Page 1

Sibelius-Akatemian ylioppilaskunta, SAY

Joulunumero Glögiä ja joulun odotusta.

Uudistusten lyhyt oppimäärä s.12 Uusi Clavis, vanhat metkut s.20

4 / 2012


.fi

Soittimet osamaksulla nyt myös netistä. Runeberginkatu 46

puh. 010 239yhteystiedot 5350 www.coiffeurblackandwhite.net Myymälöiden netistä: Kaisaniemi, Itäkeskus, Vantaa, Espoo, Turku ja Kuopio.


Saymaa 4 / 2012

Pääkirjoitus

O

len iloinen siitä, että järjestövuoteni osui aikaan ennen Taideylioppilaskunnan syntyä. Ehdin nähdä SAY:n toiminnassa ja kokea sen yhdessä tekemisen hengen ja arvokkaan perinteen. Samalla sain myös seurata läheltä käytyä keskustelua ja ponnisteluja, joita vuoden aikana on tehty, jotta olisimme valmiita ottamaan kopin, kun Taideyliopisto kaikkine kysymyksineen syntyy. Ylioppilaskunnan huone kokouksineen antoi kasvot opiskelijapolitiikalle. Politiikka ei enää ole jotain kaukaista joka ei kosketa minua, vaan se on kontakteja, periaatteita, taistelua ja arkista aherrusta, jota tietyt ihmiset koko ajan tekevät, jotta asiat sujuvat. Luulen, että äänestysaktiivisuuteni kaikenlaisissa vaaleissa tästä lähtien nousee. Hallitusvuosi vei mukanaan myös kaikenlaisiin käytännön projekteihin. Vuosijuhlien järjestäminen, Mantan lakitus ja ulkkareiden retken järjestäminen opettivat, että jokaisen työpanosta tarvitaan, ja kaikille löytyy sopivaa hommaa. Jos esimerkiksi tarkoituksena on viedä porukalla järkyttävä määrä ravintolapäivän keittoa musiikkitalon Agoraan, ja ainoa mahdollisuus on tilataksi, jonkun tehtäväksi luultavasti jää pitää kuskin huomio muualla, ettei hän ehdi pohtia kattiloiden sisältöä. Suuremmat projektit, kuten Mantan lakitus, taas vaativat suuren määrän henkilöitä sekä suunnittelussa, että toteutuksessa. Hallitusvuotenani opin myös, että meitä kaikkia akatemialaisia yhdistävä asia on musiikki. Vaikka oppilaitosten nimet

vaihtuvat, työryhmät pohtivat uudistuksia, taloja puretaan ja rakennetaan, totuus on kuitenkin, että musiikin voima ei ole siitä riippuvainen. Ei liene pelkoa siitä, että yhdistyminen muiden ylioppilaskuntien kanssa hämärtäisi tunnetta musiikinopiskelijoista omana ryhmänään, sillä musiikki ja rakkaus musiikkiin kyllä yhdistää meitä kaikkia, vaikka emme aina sitä harjoitusluokan vienyttä kaveria osaisikaan juuri sillä hetkellä oikein rakastaa. Todisteita on: tässä lehdessäkin käsitellyt joululaulut, suurkuoron laulama Finlandia vappuna, moniääniset juomalaulut vuosijuhlissa. Kiitän nyt lehden tekijöitä puolestani: kaikkia kirjoittajia, toimituksen väkeä, taittajaa ja lukijoita. Ilman teitä tätä lehteä ei tietenkään olisi ilmestynyt. Lopuksi jaan vielä sähkösanoman, joka tuli vastikään esiin ylioppilaskunnan arkistoja järjestettäessä. Viesti on vanha ja kunnioitettava, mutta voimme ajatella sen koskevan myös meitä. Se on lähetetty Järvenpäästä 9.11.1946 ja vastaanottajaksi on merkitty professori Ernst Linko, joka toimi SibeliusAkatemian rehtorina vuosina 1936-1959. Käyttötarkoitusta en valitettavasti tiedä, mutta teksti puhukoon puolestaan. ”Tervehdykseni SibeliusAkatemian oppilaille. Kohottakaa ylväinä lippunne musiikin yhdistävän voiman symboolina. Jean Sibelius” Sari Salmi Saymaan päätoimittaja

3


Sisällys Pääkirjoitus

3 6 11 15 18 23 24 26

Amatööriasianajajan välitilinpäätös

Suuri joululaulukysely

Uusi vuosi, uudet murheet

Saymaa keräsi akatemialaisilta kommentteja lempijoululauluista.

Kolumni Kuinka hyötyä Taideyliopistosta?

Svenska hörnan Vardagssorgerna, glöm dem alla

Karhun kämmenestä. Kolumni.

Majesteetillinen c-duuri ja uskollisen rakkauden es-molli Saymaa testaa pilvipalvelut Foliohatun taitteluohje

Saymaa on Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan (SAY) julkaisu, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lehti on ilmainen ja sitä jaetaan Sibelius-Akatemian toimipisteissä. Lehden voi myös tilata hintaan 12 euroa / vuosikerta. Ilmoitushintoja voi kysyä toimituksesta. TOIMITUS Sibelius-Akatemian ylioppilaskunta Töölönkatu 28, 00260 Helsinki p. 040-710 4298 www.siba.fi/say Kustantaja Sibelius-Akatemian ylioppilaskunta Painosmäärä ja painopaikka 300 kpl, AM Digipaino

4

5 8 12 16 20 23 25 27

Puheenjohtajalta

Keväälle, työlle ja yliopillaille

Uudistusten lyhyt oppimäärä Monipuolisuus on valttia Saymaa tapasi saksofonisti Joonatan Rautiolan.

Uusi Clavis, vanhat metkut Musikaalista Simile

Hehän ovat kuin kaksi marjaa!

SAY:n vuosijuhlat 10.11.

VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA Niilo Tarnanen, nitarnan@siba.fi Päätoimittaja Sari Salmi,sari.salmi@siba.fi Toimitus ja taitto Jaakko Kulomaa, jakuloma@siba.fi Anna Heikkilä, anna.heikkila@siba.fi KANSI Jaakko Kulomaa Toimitusneuvosto SAY-hallitus Aaro Häkkinen, aaro,hakkinen@siba.fi


Saymaa 4 / 2012

Puheenjohtan palsta

Amatööriasianajajan välitilinpäätös R

akkaat opiskelijat ja lehden muut lukijat!

Vuoden kääntyessä kohti loppuaan olen väsynyt mutta onnellinen. Olen saavuttanut puheenjohtajavuoteni tärkeimmät tavoitteet: Taideylioppilaskunta syntyy potrana ja energisenä ja tilakaaokseen on saatu jokin roti. Seuraajalleni toivotan onnea, sitkeyttä ja taitoa rentoutua kiivaan pyörityksen keskellä. Yhteisössämme on valitettavasti monia, joiden kohdalla onnellisuus jää kaukaiseksi utopiaksi. Lukuisista mahdollisista syistä poimin esiin kaksi, jotka ovat korostuneet vuoden mittaan: arjen hankaluudet sekä epäasiallinen kohtelu. Molemmissa on menty parempaan– jo oli aikakin - mutta työtä riittää tuleville vuosille. Häirinnänehkäisyyn on otettu SibeliusAkatemiassa aiempaa rivakampi vaihde. Seuraavat kuukaudet näyttävät, mihin toimenpiteisiin nyt kerätyn tiedon perusteella ryhdytään. Yliopistoyhteisössämme tarvitaan avointa keskustelua siitä, mikä on asiallista kohtelua opetustilanteissa tai muussa kanssakäymisessä. On kestämätöntä perustella opiskelijoiden nolaamista, nöyryyttämistä tai itsetunnon murskaamista ”pedagogiana”, ”metodina” tai reaktiona opiskelijoiden ”heikkoon motivaatioon”, ”lahjattomuuteen” tai ”kurittomuuteen”. Häirintäkysely on tuonut esiin toimintatapoja, joiden ei yksiselitteisesti pitäisi kuulua mihinkään opetukseen. Kiitän kaikkia kyselyyn vastanneita sekä kaikkia, jotka ovat tuoneet minkä tahansa laisia huolia SAY:n tietoon. Tämä on tärkeää, sillä ilman tietoa olemme voimattomia. Sibelius-Akatemiassa yleistä ilmapiiriä huononsi yli vuoden ajan jatkunut villin lännen tilanne tilankäytössä. Uusi tilaohje vaikuttaa helpottaneen monien pulassa

olleiden arkea. Hiottavaa varmasti riittää, ja ongelmista kannattaa yhä avautua. Toivottavasti nyt aika alkaa olla kypsä myös niiden haavojen parantamiseksi ja kuilujen silloittamiseksi, joita sopimukseton vuosi toi tullessaan. Toivon, että oikeudenmukaista tilajakoa ja käyttösääntöjä voidaan jatkossa pohtia ilman syyttelyä tai leimakirveiden heittelyä mihinkään suuntaan. Taideyliopiston on oltava kaikkien yliopisto, ei pelkkien parkkiintuneiden pelureiden tai teflon-teuvojen temmellyskenttä. Pahoinvoinnin syihin on puututtuva, olipa sitten kyse toimintakulttuurista tai rakenteista. On auttamattoman vanhentunutta ajatella akateemisia opintoja vakioituna putkena, johon jokainen tulokas väkisin tungetaan ja revitään sitten ulos ammattilaiseksi prosessoituneena. Paitsi että sellainen rikkoo ihmisiä, se tuottaa huonoa taidetta – riskitöntä, yllätyksetöntä, mekaanista. En tarkoita, että kaiken pitäisi olla äärivapaata hihhulointia. Sääntöjä tarvitaan, mutta niiden pitää olla kohtuulliset ja koko yhteisön on sitouduttava niihin. Ei ole oikein, että yli-ihmiset, suuret taiteilijat toimivat kuten huvittaa samaan aikaan kuin nöyriä talutetaan teuraalle. Lopuksi heittäydyn julistukselliseksi: taiteiden välinen vuorovaikutus on mahtavuutta! Taideyliopisto on ennen kaikkea mahdollisuus tuulettaa itseämme ja muusikkouttamme. Se ei tarkoita kotipesän hylkäämistä eikä ajautumista tilaan, jossa kaikki osaavat kaikkea vähän, mutteivät mitään kunnolla, vaan keskustelua, jonka kautta voimme löytää paikkamme. Keskustelkaa – sanoin ja taiteen välityksellä – uusien opiskelutovereidenne kanssa, missä sitten kohtaattekin. Rauhaisaa joulua ja virkistävää lomaa, toivottavasti sitä riittää kaikille! Niilo Tarnanen SAY:n hallituksen puheenjohtaja

