Page 1


Kello

3


Turun keskustan asemakaava ennen vuoden 1827 suurpaloa, joka h채vitti l채hes koko kaupungin.

4


Jyrki Heino

Kello

e l i  se l on t e ko  ta pa h t u m is ta,

jo t k a  k äy n n is t y i vät,  k u n  lu u t na n t t i Ca r l  W e n n e h i e l m  a l koi  t u t k i a  K us ta a I I I:n soda s sa  ta is t e l l e e n  m aj u r i n  k at oa m is ta

Schildts & Söderströms

5


© Jyrki Heino 2014 Schil dts & Söder ströms Helsinki www.sets.fi Graafinen muotoilu ja taitto: Anders Carpelan Kartta: Tillberg/Wallenius 1808/1827, Kansallisarkisto isbn 9 7 8 - 9 5 1 - 5 2 - 3 35 6 - 1 Painopaikka: Bookwell Oy, Juva 2014

6


{ H e n k i l öi tä }

Luutnantti Carl Wennehielm · turkulainen sotainvalidi K aupunginvisk aali John Appengren · virkavallan edustaja Mamselli Carin Mannelin · Wennehielmin taloudenhoitaja Tohtori Lars Wendenius · Akatemian kirjastonhoitaja, Wennehielmin ystävä Kauppias Johan Sundelin, suurporvari · Wennehielmin serkku Kenraali Pehr Swanstråle · vapaaherra, eläkkeellä oleva upseeri, Hyrsylän kartanon entinen omistaja Majuri Magnus Swanstr åle · kenraalin poika, kadonnut sodassa Rouva Charlotta af Finck · hovioikeudenneuvoksetar, kenraalin tytär, Magnuksen sisar K apteeni Henrick K ärrhök · Isokosken kartanon omistaja Rouva Walborg K ärrhök · kapteenin puoliso Lääk äri Påhl Celonius · entinen sotavälskäri Herr a Reinhold Grünwald · saksalainen tiedemies Herr a Anders Stork · tukholmalainen liikemies Vapaaherr a Otto von Clinck · Hyrsylän kartanon nykyinen omistaja Herr a Michel Sysvius · edellisen avustaja Luutnantti Nicklas Dreyer · ruotsalainen upseeri K apteeni Maximilian von Liljenkirch · Venäjän armeijaan siirtynyt ruotsalainen upseeri Lääninsihteeri Gustaf Höger · Uudenmaan ja Hämeen läänin virkamies Herra Johannes von Stoldt · Liivinmaalainen upseeri keisarinnan palveluksessa

˜

Kirjan lopussa on lyhyt luettelo Kustaa III:n sodan tapahtumista sekä kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä

7


8


M I K K E L I – 19 . K E S Ä K U U TA 178 9

Majuri Swanstr åle nojasi vierellään kulkevaan sota-

mieheen. Toinen sotilas, korpraali arvoltaan, tähyili herkeämättä juuri ylitetyn niityn takana kohoavaa metsänreunaa. Ruotu-miesten katseen täytti huoli, mutta he säilyttivät luontaisen vaiteliaisuutensa eivätkä päästäneet jännitystä purkautumaan turhana suunsoittona. Majuria pyörrytti ja kuvotti. Vähän väliä hänen oli pysähdyttävä oksentamaan kitkerän vihreää lientä. Juoksemaan hän ei kyennyt, joten kolmikko eteni toivottoman hitaasti. Kaukaa kantautui kiväärinlaukauksia ja vihollisen komentohuutoja. Vasemmalla pienen metsäsaarekkeen takana liekehti. Tuuli painoi sankkaa savua pakenevia miehiä kohti pakottaen heidät yskimään mutta tarjoten samalla näkösuojaa. Jossain lähistöllä tiheän ryteikön kätköissä kulki tie. Laukkaavien hevosten kavioiden kiihkeä kapse ja kasakoiden riehakas metelöinti sai miehet nopeasti kyyristymään. Saavuttuaan kasken laidalle miehet jähmettyivät löytäessään kaksi ilmeisesti vain hetkeä aiemmin kaatunutta savolaissoturia. Toiselta vainajalta kasakan sapelinisku oli irrottanut pään lähes kokonaan. ”Kierretään metsän kautta”, ehdotti korpraali. Majuri Swanstråle mittaili kivikkoisen maaston vaikeakulkuisuutta ja sadatteli ehtyviä voimiaan. ”Ei, mennään suoraan yli”, hän komensi. Kiväärin laukaus kajahti, kun miehet olivat ehtineet jo lähes puiden katveeseen.

9


10


Ensimm채inen osa A N NO DOM I N I 17 9 6

E L OKU U S TA L OK A KU U H U N

11


12


E NSI M M Ä I N E N LUKU, jossa tykit jyskävät ja jossa luutnantti Carl Wennehielmiä vaaditaan selvittämään kadonneen majurin arvoitusta

: 1 :

Ensimmäiset

jyr ähdykset kuultiin Turun kaupungissa kello yhdeksän aamupäivällä. Vielä silloin jyly kantautui niin kaukaa, että sitä olisi voinut luulla elokuisen ukonilman synnyttämäksi. Kaupunkilaiset tiesivät kuitenkin varsin mainiosti, että äänet lähtivät Pikisaaren ulkosataman lähistölle sijoitetuista tykeistä. Hieman myöhemmin Turun läpi virtaavan Aurajoen rannat alkoivat täyttyä kansasta, joka halusi nähdä edes vilaukselta kaleerilaiva Seraphimin tuomat arvovieraat, seitsentoistavuotiaan ja siten vielä alaikäisen kuningas Kustaa Aadolfin sekä hänen setänsä ja holhoojansa, herttua Kaarlen. Odotettu hetki koittaisi vähän puolenpäivän jälkeen. Sen merkiksi Linnanfältin patteri aloittaisi tulituksen. Kuninkaan seurueen matkassa Turkua lähestyi myös kenraali Pehr Swanstråle. Paluu entiselle kotiseudulle pitkän poissaolon jälkeen sai harmaantuneen upseerin ruotimaan taakse jääneitä vuosia. Kuvat läheisistä tunkeutuivat upseerin ajatuksiin: nykyinen kenraalitar, nuorempi poika Erik, nuorena kuollut ensimmäinen puoliso ja tämän synnyttämät poika ja tytär. Kuten 13


