Page 1


Avioliitto

       


 

Avioliitto

       Suomentanut Sari Luhtanen

Schildts & Söderströms Helsinki


Englanninkielinen alkuteos The Jane Austen Marriage Manual ilmestyi  (St. Martin's Griffin, New York) © Kim Izzo  Schildts & Söderströms, Helsinki  www.sets.fi Sivun 326 sitaatin suomennos Sirkka-Liisa Norko-Turja Kansi Flukso Graafinen suunnittelu ja taitto Anna Emilia Kervinen Painopaikka Bookwell Oy, Porvoo,    ----


On täysin sattumanvaraista, kuinka onnellinen avioliitto on.       ,           


Minä

O

n hääpäiväni. Taivas avautuu ja vesipisaroita ja rakeita lankeaa raskaana peittona kiviterassille, jossa vihkiminen toimitetaan. Luullakseni kuka hyvänsä toinen morsian olisi suorastaan hysteerinen. Minä en kuitenkaan ehdi surra säätä, sillä minua kaivataan toisaalle. Tai niin ainakin luulen. Astelen vaivihkaa pitkin englantilaisen maaseutukartanon pitkääkin pidempää käytävää, kun sade- ja raekuuro piiskaavat hurjaa rytmiään ikkunoihin. Hermostuneisuus ja uupumus saavat sydämeni hakkaamaan. Onko se hääpaniikkia? Olen kiitollinen, että ymmärsin valita korsettiluomuksen sijasta yksinkertaisen vinoon leikatun puvun. Sitä paitsi nelikymppinen nainen korsetissa ilmiselvästi yrittää liikaa, tai mikä vielä pahempaa, muistuttaa epätoivoista realitysarjan kilpailijatarta. Vilkaisen olkapääni yli nähdäkseni, onko minua huomattu, mutta käytävä on autio. Liu’un alas isoa portaikkoa halliin ja onnistun kulkemaan valtavaan juhlasaliin ahdettujen häävieraiden ohi salaa, työnnän ovet auki pihatielle. Inhoan kastumista – paitsi tänään. Tänään sade vapauttaa, joten sipsuttelen ulos ja pihasora rapisee vaimeasti paljaiden jalkojeni alla, kun alan lisätä vauhtia. Mietin, että vain puoli vuotta sitten elin normaalia arkeani. Tiesin kuka olin. Minulla oli työpaikka, koti, ystäviä… Olin tyytyväinen elämääni. Kukapa olisi arvannut, että neljänkympin virstanpylvään jälkeen kaikki menisi mullin mallin? Näin ei pitänyt käydä, sen piti olla vain yksi syntymäpäivä, mittariin vain pyörähti uusi lukema. Toisin kuitenkin kävi. Suunnaton ukkospilvi vyöryy yläpuolellani ja uhkaa purkautua myräkäksi. En näe sateen läpi. En näe vilaustakaan siitä, mitä tulin katsomaan. Hänestä, jonka halusin nähdä. Olkoon se merkki. Pysähdyn ja katson vielä kerran ylvästä kartanoa takanani. Sen kauniita tiluksia

7


keskellä Englannin maaseutua. Voisin yhä palata. Minulla on aikaa. Pahaenteinen ukkonen paukahtelee, myrsky ei hellitä. Onko se hyvä vai huono enne? Tuuli yltyy ja nostaa märän pukuni helmaa paljastaen sukattomat sääreni. On tehtävä päätös. Kukaan ei tiedä minun olevan täällä. Voin kuivata morsiuspukuni. Voin korjata kampaukseni. Ei olisi mitenkään vaikeaa palata sisälle. Sillä kukapa tervejärkinen nainen haluaisi paeta todeksi muuttunutta Jane Austen -fantasiaa?

8


Osa 1

       


1.

Lapselliset

Kun heikkoluonteinen heittäytyy turhamaiseksi, siitä seuraa monenlaista harmia. |    

Kuusi kuukautta aiemmin On yleisesti tunnustettu tosiseikka, että kolmekymmentäyhdeksänvuotias naimaton, hyvähipiäinen nainen haluaa ehdottomasti aviomiehen. Ja lapsen. Siis kaikki muut paitsi minä.” Näin kuuluu ihan oma versioni Ylpeyden ja ennakkoluulon kuuluisasta aloituksesta, se on mantra minulle, tunnustukselliselle Jane Austen -addiktille, joka olen poikkeus sääntöön. Kovin hyvin se ei toiminut. Minut tempaistiin mukaan toisten naisten raskauksiin ja äidiksi tulemisen draamoihin aivan kuin olisin itse halunnut samaa. Nykyajan maailma on jakautunut kahteen leiriin: on niitä, joilla on, ja niitä, joilla ei ole. Toisin sanoen on niitä, joilla on lapsia, ja niitä, jotka ovat lapsettomia. Lisääntymättömänä minun kuului tukea ja olla kaikin tavoin ymmärtäväinen lisääntyneitä kohtaan; olihan minulla käytössäni enemmän aikaa ja rahaa. Tai ainakin se oli lähtötilanne. ”Tiivistäkää rivejä!” huusi meille Gavin, pieniluinen ja reheväluonteinen eteläaasialainen mies. ”Me” käsitti koko Hauten henkilökunnan – se oli muotilehtien aatelia – joka oli unohtanut työasiat ja kokoontunut toimituksen supertyylikkääseen keittiöön iloisesti rupatellen. Mitä me juhlimme? Vauvajaisia. Todellakin monikossa, sillä viisi lehden naisista oli poksahduspisteessä. Päätoimittajamme Marianne oli halunnut pitää kulut kurissa – lisäksi hän oli yksi niistä viidestä, jo kahdeksannella kuulla, sekä paras ystäväni opiskeluajoista lähtien – ja päätti järjestää kaikkien vauvajuhlat yhdellä heittämällä. Onneksi tarjolla oli sentään kuppikakkuja.          

11


”Tiivistäkää!” Gavin kiljui. Hän on muotitoimittajamme ja täysin hervoton tapaus. ”Älkää jääkö siihen seisomaan! Tunkekaa mahdollisimman lähelle Katea.” Se olen siis minä. Kate. Ainokainen ilman kumpua. Se, joka istui puujakkaralla keskellä mustiin designer-äitiysvaatteisiin verhottuja, kymmensenttisillä koroilla keikkuvia jättimasuisia naisia. Naiset tottelivat ja siirtyivät lähelleni. Liian lähelle. He tarkistelivat toistensa kampauksia ja meikkejä, ja samalla heidän valtavat, koripallonkovat vatsansa takoivat päätäni tauotta. Yritin pysyä tasapainossa jakkaralla ja puristin tiukemmin käsiini uskottua kallisarvoista lastia. ”Älä sotke järjestystä, Kate”, tokaisi Ellie. Hän oli seitsemännellä kuulla, ja toista yhtä omahyväistä raskaussnobia tapasi harvoin. Elliellä oli tapana kerskua, miten sai pullan uuniin yhdellä yrittämällä, vaikka hän hyvin tiesi kollegojensa olevan munasarjojaan myöten hedelmöityshoidoissa. Minä kuitenkin hymyilin rauhoittavasti ja muistin velvollisuuteni tukea kaikkia raskaana olevia naisia, vaikka hormonit tekivät heistä mahdottomia kiukkupusseja. ”Ne ovat täysin korvaamattomia”, Ellie haukahti. ”Ne” tarkoitti viittä näpeissäni olevaa ultraäänikuvien sarjaa. Jostain selittämättömästä syystä kaikki tulevat äidit olivat päättäneet tuoda kuvakokoelmansa kekkereihin vertailtaviksi. Minun tehtäväkseni lankesi pidellä niitä kunnes ne kiinnitettäisiin inspiraatiotauluun, joka oli yleensä varattu muotikuville ja leiskoille. Mieleni teki kysyä voisimmeko leikkiä kuvien kanssa aasinhäntää, mutta tulin järkiini. ”Sanokaa ’mauton’ ”, Gavin huusi. Me teimme niin. Gavin napsi kuvia kuin olisimme olleet supermalleja harppomassa pariisilaisnäytöksessä. ”Täydellistä!” Tehtävä oli suoritettu, ja naiset jatkoivat avautumista synnytyspeloistaan samalla tönien minua naamaan vauvapömpöillään kuin olisin ollut näkymätön. Nousin ylös päästäkseni pois tulilinjalta – sillä oli paljonkin vaikutusta, sillä olen paljain jaloin 178-senttinen ja remmikorkkareissani vielä 10 senttiä pidempi – ja katseeni osui Jenniferiin. Hän on kaksikymmentäseitsemänvuotias kukkakeppi, taivaallisen upea ja Hauten uusi erikoistoimittaja. Hän ratusteli sellerinvartta ja pyöritteli minulle silmiään myötätuntoisesti. Häntä pidettiin häikäilemättömänä; hän oli kirjoittanut artikkeleita siitä, miten verkostoitua voittajien kanssa ja kaihtaa häviäjiä, miten olla hyvä ystävä/vihollinen niille, joilla on merkitystä, ja miten jättää työtoverit varjoonsa, vaikka he olisivat työssään parempia.

