Page 1


Ihan tavallisena p채iv채n채


Kate Atkinson

Ihan tavallisena p채iv채n채

Suomentanut Kaisa Kattelus

Schildts


FILI – Finnish Literature Exchange on tukenut tämän kirjan kääntämistä ©Kate Atkinson 2004 Schildts Kustannus Oy, Helsinki Englanninkielinen alkuteos Case Histories Kansi Anders Carpelan Painopaikka Bookwell Oy, Juva 2011 I SB N 978-951-50-2112-0


Anne McIntyrelle


Kiitokset agentilleni Peter Strausille kustannustoimittajalleni Marianne Velmansille Maureen Allanille, Helen Clynelle, Umar Salamille, Ali Smithille ja Sarah­Woodille ajasta Cambridgessa heinäkuussa, ja ylimääräinen kiitos­Ali Smithille Reagan Arthurille, Eve Atkinson-Wordenille, Helen Clynelle ja Marian­ne Velmansille käsikirjoituksen innostuneesta lukemisesta serkulleni majuri Michael Keechille Stephen Cottonille, hän itse tietää miksi David Lindgrenille lammastarinasta ja viimeiseksi mutta yhtä sydämellisesti Russell Equille kaikesta autoiluun liittyvästä.


Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teist채 vapaita. (Joh. 8:32)


1 Tapauskertomus nro 1, 1970

Perhehauta

I

han uskomaton tuuri. Helleaalto keskellä kesälomaa, juuri oikeaan aikaan. Joka aamu aurinko nousi paljon ennen heitä, teki turhiksi ohuet kesäverhot jotka riippuivat velttoina huoneen ikkunassa, huokui hiostavia lupauksiaan jo ennen kuin Olivia avasi silmänsä. Olivia, luotettava kuin kukko, aina ensimmäisenä pystyssä, niin ettei talossa ollut piitattu herätyskelloista kolmeen vuoteen, hänen syntymänsä jälkeen.

Olivia, nuorimmainen, pikkuhuoneen nykyinen asukas, huoneen jossa oli hanhiemotapetti ja jossa he kaikki olivat asuneet ennen kuin heidät oli vuorollaan häädetty. Olivia, nätti kuin nappi, siitä he kaikki olivat yhtä mieltä, jopa Julia jolta oli kestänyt kauan sopeutua siihen ettei hän enää ollut perheen vauva, että hänet oli syrjäytetty asemastaan viiden tyydyttävän vuoden jälkeen Olivian tullessa. Heidän äitinsä Rosemary sanoi toivovansa, että Olivia pysyisi ikuisesti tämän ikäisenä, koska hän oli niin herttainen. Sitä sanaa he eivät ikinä olleet kuulleet hänen käyttävän heistä muista. Eivät he olleet tajunneet, että sellaista sanaa edes oli hänen sanavarastossaan, joka yleensä rajoittui ikäviin komentoihin: ”tule tänne”, ”mene pois”, ”ole hiljaa” ja – kaikkein yleisin – ”lopeta heti”. Joskus äiti astui huoneeseen tai ilmestyi pihalle, rypisti kulmiaan ja sanoi: ”Lopettakaa heti mitä ikinä teettekin”, ja käveli pois, ja heille tuli loukkaantunut, kaltoinkohdeltu olo silloinkin, kun he olivat jääneet verekseltään kiinni jostain kolttosesta – joka yleensä oli Sylvian keksintöä. Heidän kykynsä pahantekoon, varsinkin Sylvian rämäpäisessä päällikkyydessä, oli mitä ilmeisimmin rajaton. Kolme vanhinta olivat 11


(kaikki niin sanoivat) ”pitelemättömiä”, niin lähekkäin syntyneitä että äidin oli vaikea erottaa heitä toisistaan, ja siksi heistä oli muodostunut yksi yhteensulautunut lapsi, josta hän ei kyennyt löytämään yksilöllisiä eroja ja jota hän puhutteli summanmutikassa – Julia-SylviaAmelia-kuka-sinä-nyt-olet – aina samalla tuskastuneella äänellä, aivan kuin olisi ollut heidän vikansa että heitä oli niin monta. Olivia ei yleensä sisältynyt tähän uupuneeseen rimssuun, ja tuntuikin ettei Rosemary ikinä sekoittanut häntä toisiin. He olivat olettaneet, että Olivia olisi pikkuhuoneen viimeinen asukas ja että jonakin päivänä hanhiemotapetti raaputettaisiin vihdoin pois (tai siis heidän piinattu äitinsä raaputtaisi, koska isä sanoi että maalarin palkkaaminen oli rahanhaaskausta) ja sen tilalle tulisi jotain täysikasvuisempaa, kukkia tai ehkä poneja – mitä tahansa kunhan ei sitä laastarinväriä, joka koristi Julian ja Amelian yhteistä huonetta, sitä haaleanpunaista, joka molempien mielestä oli näyttänyt niin lupaavalta värikartassa mutta olikin osoittautunut niin tavattoman tyrmistyttä­ väk­si seinillä ja jota äidillä ei kuulemma ollut aikaa eikä rahaa (eikä voimia) vaihtaa toiseksi. Nyt heille oli paljastunut, että Olivia saisi käydä läpi saman siirtymä­ riitin kuin isosiskot, jättää taakseen Tyyris Tylleröt ja Pikku Ellit – jotka eivät osuneet kohdilleen saumoissa – ja tehdä tilaa pikku yllätykselle­, jonka tulosta Rosemary oli tiedottanut aika lailla ohimennen edellisenä päivänä jakaessaan säilykelihaleipiä ja appelsiinimehua lounaaksi pihanurmikolla. ”Eikös Olivia ollut se pikku yllätys?” Sylvia kysäisi noin yleisesti, ja Rosemary rypisti kulmia esikoiselleen, kuin olisi vasta nyt huomannut hänet. Sylvia – 13-vuotias ja aivan viime aikoihin asti oikein intomielinen lapsi (monien mielestä ehkä jopa liian) – oli kovaa vauhtia muuttumassa purevan kyyniseksi teini-ikäiseksi. Varsamaisella, rillipäisellä Sylvialla, jonka hampaat oli vastikään kahlittu rumiin oikomisrautoihin, oli rasvainen tukka, kova nauru ja pitkät kapeat sormet ja varpaat kuin ulkoavaruuden oliolla. Hyväätarkoittavat ihmiset sanoivat häntä rumaksi ankanpojaksi (päin naamaa, ikään kuin kohteliaisuutena, vaikka sellaiseksi Sylvia ei sitä tulkinnut) ja kuvittelivat miten tulevai12