5


Suuri joululaulukysely Kauppakeskukset aloittavat perinteisesti joululaulukasettien pyörittämisen jo marraskuun alussa. Musiikkiopistoopettajat saavat niin ikään varoa Joulumaa-myrkytystä jo ennen ensimmäistä adventtia. Kuitenkin joululaulut ovat edelleen tärkeä osa useimpien muusikoiden joulunviettoa, ja itselle tärkeimmät sävelmät ovat takaavat tunnelman syntymisen vuodesta toiseen. Saymaa keräsi vaihtelevalta joukolta Sibelius-Akatemian opiskelijoita kommentteja heidän lempijoululauluistaan, ja mikä kyseisissä lauluissa viehättää. Esiin nousi niin tunnetumpia klassikoita kuin harvinaisempia helmiäkin. Ja mikä mielenkiintoisinta, yhtäkään laulua ei mainittu kahteen kertaan! Mitä Sibelius-Akatemia siis kuuntelee joulun alla? Tässä muutamia vastauksia: Ilmari Hannikaisen” Joululaulu” (Jeesus-lapsi suloinen). Se on hyvin kaunis, 5/4-tahtilaji tekee siitä rytmisesti poikkeuksellisen ja teksti on vahva. Seppo Murto, kanttori ja kuoronjohdon opettaja

Vanha sekvenssi "Kaikki kristityt iloitkaa" on hirveän hyvä. Siinä on mahtava teksti joka myös rimmaa musiikin kanssa tosi hyvin. Vautsi! Jorma Hannikainen, kirkkomusiikin ainejohtaja

Olen perinteisten joululaulujen ystävä, vahvat sanat ja koskettavat melodiat saavat minut joulun tunnelmaan. Ensimmäisenä mieleen tulee ”Tuikkikaa, oi joulun tähtöset” ja hämärä, kynttilöin valaistu joulukirkko. Anna, musiikkikasvatuksen opiskelija

En varsinaisesti pidä joululauluista. En siis niitä mitenkään vihaa, ja sujuvasti kuuntelen ja soitan, mutta jotenkin ne eivät vaan kuulu meikäläisen jouluun. Vastapainona rakastan talvista musiikkia, ilman sitä pakollista joulu-twistiä. Talvisen musiikin määrittely onkin sitten hieman pidempi tarina... Mutta yhtenä esimerkkinä melkein jouluisesta talvilaulusta mainitsisin Stingin "Christmas at sea" -kappaleen. Siinä jopa sivutaan lyriikoissa kyseistä juhlaa. Tatu, kansanmusiikin opiskelija

En pidä joulusta enkä joululauluista, mutta sanotaan vaikkapa Jarkko Martikaisen "Joulu on juhlista pahin". Aaro Häkkinen, SAY:n pääsihteeri "Petteri Punakuono", se on hauska! Pappa Palin A. Adamin ”Oi jouluyö”. Ainoa joululaulu jonka esitystä kuunnellessani muistan saaneeni kylmiä väreitä. Joel, pianonsoiton opiskelija

6

”Sylvian joululaulu”. Olen itse kotoisin pohjoisesta, ja siksi tässä laulussa kuvattuun jouluun liittyvään kaipaukseen on helppo samaistua. Pirkko, ravintolatyöntekijä, Cafe da Capo


Saymaa 4 / 2012 "Jouluyö, juhlayö". Se on tunnelmallinen, ja yksi niistä lauluista jotka minulle tekevät joulun. Susanne Kujala, urkujen soiton opettaja

Sukuni jouluperinteen olennaisena osana on Armas Maasalon ” Hiljaa, hiljaa, joulunkellot kajahtaa” joka on sävelletty isäni isoäidin Helmi Auvisen runoon. Sukumme perimätieto kertoo, että Helmi Auvinen oli julkaissut runonsa Jyväskylän opettajaseminaarin joululehdessä. Lehti oli päätynyt Maasalon käsiin kesällä ja hän oli ihastunut runoon. Hän oli samalta istumalta vetänyt pimennysverhot eteen ja sytyttänyt kynttilän päästäkseen joulutunnelmaan. Ja säveltänyt tunnetun joululaulunsa. En tiedä onko tarina totta, mutta aika hauska se on! Tuomas Auvinen, rehtori

Lempijoululauluni täytyy olla The Christmas Song (Torme & Wells, 1944). Perinteinen AABA-rakenne yhdistettynä riittävän tiheään harmoniaan, yllättävään modulaaatioon III-asteelle ensimmäisen A-osan lopussa, sekä tyylikkäät modaaliset lainasoinnut saavat paatuneimmankin jazzmuusikon joulumielen lämpiämään kuin joulusauna. Touko, jazzmusiikin opiskelija

Ahti Sonnisen ”Jouluhymni” (Rauhaa, vain rauhaa), siinä on joulun sanoma herkästi ja tunnelmallisesti ilmaistuna. Ammi, laulumusiikin opiskelija

”Taas kaikki kauniit muistot”, se kiteyttää tiiviissä muodossa jotain erityistä joulun tunnelmasta. Petteri Salomaa, laulun opettaja

Sibeliuksen ”En etsi valtaa loistoa”. Suurella taidolla saadaan aikaan yksinkertainen ja äärimmäisen kaunis kappale – vaatii mestarin jotta tällaisen voi tehdä. Ilmo Ranta, pianisti ja lied-musiikin vastuuopettaja

Juice Leskinen: Sika. Laulu tuo mieleen lapsuuden perhejoulut, jossa läsnä oma perhe, setäni perhe ja isovanhempia. Muistaakseni biisi miellytti ennen kaikkea edesmennyttä setääni, jonka tarttuva nauru muistuu vieläkin mieliin ja tuo hyvän jouluisan mielen. Nostalginen biisi siis, jonka huumori on painunut mieleen. Jaakko, musiikkiteknologian opiskelija

”Tonttu” koska se on niin kauhean pitkä ja surkea. Yritin joskus laulaa sen joulukaraokessa mutta jouduin lopettamaan kesken kun pokkani ei enää pitänyt. Einari, viulunsoiton opiskelija

Teksti: Riikka Pellinen

7


Kuva: Laura Manninen

Uusi koulu, uudet murheet M

anu (henkilö on keksitty) on kasvanut keskisuuressa kunnassa, ja on pienestä pitäen ollut musiikkiopistossaan niitä vähän paremmin suoriutuvia. Perheen ja ystävien tukemana Manu päättää hakea Sibelius-Akatemiaan, ja pontevana poikana pääseekin opiskelemaan. Opinnot alkavat, ja kaikki on juuri niin uutta ja mahtavaa kuin oli odotettavissa. Alkusyksy meneekin kuin siivillä uuteen totutellessa, HOPSia vääntäessä ja treenatessa. Uusia ystäviäkin on ja rientoa jos jonkinlaista. Loppusyksystä Manuun kuitenkin iskee outo tyhjyyden tunne. Tätäkö tämä nyt on? Alkusyksyn loreeninomaisesta euforiasta ei enää tunnu kuin hitunen, kun katsoo Lyyra-kortissa olevaa SAY:n logoa. Vanhemmat opiskelijatkin ovat jo ehtineet kertoa, mitkä asiat eivät toimi, ja kuka opettajista on tylsä, kuka natsi ja kuka muuten vain outo. Ja ennen kaikkea on käyty läpi, mitä kenelläkin on ohjelmistossa ja kuka osaa parhaiten tulkita esimerkiksi Schubertin Winterreisea. Tai kuka soittaa tarkimmalla taimilla ja parhaalla fraseerauksella Charlie Parkerin Omni-

8

bookin ulkoa. Ja siitäkin on keskusteltu, miten harmittaa kun ei aina ehdi harjoittelemaan sitä kahdeksaa tuntia päivässä. Manu tuntee olonsa vähän alakuloiseksi. Hänhän ei oikeastaan ikinä ole harjoitellut säännöllisesti enempää kuin kolmea tuntia päivässä. Eikä hän tiedä kuka on Jaco Pastorius (ei ilmeisesti kuitenkaan mikään teologi). "Olenkohan minä päätynyt tänne vahingossa?", Manu pohtii. Ekan vuoden masis, "starasta tavikseksi"ilmiö, tulinko tänne vahingossa. Ilmiö on tuttu useimmille, mutta jostakin syystä vaikuttaa siltä, ettei siitä pahemmin puhuta. Manu onneksi jutteli vähän kavereidensa kanssa näistä asioista, ja rimpautti vielä oppilaitospapille kun jäi se Pastorius vaivaamaan. Kun itse tulin pienestä pitäjästä SibeliusAkatemiaan, olin tottunut olemaan "se musikaalinen" omassa tuttavapiirissäni. Kun opinnot alkoivat, kulttuurishokki oli melkoinen. Yhtäkkiä ympärillä olikin ihmisiä, jotka kaikki ovat vähintäänkin yhtä hyviä ja taitavia muusikoita kuin mitä itse on, ja suurin osa vielä paljon taita-


