Page 1

Helmenk al astaja


KARIN ERLANDSSON

Käsikirjoituksesta suomentanut Tuula Kojo Kuvittanut

Tuuli Toivola

Kustantamo S&S Helsinki


Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut tämän kirjan suomentamista.

Ruotsinkielinen alkuteos Pärlfiskaren Schildts & Söderströms 2017 Teksti © Karin Erlandsson 2017 Kuvitus © Tuuli Toivola 2017 Suomennos © Tuula Kojo ja Kustantamo S&S 2017 Kansi ja ulkoasu: Emma Strömberg Kustantamo S&S Painopaikka: Oy Nord Print Ab, Helsinki 2017 ISBN 978-951-52-4296-9


Lapsille. 

 

Niille jotka ovat,

niille jotka melkein olivat

ja niille joita joku kaipaa.


Ennustus

Ennustajaeukko pitää tiukasti kiinni kädestäni. Hänen kämmenensä ovat niin karheat että ne tuntuvat raapivan ihoani,

mutta minä tuijotan kissaa. Se istuu eukon olalla ja tuijottaa takaisin silmiään räpäyttämättä.

Kissalla on kirkkaansiniset silmät ja valkoinen turkki, eikä

se näytä ollenkaan samanlaiselta kuin muut kissat, jotka kipittävät vapaasti markkinakojujen välissä. Silmien sini tuo mieleeni meren.

Siirrän katseeni kissasta ennustajaeukkoon. Hän odottaa,

sillä hän on tottunut siihen, että ihmiset huomaavat kissan ensin.

Tulin tänne etelään eilisiltana. Juna oli myöhässä, ja päätin

kävellä loppumatkan kaupustelijoiden kanssa. He olivat tavaroineen matkalla markkinoille ja kantoivat isoja säkkejä, joissa

oli leluja, leipää ja olkitöitä. Minulla oli vain nahkainen rensselini, reppu joka minulla on aina matkoilla mukana.

– Kuulehan, sanoi iso mies jolla oli vetokärryissään kirveitä

ja veitsiä. – Mene tuonne keskelle, niin voimme suojella sinua jos jotain sattuu.

7


En pannut vastaan. Tiedän että näytän pikkutytöltä, koska

minulla on pitkä letti ja ruudullinen paita.

Etenimme radanvartta pitkänä karavaanina. Ojanpientareel-

la huojui vehnäorvokkeja, pitkiä valkoisia kukkia, joista nämä tienoot tunnetaan. Niiden tuoksu oli voimakas, ja riivin niitä kouraani välipalaksi.

Maku oli ihana, niin kuin aina ennenkin. Jos totta puhutaan,

ja tottahan minä kaiketi puhun, koska tämä on ainoa mahdolli-

suuteni kertoa tämä tarina, niin ne kukat ovat yksi syy sille että palaan aina tänne. Kukat ja meri.

Kuu nousi kattojen ylle, kun karavaani saapui iltahämärissä

torille ja pitkä ihmisjono hajaantui sanaakaan sanomatta.

Ehkä minä juuri siksi tykkäänkin matkustaa. Reissussa kun

viettää ihmisten kanssa hetken, eikä heitä sen jälkeen tarvitse enää ikinä nähdä uudestaan.

Löysin vanhan tutun huoneen, jossa on parveke rannan puo-

lella. Nukuin siellä aina isän kanssa ennen kuin hän jätti minut, ja nyt kun isä on poissa, olen ominut sen itselleni.

Kun tulin paikalle, huoneen edessä tuolilla istui hampaaton

nainen, joka ojensi kätensä. Ei hän kätellä halunnut, täälläpäin

ei ole tapana kosketella ihmisiä. Panin hopeakolikon hänen kämmenelleen.

Eikä aikaakaan kun nukahdin.

Meren lähellä on sekä rauhoittavaa että hämmentävää nuk-

kua. Kun aallot lyövät rantaan, alkaa unettaa, mutta niiden ääni

on myös kehotus. Jos täällä etelässä ei saa unen päästä kiinni, 9


kukaan ei laske lampaita vaan rantaan lyöviä aaltoja.

Kääntyilin sängyssä ja ajattelin meren syvyyksiä, sitä että

minun pitäisi olla siellä. Nukkuessani jään aina paitsi sadoista, ehkä jopa tuhansista helmistä.

Heti herättyäni lähdin markkinoille, kourallinen illalla syö-

miäni vehnäorvokkeja piti minut yhä kylläisenä. Minun pitää löytää Marko, hän odottaa minua.