suuden Sylvia karistaisi yltään hammasraudat, saisi piilolinssit ja rinnat ja puhkeaisi kukkaan kuin joutsen. Rosemary ei nähnyt Sylviassa joutsenta, ei varsinkaan kun hänen raudoissaan oli säilykelihaa. Viime­ aikoina Sylvia oli kiinnostunut sairaalloisen kiihkeästi uskonnosta ja väitti että Jumala oli alkanut puhua hänelle. Rosemary mietti, oliko tämä vain normaali vaihe murrosikäisen tytön elämässä ja oliko Jumala samanlainen ihanne kuin joku poptähti tai poni. Hän päätti, että oli parasta olla kiinnittämättä mitään huomiota Sylvian juttutuokioihin kaikkivaltiaan kanssa. Olihan Jumalalle puhuminen sentään ilmaista, kun taas ponin pitäminen olisi maksanut vaikka mitä. Entäs sitten kummalliset pyörtymiskohtaukset, jotka heidän lääkä­ rinsä mukaan johtuivat vain siitä, että Sylvian ”kasvu ylitti voimat”, mikä jos joku oli Rosemaryn mielestä lääketieteellisesti epäilyttävä selitys? Rosemary päätti olla kiinnittämättä huomiota niihinkään. Varmaan Sylvia vain yritti kerjätä huomiota. Rosemary oli mennyt naimisiin tyttöjen isän Victorin kanssa, kun hän oli kahdeksantoista – vain viisi vuotta vanhempi kuin Sylvia nyt. Ajatus, että Sylvia olisi viiden vuoden kuluttua kyllin aikuinen astumaan avioon, oli Rosemaryn mielestä aivan järjetön ja vain vahvisti hänen käsitystään, että hänen omien vanhempiensa olisi pitänyt puuttua peliin ja estää häntä naimasta Victoria, panna hänet käsittämään että hän oli vasta lapsi ja Victor 36-vuotias mies. Hänen teki usein mieli päästä ilmaisemaan ärtymyksensä siitä, etteivät äiti ja isä olleet huolehtineet hänestä niin kuin vanhempien tuli, mutta äiti oli kuollut maha­ syöpään pian Amelian syntymän jälkeen ja isä oli mennyt uusiin naimisiin ja muuttanut Ipswichiin, missä hän vietti lähestulkoon kaikki päivät vedonlyöntitoimistossa ja illat pubissa. Jos Sylvia viiden vuoden kuluttua toisi kotiin 36-vuotiaan lapsenryöstäjäsulhasen (ja varsinkin jos mies väittäisi olevansa suuri mate­ maatikko), Rosemary luultavasti kaivaisi äijältä sydämen rinnasta paistiveitsellä. Ajatus tuotti niin suurta mielihyvää, että hän unohti hetkeksi pikku yllätyksen ja päästi lapset jäätelöautolle, kun se ilmoitti soinnikkaan saapumisensa kadulle. Sylvia-Amelia-Julia-kolmikko tiesi, ettei mitään pikku yllätyksiä 13


ole olemassakaan ja että ”sikiö” – niin kuin Sylvia välttämättä halusi­sanoa (hän kun oli kiinnostunut luonnontieteistä) – joka teki äidin niin kärttyisäksi ja veltoksi, oli luultavasti vain isän viimeinen epätoivoi­nen yritys saada aikaan poika. Victor ei ollut niitä isiä, jotka palvovat­tyttäriään, hän ei osoittanut vilpitöntä hellyyttä heistä kenellekään, ja ainoastaan Sylvia saavutti toisinaan hänen arvostuksensa, koska oli ”hyvä matikassa”. Victor oli matemaatikko ja eli ylevässä älyn maailmassa, johon perheellä ei ollut lupaa tunkeutua. Kiellon noudattaminen olikin helppoa, sillä Victor vietti äärimmäisen vähän aikaa heidän seurassaan: hän oli aina yliopistolla, joko laitoksella tai huoneessaan, ja kotona ollessaan hän sulkeutui työhuoneeseensa, toisinaan opiskelijoiden kanssa mutta useimmiten yksin. Isä ei ollut ikinä vienyt heitä Jesus Green -puiston maauimalaan tai pelannut heidän kanssaan hauskoja­ korttipelejä kuten läpsyä tai sikaa, hän ei ollut heitellyt heitä ilmaan eikä antanut vauhtia keinussa, hän ei ollut vienyt heitä sauvomaan joelle eikä kävelemään Fensiin eikä opettavaisille retkille Fitzwilliammuseoon. Häntä määritteli enemmän poissaolo kuin läsnäolo, ja pyhä työhuone edusti kaikkea mitä hän oli – ja ei ollut. He olisivat hämmästyneet, jos olisivat saaneet tietää, että työhuone­ oli aikoinaan ollut iloinen olohuone, josta oli näkymä puutarhaan, huone jossa edelliset asukkaat olivat syöneet leppoisasti aamiaista, jossa naiset olivat kuluttaneet lokoisia iltapäiviä ompelusten ja rakkausromaanien äärellä ja johon koko perhe oli iltaisin kokoontunut pelaamaan korttia tai sanaristikkopeliä ja kuuntelemaan radiokuunnelmaa. Kaiken tämän oli vastanainut Rosemary nähnyt sielunsa silmin, kun he olivat ostaneet talon – vuonna 1956, hinnalla joka ylitti heidän maksukykynsä – mutta Victor oli valloittanut huoneen oikopäätä itselleen ja saanut sen jollain tempulla muunnettua valottomaksi tilaksi, joka oli sullottu täyteen raskaita kirjahyllyjä ja rumia tammisia arkistokaappeja ja jossa leijui filtterittömien Capstan-tupakoiden käry. Huoneen menettäminen oli pikkujuttu sen rinnalla, että Rosemary oli menettänyt kokonaisen elämäntavan, jonka hän oli suunnitellut huoneeseen sijoittavansa. Kaikille oli täydellinen arvoitus, mitä Victor oikeastaan huonees14