{ Kello

usein aiemminkin hän tutkiskeli mielessään esikoisensa Magnuksen kasvoja kuin olisi katsonut maalausta. Joinakin päivinä piirteet olivat sumeat, mutta nyt kuva tuli esiin selkeänä. Kenraali koki pojan menetyksen aivan yhtä kipeänä kuin vuosia aiemmin. Kenraali Swanstråle oli lähtenyt etsimään totuutta. Velvollisuus oli aina ohjannut vanhaa upseeria, mutta nyt häntä arvelutti, oliko totuuteen pyrkiminen sittenkään ehdoton käsky, jonka noudattamatta jättäminen sotisi moraalin perusteita vastaan. Olihan ihmisen elämä monasti helpompaa, jos uskoi miellyttäviin selityksiin eikä vaivannut itseään kiusallisilla kysymyksillä. Epäilyksistään huolimatta kenraali tiesi, että hänellä ei lopultakaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin tuoda valoa menneisyyden varjoihin, sallimatta lähimmäisten synneille unohdusta. Suurissa spektaakkeleissa katsojien jännitys nostetaan huippuunsa antamalla heidän odottaa ylimääräisen hetken ennen esityksen alkua. Tätä tapaa noudattaen kaleeria ei heti ohjattu Aurajokeen, vaan alus ankkuroitiin Turun linnan edustalle ylhäisen seurueen puolipäivällisen ajaksi. Samalla laivaan nousi Turun läänin maaherra Ernst Gustaf von Willebrand. Viranhoidon ohella von Willebrandin tiedettiin kehittävän ahkerasti lääninsä teollisuutta ja luonnollisesti paisuttavan omaa kukkaroaan. Vasta aterian jälkeen oli näyttävän sisääntulon vuoro. Seraphimin päällikkönä toimiva turkulainen kontra-amiraali ei laskettanut latinalaispurjeita, vaan komensi värvätyt laivamiehet airoihin. Nämä soutivat voimakkain vedoin sirorakenteisen kaleerin Aurajokeen. Seraphimin solakan rungon valkoinen väri, keulaharukset ja hieman eteenpäin kallistuvat mastot tekivät kauneudestaan kuulusta päällikkökaleerista helposti tunnistettavan. Kuninkaan läsnäoloa aluksella julistivat isomastossa lie14


Ensimmäinen luku }

huva pitkä viiri ja sen alla tuulessa hulmuava kolmikielekkeinen, sinikeltainen ristilippu. Harmaakivisillä rantamuureilla seisovat turkulaiset tyrkkivät toisiaan, kurottivat kaulojaan ja nousivat varpailleen saadakseen edes hetkeksi näkymän joelle. Uskaliaimmat olivat kiivenneet Kuningattaren jokikadun puihin. Hurraava yleisö heilutti liinoja toivottaakseen hallitsijat tervetulleiksi. Alamaisten into palkittiin, sillä kuningas vastasi tervehdyksiin kaleerin peräkannelta. Kustaa Aadolfia vastaanottamaan tulleen kansan osoittaessa innostuneena suosiotaan kenraali Swanstråle nojautui kaleerin reelinkiin tarkkaillakseen nuorta kuningasta. Jokainen rannalta kaikuva huuto näytti hivelevän monarkin itsetuntoa. Suomen omituiset asukkaat olivat aina arvostaneet ja joskus jopa rakastaneet kuninkaitaan, vaikka samalla hallitsijan tahtoa toteuttaviin viranomaisiin suhtauduttiin varautuneesti. Näitä ihmisiä ei voinut ymmärtää, mutta siitä välittämättä tuleva hallitsija hymyili tyytyväisenä tervehtiessään heitä. Tämä oli poikkeuksellista, sillä aivan liian usein nuorukaisen kapeita kasvoja synkensi sisäinen taistelu haaveiden ja todellisuuden rajamailla, missä mielen ristiriidat ajoivat häntä uskonnollisiin pohdiskeluihin. Tulevassa tehtävässä menestyminen olisi vaatinut kykyä erottaa todellinen viisaus kirjatiedosta ja oikean omantunnon vaimeat kuiskaukset mieltä riivaavien puhdasoppisuuden demonien huudoista. Tähän nuori monarkki ei pystynyt, eikä synnynnäinen itsepäisyys alkuunkaan kohentanut tilannetta. : 2 :

Kuninkaan kaleerin lähestyessä Turun massiivisen tuomiokirkon hallitsemaa keskustaa ryhtyi kaupungin ainoalle sillalle 15


{ Kello

komennettu tykkiryhmä ampumaan kunnialaukauksia, mikä pakotti kansan suojaamaan korvansa kämmenillään. Ruudinkäryä kulkeutui yleisön joukkoon, niin että monet köhivät ja pyyhkivät kirveleviä silmiään. Itäisellä jokirannalla suurieleistä maihinnousua seurasivat myös luutnantti Carl Wennehielm ja hänen ystävänsä kaupunginviskaali John Appengren. Vähän yli nelikymmenvuotias Wennehielm tukeutui jalkavammansa vuoksi kävelykeppiin. Sen sijaan kymmenkunta vuotta nuorempi John Appengren seisoi maistraatin kokomustassa asussa suoraryhtisenä. Aikaisemmin kesällä miehet oli saattanut yhteen Turussa paljon huomiota herättäneen surmatyön selvittäminen. Tykin vaiettua Appengren kumartui Wennehielmin puoleen: ”Mitä luutnantti tuumii nuoresta kuninkaasta?” Pääkaupungissa asunut Wennehielm katsoi asiakseen pitää kuninkaallisten aiheuttamaa kohua liioiteltuna, jopa hieman huvittavana. Luutnantin ajatuksiin tunkeutui kuitenkin väkisin Tukholman vuosien synkkä päätösnäytelmä, nuoren monarkin isän, Kustaa III:n salamurha. Hän ei vieläkään pystynyt torjumaan murheellisten muistikuvien aiheuttamaa turhautuneisuutta ja riittämättömyyden tunnetta. ”Kustaa Aadolfin väitetään olevan kovin yksitotinen. Hänen hengenlahjojaan epäillään, vaikka valtakunnan oppineimmat miehet ovat kasvattaneet hänet ja vaikka hän on opiskellut jopa suomen kieltä”, Wennehielm totesi innottomasti. ”Toivottavasti hän on riittävän älykäs välttämään sotaa viimeiseen asti. Olen sitä mieltä, että kaikki yritykset saada hyvitystä Kaarle XII:n kärsimille aluemenetyksille on tuomittu päättymään huonosti. Aivan kuten tuo Kustaa III:n onneton taannoinen Venäjän sota”, Appengren arveli, osoittamatta hänkään suurempaa kunnioitusta valtakunnan mahtimiehiä kohtaan. Väkijoukosta raikuvat eläköön-huudot katkaisivat keskuste16