12

                


Jennifer ei ikinä valittanut siitä, että joutui syytämään rahaa toisten syntymättömiin lapsiin ja leluihin. Minä hymyilin vaisusti ja siirryin kauemmas. ”Sikiö on kääntynyt”, Ellie hehkutti Mariannelle, joka puolestaan tuijotti minua yllyttäen kuuntelemaan tarinaa, johon minulla ei ollut mitään kosketuspintaa. Tarkemmin ajatellen Ellie oli ollut ärsyttävä akka jo kauan ennen kuin hormonihirmu valtasi hänen kehonsa. Mieleni teki sanoa jotakin toukasta, mutta purin hammasta. ”Luulen, että sikiö on tätä nykyä normaalia isompi”, Ellie sanoi ylpeänä. ”Ainakin lääkäri sanoo, että sikiö on isompi.” Montako kertaa joku voi sanoa ”sikiö”? Mihin ”vauva” unohtui? Ei pidä käsittää väärin minua tai suutani, joka joskus pudottelee sammakoita. Minulla ei ole mitään vauvoja tai odottavia naisia vastaan, ja tarjoan tukeani aina kun mahdollista. Saatan valita täydellisen lahjan tai valmistaa täydellisen lasagnen – se on bravuurini – sillä juuri vauvan kanssa kotiin päässyt tuore äiti ei halua kokkailla. Tulen hyvin juttuun raskaana olevien naisten kanssa. Ja raskaana olevia, erityisesti tietyn ikäisiä naisia (lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä) oli kaikkialla. Minua se ei haitannut, sillä elantoni oli heistä riippuvainen. Minut nimittäin palkataan muotilehtiin tuuraamaan äitiyslomalaisia. Teen töitä sopimuksesta sopimukseen, ja siksi jopa pidän kirjaa siitä, ketkä ovat juuri menneet vihille, ketkä yrittävät epätoivoisesti lisääntyä, ja ketkä kaupungin eri lehtien kevytkenkäisistä tytöistä olivat viettäneet kostean viikonlopun. Olin löytänyt oman erikoisalani kauneustoimittajana, eli työpäivääni kuului kirjoittaa uusimmista ripsiväri-innovaatioista, huulipunien sävyistä ja nuorentavista menetelmistä. Vielä tarkemmin sanottuna olin vapaa kauneustoimittaja, ja sellaisena täydellinen ratkaisu jokaiselle raskaana olevalle, joka oli huolissaan urastaan ennen synnytystä, ennen kuin unettomat yöt ja vaipparumba iskivät täydellä teholla. Monet naiset, jotka hankkivat lapset kypsällä iällä, pitävät uraansa esikoisenaan ja siksi panikoivat, kun ohjat pitäisi ojentaa ventovieraalle. Siinä oli minun rakoni. Urani perustui sijaistamiseen, ja se sopi minulle, sillä jokainen sijaisuus päättyy aikanaan, ja sen myötä tulee vapaus: olin vapaa konttoripolitiikasta, vapaa vaihtamaan maisemaa, vapaa tekemään freelancekeikkaa ja vapaa matkustamaan lyhyelläkin varoitusajalla. Se, etten ollut matkustellut, tehnyt freelance-töitä tai edes vaihtanut maisemaa niin kuin olin kuvitellut, oli sivuseikka. Halutessani olisin voinut tehdä niin.          

13


Sillä ei ollut mitään merkitystä nyt, sillä tuttu pätkätyökuvio oli muuttumassa. Darlene, jota olin sijaistanut kolmen raskauden ajan Hauten sisarlehdessä StyleView’ssa, oli sanoutunut irti ollakseen täysipäiväinen äiti. Lehden piti palkata joku vakinaiseksi toimittajaksi. Se joku olisin minä. Olin aiemmin kieltäytynyt vakinaisista paikoista, joten tiesin yhtiön haluavan minut. Pelkkä ajatuskin hymyilytti. Vuosia kestänyt vaikeasti saatavan esittäminen kannatti. Tiedossa oli keskivertoa parempi palkka, oma huone ja – olin siitä satavarma – sopimusbonus. Tarvitsinkin kipeästi ylimääräistä rahaa, sillä olin puilla paljailla. Se ei ollut omaa syytäni. Ei ihan täysin. Sanotaan asia näin: olin punninnut väärin erään miehen, mutta palataan siihen myöhemmin. Sitä paitsi jokaisen naisen elämässä tulee aika, jopa minunlaiseni itseään urheana pitävän, jossa vakaus ja seikkailu ovat yhtä seksikkäitä. Vakinainen työ toisi minulle kaipaamani onnellisuuden. Juuri nyt vatsani kuitenkin kurni. Pitelin yhä ultraäänikuvia, kun havaitsin Magnolia-leipomon kuppikakut pöydällä ja aioin iskeä niihin kiinni, mutta joku kosketti käsivarttani. Se oli Marianne. Empire-tyylisessä tunikassa ja leggingseissä hän oli ehdottomasti äitiysmuodin huipulla. ”Ihan uskomatonta, että sain toivomani vaunut”, Marianne säteili. ”Sinä varmaankin kerroit kaikille.” ”Ehkä”, minä myönsin. Marianne oli iskenyt silmänsä erittäin hienoihin saksalaisvalmisteisiin lastenvaunuihin, joita ei vielä saanut Yhdysvalloista. Lehdellä kuitenkin oli eurooppalaisia yhteyksiä, joten soitin muutamalle ja keräsin henkilökunnalta tarvittavan määrän rahaa – olihan Marianne esinaisemme. ”Oliko sinulla varmasti varaa niihin?” Marianne kysyi hiljaa. Hän oli arvannut aivan oikein, että olin itse antanut puuttuvan summan. Se oli kuitenkin ennen takaiskua, sitä virhearviointia, joka oli saattanut minut konkurssiin. ”Älä sitä mieti”, minä vakuuttelin silmäillen yhä leivonnaisia. Valintani kohdistui vaniljakuorrutteiseen kakkuun. ”Onko hänestä kuulunut?” Marianne kysyi takaiskuun liittyen. ”Ei sanaakaan, ei penniäkään”, minä vastasin urheasti. Tässä taustaa. Asuin Chris-nimisen miehen kanssa New Yorkin Upper West Sidella kolme vuotta. Me olimme tyytyväisiä ja joskus jopa onnellisia parisuhteessamme. Minä en koskaan kaivannut isoa timanttisormusta, höttöisiä häitä tai varsinkaan avioliittoa, joten yhdessä asuminen

14

                


sopi minulle. Meille. Uskoin, että olimme toisiimme yhtä sitoutuneita kuin aviopari. Uskoin siihen niin vakaasti, että kun Chris lomautettiin graafisen suunnittelijan työstään ja hän halusi tavoitella elinikäistä unelmaansa tulla elokuvaleikkaajaksi, minä tarjouduin kustantamaan opinnot elokuvakoulussa. Sillä olimmehan me pari, ja minulle oli kertynyt säästöjä sen verran, että saatoin tehdä unelmasta totta. Chris oli autuas, ja asuntomme yhteen huoneeseen sijoitettiin erittäin hieno leikkausyksikkö, jotta hän saattoi harjoitella. Elämä oli täydellistä. Kunnes Chris tapasi seksikkään jälkituotantokoordinaattorin. Hän muutti pois lähes välittömästi ja vannoi maksavansa takaisin lainaamani yli 15 000 dollaria sekä häkellyttävän luottokorttivelan, jonka hän oli vinguttanut minun kortillani sen jälkeen, kun hän oli ylittänyt omien korttiensa rajat hankkiessaan uusia tietokoneohjelmia ja mitä nyt ikinä tarvitsikin. Siitä oli nyt jo reilut puoli vuotta, enkä ollut vielä nähnyt senttiäkään. Olin kuullut koko joukon selityksiä apulaisleikkaajien huonoista palkoista, minulta oli kyselty voisinko edes yrittää olla vähän kärsivällisempi. Huokaus. Minua oli höynäytetty täydellisesti, ja nyt olin menettänyt kärsivällisyyteni, eläkesuunnitelmani, osakkeeni ja muut varani. Minä tarvitsin Darlenen paikan. Kipeästi. ”Kaikki on ihan hyvin”, minä väitin. ”Hyvä niin”, Marianne sanoi herttaisesti vatsaansa hieroskellen. ”Minä haluan jo saada vauvan ja päästä syömään kuulua lasagneasi.” Minua hymyilytti. ”Se on perheen salainen resepti”, sanoin kierrellen. ”Saatat saada useamman kuin yhden.” ”Kate, minulla olisi asiaa.” Käännyimme ja näimme Glorian – hän oli koko yhtiön julkaisujohtaja ja Mariannen pomo – tulevan luoksemme. Hetki oli koittanut. Työpaikkatarjous oli tulossa. Minä suorastaan liitelin keittiöstä Glorian huoneeseen. ”Käy istumaan”, Gloria sanoi. Silottelin hiuksiani ja mekkoani istuutuessani harmaaseen vierastuoliin. Mietin, voisinko tilata sen punaisena omaan huoneeseeni. ”Sinähän tiedät, että taloustilanne on huono”, Gloria aloitti. Totta kai. Elettiin syyskuuta vuonna 2008, ja taloustilanne oli otsikoissa päivittäin. Kaikki puhuivat ”finanssikriisistä”. Minun varmaan pitäisi luopua sopimusbonuksesta.          