saan teki. Ilmeisesti jotakin niin tärkeää, että sen rinnalla kotielämä kalpeni merkityksettömäksi. Äiti sanoi, että hän oli ”suuri matemaatikko” ja valmisteli tutkimusta, joka tekisi hänestä vielä kuuluisan, mutta joskus harvoin, kun työhuoneen ovi oli jäänyt auki ja he näkivät isän työnsä parissa, hän näytti vain istuvan pöydän ääressä ja tuijottavan kulmat kurtussa tyhjyyteen. Kun isä työskenteli, häntä ei saanut häiritä kukaan, eivät varsinkaan kirkuvat, kiljuvat, villit pikkutytöt. Samaisten villien pikkutyttöjen­täydellinen kyvyttömyys pidättäytyä kirkumisesta ja kiljumisesta (puhumattakaan rääkymisestä, parkumisesta ja kummallisesta susilaumaulvonnasta, jota Victor ei ikinä oppinut käsittämään) teki isän ja tyttärien­ suhteesta hauraan. Rosemaryn kurinpito valui tytöistä kuin vesi hanhen selästä, mutta työhuoneestaan könyävä Victor, joka oli kuin talviunilta heräävä karhu­, oli merkillisen pelottava näky, ja vaikka he uhmasivat päivät pääksytysten kaikkia äitinsä kieltoja, ei heille olisi tullut mieleenkään mennä tonkimaan isän työhuoneen saloja. Heidät ohjattiin Victorin­kammion synkkiin uumeniin ainoastaan silloin, kun he tarvitsivat apua matematiikan läksyissä. Sylviaa se ei pahemmin hetkauttanut, koska hänellä oli edes jonkinlaisia edellytyksiä ymmärtää rasvaisia lyijykynämerkintöjä, joilla kärsimätön Victor täytti lukemattomat viivapaperit, mutta Julialle ja Amelialle Victorin merkit ja symbolit olivat arvoituksellisia kuin muinaiset hieroglyfit. Jos he ylipäätään ikinä ajattelivat koko työhuonetta – ja he yrittivät olla ajattelematta – he näkivät sen mielessään kidutuskammiona. Victor syytti tyttärien matemaattisesta lahjattomuudesta Rosemarya, olivathan he selvästi perineet äitinsä­vajavaiset naisenaivot. Victorin oma äiti Ellen oli valanut lempeyttä ja lohtua Victorin varhaislapsuuteen aina vuoteen 1924 asti, jolloin hänet oli teljetty mielisairaalaan. Victor oli silloin vasta neljävuotias, ja kaikki pitivät parempana ettei hän vieraillut äitinsä luona niin pelottavassa ympäristössä, ja niinpä hänelle oli muodostunut käsitys että äiti oli raivoava mielipuoli – viktoriaanista sorttia, niitä jotka harhailevat öisillä käytävillä yöpaita­hulmuten, hiukset harottaen ja lapsekkaasti solkottaen – ja saanut vasta paljon myöhemmin kuulla, ettei äiti ollut ”tullut hulluksi” 15


(niin kuin perheessä sanottiin), vaan potenut vakavaa synnytyksenjälkeistä masennusta saatuaan kuolleen lapsen, ja ettei hän ollut raivonnut eikä solkottanut vaan viettänyt päivänsä yksin ja onnettomana Victorin valo­kuvilla koristetussa huoneessaan, kunnes oli kuollut tuberkuloosiin Victorin ollessa kymmenen. Oswald, Victorin isä, oli siinä vaiheessa jo passittanut poikansa sisäoppilaitokseen, ja kun Oswaldkin sitten kuoli pudottuaan vahingossa Eteläi­ sen jäämeren hyisiin vesiin, Victor otti tiedon vastaan rauhallisesti ja jatkoi poikkeuksellisen pulmallisen matemaattisen ongelman ratkaisemista. Ennen sotaa Victorin isä oli ollut englantilaisista elämänmuodoista­ kaikkein muinaisimman ja hyödyttömimmän edustaja, naparetkeilijä­, ja Victor oli iloinen, ettei hänen enää tarvinnut yrittää seurata Oswald Landin sankarillista esimerkkiä, vaan hän saattoi pyrkiä suuruuteen omalla, vähän vähemmän uljaalla alallaan. Victor kohtasi Rosemaryn, kun hän joutui Addenbrooken sairaalan päivystyspoliklinikalle, missä Rosemary oli hoitajaharjoittelijana. Victor oli kompastunut portaissa ja kaatunut ranteensa päälle, mutta Rosemarylle hän sanoi, että hän oli ollut pyöräilemässä Newmarket Roadilla ja auto oli ”kiilannut eteen”. ”Kiilata eteen” kuulosti hänestä hyvältä, edusti miehistä maailmaa, johon hän ei ollut ikinä onnistunut kotiutumaan (isän maailmaa), ja ”Newmarket Road” taas antoi ymmärtää (valheellisesti), ettei hän viettänyt koko aikaansa St John’s Collegen ja matematiikanlaitoksen ahtaassa välimaastossa. Ilman tätä satunnaista kohtaamista, joka oli vahinko sanan jokaisessa merkityksessä, Victor ei välttämättä olisi ikinä alkanut kosiskella­ tyttöä. Hän tunsi jo kovaa vauhtia lähestyvänsä keski-ikää, ja hänen seuraelämänsä rajoittui yhä edelleen šakkikerhoon. Victor ei oikeastaan kaivannut elämäänsä toista ihmistä – itse asiassa elämän ”jakaminen” toisen kanssa oli hänestä eriskummallinen ajatus. Hänellä oli matematiikkansa, joka täytti hänen aikansa melkein kokonaan, eikä hän siis ollut aivan varma, halusiko hän vaimoa ollenkaan. Hänestä naisilla oli kaikenlaisia luotaantyöntäviä ominaisuuksia, hulluutta nyt ennenkaikkea, mutta lisäksi heihin liittyi joukoittain fyysisiä hankaluuksia – 16


verta, seksiä, lapsia – jotka olivat vaivaannuttavia ja erilaisia. Mutta samalla hän kaipasi ympärilleen sellaista puuhakkuutta ja lämpöä, joka oli puuttunut hänen omasta lapsuudestaan, ja juuri siksi – tajuamatta itsekään kuinka kaikki oikein kävi, aivan kuin hän olisi avannut oven väärään huoneeseen – hän yhtäkkiä istui juomassa teetä pikku talossa Norfolkin maaseudulla Rosemaryn esitellessä vanhemmilleen ujosti (hyvin halpaa) timanttisormustaan. Isän viiksekkäitä iltasuukkoja lukuun ottamatta Victor oli ensim­ mäi­nen mies, joka oli koskaan suudellut Rosemarya (joskin hyvin­ kömpelösti, käyden päälle kuin merinorsu). Rosemaryn isä, opastin­ mies rautateillä, ja äiti, kotirouva, häkeltyivät täysin, kun tytär toi Victorin tapaamaan heitä. Victorin ilmeiset älylliset ansiot (mustasankaiset­ silmä­ lasit, nuhjuinen tweed-takki, poissaoleva ilme) ja mahdollisuus, että hän oli ihan ehta nero (mahdollisuus jota Victor ei varsinaisesti tyrmännyt), täyttivät heidät pelonsekaisella kunnioituksella­ puhumatta­kaan siitä, että hän oli valinnut puolisokseen heidän tyttärensä, hiljaisen ja mukautuvaisen tytön, johon kukaan ei juuri sen vuoksi ikinä ollut vilkaissutkaan. Heitä ei näyttänyt hiukkaakaan huolestuttavan se, että Victor oli kaksi kertaa Rosemaryn ikäinen, joskin myöhemmin nuorenparin jo lähdettyä Rosemaryn isä, joka oli miehinen mies, huomautti vaimolleen ettei Victor ollut ”järin näyttävä ilmestys”. Rosemaryn äidin ainoa­ moite oli, ettei Victorilta ollut oikein herunut neuvoja hänen kiusalli­ siin vatsavaivoihinsa, niin tohtorismies kuin olikin. Teepöydässä, joka oli peitetty maltalaisella pitsiliinalla ja lastattu mantelipikkuleivillä­, Devonin skonsseilla ja kuminakakulla, Victor oli viimein nurkkaan ahdistettuna vakuuttanut: ”Ruoansulatusvaivoja varmaan, rouva Vane”, ja antanut siten väärän diagnoosin, jonka Rosemaryn äiti oli ottanut vastaan helpottuneena. Olivia avasi silmät ja tuijotti tyytyväisenä hanhiemotapettia. Timperin Taavi paarusti ikuisesti mäkeä ylös, ja Anni kantoi kaivolle puusankoa, jota ei ikinä saisi täyteen, kun taas toisaalla paimentyttö etsi kadonnutta karitsaansa. Olivia ei ollut kovin huolestunut lauman kohtalosta, 17


