Page 1


H E N RY M A R S H

ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AIVOKIRURGIASTA Suomentan ut ulla lempinen

S&S

HELSINKI


Katelle, jota ilman tämä kirja ei olisi syntynyt.

Suomennoksen neurokirurgisina asiantuntijoina ovat toimineet neurokirurgit Minna Oinas ja Joona Varis. Kirjassa kuvatut tapahtumat ja potilastapaukset ovat aitoja, mutta nimiä ja tunnistettavia piirteitä on muutettu lääkäri­kollegoiden ja potilaiden yksityisyyden suojaamiseksi.

Englanninkielinen alkuteos Do No Harm, Weidenfeld & Nicolson 2014 Copyright © Henry Marsh 2014, 2015 Kustantamo S&S, Helsinki Kansi Tuomo Parikka Taitto Jukka Iivarinen, Vitale Ay Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2017 isbn 978-951-52-4115-3


”Tärkeintä on olla vahingoittamatta...” Pidetään yleisesti Hippokrates Kosilaisen lausumana, noin 460 eKr.

”Jokainen kirurgi kantaa sisällään pientä hautausmaata, jonne hän vetäytyy aika ajoin rukoilemaan. Tuosta katkeruuden ja katumuksen tyyssijasta hänen on etsittävä selityksiä epäonnistumisilleen.” René Leriche, La philosophie de la chirurgie, 1951.


Sisällys sipuhe........................................................................................9 E Alkusanat...................................................................................11 1 Pineosytooma....................................................................13 2 Aneurysma........................................................................25 3 Hemangioblastooma........................................................50 4 Melodraama......................................................................64 5 Tic douloureux..................................................................78 6 Angor animi......................................................................91 7 Meningeooma................................................................ 105 8 Pleksuspapillooma......................................................... 128 9 Leukotomia..................................................................... 132 10 Trauma............................................................................ 143 11 Ependymooma............................................................... 157 12 Glioblastooma................................................................ 169 13 Infarkti............................................................................ 180 14 Neurotmeesi................................................................... 192 15 Medulloblastooma......................................................... 204 16 Aivolisäkkeen adenooma.............................................. 210 17 Empyeema...................................................................... 216


18 19 20 21 22 23 24 25

Karsinooma.................................................................... 223 Akineettinen mutismi................................................... 232 Hybris.............................................................................. 239 Fotopsia........................................................................... 248 Astrosytooma................................................................. 266 Tyrosiinikinaasi.............................................................. 277 Oligodendrogliooma..................................................... 287 Anestesia dolorosa......................................................... 297

Coda........................................................................................ 318 Kiitokset.................................................................................. 335


esipuhe Jotkut menestyneet neurokirurgit nousevat lähestulkoon kulttiasemaan, monenlaisista eri syistä. Yksi heistä on Henry Marsh, jonka omaelämäkerrallinen kirja on sekä hauska että koskettava. Hänen äitinsä tekee kuolemaa. Äiti ja poika hyvästelevät toisiaan, luvataan tavata taas seuraavana päivänä. ”Elävänä tai kuolleena”, kuuluu äidin vastaus. Neurokirurgin maailmassa kuolema tulee joskus nopeasti. Neurokirurgiaan (jota meidän aikanamme pitäisi kai kutsua mikroneurokirurgiaksi, sillä aivo- ja selkärankaleikkaukset tehdään mikroskoopin avulla) liittyy hiven mystiikkaa, onhan ihmisaivojen leikkaaminen monia muita toimenpiteitä vaarallisempaa. Menehtymisen vaara on todellinen, mutta niin se on keuhko- ja sydänleikkauksissakin. Aivot kuitenkin ohjaavat kaikkia elintoimintojamme, joten pienikin erehdys voi olla kohtalokas. Menestyviä neurokirurgeja pidetään aivan oikeutetusti johtohahmoina ja edelläkävijöinä, esimerkiksi Herbert Olive­cronaa, joka leikkasi ennen mikrotekniikan kehittymistä. Toinen esimerkki on Juha Hernesniemi, jolla oli suuri joukko oppilaita lähestulkoon maailman joka kolkasta, kun 9


