Issuu on Google+

Lintuja maailmalla V

SANTTU AHLMAN

JAPANIN NARITA, TOKIO ja FUJI 15.–24.10.2009


JAPANI

JAPANIN NARITA, TOKIO JA FUJI 15.–24.10.2009 SANTTU AHLMAN Matka Japaniin tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun huomasin helmikuun alussa 2009 netistä Air Francen edullisen lennon Kiinaan. Siitä intouduin äkillisesti suunnittelemaan matkaa, mutta kun Ani ja veljeni Toni olivat heti kyselemässä, että ”miksei Japaniin”, niin katsoin senkin kortin. Yllätys oli suuri, kun edestakaiset lennot Tokioon olivat jopa inun halvemmat kuin Hong Kongiin. Lentojen hinnat olivat yhteensä 560 euroa per nuppi. Päätös Japanin matkasta syntyi tuolla hetkellä, vaikka edellisestä Gambian matkasta oli kulunut vain noin kaksi viikkoa. Ani sanoi heti, että lähtee mukaan, samoin Toni. Stella Helne Helsingistä ilmoittautui kööriin yhdellä puhelinsoitolla. Jaossa oli vielä kaksi paikkaa, sillä löysin sopivan oloisen majoituksen Naritasta, eli lentokentän läheltä aivan landelta. Hostellin yhteen huoneeseen mahtui kuusi henkilöä, joten kuusi oli saatava kasaan, jotta saatoin varata koko huoneen meidän porukalle. Jämsässä asustelevalle Rantalan Kaitsulle mailasin tietoa matkasta pian ja muutaman päivän selvittelyn päätteeksi hän kertoi lähtevänsä völjyyn. Samalla Toni haali matkalle Vertasen Timon Jyväskylästä. Karstulalaisverta oli näin ollen mukana neljä kuudesosaa. Poppoo oli kasassa jo helmikuun puolivälissä, eikä matkan järjestelyissä tarvinnut juuri stressata. Sovin majoituksesta hostellin omistajan Takashi ”Yami” Yamamoton kanssa mailitse ja muutenkin kyselin perusasiat häneltä. Hostelliyö maksoi vain 16 euroa per pää, eli lennoille ja majoitukselle kertyi yhteensä hintaa noin 700 euroa kymmenen päivän matkalta. Pilotti kutsuu jälleen ke 14.10. Tutuksi tullut Hotelli Pilotti tuli astetta tutummaksi, kun suuntasin Anin kanssa Porista jälleen samaan paikkaan (oli siis edullinen vaihtoehto) keskiviikkona 14.10. Kaitsu ilmestyi niin ikään mestoille. Stella yöpyi tietysti kotonaan Haagassa, mutta Toni ja Timo pärryyttelivät keskellä yötä Karstulasta ja Jyväskylästä kimppakyydillä kohti lentoparkkia. Suloisenkatkeraa matkailua to 15.10. (lähinnä kuitenkin katkeraa) Heräsimme kuuden jälkeen ja tempaisimme kitusiimme aamiaisen hotellilla. Seitsemän aikaan hyppäsimme lentokenttäbussiin ja hetken kuluttua matkaköörimme oli kasassa lentokentän lähtöaulassa, kun Stella, Timo ja Toni saapuivat paikalle. Check-in, turvatarkastus ja odottelua. Kello 9.25 istuimme Finnairin lentokoneessa ja odottelimme lähtöä Ranskaan. Lähdön hetkellä kapteeni kuulutti, että lentokone on tyhjennettävä, sillä se oli törmännyt edellisellä etapilla lintuparveen ja koneessa oli vaurioita. Aluksi luulin, että kapu vain vitsailee, mutta samalla tajusin, ettei näistä jutuista juuri vitsailla. Kampesimme ulos ja kaikkien matkatavarat tyhjennettiin koneesta. Kukaan ei osannut sanoa, kauanko joudumme odottamaan uuden koneen saapumista. Hyvitykseksi saimme Finnairilta kahvilipun, jolla sai juomaa ja leipää kanttiinista.


Tunnin odottelun jälkeen mielissämme alkoi jo myllertää kauhukuvia siitä, että myöhästymme häslingin takia Tokion jatkolennolta. Vieläkään emme saaneet aikataulutietoja mistään. Kolmen tunnin kuluttua tilanne oli jo pahasti vinksallaan, sillä myöhästyminen oli jo sinetöity. Voihan vitales! Pian pääsimme kuitenkin uuteen koneeseen ja noin kolmen tunnin lentosession jälkeen olimme Charles De Gaullen lentokentällä Pariisissa. Vaikka kapteeni oli jyystänyt ilmojen halki talla pohjassa, niin olimme silti kriittisesti myöhässä ja koneemme oli jo lähtenyt itään. Selvittelin heti seuraavan lennon aikatauluja, mikä oli lisäksi aika tyrmäävää tietoa – jouduimme nimittäin notkumaan lentokentällä yli kuusi tuntia odotellen uutta konetta, joka lähtisi vasta illalla. Muut jäivät odottelemaan ja minä koitin vielä kaikkeni, että jotain olisi tehtävissä, jotta saisimme korvaukseksi edes jotain muuta kuin hikisen sämpylän ja pienen limukan. Noin puolentoista tunnin ajan odottelin työntekijöitä useista eri kopeista, niin Air Francen kuin Finnairinkin luukulta. Soittelin Suomeen Finnairiin ja Air Franceen. Minut ohjattiin yhteensä noin 16 kertaa paikasta toiseen, eli Finnair ja Air France pompottivat parhaansa mukaan. Käänsin kaikki kivet, mutta tulos oli pyöreä nolla. Ainoa hyvä asia oli tosiaan se, että rytäkässä kului jo mainittu 90-minuuttinen. Odottelun tiimellyksessä koimme hieman kansainvälistä terroristihuumaa, kun muu porukkamme istui penkeillä ja yhtäkkiä turvallisuusmiehet tulivat kysymään heiltä, että ovatko vieressä olevat matkalaukut heidän. Eipä olleet, eikä omistajaa mistään löytynyt, joten pommiuhka oli hetkessä päällä. Aluksi matkalaukut merkittiin punaisin nauhoin ja väkeä pyydettiin poistumaan muutamien metrien päähän. Aikaa kului ja seuraavaksi paikalle rynni pommiryhmä, armeija ja poliiseja. Porukat siirrettiin hieman kauemmaksi ja lopulta kokonaan pois pelipaikalta. Vaikka kyseessä olikin vakava asia, niin kaiken kaikkiaan järjestelyt olivat lähinnä koomisia, sillä ranskalaisilla ei ollut mitään hoppua evakuoida matkustajia mahdollisen pommin läheltä. Mikäli epäilty pommi olisi räjähtänyt esimerkiksi puolen tunnin sisällä löytymisestä, niin sadat matkustajat olisivat heittäneet henkensä. Pommiryhmä kantoi lopulta jotain Charles De Gaullen mainiota arkkitehtuuria. TIMO VERTANEN


ANI LAINE

SANTTU AHLMAN

nyssäkkää voittajan elkein lentokentän pihalla, mutta arvoitukseksi jäi oliko matkalaukussa todella pommi. Laitoin äiteelle Suomeen manailuviestiä myöhästymisestä ja Finnairin tapahtumista, mutta vastauksena tuli kuittailua, joka sopi kyllä hyvin tilanteeseen ”en voi olla nauramatta – lintuparvi esti pulubongareiden matkan lintuilemaan”. Niinpä niin… Pommiasioista en viitsinyt mitään mainita. Kun peli oli selvä, navigoimme valtavan lentokenttäkompleksin uudelle puolelle odottelemaan. Kokonaisuus on suorastaan valtava, eikä tiukoilla vaihdoilla ole varmasti edes mahdollista ehtiä juosta kilometritolkulla paikasta toiseen. Uusi puoli oli minulle tuttu vuoden 2003 New Yorkin reissusta, mutta arkkitehtuuria oli mukava ihailla uudelleen. Se kun kolahtaa meikäläiseen kovasti. Jotenkin aika vain kulki hiljalleen eteenpäin, eikä odottaminen ollut ihan niin karmeaa kuin se olisi voinut olla. Pelikortit höystivät ajan etenemistä ja fiilis oli kovin rauhallinen, kun porukkaa oli todella vähän liikenteessä. Väsymistason kasvaessa erehdyimme Kaitsun ja Tonin kanssa kuvittelemaan Yamamoton hostellilinnaketta ja sen ninjameininkejä sekä sotalipun virittelyä hostellin katolle meidän myöhästymisen johdosta. Vedet silmissä kuvittelimme tulevaa, eikä siinä ollut tietysti mitään järkeä mukana. Pääsimme illan suussa Air Francen koneeseen ja jatkolento Tokioon alkoi vihdoin. Matkustusaikaa oli takana jo noin 14 tuntia ja varsinainen pitkä siivu oli vasta edessä. Lentomatkan muistikuvat ovat osaltani kovin hatarat, sillä olotila oli vähintäänkin tokkurainen, enkä jaksanut katsella edes laajaa leffavalikoimaa. Matka sujui kaikilta enemmän tai vähemmän horroksessa, ja Naritaan laskeuduimme vihdoin illansuussa paikallista aikaa. Lentokenttämuodollisuudet sujuivat joustavasti ja Yamamoto löysi meidät sovitusta paikasta melko pian. Ihmettelimme pimeydessä hohtavia valoja, liikennettä ja äänimaisemia etenkin hostellin pihassa, johon oli lyhyt matka. Takana oli reilusti yli vuorokauden mittainen epistola, joten kömmimme huoneeseen ja painuimme maate.


