Page 1


PAULIINA VANHATALO

MUISTIINPANOJA MASENNUKSESTA

S&S HELSINKI


Š Tekijä ja Kustantamo S&S 2016 Kansi ja ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2016 ISBN 978-951-52-3780-4


”Find a place you trust and try trusting it for a while.” Lainaus kulkee netissä ainakin John Cagen ja Corita Kentin nimissä.

”Looking at yourself in a mirror isn’t exactly a study of life.” Lauren Bacall


Alku Maaliskuun yhdestoista p채iv채 vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsen채ni ja k채velen ulos mielenterveyspotilaana.

7


Vastaanotto ”Sinä olet varannut ajan psykiatrille”, harmaahiuksinen mies toteaa. Minimaalinen avaus, oikeastaan pelkkä tosiasian lausuminen ääneen, jättää minulle tilaa reagoida. Nieleskelen kyyneleitä ja yritän pitää ääneni kantavana. ”Minulla on ollut jo pidempään ongelmia mielialojen ja jaksamisen kanssa”, saan sanotuksi. Olen valmistellut lauseen etukäteen, kuten monet muutkin virkkeet jotka sitten seuraavat. Edellisenä iltana mieheni väitti, että yksi ongelmistani saattaa olla, että koen tarvetta hallita kaikkea ja valmistaudun jopa lääkärikäyntiin kuin suoritukseen. Läpäistävältä kokeelta se lähinnä tuntuukin. Pelkään että kun avaudun vaikeuksistani, vaikka sitten kuinka yksityisen terveysaseman psykiatrille, menetän määräysvallan. Minun täytyy saada lääkäri ymmärtämään, että olen tullut vastaanotolle vain yhdestä syystä: hankkimaan B-lausunnon, jotta voin syksyllä osallistua oman alani ammatilliseen kuntoutukseen. Minua ei tarvitse ottaa huostaan. Minua ei tarvitse auttaa. Minusta ei tarvitse olla edes huolestunut. Riittää että minulle kirjoitetaan oikeanlainen lausunto.

8


Valitsen siksi sanani huolella. Niiden pitää kuvata tilannetta järkevästi ja täsmällisesti, tehdä umpikujani selväksi muttei saada hälytyskelloja soimaan. Tavallaan minusta tuntuu kuin kirjoittaisin lausuntoa itse, ja psykiatri olisi sille vain välttämätön välikappale, riittävän arvovaltainen kumileimasin. Juuri tämän kyseisen ammattilaisen olen valinnut yksityisen lääkäriaseman verkkosivuilta, koska hän on erikoistunut lausuntojen ja arvioiden tekemiseen ja koska psykologiystäväni vahvisti, ettei mies vaikuta puoskarilta. Harmittavasti on vaikeampaa kirjoittaa psykiatrin välityksellä kuin suoraan tietokoneen word-tiedostoon. Valmiiksi rakentamani ajatukset tulevat ulos katkonaisesti, enimmäkseen siksi että minua itkettää. Takellellen saan kerrotuksi jotakin tilastani. Alavireisyys on syventynyt vähitellen niin, että itken lähes päivittäin. Kyyneleiden syyksi riittää mikä tahansa, vaikka se että minun pitää käydä sadan metrin päässä Valintatalossa ostamassa hernekeittoa. Sitä vastoin onnen ja tyytyväisyyden kokemukset ovat muuttuneet teoreettisiksi. Hyviä uutisia kuullessani ajattelen, että tuosta voisi varmaan ilahtua, jos sattuisi kykenemään sellaiseen. Arkisista askareista on tullut melkein ylitsepääsemättömän raskaita. Tiskikoneen täyttäminen ei pelkästään väsytä – tiskikoneen täyttämisen ajatteleminen väsyttää. Ruoan laittaminen tuntuu pitkältä, monimutkaiselta ja liian usein toistuvalta prosessilta, jossa on vaikea päästä edes alkuun. Päätöksen aikaansaaminen siitä, mitä perheemme minäkin iltana syö, on aivoilleni liikaa. Suutun helposti ja usein. Pienetkin vastoinkäymiset riittävät laukaisemaan raivokohtauksen, joka saa minut käyttäytymään

