Page 1

���������������

���������� ��������

������������������������ 1


2


LASSI SARESSALO

TARINOITA RAJALTA HISTORIAA JA MUISTOJA RAJAVARTIOLAITOKSEN SADAN VUODEN TAIPALEELTA

RAJAVARTIOLAITOS 2019

3


© Lassi Saressalo, teksti Pentti Alapelto, Pinja Hentunen ja Mikko Hyyppä, kuvatoimitus Rajavartiolaitos ISBN 978-952-324-202-9 (PDF) Ulkoasu: Henri Terho

Kannen kuva: Koirapartio turvaamassa rajaa Siimingissä vuonna 1928. Kuvat, joissa ei mainita lähdettä: Rajavartiolaitoksen arkisto Teemakuva-aukeamat, s. 16–17, Arto Apila; s. 44–45, Tomi Ilvespää; s. 62–63, Onni Anttoora; s. 78–79, Mikael Rehn; s. 122–123, Max Mikkilä; s. 142–143, Marko Parviainen; s. 156–157, Elias Laukkanen; s. 173–174, Joonas Lahikainen; s. 228–229, Veera Savelius; s. 272–273, Lloyd Horgan; s. 302–303, Tiina Warsell/Raimo Piiroisen arkisto; s. 316–317, Joonas Lahikainen; s. 334–335 ja s. 356–357 Rajavartiolaitos. Osa kirjan kuvista on kuvituskuvia eivätkä liity suoraan kertomusten tapahtumiin.

4


SISÄLLYS

Sisäministerin tervehdys 100-vuotiaalle rajavartiolaitokselle

7

Rajavartiolaitoksen päällikön tervehdys

8

Yliopistollista keruuyhteistyötä

11

Lukijalle

12

Mistä kaikki alkoi

17

Alkuvuosia

45

Rajavartijat sotatantereilla

63

Miehitetty Porkkala

79

Rajan vartijat – henkilöstöä ja koulutusta

89

Rajavartijan minuus

123

Karhusymboliikka

143

Rajamies ja koira

157

Elämää rajalla

175

Rajanylityksiä

229

Pelastustehtäviä

273

Presidenttien ja muiden herrojen kanssa

303

Itärajasuhteiden hoitoa

317

Kansainvälistä toimintaa

335

Rajan huomionosoituksia

357

Kirjallisuutta

365

Kertojat

368 5


Vartiostojen esimiehiksi valittiin usein entisiä sotaväen aliupseereita. Tornion Rajavartiopataljoonan vartiopäälliköt syksyllä 1918. Kuva: Rajamuseo.

6


SISÄMINISTERIN TERVEHDYS 100-VUOTIAALLE RAJAVARTIOLAITOKSELLE Vuonna 2019 on aika juhlia sadan vuoden ikään ehtinyttä Rajavartiolaitosta. Sen vuoksi otin vapauden tervehtiä ensimmäisenä Rajavartiolaitoksen omaa väkeä, joka on kaikin tavoin ja ansaitusti tämän juhlan keskiössä ja huomionosoitusten kohteena. Te vaalitte perintöä, jonka edeltäjänne ovat rakentaneet niin rauhan ajan töissä kuin sodassakin. Rajavartiolaitos on jo tehtäviensä luonteen vuoksi ollut aina etulinjassa, myös rauhan aikana. Korkea toimintavalmius ripeää toimintaa vaativissa tehtävissä on aina ollut Rajavartiolaitokselle ominaista. Matkan varrella tehtävien kirjo ja vaatimustaso ovat kasvaneet. Toimintaympäristö on muuttunut ja yhteiskunta on antanut Rajavartiolaitokselle aina vain enemmän vastuuta valtakunnan sisäisen turvallisuuden ylläpitämisestä. Tänä päivänä Rajavartiolaitos onkin kansallisesti ja kansainvälisesti verkottunut ja arvostettu nykyaikainen turvallisuusviranomainen. Sadan vuoden aikana Rajavartiolaitoksen olemassaolon kova ydin on kuitenkin säilynyt ennallaan: turvallisuuden tuottaminen Suomelle ja suomalaisille. Myös tärkein elementti tämän tavoitteen saavuttamiseksi on pysynyt: osaava ja sitoutunut henkilöstö. Te, hyvä Rajavartiolaitoksen henkilöstö, edustatte kukin omassa tehtävässänne sitä jatkumoa, jolla lukuisat organisaatiomuutokset, kulukuurit, sopeuttamisohjelmat, lainsäädännön kehittyminen, uusiin tehtäviin harjaantuminen, toimintaympäristön muutokset, räjähdysmäinen kansainvälistyminen, globalisaatio lieveilmiöineen sekä teknologian kiihtyvä kehittyminen on kyetty hallitsemaan. Honkaisten pirttien henki ja rajamiehen vaisto ovat tänäkin päivänä vahvasti läsnä Rajavartiolaitoksen tekemisessä. Tuota kielikuvaa ”honkaisista pirteistä”, jolla Suomen marsalkka Mannerheim kirjeessään kenraalimajuri Raappanalle kesäkuussa vuonna 1942 osoitti kiitollisuutensa ”korpisotureille”, voi toki tänä keskuslämmityksen, laajakaistan ja tekoälyn aikakautena pitää vähän vanhahtavana. Se on kuitenkin elänyt ja kehittynyt Rajavartiolaitoksessa asenteena ja suhtautumisena työhön Suomen ja suomalaisten

7


palveluksessa. Rajavartiolaitoksen 100-vuotisjuhlapäivänä minä tulkitsen sitä seuraavasti: hyviä perinteitä kunnioittaen ja niistä ammentaen, voimia säästämättä mutta viisaasti ja tulevaisuuteen katsoen, ja kaikissa oloissa ammattitaitoisesti, luotettavasti ja yhteistyöllä isänmaan hyväksi. Pitkä taival on jo takana, mutta 100-vuotias on edelleen iskussa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ketteryyttä, luovuutta ja venymiskykyä tarvitaan myös tulevaisuudessa, jotta yksi ihmisen perustarpeista, turvallisuus, kyetään täyttämään. Minä luotan Rajavartiolaitoksen kykyyn vastata omalta osaltaan tähän vaatimukseen. Urheilutermein ilmaistuna: vanhat näytöt puhuvat puolestaan, mutta myös päivän kunto on varsin vakuuttava. 21.3.2019 Sisäministeri Kai Mykkänen

RAJAVARTIOLAITOKSEN PÄÄLLIKÖN TERVEHDYS 100 vuotta sitten majuri Fredrik Järnström esitteli valtioneuvostossa päätöksen, jota oli valmisteltu pitkään sisäasiainministeriön ja sotaministeriön kesken. Tuolla päätöksellä perustettiin Rajavartiolaitos. Itärajalle vahvistettiin rajavartiostojen organisaatiot, henkilöstövahvuudet ja toimintamäärärahat. Se oli samalla Rajavartiolaitoksen ensimmäisen päällikön eli silloisen rajavartiostojen tarkastajan ensimmäinen virkatoimi. Vastuu itärajan vartioimisesta siirtyi sotaministeriöltä sisäasiainministeriölle. Ratkaisu oli paitsi tarkoituksenmukainen myös hyvin moderni. Euroopan unionin periaatteiden mukaisesti rajaturvallisuustehtävät kuuluvat nimenomaan sisä- tai oikeusministeriöiden toimialalle. Sata vuotta sitten elettiin kuitenkin haastavia aikoja. Perustellusti katsottiin, että Rajavartiolaitoksen sisäisen järjestyksen tulee olla sotilaallinen ja sen on oltava osa Suomen puolustusjärjestelmää. Osallistuminen maamme puolustamiseen onkin ollut alusta pitäen Rajavartiolaitoksen tehtävä ja samalla tärkeä osa identiteettiämme. Ankarimpaan testiin Rajavartiolaitoksen joukot joutuivat sodissamme. Talvisodan alkaessa

8


Laatokan Karjala ja alueet siitä pohjoiseen olivat paljolti rajajoukkojen vastuulla. Tappiot olivat ankaria, mutta rajajoukot ja rajamiehet täyttivät tehtävänsä kunnialla. Sotiemme aikana rajajoukoissa palveli kaikkiaan 40 000 sotilasta. Kun vuonna 1930 sisäasiainministeriön johtoon perustettu Merivartiolaitos liitettiin sotien jälkeen Rajavartiolaitokseen, nykyinen Rajavartiolaitos oli saanut muotonsa. Sotien jälkeiset vuosikymmenet olivat valtakunnan rajoilla ainakin päällisin puolin seesteistä aikaa. Kylmä sota jähmetti asetelmat rajoilla kautta Euroopan. Neuvostoliitto sulki rajansa liki hermeettisesti, ja itärajalle laskeutui salamyhkäisyyden verho. Rajavartiolaitostakaan ei aivan suotta kutsuttu tuohon aikaan ”salavartiolaitokseksi”. Mutta tultaessa 1980-luvun lopulle alkoi tapahtua. Saksat yhdistyivät, Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät uudelleen ja Itä-Euroopan maat suuntasivat länteen. Myös Suomen integraatiokehitys länteen vauhdittui. Patoutuneet voimat alkoivat purkautua. Samalla Rajavartiolaitosta kohtasi murrosaika. Rajavartiolaitos alkoi tarkastaa henkilöiden passeja rajanylityspaikoilla. Rajavartijat alkoivat myös tutkia rikoksia. Rajavartiolaitos tuli kertaheitolla saloilta maalikylille ja rintamaille. Rajamiesten ja -naisten arki muuttui olennaisesti ja peruuttamattomasti. Aivan uuden haasteen toi se, että rajavalvonta ei ollut enää kansallisessa päätösvallassa. Rajavartiolaitoksen piti kansainvälistyä voimalla, koska rajaturvallisuusasioiden valmistelu oli siirtymässä Euroopan unioniin, johon Suomi oli päättänyt liittyä. Schengen-alueen sisärajat piti tyhjentää ja henkilöstö siirtää ulkorajoille; itään ja etelään. Monessa kohtaa jouduttiin tekemään aivan pioneerityötä, mutta haasteissa onnistuttiin mainiosti. Tänä päivänä Rajavartiolaitoksen toiminnalla on kolme päämäärää: rajaturvallisuuden ylläpitäminen, meriturvallisuuden edistäminen ja kriisivalmiudesta huolehtiminen. Toimintamme ytimessä on se, että Suomen ulkorajat on valvottu uskottavasti. Tehtävä on haastava. Valvonnan on oltava kattavaa ja luotettavaa, mutta se ei saa olla esteenä valtioiden ja ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Jos matkustajamäärien kasvu on ollut haasteemme ulkorajoilla, niin jatkuvasti vilkastuva meriliikenne on ollut sitä merellä. Siitä on pitänyt huolen Rajavartiolaitoksen johtovastuu meripelastuksesta ja tämän vuoden alusta myös ympäristöonnettomuuksien torjunnasta. Rajavartiolaitoksesta on kehittynyt vuosikymmenten kuluessa kansainvälisesti tunnustettu rajaturvallisuuden osaaja. Suomalaisella rajavartio-osaamisella on ollut kova kysyntä niin Euroopassa kuin laajemminkin. Tämä on tukenut Suomea ja Rajavartiolaitosta, koska olemme saaneet vietyä euroop-

9


palaiseen lainsäädäntöön, käytäntöihin ja ajattelutapoihin meidän hyviksi kokemiamme asioita. Suomen rajaturvallisuusjärjestelmän periaatteet ovatkin nyt keskeinen osa eurooppalaista järjestelmää. Tästä saavutuksesta voimme olla ylpeitä. Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Rajavartiolaitoksen ja rajaseudun asukkaiden intresseissä saattoi olla ristiriitoja. Ne liittyivät yleensä valtakunnan rajaan liittyvään laittomaan toimintaan ja sen ehkäisyyn. Siitä huolimatta noilta ajoilta on peräisin yksi tärkeä elementti, jota Rajavartiolaitos kunnioittaa ja edistää aina: rajaseudun ja saariston asukkaiden ja Rajavartiolaitoksen välinen yhteisymmärrys ja molemminpuolinen tuki. Rajavartiolaitos ei ole ollut – eikä ole – tavallinen työpaikka. Eikä rajamies tai -nainen ole tavallinen virkamies. Tänä päivänä rajavartijat ovat todellisia turvallisuuden ammattilaisia ja moniosaajia, joita yhdistää kutsumus palvella isänmaata ja halu antaa oma panoksensa sen turvallisuuden eteen. Haluan lausua nöyrän ja kunnioittavan kiitoksen meitä edeltäville rajamiespolville. He ovat valaneet kivijalan tämän päivän Rajavartiolaitokselle. He ovat antaneet meille henkisen perinnön, joka kestää ja joka kantaa meitä yhdessä eteenpäin. Kiitokset myös tänä päivänä palveluksessa oleville rajamiehille ja -naisille. Yhteisen työn ansiosta, voimme ylpeänä juhlia satavuotista Rajavartiolaitosta. Ilkka Laitinen Kenraaliluutnantti Rajavartiolaitoksen päällikkö

10


YLIOPISTOLLISTA KERUUYHTEISTYÖTÄ Rajavartiolaitos ja Turun yliopiston folkloristiikan oppiaine solmivat vuoden 2011 lopulla yhteistyösopimuksen, jolla käynnistettiin rajavartijaperinteen keruu- ja tallennusprojekti. Projektille asetettiin alusta alkaen kaksi päätavoitetta: aineiston tuottaminen vuonna 2019 julkaistavaan Rajavartiolaitoksen 100-vuotisjuhlakirjaan ja laajan, yhteen arkistoon keskitetyn rajavartijaperinteen aineskokoelman kokoaminen myöhempää tutkimuskäyttöä varten. Aineiston sijoituspaikaksi sovittiin Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkisto ja sen tuottaminen otettiin osaksi folkloristiikan opiskelijoiden vuosittaisen kenttätyökurssin ohjelmaa. Lisäksi arkisto sitoutui ottamaan vastaan ja säilyttämään sinne lähetettyä aineistoa. Rajavartiolaitoksen muodollisen organisaation ja virallisen historian rinnalla on kulkenut työyhteisöjen ja niiden yksittäisten jäsenten kokemusperäinen historia. Keruuprojektissa keskityttiinkin eri tehtävissä toimineiden tai edelleen toimivien rajavartijoiden arkeen ja omakohtaisiin kokemuksiin ja muistitietoon. Haastattelujen teemat ulottuivat rajamiesten omasta koulutusja työhistoriasta työn ja työyhteisöjen kuvausten kautta juhlaperinteeseen, rajamieshuumoriin ja identiteettikysymyksiin. Erityisenä kiinnostuksen kohteena olivat kertomukset – sekä henkilökohtainen muistelukerronta että työyhteisöissä kukoistanut kertomusperinne. Haastattelut aloitettiin Länsi-Suomen merivartioston piirissä keväällä 2012, ja jo ensimmäisen kenttätyökurssin kokemukset osoittivat, että yhteistyömalli oli toimiva ja molempia osapuolia hyödyttävä. Aineiston keruu laajeni nopeasti koko maan ja kaikki laitoksen hallintoyksiköt kattavaksi. Rajavartiolaitos on tarjonnut muun muassa kuljetus- ja majoituspalveluja haastatteluja tekeville opiskelijaryhmille ja vastannut myös aineiston arkistointikuluista. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistoon on kuluneiden vuosien aikana karttunut laaja kokonaisuus, joka koostuu sekä opiskelijoiden ja folkloristiikan henkilökunnan tekemistä haastatteluista että Rajavartiolaitoksen eri hallintoyksikköjen, kiltojen ja yksittäisten perinteen tallennuksesta kiinnostuneiden henkilöiden lähettämästä materiaalista. Eniten aineistoa on arkistoon toimittanut Pohjois-Karjalan rajavartiosto. Tarina- ja muistelma-

11


aineistoa on kertynyt monin verroin enemmän kuin sitä on voitu käyttää yhdessä teoksessa, ja rajavalvonnan osa-alueita ja eri hallintoyksikköjen toimintaa on pystytty dokumentoimaan kattavasti. Arkistokokoelma koostuu ensisijaisesti äänitetyistä haastatteluista, joita tätä kirjoitettaessa on karttunut noin 230 arkistoyksikköä. Lisäksi talteen on saatu videoita ja haastatteluja täydentävää kuva- ja muuta aineistoa. Projekti on siis ollut sekä määrällisesti että laadullisesti hyvin onnistunut ja tuottoisa. Yhteistyösopimuksen ensimmäisen tavoitteen tuloksia lukija pitää nyt käsissään. Toinen tavoite, tutkimusarkiston kokoaminen ja ylläpito tulevan tutkimuksen tarpeisiin, on pidemmän tähtäimen hanke ja jatkuu edelleen. Folkloristiikan oppiaineen edustajana ja sen kenttätyöopetuksesta vastaavana opettajana voin tyytyväisenä todeta, että yhteistyö Rajavartiolaitoksen kanssa on ollut sujuvaa ja innostavaa. Projektin tiimoilta istutut monet kokoukset ovat olleet antoisia, ja opiskelijoiden kenttätöiden ohjaajana ja niihin itsekin osallistuneena olen päässyt tutustumaan itselleni aiemmin tuntemattomaan ammattikuntaan ja sen kulttuuriin. Opiskelijat ovat saaneet arvokasta kokemusta kenttätyön tekemisestä ja tutkimusaineistojen arkistoinnista. Yhteistyöhankkeen akateemisen osapuolen nimissä kiitän yhteistyöstä ja onnittelen 100-vuotiasta Rajavartiolaitosta. Pasi Enges FT, folkloristiikan yliopistonlehtori

LUKIJALLE Kun Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineen edustajat professori Pekka Hakamies ja yliopistonlehtori Pasi Enges ottivat yhteyttä allekirjoittaneeseen keväällä 2016, olin hieman yllättynyt. En ollut tietoinen, että oppiaine, jonka dosentti kyllä olen, oli jo vuodesta 2011 työskennellyt Rajavartiolaitoksen ja sen historiatoimikunnan kanssa ja kerännyt muistitietoa laitoksessa palvelleilta. Kun minua sitten pyydettiin kokoamaan tuosta laajasta haastatteluaineistosta Rajavartiolaitokselle juhlateos sen 100-vuotisjuhlavuodeksi 2019, en juurikaan epäröinyt. Olin saanut edellisen kirjani loppusuoralle ja 12


uusi haaste kiinnosti. Rajavartiolaitoksen työ ei minulle ollut vierasta, joten arvelin pääseväni asiaan sisään kohtalaisen vaivatta. Kun vielä kuulin, että kaikki reilut 150 haastattelua oli litteroitu, uskoin, että työ sujuisi ongelmitta. Ensi vaiheessa Rajavartiolaitoksen historiatoimikunnan kanssa sovittiin työn raamit. Ensiksikin tavoitteena oli juhlateos, jonka pääasiallinen sisältö koostuisi keruutyön aikana saaduista ”tarinoista Rajalta”, joita raamitettaisiin riittävällä kontekstitiedolla. Varsinaiseen historiateokseen ei pyrittäisi, koska niitä oli Rajavartiolaitoksen olemassaolon aikana julkaistu säännöllisesti. Työn aikana kuitenkin osoittautui tarpeelliseksi koota myös sikermiä laitoksen ja Suomen historiasta, jotta tavoiteltu näkemys satavuotiaasta toiminnasta ja sen muutoksesta ja käännekohdista tulisi esiin. Tätä varten tutustuin laitoksesta kirjoitettuun kirjallisuuteen ja korkeakouluharjoittelija Uula Neitolan kesän 2016 aikana kokoamaan otokseen Rajamme Vartijat -lehden artikkeleista menneitä vuosilta. Kun perehdyin haastatteluaineistoon, kävi selväksi, ettei se sellaisenaan ollut käyttövalmista. Ihmisen puhe, vaikka sitä ei itse huomaakaan, on täynnä kummallisuuksia, täytesanoja, puolikkaita lauseita, keskeytyneitä virkkeitä, ajatusryöppyjä asiasta toiseen, toistoja, paluuta johonkin jo sanottuun, vastauksia kysymättömin kysymyksiin ja ohi kysymysten puhumista. Totuuden vuoksi on myönnettävä, että opiskelujen alkuvaiheessa haastatteluja tehneet opiskelijatkaan eivät välttämättä osanneet johdattaa kerrontaa ja poimia siitä keskeisiä elementtejä nauhuriin tallennettavaksi. Aineisto oli kovin heterogeeninen, mutta kuitenkin monipuolinen ja kattoi riittävästi Rajavartiolaitoksen toimintasektorit. Toiseksi pohdittiin esitystapaa. Päädyin esittämään menetelmää, jossa muokkaisin äänitetyn puheen ja siitä tehdyt litteraatiot sellaiseen luettavaan muotoon, jossa kuitenkin säilyisi puhekielenomaisuus. Tämä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen litteraatio oli tietenkin luettava ja niistä poimittava sellaiset kerrontakokonaisuudet, jotka voisivat tulla kyseeseen julkaisussa käytettäväksi. Tämä edellytti, että kirjoitin huomattavan määrän litteraatiotekstiä uudelleen, rakensin hajanaisista kertomuksista kokonaisuuksia, jotka sitten muokkasin luettavaan puhekieliseen muotoon. Tämä oli yllättävän työlästä. Jos olisin muokannut tekstit suoraan kirjakieliseksi, olisi työ ollut helpompaa, mutta samalla olisi kertojien ”kirjallinen ääni” kadonnut. Vaikka puhekielinen muoto on ehkä hitaampaa lukea kuin kirjakielinen, en kadu tätä historiatoimikunnankin siunaamaa ratkaisua. Todettakoon, että osa kertomuksista tuli käsiini kirjallisina ja tuolloin kirjakielisyys oli toki dominoiva esitysmuoto. Kerronnalliset osiot erottuvat perustekstistä kaksipalstaisina.

13


Kolmas kysymys koski kertomusten ja kertojien anonymiteettiä. Vaikka teksteissä ei olekaan mitään sokeeraavaa, saati sitten julkaisukelpoisuuden rajoilla liikkuvaa, päädyin ratkaisuun, jossa kertomusten kohdehenkilöiden minuudet häivytettiin. Näin ei syntyisi edes tahattomasti tilanteita, jossa joku nimetty henkilö tuntisi itseään hyväksikäytetyksi. Tällainen toimituksellinen valinta vastaa myös nykypäivän tutkimuseettisiä vaatimuksia. Samoin olen jättänyt merkitsemättä kertojien nimet kertomusten yhteyteen. Tähän päädyin samasta toimituseettisestä valinnasta ja toisaalta siitä syystä, että joissain kertomuksissa on yhdistetty eri kertojien tarjoamaa aineistoa. Kertojaluettelo ilman viitettä kertomuksiin on kirjan liitteenä. Teoksessa ei myöskään ole lähdenootitusta, vaan tarvittavat viittaukset kirjallisiin lähteisiin on kirjoitettu tekstin sisään ja löytyvät lähdeluettelosta. Mikäli kuvalähdettä ei ole erityisesti mainittu, on kuva Rajavartiolaitoksen arkistosta. Monta oli kirjoittajaa matkalla auttamassa. Rajavartiolaitoksen historiatoimikunta oli koko kirjoitustyön aikana tukemassa asiantuntemuksellaan työn edistymistä. Alkuvaiheessa sen puheenjohtajana toimi Rajavartiolaitoksen apulaispäällikkö Ilkka Laitinen ja viimeistelyvaiheessa apulaispäällikkö Pasi Kostamovaara. Toimikunnan jäseniä ovat matkan varrella olleet Markku Hassinen, Mikko Hyyppä, Martti Kukkonen, Sami Mattila ja Matti Sarasmaa. Työn loppusuoralla mukaan tulivat Pentti Alapelto ja tiedotussihteeri Pinja Hentunen, joka toimi uupumattomana linkkinä toimikunnan ja kirjoittajan välillä. Juhlakirjan kuvamateriaalin työläästä kokoamisesta ja kuvatoimituksesta ovat vastanneet Pentti Alapelto, Pinja Hentunen ja Mikko Hyyppä. Kirjan ulkoasusta on vastannut Henri Terho. Kieltä koko kirjoitusprosessin aikana on pyrkinyt huoltamaan Hanna Saressalo, joka toimitusammattilaisena joutui matkan aikana tuskailemaan puhekielisten tarinoiden oikea- tai vääräkielisyyden kanssa. Kaikille näille ja kaikille muille, jotka ovat eri tavoin osallistuneet tämän teoksen syntymiseen, osoitan mitä suurimmat kiitokset. Olen ylpeä, että sain tämän teoksen tehtäväkseni ja sen myötä esitän satavuotiaalle Rajavartiolaitokselle onnitteluni. Turussa 8. maaliskuuta 2019 Lassi Saressalo

Kuva: Leevi Aroviita.

14


15


16


MISTÄ KAIKKI ALKOI 17


Rajavartioston esikunnan rajamiehiä vuonna 1920. Kuva: Rajamuseo.

18


RAJAVARTIOLAITOKSEN PERUSTAMINEN Välittömästi vapaussodan päättymisen jälkeen alettiin suunnitella varsinaista rajojen vartiointia. Vuonna 1918 saatiin esitys erityisen, pääasiallisesti asevelvollisista miehistä kokoonpannun rajavartiokunnan perustamisesta. Päätös asiasta tehtiin niin, että kyseiset joukot, yhteensä seitsemän pataljoonaa olivat 1.9.1918 lähtien Suomen armeijan ylipäällikön alaisia. Näistä seitsemästä pataljoonasta kolme kuului Ryhmä Sortavalaan (vastuualue Laatokasta Oulun läänin etelärajalle) ja neljä Ryhmä Lappiin, jonka alue ulottui pohjoiseen Norjan rajalle asti. Kannaksen rajan vartiointi jäi armeijan ja tullihenkilökunnan vastuulle. Luoteisrajalla rajan valvonta, lähinnä salakuljetuksen estäminen, oli ollut tullilaitoksen vastuulla, mutta jo maaliskuussa 1918 ryhdyttiin varsinaisen Rajavartiolaitoksen valmisteluun ja valtioneuvosto asettikin luoteisrajaa valvomaan 16.8.1918 ”väliaikaisen Senaatin Sisäasiaintoimikunnan” alaisena toimivan rajavartioston Tornion Rajavartiopataljoonan nimellä. Sen toimintaalueeksi tuli raja Torniosta aina Tenojoelle asti ja lopulta Utsjoelle, jossa sen alue kohtasi Lapin rajavartioston alueen. Myöhemmin Lapin rajavartioston alue ulotettiin Peltotunturille asti, nykyisen Hetan kylän seutuville ja käsitti siis koko Suomen ”päälaen”. Kun vuoden 1918 aikana olot itärajalla olivat vakiintumassa, sai rajan varsinainen vartiointi, johon sisältyi luvattoman rajanylikulun ja rajantakaisen kiihotus- ja agenttitoiminnan estäminen samoin kuin rajaseudun sisäisen turvallisuuden suojaaminen, yhä suuremman merkityksen. Tämän luonteinen toiminta oli vierasta armeijan varsinaiselle tarkoitukselle, mutta sen sijaan se liittyi hyvinkin läheisesti sisäasiainministeriön hallinnonhaaroihin. Oli luonnollista, että sotaministeriö halusi vapautua rajan vartioinnista ja siirtää sen sille ministeriölle, jonka toimintaan se läheisesti kuului. Vuoden 1919 alusta valmisteltiinkin rajavartioinnin siirtämistä sisäasiainministeriölle ja tämän mukainen laki annettiin 21.3.1919, ja se astui voimaan 1.4.1919. Perustamispäivää 21.3. vietetään Rajavartiolaitoksen vuosijuhlapäivänä. Kun sotatila Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä päättyi Tarton rauhaan 14.10.1920, julistettiin Kaakkois-Suomeen väliaikainen poikkeustila, joka koski ns. kaakkoista rajamaata, Kannaksen pitäjiä ja osaa Laatokan Karjalaa. Rajamaan komendantti siirrettiin sisäasiainministeriön alaiseksi ja muodostettiin erityinen tullipoliisilaitos. Poikkeustila ja sen myötä komendanttilaitos lakkautettiin vuoden 1921 lopulla, sen tilalle perustettiin Kannaksen rajavartioston esikunta ja tullipoliisilaitos muutettiin Kannaksen rajavartiostoksi. Näin Suomen maarajojen valvonta oli siirtynyt kokonaisuudessaan Rajavartiolaitokselle.

19


20


Rajajoen koppivartio 1919. Kuva: Rajamuseo.

Samoihin aikoihin erityinen rajavalvonta-asioita suunnitellut komitea totesi, että rajojen vartiointi ei kuulunut asevelvollisille ja että tehtävä olisi siirrettävä varsinaisille rajavartio-osastoille, jotka muodostettaisiin värvätyistä ammattimiehistä. Valtiovalta aloitti kuitenkin vuosikymmenen alussa taloudellisen säästökuurin, mikä kosketti luonnollisesti myös Rajavartiolaitosta. Tämän johdosta rajojen valvonta erityisesti pitkällä itärajalla heikkeni, ja siellä syntyi aseellista liikehdintää, kommunistien etappitoiminta rajan yli lisääntyi ja salakuljetus rehotti. Kun varsinaisen värvätyn henkilöstön määrä säästöjen myötä väheni, tuli uudelleen harkittavaksi asevelvollisten käyttö rajavartiotehtävissä. Niin kutsuttu läskikapina oli viimeinen niitti asevelvollisten käyttämiseksi asevelvollisten tukena. Näin syntyi järjestelmä, jossa asevelvollisyksiköt toimivat värvätystä miehistöstä koostuvien rajakomppanioiden reservinä ja niitä käytettäisiin rajavartiopalvelukseen vain erityistapauksissa. Käytäntö vastaa vieläkin voimassa olevaa järjestelyä. (Itärajan vartijat 1939, 25–29.)

⊳ ▲ ▲ Tullitarkastus Rajajoen asemalla 1920-luvun alussa. Rajavartiolaitoksesta erillään ollut Rajajoen tullikamari hoiti tullimuodollisuudet Rajajoen ylityspaikalla. Kuva: Rajamuseo. ⊳ ▲ Rajajoen silta 1920-luvulla. Alkuperäinen silta oli räjäytetty vapaussodan lopulla 1918. Silta rakennettiin pian uudelleen, jolloin sen Suomen puoleinen osa maalattiin valkoiseksi ja venäläisten puoli punaiseksi. Kuva: Rajamuseo.

21


Suomalaisten ja venäläisten rajamiesten rauhanomaista rinnakkaiseloa Kannaksella 1920-luvun alussa. Kuva: Rajamuseo.

MERIVARTIOLAITOKSEN PERUSTAMINEN Osana maailmanlaajuista alkoholinvastaista kampanjaa myös Suomessa julistettiin vuonna 1919 kieltolaki, jonka mukaan yli kahden prosentin vahvuisen alkoholin valmistus, tuonti ja myynti (sekä nauttiminen) oli kielletty. Tämä johti seuraavan vuosikymmenen kuluessa yhä laajentuneeseen salakuljetukseen. Pirtulaivat makasivat aluevesirajan tuntumassa ja salakuljettajien nopeat alukset noutivat pirtun maihin ja edelleen jaettavaksi. Resurssien puutteessa ei sen aikainen tullilaitos eikä poliisi pystyneet estämään tätä toimintaa. Tilanteesta huolestuneena valtiovalta päätti ryhtyä kehittämään merirajan valvontaa, ja lopullisena ratkaisuna oli erillisen merivartiolaitoksen perustaminen. Päätös ei suinkaan ollut yksimielinen, mutta lopulta 25.4.1930 annettiin laki merivartiolaitoksesta ja sen tarkempaa toimeenpanoa koskeva asetus 1.6.1930. Merivartiolaitoksen tehtäväksi tuli ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta niillä valtakunnan merirajalla olevilla alueilla, joiden valvontaa merivartiolaitokselle määrätään sekä Laatokalla. Merivartiolaitos oli osa sisäasiainministeriön hallinnonalaa. Lakia valmisteleva komitea, joka oli asetettu maaliskuussa 1929, totesi että olisi perustettava sotilaallisesti organisoitu meripoliisivoima, jonka mallina olisi sekä Yhdysvaltain rannikkovartiosto että kotimainen Rajavartiolaitos. Tarkemmin sanottuna merivartioinnin tehtävänä oli estää vesitse tapahtuva luvaton tavarankuljetus sekä luvaton rajanylitys.

22


Vartiolaiva Turja Petsamossa heinäkuussa 1931. Kuva: Saima Suomisen arkisto. Petsamon rajavartijoiden moottorivene Jäämerellä. Kuva: Rajamuseo.

▲▲ ▲

23


24


Porkkalan merivartijoiden kieltolain aikaista pirtusaalista. Kuva: Rajamuseo. ⊲ Pirtutorpedoa nostetaan vartiolaivaan 1930-luvulla. Kuvassa mahdollisesti vartiolaiva Merikotka. Kuva: Merivartiomuseo.

Edelleen tuli valvoa purjehdusta koskevan säännöstön noudattamista, hoitaa tullivalvontatehtävät niillä alueilla, jotka erikseen määrätään merivartiolaitoksen toiminta-alueiksi, suorittaa poliisivalvontaa sekä avustaa merihätään joutuneita. Ensimmäisessä tehtävänmäärittelyssä peiteltiin merivartiolaitoksen sotilaallista luonnetta, joskin hallituksen esitys sisälsi sisäänkirjoitetun mahdollisuuden, jonka mukaan merivartiolaitosta voitaisiin käyttää Rajavartiolaitoksen tavoin sotilaallisen maanpuolustuksen osana. Maanpuolustuksellinen toiminta-ajatus oli myös vastoin Ahvenanmaata koskevia sopimuksia. Tästä huolimatta merivartiolaitos kehitti omia suunnitelmiaan osana kokonaismaanpuolustusta, ja sen hankkimilla aluksilla olikin erikseen suunnitellut tehtävät osana meripuolustusta. Kaikesta huolimatta merivartiolaitoksen ja merivoimien (puolustusvoimien) välillä oli pitkään jatkunut jännittynyt suhde merivoimien nähdessä mieluusti merivartiolaitoksen olevan osa omaa sotilasorganisaatiotaan. Kaksi pirtutorpedoa vartiolaiva Merikotkan kannella 1930-luvulla. Kuva: Merivartiomuseo. Takavarikoitujen pirtutorpedojen kärkiosia soudetaan merivartijoiden toimesta vuonna 1932. Kuva: Merivartiomuseo. ⊳▲▲ ⊳ ▲

25


Kun kieltolaki kumottiin 5.4.1932, muuttui merivartioinnin luonne selvästi. Ns. yleinen poliisitoimi sai lisää jalansijaa. Se tarkoitti kalastuksen ja metsästyksen valvontaa. Suomenlahden itäosissa ja Laatokalla valvonta kohdistui kalastuksen estämiseen Neuvostoliiton aluevesillä, ja myös pelastustoiminta ja laittoman rajanylityksen torjuminen nousivat esiin. 1930-luvun alkuvuosinahan laiton rajanylitys, ns. loikkaritoiminta Neuvostoliittoon oli aktiivista ja se siirtyikin rannikkoalueilta maarajoille. 1930-luvun alussa alkoi myös ambulanssi- ja muu lentotoiminta muotoutua osaksi merivartiolaitoksen toimintaa. Syksyllä 1939 tilanne Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli kiristynyt niin, että lokakuun alussa alkoivat ylimääräiset kertausharjoitukset – käytännössä liikekannallepano. Tuolloin myös merivartiolaitos joutui tilanteeseen, jossa se alistettiin laivastolle ja rannikkolohkoille ja sen alukset otettiin osin näiden käyttöön. Lokakuun 12. päivänä 1939 merivartiolaitoksen itsenäinen toimintakausi päättyi ja se alistettiin kokonaisuudessaan puolustusvoimille. Merivartioston kalusto henkilökuntineen sai erillistehtävät osana merivoimien käyttösuunnitelmia. Välirauhan aikana kiista merivartiolaitoksen asemasta jatkui. Merivoimat ei halunnut luopua merivartiolaitoksen kevyestä ja nopeasta kalustosta oman sellaisen puuttuessa, ja samalla puolustusvoimain johdossa nähtiin tarpeet-

Takavarikoituja veneitä Pirttisaaren merivartioaseman rannassa. Takavarikoidut veneet koottiin yhteen ja kuljetettiin Helsinkiin huutokaupattavaksi. Kuva on 1930-luvulta. Kuva: Merivartiomuseo.

26


Merivartijat pirtutakavarikon jälkeen 1930-luvulla. Kuva: Merivartiomuseo.

tomana purkaa sodan aikaista alistussuhdetta. Asia herätti monella tasolla skismaa, joka sittemmin vaikutti myös tulevan rauhan ajan järjestelyihin. Ahvenanmaan kysymys oli monimutkainen. Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet 11.10.1940 sopimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista. Ongelman ratkaisemiseksi Ahvenanmaasta muodostettiin oma merivartiopiiri ja se irrotettiin merivoimien alaisuudesta ja liitettiin sisäasiainministeriön alaisuuteen. Jatkosodan aikana alistussuhde merivoimiin jatkui – meripoliisitoiminnan osalta esiin nousi vuoden 1944 kevään ja kesän loikkaritoiminta Pohjanmaan rannikkopitäjistä Ruotsiin. Toinen merkittävä väestön siirtyminen, joka koski suoraan merivartijoita, oli Virosta Suomeen suuntautunut pakolaisvirta vuosina 1943 ja 1944. Sodan jälkeen puolustusvoimien uudelleenjärjestelyssä päädyttiin pitkällisen suunnittelun jälkeen siihen, että merivartiolaitos yhdistettiin sisäasiainministeriön alaisuudessa Rajavartiolaitokseen. Liittäminen ei tapahtunut ilman henkilöstön voimakastakin vastarintaa, joka liittyi erilaisiin tehtäväpainotuksiin sekä erilaiseen osaamiskulttuuriin maarajojen ja merirajojen valvonnassa. Lopullisesti merivartiolaitos kytkettiin Rajavartiolaitokseen kesäkuussa 1947. (Sundbäck 2005, 10–195; Gustavsson 2010, 213.)