Tyypit tutkimassa lähitienoita. Toiveet korkealla la 17.10. SANTTU AHLMAN ANI LAINE

Jokseenkin kituliaiden yöunien päätteeksi nousin Anin ja Kaitsun kanssa kuudelta ylös, koska meillä syyhysi kovasti päästä ensimmäistä kertaa maastoon. Nakkasin hieman silmätippoja linsseihini, kun tunne silmissäni oli kuin luomet olisivat hiekkapaperia. Ikkunoiden takaa kuului jo aamuvarhaisella varpusmaisia ääniä. Pian virittelin kenkiä jalkoihini portailla ja Kaitsu huusi samalla pihalta, että kirjotiainen on langalla. Ja niinpä olikin – komea alku, kun heti pamahti uusi laji plakkariin. Pihapiiri osoittautui idylliseksi maalaismaisemaksi, jota kirjoivat pienet viljelyslaikut. Metsiköitä oli siellä täällä, mikä oli kova sana, kun Japanissa on aika tehokkaasti parturoitu viljelysten tieltä puustoa. Taustalta sinkoilevat äänet olivat kinkkisiä alkumetreiltä saakka, joskin äänimaisema ei ollut mitenkään erityisen ylitsevuotavainen. Hetken ihmettelyn jälkeen langalle lehahti metsän siimeksestä idänturturikyyhky, mikä sekin oli uusi tuttavuus kaikille. Pikkuvarpusia vaikutti olevan joka puolella. Myös Intian reissulta (Lintuja maailmalla I) tuttuja paksunokkavariksia leijaili siellä täällä muutamia lintuja. Hetken kuluttua plokkasimme pihasta jälleen uuden lajin, kun puun latvaan ilmestyi japaninbulbuli, joka osoittautui peruslajiksi ja monipuoliseksi ääntelijäksi.


Lähdimme hortoilemaan pihasta pikkutietä vasuriin, jolloin seetrit ja marjakuuset sekä bambut lepäsivät viileässä aamussa komeina. Pitkät kalsarit eivät olleet lainkaan liioittelua. Äänimaiseman hiljaisuus alkoi pian korostua ja lintuja näimme kovin vähän. Puuston latvaosista löysimme kuitenkin kolme japaninrilliä, mutta yksittäisiä lintuja piti ihan tosissaan etsiä, eli ne eivät olleet tarjottimella. Mysteereiksi jäivät viherpeippomainen ääni ja valkosiipiset västäräkit, jotka lensivät liian kaukana. Metsäsiivua värittivät kymmenet kookkaat hämähäkit, jotka olivat tehneet seittinsä tien yläpuolelle. Lyhyen etapin jälkeen saavuimme asutusalueella, josta yhytimme tunnistamattoman nuoren lepinkäisen sekä kaksi härkälepinkäistä. Pian kuulimme pyrstötiaisten tuttua ääntä ja hoksasimme 16 yksilön parven. Kyseessä oli suomalaisittain uusi alalaji, trivirgatus. Tuttua lajistoa edusti myös talitiainen, jonka lajistatus jäi hämärän peittoon, sillä Japanissa tavataan ”Eastern Great Tit, Parus minor”, joka on kuin tavallinen talitintti, mutta siltä on imaistu kaikki kirkkaat värit pois. Pelto-osuudelta Ani ja Kaitsu löysivät nokivariksen ja lentävän harmaahaikaran. Paluumatkalla hostellin pihassa hääräili kaksi idänviherpeippoa. Jatkoimme vielä tovin toiseen suuntaan, eli päätien suuntaan, kunnes havikseemme tarttui 12 viirupääkottaraisen parvi ja närhi alalajia japonicus.

ANI LAINE

Lokakuun jälkipuoliskolla kukki vielä useita kasveja. Kasvimaat olivat niin ikään vehreitä.


Kirkkaita hämähäkkejä oli siellä täällä yhteensä satoja yksilöitä.

Sudenkorentoja esiintyi lokakuussa ainakin kolme eri lajia.

Matkan ensimmäinen kärmes.

Upeat pistiäiset olivat kuulemma hengenvaarallisia.

SANTTU AHLMAN

”Mustan surman” näimme vain kertaalleen.


SANTTU AHLMAN

Kaikki kadut ja pihapiirit olivat viimeisen päälle hoidettuja.

Pirteän värisiä koulubusseja. ANI LAINE

ANI LAINE

Japanissa on todella tiukat lajittelumääräykset.

ANI LAINE

Kahdeksan aikaan palasimme hostelliin aamupalalle ja herätimme muun poppoon. Yamamoton mukaan saimme japanilaisen aamiaisen eli paahtoleipää, marmeladia ja teetä. Seuraavaksi lähdimme koko köörin voimin hortoilemaan ja tutkimaan lähiympäristöä jalkaisin. Tällä kertaa otimme kaukoputket mukaan ja kunnolla kuvauskalustoa. Kuuden hengen ryhmällä oli mukanaan kolmet kiikarit, kaksi kaukoputkea, neljä järjestelmäkameraa ja yksi digivideokamera. Eli kaluston puolesta voisi todeta että japanilaismeininkiä.


ANI LAINE

7 elevenistä muodostui klassikkomesta.

Pikkuvarpunen oli ylivoimaisesti runsaslukuisin lintu alueella.

SANTTU AHLMAN

Hetken talsimisen tuloksena Toni skarppasi käärmeen pellon penkasta. Vaaleanruskea ja pieni otus oli jokseenkin pelottavan näköinen, lähinnä siksi, että myrkkykäärmeiden tunnistamisesta ei ollut kenellekään meistä mitään hajua. Toni saikin pian käärmebongarin maineen, kun löysi vielä pari muuta kärmestä. Lähes samoilta jalansijoilta saimme vihdoin määritettyä ensimmäiset västäräkit, jotka olivat alalajia lugens. Reittimme varrelle osui koulu, jossa nassikat lätkivät tennistä sekä ratsastuskoulu, johon Ani ja Stella kävivät lähemmin tutustumassa. Etenimme kovin hitaasti, kun koko ajan tuli jotain uutta nähtävää ja paukutimme dokumentteja tuon tuosta. Aika kului ja suuntasimme lähikauppaan, 7 eleveniin, josta muodostui kertalaakista kantakauppamme. Välipalaksi ostimme tuotteita, joiden sisältöä emme kaikilta osin tienneet. Juomia ostimme myös monenlaisia ja kaikkea muutakin turhaa snacksia. Kauppavisiitin jälkeen heitimme vielä kävelylenkkiä ja ihmettelimme edelleen valtavia ja värikkäitä hämähäkkejä. Anin mukaan ne olivat ”vähän puistatuksia nostattavia, mutta upeita silti”.


ANI LAINE

Takashi Yamamoton pyörittämä Narita Airport Hostel.

SANTTU AHLMAN

Lintujen vähyyden vuoksi päätimme lähteä valtameren rannalle. Kysyimme hostellilla Yamilta, että voiko hän meidät sinne heittää ja asia oli hänelle ok. Vartin kuluttua hyppäsimme hänen ninjamobiiliinsa ja seuraavan 15 kilometrin ajan ihailimme alati vaihtuvia maisemia meren lähestyessä. Yamamoto jätti meidät yleisen hiekkarannan tuntumaan, mistä talsimme hienon männikön halki aivan veden äärelle. Rupesin heti seulomaan merta kaukoputkella Kaitsun kanssa ja muu porukka tutki rantaa muilla tavoin. Ranta oli hiljainen, eikä muita ihmisiä juuri ollut. Tuuli oli hyvin heikko ja Tyynen valtameren vesimassat makasivat edessämme seesteisinä. Sää oli siis varsin lempeä. Vain hetken tiirailun tuloksena putkeeni osui liitäjä, mutta aivan liian kaukana määrittämistä varten. Liitäjiä alkoi kuitenkin viilettää putkessani pian useampia, kun oikein tarkkaan haroin meren pintaa. Myös Kaitsu plokkasi liitäjän. Laji varmistui pienen tarkastelun tuloksena, ja kirjasimme yhteensä 12 valkonaamaliitäjää ylös. Kaukana horisontissa liitäjiä lensi siellä täällä, mutta niiden määrittäminen oli laajasta lajivalikoimasta johtuen sula mahdottomuus.

Rannan päristelijäjeppe.


SANTTU AHLMAN

ANI LAINE

Santos ja pulmussirrikuvausten satoa.

Siperianharmaalokki.

Suosirri.

Japaninlokki.

Muita eliksiä edustivat noin 150 merellä kellunutta amerikanmustalintua, peruslokiksi osoittautuneet 80 japaninlokkia sekä todella vaikeasti määritettävät kaksi siperianharmaalokkia. Tuttuja lajeja olivat muun muassa muutamat naurulokit, 60 pulmussirriä, viisi suosirriä ja kolme jänkäsirriäistä. Noin puolentoista tunnin rantalomailun aikana Ani oli ainoa, joka uskaltautui kahlaamaan mereen. Simpukoiden kuoria tarttui monelle matkamuistoiksi ja rantavierailu oli muutenkin mukava lisä päivään.


Trivirgatus-alalajin pyrstötiainen.