15


”On odotettavissa, että mainostulot romahtavat”, Gloria jatkoi. ”Eivät vain Hautessa vaan koko yhtiössä. On tehtävä leikkauksia. Sinähän olet täällä Clairen sijaisena, mutta hän palaa töihin ensi viikolla.” ”Ja teidän pitää löytää Darlenen tilalle uusi”, minä puutuin puheeseen tietäväisesti hymyillen. ”Palkkani on neuvoteltavissa.” Gloria tuijotti minua ja puisteli päätään. Ehkä olin mennyt asioiden edelle. ”Ei enää”, Gloria sanoi katsomatta minuun. ”Emme ota ketään Darlenen tilalle.” En saanut selkoa Glorian sanoista, yhtäkkiä minua pyörrytti. ”Darlenen avustaja ylennetään ja hän hoitaa molemmat työt”, Gloria selitti. Hän pani merkille jähmettyneen ilmeeni ja jatkoi. ”Olemme myös päättäneet, ettei äitiyslomittajia oteta. Vakinainen henkilökunta jakaa tehtävät. Sanon vielä selvyyden vuoksi, että kun Claire palaa ensi viikolla, sinua ei enää tarvita. Olen pahoillani.” Minä nielaisin. ”Saanko minä potkut?” ”Et suinkaan”, Gloria korjasi. ”Sinähän et ole ollut vakinainen työntekijä, vaan määräaikainen. Sopimustasi ei vain jatketa.” Yhtäkkiä Glorian huoneessa oli todella kuuma. Ajattelin keittiöön ahtautuneita, nyt entisiä, työtovereitani. Siellä olivat Ellien tapaiset, Jenniferin tapaiset ja kaikki siltä väliltä. ”Tietävätkö kaikki?” ”Eivät. Ei edes Marianne”, Gloria sanoi. ”Halusin kertoa sinulle ensin.” Marssin karsinaani remmiavokkaat kopisten kovapuista lattiaa vasten niin kuuluvasti, että tunsin olevani kuin ratsuväen upseeri satulassa. Aioin pujahtaa tieheni ennen kuin kukaan edes näkisi minua. Kuppikakut eivät houkuttaneet enää vähääkään. ”Ihanaa, Kate!” Olin lentää selälleni, kun Claire ilmaantui kuin tyhjästä ja kietoi käsivartensa ympärilleni. ”Toin Pähkinästä uuden valokuvan”, hän sanoi omahyväisesti ja pudotti eteeni postikorttikokoisen kiiltävän kuvan pojastaan. ”Ei kai sinua haittaa? Palaan töihin ensi viikolla, eikä sinulla ole kuvia, jotka laittaisit tänne.” Claire jäi pyörimään paikalle. Hän availi meikkipakkauksia ja kävi läpi postiani. Suunnitelmani oli haihtunut tuhkana tuuleen. ”Palaan ihan pian”, sanoin ja katosin lyötynä naistenhuoneeseen siinä toivossa, että Claire olisi liittynyt juhlijoihin ennen paluutani. Suljin kopin oven ja nojasin metalliseinään. Tajusin vasta silloin pu-

16

                


ristavani yhä ultraäänikuvia. Ei helkkari. Minun oli siis pakko palata juhliin. Juuri sillä hetkellä kuulin kahden naisen tulevan wc:hen ja aloittavan itsensä puunaamisen peilin edessä. ”Miksi Kate oli kuvassa?” Puhuiko hän minusta? ”Ihan kuin hän haluaisi olla yksi heistä”, toinen ääni yhtyi lauluun. ”Hänhän vain tuuraa äitiyslomalaisia. Ihan outoa.” Nyt oli varmaa, että he puhuivat minusta. ”Miksei hänellä ole omia lapsia?” ”Sen sijaan, että hän pyörii odottavien äitien keskellä? Kuulin, että poikakaveri heivasi hänet.” ”Ihanko tosi? Miksi?” ”Hän tapasi jonkun toisen, kun Kate ensin oli kustantanut hänen opintonsa. Hän jätti Katelle ison tyhjän asunnon ja hirveät velat. Katen oli pakko muuttaa takaisin kotiin Scarsdaleen”, toinen nainen sanoi käkättäen. Istuin hievahtamatta vessanrengasta puristaen. Pitäisikö minun pysyä vaiti ja säilyttää arvokkuuteni? Vai sanoa mokomille kantturoille heti suorat sanat? Päädyin jälkimmäiseen. Nousin ylös, avasin oven, astelin tyynesti ulos ja pesin käteni. He näkivät minut, ja toinen naisista tarttui allastasoon kuin olisi ollut vaarassa kaatua. En suostunut ottamaan katsekontaktia, mutta tunnistin naiset silti: he työskentelivät käytävän toisessa päässä mainosmyynnissä. Oli aivan ilmeistä, että kumpikin oli raskaana, mutta mitään namimameja he eivät olleet. He olivat monsterimammoja. He olivat olleet vauvajaisissa, mutta eivät vielä juhlakaluina, koska raskaudet eivät olleet tarpeeksi pitkällä. Minä kuivasin käteni, heitin paperipyyhkeet roskiin, käännyin ja katsoin heitä. Tuijotin tarkoituksella heidän turvonneita vatsojaan. Hymyilin herttaisesti. ”Tiesittekö, että puolet miehistä pettää vaimoaan viimeisen raskauskolmanneksen aikana?” minä valehtelin suloisesti. Palasin pöytäni ääreen, keräsin tavarani ja pakenin, mutta sitä ennen marssin takaisin juhliin etsimään Ellien. En tehnyt sitä tahallani, mutta kun työnsin ultraäänikuvia hänen käsiinsä, ne putosivat lattialle kuin korttipakka ja levisivät pitkin poikin. Kuulin naisten yllättyneet kirkaisut, mutta en jäänyt auttamaan. Ehkä minä itkin. Marianne yritti ehtiä perääni, mutta raskaana olevissa naisissa on yksi vika: heitä on helppo päästä pakoon, jopa kymmenen sentin koroissa.          

17


2.

Miesnäkökulma Ne, joilla on vähemmän, joutuvat tyytymään osaansa. |         

A

ika rankkaa”, Brandon myönsi kuunneltuaan tilitystäni kurjasta päivästä. ”Mutta ne vessan naiset olivat vain kateellisia.” Katsoin Brandonia, joka oli juuri tyhjentänyt dry martini -lasinsa kolmella hörppäyksellä. ”Miksi he olisivat kateellisia? Heillä on kaikkea mitä haluta saattaa. He ovat naimisissa ja raskaana.” Brandon jyrsi avutonta oliivia. ”Katharine Billington Shaw” – hän lausui aina koko nimeni, kun halusi saada viestinsä perille – ”sinä olet pitkä, hoikka, upea ja sinkku”, hän sanoi kuin se olisi selittänyt kaiken. ”Heillä on tylsät aviomiehet, joiden kanssa he haluavat harrastaa seksiä vain pamahtaakseen paksuiksi. Nyt he pelkäävät hullun lailla, että elämästä katoaa hohto. Ei enää kokkareita, ei lehden kustantamia Pariisin-reissuja, eivätkä he enää mahdu mallikokoihin. Sen sijaan sinä… sinä olet vapaa.” Minun lienee syytä kertoa vähän Brandonista. Hän on Mariannen ohella paras ystäväni. Brandon on supersöpö, superfiksu ja superherttainen. Olimme umpirakastuneita ensimmäisenä opiskeluvuonna. Tietenkin minä annoin hänelle kenkää. Hän oli aivan tolaltaan. Vasta kolmantena opiskeluvuonna hän antoi minulle anteeksi, ja sitten eräänä päivänä hän oli jälleen ystäväni. Aina silloin tällöin, kun olin jättänyt edellisen poikaystävän enkä vielä tavannut seuraavaa, harkitsin seurustelun jatkamista Brandonin kanssa, mutta me olimme kuin sisaruksia, ja siksi yöktekijä painoi enemmän kuin hetken hupi. Brandon ansaitsee elantonsa mainosohjaajana, mikä on verraten kaukana hänen Hollywood-unel-