hän vielä leikkasi Töölön sairaalassa ennen kuin hänet pakotettiin luopumaan professuuristaan ikänsä vuoksi. Sen jälkeen Hernesniemi on jatkanut työtään muun muassa Kiinassa ja Indonesiassa. Henry Marsh on neurokirurgien ammattikunnan kunniakas edustaja, ja kirjassaan hän kertoo eläytyvästi muun muassa epäonnistumisistaan ja toiminnastaan Ukrainassa. Laajalla osaamisellaan hän on saanut aikaan loistavia tuloksia maassa, jonka lääketiede ja käytännöt olivat heikosti kehittyneitä hänen mennessään sinne ensi kerran. Marsh suhtautuu hyvin kriittisesti brittiläisen sairaanhoidon tilaan, mutta se ei ole estänyt häntä leikkaamasta menestyksellisesti lukemattomia aivo- ja selkäydinvammoja. Marshin kuvailusta saa käsityksen, että hän on työssään ripeä ja tehokas. Neurokirurgiassa päätökset on tehtävä hyvin nopeasti, esimerkiksi silloin kun aivoihin tulee kesken leikkauksen verenvuoto, joskus kuolettavin seurauksin. Henry Marsh kertoo myös menestyksistään pitkän uransa varrella ja hetkistä, jolloin taistelu henkiinjäämisestä ja parantumisesta menee kaiken muun edelle. Tämä on merkittävä ja syvästi inhimillinen kirja. Jörn Donner

10


Alkusanat Jos on sairastunut ja odottaa kauhistuttavaa leikkausta kuolemanpelon vallassa, on pakko luottaa hoitavaan lääkäriin – muuten elämä käy vaikeaksi. Ei siis ihme, jos pelko saa näkemään lääkärissä yliluonnollisia ominaisuuksia. Jos leikkaus onnistuu, kirurgi on sankari. Jos se epäonnistuu, hän on konna. Todellisuus on tietenkin tyystin toinen. Lääkärit ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Sairaalassa paljon on kiinni tuurista, niin hyvästä kuin huonosta, eikä onnistuminen tai epäonnistuminen useinkaan ole lääkärin vallassa. Rohkeus jättää leikkaamatta, tilanteen niin vaatiessa, on aivan yhtä tärkeää kuin taito leikata, ja sitä on myös huomattavasti vaikeampi oppia. Aivokirurgin elämä ei ole milloinkaan tylsää, ja se saattaa olla erittäin palkitsevaa, mutta siitä pitää maksaa hinta. Virheitä tapahtuu väistämättä, joten niiden aiheuttamien toisinaan karmeidenkin seurausten kanssa on vain opittava elämään. On opittava suhtautumaan näkemäänsä objektiivisesti mutta humaanisuuttaan menettämättä. Tämä kirja kertoo omista yrityksistäni tasapainotella kirurgin ammatissa vaadittavien 11


ominaisuuksien – toisaalta etäisyyden pitämisen ja myötätunnon, toisaalta toivon ja realismin – välillä. Aina en ole siinä onnistunut. En silti halua heikentää luottamusta aivokirurgeja saati koko lääkäreiden ammattikuntaa kohtaan vaan toivon kirjani auttavan ymmärtämään lääkäreiden työssään kohtaamia vaikeuksia. Ne kun ovat kovin usein luonteeltaan pikemminkin inhimillisiä kuin teknisiä.

