sosiaalista asemaa ja arvostusta. Pyrin tarkastelemaan niitä tekijöitä, jotka kulloinkin ovat luoneet paikalliskulttuuria, synnyttäneet uusia keksintöjä ja ohjanneet kalastuksen kehitystä. Lähdeaineistona käytän kirjallisuutta, arkistolähteitä ja 1980-luvun alusta nykyhetkeen jatkunutta omakohtaista osallistuvaa havainnointia. Artikkelin lopussa tarkastelen nykyisin ammattimaisesti kalastavia ja heidän tulevaisuuden näköalojaan tekemieni kahdeksan haastattelun pohjalta.
Kalastuksen ajanjaksot Sosiaalihistorian näkökulmasta maamme meripyynnissä voidaan erottaa useita pyyntivaiheita, jotka eri rannikonosilla saattavat poiketa toisistaan huomattavasti.4 Jaan tässä artikkelissa Kokemäenjoen merikalastuksen kuuteen vaiheeseen:5 1) sisämaan talonpoikien ja kaupungin porvariston kalastus 1500- ja 1600-luvuilla, 2) kalastus osana paikallista monitoimitaloutta 1700- ja 1800-luvuilla, 3) vuokra- ja pikkutilalliset silakankalastajina 1900-luvun alusta 1940-luvulle, 4) eriytymisen ajanjakso 1950-1970, 5) kalastajat valtion otteessa – elpymisen ja taantumisen aallokossa vuosina 1970-1995, 6) kansainvälistymisen ja lajiensuojelun aallot: rannikkokalastuksen marginalisoituminen vuodesta 1995.
Sisämaan talonpoikien ja kaupungin porvariston kalastus 1500- ja 1600-luvuilla Harvaan asutulle rannikolle oli 1200-luvun jälkipuoliskolla ja seuraavan vuosisadan alussa muuttanut Ruotsista tulleita uudisasukkaita. Ruotsinkieliset talonpojat kalastivat omaa talouttaan varten ja jättivät jälkeensä paikkojen nimiä, jotka ovat säilyneet sellaisina tai suomenkielisinä muunnoksina.6 Heitä merkittävämmäksi kalastajaryhmäksi nousivat Kokemäenjoen vesistöalueen talonpojat, jotka joka kevät suuntasivat eräretkensä jokiuomia seuraillen kohti rannikkoa. Suisto tiedettiin kalaisaksi, jonne isot kalaparvet nousivat kudulle. Alkukesästä silakka, hauki, lahna ja särki olivat tärkeimmät pyynnin kohteet. Pyytämiään kaloja talonpojat kuivasivat talven tarpeisiin. Ulvilan ja Kokemäen seudun eränkävijät oleskelivat alkukesän meren rantaan ja luodoille pystyttämissään lautamajoissa tai kalasaunoissa, jonne palasivat takaisin viljankorjuun jälkeen.7 Ahlainen tunnetaan vanhalta nimeltään ”Hvittisbofjärd” eli huittislaisten vesialueena. Kokemäkeläiset, joiden nautinta-alueet olivat hieman etelämpänä, suhtautuivat heihin vihamielisesti. Tästä syystä huittislaiset joutuivat Kokemäenjoen suistoon suunnistaessaan valitsemaan vaivalloisemman reitin ja koukkaamaan Kokemäen pohjoispuolisia vesireittejä kohti rannikkoa.8
102
Kirja.indd 102
2.12.2011 12:05:36