Tiuku alkoi repiä jo niin paljon, että lähdimme käppäilemään takaisin puiston suuntaan, johon Yami meidät jätti. Ylitimme jälleen pienen vesiuoman, jossa kuhisi suuria karppeja. Myös yksinäinen liejukana vilahti parin harmaahaikaran ohella rehevässä kasvustossa. Kävimme toiletissa puistoalueen laidalla ja hetken kuluttua lähipuuhun pamahti pyrstötinttiparvi ja elissaldo sai täydennystä, kun japaninpikkutikka tuli niin ikään hollille. Hälyttelin jo Yamamotoa hakemaan meitä ja lähdimme kävelemään häntä vastaan.

SANTTU AHLMAN

SANTTU AHLMAN

ANI LAINE

SANTTU AHLMAN

Kaukoputkessa elikseksi valkonaamaliitäjä.

Toni postailemassa rannalla.

Timo T. A. Timppelsson.


ANI LAINE

Poikkesimme myös lähikaupassa, josta joku osti aivan kuvottavan makuisia sokeritöhnämällejä. Ne eivät saavuttaneet suurta suosiota, tosin Anille ne maistuivat. Illan hämärtyessä viirupääkottaraiset ja pikkuvarpuset aloittivat iltalentonsa. Kun kävelimme viljelysaluetta halkovaa tietä pitkin, lensi molempia lajeja ohitsemme lähes tauotta. Ynnäsimme niitä noin puolentuhatta. Yamamoton kyydillä pääsimme loppumatkan, eikä hinta päätä huimannut, kun hän suostui ottamaan vain 200 jeniä per pää, eli alle kaksi euroa. Stella oli hyvää pataa motoristien kanssa.


SANTTU AHLMAN

Hostellilla suunnittelimme seuraavien päivien ohjelmaa ja pitkällisten keskusteluiden tuloksena ajatuksemme oli seuraavanlainen: sunnuntaina pyöräillen lähitemppeleille ja suuren seetripuun luokse, maanantaina Tokioon, tiistaina Yamin kanssa Fujille, keskiviikkona mahdollisesti Tokioon ja torstaina Yamin kanssa Nikkolle ja suoretkelle pohjoiseen. Ja taas oli aika lähteä liikenteeseen. Kaitsu jäi hostellille huilailemaan ja niin olisin minäkin halunnut tehdä, mutta Anin painostuksesta lähdin mukaan Naritaan katsomaan juhlailotulitusta. Läksimme säkkipimessä Yamamoton kyydillä festareille. Vaikka matka oli vain jokunen kymmenenen kilometriä, tuntui se ikuisuudelle. Lopulta pelkästään kaupunkialueen pikkuteillä oli mutkia ja kääntymisiä kymmenittäin. Lähes tunnin pujottelun jälkeen pääsimme eräälle peltoalueelle, johon saimme auton parkkiin. Muutakin porukkaa oli paljon läsnä, eikä ihme sillä jo alkanut ilotulitus oli mahtavaa katseltavaa. Suomessa ei voi koskaan edes haaveilla näkevänsä samanlaista valoriemua. Parhaimmillaan tulisuihkut ja muut systeemit loimusivat kovaa kuuluneen klassisen musiikin tahtiin. Sanalla sanoen spektaakkeli. Varjopuoli oli kuitenkin se, että meikäläisellä oli melkoinen vessahätä ja muutenkin hieman huono olo, eikä lähellä ollut mitään paikkaa mihin mennä. Yksi vaihtoehto olisi ollut pimeässä muutaman sadan metrin päässä siintänyt metsä, mutta käärmeiden runsauden vuoksi se ei vaikuttanut järkevältä. Katsoimme showta kuitenkin puolitoista tuntia, kunnes lähdimme pois. Rumba jäi vielä jatkumaan, mutta kyllä tuossakin ajassa ehti nähdä satoja ja satoja pamauksia. Seuraava etappi oli kauppakeskus, jossa kävin vessassa. Timo ja Toni tutkailivat valikoimia ja naisväki meni puolestaan paikalliseen sapuskoimaan. Ani otti riisiä jonkin vähemmän hyvän mössön kera, Stella nautiskeli moussakaa muistuttavaa ruokaa ja Timo tempaisi hampparin. Annos oli noin viiden euron luokkaa, eli ei pahan hintainen. Olut sen sijaan maksoi kolmisen euroa. Yamamoto ei suostunut ottamaan maksua ilotulitusretkessä lainkaan. Kaitsu oli vetänyt sikeitä hostellilla rakettiriehan aikana, mutta heräili saapuessamme. Toni hilpaisi vielä temmeltämään lähimaastoon. Olimme melko varmoja, että hän eksyy, mutta löysi kuitenkin tiensä takaisin hostellille, kunhan oli ensin hakeutunut uuden kaupan appeiden äärelle. Iltapalatouhujen jälkeen painuimme maate. Anin loppukaneetti matkapäiväkirjasta kuvaa porukan olotilaan osuvasti: ”Nuutunutta porukkaa, ei voi muuta sanoa”. Eikä se ollut ihme, sillä univelkaa oli jokaisella edelleen raakasti. Stella tarjoilemassa paikallista apetta Tonille.


ANI LAINE

Fillarikuhinat käynnissä. Fillariretkeilyä su 18.10. Heräsin ensimmäisen kerran edellisyön tapaan kolmelta kuumuuteen. Heitin pitkät yöhousut veke, kun näköjään boksereillakin pärjäsi mainiosta, vaikka Anilla oli vieressä pipo päässä kylmyyden vuoksi. Torkuimme porukalla pitkään ja pääsimme ylös vasta klo 11.00. Tässä kohtaa oli selvää, että alkumatkan aikatauluongelmat alkoivat kostautua, koska olimme jo menettäneet lähes puolet päivän valoisasta ajasta. Aamupala noudatteli tuttua kaavaa, tosin tällä kertaa luvassa oli myös voita, kahvia ja kirsikkateetä vihreän teen lisäksi. Puoliltapäivin pääsimme lähtemään, joskin polkupyörien kanssa jouduimme säätämään tovin osin tyhjien renkaiden vuoksi. Löysimme lopulta Yamin pumpun ja lähdimme lähes hellekelissä kohti Shibayaman temppeliä. Toni the Bambuman. TIMO VERTANEN

TONI AHLMAN

Timo the Bambuman.


SANTTU AHLMAN

Yksi Shibayaman temppelirakennuksista.

Lyhyen fillarointiepisodin jälkeen stoppasimme markettipaikkaan snacksia ostamaan. Ani ja Stella olivat heti elementissään paikallisten myyjien kanssa. Ani osti Himalajan suolaa ja raastimen pienelle klöntsälle. Minä tempaisin leipää, mikä auttoi hieman öklöön oloon. Oli nimittäin pientä sydämen jyskettä, mikä johtui ilmeisesti edelleen vuorokausirytmien kiemuroista ja univeloista. Markettipaikalla kieppui kaksi nokivarista. Pienen kartan avulla haimme temppeliä ja teimme pienen harha-ajon, mikä oli mainio asia, sillä löysimme itsemme pienen laakson laidalta. Toni plokkasi maagisen oloiselta tieltä yllättäen pari käärmeen raatoa. Lintupuolella oli hiljaista, sillä alueella oli vain 12 japaninbulbulia ja Anin näkemä japaninrilli. Osasimme varsin helposti takaisin oikealle tielle ja pian Shibayaman temppeli häämötti kukkulan päällä. Temppelialue oli mahtavan näköinen kokonaisuus ja ihmeteltävää riitti kovasti. Yritimme käyttäytyä hillitysti, mutta taisipa Stella kumauttaa suurta kongia kohtalaisen kuuluvasti. Parin tunnin kuvailujen ja nuuskimisten päätteeksi herrasmiesväki oli jo valmiina lähtemään etiäpäin, mutta naisväki halusi vielä koluta paikkoja. Niinpä Ani ja Stella jäivät vielä temppelille häärimään ja me muut lähdimme etsimään kuuluisaa ”Big Old Cedar” -puuta.


SANTTU AHLMAN

Käsienpesuallas. Ensimmäinen risteys oikealle kartan mukaan ei tuottanut tulosta, mutta löysimme kuitenkin oikean tien. Fillaroinnin aikana lähes täydellinen lintuköyhyys korostui uhkaavasti. Laajat alueet olivat täysin autioita, emmekä havainneet monen erikoiskokeen aikana lainkaan siivekkäitä. Tunnin ajelun jälkeen porukkaamme alkoi jo iskeä pieni epätoivo puun löytymisestä, ja siitä olimmeko lopulta ylipäätään oikealla tiellä. Kartta oli nimittäin kovin karkea versio. Olimme jyystäneet mäkiä ylös ja alas roppakaupalla, eikä tien laitaan kessuttelemaan jäänyt prätkäjamppa osannut lainkaan englantia. Samalla huomasimme japanilaisen hauskan käytännön, eli keskellä ei mitään saattaa olla melkoisesti juomavalikoimia, joita myydään automaateissa. Tällaisia häkkyröitä saattoi olla peltojen laiteilla käsittämättömissä paikoissa. Yksi masiina alkoi äkillisesti puhua meille, minkä vuoksi läksimme karkuun. Kyseessä oli savukemaatti. Sitä ennen täydensimme juomavarantojamme. Itse ostin vettä, mikä maistui kovasti muoville. Veikkaan, että törpöt olivat seisoneet automaateissa pitkään. Jatkoimme etsimistä ja Timo hoksasi tien poskessa kaksi käärmeen raatoa. Käärmesaldo oli tuolloin seuraava: Toni 6, Timo 2 ja muut 0. Saavuimme lopulta risteykseen, jossa oli Toyota-huoltamo. Kyselimme nuorelta korjaajalta puusta. Hän puolestaan konsultoi iäkkääm-

SANTTU AHLMAN

Ani ja Stella mukana temppeliriiteissä.