12


1

Pineosytooma subst. harvinainen, hitaasti kasvava käpyrauhasen kasvain

Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivo­ kirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta. Kuitenkin jos eksyn vahingossa paikkaan, jota neurokirurgit kutsuvat aivojen toiminnalliseksi alueeksi, heräämössä odottaa vahingoittunut potilas mentyäni leikkauksen jälkeen katsomaan kätteni aikaansaannoksia. Aivokirurgia on vaarallista, ja moderni teknologia on pienentänyt leikkausriskiä vain jonkin verran. Nykyään on apuna eräänlainen aivokirurgian GPS-paikannusjärjestelmä, 13


tietokonenavigaattori, jonka infrapunakamerat ympäröivät potilaan päätä kuin maata kiertävät satelliitit. Kamerat ”näkevät” pitelemäni instrumentit, joissa on pienet heijastavat pallot. Sitten kameroihin liitetty tietokone näyttää vähän ennen leikkausta otetussa aivokuvassa, missä kohtaa potilaan aivoja instrumenttini ovat. Pystyn leikkaamaan paikallispuudutettua, tajuissaan olevaa potilasta ja stimuloimaan hänen aivojaan elektrodilla paikallistaakseni toiminnalliset alueet. Anestesialääkäri antaa potilaalle yksinkertaisia tehtäviä, jotka kertovat, olenko aiheuttamassa leikkauksen mittaan vahinkoa. Jos operoin vielä aivojakin herkempää selkä­ ydintä, apunani käyttämä sähköinen stimulaatio, niin sanotut herätepotentiaalit, varoittavat jos olen aiheuttamassa potilaalle halvausta. Kaikesta tästä tekniikasta huolimatta neurokirurgia on vaarallista, joten edelleen tarvitaan taitoa ja kokemusta ennen kuin aivoihin tai selkäytimeen upotetaan leikkausvälineitä. Lisäksi täytyy tietää, koska pitää lopettaa. Usein on parasta antaa sairauden edetä luonnollista kulkuaan ja olla leikkaamatta. Myös tuurilla on osuutensa, sekä hyvällä että huonolla, ja mitä enemmän minulle karttuu kokemusta, sitä tärkeämpää roolia onni tuntuu minusta näyttelevän. Leikkausta odotti potilas, jolla oli käpyrauhasen kasvain. 1600-luvulla dualistinen filosofi Descartes väitti, että aivot ja mieli ovat erillisiä kokonaisuuksia, ja sijoitti ihmissielun käpyrauhaseen. Juuri käpyrauhasessa aineelliset aivot jollakin maagisella ja salaperäisellä tavalla keskustelevat mielen ja aineettoman sielun kanssa. En tiedä, mitä Descartes olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt potilaiden katselevan kuva14


ruudulta omia aivojaan, kuten joillakin paikallispuudutuksessa leikattavilla potilailla on tapana. Käpyrauhasen kasvaimet ovat hyvin harvinaisia. Ne saattavat olla hyvänlaatuisia tai pahanlaatuisia. Hyvänlaatuisia kasvaimia ei välttämättä tarvitse hoitaa lainkaan. Pahanlaatuisia kasvaimia voidaan hoitaa kemoterapialla ja sädehoidolla, mutta ne saattavat silti johtaa kuolemaan. Aikaisemmin niitä ei kyetty leikkaamaan, mutta nykyaikainen mikroskooppinen leikkauskirurgia on muuttanut tilanteen. Nykyään leikkausta pidetään aiheellisena, ja vähintäänkin selvitetään kasvaimen tyyppi kudosnäytteellä sopivimman hoidon suunnittelemiseksi. Käpyrauhanen sijaitsee syvällä aivoissa, joten leikkaus on haaste, kuten kirurgeilla on tapana sanoa. Neurokirurgit katsovat käpyrauhaskasvaimen paljastavia aivokuvia kauhuissaan ja innoissaan kuin vuorikiipeilijät korkeaa huippua, jonka toivovat valloittavansa. Tämän nimenomaisen potilaan oli hyvin vaikea hyväksyä sitä, että hänellä oli henkeä uhkaava sairaus ja ettei elämä enää ollut hänen omissa käsissään. Mies oli menestynyt yritysjohtaja. Hän oli alkanut heräillä yöllisiin päänsärkyihin mutta pitänyt niitä vain stressireaktiona siihen, että oli joutunut antamaan potkut monelle alaiselleen vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa. Kävi ilmi, että hänellä olikin käpyrauhasen kasvain ja akuutti hydrokefalus. Kasvain esti aivo-selkäydinnesteen normaalin kierron, ja päähän pakkautunut neste nosti kallonsisäistä painetta. Ilman hoitoa mies olisi sokeutunut ja kuollut muutamassa viikossa. Leikkausta edeltävinä päivinä kävin potilaan kanssa lukuisia ahdistuneita keskusteluja. Selitin, että leikkaukseen liittyvät riskit, joita olivat muun muassa kuolema ja aivohalvaus, 15