sillä hän näki soman karitsan piileskelemässä pensasaidan takana sininen rusetti kaulassaan. Olivia ei ihan ymmärtänyt, mikä pikku yllätys heille oli tulossa, mutta vauvan hän olisi ottanut vastaan ilomielin. Hän piti vauvoista ja eläimistä enemmän kuin mistään muusta. Hän tunsi jaloissaan Kelmin, perheen terrierin, painon. Vaikka oli ehdottomasti kiellettyä päästää Kelmi nukkumaan makuuhuoneisiin, joku heistä sala­ kuljetti sen joka yö viereensä, mutta aamulla se yleensä oli etsiytynyt Olivian luo. Olivia pudisti lempeästi Hiiri Sinisen hereille. Hiiri Sininen oli veltto ja ruipelo frotee-eläin. Se oli Olivian oraakkeli, ja hän kysyi siltä neuvoa aina ja kaikissa asioissa. Kirkas aurinkosiivu liikkui hitaasti seinän poikki, ja kun se saavutti­ pensasaidan takana piileskelevän karitsan, Olivia kapusi sängystä ja työnsi tottelevaisesti jalkansa pieniin tohveleihin, joissa oli vaaleanpunainen pupunnaama ja pupunkorvat ja joita Julia himoitsi. Toiset eivät­ vaivautuneet enää käyttämään tohveleita, ja tässä helteessä Rosemaryn oli mahdoton saada heille edes kenkiä jalkaan, mutta Olivia oli taipuisa lapsi. Samaan aikaan Rosemary makasi omassa sängyssään valveilla mutta jäsenet jähmeän raskaina aivan kuin luuydin olisi muuttunut lyijyksi­ ja yritti laatia suunnitelmaa, miten estäisi kolmea vanhinta tyttöä turmelemasta Olivian hyvää käytöstä. Uusi vauva teki hänet pahoinvoivaksi, ja hän mietti miten ihanaa olisi, jos Victor äkkiä havahtuisi­ kuorsaavasta unestaan ja sanoisi: ”Kulta, haluaisitko jotakin?” ja hän sanoisi: ”Voi kiitos Victor, haluaisin teetä – ilman maitoa – ja paahtoleivän, ohuelti voita.” Ja lehmät lentäisivät. Kunpa hän ei vain olisi ollut niin hedelmällinen. Hän ei voinut syödä pillereitä, koska ne nostivat hänen verenpainettaan, hän oli kerran kokeillut kierukkaa mutta se oli irronnut, ja Victor piti kondomeja jonkinlaisena hyökkäyksenä miehisyyttään vastaan. Rosemary oli Victo­ rin siitostamma. Ainoa hyvä puoli raskaudessa oli, ettei hänen tarvinnut sietää seksiä Victorin kanssa. Hän oli sanonut Victorille, että seksi vahingoitti vauvaa, ja Victor oli uskonut, koska hän ei tiennyt mitään – ei yhtään mitään – vauvoista eikä naisista eikä lapsista, ei mitään elä18


mästä. Rosemary oli ollut neitsyt naimisiin mennessään ja palannut viikon mittaiselta häämatkalta Walesista järkytyksestä lamaantuneena. Olisi tietysti pitänyt lähteä lätkimään saman tien, mutta siinä vaiheessa Victor oli jo alkanut imeä häntä kuiviin. Joskus tuntui kuin Victor olisi käyttänyt häntä ravinnokseen. Jos hänellä olisi ollut voimia, hän olisi noussut ja hiipinyt ylimääräi­ seen makuuhuoneeseen, ”vierashuoneeseen”, pannut maata kovalle sängylle, jonka kahisevan raikkaat valkoiset lakanat oli pedattu tiukasti paikoilleen kuin sairaalassa. Vierashuone oli kuin ilmakuoppa talossa, sen ilmaa ei hengittänyt kukaan muu, sen mattoa eivät välinpitämättö­ mät jalat kuluttaneet. Vaikka hän saisi miten monta vauvaa hyvänsä, vaikka hän tupsauttelisi niitä vuodesta toiseen kuin lehmä (tosin silloin hän kyllä tappaisi itsensä), yksikään niistä ei pääsisi asuttamaan vierashuoneen tahratonta tilaa. Se oli puhdas, se oli koskematon, se oli hänen. Vintti olisi vielä parempi. Hän voisi laitattaa sinne kunnon lattian ja maalauttaa sen valkoiseksi ja asennuttaa luukun, ja sitten hän voisi­kiivetä sinne, laskea luukun paikoilleen kuin nostosillan, eikä kukaan löytäisi häntä. Rosemarya nauratti, kun hän kuvitteli, miten perhe vaeltaisi huoneesta toiseen huhuilemassa häntä. Victor urahti unissaan. Mutta sitten Rosemary ajatteli Oliviaa harhailemassa talossa etsimässä turhaan äitiään, ja pelko pamahti kuin isku rintaan. Hänen pitäisi ottaa Olivia mukaan vintille. Victor oli juuri sellaisessa vintin kaltaisessa paikassa, unen ja valveen välillä, paikassa jota eivät synkistäneet arkipäivien tympeät tunteet, elämä jota hän eli keskellä ventovierasta naislaumaa. Olivia tassutteli peukku turvallisesti suussa ja Hiiri Sininen kyynärtaipeen puristuksessa käytävän poikki Julian ja Amelian huoneeseen ja kipusi Julian viereen. Julia näki vimmatusti unia. Hänen villi tukkansa oli liimautunut päätä myöten hiestä märkänä, ja hän liikutti huuliaan ja supatti sekavia taistellessaan näkymätöntä hirviötä vastaan. Julia oli sikeäuninen: hän puhui ja käveli unissaan, kamppaili vuodevaattei19


