Page 1

n채in

n채in


tuhat tunnetta yksi sana

rakastan


Hymyn takana

On kuin kaikki lähelläni puhuisivat vierasta kieltä. Ilma ympärillä ei tunnu, eikä mikään tuoksu miltään. Huudan, mutta kukaan ei katso kukaan ei kuule. Samalla kun pala nousee kurkkuun valahdan lattialle. Vaikka mieli makaa maassa naama alaspäin, muut näkevät kasvoni jotka hymyilevät itsestään. Ilman mitään voimaa seison pystyssä, en edes huoju. Vuosia rakennettu muuri kestää. Sisältä palasina.


Itsekkyydestä

Tuskainen totuus on että pakoilen vastuuta. Tietoisesti sen teen kun karttelen kurjuutta. Yritän aina viimeiseen asti löytää helpoimman tien. Hirttosilmukkaan sut kiedon ja väkisin mukanani vien. Niin tiukkaan on sitonut yhteen meidät rakkaus, aika, tottumuskin. Mikä taika siis voisi avata solmun, joka kuristaa kumpaakin. Jos olisin hyvä ja tekisin oikein sut vapaaksi päästäisin. Mutta odotan että karkaisit multa niin itseäni säästäisin.


Jäädä vai lähteä?

En halua mennä kotiin. En tahtoisi tähänkään jäädä. Voisin kadota useisiin uniin, mutta nekään ei surua häädä. Hetkeen jähmettynyt olen. Ei väsymys silmiä sulje. Vähääkään liiku jos en, ehkä aikakaan ei kulje. Ei pakota tekemään, toimimaan. Liikkumaan, katsomaan, puhumaan. Oikein olemaan, hymyilemään. Sitä en edes pystyisi yrittämään. Sillä sille ei löydy oppaaksi tähteä, joka ei halua mennä kotiin. Sisäistä taistoa; jäädä vai lähteä, voi verrata suurimpiin sotiin.


Miten menee?

MITEN VOISIN KERTOA MILTÄ NYT TUNTUU MITÄ AJATTELEN KUINKA PYSTYISIN PUHUMAAN kun en edes muista miten hengitetään


Liikaa

Mitä se on, kun maailma viuhuu ohi?

Värien ja valojen kaaos kietoutuu ympärille, tunkeutuu mieleen. Ääni täyttää pään. Repii ja raastaa, hajottaa, hallitsee. Jos pystyisi niin pysähtyisi, himmenisi, hiljentyisi. Kumpi kulkee liian kovaa, elämä vai minä?


6 Kutosen kyydissä kuuntelen kipujani. Katson kallion kaduilla käveleviä kummajaisia. Kämppä kulmalla, koti kaukana, kurkkua kuristaa. Kyyneleet kastelevat kännykän, kun kirjoitan kuinka kaipaus kalvaa.


Myrskyn jälkeen

tänä aamuna sataa vettä hiljaa, suurina pisaroina valuen pitkin kasvoja kastellen läpikotaisin kuukauden myrskyn jälkeen tuskan tuulien tyynnyttyä tämä pehmeä sade hellii lämmittää kuin aamuaurinko


Unessa

anna minun pitää tämä hauras toivo nämä kauniit kuvitelmat sinusta, meistä pidätetään hengitystä vielä vähän aikaa

pienen hetken tahdon hukkua unelmaan


Kosketus

Katson niskaasi. Tuon sormeni niin lähelle, että tunnen lämpösi. Hitaasi tunnustelen ihoasi. Minuun katsomatta lasket kätesi nilkalleni. Sormesi hapuilevat kuin tietä tunnustellen. Miten voi sisältä palaa, pakahtua, räjähtää, hiljaa, paikallaan, tuntea niin paljon?

Vain sormet liikkuvat, tatuoivat kuvionsa. Maailma pysähtyy. On vain kosketus.


Tuli, tulen

sisälläni palo herää lieskat hiertää, kutittaa kaikki tyhjät kolot täyttää tuli polttaa, kaivertaa lähellä nään tutun lammen sen viileää ja kutsuvaa pintaa kädelläni kosken toivon, se mut sammuttaa sormet rikkoo tyyneyden kuin bensa, vesi roihahtaa lampi palaa, minä palan tuhkamme maan hukuttaa


Saanko

saanko tulla sinuun niin kuin muita ei maailmassa olisi säännöistä välittämättä välittää sinusta kuin itsestäni koskematta tuntea ihosi, lämpösi puhumatta kuulla sisimpäsi salaisuudet saanko vielä varauksetta sinut minuun


Rikottu Se joutui hylkykoriin päiviä laskemaan onneaan odottamaan yksin rakastamaan Huolimatta siitä niin että kori oli kumollaan ei suostunut poistumaan odottavaan maailmaan Ja kirkkaisiin silmiin se piilotti toiveitaan jotka pyrkivät karkaamaan katseen sumentamaan Itki itsensä kuiviin kun ei ainuttakaan unta, haavettakaan saanut toteutumaan


Äiti

Minun äitini on hyvä. Ei hyvä niin kuin ikonin neitsyt vaan parempi. Minun äitini on avoin. Avoin myös vajaavaisuuksilleni ja omilleenkin. Minun äitini on vahva. Vahva niin kuin lapsi haluaa äidin olevan. Minun äitini on ihminen. Ja kaikessa inhimillisyydessään aina läsnä. Minä rakastan äitiäni. Ja äiti minua.


Siskokulta

Sisko pieni kultatukka tungit varkain maailmaani. Toit tullessas tunteita sä rukka, iloa, eloa kaipaamaani. Sua piti suojella ja hyvänä pitää, ja jotenkin huomaamatta. Siskon vastuu alkoi rakkautta itää, nyt jatkuu se lakkaamatta. Tänään pikkusisko kulta, mua vahvempi olla jo voit. Silti huolehdin susta, saat kaiken sä multa, kun itsesi maailmaani toit.


Vierellä

Yhdessä kasvoimme erillisiksi, vierekkäin vartuttiin toistemme osiksi. Pienempi, isompi, ei eroa siskolla. Aina sen lähellä niin hyvä on olla.

Kun toiselle haluaa kaikkensa antaa, se takaisin tulee ja perille kantaa. Saa maailma myrskytä, sataa ja tuulla. Sisko on rakas, ei väliä muulla.


Ensimmäinen

On satumaisen kummallista miten nopeaan kuluu aika. Ohitsemme lensi lokkien lailla ensimmäisen vuoden taika. Kun alkoi maailman tarina taas alusta uudestaan. Sitä vierestä seuranneille vuosi hetkeltä tuntui vaan. Se hetki oli laulua täynnä. Tunnetta haurasta, syvää. Pieniä suruja, riemua suurta, kaikkea kaunista ja hyvää.


Ilta

Kesken kaiken yllättää voi, ilta pienen niin uupuneen. Maailman musiikki mielessä soi, kun se laulaa itsensä uneen. Vaikka malta ei antaa, väsymykselle valtaa, sen unelmat mukaansa voittaa. Ne aarteita on, päivän muistoja kultaa, antaa uusina aamujen koittaa


näin näin  

Runoja menneestä