27


Uusia vartiomoottoriveneitä (VMV-veneitä) luovutettavana Turun Veneveistämön rannassa kesäkuussa 1935. Merivartiolaitoksen suurin yksittäinen VMV-tilaus tapahtui keväällä 1934, jolloin mainitulta veistämöltä tilattiin kymmenen veneen sarja. Veneiden valmistumisen jälkeen suomalaisilla merivartijoilla oli käytössään Pohjois-Itämeren alueen paras aluskalusto, kaikkiaan 15 nopeakulkuista vartiomoottorivenettä. Legendaariset vartiomoottoriveneet muodostivat sota-aikana iskukykyisen nyrkin. Kuva: Sotamuseo.

RAJAVARTIOTOIMINTAA ILMASTA Jo 1920-luvulla rajavartioinnissa käytettiin lentokonetta. Esimerkiksi Koillismaan rajan läheisiä suuria savotoita pyrittiin valvomaan ilmavoimien lentokoneiden avulla laittomien rajanylitysten estämiseksi. Varsinaisesti Rajavartiolaitoksen – itse asiassa merivartiolaitoksen – lentotoiminta alkoi 1930-luvulla, kun tulli luovutti laitokselle 14.8.1930 ensimmäisen lentokoneen. Se oli suomalaisvalmisteinen Sääski-harjoituskone. Pääosa tämän ensimmäisen ko-

28


neen noin 800 lentotunnista liittyi pirtusalakuljetuksen estämiseen – sehän oli tuolloin yksi merivartiolaitoksen päätehtävistä. Kun huhtikuussa 1932 oli annettu asetus merivartiolaitoksen lentokoneiden käyttämisestä ambulanssiliikenteeseen, merivartiolaitos sai hankittua uutta siihen soveltuvaa kalustoa. Näin oli käynnistetty uusi suoraan siviileihin kohdistunut toiminta, joka mahdollisti kiireisten potilaiden ja onnettomuustapahtumien uhrien viennin lähinnä Ahvenanmaan ja Turun saaristosta mantereen sairaaloihin. Merivartiolaitoksen ohjaajien usein vaikeissakin olosuhteissa suorittamat sairaslennot osoittivat, että ilmatie ja lentokone on nopea ja käyttökelpoinen väline vaikeakulkuisilla alueilla. Sodan aikana myös merivartiolaitoksen lentokalusto ja -miehistö oli alistettu puolustusvoimien käyttöön. Merivartiolaitoksen kuljetuskoneet siirrettiin sairaankuljetus-, huolto- ja postinkuljetustehtäviin lähinnä Rukajärven ja Kiestingin alueille. Vuodesta 1942 koneita käytettiin kaukopartioiden viemiseen ja noutoon Äänisen taakse sekä Vienanmeren eteläpuolisille alueille. (Saressalo 1987.) Sodan jälkeen palattiin taas merivartiolaitoksen perustehtävään – rajojen valvontaan, salakuljetuksen ehkäisyyn ja ennen kaikkea lentotoiminnan osal-

Tulli luovutti merivartiolaitokselle 14.8.1930 VL Sääski II -lentokoneen LK-1, jolla merivartiolaitoksen lentotoiminta aloitettiin. Siiven yläpuolella näkyy vielä tullin silloinen tunnus. Nykyisin LK-1 on nähtävänä Merivartiomuseossa Merikeskus Vellamossa, Kotkassa. Kuva: Eino Ritarannan arkisto.

29


30


LK 3 -kone sijoitettiin vuonna 1932 Vaasaan ja sen toiminta-alueeksi oli määritelty Pohjanlahti ja Pohjois-Suomi. Kuvassa kone on Lapissa. Riitti paikallisilla ihmettelemistä! Kuva: Pekka Autere/K-S Ilmailumuseon arkisto.

ta sairaankuljetus- sekä postilentopalveluun. 1950-luvulla sairaankuljetuspalvelu syrjäseuduilta tehostui, kun saatiin uutta kalustoa korvaamaan sodanaikainen kalusto. Näissä uusissa Beaver-koneissa käytettiin kesällä ponttoneja, kuten aiemminkin vesilentokoneissa. Sen aikainen rajalentäjä toteaa muisteloissaan: ”Yleensä vedenalaisen kivet ja karikot näkyvät ilmassa kohtalaisen hyvin aina pariin metriin asti, mutta jos vesi on sameaa tai kivet liman peitossa, ei niitä voi havaita. Tällaiselle alueelle laskeutuminen on kuin veikkausta: yksi risti kaksi. Ykkönen merkitsee onnistunutta laskeutumista, rullausta ja lentoonlähtöä. Kakkosella kolahtaa rantaan rullatessa ponttoni kivelle, ja siinä on sitten omat niksinsä. Risti merkitsee, että laskeuduttaessa ponttoni iskeytyy kiveen, jolloin rantautuminen tapahtuu uiden!”

DeHavilland Beaver OH-MVL1. Kuva: Aulis Selovuo, Pekka Autereen arkisto. Kovien taisteluiden aikana on haavoittuneita kuljetettava edestä lentokoneillakin taakse hoitoa saamaan, koska pikainen apu on tarpeen ja satojen kilometrien taival maitse huonoilla teillä vei paljon aikaa. Kuva Tiiksjärveltä 16.9.1941. Kuva: SA-kuva.

▲▲ ▲

31


KALUSTO MONIPUOLISTUU Helikopteritoiminta Suomessa käynnistyi Rajavartiolaitoksen Immolan, Kajaanin ja Ivalon helikopteritukikohdista vuonna 1961. Koptereiden käyttökelpoisuus rajavartiotehtävissä huomattiin, ja rajavartiostoissa aloitettiin myös helikopterin rajavartiokäytön kehitystyöt. Valtioneuvosto teki vuonna 1973 päätöksen meripelastuspalvelujen tehostamisesta. Rajavartiolaitokselle hankittiin ensimmäiset neuvostovalmisteiset Mi-8 -helikopterit. 1970-luvun puolivälissä vartioinnin tarve merellä lisääntyi, kun voimaan tuli uusia merialuetta koskevia säädöksiä, kuten kalastusvyöhykelaki, mannerjalustalaki ja ympäristön suojelua koskeva lainsäädäntö. Näihin tehtäviin hankittiin kaksi Piper Navajo -merivalvontalentokonetta, joissa oli jo hyvä mittarilentovarustus. Kalustoa uudistettiin vuonna 1995 hankkimalla Dornierkoneita, jotka varustettiin kattavasti suoriutumaan meri- ja ympäristövalvontatehtävistä. Kone pystyy arvioimaan öljyesiintymien laajuuden ja valvontajärjestelmiensä puolesta soveltuu etsintä- ja tunnistustehtäviin. Vasta vuonna 1982 annettiin asetus meripelastustoiminnasta, jossa Rajavartiolaitoksen asema työssä vakiinnutettiin. Kun Mi-8 oli monella tavoin osoittautunut epätyydyttäväksi meripelastushelikopteriksi, ryhdyttiin toimiin uuden konetyypin hankkimiseksi. Monien vaiheiden jälkeen valinta osui keskiraskaaseen ranskalaiseen Super Puma -helikopteriin, joita hankittiin kolme vuosina 1987, 1988 ja 1992. Super Puma -laivastoa täydennettiin vielä kahdella uudella koneella vuonna 2015. Rajavartiolaitoksen lentotoiminnasta vastaa tänä päivänä Vartiolentolaivue, joka perustettiin Rajavartiolaitoksen päällikön antamalla käskyllä 1.6.1981. Nykyään vartiolentolaivue koostuu esikunnasta ja lentoteknisestä sekä lentotoimintayksiköistä. Tukikohdat sijaitsevat Helsinki-Vantaalla, Turussa ja Rovaniemellä. (Autere 2004 ja sen lähteet.)

RAJAVARTIOLAITOKSEN TEHTÄVISTÄ Edellä on kuvattu Rajavartiolaitoksen alkuvuosien jokseenkin epämääräisiä lainsäädännöllisiä tehtäviä. Vuoden 1932 laissa Rajavartiolaitoksen tehtävistä Alouette-helikopteri Lapissa. Tulvan saartamien evakuointia Pelkosenniemellä 1967. Kuva: Rajamuseo. ▲ ⊳ Vallanvaihto vuonna 1971. Vasemmalla Agusta Bell AB 206 Jet Ranger -helikopteri ja oikealla Alouette HRG OH-HIS -helikopteri. Kuva: Pekka Autereen arkisto. ▲ ⊲ Agusta Bell -helikopterin kapteeni valmiina lähtöön. ▲▲

32


33


34


ne tarkentuivat. Päätehtäväksi nostettiin rajan vartioiminen, salakuljetuksen ja laittoman rajanylittämisen estäminen. Lisäksi Rajavartiolaitokselle voitiin lain mukaan erikseen määrätyllä tavalla antaa muitakin mm. tullivalvontaan ja poliisitoimintaan kuuluvia tehtäviä. Seuraavan kerran Rajavartiolaitoksen asemaa tarkennettiin perusteellisesti vasta vuoden 1999 laissa Rajavartiolaitoksesta. Periaatteessa lähtökohdat ja toimintaperiaatteet eivät muuttuneet, mutta uudessa laissa tehtävät määriteltiin yksilöidymmin. Tuon lain mukaan Rajavartiolaitos huolehtii rajavalvonnasta ja rajatarkastuksista rajanylityspaikoilla sekä valvoo rajavyöhykettä koskevien määräysten noudattamista sekä vastaa muiden lainsäädännössä määrättyjen sisäisten määräysten valvomisesta. Esimerkkinä näistä muista tehtävistä mainittakoon ratti- ja vesiliikennejuopumuksiin, kalastukseen, metsästykseen, tie- ja vesiliikenteeseen sekä ympäristölainsäädäntöön liittyvien säädösten valvonta. Laki oikeutti myös Rajavartiolaitoksen suorittamaan tullitoimenpiteitä merellä, rannikolla ja maarajoilla silloin, kun tullilaitos ei ole järjestänyt kyseisiä toimenpiteitä.

Itärajan valvonnassa hyödynnettiin kattavaa valvontatorniverkostoa aiemmin 1900-luvulla sekä 2000-luvun alussa. Torneista voitiin tehdä havaintoja lähialueen tilanteesta, tähystää lentoliikennettä sekä mahdollisia metsäpaloja. Tornien merkitys rajavalvonnassa on vähentynyt merkittävästi. Kuva: Ari Komulainen. ⊳ Dornier OH-MVO valvontalennolla seuraamassa sinilevätilannetta Porvoon lähistöllä. Kuva: Tomi Ilvespää. ▲

35


Rajapartio Kaakkois-Suomen alueella tarkastamassa valtakunnan rajaa. Sulan maan kaudella rajakoiralla on merkittävä rooli rajavalvonnassa. Partiointia suunnataan riskianalyysin perusteella. ⊳ Rajatarkastusta 1990-luvun alkupuolella. Kuva: Rajamuseo. ⊲ Rajatarkastusta Helsinki-Vantaan lentoasemalla 2017. Kuva: Onni Anttoora. ▲▲

36


Monipuolinen kalusto mahdollistaa partioinnin myös vaikeissa maasto-olosuhteissa.

Vuonna 2001 uusittu meripelastuslaki määritteli tarkasti meripelastuskeskukset, johtosuhteet ja yhteistyön muodot eri toimijoiden kesken. Lain keskeisin seikka on, että johtava meripelastusviranomainen on Rajavartiolaitos ja sen merivartiostot. Pelastustoiminta merellä ja maalla ja maastoon eksyneiden henkilöiden etsintä lieneekin yksi näkyvimmistä Rajavartiolaitoksen tehtävistä – ainakin median mielestä. Rajavartiolaitos suorittaa myös kiireellisiä sairaankuljetuksia, mikäli muut toimijat eivät niitä pysty suorittamaan. Rajavartiolaitoksella on itsenäisyyden alusta lähtien ollut myös merkittävä rooli maanpuolustuksessa. Laitos antaa henkilöstölleen ja sen palvelukseen määrätyille asevelvollisille sekä vapaaehtoisille naisille sotilaskoulutusta ja ylläpitää puolustusvalmiutta yhteistoiminnassa puolustusvoimien kanssa. Puolustusvalmiuden vaatiessa rajajoukot tai niiden osia voidaan liittää puolustusvoimiin. Näiltä osin lainsäädäntö ja Rajavartiolaitoksen rooli ja merkitys osana kokonaisuutta ei ole muuttunut. Ennen vuotta 2005 Rajavartiolaitoksella oli toimivaltuudet vain erikseen määrätyillä toiminta-alueilla, lähinnä rajaseudun kunnissa ja merirannikolla. Tämä aiheutti usein ongelmia, kun tehtävät olisivat edellyttäneet toiminta-

37


mahdollisuuksia laajemminkin. Vuonna 2005 voimaan tullut laki mahdollistaa toiminnan käytännössä koko valtakunnan alueella, mikäli tehtävä niin vaatii. Silloisen lainsäädännön mukaan rajamies ei oikeastaan olisi saanut toimia satamassa muutoin kuin virka-aputehtävissä. Tämä sai vuosien mittaan melko erikoisia ilmentymiä, vaikka omaa lainsäädäntöä saatiinkin pikkuhiljaa paremmaksi. Tuo alueellinen toimivalta oli ehkä kaikkein ongelmallisin. Jos meillä oli esimerkiksi Katajanokan terminaalissa tapaus, jonka selvittelyt vaativat henkilön kuljettamista 500 metrin päähän Makasiiniterminaaliin, emme voineet tehdä sitä itse omin päin. Tämä siksi, että kauppatori ja muu kaupunkialue ei kuulunut alueellisesti Rajavartiolaitokselle. Meidän oli pyydettävä poliisilta virka-apua henkilön kuljettamiseksi. No asiasta selvittiin sillä, että poliisi pyysi meitä kuljettamaan henkilön heidän puolestaan. Vastaavanlaisia ”ongelmia” oli vaikka kuinka paljon, ja ne tuntuvat nyt suorastaan naurettavilta, kun verrataan nykyisiin toimivaltuuksiin. Nyt tehdään laajoja esitutkintoja monenlaisista asioista.

Rajavartiolaitoksella on myös mahdollisuus suorittaa toimialaansa liittyvien rikosten esitutkintaa, mikä on johtanut erillisen rikostutkintayksikön perustamiseen Rajavartiolaitoksen esikunnassa sekä erillisten rikostorjuntayksiköiden perustamisina osassa hallintoyksiköitä, ja sen myötä myös rikostorjuntaan

Rajamiehet kuljettavat paikallisten asukkaiden avustamina erään alikersantin keuhkotautiin sairastunutta perheenjäsentä sairaalaan Sallan Siemingistä Vuorikylään, minne oli kantomatkaa 25 kilometriä. Perheen lapsi oli isänsä kontissa. Potilas menehtyi kolmen viikon kuluttua. Kuva: Rajamuseo.

38


Laivapalotilanne Saaristomerellä. Rajavartiolaitos vastaa meripelastuksen johtamisesta. Rajavartiolaitoksen helikopterilla tuodaan alukselle palomiehiä. Kuva: Vartiolentolaivueen arkisto.

liittyvään koulutukseen. Rajavartiolaitoksen erityisosaaminen kohdentuu laittoman maahantulon järjestämiseen ja siihen liittyvään esitutkintaan. Lainsäädännön uudistuksen myötä myös telekuuntelu ja televalvonta ovat sallittuja tietyissä törkeissä rikoksissa. Nämä rikostorjuntamahdollisuudet yhdessä muiden viranomaisten kanssa ovat luoneet kokonaisuuden, joka on tehokas nykyaikaisen kansainvälisen rikollisuuden torjunnassa. Vuonna 2017 annetussa lain tarkennuksessa Rajavartiolaitoksen vastuulle on asetettu myös yhteistyö Euroopan raja- ja merivartioviraston kanssa ja huolehtiminen tehtäviinsä kuuluvasta kansainvälisestä yhteistyöstä. Edellä kirjoitettu on vain osa Rajavartiolaitoksen tehtävistä ja niiden muutoksesta vuosien mittaan. Johtoajatuksena on ollut kehittää Rajavartiolaitoksen tehtäviä ja toimivaltuuksia toiminta- ja turvallisuusympäristön vaatimusten mukaisesti. Tavalliselle yleisölle ehkä näkyvin muutos oli rajalla tapahtuvan passintarkastuksen siirtyminen poliisilta Rajavartiolaitokselle. Valtioneuvosto teki tästä periaatepäätöksen joulukuussa 1989. Tämä koski aluksi vain maarajoja, mutta erityistapauksissa rajavartijat saattoivat työskennellä poliisin rinnalla myös satamissa tai lentoasemilla. Voidakseen ottaa vastaan uuden

39


Kranaatinheitinkoulutusta Salmissa 1920-luvulla. Kuva: Rajamuseo. ⊲ Varusmieskoulutusta Raja- ja merivartiokoulun erikoisrajajääkärikomppaniassa vuonna 2017. Kuva: Onni Anttoora.

ja laajan tehtävän Rajavartiolaitos aloitti henkilökunnan kouluttamisen alkuvuodesta 1990 yhdessä poliisin kanssa. Vastuu rajatarkastuksista maarajoilla sekä Saimaan kanavalla ja itäisellä Suomenlahdella siirtyi Rajavartiolaitokselle vuoden 1991 alussa. Helsingin Eteläsatamassa vastuu rajatarkastuksista siirtyi Rajavartiolaitokselle marraskuussa 1993. Tämä vaati runsaasti henkilökuntaa erityisesti Tallinnan liikenteen takia, ja väkeä siirtyikin passintarkastukseen Helsinkiin aina Raja-Jooseppia myöten. Rajatarkastukset Helsinki-Vantaan lentokentällä siirtyivät vaiheittain poliisilta Rajavartiolaitokselle niin, että laitos otti kokonaisvastuun heinäkuun alussa 1998. On toki muistettava, että resurssien suuntaamisessa painetta helpotti mm. Viron liikenteessä ja muuallakin Schengen-sopimus, joka Viron osalta astui voimaan joulukuun alussa 2007. Vastaavasti yhä voimistunut kansainvälinen pakolais- ja siirtolaisliikehdintä lisäsi tarkastuspaineita.

40


41


42


Rajavartiolaitos on arkipäivän työssään läheisessä yhteistyössä muiden viranomaisten, erityisesti tullin ja poliisin kanssa. Tämä yhteistyö on kansainvälisesti ainutlaatuinen yhteistyön muoto, jota on toki tehty jo vuosikymmenet, mutta joka on viime vuosina toimintamahdollisuuksien laajentuessa yhä tehostunut. Poliisin, tullin ja Rajavartiolaitoksen yhteistyö (PTR) on erityisen merkityksellistä rikostiedustelussa ja kohdistuu vakavaan rajat ylittävään rikollisuuteen. Yhteistyön keskeisenä ajatuksena on, että sisäiseen turvallisuuteen liittyvät tehtävät voidaan hoitaa tarkoituksenmukaisesti, tehokkaasti ja taloudellisesti.

⊳ RajaHeko vinssaa henkilöä vartiolaivalta pintapelastajan ohjatessa nostoa ohjausnarun avulla. Kuva: Länsi-Suomen merivartiosto/Juha Santala. ▲ Maastoliikenteen valvontaiskuja tehdään yhteistyössä eri viranomaisten kesken. Lieksassa Ruunaan alueella Pohjois-Karjalan rajavartioston partiomies yhdessä poliisin ja metsähallituksen erätarkastajan kanssa valvomassa moottorikelkkaliikennettä. Kuva: P-KR:n perinnearkisto.

43


44


ALKUVUOSIA 45


Kannaksen rajavartioston miehet ovat saartaneet rajaloikkarit vuonna 1920. Kuva: Rajamuseo.

46


RAJALLA LEVOTONTA Itärajalla oli varsin levotonta erityisesti 1920-luvun alussa. Pohjoisessa, Kainuun ja Sallan alueella, Pohjois-Karjalan ja Laatokan Karjalan seuduilla kulkivat etappitiet idästä länteen ja lännestä itään. Niitä pitkin kulkivat niin salakuljettajat kuin kielletyn kommunistitoiminnan aktivistit, jotka menivät itään hakemaan koulutusta ja ohjeita, ja vastaavasti tulivat idästä länteen soluttautumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja osallistumaan maanalaiseen toimintaan. Kannaksella rehotti salakuljetus, ja pitkin rajaa pyrkivät neuvostovenäläiset sieppaamaan tai suorastaan salaa ampumaan suomalaisia rajavartijoita.

”Sinä nykyajan rajamies, liikkuessasi Isänmaasi vartijana Joutensuon maastossa, pysähdy ja kunnioita vaikka vain pienellä ajatuksella tämän rehdin ja kaikkensa rauhan ajan palveluksessa antaneen rajamiehen muistoa.” Rajavartiosotamies Vilho Laitisen uskollisuutta isänmaalle osoittaa tänäkin päivänä Joutensuolle hänen palvelustovereidensa pystyttämä muistomerkki. Ennen sotia tuossa merkissä luki nykyajan rajamiespolveakin velvoittavat sanat: ”Me vannomme, täällä me seisomme tai kansamme puolesta kaadumme.” Kuva: Jouko Kinnunen.

47


48


▲ Kannaksella vuonna 1920. Kuva: Rajamuseo. ⊲ Vartiomies tekee ilmoitusta vartiopäällikölle Karjalankannaksella 1920-luvulla. Kuva: Rajamuseo.

”Sai surmansa rajan ylittäneiden yliloikkareiden ampumasta luodista. Kuoli Neuvosto-Venäjältä ammuttuun luotiin. Kuoli pidätetyn ampumasta luodista. Sai surmansa Neuvosto-Venäjän puolelta ammutusta luodista. Sai surmansa yrittäessään pidättää kommunistiasiamiehiä näiden ampumasta luodista.” Tällaisia uutisia oli useita Kannakselta ja ne kuvaavat hyvin levotonta tilannetta rajalla. Eräänkin kerran Venäjän puoleiselle Kannakselle oli muodostettu noin parisataapäinen punapakolaisten rajavartio-osasto punakaartilaisen Mikko Kokon johdolla. Tämä joukko hyökkäsi joulukuussa 1919 Haapalan kenttävartioon, jossa ampui rajavartijoita ja vei mukanaan neljä vankia. Näiden myöhemmästä kohtalosta ei ole tietoa. Tammikuussa 1920 tilanne rajalla rauhoittui, tavaraliikenne Pietarin radalla alkoi ja Venäjältä palautettiin länsiliittoutuneiden sotavankeja. Rauhantilaan uskovat suomalaiset sallivat kyseisen Kokon miesten käydä Suomen puolella, jossa oli järjestetty oikein kahvitarjoilukin. Tunnelma oli leppoisa. Kokko kiitti nauttimistaan kahveista hyökkäämällä 2.2.1920 Sirkiänsaaren tullille, josta vei mukanaan neljä rajavartijaa! (Saressalo 2010, 180.) Lapin Rajavartioston lipun vihkiäiset Senaatintorilla 16.5.1934 valtakunnallisen paraatin yhteydessä. Lipun luovutti tasavallan presidentti Svinhufvud ja vastaanotti vartioston komentaja everstiluutnantti O. J. Willamo. Presidentin vasemmalla puolella selin kameraan rouva Willamo ja oikealla puolella rouva Aino Väänänen, jotka molemmat olivat lipun ompelijoita. Kuva: Markku Väänänen.

49


LÄSKIKAPINA Sallassa 1920-luvun alussa Neuvosto-Venäjälle loikannut Frans Johan Myyryläinen, myöhemmin tunnettu myös nimellä Juuso Matero ja parhaiten nimellä Jahvetti Moilanen, organisoi rajan itäpuolelle sotilasosaston entisistä punakaartilaisista ja sinne kutsuntoja pakoon menneistä kainuulaisnuorista. Suurena ajatuksena oli, että Ruotsissa oleileva ”Pohjolan punainen pataljoona” – punapakolaisista koottu – hyökkäisi rajan yli Suomeen ja sitä avustamaan lähtisivät Moilasen miehet ja Pohjois-Suomesta nostatetut punaiset. Tätä varten aloitettiin aseiden salakuljetus Vienasta syksyllä 1921, ja Moilasen miehet alkoivat siirtyä pieninä ryhminä Suomen puolelle. Tarkoitus oli nostattaa savottatyömailla kurjissa oloissa työskentelevät suomalaiset kapinaan. Moilanen itse siirtyi Värriön työmaalle, jossa helmikuun ensimmäisenä koottiin miehet pääkämpälle, jaettiin aseet ja otettiin Kemi-yhtiön metsätyönjohtajat vangeiksi. Moilasen miehiä oli peräti 600. Hän nousi läskilaatikon päälle julistamaan kapinan alkaneeksi. Tästä koko tapahtumasarja sai nimensä. ”Kapinallisten” innostusta lisäsi se, että Moilanen jakoi heille Kemi-yhtiöltä takavarikoidun kassan. Tämä lisäsi joukkoa vielä parilla sadalla miehellä. Nyt suunnattiin joukolla Sallaan, kylä ”vallattiin” ja vangiksi otettiin ”lahtareita” ja rajasotilaita. Ainut taistelukohtaus syntyi, kun Lapin rajavartioston Sallan komppaniaa riisuttiin aseista, jolloin yksi rajamies ryhtyi vastarintaan ja haavoitti yhtä Moilasen miestä. Sallasta otettiin mukaan aseita, tyhjennettiin kaupat, avattiin mm. nimismiehen kassakappi, sen rahat ja liikekannallepanosuunnitelmat otettiin talteen. Nyt siirryttiin Kurtin kylään, josta parin päivän kuluttua rajan yli itään. Rajan ylitti Moilasen laskujen mukaan 258 henkilöä, mukana 15 naista ja lasta. Neuvostovaltio ei oikein tiennyt, mitä tällä joukolla tekisi ja niinpä 215 miestä ohjattiin punaupseerikouluun ja loppuväki Uhtualle, jonne he asettuivat. Myyryläisen/Materon/Moilasen ura vallankumouksellisena jatkui. Hän koulutti 1920-luvulla vakoilijoita Suomeen lähetettäväksi, solutti maanalaisen työn tekijöitä rajan yli länteen ja houkutteli pohjoisen miehiä itään rakentamaan neuvostovaltiota. Iän karttuessa intokin väheni ja Matero yleni lopulta Uhtuan metsäteollisuustalouden johtajaksi. Hän myös värväsi amerikansuomalaisia Karjalaan ja johti heidän sijoitteluaan. Matero joutui monen muun Suomesta loikanneen tai Amerikasta siirtyneen tavoin puhdistusten kohteeksi. Hänet vangittiin ja lopulta ammuttiin 8.5.1938. Läskikapina antoi runsaasti aihetta tarkastella tuoreen rajavartiojärjestelmän tehokkuutta. Ensinnäkin todettiin, ettei sen aikaisilla vahvuuksilla ja

50


Rovaniemen suojeluskunta Lainaan jäällä 1922 paluumatkalla Savukoskelta, minne se hälytettiin läskikapinaa taltuttamaan. Kuva: Rajamuseo.

harvalla vartioasemamiehityksellä voida estää kyseisenlaisia tapahtumia sen enempää kuin mahdollisia vihamielisyyksiä Neuvosto-Venäjän puolelta. Tähän ratkaisuksi haettiin värvätyn henkilöstön täydentämistä asevelvollisreservillä, joka olisi käytettävissä kriittisten tilanteiden varalta. Samoin päätettiin, että rajavalvontaan voitaisiin maaherran päätöksellä pyytää virka-apua lähimmältä sotaväen joukko-osastolta ja/tai suojeluskunnalta, joskin rajoitetusti. Kolmanneksi todettiin, erään ilmenneen tapauksen seurauksena, että rajavartiossa palvelevien lojaalisuuteen tulee kiinnittää erityistä huomiota. Tämä ajatushan olikin sitten pitkälti vallitsevana, kun harkittiin rajavartijoiden rekrytointia lähiseuduilta. Neljänneksi tehostettiin tiedonvälitystä ja yhteistyötä Etsivän keskuspoliisin kanssa. Viidenneksi tarjottiin Kainuun ja Lapin rajavartiostoille mahdollisuus saada käyttöön ilmavoimien tiedustelulentokoneita valvonnan tehostamiseksi. (Itärajan vartijat 1939, 57–58; Saressalo 2010, 186–189; Kosonen – Pohjonen 1994, 106–110.)

51


Lippuvala Kannaksen rajavartiostossa. Kuva: Rajamuseo.

PETSAMON RAJAVARTIOSTO Kun raja Petsamossa vedettiin 1920, aiheutti se muutamia käytännön hankaluuksia. Vaitolahdessa mm. Hentta Tuovilan navetta oli rajanvedossa jäänyt rajan päälle. Ovi oli Suomen puolella, mutta sontaluukusta joutui luomaan lannan Neuvostoliiton puolelle. Keväisin, kun lantaa vietiin pellolle, talon väki joutui rikkomaan rajaa kymmenet kerrat. Olipa samaisessa navetassa niinkin, että kaksi navetan lehmistä oli naapurin puolella, vasikat taas Suomessa. Tilanne korjaantui, kun yhteistuumin neuvostoliittolaisten kanssa navetta siirrettiin kokonaan Suomen puolelle. Itänaapuri kustansi puolet siirtokuluista. Petsamon alueen miehitys ja rajavalvonta annettiin valtioneuvoston 25.11.1920 tekemällä päätöksellä Lapin rajavartiostolle. Petsamoon lähetettävä rajavartio-osasto koottiin osin Lapin rajavartiostosta ja osin armeijasta siirretyistä asevelvollisista. Osaston johtajaksi määrättiin jääkärikapteeni Pietari Autti. Rajavartio-osasto saapui Petsamoon helmikuussa 1921 ja se suojasi sa-

52


malla lääninhallituksen tulon alueelle. Vartioston vahvuus vaihteli eri aikoina: 289 henkilöä helmikuussa 1921, 81 joulukuussa 1923 ja 75 kesäkuussa 1925. Merellä rajaa valvoi mm. vartioalus Turja. Petsamon rajavartioston muodostivat esikunta sekä Petsamon (1.K) ja Salmijärven (2.K) komppaniat. Esikuntaan kuuluivat varsinainen esikunta ja talousosasto. Rajavartiosto oli maaherran alainen muissa kuin sotilasasioissa. Rajavartioston valvonta ja käskytys kuuluivat rajavartiostotarkastajalle. Petsamon rajavartiosto liitettiin Lapin rajavartiostoon sisäasiainministeriön päätöksellä 27.6.1925. Petsamon rajavartiostosta muodostettiin Lapin rajavartioston 3. komppania (3./LR). Vuonna 1926 Salmijärven komppania muutettiin joukkueeksi ja samassa yhteydessä määrättiin Pitkäjärvi, Kolttaköngäs, Vaitolahti, Kervanto, Pummanki, Maattivuono, Trifona ja Yläluostari suoraan rajakomppanian alaisuuteen. Petsamon rajakomppanian nimi muutettiin 4./ LR:ksi 1929, jolloin myös Ivalon komppania liitettiin rajavartioasemana Petsamon rajakomppaniaan. Petsamon tullikamarin perustamisen jälkeen 1934 rajavartioston tehtävät muuttuivat: tullin tehtävät poistettiin ja Norjan vastaisella rajalla olleet rajavartioasemat lakkautettiin. Rajavartioinnin painopiste siirtyi itärajalle.

Petsamon rajamiehiä. Kuva: Rajamuseo.

53


54


KAUPANKÄYNTIÄ RAATTEESSA 1920-LUVULLA Tarton rauhansopimus 14.10.1920 sulki itärajan mutta käytännössä rajan yli liikuttiin vanhaan malliin. Kun vaikkapa kylän mylly jäi rauhanteossa Venäjän puolelle, kyläläiset kävivät vielä jauhamassa jyviään tutussa paikassa. Tämä tulkoon mainituksi pienenä yksityiskohtana siitä, ettei rajan vartiointi ollut kovinkaan tiivistä eikä rajan koskemattomuutta kunnioitettu, kuten tänä päivänä. Vienan Karjalasta, olojen siellä huonontuessa bolševikkien pyrkiessä valtaan, suuntautui karjalaispakolaisia Raatteenkin kautta Suomeen. Raatteen rajavartioasemalla pakolaiset otettiin vastaan ja ohjattiin syvemmälle Suomeen. Osa pakolaisista asettui Suomussalmelle. Osa hakeutui rannikon sahateollisuuspaikkakunnille hankkimaan toimeentuloa perheen elättämiseen. Oulun Maikkulaan muodostui sen ajan pakolaiskeskus. Tilanteen rajan takana rauhoittuessa ja vakiintuessa palasi osa tänne tulleista takaisin kotikonnuilleen. Neuvosto-Venäjän ja Suomen hallitukset tekivät sopimuksen, minkä perusteella toimitettiin Vienan Karjalaan apua Raatteenkin kautta. Apu käsitti

Tavaran kuljetustapahtuma rajalla. Kuva: Kainuun rajavartiosto. Tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud vartiolaiva Turjan peräkannella vuonna 1935. Kuva: Rajamuseo. ⊳ ▲ Vartioalus Turja Petsamossa Jäämeren rannalla Trifonassa. Kuva: Rajamuseo. ▲

⊳▲▲

55


eläimiä (erityisesti hevosia), viljaa, kahvia, maatalouskoneita, rakennustarvikkeita yms. kappaletavaraa. Tavaroiden toimittajana oli Kainuun Osuusliike. Toiminta käynnistyi vuoden 1922 touko-kesäkuun vaihteessa. Aluksi tavaroiden luovutus tapahtui siviilien toimin Raatevaaralla, jonne venäläiset tulivat ne vastaanottamaan. Jo samana vuonna siirrettiin luovutus valtakunnan rajalle. Luovutus toteutettiin siten, että keskelle raja-aukkoa asetettiin vaaka, johon luovuttaja laski tavarat. Ne punnitsi suomalainen rajamies. Samoin rajamiehet laskivat kappaletavaran. Venäläinen osapuoli otti punnitun tavaran vaa’alta, kuormasi kärryyn tai rekeen. Toimitusta valvoi kauppavaltuuskunta, jossa oli jäsen molemmilta osapuolilta. Tulkkina toimi rajaalikersantti Antti Rytkönen. Tavaran toimitukset jatkuivat aina kesään 1928 asti. Tuona vuonna vietiin muun muassa 300 hevosta Vienan Karjalaan. Tavaran luovutukseen liittyi huvittaviakin piirteitä. Kerrottakoon viaton juttu. Venäläiset tavaran hakijat houkuteltiin käymään välillä rajavartioasemalla kahvilla. Sinä aikana suomalaiset luovuttajat naulasivat venäläisten reen maahan kiinni. Nousi melkoinen mekkala, kun hevonen ei saanutkaan rekeä rajalta liikkeelle. Pakolaisuus sekä tavaran kuljetus Vienan Karjalaan aiheuttivat rajavartioaseman vahventamistarpeen. Vahvennukseksi tuli Suomussalmen suojeluskuntalaisia. Tällöin rajavartioaseman vahvuus oli vartiopäällikön lisäksi 10 miestä. Suojeluskuntalaiset toimivat rajavartiotehtävissä vahvennuksena tavaran toimitusten loppumiseen saakka vuonna 1928. Heistä osa oli palkattuja, osa palveli luontaiseduin (muonitus, vaatetus, majoitus). (Kainuun rajavartiosto 2016.)

RAJAKAUPPAA LIEKSAN KIVIVAARASSA Merkittävä rajayhteistyön muoto Lieksan ja Repolan välillä oli 1920- ja 1930luvuilla kauttakulkutavaroiden rahdinajo Lieksan Kivivaarassa. Käyttötavarat kuljetettiin Leningradista Lieksan kautta Venäjän Karjalaan. Ensimmäinen viljaerä, kolme junavaunullista ruisjauhoja, tuotiin rautatiekuljetuksena nälänhädän vaivaamaan Repolaan Lieksan kautta kesällä 1921. Tavaroiden välitys alkoi olojen rauhoituttua keväällä 1922. Lieksan kautta rahdattiin lähinnä venäläisten omia tavaroita rajan yli. Rahdinajo jatkui syksyyn 1935 saakka. Tuolloin Karjalan Tasavallan johdossa koettiin kiusalliseksi taloudellinen riippuvuus Suomesta ja pyrittiin liittämään Repola vahvoilla siteillä Karjalaan. Rajakauppa lopetettiin V. M. Molotovin käskystä.

56


Rajakauppaan kuuluvaa jauhojen luovutusta venäläisille Kivivaaran rajapaikalla syyskesällä 1921. Kuva: Esko Kuitunen.