9


huonosti, puhumaan miehelle rumasti ja vaatimaan lapsilta liikaa. Lyhyestä pinnastani en tosin puhu psykiatrille. Mieluummin olen surumielisyyden vanki, tilani ainoa uhri, syytön kaikkeen. Luonnevirheisiin ei ole kehitelty tehokkaita hoitomuotoja. Kerron lääkärille, että olen aiemminkin voinut talvisin huonosti. Joulun ja uudenvuoden välillä olen tehnyt usein sopimuksia mieheni kanssa; jos vointini ei kohene parin kuukauden kuluessa, hakeudun hoitoon. Helmi-maaliskuuhun mennessä oloni on aina ennen palautunut normaaliksi, ja nytkin olen odottanut sitä, ajatellut että kun ei ole enää talvi, kaikki tuntuu paremmalta. Vaan kun ei tunnu. Olen kyllä huomannut kevään koittaneen. Tänä vuonna se on tullut aikaisin, on kuin huhtikuu olisi saapunut helmikuussa. Pakkanen ja pimeä ovat antaneet periksi, päivät ovat kirkkaita ja leutoja, mutta se ei auta. En saa tehtyä työtä. En pääse vireeseen. Keskeneräisten projektien ajatteleminen ahdistaa, mutta se ei riitä sysäämään työn ja minun välille nousseen kynnyksen yli. Aiemmasta tehokkuudestani ei ole tietoakaan. Puhuessani kulutan melkein rasiallisen nenäliinoja. Silloin kun en pyyhi niillä silmiäni tai niistä niihin, puristan niitä käsissäni tai revin niitä palasiksi. Kerran kuivaan kyyneleet kämmenselkääni, ja psykiatri sanoo, ettei nenäliinoja tarvitse säästää. ”Niitä on täällä joka paikassa.” Niin kuin onkin. Katsoessani huonetta tarkemmin havaitsen ainakin neljä kulmikasta säästöpakkausta, joista nenäliinat on helppo nykäistä. Kun kymmenen vuotta aiemmin kävin edellisen kerran terapiassa, minua kuunnelleen psykologin huoneessa oli muistini mukaan vain yksi nenäliinapakkaus. Täällä varaudutaan nähtävästi siihen, että itku voi yllättää missä tahansa huoneen kolkassa.

10


”Te varmaan ostatte niitä tukusta tarjouksella”, naurahdan, ja psykiatri hymyilee ystävällisesti vastaan. Hajanaisen kertomukseni lomassa mies esittää tarkentavia kysymyksiä. Kauanko oireet ovat jatkuneet? Olenko huomannut muutoksia painossani? Saanko nukuttua? Onko minulla ajatuksia siitä, että olisi helpompi vain lopettaa eläminen? Entä onko ollut kausia, jolloin läheiset ovat huomauttaneet, että minulla menee liiankin lujaa? Suurimman osan kysymyksistä olen osannut ennakoida mutta näen vaivaa siihen, etten käytä vastatessa psykologista termistöä. Täytyyhän psykiatrin saada säilyttää illuusio siitä, että hän kirjoittaa lausuntoa itse. Sitten on kuitenkin kysymyksiä, joita en tiennyt odottaa. ”Kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?” ”Näetkö jotakin, mitä muut eivät näe? Tunnetko, maistatko, haistatko?” Ensireaktioni on loukkaantua: Näytänkö muka hullulta? Olenko mennyt liian pitkälle yrittäessäni vakuuttaa lääkärin siitä, että vaivani olivat todellisia? Pohjimmiltani taidan ajatella, että on kunniakkaampaa tulla psykiatrille masennuksen kuin esimerkiksi harhojen vuoksi. Masennus on sallittua ja salonki­ kelpoista, psykoosit taas kuuluvat muille, niille oikeasti mielen­ vikaisille. Vastaan kaikkiin kysymyksiin kieltävästi. ”Tuntuuko sinusta, että joku ihminen aiheuttaa sinulle tahallaan hankaluuksia?” Häivähdys joistakin työn parissa tapaamistani ihmisistä käy mielessä.

11


”Ei. Kyllä minulla on sellainen olo, että ihmisiin voi yleensä luottaa.” Vastaus on kaunisteltu. Todellisuudessa uskon, että ihmiset ovat liian väsyneitä ja kiireisiä, jotta heidän varaansa voisi oikeasti jättäytyä. Voin ehkä nojata perheeseeni ja lähisukuuni, mutta niiden suojelevan piirin ulkopuolella kenelläkään ei ole erityistä syytä pitää minusta huolta tai välittää siitä, kuinka minulle käy. Sitä ei pidä tietenkään ottaa henkilökohtaisesti. Kukaan ei tahdo varta vasten, että lannistun tai menetän voimani heidän tekojensa seurauksena, vaikka joskus niin saattaa käydä. Elämä nyt vain on sellaista. ”En ole varma, auttaako tämän sanominen”, psykiatri aloittaa. ”Mutta on hyvin tavallista, että sinun ikäisesi nainen tulee tänne tuollaisten oireiden kanssa. On työtä, talo ja hyvä mies, perhe, ja sitten ihmetellään, miksi tuntuu kuitenkin pahalta. Se saattaa liittyä ikäänkin. On päästy tiettyyn pisteeseen tietyillä keinoilla, ja aletaan miettiä, riittävätkö ne keinot loppuelämää varten.” Psykiatri kääntelee käsissään rypistynyttä kuntoutusesitettä, jonka olen tuonut mukanani vastaanotolle. ”Ja sinäkö ajattelet, että tällainen kurssi sitten auttaisi?” Sanan ’kurssi’ lääkäri lausuu hieman arvostelevaan sävyyn. Pian käy selväksi, että hän suosittelee minulle psykoterapiaa. Lääkäri näyttää tietokoneensa ruudulta, millaisia vaihtoehtoja on tarjolla, ja minä vastaan puhumalla rahasta, siitä ettei minulla ole välttämättä varaa säännölliseen terapiaan. Sen jälkeen keskustelemme masennuslääkkeistä. Olen valmistautunut niiden tarjoamiseen ja päättänyt etukäteen, että voin suostua kokeilemaan niitä, jos lääkäri pitää sitä tarpeellisena. Tärkeintä on saada lausunto. Mahdollista on kokeilla lääkitystä.