den kanssa ja heräsi tuijottamaan hurjin silmin jotakin harhakuvaa, joka haihtui ennen kuin hän pystyi palauttamaan sen mieleensä. Joskus hänen unensa olivat sellaista draamaa, että hän sai astmakohtauksen ja havahtui hengenhädässä. Amelia ja Sylvia olivat yhtä mieltä siitä, että Julia osasi olla erittäin rasittava, sillä hän oli hämmentävä elohopealuonne – ensin potki ja löi, seuraavassa hetkessä jo suukotteli ja kujerteli. Pienempänä Julialla oli ollut taipumusta hillittömiin kiukunpuuskiin, ja nykyäänkin hän sai melkein päivittäin hysteerisen kohtauksen ja ryntäsi ulos huoneesta. Yleensä Olivia oli se, joka lähti perään ja yritti lohduttaa häntä, kun kukaan muu ei viitsinyt. Olivia selvästi ymmärsi, että Julia vain halusi huomiota (näköjään kyllä aivan tavattoman paljon). Olivia nyki Juliaa yöpaidan hihasta ja yritti saada häntä hereille, mikä yleensä otti aikansa. Amelia oli jo hereillä viereisessä sängyssä, mutta piti silmät kiinni nauttiakseen viimeisistä unihipuista. Sitä paitsi hän tiesi, että jos hän teeskenteli nukkuvaa, Olivia kipuaisi seuraavaksi­ hänen viereensä, takertuisi hänen käteensä tai jalkaansa kuin apina ja painaisi kuuman ja kuivan auringonpaahtaman ihonsa hänen ihoaan vasten likistäen Hiiri Sinisen pehmeän vartalon heidän väliinsä. Olivian syntymään saakka Amelia oli asunut samassa huoneessa Sylvian kanssa, ja vaikka siinäkin oli ollut omat haittansa, oli se kirkkaasti voittanut Julian kanssa asumisen. Amelia tunsi olevansa jumissa kahden terävästi piirtyvän navan, Julian ja Sylvian, välissä – epämääräinen ja merkityksetön. Samantekevää miten monta pikku yllätystä heille vielä tulisi, Amelia aavisti hälvenevänsä aina johonkin keskelle. Amelia oli Sylviaa mietteliäämpi, kirjallisempi tyttö. Sylvia piti enemmän jännityksestä kuin järjestyksestä (ja siksi hänestä ei Victorin mukaan koskaan voisi tulla suurta matemaatikkoa, ainoastaan keskinkertainen). Umpihulluhan Sylvia tietysti oli. Hän oli kertonut Amelialle­, että Jumala oli puhunut hänelle (ja päälle päätteeksi myös Jeanne d’Arc). Jos Jumala ylipäätään puhui kenellekään, mikä oli aika epätodennäköistä, hän tuskin valitsi juttukumppanikseen Sylviaa. Sylvia rakasti salaisuuksia, oli aina näkyvästi hautovinaan niitä silloinkin, kun niitä ei ollut. Amelialla ei ollut salaisuuksia, Amelia ei 20


tiennyt mitään. Hän suunnitteli, että isoksi tultuaan hän tietäisi kaiken ja pitäisi sen salassa. Merkitsikö pikku yllätyksen saapuminen, että äiti sekoittaisi heidät taas uuteen sattumanvaraiseen järjestykseen? Kenen huoneeseen Olivia muuttaisi? Ennen he olivat tapelleet siitä, kuka sai koiran sänkyynsä, nykyään he riitelivät Olivian hellyydestä. Talossa oli viisi makuuhuonetta, mutta yhtä pidettiin aina ”vierashuoneena”, vaikka kukaan ei muistanut että heillä olisi ikinä ollut yövieraita. Nyt äiti oli alkanut puhua vintin raivaamisesta. Ameliasta olisi kiva saada oma huone vintiltä, erillään muista. Hän kuvitteli, että siellä olisi kierreportaat ja valkoiseksi maalatut seinät, ja siellä olisi myös valkoinen sohva ja valkoinen matto, ja ikkunassa riippuisi valkoiset harsoverhot. Kun hän olisi aikuinen ja naimisissa, hänellä olisi yksi lapsi, yksi täydellinen lapsi (joka olisi ihan samanlainen kuin Olivia), ja hän asuisi valkoisessa talossa. Kun hän yritti kuvitella miestä, joka asuisi hänen kanssaan tuossa valkoisessa talossa, hän sai aikaan vain sumean hahmon, miehen varjon, joka kulki ohi portaissa ja käytävissä ja kuiski kohteliaita tervehdyksiä. Kello oli jo melkein puoli kahdeksan, kun Olivia oli saanut kaikki siskot herätettyä. He tekivät kukin oman aamupalansa lukuun ottamatta Oliviaa, jonka he nostivat tyynylle ja jolle Amelia tarjosi muroja ja maitoa ja Julia puikoiksi leikattuja paahtoleipiä. Olivia oli heidän omansa, heidän lemmikkikaritsansa, koska pikku yllätys oli uuvuttanut äidin ja koska isä oli suuri matemaatikko. Julia, joka ahtoi sisäänsä ruokaa (Rosemary oli varma, että tytön sisällä piileskeli labradorinnoutaja), onnistui leikkaamaan leipäveitsellä sormeen, mutta Sylvia hiljensi hänen ulvontansa painamalla käden hänen suulleen kuin leikkausmaskin, etteivät vanhemmat heräisi. Päivässä sattui vähintään yksi verinen onnettomuus. He olivat maailman onnettomuusaltteimpia lapsia, sanoi äiti, joka sai kiidättää heitä vuoron­ perään sairaalaan – ensin Amelian joka oli murtanut kätensä tehdessään kärrynpyörää, sitten Sylvian joka oli polttanut jalkansa (hän oli täyttänyt kuumavesipulloa), sitten Julian jolta oli huuli halki (hän oli hypännyt autotallin katolta) ja taas Julian, kun hän oli kävellyt lasioven läpi Amelian ja Sylvian katsoessa vierestä mykkinä epäuskosta (eikö 21