Kauttakulkutavarat lastattiin junaan Leningradissa tai Terijoella. Vaunut suljettiin lyijysinetein Rajajoella ja kuljetettiin Lieksaan. Luovutuspäivinä tavarat siirrettiin vaunuista suoraan rekiin ja kuljetettiin Kivivaaraan kaksikymmentä hevosta käsittäneissä kolonnoissa. Tavaroiden luovutus tapahtui raja-aukolla, jossa mittaukset suoritettiin puolueettomalla alueella rajapuomien välissä. Luovuttajat mittasivat tavarat suomalaisella vaa’alla ja vastaanottajat venäläisellä vaa’alla. Pakkauksien luku- ja kilomäärien vastatessa rahtikirjojen lukuja tavarat siirtyivät vastaanottajalle. Muutoin mittauksia jatkettiin pienemmissä erissä. Rahdinajo antoi parhaimmillaan talvisin työtä kolmellesadalle miehelle ja hevoselle kahdeksi–kolmeksi kuukaudeksi. Työ oli haluttua, koska siitä maksettiin hyvä palkka ja kuorman lastaamisesta ja purkamisesta huolehtivat eri henkilöt. Loppuvuosina kuljetuksissa käytettiin kuorma-autoja.

57


Tavaroiden luovutustilaisuudessa saatiin myös tietoa rajantakaisesta elämästä, savotoista, sukulaisista, hallinnosta ja sotilastoiminnasta. Näin se yhdisti taloudellisen toiminnan lisäksi rajan jakamia sukuja ja paikkakuntia keskenään. (Kuitunen 2004.)

Rajauittoja ja autokuljetuksia Repolan puuta on kuljetettu Suomeen Lieksanjoen vaikutuspiirissä yli 150 vuoden ajan. Puukauppaa ovat ohjanneet Pohjois-Karjalan suursahojen puuntarve, vesistöjen suuntautuminen ja yrittäjien Venäjän tuntemus. Toiminta on tuonut työtä ja toimeentuloa rajaseudun asukkaille itärajan molemmin puolin. Samalla se on lisännyt ihmisten kanssakäymistä ja paikkakuntien välisiä yhteyksiä erilaisista valtiollisista oloista huolimatta. Keskeiseen asemaan Repolan puunhankinnassa nousi 1920- ja 1930luvuilla Repola Wood Ltd Oy, joka aloitti uiton Lieksanjoella vuonna 1924. Yhtiö sai kymmeneksi vuodeksi yksinoikeuden Repolan metsiin. Tehostaakseen puunhankintaa yhtiö järjesti Pitkä-Valamajärvellä Kivivaarassa vuosina 1928−1930 suursavotan, jossa hakkuun hoitivat suomalaiset. Enimmillään rajan ylitti kevättalvella 1930 päivittäin 1 170 miestä ja noin 450 hevosta. Rajavartiosto valvoi rajanylitykset.

Venäläiset valmistautuvat vastaanottamaan kauppatavaroita Kivivaarassa 1922. Kuva: Esko Kuitusen arkisto.

58


▲ ▲ Lahnalammin jäälle Valamassa ajettua rajantakaisella työmaalla hakattua puutavaraa keväällä 1930. Kuva: Esko Kuitusen arkisto. ▲ Työporukka, kaatomiehet ja hevosmies palaamassa Suomeen Venäjältä suomalaisen valvontapaikan kautta kevättalvella 1930. Kuva: Esko Kuitusen arkisto.

59


Rajauittoa Lieksanjoella. Kuva: Lieksan Rajaperinnetalo.

Rajauiton pääuittoväylänä toimineella Lieksanjoella uitto alkoi uudelleen sodan jälkeen vuonna 1957. Uiton huippukaudella vuosina 1964–1968 Lieksanjoen tuontipuun määrä nousi vuosittain yli 400 000 kuutiometriin. Enso-Gutzeit Oy toi puuta Lieksanjokea pitkin vuosina 1957–1986 noin 7,7 miljoonaa kuutiometriä. Parhaimmillaan Lieksanjoen uitot antoivat vuosittain työtä noin neljällesadalle ihmiselle. Tuulijoella uitettiin vuosina 1955−1972. Tuulijoki oli Lieksanjokea merkittävämpi uittoväylä 1950-luvulla. Autokuljetukset Inarin tilapäisellä rajanylityspaikalla alkoivat vuonna 1956 ja jatkuivat tauon jälkeen 1970-luvulla. Nyt puun tuonti Inarin kautta on jatkunut yhtäjaksoisesti vuodesta 1995 alkaen. (Kuitunen 2004; Oksanen, 2004; Saarelainen 2004.)

⊲ ▲ ▲ Tuulijoen uitolla suomalaiset ottavat rajalinjalla vastaan puutavaraa venäläisiltä 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Kuva: Esko Kuitusen arkisto. ⊲ ▲ Puuntuontia Venäjältä Inarin tilapäisellä rajanylityspaikalla rajamerkillä 618 Lieksassa. Rajavartiolaitos hoitaa tullivalvontaa rajanylityspaikoilla, joilla tulli ei toimi. Kuva: Ari Komulainen.

60


61


62


RAJAVARTIJAT SOTATANTEREILLA 63


Valtakunnanraja Lieksan Inarissa 1940. Kuva: SA-kuva.

64


TALVISOTA Jo Rajavartiolaitosta perustettaessa oli päätetty, että se on sotilaallisesti järjestetty ja koulutettu joukko, joskin sisäasiainministeriön alaisuudessa. Sotatilanteita varten oli myös säädetty vuonna 1932 annetulla lailla, että rajavartijajoukot kytketään mukaan puolustusvoimien toimintaan. Ennen talvisotaa, sodan uhan jo ollessa ilmeinen ja ylimääräisten harjoitusten (liikekannallepanon) aikana rajavartiostoista muodostettiin 10 erillistä pataljoonaa sekä 10 rajakomppaniaa, ja niille annettiin suojajoukkotehtävät. Niiden tuli viivyttää mahdollista hyökkääjää, kunnes kenttäarmeija ehtisi ryhmittyä puolustukseen. Kannaksella suojajoukkoina toimineet rajakomppaniat alistettiin viivytysvaiheen jälkeen kenttäarmeijan yhtymille. Rajamiehet taistelivat mm. Summassa, Taipaleella ja Vuosalmella. Pohjois-Suomen puolustamisen Pohjois-Karjalasta Petsamoon piti puolustussuunnitelmien mukaan tapahtua miltei yksinomaan rajavartiostojen perustamin joukoin. Taistelujen johtamisesta oli vastuussa rajavartiostojen päällikkö kenraalimajuri W. E. Tuompo apunaan rajavartiostojen esikunnasta perustettu Pohjois-Suomen ryhmän esikunta. Laatokan Karjalassa olivat rajavartiostojen perustamat Erilliset Pataljoonat (ErP) 8, 9, 10 ja 11 torjumassa hyökkäystä ja vakiinnuttamassa tilanteen. Täällä saatettiin rajavartiojoukkoja myös käyttää sissitoimintaan vihollisen selustassa. Kun Lieksan suunnalla taistelut vakiintuivat, sieltä saatettiin rajajoukkoja, mm. ErP 12 ja 13 siirtää Suomussalmen ja Kuhmon alueille, jossa jo olivat ErP 14, 15 ja 16. Pohjois-Suomessa venäläisten hyökkäys ulottui jo Suomussalmen kirkolle, jossa taistelivat mm. ErP 15 ja 16. Joulukuun puolivälissä kirkonkylä saatiin takaisin ja ratkaisevat taistelut käytiin Juntusrannan tienoilla, jossa vihollista ajettiin takaa kymmeniä kilometrejä sekä Raatteen tiellä, jossa tuhottiin kokonainen vihollisdivisioona. Lapissa vihollinen tunkeutui aina Pelkosenniemelle ja Joutsijärvelle, jossa sen eteneminen pysäytettiin. Täällä taisteli myös rajamiehistä muodostettu ErP 17. Petsamossa aluetta puolusti kaksi komppaniaa, 10. Erillinen rajavartiokomppania ja Kolosjoen kaivoksen työntekijöistä muodostettu komppania, jotka muodostivat Osasto Pennasen. Petsamo kuitenkin menetettiin, kun venäläiset valtasivat koko Petsamon. Osa puolustajista vetäytyi rajan yli Norjaan, jossa heidät internoitiin. Todettakoon, että talvisota itse asiassa alkoi Petsamossa jo 28.11.1939, kun venäläinen osasto hyökkäsi Pummangin vartion kimppuun ja vei mukanaan kolme rajamiestä. Seuraavana päivänä neuvostojoukot yllättivät Vaitolahden

65


kyläläiset aamuaskareissaan. Vaitolahden rajavartioasemalta neljä miestä ja yksi nainen jäivät vangiksi. Siviiliasukkaat joutuivat niin ikään venäläisten käsiin ja heidät kuljetettiin vankileirille Hiipinään. Vangituista rajavartijoista kaksi ei vankienvaihdossa palannut. (Saressalo 2010, 213–214; Soini 1985, 296–270.) Merivartiolaitos liittyi tiiviisti merivoimien toimintaan. Merivartiostojen aluksia käytettiin niin merialueilla kuin Laatokallakin miinoittamiseen, evakuointitehtäviin ja jossain määrin myös maavoimien tukemiseen omalla tykkikalustollaan. Talvisodan aikana ei luonnollisista syistä käyty varsinaisia meritaisteluja ja merivartiolaitos selvisi sodasta vähäisin menetyksin. (Kosonen – Pohjonen 1994, 121–131.) Kokonaisuudessaan rajamiehet selviytyivät talvisodasta erinomaisesti. Erityisesti sissitoiminnasta saatiin runsaasti kokemuksia, joilla oli merkitystä myöhäisemmissä vaiheissa. Tunnustuksena erinomaisesta toiminnasta ylipäällikkö Mannerheim myönsi keväällä 1941 rajavartijoille kunnianimen rajajääkäri, millä oli ja on edelleenkin suuri merkitys koko Rajavartiolaitokselle ja sen henkilökunnalle. Ylipäällikön päiväkäsky no. 191/26.5.1941. Rajavartiostojen vakinainen henkilökunta toimi sodan ensimmäisistä hetkistä sen loppuun saakka kaikkea tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä osoittaen jo sodan vaikeissa alkutaisteluissa tosi suomalaista soturikuntoa. Rajavartiostojen henkilökunnan tappioprosentti puhuu selvää kieltä siitä kunniakkaasta osuudesta, mikä rajavartiolaitoksella puolustusvoimiemme osana oli ankarassa ja sitkeässä kamppailussa valtakunnan vapauden puolesta. Tunnustuksena sodassa osoitetusta sotilaallisesta kunnosta ja herpaantumattomasta toiminnasta annan rajavartiojoukoille nimityksen Rajajääkärijoukot ja rajavartiostojen kantamiehistölle nimityksen Rajajääkäri.

VÄLIRAUHAN AIKA Välirauhan alkukuukausina tilanne rajan vartioinnin osalta oli epäselvä. Rajavartioinnin järjestäminen oli jätetty maavoimien vastuulle, mutta jo maaliskuussa tehtiin aloitteita siitä, että talvisodassa kunnostautuneet erilliset rajakomppaniat ja -pataljoonat säilytettäisiin sellaisinaan. Ne olivat alussa alistettuina maavoimien armeijakunnille, mutta jo kevään aikana niihin alet-

66


Rajavartiolaitoksen perustamien suojajoukkojen alkuryhmitys talvisodassa. Piirros: Kirjavainen 1969, 299.

67


tiin koota eri joukko-osastoissa palvelleita rajamiehiä tavoitteena, että näistä yksiköistä muodostettaisiin erilliset rajavartiojoukot. Kevään 1940 kuluessa tilanne alistussuhteiden osalta alkoi selkiintyä ja 6.6.1940 ylipäällikkö allekirjoitti määräyksen, jonka mukaan Rajavartiolaitos määrättiin sisäasiainministeriön alaisuuteen 15.6.1940 alkaen ja näin palattiin talvisotaa edeltäneeseen tilanteeseen. Huolimatta alistussuhteen muutoksesta Rajavartiolaitos oli kuitenkin nähtävä osana puolustuslaitosta. Koska sen henkilöstölle kuitenkin maksettiin palkkaa – miehet olivat värvättyjä – oli luontevaa, että se toimi siviilihallinnon alaisena eikä osana asevelvollisuusarmeijaa. Itärajan vartioinnin lisäksi valvottavaksi oli tullut nyt myös Hangon vuokra-alue, jonka Neuvostoliitto oli vaatinut itselleen Moskovan rauhansopimuksessa. Rajavartiolaitos otti vastuun niin maarajalla kuin merialueellakin 1.11.1940. Erinäisin sisäisin järjestelyin luotiin vuokra-alueen ympärille Rajavartiosto 1, jolla oli kolme Rajakomppaniaa. Merivartiolaitos perusti vuokra-alueen ympärille seitsemän merivartioasemaa. Myös Petsamon rajavartiointi siirtyi takaisin Rajavartiolaitokselle. Petsamon merialuetta valvoivat merivartiolaitoksen alaiset rannikkovartioasemat. Merivoimat halusi, kuten 1930-luvullakin, pitää merivartijat osana organisaatiotaan, ja muuttunut tilanne: Hangon merialueen valvonta, Itämeren jännittynyt tilanne ja Ahvenanmaan kysymys, edellyttivät merivoimien näkemyksen mukaan yhtä hallinnollista kokonaisuutta. Välirauhan aikana Suomi harjoitti salaista tiedustelua Neuvostoliiton alueella. Tähän toimintaan osallistui myös rajamiehiä ja rajavartiostot olivat tietoisia partioinnista. (Ks. mm. Kosonen 2003, 134–139.)

JATKOSOTA Kesän 1941 liikekannallepanossa rajajoukot muodostettiin rajajääkärikomppanioiksi, joiden runkona oli rauhan ajan rajavartiostojen kantahenkilökunta ja palveluksessa olevia varusmiehiä. Komppaniat taistelivat sananmukaisesti Hangosta Petsamoon, valvoivat Hangon miehitysalueen rajoja, olivat alistettuina eri hyökkääville yhtymille kärkijoukkoina ja muodostivat myös Petsamoon oman Petsamon Erillisosastonsa. Vuoden 1941 lopulla erilliset komppaniat koottiin kahdeksaksi rajajääkäripataljoonaksi.

⊲ ▲ ▲ Jatkosodan hyökkäysvaihe. Rajajääkärit ylittävät Moskovan rauhan rajan. Miehet ovat perustettavan Rajajääkäripataljoona 2:n miehiä. Kuva: Rajamuseo. ⊲ ▲ RjP 5:n sotakoira ja ohjaaja Pokonvaarassa 1943. Kuva: Rajamuseo.

68


69


43. rajajääkärikomppanian ensimmäisen joukkueen miehiä korsunsa edessä Valkjärvellä jatkosodan aikana. Kuva: Rajamuseo.

Talvella 1941–1942 rajajääkäripataljoonat olivat tiukoilla ns. kelirikkotaisteluissa Karhumäen suunnalla ja Syvärin eteläpuolella, jossa mm. Goran kylän valtaus aiheutti rajajääkäreille melkoiset tappiot. Asemasodan aikana rajajääkäripataljoonia käytettiin niin varmistustehtävissä kuin etulinjassakin. Erityisesti on todettava rajamiesten kelpoisuus Itä-Karjalan laajojen metsäalueiden varmistajina. Siellä luotiin jo talvisodassa toteutettu onnistunut perusta sissi- ja tiedustelutaktiikalle, joka otettiin varusmieskoulutuksen keskiöön 1960-luvulla. Kesällä 1944 rajajääkärit osallistuivat puolustustaisteluihin eri yhtymille alistettuina joukkoina, he kunnostautuivat mm. Talin-Ihantalan puolustustaistelussa ja Ilomantsin korpitaisteluissa. Sodan loppupuolella osasta rajajääkäripataljoonia muodostettiin erillinen Rajajääkäriprikaati. Honkaisten maja, sittemmin Marskin majana tunnettu hirsinen metsästysmaja rakennettiin jatkosodan aikana vuonna 1942 ja se oli alun perin kenraalimajuri Erkki Raappanan komentaman 14. divisioonan sotilaiden lahja 75 ⊲

Rajajääkärijoukot kesäkuun alussa 1944. Piirros: Kirjavainen 1969, 305.

70


71


72


Marsalkka Mannerheimin lähettämä viesti kenraalimajuri Raappanalle 4.6.1942. Kuva: Martti Kukkonen. ⊳ ▲ ▲ RjP 7:n partio tehtävään lähdössä Kiestingin Lohilahdessa. Kuva: Rajamuseo. ⊳ ▲ RjP 1 on juuri ottanut rintamavastuun Lempaalassa joulukuussa 1941. Kuva: Rajamuseo.

73


74


▲ RjP 5:n sotakoira ja ohjaaja Pokonvaarassa 1943. Kuva: Rajamuseo. ⊲ RjP 5:n komppanianpäällikkö oikealla. Vasemmalla myöhemmin Rajavartiolaitoksen apulaispäällikkönä vuosina 1975–1976 ja päällikkönä 1976–1978 toiminut Yrjö Kärkkäinen. Kuva: Rajamuseo.

vuotta täyttävälle ylipäällikölle, marsalkka Mannerheimille. Alkuperäinen sijaintipaikka oli Lieksajärven rannalla Keihäsniemessä Rukajärvellä Suomen miehittämässä Itä-Karjalassa. Maja luovutettiin lahjakirjalla Mannerheimille 5. kesäkuuta 1942. Jatkosodan lopussa maja purettiin ja sille etsittiin uusi paikka tulevan valtakunnanrajan länsipuolella. Majan alkuperäiset rakentajat pystyttivät rakennuksen uudelleen Punelian rannalle Lopelle touko- ja kesäkuun aikana 1945. Mannerheim saapui ensimmäisen kerran majalle 21. kesäkuuta 1945, jolloin kenraalimajuri Raappana luovutti juhlallisesti majan avaimet sen isännälle. Osasto Pennasen sotilas ja kuljetusvälineet. Kuva: Rajamuseo. Rajajääkäripataljoona 6:n 3. komppanian upseerit Suomen ja Neuvostoliiton rajalinjalla vetäytyessään aselevon jälkeen Kontokista 8.9.1944. Kuva ja kuvatiedot: Rukajärven suunnan hist.yhdistys/Pentti Perttulin arkisto/Rajamuseo. ⊳▲▲

⊳▲▲

75


76


Raappana kertoi sairasvuoteellaan luokseen tulleille ystävilleen ”Haluan toistaa sen, mitä Suomen marsalkka Mannerheim sanoi minulle. Honkaisten pirttien henki ja rajamiehen vaisto olkoon Teille aina pyhä.” Siinä kenraali Raappanan perintö rajamiehille. Nämä sanat elävät edelleenkin vahvoina Rajavartiolaitoksen perinteessä. Kaikkiaan rajajääkäriyksiköiden joukoissa taisteli jatkosodassa noin 40 000 miestä. Koska yhtymät, joille rajajääkäriyksiköt oli alistettu, käyttivät näitä joukkoja erityistehtävissä, olivat tappiotkin suuret. Kesän 1941 määrävahvuudesta menetettiin kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina upseereista 19 %, aliupseereista 14 % ja miehistöstä 18 %. Lapin sodassa rajajääkärijoukkoja käytettiin internoimaan saksalaisia ja etenkin asettumaan itärajalle varmistamaan uuden valtakunnanrajan turvallisuus ja samalla epäsuorasti estämään neuvostojoukkojen eteneminen rajanpintaa syvemmälle Suomen alueelle. Rajajääkäripataljoonat ja -prikaati lakkautettiin marraskuussa 1944 ja rajojen vartiointi siirtyi 1.12. takaisin Rajavartiolaitokselle ja laitos puolestaan takaisin sisäasiainministeriön alaisuuteen. (Kosonen – Pohjonen 1994, 259–329; Kilkki 1999.)

Marsalkka Mannerheim ja kenraalimajuri Raappana Lieksajärven maisemissa. Kuva: P-KR:n arkisto. ▲ Suomen marsalkka Hurpun laiturilla 15.7.1943, missä myös vartiomoottorivene (VMV), eli ’vemma’. Edessä 4.6.1943 Mannerheim-ristin ritariksi numero 111 nimitetty kapteeniluutnantti Jouko Pirhonen. Kuva saatu: SLMVE:n kuva-arkisto.

77


78


MIEHITETTY PORKKALA 79


Rajapartio tarkastaa pilkkimiehen lupia Pentalan vesillä Espoossa. Kuva: Rajamuseo.

80


PORKKALAN VUOKRA-ALUE Rajajääkäreiden valmistautuessa syksyllä 1944 ottamaan vastuun sotaväeltä koko itärajan valvonnasta heidän eteensä tuotiin uusi haaste. Välirauhansopimuksen mukaisesti Suomi sitoutui vuokraamaan Neuvostoliitolle Porkkalanniemen maa- ja vesialueineen laivastotukikohdan perustamista varten. Tarkoituksena Neuvostoliitolla oli sodan saksalaisia vastaan vielä ollessa käynnissä mahdollistaa punalaivaston alusten – etenkin sukellusveneiden – pääsy Itämerelle ja vastaavasti suojata Leningradin alueen laivastotukikohtia hyökkäykseltä sulkemalla Suomenlahti Porkkalanniemen ja Viron Naissaaren väliltä. Ajatus ei ollut uusi, jo Pietari Suuri oli omaksunut ajatuksen Suomenlahden sulkemisesta ja rakennuttanut linnoituksia. Ensimmäisen maailmansodan alla rakennettiin voimakkaat rannikkopatterit Suomen ja Viron puolelle sulkemaan Suomenlahti. Talvisodan jälkeen Hangon miehittäminen neuvostojoukoilla vastasi samaa tavoitetta, olihan Viro neuvostojoukkojen hallussa.

Porkkalan vuokra-alueen rajat. Piirros: Kekäläinen.

81


Näin syntyi syksyllä 1944 lähimmillään kahdenkymmenen kilometrin päähän Suomen pääkaupungista sotilastukikohta, jossa oli vajaat 30 000 henkilöä, sotilaita ja siviilejä. Vaikka lopullista dokumentoitua tietoa neuvostovoimien vahvuuksista ei ole olemassa, tiedetään, että alueelle oli sijoitettu merijalkaväkidivisioona, jonka miesvahvuus oli noin 12 000 sotilasta. Siihen kuului kolme rykmenttiä sekä panssarirykmentti ja tykistöprikaati, pioneeri- ja huoltojoukkoja. Rannikon puolella oli rannikkotykistöpattereita, laivastoasema sekä lentokentällä hävittäjärykmentti. Vaikka tuollainen sotavoima lähellä maan pääkaupunkia oli uhka, on todettava, että Porkkalassa elettiin varsin tavanomaista varuskuntaelämää, joukot eivät olleet täysimittaisia vaan niiden täydennysmiehistö harjoitettiin muualla Neuvostoliiton alueella. Joukot oli myös ryhmitetty puolustuksellisesti. Suomen rajojen sisälle oli syntynyt miehitysalue, joka poliittisesti ajatellen merkitsi Suomen suvereniteetin kyseenalaistamista etenkin, kun maassa oli myös liittoutuneiden valvontakomissio – käytännössä Neuvostoliiton voimakas tarkkailuelin, joka puuttui maan elämään monella tavoin. Oli miten oli, uutta rajaa oli vartioitava. Ensi hätään Porkkalaa valvomaan siirrettiin Viipurinlahdelta 1. Rannikkodivisioona, joka luovutti tehtävän Pohjois-Karjalasta Porkkalaan kovassa kiireessä siirretylle Rajajääkäripataljoona 3:lle, johon kuului kolme komppaniaa. Osa runkomiehistöstä oli ollut rajavalvontatehtävissä välirauhan aikana Hangon vuokra-alueen rajoilla. Sittemmin siitä muodostettiin Erillinen Rajavartiosto ja edelleen Porkkalan rajavartiosto.

MERIRAJAN VALVONTA Porkkalan tukikohta ei muodostanut raja-aluetta vain maalle. Se oli avoin merelle ja siksi luonnollisesti edellytti merivalvontaa. Saaristoalueella läntisen rajan pituus oli 22 kilometriä ja itäisen merirajan pituus 32 kilometriä aluevesirajalle asti. Tehtävää varten perustettiin Rajavartiolaitoksen uudelleenorganisoinnin yhteydessä merivartiorykmentti ja myös rannikkotykistö perusti ensimmäiset vartioasemansa saaristoon. Porkkalan vuokra-alue merkitsi suurta ongelmaa Suomen kauppamerenkululle. Ainut turvallinen reitti lännestä Helsinkiin ja itäisiin satamiin kulki vuokra-alueen läpi ns. rannikkoreittiä pitkin. Olihan Suomenlahti vielä vahvasti miinoitettu. Alkuvuosina aina vuoteen 1948 kauppa-alukset saattoivat käyttää rannikkoreittiä. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnäkin reitin raivaaminen miinoista oli suomalaisten tehtävä ja raivattu reitti luonnollisesti mahdollisti Neuvostoliiton huoltokuljetukset. Toinen syy oli se, että väylän käyttö oli vält-

82


Merivartija tähystää Porkkalan selälle. Kuva: Rajamuseo.

tämätön sotakorvausmateriaalin kuljetuksille Neuvostoliittoon. Tämän liikenteen ohjaajiksi alueen itä- ja länsirajalla tulivat nyt suomalaiset merivartijat. Kun Suomenlahti oli vuoteen 1947 mennessä saatu raivatuksi, sulkivat neuvostoliittolaiset kyseisen rannikkoväylän vuonna 1948 suomalaisten voimakkaista protesteista huolimatta. Nyt merivartijoiden tehtäväksi tuli liikenteen ohjaaminen avomerireittiä ja myös rajaloukkausten estäminen. Tätä varten

83


suomalaiset viitoittivat väylän, joka rajasi kulkuoikeudet viitoituksen eteläpuolelle. Viitoitus asennettiin meripeninkulman etäisyydelle vuokra-alueen rajasta. Tämän viitoituksen valvonta, kauppa- ja huvialusliikenteen ohjaaminen sekä kalastuksen valvonta oli nyt merivartijoiden päätehtävä. Helsingin olympialaisten ajaksi vuonna 1952 perustettiin Porkkalan alueelle erillinen vartiolaivue, minkä tehtäväksi annettiin kisavieraiden alusten ohjaaminen Hangosta Helsinkiin ns. Olympiaväylää pitkin ja saatettuna Porkkalan vuokra-alue kiertäen.

ELÄMÄÄ PORKKALAN MAARAJALLA Porkkalan rajavartiosto perusti saamaansa tehtävää varten kolmen komppaniansa kaikkiaan 18 rajavartioasemaa pääasiassa rajan yli johtavien teiden varteen. Kaikkiaan maarajan pituus oli noin 40 kilometriä. Suomen puolelle – sitten kun lopullinen rajankäynti oli valmis – pystytettiin yksinkertainen piikkilanka-aita ja rajan yli kulkevat tiet suljettiin puomeilla puoli kilometriä ennen rajaa. Alkuvaiheessa miehistöpulan vuoksi vartiointi rajoittui käytännössä puomivartioinniksi, mutta miehistötilanteen parantuessa pystyttiin rajapartioinnin lisäksi kiinnittämään huomiota myös sisämaahan päin.

Porkkalan vuokra-alue venäläisen leipomon iskulause. ”Eläköön Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin suuri voittamaton sanoma” (lipun teksti vapaasti suomennettuna). Kuva: Rajamuseo.

84


Kirkkonummen urheilukenttä Porkkalan miehityksen aikana. Kuva: Rajamuseo.

Neuvostoliittolaiset rakensivat koko alueen ympärille esteaidan, joka oli korkea kaksinkertainen piikkilanka-aita, jota ei ihminen pystynyt ylittämään ilman apuvälineitä. Kallioilla ja soilla aidan korvasi risueste. Rajaa kiersi sisäpuolella lisäksi hiekkatie, jonka neuvostopartiot harjasivat tasaiseksi aina rajaa kulkiessaan. Niin seuraava partio saattoi nähdä vakkapa jäniksen jäljet tiellä. Järjestelmää täydensivät tähystystornit ja erilaiset ilmaisimet. Alkuvaiheessa suomalaiset rajavartioasemat majoitettiin vuokralautakuntien välityksellä yksityistaloihin, koska vapaaehtoisiin kontrahteihin ei päästy. Toisin kuin itärajalla, jossa rajan aiheuttamat rasitukset arkielämälle tunnettiin jo vanhastaan, ei Porkkalan rajaseudun asukkailta aluksi juuri riittänyt myötätuntoa, saati ymmärrystä rajamiehiin. Heidät katsottiin tunkeilijoiksi ja haittaavan määräyksillään arkielämää. Millään ei oikein ymmärretty, miksei viidensadan metrin rajavyöhykkeelle Suomen puoleisille ”omille maille ja kalavesille” saanut mennä. Myös kielivaikeudet aiheuttivat ongelmia. Itärajalla tutut kul85


86


kuluvat ja arkielämän rajoitukset koettiin kiusanteoksi, mutta ajan myötä ja rajavartioasemien siirtyessä omiin asuinpaikkoihin tilanne helpottui. Rajavartiolaitoksen esikunta laati suomen- ja ruotsinkieliset ohjeet liikkumisesta ja oleskeluista rajavyöhykkeellä, mikä luonnollisesti selkeytti tilannetta. Myös evakossa olleet, mutta rajan läheisyyteen sijoitetut paikalliset asukkaat projisoivat ongelmansa rajajääkäreihin. Todettakoon, että merivartijat eivät juurikaan joutuneet kohtaamaan samaa karsastusta. Merialueilla toimivia merivartijoita ei koettu vieraiksi tunkeilijoiksi, heihin oli totuttu jo sotaa edeltävältä ajalta ja yhteinen kieli paikallisasukkaiden kanssa helpotti kommunikaatiota.

PALAUTUS Neuvostoliitto ilmoitti yllättäen luopuvansa vuokra-alueesta 26.1.1956 mennessä. Tuona päivänä lähti Porkkalasta itään viimeinen neuvostoliittolainen juna, ja suomalainen rajakomppania marssi Porkkalaan Espoonlahden sillan kautta. Kyseessä oli varsinainen mediatapahtuma, sadat lehtimiehet, radio ja televisiotoimittajat sekä tuhatlukuinen yleisö seurasivat tapahtumaa. Näytelmässä mentiin niin pitkälle, että rajakomppania järjesti ennakkonäytöksen amerikkalaiselle televisioyhtiölle. Yhdysvalloissa kuvat marssista nähtiin viisi tuntia ennen ”oikean” marssin alkua! Suomalaiset rajavartijat olivat myös saaneet tehtäväkseen laskea, mitä Porkkalasta päivien myötä lähtevissä junissa oikein oli. Suomalaiset laskivat, että Porkkalasta poistui rautateitse reilut 22 000 ihmistä, joista n. 12 000 oli sotilaita, siviileitä vajaa kuusisataa ja lähes 9 000 naista ja lasta, sotilaiden perheitä. Arviolta 9 000 sotilasta oli viety meriteitse kotimaahan. Kun kalustolaskelmat valmistuivat, niiden todettiin vastaavan hyvin neuvostodivisioonan määrävahvuutta. Paluu Porkkalaan oli monelle järkyttävä kokemus. Maisemat olivat muuttuneet, talot huonossa kunnossa, sotilasrakennuksia ja -rakennelmia kaikkialla, räjäytettyjä linnoituslaitteita siellä täällä. Kirkkonummelle oli syntynyt pieni kaupunki sairaaloineen ja kouluineen. Pellot olivat huonossa kunnossa, mutta evakosta palanneille se oli kuitenkin jo kerran menetetty kotiseutu. Ja miehityksen päättyessä Suomesta tuli taas todella itsenäinen valtio. (Kekäläinen; Kosonen – Pohjonen 1994, 330–333.)

Jorvaksen siltavartio. Kuva: Rajamuseo.

87


88


RAJAN VARTIJAT – HENKILÖSTÖÄ JA KOULUTUSTA 89


Rajakoulun oppitunnilla 1960-luvulla. Kuva: Rajamuseo.

90


RAJAVARTIJAKSI Rajavartijaksi voi nykyisin Suomessa valmistua vain rajavartijan peruskurssilta Raja- ja merivartiokoulusta. Peruskurssin opiskelijavalinta tehdään sopivuuden ja valintapisteiden perusteella. Peruskurssi ei ole ammattikorkeakoulututkinto, eikä se vastaa yleistä toisen asteen tutkintorakennetta. Peruskurssi kestää 12 kuukautta. Rajavartijan peruskurssi antaa valmiudet rajavartijan virkaan. Raja- ja merivartiokoulu on Rajavartiolaitoksen kansallisesti ja kansainvälisesti verkottunut rajaturvallisuuden ja meripelastusalan opetus- ja tutkimuslaitos. Raja- ja merivartiokoulu on myös EU:n rajaturvallisuusvirasto Frontexin kumppanuusoppilaitos (Partnership Academy). Raja- ja merivartiokoulu toimii Imatralla, perinteisessä Immolan rajavaruskunnassa. Merivartioinnin opetusyksikkö on sijoitettu Turkuun. Raja- ja merivartiokoulu antaa perus-, jatko- ja täydennyskoulutusta Rajavartiolaitoksen henkilökunnalle sekä täydennyskoulutusta yhteistoimintaviranomaisille. Koulutusta annetaan sekä suomen että ruotsin kielellä. Raja- ja merivartiokoulu vastaa rajavartijoiden valtakunnallisesta rekrytoinnista ja Rajavartiolaitoksen varusmiehille annettavasta erikoisrajajääkärikoulutuksesta. Rajavartijan työpaikka on rajanylityspaikka, rajavartioasema, varusmieskoulutusyksikkö tai esikunta. Rajavartijat työskentelevät esimerkiksi rajavartioasemien partionjohtajina, partio- ja vartiomiehinä sekä koiranohjaajina. Rajavartija hoitaa rajavalvontaan, henkilöiden maahantulo- ja maastalähtövalvontaan sekä muuhun valvontaan liittyviä tehtäviä. Merivartijan työpaikka on merivartioasema, vartiolaiva, sataman tai lentoaseman passintarkastusosasto tai esikunta. Osa merivartijoista toimii myös sukeltajana ja pintapelastajana. Merivartijan työ on esimerkiksi venepartiointia merialueella, kansimiehen tehtäviä vartiolaivalla, passintarkastusta satamassa tai lentoasemalla ja päivystystä merivartioasemalla. Entistä enemmän raja- ja merivartijoita tarvitaan myös maarajan rajanylityspaikoilla, satamissa ja lentoasemilla rajatarkastajina. Siellä he suorittavat henkilöiden maahantuloedellytysten ja asiakirjojen tarkastuksia. Lisäksi sekä raja- että merivartijoiden toimenkuvaan kuuluvat pelastus- ja avustustehtävät sekä rajoitetusti tullivalvonta- ja poliisitehtävät. Rajavartiolaitoksessa palvelee noin 350 upseeria erilaisissa asiantuntija-, koulutus- ja johtotehtävissä. Valmistuttuaan maanpuolustuskorkeakoulusta nuoret upseerit palvelevat ensimmäiset vuodet kouluttajina varusmiesyksiköissä tai alemmissa päällystötehtävissä ulkovartiolaivoilla ja asemilla. Upseerin nousujohteiseen uraan kuuluvat monipuoliset asiantuntija- ja esimies-

91


tehtävät organisaation eri tasoilla. Asioiden valmistelijana ja asiantuntijana hankitaan tietoja ja taitoja, joita myöhemmin hyödynnetään esimiestehtävissä. Operatiiviseen päivittäistoimintaan osallistuminen ja sen johtaminen on tärkeä osa upseerien työstä. Iän ja kokemuksen karttuessa siirrytään vaativampiin suunnittelu- ja johtamistehtäviin, joissa korostuu pitkäjänteinen toiminta, monipuolinen toimintaympäristö sekä kansainvälinen yhteistyö. Rajavartiolaitoksen upseerit palvelevat sotilasviroissa. Raja- sekä meriturvallisuuden lisäksi työhön kuuluvat myös sotilaallisen maanpuolustuksen tehtävät, joita harjoitellaan Rajavartiolaitoksen johtamissa kertausharjoituksissa. Rajavartiolaitos tarjoaa upseerille nousujohteisen ja monipuolisen työuran, jossa tehtävät ja palveluspaikat vaihtuvat uran varrella. Rajavartiolaitoksen upseerilta edellytetään hyvää henkistä ja fyysistä kuntoa, ammattitaitoisuutta, yhteistyökykyisyyttä sekä luotettavuutta. Vaikka Rajavartiolaitos onkin sotilaallinen organisaatio, työskentelee esikunnissa, huoltokeskuksissa, keskitetyissä teknillisen- ja henkilöstöalan tehtävissä ja vartioasemilla noin 400 siviilivirkamiestä. Virkanimikkeitä ovat muun muassa toimistosihteeri, tietotekniikkasuunnittelija, tulkki, varastonhoitaja, emäntä, siivooja, kiinteistöesimies, huoltoasentaja ja rajavartioylitarkastaja. Erikoisupseereita Rajavartiolaitoksessa palvelee noin 40. He hoitavat teknillisen alan tehtäviä esikunnissa, korjaamoissa ja vartiolaivoilla. Tehtävänimikkeitä ovat esimerkiksi toimistoinsinööri, konemestari ja teleteknikko. Erikoisupseereiden terveydentilan ja fyysisen kunnon vaatimukset ovat samat kuin sotilasvirkoihin. He kuuluvat sotilaseläkejärjestelmän piiriin. (https:// www.raja.fi/rmvk)

Nuorempi merivartija aloittaa uransa useimmiten rajatarkastustehtävissä. Rajatarkastus on myös asiakaspalvelutyötä. Kuvat Tomi Ilvespää ja Joonas Lahikainen.