18

                


mistaan, mutta Brandon on aina ollut niitä ihmisiä, jotka sopeutuvat kulloiseenkin tilanteeseen. ”Ehkä Gloria vain keksi selityksiä, mutta oikeasti he ajattelivat, että en ole tarpeeksi hyvä”, minä sanoin vaisusti. ”Milloin taloustilanne paranee?” ”Ei se parane, Kate. Tilanne on todella huono”, Brandon sanoi yllättävän kiihkeästi. ”Sinun kannattaa panna joka sentti säästöön.” Minä loin häneen murhaavan katseen. ”Voi luoja, anna anteeksi, Kate. Tiedät mitä tarkoitan. Ole varovainen rahojesi kanssa. Se on todella tärkeää.” En ollut nähnyt Brandonin käyvän moisilla kierroksilla sen jälkeen, kun George Lucas kielsi alkuperäisten Tähtien sota -leffojen dvd-julkaisun. ”Oletko lukenut sijoitusotteitasi?” ”En viime aikoina”, minä vastasin liukkaasti. ”En kestä avata kuoria, koska ne ovat nyt ainoa omaisuuteni.” ”Kannattaa lukea”, Brandon selitti vakavana. ”Osakkeiden, sijoitusten ja eläkerahastojen arvot ovat huvenneet merkittävästi.” Minä värähdin. Olin kartuttanut eläkerahastoani säntillisesti – enemmän tai vähemmän – osapuilleen kymmenen vuotta. Olin saanut säästöön lähes kolmekymmentätuhatta dollaria. Se oli hätävarani, mikäli en löytäisi äkkiä uusia töitä. ”Kuinka niin huvenneet? Kuinka paljon?” ”Ilmassa on jotakin, Kate”, Brandon sanoi synkästi. ”Edessä saattaa olla uusi lama.” Minä huokasin. Brandon oli turhan teatraalinen. Se oli hänelle joskus tyypillistä: hän oli opiskellut elokuvaa neljä vuotta, ja arki paisui joskus eeppisiin mittasuhteisiin. ”Arvasin, että te olette täällä.” Me käännyimme katsomaan Mariannea, joka lyllersi ikkunapöytäämme kohti lyhyin askelin. Olimme lempibaarissani, elegantissa Avenuessa, joka sijaitsi eräässä luksushotellissa. Olin aina kuvitellut tapaavani unelmieni miehen hotellissa. Täällä olin kuitenkin toistaiseksi tavannut vain kaksi ystävääni. Marianne istahti alas ja tilasi lasin pinot grigiota välittämättä tarjoilijattaren äkäisestä ilmeestä. Hän salli itselleen silloin tällöin lasin viiniä ja siemaili sitä hitaasti, joten usein minä päädyin tyhjentämään lasin. ”Onko kaikki hyvin?” Marianne kysyi lempeästi. Sävy oli vähän liian paapova, kuin hän olisi harjoitellut minuun äidin ääntään. ”Lakkaa kyselemästä”, minä sanoin tiukasti. ”Miksei olisi?”          

19


”No jaa, ehkä siksi, ettet saanut paikkaa, jota pidit ihan varmana. Siksi, ettei kustantaja uusi työsopimustasi. Siksi, että naistenvessassa oli se selkkaus”, Marianne vastasi. ”Belinda ja Rosalie tunnustivat.” Naisten nimet saivat minut kiemurtelemaan. Brandon ilmeisesti vaistosi kiusaantuneisuuteni ja päätti vaihtaa aihetta. ”Meidän pitää ruveta suunnittelemaan sinun synttäreitäsi, Kate”, hän sanoi hilpeästi. ”Norja ja nelikymppinen!” Minä pyöritin silmiäni ja vetäisin viiniä. Olin meistä ensimmäinen, jolla tuli neljäkymmentä täyteen, ja siihen oli vajaat kaksi kuukautta. ”Te tiedätte, että minä en pidä juhlista.” On kaksi asiaa, joista pidän kiinni: en juhli syntymäpäiviäni enkä sure ikääni. Kammosin juhlia jo lapsena. Niihin liittyi liikaa hössötystä ja huomiota verrattuna vähäiseen saavutukseen. Syntyminen ei ole mitenkään ihmeellistä; kaikki tuntemani ihmiset ovat onnistuneet siinä. Sitä paitsi mummini tapasi sanoa, että ”ikä on pelkkä numero”. ”Tällä kertaa tehdään jotakin”, Marianne intti. ”Kävisikö teemaksi 1940-luvun elokuvat? Sinä rakastat sen aikakauden tähtiä!” Työnsin sormen suuhuni yökkäämisen merkiksi. Minua kohdeltiin kuin pikkulasta. ”Voit pukeutua Katharine Hepburniksi”, Marianne sanoi. ”Ai, koska olen naimaton ja lapseton Kate?” minä tokaisin. ”Ethän sinä halua mennä naimisiin ja saada lapsia. Sen takia sinä tietääkseni olet vältellyt alttarille astumista”, Marianne muistutti, ikään kuin se olisi ollut tarpeen. ”Vai oletko muuttanut mielesi?” Nyrpistin hänelle nenääni merkiksi siitä, että pidin kiinni vakaumuksestani. ”Kävisikö Jane Austen?” Brandon puuttui sujuvasti puheeseen. ”Et ikinä kyllästy hänen kirjoihinsa.” Siinä kuulitte. Minut tunnetaan mieltymyksestäni 1940-luvun elokuviin ja Jane Austeniin. Tarvittiin enää talon täydeltä kissoja, ja voisin solahtaa arvokkaasti vanhanpiian elämään. Siemailin viiniä vaitonaisena. Ystäväni ymmärsivät yskän. Minulla oli teoria siitä, miksi olin niin päättäväinen ja varma siitä, etten koskaan halunnut juhlia syntymäpäiviäni. Minua ei vaivannut olla nelikymppinen, kunhan elämäni oli raiteillaan. Minulla oli oma koti, nautittava työ ja perhe, rakkaita ihmisiä ympärillä. Toisin sanoen pystyin kohtaamaan nelikymppisyyden, jos olin oikeassa paikassa. Tämän päivän jälkeen yksi tärkeistä tekijöistä – työpaikka – oli kuitenkin haihtunut.

20

                


”Miten isyyden edistäminen sujuu?” Marianne kysyi Brandonilta. Keskustelumme siirtyivät aina raskauteen Mariannen ollessa paikalla. Hänellä oli varsin militantti suhtautumistapa koko prosessiin. ”Hyvin”, Brandon sanoi kiusaantuneena. ”Saan seksiä joka käänteessä.” ”Sepä kutkuttavaa”, minä sanoin myötätuntoisesti. Brandonin avokki Lucy halusi epätoivoisesti tulla raskaaksi. He olivat yrittäneet vuoden verran huonolla menestyksellä. Minä en pitänyt Lucysta. Jos naista voisi kuvata ruskeaan paperiin tiukasti narulla käärityksi paketiksi, Lucy oli sellainen. Hän oli arkinen, jämäkkä ja kireä. Brandon oli kuitenkin hulluna häneen. En voinut tajuta, mikä Lucyssa veti: hän oli niitä tyttöjä, joiden perään miehet kuolasivat, mutta joita naiset eivät voineet sietää. Mariannen teorian mukaan Lucy ei ollut tyttöjen tyttö – hän ei viihtynyt naisten seurassa, ja siksi hän oli meistä vastenmielinen. ”Niin vauvoja saadaan aikaan”, Marianne sanoi kärsivällisesti. ”Mitataan lämpötila ja suoritetaan tehtävä käskystä?” minä kysyin sarkastisesti. Marianne mulkoili minua. Olin ainoa nainen Brandonin puolella. ”Onhan siinä vähän paineita”, Brandon myönsi hiljaa. ”Minä haluan lapsen, mutta Lucy on ihan fiksoitunut. Ihan kuin en varsinaisesti olisi mukana, paitsi sillä ihan ilmeisellä tavalla.” Marianne pyöritteli silmiään. ”Ehkä minusta olisi mukavaa, jos saisin tytön raskaaksi sillä vanhanaikaisella tavalla”, Brandon tunnusti lammasmaisesti. ”Himolla.” ”Älä höpsi”, Marianne tokaisi. Brandon kohautti harteitaan ja oli saman tien tukehtua oliiviin. Hän ryki ja sanoi: ”Unohdetaan nyt minun murheeni. Poloinen Kate!” ”Niinpä”, Marianne sanoi, ja nyt hänen äänensä oli pehmennyt. ”Olen tosi pahoillani , ettet saanutkaan työpaikkaa. Minulla ei ollut siitä hajuakaan. Varmistan, että saat paljon freelance-keikkoja.” ”Ehkä minä voisin saada töitä muualta kuin lehtialalta”, minä ehdotin. Rynnättyäni ulos toimituksesta olin soittanut jokaiselle tuntemalleni päätoimittajalle, mutta kaikki toistelivat samaa: töitä ei ollut, ei edes äitiyslomittajan paikkoja ollut vapautumassa pitkään aikaan. ”Sinähän voisit taas ruveta puvustamon hoitajaksi!” Marianne sanoi iloisesti. Kaksikymppisenä olin työskennellyt indie-filmien kuvauksissa, ommellut nappeja ja höyryttänyt epookkiasuja. Kammosin ajatusta kahdeksantoista tunnin työpäivistä ja mitättömästä palkasta.          

