin. 12


Jonain sellaisena päivänä,, maha täynnä munia, papuja, ehkä kaupan kakkujakin, maatessani isän kainalossa, äiti saattoi kertoa Kiepauksesta. Silloin minä kuuntelin, ja Roosa kuunteli myös. Ja jos Jaankin oli siellä, niin hänkään ei kutitellut minua tai höpissyt turhia. Me emme koskaan keskeyttäneet äitiä, koska oli niin outoa ja hullua kuulla maailmasta, joka oli samalla kertaa sekä toisen­ lainen että samanlainen kuin Kardum. Siksi me olimme hiljaa ja kuuntelimme. Ja äiti kertoi.

13


2. LUKU

Kiepaus

S

inä tiistaina, jona äiti täytti kahdeksan, maailma siis kääntyi, ja ihan kaikki muuttui. Painovoima heitti häränpyllyä, kuten isällä oli tapana sanoa. Kun Kiepaus tapahtui, ihmiset, autot, koirat ja männynkävyt putosivat humisten kohti taivasta. Suuri osa taloista lähti myös, ne, joiden perustukset eivät kestäneet. Ja niitä oli paljon, sellaisia taloja. Sinne lensi koko se maailma, jonka minä tunnen vain kirjoista. Osa lensi kiljuen, osa karjuen, osa hiljaisesti häviten. Ja pamahdukset ja rämähdykset ja kaiken maailman maaperän karjahdukset seurasivat toisiaan. Vedet kohisivat valtavalla voimalla meristä ja järvistä, ja merenpohjat itkivät vielä päiviä, valuttaen viimeisetkin pisaransa pohjamutien ja kallion­ kolojen uumenista. Sinä samaisena aamuna minun äitini Milda oli herännyt omassa sängyssään. Minun mummoni, eli äitini äiti (jota en ole koskaan tavannut) ja minun enoni, eli äitini veli (jota myöskään en ole tavannut), toivat äidil14


leni aamiaisen sänkyyn. Olihan hänen syntymäpäivänsä. Äiti esitti nukkuvaa, ja hänen perheensä laulaa luritteli onnittelulaulun. Äiti ei saanut sinä aamuna yhtään lahjaa, koska syntymäpäiväjuhlat oli tarkoitus järjestää vasta seuraavana viikonloppuna. Ikävä kyllä hän ei lopulta saanut kahdeksanvuotisjuhliaan eikä lahjojaan, ei silloin eikä koskaan myöhemminkään. Sellaisia kaikkia typeriä asioita Kiepaus sai aikaan. Äidistä oli mukava mennä kouluun, niin kuin vain kahdeksanvuotispäiväänsä viettävästä tytöstä voi olla. Puut kasvoivat maasta kohti taivasta kurkotellen, aurinko paistoi korkealla pään yläpuolella ja talot olivat kiltisti kiinni perustuksissaan. Ihmiset kävelivät maan pinnalla ja autot ajoivat teitä pitkin. Koulu, jonka ensimmäistä luokkaa äiti kävi, tasakattoinen punatiilinen rakennus keskustan tuntumassa, suuren puiston ja länteen laskeutuvan valtatien laidalla, seisoi jykevänä paikoillaan kuten aina ennenkin. Kun maailma kääntyi, äiti oli koulun käytävällä. Muut oppilaat olivat lähteneet ulos välitunnille. Äidin opettaja oli edellisen oppitunnin päätyttyä onnitellut äitiä, ja kysellyt, millaisia suunnitelmia tällä oli syntymäpäivänsä varalle. Opettaja oli vaaleatukkainen ja suoranenäinen nuori nainen, josta äiti piti kovasti. Solmiessaan käytävällä kengännauhojaan äiti ei osannut päättää, kiirehtisikö 15