ninen Saymaa 4 / 2012

vampia. Oma muusikkoidentiteetti joutui hieman koetukselle, ja omanarvontunto koki lievän inflaation. Tietojeni mukaan ei ole tutkittu, kuinka yleisestä ilmiöstä on kyse, mutta mututuntumalta voinee sanoa, että reilusti yli puolet opiskelijoista ovat jossakin vaiheessa kokeneet vastaavanlaisia tuntemuksia. Poikkeuksiakin löytyy, mutta niissä tapauksissa on usein pyöritty jo pitkän aikaa muusikkopiireissä, ja totuttu siihen, että ympärillä on paljon vähintäänkin samantasoisia ihmisiä. Esim. musiikkilukiossa tai konservatoriossa opiskelleet ja isojen muusikkoperheiden vesat ovat usein tottuneet joko alituiseen kilpailuun tai yksinkertaisesti siihen, että ympärillä jatkuvasti on itseään taitavampia muusikoita, joilta voi kysyä neuvoa. Eli toisin sanoen, alan realiteetit ovat paremmin tiedossa. "Olin aikanaan käynyt musiikkilukion, ja opiskelin sen jälkeen muutaman vuoden muuta alaa, mutta tein silti töitä ja kävin kursseilla musiikin saralla. Näiden vuosien aikana oma muusikkoidentiteettini vahvistui ja varmasti kypsyin ihmisenäkin, joten kun aloitin opiskelut SibA:lla, en kokenut mitään ikäviä tunteita", kertoo eräs opiskelija. "Mielestäni olisi hyvä kilpailemisen sijasta keskittyä kehittymiseen ja oppimiseen." Opintojen alussa opiskelijoille järjestetään johdantoperiodi, jonka yhteydessä mm. oppilaitospastori ja opintopsykologi käyvät esittäytymässä ja kertomassa omasta toiminnastaan sekä opiskelujen aloittamiseen liittyvistä vaikeuksista. Eri aineryhmät järjestävät myös omia tutustumisviikonloppuja edistääkseen ryhmäytymistä ja tuutorien tekemä työ edesauttaa usein uusien opiskelijoiden kotiutumista ja ryhmäytymistä. Siitä huolimatta tuntuu että jotakuinkin kaikilla, jolle olen maininnut tästäkin artikkelista, on ollut jonkinasteinen masennus opintojen alkuvaiheessa. Joskus sama ilmiö voi toistua myös pääaineen tai aineryhmän vaihdon yhteydessä. Epävirallisen tilaston mukaan Sibelius-Akatemiassa on vuosina 20082012 tapahtunut vajaat kolmekymmentä koulutusohjelman vaihtoa. Eri aineryhmien sisällä voi olla hyvinkin erilaisia sosiaalisia normeja, jonka mukaan opiskelijat ja opettajat vertailevat itseään ja toisiaan, kannustavat tai latistavat, ottavat huomioon tai ovat välinpitämättömiä jne. Jos opiskelija vaihtaa pääainettansa ja siirtyy sellaiseen aineryhmään jossa esimerkiksi on enemmän kilpailuasetelmaa opiskelijoiden kes-

ken kuin mihin opiskelija on tottunut, hän voi helposti kokea jäävänsä yksin omien haasteidensa kanssa. Oli opiskelija sitten uusi, vanha, juuri aineryhmää vaihtanut tai muuten vain kokisi olonsa yksinäiseksi tai uupuneeksi, on hyvä muistaa, että Sibelius-Akatemian palveluksessa on juuri tätä varten erikseen pari henkilöä: oppilaitospastori ja opintopsykologi. Oppilaitospastori Henri Järvinen, oletko törmännyt ilmiöön nimeltä ensimmäisen vuoden masennus? - No en ole tuota nimitystä vielä kuullut yleisessä käytössä, mutta ilmiö on tuttu. Puhumme [opintopsykologin kanssa] lukuvuoden alussa opinnoissa jaksamisesta ja siitä, miten monet jossakin vaiheessa epäilevät omia kykyjään. Vakuutan, ettei ketään tänne vahingossa ole otettu. Ilmiö on kyllä todella yleinen - edeltäjänikin jo "varoitteli" asiasta. Mutta eihän se ole mikään ihme jos vähän ahdistaa; moni on tottunut olemaan omassa tuttavapiirissään yksi ainoita lahjakkuuksia, ja kun yllättäen onkin keskellä kaltaisiaan, rooli ikään kuin vaihtuu. Työkenttääsi kuuluvat myös muut taideyliopistot - toistuuko tämä sama ilmiö muissakin kouluissa? - Ovathan nämä taidealan koulut yhdenlaiset "lahjakkaiden kokoontumisajot". Kouluihin on paljon kovatasoisia hakijoita, ja koulutukseen otetaan vain muutama. Tämän lisäksi taidealalla on jatkuva kilpailu työpaikoista, joten suorituspaineet ovat kovat. Onko ongelmaan ratkaisua – mikä voisi auttaa? - Olisi hyvä saada yhä enemmän vuorovaikutusta ja keskustelua aiheesta – kaikkihan ovat loppujen lopuksi jotakuinkin samojen kysymysten äärellä. Myös suoritusvapaa yhteishenki olisi tavoittelemisen arvoinen asia. Useasti opiskelijat tapaavat toisiaan lähinnä opiskelun yhteydessä, jolloin keskustelunaiheet myös liikkuvat musiikkiin ja sen tekemiseen liittyvissä asioissa. Olisi hyvä oppia tuntemaan toisiaan ja koulun ohella keskustella myös ns. taiteen ulkopuolella. Tärkeää olisi myös huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja opinnossa jaksamisestaan. On tärkeää muistaa olla armollinen itselleen ja muistaa, että oppimaan tänne on tultu. Tehtävänä on kehittyä, ei niinkään olla täydellinen.

9


Opintopsykologi Annamari Heikkilä työskentelee Sibelius-Akatemian lisäksi Helsingin Yliopistolla, ja hänen mukaansa ilmiö ei ole vain taiteilijoiden etuoikeus. Useimmat panostavat paljon hakiessaan kouluihin ja ovat useimmiten suoriutuneet keskiarvoa paremmin omalla kotipaikkakunnallaan. Monia tuskin yllättää sekään tieto, ettei kyseessä ole vain ensimmäisen vuoden opiskelijoiden pulma. - Tämä on aivan normaali ilmiö ja kuuluu tietyssä mielessä asiaankin. Siinä ei ole mitään pelättävää. Siksi onkin tärkeä muistaa ja muistuttaa, että kaikki SibA:lla opiskelevat ovat lahjakkaita. Ketään ei ole otettu tänne vahingossa, sanoo Heikkilä. Mutta miten opiskelijat saisi heti alusta uskomaan itseensä? Onko se edes tarpeellista, vai olisiko parasta, että jokainen pärjää niillä eväillä mitä nyt repussa sattuu olemaan? Asiaan voisi varmasti vaikuttaa rakentavammalla pedagogiikalla. Lähes joka osastolla on edelleen opettajia, jotka toteuttavat

Qsinen

10

nk. "kärsi, niin kasvat"-pedagogiikkaa, jossa tavoitteena on nujertaa opiskelijan itsetunto, ettei hän vahingossakaan kuvittele olevansa muita parempi. Tällaistä käytöstä perustellaan muun muassa sillä, että kilpailu on kovaa ja opiskelijan on tärkeää oppia kestämään muiden kovuutta. - Minusta avain jaksamiseen ei ole tallatuksi tulemisen kautta vahvistuminen, vaan opiskelijan itsetunnon ja itseluottamuksen vahvistaminen. Tätä kautta selviytyy helpommin opiskelu- ja muista paineista. Sekä oppilaitospastorin että opintopsykologin juttusille saa ja kannattaakin hakeutua, vaikkei välttämättä mitään kovin suuria murheita olisikaan. Yhteystiedot löytyvät Introsta -> Palvelut -> Hyvinvointi. Ja ennen kaikkea kannattaa jutella muiden opiskelijoiden kanssa. Kuka tietää – ehkä joskus tulevaisuudessa voimme olla ylpeitä akatemialaisuudestamme nimenomaan sen kannustavan yhteishengen takia. Teksti: Olli Liljeström


Saymaa 4 / 2012

Kolumni

Kuinka hyötyä Taideyliopistosta?

I

stuessani vuonna 2010 St Urho´s Pubissa tulin vahingossa luvanneeksi kirjoittaa kolumnin Saymaahan. Viime viikolla minulle ystävällisesti huomautettiin Saymaan loppuvan kohta, että voisiko sitä kolumnia pikkuhiljaa aloitella... Siispä päätin kirjoittaa Taideyliopistosta. Koska olen itse lähes valmistunut ja lisäksi kroonisesti kärttyinen lähestyvän nimeltämainitsemattoman ohjelmistosuorituksen takia, aion pedagogiseen koulutukseeni pohjaten luetella esimerkkejä siitä, kuinka asioita ei ainakaan pitäisi hoitaa esittämättä sen kummempia ratkaisumalleja. Taideyliopiston mukana on tarkoitus tulla lisää rahaa, mainetta, kunniaa, kansainvälistä näkyvyyttä ja muita mahtavia asioita. Lisäksi hallintojen yhdistämisestä pitäisi koitua positiivisia seurauksia. Nämä kaikki ovat arvostettavia asioita ja toivottavasti toteutuvat lähitulevaisuudessa. Tarkoituksena lienee kuitenkin hyötyä myös varsinaisten taiteiden välisestä yhteistyöstä, ja se tuo mukanaan muutamia näennäisyyden sudenkuoppia.

Ensinnäkin:

Yli entisten yliopistorajojen tehtävä yhteistyö ei tarkoita sitä, että muutetaan valinnaisia opintoja kaikille opiskelijoille avoimiksi. Tarkoitus ei ole, että SibA:n opiskelijan pitäisi heittää tikkaa TeaK:in opinto-oppaaseen ja valita jotain tosi taiteellista. Eikä teatteri-ammattilaisten tarvitse tulla istumaan jazz-teorian luennolle ihan vaan siksi että voi. Enkä minä aio mennä sotkemaan asiasta jotain ymmärtävien värianalyysiluentoa ja kyselemään, että mites sitä oranssia tehtiinkään, mulla ois tässä nää vesivärit.

Toiseksi:

Kenenkään ei myös ole syytä kehittää erityisiä integraatiokursseja, kuten "Maailmanmusiikki kaikissa paikoissa kautta aikojen vain kolmessa opintopisteessä!" tai ”Käsitetaiteen alkeet – Kiasma on se pyöreähkö juttu siinä Musiikkitalon vieressä”. Kenestäkään ei tule teatterin sivuaine-ammattilaista vain siksi, että on tullut käytyä katsomassa Smedsin Tuntematon sotilas ja otettu kolme valinnaista cross-over -kurssia teatterin historiasta.