21


”Tai voisit taas kokeilla baarimikon töitä”, Brandon lisäsi hymyillen. Olin ollut baarimikkona yhden hirvittävän päivän joskus 90-luvulla. En edelleenkään kyennyt avaamaan viinipulloa tai sekoittamaan drinkkiä saamatta paniikkikohtausta. ”Voisin mennä sihteeripalveluun”, sanoin nöyrästi. Istuimme hetken hiljaa ja puntaroimme, mistä voisin saada rahaa. ”Harmi, ettet voi luennoida Jane Austenista”, Brandon hymyili. ”Harmi, etten ole yksi Austenin nuorista sankarittarista. Äiti järjestäisi minut miehelään, eikä minun tarvitsi etsiä työpaikkaa.” Kohautin harteitani. ”Naisilla oli helpompaa, kun piti etsiä vain aviomies.” ”Se olisi ollut melkoinen haaste ottaen huomioon, että koko morsiusajatus inhottaa sinua”, Brandon hekotteli. ”Sitä paitsi sinä olet sellaiseen liian itsenäinen.” ”Se meni nappiin!” Marianne sanoi ja kilautti lasinsa omaani vasten. Minä pyörittelin silmiäni ja otin pitkän ja hartaan kulauksen. Viini verhosi kieleni, ja samalla mieleeni hiipi ajatus, ja se oli niin pelottava että värisin. ”Olenko minä teidän mielestänne liian vanha löytämään hyvän aviomiehen?” kysyin varovaisesti. Mariannea ja Brandonia huvitti. He luulivat minun laskevan leikkiä. Ehkä syynä oli viini tai puhe syntymäpäivistä ja rahasta, mutta ystävieni naureskellessa totuus iski minua suoraan leukaan. Täyttäisin pian neljäkymmentä vuotta. Olisin keski-ikäinen nainen. Ehkä tosiaan oli liian myöhäistä solmia ”suotuisa avioliitto”, kuten Austen ilmaisi. Ehkä varakas mies piti naida tiettyyn päivämäärään mennessä, ja minä olin saavuttanut sen. Olin ylittänyt sen. Viimeinen myyntipäivä oli mennyt. Vääntäydyin eroon moisesta ajatuksesta. Oli aivan hölmöä surra sellaista. Minä tosiaan rakastin Janea Austenia, mutta en ollut koskaan havitellut naimisiin, saati hyviä naimakauppoja. Rahatilanteeni oli heikko, mutta muutoin minulla oli asiat hyvin, kiitos vain. ”Aika lähteä kotiin”, minä ilmoitin. ”Tämä on ollut kamala päivä.”

22

                


3.

Shaw'n neidit Rakastan vain harvoja ihmisiä, pidän arvossa vielä harvempia. Mitä enemmän näen maailmaa, sitä tyytymättömämpi olen siihen…|              

A

suin Scarsdalessa samassa talossa mummin ja äitini kanssa. Kun olin rahaton erottuani Chrisistä eikä minulla ollut kämppäkaveria jakamassa vuokraa, minun piti luopua omasta kodistani Läntisen 91. kadun viidennessä kerroksessa. On aika lempeää puhua ”luopumisesta”, kun kyseessä oli tarkemmin ottaen ”häätö”. Minua ei kuitenkaan haitannut tippaakaan kulkea aamuisin junalla Manhattanille, sillä olin tottunut siihen nuorempana. Jonkinlaisen yllättävän neronleimauksen ansiosta perheemme oli ”kaiken varalta” säilyttänyt vanhan koslamme, mustan Chevroletin, jonka ansiosta matka asemalta kotiin sujui siedettävästi. Pihatiemme asfaltti kupruili ja siinä oli murtumia lumen ja suolan jäljiltä, mutta meillä ei ollut koskaan varaa päällystää sitä uudestaan. Renkaat rullasivat mukavasti ja pysähtyivät tuttuihin uriin. Sammutin moottorin ja jäin istumaan tuijottaen tyhjyyteen. Olin työtön. Katsoin vanhaa kotitaloani, sen haalean sinistä maalipintaa, valkoisia ikkunaluukuja ja vuorilautoja. Se oli aina ollut sievä pikku talo, ja mummini ansiosta se pysyi somana ja siistinä. Oli suunnaton huojennus, ettei sen olemassaolo riippunut minusta. Talo oli kokonaan maksettu, kiitos isovanhempieni, jotka olivat aikanaan olleet niin säntillisiä ja nuukia. Suupieleni nousivat väkisinkin hymyyn. Talomme ei ollut mikään Mansfield Parkin kartano, mutta ainakin minulla olisi aina katto pääni päällä. Nousin autosta tämä onnellinen ajatus mielessäni. Avasin etuoven ja heitin käsilaukkuni lattialle. Äitini Iris istui soh         

23


valla ja tutki arpalippujaan. Keittiönpöydän ääressä istui mummini, joka halusi itseään kutsuttavan Nanaksi (”mummi” kuulosti vanhukselta), siemaillen kaikessa rauhassa gintonicia. ”Hei, kulta”, mummi sanoi hymyillen. ”Hei, Kate”, sanoi myös Iris. ”Voitimme ilmaisen arvan.” Äiti ja mummi olivat hartaita arpalippujen ostajia. Pienikin voitto, kuten ilmainen arpa, oikeutti päähänpinttymän. ”Oliko hyvä päivä töissä?” Nana kysyi, ja hänen katseestaan näkyi, että hän aisti päiväni olleen ihan päinvastainen. En halunnut huolestuttaa häntä, vaan pidin tilanteen toistaiseksi omana tietonani. Saatoin yhä lähteä aamuisin Manhattanille; heidän ei tarvinnut tietää. ”Oikein hyvä. Tämä on sinulle, Nana.” Ojensin mummille tyylikkään kullanvärisen rasian, jossa oli läpikuultavaa puuteria. Olin hakenut sen kosmetiikkavarastosta. Ilmaiset meikit olivat luontaisetu, jota tulisin kaipaamaan ihan tosissani. ”Mistä hyvästä?” Iris kysyi kateellisena. ”Miksi sinä sait lahjan?” Irisiä inhotti jäädä paitsi mistään. Tietenkin minulla oli tuomisia myös hänelle, mutta hänen lapsellinen reaktionsa vei kaiken ilon antamisesta. Irisin mustasukkaisuuskohtaukset olivat legendaarisia, ja olin varttunut niiden keskellä, mutta ne tuntuivat aina yhtä ikäviltä. Me kaikki kuitenkin siedimme tätä äidin piirrettä. Isää lukuun ottamatta, sillä hänen mittansa tuli täyteen, kun olin nelivuotias, eikä hänestä kuultu sen koommin. Tosin Nanan ja isosiskoni mukaan Iriksellä olikin ollut runsaasti syitä mustasukkaisuuteen: syitä kuten Debbie, Sandy ja Suzie, noin alkajaisiksi. Ilmeisesti isäni pystyi hurmaamaan housut jalasta keneltä vain, ja juuri siinä vika piilikin. ”Kiitos, kulta. Tämä tuli tarpeeseen.” Nana hymyili paljastaen raon etuhampaidensa välissä. Hän ei piitannut äidistäni, vaan ryhtyi heti huiskimaan puuteria iholleen. ”Tämä on nenääni varten”, hän vastasi. ”Et sinä sitä laita nenällesi”, Iris tiuskaisi. ”Sinähän käytät aina PanStikiä.” ”Käytän minä tätäkin.” Mummi käänteli päätään ja tutki itseään rasian pikku peilistä. Tiesin, että rypyt häiritsivät häntä, mutta kun ehtii 93-vuoden ikään – vaikka hän olikin poikkeuksellisen vetreä ruumiiltaan ja mieleltään – niitä on väkisinkin. ”Etkö voisi tuoda minulle jotakin, millä pääsen näistä rypyistä?” ”En ilman kirurgiaa.” Minua hymyilytti. Kävimme saman keskustelun usein. Kerroin mummille jälleen kerran totuuden siitä, että pienet