olivat joka tapauksessa pienemmät kuin leikkaamatta jättäminen. Työläästi hän naputteli jokaisen sanan älypuhelimeensa ikään kuin pitkien ja hankalien termien – obstruktiivinen hydrokefalus, endoskooppinen ventrikulostomia, pineosytooma, pineoblastooma – muistiin kirjoittaminen olisi jollakin tapaa tehnyt hänestä tilanteen herran ja pelastanut hänet. Miehen pelokkuus ja edellisviikolla tekemäni leikkauksen aiheuttama syvä epäonnistumisen tunteeni saivat yhdessä aikaan sen, että odotin tätä operaatiota kauhulla. Olin tavannut potilaan leikkausta edeltävänä iltana. Yritän vältellä riskeistä puhumista leikkauksen aattona, sillä niistä on keskusteltu yksityiskohtaisesti jo aiemmin. Sen sijaan yritän valaa potilaisiin rohkeutta ja lievittää heidän pelkoaan, vaikka se tarkoittaakin oman epävarmuuteni voimistumista. Vaikean leikkauksen läpivieminen on helpompaa, jos on etukäteen sanonut potilaalle, että operaatio on hirvittävän vaarallinen ja menee melko todennäköisesti pieleen. Jos niin sitten käy, syyllisyys ei kenties ole aivan yhtä musertava. Yritysjohtajan vaimo istui miehensä vieressä ja näytti sairaalta pelosta. ”Leikkaus on varsin yksinkertainen”, vakuuttelin heille katteettoman optimistisesti. ”Mutta kasvain saattaa olla syöpää”, vaimo sanoi. Hiukan vastahakoisesti myönsin, että niin saattoi olla. Selitin, että kasvaimesta otettaisiin jääleike, jonka patologi tutkisi välittömästi. Jos näytteessä ei patologin mukaan olisi syöpää, kasvainta ei tarvitsisi yrittää poistaa pienintä palaa myöten. Ja jos näytteessä ilmenisi germinooma-nimistä kasvainta, kasvainta ei tarvitsisi poistaa lainkaan, vaan hänen miehensä saisi sädehoitoa ja todennäköisesti myös paranisi. 16