92


Merivartiokurssin pintapelastuskoulutusta.

VARUSMIESKOULUTUS 1950-luvun alkuvuosina puolustusvoimissa havaittiin, että uudistuva sodankäynti edellytti kantahenkilökunnan ja varusmiesreservin kouluttamista tiedustelu- ja sissitoimintaan. Kokemusta vastaavanlaisesta, joskin spontaanista toiminnasta oli saatu jo talvisodan ja jatkosodan erämaataisteluissa. Kun Rajavartiolaitoksen tehtäväksi oli annettu perustaa kriisitilanteessa rajajääkäripataljoonia ja kouluttaa kaaderi puolustusvoimien sissipataljoonille, tuli Rajavartiolaitoksen tehtäväksi suunnitella ja kehittää nimenomaan tiedustelu- ja sissikoulutukseen tarvittavaa reserviä. Vuonna 1950 annettiinkin Rajavartiolaitokselle tehtäväksi sissitoimintaan tarkoitettujen joukkojen koulutus- ja perustamisvastuu. Ja jo vuonna 1954 Kaakkois-Suomen rajavartiosto pystyikin järjestämään sotaharjoituksen sissipataljoonakokoonpanossa. Puolustusvoimat omaksui Rajavartiolaitoksen koulutusperiaatteet ja ne laajenivat sittemmin myös kantahenkilökunnan koulutukseen. Mainittakoon, että 1950-luvun 93


Nuoren upseerin ensimmäisiä tehtäviä merivartiostossa ovat muun muassa vartiolaivan perämiehen tehtävät. Kuva: Tomi Ilvespää.

lopun suunnitelmissa suojajoukkojen perustamiseksi neljä viidestä sissipataljoonasta määrättiin Rajavartiolaitoksen perustettavaksi. Myöhemmin Rajavartiolaitoksen vastuuta lisättiin ja sen oli suunnitelmien mukaisesti perustettava jopa rajaprikaateja ja kolmetoista rajajääkäripataljoonaa, jotka pystyisivät toimimaan itsenäisinä tiedustelu- ja sissitoimintaan kykenevinä suojajoukkoina. Kun suomalainen sotilasdoktriini 1960-luvulla kehitettiin alueellisen puolustuksen suuntaan, olivat 1950-luvun kokeilut ja esimerkit Rajavartiolaitoksen toimintamalleista tiedustelu- ja sissikoulutuksessa sekä joukkojen perustamisessa lähtökohta laajemminkin toteutettuun sissikoulutukseen puolustusvoimissa. Näin Rajavartiolaitos oli oman päätyönsä – rajojen vartioinnin – ohella antanut pohjan yhteen taistelukoulutuksen osaan, johon se edelleenkin kouluttaa varusmiehiä ja vapaaehtoisia naisia omissa rajajääkärikomppanioissaan. (Palokangas 2018, 186–247.) Nykyisin Pohjois-Karjalan ja Lapin rajavartiostot kouluttavat rajajääkärikomppanioissaan Onttolassa ja Ivalossa sissejä rajavartiostojen sodan ajan ja poikkeusolojen tehtäviin rajavartiostojen reserviksi. Varusmiehet koulute94


taan saapumiserästä riippuen joko sissi- tai tiedustelupainotteisesti. PohjoisKarjalan rajavartioston rajajääkärikomppania kouluttaa myös vapaaehtoiseen asepalvelukseen hakeutuvia naisia. Kaikille varusmiehille koulutettavia asioita ovat muun muassa ase- ja ampumakoulutus, sissikoulutus, tiedustelukoulutus ja pioneerikoulutus. Lisäksi kaikki saavat rajavartiokoulutuksen, joka mahdollistaa toiminnan Rajavartiolaitoksen päätehtävissä kriisiaikana tai tarvittaessa jo rauhan aikana. Koulutus on haastavaa varsinkin fyysisesti, joten palvelukseen hakeutuvilta edellytetään hyvää peruskuntoa jo palvelukseen tultaessa. Rajajääkärikomppanian koulutus jakautuu kahdentoista kuukauden johtaja-, yhdeksän kuukauden lääkintämies- ja kuuden kuukauden miehistökoulutukseen. Reservin upseereiksi koulutettavat käyvät Reserviupseerikoulun Haminassa, jonka jälkeen he syventävät taitojaan varusmiesesimiehinä joukkueenjohtajan tehtävissä. Reservin aliupseerit koulutetaan Rajajääkärikomppanian omalla aliupseerikurssilla. Kurssin jälkeen aliupseerit syventävät taitojaan varusmiesesimiehinä ryhmänjohtajan tehtävissä. Osa aliupseereista koulutetaan lääkintä-, taistelulähetti- ja tarkka-ampuja-aliupseereiksi. (https://www. raja.fi/rmvk/varusmieskoulutus/sissi-_ja_tiedustelukoulutus)

Rajavartiolaitoksen esikunnan työntekijöitä työssään Korkeavuorenkadun kiinteistössä. Kuva: Rajamuseo. ⊲ Rajavartiolaitoksen esikunnan nykyiset ajanmukaiset tilat sijaitsevat Sörnäisissä. Etätyömahdollisuus sekä joustava työaika lisäävät Rajavartiolaitoksen houkuttelevuutta työnantajana. Siviilivirkamiehiä työskentelee Rajavartiolaitoksessa paljon, ja vuosittain lukuisia eri alojen opiskelijoita voi suorittaa korkeakouluharjoittelunsa Rajavartiolaitoksessa. ⊳

95


96


ERIKOISRAJAJÄÄKÄRIKOULUTUS

Erikoisrajajääkärikomppania Immolassa.

Rajavartiolaitoksen erikoisrajajääkärikoulutus annetaan Raja- ja merivartiokoulun erikoisrajajääkärikomppaniassa Immolassa, Imatralla. Vuosittain palvelukseen astuu yksi saapumiserä heinäkuussa. Kaikkien palvelukseen hyväksyttyjen varusmiesten palvelusaika on 347 vuorokautta. Koulutukseen hakeudutaan vuosittain valintakokeiden kautta. Monipuolisessa ja haastavassa koulutuksessa varusmiehille annetaan valmiudet toimia kriisin aikana yksikössään Rajavartiolaitoksen vaativimmissa rajaturvallisuus- ja taistelutehtävissä. Toimintaympäristölle on ominaista valtakunnan rajan läheisyys ja sen erityispiirteet. Erikoisrajajääkäri saa koulutuksen vaativiin tiedustelu- ja taistelutehtäviin. Kaikki erikoisrajajääkärit saavat vähintään aliupseeritasoisen johtajakoulutuksen. Noin neljännes varusmiehistä koulutetaan reservin upseereiksi Utin Jääkäriprikaatissa, jossa koulutetaan myös kaukotiedusteluun tarvittavia laskuvarjojääkäreitä. ⊳ ▲ ▲ Varusmieskoulutusta järjestetään vaativissa olosuhteissa Lapin rajavartioston rajajääkärikomppaniassa Ivalossa. Kuva: Onni Anttoora. ⊳ ▲ Suunnistaminen on jokaisen sotilaan perustaito. Varusmiehet harjoittelemassa Pohjois-Karjalan rajavartiostossa Onttolassa. Kuva: Frans Cederlöf. 97


98


▲ Rajavartiolaitoksen varusmieskoulutusta. Kuva: Frans Cederlöf. ⊲ Säännöllisellä ja määrätietoisella harjoittelulla luodaan turvalliset ja luotettavat toimintamallit. Kuva: Valmiusjoukkueen arkisto.

VALMIUSJOUKKUEET Neuvostoliiton hajoamisen jälkimainingeissa perustettiin Rajavartiolaitokseen 1.2.1992 erillinen valmiusosasto, joka muodostui seitsemästä valmiusjoukkueesta. Sittemmin joukkueita lakkautettiin ja nykyisin Rajavartiolaitoksen valmiusjoukkueet toimivat Kaakkois-Suomen rajavartiostossa sekä Suomenlahden merivartiostossa. Valmiusjoukkueisiin hakeudutaan vapaaehtoisesti. Valmiusjoukkueisiin voivat hakeutua vain Rajavartiolaitoksen kantahenkilöstöön kuuluvat. Valmiusjoukkueet ovat varautuneet toimimaan Rajavartiolaitoksen vaativimmissa rajaturvallisuustehtävissä koko valtakunnan alueella. Lisäksi joukkueet ovat tarvittaessa varautuneet tukemaan sisäisen turvallisuuden erityistilanteissa poliisia. ■

Varusmiesten rajaturvallisuusharjoitus Hiienvaaran harjoitusalueella. Rajavartiolaitoksessa naisten vapaaehtoisen asepalveluksen voi suorittaa Pohjois-Karjalan rajavartioston rajajääkärikomppaniassa Onttolassa. Myös naisten pitää suorittaa asepalvelus ennen rajavartijan peruskurssin aloittamista. Kuvat: RVL:n arkisto. ⊳▲▲ ⊳▲

99


Tarinoita rajalta

tiukka tilanne rajalla Ensimmäinen valmiusjoukkue sai illalla 24.5.2001 hälytyksen hyvinkin mieleen painuneeseen tehtävään. Ankaran simputuksen kohteeksi ilmeisesti jo edellisessä palveluspaikassaan joutuneen venäläisen varusmiehen mitta palvelukseen oli tullut täyteen ja mieli järkkynyt siinä määrin, että hän päätti karata kesken tavarajunan tarkastustehtävän Buslovskajan rautatieraja-asemalta ja suunnata Suomeen. Mukaansa tavarajunan kyytiin hän syystä tai toisesta otti rynnäkkökiväärinsä ja siihen kaksi täyttä lipasta. Tavarajunan ylitettyä valtakunnanrajan ja pysähdyttyä Vainikkalassa varusmies suuntasi Vainikkalan kylän laidalle, jossa tunkeutui iäkkään, sodat kokeneen pariskunnan omakotitaloon. Talosta hän etsi ilmeisesti ainakin tupakkaa ja ruokaa, aseellaan kielimuurista johtuen epäselviksi jääneitä vaatimuksiaan tehostaen. Pariskunnan oltua parikymmentä minuuttia panttivankina talon isännän onnistui päästää vaimonsa ulos talosta. Varusmiehen alkaessa etsiä kadonnutta naista yläkerrasta, talon isäntä sai lukittua hänet sinne siksi aikaa, että molemmat pääsivät naapuriin hälyttämään apua. Henkilön etsintä- ja kiinniottotehtävän johtovastuun otti luonnollisesti Lappeenrannan poliisi, olihan varusmies jo vaarantanut yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Poliisin resurssit olivat tehtävän alkuvaiheessa varsin rajalliset, joten KaakkoisSuomen rajavartioston valmiusjoukkue ja yövuorossa olevia rajavartioasemien partioita liittyi nopeasti tehtävään. Valmiusjoukkueen toisen ryhmän tehtäväksi käskettiin muodostaa sisäeristys omakotitalolle, jossa varusmiehen oletettiin edelleen olevan. Yön aikana talosta ei

100

saatu merkkiäkään, että henkilö olisi edelleen paikalla. Esitimme, että valmiusryhmämme tarkastaisi talon äänettömästi pimeyden aikana ennen kuin mahdollisesti nukkumassa oleva varusmies heräisi, ja jotta etsinnät voitaisiin suunnata muualle, mikäli talo osoittautuisi tyhjäksi. Poliisi halusi kuitenkin suorittaa talon tarkastuksen itse ja käyttää lähestymiseen Maasotakoululta tilattua PASI-miehistönkuljetusvaunua. Aamun jo valjettua poliisi tarkasti talon ja totesi sen tyhjäksi. Pian tämän jälkeen poliisille tuli ilmoitus, että Lauritsalan Neste-huoltoasemalle oli murtauduttu ampumalla automaattiaseella kahdeksan laukausta oven läpi. Nesteeltä oli viety vain lakritsia ja suklaapatukoita, joten tekijän profilointi ei ollut vaikeaa. Tässä vaiheessa poliisilla oli jo enemmän omiakin resursseja käytössä ja lisäksi Rajan helikopteri. Jälkeenpäin ilmeni, että varusmies oli jo hyvissä ajoin ennen viranomaisten saapumista poistunut talosta, varastanut polkupyörän, jolla polkenut noin seitsemän kilometrin matkan Lappeenrannan suuntaan, varastanut Haapajärven kylältä talon pihasta auton ja sillä jatkanut Lauritsalaan. Etsinnät keskitettiin nyt Lappeenrannan kaupungin alueelle ja valtatie kuudelle. Pian tulikin ilmoitus tuntomerkkeihin sopivasta autosta ajamassa Lappeenrannasta Helsingin suuntaan kuutostietä. Huippunopeutta poliisi mittasi parhaimmillaan 190 km/h, ja pakenijan ohitellessa muuta liikennettä sivullisten henki oli usein todellisessa vaarassa. Luumäen Toikkalassa pakoauto osui rekan perävaunuun ja kimposi voimalla ulos tieltä ja katkesi lähes poikki. Ensimmäisenä paikalle


Kaakkois-Suomen rajavartioston eli K-SR:n valmiusjoukkue harjoittelee säännöllisesti. Kuva: K-SR:n kuva-arkisto.

saapunut poliisipartio oli jo varma kuljettajan menehtymisestä kolarissa, kunnes kuin ihmeen kaupalla ehjin nahoin säilynyt varusmies alkoi tulittaa poliisiautoa ja Rajan helikopteria rynnäkkökiväärillään. Tuuria oli myös poliisilla, kun pystyivät irtautumaan ehjin nahoin luotisateesta. Yksi luoti oli lävistänyt kuljettajan niskatuen. Helikopterikin välttyi osumilta. Tässä vaiheessa valmiusjoukkue ja muut Rajan partiot olivat siirtymässä Vainikkalasta Luumäen suuntaan, kun saimme käskyn pysähtyä valtatien laitaan Lappeenrannan ja Luumäen kunnanrajalle. Tehtäväorientoituneina hämmästelimme tätä kovastikin, mutta

vanhan rajavartiolain mukaan toimivalta päättyi Lappeenrannan kunnanrajalle ja tarvittiin Rajavartiolaitoksen päällikön lupa antaa poliisille virka-apua Luumäen kunnan puolella. Poliisilta saimme tässä vaiheessa tiedon, että pakenevalla varusmiehellä on käytössään panssarinlävistysluoteja, joten odotellessa suojaliiveihin sullottiin tuplalisälevyjä niin paljon kuin riitti. Kun lupa tehtävän jatkamiseksi Luumäen puolelle tuli, siirryimme Toikkalaan suojaamaan kuutostien laitaan perustettua kenttäjohtopaikkaa. Liikenne tiellä oli jo katkaistu Lappeenrannan suunnasta sekä Luumäen Motellin kohdalta ja poliisi

101


evakuoi lähitalojen asukkaita Maasotakoulun PASI-vaunulla. Kun varusmiehestä ei saatu enää havaintoja maasta tai ilmasta käsin, poliisi päätti lähteä jäljestämään henkilöä. Poliisikoira ei kuitenkaan nostanut jälkeä pakoautolta, joten tehtävään vaihdettiin valmiusjoukkueen ensimmäinen ryhmä. Ryhmä siirtyi maastoon vaunulla ja jalkautui. Tässä vaiheessa oli jo annettu ajan oloon harvinainen voimankäyttömääräys: ”Havaittaessa koh-

Tarinoita rajalta

Isän jälkiä Minä olen rajavartiostossa ollut 26 vuotta ja kaksi kuukautta ja olen hyvin tyytyväinen siihen valintaani, jonka olin silloin nuorena miehenä tehnyt. Urani oli varsin monipuolinen. Olen ollut eri tehtävissä. 13 vuotta kerkesin olemaan vartiopäällikkönä, viisi vuotta rajajoukkuejohtajana, komppanian vääpelinä sekä rajajääkärikomppaniassa että myöskin sissikomppaniassa. Olen tästä työstä ollut kiinnostunut isäni jälkeen. Minun isäni oli rajamies kymmenen vuotta ja lähti pois ennen sotaa ja näillä selkosilla hänkin on partioinut niin kuin minäkin sitten. No tuo-

Tarinoita rajalta

dehenkilö tämän toiminta pysäytetään ampuma-asetta käyttäen”. Ryhmän ajettua jälkeä noin kilometrin koiranohjaajan suojamies sai havainnon kohteesta, joka oli makuulla pienen kumpareen takana. Ryhmä totesi, ettei heitä ollut havaittu, joten partio kiersi kohteen taakse ja suoritti kiinnioton. Kohdehenkilöä käännettäessä ympäri havaittiin, että hän oli eloton. Mies oli päättänyt epätoivoisen pakomatkansa Suomeen ampumalla itsensä.

ta oikeastaan oli semmoinen sosiaalinen tilaus, kun minä olin urheilunuorukainen, että minut suorastaan kutsuttiin rajamieheksi. Komentaja sanoi, kun tapasi minut siviilimiehenä, kun olin varusmiespalveluksen tehnyt ja olin lupautunut rajamieheksi, että täällä minä nyt tapaan tämän entisen rajamiehen ja sotilaskarkurin. Kun minä lähin pois, komentaja ei kätellyt minua kotiuttamistilaisuudessa, kun pitivät varmana, että minä Kainuun Ärjyn urheilijanuorukaisena jään sitten palvelukseen, mutta sieltä kuitenkin lähdin kesäksi. Viisi kuukautta olin siviilissä.

Palvelusuraa monessa paikassa Tässä se, että miten sitten rajavartijan uralle päädyin, niin ensimmäinen ajatushan oli kovana urheilijana siihen aikaan, että rajavartiostossa on hyvät olosuhteet urheiluun. Ja samoin myös armeijapuoli veti, halusin olla myös esimerkkinä kave-

reille siitä, että armeijassa pärjää. Ja sitä kautta sitten hakeuduin kutsunnoissa tuonne Immolaan ja sinne kun pääsin, niin kaksi kuukautta sen jälkeen, kun loppui varusmiesaika, sain ensimmäisen työpaikan Rajavartiolaitoksesta Petäjärven var-

▲ ▲ Valmiusjoukkueet harjoittelevat erilaisia tilanneskenaarioita säännöllisesti. Kuva: Valmiusjoukkueen arkisto. ▲ Merellinen suorituskyky on osa RVLn valtakunnallista erityisosaamista. Kuva: Valmiusjoukkueen arkisto.

102


103


tiolla. Rajavartiostoon tullessa oli monta palvelupaikkaa, Petäjärvi lopetettiin kun supistuksia valtion puolella tehtiin. Sitten siirryin Niukkalaan ja Niukkalassa olin partiomiehenä, ja kun sitten sinne tulivat ensimmäiset pikaveneet ja kun saarelaisena moottoripuoli oli tuttu itselle, toimin pikavenekuskina, mikä oli erittäin hauska ja miellyttävä tehtävä. No sitten Niukkalan kohdalla sama tilanne jatkui, vartioita

Tarinoita rajalta

suurennettiin ja samalla myös vartioita vähennettiin, ja tätä kautta olin vähän aikaa Suitsassa. Myös se lakkautettiin ja sieltä tulin sitten tänne Laikon vartiolle. Sama suhdanne meni myös täällä, että Laikon vartio aikaa myöten 1970-luvulla lopetettiin. Se toimi osittain asuntovartiona ja sitten täältä porukat siirrettiin Kangaskosken alaisuuteen, jossa toimin aina siihen asti kun jouduin lähtemään sairaseläkkeelle.

Aliupseeriksi/toimiupseerin ura Minä olin varusmiespalveluksessa täällä Kainuun rajassa ja tänne varusmiespalvelukseen pääsy oli mutkien takana, kun ei ollut kiintiöitä. Niin minä ilmoitin kutsunnoissa, että minä en lähde ollenkaan, jos

en pääse rajalle, koska velipoika oli ollut täällä. No sitten aliupseerikouluun. Minä päätin, että sinne minä en lähde, mutta sinne laitettiin. Ja sitten minun piti lähteä metsäopistoon Joensuuhun lukemaan

Kipinä rajamiehen urasta syttyi monelle rajavartiostossa suoritettavan varusmiespalveluksen aikana. Kuvassa saapumiserän paras kiinnittää hylsynsä perinnepuuhun Kainuun rajavartioston varusmieskomppaniassa. Kuva: Pasi Marttinen.

104


Kainuun rajavartiostossa kiinnitettiin viimeinen hylsy kunniatauluun, kun varusmieskoulutus päättyi vuonna 2007. Kuva: KR:n arkisto.

sen aikaiseksi metsäteknikoksi. Ja panin kuitenkin rajalle paperit, koska isäukko, vanha sotaveteraani, sanoi, että voisithan kokeilla sitä hommaa. Pääseehän tuolta pois. Ja niin minä laitoin paperit ja sain kirjeen komendantilta. Hänen kirje on mulla tallessa, oikein pieni kirjekuori, jossa luki, että teidät on valittu Rajavartiolaitokseen töihin. Ja niin minä sitten lähdin rajavartijaksi, elikkä sen aikaiseksi rajajääkäriksi Raatteeseen ja siellä olin vajaa neljä vuotta. Kuitenkin sen kolmen vuoden jälkeen tuli mieleen, että jos minä sitä Hukkakangasta hiihdän 30 vuotta, niin miltähän se maistuu. Niin menin joukkueenjohtajan luokse ja kysyin, että onko sitä mahdollista muuta tehdä, kun tätä rajavartijan hom-

maa, rajajääkärin hommaa. Niin tämä kysyi vaan, että haluatko hiihtää edellä vai jäljessä. Ja minähän sitten vastasin, että no minä saattaisin hiihtää vaikka edellä. Ja niinpä sitten kersantiksi ja kersantin, toimiupseerin, väliaikaiseen virkaan ja Viiksimoon Kuhmoon. Ja siellä sitten olin ja odotin sitä Päällystöopistoon lähtöä. Ja sitähän meni toista vuotta, pari vuotta. Ja sitten Päällystöopistoon ja siellä minä ajattelin, että on tämä semmoista touhua täällä kontata tätä Lappeenrannan lentokentän reunaa, että eiköhän tämä riitä tämä ensimmäinen jakso. Ja sitten takasin Viiksimoon. Ja Viiksimosta sitten Kajaaniin rajajääkärikomppaniaan elikkä sen aikaiseen sissikomppaniaan. Ja sen jälkeen Päällystöopisto

105


kakkoselle, kaksipäiväset pääsykokeet ja sinne läpi. Ja siellä minä sitten päätin, että no nämä on kaikki nämä kurssit käytävä, jos tälle alalle on lähtenyt. Ja kävin sen Päällystöopisto kakkosen ja menin sieltä sitten autotallille kuljetusupseerin apulaiseksi. Siellä meitä taisi olla kolme vai neljä kaveria. Sieltä sitten kävin välillä huoltopäällikön käskystä Kainuun rajavartioston esikunnassa materiaalikirjanpitäjänäkin. Elikkä materiaalitosite tuli varsin tutuksi. Siellä sitten apulaiskomentaja kutsui minut konttoriin ja sanoi, että olisi vartioupseerin paikka Kuusamossa auki. Ja minä sanoin, että minähän en ole naimisissa muuta kuin emäntäni kanssa, että milloinka on lähtö. Niin hän käski minut ulos toimistosta ja tuli lappu seinälle, että Raatteeseen vartioupseeriksi. Ja minähän ajattelin, että näinhän tässä piti käydäkin. Ja Raatteesta sitten takasin rajajääkäri-

Tarinoita rajalta

komppaniaan ja saapumiserän johtajan tehtäviä jo rupesin saamaan sen jälkeen. Ja sitten tultiin esikunnasta kysymään, että on vähän suunniteltu, että Karttimolle tarvittaisiin nuorta päällikköä. Ja minä, että ei muuta, kun turpa tuuleen ja sinne. Kävin Karttimolla, olin kolme vuotta päällikkönä ja sen jälkeen sitten taas takasin rajajääkärikomppaniaan, kun etsittiin saapumiserän johtajaa. Jotenkin tuntu se rajajääkärikomppanian varusmiesten kanssa toimiminen semmoiselta omalta, siinä näki joka päivä työnsä tuloksen, oli se sitten minkälainen tahansa. Ja sitten rajajääkärikomppania vietiin tyylikkäästi aivan loppuun. Kaikki muu oli purettu, ei ollut kuin tietokone meidän toimistossa, istuttiin intiaaniasennossa ja viimeiset arvostelut pidettiin, kirjattiin toimiston lattialla koneelle ja 2007 tämä komppania lakkasi olemasta.

Rajaupseerin työuraa Kajaanissa oli rajamiehiä näissä urheilutouhuissa mukana ja he sitten sanoivat, että kuulepas poika, kunhan pääset lukiosta, niin menepäs Kadettikouluun ja Rajavartiolaitokseen. Siitä se oikeastaan tavallaan juonti sieltä urheiluharrastuksista sitten tämä työura Rajavartiolaitoksessa. Varusmiespalveluksen jälkeen jäin vänrikiksi Kajaaniin Kainuun sissikomppaniaan ja siitä sitten 1961 syksyllä Kadettikouluun, josta valmistuin lokakuun lopulla 1963. Ensimmäinen palveluspaikka oli Suomussalmen, se oli silloin Kainuun rajavartioston toinen komppania, eli myöhemmin Suomussalmen rajajääkärikomppania, ja Suomussalmen rajavartioaluehan se sitten tietenkin oli. Ja Karttimon rajavartioasemalla oli ensimmäinen palveluspaikka vartioupseerina, jossa olin muu-

106

taman kuukauden. Sitten jo helmikuulla minä siirryin silloiselle komentopaikalle Ämmänsaareen varapäällikön sijaiseksi. Ja siinä sitten olin vuoden 1965 syksyyn, jolloin sitten kysymättä mielipidettäni minut siirrettiin Ilomantsiin varapäälliköksi. Muistan vielä, kun päällikkö tuli minulle näyttämään sanomaa, joka oli tullut Kajaanista esikunnasta, että siirretään minut Suomussalmen toisesta komppaniasta Pohjois-Karjalan rajavartioston toiseen komppaniaan, eli Ilomantsiin varapäälliköksi. Ja niinhän se sitten lähtö tuli jo siinä kuukauden sisällä loka- marraskuun vaihteessa Ilomantsiin. Ja olin sitten Ilomantsissa varapäällikkönä elokuuhun 1966, jolloin sitten komennettiin Tuusulaan kapteenikurssille Taistelukoululle. Ja tämän kurssin aikana


Kadettikurssi 47:n vastavalmistuneet luutnantit vuonna 1962 kadettikerhon rajamiespöydässä. Nämäkin luutnantit ehtivät työurallaan kiertää ja palvella useissa paikoissa ympäri Suomen rajaa. Kuva: Esko Marttinen.

minut sitten siirrettiin Onttolaan, kun tänne tietenkin minun tilalle tuli uusi varapäällikkö ja minun tehtävä siirtyi Onttolaan komentotoimistoon, ja siihen tehtävään tulin sitten 1967 huhtikuussa. Ja siellä olin sitten komentotoimiston päällikkönä ja osan aikaa olin koulutustoimiston päällikön sijaisena. Kunnes sitten vuoden 1968 loppupuolella, marraskuulla, silloinen komentaja kysyi, että olisinko halukas Kuusamoon siirtymään, että sinne tarvittaisiin varapäällikkö, koska sieltä silloinen varapäällikkö lähti YK:n tehtäviin ja varapäällikkö tarvittiin aika nopealla aikataululla. Minähän olin tietenkin valmis lähtemään Kainuun raja-

vartiostoon ja ennen kaikkea Kuusamoon. Ja joulukuun alussa sitten siirryin sinne. Siellä Kuusamossa palvelin varapäällikkönä sitten vuoteen 1972 helmikuulle, jolloin minut siirrettiin Kajaaniin silloiseen Kainuun rajavartioston sissikomppanian päälliköksi. Ja siinä tehtävässä olin sitten vuoden 1976 syksyyn saakka, jolloin minut komennettiin toisen kerran Tuusulan Taistelukoululle esiupseerikurssille. Ja sieltä pääsin 1977 keväällä. Olin muutaman kuukauden Kainuun rajavartioston esikunnassa rajatoimistossa toimistoupseerina. Ja sieltä elokuussa 1977 sain siirron Ilomantsin rajakomppanian päälli-

107


köksi. Nyt jo kysyttiin kyllä halukkuutta, että olenko halukas vai en. Ja totta kai, kun rajakomppanian päällikön tehtävää tarjottiin, niin riemumielin lähdin toiseen tehtävään. Ja siinä tehtävässä sitten pal-

velin hieman yli kymmenen vuotta, kunnes syksyllä 1987 tuli varusmiespalvelus mukaan lukien 25 vuotta palvelusaikaa täyteen. Ja näin minä jäin sitten eläkkeelle heti kun se oli mahdollista.

Sotatieteen maisterit 2018 Rajavartiolaitoksen esikunnassa. Rajavartiolaitoksen upseerit koulutetaan Maanpuolustuskorkeakoulussa (MPKK). Maisterikurssi on ajankohtainen noin viisi vuotta sotatieteiden kandidaatiksi valmistumisen jälkeen. Arktisen rannikkovartiostofoorumin puheenjohtajuuskaudella järjestettiin käytännönläheinen kouluttajakoulutus. Yksi koulutuksen kohokohdista oli yöpyminen jäällä laivaväylän kupeessa. Kuva: Max Mikkilä. ⊲ ▲ Rajavartiolaitoksessa Raja- ja merivartiokoulun koordinoima koulutustoiminta on kansainvälisesti tarkasteltuna korkeatasoista. Arktisen kouluttajakoulutuksen aikana käsiteltiin merivartioiden kannalta oleellista kylmäosaamista eri näkökulmista. Harjoiteltaviin asioihin lukeutui muun muassa oman toimintakyvyn ylläpito ja selviytyminen kylmässä, leiriytyminen talvioloissa, moottorikelkkaetsintä jääalueella sekä jäistä pelastautuminen ja -pelastaminen. Kuva: Max Mikkilä. ⊲ ▲ ▲

108


109


110


Tarinoita rajalta

Sukeltajaksi Minä kävin Valtion Pelastusopiston sukelluskurssin vuonna 1982. Ja silloin, kun 1981 menin Rajavartiolaitokseen töihin, niin silloin henkilöstökuvio oli semmoinen, että otettiin nuori mies töihin ja katsottiin, että mitä me tästä saadaan. Saadaanko me siitä konemies, onko sillä mahdollista vastaavaa koulutusta. Onko keittiökoulu-

tusta, onko tästä mahdollisesti esimiestehtäviin, vai mihinkä. Ja sitten siihen sai vaikuttaa itse, sai ilmaista oman halunsa. No, minä sanoin heti, että ei minusta mihinkään esimiestehtäviin ole, että josko sille sukelluskurssille pääsisi. No, sitten oli tiedossa, että sukeltajia tarvitaan poistuvien tilalle lisää,

▲ Kuvassa oleva merivartioyliluutnantti oli Pohjanlahden toinen kahdesta ensimmäisestä sukeltajasta. Merivoimien komentaja ja Rajavartiolaitoksen päällikkö hyväksyivät hänet sukeltajaksi vuonna 1959. Kuva: Hannu Wallius/Pohjalainen 20.9.2014. ▲ ⊲ Sukeltaja Valppaalla 1970luvulla. Kuva: Veli-Matti Riipinen. ⊳ ⊳ IA eli ilmatyynyalus Oulun Virpiniemessä vauhdissa. Kuva: Onni Anttoora.

111


niin sitten meidät koulutettiin. Me oltiin siellä niin, että meidän laitos sai Paloopiston kurssilta aina paikkoja silloin tällöin. Ja meitä oli kolme merivartioston kaveria sillä samalla sukelluskursseilla. Se oli pelastussukeltajakurssi, jonka minä kävin. Osa sukeltajista oli käynyt laivaston kursseja. Se kurssihan on lyhyt, se oli kolmen kuukauden kurssi vaan, siinä periaatteessa oppi sen sukeltamisen teorian ja käyttämään kuivapukua. Meillä merivartiostossa oli siihen aikaan semmoinen käytäntö, että syksyin, keväin kierrettiin asemien laiturit ja telakat, joissa oli vedenalaisia rakenteita. Niin

ne tarkastettiin ja tehtiin aina sitten kesän aikana suunnitelma, että minkämoisia sukellustöitä talven aikana tehdään. Aktiivisesti rakennettiin hirsiarkkuja ja vahvistettiin niitä talven aikana, koska kerran merivartiostonhan saisi melkein lomauttaa talveksi. Mutta jään päältä oli hyvä tehdä niitä rakennelmia. Ja sitä kautta tuli sitä rutiinia siihen sukeltamiseen ja veden alla työskentelyyn. Ja sitten vielä, oli jo 1990-lukua, kun meidän laitosta rupesi koskemaan nämä kaikki työmääräykset. Niin talo koulutti meille kaikille ammattisukeltajatutkinnon, että me saatiin tehdä niitä sukellustöitä.

Rajavartiolaitoksen aluskaluston suunnittelussa on huomioitu merelliset tehtävät. Vartiolaiva Turvan sukeltajat valmistautumassa sukellukseen. Kuva: Onni Anttoora.

112


Tarinoita rajalta

Menijöitä ja tulijoita

Puomivartio Pelkolassa. Kuva: Rajamuseo.

Minä itsekin kuuluin siihen vaihtuvaan määrään, kun vuoden palvelin ja läksin pois ja tulin takasin. Ja sellaisia vuoden parin mittaisia palvelu-uria niitä oli vähän monen kohdalla. Esimerkiksi, oliko se nyt 1960, kun ensimmäistä kertaa olin vartiopäällikkönä tuolla Rapattilan vartiolla, niin sielläkin vaihtui miehiä. Sinä aikana vähän monta miestä tuli ja lähti. Sinne tuli ihan rikollisiakin, jotka piti laittaa pois. Ja sitten tuli semmoisia onnenonkijoita, että heidän kanssaan ei tultu enää vartiolla toimeen, vaan suositeltiin, että olisi parempi lähteä pois. Että kyllä sitä vaihtuvuutta oli. Pysyviä miehityksiä oikeastaan oli sitten vasta myöhemmin. Kun muutin Pelkolan vartiolle viimeiseen vartiopäällikön tehtävääni, niin siinä ei minun aikana kuin kolme vai neljä miestä jouduttiin sanomaan irti ja ottamaan uudet tilalle, mutta yleensä vanha vakioporukka pysyi eläkkeelle lähtöön saakka.

Mutta sitten oli tämmöinen koulun käymätön, niin kun meikäläinen. Ja yleensä meitä oli aika paljon, valtaosa oli semmoista metsätyömiestä ja ihan pelkkää raakaa työmiestä, niin meillehän se oli tietenkin sikäli hyvä niin kun poikamiehenä, kun oli kaikki valmiina. Sen kun menit sinne vaan ja otettiin palvelukseen, niin meni ottamaan varusteita ja lähti hommiin. Ei ollut huolta huomisesta, ei ruoasta, ei vaatteista, ei mistään terveydenhoidosta. Hyvä, kun oli jo valmista. Niin tämä piti just meitä ”kumisaapasmiehinä”. Mutta tosiaan, niin kyllä vaihtuvuus oli suuri. Ja silti se aines, mikä sinne jäi, niin se oli tuollaista niin kun maalaisporukkaa, että kyllä se pärjäsi. Ja sitten tuo, niin kun sanoin äsken tuolla, että saatto ehkä olla hyväkin, että vaihtui, niin että reserviä tuli sitten samalla. Sehän oli rajattu, siihen aikaan, että mikä määrä mitäkin sitten saa reserviä olla ja muuta. Niin tässä tuli ehkä sekin hoidettua niin kun huomaamatta.

113


Tarinoita rajalta

Perehdytys tehtävään Minähän sanoin suoralta kädeltä, että Ivaloon, jos sinne kerta on mahdollisuus mennä. Ja vuoden 1987 alusta tuli sitten määräys varapäälliköksi Ivalon rajakomppaniaan. Ja kun minä ilmoittauduin komppanianpäällikölle, niin tämä sanoi, että hän lähtee heti kahdeksi viikoksi Teneriffalle. Näytti vasemmanpuoleisen pöytälaatikon, että tästä löytyy kassakaapin avaimet ja sitten oikean puoleisen pöytälaatikon, että tässä on keskeneräiset asiat, että hoida nämä. Ja sitten hän

Tarinoita rajalta

antoi puhelinnumeron ja osoitteen, missä hän on seuraavat kaksi viikkoa Teneriffalla ja sanoi, että saat soittaa, jos siirretään talvi, palkitaan korkealla kunniamerkillä tai rangaistaan, mutta missään muussa tapauksessa et saa soittaa. Minä sanoin, että tämähän on selvä, että eihän siinä mitään, että ruvetaan hoitamaan homma. Enkä soittanut. Ja rupesin toimittamaan varapäällikön virkaa ja ensimmäiset kaks viikkoa päällikön sijaisena siinä.