Ensimmäinen luku }

lun. Kaleeri Seraphim oli kiinnittynyt sillan kupeessa sijaitsevan maaherrantalon edustalle. Kuningas ilmeisesti tervehti kansaa vielä viimeisen kerran ennen siirtymistään majapaikkansa suojiin. ”Tavallaan ymmärrän myös revanssipolitiikkaa, mutta myönnän, että viime sotaan lähdettiin soitellen”, Wennehielm pohti ärtyisänä. ”En ole koskaan käsittänyt, mikä sai kuningas Kustaan käymään Venäjän kimppuun. Tarkoitan, että yllätyshyökkäys olisi saattanut aluksi onnistua, mutta lopulta Venäjä olisi kuitenkin ollut vahvempi. Kustaalla täytyi olla salainen suunnitelma, joka sitten meni vikaan.” ”Kuningas Kustaan aivoitukset jäänevät ikuisesti arvoitukseksi”, myötäili Appengren. ”Kaiken lisäksi valtaapitävien äly, johdonmukaisuus ja suunnitelmallisuus eivät välttämättä ole niin korkealla tasolla kuin he uskottelevat. Muistanet, miten kansleri Axel Oxenstierna ohjeisti nuorta poikaansa, kun lähetti tämän edustamaan Ruotsia rauhanneuvotteluissa”, virnuili Wennehielm hivenen ivallisesti. ”Se taisi kuulua: Tulet hämmästymään poikani, kun huomaat, miten vähäisellä järjellä tätä maailmaa hallitaan”, Appengren muisteli. ”Aivan. Todellisuudessa pienten kansojen kohtaloa ohjaa sattuma enemmän kuin valtaapitävien järki”, Wennehielm huokaisi alistuneena. Miehet vaikenivat vilkaistakseen, vieläkö jotain mielenkiintoista oli tapahtumassa maaherrantalon liepeillä tai kaleerin kannella. ”Kaikki kuningaskunnan merkittävimmät miehet ovat nyt Turussa ja pian Pietarissa. Kuningas, herttua, holhoojahallitusta johtava vapaaherra Reuterholm”, luetteli Wennehielm. ”Nopeasti näyttävät veriviholliset muuttuvan parhaiksi ystä17


{ Kello

viksi. Sodasta on vain muutama vuosi, mutta silti Ruotsin tuleva hallitsija matkustaa Pietariin kosimaan keisarinnan pojantytärtä”, Appengren hämmästeli. Kansalaiset olivat huvituksensa saaneet ja halusivat nyt palata takaisin koteihinsa. Auran itärannan talot seisoivat aivan joen partaalla, joten väkijoukon lähtiessä liikkeelle Wennehielm ja Appengren katsoivat parhaaksi kulkea sen mukana kohti Suurtoria. ”Mitenhän kuninkaan visiitti Turussa jatkuu?” mietiskeli Wennehielm ääneen. ”Ylhäisyyksien vierailuohjelma on hyvin kiireinen. Tänään he tapaavat paikallisia johtomiehiä. Huomenna aamupäivällä kuningas ja herttua tutustuvat tuomiokirkkoon. Sen lisäksi he piipahtavat vielä Akatemiassa ja Hovioikeudessa”, Appengren tiesi. Miehet seisahtuivat Suurtorin laidalla kohoavan kaksikerroksisen raatihuoneen edustalle. Appengren tarkisti ajan rakennuksen tornikellosta. Hän ehtisi vielä hoitaa muutaman kiireellisen tehtävän. ”Aiotko illan pimetessä lähteä katsastamaan juhlivaa kaupunkia?” Wennehielm uteli. ”Vaimoni haluaisi kovasti nähdä juhlavalaistuksen ja transparangit, mutta niiden ihaileminen on valitettavasti jätettävä huomiseen. Minut on nimittäin valittu kaupungin lähetystöön, jonka kuningas ottaa vastaan vielä tänään”, Appengren paljasti ylpeyttä äänessään. ”Muista puuteroida peruukkisi kunnolla”, Wennehielm kiusoitteli hyvästiksi, kun Appengren kiiruhti toimiinsa. Wennehielm jatkoi Isoa kirkkokatua pitkin kohti katedraalia. Kaupunki rauhoittui, mutta sen asukkaat odottivat jo malttamattomina iltaa. Pimeän laskeuduttua kuninkaan vierailua tultaisiin juhlistamaan ilotulituksella ja heijastamalla merkittävimpien rakennusten ulkoseiniin hienostuneita kuultokuvia. 18


Ensimmäinen luku }

Vaikka kuninkaat olivatkin rahvaalle pääasiassa rasite, toivat tällaiset vierailut kuitenkin vaihtelua arkiseen puurtamiseen ja antoivat siten vastinetta kerätyille veroille. : 3 :

Maaherra Ernst Gustaf von Willebrand oli Seraphim-laivalla tavannut Tukholmasta matkanneen kenraalimajuri Pehr Swanstrålen ja suostunut tämän pyynnöstä varaamaan aikaa lyhyttä, mutta tärkeää neuvottelua varten. ”Hyvä ystävä”, maaherra puhutteli lämpimästi vanhaa toveriaan. ”Olin varsin yllättynyt kuultuani kenraalin liittyneen kuninkaan seurueeseen, mutta luonnollisesti ilahtunut mahdollisuudesta tavata pitkästä aikaa. Kuinka rouva kenraalitar ja poikanne Erik jaksavat? He viihtyivät aina niin hyvin yhdessä. Turussa asuvan Charlotta-tyttärenne ja hänen miehensä, hovioikeudenneuvos af Finckin seurasta minulla on ollut suuri kunnia nauttia säännöllisesti.” ”Kiitos ystävällisistä sanoista, maaherra”, kenraali vastasi välttäen sotilaallisen määräilevää äänensävyä, koska oli puheissa vertaisensa kanssa. ”Arvoisa rouva vaimoni voi oikein hyvin, samoin Erik. He ovat hyvin läheisiä toisilleen. Olen kovasti kiitollinen, että maaherra suo kallista aikaansa minulle kesken hänen majesteettinsa vierailun aiheuttamien kiireiden.” Kun etiketin mukaiset kohteliaisuudet oli käyty läpi, Swanstråle eteni nopeasti asiaan. ”Kuten maaherra muistaa, vanhempi poikani, majuri Magnus Swanstråle, katosi taannoisessa sodassa jäljettömiin, eikä hänen kohtalonsa ole vieläkään selvinnyt.” ”En tietenkään ole unohtanut tuota järkyttävää tapausta. Liittyykö kenraalin Pietarin-matka majurin katoamiseen?” kysyi maaherra von Willebrand vakavana. 19