”Eli jos kasvain on jokin muu kuin syöpä tai germinooma, leikkaaminen on turvallista”, vaimo sanoi ääni epävarmasti hiipuen. Epäröin, sillä en tahtonut pelotella häntä. Valitsin sanani varovasti. ”Kyllä... leikkaus on huomattavasti vaarattomampi, jos koko kasvainta ei tarvitse yrittää saada pois.” Juttelimme vielä hetken ennen kuin toivotin heille hyvää yötä ja lähdin kotiin. Varhain seuraavana aamuna makasin vuoteessani ja ajattelin edellisviikolla leikkaamaani nuorta naista. Naisen selkä­ ytimessä, kuudennen ja seitsemännen kaulanikaman välissä, oli ollut kasvain. Sitten – enkä tiedä miksi, sillä operaatio oli sujunut yllätyksettä – hän heräsi leikkauksesta koko oikea puoli halvaantuneena. Luultavasti olin yrittänyt poistaa kasvainta liikaa. Olin kai ollut liian itsevarma. En ollut pelännyt tarpeeksi. Toivoin kiihkeästi, että tämä seuraava leikkaus, käpyrauhasoperaatio, sujuisi hyvin. Toivoin, että loppu ei olisi murheellinen vaan kaikki eläisivät onnellisina elämänsä loppuun saakka, jotta saisin mielenrauhani takaisin. Tiesin silti, että vaikka olisin miten pahoillani ja vaikka käpyrauhasleikkaus menisi miten hyvin, mikään ei korjaisi nuorelle naiselle aiheuttamaani vahinkoa. Mikään tuntemani murheen määrä ei olisi mitään verrattuna naisen ja hänen perheensä koettelemuksiin. Seuraava leikkaus ei menisi hyvin vain siksi, että halusin sitä epätoivoisesti tai siksi että edellinen operaatio oli mennyt niin huonosti. Käpyrauhasleikkauksen lopputulos ei juurikaan ollut vallassani, koska en tiennyt, olisiko kasvain pahan- tai hyvänlaatuinen, saisinko poistettua sen vai olisiko se niin tiukasti kiinni aivoissa, että 17


kaikki menisi kauhistuttavalla tavalla pieleen. Tiesin senkin, että suru jota tunsin nuorelle naiselle aiheuttamani tuskan vuoksi, hiipuisi ajan myötä. Muisto hänestä makaamassa sairaalasängyssä käsi ja jalka halvaantuneena parantuisi kivuliaasta haavasta arveksi. Nainen liittyisi osaksi epäonnistumisteni listaa, jälleen yhdeksi hautakiveksi hautuumaalla, jollaista ranskalainen lääkäri Leriche on sanonut jokaisen kirurgin kantavan sisällään. Yleensä nämä inhottavat pelot katoavat, kun leikkaus alkaa. Otan skalpellin mutta en enää leikkaussalihoitajan kädestä, vaan jonkin terveys- ja turvallisuusmääräyksen mukaisesti metallitarjottimelta, ja kirurgin itseluottamusta uhkuen painan sen epäröimättä potilaan päänahkaan. Kun viillosta ryöpsähtää verta, jahdin hurma valtaa mielen ja tunnen hallitsevani tilanteen. Ainakin useimmiten. Tällä kertaa edellisviikon epäonnisen operaation vuoksi astuin leikkaussaliin pahan ramppikuumeen vallassa. Sen sijaan että olisin tavalliseen tapaani rupatellut leikkaussalihoitajan ja minua avustavan kirurgiharjoittelijan Miken kanssa, puhdistin potilaan ihon ja asettelin leikkausliinat paikoilleen vaitonaisena. Olin työskennellyt Miken kanssa muutaman kuukauden, joten tunsimme toisemme hyvin. Yli kolmen vuosikymmenen mittaisen urani aikana olen kouluttanut lukuisia erikoislääkäreitä ja haluaisin uskoa, että olen tullut toimeen heistä useimpien kanssa. Minun tehtäväni on kouluttaa heitä, siksi olen vastuussa heidän tekemisistään. Heidän tehtävänsä puolestaan on avustaa ja tukea ja tarpeen vaatiessa myös rohkaista minua. Tiedän vallan mainiosti, että yleensä he sanovat asioita, joita uskovat minun haluavan kuulla, mutta joskus 18