Uusia kouluttamassa Lapin rajavartioston 3. komppanian Kolarin rajavartioasemalle huhtikuulla 1951 oli tullut kaksi uutta rajajääkäriä, suoraan siviilistä. Kotoisin jostain etelän kaupungista. Sain tehtäväkseni suorittaa kolmen päivän partio ja antaa siinä alkeisopetusta ja tutkia, mitä olivat miehiään. Edessä oli pulma. Partioreitistä oli vajaa 50 km jokseenkin lumetonta maantietä, seitsemän kilometriä talvitietä ja loput vajaat 30 km tietöntä Muonionjoen rantaa. Yli puolet matkasta olisimme joutuneet suksia kantamaan, jonka vuoksi päätin jättää sukset pois. Päätös oli vähällä osoittautua kohtalokkaaksi. Alku sujui mallikkaasti maantietä pitkin, joka siihen aikaan kulki Muonionjoen rannan tuntumassa. Äkäsjokisuuhun. Tästä edelleen Muonionjoen rantaa lumetonta vesirajaa pitkin Aareavaaraan. Noin kilometriä ennen Aareavaaraa lumi ulottuikin vesirajaan asti, joten oli pakko siirtyä joen jäälle. Jäällä alkoi kuitenkin olla yhä enemmän vettä, mutta ei hätää. Rannan tuntumassa oli jäällä hevosella ajettu talvitie, joka oli lumen pakkauttamana

114

paljon korkeammalla ja jota pitkin pääsi kuivin jaloin. Lähestyimme Aareavaaran taloa, jonka kohdalla talvitie nousi maalle. Kuljin edellä aina välillä koettaen mukana olleella seipäällä veden paksuutta jäällä. Vajaat 50 metriä ennen rantaa koetin taas ja olin tuiskahtaa nenälleni. Siellä ei ollutkaan mitään jäätä. Kuljimme sulan joen päällä olevaa lumisiltaa pitkin. Käskin heti pidentää etäisyyksiä ja edetä varovasti hiipien. Aareavaaran vanhaisäntä oli ikkunasta nähnyt tulomme ja lähtenyt juosten vastaan pitkä riuku mukanaan pelastamaan meitä. Lumisilta kesti kuitenkin mainiosti ja hiivimme rantaan kuivin jaloin. Hyvin nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaa joenrantaa pitkin kohti Kihlankia. Mukana olleet eväät söimme lähes kaikki. Emme aikoneet pysähdellä paljoa matkalla, ja illallahan olisimme jo Kihlangin vartion lihapatojen äärellä. Pakkasyön aikana oli vesi jään päältä kadonnut ja voimme kävellä jäällä turvallisesti, pysytellen aivan rantaviivan tuntumassa. Montaa kilometriä emme kuitenkaan ehtineet kulkea, kun vesi jään päällä alkoi taas nousta.


Maastokelpoisuus on edelleenkin rajavartijoiden perustaitoja. Kokeneemmat työkaverit opettavat uusille rajamiehille rajamiesten perustaitoja. Kuva: P-KR perinneaineisto.

Edessä jossain täytyi olla koski, joka sitä vettä nosti. Jonkin ajan kuluttua vettä oli jo niin paljon, että kulku jäällä kävi mahdottomaksi. Oli noustava maalle ja lähdettävä tarpomaan märässä lumessa, jota oli suunnilleen yhtä paksulti kuin meillä jalkoja pitkälti. Alku sujuikin joten kuten, mutta puolilta päivin alkoi jo väsymys tuntua jaloissa. Joen suunta oli vasta kääntynyt koilliseen, mikä merkitsi, ettemme olleet vielä vaikean osuuden puolivälissäkään. Tein laskelmia ja totesin, että tällä nopeudella ei meillä ole mitään mahdollisuutta päästä Vanhan Kihlangin talvitielle ennen yötä. Jonkinlaisen nuotion voisi yöksi tehdä, jos sattuisi löytämään jotain palavaa puuta, mutta kun ei ole sapuskaa.

Olin joutunut pari vuotta aikaisemmin keväällä Muonion Särkitunturilla samanlaiseen tilanteeseen, mutta silloin oli meillä reput täynnä syötävää. Kahlatessamme vaivalloisesti eteenpäin kärkimiestä usein vaihtaen huomasin aukealla rannan tuntumassa joskus ammoin kasaan painuneen pienen niittyladon. Kun se näytti olevan rakennettu laudoista, ilmoitin pojille: ”Nyt me teemme sukset.” Nähtyäni kauhusta kalvenneet ilmeet sanoin: ”Tiedän mitä ajattelette, mutta en ole vielä seonnut.” Tuumasta toimeen. Ladon jätteitä tonkiessani löysin kuusi parimetristä laudanpätkää. Käskin poikia tekemään tulet sillä aikaa kun hain itse lähistöltä kuusi vajaan metrin mittais-

115


ta koivunvitsaa. Ei pojat saaneet nuotiota syttymään, joten oli tekniikka opetettava. Kuumensin koivuvitsat nuotiossa ja aloin vääntää niitä. Toinen pojista innostui tekemään samaa ja katkaisi vitsan. Neuvoin, että vääntö on mahdoton, ellei ole sitä ennen harjoitellut. Mies lähti hakemaan uutta, ja toi pajun. ”Ei käy, se ei kierry. Täytyy olla koivu. Mene ja ota tuosta malli mukaan ja opettele tunnistamaan!” Veistin lautojen toiset päät viistoiksi kuten suksen kärjet. Keskelle tein molemmille sivuille lovet, joihin pujotin vitsaksista kierretyt renkaat mäystimiksi. ”Sukset” oli tehtävä riittävän takapainoisiksi, koska kärjet jouduttiin nostamaan ylös aina niitä liikutettaessa. Sitten vielä sauvat, jotka saatiin lähistöllä kasvavista suorista pajuista. Ja ei kun taipaleelle. Yllätys oli melkoinen. Nämä alkeelliset lumilaudat kannattivat täysin lumen päällä liikkumisen. Kulku oli monin verroin vaivattomampaa ja nopeampaa kuin lumessa jalan tarpominen. Kilometri toisensa jälkeen taittui kevyesti, kunnes tapahtui onnettomuus. Edessä oli vuolasvirtainen, noin metrin levyinen puro, joka toi auringon sulattamaa vettä Kaalaman soilta Muonionjokeen. Lähellä oli puron yli jäänyt talvella kinostunut lumisilta, joka näytti tarpeeksi vahvalta kestämään ylityksen. Menin yli ensimmäisenä ja silta kesti. Se kesti myös seuraavan miehen, mutta kolmannen ollessa juuri sillan keskellä, se romahti. Poika onnistui kuitenkin sauvoineen heittäytymään ojanpenkalle josta vedimme hänet ylös, mutta arvokkaat liikuntavälineet purjehtivat iloisesti kohti Muonionjokea. Miehen katse oli epätoivoinen. Lupasin, että tehdään uudet sukset. ”Mistä, eihän täällä ole mitään latoa?”, sain vastaukseksi. Olin huomannut jonkin matkan päässä suokeloja, joita Lapissa oli joka rämeellä. Hakkasin

116

kirveellä yhdestä parin metrin 10 senttiä paksun pätkän, jonka yritin halkaista. Siitä ei tullut mitään. Puu oli kiero kuin korkkiruuvi. Oli pakko ottaa toinen samanlainen, ja veistää pölkyt alkeellisiksi suksiksi. Nyt oli mahdollisuus saada kärkeäkin vähän käyremmäksi. Pojat ryhtyivät myös käskemättä töihin. Toinen rakensi nuotion, mikä olikin helppoa, kun minä tein koko ajan hyvin palavia lastuja. Toinen haki läheltä kaksi oikeaa koivunvesaa ja lämmitti niitä nuotiossa ja odotteli koska minä ehdin ne vääntämään. Huhtikuun ilta oli jo hämärtymässä kun saavuimme Vanhaan Kihlankiin ja talvitielle. Emme suinkaan jättäneet meidät pelastaneita rakkaita suksiamme siihen hankeen, vaan asetimme ne arvokkaasti pystyyn ympäri paksua puuta. Mahtoi joillakin olla ihmettelemistä niitä katsellessa. Edessä oli vielä 7 kilometrin kävelymatka Kihlangin vartiolle, jonne saavuimme melko väsyneinä. Ihmeellisen hyvin selvisivät kurimuksesta myös uudet rajamiehet vähääkään nurkumatta. Vartiolla oli emäntä mennyt nukkumaan ja jättänyt ruoan meitä odottamaan. Kylläpä se maistui ja uni heti sen perään. Vartioilla oli siihen aikaan aina ylimääräisiä vuoteita kulkijoita varten. Seuraavana aamuna totesimme toipuneemme täysin edellisen päivän rasituksista. Nuori ihminen toipuu ihmeellisen nopeasti syvän unensa turvin, kun vanhempana siihen kuluu monta päivää. Söimme tuhdin aamiaisen, jonka turvin 33 kilometrin matka taittui kevyesti kotivartiolle. Arman Alizad Vartiolaiva Turvalla. Rajavartiolaitos tekee tiiviisti ja mielellään yhteistyötä eri medioiden kanssa. Arman Alizad kävi tutustumassa Vartiolaiva Turvan toimintaan osana ”Täällä Pohjantähden alla” -tv-sarjan neljättä tuotantokautta. Kuva: Joonas Lahikainen.


117


118


Kiitos ruoasta. Kuva: K-SR/Rajamuseo. Tarinoita rajalta

Emännäksi rekrytointi Asun nykyisin Ämmänsaaressa Olen Ristijärveltä kotoisin, mutta tullut miehen kanssa tänne rajavartiostoon ja olen asunut Hietakankaalla viis vuotta. Lähdin rajavartiostoon, kun pyysivät lähteä siivoamaan, kun eivät mistään saaneet siivoojaa. Siihen aikaan siellä oli semmoinen vanha emäntä, joka sanoi, että häneltä jää paikka ja sinun on tultava. Sinä näyt olevan niin tolkku ihminen, että et välitä niistä tunneista. Kunhan vaan kaikki tulee hyvin tehtyä. Ja niinhän ne sitten minut pyysivät ja minä sitten lähdin. Ja en kerennyt olla montaa vuotta, niin laittoivat minut Helsinkiin kurssille ja siellä oli muitakin rajavartioston tyttöjä kahdeksan ja armeijasta kahdeksan. Mentiin laivastoasemalle ja siellä oli kasarmi meille asuntona, ja me oltiin siellä sitten monta viikkoa kurssilla. Meillä oli siellä pääemäntä

armeijasta, joka meitä koulutti ja sitten oli upseereja, jotka neuvoivat kaikkea näitä asioita meille. Me aamupäivät aina laitettiin niille laivastopojille ruoka. Niitä oli monta sataa. Vuorotellen toiset tilasi ruuat ja toiset laitto, että kaikki käytiin läpi ja syötettiin se aamulounas ja sitten iltapäivänä meillä oli oppitunteja. Ja sitten monena iltana oli kokeet siitä, että mitä me oltiin oppineet. Ja sehän oli minusta hirveän kiinnostavaa. Ja sitten kun ne loppu ne kurssit, niin pääemäntä kutsui vuorotellen meidät tytöt sinne neuvotteluun ja kyseli sitten, että onko teillä tarkoitus jäädä ihan vakituiseksi. Niin se minulle sano, että minä toivoisin, että sinä jäisit. Sinulla on rajavartioston emäntänä ihan sopiva luonteesi ja osaat tehdä kaikki nämä, että hyvästi sinä olet ottanut tämän kurssin. Ja sitten pääsin rajavartiostoon töihin.

Kilpaurheilu on kuulunut aina Rajavartiolaitoksen henkilöstön harrastuksiin. Suosituimpia lajeja ovat olleet perinteiset sotilaslajit, kuten ampumahiihto. Kuva: Pasi Marttinen. ⊳ ▲ Moottorikelkkakalustoa 1980-luvulta. Kuva: Pasi Marttinen. ⊳▲▲

119


Kiisla vauhdissa.

Tarinoita rajalta

Kokiksi Näin tämä oli aika mielenkiintoinen homma, nimittäin minä olin ollut merellä messikallena ja sitten käynyt myöskin kokkikoulua tuolla Ahvenanmaalla. Ja sitten, yhtäkkiä sitten, menin yhteen laivaan,

120

missä oli konepäällikkönä sittemmin Pohjanlahden merivartioston komentajanakin ollut mies. Ja mehän seilattiin sitten vissiin kai 7–8 kuukautta yhdessä. Ja aina välillä tuli keskustelua tuosta meri-


vartiolaitoksesta ja heidän touhustaan ja niin edespäin. Ja hän sanoi, että kyllähän niillä sielläkin on isoja laivoja, missä tarvitaan kokkeja. Ja minähän sitten kysyin häneltä, että voisiko hän jollain tavalla kysyä, että tarvittaisiko tämmöistä kokkia johonkin laivaan? Ja hän kertoi minulle eräänä päivänä, että nyt olisi mahdollisuutta tulla kokiksi semmoiseen laivaan kuin Kiislaan. Ja hän oli puhunut tämän henkilökunnan kanssa asiasta. Ja minä lähdin sinne merivartioston esikuntaan, mikä oli Suomen Pankin talossa ja marssin sisälle. Ja siinä otettiin sitten kaikkia tietoja ja jollain ihme systeemillä komentaja sitten otti minut palkkalistoille, ja me kirjotettiin siinä vaan sopimuksia ja näin minä sitten yhtäkkiä olin kokkina siellä Kiislassa. Ja sitten jonkun ajan myöhemmin kävi selville myöskin, että olin myöskin ns. ylimääräisen merivartijan vakanssilla. Ja tämä asia tietysti ei minua sillä tavalla hätkähdyttänyt, mutta ilmeisesti kuitenkin jotkut muut ihmettelivät, että miten tämä ylipäätänsä on mahdollista. Mies, mikä ei ole käynyt armeijaa laisinkaan. Minä toimin siellä kaksi kesää ja tein ruokaa näillä merivartiolaivoilla ja oli mukava olla siinä ja sain mukavia kavereita, jopa elämänkavereita siitä. Ja minulla ei ole mitään muuta, kun vaan hyvää kerrottavaa siitä asiasta. Tietystihän, kun minä en ollut armeijassa koskaan käynytkään, niin minulle pikkusen outoa oli kohdata erityyppisiä asioita. Kun vaikkapa joku iso päällikkö tuli sinne, niin siinä piti jollain tavalla olla jossain rivissä, enkä minä ymmärtänyt mitään tämmöisiä komentoja ja muuta. Mutta ehkä ne oli sen verran ymmärtäväisiä, että ne tiesi, että ei tämä nyt kaikkea osaa, pääasia, että saadaan hyvää ruokaa.

Kokki töissään vartiolaiva Turvan keittiössä joulukuussa 1977. Kuva: Merivartiomuseo.

121


122


RAJAVARTIJAN MINUUS 123


Uudet virkapuvut ovat samanlaiset sekä raja- että merivartijoilla. Partio Nauvossa.

124


IDENTITEETTI Jokaisella ihmisellä on oma identiteettinsä. Yksilötasolla se vastaa kysymykseen: ”Kuka minä olen” ja yhteisötasolla taas kysymykseen ”Keihin minä kuulun”. Rajavartiolaitoksen palveluksessa olevien sosiaalinen identiteetti kohdistuu luonnollisesti omaan taustayhteisöön ja korostaa eroa puolustusvoimien henkilökuntaan. Ero poliisiin ja tulliviranomaisiin tuodaan kertomuksissa myös selkeästi esiin, vaikkakin juuri näiden kanssa päivittäinen yhteistyö on tavallista. Laitoksen sisällä tuntuu, ainakin haastattelujen mukaan, edelleen vallitsevan selkeä raja maarajoja valvovien ja merivartijoiden välillä. Tällä on selvät historialliset taustansa sekä toimintaympäristöön että työn luonteeseen liittyen. Erityisen ongelmallista merivartijoille tuntuu olleen palvelusvaatetuksen uudistus, jolloin heidän oli luovuttava laivastonsinisistä virkapuvuistaan ja pukeuduttava yhtenäiseen vihertävän sävyiseen vaatetukseen. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, kun kuitenkin samalla on haluttu tehdä selvä ero merivoimien ja merivartioston henkilökunnan statuksen ja identiteetin välille.

Rajamiehet hiihtopartiossa, mukana rajakoira.

125


⊳ Hangon merivartioaseman partio aikakauden mukaisissa merivoimien puvuissa sekä varustuksessa. Kuva: Hangon mvas:n arkisto. ⊲ Rajamerkin I/230 vaihto meneillään Imatran Karhusuolla. Kuva: K-SR:n arkisto.

KEITÄ ME SITTEN OIKEIN OLEMME Kun Rajavartiolaitos alkoi hahmottua vuonna 1919, oli käytössä käsite Rajavartiosto, jossa toimivat kantajoukot (upseerit ja aliupseerit) ja asevelvolliset. Talvisota ei muuttanut tilannetta henkilöstönimityksen osalta vaan rajavartiosotilaat toimivat rajakomppanioissa. Komppaniat muodostivat pataljoonia. Komppanioissa oli rajavartiosotilaiden lisäksi suojeluskuntalaisia ja reserviläisiä. Käytössä oli sellaisia arvoja kuin rajavartiosotilas ja rajakorpraali. Rajavartiosotilaasta tuli rajajääkäri ja rajakorpraalista ylirajajääkäri. (Nimitys tosin vakiintui vasta vuonna 1955.) Rajajääkäriksi nimittäminen tuli Mannerheimilta tunnustuksena sodassa osoitetusta kunnostautumisesta. Monet vuosikymmenet rajavartiostojen kokoonpano pysyi muuttumattomana. Pienin toiminnallinen yksikkö oli rajavartioasema. Muutama rajavartioasema muodosti rajajoukkueen, joita puolestaan kuului rajajääkärikomppaniaan kolmesta neljään. Komppanianpäällikkönä toimi upseeri. Joukkueenjohtajana oli nuori upseeri tai kokenut vartiopäällikkö. Vartiopäällikön tehtävä kuului toimi- tai myöhemmin opistoupseerille. Rajajoukkueet

126


lakkautettiin 1990-luvun alussa. Vähän myöhemmin rajajääkärikomppanioista tuli rajavartioalueita. Komentajan johtamassa rajavartiostossa oli siten rajavartioalueita, jotka koostuivat 3-5 rajavartioasemasta. Rajatarkastustehtävän myötä vilkkaimmille rajanylityspaikoille muodostettiin rajatarkastusasemia, kun taas pienemmät rajanylityspaikat kuuluivat rajavartioaseman vastuulle. Alueorganisaatio lakkautettiin vuoden 2010 lopussa kun todettiin, ettei harvennetun asemaverkoston johtaminen vaatinut välijohtoporrasta. Edellä on jo esiintynyt erilaisia henkilöstönimikkeitä. Kun Rajavartiolaitos muodostettiin, palvelukseen hankittiin värvättyjä, joka oli raja/meri/vartiosotilaan palvelusarvo, heistä käytettiin myös nimeä kantamies, näitä olivat siis kaikki Rajavartiolaitoksen miehistötehtävissä erillisellä sopimuksella palkatut sopimussotilaat. Värvätyt muuttuivat vuonna 1974 rajavartijoiksi, joilla oli rajajääkäri- ja ylirajajääkäri-palvelusarvot. Ne taas muuttuivat vuonna 1990 virkanimikkeiksi raja/meri/vartija ja yliraja/ylimeri/vartija. Vuonna 1997 muutettiin järjestelmä nykyiseksi ja käyttöön tulivat nimikkeet nuorempi, vanhem-

Henkilöstöalan opetustilaisuudessa kaikkien hallintoyksiköiden edustajat koolla kehittämässä toimintaa.

127


Rajavartijan peruskurssilta valmistuttuaan rajavartijan ensimmäinen työtehtävä on usein rajatarkastus. Kuvat: Rajavartiolaitos ja Tomi Ilvespää.

pi ja yliraja/ylimeri/vartija sekä vuodesta 2004 vartioupseerikurssin suorittaneelle rajavartio/merivartio/mestari. Upseeri- ja toimi/aliupseeripalvelusarvot ovat käytössä asevelvollisilla kuten puolustusvoimissa. Rajajääkäri-nimitys on tätä nykyä käytössä varusmiespalveluarvona. Vuoden 1999 laissa Rajavartiolaitoksesta käytetään käsitettä rajavartiomies, joka tarkoittaa henkilöä, joka on saanut asetuksen mukaisen rajavartiokoulutuksen ja joka voi käyttää rajavartiomiehelle säädettyjä toimivaltuuksia. Rajavartijoita kohtaava käyttää yleensä käsitteitä rajavartija tai rajamies olipa kyseessä mikä sukupuoli tahansa. (Walling 2006, 11–13.) ■

128


Sisäministeri Jan-Erik Enestam seurueineen vierailulla Hangon merivartioasemalla vuonna 1996. Virkapuvuston uudistaminen oli meneillään, jolloin käytössä oli sekä uutta että vanhaa puvustoa. Kuva: Hangon mvas:n arkisto. Tarinoita rajalta

Kevennys Vuonna 2010 kevennettiin Rajavartiolaitoksen organisaatiota niin, että siitä poistettiin ns. väliporras eli alueen johtopaikat. Näin vartioston kolmiportaisuus muuttui kaksiportaiseksi. Kolmikannan rajavartioaseman pihalla leijuu tammikuun kipakkana pakkasaamuna jo ennen päivän valkenemista hiljaa hajoava sininen savupilvi. Palaneen moottorikelkka-

bensiinin ja dieselautojen pakokaasujen hajun sekoitus laimenee nopeasti, kun aamutuuli viriää. Hetkeä aiemmin pihalta on lähtenyt useampi partio Kakkois-Suomen rajavartioston pohjoisimman rajavartioaseman rajaosuuden eri pätkille päivän töihin. Ennen lähtöä kelkkahaalareihin pujottautuessamme heitin aamuvuorolaisille kysymyksen siitä, mikä kentällä muuttui,

129


130


kun hallinto rajavartiostossa muuttui kolmiportaisesta kaksiportaiseksi. Sain lyhyen vastauksen: ”Kirjoitusvirheiden määrä väheni.” Kaikki muut nauroivat kysyjää lukuun ottamatta. Pyytäessäni selitystä minulle sanottiin, ettet kai sinä tätä lehteen pane – ja kerrottiin tarinanpätkä, jonka ymmärsin nk. rajamieshuumoriksi. Se menee näin: Ennen komentaja kirjoitti esikunnassa käskyn ja lähetti sen aluepäällikölle. Aluepäällikkö kirjoitti sen uudelleen ja lisäsi siihen omat kirjoitusvirheensä. Sitten käsky tuli vartiopäällikölle, Tarinoita rajalta

joka kirjoitti sen taas uudelleen ja lisäsi siihen kirjoitusvirheensä. Lopulta käsky tuli partionjohtajan kouraan. Hän luki käskyn, työnsi sen haalarin taskuun ja totesi, että joo, tänään on tehtävä tämmöinen homma. Hoidetaan, hoidetaan. Ei me sitä kuitenkaan tehdä niin kuin paperissa lukee. Sen voi tehdä paremminkin. Nyt on vähemmän kirjoitusvirheitä, kun ei ole aluepäälliköitä. Työt tehdään niin kuin ennenkin. Hoidetaan hommat parhaalla mahdollisella tavalla, selitti kirjoitusvirhejutun kertoja. (RV 1/2011)

ammattiylpeyttä Kyllä minä koen ammattiylpeyttä ja mielestäni moni muukin saisi kokee sitä paljon enemmän. Varsinkin kun tietää tekevänsä hyvää suomalaiselle veronmaksajalle, joka on meidän palkan maksaja. Tulkinnasta riippuu, onko minun työnantaja Rajavartiolaitos vai suomalainen veronmaksaja. Mutta siitä päivästä alkaen, kun olen tähän taloon tullut, minun periaate on aina ollut se, että sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Mutta sen pienen pieni murunen, mitä minä omalla toiminnallani pystyn tekemään Suomea turvallisemmaksi, minä sen mielelläni teen. Aika vilpittömästi voin kyllä sanoa, että olen ylpeä tekemisestäni. Ja olisi mukava, kun monet muutkin, tai kaikki oman virkakunnan edustajat, olisivat yhtä ylpeitä ja näyttäisivät sen. Olen ymmärtänyt kyllä sen, että meitä arvostetaan ulkopuolelta paljon enemmän kuin me itse arvostamme itseämme täältä sisältä. Kyllä näistä töistä on syytä olla ylpeä.

Ja tämä tuo minulle elannon. Ei näillä hommilla Suomen mittakaavassa rikastu, mutta näillä pysyy elossa. Jos puoliso käy töissä, niin voi saada farmariauton ja rivitalon pätkän tai omakotitalon rotiskon Helsingin ulkopuolelta. Omalla tavallaan on hyvä, että meillä ei ole niin huono palkka, että täällä pitäisi olla huolissaan jostain korruptiosta. Kun minä tiedän, mitä meidän kollegat tienaa tuolla Itä-Euroopassa, niin en ihmettele, että jos tilanne on se, että on perhe elätettävänä, on pakotettu sitten hankkimaan muillakin kuin ihan perinteisillä keinoilla sitä rahaa. Ja sitten, kun työtilanne yhteiskunnassa on mikä on, niin tämä on varmaan, mitä olen ymmärtänyt hakijamääristä, tämä on yllättävän haluttu työpaikka. Sekin on yksi syy olla ylpeä siitä, että ollaan semmoisessa joukossa, mihin moni haluaa, mutta harva pääsee.

Rajamiehet ja harmaat puvut. Vasemmalla suojeluskuntalainen. Kuva: Markku Väänänen. Rajajääkärin palveluspuvun kauluksessa oli pitkään käytössä värvätyn tunnukset. Hihaan ommeltu alikersantin merkki osoittaa reservin arvon. Kuva: Rajamuseo. ⊳▲▲ ⊳▲

131


Tekniikkaa on Rajavartiolaitoksessa kaikkialla. Henkilöstön erikoisosaamista vaaditaan esimerkiksi Vartiolentolaivueessa, jossa huolletaan ja korjataan kaikki Rajavartiolaitoksen lentokoneet sekä helikopterit. Kuva: Joonas Lahikainen.

Tarinoita rajalta

Rajalla ja merellä Silloin 1980-luvun puolessa välissä rajaja merivartijat oli kyllä erillään vielä. Niillä ei ollut hirveän paljon tekemistä toisensa kanssa. Tietysti maa-asemilla minä totuin siihen. Kun meillä Santiossa oli tämä Virolahdella oleva Hurpun rajavartioasema. Tämä on siitä erikoinen paikka, että me kuljettiin rajavartioasemalta merivartioasemalle. Eli meidän tukisatama oli tässä rajavartioaseman laiturissa. Ja me oltiin taas ihan täysiä kavereita sitten niitten kanssa, koska me niitten aseman kautta käytiin kaupassa ja myymäläauto tuli aseman pihalle. Sieltä käytiin ostoksia hakemassa. Mutta yleensähän ei ole niin, että

132

merivartioston porukka on rajavartioston kanssa näin aktiivisesti tekemisissä. Mutta ihan täysin samaa porukkaahan me oltiin, vaatteet vaan oli erilaiset silloin ja tehtävät oli erilaisia. Rajavartioston puolella keskittyivät siihen maarajaan ja niillä ei ollut taas tätä merirajakokemusta. Meillä oli se kokemus. Niillä oli omat hommat ja ne käveli niitä pitkospuita pitkin koiriensa kanssa, ja me ajettiin väyliä pitkin veneellä. Mutta sitten yhtäkkiä oltiinkin ihan yhtä samaa porukkaa. Vaatteet oli samanlaiset, ja tehtävät oli samat. Mutta siitä ei päästy yli eikä ympäri, että rajamiehiä tarvitsi kouluttaa merellisten asioitten osalta.


Tarinoita rajalta

Merivartija Identiteetti oli hyvin vahva ja haluttiin ehdottomasti erottua merivoimista, että me ei olla armeijan miehiä. Me ollaan merivartioston miehiä. Ja vielä eri rotua maarajan miehistä, puskajusseista, rajakurvareista, mitä kaikkea ne onkin. Että me ollaan ihan eri kastia. Me ollaan merivartijoita. Ja sitten minä olin enempi laivamies vielä, että ne asemamiehet on vähän semmoisia. Ja muistan joskus seitsemänkymmentäluvun lopulla vielä, että veneitten kyljissä luki Merivartiosto. Ja korkeammalta taholta se käskettiin ottaa pois ja siihen kirjoitettiin sitten Rajavartiolaitos, se Frontier guard. Ja se oli meille vähän kova paikka. Että merivartijoita me ollaan ja haluttiin sitä korostaa. Sama, kun sitten tuli vihreät

vaatteet, se oli kova paikka monelle. Meillä oli ollut aikaisemmin hyvin samanlaiset kuin laivaston miehillä oli. Mutta ne olivat kuitenkin siniset, joka on perinteisesti meriväri. Ja sitten tuli ne ihan samanlaiset kaikille rajamiesten kanssa, ja siitä ei tykätty kyllä. Ja sitten siihen liittyy tuokin, että oli hiukan sitä kilpailua oikeastaan, että millä laivalla ja millä yksiköllä on eniten keikkoja ja kovia keikkoja. Minä muistan Uiskon ja Tursaksen välisen kilpailun. Minä olin Tursaksen miehistöä, niin aina meille sattui kaikki keikat. Ja Uiskon miehet oli ihan katkeria. Ja me tietenkin kiusattiin niitä sitten.

Rajavartiomestari toimistotyössä 1990-luvulla. Opistoupseerit toimivat usein vartioaseman johtotehtävissä. Kuva: Rajamuseo.

133


Jäänmittausta Kaskisten alueella. Merivartija voi edetä urallaan merivartiomestariksi. Rajavartiomestarin palvelusarvo otettiin rajavartijoiden käyttöön 2000-luvulla.

Tarinoita rajalta

Hyvältä tuntuu olla rajamies No hyvältähän se tuntuu olla rajamies. Kävin varusmiespalvelukseni puolustusvoimien puolella ja sitten Kadettikouluaikana alkoi selkiintyä ajatus siitä, että jos Rajavartiolaitoksen palvelukseen pääsen, niin siihen pyrin. Minulle se oli tällaisena itäsuomalaisena, metsien kasvattina, jossain mielessä luonnollinen ratkaisu, että halusin rajalle. Nuorena poikana tuntui siltä, että se on luonnossa, luonnon parissa tehtävää työtä, niin kun se pitkälti onkin.

134

Eikä silloin ajatellut, että kun kouluttautuu upseeriksi, niin se on valtaosin toimistossa istumista. Niin kuin se on sitten lopun perin ollut. Mutta kyllä se luonto ja luonnosta nauttiminen on mahdollistunut siitäkin huolimatta. Ja ne nuoruusvuosien idyllit niin sanoakseni, niistä on voinut nauttia läpi koko virkauran. Mahdollisuuksia on tarjoutunut luonnossa liikkumiseen ja olemiseen.


Rannikkovartiovene valmiina partioon Hangon merivartioaseman laiturissa. Elettiin ’Frontier Guard’ -aikakautta. Kuva: Hangon mvas:n arkisto.

Tarinoita rajalta

hyvä ja turvallinen työpaikka En kyllä keksisi, että minulla olisi joku muu työ voinut mukavampi ja mielenkiintoisempi olla kuin tämä oli. Kun minä olen ajatellut sitä jälkikäteen, niin en minä keksi mitään. Vaikka kesähelteet ja paukkupakkaset oltiin töissä, niin kuitenkin se oli mukavaa. No niin, nyt voisin tietysti todeta sen, että tämän päivän rajavartiomies on eri mies, joka erottuu myös virka-asunsa perusteella sotilaasta, ja uusien tehtävien

myötä kuvaan on tullut myös avoimuutta. Näinhän se ei aikaisemmin ollut. On kasvettu ulos aikajaksosta, jolloin rajavartiomies oli hämyperäinen hiljainen rajankulkija. Ajat ja tavat ja tehtävät ovat Rajavartiolaitoksessa muuttuneet. Ei enää soudella Jäppilänniemestä postiasioilla Immolaan kuten 1950-luvulla. Rajavartiosto on hyvä ja turvallinen työpaikka.

135


Helikopteri lennolla 1970-luvun lopulla. Kyljessä on vielä teksti Merivartiosto, samoin kuin NVveneessä. Kuvat: Veli-Matti Riipinen ja Merivartiomuseo.

Tarinoita rajalta

Yhteisön jäsenenä Hyvä se on ollut ainakin, että on saanut hyvän ja mieluisan työn. Ja se on ollut sitten tavallaan vielä kautta elämän, sillä virallisella puolella valvovana viranomaisena, ja sillä on tietysti minun elämässä suuri merkitys, kun koko elämäni on ollut tätä Rajavartiolaitoksen piirissä toimimista. Ensinnäkin rajamiehen poikana lapsuuden ja nuoruuden. Ja sitten oma virkaura ja nyt sitten myöhemmin olen vielä tuossa rajan kiltatoiminnassa mukana ja rajamiesten kanssa on oikein hyvät välit. Tyhjänkin paljon minä siellä rajamiesten parissa riesana häärin hyvin monessa yhteydessä. Nyt vielä 15 vuotta Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Hyvin monesti niissä hom-

Tarinoita rajalta

missa tarvitaan rajamiesten apua ja sitä on aina sieltä tarvittaessa saanut. Kun silloin 1960-luvulla menin tuonne rajalle töihin, niin siellä esimiehinä ja palveluskavereina oli sodassa olleita miehiä, ja hyvin nuorelle pojalle, 50-lukulaiselle ne tuntu joskus ne jutut vähän pitkästyttäviltä ja tylsiltä. Ja aina kun kannon päähän istuttiin tupakalle, niin heti oltiin Rukajärvellä. Vahinko vaan, ettei tullut silloin niitä asioita pantua korvan taakse, eikä myöhempinä vuosina sitten. Vallankin tämän Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajan toimen myötä on hyvin tiivis yhteys ja hyvät suhteet näihin sota-aikaisiin miehiin.

Hyvää aikaa Sen minä vielä sanon, että ihanaa aikaa tai ei ihanaa, vaan hyvää aikaa. Sanon, että en kyllä vaihtaisi päivääkään pois siitä, että olin Rajavartiolaitoksessa. Omasta mielestäni olen ollut tyytyväinen. En

tiedä, onko rajavartiosto minuun ollut tyytyväinen, mutta toivottavasti on. Palvellut olen puhtain paperin koko tämän 25 vuotta, mitä sain palvella Rajavartiolaitosta ja olen ylpeä siitä.

Merivartioasemien ja vartiolaivojen komentajat kokoontuivat vuonna 1951 Mikkelinsaarten merivartioasemalle. Kymenlaakson museo, Merivartiomuseo. ⊲ Glosholmenin merivartijat tuovat Rajavartiolaitoksen 40-vuotisjuhlaviestiä Pirttisaareen suksipartiolle maaliskuussa 1959. Kymenlaakson museo, Merivartiomuseo.

⊲▲

136


137


138


▲ Raja- ja merivartiokoulun antama koulutus on monipuolista ja korkeatasoista. Voimankäyttöoikeus on laissa säädetty rajavartiomiehille. Kuvassa ampumakoulutusta Imatralla. Kuva: Tomi Ilvespää. ⊳ Maastossa rajamies on edelleen kuin kotonaan.

Tarinoita rajalta

Rajamies! Mitä merkitsee olla rajamies? Niin kyllähän sitä jollakin tavalla aina on saanut rintaa röyhistää ja röyhistäen todeta, että minä olen rajamies. Kun minä aikanaan jossakin tuon Pekka Puskan tapasin Sydänliiton ja Sydänpiirin touhuissa ja merkeissä ja hän totesi, että jaa, sinähän olet se armeijan mies. Niin kyllä minä hieman röyhistin rintaani ja sanoin Pekka Pus-

Tarinoita rajalta

kalle: ”En minä ole armeijan mies, minä olen Rajavartiolaitoksen mies, rajamajuri, enkä mikään joku armeijan puolen majuri.” Että kyllä sitä jonkinlaista tämmöistä ammattiylpeyttä on ollut ja ylpeyttä tästä, tästä joukosta, eli rajajoukoista. Onhan siinä hirmuinen ero olla joku armeijan puolen majuri tai sitten rajavartiolaitoksen majuri.

Leppoisa työyhteisö Rajavartiolaitos työpaikkana oli minusta sellainen hyvä yhteisö ja leppoisa, koska siellä huumorin kukka tosiaan kasvoi. Kun tuolla puolustusvoimain puolella kävin kursseja, ja sitten monissa sotaharjoituksissa olin edustamassa rajamiehiä, niin totesin, että kyllä se oli aivan toisenlais-

ta siellä suuressa joukossa kuin täällä meillä. Olihan täälläkin tietysti tilanteita ja totisia kasvoja, mutta kyllä yleensä se oli leppoista ja vitsitkin lenteli. Eikä sitä pelätty ylempienkään esimiesten kanssa niitä vitsejä heitellä.