24

                


pystysuorat rypyt huulen yläpuolella johtuivat tupakoinnista, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. ”Olen nähnyt, kun käytät Pan-Stikiä”, Iris intti. Mummi pyöritti silmiään. ”Niin, ja sitten laitan puuteria päälle.” ”Olin oikeassa”, Iris sanoi voitonriemuisesti. ”Sinä käytät Pan-Stikiä.” ”Iris, anna olla jo”, minä tokaisin ja otin pahvipakkauksen viedäkseni sen kierrätysastiaan. ”Minun ei ikinä anneta olla oikeassa”, Iris kivahti ja suuntasi omaan huoneeseensa mököttämään. Tällaista oli minun kotielämäni. Suvun perinteisiin kuului tulla raskaaksi, solmia kurja avioliitto, ottaa ero ja sitten muuttaa äidin luo. Näin oli käynyt isoäidin äidin, isoäidin ja äitini. Minä olin onnistunut välttämään avioliiton ja lapsen, mutta olin silti päätynyt asumaan äitini kanssa. Toisin kuin Ann, joka asui vuokrakolmiossa Park Slopessa ja elää kituutti asianajajan sihteerinä. Hän oli eronnut. Se oli ollut yhdenlainen ensiliitto: perusmies nimeltä Matthew, ei lapsia, ja se oli kestänyt kaksi vuotta. Nykyään Ann antoi ymmärtää, että Matthew oli ollut mukava mies, se yksi kunnon mies, jonka hän oli päästänyt menemään. Ann oli jättänyt hänet, koska hän ei ollut ollut tarpeeksi jännittävä. Viisitoista vuotta ja monta mänttiä myöhemmin Ann katui sitä. Minä lohduttauduin sillä, että vaikka olin muuttanut takaisin kotiin, en ollut siipeilevä lapsi, joka ei osallistunut mihinkään. Annoin Irisille joka kuukausi rahaa ja hän hoiti laskut. Minä maksoin puolet veroista, muista kuluista ja ruoasta. Iris oli jo eläkkeellä ajokorttiviraston virkailijan toimestaan. Puolen tunnin kuluttua mökötystuokio oli ohi ja Iris palasi keittiöön. Otin käsilaukustani huulipunan ja ojensin sen hänelle. Iris rakasti huulipunaa eikä koskaan poistunut kotoa ilman sitä. Hän suorastaan sieppasi sen kädestäni ja repi pakkausta kuin lapsi jouluaattona. Juuri tällainen Iris oli: hän reagoi kaikkeen välittömästi kuin lapsi, hyvässä ja pahassa. Hän oli kyvytön hoitamaan muita arjen velvollisuuksia kuin työnsä, ja siksi Nana oli ottanut minun ja Annin kasvatuksen tehtäväkseen. Nana oli minulle ainoa oikea äiti ja rakastin häntä todella. Toisin kuin minä, Nana tunsi myötätuntoa Irisiä kohtaan ja paapoi häntä tavalla, jota en voinut ymmärtää. Jopa minua kuusi vuotta vanhempi Ann oli kiintynyt äitiin ja hyväksyi hänen oikkunsa. Ehkä Ann oli nähnyt oikean ”äidin” ennen isän häipymistä, mutta minulle se puoli oli tuntematon. Irisin on         

25


gelmien vuoksi minä ja Ann perisimme talon mummin kuoltua, sillä varauksella, että Iris saisi asua siellä loppuikänsä. Iris vetäisi uutta punaa huulilleen ja keikisteli eteisen peilin edessä kuin filmitähti. Hän oli tyytyväinen ulkonäköönsä ja istahti taas sohvalle ja alkoi raaputtaa arpoja vimmatusti kolikolla. ”Voititko sinä?” Nana kysyi ystävällisesti. ”En mitään”, Iris sanoi harmistuneena. ”Kate, lotossa on tänä viikonloppuna kahdenkymmenenviiden miljoonan potti: sinunkin pitäisi täyttää kuponki.” ”Ei kiitos”, minä vastasin. Kieltäydyin tylysti tuhlaamasta rahaa minkäänlaiseen uhkapeliin. ”Ilman kuponkia ei voi voittaa”, mummikin sanoi. ”En minä voita kuitenkaan”, minä hymyilin. ”Ettekä voita tekään.” Mummi ja Iris kohauttivat harteitaan. Oli yhdentekevää, vaikka he eivät koskaan voittaneet enempää kuin pari sataa. He jatkoivat pelaamista, vaikka todennäköisyys oli minimaalinen. Minusta oli hivenen hullua kuvitella, että miljoonapotin voittaminen oli todellinen mahdollisuus. Ketään tuttuani ei koskaan onnistanut sillä tavoin, eikä varsinkaan ketään perheenjäsentäni. ”Minä kuolen nälkään”, Iris julisti ja haki ruoanloppuja jääkaapista. Hän avasi muovirasian kannen ja alkoi raivokkaasti kauhoa ruokaa suuhunsa. Menin jääkaapille ja otin sieltä grillikastiketta. ”Laita siihen edes Annin kastiketta”, minä sanoin ilmeettömästi. Ann valmisti omana sivubisneksenään erilaisia gourmet-kastikkeita, kuten pasta- ja grillikastikkeita. Ruoanlaitto oli Annin intohimo, aivan kuten mumminkin, ja he olivat yhdessä kehitelleet monet ”salaiset” reseptit. On aika tunnustaa jotakin. Bravuurilasagneni. Se on kokonaan mummin ja Annin kätten työtä, ei ollenkaan Katen. Autan kyllä latomaan kaiken uunivuokaan. Iris ja minä emme yksinkertaisesti kokkaa; se on meidän ainoa yhteinen nimittäjämme. Ann oli vakuuttunut, että voisi elättää itsensä myymällä kastikkeitaan, mutta toistaiseksi vain muutama ystävämme oli pulittanut niistä rahaa. Äitini ei ollut niihin lainkaan ihastunut. ”Ei kiitos”, Iris sanoi jämäkästi. Minä kohautin harteitani ja laitoin pullon pois. Silloin huomasin, että mummin illallinen – Ann oli tuonut edellisenä iltana uunissa paahdettua kanaa ja kasviksia – oli lähes koskematon. ”Mikset sinä syö?” minä kysyin.

26

                


”Suu on yhä hellänä”, mummi vastasi hiljaa. Nana ei sairastanut koskaan, mutta viimeisen kuukauden aikana hänellä oli ollut leukakipua ja vaikeuksia syödä. Lopulta hän oli suostunut tapaamaan lääkärin, vastaanottoaika oli ollut tänään. Hauten dramaattisia käänteitä täynnä oleva päivä oli saanut minut unohtamaan koko asian. ”Mitä tohtori James sanoi?” minä kysyin yrittäen kuulostaa huolettomalta. ”Hän ei tiedä”, mummi vastasi väsyneesti. ”Hän antoi lähetteen nenäja kurkkutautien erikoislääkärille.” ”Erikoislääkärillekö? Voiko se olla jotakin vakavaa?” minä kysyin ja vatsaani väänsi. ”Mikäs pahan tappaisi”, mummi virnisti. Minä hymyilin vaisusti. ”Saimme ajan ensi maanantaiksi”, Iris sanoi. ”Minä tulen mukaan”, minä sanoin päättäväisesti. Nana nousi pöydästä ja vei lautasensa tiskikoneeseen. Hänen hipsutellessaan hieman kumarassa nivelrikkoisen selkänsä takia tajusin, miten laiha hän oli nykyään. Ihan liian laiha. Miksi en ollut aiemmin huomannut, miten hauras hän oli? Seurasin, kun hän siirtyi hitaasti sohvalle, koska Jeopardy! oli alkamassa, ja hätkähdin taas ajatusta, että olin täyttämässä neljäkymmentä. Mummi oli yli tuplasti minua vanhempi, ja huomasin miettiväni, pitikö hän itseään onnellisena. Oliko hänen elämänsä ollut sellaista kuin hän oli toivonut? Siitä oli jo vuosikymmeniä, kun hän oli saattanut realistisesti kuvitella viettävänsä toisenlaista elämää. Koetin pohtia, miltä tuntui, kun ikä pakotti lopettamaan unelmien jahtaamisen. Kaipa seesteinen sisäinen elämä korvasi piiskaavan kunnianhimon. Ilmassa leijui äkillinen epäilys siitä, että minun elämäni kulkisi tämän jälkeen toisia ratoja, ja mieleeni juolahti, että olisin enää vain ikääntyvä kauneustoimittaja, ehkä en edes sitä. ”Minä lähden nyt”, Iris ilmoitti ja karisutti mielestäni surkeuden ja synkkyyden. Oli yksi ainoa paikka, minne äitini saattoi lähteä arkiiltana. Bingoon. ”Ei kai taas?” minä kysyin, vaikken liiemmin välittänyt. Rahat olivat Irisin. Jos hän halusi tuhlata ne taittotuolilla istumiseen, Spriten juomiseen ja sipsien mutusteluun samalla kuunnellen kun joku huutaa numeroita, niin siitä vaan. ”Minua ei tarvitse odottaa”, Iris sanoi happamesti. Puoli yhdentoista aikaan olin valmis käymään nukkumaan. Mat         