suhde saattaa olla hyvinkin läheinen – ehkä hiukan samankaltainen kuin asetovereilla taistelussa – ja juuri sitä kaipaan eniten sitten kun olen eläkkeellä. ”Mikä hätänä, pomo?” Mike kysyi. Murahdin kasvosuojukseni takana. ”Jotkut väittävät, että neurokirurgia on luonnontieteiden tyynen rationaalista soveltamista. Se on paskapuhetta. Ei minusta ainakaan. Olen sen viime viikon kauhean leikkauksen vuoksi yhtä hermostunut kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Ei todellakaan tunnu siltä kuin olisin jäämässä kohta eläkkeelle.” ”Tuskin maltan odottaa”, Mike tokaisi. Se on vakiovitsi, jonka uskaliaimmat harjoittelijat lohkaisevat nyt kun urani lähestyy loppuaan. Neurokirurgian harjoittelijoita on tällä hetkellä enemmän kuin erikoislääkärin paikkoja, joten tulevaisuus huolettaa heitä kaikkia. ”Sitä paitsi hänen tilansa luultavasti kohenee. Leikkauksesta on vasta vähän aikaa”, Mike lisäsi. ”En jaksa uskoa.” ”Mutta eihän sitä voi varmasti tietää.” ”Niin, eipä kai.” Seisoimme potilaan takana, sillä nukutettu mies oli nostettu leikkauspöydälle istuma-asentoon. Mike oli jo ajanut miehen hiukset pois kapealta kaistaleelta niskasta. ”Veitsi”, sanoin leikkaussalihoitajalle Agnesille. Otin instrumentin hänen ojentamaltaan tarjottimelta ja viilsin nopeasti miehen päätä. Mike imi veren pois imulla, minkä jälkeen halkaisin niskalihakset päästäkseni poraamaan kalloa. ”Siistiä”, Mike tokaisi. 19


Kun miehen päänahka oli avattu, lihakset vedetty sivuun, kallo avattu ja aivokalvot kohotettu sivuun, käskin tuoda leikkausmikroskoopin paikalle ja asettauduin kirurgintuoliin. Toisin kuin muissa aivokasvainleikkauksissa käpyrauhas­ operaatiossa ei tarvitse edetä aivokudoksen läpi ennen kuin pääsee käsiksi kasvaimeen, vaan heti kun kallon alla sijaitseva aivoja peittävä kalvo on avattu, näkee kapean vaon joka erottaa toisistaan aivojen yläosan, isoaivot, niiden alaosasta eli aivorungosta ja pikkuaivoista. Näkymä on kuin ryömisi pitkässä tunnelissa. Kasvain piilee noin kahdeksan senttimetrin syvyydessä, mutta suurentavalla mikroskoopilla matka tuntuu satakertaiselta. Näen aivojen keskelle sille salaperäiselle alueelle, jolla sijaitsevat meidät tajuissaan ja hengissä pitävät elintärkeät toiminnot. Tummansiniset, mikroskoopin valossa kimmeltävät aivojen syvät laskimot kulkevat yläpuolellani kuin kated­ raalin kattoholvin upeat kaaret: sisemmät aivolaskimot ja niiden takana Rosenthalin laskimot ja keskilinjassa Galenin laskimo. Tämä anatomia herättää neurokirurgeissa kauhua ja kunnioitusta. Näitä suonia pitkin aivoista kulkeutuu pois valtava määrä laskimoverta, ja niiden vahingoittuminen johtaa potilaan menehtymiseen. Näen edessäni punaisen rosoisen kasvaimen ja sen alla aivorungon nelikukkulalevyn, jonka vahingoittuminen saattaa johtaa pysyvään koomaan. Sen molemmin puolin kulkevat näöstä vastaaville alueille verta tuovat takimmaiset aivovaltimot. Edessäni, kasvaimen takana, näkyy kolmas aivokammio. Kasvaimen poiston jälkeen siitä avautuu ikään kuin ovi valkoseinäiseen käytävään. Näissä termeissä on kirurgista runollisuutta, joka yhdistyneenä modernin, tasapainotetun leikkausmikroskoopin 20