{ Kello

”Olen vastaanottanut kirjeen, johon perustuen uskon, että Pietarista löytyy vastauksia avoimiin kysymyksiin. Tarvitsen kipeästi avukseni jonkun luotettavan henkilön. Aikomukseni oli matkustaa Pietariin, mutta minulle ei jostain syystä ole myönnetty vaadittavia lupia. Venäjällä joku on estänyt vierailuni. En tiedä miksi. Nyt tarvitaan herrasmies, jota ei yhdistettäisi minuun ja joka voisi liittyä kuninkaan seurueeseen Pietarissa. Tämän tulisi tehdä poikani vaiheisiin liittyviä tiedusteluja myös Turussa ja pystyä säilyttämään salaisuudet. Koska en enää vuosiin ole asunut täällä, en tiedä, kenen puoleen kääntyä.” Maaherra oli kuulunut kenraalin kanssa samaan salaseuraan, ja loosiveljille vannotut valat velvoittivat avunantoon. Hän seisoi vaiti, huulet mutrussa ja silmät viiruina, aivan kuin olisi puntaroinut vaihtoehtoja. Tosiasiassa hän oli välittömästi oivaltanut, ketä ehdottaisi. ”Turkulaisista herrasmiehistä aivan ensimmäiseksi suosittelisin luutnantti Carl Wennehielmiä. Tunteeko kenraali hänet?” ”En ole tavannut. Porin jalkaväkirykmentissä palveli kauan aikaa sitten kapteeni Wennehielm, mutta hänen kuolemastaan on jo kymmeniä vuosia”, muisteli Swanstråle. ”Carl Wennehielm on tämän Ylä-Satakunnassa asuneen kapteeni Wennehielmin poika. Luutnantin äiti oli menestyneen turkulaisen kauppiaan tytär. Johan Sundelin, eräs kaupungin vauraimmista miehistä, on luutnantti Wennehielmin serkku. Wennehielm menetti molemmat vanhempansa melko nuorena, minkä jälkeen isoisä maksoi hänen koulutuksensa. Luutnantin jalka rampautui Amerikan sodassa. Useimmat turkulaiset tunnistavat tämän kävelykeppiä käyttävän, ontuvan herrasmiehen, joka asuu Kirkkokorttelissa”, valisti von Willebrand. ”Mikä saa maaherran suosittelemaan juuri häntä?” ”Kerron kahdenkeskisenä tietona, että luutnantti Wenne20


Ensimmäinen luku }

hielm omaa paljon kokemusta luottamuksellisista tehtävistä. Hän toimi useita vuosia edesmenneen kuninkaan palveluksessa Tukholmassa, salaiseksi kutsutussa virastossa. Luutnantilla on edelleenkin hyvin merkittäviä yhteyksiä pääkaupunkiin. Siitäkin huolimatta, että useat kuningas Kustaan aikaisen hallinnon johtomiehet eivät ole asemaansa pystyneet säilyttämään”, maaherra von Willebrand selitti madaltaen ääntään, vaikka huoneessa ei kenraalin lisäksi ollut muita kuulijoita. ”Tiedän, että luutnantin salaisista tehtävistä liikkuu Turussakin kaikenlaisia, vieläpä pahasti liioiteltuja tarinoita. Hän palasi Turkuun muutamia vuosia sitten, kuninkaan murhan jälkeen. Mitä hänen luonteeseensa tulee, niin kuulemani mukaan luutnantti on yleensä sulkeutunut ja hiljainen mies, mutta hänelle mieleisessä seurassa hyvinkin puhelias. Palattuaan hän ensin eristäytyi, mutta on vähitellen tutustunut turkulaisiin ja alkanut näyttäytyä esimerkiksi järjestämissäni Soitannollisen seuran konserteissa.” ”Luutnantti Wennehielm olisi siis joka suhteessa oikea henkilö matkustamaan Pietariin?” ”Minun on vielä lisättävä, että aikaisemmin tänä kesänä hän selvitti kaupungissa suurta levottomuutta aiheuttaneen murhamysteerin. Luutnantin toiminta oli esimerkillistä, ja olen hänelle suuresti kiitollinen. Hän sai silloin apua kaupunginviskaali John Appengreniltä, joka myös on mies paikallaan. Jos Wennehielm tarvitsee apua Turussa, voin hyvinkin käyttää suhteitani, jotta maistraatti määräisi Appengrenin tehtävään.” Kenraali Swanstråle luotti vanhan ystäväänsä arvostelukykyyn. ”Luutnantti Wennehielm vaikuttaa sopivalta mieheltä. Otan häneen yhteyttä ja oletan, että hän hyväksyy tarjoukseni”, kenraali lupasi nyökytellen hyväksyvästi päätään. ”Kenraalin on vedottava hänen uteliaisuuteensa, sillä raha ei 21


{ Kello

välttämättä luutnanttia kiinnosta. Hänellä näyttää olevan riittävästi varallisuutta. Tosin olen kuullut, että hän pitää hyvästä ruoasta ja parhaista viineistä, joten hän saattaa toki arvostaa lisäansioita elämäntapojensa vuoksi”, opasti maaherra. ”Kiitos neuvoista. Maaherra ei luonnollisestikaan mainitse tästä keskustelusta kenellekään. Pietarissa jotkut ilmeisesti pelkäävät minun toimieni vaarantavan etunsa. He saattavat olla kovaotteisiakin, enkä halua asettaa luutnantti Wennehielmiä vaaralle alttiiksi. Kuka tietää, vaikka venäläisillä olisi asiamiehiä myös Turussa.” : 4 :

Wennehielm omisti mansardikattoisen puutalon Kirkkokorttelissa. Matkaa tuomiokirkolta oli vain muutama kadunkulma. Heti palattuaan kaupungilta luutnantti lysähti nojatuoliin ja nosti jomottavan sotajalkansa lepäämään viereiselle sohvalle. Touhukas taloudenhoitaja mamselli Carin Mannelin kiiruhti keittiöstä saliin. Hänkin oli ollut seuraamassa majesteetin ja kuninkaallisen seurueen saapumista. ”Kyllä on mahtavaa, kun itse hänen majesteettinsa kuningas vierailee kaupungissa. Joka kadunkulmassa törmää toinen toistaan korkea-arvoisempiin herroihin. Ei tiedä, mihin silmänsä loisi, kun joka puolella vilisee kalliita juhla-asuja, loistavia univormuja ja korkeita kunniamerkkejä”, mamselli puhkui niin, että pyöreät posket hehkuivat innosta. Yhteisestä sopimuksesta hän ja Wennehielm puhuivat kotioloissa suomea. ”Jos luutnantille sopii, niin menen vielä pimeällä ihailemaan juhlavalaistusta. Pitääkin muistuttaa piikaa, että sytyttää kynttilöitä talon kadunpuoleisille ikkunoille. En kuitenkaan raaski antaa vahakynttilöitä. Talikynttilät saavat kelvata. Sitten kyllä piian on vi22