SANTTU AHLMAN ANI LAINE

SANTTU AHLMAN

pää herraa, joka kertoi, että olimme tulleet reilun puoli kilometriä liikaa tietä pitkin. Meidän olisi pitänyt kääntyä oikealle riisipeltoa halkovalle pikkutielle ja ylittää pieni silta ja suunnata jonnekin metsän siimekseen. Ei kiitos. Korjaajat näyttivät vielä kartalta paikan, jossa olimme. Samalla fillarini päälle oli ilmestynyt jonkin sortin rukoilijasirkka, jonka Toni otti oitis käteensä. Muidenkin oli otettava tuntumaa otukseen, jotta ketään ei voisi kutsua nörtiksi. Perusteet olivat siis kohdillaan.


Risteyksestä osasimme jatkaa jurnuutteluamme oikeaan suuntaan kohti hostellia. Saavuimme hetken kuluttua ilmeisesti verkoilla suojattujen kala-altaiden luokse, joiden luona hääräili muutama pikkujalo-, jalo- ja harmaahaikara. Yksi jalohaikara oli jäänyt jumiin verkon sisään, eikä osannut enää lentää sieltä pois. Itse verkoissa oli sadoittain kuolleita sarvikuonokkaiden ja turilaiden näköisiä koppakuoriaisia. Kovin pommi tuli fasaanin muodossa, kun huomasimme riisipellosta sojottavan fasaanin pään, joka vaikutti kovasti viherfasaanin sellaiselle. Peltokana painoi kuitenkin pian päänsä piiloon, emmekä saaneet satavarmaa määritystä. Ajoimme pellon laitaan ja Kaitsu lähti Tonin kanssa komppaamaan pellolle. Minä jäin etäämmälle havainnoimaan eli lusmuilemaan. Samalla plokkasin lähiojasta virtavästäräkin. Fasaani säpsähti lentoon piakkoin ja lensi lähes suoraan kohti minua. Paukutin samalla kuvia ja laji osoittautui heti viherfasaaniksi. Valitettavasti tarkkoja kuvia en saanut yhtään, mutta lajin niistä kyllä tunnistaa vaivatta. Kyseessä oli matkan ensimmäinen havainto täysin endeemisestä lajista. Kova juttu. Allassessioiden päätteeksi jatkoimme polkemista ja päädyimme tuttuun ”seven ileveniin”, josta ostimme kainaloihimme maan tapoihin kuuluen mikrosapuskaa monessa eri formaatissa. Hostelliin saavuimme noin 140 varislinnun saattelemana illan jo hämärtyessä. Loppuilta kului rennosti höpisten ja ruokaillen. Ani ja Stella osasivat jossain vaiheessa myös takaisin hostelliin. Sapuskat olivat maultaan hyvin ristiriitaisia, sillä osa oli todella maukkaita ja toinen osa karmeita. Vaikka en voi pitää itseäni millään tavoin nirppanokkana, niin syöminen oli välillä aika kinkkistä maun vuoksi. Sama koski erilaisia juomia. Kokeilimme lukuisia pulloja ja tölkkejä, joista suurin osa osoittautui tupakan tumpeille maistuvaksi teeksi. Nimesimme tällaiset tuotteet tumppituotteiksi. Ja niitä riitti. Illalla suunnittelimme myös seuraavan päivän Tokion seikkailua. Toiveita oli myös uusista lintulajeista, mikä olisi jeespoks. Tahti hyytyi aika dramaattisesti – ensimmäisen päivän elissaldo oli 12 lajia ja toisen päivän vain yksi. Se tuntui eriskummalliselle, kun en ollut aiemmin käynyt Intiaa idemmässä ja linnut olivat kateissa. SANTTU AHLMAN

Verkkojen alle jumiin jäänyt jalohaikara.


Tokio kutsuu ma 19.10. Heräsimme aamuseitsemältä, mikä oli karvasta aiempien vuorokausirytmien takia. Perinteisen paahtoleipäaamupalan jälkeen lähdimme Naritan lentokentän juna-asemalle Yamamoton kyydissä kello 7.30. Päivä sai komean alun, kun hostellin pihan liepeillä toikkaroi meikäläistä leppälintua muistuttava laaksoleppälintu. Naritan lentokentällä ostimme 1 000 jenillä junalipun Tokion Uenoon ja hyppäsimme raiteille. Perusjunassa matka taittui reilussa tunnissa. Varhaisen herätyksen vuoksi ainakin seurueemme miespuoliset jäsenet torkkuivat tuon tuosta, etenkin minä. Välillä oli mukava katsella maisemia ja kaupunkialueita, joiden läpi raiteet meitä kuljettivat. Uenossa pääsimme vihdoin metropolifiilikseen, kun väkeä lappoi tolkuttomalla virralla joka puolella. Ostimme päivän ajaksi tuhannella jenillä metrolipun, jolla saattoi rällätä rajoituksetta keskustan kahdessa eri maanalaisten verkostossa.

SANTTU AHLMAN

Lapasorsa.

Kilppari 1.

Vedenalainen hirviö.

Kilppari 2.


Pikkuvarpunen.

Viirupääkottarainen.

Pähkäilyä Tokion katutasolla.

SANTTU AHLMAN

Seuraavat etappimme olivat Tokyo Station ja keisarillinen palatsi. Metrokartan opiskelu kesti aluksi hetken, mutta kun systeemin sisäisti, niin sen käyttö oli hyvin yksinkertaista. Harmillisesti Imperial Palace oli juuri maanantaisin suljettu, minkä vuoksi keisarillinen mahtipontisuus jäi näkemättä. Joidenkin arvioiden mukaan palatsialue aarteineen on rahallisesti mitattuna yhtä arvokas kuin koko Kalifornian osavaltio. Temppelin liepeiden nurmialueita vahdittiin hyvin tarkkaan. Jos turisti erehtyi nurtsille kävelemään, niin vartija huusi välittömästi perään kunnon sotahuudot. Temppelin laiteilla oli myös vesikanaaleja, joista löysimme muun muassa 18 täplänokkasorsaa, muutaman merimetson ja pikku-uikun, lapasorsan, kuningaskalastajan ja jokusen muun peruslajin. Laajoilla nurmikkoalueilla tepasteli neljä viirupääkottaraista ja kymmeniä västäräkkejä, mutta yhtään japaninvästäräkkiä emme vieläkään löytäneet. Kävelimme pitkän siivun ja meidän oli pakko turvautua eettisesti erittäin kyseenalaiseen vaihtoehtoon: McDonaldsin hamppareihin. Tiedän, että ajatus ei kestä päivänvaloa,


SANTTU AHLMAN

mutta nääntymisen partaalla meidän oli saatava jotain ja pian. Ruokailutauon jälkeen jatkoimme edelleen Tokyo Toweriin. Vaikka torni seisoo 333 metrin korkuisena monumenttina, niin muiden pilvenpiirtäjien vuoksi sen etsiminen ilman karttaa olisi ollut haastavaa. Toinen toistaan mahtavammat rakennukset olivat niin ikään korkeita ja selvästi näyttävämpiä, mutta Tokyo Toweriin menimme pääsylipun turvin katselemaan hulppeita näkymiä ylävinkkelistä. Tornin pääsylippu maksoi 820 jeniä 150 metrin korkeudella olevaan peruskerrokseen. Sieltä aukesi huimat näkymät miljoonakaupunkiin ja katseltavaa oli jokaisella ilmansuunnalla. Ani, minä, Kaitsu ja Toni ostimme kuitenkin vielä 600 jenin lipun korkeimpaan kerrokseen, ja hetken kuluttua olimme 250 metrin korkeudessa, eikä yksikään muu rakennus enää häirinnyt näkymiä. Maisema oli kerrassaan häkellyttävä, sillä läheistä merta lukuun ottamatta metropolialue jatkui joka puolella silmänkantamattomiin tuhansine rakennuksineen. Huikeaa infrastruktuuria.


Tokyo Tower on selvästi plagioitu Eiffel-tornista.

SANTTU AHLMAN

ANI LAINE

TIMO VERTANEN

KAI RANTALA

Dokumentti neljän rohkean hissimatkasta korkeimpaan kerrokseen.

Tornin korkeuskaavio.

Torniriemu alakerran turistishoppailujen ohella kesti useamman tunnin, minkä jälkeen ravasimme lähimpään metroon ja otimme suunnaksi Yoyogi Parkin, missä olisi pitänyt olla lintuja. Saavuimme paikalle kuitenkin jo hämärässä ja jalkamme olivat jo hieman puhki päivän talsimisesta. Lintuja emme juuri nähneet ja paikka suljettiin juuri, kun pääsimme sisään. Talsin Anin kanssa vielä pienen kiertotien edes jonkun linnun toivossa, mutta yöpyvien paksunokkavaristen lisäksi anti oli köyhää. Jatkoimme puiston läpi toiselle puolelle, josta oli suhteellisen lyhyt kävely Tonin haavepaikkaan – Square Enixin pelipuljuun. Kyseessä on siis Final Fantasy -pelien mekka, mutta melko pienen ja kalliin tuotevalikoiman turvin käynti oli lähinnä muodollinen. Toni ja Ani löysivät kuitenkin jotain pientä kotiin viemiseksi. Näkymää Tokyo Towerin huipulta.