Yhtäkkiä ennustajaeukko tupsahtaa eteeni jostakin. Ennen

kuin ehdin panna vastaan, hän tarttuu käteeni.

Kissa ja eukko kääntävät päätään yhtä aikaa, kumpikin kat-

selee minua pää kallellaan, ja melkein huomaamattomasti kissa pudistaa päätään ensin ja eukko sen jälkeen.

– Sinun on syytä pitää varasi, eukko sanoo.

Hänellä on kirkas ääni, joka kantaa markkinoilla käytävän

kaupanhieronnan ylitse.

Kissa nyrpistää nenäänsä ihan kuin haisisin pahalta, ja yritän

riuhtoa kättäni irti.

– Sinun on syytä pitää varasi, sillä…

Eukko pitää tauon ja katsoo kissaa, joka nyökkää hitaasti.

– Sinä tulet kaipaamaan jotakin ja saavutat vielä jotakin…

suurta.

Haluaisin hyssytellä eukkoa, ei hänen noin kovaa tarvitsisi

huutaa, mutta kun en sano mitään, hän jatkaa:

– Se vie sinut kauas pois ja ehkä takaisin kotiin. Tai ehkä

jonnekin tyystin muualle.

Hän päästää käteni irti. Kissa hyppää alas olalta, ja he ujut10


tautuvat ohitseni kapealla jalkakäytävällä.

– Odota, minä huudan perään. – Milloin niin tapahtuu?

Eukko pysähtyy, mutta ei käänny. Kissa menee menojaan, ja

näen sen hännän heiluvan kun kysyn: – Onko nyt minun vuoroni?

Eukolla on niin kova ääni, että kuulen vastauksen, vaikka

hän ei katso minua:

– Koskaan ei voi tietää.

Hän katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Hinkkaan kät-

täni jalkaa vasten saadakseni pois pistelevän tunteen.

Ohikulkijat tönivät minua. Ryhdistäydyn ja käännyn katso-

maan merta. En saa unohtaa, miksi olen täällä.

Samassa näen Markon, joka seisoskelee torin laidalla. Hän

ei hymyile, se ei kuulu hänen tapoihinsa, mutta kun pääsen lä-

hemmäksi, hän nyökkää hitaasti. Emme ole nähneet pitkään aikaan, ja sanaakaan sanomatta työnnämme yksissä tuumin veneen vesille.

11


Merellä

Marko suuntaa oikopäätä kohti ulappaa. Tänään meri on tummansininen. Se vaihtaa väriä aina sen mukaan, miten taivas

ja valkoiset pilvenhattarat milloinkin peilautuvat sen pintaan. Istun uloimpana keulassa ja katselen vaahtopäitä. Vesi on kirkasta, mutta näin lähellä mannerta ei ole enää helmiä, täältä ne poimittiin pois jo kauan sitten.

Markolla on tavallinen kalastusvene, jollaisia kaikki käyttä-

vät näillä tienoin valtakuntaa. Turkoosia purjetta on paikkailtu

monesta kohtaa, mutta Marko on varma otteissaan. Hän tuntee meren samalla tavalla kuin minä tunnen kotipuolessani metsän, sen jokaisen polun ja kallionnyppylän.

Markon sormenpäät vain hipovat ruoria, mutta hän ohjaa

veneen silti sulavasti ohi kivien ja karikkojen, kunnes pääsemme avovesille.

Kun ohitamme pistolaiturin, näen paljon muitakin veneitä,

jotka ovat menossa samaan suuntaan kuin me. On kaunis päivä, eikä yksikään helmenkalastaja malta pysytellä maissa, kun

tietää mitä syvyyksissä odottaa. Edellämme ei näy yhtään venettä. Minä olen ensimmäinen, niin kuin aina. 13


Monet helmenkalastajat ovat minun laillani saapuneet pai-

kalle, koska kausi on taas alkanut. He ovat jättäneet kotinsa kalastaakseen jonkin aikaa täällä etelässä. Veneissä istuu helmenkalastajia itäisiltä vuoristoalueilta ja läntisiltä maanviljelysseuduilta. Minä olen pohjoisilta kotikulmiltani ainoa.

En halua ajatella pohjoista. Kotikonnuillani on vihreitä met-

siä ja taivas joka kaartuu niin matalalla että se näyttää riippuvan kuusenlatvoissa, mutta pohjoinen ei ole koskaan tuntunut minusta kodilta.

Sen sijaan ajattelen ennustajaeukkoa ja hänen kissaansa. Vas-

ta nyt tajuan, että kissan silmät olivat samanväriset kuin purje, joka lepattaa pääni yllä.