kavereidensa perään välitunnille vai viivyttelisikö vielä hetken. Hän toivoi, että opettaja olisi kysynyt häneltä vielä jotakin. Ja hän olisi halunnut kutsua opettajan syntymäpäiväjuhliinsa. Niinpä hän oli päättänyt vitkutella. Kävi niin, että tuo hidastelu pelasti äidin hengen. Sitä minä usein ajattelen, kun minun tekee mieli vähän viivytellä: että haaveilu voi pelastaa hengen. Äiti seisoi koulun käytävällä kumartuneena solmimaan kengännauhojaan niin että hänen takamuksensa osoitti kohti kattoa. Seuraavaksi kuului valtava pamaus, suuri määrä erilaisia räsähdyksiä, kolahduksia sekä hirvittävää kiljuntaa ja karjuntaa avonaisista ikkunoista. Äiti tunsi putoavansa ja paiskautuvansa vasten jotakin. Hänen vatsassaan muljahti ja hän mätkähti istualleen. Hän tunsi käsivarressaan pistävää kipua. Jotakin värikästä leijui alas hänen viereensä. Ensimmäisenä äiti huomasi kattolampun, joka paistoi kirkkaana hänen kätensä vierellä. ”Lamppu putosi minun päälleni”, hän oli ensin ajatellut. Tiedätkös, jos on juuri pudonnut kattoon, ei ihan ensin voi millään uskoa sitä. Silloin keksii tilanteelle jotain sopivampia selityksiä, sellaisia joita voi ymmärtää. Lamppu ei ollut tietenkään tipahtanut mihinkään, vaan minun äitini. Äiti istui koulunsa kolmannen kerroksen käytävän katossa, yhtä tukevasti kuin oli hetki sitten 16


istunut matematiikantunnilla omassa pulpetissaan. Se on varmaan ollut hirveän omituista! Ajattele nyt, vietät ihan normaalia mukavaa syntymäpäivää, ja sitten, yhtäkkiä, kaikki muuttuu, kaikki on väärin ja ihan kauheaa, ja sinun pitää ihan itseksesi selviytyä siitä kaikesta ja yrittää ymmärtää, mitä oikein tapahtui.


Joskus minä Kardumissa säälin äitiä ja halasin häntä kovaa. Isä ei juuri puhunut Kiepauksesta, joten häntä en niin muistanut surkutella. Minusta oli kamalan surullista, että äiti oli kokenut Kiepauksen. Silloin äiti saattoi sanoa: ”Lenna, tiedätkö, myös hirveä voi olla kaunista ja kaunis voi olla hirveää. Älä sinä siis minusta huolehdi.” Ja sitten hän jatkoi vielä: ”On kuules suoranainen ihme, että sinun äitisi ja isäsi ovat sattuneet elämään maapallolla juuri Kiepauksen aikaan ja selviämään siitä vielä hengissäkin. Siitä voi kiittää onneaan. Niin merkillinen tapaus voi ihmiselle sattua vain kerran elämässä.” Äiti oli oikeassa, mutta vain osaksi. Minä nimittäin tiedän, että ihmeitä voi osua yhden ihmisen kohdalle useampiakin. Ei voi siis tietää, mitä kaikkea elämässään saattaa ehtiä näkemään, oli se sitten kauhean hirveää tai täydellisen kaunista, tai jotakin pahaa, jossa on myös ripaus hyvää, tai jotakin ihanalta tuntuvaa, joka onkin oikeasti rumaa. Maailma on siinä mielessä aika monimutkainen paikka. Kiepauksen jälkeen äiti katseli ylöspäin. Hän näki ovet luokkahuoneisiin, jotka nyt näyttivät olevan kiinni katonrajassa. Hänen oman luokkansa oviaukosta äiti erotti kaistaleen tyhjää lattiaa. Käytävän päässä hän näki kiviportaat, jotka nousivat ylöspäin. Luokkahuoneen oven kummallakin puolella roikkuivat piirustukset ylösalaisin. 18


Kiiltävä, tiiliskiven muotoinen kattolamppu paistoi äidin vierellä. Hänen oli hyvin vaikeata käsittää, mitä oli tapahtunut. Hänellä oli pölyä suussaan ja hiuksissaan, ja haava käsivarressa. Äidillä on vieläkin valkoinen arpi ranteessa. Tuo arpi on siitä haavasta, jonka hän sai silloin kun putosi. Edelleenkään hän ei tiedä, mihin käsi osui hänen lentäessään. Ympärillään, pitkin kattoa, äiti näki naulakoista pudonneita värikkäitä vaatemyttyjä, reppuja ja kenkiä, valkoisia sähköjohtoja ja ritiläsuisen ilmastointiaukon. Äidin punaisen nauhakengän vierellä oli pieni valkoinen palohälytin, joka ei näyttänyt olevan oudosta suunnastaan moksiskaan. Kauempana lepäsi nurinpäin kääntynyt sininen sohva. Sen äiti tunnisti samaksi, joka oli vielä hetki sitten seissyt käytävän päässä lattialla oppilaiden taukosohvana. Ranteesta valui verta. Äiti kietoi vieressään lojuvan vaaleansinisen kaulahuivin kätensä ympärille käyttäen apuna vasenta kättään. Sitten hän painoi ranteen rintaansa vasten. Hän tunnisti huivin. Se oli riippunut unohtuneena naulakossa talvesta lähtien. ”Ehkä voin lainata tätä”, hän oli ajatellut. Äiti oli silloin vielä uskonut palauttavansa huivin aikanaan sen oikealle omistajalle. Vanhassa maailmassa oli tapana tehdä niin. Kaikilla esineillä oli omistaja. Hetkisen hengiteltyään äiti kuuli jonkun nyyhkyttävän luokkahuoneessa. Äiti yritti huutaa, mutta hänen 19