139


Karhutunturin rajavartioaseman perheitä ja paikallisia asukkaita retkipäivän vietossa. Kuva: Antero Jussila. ⊳ Tähystäjä Räikkölän tornissa vuonna 1959. Kuva: Rajamuseo. ⊲ Tähystämisen mallia vuodelta 2017 Nuijamaan rajavartioasemalta. ▲▲

140


Miehistön iltahetki vartiolaiva Merikotkan skanssissa 1930-luvulla. Kuva: Merivartiomuseo. Tarinoita rajalta

Ylpeä rajamies No se on selvä, että kun on koko parhaimman ikänsä ollut Rajavartiolaitoksen palveluksessa ja saanut nähdä sitä monelta sektorilta, niin sehän on iskostunut tuonne sisään sydämeen ja päähän. Eihän siitä

Tarinoita rajalta

Varma työpaikka Alkuhankaluuksista huolimatta ja koulutuksesta ja kursseista huolimatta rajavartiosto on hyvä työpaikka. Ei se palkan suuruus verrattuna siviilipuoleen, ei sillä ole niin suurta merkitystä, mutta se, että tili tulee ajallaan ja varmasti. Ja, jos pitempään ajattelee, niin se on ollut itselle kaikista paras ratkaisu. Että palkka varmasti tulee ja työ kestää pitkän ajan. Tietysti

Tarinoita rajalta

pääse mihinkään. Minä olen todella ylpeä siitä, että olen rajamies enkä ole koskaan katunut yhtään päivää niin kuin siinä laulussa sanotaan, että päivääkään en antaisi pois näistä työpäivistä.

siinä on oma vaikutus, että miten on siellä rajalla ja palvelee. Mutta, jos ei mitään suurempia rikkomuksia tee, niin siellä on ihan hyvä olla. Ja sitten, mikä on tärkeintä nykyisin, että siellä saa liikkua tarpeeksi, on raitista ilmaa ja kaikin puolin luonto on lähellä. Se on pitkän päälle hyvä asia. Ei tässä kiekailtasi, jos ei olisi kuljettu metsässä.

Lapsen kotiseutu Sitten on yksi kiva esimerkki perheen suhteesta työhön. Kun muutettiin Kuusamoon, niin opettaja opetti siellä kotiseu-

tuoppia. Ja sitten se kyseli meidän Tiinalta, että missä ne on ne Tiinan juuret, niin Tiina sano, että rajavartiostossa.

141


142


KARHUSYMBOLIIKKA 143


Rajakenraali Erkki Raappanalle lahjoitettu Mesikkä-nimen saanut karhunpentu.

144


RAJAVARTIOLAITOKSEN KARHU Universaalin mytologian mukaan taivaalla näkyy Ison karhun tähtikuvio. Se on mm. suomalais-ugrilaisten kansojen yhteinen klaanimerkki, jonka tausta ulottuu jopa kuuden tuhannen vuoden päähän eaa. Suomalais-ugrilaisilla kansoilla on myös muita klaanimerkkejä mm. joutsen ja hirvi, mutta karhu, otso ja kymmenillä muilla eufemismeilla – sijaisnimillä – nimitetty pohjoinen ruskeakarhu (Ursus arctos) on tullut nykysuomalaisille tutuimmaksi. Karhun kerrotaan Kalevalan runoissa syntyneen ”Otavaisen olkapäillä” ja sieltä lasketun mahan, jossa se sai nykymuotonsa. Ei otso olilla synny eikä riihiruumenilla! Tuoll’ on otso synnytelty, mesikämmen käännytelty luona kuun, malossa päivän, otavaisen olkapäillä, ilman impien tykönä, luona luonnon tyttärien. Honka kasvoi kankahalla, kuusi kummulla yleni, hongassa hopeaoksa, kultaoksa kuusosessa: ne kapo käsin tavoitti, niistä kynsiä kyhäsi, niitä liitti leukaluuhun, ikenihin istutteli.” Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi: lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen. Ei ollut vielä hampahia eikä kynsiä kyhätty. Otsoseni, lintuseni, mesikämmen, kääröseni! Viel’ on maata käyäksesi, kangasta kavutaksesi. Lähes nyt, kulta, kulkemahan, armas, maata astumahan, mustasukka, muikumahan, verkahousu, vieremähän, käymähän tiaisen teitä, varpusen vaeltamia alle viien viilohirren, alle kuuen kurkiaisen! (Kalevala kuudesviidettä runo)

Joissain kulttuureissa karhun kerrotaan olleen jumalolento, joka olisi ottanut puolisokseen ”immen ihanaisen” ja tästä olisi ihmissuku saanut alkunsa. Nämä mytologiset teemat ovat eläneet vuosituhansia ja heijastuvat edelleen mm. karhunmetsästyksen riiteistä ja rituaaleista. Hyvän kuvauksen karhuriitistä kalevalaisittain saa Kai Niemisen teoksesta Kalevala. Nyt. (SKS 2011.) Soisi nykyisenkin karhunmetsästäjäkunnan kunnioittavan Otsoa, metsän kuningasta perinteisillä karhuriiteillä.

145


Miten karhusta sitten tuli Rajavartiolaitoksen symboli? Aina laitoksen alkuvuosista lähtien haettiin tunnusta, jolla erotettaisiin rajamiehet sotaministeriön alaisesta väestä. Monien vaiheiden jälkeen rajavartiotarkastaja eversti Järnström määräsi vuonna 1931 otettavaksi käyttöön metalliset karhunpäätunnukset. Käytännössä karhunpäätunnus otettiin käyttöön vasta sotien jälkeen. Kyseisen karhunpäätunnuksen suunnitteli taiteilija Arvo Kotilainen. Hänen vuonna 1930 suunnittelemassaan versiossa karhunpää katsoo oikealle, mutta nykyisessä versiossa vasemmalle, mikä on heraldisesti oikein. Vuosien myötä malli on vaihtunut moneen kertaan, mutta karhu, miekka ja havut ovat säilyttäneet paikkansa. Sinänsä mielenkiintoista on, että myös merivartijat kantavat tätä erityisesti itäsuomalaisessa traditiossa elävää metsien kuningasta omana merkkinään. Kuka tuon karhun sitten oikein keksi Rajavartiolaitoksen symboliksi? Spekulaatioita on monia, mutta useimmin mainituksi tulevat kenraali Raappana ja eversti Willamo, laitoksen johtotehtävissä aikanaan molemmat työskennelleet. Sotien jälkeen tuli myös tarpeelliseksi erottaa rajajääkärit – rajavartijat – armeijan varusmiehistä. Ongelman ratkaisuksi esitti Porkkalan rajavartioston komentaja everstiluutnantti Hugo Sarpi kehitettäväksi kyllin näkyvän rajajääkärimerkin. Asiaa kehiteltiin virkaportaissa ja lopulta taiteilija Aarno Karimo suunnitteli asepuvun rintataskun yläpuolella kannettavan kankaisen merkin – rajavartiomerkin. Sisäministeri vahvisti sen 11.10.1949. Merkki kuului päällystölle, alipäällystölle ja värvätylle miehistölle sekä merivartijoille. Sen kantaminen oli vapaaehtoista ja se hankittiin omalla kustannuksella. Lopullisesti rajavartiomerkki ja karhunpäätunnus vahvistettiin tasavallan presidentin päätöksellä vuonna 1961. Vielä vuonna 1969 merkkiä uudistettiin ja nykyinen merkki samoin kuin hihamerkki ovat rajavartiomestari Olavi Kielen käsialaa. Nykyisin Rajavartiolaitoksen virkapuvuissa on siis rajavartiomerkki rinnassa, ja karhunpää olkapoleteissa ja hihassa. Samaa symboliikkaa kantavat myös varusmiehet.

RAAPPANAN MESIKKÄ Karhunpoikasten pitäminen lemmikkinä oli varsin yleistä itäisessä Suomessa, jossa herrasväellä oli tapana 1900-luvun alussa pitää elättikarhuja. Myös sotaväellä oli lemmikkikarhuja mm. Kuopiossa, jossa Karjalan ratsujääkärit ulkoiluttivat vuonna 1918 lemmikkipoikastaan kaupungin puistoissa.

146


Aarno Karimon alkuperäisiä hahmotelmia karhunpäätunnuksesta. Luonnos vuodelta 1949. Uusi hihamerkki ja arvomerkki virkapuvussa vuonna 2019.

Rajakenraali Erkki Raappana sai vuonna 1944 lahjaksi pienen karhunpennun, jonka emo oli ammuttu. Raappana nimesi karhunpennun Mesikäksi. Pennusta tuli Rukapirtin vartiomies, jonka ohitse asiattomat eivät päässeet. Raappana kirjoitti: ”Ellei tuota karhunpoikaa (se oli tyttö) olisi, eipä usein tietäisi mitä tekisi. Nalle tuottaa paljon hupia ja mielenkiintoista seurattavaa.” Kesällä 1944 Mesikkä yritettiin palauttaa takaisin metsään, mutta se seurasi suomalaisia, uipa kerran jopa järvenkin yli miesten perässä. Lopulta Mesikkä toimitettiin Korkeasaareen. Kun Raappana joutui pidätetyksi asekätkentään liittyvässä jutussa, tutkintavankeudessa hänellä oli seinällään ainoastaan Mesikän kuva. Hän ei kuitenkaan koskaan halunnut mennä karhunpentua katsomaan Korkeasaareen, koska tämä oli siellä vankina. (Partanen – Pohjonen – Tuunainen 2007, 240–241.) Vartiolaiva Turvan partioveneen nimi Mesikkä onkin peräisin Raappanan Mesikkä-karhun nimestä.

147


TARJA JA NILLA Rajamiespartio tavoitti miehiä mäntyyn pakoon kiivenneet kaksi karhunpentua valtakunnan rajan pinnasta Sallan Kelloselässä huhtikuussa 1946. Emoa ei näkynyt missään ja miehet ottivatkin pennut käsiinsä ja sulloivat reppuihinsa. Sallan rajavartiostossa Märkäjärvellä pennut laitettiin yhteen pahvilaatikkoon, jossa ne ääntelivät kuin pikkulapset tuttipulloa vailla. Kursun rajakomppanian päälliköltä kysyttiin, minne karhut pitäisi kuljettaa. Hän päätti ottaa ne huostaansa, ja niin edessä oli parinkymmenen kilometrin matka länteen kuorma-auton hytissä. Komppanianpäällikkö sijoitti pennut asumaan keittiöönsä, jossa ne saivat aluksi maitoa. Sitä varten piti kaupasta ostaa kahdet tutit kauppiaan ihmetellessä komppaniaan syntynyttä vauvabuumia. Maito saatiin komppanian keittiöltä. Uroskarhu ristittiin Nillaksi ja naaraspentu Tarjaksi. Nilla oli sosiaalinen ja utelias pentu Tarjan ollessa pidättyväinen ja eristäytyvä. Se viettikin aikansa pääosin keittiön nurkassa istua nyhjöttämässä selkä seinää vasten kuin pikkulapsi, kun taas Nilla pyöri lattialla vähän joka paikassa. Persoonallisuuserot tulivat esille jo varhain. Hieman vartuttuaan pikkukarhut pantiin häkkiin, mutta siitä ne eivät lainkaan pitäneet. Niiden pelastajaksi saapui kuin karhujen toiveet toteuttaen Lapin vartioston komentaja, joka piti pentujen vapauden riistämistä huonona vaihtoehtona, koska ne varmuudella tulisivat äkäisiksi. Hän tiesi sen kokemuksesta. Niinpä pikkunallet päästettiin täysin vapaasti varuskunnan alueella liikkumaan, jolloin niiden reviiriksi muodostui reilun urheilukentän kokoinen alue rajakomppanian toimisto- ja asuinparakkien maastoon. Siellä ne olivat ja liikkuivat milloin missäkin, eikä pujahtaminen sisään rakennuksiinkaan ollut niille harvinaista niiden opittua raplaamaan parakkien ovia auki. Nuoret karhut halusivat itselleen oman pesän ja niinpä ne raivasivat toimistoparakin nurkkakivet sivuun ja maata kaivaen menivät parakin alle. Siellä ne olivat osan ajastaan. Tarjaa ei voitu äreän luonteensa vuoksi pitää Kursussa, vaan se vietiin kesäkuussa Kemijärven rajakomppaniaan. Karhuneiti päätyi lopulta Korkeasaaren eläintarhaan, kun sen johtaja, intendentti Curt af Enehjelm oli jostain saanut vihiä pentujen olemassaolosta. Korkeasaaressa Tarja koki karvaan loppunsa 1950-luvun alussa jonkun tökittyä suksisauvalla sitä pahasti häkin tankojen välistä. Saamiensa vammojen takia se oli lopetettava. Niin lyhyt ja onneton oli karhutytön elämä. Nilla sen sijaan sai jatkaa leikkejään Kursussa kahden pikkupojan, rajakomppanian henkilökunnan ja varapäällikön jäniskoiran kanssa. Nilla sai va-

148


kinaisen hoitajan toimistoapulaisesta, Raakelista, johon pentu kovin kiintyi. Heillä oli tapana olla piilosilla toimistoparakin ympärillä. Nilla oli leikissä mukana kuten Raakelkin kurkkien välillä kulman takaa ja mennen taas piiloon juoksemaan toiselta puolelta kiinni emäntäänsä. Sitten juostiin peräkanaa rakennuksen ympäri. Rajamiesten mennessä ryhmänä ruokalaan Nilla seurasi perässä, mutta ruokalaan pennulla oli ehdoton porttikielto. Nilla sai ruokansa keittiön jätteistä, mutta lihaa sille ei tarjottu, koska tiedettiin sen herättävän karhun saalistusvietin. Ruokailupaikka oli aina sama nurmikkoläntti toimistoparakin nurkalla. Hoitaja kun tuli ruokalasta pennun annos mukanaan, Nilla seurasi häntä uskollisesti. Viimeiset kymmenet metrit Nilla juoksi hoitajansa ohi valmiiksi vakiopaikalle odottamaan emäntänsä saapumista. Sitten pikkukarhu keskittyi ruokailuun hoitajansa rupatellessa sille mukavia. Nilla hankki itselleen herkkuja ja otti kerran päällikön keittiöstä hillopurkin. Hillopurkki kainalossa Nilla kiipesi vakiopaikalleen mäntyyn ja samalla käpälällään puusta kiinni pitäen se kaapi toisella käpälällä hilloa suuhunsa. Raja-aliupseerien asuinparakin keittiöön oli kerran jäänyt silakkapaketti tiskipöydälle. Silakat olivat sodan jälkeen tiukassa, mutta joskus niitä tuli läheiseen kauppaan. Hyvän hajuaistinsa avulla Nilla jo matkan päästä havaitsi evästä löytyvän parakin kahden oven takaa, eihän niissä ollut lukkoja eivätkä ne edes kunnolla pysyneet kiinni. Raakel sai pennun kiinni itse teosta tiskipöydällä, mutta kalapakettia hän ei niin vain saanutkaan pikku-urokselta pois, vaan murina ja ärähtely enteilivät kalasaaliin ehdotonta puolustamista. Maanittelu ei auttanut vaan toimistolta piti hakea miespuolista virka-apua. Pikkunallen herkutteluhetkeksi aikoma tilaisuus päättyi pihalle vientiin. Sen piti mennä taas nimikkomäntyynsä mahdollisimman korkealle sulattelemaan harmistusta silakan pää suussa. Nilla ei oikein pitänyt miehistä. Näihinhän se oli saanut ensikosketuksen kotimännyn juurella Kelloselän salolla. Komppanian aliupseerit tahtoivat silloin tällöin kiusoitella ja härnätä vielä kauniilla valkoisella syntymäkaulapannalla varustautunutta urosta. Nillan lapsuus Kursussa alkoi kääntyä loppua kohti. Vaikka liharuokaa ei sille missään muodossa koskaan annettu, alkoi liha sitä kiinnostaa. Eräänä elokuisena iltana se oli naisten seurassa Raakelin kämpässä ja kuljeskeli ympäri huonetta, kunnes se havaitsi tuolin alla keittiön emännän hyvin muodostuneen pohkeen ja alkoi nuoleskella sitä. Se ei emäntää juurikaan häirinnyt, mutta sitten yhtäkkiä Nillan leuat saivat ikään kuin krampin ja pohjetta tuli pu-

149


raistuksi, kevyesti tosin. Verta alkoi kuitenkin vuotaa pennun alkaessa nuolla säärtä. Raakel karhun ”piällysmiehenä” huudahti suutahtaen: ”Älä hitossa anna sen nuolla, sehän pääsee lihan makuun.” Verenmakuinen näytelmä oli ohi, mutta ajatuksia karhun kohtalosta se herätti. Nilla alkoi saada yhä enemmän voimia ja sen elopaino lisääntyi nopeasti. Elokuun lopulla, karhun ollessa jo noin kahdeksan kuukauden ikäinen, Raakel vei Nillan kuorma-autossa Kemijärvelle ja sieltä matkattiin edelleen junalla Helsinkiin määränpäänä Korkeasaaren eläintarha. Se oli hoitajan ja hoidokin tuskien taival. Nuori uroskarhu teki matkaa tilavassa puulaatikossa konduktöörin vaunussa Raakelin käydessä sitä syöttämässä ja juottamassa aika ajoin jutellen samalla rauhoittavia. Sisarusten tapaaminen Korkeasaaressa sujui alkuun huonosti. Tarja näytti unohtaneen samaan häkkiin laitetun veljensä kokonaan ja piti tulijaa tunkeilijana. Se karjui ja mörisi Nillalle. Vähitellen sukulaisuussuhteet kaiketi selvisivät Tarjalle, ja siitä alkaen oltiin veli ja sisar niin kuin myös ihmisillä on tapana. Raakel kävi Korkeasaaressa vuoden 1950 aikoihin tapaamassa Nillaa. Kun entinen hoitaja käveli pitkin häkin aitausta, Nilla seurasi häntä kuin eväsmatkalla Kursun ruokalasta. Tuolloin eräs eläintarhan vierailija sanoi seuralaiselleen, että noilla on varmaan jotain yhteistä. Sehän piti harvinaisen hyvin paikkansa. Hoitajalle pikku pennun kanssa touhuaminen, huoltaminen ja hoitaminen olivat suuri elämys Kursun pienessä varuskunnassa kesällä 1946. Maaliskuussa 1951 Raakel sai murheellisen kirjeen Korkeasaaren intendentiltä. Nilla oli pitemmän aikaa kärsinyt kuononsa polyypeista ja sen kiinniotossa loukkaantunut lonkka oli alkanut oireilla niin, että takaruumis lamautui ajoittain. Nilla oli lopetettava enempien kärsimysten Raakel Nillan kanssa Kursussa kesällä 1946. Kuva: Juhani Susinevan arkisto. välttämiseksi. (Juhani Susineva.) ■

150


Tarinoita rajalta

”Kopterin karhulogo” Rajavartiolaitoksella on laitoksen symbolina karhu ja miekat. Mutta meillä oli kaksikin taiteilijakaveria töissä: Konsta Koskelainen Utista ja Jokisen Matti Töölöstä. Ja Konsta suunnitteli ilmavoimien lentueelle aikoinaan tunnukseksi sudenkorennon. Ja Jokisen Matti teki meille oman symbolin, mikä ihme kyllä, ainakin melkein saatiin virallistettua. Se on tämmöinen kalastava karhu. Siinä oli istuva karhu haavi kädessä, se oli meidän mielestä erittäin onnistunut. Kalastava karhu.

Tarinoita rajalta

Kivivaaran Kimmo Pohjois-Karjalan Rajavartioston komentaja antoi vuonna 1955 Kivivaaran rajavartioasemalle elätiksi karhunpennun, jonka emo oli ammuttu pesältä kevättalvella Pielisjärven saloilta. Onttolassa jo tuolloin sijainneessa esikunnassa pentu oli jonkin aikaa, mutta kauan sitä ei voinut pitää asutuksen keskellä. Rajavartioasemalla metsän keskellä pentu viihtyi hyvin. Sille annettiin nimeksi Kimmo. Pennulle rakennettiin oma tarha, mutta se tykkäsi ja sai kulkea vapaana aseman pihapiirissä. Siitä tuli vartioston oma lemmikki. Rajavartioaseman yhteisö oli Kimmolle kuin perhe. Kimmo oli vetovoimainen persoona, josta oli rajamiehille paljon huvia. Yleisesti rajavartioasemien väellä oli välittömät suhteet paikallisiin siviileihin, mutta Kimmoa moni vierasti. Veijari kun saattoi silloin tällöin tehdä liian läheistä tuttavuutta vieraaseen naisväkeen. Rajamiesten kanssa Kimmo tykkäsi painia ja siinä roteva Kimmo oli haka, mutta jollei

se voittanut, siitä tuli myöhemmin väkivaltainen. Ajan kanssa Kimmolle alkoi tulla ongelmia ihmisten kanssa. Se oli usein pahalla tuulella, mikä vaikeutti elämää vartiolla. Kimmon elon jatkuminen Kivivaarassa kävi lopulta mahdottomaksi. Vaihtoehdot jatkon kannalta hupenivat ja nuoren Kimmon elämä päättyi vartioston suureksi suruksi, kun se oli olosuhteiden pakosta lopetettava keväällä 1957. Tuskin kukaan Kimmon tavannut voi sitä unohtaa. Rajamiesperinneaineistosta löytyy monta positiivista ja hauskaakin tarinaa, kuten kuinka Kimmo änkesi saunaan miesten kylvettyä. Kimmo kaateli kaikki saunavedet sekä heitteli astiat ja pienemmät rahit pihalle. Pitkää penkkiä se ei saanut ulos vaan se jäi poikittain oven pieleen. Vartion naisten mennessä saunaan oli vasta huomattu, että Kimmo oli jo ”kylpenyt” ja jättänyt jälkensä korjaamatta.

151


152


Tarinoita rajalta

Karhun kanssa marjassa Minä palasin taas kerran partioreissulta. Me partioitiin Liikasesta Selkosenvaaraan Sallan puolelle ja tultiin pois sieltä. Siellä Lusikka-aavan reunalla oli valtavasti hilloja. Ja päästiin kotia, niin minä sitten päätin, että minä lähden hillaan. Sinne oli toistakymmentä kilometriä matkaa. Otin kaks hillasankoa. Minä olin kymmenen aikaan siellä illalla poimimassa. Olin sangollisen hilloja poiminut ja panin heti merkille, että usvaa oli noussut. Se oli semmoista rinnettä. Ihmettelin, että kyllä voimakkaalle haisee toi rimpi tuossa, se oli outo haju. Ajattelin että suo se varmaan haisee, kun usva nousee siitä. Sitten tulin sellaiseen paikkaan, että oli tällaisia litisteltyjä hilloja. Minä heti kun ensimmäisen näin ja näin siinä useampia, arvasin että täällä on ollut

Tarinoita rajalta

karhu. No nousin seisomaan, niin 15 metrin päästä iso karhu meni kuusen taakse ja sinne kuusikkoon. Ja se oli semmoisen aarin alan suurin piirtein syönyt niitä hilloja, imenyt vaan sen mehun, kun ne oli semmoisia litistettyjä. Ja minä siinä vähän aikaa mietin, että jatkanko hillan poimimista. Mutta kun tänne asti olen tullut, niin kyllä minä poimin. Alko se olla hämärä yö silloin heinäkuulla jo siinä puolen yön aikaan. Mutta kyllä minä sen toisen sangollisenkin poimin, ja olihan minulla parabellumi matkassa. Ja sitten kun pois lähdin, minun piti samaan kuusikkoon lähteä, mihinkä karhu meni, niin kyllä se varmaan pikkusen minua laulatti siinä, että en minä äänettömänä mennyt, niin että karhu tietää ainakin, mistä minä menen.

Karhuhavainto Oltiin tornissa ja rajakoira tornin juurella vapaana. Ensin alkoi kuulua oksien katkeilua ja sitten näkyi iso karhu, joka tassutteli hiljalleen kohti tornia, napsi etutassuillaan mustikan raakileita suuhunsa, pysähteli ja läheni edelleen tornia. Sitten, kun karhu rupesi jo olemaan muutaman metrin päässä tornista, eikä koira ollut havainnut vielä mitään, eikä karhukaan näyttänyt tietävän koirasta, tuli mieleen, että jos karhu käy koiran kimppuun, niin silloin ollaan ”lirissä”. Yhtäkkiä sitten huudettiin ja heiluteltiin käsiä, karhu ponkaisi äänen kuullessaan ympäri ja

lähti hirvittävää vauhtia poispäin tornista, sammaleet vain sinkoilivat korkealle ja rajakoira lähti perään, mutta kaveri hihkaisi koiralle käskyn pysähtyä, ja ihme ja kumma se totteli. Karhu hävisi metsän suojaan. Kun sitten palattiin vartiolle, kirjoitin tietenkin havainnon karhusta havaintoilmoitukseen, mutta itse asiasta päätettiin puhua vasta seuraavana päivänä, ettei heti olisi ollut jahti käynnissä. No, seuraavana päivänä sitten asia tuli puheeksi ja tieto levisi vähitellen tietenkin lähikylälle.

Kivivaaran Kimmo-karhu. Kuvat: P-KR:n kuva-arkisto.

153


Tarinoita rajalta

Karhu kamerassa Arvelin kertoa teille pienen tarinan eräästä keväisestä partioreissustani Tuupovaarassa. Tietysti olin ottanut reppuun mukaan kameran, niin kuin yleensä. Olihan minulla tapana ottaa muutama kuva partioreissuilta itselleni tai työkavereille muistoksi. Eivätkä työkaverit muuten minun juttuja uskoisi, jos en olisi todisteeksi kuvia ottanut. Lumi oli melkein sulanut pois partiouralta ja jouduin osan matkaa kantamaan suksiani. Järviset eivät tahtoneet luistaa sulassa vetisessä suossa, vaan imivät tiukasti kiinni turpeeseen. Ilma väreili lämpöä auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Olin jo rämpinyt muutaman kilometrin rajan vartta, kun ajattelin kuvata kaunista Suomen luontoa. Tulihan siinä kuvaan myös vähän Venäjän puoltakin. Otin muutaman kuvan ja hörppäsin vähän vettä. Olihan lämmin hiihtoreissu vaatinut usean hikipisaran rajavartijan otsalta. Olin jo lähdössä jatkamaan matkaani, kun kuulin rapsetta sisämaasta. Arvelin kyseessä olevan hirven, joka oli lähtenyt kohti kesälaitumia. Näin ensimmäisen vilahduksen ruskeasta eläimestä tiheässä mäntymetsässä. Se oli yllättävän matala hirveksi. Ruskea möykky lähestyi minua. Matkaa siihen oli vielä lähes sata metriä. Vasta selvempään metsän kohtaan tullessa tunnistin sen metsän kuninkaaksi, kontioksi. Välillä se pysähtyi ja nuuski ilmaa. En tiennyt oliko se saanut jo vainun minusta. Jos kävisi tuuri, voisin saada vielä kuvan, kun se tulisi raja-aukon varteen. Nalle jatkoi matkaa päättäväisesti kohti rajaa. En uskaltanut liikkua niiltä sijoiltani, ettei sukseni äänet pelästyttäisi kontiota karkuun. Vai olinko pelosta jähmettynyt paikoilleen? Nalle hävisi metsän

154

siimekseen. Kuuntelin sen kulkua jännittyneenä kamera suunnattuna rapsetta kohti. Kohta näin nallen tumman kirsun raja-aukon reunassa noin 50 metrin päässä minusta. Se tuli hiljaa löntystäen partiouralle, mistä olin juuri hiihtänyt ohi. Pysähtyi suksien jälkien kohtaan ja nuuhki ilmaa katsellen tarkkaavaisesti rajan yli. Olikohan sillä aikomus mennä rajan yli Venäjälle. En ajatellut kysellä matkustusasiakirjoja, jos näin tapahtuisi. Hetken tuumattuaan nalle vilkaisi halveksivaksi minua päin ja lähti taapertamaan pitkosta pitkin etelän suuntaan. Luultavasti tuoksuin liian pahalle, ettei se halunnut tehdä lähempää tuttavuutta minun kanssani. Oli mukava katsella nallen askellusta, miten taitavasti se pysyi kapealla pitkoksella. Nyt uskalsin jo ottaa muutaman hiihtoaskeleen sen perään, että saisin paremman kuvauspaikan. Se ei välittänyt minusta, vaan jatkoi hartaasti kulkuaan. Vähän matkan päästä se hyppäsi pitkokselta raja-aukolle ja ilman mitään sen kummempia rajamuodollisuuksia tarpoen suon yli Venäjälle häviten harvaan suomännikköön. Minulla oli vielä edessä melkein kymmenen kilometrin hikinen matka keväisellä hangella, mutta se ei tuntunut enää missään. Olinhan saanut ikuistaa kamerallani kontion, metsän kuninkaan rajaloikkauksen. (Marko Parviainen, RVL Suomi sata.)

Metsän kuningas raja-aukolla Tuupovaarassa. Reitin voi myös varmuudeksi haistella etukäteen. Kuvat: Marko Parviainen.


155


156


RAJAMIES JA KOIRA 157


Koirapartion matkassa itärajalla.

158


KOIRATOIMINNAN ALKU Rajavartiolaitoksen koiratoiminta alkoi vuonna 1920. Ensimmäinen palvelukseen otettu rajakoira oli kookas, kovaluonteinen saksanpaimenkoirauros, ”sotakoira” Caesar. Koira hankittiin Imatralta Vuoksenniskalla sijainneesta Valtion poliisikoirasiittolasta. Caesar palveli Sallan rajakomppaniassa ja ansaitsi hyvin nopeasti lisänimen ”Lapin kauhu”. Lisänimi johtui huhuista, joissa kerrottiin suuresta koirasta, joka repi miehen hetkessä. Sivulliset yrittivät tappaa sitä myrkyillä siinä kuitenkaan onnistumatta. Myös moni rajamies sai tuntea rajuotteisen koiran hampaat. Ensimmäisen rajakoiran maallinen vaellus jatkui vielä sen vuonna 1929 tapahtuneen kuoleman jälkeenkin. Caesar luovutettiin lopettamisen jälkeen Valtion poliisikoirasiittolaan, jossa se täytettiin. Tällä hetkellä Caesar on sijoitettu Rajamuseoon Immolaan, jossa sitä voi käydä ihastelemassa. Koira on yksi arvokkaimmista laitoksen historiasta kertovista esineistä.

Marskin Popi Marsalkka Mannerheimin kuuluisa saksanpaimenkoira Popi liittyy oleellisesti Kainuun rajavartioston historiaan. Kesällä 1946 Rajavartiolaitos lahjoitti

Koiranohjaajien koulutusta Salmin Rajavartiostossa 1920–1930-lukujen vaihteessa. Kuva: Rajamuseo.

159


eläkkeelle siirtyvälle Tasavallan presidentille, 79 vuotta täyttäneelle Suomen marsalkalle rajakoiran. Tämä väriltään hopea saksanpaimenkoirauros oli noin kolme–neljä-vuotias, erittäin komea ja hyvävartaloinen. Koira koulutettiin Rajavartiolaitoksen rajakoiratarhalla Kuhmossa ja Suomussalmen komppaniassa. Varsin haasteellinen työ koiran saamiseksi tottelevaiseksi venyi yli vuoden mittaiseksi. Popi siirrettiin peruskoulutuksesta 3.2.1946 Rajavartiolaitoksen koiratarhalta Suomussalmen rajakomppaniaan. Reilut neljä kuukautta myöhemmin rajaylikersantti Aatto Myllyniemi komennettiin viemään koira Rajavartiolaitoksen esikuntaan Helsinkiin. Lisäksi rajaylikersantti Lauronen komennettiin muutamia kertoja Helsinkiin koiran kouluttamisasioissa. Popi ei tainnut totella marsalkkaa. Kesällä 1947 ilmoitettiin Lauroselle kotiin rajakoira Popin tarvitsevan jatkokoulutusta. Koira oli osoittautunut vallattomaksi ja tottelemattomaksi, oli pyrkinyt menemään ovista ulos ennen isäntäänsä sekä liikkumaan miten sattui. Laurosen järjestämän, vajaan kuukauden kestäneen tehokoulutuksen jälkeen koira palautettiin takaisin Mannerheimille. Popin legenda jatkuu kuuluisana Marskin rajakoira -patsaana. (Juntunen 2006.)

⊳ Caesar Lapinkauhu. Portinvartijat-kirjasta. Kuva: Rajamuseo. ▲ Marskin rajakoira -patsas. ’Hyvärin Ratto s k rek. 1411/51’. ⊲ Koiranohjaaja koiran kanssa partiossa. Kuva: Max Mikkilä.

160


161


Rajakoirista Pääasiallisesti Rajavartiolaitoksessa on käytetty saksanpaimenkoiria. Saksanpaimenkoira hyvänä yleiskoirana sekä säänkestävänä on havaittu parhaaksi roduksi. Nykyisellään Rajavartiolaitoksessa palvelee noin 215 rajakoiraa. Tällä hetkellä käytettäviä rotuja ovat saksanpaimenkoira, labradorinnoutaja, belgianpaimenkoira, parsonrusselinterrieri, suursnautseri. Rotuun tai sukupuoleen katsomatta koirissa arvostetaan seuraavia ominaisuuksia: hermorakenne, toimintakyky, terveys, viettienergia ja taistelutahto, ohjattavuus ja laumavietti. Rajavartiolaitoksessa palvelevista koirista käytetään yleisnimitystä rajakoira. Rajakoiralla voi olla koulutuslinjana rajavalvonta, rajatarkastus tai merivartio. Koirilta vaaditaan tottelevaisuuskoulutus sekä koulutuslinjansa mukainen erikoisosaaminen. Rajavalvontakoira työskentelee maastorajalla ja sen pääasiallinen tehtävä on jälkien etsiminen ja ajaminen. Koiraa koulutetaan myös esine- ja henkilöetsintään sekä osalle erikoiskoulutuksena suojelua. Rajatarkastuskoira työskentelee raja-asemalla etsien ajoneuvoihin kätkeytyneitä henkilöitä. Koiralla voidaan myös etsiä huumeita ajoneuvoista tai henkilövirrasta. Merivartiokoira työskentelee rajatarkastuskoiran tapaan rahtialuksissa ja satamissa. Lisäksi koiria voidaan käyttää meripelastustehtävissä henkilön etsimiseen.

Koiranohjaajien koulutus Koiranohjaajien koulutus tapahtuu kootusti Raja- ja merivartiokoululla Imatralla vuosittain järjestettävillä koiranohjaajan peruskursseilla. Ennen varsinaisen oman rajakoiran ohjaamista tuleva ohjaaja toimii harjoittelijana muiden ohjaajien opastuksella. Harjoittelujakson jälkeen on vuorossa koiranohjaajan peruskurssin teoriaosa. Kurssilla tulevalle ohjaajalle annetaan perusteet pennun kasvattamiseen, alkukoulutuksen toteuttamiseen sekä koiran terveyden hoitoon. Teoriakurssin jälkeen ohjaaja saa oman pennun. Tästä alkaa varsinainen tulevan rajakoiran kasvattaminen ja kouluttaminen. Käytännön kurssin aikana annetaan lisäkoulutusta maastolajeissa sekä opetetaan tottelevaisuuskoulutuksen perusteet. Tätä seuraavat lähijaksot, joilla tarkastetaan koulutustaso ja annetaan koirankäyttöön liittyvää opetusta. Periaatteena on antaa ohjaajalle sellainen tietopaketti, että hän voi kouluttaa omassa työpisteessään koiraansa muiden, yleensä kokeneempien ja vanhempien ohjaajien tukemana. Todella luotettava koira on yleensä vasta 4–5-vuotiaana, jolloin yhteispeli ohjaajan kanssa on opeteltu ja molemminpuolinen luottamus on saavutettu. Koirat asuvat ohjaajien kotona ja kulkevat ohjaajiensa mukana töissä. 162


Koiran pitää kyetä pitkäkestoisiin suorituksiin. Jälkeä etsitään päivittäin jopa kymmenen kilometriä pitkältä alueelta. Varsinainen ajettava jälki voi olla pituudeltaan useita kilometrejä. Ikää jäljellä voi olla muutamista minuuteista useisiin vuorokausiin. Etsinnät ylityspaikoilla ja rahtialuksissa ovat pitkäkestoisia. Häiriöitä löytyy aina matkan varrelta. Jotta edellä mainituista olosuhteista ja tehtävistä voi suoriutua kunnialla, täytyy koirien olla erinomaisia. Osa koirista palvelee tehtävässään jopa kymmenenkin vuotta. Panostaminen koirien laatuun ei yksinään riitä. Toiminnan kehittyminen vaatii myös ohjaajien koulutukselta yhä enemmän. Vaikka tekniikka kehittyy koko ajan, ei koirilta työt lopu. Tähän mennessä ei ole keksitty koiran hajuaistia korvaavaa käyttökelpoista välinettä. Rajakoira on monipuolinen työväline oikein koulutettuna. (https://www.raja.fi/rmvk/koiratoiminta.) Joka vuosi nimetään Vuoden rajakoira. Sen jakaa nykyisin Suomen Kennelliitto yhtenä vuoden virkakoiriksi nimetyistä. Raja- ja merivartiokoulun johtaja ratkaisee saamiensa esitysten pohjalta, mitä koiraa esitetään vuoden virkakoiraksi. Rajakoirien ohjaajat valitsevat myös keskuudestaan vuoden rajakoiran, joka ei ole Rajavartiolaitoksen virallinen ”titteli”. ■

⊳ Nyt minä nautin itse turvallisesta sylistä, mutta pian minä jo turvaan Suomen rajoja. Spy Abby muutaman kuukauden ikäisenä ohjaajansa sylissä. ⊲ Kaakkois-Suomen rajavartioston rajakoiramestaruuskilpailun 2016 voittaja, vanhempi rajavartija Tuomas Rämä ja saksanpaimenkoirauros Leif Vaalimaan rajavartioasemalta.