Tiedän mitä haluan, olen aina tiennyt mitä haluan. Mutta

eukon ennustus viittaa johonkin muuhun, mitä olen sekä kaivannut että pelännyt. Siihen minun pitää varautua.

Markon rykäisy keskeyttää ajatukseni. Hän nyökkää kohti

koria, joka nököttää maston juurella.

Markolla on vaimo, jolla on punainen tukka ja ihmeellisen

lyhyet jalat. Hän yltää minua vain rintaan, vaikken ole erityisen pitkä. Aina kauden päätteeksi saan kutsun Markon kotiin. Siellä heidän viisi lastaan juoksentelee pöydän ympärillä, ja vaimo seisoo hellan ääressä hämmentämässä pataa, jossa on

tomaattia, fenkolia ja simpukoita. Sellaisena minä häntä usein

muistelen, kun en saa tarpeeksi ruokaa kylminä öinä idän vuorilla tai kun minua janottaa helteisinä päivinä lännen pelloilla.

Markon vaimon simpukkapadalle vetävät vertoja vain hä14


nen voileipänsä. Leipätaikinan jauhona on käytetty kuivattua vehnäorvokkia, minkä lisäksi yrtit hänen omasta puutarhastaan tekevät leivästä niin maukkaan, että siihen ei kaipaa mitään päälle.

Tiedän kuitenkin, että koriin pakatuissa voileivissä on kai-

kenlaisia lisukkeita: kuivattuja kampasimpukoita, savulohta, hunajasilakoita ja sammenmätiä.

Marko katselee, kun nostan korin päältä valkoisen pellava-

liinan ja nuuhkin leipien tuoksua. Tiedän että hän kertoo illalla

kaiken vaimolleen, sillä vaimon palkkio on kuulla, miten paljon minä taas kerran ilahduin.

Käärin voipaperin leivän ympäriltä ja haukkaan ison palan.

Kun pureskelen leipää silmät kiinni, suuni täyttää välittömästi

graaviankeriaan ja suolakurkun maku. Se tuo mieleeni kaikki ne kerrat, kun olemme olleet Markon kanssa näillä vesillä. En-

simmäisellä kerralla olin vielä pieni. Silloin isä istui vieressäni, osoitti purjetta ja puhui tuulenvoimakkuudesta ja majakoiden

tuntomerkeistä. Kun tuli ruokatauko, hän antoi minun valita voileivän ensimmäisenä.

Marko tajusi jo varhain, että tiesin mitä tein, ja hän ymmärsi,

että ilman pitkää kokemusta sukeltamisesta ei voi saada sellaista vammaa kuin minulla on. Hän oli nähnyt minun sukeltavan isäni kanssa.

Tartun seuraavaan voileipäpakettiin ja tunnistan piparjuu-

ren ja osterin maun. Suosikkini. Kun avaan silmäni, Marko on ankkuroinut veneen. Hän tuijottaa kaukaiseen pisteeseen 15


horisontissa ja nyökkäilee hitaasti, näyttää kuin pää keinuisi veneen tahdissa.

Markossa on sekin hyvä puoli, että hän tietää, milloin tark-

kailla minua ja milloin ei.

Varusteet ovat olleet paketissa sitten viime kauden ja sukel-

lushuppu on suolaveden kangistama, joten minun pitää oikoa

sitä ennen kuin sujautan sen päähäni. Kangas tuntuu kevyeltä olkapäitäni vasten, kun vedän sisääni levän ja kumin tunkkaista hajua.

Sukellushuppu on arvokkain omistamani esine, ja näin hyvän

hupun löytäminen on työn takana. Kuningattaren käsityöläiset valmistavat parhaat sukellushuput. Ne tehdään ohuesta mate­

riaalista, ja huppu istuu hyvin päähän, mutta silti sen kanssa pystyy hengittämään normaalisti. Ikkuna silmien edessä on niin kirkas, että sen unohtaa.

Isä ei koskaan sanonut, mistä oli hankkinut hupun, hän vain

otti sen eräänä päivänä rensselistään ja antoi minulle.

Marko vetää tuhdon alta puisen laatikon. Tiedämme kum-

pikin, että ennen kuin päivä on ohi, laatikko on täynnä helmiä.

Olen tämän valtakunnan taitavin helmenkalastaja. En sano

tätä kerskaillakseni, vaan siksi että se on totta. Iltaan mennes-

sä laatikkomme on täynnä punaisia, sinisiä ja keltaisia helmiä, mutta muut kalastajat joutuvat palaamaan kotiin puolityhjän laatikon kanssa.