Kolmanneksi:

Itsestäänselviä yhteistyön paikkoja ovat tietysti konsertit, oopperat, näytelmät, näyttelyt, musikaalit, performanssit jne. Mahdollisuuksia on loputtomasti! Mutta tämä ei tapahdu niin, että kun kuvataiteilijoilla on kevätjuhlanäyttely niin pimu-listalle tipahtaa viikkoa ennen forwardoitu sähköposti jossa kaivataan "jotain kivaa taustamusaa kahvipalkalla, hieno esiintymistilaisuus nuorelle soittajalle!". Tai toiseen suuntaan, ”Meillä ois konsertti teemalla ”Sillisalaattia biiseistä jotka tällä hetkellä sattumalta saadaan menemään”, tulisko joku juontamaan ja heittämään jotain kivaa läppää, loistava tilaisuus kokeilla siipiään stand up –koomikkona!”. Tämän epäonnistuttua voi sitten valittaa, että kyllä meillä sitä yhteistyöhalua olisi, mutta kun nuo toiset opiskelijat on niin nihkeitä ja tylsiä että ei ne lähde meidän proggiksiin mukaan. Hedelmällinen yhteistyö vaatii villiä ideointia ja sen jälkeen huolellista suunnittelua, jotta kaikkien oma osaaminen tulisi käytettyä järkevästi ja tarkoituksenmukaisesti ilman kohtuutonta turhautumista. Mieti siis, miten juuri sinä voisit hyötyä Taideyliopistosta, ja tavan keksittyäsi pidä siitä meteliä kunnes jotain tapahtuu! Tai vielä parempi, järjestä itse. Sanni Antikainen

11


Uudistusten lyhyt oppimäärä O

len Riikka, tämän syksyn kimu-fuksi. Tosiasiassa olen ehtinyt viettää talossa jo hyvän aikaa: takataskussani on myös jos ei hartaasti, ainakin pitkään tehty maisterin tutkinto sävellyksen ja musiikinteorian koulutusohjelmasta (SäTe). Aloitusvuottani en viitsi suoraan paljastaa, mutta voin kertoa vihjeenä, että olimme aikanaan viimeinen vuosikurssi, joka aloitti niin sanotussa ”vanhassa tutkintojärjestelmässä”, jota eivät siis koskeneet tutkinnon aikarajaukset, vaan jolle myönnettiin kerralla ns. elinikäinen opintooikeus. WebOodi ei sivumennen sanoen edelleenkään suostu ymmärtämään, että tämä elinikäinen opinto-oikeus ei koske enää tulevaa kimu-tutkintoani, joten olen saanut opintohallinnosta pyynnön käydä itse manuaalisesti muuttamassa tämä tieto vuosittain. Onneksi olen perusluonteeltani kuuliainen. Kun onnistuu viettämään samassa oppilaitoksessa riittävän kauan, ehtii päästä todistamaan monenlaista myllerrystä. Aloittaessani aikanaan vuosia sitten SäTellä, Sibelius-Akatemiassa oli vielä paljon jäljellä sitä kodikkaan nuhjuista boheemiutta ja akateemista vapautta, minkä perään nykyään usein haikaillaan. Rahanyörit olivat tosin kiristyneet jo huomattavasti aikaisemmin, mutta koska kaikennäköiset rahanjakomallit suuntasivat resursseja jokseenkin ennakoimattomasti, ylimääräisten opintooikeuksien saaminen oli pitkälti kiinni siitä sattuiko olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hieman paradoksaalisesti samaan aikaan itse opiskelu, tai se, mitä siihen sisältyy oli ainakin SäTellä tuolloin huomattavan helposti hahmotettavissa. Johdantoperiodilla meille jaettiin paperiset(!) lappuset joihin oli printattu malliksi ehdotus eri vuosina suoritettavista pakollisista ja valinnaisista

12

kursseista, ja joihin sitten osastonjohtajan ja professorin avustuksella ympyröimme valintamme kyseiselle vuodelle. Selkeää ja helppoa, vai mitä? En tarkalleen muista milloin, mutta jossain vaiheessa kandiopintojani lapuista luovuttiin. Tilalle tuli yleisesti systeemi, jossa mitään ei oltu merkitty erikseen ”pakolliseksi”. Kuitenkin myöhemmin monille opiskelukavereilleni paljastui katkera totuus, eli että juuri heidän skippaamansa kurssi olisi sittenkin kuulunut tutkintovaatimuksiin. Toinen jännitysmomentti oli opintoviikkojen muuttuminen opintopisteiksi. Periaatteessa kertoimen piti olla 1,5, mutta muun muassa omat musiikkianalyysiopintoni - joita säteläiselle kuului parina ekana vuonna 16 opintoviikkoa – peräti kaksikertaistuivat. Yhtenä kauniina aamuna avatessani WebOodin olin siis yhtäkkiä huomattavasti aiempaa lähempänä kandintutkintoa! Tämä oli kuitenkin vielä pientä: ne, jotka olivat keksineet osallistua Sibelius-Akatemian 125-vuotisjuhlakuoroon korjasivat muutamat treenit ja keikan sisältäneestä projektista muistaakseni peräti yhdeksän opintopistettä. Kumma kyllä kaikki eivät tästä riemuinneet, sillä samoihin aikoihin ainakin musiikkikasvatuksen osasto aloitti opiskelijoiden savustamisen ulos talosta heti, kun tutkinnon minimiopintopisteet oli saavutettu. (Kuulemma tämä muuten jatkuu em. aineryhmässä edelleen, sillä seurauksella, että lukuisilla kursseilla olen päässyt todistamaan opettajalle osoitettuja pyyntöjä olla kirjaamatta opintosuoritusta WebOodiin. Hienoa työtä MuKa, rekisteröimättömillä opintosuorituksilla sitä varmaan rahoitusta saadaankiin tulevaisuudessa...!). No siis, palatakseni asiaan, tässä vaiheessa lienee selvää, että opintopistekikkailun tarkoitus oli paitsi helpottaa


Saymaa 4 / 2012 opiskelijapolon taakkaa, samalla myös saada edes osa meistä ulos talosta vähän nopeammin. Mielenkiintoisen näkökulman tähän kaikkeen sai viettäessään vuoden vaihtoopiskelijana Pariisin konservatoriolla. Ranskalaisten suhtautuminen Bolognan prosessiin oli lievästi sanoen joustavaa ja käytännönläheistä – tämä lienee asia, jossa käyttäisin näitä adjektiiveja kuvaamaan ranskalaisia (jollei siis lasketa ranskalaisten autoilijoiden tapaa pysäköidä taskuun tehden tilaa törmäilemällä edessä olevan auton puskuriin niin kauan, että saivat raivattua tarvitsemansa tilan). Learning Agreementsopimus meni uusiksi heti ensimmäisellä vierailulla sikäläisen osastonjohtajan luona. Lisäjännitystä toi se, että ruosteisen lukioranskani pohjalta en myöskään täysin ymmärtänyt mitä kaikkea hän oli minun varalleni suunnitellut, joten päädyin yllätykseksi opiskelemaan mm. laajan oppimäärän vanhan musiikin historiaa, vaikka olin nimenomaan toivonut uuden musiikin historiaa... Mitään European Credits-systeemiä ei siellä tietenkään ollut lanseerattu, joten siellä viettämäni vuoden aikana minulla ei ollut minkäänlaista varmaa tietoa siitä, minkä verran noppia kyseinen vuosi tulisi tuottamaan. Hiljaa mielessäni tietysti rukoilin, että välttyisin ainakin ongelmilta Kelan kanssa kun palaan Suomeen. Kelasta ei tullut ongelmaa. Sen sijaan päänvaivaa aiheutti Siballa vaihtokeväänäni käyttöön otettu mullistava uutuus nimeltä eHops. Korkealla tasolla oli nimittäin tehty päätös, että jokaikisen maisterivaiheen opiskelijan tulisi täyttää sellainen koko maisteritutkinnon ajalle, jos mieli saada opetusta vielä tulevaisuudessa. Maalaisjärkeen vedoten yritin selittää silloiselle opintosuunnittelijalle, että muutamia hajanaisia opintopisteitä lukuunottamatta minulla ei ollut vielä muita kandintutkinnon jälkeisiä suorituksia kuin nuo Pariisin vaihto-opinnot – opinnot joiden nimikkeistä tai opintopistemääristä puhumattakaan niiden hyväksilukemisesta tutkintoon minulla ei ollut mitään hajua – ja että tästä syystä koin lievästi sanottuna hankalaksi tehdä kattavaa suunnitelma maisterintutkintoni sisällöstä. ”Laita sinne ihan mitä vaan kunhan täytät sen, mietitään sitten myöhemmin mitä oikeasti opiskelet”, kuului vastaus. Suomalainen versio käytännönläheisyydestä siis. Kun paluu kotiin lähestyi, sain jälleen kutsun Pariisin konservatorion osastonjohtajamme luokse. Tämä kyseli, mitä ainetta olin opiskellut mielestäni eniten. Arvellaessani kyseessä olevan musiikkianalyysi, hän

totesi: ”Hienoa! Laitetaan siitä siis vaikka 24 opintopisteen suoritus, luuletko että se riittää? Seuraavaksi eniten – ai musiikinhistoria – olisiko se 12 opintopistettä?” Ja lopulta: ”Nyt sinulta puuttuu enää kuusi pistettä kuudestakymmenestä, sopiiko että merkitään tänne kirjallisuuskurssi, ranskan kieli ja taidehistoria – kaksi pistettä kustakin?” Sopihan se. Suomeen palatessani olin siis hieman yllättäen huomattavasti lähempänä maisterintutkintoani. Seuraava uutuus oli päästä valitsemaan ”historiallis-analyyttisen” ja ”kognitiivis-pedagogisen” suuntautumisvaihtoehdon väliltä. Koska kumpikaan termi ei suoraan synnyttänyt minussa suurta hengen paloa, päädyin valitsemaan historiallis-analyyttisen vaihtoehdon, lähinnä koska se istui siihenastisiin, suhteellisen satunnaisesti valikoituneisiin opintosuorituksiini parhaiten. Valinta, jota sittemmin usein ihmettelin yrittäessäni vääntää aihepiiriin istuvaa gradua... Nämä ja monet muut siihen asti todistamani outoudet järjestelmässä saivat myös minut kiinnostumaan opiskelijapolitiikasta kasvavassa määrin – ja äärimmäisyysihminen kun olen, huomasin pian olevani ylioppilaskunnan puheenjohtaja. Vietin vuoden istuen käytännössä kokopäiväisesti erinäköisissä kokouksissa ja työryhmissä, sivutoimisesti opiskellen. Yhtäkkiä minulle avautuivat taustat monien ihmettelemieni asioiden takana. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa: taustalla ei ollutkaan mitään suurta suunnitelmaa vaan lukematon määrä jatkuvasti muuttuvia byrokraattisia päätöksiä, joita tehdessä oikea käsi ei ollut tiennyt vasemman toimista; lyhytnäköistä suunnittelua, tiedonkulun ongelmia, tiettyjä tarkkaan henkilöityviä ongelmia - toisaalla leväperäisyyttä, toisaalla suuria innovaatioita vailla kosketusta todellisuuteen. Idealismiin taipuvaisena uskoin kuitenkin vilpittömästi, että tämä kaikki on muutettavissa riittävällä työllä ja huolellisella asioihin perehtymisellä. Kyynisyyden välttäminen oli myöhemmin ajoittain vaikeaa, kun totesin lukemattomien työtuntien seurauksena ilmestyneiden lukemattomien dokumenttien juuttuneen ja kadonneen iäksi hallinnon nieluun, ja kuinka uusia työryhmiä perustettiin pohtimaan uudestaan ja uudestaan samoja asioita jotka luulin jo käsitellyiksi. Ei sillä, minun työaikani ei kuudensadan euron kuukausittaisella palkkiolla ollut kovin kallista kenellekään muulle kuin itselleni. Kun sen sijaan mietin minkälainen määrä rahaa kyseisiin kokouksiin on kulunut professorin tai yliopistojohdon palkoilla, minun on edelleen vaikea