27


kalla huoneeseeni ohitin mummin huoneen, ja kuten aina, mummi nojasi sängyssään tyynyihinsä silmälasit yhä nenällä ja kirja rintansa päällä. Hän kuorsasi pehmeästi. Hiivin varpaisillani hänen huoneeseensa, nostin lasit varovasti pois ja vedin kirjan käsistä. ”Hyvää yötä”, minä kuiskasin. Hän liikahti hieman, muttei avannut silmiään vaan kierähti kyljelleen ja vastasi unisesti: ”Hyvää yötä, kulta.” Minä sammutin lampun yöpöydältä ja painoin suukon mummin otsalle. Hipsin käytävää pitkin omaan huoneeseeni. Pienenä olin kuvitellut asuvani suuressa kartanossa. Minä ja Nana ajelimme viikonloppuisin huviksemme vehreillä asuinalueilla, joihin meillä ei olisi ikinä varaa. Me osoittelimme taloja, joissa halusimme asua, ja minä uneksin, miten joskus olisin rikas ja voisin omistaa jonkun niistä. Meidän talomme ei ollut uljas kartano, mutta se oli koti. Vaikka minun huoneeni oli pienin kaikista, se oli ihana. Ikkuna antoi pihalle. Talot naapurissa ja vastapäätä olivat ison sinikuusen ja metsäomenapuun peitossa, joten saatoin kuvitella asuvani maaseudulla. Minulla oli mahonkinen pylvässänky, ja olin varustanut sen jättimäisellä untuvapeitteellä sekä niin laadukkailla vuodevaatteilla kuin mihin minulla oli varaa. Vaikutelman viimeistelivät kaksi antiikkista sivupöytää sekä vanha lamppu. Olin tuhlannut Farrow & Ballin seinämaaliin, väriin nimeltään Savustettu taimen, ja rakastin sitä yhtä paljon nimen kuin täyteläisen harmaanruskean sävyn vuoksi. Se oli kuulemma ihan prikulleen väri, jota saattoi tavata englantilaiskartanon kirjastossa, ja se oli osapuilleen vuodelta 1813 – Ylpeyden ja ennakkoluulon julkaisuvuodelta. Aivan, olin todellinen Austen-fani. Ann ja mummi saattoivat puuhata yhdessä kuuman uunin äärellä, mutta minä ja mummi luimme yhdessä Austenia ja esitimme sankarittaria vuoronperään. Olin kymmenvuotias, kun Nana luki minulle ensimmäisen kerran Ylpeyden ja ennakkoluulon. Austen oli minulle lohturuokaa. Ei siis liene yllätys, että kun kiipesin vuoteeseen ja ajatukseni kirmasivat takaisin työttömän todellisuuteen, mieleeni tuli vain yksi pelastuskeino. Tartuin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon.

28

                


4.

Naisen tehtävä Monet hienotkin naiset ajautuvat nykyään hunningolle. |          

V

iimeisinä työpäivinäni Hautessa hoidin asioita loppuun. Perjantaina luovutin henkilökorttini pois ilman sen kummempia juhlallisuuksia. Nyt oli jo seuraava maanantai, kello oli puoli kymmenen, ja seisoin entisessä työpisteessäni. Olin tullut tapaamaan Mariannea freelance-tehtävien vuoksi sekä tarkistamaan, ettei minulta ollut jäänyt mitään. Tuntui oudolta palata töihin niin pian, mutta vielä oudommalta tuntui se, miten nopeasti Claire oli järjestänyt työpöydän uuteen uskoon. Sitten Claire olikin vieressäni. ”Hei”, hän tervehti paljastaen kuoritetut hampaansa. Kun Claire alkoi selittää pitkäpiimäisesti, miten rankkaa oli järjestää työpöytä ja kosmetiikkavarasto, silmiini sattui jotakin kiinnostavaa. Kansiopinon päällä lepäsi paksu pinkki kirjekuori, ja sen päällä koreili minun nimeni kultaisella kaunokirjoituksella. Tiesin oitis, mitä kuoressa oli: kutsu kauneustapahtumaan. Aavistelin, että se olisi viimeinen kauneusalan reissuni pitkiin aikoihin. Tunsin kuitenkin Clairen. Hän rakasti kaikkia tapahtumia ja ilmaismatkoja, joihin sisältyi luksushotelleja ja kalliita aterioita. ”Huomasitko, miten olin järjestänyt lehdistöpakkaukset uudella tavalla?” kysyin pinnistellyn vakavana ja osoitin Clairen pöytää. Jos hän kääntyisi hetkeksi, ehtisin siepata kuoren ihan huomaamatta. Sainpas! Nappasin kuoren ja yritin työntää sen käsilaukkuuni, mutta olin liian hidas. ”Mikä tuo on?” Claire kääntyi minuun päin kobran nopeudella. ”Se on minun”, vastasin tiukasti ja pidin kuorta niin, että hän näki minun nimeni. ”Onko se kutsu?”          

29


”En tiedä.” Kohautin harteitani ja yritin vaikuttaa siltä, kuin asia olisi ollut täysin vähäpätöinen, mutta Clairen teräksinen katse porautui minuun. ”Avaa se”, hän komensi ojentaen minulle hopeoitua paperiveistä. En tiedä, miksi tottelin häntä. Kuoressa oli minun nimeni, mutta Claire olisi voinut väittää, että kutsu oli oikeasti lehdelle eikä minulle. Vetäisin kuoren nopeasti auki ja otin sieltä paksun kutsukortin. Olin oikeassa, kyseessä oli kauneusalan matka ja kaiken lisäksi parhaasta päästä: ensimmäisen luokan lento Lontooseen uuden parfyymin lanseeraukseen. Nautin hetkestä mahdollisimman pitkään tietäen, että jokainen sekunti oli Clairelle täyttä tuskaa. Hän ei ollut tunnettu tahdikkuudestaan, ja nyt hän repäisi kutsun käsistäni noin vain ja luki itse. ”Oooh”, Claire kehräsi. ”Lontoossa on niin ihanaa!” Hän selvästi halusi päästä matkalle. Mutta niin halusin minäkin. ”Se on osoitettu minulle”, minä töksäytin. Claire siristi silmiään. ”Se kuuluu minun työhöni, Kate.” Kukaan ei halua joutua ajetuksi ahtaalle, eivät etenkään kolmekymmentäyhdeksänvuotias ja kahdeksannella kuulla raskaana oleva nainen, mutta niin siinä kävi. Claire ja minä marssimme Mariannen huoneeseen ja kävimme istumaan. Marianne saisi päättää. ”Se olisi minulle täydellinen paluu Hauteen”, Claire vakuutti silmät kosteina kuin hän olisi kauan sitten unohdettu filmitähti, joka rukoili tilaisuutta comebackiin. ”Silloin paluu kokopäivätyöhön ei tuntuisi niin ahdistavalta, vaan suorastaan jännittävältä. Kun sinä saat vauvan, ymmärrät tilanteen. Silloin sinäkin kaipaat myötätuntoa.” Mokoma harppu. Oli epäreilua vetää vauvakortti esiin. ”Minä täytän kohta neljäkymmentä”, minä tokaisin säälittävästi mutta turhaan. Hiljaisuus tuntui kestävän tuntikausia. Vihdoin Marianne puhui, ilmeisen tyytyväisenä siitä, että oli osoittanut meille paikkamme käyttäen pelkkiä telepaattisia taitojaan. ”Minusta Katen kuuluu lähteä sinne”, Marianne sanoi jäätävästi. ”Hän tuntee parfyymimaailman trendit, ja kutsu on osoitettu nimenomaan hänelle. Sinä olet ensimmäistä viikkoa töissä, Claire. Tarvitset aikaa päästäksesi tilanteen tasalle.” En halunnut katsoa suoraan Claireen, mutta tunsin hänen päästään kohoavan kuuman höyryn. ”Hyvä on sitten”, Claire tokaisi jalkaa polkaisten. ”Mitä kello on?” Hän vilkaisi Cartier’n kelloaan ja singahti tuolista ylös kuin talo olisi