ANI LAINE

Japanilaista Lolita-pukeutumista.

ANEN VERT TIMO

Kello oli jo reippaasti ja huomasimme olevamme Shinjukun valokaduilla, jotka ovat näkemisen arvoisia mestoja. Vilkkuvia valoja oli kaikki paikat pullollaan. Kyseisestä näkymästä Toni oli haaveillut pitkään koto-Suomessa. Meidän oli kuitenkin pakko suunnata takaisin Uenoon, sillä viimeisen junan lähtemiseen ei ollut enää kauan. Stellaa tosin otti kupoliin se, että shoppailut jäivät väliin, mutta vaihtoehtoja ei ollut, ellemme sitten olisi halunneet ottaa sikakallista taksia Tokiosta Naritaan. Pysähdyimme kuitenkin wc-tauolle ja jatkoimme ravaamista. Uenoon ennätimme kahdeksalta ja hyppäsimme pienen paniikkiratkaisun tuloksena väärään junaan, mutta suunta oli kuitenkin oikea, joten vaihdomme väliasemalla toiseen. Naritan lentokentällä etsimme tovin kakkosterminaalia, mikä oli epämiellyttävää, sillä viimeinen bussi hostellin suuntaan lähtisi puolen tunnin kuluttua. Välillä meidän piti kulkea turvatarkastuksen ohi, mikä aiheutti hetkellistä sydämenjyskettä minulle, sillä pisteessä kysyttiin joko passia tai muita henkkareita, eikä minulla niitä ollut mukana. Muilla mokomat kuitenkin olivat mukana, joten heidän seuralaisenaan pääsin läpi. Omituinen kuvio kaikkiaan, sillä matkustimme vain junalla. Lopuksi meillä oli vielä ongelmia löytää oikea bussipysäkki, sillä ohjeet olivat pääosin japaniksi. Soittelin Yamalle vielä neuvoja, ja hän kertoi oikean olevan laituri 13 Shibuyaan. Vihdoin tärppäsi ja hyppäsimme bussiin. Jäimme pois hostellin lähellä Seven 11:n kohdilla ja kävimme tutussa kaupassa eväsostoksilla. Myös Yamamoto ilmestyi kauppaan hakemaan meitä, vaikka matkaa ei enää ollut kuin kilometri. Sekin olisi tosin tuntunut pitkälle, koska olimme talsineet asvalttiviidakossa varmaan lähemmäs 25 kilometriä päivän aikana. Hostellilla kävimme suihkussa, söimme ja painuimme pehkuihin noin yhden aikaan yöllä. Takana oli melko pitkä päivä, mutta Toni kävi jälleen yöllisillä hortoiluretkillään kuka tietää missä.


ANI LAINE

Kello soi jo kuudelta, eli takana olivat kovin lyhyet yöunet. Fujille oli kuitenkin pitkä siivu, joten matkaan oli lähdettävä varhain. Tai oikeammin vuorelle ei ollut kovin pitkä matka (Tokion tuolla puolen), mutta päivän aikana olisi luvassa monta kohdetta. Porukan musta lammas oli Toni, joka ei lähtenyt mukaan seikkailuun, vaikka Yamamoto olisi huolinut hänet mukaamme täysin ilmaiseksi. Tyyppi jäi nukkumaan hostellille. Eipä siitä sen enempää sitten. Me lähdimme vartin yli seitsemän Yamin biilillä kohti Tokiota. Koukkasimme vielä Naritan lentokentän kautta, johon pudotimme hostellilla yöpyneen thai-miehen. Yritin torkkua koko matkan, mutta yritykseksi se jäi, joskaan maisemia en jaksanut katsella. Tokion kohdilla vilkaisin tovin Ani pullottamassa Fujin pyhää vettä. pilvenpiirtäjiä ja Kaitsu oli jossain Tokion kohdilla nähnyt mahdollisia ohotanlokkeja, mutta määritys jäi varmistamatta. Kaitsukin taisi tosin horrostaa ison osan matkasta, mutta Ani, Timo ja Stella pysyttelivät kaiketi hereillä. Noin puolentoista tunnin ajon jälkeen simahdin hetkeksi ja heräsin Fujinossa, kun stoppasimme ostamaan snackseja ja vessaan. Minulla oli vielä pieni väsymyspöhnä Pälyilyä ennen vuorelle nousua. yllänsä, mutta jäätelö kyllä maistui. Stoppipaikalla saimme myös lintuhavainnon, kun viisi haarahaukkaa pyöri läheisen rinteen laiteilla. Laji tunnetaan nimellä Black-eared Kite (Milvus lineatus), mutta ilmeisesti sitä pidetään kuitenkin vain alalajina. Maisemat olivat muuttuneet kovin aaltoileviksi, eikä Naritan kanssa ollut juuri yhteistä. Puupeite hallitsi näkymää lähes kaikkialla, mutta vuoristoisuus alkoi näkyä jo hyvin.

SANTTU AHLMAN

SANTTU AHLMAN

Mount Fujille ti 20.10.


Santos kipparikalleilmeen kera 2 400 metrissä. ANI LAINE

SANTTU AHLMAN

Stella ja Ani fiilistelemässä Fujilla.

SANTTU AHLMAN

Jyystimme hyväkuntoista tietä lähes satasta, kun välillä olleiden tarkastuspisteiden portit kääntyivät automaattisesti viimetingassa vain pari sekuntia ennen törmäystä. Matkan aikana näimme muutamia petoja, mutta vain kolme niistä saimme määritettyä haarahaukoiksi. Pikkulintuja viiletti tien yli vain jokusia, emmekä saaneet niitäkään määritettyä kovassa vauhdissa. Tovin kuluttua Fujin mahtava tulivuori alkoi siintää edessämme ja seuraavaksi Yamamoto ajoi meidät eräälle näköalapaikalle, jossa oli myös markettipaikkoja sekä pyhä lähde, josta sai Fujilta tulevaa vettä. Fotailujen ja vesiriittien päätteeksi jatkoimme kohti vuorta.


SANTTU AHLMAN

TIMO VERTANEN

SANTTU AHLMAN

Fujin patikkakartta.

Paikalliset jepet esiintymässä.

Maisemat muuttuivat jatkuvasti karuimmiksi, tosin samalla myös kotoisiksi, sillä puustossa oli myös muun muassa lehtikuusia ja paljon ruskan värejä. Linturintamalla oli edelleen käytännössä täysin kuollutta, mutta se ei juuri menoamme haitannut, sillä tavoitteena oli itse vuori. Jossain vaiheessa Yamamoto vaikutti kovin väsyneeltä ja Stella puhui, että kuskin silmät painuivat välillä kokonaan kiinni. Se oli hieman pelottavaa, kun nousimme koko ajan ylemmäksi serpentiinitietä. Itsekin säikähdin kerran oikein kunnolla, kun vaikutti siltä, että Yamin pää painui alas mutkassa. Vaadimme pikaista stoppia ja Yami oli ymmällään – kaikki oli kuulemma kunnossa. Siitäkin huolimatta Ani hyppäsi apukuskin paikalle ja aloitti ”hereilläpitämiskeskustelunsa”. Pääsimme lopulta Kawaguchikon viitosasemalle (5th Station), joka on viimeinen autolla saavutettava etappi noin 2 400 metrin korkeudella. Ulostauduimme erittäin kovaan tuuleen, mikä lennätti hiekkaa joka puolelle ja teki kävelystä vaikeaa. Laitoimme kaikki mahdolliset vaatteet päälle ja lähdimme tutustumaan paikkaan. Maisemat olivat kerrassaan upeat, eikä tuulikaan enää haitannut, kun siihen tottui, eikä erehtynyt katsomaan vastatuuleen, jolloin silmät olivat hetkessä pullollaan laavahiukkasia. Talsimme hetken matkaa ylöspäin kohti huippua, mutta varsinainen kiipeäminen kraateriin saakka olisi syytä tehdä sesonkiaikaan kesällä. Lisäksi peruskunnon pitäisi olla suhteellisen hyvä ja sessio olisi aloitettava jo aamuhämärissä. Olisin kyllä kovasti halunnut jatkaa ylemmäksi, mutta ei tällä kertaa. Lumihuipulle (3 776 m) olisi ollut lähes puolentoista kilometrin nousu erittäin raikkaissa olosuhteissa. Vitosasemalla oli mainioiden maisemien lisäksi myös pieni turistimyymälä, josta löysimme paljon elintärkeitä ostoksia. Itselleni tarttui mukaan japanilainen kävelykeppi, mutta muuta en tainnut koko matkalta ostaa omaksi.