hän muka nähnyt sitä?) – ja kaiken päälle tulivat tietysti Sylvian merkilliset pyörtymiskohtaukset: pystysuorasta vaakasuoraan varoittamatta­, naama verettömänä, huulet kuivina, kuin kuoleman kenraaliharjoitus jonka paljasti harjoitukseksi ainoastaan silmäluomen hento väpätys. Ainoa, johon yleinen kömpelyys ei ollut tarttunut, oli Olivia, joka koko kolmivuotisen elämänsä aikana oli saanut vain jokusen mustelman. Mitä toisiin tuli, heidän äitinsä sanoi, että hän olisi yhtä hyvin voinut tehdä sairaanhoitajantutkintonsa loppuun – niin paljon aikaa hän vietti sairaalassa. Kaikken jännittävin oli tietysti se päivä, kun Julia leikkasi sormensa­ poikki (Julia oli tosiaan kummallisen viehtynyt teräviin esineisiin). Julia, joka tuolloin oli viisivuotias, maleksi äidin huomaamatta keittiöön, eikä porkkanoita raivopäisenä pilkkovalla Rosemarylla ollut aavistustakaan amputointihankkeesta, ennen kuin hän kääntyi ja näki pelästyneen Julian pitelemässä kättä koholla sanattoman hämmästyksen vallassa näyttäen haavaansa kuin pyhitetty lapsimarttyyri. Rosemary heitti astiapyyhkeen verisen käden päälle, tempaisi Julian syliinsä ja juoksi naapurin luo, joka ajoi heidät sairaalaan jarrut kiihkosta kirskuen, kun taas Sylvia ja Amelia jäivät miettimään mitä tehdä pikkiriikkiselle kalpealle sormelle, joka lojui keittiön linoleumlattialla. (Aina yhtä kekseliäs Sylvia työnsi sormen pakastepapupussiin ja ajoi Amelian kanssa bussilla sairaalaan puristaen sulavia papuja kuin Julian henki olisi ollut kysymyksessä.) Heidän alkuperäinen aikomuksensa oli kävellä joenvartta Grantchesteriin. He olivat tehneet saman retken ainakin kahdesti viikossa loman alettua ja kantaneet Oliviaa reppuselässä aina kun hän väsyi. Seikkailuun hujahti helposti melkein koko päivä, koska matkan varrelle osui aina kaikenlaista tutkittavaa – joenrannassa, pelloilla, jopa ihmisten pihoilla. Rosemaryn ainoa ohje oli, että jokeen ei saa mennä, mutta heillä oli aina lähtiessä uimapuku piilossa mekon tai shortsien alla ja lähes joka retkellä he tempaisivat vaatteet pois ja pulahtivat veteen. He olivat kiitollisia pikku yllätykselle, koska hän oli tehnyt heidän tavallisesti tiukasta äidistään niin suurpiirteisen huoltajan. Ei yksikään 22


toinen heidän tuttavapiirinsä lapsi viettänyt sinä kesänä yhtä vaaroille altista elämää kuin he. Pari kertaa Rosemary oli antanut heille rahaa iltapäiväteehen Orchard Tea Roomsissa (missä he eivät olleet kaikkein tervetulleimpia asiakkaita), mutta useimmiten he ottivat mukaan kiireessä kyhätyt retki­ eväät, jotka he yleensä olivat syöneet jo ennen Newnhamia. Vaan ei tänään, tänään aurinko vaelsi entistäkin lähemmäs Cambridgea ja vangitsi heidät pihalle. He yrittivät olla tarmokkaita, leikkivät vaisusti piilosta, mutta kukaan ei löytänyt hyvää piilopaikkaa. Sylviakin tyytyi­ mielikuvituksettomasti kuivaan timoteimättääseen mustaherukkapensaiden takana pihan perällä – Sylvia joka oli kerran pysynyt piilossa ennätykselliset kolme tuntia (lojunut kuin laiskiainen rouva Rainin pyökin sileällä yläoksalla vastapäätä heidän pihaansa) ja löytynyt vasta, kun oli nukahtanut ja tipahtanut puusta ja murtanut kätensä maahan tärskähtäessään. Äidillä oli silloin mahtava riita rouva Rainin kanssa, sillä rouva halusi pidättää Sylvian syytettynä luvattomasta tunkeutumi­ sesta (tyhmä eukko). Ainahan he hiippailivat rouva Rainin puutarhassa, varastivat happamia omenia hänen puistaan ja tekivät hänelle kepposia, sillä hän oli noita ja ansaitsi siksi kaikki mahdolliset ilkeydet. Apaattisen tonnikalasalaattilounaan jälkeen he löivät vähän aikaa palloa, mutta Amelia kaatui ja hänen nenästään alkoi vuotaa verta, ja sitten Sylvialle ja Julialle tuli tappelu joka päättyi siihen että Sylvia läimäytti Juliaa, ja sen jälkeen he tyytyivät punomaan päivänkakkaraseppeleitä Olivian hiuksiin ja Kelmin kaulapantaan. Pian sekin tuntui jo liian suurelta ponnistukselta, ja Julia ryömi hortensiapensaan varjoon ja nukahti kippuralle koiran viereen, ja Sylvia vei Olivian ja Hiiri Sinisen telttaan ja luki heille. Ikivanha teltta, joka oli jäänyt edellisiltä omistajilta puutarhavajaan, oli pystytetty nurmikolle heti helteiden alettua, ja he kilpailivat aina pääsystä sen homeisten kangasseinien sisäpuolelle­, missä oli vielä kuumempaa ja tukahduttavampaa kuin ulkona. Parissa minuutissa Sylvia ja Olivia olivat nukahtaneet, ja kirja oli unohtunut. Amelia painautui uneliaana ja helteen veltostuttamana pihanurmen­ kärventyneeseen ruohoon ja paahtuneeseen multaan ja tuijotti loputtomaan, pilvettömään sineen, jota ainoastaan rikkaruohojen tavoin 23


rönsyävät valtavat salkoruusut puhkoivat. Hän katseli huimapäisinä sukeltelevia pääskyjä ja kuunteli hyönteismaailman miellyttävää sirinää ja huminaa. Hänen kesakkoisella käsivarrellaan ryömi leppäkerttu. Taivaalla ajelehti verkkainen kuumailmapallo, ja Amelia toivoi että jaksaisi herättää Sylvian ja kertoa siitä. Rosemaryn veri virtasi sameana. Hän joi lasillisen vesijohtovettä keittiön pesualtaan ääressä ja katsoi ikkunasta pihalle. Taivaan poikki kulki­ kuumailmapallo kuin ilmavirtaan ajautunut lintu. Hänen lapsensa olivat ilmeisesti kaikki unessa. Tämä epätavallinen rauha herätti hänessä odottamattoman hellyydenailahduksen tulevaa vauvaa kohtaan. Jos ne kaikki nukkuisivatkin koko ajan, ei olisi yhtään rasittavaa olla äiti. Mutta ei Olivia, ei olisi mukavaa jos Olivia nukkuisi koko ajan. Kun Victor neljätoista vuotta sitten oli kosinut, Rosemarylla ei ollut ollut aavistustakaan, mitä kaikkea yliopistolehtorin vaimon elämään kuuluu, mutta hän oli kuvitellut että se pitäisi sisällään sonnustautumista leninkeihin, joita hänen äitinsä sanoi päiväpuvuiksi, puutarhakutsuja Backsin nurmikentillä ja eleganttia käyskentelyä collegen pihamaalla ihmisten kuiskiessa: ”Tuossa menee sen kuuluisan Victor Landin vaimo, Victorista ei olisi mihinkään ilman häntä.” Luonnollisesti lehtorin vaimon elämä oli osoittautunut aivan toisenlaiseksi kuin kuvitelmat. Ei mitään puutarhakutsuja Backsilla, ei tosiaankaan eleganttia käyskentelyä pihamailla, joiden nurmikenttiin­ suhtauduttiin yhtä kunnioittavasti kuin yleensä uskonnollisiin esineisiin. Pian häiden jälkeen hänet oli kutsuttu Victorin mukana rehtorin puutarhaan, missä oli nopeasti käynyt selväksi, että kollegojen mielestä Victor oli ottanut vaimon (hirvittävän paljon) oman säätynsä alapuolelta (”Sairaanhoitaja”, joku kuiskasi äänellä, joka antoi ymmärtää että kyseinen ammatti oli vain hitusen kunniallisempi kuin ilotytön). Ja vaikka yksi seikka piti kutinsa – Victorista ei ollut mihinkään ilman Rosemarya – ei hänestä ollut mihinkään myöskään Rosemaryn kanssa. Tälläkin hetkellä hän uurasti työhuoneensa viileässä pimeydessä, jonka ulkopuolelle paksut nukkakudosverhot sulkivat kesän, uppoutuneena työhönsä, työhön joka ei koskaan valmistuisi, ei koskaan muut24