13


välttää tiettyä yhteiskunnallis-koulutuspoliittista Weltschmerziä. Tässä vaiheessa avautumistani minun on myös osoitettava kiitollisuuteni lukuisia akatemian työntekijöitä kohtaan – oman kokemukseni mukaan yksittäiset ihmiset ovat enimmäkseen aina pyrkineet joustavuuteen ja opiskelijan parhaaseen. Tätä taustaa vasten on ollut turhauttavaa todeta millaisen byrokratiaviidakon ja älyttömien ideoiden keskellä he ovat tätä työtä joutuneet tekemään. Se hyöty kyseisestä vuodesta kuitenkin oli, että keskittyessäni voittopuolisesti muihin asioihin kuin omiin opintoihini minulle vähitellen valkeni, mitä asioita oikeasti halusin tehdä aikuisena. Totesin, että tulevaisuuteni ei ollut musiikinteorian parissa, vaan että halusin työltäni käytännönläheisyyttä ja monipuolisuutta: näin syntyi idea hakea Kimulle. Olin kuitenkin onnistunut tässä vaiheessa viettämään akatemialla sen verran monta vuotta, että koulutusohjelman vaihto ei ollut realistinen vaihtoehto

Qsinen

14

– gradu oli väännettävä valmiiksi. Itsekritiikin hetkellisellä pois päältä kytkemisellä ja ohjaajan pohjattoman kärsivällisellä myötävaikutuksella sain aikaan tekeleen, joka riitti tavoitteeseeni: talosta ulos pääsemiseen, jotta voisin pyrkiä taas sisään. Nyt olen siis jälkeen huoleton fuksi, ja tilanteeseen tyytyväinen. Erityisesti minua kuitenkin sykähdytti, kun johdantoperiodilla suunnittelimme tulevan vuoden opintoja. Ehdotukset kurssien suorittamisvuosista ja järjestyksestä oli asetettu suhteellisen selkeiksi taulukoiksi, joita kutsutaan nykyään nimellä malliHOPS. Kyseiset taulukot muistuttivat nimittäin suuresti niitä papereita, joihin me ensimmäisenä Säten vuonnani olimme kurssivalintojamme rastitelleet. Ehkä täytyy vaan hyväksyä se, että kehitys ei aina ole luonteeltaan suoraviivaista vaan usein pikemminkin syklistä. Ja ehkä ne loputtomat kokoukset eivät sittenkään menneet täysin hukkaan. Teksti: Riikka Pellinen


Saymaa 4 / 2012

Svenska hörnan ”Vardagssorgerna, glöm dem alla, låt ditt sinne bli ungt på nytt. Julens klockor oss åter kalla, än har icke dess frid oss flytt.” Det här är fjärde kolumnen jag skriver till denna tidning. Det är fjärde gången jag skriver en kolumn överlag. Det är fjärde gången jag konkret sitter ner och funderar vad jag vill skriva om. Det är första gången jag märker att nummer två ofta dyker upp i mitt liv. Känns det som att ni vill höra och jag dela mitt kommande jullov här nu? Hur jag bygger snölyktor, vilken morotslåda som är min favorit, vilka böcker jag läser? Inte direkt. Den som är intresserad kan kontakta mig personligen, jag bjuder på kaffe. Jag leker ofta med tanken ”Vad har ändrat i mitt liv på sistone?”. Jag gillar frågan, eftersom jag tror mig försöka leva mitt liv på ett lyckligare sätt varje dag. Hälsa på den lyckligaste mänskan i världen om 50 år! Nå, man kan ju försöka påminna sig själv alltid nu och då om att ”kom ihåg att det är onödigt att bekymra sig över morgondagen, lev i nuet”. Jag har försökt göra detta, varje dag känns det som, men efter att ofta på kvällen märka att det inte gick så smort började jag en gång på riktigt fundera över orden. Alltså, vad innebär det att kunna leva i nuet, att inte bekymra sig över morgondagen? För det första måste man se till att morgondagen inte har någonting man bekymrar sig över. Logiskt va’? Ändå tog detta mig 21 år att förstå. Nu ser jag till att jag sköter allting till den punkten, att jag i lugn och ro kan välkomna varje dag och projekt med gott självförtroende och vetande att det räcker att jag kommer ihåg att vara på rätt plats i rätt tid. I praktiken betyder det-

ta att jag har (typ) satt in i kalendern tider då jag sköter uppgifter och deadliner, som jag förr kämpat med i sista stund. Tag som exempel denna kolumn: det är första gången jag skriver den på en i förväg bestämd tidpunkt och inte natten innan den skall lämnas in. Om jag lyckas fortsätta med detta vet jag att jag har ganska goda chanser att lyckas ta varje dag som den kommer. För det andra är det ju onödigt att bestrida faktumet att denna stund är nu, och den måste helt enkelt levas. Det här betyder för mig då det, att eftersom jag i vilket fall som helst är tvungen att leva varenda stund så lönar det sig att göra stunden så bra som möjlig. Hittills har också detta funkat! För det tredje är det ju så att ibland vill man bara vara på dåligt humör, deppa lite grann. Mitt experiment med dessa nya tankar är inte så långt hunnet att jag skulle ha en teori om varför det är så. Själv tillåter jag mig deppa ibland, men det känns nästan ännu bättre att sen hitta tillbaka till sina tankar om att hitta det goda i stunden. Vad kommer till julen och jullovet, har jag nog lite förväntningar på mig själv. Jag hoppas att jag i år kan tillåta mig själv att njuta för fullt av tiden tills, under och efter jul. Hur jag kommer att fira jullovet vet jag inte ännu, men den dagen den glädjen tänker jag. Kanske jag (igen) hittar ett nytt intresseområde, kanske jag börjar forska i lyckonumror? Nummer två har dykt upp i mitt liv på många sätt den senaste tiden. Betyder det att jag har börjat slappa? Troligtvis, eftersom jag har tid att fundera på den saken. Kanske vi har för lite uppgifter i skolan? Ha. Ha! Utan flera analyser, berättelser, faktan (bestäm själv) om krubbor och julskinkor önskar jag alla en stämningsfull juletid. Lyssna på fin julmusik, ät mycket julgodis, bygg snögubbar och försök göra varje stund den finaste!

Glögg och julgranar, Kosonen S

15


Monipuolisuus on valttia Saksofonisti Joonatan Rautiola on ehtinyt jo tehdä monipuolisen muusikonuran ollakseen alle kolmekymppinen. Hän myös haastaa kliseisen kuvan klassisen musiikin taitureiden yksipuolisuudesta: hänet tunnetaan ennakkoluulottomana soittajana, joka on klassisen musiikin ohessa ehtinyt kokeilla muitakin musiikin lajeja sekä kaikennäköisiä projekteja. Mistä tämä monipuolisuus kumpuaa, ja mitä hyötyä siitä on klassisen musiikin soittajalle?

”I

han aluksi soitin tietysti kanteletta musiikkileikkikoulussa, kuten varmasti moni muukin. Ensimmäinen soitin musiikkiopistossa oli nokkahuilu, olin silloin seitsemänvuotias ja olisin itse halunnut jo soittaa myös rumpuja tai tuubaa. Myös saksofoni kiinnosti, ja aloitin pari vuotta myöhemmin sen opiskelun Juha Keikkosen johdolla Länsi-Helsingin musiikkiopistossa. Siellä tuli soitettua ohessa myös pianoa, sekä teininä kitaraa”, Joonatan kertoo. Joonatan pääsi Sibelius-Akatemiaan nuoriso-osastolle Pekka Savijoen oppilaaksi, ja opiskeli siellä vuoteen 2002 saakka. Armeijan jälkeen tie vei Ranskaan opiskelemaan erään vaihto-opiskelijan vahvasti suositeteltua Joonatanille tätä vaihtoehtoa. Pariisin alueella työskenteli lukuisia arvostettuja saksofoniopettajia. Joonatan haki useaan pienempään konservatorioon sisään ja tuli hyväksytyksi kahteen niistä. ”Opiskelin kahden Ranskan parhaimmistoon kuuluvan opettajan Nicolas Prostin ja Christian Wirthin johdolla parin vuoden ajan, mikä oli mahtavaa. Sitten tulin hyväksytyksi Pariisin konservatorioon 2006, jossa opiskelin Claude Delanglen johdolla. Valmistuin sieltä 2010, nykyään sieltäkin saa maisterin tutkinnon. Siitä lähtien olen ollut täällä viimeistelemässä SibeliusAkatemian tutkintoani, nyt käynnissä on viimeinen vuosi ja työn alla instrupedaopinnot.”