TIMO VERTANEN

SANTTU AHLMAN

Fujin jälkeen ajoimme vuoren alaosiin, jossa pistäydyimme maagiselle vesiputoukselle, joka oli kuin jostain tarumaailmasta. Vedessä uiskenteli ilmeisesti karppeja ja lintuhaviksia kirjasimme virtavästäräkin ja idänpikkukiitäjän muodossa. Jälkimmäinen oli meille peräti elis. Ani osti pienestä kojusta mustekalan lonkeroita, joita minäkin maistoin. Maku ja koostumus olivat itse asiassa yllättävän nasevia, mutta otusta oli grillattu hieman liikaa, minkä vuoksi pääasiallinen maku vaikutti varsin karsinogeenipitoiselta. Putoukselta nousimme portaita pitkin yläpuolella olevalle myyntikujalle, joka oli ikään kuin basaarialue. Kovimpia löytöjä olivat laavaksi naamioidut sokerimällit, joita ostimme tuliaisiksi. Etsimme myös kunnollista ruokapaikkaa, mutta sellaista emme löytäneet, vaan jatkoimme autolla vielä kiiruusti ennen illan pimentymistä sopivalle hollipaikalle kuvaamaan Fujia. Ani vesiputouksella. Yamamotolla olikin todellinen ässä hihassa, sillä olimme juuri auringon laskiessa järven rannalla, josta vuoren näki mahtavasti. Ilta-aurinko värjäsi vielä huipun hienosti punaiseksi. Eikä siinä vielä kaikki: rantaruoikosta koppasimme lajilistaan päivän toisen eliksen, kun neljä naurutimalia lymyili piilossa. Kasvillisuuden seassa oli myös jokin kerttunen, mutta sen määritys jäi täysin auki, sillä näimme lajista vain vilauksen. Järvellä oli lisäksi 14 täplänokkasorsaa. Pimeyden laskeutuessa kävelimme takaisin autolle ja lähdimme pitkän päivän päätteeksi kohti Naritaa. Emme olleet kuitenkaan syöneet kunnolla vielä lainkaan päivän aiEksoottista japanilaisruokaa. kana, joten pysähdyimme paikalliseen ravintolaan syömään kelvolliset sapuskat. Tässä vaiheessa Ani alkoi painostaa kovasti meille kylpylävisiittiä kuumalle lähteelle (hot spring). Stella halusi niin ikään kylpylään ja Yamamoto oli heti intoa piukassa aiheesta. Minä, Kaitsu ja Timo olimme hieman penseitä asiasta, mutta meille sopi hyvin, että muut kävisivät kylvyssä. Kovan painostuksen alla mekin olimme kuitenkin valmiita käymään kylpylässä, ainakin aulassa asti. Hetken kuluttua huomasin, että olin maksanut lystistä, minulla oli vaatekaapin avain kädessä, kengät olivat pois jalasta, vaatteet pois päältä ja lopulta olimme miesten osastolla äijien kanssa. Otimme tuntumaa ensin kuumaan altaaseen, jossa sai makailla rentona. Pitkän päivän päätteeksi oloni oli kyllä hyvin lähellä taivaallista ja


SANTTU AHLMAN

olin iloinen, etten pistänyt enempää hanttiin kylpylään tuloa. Kokeilimme kaikki erilaiset kylvyt ja saunat. Olimme vieläpä sopivasti myöhään liikenteessä, eikä muita asiakkaita ollut mainittavasti läsnä. Välillä naisten puolelta kuului Anin naurua, eli sielläkin puolella oli lystiä. Kylpy kuumissa lähdealtaissa oli ruhtinaallista hemmottelua. Illan kohokohdaksi muodostui vielä astetta myöhemmin Tokion yöllinen valomaisema, kun ajoimme Rainbow Bridgen yli. Metropolialueen laajuudesta kertoo hyvin se, että Yamamoto huiteli keskimäärin kahdeksaakymppiä ja Tokion ohittaminen esikaupunkialueineen kesti silti toista tuntia! Rainbow Bridgen kohdalla pilvenpiirtäjien muodot ja valomaisema oli uskomattoman hieno. Sanoin ääneen, että tästä on rakennetun miljöön osalta lähes mahdotonta laittaa paremmaksi. Maisema piirtyi verkkokalvoihini ikuisesti. Hostellille saavuimme myöhään raskaan mutta mahtavan päivän saattelemana. Toni oli hortsannut sekä jalkaisin että fillarilla lähitienoolla, kierrellyt kauppoja ja jahdannut jossain metsässä mahdollisia apinoita. Normipäivä siis. Sikäli harmittaa hänen puolestaan, kun skippasi lystin. Kaikki olivat nimittäin sitä mieltä, että koko matkan parasta antia olivat kylpylä, Fuji ja Tokion yölliset valot.


Narita Mall ke 21.10. TIMO VERTANEN

Saimme vihdoin pitkät yöunet. Ani heräili kymmenen nurkilla ja avasi verhot. Muukin väki rupesi hiljalleen heräilemään ja yhdeltätoista kaikki olivat jalkeilla. Aamupalan jälkeen suunnittelimme päivän ohjelmaa ja Yamamoto etsi lintupaikkoja Tokiosta netin avulla. Kello 13.15 Yami lähti heittämään Anin ja Stellan Naritasan temppelille ja meidät muut Narita Mall -ostoskeskukseen. Mall oli tietysti moderni mesta ja painuimme Miesväki sortui jälleen McDonaldsin suorinta tietä Game Zoomiin, eli pelikes- epäeettiseen sapuskaan. Suomessa tilaukset kukseen ja laitoimme rahaa palamaan. Köö- tuodaan numerosysteemien perusteilla oikeisiin riltämme kului nopsaan yhteensä muutama pöytiin, mutta Japanissa käytetään hälytintä. tuhat jeniä muun muassa laivoilta tuttuihin kolikonpudottelupeleihin. Muitakin rahanimijöitä kokeilimme, mutta suurin osa oli täysin japaninkielisiä, emmekä päässeet jyvälle niiden toiminnasta. Meikäläinenkin osallistui tuhlajaisiin täysin rinnoin, vaikka Suomessa en koskaan pelaa rahapelejä. Nytkin tuntui huisin paljolta, kun mätin kolikoita masiinoihin asenteella. Silti minulta kului vain kahdeksan euroa puolentoista tunnin aikana. Rahapuuhissa meihin iski tietysti kova nälkä ja elektroniikkaliikevisiitin jälkeen löysimme McDonaldsin. Joka häiskä otti quarterdoublepounder-setin. Aiemmin ruokakokemustemme perusteella kaikki olivat sitä mieltä, että mäkkäri olisi varma vaihtoehto. Hyi, pois se meistä. Samaisessa paikassa Kaitsu leipoi yhtä peliautomaattia naamariin rumpukapuloilla. Kyseessä oli siis peli, jossa piti paukuttaa rumpuja musiikin tahtiin. Nauroimme väärällään performanssia, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Ajoimme myös neljän hengen voimin yhtä aikaa Mario Kartingia, mikä oli mainiota touhua. Epämääräisten haahuilujen jälkeen kävelimme Naritan ydinkeskustaan, josta etsimme Anin ja Stellan tuju vihreä tee ja sokerikuutio.

ANI LAINE


ANI LAINE

Stella ja Ani kävivät tutustumassa Naritan temppeliin. seuraavat kaksi tuntia toista peliluolaa. Sitä emme kuitenkaan löytäneet, mutta kaikki kadut sen sijaan kiersimme läpi vähintään seitsemään kertaan. Yhdessä kohdassa kadun varren puissa oli noin 200 viirupääkottaraisen parvi yöpymispuuhissa. Meteli oli tosin niin kova, että tuskin monikaan yksilö oli vielä unten mailla. Ani ja Stella vilahti myös jossain kohtaa keskustassa. Kello 19.40 hyppäsimme kaikki bussiin, jonka kuski ja eräs matkustaja kertoivat olevan oikea, kunhan hyppää vain pois jossain tietyssä kohdassa. Hyppäsimme pois, kun kuljettaja niin opasti. Oli täysin säkkipimeää ja viileää, eikä meillä ollut taskulamppuja mukana. Talsimme, talsimme ja talsimme pimeää pikkutietä pitkin. T-paidan lisäksi jokin muukin vaatekappale olisi ollut kiva vetäistä ylleen – mikäli sellainen olisi ollut mukana. Toni paineli hihattomassa menemään muina miehinä. Tien varrella kökötti hetken kuluttua Yaci-tavaratalo, jossa piipahdimme pikaisesti. Ani ja Stella jäivät ostoksille ja me muut jatkoimme matkaa. Jälleen kerran talsimme, talsimme ja talsimme, emmekä tienneet yhtään missä olimme. Meidän piti saapua tutun 7 elevenin luokse, mutta sitä ei löytynyt mistään. Joltakin paikalliselta kysyimme neuvoa ja hänen mukaansa olimme oikealla reitillä. Talsimme lisää, kunnes vihdoin näimme tutut valokyltit. Jeah – helpotus oli suuri! Loppumatkan ravasimme, menimme suihkuun ja asetuimme iltapuuhiin eli maate. Yamamoto haki vielä Anin ja Stellan, kun heitä ei kuulunut aikoihin mistään. He olivat ostaneen Yacista aimo läjän tärkeitä tuotteita, kuten origamitaitteluhässäköitä.


Ryhm채mme naisedustajat hakivat kulttuurikokemuksia japanilaisesta p채iv채kodista.


Tokion parhaat lintupaikat kiikarissa to 22.10.

Lugens-alalajin västäräkki.

Oi Bird Parkin antia: nuori yöhaikara, pikku-uikku ja paksunokkavaris.