kurkustaan ei tullut ääntä. Hän päätti nousta seisomaan. Se oli kuulemma täysin pähkähullua, seistä nyt katossa ihan tukevasti. Kaikki hänen vartalossaan tuntui ihan siltä kuin ennenkin. Ainoastaan koko maailma ympärillä oli muuttunut. Katto veti nyt häntä puoleensa, ja astuessaan askeleen hän pystyi liikuttamaan jalkojaan aivan kuten ennenkin. Hän itse ei ollut muuttunut mitenkään. Ympäröivä maailma oli vain kääntynyt väärin päin. Voit kokeilla itse: seiso päälläsi vaikkapa sängyllä ja katso, miltä maailma näyttää. Sillä tavoin voit kuvitella, millaista on kävellä katossa. Entä kun katsot ulos ikkunasta? Huomaatko, miten maa onkin yläpuolellasi, ja kaikki puut ja talot roikkuvat alaspäin. Sellaisessa maailmassa minä elin koko lapsuuteni – se oli Kardum, roikkuva kaupunki. Äiti käveli palohälyttimen ja lamppujen ohitse luokkahuoneen ovelle. Ovi oli kuitenkin liian korkealla, eikä äiti pystynyt näkemään luokkaan sisälle. Hän yritti huutaa uudelleen, mutta ei saanut vieläkään ääntään kuuluviin. Vaaleansiniseen huiviin hänen ranteessaan ilmestyi pieni punainen piste. ”Mulla on haava”, äiti oli saanut lopulta huudettua. Hetken hiljaisuuden jälkeen luokasta kuului äidin opettajan ääni: ”Onko siellä Milda? Odota, yritän päästä sinne.” 20


Kuului kolinaa ja esineiden siirtelyä, ja sitten opettajan kasvot ilmestyivät oviaukkoon. Hän oli siirtänyt yhden pulpeteista luokkahuoneen oven eteen ja kiivennyt sen päälle. Nyt hän pystyi kurkkimaan ovesta äitiäni. ”Odota, tulen auttamaan”, opettaja sanoi. Hän laskeutui takaisin luokkaan ja ilmestyi pian oviaukkoon kannatellen yhtä pulpeteista päänsä päällä. ”Mene kauemmas ja varo, kun heitän tämän”, opettaja huusi. ”Tämän avulla pääsen alas.” Äiti peruutti ilmastointiaukon suuntaan ja pulpetti rämähti rytinällä vasten kattoa. Sitten opettaja kehotti äitiäni vetämään pulpetin pystyyn ja oviaukon alle. Monta kertaa Kardumissa äiti kuvaili meille, miten kauhean painavalta se pulpetti tuntui. Miten hän oli kääntänyt sen vain yhdellä terveellä kädellään ja raahannut sen sitten luokkahuoneen oven alle. Se oli ollut vaikeaa, mutta hän oli onnistunut kuitenkin. Opettaja kiipesi oviaukosta käytävään ja pudottautui alas. Hän laskeutui äidin luo ja otti tämän syliin. He halasivat pitkään. Sitten opettaja tarkasteli äidin kättä, avasi kaulahuivin ja kietoi sen hiljaisuuden vallitessa uudelleen haavan päälle, melkein liian tiukalle. ”Tämä on puristusside, se auttaa tyrehdyttämään veren valumisen”, opettaja sanoi, ”Onneksi haava ei ole suuri. Tästä selvitään kyllä.” Äiti kertoi usein, että Kiepaus oli niin outoa, niin 21


ihmeellist­­ä ja omituista, niin kauheaa ja pelottavaa, että he toimivat kuin robotit, hän ja opettaja. Äiti ei koskaan kysynyt opettajalta, mitä heille oli tapahtunut, koska hän tiesi, ettei opettaja olisi osannut vastata. Aikuiset eivät ymmärtäneet Kiepausta yhtään lapsia paremmin. Maailma vain kääntyi. Jotakin täysin selittämätöntä tapahtui. Maa ei enää vetänyt mitään puoleensa, vaan taivas.

22

Kiepaus lukunäyte  

Kiepaus – Vuokko Hurme

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you