Ensimmäinen luku }

susti vahdittava, että ne eivät valu. Vähän päästä on niistettävä sydämet ja huolehdittava, että ne palavat tasaisesti.” Tuttujen kesken Kaisaksi kutsuttu mamselli oli hoitanut Wennehielmin taloutta koko sen ajan, jonka luutnantti oli Tukholmasta palattuaan asunut Turussa. Carin Mannelin oli jo viisissäkymmenissä. Hän oli virkamiesperheen nuorimpana tyttärenä aikoinaan jättäytynyt naimattomaksi voidakseen hoitaa vanhempiaan. Näiden kuoltua mamselli oli alkanut elättää itseään emännöitsijänä. ”Mamselli voi tietenkin niin mieliessään lähteä kaupungille ilotulitusta katsomaan. Minua eivät tungos ja hulina erityisemmin viehätä. Taidan pysytellä kotosalla seuraavat pari päivää”, Wennehielm lupasi apeana. Päivän tapahtumien aiheuttamasta kiihkosta johtuen mamselli ei juuri pystynyt keskittymään ruoanlaittoon, mutta silti hänen tuoreista vihanneksista kyhäämänsä soupe maigre täytti pian tuoksullaan talon ja sai Wennehielmin malttamattomana vilkuilemaan ruokasalin suuntaan. Mamselli kattoi sinne päivällisen luutnantille, mutta tapansa mukaan aterioi itse keittiössä. Lusikoituaan mainion keiton Wennehielm vetäytyi takaisin saliin tupakoimaan. Hän kaivoi esiin merenvahaisen piippunsa ja puntaroi tovin valintaa paikallisen tupakkatehtaan seoksen ja kalliimman mutta pehmeämmän ulkomaisen välillä. Kuninkaan vierailun nostattamat piinaavat muistot ja ärtymys alkoivat kaikota luutnantin mielestä. Tunnelmaan sopien hän päätyi täyttämään piippunsa pesän miedommalla tupakalla. Seuraavaksi hän avaisi uuden kirjan tai ehkä sittenkin lukisi uudelleen jonkin suosikeistaan. Piipullisen jälkeen voisi tietenkin myös torkahtaa.

23


{ Kello : 5 :

Elokuun ilta illalta varhemmin laskeutuva pimeys valtasi asteittain Kirkkokorttelin kujat. Wennehielmin talossa piika sytytteli kynttilöitä ikkunoille. Rakennuksen editse kulkeva kapea katu pysyi hämärän tultua tavallisesti hiljaisena, mutta nyt Wennehielm kuuli hevosen hirnahtavan kärryjen seisahtuessa. Sitten portti narahti, ja kohta piika ohjasi saliin nuoren kapteenin, joka esittäytyi kenraalimajuri Pehr Swanstrålen adjutantiksi. Kenraali oli kirjoittanut viestin Wennehielmille. Sen ojennettuaan kapteeni ilmoitti esimiehensä odottavan vaunuissa, sallittaisiinko hänen visiittinsä. Wennehielm taitteli innottomasti arkin auki ja lukaisi kiireessä muotoillut, mutta huolellisen kohteliaat lauseet, joilla kenraali perusteli myöhäistä audienssiaan. Hetken epäröinnin jälkeen Wennehielmin uteliaisuus vei voiton mukavuudenhalusta. Vierailupyynnön hyväksyminen ei tarkoittanut, että hän suostuisi mihinkään muuhun. ”Kapteeni voi kertoa herra kenraalille, että hänen ylhäisyytensä on tervetullut talooni”, Wennehielm myöntyi. Adjutantin saapuessa mamselli Mannelin oli ollut juuri lähdössä seuraamaan ilotulitusta, mutta joutui nyt perumaan suunnitelmansa. Hän oli hätääntynyt jo komean kapteenin ylittäessä kynnyksen, mutta uutinen kenraalin tulosta sai hänet täysin tolaltaan. Kun adjutantti oli poistunut noutamaan vaunuissa odottavaa esimiestään, mamselli säntäili ympäri salia oikoen jo suorassa olevia mattoja, poimien pöydillä lojuvia tavaroita ja pyyhkäisten pois pölyhiukkasia missä niitä osui hänen silmiinsä. Piian hän oli hätistellyt heti vaihtamaan ylleen puhtaan esiliinan ja odottamaan sitten eteisessä valmiina ottamaan kunnianarvoisan vieraan vastaan. 24


Ensimmäinen luku }

Kenraali Pehr Swanstråle saapui pukeutuneena juhlaunivormuun, jonka loisto oli vailla vertaa. Piika niiasi niin syvään, että horjahti eikä uskaltanut kohottaa maahan luotua katsettaan edes sen vertaa, että olisi huomannut kenraalin tyrkyttävän hänelle hattuaan. Mamsellin huolehdittua upseerien päähineistä miehet marssivat Wennehielmin saliin ja sulkivat oven perässään. Wennehielm nousi hitaasti tuolistaan ja kumarsi. ”Herra kenraali. Tämä on minulle kunnia.” ”Herra luutnantti Wennehielm. Olen erittäin ilahtunut siitä, että otatte minut vastaan”, kenraali vastasi kumartaen tervehdykseen. Wennehielm ja kenraali istuutuivat adjutantin jäädessä ovensuuhun seisomaan. ”Pyydän syvästi anteeksi, mutta minun on kiirehdittävä suoraan asiaan. Oletan, että olette perillä viimeksi käydyn ja status quo ante bellum päättyneen Venäjän sodan kaikista vaiheista”, kenraali aloitti viralliseen sävyyn. Kaupungilta kantautuivat ilotulituksen ensimmäiset ujellukset ja pamaukset taustoittamaan sodan muistelua. Kustaa III oli yrittänyt vallata Venäjältä takaisin Savonlinnan, Lappeenrannan, Haminan ja Viipurin. Hanke oli edennyt äärimmäisen huonosti. Armeijalla oli pula lähes kaikesta mahdollisesta, mutta erityisesti puuttuivat raskas tykistö ja taistelutahto. Laivasto puolestaan aliarvioi pahasti vastustajan voimat. Ensimmäisen sotavuoden takaiskut siirsivät aloitteen vastapuolelle. Seuraavana vuonna Venäjän lukumäärältään ylivoimaiset joukot hyökkäsivät Savoon ja saavuttivat jonkin verran menestystä. Porrassalmen torjuntavoitto ja voitot Utin ja Parkumäen maataisteluissa sekä sodan kolmantena vuonna Ruotsinsalmen meritaistelussa mahdollistivat kuitenkin rauhan solmimisen. ”Poikani, majuri Magnus Swanstråle, katosi Venäjän sodassa. 25