12


”Vaikka eiväthän lääkkeet yksinään juuri auta ilman terapiaa siinä rinnalla”, psykiatri sanoo, kirjoittaa minulle silti reseptin ja kehottaa varaamaan ajan kontrollikäynnille. Lopuksi hän tulostaa laskun ja tarkastelee sitä. ”Kone antaa tällaisen reilun tunnin hinnaksi 156 euroa. Vähän siitä saa Kela-korvauksia. Miltä summa sinusta tuntuu?” Kysymys hämmentää minua. Maailma – ja sen laskuttajat aivan erityisesti – on kokemukseni mukaan harvoin kiinnostunut siitä, miltä laskujen loppusumma minusta tuntuu. Tavallaan kysymys lämmittää, on todellista neuvotteluvaraa sitten olemassa tai ei. ”Varauduin siihen kyllä”, vastaan.

13


Hyvä potilas Minulla on nyt masennusdiagnoosi, keskivaikea ja juuri siksi sopiva. Lievä masennus tuntuisi heikolta suoritukselta, kuin menisi lääkäriin pelkän flunssan vuoksi sen sijaan että odottelisi kärsivällisesti sen menevän ohi. Vaikean masennuksen taas tiedän vaaralliseksi, ja tässä nykyisessäkin on tekemistä. Vastaanoton jälkeen kiirehdin ensimmäiselle mahdolliselle bussivuorolle. Tahdon kotiin, miehen syliin olemaan itseni, määrittelemätön ja sairauskertomusten ulottumattomissa. Mielessä pyörii mahdollisuus, että koko masennukseni on suurta huijausta. Liioittelinko vastaanotolla? Dramatisoinko tilaani? Se mitä kerroin on kyllä periaatteessa totta, mutta ääneen lausuttuna selostus kuulosti hälyttävältä. En varmaankaan puhunut riittävästi hyvistä päivistä. Niitäkin on, vaikka ne jatkuvat harvoin hyvinä iltaan asti. Huijaamisen ajatus lohduttaa ja kannattelee minua. Jos ainoastaan teeskentelen masentunutta, minulla on sairauteen val­ taa. Minun tarvitsee vain lakata pelleilemästä, ja olen taas normaali. Masennusdiagnoosi ei joka tapauksessa ole mikään varsinainen itsetunnon kohottaja, ja paikatakseni jomottavaa, arkaa

14


lommoa, joka on ilmestynyt omakuvaani, yritän olla hyvä ja tunnollinen masennuspotilas. Hyvä masennuspotilas petaa aamuisin sängyn, koska tapa edistää ihmisen tuotteliaisuutta. Hyvä masennuspotilas kuntoilee säännöllisesti ja ui avannossa, jotta liikkumisen ja kylmäshokin endorfiinit pitävät mielialaa muutaman tunnin ajan korkeammalla. Hyvä masennuspotilas syö vitamiininsa ja terveyspirtelöt lehtikaaleineen plasebovaikutuksen toivossa. Hän ei käytä alkoholia lainkaan, koska mielihyväpankin laina peritään korkeiden korkojen kera takaisin. Hyvä masennuspotilas ei jää ongelmiensa kanssa yksin vaan hakee ammattiapua ennen kuin tilanne äityy liian pahaksi. Hän muistaa ottaa Kela-kortin vastaanotolle mukaan, maksaa mukisematta laskun, hakee lääkkeet heti apteekista. Hyvä masennuspotilas hoitaa masennuksensa ylipäätään tuottaen ympäristölle ja yhteiskunnalle mahdollisimman vähän häiriötä, vaivaa, kustannuksia ja kiusaa. Hän karkottaa alakuloa kokopäivätyökseen, on hyödyksi siinä missä pystyy, koettaa olla tekemättä itsestään ja tunteistaan numeroa. Hyvän masennuspotilaan kuuluu epäilemättä myös lukea huolellisesti hänelle määrättyjen lääkkeiden tuoteseloste, mutta siihen asti tunnollisuuteni ei yllä. Pelkään liikaa suggerointikykyäni. Jos lukisin selosteesta, että lääkkeen mahdollisiin sivuvaikutuksiin kuuluu sinisten elefanttien näkeminen, voisin hyvin alkaa väistellä niiden laiskasti heiluvia kärsiä kadulla kävellessäni. Sen sijaan päätän luottaa sokeasti koululääketieteeseen, jota saan kiittää hengestäni jo entuudestaan: mikäli olisin syntynyt vain joitakin vuosia aiemmin, synnynnäistä munuaisvaltimon