taisi maailmaa eikä tekisi häntä tunnetuksi. Hän ei ollut omalla alallaan suuri, ainoastaan hyvä. Tämä seikka tuotti Rosemarylle tiettyä tyydytystä. Merkittävät matemaattiset keksinnöt tehdään alle kolmikymmenvuotiaina, oli yksi Victorin kollegoista valistanut Rosemarya. Rosemary itse oli vasta kolmenkymmenenkahden – uskomatonta miten nuorelta se kuulosti ja miten vanhalta se tuntui. Luultavasti Victor oli mennyt hänen kanssaan naimisiin siksi, että luuli hänen olevan taitava taloudenhoitaja – äidin notkuva teepöytä oli johtanut hänet harhaan, sillä tosiasiassa Rosemary ei ollut koskaan leiponut edes tavallista skonssia –, ja koska Rosemary oli sairaanhoitaja, Victor oli todennäköisesti olettanut, että hän oli myös hellä ja hoivaava­ ihminen, ja niin varmaan Rosemary itsekin oli vielä tuolloin kuvitellut, mutta nyt tuntui ettei hänestä ollut hoivaamaan edes kissanpoikaa, saati neljää – pian viittä – lasta, yhdestä suuresta matemaatikosta puhumattakaan. Päälle päätteeksi Rosemary epäili, että suuri tutkimustyö oli puppua. Hän oli nähnyt paperit Victorin työpöydällä pölyjä pyyhkiessään, ja laskelmat muistuttivat sangen paljon Rosemaryn isän kiihkeitä laskutoimituksia jotka koskivat lähtölistoja ja vedonlyöntikertoimia. Victor ei vaikuttanut pelurilta. Rosemaryn isä oli peluri, mikä oli tuottanut äidille suurta murhetta. Rosemary muisti lapsuuden retken Newmarketiin isän kanssa. Isä oli nostanut hänet olkapäilleen, ja he olivat seisseet maalipylvään luona. Rosemary oli säikkynyt meteliä joka nousi, kun hevoset kumisivat pitkin maalisuoraa ja seisomapaikkojen yleisö villiintyi, aivan kuin olisi ollut käsillä maailmanloppu eikä suinkaan ulkopuolisen voitto vajaalla päänmitalla ja kertoimella 30. Rosemary ei voinut kuvitellakaan Victoria laukkakisojen melskeeseen, ei myöskään savuiseen vedonlyöntitoimistoon rahvaan pariin. Julia ilmestyi hortensiapensaan alta ja näytti hikisen pahantuuliselta. Miten tytöistä ikinä saisi loihdittua englantilaisia koululaisia luku­ vuoden alkaessa? Ulkoilmaelämä oli tehnyt heistä kiertolaislasten näköisiä, ruskeita ja naarmuisia ja auringonkärventämiä takkutukkia, piintyneen likaisia vaikka heitä olisi kuinka liottanut kylvyssä. Unelias­ 25


Olivia seisoi teltan oviaukossa, ja Rosemaryn sydämessä ailahti. Olivian naama oli nuhruinen, vaalentuneet palmikot olivat vinksallaan ja joku oli ilmeisesti punonut niihin kuolleita kukkia. Olivia sipisi­salai­ suutta Hiiri Sinisen korvaan. Hän oli Rosemaryn ainoa kaunis lapsi­. Tumma, kiharapäinen ja nöpönenäinen Julia oli soma mutta hänen luonteensa ei ollut, ja Sylvia – poloinen Sylvia, mitä hänestä saattoi sanoa? Ja Amelia oli jotenkin... mitäänsanomaton, kun taas Olivia, Olivia­ oli valon lapsi. Tuntui käsittämättömältä, että hän oli Victorin jälkeläinen, vaikka ikävä kyllä siitä ei ollut epäilystäkään. Olivia oli ainoa­, jota Rosemary rakasti, vaikka luoja tietää että hän yritti kaikkensa muidenkin kohdalla. Hän teki kaiken velvollisuudesta, ei mitään rakkaudesta. Lopulta velvollisuus veisi hengen. Vääryyshän se oli: ikään kuin rakkaus, jota hänen olisi pitänyt tuntea toisia kohtaan, olisi imetty pois ja annettu kokonaisuudessaan nuorimmaiselle, ja välillä sen voima ja kiihko tuntui melkein luonnottomalta. Joskus Rosemary olisi halunnut syödä Olivian, purra hampaansa­ hentoon käsivarteen tai pehmeään pohkeeseen tai ahmaista hänet sellaisenaan kuin käärme, ottaa hänet takaisin sisälleen turvaan. Hän oli surkea äiti, se oli selvä, mutta hänellä ei ollut voimia edes syyllisyyden potemiseen. Olivia huomasi hänet ja vilkutti. Päivällisellä kenelläkään ei ollut ruokahalua, ja he vain näykkivät vuodenaikaan sopimatonta lammasperunalaatikkoa, jonka tekemiseen Rosemary oli uhrannut liikaa aikaa. Victor ilmestyi silmiään räpytellen päivänvaloon kuin luolamies, söi kaiken mitä eteen kannettiin ja pyysi lisää, ja Rosemary mietti miltä hän näyttäisi kuolleena. Rosemary katsoi Victorin syömistä, haarukkaa joka kulki suun ja lautasen väliä kuin kone, valtavia melamaisia käsiä ruokailuvälineiden ympärillä. Victorilla oli maanviljelijän kädet, sen Rosemary oli ensimmäisenä pannut hänestä merkille. Matemaatikolla pitäisi olla hoikat ja hienot kädet. Rose­ maryn olisi pitänyt tajuta totuus nähdessään Victorin kourat­. Häntä oksetti ja kivisti. Ehkä hän saisi keskenmenon. Jopa olisi helpotus. Rosemary nousi äkisti pöydästä ja ilmoitti että nyt nukkumaan. Normaalisti tytöt väittivät vastaan, mutta Julian hengitys kulki työläästi­ 26