30

                


ollut liekeissä. ”Minun pitää lähteä kotiin imettämään”, hän julisti ennen kuin rynnisti ulos. Mariannen ilme pehmeni, kun jäimme kahden. ”Teatraalisuuden huippu”, hän sanoi, mutta ei pahansuovasti. ”Minulla on toinenkin asia, josta halusin puhua kanssasi. Tehtävä on täydellinen. Se sopii sinulle kuin nakutettu.” Ryhdistäydyin kiinnostuneena. ”Ilmoitan Jenniferille”, Marianne sanoi ja tarttui puhelimeensa. Hetkeä myöhemmin Jennifer istahti viereeni, ja näin hänen käsissään Hauten freelance-sopimuksen perusmallin. ”Idea on alun perin Jenniferin, joten hän saa selittää”, Marianne sanoi. Jennifer miltei pomppi innosta tuolissaan. ”Haluan, että kirjoitat oikein mehevän artikkelin siitä, miten nykyajan sosiaalisessa ja taloudellisessa ilmastossa solmitaan hyvä avioliitto”, hän hönki. Mielialani laski; olin maailman viimeinen ihminen kirjoittamaan naimisiinmenosta. Jennifer kuitenkin jatkoi yhtä iloisena kuin olisi antanut minulle upean lahjan. ”Kaikki pitävät sinua lehden omana Jane Austen -asiantuntijana, joten sinun nimesi tietysti mainittiin heti.” ”Tietysti”, minä vastasin kuivasti. Jenniferin ilme vakavoitui, aivan kuin artikkeli olisi ollut ihmiskunnan pelastus. ”Taloustilanne ei muutu paremmaksi. Jotkut finanssialalla työskentelevät tyttökaverini ovat jo menettäneet työpaikkansa”, Jennifer sanoi synkästi. ”Emme tiedä, miten pahaksi taantuma yltyy tai miten kauan se kestää. Työpaikat voivat olla jäissä vuosia. Minulle tuli mieleen, että hyvän naimakaupan merkitys muuttuu naisille tärkeämmäksi kuin se on ollut moneen sukupolveen. Se oli ratkaiseva tekijä Jane Austenin aikaan, ja nykynaiset ovat samassa tilanteessa, jossa hänkin aikoinaan oli. Olen siitä ihan vakuuttunut.” ”Sinäkö siis uskot, että naiset alkavat käyttäytyä Austenin henkilöiden tavalla ja solmivat avioliiton rahan takia, koska eivät saa töitä?” Se oli aika tyly yhteenveto. Katsoin syrjäkarein Marianneen. Keskustelu alkoi muistuttaa juttutuokiotamme Avenuessa Brandonin kanssa. Marianne ei suostunut ottamaan katsekontaktia. ”Juuri niin”, Jennifer hymyili ilmeisen tyytyväisenä siihen, että olin niin terävä. ”Eikö se ole aika laskelmoivaa?” Se oli aika lievä ilmaus, sillä en ollut alkuunkaan tyytyväinen. ”Myönnän, että jotkut naiset oikeasti naivat rahasta, ja sille on ihan oma termikin: kullankaivaja.”          

31


”Se on eri asia. Nykyisen työmarkkinatilanteen ansiosta valinta rahakkaan uran ja rahakkaan aviomiehen välillä on juuri helpottunut”, Jennifer selitti ilman ironian häivää. ”Saada kaikki mahdollisimman vähällä vaivalla – se on uusi amerikkalainen unelma!” ”Entä se vanha amerikkalainen unelma, että pitää tehdä ahkerasti töitä ja täyttää isot saappaat?” minä kysyin viileästi. ”Nyt eletään vuotta 2008 ja me asumme Manhattanilla. Saappaamme on valmistettu Italiassa ja suunniteltu Pariisissa. Ja kuka sitä paitsi väittää, ettei miljardöörin metsästäminen vaadi ahkeruutta? Eivätkö Dashwoodit ja Bennetit nimenomaan tavoitelleet sitä?” Jennifer kysyi pahaenteisesti. ”Sinä täytät kohta neljäkymmentä, Kate. Olet naimaton. Miten helppoa sinulla on ollut?” En ehtinyt iskeä omia saappaitani Jenniferin takalistoon, sillä Marianne rykäisi. ”Minulle tuli mieleeni äskettäinen vitsailusi siitä, oletko liian vanha löytämään hyvän aviomiehen”, hän lisäsi. ”Minulla oli sellainen aavistus”, sanoin kireästi. ”Aivan, voit kirjoittaa minämuodossa”, Jennifer jatkoi. Sitten hän vaikeni ja tuijotti minua. Minä vaihdoin asentoa. ”Kerrataanpa tämä vielä. Minun pitäisi kirjoittaa juttu siitä, miten nelikymppisenä löydetään rikas aviomies, opas naisille, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut sen jälkeen, kun Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin?” ”Sinä saat siihen modernin näkökulman. Naiset kahdestakymmenestäviidestä viiteenkymmeneenviiteen hullaantuvat siihen”, Jennifer sanoi varmaan sävyyn. ”Kai sinä tiedät, että Jane Austen ei koskaan mennys naimisiin?” minä laukaisin ja katsoin häntä suoraan silmiin. ”Onko noin?” Jennifer lausahti hitaasti ja kohautti sitten harteitaan. ”Uskon silti, että naiset pitävät Austenin perspektiivistä, vaikka hän olikin avioliittoasiantuntija lähinnä teoreettisella tasolla.” ”Sanoit itsekin, että olen pian neljäkymmentä”, minä sanoin kirpakasti. ”Ei ole helppoa esittää, että jahtaan aviomiestä. Eivätkö rikkaat ukot halua mieluummin paljon nuorempia naisia?” ”Sitä älä sure, sinähän näytät upealta”, Jennifer vakuutti ja painoi kätensä polvelleni osoittaakseen tukea. ”Kukaan ei uskoisi, että olet päivääkään yli kolmenkymmenen. Ihan tosi.” Hän tuijotti minua vielä hetken pidempään ja lisäsi: ”Korkeintaan kolmekymmentäkaksi.” ”Se kuuluu prosessiin”, Marianne selitti. ”Voit vastata omiin kysy-

32

                


myksiisi. Voiko olla liian vanha solmimaan suotuisia naimakauppoja? Käytä sitä näkökulmana.” Ensireaktioni oli paeta paikalta kirkuen. Miksi minä haluaisin kirjoittaa siitä, miten nainen oli liian vanha johonkin, vaikka ilmenisikin, että en ollut liian vanha? En silti päässyt pakoon sitä raastavaa tosiseikkaa, että olin täysin rahaton, enkä voinut kieltäytyä tuottoisasta keikasta. ”Saat kaksi ja puoli dollaria sanalta, eli yhteensä noin viisituhatta dollaria”, Marianne selitti ja näytti minulle sopimusta. ”Kuulostaa hyvältä”, minä sanoin pala kurkussa. ”Pääsenkö myös Lontooseen?” Marianne nyökkäsi. Ehkä minä voisin ansaita elantoni freelancerina. Lähdin Mariannen ja Jenniferin luota ja hymyilin, kun ajatukseni palasivat tulevaan Lontoon-reissuun. Se oli paljon helpompi tehtävä kuin avioliitto-opas. Tyytyväisyyteni haihtui kuitenkin nopeasti, kun muistin, että olin luvannut viedä mummin erikoislääkärille samalla viikolla kuin lehdistömatka oli. Harkitsin silmänräpäyksen kutsun antamista Clairelle, mutta muutin mieleni. Mummi oli ihan kunnossa. Minua ei oikeasti tarvittu sinne; Iris hoitaisi asian. Tiesin mummin ymmärtävän, miksi minun piti lähteä, hän ymmärsi aina. Kuka kieltäytyisi ilmaisesta Lontoon-matkasta, josta vielä saisi palkkaa?

         

33

Profile for Schildts & Söderströms

Kim Izzo – Avioliitto Jane Austenin tapaan  

Kim Izzo – Avioliitto Jane Austenin tapaan