15


ahtaumaani ei olisi kyetty hoitamaan ja olisin todennäköisesti kuollut ennen yksivuotissyntymäpäivääni. Tuohon velkaan nähden tuntuisi kiittämättömältä kaivella netistä epämääräisiä mielipidekirjoituksia, artikkeleja lääkeyhtiöiden taloudellisista kytköksistä ja masennuslääkkeiden yleistymisen yhteydestä valtion säästötarpeisiin. Vastaanotolla suggestioherkkyydestäni tietämätön ja vastuunsa tunteva psykiatri mainitsi lääkkeen todennäköisiksi sivuvaikutuksiksi pahoinvoinnin, huimauksen ja päänsäryn. Oireiden pitäisi kuitenkin mennä ohitse, kun elimistöni tottuisi. Se on hyvä tietää myös siksi, että voin jossakin vaiheessa lakata kuvittelemasta vaivoja itselleni. Vaikka olen siis melko tottelevainen tuleva pillerinpopsija, se ei estä minua stressaamasta lääkkeiden mahdollisten sivuvaikutusten mahdollisia sivuvaikutuksia. Mitä jos etova olo nostattaa liian voimakkaita muistikuvia ajoilta, jolloin olin raskaana? Entä jos en ole enää minä sen jälkeen, kun lääkkeet peukaloivat aivojani? Mitä jos lääkkeet tekevät minut liian onnelliseksi ja kadotan syyn saada mitään aikaan? Murehdin myös sitä mahdollisuutta, että olen sittenkin maanisdepressiivinen ja että lääkkeet pahentavat tilannetta. Olen lukenut miten tärkeää on, ettei kaksisuuntaista mielialahäiriötä lääkitä tavallisilla masennuslääkkeillä: siitä saattaa seurata ruumiita. Ja vaikken ole ostellut perhettämme vararikkoon tai saanut ylen määrin ideoita, joista ei sitten ole tullut mitään (työhön kuuluvaa luonnollista katoa lukuun ottamatta), niin olenhan minä ollut

16


ajoittain hyvin innostunut. Aivan vastikään ostin kirjoja yli sadalla eurolla, ja vaikka se ei ehkä vastaa holtitonta ostoskäyttäytymistä, hankinta oli kuitenkin senhetkisiin tuloihimme nähden vähän liikaa, ainakin impulsiivista. Mitä pidempään ajattelen asiaa, sitä enemmän löydän elämästäni huimapäisiltä, lähes vastuuttomilta vaikuttavia ratkaisuja. Edelliskesänä ostimme vanhan, kunnostusta kaipaavan talon samalla vakaalla harkinnalla kuin jotkut hankkivat itselleen uudet kengät. Teimme tarjouksen talosta viisitoista minuuttia sen jälkeen, kun astuimme sisään rakennukseen, tietämättä 1800-lukuisten suojeltujen hirsitalojen remontoimisesta käytännössä mitään. Vuosia aiemmin hyppäsin suhteeseen mieheni kanssa uhkarohkeasti ja oikeastaan häntä tuntematta. Kolmen kuukauden kuluttua tapaamisestamme päätin myös haluta lapsen, koska minusta tuntui liian monimutkaiselta hankkia Espanjan reissulla ehkäisyvälineitä korvaamaan niitä, jotka olivat jääneet vahingossa Suomeen. Mistä tietää, mikä on sairautta ja mikä elämää? ”Lääkettä ei kannata ottaa illalla”, psykiatri sanoi vastaanotolla. ”Voi olla vaikea saada unta. Eräs ihminen kertoi, että se tuntuu siltä kuin päähän olisi sytytetty valo.” Tuntemattoman potilaan elävä kielikuva pyörii mielessäni. Hermoilusta huolimatta tiedän tarvitsevani juuri sitä. Asiat järjestyisivät, kunhan joku sytyttäisi päähäni valon.

17

Keskivaikeavuosi lukunayte  

Keskivaikea vuosi - Pauliina Vanhatalo

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you