163


Tarinoita rajalta

Pimu Lakkautetulta Tuntsan asemalta väki siirtyi tänne Naruskalle vuonna 1973. Silloin aloitin koiranohjaajatehtävät ja ensimmäinen koira, mikä minulla oli, oli Pimu. Se oli koulutettu koira ja pitää näin jälkeenpäin sanoa, että kun sain tuollaisen koulutetun koiran, niin kyllä se enempi se koira koulutti minua kuin minä koiraa. Se koira oli luonteeltaan hyvin määrätietoinen tehtävissään, ja minä olin nuori koiran ohjaaja. Kun koira oli iäkäs, se tiesi kyllä

mitä se teki, ja monta kertaa minun ratkaisut olivat semmoisia tuolla maastossa, luokkakokeissa kuten myös varsinaisessa työtehtävässäkin, että koira monta kertaa ihmetteli, että miksiköhän se tuo ohjaaja nyt tuon ratkaisun teki. Hänellähän on tässä jälki ihan selvästi edessä, mutta kun olin kokematon, niin sanon, että koira opetti minua. Se oli ihan hyvä, että oli tällainen koulutettu koira, pääsin sisään tähän vähän koiran sielunelämään.

▲ Rajakoira Pimu tutustumassa Helsinki-Vantaan lentokentällä. ⊲ Koiramessut meneillään Helsingin messukeskuksessa. Spu Rokka ja Pelkolan partio edustamassa ja antamassa haastatteluja paikanpäällä.

164


165


Tarinoita rajalta

Koiranhoitoa Koirat pidettiin ennen rajavartioasemalla. Niillä oli siellä kopit ja häkit, ja milloin ei partion mies taikka päivystäjä hoitanut, niin sitten kävi hoitamassa koiranohjaaja. Mutta pääasiassa se oli sillä tavalla, että kun partiosta tultiin, niin koiranohjaaja taikka varaohjaaja hoiti sen koiran, syötti ja hoiti ulosteet pois sieltä, että häkit oli puhtaana. Ja sitten jos kumpikaan näis-

Tarinoita rajalta

tä ei ollut paikan päällä, ei varaohjaaja eikä ohjaaja, niin sitten lankesi ruokinta päivystäjälle. Mutta pääasiassa ne koirat pidettiin asemalla. Sitten omalta kohdalta oli silloin aivan loppuajalla, että vein koiran osittain myös kämpille. Nykyaikanahan se on siirtynyt siihen, että kaikki koiranohjaajat pitää koiran kotona ja se on yksi perheenjäsen.

Huumekoira Siru Se oli 1990-lukua, kun alettiin kouluttamaan huumekoiria Rajavartiolaitoksella. Ylitorniolla oli yksi huumekoira siihen aikaan jo ollut ja me koulutettiin toista koiraa, spanielinarttu Sirua, huumekoiraksi. Se oli pieni ja näppärä koira ja minulla oli huumausainetta kotonakin jonkun verran. Minä jouduin joka kuukausi aina punnitsemaan ja ilmoittamaan poliisille, paljonko sitä oli hukkunut. Ei sitä hävinnyt kuin

muutaman kerran maastoon, kun koira ei löytänyt sitä sieltä. Tämä oli mielenkiintoinen tehtävä se kouluttaminen myös siinä mielessä, että oppi jo siihen aikaan tuntemaan huumausaineet ja sen mitä ne vaikuttivat ihmiseen ja miten ne ilmenee. Siellä sattui muuten myöskin mukava sattuma, kun sain komennuksen, että pitää lähteä juna tarkistamaan huumausainekoiralla. Tullin koiran kanssa samaan

Tulevalla rajakoiralla, Tyynellä, on ikää vain 3 kuukautta. Kuvituskuva. Kuva: Liinu Lohi.

166


Kuusamossa koiranohjaaja ja koulutettava koira syksyllä 2018. Kuva: Joonas Lahikainen.

aikaan mentiin, ja menin sitten yhteen loosiin ja sanoin, että tämä tarkistetaan. Asiakas pois sieltä, me tarkistamme tämän vaunun. Konduktööri oli siinä ja kovasti hyppi minun edessä, että ei sinne. Minä sanoin jyrkästi, että tämä nyt tarkistetaan ja katsoin kyllä, että tutun näköinen mieshän tämä on, että kuka ihme tämä voi olla. Mutta siitä huolimatta menin ja tarkistettiin se paikka. Ja sitten kun me oltiin vielä opetettu se minun koira, Siru, että kun käyn kyykkyyn, niin se hyppää selkään ja hyppää sitten yläpetille tarkistamaan sen kanssa. Minä tein sen tempun ja koira totteli kyllä niin näppärästi, että itsekin ihmettelin, että niin hienosti meni se homma. Jälkeenpäin vasta muistin, kun olin junasta poistunut, että tämähän on Venäjän Rajalaitoksen kapteeni ja keihäänheittäjä Janis Lusis. No, minä vähän niin kun nolostelin, että miten tässä nyt oikein käy. Ja meni siitä pari viikkoa, niin sain käskyn tulla vartiopäällikön toimistoon ja joukkueenjohtajan puhutteluun. Ja minä, että

mitä nyt on tullut tehtyä? Niin, joo, että teille tulee nyt kiitosta hienosta ja asiallisesta toiminnasta. Ihmettelin, että mistä? Niin se sano, että junavaunun tarkistamisessa oli ollut Venäjän Rajalaitoksen kapteeni Lusis. Te olitte erittäin asiallisesti ja hyvin toiminut. Siinä vaiheessa tuntu rinnasta hyvältä. Ensimmäinen kiitos tuli ainakin sen koiran kanssa. Toinen kerta Sirun kanssa oli, että me oltiin rajatarkastuksessa, ja Venäjän partio tuli vastaan. Minä näin, että siellä ne tulee ja koirani oli irti edessä pitkän matkan päässä. Venäjän koira tempoi, ja mies oikein kaksin käsin piti sitä koiraansa, että se pysyisi paikallaan. Ja minä vaan käskin, että Siru tänne, niin Siru tavallaan lennossa pysähtyi ja pyörähti ympäri ja tuli minun luokse. Ikinä se ei ollut niin hienosti mennyt niissä kokeissakaan, kun se tuli ja nappasi itsensä tuohon sivulle. Ja seurasi siinä ilman hihnaa, niin kyllä vähän taas sydäntä lämmitti, kun koira totteli siinä niin hienosti.

167


Tarinoita rajalta

Suhteellisen Vieteri alias Alma Olen rodultani belgianpaimenkoira malinois ja virallinen nimeni on Suhteellisen Vieteri. Ohjaajani kutsuu minua nimellä Alma. Synnyin 13.3.2016 Haapavedellä ja minulla on peräti 16 sisarusta. Kyllä vilinää ja vilskettä riitti, kun me 17 pentua leikimme toistemme kanssa. Seitsemän viikkoa elin sisarusteni kanssa. Sitten koitti päivä, kun ohjaajani kävi minut hakemassa ja matka kohti Kaakkois-Suomea alkoi. Onneksi pääsin matkustamaan uuteen kotiini kahden muun sisaruksen, Rivon ja Lolan, kanssa. Heistä tulee rajakoiria Kaakkois-Suomen rajavartiostoon ihan niin kuin minustakin. Minä tulen työskentelemään Nuijamaan rajatarkastusasemalla. Perheeseeni kuuluu emäntä, isäntä ja kaksi lasta. On minulla myös kaksi koirakaveria, joiden kanssa tykkään viettää vapaa-aikaani. Ikää minulla on tällä hetkellä 13 viikkoa. Olen utelias, melko rauhallinen ja menen reippaasti tutustumaan erilaisiin tiloihin. Tykkään käyttää nenääni nuuskutellen maata ja löydän sieltä joskus makupalojakin, kun ohjaajani tekee minulle harjoituksia. Olen hyvä löytämään myös purukumeja, joita ihmiset ovat heittäneet maahan. Tästä taidosta ei ohjaajani tosin tykkää. Menee vielä jonkin aikaa ennen kuin olen valmis rajakoira. Sitä ennen harjoittelen ohjaajani kanssa ahkerasti erilaisia temppuja. Muistan tietysti nauttia myös ensimmäisestä kesästäni. Onhan se mielenkiintoista jahdata lentäviä perhosia ja kärpäsiä, tosin kiinni en ole niitä vielä saanut. (Alma) (https://www.raja.fi/rmvk/koiratoiminta/kuukauden_koira. 15.7.2016)

168

Asiakirjakoira Alma suorittamassa tarkastusta Tolstoi -junassa 2018.


Rajakoira partiossa. Tarinoita rajalta

Rajakoira Rex ja etsintäreissu Elettiin heinäkuun loppua vuonna 2006, olin rajapartiossa työparini kanssa sekä uskollinen ystäväni rajakoira Rex. Suoritimme Talikkajärven rajavartioaseman alueella Rexin kanssa rajavalvontatehtävää, kun puhelin soi: oli lähdettävä antamaan virka-apua kadonneen marjamiehen etsintään Ilomantsin Kivilahden alueelle. Työkaverini ajoi vartion Volkkarilla siniset valot vilkkuen kohti tapahtumapaikkaa, kiire kun oli. Rexi oli tyytyväinen, kun sai kerrankin hurukyytiä, eikä itikat ja paarmat olleet riesana. Tapahtumapaikalla teimme poliisin kanssa suunnitelman, jonka mukaan läh-

dimme etsimään kadonnutta marjamiestä: minä Rexin ja työparini kanssa metsikköön, poliisit tiestölle. Eikä aikaakaan, kun Rexi haistoi ihmisen jäljen ilmaisten sen minulle hännän heilautuksella sekä kutsuen lähtemään jäljelle. Kaverini taisi jossakin vaiheessa epäillä, kun kysyi, että olemmekohan nyt varmasti ihmisen jäljellä? Rexi ei välittänyt moisista kysymyksistä vaan päästeli menemään kuono tiukasti maanpintaa nuollen. Pian tulimme pikitien reunaan ja päätimme pitää pienen tauon, olimmehan jo taivaltaneet tunnin helteisessä säässä. Työkaverin taskussa alkoi samalla hetkellä soida partionjohta-

169


jan puhelin: poliisit ilmoittivat saaneensa vihjeen väsyneestä, venäjää puhuvasta kulkijasta kymmenen kilometrin päässä. Mietimme, että niinkö se kadonnut henkilö oli ennättänyt sinne asti. Ihmeiden aika: henkilö oli sama marjastaja, jota etsimme. Hän oli kävellyt tietä pitkin pitkän matkan Tarinoita rajalta

Moiku Moiku oli minun paras koirani ja niin se näkyi myös palvelustehtävissäkin. Siinä oli sellainen sitkas työkaveri. Moikulla sain kiinni yhden loikkarin. Eräs siviilihenkilö ilmoitti Tuntsan kairasta, että epäilyttävän näköinen mies karkasi tieltä metsään, ja hänestä se ei ollut mikään metsämies eikä kalastaja. Minä lähin koiran kanssa tarkistamaan, että mikä on tämä epämääräiseltä tuntunut henkilö. Kun tulin siihen paikalle missä se henkilö on ollut, niin koirahan otti heti jäljen ja lähti sitten seuraamaan jälkeä. Mentiin vajaa kilometri ja siellä tämä jälki teki täyskulmauksen. Totesin, että onpa oudon näköinen kengän jälki. Minä olen nähnyt joskus tämmöiset kengän jäljet naapurin sotilaitten tekeminä ja tietenkin ilmoitin sitten esimiehille, missä mennään ja mitkä on havainnot. Jäljet johtivat tielle ja sittemmin huomasin, että henkilö oli poistunut tieltä ja jatkanut taas maastossa ja tehnyt mutkia

Tarinoita rajalta

lähtöpaikasta huudellen välillä vaimoaan ja tytärtään venäjän kielellä. Kaikki päättyi onnellisesti: Rex sai illalla ylimääräisen liha-annoksen, ja koirapartio oli tyytyväinen työpanokseemme. (RVL Suomi sata)

maastoon ja tullut tielle uudestaan. Sitten minä huomasin koirasta, että nyt on likellä jotakin erikoista, kun koira lähti kovalla vauhdilla metsään. Minä yritin koiraa pysäyttää, mutta se ei kuullutkaan minun kehotuksia vaan se katosi metsään ja minä jatkoin juoksemista samaan suuntaan, ja seuraava havainto oli, että koira oli tämän henkilön päällä ja henkilö makasi vatsallaan siellä kuusen alla ja käsillä suojasi päätään ja varmaan oli kauhuissaan, että nyt se repii hänet. Mutta minä tulin sitten siihen tilanteeseen ja käskin koiran maahan ja sivulle. Suoritin henkilölle turvatarkastuksen, että ei sillä mitään teräaseita tai aseita yleensäkään ollut ja ilmoitin mukaan hälytetylle partiolle, että tämmöinen mielestäni venäläinen henkilö on otettu nyt kiinni. Lähdettiin sitten sieltä kohti maantietä ja vähän ajan kuluttua tulikin auto, johon tämä henkilö pantiin ja jatkettiin matkaa vartiolle. Siellä alkoivat tietysti kuulustelutoimenpiteet.

Takaa-ajo Sattui kerran vuonna 1974 semmoinen, mikä varmaan pysyy lopun ikää mielessä. Päivystin Liikasen rajavartioasemalla ja kello 12:n aikaan puhelin soi. Komppanianpäällikkö oli siellä ja kertoi, että Karttimolla avataan sanomaa, ja on saatu sen verran auki, että jostakin Oulankajoen läheltä on tullut venäläisiä yli. Hän soittaa hetken

170

päästä uudestaan, että hälyttelepä miehiä siinä ja valmistaudu lähtöön. Minä yritin tietysti siinä hälytellä, kävin emännän herättämässä päivystämään ja valmistauduin matkaan. Siinä meni ehkä tommoinen 15 minuuttia, kun päällikkö soitti uudestaan, että sieltä on tullut rajamerkki IV/96:n kohdalta kaksi miestä ja yksi nainen, ja yksi


Nuorempi rajavartija ja hänen 8,5 viikon ikäinen Isla-koiransa opiskelevat Raja- ja merivartiokoululla.

on aseistettu. Lähdet sinne koiran kanssa. Minä annoin emännälle listan, mihin numeroihin soittaa, että saa miehiä töihin ja annoin rynnäkkökiväärin siihen sängylle emännälle ja sanoin, että ketään tuntematonta et päästä sisälle, että aseen käyttö vapaa. Ja menin Oulangalle, lähdin sieltä jokivarresta nousemaan sinne rajamerkkiä IV/96 kohti. Koira oli minulla irti siellä. Se oli luotettava kaveri. Ja kun tulin siihen rinteeseen tämän rajamerkin alapuolelle, niin siinä oli Venäjän puolella miehiä vieri vieressä, koiria oli. Siinä oli varmaan lähelle kymmenkunta koiraa siinä parinsadan metrin matkalla. Ja minä menin reippaasti koiran kanssa. Koira oli vapaana, minulla oli näytön paikka, miten meidän koirat toimivat. Minulla oli pilli koko ajan tuossa, että mää saan kutsuttua koiraa tarpeen mukaan. Ja

käsimerkeillä ohjasin siinä ja tulin siihen rajamerkin kohdalle, niin sieltä tuli kapteeni siihen raja-aukolle ja näytti, että tästä on tultu ylitse. Mitäänhän siihen aikaan ei saanut kommunikoida heidän kanssaan, niin minä annoin koiralle vaan käsimerkin sitten, että etsipä tuosta. Pari kertaa laitoin sen menemään ja puistin päätäni, jatkoin matkaa ja totesin, että ei takuulla ole ketään tullut tästä, ei kahteen vuorokauteen. Minä sen tiesin, että koira olisi ilmaissut tarkasti. Menin vielä kilometrin verran rajaa pohjoiseen päin ja mitään ei löytynyt. Olin tulossa takasin lähellä siinä paikalla just sen rajamerkin kohdalla, niin ilmoitettiin sitten, että ne onkin tulleet eri paikasta, että paikka on IV/89, se rajamerkki on siellä Oulankajoen varressa. Minä ajoin sitten veneellä sinne ja venäläisiä oli siinä pitkin jokivartta ja koiria oli kanssa, varmaan useampi kymmenen miestä siinä oli. Ja kun tultiin siihen tapahtumapaikalle, niin en kerennyt vielä saada venettä kiinni rantaan, kun koira toi jo sitten kengän pohjaa sieltä törmän päältä. Tiesin, että nyt ollaan oikealla paikalla, mistä ne oli tulleet. Ne oli tullut 15 tuntia aikaisemmin rajan yli. Kello oli jo kolme silloin, kun päästiin tähän jäljelle. Ja siitä lähdettiin, ja se tietysti ei ollut kovin hääviä, se oli aika hidasta se koiran jäljen seuraaminen siinä. Vettä oli satanut ja silloin paistoi jo aurinko sitten, että se haihdutti sitä jälkeä, mutta hyvin koira siinä pysy, mutta se oli hidasta kuitenkin. Sitten oli menty ehkä tuommoinen 6–7 kilometriä, niin tuli ilmoitus, että ne on nähty jossain Virkkulantien yli menossa nämä konnat jo lähellä Rukaa siellä, useamman kymmenen kilometrin päässä. Niin että etsinnät keskitetään sinne, ja minulle annettiin tehtäväksi selvittää se jälki, mistä ne on kulkeneet, että onko ne jättäneet mitään sinne. No minähän tietysti jatkoin sitä matkaa. Tulin yhden

171


lammen rantaan ja siinä oli nuotiopohja ja minä tunnustelin sitä, että tämä on lämmin. Meidän päällikkö oli helikopterissa, niin minä ilmoitin sitten, että missä minä olen ja että tässä on pidetty nuotiota. Hän kysy sitten, että miten arvelet, että milloin siitä on lähdetty. Minä että no ei tämä kahta tuntia varmaan vanhempi ole, että 2–3 tuntia korkeintaan, kun se on lämmin vielä, vaikka se oli huolellisesti sammutettu. Mutta siinä oli muukin lämpö kuin se kesän lämpö. Päällikkö sitten siinä vähän aikaa mietti ja sanoi, että on se ainakin seitsemän tuntia vanha. No enhän minä rupea isompipalkkaisen kanssa inttämään. Ja matka jatkui. Tultiin Kuusijärven rantaan. Siinä oli vanha savotta-aikainen olisiko ollut joku hevossuoja taikka tämmöinen rakennus. Se oli täynnä poroja. Sieltä ainakin 100 poroa juoksi siihen meidän eteen. Siinä odoteltiin Pojun kanssa sitten, että porot menee pois ja jatkettiin matkaa. Siinä muutaman sadan metrin päässä tästä rakennuksesta oli sauna. Siellä oli ovi auki. Koira oli noin 30 metrin päässä, niin se nosti hännän pystyyn. Se oli merkki minulle, että siellä on ihmisiä. Ja minä kutsuin koiran siinä pois. Ja minulla oli muuten tieto sitten, että oli kaksi miestä ja nainen ja tarkat tuntomerkit oli vaatetuksesta, ja kaikista oli tarkat tuntomerkit kahdesta miehestä ja naisesta. Ne oli tullut tässä matkan aikana. Ja minä otin koiralta tunnusvaljaat pois, juoksin sinne ovelle. Ja siinä oli sitten niin kuin saunan eteinen ja sitten oli se saunan puoli, se oli tehty kalamiesten kämpäksi, että siellä oli semmoinen ritsi. Minä kun tempasin oven auki, pidin koiraa pannasta kiinni, niin neljä miestä makaa siellä. Kun minä avasin oven, niin sieltä neljä päätä nousi sitten, ja koira kyllä reagoi aika voimakkaasti siinä ovella, mutta minä olin äimän käkenä,

172

kun olen kahta miestä ja naista etsimässä, ja täällä on neljä miestä ja farkut ja villapuserot päällä. Ei yhtään tuntomerkit täsmää siinä. Varmaan siinä joku sekunti meni, kun mää pyysin passit. Siitä nousi metrin päähän minusta 190-senttinen mies ja näytti peukalolla rintaansa, että Kanada. Minä toistin, että passit. Ja jouduin pitämään aika voimakkaasti koirasta kiinni, parabellum mulla oli toisessa kädessä. Ja se rupesi taskua kaivamaan, sitä rintataskua. Minä ajattelin, että no se passia kaivaa. Ja ne toiset alkoi sen selän takana siinä liikehtiä, niin minä etupäässä seurasin niitä, mitä siellä selän takana tapahtuu, kun jonkinlainen aavistus oli tietysti, että ei tässä ihan oikealla asialla kaverit ole. Tämä kaveri kuitenkin, joka seiso siinä minun vieressä, niin pani mahorkan palamaan ja se ei tikku kerennyt sammumaan, kun mulla tuli se mahorkan haju nokkaan, niin tiesin heti sitten, että mistä on kysymys ja komensin ”rukiveer”. Kaverit nöyrästi nosti kädet pystyyn ja minä komensin, että ulos. Ja ulko-ovella sitten sanoin radiopuhelimeen, että missä olen. Täällä on neljä venäläistä. Ja kuulu länsirajalle asti kuulemma, oli kuulunut tämä homma, ja pojat tuli nöyrästi ulos ja minä panin riviin ne istumaan ja koiran vartioimaan ja suoritin tarkastuksen. Ja siinä varmaan meni semmoinen alle kymmenen minuuttia sitten, kun helikopteri tuli ja siihen tuli sitten partio ja sitten ne tuotiin Suorajärven tielle sieltä nämä kaverit. Niitä oli neljä miestä. Kaksi oli aseista kieltäytyneitä ja siinä oli tuommoinen johtaja, joka oli Paanajärven vartiolla palvellut kersanttina aikoinaan. He olivat 120 kilometriä tulleet metsiä pitkin rajalle. Koiranohjaaja ja koira Länsisatamassa työtehtävissä v. 2018. Kuva: Joonas Lahikainen.


173


174


ELÄMÄÄ RAJALLA 175


Karjalankannaksella raja käytiin 1925. Raasulin vartion kohdalla raja kulki vartioaseman vierellä kaivon jäädessä lähes rajalinjalle. Kuva: Museovirasto.

176


SIVIILIT JA RAJAMIEHET Ulkopuolisen on vaikeaa yksinkertaisesti hahmottaa, mitä elämä rajalla oikein tarkoittaa. Maarajoilla se on luonnollisesti fyysisesti olemista lähellä naapurivaltiota, niin idässä, pohjoisessa kuin lännessäkin. Takavuosina itärajalla eläminen edellytti niin siviileiltä kuin rajan virkamiehiltä kovinkin säädeltyä olemista, pidättäytymistä rajakontakteista, naapurin seurannasta, siviileiltä elämistä rajan läheisyyden säännöstellyssä elämisessä – jopa normaalien kontaktien epäämistä. Rajamuodollisuudet ovat itärajalla säilyneet ja rajan ylittäminen on tavalliselle kansalaisella aina jännityksen paikka. Pohjoismaisilla rajoilla sodanjälkeisten vuosien jälkeen rajaelämä vapautui, liikkuminen helpottui ja nykyisin rajaa tuskin huomaa. Merellä ja lentokentillä raja koskee vain rajoitettua määrää ihmisiä. Kun Eurooppa avautui, loppuivat rajamuodollisuudet satamissa käytännössä tyystin Pohjoismaiden ja Schengen-maiden kansalaisilta. Kuitenkin aina jossain takana valvoo rajaviranomainen maahantuloa – kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Niin pitääkin olla. ■

Tarinoita rajalta

Siviilit rajalla Ja en yhtään voi sanoa, että olisi rajavartioston olemassaoloa ja siellä työskenteleviä ihmisiä koettu hankaliksi. Se oli olennainen osa tätä yhteisöä täällä. Ja kai siellä jotain vipinää miesten ja naisten välillekin tuli, että sekin jo kertoo jotakin. Kun oli se rajavyöhyke, eipä siitä paljon välitetty. Se oli siinä, ja sen yli kuljettiin, kun mentiin töihin. Meilläkin oli peltoja rajavyöhykkeen toisella puolella. Kyllä silloin toki lupia piti olla. Mutta sitten kun minä olin jo opiskelemassa Helsingissä ja tulin kerran lomalle, isällä oli vene järven rannalla rajavyöhykkeen puolella, ja se vene olisi pitänyt saada sieltä pois. Minä soitin rajavartiostoon, että saanko käydä hakemassa, mutta en saanut lupaa. Että kyllä tässä jotain tämmöistä virallistakin kieltoa oli voimassa. Kun tullaan meille, ollaan lähellä rajaa, on nuo kieltotaulut, että ei saa mennä sin-

Lapset rajamerkillä Salmin Manssilassa. Kuva: Rajamuseo.

177


178


ne. Mutta se ei ole ongelma. No kun nuo rajamiehet ajaa autolla, me nostetaan kättä, ja ei siis minkäänlaista ongelmaa. Ainut, että karhu saattaa tulla tuolla vastaan luvattomasti. Mutta kyllä minä nyt sitä ihmettelen, että tässä asuvalla on vähän hankala saada lupaa tuonne. Ei meillä ole kuulemma mitään asiaa sinne. Marjat on tuossa ihan äärellä ja muuta, muttei meillä ole kuulemma mitään asiaa sinne mennä niitä noukkimaan. Ja aikaisemmin on ollut ihan itsestään selvä, että me ollaan saatu lupa, ja meillä on semmoinen YYA-sopimus ollut Rajan kanssa ja on edelleenkin, että jos täällä jotain outoa on, niin soitetaan. Me saatiin kahdeksi vuodeksi lupa viime kesänä. Niin että me soitetaan joka kerta Rajalle, tai tuonne vartiostoon, kun me mennään tuohon vyöhykkeelle, että me ollaan täällä nyt, että on turhaa katsella tai miettiä. Mutta tosiaan, se on minun mielestä tosi ikävää, että ei anneta tässä asuvallekaan oikeutta enää mennä sinne, hirveät selitykset piti olla. Naapurin luo ei päästä kylään, jos ei ole rajavyöhykelupaa ja sillä perusteella saatiin sitten lupa. Meiltä on puoli kilometriä rajalle ja saunan nurkasta on 50 metriä vyöhykkeen reunaan, ei niinkään paljoa, muutama metri vyöhykkeen reunaan. Tämä puoli kilometriä on sen takia tärkeä, että saimme rakennusluvan tähän ilman sisäasiainministeriön päätöstä. Puoli kilometriä on se raja. Että tähän rakennusluvan sai, siihen riitti Tohmajärven kunnan rakennuslautakunta. Ja silloin 1993, kun me ostettiin tämä paikka, niin se rajavyöhykehän meni tuos⊳ Rajavyöhykkeellä liikkumiseen tarvitaan lupa. Rajapartio tarkastamassa kulkijan lupaa 1980-luvulla. Kuva: Rajamuseo.

ta, missä on toi mökkitienhaara tuossa puolen kilometrin päässä. Että me oltiin ensimmäiset vuodet vyöhykkeellä. Ja sitten, olikohan se ollut 1995, kun ne otettiin kaikki asumukset pois, ja sitten tämä meidän paikka on tämmöinen tutti, missä me ollaan, että se menee ihan tuossa vedessä ja tuonne saareen ja muuta. Että meiltä pääsee veneellä, tai sanotaan, että meidän vieraatkin pääsee veneellä tuonne isolle selälle. Esimerkiksi minun pohjalaiset sukulaiset, niin niiden selkäpiitä karmii, kun ne tulee tänne, kun ovat niin lähellä Venäjän rajaa. Mutta kyllä minä ainakin koen hirveen turvalliseksi asua täällä. Ja justiin se, että tietää, että meistä pidetään huolta. Rajamiehet käyvät välillä meidän pihassakin kääntymässä. Ja jos me lähetään johonkin pitemmäksi aikaa, niin me ilmoitetaan sinne Niiralaan, että me ei olla kotona nyt. Että kun ne kulkee täällä, ne tietää, että jos joku meillä on, niin se on asiattomalla asialla. Ja yleensä kun soitan, niin minä aina sanon, että täältä Kaustjärven takavartiolta, hei. Että tämä on tavallaan semmoinen turvallinen paikka kyllä, että ei tarvi pelätä. Mutta kerrotaan nyt myöskin yksi todella hieno asia rajavartioston olemassaolosta. Kun Ullalle tuli yhtenä yönä ongelmia, joku häiriö. Hänellä niksahti joku. Minä soitin sitten ambulanssin. Mutta ennen kuin ambulanssi tuli tänne, niin tuli kaksi rajamiestä laukkuineen päivineen ja mittareineen, ja aloittivat toimenpiteet, ja parikymmentä minuuttia myöhemmin tuli ambulanssi. Siis eihän missään Helsingissä ole näin hyvää palvelua. Niin, että kyllä täällä rajalla asumisessa on hyviäkin puolia. Tähän voi lisätä vielä, että tuolta saat 21 kilometrin päästä Venäjältä puoleen hintaan 92-oktaavista bensaa.

179


Kalastus – rajamiehen perinteisiä harrastuksia. Henkilöstöstä monen harrastukset liittyvät luontoon. Tarinoita rajalta

Viiangissa Viianki oli niin mukava paikka, että sieltä ei olisi halunnut lähteä minnekään. Ensinnä siellä oli mukavia kyläläiset, vaikka kaikki haukkui niitä kommunisteiksi. Ja ei ollut parempia ihmisiä oikeastaan ollut, kun vartioasemallakin kävivät ja vartiomiesten kanssa pärjäsivät. Metsästysseurassa varsinkin toimittiin, niin ei sitä missään, ei mitään politiikkaa kyllä niin missään

Tarinoita rajalta

vaiheessa tullut. Vaikka se ajan henki oli vielä semmoinen, että kyllä ne kommarit on hirveitä. Ja ihmisillä, kun on tämmöiset eri olosuhteet niin kuin vartiossa, niin siellä oli tosissaan mukava olla. Oli hyvät kalavedet, kerta kaikkiaan huippu kalavedet ja sitten metsästysmaat. Ja mukava asuinympäristö, ja muutenkin.

Televisio vartiolla Jos nuoret miehet vartiolta halusivat lähteä juhlimaan, niin kirkolle piti lähteä. Ei niitä huvituksia ollut. Se että joskus kesäaikaan elokuvia esitettiin Kortesalmellakin, siinä Sänkälän autotallissa käytiin näyttämässä elokuvia. Ja siinähän koko kylä oli sitten. Ja muistan senkin, kun Kortesalmen vartiolle tuli ensimmäinen televisio. Se oli semmoinen vuokratelevisio, mihin piti rahaa panna, että se aina oli määrätyn aikaa, niin siellähän oli kyläläisiä valtavan

180

paljon kattomassa tätä televisiota. Aina pudotettiin kolikko sinne, niin se taas tunnin vai puoli tuntia mitähän se toimi. Kylällä oli semmoinen sähköliike, niin se sieltä porukalla, vartion porukalla hankittiin se televisio sinne, ja nuo rahat meni varmaan siinä sitten korvaukseksi siitä televisiosta sinne liikkeeseen. Nuorisoa oli varsinkin kovasti kattomassa televisiota vartiolla, että kyllä istuimista oli pulaa.


Television äärellä. Kuva: P-KR perinneaineisto, Hattuvaara. Tarinoita rajalta

Suhteet Alkuvaiheessa nuo rajavartiomiehet, ne tuli aina jostakin muualta. Kuhmolaisille ei rajavartijan työ kelvannut niinä alkuvuosina ollenkaan. Ja minä olin varmaan niitä ensimmäisiä, jotka kuhmolaisina Rajan palvelukseen jäin. Pohjanmaalta tuli paljon porukkaa ja tuolta Pohjois-Savon suunnalta. Ja kun vieras tuli tänne paikkakunnalle ja nuoret tuolla tanssiloissa tapasivat, niin ainahan kuhmolaista tyttöä on vieras kiinnostanut, ja näin näitä suhteita solmittiin ja perheitä perustettiin. Ja paikkakunnan poikamiehet oli

pahoillaan sitten ja kärmeissään siitä. No yks kanava, niin kun se minun kohdallakin sitten toteutui, niin vartioasemalle tarvittiin aina emäntä ja tuonne Jonkeriin tuli tilanne, jossa vartioemännäksi tuli tuolta Pohjois-Karjalan puolelta Rauha-niminen tyttö, ja ei siinä varmasti vuotta pitempään mennyt, kun perhe oli perustettu. No niin se oli, että minä olin sen vartion isäntä ja minun vaimo oli sen emäntä. Ja meillä oli oikein hyvä, tiivis yhteisöhenki siellä vartioasemalla. Se oli meidän paikka.

181


Tarinoita rajalta

Paikallisten palkitseminen Oikeastaan se lähti jo täältä Vaalimaan ajoilta liikkeelle se, että mietittiin, millä tavalla me muistamme niitä henkilöitä ja rajaseudun väestöä, jotka auttoivat meitä työssämme. Ja heillähän on nämä rajoitukset, niin sanotut eräänlaiset rajan kirot, että kun rajavyöhykkeellä asutaan, niin siinä on omat vaikeutensa siinä. Ja siinä kehiteltiin sitten tällainen ohjelmallinen ilta ja kokeiltiin sitä ja se lähti hyvin liikkeelle. Kaakkois-Suomen rajavartiosto tuki, kun se luovutti linja-autot, kaksi linja-autoa, käyttöön. Ja vietiin sitten salaa sinne henkilökuntakerholle ja siellä palkittiin sitten näitä ansioituneita paikallisia asukkaita; annettiin plaketti tai jotain muuta. Ja sitten siellä oli ohjelmaa ja orkesteri soitti ja tanssittiin. Ja sen jälkeen sitten kun siirryin tuonne joukkueenjohtajaksi, tätä

Tarinoita rajalta

perinnettä jatkettiin siellä. Ja kyllä se oli ainakin se palaute, mitä tuli, niin minun mielestä se oli kannustavaa. Siellä illan mittaan sitten moni asia tavallaan loksahti paikoilleen. Ja ne koki sen ihan myönteisenä, ja itse sain siitä, en koskaan katunut sitä, että tällaisia ruvettiin järjestämään. Se oli sellaista siviilien palkitsemista. Ja myös sitten näinä juhlapäivinä, Rajavartiolaitoksen vuosipäivänä varsinkin, kutsuttiin paikallisia asukkaita tänne asemalle kahville. Ja siinäkin tilaisuudessa heitä palkittiin: yleensä se oli se plaketti. Kiitettiin juuri näitä, jotka soittivat meille, milloin oli lentokoneesta kysymys tai oudosta kulkijasta ja niin päin pois. Ja varmaan tuli sitten sellaistakin tietoutta esiin siellä jossain vaiheessa, jota he ei välttämättä olleet kertoneetkaan.

Yhteistyötä paikallisten kanssa Esimerkiksi Vainikkalan vartiolla pelattiin lentopalloa. Mehän pelattiin hirmu innokkaasti, ja Lappeen Riennolla oli semmoinen ns. kylämatsi, kylien välisiä lentopallo-otteluita. Ja me oltiin yksi kantava henki Vainikkalan kylätoiminnassa ja pelattiin hyvin paljon näitä eri kylien otteluita. Me oltiin aina siellä paremmassa päässä kuitenkin, mutta tiukkoja otteluita oli. Ja ne oli kyllä tosiaan hienoja aikoja ne, kun nuoriso tavallaan kokoontui siellä ja tosiaan välejä tuli hyvin paljon. Sitten siirryttiin tänne, minä siirryin tänne Villolaan, tänne sivumpaan, missä on vähemmän väkeä, niin oli ns. tuppi-iltoja. Me pelattiin tuppea ja oli hyvin läheiset suhteet kyllä näitten kyläläisten kanssa. Silläkin tavalla, että esimerkiksi monella kyläläisellä saattoi olla auto, mutta meidän vartion

182

henkilökunnasta ei kukaan vielä siihen aikaan omistanut autoa, niin heiltä saatiin kyytiä kun kaupoilla käytiin, kun vartiolle piti ruokatarvikkeita ostaa. Tämä pitää kyllä mainita, että siihen aikaan, kun me aloitettiin, tuotiin muonatarvikkeita vartioille. Se ei ollut mitään muonaa, vaan siis tarvikkeita, mistä tehtiin ruoka. Jauhot, mausteet, perunat, tämmöiset, niin ne toimitettiin komppanian kautta niin tuonne vartioasemille, josta emännät sitten teki näitä, nämä ruuat ihan. Ja me syötiin ihan säännöllisesti vartiolla ruokalassa tai paremminkin keittiön ruokatilassa. Juustot ja tämmöiset kuivamuonat sekä voit tulivat sieltä kautta. Ja tili, vartioupseeri piti niin kun kirjanpitoa, mitä oli mennyt ruokatarvikkeita ja tilasi sitten komppaniasta ruokatarvikkeet


sekä puhtaat vaatteet. Silloin omaa vaatetusta ei ollut vielä, vaan se rajavartiosto vaatetti meitä. Niin vaihdettiin kaikki, alusvaatteita myöten vaihdettiin silloin Tarinoita rajalta

ensi alkuun. Mutta sen jälkeen, kun tuli tämä oma vaatetus, niin se tietysti loppu siinä vaiheessa.