{ Kello

Hänen katoamisensa viilsi rintaani haavan, joka ei umpeudu ennen kuin tiedän, mitä hänelle tapahtui. Epätietoisuus kalvaa pahemmin kuin kuolema”, kenraali vuodatti Wennehielmille. Vanhan sotilaan kasvot punertuivat, ja niska tärisi aavistuksen verran. Kenraalin ääni kiristyi osoittaen pintaan pyrkivien tunteiden liikuttavan, mutta myös ärsyttävän häntä. ”Magnus oli sodan alkaessa hieman yli kolmenkymmenen ja lahjakkuudellaan ylennyt majuriksi. Taistelukokemus olisi nostanut hänet nopeasti everstiluutnantiksi tai jopa everstiksi”, kenraali julisti piilottamatta ylpeyttä, jota hän yhä tunsi pojastaan. ”Hän vietti osan ensimmäisestä sotatalvesta Hyrsylässä, sukukartanossamme, jonka sittemmin olen myynyt. Magnus viipyi myös sisarensa luona täällä Turussa. Myöhemmin hänet määrättiin adjutantiksi Savon prikaatin esikuntaan.” Pehr Swanstråle hengähti. Hän nieleskeli säilyttääkseen äänensä hallinnan, ennen kuin ryhtyi kertomaan poikansa katoamisesta. ”Kun joukkoja kerättiin Porrassalmelle, kiirehti poikanikin sinne. Siellä hän haavoittui ensin lievästi ja sitten uudelleen astetta vaikeammin eräässä kahakassa pian taistelun jälkeen. Magnuksen kerrotaan riutuneen vuodepotilaana Mikkelissä, kun venäläiset 19. kesäkuuta Herran vuonna 1789 tunkeutuivat pitäjään ja pakottivat Savon prikaatin perääntymään. Kun Mikkeli jonkin ajan kuluttua vallattiin takaisin, häntä ei löytynyt elävänä eikä kuolleena. Kaikki luulivat poikani joutuneen usean muun upseerin tavoin venäläisten haltuun. Kun sotavangit rauhan jälkeen vapautettiin, ei kukaan kuitenkaan tiennyt pojastani mitään”, Swanstråle onnistui kertomaan, vaikka mielenliikutus sai puheen katkeilemaan. ”Synkimpinä hetkinäni pelkään, että poikani elää jossain vaikeasti vammautuneena, eikä hänen kunniansa salli yhteydenottoja.” 26


Ensimmäinen luku }

Viimeisen lauseensa Swanstråle enää kuiskasi. Wennehielm antoi kenraalille aikaa voittaa tunteensa. Hän tunnisti miehen surun aidoksi, mutta huomasi siihen sekoittuneen myös voimattomuuden aiheuttamaa raivoa. Pehr Swanstråle oli selvästi tottunut määräämään tapahtumien kulusta, eikä mielellään alistunut edes kohtalon kaikkivoimaisuuden edessä. ”Pyydänkö hakemaan teille juotavaa?” luutnantti kysyi. Kenraali pudisti päätään, ja hetken kuluttua hän jatkoi tyynemmin asiansa esittämistä. ”Poikani nuoruuden ystävä, nykyisin Pietarissa asuva kapteeni Maximilian von Liljenkirch, lähetti minulle äskettäin kirjeen. Kapteeni siirtyi jo vuosia ennen sotaa Venäjän keisarinnan palvelukseen. Kirjeessä hän valitti olevansa kuolemansairas ja toivoi voivansa tavata jonkun maanmiehensä. Lisäksi hän vihjasi tietävänsä jotain pojastani. Järjestin itseni kuninkaan seurueeseen päästäkseni käymään Pietarissa. Toinen vastikään ilmitullut seikka on varsin kummallinen. Juuri ennen lähtöäni Tukholmasta vastaanotin viestin täkäläiseltä kelloseppä Malmbergiltä. Hän kirjoitti tehneensä hinta-arviota harvinaisesta taskukellosta ja löytäneensä poikani nimen kaiverrettuna kuoren sisäpintaan.” ”Ymmärrän hyvin, että nämä uudet käänteet ovat herättäneet teissä halun viimeinkin saada selvyys tapahtuneeseen”, Wennehielm nyökkäsi myötämielisesti. ”Mistähän Malmberg on saanut poikanne kellon käsiinsä?” ”En tiedä. Aikomukseni on pyytää teitä, herra luutnantti, setvimään asiaa. Kysyin eilen maaherra von Willebrandilta, tunteeko hän ketään luotettavaa henkilöä, joka voisi ottaa hoitaakseen tällaisen tehtävän. Maaherra ylisti teidän kokeneisuuttanne ja hienotunteisuuttanne. Hän suositteli lämpimästi, että kääntyisin teidän puoleenne ja lupasi auttaa teitä kaikin mahdollisin tavoin.” 27


{ Kello

Wennehielm kävi mietteliääksi. Hän oli pyhästi luvannut itselleen olla sotkeutumatta enää minkäänlaisiin seikkailuihin. Kellon vaiheiden selvittäminen kuulosti kuitenkin varsin viattomalta. Kenraali Swanstråle huomasi keskustelukumppaninsa epäröivän ja lisäsi nopeasti: ”Luutnantti Wennehielm, älkää luulko, että palkkionne rajoittuisi vain kiitollisiin sanoihin. Haluan korvata vaivanne jo etukäteen melko huomattavalla summalla.” ”Herra kenraali, en enää aio ottaa uusia toimeksiantoja. Kuten huomaatte, olen rampa. On monia käytännön asioita, joihin en sen vuoksi kykene”, Wennehielm vastusteli. ”Ymmärrän sen oikein hyvin, mutta maaherra on luvannut huolehtia, että kaupunginviskaali Appengren auttaa teitä tarpeen mukaan”, Swanstråle jatkoi painostusta. ”En halua olla epäkohtelias, herra kenraali, mutta minun on kysyttävä, mikä estää teitä itseänne käymästä kelloseppä Malmbergin luona?” Kenraalin otsa rypistyi, mutta hän selitti kärsivällisesti: ”Katsokaahan hyvä luutnantti, olen usein huomannut, että ihmiset ovat kovin varautuneita seurassani. He pyrkivät lausumaan vain sanoja, joita luulevat minun haluavan kuulla. Teille sen sijaan oltaisiin avomielisempiä. Vetoan teihin, jotta ojentaisitte minulle auttavan kätenne.” Wennehielm punnitsi ehdotusta uudelleen. Häneltä pyydettiin lopultakin niin vähäistä palvelusta, että olisi ollut tavattoman epäkohteliasta kieltäytyä. Kaiken lisäksi kenraalille oli ollut suuri myönnytys tulla luutnantin puheille avaamaan sydäntään ja pyytämään apua. ”Kaipa minun on hyväksyttävä pyyntönne, mutta lupaan ainoastaan käydä kellosepän luona ja sen lisäksi puhuttaa paikallisia, jotka mahdollisesti tietävät jotakin. En sen enempää”, 28