mahtavaan optiikkaan tekee tästä nimenomaisesta leikkauksesta yhden upeimmista neurokirurgisista operaatioista – siis jos kaikki menee hyvin. Lähestyttyäni kasvainta näin edessäni useita verisuonia, jotka piti katkaista. Täytyy tietää, mitkä suonet voi uhrata ja mitkä ei. Tuntui siltä kuin kaikki tietoni ja kokemukseni olisi haihtunut päästä. Värähdin aina kun leikkasin suonen poikki, mutta kirurgi oppii jo varhaisessa vaiheessa hyväksymään pelon osaksi jokapäiväistä työtä ja jatkamaan siitä huolimatta. Leikkauksen kestettyä puolitoista tuntia pääsin kasvaimen luo. Irrotin siitä pienenpienen palasen lähetettäväksi patologian laboratorioon ja nojauduin tuolin selkänojaan. ”Nyt täytyy vain odottaa”, sanoin Mikelle ja huokaisin. Ei ole helppoa pysähtyä kesken kaiken, joten kyyhötin tuolissa hermostuneena ja jännittyneenä toivoen, että pääsisin jatkamaan leikkausta, että patologi ilmoittaisi kasvaimen olevan hyvänlaatuinen ja operoitavissa, että potilas selviäisi hengissä ja että voisin leikkauksen jälkeen kertoa potilaan vaimolle kaiken menneen hyvin. Kolmen vartin kuluttua en kestänyt enää odotusta vaan työnsin tuolin kauemmas leikkauspöydästä, ponkaisin pystyyn ja harpoin lähimpään puhelimeen edelleen steriileissä leikkausvaatteissa. Soitin labraan ja vaadin patologia puhelimeen. Hetken päästä hän tulikin. ”Jääleike!” huusin puhelimeen. ”Mikä siellä maksaa?” ”Aivan”, patologi sanoi täysin tyynenä. ”Anteeksi, että kesti. Olin toisella puolella rakennusta.” ”Mikä hitto se on?” ”Aivan. Katson sitä tässä parhaillaan. Aa! Kyllä tämä näyttää ilmiselvältä benigniltä pineosytoomalta –” 21


”Mahtavaa! Kiitos!” Annoin viivyttelyn saman tien patologille anteeksi ja palasin leikkauspöydän ääreen, jossa kaikki odottivat minua. ”Aletaan hommiin!” Jynssäsin kädet uudestaan, kipusin takaisin tuoliin, laskin käsivarret käsituille ja kävin taas kasvaimen kimppuun. Jokainen kasvain on erilainen. Jotkin ovat kovia kuin kivi ja jotkin pehmeitä kuin hyytelö. Jotkin ovat rutikuivia ja jotkin pulppuavat verta, joskus niin paljon että potilas saattaa kuolla verenhukkaan. Jotkin kuoriutuvat kuin herne palosta, jotkin taas ovat toivottoman tiukasti kiinni aivoissa ja niiden verisuonissa. Aivokuvasta ei koskaan tiedä täysin varmasti, miten kasvain käyttäytyy, ennen kuin sitä alkaa poistaa. Tämän miehen kasvain oli yhteistyökykyinen ja tarkkarajainen, kuten kirurgeilla on tapana sanoa, toisin sanoen se ei ollut tiukasti kiinni aivoissa. Koversin kasvainta hitaasti ulos, jolloin se lyyhistyi kasaan irti ympäröivistä aivoista. Kolmen tunnin kuluttua näytti siltä, että olin saanut suurimman osan pois. Käpyrauhasen kasvaimet ovat harvinaisia, joten eräs kollegani tuli omasta salistaan vilkaisemaan, miten leikkaus sujui. Hän taisi olla hiukan kateellinen. Kollega kurkisti olkani yli. ”Hyvältä näyttää.” ”Toistaiseksi”, sanoin. ”Asiat menevät pieleen yleensä vain silloin kun sitä ei osaa odottaa”, hän vastasi palatessaan takaisin omaan saliinsa. Leikkaus jatkui, kunnes sain poistettua kasvaimen kokonaan vahingoittamatta ympärillä olevia elintärkeitä aivorakenteita. 22