16

Groove on tärkeä myös klassisessa musiikissa Sinut tunnetaan yleisesti monipuolisena muusikona. Mitä kautta olet alun perin ajautunut eri musiikinlajien pariin? ”Eri musiikinlajien soittaminen on mennyt vähän kausittain. Nykyään soitan lähinnä klassista ja nykymusiikkia, eli tällä hetkellä minulla ei ole juurikaan rytmimusiikki- tai jazzkeikkaa. Olen pienestä pitäen kuunnellut tosi paljon kaikenlaista musiikkia – varsinkin teini-ikäisenä tuli kuunneltua paljon jazzia ja rockia. Yläasteella kun Nirvana oli kova juttu, meillä oli grunge-bändi. Sitten kun jazz alkoi kiinnostaa yhä enemmän, siitä tuli jazz-bändi, jolloin pistin kitaran sivuun ja aloin soittaa siinä fonia”, muistelee Joonatan. ”Opiskelin itse Ranskalaisessa koulussa, mutta eksyin mukaan Sibelius-lukion porukoihin ja meillä alkoi sitten olla kaikenlaista jazz- ja hääkeikkaa. Olen siis kyllä kuunnellut paljon rytmimusaa ja soittanut sitä keikoilla, mutta en varsinaisesti opiskellut sitä missään vaiheessa.” Entä mitä seikkoja sitten joudut mielestäsi tietoisesti ottamaan huomioon siirtyessä musiikinlajista toiseen? ”No tietysti fraseerausasiat on erilaisia vaikka jazzissa ja klassisessa, mutta toisaalta ne vaihtelevat myös länsimaisen


Saymaa 4 / 2012 ”Lisäksi monet nykysäveltäjät sekoittavat teoksissaan aineksia eri musiikkityyleistä. Kun tuntee entuudestaan eri musiikin tyyleille ominaista ilmaisua, auttaa se soittamaan tällaisia kappaleita monipuolisemmin ja rikkaammin.” Musiikillisiksi esikuvikseen Joonatan nimeää saksofonisti Daniel Deffayet´n. ”Sitten on tietysti paljon muitakin muusikkoja kuin saksofonisteja, esimerkiksi pianisti Artur Rubinstein, laulajat Hermann Prey ja Jon Vickers. Säveltäjistä tärkeitä vaikutteita ovat olleet Schubert, Debussy ja Ligeti.” Joonatan luettelee. ”Myös muut taiteet inspiroivat minua kovasti, kirjailijoista muunmuassa Camus ja taidemaalareista Van Gogh ja Monet.” Mitkä sitten ovat olleet mieleenpainuvimpia hetkiä musiikin parissa?

taidemusiikin sisällä paljon kun liikutaan aikakaudesta toiseen. Mutta onhan vaikka jonkun funkin fraseeraaminen toki hyvin erilaista kuin jos nyt vaikka soittaisi Debyssyä”, Joonatan hymähtää. ”Soundi-ihanteet on erilaisia, mutta toisaalta jokaisella soittajalla on myös oma soundinsa tyylilajien sisällä. Jos mietin, mitä rytmimusiikin soittaminen on minulla tuonut klassiseen, niin mielestäni se niin kutsuttu groove on siellä ihan yhtä tärkeä kuin rytmimusiikissa – siitä vaan usein jotenkin unohdetaan puhua. Myös klassisessa musiikissa tapoja rytmin käsittelyyn on hirveän paljon ja se mahdollistaa erittäin suuren vivahteikkuuden. Jo ihan pelkästään rytmiset asiat kappaleessa voivat olla tosi vaihtelevia ja puhuttelevia – ehkä jonkinlainen rytmien korostunut tiedostaminen ja niistä nauttiminen on itselläni perua rytmimusiikin soittamisesta.” ”Toinen asia on, että kun jonkun teoksen tuntee hyvin, niin parhaimillaan läpisävellettyä kappaletta soittaessakin tulee sellainen olo kuin soittaisi improvisoiden omaa musiikkia – jos tämän tunteen saa vielä välittymään soittokavereille niin se on aivan mahtava. Eikä tämä tarkoita, että sinne välttämättä keksitään kauheasti jotain sellaista jota ei nuotissa lue, mutta sillä alueella johon notaatio ei yllä voi tapahtua todella paljon”, pohtii Joonatan.

”Eräs viime aikojen vaikuttavimmista kokemuksista oli kuulla ranskalaisen näyttelijäveteraani Jean-Claude Drouot'n lukevan pitkän monologinsa kymmeniä kertoja Alain Foix'n kirjoittaman näytelmän harjoituksissa ja esityksissä. Soitin näytelmän musiikin tenorisaksofonilla ja minulla oli siinä mykkärooli katumuusikkona. Mahtavia ovat myös kamarimusiikkiharjoituksissa tapahtuvat oivallukset ja musiikillisen flow'n hetket.” ”Omista esiintymisistä tulee mieleen konsertti Retuperän WBK:n solistina. Oli ihan ällistyttävä tunne, kun puolitoistatuhatta ihmistä nauroi ääneen jollekin meidän musiikilliselle vitsille.” Entä millaiset ovat Joonatan Rautiolan tulevaisuuden suunnitelmat? ”Mielestäni minulla on tällä hetkellä tosi kiva tilanne, esiintymisiä on suht paljon. Lisäksi opetustyö on mielenkiintoista, opetan tällä hetkellä ihan pienimmistä isoimpiin – nuorimmat oppilaani ovat kahdeksanvuotiaita ja vanhimmat opiskelevat täällä Sibelius-Akatemiassa. Eli näin on periaatteessa kiva jatkaa. Toisaalta en halua täysin poissulkea sitä vaihtoehtoa, että joskus muutaman vuoden kuluttua työskentelisikin jossain toisessa maassa. Olen myös harrastanut laulua useamman vuoden ajan Sirkka Parviaisen johdolla, sitä on mielenkiintoista opiskella edelleen, ja ylipäätänsä järjestää kaikenlaisia projekteja musiikin ympärille.” Teksti: Riikka Pellinen

17


Kolumni

Karhun kämmenestä Ei ammuskeluja yökerhossa, kuolonkolareilta vältytty, Björn ei ole ehtinyt sanoa mitään viisasta ja Matti nukkuu krapulaansa ¬¬— keltainen lehdistö uutisoi paremman puutteessa aloista, joilla maisterin pahveilla työllistyy huonoiten. Vaikka kyseisen musteen ja paperin muodostaman oksennuksen suurimpiin saavutuksiin lukeutuu lähinnä doping-urheilijoiden ajojahti ja Vanhasen parrun syvällisempi analysointi, tämä juttu herättää kaikesta huolimatta ajatuksia. Akateemisesti koulutettujen taidemuusikoiden työllistyminen on heikkoa ja etenkin solistin työtehtävät ovat kiven alla. Ja tähän kylkeen on vielä mehukasta mainita, miten nykynuorisoa ei saada kiinnostumaan taidemusiikista sitten millään. Ratkaisuksi tarjotaan yleisesti ottaen kahta asiaa: Viihdemusiikin ujuttamista taiteeseen — vähän sama juttu kuin koiralle matolääkkeen syöttäminen makkaraan pilkottuna — ja yksinkertaisesti elitismistä luopumista. Sibelius-Akatemia, jonka vastuuta taidemusiikin tulevaisuudesta yhteiskunnassa ei voi vähätellä, on hyvää vauhtia tarttumassa molempiin täkyihin. Tai no, monet opettajat, siis ne koulun kulmakivet, näkevät asian toki toisin, mutta eipä heitä ole ennenkään liikoja kyselty. Musiikki on moniarvoisempaa kuin koskaan ja tuottajat ja konserttijärjestäjät pyytävät jatkuvasti konsertteihin "jotain rentoa", yleensä juontamista, monigenreohjelmistoa ja niin, mikä tärkeintä, jättäkää se puku tai hame kotiin ja pukekaa päällekin "jotain rentoa". Tottahan toki, poppi myy ja tekee hyvät rahat. Bändikeikan lippujen hintoja ei tarvitse pitää turhan alhaisina isommissakaan bileissä ja pitkätukatkin käärivät ihan muhevat hillot yleisön huudattamisesta. Musiikkiahan ei tietenkään tehdä, ei kai ainakaan, eihän, kaupallisista näkökulmista, ja pian suostansa nouseva taideyliopistokin ehti jo heti esittelemään itsensä vapaan taiteen yliopistoksi. Sinänsä todella

18

tyhjänpuhuva ilmaus, mutta eikai siitä ole liian rohkeaa tulkita juuri yhteisöä, joka tekee taidetta muista kuin kaupallisista lähtökohdista? Jengi, joka diggaa kaikesta muusta paitsi fyffestä, näin niiku rennomin ilmaistuna (lausukaa se r-kirjain mielissänne amerikanenglanniksi). Edellämainitun taiteen devalvoinnin tueksi kehitelty elitismin pelko pelko saa näyttämään minkä tahansa viulu-, piano- tai kamarikonsertin entistä syntisemmältä. Pukevat puvut päälle ja soittavat Schumannia. Ja vielä kumartavat särmästi, joku saattaa unohtaa hymyilläkin. Ettäs kehtaavat, paskiaiset. Ripaus suomalaista vasemmistoretoriikkaa kehiin ja ei muuta kuin syyttelemään vastakkainasettelusta. Elitismistä luovutaan korvaamalla Linnan juhlissa frakki punaisella solmiolla, soittamalla konsertteja farkuissa kauppakeskuksissa, töhertelemällä graffitteja, tekemällä erään "muusikon" tavoin siitä solmiosta juhlien jatkoilla päähine, heittämällä läppää tai vielä mieluummin läpyskää ja vaihtamalla Musiikkitalon avajaiset harrastelijatason koripallomatsiin. Satoja vuosia pitkälti samoja kaavoja noudattaneet konsertit pitäisi muuttaa helposti lähestyttäviksi mitä nerokkaimmin keinoin. Että voi tulla konserttiin vähän niin kuin kesken kauppareissun, sillai villapaita päällä. Olis semmonen koko kansan olohuone. Niin kauan elitismin paheksuminen on hauskaa, kunnes kuulee olevansa vakavasti sairas ja henkikulta on kiinni onnistuneesta leikkauksesta. Kummasti alkaa eliittilääkäriksi tituleerattu kirurgi kiinnostaa, vaikka kuinka villapaitaversiota tyrkyttäisi. Voisi tulla tekemään operaation kätevästi kesken kauppareissunsa. Ja totta kai, villapaidassa. Tai sitten kun joutuu niinkin epämiellyttävän maaottelun kuin skinit vastaan somput keskelle Narinkkatorilla. Pari huonoryh-