Minun helmissäni kimaltavat kirkkaimmat värit, jotka sopi-

vat kaikkein parhaiten kaulakoruihin, kruunuihin ja sormuk16


siin, joten minä saan helmistäni tänä iltana torilla myös korkeimman hinnan.

Nousen veneen laidalle selkä kohti merta ja pudottaudun ta-

kaperin veteen.

Vajoan kuin kivi, kunnes käännyn ja potkin lujaa jaloilla

päästäkseni yhä syvemmälle kohti pohjaa.

17


Syvyyksissä

Jos joku kysyy, miksi juuri minä olen helmenkalastajista parhain, vastaus on tässä:

Olen paras, koska haluan pitää helmet itselläni. Muiden

mielestä helmet ovat kuin lehmiä, jotka voi myydä markkinoilla, tai villaa, josta voi tehdä vaatteita. Ne ovat esineitä, jotka

tekevät rikkaaksi tai ainakin auttavat hankkimaan pötyä pöytään. Minä yksinkertaisesti haluan helmiä.

En itselleni, en suinkaan. Muiden tavoin minäkin myyn

helmeni pääkaupungin sisäänostajille, mutta sitä ennen ne ovat minun, vain ja ainoastaan minun. Näen helmien värin kuvastuvan vedessä ja tunnen kädessäni niiden lujan helmiäisen.

Helmenkalastajalle ei ole helmistä mitään hyötyä, sillä nii-

tä käytetään vain kuningattaren hovissa. Me säästämme korkeintaan pari helmeä vaihtotavaraksi vastaisen varalle. Mei-

dän työmme on löytää helmiä, ja kuningattaren tehtävänä on käyttää niitä.

Mutta ennen sitä pidän niitä ominani.

Vajotessani turkoosinsinisessä vedessä tunnen lämmön, joka

leviää rinnassani. Kohta olen perillä, kohta pääsen helmien tykö. 18


Kalat eivät minusta piittaa, niille olen pelkkä veteen heitetty kivi. Helmien ansiosta merenpohja näyttää sateenkaarelta. Val-

koiset helmet sieppaavat värejä toisista helmistä, ne voivat välkehtiä tuhansissa eri sävyissä. Valkoiset ovat suosikkejani, mutta punaisista maksetaan parhaiten.

Puolivuotisen talvikauden aikana kukaan ei saa kalastaa hel-

miä. Kuningatar on määrännyt, että helmille täytyy antaa aikaa kasvaa ja lisääntyä. Minua riipaisee, kun nousen syksyllä

viimeisen kerran vedestä, ja kurja tunne katoaa vasta kun pääsen taas kesällä sukeltamaan.

Meitä helmenkalastajia ei paljon häiritse, että emme saa

helmiä itsellemme vaan ne kuljetetaan pääkaupunkiin, missä

ne päätyvät rouvien koruiksi ja kuningattaren puistokujan reunukseksi.

Riittää kun helmet ovat löytöhetkellä minun.

Kuningattaren puistokuja on kuulemma kaksi peninkulmaa

pitkä ja se on reunustettu mukulakivien sijasta helmillä. Se on varmaankin uskomaton näky, mutta merenpohjaan päästyäni ajattelen silti, ettei kuningattaren puistokuja voi koskaan vetää vertoja eteläisen meren pohjalle.

Minne tahansa käännän katseeni, näen aina vain helmiä.

Osa niistä on uponnut hiekkaan, osa on kasautunut keoksi ja

jotkut lepäävät yksikseen meriheinän ja levän muodostamilla pieluksilla.

Poimin vihreän helmen, joka lepää suoraan edessäni. Se on

kämmeneni kokoinen ja tuntuu juuri siltä kuin pitääkin: liuk19


kaalta ja kivenkovalta. Helmeä ei murskaa mikään.

Lämpö leviää rinnastani jalkoihin ja käteen, olen kotona,

täällä minun kuuluu olla. Meressä, pinnan alla.

Minun tarvitsee ottaa vain muutama askel merenpohjassa,

kun jo saan rensselini täyteen helmiä. Ja kun en enää saa sitä kiinni, potkin itseni pintaan.

Marko näkee ilmakuplat, hän on tuonut laatikon valmiiksi

veneen laidalle. Heitän rensselin ylös ja katselen ympärilleni sillä aikaa kun Marko lappaa helmet laatikkoon.