SANTTU AHLMAN

Heräsin kunnolla kymmentä vaille seitsemän, jolloin Ani kertoili, että Toni oli jälleen lusinut ties missä pitkään yöhön. Muutkin olivat valvoneet pitkään, mutta minä ja Kaitsu nukuimme pidempään. Luvassa oli nimittäin toinen Tokion tournee parhaille lintukohteille. Aninkin piti lähteä mukaan, mutta oli pyörtänyt päätöksensä yön aikana. Aamupalan jälkeen lähdin Kaitsun kanssa – nähden kävelymatkalla neljä kiurua, seitsemän japaninbulbulia ja useita västäräkkejä – bussilla tuttua reittiä ensin Naritan lentokentälle ja edelleen junalla Uenoon. Sieltä matkamme jatkui tällä kertaa Asakusa Linea käyttäen Daimoniin, jossa pidimme hodaritauon, haimme postimerkkejä ja hyppäsimme Monorailin kyytiin. Erikoinen Monorail oli jo sinänsä hieno kokemus, mikä johdatti meidät Ryuku Centeriin. Ulostauduimme ja kävelimme vain kahden korttelin päähän Oi Bird Parkiin, jonka piti olla kova sana lintumielessä. Juuri ennen puistoa ylitimme suuren sillan, josta plokkasimme muun muassa siperianharmaalokin, silkkihaikaran, harmaahaikaran, rantasipin ja naurulokkeja. Puistoon piti ostaa lippu yllättäen automaatista. Alue näytti kovin pieneltä ja sitä reunustivat rakennetut alueet moni paikoin. Fiiliksemme alkoivat hiljalleen laskea, kun tajusimme mistä on kyse – eipä juuri mistään! Olimme ladanneet odotukset koviksi edellisiltana, mutta puisto oli hyvin hiljainen. Japaninbulbuleita, paksunokkavariksia ja talitiaisia näimme muutamia. Ensimmäisellä pienellä vesialtaalla parveili iso joukkio koululaisia, mutta avovettä oli näkyvissä varsin vähän. Täplänokkasorsia näimme jokusen, samoin tavin ja pari pikkuuikkua. Kävimme opastuskeskuksessa, josta oli hyvät näkymät pienelle avovesilampareelle. Laskimme yhteensä 179 merimetsoa, puolensataa tukkasotkaa, silkkihaikaran, muutamia pikku-uikkuja ja kaksi kuningaskalastajaa. Lasi-ikkunoiden takana oli vähintään kahdeksan Nikonin Fieldscopea pyörien päällä olevilla jalustoilla. Kaitsu yritti avata ikkunaa ja ”kassatäti” riensi oitis kieltämään toimituksen. Minäkin räpläsin kaukoputkea, jossa oli kiinteä videokamera yhteen sovitettuna. Sitäkään ei näemmä olisi saanut tehdä. Painuimme toiselle – tai oikeammin kolmannelle – lampareelle, jossa oli pieni piilokoju. Paikalla oli leppoisa saksalainen orni, joka oli työreissullaan poikkeamassa Tokiossa. Hän oli juuri nähnyt kiinanpikkuhaikaran, mutta mokoma ei suvainnut näyttäytyä meille lainkaan. Olimme kojussa pitkään ja paukutin samalla kuvia jonkin verran. Linnusto oli suunnilleen tällainen: pikku-uikku 5, sinisorsa 3, tavi 2, haapana 8, täplänokkasorsa 45, yöhaikara 4, rantasipi ja harmaahaikara.


Täplänokkasorsa oli Oi Bird Parkin runsaslukuisin vesilintu.

Ueno Parkissa oli pullasorsien lisäksi jokunen silkkihaikara. Merimetso.

SANTTU AHLMAN

Olimme kolunneet paikan ja anti oli täysin peruslajistoa. Lähdimme pois pettyneinä kohti Ueno Parkia, joka oli viimeinen oljenkortemme. Monoraililla päryytimme jälleen Daimoniin ja sieltä tällä kertaa sakemannin suosituksesta JR:n Yamamoto Linea Uenoon. Lippuautomaatti näytti sisääntulon luona punaista, mutta pääsimme silti sisään. Uenossa lippu ei kuitenkaan enää kelvannut, joten jouduimme kertoilemaan ummet ja lammet tirehtöörille, jotta pääsimme asemalta ulos ilman erillismaksua. Ueno Parkiin oli vain tovin kävelymatka. Valitettavasti lintuanti oli vielä köyhempää kuin aiemmassa puistossa. Vesialue oli pitkälti kasvanut umpeen, emmekä löytäneet muuta kuin jouhisorsia, tukkasotkia ja silkkihaikaran, ja nekin olivat puistossa pullasorsina! Silloin iski masennus koko matkan lintuantiin, joka oli kaikin puolin raskaan luokan pettymys. Söimme pehmistä suruumme, ja sitäkin varten oli ensin ostettava liput automaatista, mitkä sitten annoimme pehmishemmolle. Säntäsimme lähimpään McDonaldsiin (tämä ei edelleenkään kestä päivänvaloa) vetämään Big Maccia. Aterian jälkeen jatkoimme Uenosta vaihdon kautta lentokentälle Naritaan, eikä minulla ollut vieläkään mitään henkkareita mukana. Kirjoitin paperille nimeni, ikäni ja osoitteeni, ja sain mennä. Kaikesta päätellen kyseessä on vain kulissitoimintaa oikean turvallisuuden varjolla. Menimme sukkana laiturin 13 bussiin ja tovin päästä olimme hostellilla hengailemassa. Päivän saldomme oli neljä uutta matkanpinnaa: sinisorsa, jouhisorsa, tavi ja rantasipi. Jos se ei ole köyhää, niin ei sitten mikään. Muut olivat hengailleet hostellin lähiympäristössä eli kävelleet, fillaroineet ja käyneet kaupoissa.


Poliisien mittausrituaalit käynnissä.

KAI RANTALA

TIMO VERTANEN

Tokioon jälleen PE 23.10. Heräsimme seitsemältä ja porukkamme miesosasto suuntasi Tokioon. Ani ja Stella jäi sen sijaan Naritaan hengailemaan. Tällä kertaa pääsimme Yamamoton kyydissä terminaaliin, sillä hän vei pari nuorta kanadalaisjantteria lentokentälle. Reilun tunnin kuluttua olimme Uenossa ja hankimme jälleen koko päivän tiketit metrorallia varten. Ensimmäisenä tähtäimessä oli ns. musiikkikaupunginosa, jonka nimi unohtui jo pian käynnin jälkeen. Kaitsulla oli tavoitteena hankkia sieltä pilli tuliaiseksi, mutta se osoittautui valtavasta valikoimasta huolimatta liian vaikeaksi tehtäväksi. Hakusassa oli nimittäin jokin mystinen pilli, jota ei mistään löytynyt. Oli mukavaa käydä kiertelemässä soitinkauppoja, joissa oli parhaimmillaan seitsemässä kerroksessa tuotteita – yhdessä oli pelkille bassoille kokonainen kerros. Pienen einestyspaussin jälkeen suuntasimme metrolla tekniikan maailman pariin. Kiertelimme jotain outoja laitekatuja, joista sai hankittua mitä eriskummallisimpia sähköhär-

Juoma-automaatteja on kylvetty Tokion kaduille viljalti.


TIMO VERTANEN

Segan pelitalo on osa japanilaista nykykulttuuria, eli pakollinen vierailukohde.

veleitä. Matkamme jatkui sieltä jouhevasti Segan pelitaloon, mutta suurin osa peleistä oli kohtalaisen hankala sisäistää japanilaisten ohjeiden takia. Hortoilimme siellä täällä ja samalla näimme hauskaa poliisitoimintaa (josta tällä kertaa ei vastannut Kai), kun muutama jepanderi tarkasti autojen pysäköintietäisyyksiä sentin tarkkuudella mittanauhan avulla. Samalla poliisiauton vilkut oli nostettu ”jojoasentoon” korkealle. Pelihimo piti edelleen miehiä otteessaan, joten yritimme etsiä Narita Mallin kaltaista peliluolaa. Etsintä ei kuitenkaan tuottanut tulosta, sillä suurin osa paikoista oli sairaalloisia mestoja, joissa ihmiset syöttivät satoja kuulia koneisiin pupillit laajentuneina. Melu oli aivan järkyttävä ja tunnelma staattinen. Toni halusi kuitenkin kokeilla yhtä konetta, joka toimi kolikoilla. Hedelmäpeli ei tuottanut mitään aluksi, mutta henkilökuntaan kuuluva nuori mies tuli hetken päästä nakkaamaan taikakolikon masiinaan, jolloin alkoi nopeatahtinen musiikki. Siitä lähtien jokaisella pelikerralla satoi sylin täydeltä pelimerkkejä. Fiilis oli kohdillaan ja äijät ihmeissään tilanteesta. Musiikin loputtua voittoputki hiipui ja oli aika mennä vaihtamaan merkit valuutaksi. Yllättäen voitot maksettiin kultahippuina, jotka piti käydä vaihtamassa rahaksi läheisessä liikkeessä. Saimme ohjeet ja kartan, mutta kullanvaihtopistettä emme löytäneet. Reitti osoitti selvästi eräälle hyvin hämäräperäiselle kadulle, jossa paikalliset grillailivat ties mitä. Kuljimme kujan moneen kertaan läpi ja kävimme välillä kysymässä uudelleen neuvoa peliluolasta. Tiemme vei jälleen pimeälle kujalle, josta vihdoin huomasimme oikean paikan – noin puolen metrin luukun seinässä

Japani on pullollaan automalleja, joita ei Suomessa ole koskaan nähty. Tämä ”töpöbiili” oli hyvin yleinen pirssi etenkin Tokiossa.


ilman mitään merkkejä. Vaihto sujui kuitenkin kivutta ja Toni hillotti joitain kymmeniä euroja voittoa, mutta jätti yhden kultapalan muistoksi reissusta. Pelisessiossa ja etenkin vaihtoepisodissa meni pitkä siivu aikaa ja päivä alkoi olla siinä vaiheessa, että ampaisimme metrolla takaisin Uenoon ja jälleen Naritaan Yamamoton linnakkeeseen. Loppuilta kului pakkaillessa, tosin Ani ja Stella tulivat Naritan keskustan kylpylä-, temppeli- ja shoppailureissulta vasta myöhään yötä vasten. Romppeet oli kuitenkin helppo pakata, joskin minun oli hieman kyseenalaistettava joidenkin ostosten tarpeellisuus – muun muassa kieliharja ja kaikkea muuta elintärkeää. Unten maille pääsimme joskus puolilta öin.

