Vallan kääntäminen – Voimauttava valokuva auttaa lasten ja perheiden kanssa työskentelevää ammattilaista onnistumaan työssään Voimauttavan valokuvan menetelmän tärkein päämäärä on kyseenalaistaa ja muuttaa sitä, miten ymmärrämme ammatillisuuden kohtaamistyössä. Työotteessa ammatillisuus nähdään vastavuoroisena ja rakkaudellisena. Se edellyttää kiintymistä, hyvien ja yhteyttä luovien tunteiden tarkoituksellista synnyttämistä ja tietoista valintaa päättää katsoa toista ihmistä hyvänä. Ihmistä ei katsota oireiden tai hoitosuunnitelman kautta, vaan tavalla, jolla hän kaipaa tulla ymmärretyksi. Hänen toiveensa ja tarpeensa otetaan todesta ja niiden annetaan määritellä se, mitä voimauttava prosessi ja hoitosuhde sisältää. Voimauttavan valokuvan työote omaksutaan äärimmäisen konkreettisella tavalla, mikä tekee siitä ymmärrettävän ja helpon oppia. Voimauttavassa prosessissa valokuvaamisen valta-asetelma käännetään ympäri: kuvaaja joutuu luopumaan omasta näkemyksestään ja katsomaan maailmaa kuvaamansa ihmisen kokemuksesta käsin. Vastalahjana luopumisesta päähenkilö lahjoittaa voimauttavalle kuvaajalleen uudet silmät ja uudet tunteet. Tapahtuu ihmeitä. Toivottomuuden sijaan tulee toivo, surun rinnalle tulee lohtu, näkymättömyyden ja lamaantumisen tilalle syntyy ilo ja syttyminen. Yksinäisyyden sijalle syntyy ymmärretyksi ja rakastetuksi tuleminen. Lopulta on vaikeaa erottaa, kuka prosessin osapuolista lopulta voimautui eniten. Yhdessä koettu koskettaa kaikkia osapuolia ja jättää heihin pysyvän jäljen. Voimauttavassa prosessissa ihmissuhteita huolletaan kysymällä: Näenkö sinut oikein? Opettelemalla vallan kääntämistä konkreettisen valokuvaprosessin avulla, auttamisen ammattilaiset omaksuvat työotteen, jossa luovutaan omasta ammatillisesta näkemyksestä ja luovutetaan oma vilpittömyys ja osaaminen toisen ihmisen käyttöön. Kaikkein hauraimmista olosuhteista tulevien lasten auttaminen Voimauttavassa valokuvaprosessissa katseet valjastetaan parantavaan käyttöön: lapsi saa tulla nähdyksi janoamallaan tavalla. Kuvissa näkyvät tunteet herkistävät lapsen ympärillä olevat ihmiset näkemään hänet rikkaammin ja lapsen itsensä kannalta totuudellisemmin. Koskettuminen ja vaikuttuminen synnyttävät hyvän kierteen: lapsi näyttää itsestään uuden puolen, johon muut reagoivat uudella tavalla, jolloin kaikille syntyy kokemus siitä, että ymmärrämme nyt toisiamme paremmin. Prosessin aikana lapsi saa kokea häivähdyksiä turvallisen peilaussuhteen lapsuusparatiisista: toisten ihmisten silmien syttymisestä, rakastettuna ja ihailtuna olemisesta, tilasta, jossa katseyhteyteen ei liity mitään häpeää, eikä hylätyksi tulemisen pelkoa. On syntynyt korjaava peili, joka herättää ihmisen omaa kykyä katsoa itseä lempeästi. Omakuvassa ihminen tunnistaa suruaan ja lohdutuksen tarvettaan. Kuva herättää kehon peilaamisreaktion; myötäsurun, myötäilon ja -ylpeyden. Rakasta omakuvaa haluaa katsoa, tankata sitä silmillä. Kuvan herättämä mielihyvä on parantavaa: ”Minä olen siinä – ja se tuntuu ihanalta.” Arvokkuus, jonka lapsi itse omin silmin näkee ja tuntee kehossaan, on totta hänessä tavalla, jolla sanallinen palaute ei voi koskaan olla.
78