Lähistöllä on ankkurissa monta muutakin venettä, mutta

kaikki pysyvät asianmukaisen matkan päässä toisistaan. Me

kunnioitamme toistemme reviiriä ja pidämme parhaat paik-

kamme salassa, ihan samalla tavalla kuin me pohjoisessa emme hiisku parhaista sienipaikoista kenellekään.

Jo muutaman sukelluksen jälkeen laatikko on melkein täyn-

nä. Nyökkään Markolle, että sukellan vielä viimeisen kerran, tartun rensseliini ja vajoan syvyyksiin.

Olin nähnyt sinisen levän peittämällä riutalla punaisia hel-

miä. Juuri se punaisen vivahde on harvinainen, ja tiedän saavani helmistä hyvän hinnan.

Potkin lujaa jaloillani, mutta juuri kun ojennan käteni, huo-

maan että ylleni ilmestyy varjo. Vaaleanvihreä levä on muuttunut mustaksi, ja punaiset helmet ovat nyt tummempia kuin

äsken. Jähmetyn niille sijoilleni, sillä tiedän heti, mistä on kyse. Ruusuhai on saanut nimensä siitä, että sen kuono muistuttaa

ruttuista ruusua. Terälehtien keskellä komeilevat kuono ja te20


rävät hampaat, jotka ovat kuin ruusunpiikkejä. Niillä ruusuhai

pystyy muutamassa sekunnissa repäisemään ihmiseltä raajan irti. Tiedän sen, sillä yksi ruusuhai vei minulta käden.

Olin yhdentoista ikäinen ja reissannut jo monet vuodet isän

mukana. Jo silloin oli ilmeistä, että olin lahjakas sukeltaja, ja

isä jättikin minut yhä useammin yksin ja meni sukeltelemaan jonkin matkan päähän.

Olin yhdentoista vanha, eikä minua oikein voi moittia valp-

pauden puutteestakaan. Olin helmien värien pauloissa enkä nähnyt haita ennen kuin sen ryppyinen kuono tönäisi minua olkapäähän.

Ruusuhailla on keltaiset silmät ja valkoinen nahka. Muut

hait käyvät kimppuun vain jos joku rettelöi niiden kanssa, ne pelkäävät ihmisiä yhtä paljon kuin ihmiset niitä. Mutta ruusuhait hyökkäävät, sillä niiden mielestä helmet kuuluvat niille.

Katsoimme hetken toisiamme silmiin, minä ja hai, joka koh-

ta oli iskevä hampaansa minuun. Se ei räpytellyt keltaisia sil-

miään, ja ne näyttivät ihan meripihkanvärisiltä helmiltä, jotka ovat niin yleisiä että ovat markkinoilla tusinatavaraa.

Kuono raottui hitaasti, terälehdet avautuivat, mutta kiire sil-

lä ei ollut. Se tiesi, etten pääsisi uimalla karkuun, ja me kumpikin tiesimme, että se oli nopeampi.

Sitten ruusuhai ui lähemmäksi. Ehdin nähdä sen terävät

hampaat ennen kuin se sulki taas kitansa. Silloin sillä oli hampaiden välissä minun käsivarteni.

Vesi värjäytyi punaiseksi, ja tunsin vajoavani. Muistan vain 21


ruusun, jonka terälehdet avautuivat punaisessa vedessä.

Tai kyllä minä yhden muunkin asian muistan: sen miten ma-

kasin veneen pohjalla ja katselin ylös taivaalle ja miten laskeva aurinko näytti silloin ihan ruusuhain keltaiselta silmältä.

– Revi purje alas, isä huusi. – Meidän pitää tyrehdyttää ve-

renvuoto.

Ja ajattelin, että jotain vakavaa oli tapahtunut, koska isä uh-

rasi purjeen. Se oli kallis, olimme sukeltaneet kolme kesää saadaksemme sen maksetuksi.

Tällä kertaa, tämän kauden ensimmäisellä sukellusretkellä,

kun kaikki helmet ovat vielä poimimatta, on ihan samanlaista

kuin silloin. Ylläni pyöriskelevä ruusuhai on päässyt lähelleni sillä aikaa kun keskityin helmiin.

Varjo ylläni ei hievahdakaan, siihen pystyvät vain ruusu-

hait, eikä minun tarvitse edes vilkaista ylös tietääkseni, miten lähellä se on. Uin hitaasti taaksepäin, niin että riutta jää minun ja hain väliin.

Musta varjo lähestyy, ja näen ruttuisen kuonon avautuvan.

22

Helmenkalastaja lukunäyte  

Helmenkalastaja – Karin Erlandsson