ja hänen silmänsä olivat punaiset liiasta auringosta ja ruohosta – hänellä oli koko joukko kesäallergioita – ja Sylvialla näytti olevan jonkin­ lainen auringonpistos, sillä hän oli pahoinvoiva ja itkuinen ja valitti päänsärkyä, mikä ei kylläkään estänyt häntä yltymästä hysteeriseksi kun Rosemary komensi hänet aikaisin vuoteeseen. Melkein joka ilta kesän aikana kolme vanhinta olivat kysyneet, saisivatko he nukkua ulkona teltassa, ja joka ilta Rosemary oli kieltänyt sillä­ perusteella, että hän ei halunnut heidän elävän kuin kiertolaislapset­ sen lisäksi että he jo näyttivät kiertolaislapsilta, eikä häntä hetkauttanut se, että oikeasti kiertolaiset asuivat asuntovaunuissa – mistä Sylvia aina jaksoi huomauttaa –, sillä hän vain yritti pitää perheensä edes jonkin­laisessa järjestyksessä, vaikka se oli nähtävästi mahdotonta ja vaikka hän ei saanut minkäänlaista apua mieheltään, jota sellaiset arkiset velvollisuudet kuin ruoanlaitto ja siivoaminen ja lastenhoito eivät koskettaneet ja joka oli mennyt naimisiin vain saadakseen taloudenhoitajan, ja Rosemarya kirpaisi, kun Amelia kysyi: ”Mikä hätänä, äiti?” sillä­Ameliaa hän oli lyönyt laimin pahemmin kuin ketään muuta. Ja siksi­Rosemary huokaisi, otti kaksi särkylääkettä ja yhden unilääkkeen – mikä oli luultavasti tappava cocktail hänen sisällään kasvavalle vauvalle – ja sanoi kaikkein syrjityimmälle lapselleen: voit nukkua Olivian kanssa teltassa jos tahdot. Oli jännittävää herätä kasteisen ruohon ja telttakankaan tuoksuun – mukavampaa ainakin kuin herätä Julian hengitykseen, joka muuttui aina öisin pahanhajuiseksi. Olivian määrittelemätön tuoksu leijui ilmassa juuri havaittavana. Amelia piti silmät kiinni valoa vasten. Aurinko tuntui olevan jo korkealla, ja Amelia odotti, että Olivia heräisi ja ryömisi makuupussin virkaa toimittavan vanhan höyhentäkin alle, mutta lopulta Ameliaa ei havahduttanutkaan Olivia vaan Kelmi, joka nuolaisi häntä naamaan. Oliviaa ei näkynyt, jäljellä oli vain peittojen tyhjä kuori, aivan kuin joku olisi ujuttanut hänet pois niiden sisältä, ja Amelia oli pettynyt, koska Olivia oli noussut herättämättä häntä. Hän käveli paljain jaloin kasteisen nurmikon poikki Kelmi kintereillään ja kokeili ovea, joka 27


olikin lukossa – näköjään äidille ei ollut tullut mieleen antaa Amelialle­ avainta. Mikä se sellainen äiti on, joka lukitsee oman lapsensa ulos kotoa? Oli hiljaista ja varmaan hyvin varhaista, mutta Amelialla ei ollut aavistustakaan mitä kello oli. Hän mietti, oliko Olivia päässyt jotenkin sisään, koska häntä ei näkynyt pihalla. Amelia huhuili ja pelästyi sitten äänensä värinää, sillä hän ei ollut tajunnut omaa huoltaan ennen kuin kuuli sen. Hän kolkutti kauan takaoveen, mutta kun vastausta ei kuulunut, hän juoksi talon sivuitse kadulle – pieni sivuportti oli auki mikä pelästytti hänet entisestään – ja huusi siellä Olivian nimeä äskeistä kovemmin. Kelmi vaistosi hauskanpidon ja alkoi haukkua. Kadulla ei ollut muita kuin mies, joka oli juuri astumassa autoonsa. Hän vilkaisi Ameliaa uteliaana. Amelia oli paljain jaloin ja Sylvian vanhassa pyjamassa ja hän arvasi näyttävänsä oudolta mutta ei välittänyt. Hän juoksi etuovelle ja soitti ovikelloa, piti sormea kellonnapilla kunnes isä – ihme kyllä – nykäisi oven auki. Isä oli selvästi herännyt kesken unien, naama oli yhtä ryppyinen kuin pyjama, ja hullun professorin tukka sojotti joka suuntaan, kun hän tuijotti kiukkuisena Ameliaa kuin ei olisi lainkaan tiennyt kuka tuo tyttö oli. Mutta kun hän tunnisti­ lapsen omakseen, hän hämmentyi entistä enemmän. ”Olivia”, Amelia sanoi, ja tällä kertaa hänen äänensä oli pelkkä kuiskaus. Iltapäivällä salama räsäytti rikki Cambridgen tasaisen taivaan ja ilmoitti, että helleaalto oli lopussa. Siinä vaiheessa takapihan teltta oli muuttunut keskipisteeksi kehässä, joka oli laajenemistaan laajentunut päivän edetessä ja vetänyt yhä lisää väkeä piiriinsä – ensin Landin perheen, joka kulki katuja, ryömi puskissa ja pensasaidoissa ja kiljui Olivian­ nimeä äänensä käheäksi. Siinä vaiheessa poliisi oli jo liittynyt etsintöihin, ja naapurit kolusivat pihoja ja vajoja ja kellareita. Kehä kareili laajemmaksi, ja siihen liittyi poliisisukeltajia, jotka tutkivat jokea, ja ventovieraita ihmisiä, jotka tarjoutuivat kampaamaan niittyjä ja suota­. Poliisihelikoptereita lensi matalalla kylien ja maaseudun yllä aina kreivikunnan rajalla asti, rekkakuskeja käskettiin pitämään silmällä moot28


toritietä, ja armeija kutsuttiin tutkimaan Fensiä, mutta ei kukaan – ei Amelia, joka kirkui itsensä kipeäksi takapihalla, eivätkä territoriaali­ armeijan alokkaat jotka konttasivat sateessa Midsummer Commonilla – löytäneet Oliviasta jälkeäkään, ei hiusta, ei ihonhiukkastakaan, ei vaaleanpunaista puputohvelia, ei sinistä hiirtä.

29

Profile for Schildts & Söderströms

Ihan tavallisena päivänä bladderex  

Ihan tavallisena päivänä bladderex