Jätin Miken sulkemaan haavaa ja menin vuodeosastolle. Sisällä sairaalassa oli vain muutama potilaani, ja yksi heistä oli se nuori äiti, jonka olin halvaannuttanut viikko aiemmin. Löysin hänet yksityishuoneesta. Aina kun menen katsomaan vahingoittamaani potilasta, minusta tuntuu siltä kuin puskisin päin voimakenttää, joka yrittää estää avaamasta potilaan luo vievää ovea. Se saa kahvan tuntumaan lyijynraskaalta, työntää loitommaksi potilaan vuoteesta ja vastustaa yrityksiä nostaa suupieliä epäröivään hymyyn. On vaikea tietää, mitä roolia pitäisi esittää. Nyt kirurgi on roisto ja rikollinen ja parhaassakin tapauksessa epäpätevä, ei enää kaikkivoipa sankari. On paljon helpompaa kiiruhtaa potilaan ohi sanomatta hänelle mitään. Astuin huoneeseen ja istuin tuolille naisen sängyn viereen. ”Kuinka voit?” kysyin surkeasti. Nainen katsoi minua, irvisti, ja mitään sanomatta osoitti terveellä vasemmalla kädellään halvaantunutta oikeaa kättään, nosti sitä ilmaan ja antoi sen pudota velttona sängylle. ”Joskus näin käy leikkauksen jälkeen, mutta monien tila parantuu. Tosin siihen saattaa mennä kuukausia. Uskon kuitenkin vilpittömästi, että tilanteesi paranee merkittävästi.” ”Luotin sinuun ennen leikkausta. Miksi luottaisin sinuun nyt?” hän kysyi. En tiennyt, mitä vastaisin, joten tuijotin vaivautuneena jalkojani. ”Mutta minä uskon sinua”, nainen sanoi hetken kuluttua, kenties säälistä. Palasin leikkaussaliin. Käpyrauhaspotilas oli siirretty sängylle. Hän oli jo hereillä ja makasi pää tyynyllä silmät sumeina, kun sairaanhoitaja pesi leikkauksesta jäänyttä verta ja 23


luupurua pois hänen hiuksistaan. Anestesiologi ja muu leikkaussalihenkilökunta nauroivat ja rupattelivat touhutessaan potilaan ympärillä ja kohennellessaan häneen kiinnitettyjä lukuisia letkuja ja johtoja ennen kuin hänet vietäisiin teho-osastolle. Jos potilas ei olisi herännyt niin hyvin, he olisivat työskennelleet vaitonaisina. Sairaanhoitajat keräsivät instrumentteja koreihin ja sulloivat käytettyjä leikkausliinoja, johtoja ja putkia muovisiin roskapusseihin. Sairaala-apulainen moppasi jo verta lattialta, jotta seuraava potilas pääsisi sisään. ”Potilas voi hyvin!” Mike hihkaisi iloisesti huoneen toiselta puolelta. Lähdin etsimään potilaan vaimoa. Hän odotti käytävällä teho-osaston edessä ja katsoi tuloani kasvot pelosta ja toivosta jähmeinä. ”Kaikki meni suunnitelmien mukaan”, sanoin muodollisen asiallisesti esittäen etäisen mutta loistavan aivokirurgin roolia. En kuitenkaan malttanut olla laskematta kättä naisen olkapäälle, ja hän painoi oman kätensä sen päälle. Kun katsoimme toisiamme silmiin, näin hänen kyyneleensä ja jouduin itsekin pidättelemään omiani, mutta sitten sallin itselleni ohikiitävän riemun tunteen. ”Kaikki menee varmastikin oikein hyvin”, sanoin.

24

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta lukunäyte  

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta – Henry Marsh

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you