Stella ja Ani poseeraamassa paikallisen kanssa. Taustalla komeilee kammottavaa unikkokuosia.

ANI LAINE

JOKU PAIKALLINEN MATAMI

Porukkamme naisedustus kuvaili paikallisia asukkaita arkipuuhissaan.


Takas kotio la 24.10. Viimeinen päivä Japanin maaperällä oli lyhyenpuoleinen, sillä lentomme lähti Naritan lentokentältä jo puolen päivän aikaan, joten matkasimme yhdeksän maissa oikeaan osoitteeseen. Lentokenttätsembalot menivät jouhevasti ja toisaalta oli mukava lähteä paluumatkalle. Lintupoltteet olivat jo sammuneet monta päivää aiemmin, joten vain Tokion ja Mount Fujin poltteet olivat jäljellä. Lento Pariisin Charles De Gaulleen oli kovin pitkä. Meikäläisen epäonneksi telefuukkelinäyttö ei toiminut siten, että sieltä olisi voinut valita haluamiin leffoja tai muuta katseltavaa. Toni sen sijaan tempaisi kohtalaiset viihdesetit matkan aikana – yhteensä viisi elokuvaa ja kaupantekijäiseksi pari jaksoa Simpsoneita ja jokin luontodokkari. Ranskan päässä vältimme tällä kertaa pommiuhkaepisodit ja oli mukava yllätys, kun pääsimme jostain syystä Finnairin koneen businessluokkaan. Timo ja Kaitsu joutui kuitenkin tavallisten kuolevaisten looshiin, mikä oli tietysti pienen kuittailun paikka. Ilmeisesti kone oli niin täynnä, että osa siirrettiin ykkösluokkaan sukunimen mukaan, tai jotain vastaavaa. Sapuskat porvariosastolla olivat mahtavia ja juomaa sai rajattomasti. Matka oli kuitenkin niin lyhyt, että edut jäivät pieniksi. Helsinkiin saavuimme yhdentoista aikaan illalla, jolloin takana oli jo melkoinen siirtymä. Porukkamme erkani ja lähdin ajamaan Poriin Anin kanssa. Kaikki pääsivät turvallisesti perille ja Japanin reissu oli takana. lopuksi Matkan aikana näimme vain 53 lintulajia, joista 15 oli minulle uusia. Tavoitteet jäivät siintämään jonnekin kauas horisonttiin, joskin joskus olisi vielä mukava päästä Tokion vilskeeseen ja nousemaan kunnolla Fujin huipulle asti. Myös Japanin trooppiset saaret olisivat kova sana, eikä siellä voisi varmasti linnuiltakaan välttyä. Kiitos matkaporukalle reissaamisesta. Erityiskiitos vielä Timolle ja Kaitsulle kuvien antamisesta tähän kertomukseen.

TIMO VERTANEN

Lähdön hetkellä Jami steppaa auton katolla.


Veikkaus

Ani

Santtu

Kai

Stella

Timo

Toni

Tulos

Japanin matkapinnat

127

153

96

79

95

126

54

Nähdäänkö kuningasmerikotka

Kyllä

Ei

Kyllä

Kyllä

Ei

Ei

Ei

Nähdäänkö albatrossi

Kyllä

Ei

Kyllä

Kyllä

Ei

Ei

Ei

0

2

0

1

2

2

Yhteensä Matkaveikkaustaulukko.


Laji

Species

17.10.

18.10.

19.10.

20.10.

21.10.

22.10.

23.10.

24.10.

Yhteensä

Viherfasaani

Japanese Green Pheasant

-

1

-

-

-

-

-

-

1

Kyhmyjoutsen

Mute Swan

-

-

4

3

-

-

-

-

7

Haapana

Eurasian Wigeon

-

-

4

-

-

6

-

-

10

Sinisorsa

Mallard

-

-

-

-

1

3

-

-

4

Täplänokkasorsa

Eastern Spot-billed Duck

-

-

18

14

-

50

-

-

82

Lapasorsa

Northern Shoveller

-

-

1

-

-

1

-

-

2

Jouhisorsa

Northern Pintail

-

-

-

-

-

30

-

-

30

Tavi

Eurasian Teal

-

-

-

-

-

4

-

-

4

Tukkasotka

Tufted Duck

-

-

22

-

-

100

-

-

122

Amerikanmustalintu

Black Scoter

150

-

-

-

-

-

-

-

150

Valkonaamaliitäjä

Streaked Shearwater

12

-

-

-

-

-

-

-

12

Pikku-uikku

Little Grebe

-

-

4

-

-

8

-

-

12

Yöhaikara

Black-crowned Night Heron

-

-

-

-

-

4

-

-

4

Harmaahaikara

Grey Heron

5

4

-

-

-

3

-

-

12

Jalohaikara

Great White Egret

7

12

1

-

1

2

-

-

23

Pikkujalohaikara

Intermediate Egret

-

1

-

-

-

-

-

-

1

Silkkihaikara

Little Egret

-

2

-

-

-

3

-

-

5

Merimetso

Great Cormorant

5

-

10

-

-

200

-

-

215

Haarahaukka

Black-eared Kite

-

-

-

8

-

-

-

-

8

Luhtakana

Eastern Water Rail

-

-

-

-

-

1

-

-

1

Liejukana

Common Moorhen

1

-

-

1

-

-

-

-

2

Nokikana

Common Coot

-

-

1

-

-

-

-

-

1

Tylli

Ringed Plover

-

1

-

-

-

-

-

-

1

Mustajalkatylli

Kentish Plover

1

-

-

-

-

-

-

-

1

Rantasipi

Common Sandpiper

-

-

-

-

-

3

-

-

3

Pulmussirri

Sanderling

60

-

-

-

-

-

-

-

60

Suosirri

Dunlin

5

-

-

-

-

-

-

-

5

Jänkäsirriäinen

Broad-billed Sandpiper

3

-

-

-

-

-

-

-

3

Japaninlokki

Black-tailed Gull

80

-

-

-

-

3

2

-

85

Siperianharmaalokki

Vega Gull

2

-

-

-

-

2

2

-

6

Naurulokki

Black-headed Gull

11

-

-

-

-

15

-

-

26


Laji

Species

17.10.

18.10.

19.10.

20.10.

21.10.

22.10.

23.10.

24.10.

Yhteensä

Kalliokyyhky

Rock Dove

4

-

60

13

30

50

40

4

201

Idänturturikyyhky

Oriental Turtle Dove

10

5

1

2

-

2

-

-

20

Kuningaskalastaja

Common Kingfisher

-

-

2

-

1

3

-

-

6

Idänpikkukiitäjä

House Swift

-

-

-

1

-

-

-

-

1

Japaninpikkutikka

Japanese Pygmy Woodpecker

2

-

-

-

-

1

-

-

3

Härkälepinkäinen

Bull-headed Shrike

10

3

-

1

-

1

-

-

15

Närhi

Eurasian Jay

2

7

-

2

-

-

-

-

11

Varis

Carrion Crow

1

2

-

10

-

1

-

-

14

Paksunokkavaris

Large-billed Crow

60

15

250

225

25

100

25

10

710

Talitiainen

Eastern Great Tit

5

1

1

-

-

4

-

-

11

Kirjotiainen

Varied Tit

2

3

-

1

1

-

-

-

7

Pyrstötiainen

Long-tailed Tit

35

22

-

-

-

-

-

-

57

Kiuru

Eurasian Skylark

-

-

-

3

-

4

-

-

7

Japaninbulbuli

Brown-eared Bulbul

30

12

60

15

12

35

8

3

175

Naurutimali

Chinese Hwamei

-

-

-

4

-

-

-

-

4

Japaninrilli

Japanese White-eye

5

4

1

2

-

-

-

-

12

Viirupääkottarainen

White-cheeked Starling

500

-

4

1

204

10

-

3

722

Laaksoleppälintu

Daurian Redstart

-

-

1

-

-

-

-

-

1

Pikkuvarpunen

Eurasian Tree Sparrow

700

120

25

5

30

30

15

5

930

Keltavästäräkki

Eastern Yellow Wagtail

1

-

-

-

-

-

-

-

1

Virtavästäräkki

Grey Wagtail

2

1

1

3

-

-

-

-

7

Västäräkki

White Wagtail

15

6

10

5

3

10

4

2

55

Idänviherpeippo

Oriental Greenfinch

10

-

-

4

-

-

-

-

14

31

19

21

21

10

31

7

6

54

Yhteensä lajeja


Matkan reitti ja kohteet

Narita Tokion metropolialue

20 km

Mount Fujin alue

Narita airport hostel

Shibayama


Japani 2009