tistä ja tavallisista perjantaipullottelijoista lähinnä poliisi-lippiksin erottuvaa skoudea ei hirveästi lämmitä mieltä. Vaikka kuinka käskisivät jengin chillata ja heittäisivät läpyskää — tai ylipätään jotain rrrentoa. Kummasti tulee ikävä niitä kansallissosialistin slanginimityksistä nauttivia kaksimetrisiä kaljupäitä sinisissä haalareissa ja maihareissaan. No, joka tapauksessa. Lopulta kun meillä on rennosti juonnettuja monigenrekonsertteja joissa esiinnytään mökkikamppeissa ja yleisö koostuu kalliolaisen juottolan keskiviikkokännääjistä, ollaan maalissa. Taidemusiikki, Sibbet ja Ludvig vanit, kukoistavat taas, eikä kauppakeskuksien käytävillä nuorisokarkoittimena käytetty Wagner enää karkoitakaan teinejä vaan vetää heitä magneetin lailla luoksensa. Ja siinä sivussa maailmasta katoavat sodat ja ilmastonmuutos on vain haamu menneestä. Sibelius-Akatemia ei ole vielä niin kujalla voisi olla. Helsingin konservatorio tarjoaa jo nyt pakollisena kurssina muusikon työllistymistaitoja, jossa Laurea -ammattikorkeakoulun täti kannustaa yrittäjyyteen ja keväällä arvostelee kurssin näyttötyön eli itse järjestetyn keikan. Tai siis sen, miten hyvin keikka järjestettiin ja miten päteviä ovat laskelmat paperilla — musiikilliseen sisältöön tai muuhun vastaavaan toisarvoiseen hän ei puutu. Meillä sentään moista hassutusta tarjottiin lähinnä zoomausviikolla. Minnekkä se muuten katosi? Kovasti oli kuulemma suosittu ja onnistunut erään vuosijuhlapuhujan mukaan.

Pysytään siis asialinjalla: Ei mitään ihmeen typeriä juontamisia konsertteihin. Keikoille esiintyjille puvut ja hameet päälle, rentoja ollaan sitten karonkassa viiden viinipullon jälkeen. Ja se, että konserttia kuuluu kuunnella hienosti pukeutuneena, on täysi myytti. Ihan vanhan ajan konservatiivisuutta peilaavana seikkana mainittakoon, että meillä oli 12 vuotta naispresidentti ja kansanedustajalaitoksesta löytyy tummaihoisia ja rekisteröidyssä parisuhteessa viihtyviä tyyppejä. Jaksaako joku vielä väittää, etteikö jotakin rennompaa oopperaan päällensä pukevaa suvaittaisi? Antaa mennä vaan, villapaidassa. Ihan vaikka kesken kauppareissun. Entä elitismi? Tervetuloa 2000-luvulle: Älkää peljätkö, kyseessä on vain halu tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Ihan niin kuin sillä lääkärilläkin. Suosittelen lämpimästi kaikille Akatemian opiskelijoille ja henkilökunnalle.

Samvel Margarjan Kirjoittaja on väsännyt itselleen äänenkuljettajista mukavan pesän, jossa viettää talviunensa. Eiväthän nämä perkeleet juuri lämpöä pidä, mutta juhannuksena saadaan ainakin hyvät kokot.

Qsinen

19


Uusi Clavis, vanhat metkut S

ateisena syyskuun iltana matkaan ensi kertaa uudestisyntyneelle Clavikselle Etelä-Haagaan. Kauan jatkunut odotus kulminoituu bussin kaartaessa tuttuun Vihdintien mutkaan. Tuuli viiltää yhtä kirpeästi kuin ennenkin. Talven pyllähdystilastoja taivaisiin nostavaa pihapolkua jykevöittävät uudet puuportaat, ja tuore tiiliseinä hehkuu kirkkaissa valoissa. Pihassa seurustelevasta väkimäärästä päätellen juhlalliset avajaisbileet ovat jo hyvässä vauhdissa. Niin uuden uteliaat kuin entiset nostalgisoivatkin asukkaat nauttivat sulassa sovussa avajaiskonsertin esityksistä skumppatarjoiluineen. Myös eläköitynyt, legendaarinen vahtimestari-Birgit kunnioittaa tapahtumaa läsnäolollaan… "Luulin, että täällä on bileet joka ilta, eikä pysty nukkumaan, mutta kyllä täällä pystyy", vakuuttelee juhlallisesti uuden sukupolven tulokas, pianisti Fanny Söderström. Söderström muutti Clavikseen tänä syksynä. Uutuuttaan hohtavaan huoneeseen on ehtinyt levittäytyä luovan suloinen kaaos kiinnostavine yksityiskohtineen. Huoneen keskiössä komeilee vanha flyygeli. Söder-

20

ström nostaa ystävien läheisyyden tärkeään rooliin: "Täällä on chilli meininki, ja voi olla sosiaalinen silloin, kun siltä tuntuu." Uutta asukassukupolvea edustaa niin ikään syksyllä Clavikseen muuttanut huilisti-säveltäjä Heta Aho. "Solmin vuokrasopimuksen käymättä katsomassa asuntoa. Pelotti, näkyisikö ikkunasta yhtään puuta. Saavuttuani huomasin, ettei ikkunasta näykään mitään muuta kuin puita", Aho virnistää. Ympäriltä kantautuvat harjoittelun äänet luovat jännän äänimaiseman. "Aamun rytmin alkaa tunnistaa siitä, että tietty soittaja aloittaa aina kymmeneltä ja toinen aina tietyillä harjoituksilla. Joskus uloslähdettyä huomaa joidenkin klarinettipaikkojen soivan päässä." Söderströmin tavoin Aho korostaa Claviksen sosiaalista merkitystä keskellä muusikkojen yksinäisen harjoitteluntäyteistä arkea. "Tuntuu hyvältä tietää, että aina on joku, jonka luo mennä". Koko asukaskunnan yhteistä toimintaa Aho soisi olevan enemmänkin. Jazzareiden lava-on-vapaa -henkiset illat kellarissa ovat hyvä esimerkki toiminnasta, johon kaikki on kutsuttu.


Saymaa 4 / 2012

Claviksen asukasneuvoston puheenjohtaja Wilhelm Kvist, pitkäaikainen vahtimestari Birgit Sellman sekä Riikka Kokkonen. Pitkän kaavan avajaisbileet osoittavat onneksi, että ihmisten välinen meininki ei kangistu uutuudenkarheisiin tiloihin. Olohuone on täynnä kansainvälisiä löhöäjiä, tuliterässä keittiössä virtaavat virvokkeet ja salissa jympsää bassot. Välillä ihmisryppäitä erkanee yläkertoihin, ulko-ovesta lappaa ihmisiä sisään ja ulos; niin uusia kuin entisiä asukkaitakin. Kotoutumisprosessi on vielä kesken, mutta sukupolvenvaihdos on selvästi vahvalla nupulla, kuten aulan uudet tekokukkasetkin. Vuoden mittaisen remonttinsa aikana Clavis sai mm. uuden julkisivun, pihan valaistuksineen ja katoksineen, parannetun äänieristyksen, uudet kylpyhuoneet, keittiöt niin huoneisiin kuin alakertaan, la-

minaattilattiat, valokuituinternetyhteyden ja kymmenen harjoitustilaa kellariin. "On mahtavaa, että Clavis on viimein suurten ponnistelujen jälkeen saatu remontoitua, ja kokonainen uusi sukupolvi voi muuttaa sinne luomaan omannäköisensä yhteisön", suitsuttaa Claviksen asukasneuvoston entinen puheenjohtaja Wilhelm Kvist. Lienee selvää, Claviksen tulevaisuudesta muotoutuu yhtä eeppinen kuin menneisyydestäkin. Ihmiset ja pinnat saattavat vaihtua, mutta talon henki tekee tehtävänsä. Teksti: Vuokko Lahtinen Kuvat: Vuokko Lahtinen ja Riikka Kokkonen

Vanhat Clavisasukkaat testasivat joukkovoimalla olohuoneen tuttuakin tutumman sohvan.

21


Majesteetillinen C-duuri ja uskollisen rakkauden Es-duuri ”On hyvin tiedossa, että jokaisella sävellajilla on oma erityinen luonteensa ja se on erilainen toiseen sävellajiin verrattuna, mutta se millainen affekti kullakin sävellajilla on ja miten se muodostuu, on hyvin kiistelty asia.” Johann Mattheson: Das neu-eröffnete Orchestre (1713)

U

seat muusikot mieltävät sävellajit erilaisiksi. Eri sävellajeihin liitetään erilaisia määreitä: F-duuri voi olla vihreä, As-duuri uljas ja c-molli kuolemansurullinen. Ylläoleva Matthesonin sitaatti osoittaa, että sävellajien erilaisuus on ollut 1700-luvulla itsestäänselvyys. Meidän aikanamme sävellajien erilaisuuden merkityksestä ei ehkä enää puhuta niin paljon kuin 1700-luvulla, mutta useille meistä sävellajeista on muodostunut ehkä tiedostamattomiakin merkityksiä. Se, millaiseksi sävellajit miellämme, voi olla jossain määrin riippuvainen instrumentista. Laulajille sävellajin vaihtaminen saattaa muuttaa sointia huomattavasti ja esimerkiksi jousisoittajilla vapaita kieliä sisältävät sävellajit soivat eri tavalla kuin niitä sisältämättömät, sillä vapaat kielet resonoivat soitettaessa mukana. Myös puhaltajilla sävellajit ovat sitä helpompia, mitä lähempänä soittimen omaa vireisyyttä ollaan. Sen sijaan tasavireistä kosketinsoitinta soitettaessa sävellajit ovat teoriassa samanlaisia: tasavireisen kromaattisen asteikon kaikki puolisävelaskeleet ovat samankokoisia. Niille klaveristeille, joilla ei ole absoluuttista sävelkorvaa, sävellajien pitäisi kuulostaa samanlaisilta, ainakin periaatteessa. Toisaalta kysymys ei aina välttämättä ole kuulokuvasta, vaan sävellajit voivat myös tuntua erilaisilta. Usein tunne sävellajien erilaisuudesta saattaakin johtua fyysisistä syistä: klaveristille Ges-duurissa soittaminen tuntuu runsaista yläkoskettimista johtuen aivan erilaiselta kuin esimerkiksi F-duuri. Paitsi että yläkos-