Ensimmäinen luku }

Wennehielm myöntyi ja huomasi samalla tarvitsevansa lisätietoja. ”Jos alan perehtyä tähän, minun pitää esittää teille vielä muutama kysymys, herra kenraali. Mistä tiedätte poikanne olleen Mikkelissä juuri ennen kuin pitäjän puolustus murtui?” ”Magnuksen nimi on merkitty haavoittuneiden luetteloon. Myös Mikkelissä työskennellyt välskäri vahvisti hänen olleen siellä. Rykmentin apuvälskärinä toimi nuori lääketiedettä opiskellut ylioppilas nimeltään Celonius, jonka tapasin sodan jälkeen selvitellessäni poikani kohtaloa”, kenraali selitti kuulostamatta erityisen tyytyväiseltä, vaikka olikin saanut myöntävän vastauksen. ”Oliko majurilla kellon lisäksi mukanaan muita arvoesineitä?” ”Ei tietääkseni. Paitsi, että hän kantoi miekkaritarikunnan komentajamerkkiä”, kenraali muisteli. ”Entä asuuko tyttärenne yhä Turussa?” ”Kyllä. Tyttäreni Charlotta on rouva hovioikeudenneuvos Gustaf af Finck.” ”Tämän pohjalta voin selvittää, mitä turkulaiset tietävät pojastanne. Siihen menee muutama päivä. Saatte tulokset, kun palaatte Pietarista”, Wennehielm totesi opittuaan mielestään riittävästi. Hänen puolestaan keskustelu oli lopussa, ja hän toivoi vieraiden poistuvan pikaisesti. Wennehielmin hämmästykseksi kenraalin ilme kiristyi, ja mies etsi tuolissaan tukevampaa asentoa ilmaisten siten neuvottelun olevan yhä pahasti kesken. ”Tässä ei tainnut vielä ollakaan kaikki, herra kenraali”, Wennehielm arvasi. ”Minulla olisi vielä toinenkin pyyntö, mihin toivoisin luutnantin suhtautuvan myönteisesti”, kenraali aloitti varovaisesti. ”Pietarin-matkastani ei nimittäin tule mitään. Syystä tai toisesta en ole saanut venäläisiltä matkalupaa. Jonkun luotettavan ja 29


{ Kello

kuninkaan seurueeseen kelvollisen henkilön pitäisi siis matkustaa minun asemestani.” Wennehielm kavahti ja ponnistautui tuolistaan. Hän nilkutti hermostuneena salin toiseen päähän asti. Palatessaan kenraalin luo hän pudisteli päätään ja mumisi: ”Ei, ei missään tapauksessa, herra kenraali. En mitenkään voi lähteä Pietariin. Ilman valmisteluja, ilman sopivia asusteita. Olen invalidi, matka tuhoaisi minut lopullisesti.” ”En tietenkään voi velvoittaa luutnanttia matkustamaan, mutta haluaisin muistuttaa, että asiapaperien hoitamiseen menee joka tapauksessa aikaa, joten valmisteluja kyllä ehditään tehdä. Räätäli voi muokata omista hovipuvuistani teille istuvia. Hieman niitä pitää pienentää, mutta se on helpompaa kuin suurentaminen. Tiedän, että te puhutte ranskaa ja osaatte käyttäytyä, joten hovitavat varmasti luontuvat. Eikö teitä yhtään viehätä ajatus nähdä omin silmin Pietarin kaupunki? Moni kadehtisi teiltä tällaista tilaisuutta. Moni jopa maksaisi päästäkseen matkalle”, kenraali joutui maanittelemaan, vaikka olisi selvästi halunnut määrätä. Wennehielm linnoittautui tuoliinsa. Myrsky hänen sisällään ei ottanut laantuakseen. ”Kuningas ja herttua eivät ikipäivinä hyväksyisi minua seurueeseen”, Wennehielm jatkoi vastarintaa. ”Siitä ei muodostu ongelmaa. Minulla on ystävä aivan kuninkaan lähipiirissä, ja se asia on jo hoidettu. Lupasitte juuri selvitellä poikani kellon vaiheita ja muuta hänen katoamiseensa liittyvää. Matka Pietariin voi olla välttämätön totuuden löytämiseksi.” Kenraalin perustellut teesit veivät pohjan Wennehielmin vastaväitteiltä yksi kerrallaan. Koska antautuminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen, luutnantti päätti paeta. 30


Ensimmäinen luku }

”Herra kenraali, antakaa minulle miettimisaikaa. Lupaan ilmoittaa päätökseni ensi viikolla”, Wennehielm anoi. ”Luutnantti ymmärtää, että kuninkaan seurue matkustaa kaupungista jo ylihuomenna. Minun on huomenaamulla tiedettävä, mihin toimenpiteisiin ryhtyä. Vastaus on saatava ennen kuin poistun talostanne”, Swanstråle vaati. ”Siinä tapauksessa minun on ehdottomasti kieltäydyttävä”, Wennehielm totesi hyvin vaivautuneena, mutta samalla lopullisen päättäväisesti. ”Vai niin. Olen pahoillani, että olen joutunut painostamaan teitä, herra luutnantti. Sekä elämänkokemuksen että ansioiden kannalta tämä tehtävä olisi ollut teille kannattava.” Kenraali Swanstråle nousi valmistautuen lähtemään. Wennehielmiä kummastutti, miten helposti kenraali lopulta hyväksyi hänen kieltäytymisensä. Swanstråle ei todennäköisesti ollut koskaan aikaisemmin joutunut nielemään nuoremman upseerin niskurointia. ”Olen majoittunut täällä tyttäreni luokse. Jos muutatte mielenne, löydätte minut sieltä. Älkää unohtako, että lupasitte kuitenkin selvittää, miten poikani kello on joutunut mestari Malmströmin haltuun”, hyvästeli kenraali. Hän viittasi adjutantin luokseen ja jatkoi: ”Meillä on muuten teille osoitettu tärkeä kutsu mukanamme.” Adjutantti ojensi Wennehielmille kirjeen, minkä jälkeen miehet poistuivat jättäen luutnantin varsin hämmentyneeseen mielentilaan. Hän kiihtyi entisestään ja ähkäisi ääneen tunnistaessaan viestissä kuninkaallisen sinetin. Luutnantti ontui kirjoituspöytänsä ääreen hakemaan veistä, jolla hän varovaisesti irrotti kunnioitusta herättävän kirjelakan mahdollisimman ehjänä. Viestin sisältö oli hyvin selkeä: Lieutenant Wennehielm. Me olemme armollisesti päättäneet suoda teille kunnian tulla vas31


{ Kellari

taanotetuksi Turun maaherrantalossa 16. elokuuta Herran vuonna 1796, kello 1 iltapäivällä. Avustajien laatiman ranskankielisen arkin näytti kuningas allekirjoittaneen omakätisesti. Korkeat, pystyssä seisovat kirjaimet oli piirretty nostamatta sulkaa paperista Gustafin ja Adolphin välissä. H-kirjain päättyi pyörylöihin, joiden jälkeen sulan kärki oli kulkenut takaisin vasemmalle alleviivaten kuninkaan nimen. Tarkoitus oli ehkä ollut viestiä voimasta ja päättäväisyydestä, mutta viiva oli jäänyt hieman liian lyhyeksi ja osoitti alaviistoon. Wennehielmin pohtiessa mitä nimikirjoitus mahtoi kertoa kuninkaan luonteesta, pyyhälsi mamselli Mannelin saliin päivittelemään. ”Luutnantin pitäisi kyllä paremmin harkita, ennen kuin kutsuu kotiinsa vapaaherroja ja kenraaleja. Minun maineeni menee täysin pilalle, kun tänne yllättäen saapuu vallasväkeä. Ilman tarjoilua joutuivat herrat upseerit poistumaan. Tämä on kyllä todellinen skandaali. Seuraavaksi luutnantti pyytää tänne kuninkaan eikä muista kertoa minulle etukäteen.” Tällä kertaa Wennehielm ei yrittänyt puolustautua mamsellin syytöksiltä, koska arvasi, miten vaientaisi tämän. ”En ole kutsunut kuningasta tänne, mutta hänen ylhäisyytensä on henkilökohtaisesti pyytänyt minua saapumaan luokseen huomenna iltapäivällä. Mamselli loihtinee esiin vanhan juhlapukuni”, Wennehielm pamautti nauttien taloudenhoitajansa tyrmistyneestä ilmeestä. Jos kenraalin vierailusta ei muuta hyvää koituisi, niin Kaisa-mamsellin jääminen sanattomaksi oli jo palkkio sinänsä.

32


Ensimmäinen luku } : 6 :

Wennehielm tutkiskeli tarkkaan asusteita, jotka mamselli Mannelin oli piian avustamana kantanut hänen makuukamariinsa. Takki, liivit ja polvihousut oli kaikki räätälöity samasta vaaleansinisestä silkistä. Takin kaulusta, hihansuita ja etumusta koristivat valkoisella langalla kirjaillut koruompeleet. Napit olivat hopeaa. Hän oli käyttänyt pukua vain yhden kerran. Toimiessaan Tukholmassa salaisessa virastossa hän oli onnistunut estämään vieraan valtakunnan laskuun suunnitellun vehkeilyn. Kiitokseksi itse Kustaa III oli halunnut tavata hänet. Ei toki julkisesti koko hovin edessä, sillä silloinhan hänen salainen asiamiehensä olisi paljastunut. Wennehielm oli kuitenkin teettänyt juhla-asun. Räätäli oli ommellut pukua monta viikkoa. Ennalta määrättynä päivänä Wennehielm oli sonnustautunut siihen ja jäänyt asunnolleen odottamaan, että häntä tultaisiin noutamaan. Viimein salaisen viraston johtaja oli saapunut, ohjannut hänet vaunuihin ja saattanut Haga-puiston paviljonkiin. Wennehielmin esimiehen naamioidut kasvot olivat korostaneet matkan salaperäisyyttä. Tällä oli taipumusta ylidramaattisuuteen. ”Näinä vaikeina aikoina kuninkaillakin on pulaa lojaaleista ystävistä. Voitte luottaa siihen, että Me olemme panneet merkille teidän uskollisuutenne, luutnantti Wennehielm”, oli kuningas painottanut. Tapaaminen oli kestänyt vain pari minuuttia, mutta se oli merkinnyt Wennehielmille paljon enemmän kuin hän halusi myöntää. Puku oli säilynyt yllättävän hyvin kaikki nämä vuodet. Se ei enää ollut kovin muodikas, mutta ei sitä häpeämäänkään joutunut. Viisainta oli kuitenkin sovittaa asua ylle etukäteen. Mamselli Mannelin olisi pian toistamiseen mykistetty, kun näkisi hänen ylhäisen tyylikkyytensä. 33


{ Kellari

Ähisten luutnantti riisuutui ja alkoi sitten vetää polvihousuja jalkaansa. Jotenkin housut eivät olleetkaan niin väljät, kuin hän oli muistanut. Olisiko silkki kutistunut näin paljon? Kovin syvään ei uskaltaisi kumartaa, jos ei halunnut ottaa riskiä takamuksen repeämisestä. Liivi osoittautui vieläkin hankalammaksi. Vaikka Wennehielm kuinka veti vatsaansa sisään, pidätti henkeään ja kiskoi kangasta, sitä ei pystynyt napittamaan kiinni. Vielä hetken ponnisteltuaan luutnantille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kutsua mamselli paikalle ja nöyrästi pyytää tätä purkamaan liivin saumat ja laventamaan vaatetta. Onneksi uudelleen kokoon harsitut kohdat jäisivät piiloon takin alle. Huvittuneisuuttaan peittelevän mamsellin poistuttua Wennehielm alkoi pohtia seuraavaa ongelmaa. Pitäisikö hänen käyttää peruukkia? Asu olisi sitä edellyttänyt. Luutnantti kosketti varoen piian ullakolta löytämää puista, päänmuotoista telinettä ja sillä lepäävää tekotukkaa. Jos koit olivat jättäneet silkkipuvun rauhaan, niin toisin oli peruukkiparan laita. Sitä ei iljennyt edes sovittaa, joten hänen omat hiuksensa saivat luvan kelvata kuninkaalle. Juhlapuku vaivutti Wennehielmin alakuloisiin muistoihin. Hän oli epäonnistunut tehtävässään suojella Kustaa III:ta, ja salaliittolaisten oli onnistunut murhata kuningas. Apean mielialansa johdattamana Wennehielm avasi lipaston laatikon ja kaivoi esiin pienen rasian. Hän otti käteensä valkoisen, kahdeksankärkisen maltanristin, joka oli kiinnitetty kullankeltaiselle pohjalle niin, että ristin yllä kiilteli kuninkaallinen kruunu. Kuninkaan kuolema oli romahduttanut Wennehielmin, ja hän oli eronnut tehtävästään itseensä pettyneenä. Hänet oli silti palkittu Pohjantähden ritarikunnan kunniamerkillä. Ritarimerkki oli poikkeuksellinen tunnustus vailla virallista virka-asemaa olevalle. Wennehielm olikin tulkinnut sen anteeksipyynnöksi 34


Ensimmäinen luku }

siitä, että hän oli ratkaisevalla hetkellä jäänyt ilman kuninkaan lähipiirin tukea. Salaliitto oli todennäköisesti ollut myös palkitsijan tiedossa. Wennehielm sulki rasian ja piilotti sen takaisin lipastonsa sopukoihin. Tätä kunniamerkkiä hän ei ollut ansainnut, eikä tulisi sitä koskaan kantamaan.

35

Profile for Schildts & Söderströms

Jyrki Heino – Kello  

Jyrki Heino – Kello