22

kettimet ovat kapeampia kuin alakoskettimet, myös käden asento on Ges-duurissa erilainen. Samoin esimerkiksi jousisoittimilla A-duuri on As-duuria huomattavasti helpompi soittaa. Sävellajien luonteiden erilaisuuden eli sävellajikarakteristiikan katsotaan usein alkaneen erilaisista ei-tasavireisistä viritysjärjestelmistä, jolloin puolisävelaskeleet olivat erikokoisia ja sävellajien puhtaus vaihteli. Nykyisessä tasavireisessä järjestelmässä vain oktaavit ovat puhtaita ja kaikki sävellajit yhtä epäpuhtaita. Viritysjärjestelmät säilyivät varsin pitkään, pidempään kuin vielä muutama vuosikymmen sitten ajateltiin. Nykykäsityksen mukaan esimerkiksi Johann Sebastian Bachin Das Wohltemperierte Klavier ei ole tehty tasavireiselle klaveerille, vaan niin sanotulle hyvin viritetylle klaveerille, jossa pystytään soittamaan kaikissa sävellajeissa, mutta jossa on selkeä sävellajikarakteristiikka. Ongelmana sävellajikarakteristiikan määrittämisessä on toki se, että viritysjärjestelmiä oli erilaisia, jolloin sävellajien luonne vaihteli virittäjän mieltymysten mukaan. Jonkinlaisia yhteisiä linjoja kuitenkin löytyi. Tavallista oli, että vähän etumerkkejä sisältävät sävellajit olivat puhtaampia kuin paljon etumerkkejä sisältävät. Tästä johtuen useat musiikinteoreetikot liittivät C-duuriin esimerkiksi määreitä puhdas, viaton ja monet pitivät sitä myös majesteettisena. Epäpuhtaammat sävellajit, kuten Des-duuri, ilmaisivat epätoivoisempia tunteita. Hyvät viritysjärjestelmät aiheuttavat muun muassa sen, että tonaalisessa musiikissa niin tärkeä johtosävel on eri sävellajeissa eri korkuinen. Joissain sävellajeissa se on


Saymaa 4 / 2012 tasavireistä matalampi, josta voidaan käyttää myös nimitystä ”laiska johtosävel”. Se ei vie musiikkia niin voimakkaasti takaisin toonikaan kuin korkeampi johtosävel. Toisinaan sävellajikarakteristiikka saattaa johtua pelkästä mielikuvasta, ei niinkään kuulokuvasta: miellämme alennusmerkin pehmentäväksi ja ylennysmerkin kirkastavaksi, ylentäväksi. Siksi Fis-duuri voi soida kirkkaasti ja Ges-duuri pehmeästi, vaikka klaveristi soittaa aivan samoja koskettimia näissä sävellajeissa, mutta nuottikuva on erilainen. Samankaltaisia ajatuksia oli 1800-luvulla jo Carlo Gervasonilla, joka pitää yleisesti kaikkia alennusmerkkisiä duureja raskaina ja ylennysmerkkisiä vilkkaina. Toisaalta taas esimerkiksi Johann Mattheson pitää tällaista ajatusta lähinnä naiivina. Viritysjärjestelmät katosivat vähitellen, mutta perinne sävellajien erilaisuudesta säilyi. Siksi meidän käsityksemme sävellajikarakteristiikasta saattaa perustua myös siihen, että olemme tottuneet, että tiettyihin sävellajeihin sävelletään tietynlaista

musiikkia. Miellämme c-mollin erityisen synkäksi, koska olemme tottuneet soittamaan c-mollissa synkkää musiikkia. Sävellajien erilaisuudesta oltiin samaa mieltä, mutta sen syistä ei. Johann Mattheson oli vakaasti sitä mieltä, että sävellajien erilaisuus johtuu korkeuseroista, ei viritysjärjestelmistä johtuvista eroista. Hän perusteli kantaansa näin: ”Jos soitan maanviljelijälle kappaleen miksolyydisessä moodissa (d, e, fis, g, a, h, c, d) ja heti perään joonisessa moodissa (d, e, fis, g, a, h, cis, d) ja jos hän huomaa eron, tarjoan hänelle oluen. Mutta jos soitan c-mollissa muutamia kertoja ja sen jälkeen lyön d-mollin ja jos hän ei huomaa eroa, hänellä ei ole korvia eikä sielua.” Oli syy mikä tahansa, herkistykäämme kuuntelemaan, jottei meistä tulisi korvattomia tai – mikä vielä pahempaa – sieluttomia. Teksti: Anne Hätönen

Musikaalista Rehtoriin kohdistuvat toiveet. Vuosijuhlien kustannukset. Ilmastonmuutos. Ennakoimattomat sään ääri-ilmiöt ovat vallanneet myös T-talon salit. Koulutusinflaatio. Lapin ammattiopisto on aloittanut vuoden kestävän tonttukoulutuksen, vaikka tähän asti ainakin yliopistohallinnossa on riittänyt alan osaamista ilman tutkintonimikettäkin.

Ta-ta-ta-talvi-va-va-va-vaaraa, siellä aina kunnon mutaatiot saa... Vuosijuhlien jäljiltä yli jääneen juoman määrä (laski lähelle nollaa) Rakennusmateriaalit. Musatalon edustalla pysäköinti on kielletty perusteena, ettei laatoitus kestä henkilöauton painoa. Kyky sumeaan logiikkaan. Ilmastointi on joko täysillä tai kokonaan pois päältä. Merkkikieli. Kalliilla hankittu mainostoimisto päätyi brändäämään taideyliopistoa merkillä joka kemian yhteydessä tarkoittaa yleisesti haitallista tai ärsyttävää ainetta. Olisi mielenkiintoista myös kuulla, mitä symboloi taideyliopiston sijoittaminen WC-pyttyjen sisäpinnalle?!

23


Saymaa testaa pilvipalvelut Onko muistikorttisi hukassa? Veteleekö koneen kiintolevy viimeisiään? Ei hätää. Saymaan toimitus testasi suosituimmat verkkotallennuspalvelut, joiden avulla tärkeimmät henkilökohtaiset tiedostot saa ilmaiseksi varmaan talteen. Ilmaistako? Suurin osa palveluntarjoajista tarjoaa 5 gigatavua ilmaista tallennustilaa (Microsoftin SkyDrive 7 gigatavua, Dropbox 2 Gt), joten peruskäyttäjälle, joka varmuuskopioi lähinnä tekstitiedostoja ja kohtuullisen määrän kuvia, se riittää melko pitkälle. Tätä enemmän tallennustilaa tarvitseville tarjotaan kuukausi- tai vuosimaksuihin perustuvaa lisätilaa aina 1 teratavuun asti. Dropbox-palveluun jokainen käyttäjäksi hankittu kaveri kasvattaa ilmaista tallennustilaa 500 megatavulla – allekirjoittanut on tämän avulla kasvattanut oman ilmaisen tallennustilansa jo 15 gigatavuun.

Alusta ratkaisee

Alalla on neljä suurta toimijaa ja lukuisia pienempiä haastajia. Ensimmäisenä markkinoille tullut Dropbox on varmasti monelle tuttu, muut suuret ovat Microsoftin SkyDrive, Googlen Google Drive sekä Applen

Ilmainen tallennustila SkyDrive 7 Gt iCloud

5 Gt

Goole Drive Dropbox

5 Gt

24

2 Gt (+500 Mt kaverista)

iCloud. Käytettävyyden ratkaisee laitteesi: valmistajan oma softa toimii parhaiten myös kyseisen valmistajan käyttöjärjestelmällä. Androidissa siis Google, Windos Phonessa Sky Drive jne.

Käytettävyys erinomaista tai hyvää Pilvipalveluiden käyttöönotto on melko mutkatonta. Rekisteröinti ja ohjelman lataus tapahtuu minuuteissa. Mitään erillistä ohjelmaa ei edes välttämättä tarvitse ladata, jos tyytyy käyttämään palveluita verkkoselaimen kautta. Käytettävyys tosin paranee huomattavasti erillisen ohjelman avulla. Koneesi tiedostojärjestelmään ilmestyy uusi kansio (esim. ”Dropbox”), jonka sisältö synkronoituu palvelimen kanssa aina laitteesi ollessa verkossa. Näin esimerkiksi aamulla kotona kirjoittamasi essee löytyy kouluun päästessäsi muutaman klikkauksen takaa printattavaksi valmiina. Tästä toimintamallista poikkeuksen

Halvin maksullinen 27 Gt, 8€/vuosi 15 Gt, 16€/vuosi 25 Gt, 2,49$/kk 100 Gt, 99$/vuosi

Windows- Mac- Mobiilisovellus tuki tuki x x WP/Android/iOS x

x

iOS

x

x

Android/iOS

x

x

Android/iOS


Saymaa 4 / 2012

tekee iCloud, jonka käyttö poikkeaa hieman edellä mainitusta, mutta mahdollisuudet ovat samat.

Jaa, jaa, jaa! Palvelut eivät tosin rajoitu vain omiin tiedostoihisi, vaikka sekin sinällään on jo erittäin hyvä tapa varmuuskopioida esimerkiksi gradu, CV ja konserttinauhoitukset.

Huomattavan suuri ilo on nimittäin mahdollisuudesta jakaa kansioita valitsemiesi henkilöiden kanssa. Esimerkiksi kvintetin kaikki nuottimateriaali, ohjelmisto, konserttitallenteet jne. voidaan jakaa soittajien kesken helposti, jolloin kaikilla on aina ajan tasalla oleva materiaali, eikä kukaan joudu yksin vastuuseen arkiston hoitamisesta. Teksti: Touko Ruokolainen

Simile Hehän ovat kuin kaksi marjaa!

rto, htaja o Mu ronjo Sepp ri ja kuo to kant

Niilo Tarnanen, SAY:n hallituksen puheenjohtaja

Jake Nyman, musiikkitoimittaja ja tietokirjailija

Aaro Häkkinen, SAY:n pääsihteeri

25


TAIDEYLIOPISTO TULEE!

JOULULOMA KOITTAA!! SÄILYYKÖ MITÄÄN ELÄMÄÄ? Varmista turvallisuutesi ja suojaudu ympäristön manipuloinnilta taittelemalla oma FOLIOHATTU! * Tarvikkeet: teippiä, liimaa, paperia, alumiinifoliota, kuparilankaa.

26


Saymaa 4 / 2012

SAY:n vuosijuhlat 10.11.2012 Kuvat: Antti Sartanen

27


Saymaa 4/2012  

Joulunumero Glögiä ja joulun odotusta. Uudistusten lyhyt oppimäärä Uusi Clavis, vanhat metkut

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you