Jouluyö vartiossa Minä sitten kysyin tältä papilta, että jos hän haluaisi viettää jouluaaton, aaton iltaa ja aattoaamua, tuolla raja-alueilla. Niin me mentiin tuonne Väkevälän vartiolle ja kävelytin hänet tuonne Kavalankosken majalle, jossa partio oli paikalla, nuotiolla istuivat siellä. Paisteltiin makkaraa ja saunottiin siellä, ja oli oikein kaunis pakkasilta ja tähdet taivaalla ja kuutamo. Oli todella semmoinen harras tunne, hän piti pienen semmoisen hartaustilaisuuden meille siellä majalla. Ja tuota tässä viime kesänä yhtäkkiä minulle kännykkään soitettiin ja tämä kyseinen silloinen nuori pappi soitti Tampereelta. Hän oli jäämässä eläkkeelle kirkkoherran tehtävistä. Ja sanoi, että hän löysi viimeinkin minun puhelinnumeron

ja sanoi, että hän halusi soittaa, että niin tunnelmallista tapahtumaa, missä hän on ollut mukana, hänelle ei ole koskaan elämässään sattunut. Hän on kymmeniä, jos ei satoja kertoja saarnoissaan kertonut, että miten se jouluevankeliumin kohta, että paimenet kedolla vartioimassa laumaansa, toteutui siellä Kavalankosken majalla, että kaksi rajamiestä aseittensa kanssa nuotiolla istui ja vartioi Suomen valtakunnan rajaa ja meidän turvallisuutta. Hän on saarnoissaan tätä aina käyttänyt. Se oli kiva kuulla, että tällainen tapahtuma, joulutapahtuma on vaikuttanut niin hyvin tuommoiseen pappiin, ja se on levinnyt sitten hänen saarnoissaan ympäri Suomea.

Kenttämessu Lapissa syksyllä 2018. Rajakarhu mukana messussa. Kuva: LR:n arkisto.

183


Tarinoita rajalta

Tiedon hakeminen Vapaa-aika oli laivalla lähinnä ruokailua, saunomista, kuntosalia ja nukkumista. Paljon siellä luettiin tietenkin, kun omassa hytissä rauhassa ollaan, luetaan kirjaa. Silloin ennen internettiaikaa meillä oli semmoinen Tiedon pikkujättiläinen, semmoinen kirja. Siinä on ihan seitinohuet si-

Tarinoita rajalta

Materiaalikieltä Minusta tuli sitten vuonna 2000 materiaalisihteeri. Oltiin jo pari vuotta opeteltu näitä tietokonehommia, ja niissä ohjelmissa oli kovasti paljon virheitä. Tokihan saatiin apua sitten muista yksiköistä. Mutta materiaalikirjanpidossa oli paljon hassuja nimityksiä. Vaikkapa ”paitapusero, valkoinen, pitkähihainen” ja suluissa vielä, että poolopaita. Kun näitä nimikkeitä sitten tulosteltiin valmiisiin lomakkeisiin niin eivät-

Tarinoita rajalta

vutkin. Ja siinä on ihan uskomaton määrä tietoa. Aina välillä kun tuli kinaa jostain, että miten joku asia on. No, nyt se vaan googletetaan, mutta silloin sitten plarattiin sitä kirjaa ja sieltä löytyi vastaus asiaan. Ja se oli kyllä uskomaton kirja.

hän ne mahtuneet sarakkeille. Niin minä korjasin sen poolopaidaksi, että mahtuisi. Kun esimies huomasi, mitä olin tehnyt, hän ripitti minua, ettei niitä saa tuolla lailla muutella. Minä kyllä sitten tälle esimiehelle lähetin vähän myöhemmin sähköpostia, että kuulehan, juttu on kyllä niin, että puolukka on puolukka eikä ”marja, punainen mallia syksy ” ja suluissa puolukka.

Eläkkeelle! Oikeastaan kaikkein hämmästyttävintä on, että kun jää eläkkeelle, niin ei kukaan enää soita ja käy. Ja kaikki virkaveljet, jotka on jäänyt eläkkeelle, on puhunut ihan samaa, että ei ole ketään enää. Niin kuin kavereita. Mulla nyt on sen takia, kun olin vielä ammattiyhdistystoiminnassa mukana merivartiostossa, perustettiin Merivartioliitto Suomeen. Olin sen sihteeri ja tiedotussihteeri pari vuotta ja toimitin lehteäkin vielä. Että sillä tavalla tullut enempi oltua yhdessä vielä työn ulkopuolellakin. Meillä on Merivartiokerho. Se on tämmöinen henkilökunnalle viihtyvyyttä lisäävä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta nostava homma. Olen aikoinaan ollut itse mukana siinä kerhon hallituksessakin. Ja

184

siellä sitten joka kuukauden ensimmäinen keskiviikko vanhat papat kokoontuu, siellä on se viisi kuusi samaa miestä mitkä on ollut siellä sitten eläkkeestä saakka, kymmenen viistoista vuotta.

Rajamieshenkeä luodaan jo varusmieskoulutuksessa. Kuvat: Onni Anttoora.


185


Tarinoita rajalta

Työhenki Sosiaalinen elämä on vähän erilainen asemilla ja laivoilla. Laivoilla oli hyvinkin tiivis yhteishenki, koska aika ahtaassa tilassa kuitenkin oltiin viikko tai kymmenenkin päivää yhdessä. Ja siellä ei muodollista kuria sillä tavalla näy kuin jossain armeijassa. Ei siellä herroitella eikä mitään. Mutta oikeasti se kuri on kyllä oikeinkin jämäkkä, mutta se on ystävällisessä hengessä, että jokainen tietää paikkansa. Ja koska jokainen on kiinni toistenkin työpa-

noksesta, niin se henki erityisesti laivalla muodostuu tosi hyväksi. Että useasti, kun miehet tapaavat myöhemmin, niin kysytään, muistatko sen laivan, kun oltiin silloin yhtaikaa. Että tämmöinen laivakaveruus on aika syvää, kun yötä päivää siellä ollaan yhdessä. Virkapuvut tosiaan oli ja arvomerkit. Niin sitä muodollista kuria ei merivartiostossa, eikä taida Rajavartiolaitoksessa muutenkaan niin kauhean selvästi ulospäin näkyä.

Muonion rajakomppaniassa vietettiin Rajavartiolaitoksen 50-vuotisjuhlapäivää 21.3.1969. Kuva: Pentti Kaskama.

186


Tarinoita rajalta

Kun emäntää vedätettiin Kärpän vartiolla oli emännällä leipomispäivä. Miehille tietenkin oli tärkeätä se tupen peluu, sitähän pelattiin ja pelattiin. Kerran oli päiväkahvin aika, niin sitten yksi rajamiehistä kyseli, että eikö se emäntä nyt päiväkahvia tänä päivänä keitäkään. Emäntä sanoi, että eikö ukot voi sen vertaa, että edes keittää itse, kun tässä on tuo leipominen kesken. No hänen hommiaan tämä on kyllä, hän keittää ne kahvit. Ja emäntä laittoi pilkkeitä hellaan ja siinä vaiheessa, kun kahvivesi alkoi kiehumaan, niin tämä kyseinen rajamies vaihtoikin tuota kylmän veden uudestaan siihen pannuun. Ja kun emäntä tulee laittamaan

Tarinoita rajalta

höystöjä, hän ihmettelee, että eikö tämä kiehu vieläkään. Ja taas laittaa puita ja hella on punaisena, levyt pohottaa ja taas sitten heti, kun emäntä meni pois, niin taas uusi kylmä vesi tilalle ja taas emäntä kiireissään tulee, ja huomaa että tämähän on kylmä tämä pannun kylki. Sitten siinä vaiheessa, kun kolmatta kertaa lähti menemään, niin palasikin takasin ja justiinsa oli kaatamassa vettä tämä kyseinen rajamies siihen pannuun. Emäntä suuttui, että keitä itse kahvisi kerran tuommoista hommaat, että nyt se pitää loppua tämä homma – ja niin se loppu.

Arvot ja yhteisö No minusta se on täällä, varsinkin täällä Kainuussa tällä henkilöstöllä oikeastaan yhteinen arvopohja. Erähenkiset harrastuksethan on valtaosalla, ja jotenkin on kovin välitöntä ja luonnollista ollut päästä juttuun kaikkien kanssa. Minä muistan tämmöisen pikkuisen kulttuurieron, kun Imatralle siirryin ja ensimmäistä kertaa kävin vartioasemalla. Ja kun en oikein mitään keksinyt tekemistä, niin minä kysyin, että no miltä näyttää lintukanta täälläpäin? Ne vähän ihmetteli kysymystä, että lintukantako? Kyllähän tässä lentelee kaikenlaisia lintuja. Tässä niin kun oli ihan ajattelutavassa hirmuinen ero. Täällähän on, kun kysyy, että miltä näyttää lintukanta, niin siinä heti tulee juttua, että minkälaisia poikueita on ja miltä näyttää. Siis metsäkanalinnuista kyselin. Sehän siis, kun lintukanta on, niin sehän on metsäkanalinnut ilman muuta, että eihän sitä tarvi erikseen kertoo tääl-

lä. Niin siinä tuli kyllä iso kulttuuriero heti paikalla. Mutta niin kuin ylipäätään täällä, niin kuin Kaakkois-Suomessakin tämmöinen samanlainen hyvä rajamieshenki oli, että se oli hirmuisen välitöntä meidän suhtautuminen. Tätähän on ihmetelleet meidän ulkomaiset vieraat. Venäläiset ihmettelee jatkuvasti, että miten teillä on päällystön ja miehistön kanssa, miten täällä on tämmöiset välit, että miten te voitte noin välittömästi jutella ja miten te sinuttelette ja puhuttelette etunimillä toisia. Venäläiset on ihmetellyt tätä kovasti. Saksalaiset vieraat ihmetteli tuolla Imatralla käydessään, että miten te tämmöiset, miten teillä voi olla näin välitöntä tämä kanssakäyminen teidän kesken. Kyllä se ilmeisesti on ihan totta, että verrattuna etenkin näihin ulkomaalaisiin organisaatioihin, niin meillä on kyllä hyvät ja välittömät suhteet joka paikassa.

187


Vaikka ollaan kavereita, niin komentosuhteet säilyvät ja tehtävät tulevat tehtyä. En minä näe tässä mitään ristiriitaa, että jotenkin työt tehtäisi huonommin, jos ei tarvi karjumalla ohjeita antaa taikka teititellä taikka antaa kirjallisena ohjeita. Kyllä se on just niin kun se rajamieshenki ollut on. Jonkin verran on pyritty niin kun luomaan ero tähän sotilasorganisaatioon Tarinoita rajalta

Naiset rajatyössä Naisia on kaikissa tehtävissä, ihan kaikissa. Kaikki on varusmieskoulutuksen käyneitä, rajavartijat. Mutta ne tekee ihan vastaavia rajavartijatehtäviä kuin miehet. Ihan kaikkia, kaikissa tehtävissä on naisia. Ja nyt on tullut aika paljon lisää. Meillä on vuoropäällikkönä ja päivystäjinä naisia meidän terminaaliryhmässä. Ja sitten on rajatarkastajina ja tutkijoina. Ja tiedustelussakin taitaa olla. Ja sitten meillä esikunnassa työskentelee naisia. Että kyllä se on ihan joka sektorilla nykyään. Se on positiivinen asia. Onhan se varmaan muuttanut työyhteisöä monel-

Tarinoita rajalta

nimenomaan sen tämmöisiin negatiivisiin piirteisiin, että meillä ei tarvitse tehtäviä huutaa eikä karjua, vaan sitten kun sanotaan normaalilla äänellä ja katohan, ne tullee tehtyä siitä huolimatta. Ja ilmeisesti nimenomaan senkin takia. No, sinänsä mulla ei ole tätä sotilaallista organisaatiota vastaan mitään. Siinä on paljon enemmän hyviä puolia kuin huonoja puolia.

la tapaa. Mutta että kyllä heitä oikeasti tarvitaankin. Että nykyään on henkilötarkastuksia ja muita naisille, niin mielellään mies ei saisi tehdä, vaan siinä pitää olla nainen. Ja muutenkin jutut on varmaan monipuolistuneet ja näkökulmat muuttuneet moniin asioihin. Mutta sitten alkuun varmaan oltiin tosi varovaisia kaikessa puhumisessa. Mutta kyllä sen on huomannut ajan kanssa, että naiset kestää ihan yhtä lailla hurttia huumoria ja härskejä juttuja kun miehetkin. Ihan tasa-arvoisia ollaan. Ja jos naisille vinoilee, niin saa kyllä joskus kahta kertaa pahemmin takasinkin.

Vartioiden elämää Elämä vartiostoissa – maalla, rannikolla ja aluksilla – on ollut ja on edelleenkin monipuolista ja tapahtumista riittää kerrottavaa. Alkuvuosina erityisesti kaukaiset vartiopaikat, muutaman miehen kämpät, vajaan kymmenen miehen alukset ja kaukaiset saaristotukikohdat olivat haastavia ja vaikeitakin elinolosuhteita. Vuosien mittaan elämisen muodot kehittyivät, rakennettiin isompia vartioita, joissa saattoivat elää elämäänsä myös perheelliset rajavartijat. Laivojen koko kasvoi ja teknisen kehityksen myötä merivalvonta siirtyi yhä enemmin tukikohdista tapah-

188

tuvaksi. Työolosuhteet vakinaistuivat, ja rajojemme vartijat saattoivat elää muun kansan tapaan normaalia perhe-elämää. Alkuvuosien sadoista vartiopaikoista on siirrytty nykyisiin muutamaan kymmeneen vartiostoon, liikkuvat vartioasemat ovat tämän päivän todellisuutta ja tekninen valvonta on suurelta osin korvannut maastossa tapahtuvan työn. Mutta edelleen rajavartija valvoo, maalla, merellä, ilmassa ja rajanylityspaikoilla ja näin takaa omalta osaltaan kansalaisten turvallisuuden kotimaassaan.


Partiotehtävissä Helsinki-Vantaan lentokentällä toukokuussa 2019. Kuva: Elias Laukkanen. Tarinoita rajalta

Elämää Haapasaaressa Kotkassa oli semmoisia niitä vanhempia ukkoja, joilla oli sitten paljon kerrottavaa eri tapahtumista, mutta ei niillä nuorilla sälleillä ollut mitään kerrottavaa, kun ei niille ollut mitään tapahtunut. Ne oli vaan kuuntelemassa niitä juttuja. Niillä vanhemmilla oli sitä kerrottavaa paljon siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli siinä nimenomaisessa työpaikassa ja kaikesta, mitä oli heidän tehtäviinsä liittynyt. Ne jutut sitten jatku, ja ne tuli taas seuraaville porukoille. Ja niistä yleensä juteltiin, ja hauskoja juttuja tietysti kertoivat, tapauksia mitä oli ollut. Siinä ne illat meni. Ja olihan telkkari, telkkaria pääsi kattomaan tietysti, ja korttia pelattiin paljon asemalla, ja siinä samalla tuli jutusteltua. Ja tietysti ne kahvijutut ja kaikki kahviajat ja kaikki tuollaiset oli hirveen tärkeitä. Niin kuin

aamukahvi, päiväkahvi ja iltakahvi, että silloin oli koko porukka kyllä aina kasassa. Ja sanotaan aika tavalla minuutilleen, kun siellä oli emännät aina asemalla, niin kuin täälläkin nyt on emäntä. Sekin meni jossain vaiheessa sitten sillä lailla, että niitä emäntiä ei ollutkaan vaan porukka teki itse ruokansa. Viime vuosina laitos alkoi mennä siihen, että ei välttämättä enää palkattu emäntiä asemalle. Siihen aikaan, sanotaan 1970–1980-luvuilla, 1990-luvulle asti, niin oli kyllä emännät ihan jatkuvasti paikalla, paitsi viikonloppuna. Lähtivät maihin. Emäntä laitto aina jämptiksi kahvit ja ruuat. Ne oli aina mukavia hetkiä, kun pääsi juttelemaan, porukka kokoontui siihen. Työt loppu kyllä siihen, kun oli se kahviaika, että se oli sellainen mukava hetki aina kun pääsi juttelemaan.

189


Tarinoita rajalta

Lokki ja Kokki

Tällä alueella toimi semmoinen nopea rannikkovartiolaiva, jonka nimi oli Lokki. Minulle sitten tuli määräys, että menin, taikka jouduin tai pääsin, joutumiselta kai se silloin tuntui, siihen Lokki-laivan päälliköksi tästä asemapäällikön tehtävästä. Se oli semmoinen 28 metriä pitkä nopea rannikkovartiolaiva. Siinä oli kahdeksan miestä kaikkiaan, kokki mukaan luettuna. Sen toiminta-alue oli tuolta Santiosta tuonne, no koko tämä Kotkan alue aina Helsinkiin saakka. Mutta päätoimialue oli tämä Kotkan alue, mutta Helsingin alueellakin oltiin. Ja pääsääntöisesti siihen aikaan, vaikka se oli nimeltään rannikkovartiolaiva, niin tuolla ulapalla, tuolla keskiviivalla oltiin etupäässä, se oli vielä sitä aikaa. Ja niissä olosuhteissa, kun tuolla ollaan 12–14 päivää semmoisessa pienessä laivassa, 12 vuorokautta, niin ja voin sanoa, että koko ajan liikenteessä. Siellä Tarinoita rajalta

Rajavartiolaitoksen Lokki.

ei tukeuduttu mihinkään satamiin, niin se syksyn keleillä oli henkilöstölle jo aika rasittavaa. Pakkohan sieltä oli joskus pahassa kelissä poiskin tulla. Mutta sitä valvontaa tehtiin täällä, niin kun sanotaan ulkona. Ja siellä kokki laitto ruuat siellä keikkuessa. Siellä syötiin, ja hyvää ruokaa syötiin. Siellä oli loistavia kokkeja siellä, ammattimiehiä. Kun ulkovuoro alkoi, niin kokki teki suunnitelman, mitä sinä aikana menee. Ei sieltä välillä tultu maitopurkkia hakemaan. Se vaati ammattitaitoa, todellista ammattitaitoa keittiömieheltä eli kokilta punkrata lähtiessä tavarat sinne. En muista montaakaan reissua, että olisi joku jo loppu, että nyt tarvitsee hakea. Kyllä ne oli hienoja ammattimiehiä.

Torni Santiossa Siellä Santiossa oli semmoinen tähystystorni, kun se valtakunnanraja meni ihan vierestä. Sen korkeus oli noin 30–35 metriä. Ja siellä oltiin se kolme neljä tun-

190

tia, tai neljä tuntia oli se vakio, sanotaan neljä tuntia tai enemmän kerrallaan ja kiikaroitiin sitä ympäristöä. Naapurin laivaliikennettä ja muuta seurattiin sieltä


hyvinkin tarkkaan siihen Neuvostoliiton aikaan vielä. Eihän silloin ollut mitään kännyköitä. Saaressa tai asemalla oli yksi puhelin, ja se oli siinä. Siinäkin saattoi alkuaikoina olla vielä veivi. Se meni käsivälitteiseen keskukseen. Välillä mentiin neljä-neljä-vahtiakin eli neljä tuntia töissä yöllä, neljä tuntia vapaata, sitä mentiin, sanotaan viikko puolitoista, ja sitten oli vuorokauden päivystys siinä välissä, niin välillä kun tuli kotiin oli pönttö sekaisin, että miten tässä nyt mennään. Kun piti kotona välillä nukkua, niin välillä tuntu, että

ei hemmetti, kohta täytyy lähteä vahtiin. Se herätti välillä automaattisesti. Tosiaan niin, toisen kautta se oli ihan kivaakin se vahti siellä, mutta toisen kautta sitten taas ei ollut kivaa, kun sitten syksyöinä se oikein värisi ja tutisi ne tornit, ja välillä oli kylmä, tietysti kun ne oli semmoisia vähän vetoisia siihen aikaan ja vanhoja jo. Niin, välillä pelotti, kun oli isompi ukonilma tai myrsky, kun se vapisi ja tärisi. Ihan pystyssä pysy, mutta kattelin vaan että mihin suuntaan tämä kaatuu, kumpi kylki edellä mennään.

Santion merivartioaseman tähystystorni ja sen tekniikkaa vuonna 1993.

191


Tarinoita rajalta

Santion hanhet Meillähän oli Santion aikoihin aina jotain elukoita siellä. Kerran meillä oli kaksi hanhea. Ne oli vapaana siellä meidän asemalla. Niitten nimet oli Lounas ja Päivällinen. En muista, minkä asian takia ne kuvaaja ja toimittaja tulivat sinne saareen tekemään jotain juttua, ehkä siksi, kun meillehän tuli tämä Saimaan kanavaliikenteen passintarkastus. Me tehtiin tämä kanavaliikenteen passintarkastus ja viisumitarkastus siinä ja tarkastettiin veneet muutenkin. Ne tuli ilmeisesti siitä tekemään jotain juttua. Niin, nämä hanhet oli aina, kun tuli joku huvivene sinne rantaan tarkastukseen tai jotain, niin nämä hanhet oli ensimmäisenä siellä koputtelemassa veneen kylkeen, jos saisi jotain. Tottahan ne ihmiset antoi, niin ne tottui siihen. Ne toimittajat tulivat sitten ja samalla ottivat kuvia, tekivät juttua niistä hanhista. Kymen Sanomien etusivulla oli isolla kirjotettu Lounas ja Päivällinen. Ne hanhet oli aina meidän porukassa. Meillä oli luonnongolfrata siellä, itse tehtiin semmoinen kalliolle. Oikein valoisa sellainen kallionkärki, missä ei ollut mitään. Se golfrata kiersi sillä alueella. Ja sitten kivenkoloissa oli niitä paikkoja, mihin sitä palloa lyötiin. Siinä oli muis-

Tarinoita rajalta

taakseni 13 reikää. Niin hanhet käveli sen porukan perässä koko ajan, kun me pelattiin. Ja aina kun tultiin reiälle, niin ne lysähti siihen varttumaan. Ja taas kun porukka oli lyönyt ja mentiin eteenpäin, niin taas hanhet pystyyn. Ne oli perässä koko ajan. Ne tietysti tottui vissiin meihin. Ja ne oli hirveen vihaisia naisille. Ne tunnisti naisen heti, jos tuli nainen saareen tai oli jonkun vaimo tai tyttöystävä. Tai veneestä tuli sinne asemalle käymään, niin sitten kun tuli veneestä niin ne meni kimppuun armotta, jos ne tunnisti että se oli naisen ääni. Tai minä en tiedä, mistä ne sen näki, mutta kyllä ne vaan sen näki, vaikka oli suu kiinni, mutta ei kun kimppuun. Ne kävi ihan kylmästi naisen kimppuun. Ei miesten. Ei ne reagoineet miehiin oikeastaan mitenkään muuta kuin vähän kattelivat pää kallellaan, uusi kaveri. Nainen kun tuli ja se näki sen, niin sillai jännästi alkoi kaula väriseen ja höyhenet nousi pystyyn, niin tiesi että aha, nyt on parempi lähtee. Kyllä ne oli hyviä vahtejakin, että jos joku meillekin tuli rantaan yöllä, niin heti ne hälytti. Niistä tuli lopulta sitten lounas ja päivällinen.

Miten löylyä heitetään Olin tuoreena varapäällikkönä Kuusamossa ja päällikkö oli lomalla, ja silloinen apulaispäällikkö, kenraalimajuri, tuli komppaniaan tarkastukselle. Ja kaikki varoittivat minua, että muista sitten, että tämä on löylymies, saunan pitää olla kunnossa ja kun siellä ei saa olla mitään huomautettavaa, niin kyllä sitten kaikki menee hyvin. No niin, niinhän me valmistauduttiin, sauna lämmitettiin kuumaksi ja vastat oli

192

hienoja ja kaikki oli paikallaan, ja sitten kenraalin kanssa istuttiin siellä lauteilla. Ja minä ajattelin, että se on kova löylymies ja otin kauhan ja heitin kaksi oikein kunnollista lämäystä sinne kiukaalle. Ja minä näin, kun hänellä kulmakarvat liikkui tällä tavalla, ja sitten hän sanoi: ”Luutnantti antaisitko sen löylykauhan.” Minä ojensin, ”Herra kenraali.” Hän otti sen löylykauhan ja täytti sen, ja lirautti jokai-


seen kiukaan kulmaan pienen lirauksen ja sitten keskelle. Ja sitten hän odotti, ja löyly sihisi ja levisi mukavasti saunaan. Otti toisen kerran ja sitten hän sanoi, että kuulkaas luutnantti, löylyä pitää lyödä niin kuin karhu pissii. Pieniä lirauksia kerrallaan, niin se tulee täyteläisenä. Ja tämä oppi on ollut niin vahva, että minä olen muistanut aina. Ja joka kerran, kun minä Tarinoita rajalta

saunassa istun, niin minä muistan tämän opetuksen. Ja jos joku rupeaa kauhan kanssa heilumaan, niin minä sanon, että hetkinen, minä kerron nyt, miten Luton taistelupäällikkö aikoinaan opetti minua löylyä lyömään ja sanon, että antakaas se kauha tänne ja näytän, miten se tapahtui ja kerron, että miten karhu pissii.

Esiliinassa töissä Minä olin kotona yksin. Pesin astioita keittiössä ja katsahdin ikkunasta sattumalta ulos, niin siellä ajaa englantilaisilla kilvillä varustettu diplomaattiauto kohti rajaa. Silloin tuli rajamiehelle kiire. Kipot putosivat hyllylle. Kertalaakilla alas. Ja ei muuta kun pyörän päälle ja tuhatta ja sataa perästä. Ja siitä oli nyt joku 600–700 metriä rajalle. Kun minä pääsin sinne rajan pintaan, niin siellä on auton ovi auki. Kolmijalkatuki pystyssä ja teleputki päällä kamerassa.

Nainen istuu autossa lasin takana. Mies vilkaisee minua ja hymyilee iloisesti ja hihittää. Suuntaa kameraa rajan yli toiselle puolelle. Siihen aikaan venäläiset partiot vähän välttivät meitä, mutta syystä taikka toisesta siihen oli ilmestynyt partio. Myöhemmin selviää, miksi. Ja tuota, hän kuvaa sitä venäläistä partiota. Aika törkeä liike. Vähäsellä englannin kielen taidolla ilmasin: ”Teidät on kiinniotettu, pidätetty”– ja mies ei muuta kuin

Partiokäsky. Lieksa 1920–1930-luku. Kuva: Rajamuseo.

193


nauraa hekottaa. Ja minä sanoin rouvalle sitten, että tulkaa ulos sieltä sitten. Minä ajattelin, että siellä on väkeä enemmänkin, vaikka lapsia sitten. Rouva tulee ulos ja hymyilee iloisesti. Minä vilkaisen venäläistä rajapartiota, ne suorastaan hytkyy naurusta. Minä ajattelin, että mikä helvetti tässä mättää. Siinä vaiheessa rupesin kaivelemaan yhdeksänmillistä sitten jo vyöltä, ja samalla huomasin, että mulla on esiliina päällä. Ja ruusukkeet olkapäällä. Minä kuitenkin rauhallisesti käärin esiliinan, sitten panin sen pyörän tarakalle. Sen jälkeen kamerat läjään sitten. Sen jälkeen sitten minä sanoin, selvitin, että tulette perästä, kun minä ajan vartion pihaan. He lähtivät ajamaan autolla perästä. Venäläinen partio huusi perään: ”Bravo, bravo, bravo.” Minä tulin vartion pihaan. Ajoin siihen. Toin heidät sitten toimistoon. Istutin paikalleen. Puhelimeen. Immolan päivystävälle upseerille. Hän yhdisti suoraan komppanian päällikölle. Selvitin, mikä on tilanne ja tämä käski: ”Mene ulos sen miehen kanssa ja kato tavarakontti autosta.” Minä ajattelin, no mikä ihme, että mitä nyt on tapahtumassa. Minä sitten näytin,

Tarinoita rajalta

että tule perästä. Ja kuinka ollakaan, niin kaveri lähti perään ja sano heti, että no, no, no, no, ei, ei, ei, ei auto, ei auto. Minä rupesin taas hapuilemaan yhdeksänmillistäni, niin heti luukku aukesi. Siellä oli venäläisen rajapaalun kilpi. Se oli otettu matkamuistoksi Nuijamaan Konnunkylän keskeltä, mistä tie menee Konnunkylän läpi. Sieltä oli otettu matkamuistoksi. Muistan vielä, että seuraavana päivänä kaveri sanoi minulle, että he ihmettelevät sitä, minkä takia venäläiset partiot ovat tulleet metsästä ulos ja kiertävät jokaisen oman pylväänsä. Ne tarkasti, onko muualta viety kilpiä heiltä. Tämä oli eräs niitä erikoisimpia tapauksia siltä kylältä. Tämä aiheutti sitten sen, että kun tilanteeseen tulivat sitten varsinaiset Immolan miehet mukaan, venäjän kielen, ja englannin kielen taitoset ja muut, sieltä tuli puhelinsoitto suoraan rajavartioston komentajalta. Ja ilmoitti minulle, että olette kersantti tästä hetkestä lukien. Minä sanoin, että minä olen jo kersantti. Sanoi, voi sentään, ylikersanttia minä en teistä saa mitenkään tehtyä. Se oli parhaita palautuksia rajapalvelusta, mitä minä sain Rajalla ollessa.

Posti kulkee Nousen Vieltojärven jäältä maalle, hiihtäen kohti itää. On joulukuu vuonna 1947. Suunta kohti Korsatunturin autiotupaa, johon on taas perustettu talveksi tilapäinen vartioasema. Seudulle, jossa talvella liikkuvat lappalaiset ja muut poromiehet. Selässäni on reppu, jossa parin viikon posti. Pari kirjettä ja jokunen vanha sanomalehti. Kyläläisiltä saatu. Evästä enää vajaa paketti Koskenlaskijaa ja pari palaa näkkileipää. Olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin. Kohta tulee taas pimeä.

194

Sitten se tapahtuu. Mistä se tulee? Ehkä parin sadan kilometrin päästä Jäämereltä. Ilma, joka jäädyttää suksenpohjat niin, että suksi ei luista muuta kuin minkä jalka sitä työntää ja senkin vaivalloisesti. Pakko yrittää tehdä tulet ja kuumentaa suksenpohjat kuiviksi. Tulipuuta ei heti löydy, paikka on juuri kuusirajalla. Ei ole kirvestä, vain puukko. Sitä kuvitteli, että mokoma matka. Tuon pyyhkäisee ruokavälillä.


Merivartioiden hiihtopartio Mikkelinsaarilla talvella 1951. Kymenlaakson museo, Merivartiomuseo.

Kahden tulentekokerran jälkeen kyllästyy. Suksenpohjat kun ei kestä jäättömänä kauan. Pimeyskin on jo ajat sitten tullut. Taivas on paksussa pilvessä, joten revontuletkaan eivät valaise. Kumma kyllä tikkatiellä on vielä pysytty. Tikat ovat pystyyn lyötyjä seipäitä joiden latvassa on laudanpätkä poikittain. Niitä on alun perin ollut näköyhteyden päässä toisistaan, mutta osa on jo lahonnut ja kaatunut. Kun sitten pimeän talven keskellä tuo tikka alkaa näkyä sumun seasta, tulee mieleen Golgatan risti. Vaivalloinen matka jatkuu. Väsymys painaa jaloissa, kun sukset eivät luista mihinkään. Tikkatiekin on jo kadonnut. Mikäli muistan, ei sitä näillä main nähty edelliselläkään kerralla. Nyt on luotettava vain kompassiin. Mieli tekisi joka kerta pysähtyessä käydä hankeen makaamaan. Sanovat, että siitä ei muka sitten enää nouse. Ei pidä paikkaansa. Kyllä vilu ylös ajaa.

Jälleen pysähdys. En uskalla pistää makuulle. Jospa siitä ei enää pystyisi nousemaan. On paras vain levätä nojaamalla taas sauvoihin. Onkohan täällä petoeläimiä? Minulla kun on mukana vain pieni taskuase ja viisi patruunaa. Enempää ei kämpällä ollut. Ovat kuulemma kallisarvoisia. Saisi käyttää vasta sitten kun susi on puoleksi syönyt. Mahtanenko jo olla mennyt tuvan ohitse? Silloin edessä on koko Inarin erämaa. Jaksaisinkohan vielä tehdä tulet ja odottaa uutta päivää, joka tulee vasta kello kymmenen jälkeen. On minulla kello, mutta se on tarpeeton kapine näillä seuduilla. Täällä riittää almanakka, eikä aina tarvitse sitäkään. Tulipuuta ei näy. On vain yksitoikkoista rämettä. Paras laahustaa vain eteenpäin. Mikä musta tuossa edessä häämöttää? Hyvänen aika! Sehän on meidän keskeneräinen kumpareen kylkeen kaivettu

195


sauna, jota olemme rakentaneet. Tupa on takana parinkymmenen metrin päässä. Raahaudun tuvan seinustalle. En jaksa nostaa suksia pystyyn. Jääkööt siihen. Menen tupaan. Miehet kaikki nukkuvat lavitsalla. Kaivan leipälaatikosta vanikkapalan ja ryömin toisten sekaan laverille.

Tarinoita rajalta

Ei sakotettu Tuli näistä legendoista mieleen yhden nykyisen kollegan isä, joka on eläkkeellä jo. Hänestä on tämmöinen tarina, mikä Hangon merivartioasemalla usein myöskin kuultiin. Tämä oli pysäyttänyt vesiliikenteen valvonnassa yhden veneen. Siinä oli joku varustepuute ollut siinä veneessä, olisiko pelastusliivit puuttuneet tai joku tämmöinen. Ja sehän on aina semmoinen asia se pelastusliivien puute, että siitä kirjotetaan aina sakkoja. Se rupesi kirjottamaan sakkoa. Ne oli vanhempi pariskunta, se mies oli korvat luimussa siinä veneessä tietysti, unohtanut sen varus-

Tarinoita rajalta

teen, mikä ikinä olikaan. Ja vaimo nalkutti, se rupesi kauhean nalkutuksen pitämään sille äijälle siitä, ja merivartija se kirjoittaa sakkoa ja kuuntelee sivusta sitä nalkutusta ja pottuilua. Ja sitten se tuli siihen laidalle ja sano, että tämä näyttää vähä siltä, että sinä olet tuon rangaistuksesi saanut ja repäisi sen sakkolapun, eikä antanut sitä sille äijälle. Kyllä sillä naisella meni posket punaseksi ja mies oli tyytyväisen näköinen sitten. Hymyili vähän syrjäkarein siinä. Semmoinen legenda on jäänyt kyllä mieleen, etköhän sinä ole sen rangaistuksesi jo saanut.

Häkeltymätön vartiomies Kaakkois-Suomen rajavartioston komentaja, eversti, oli tarkastamassa varusmieskomppanian sissiharjoitusta. Komppanian päällikkö johdatti tarkastajan sissitukikohtaan, jonka vartiomies teki sotilaallisen ilmoituksen: Herra kapteeni, tukikohdan

Tarinoita rajalta

Herään myöhään aamulla leipäpala kädessä. Kersantti Mattinen kertoi, että he olisivat aamulla lähteneet minua etsimään, jos en olisi siihen mennessä tullut. He olisivat varmasti löytäneet kohta ladun ja sen päässä minut, mikäli olisin ollut vielä hengissä. Ja miksi en muka olisi ollut.

vartiomies. Komentaja katseli hetken ja kysyi, että olenko minä teistä kapteenin vai everstin näköinen? Vartiomies katsoi häntä ja vastasi: ”Everstin näköinen, herra kapteeni.”

Etäkoulutusta Kaakkois-Suomen rajavartioston sissikomppaniassa oli meneillään valatilaisuuden harjoittelu päällikön johdolla. Laulut eivät oikein sujuneet, sillä päällikkö ei ollut laulumiehiä. Niinpä hän valitsi joukosta kaksi alokasta, jotka ilmoittautuivat kympin laulajiksi koulussa. Päällikkö meni alokkaiden kanssa toimistoonsa,

196

soitti laulutaitoiselle vaimolleen selittäen tilanteen. Alokkaat harjoittelivat hetken päällikön vaimon kanssa puhelimen välityksellä valalaulua ja tilaisuudessa laulettavia virsiä. Harjoittelutuokion jälkeen koko joukon laulu sujui mallikkaasti koulutusta saaneiden kympin laulajien avustuksella.


Partiovene PV 112:n partio ja kalastuksenvalvontaa.

Tarinoita rajalta

Tehokasta työskentelyä Tapahtui 1970-luvun alussa Miehikkälän rajajääkärikomppanian komentopaikalla. Komppanian varapäällikkö oli kierrellyt aamupäivän aikana eri työpisteissä ja saapui viimeisenä puusepänverstaalle hieman ennen lounastaukoa. Verstaan taukohuoneessa istui kaksi ylirajajääkäriä tupakalla. Toinen tuprutteli piippua ja toinen poltteli Bostonia. Tovin hiljaisuuden jälkeen piippumies esitti kysymyksen seuraavasti: ”Kuinka se on, herra yliluutnantti, pitävätkö vanhat sananlaskut paikkansa?” Varapäällikkö mietti hetken

ja vastasi, että yleensä ne ovat varsin osuvia, mutta onko teillä jokin tietty sananlasku mielessä? Piippu tuprahteli hetken ja Boston jatkoi palamistaan. Tovin mietittyään piippumies sanoi, että yksi tuumatunti vastaa kahta työtuntia. Tähän varapäällikkö vastasi, että kyllä se on yleisesti hyväksytty sanonta, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Piippu sauhusi ja Boston paloi edelleen. Hetken hiljaisuuden jälkeen piippumies totesi, että herra yliluutnantti, siinä tapauksessa meillä olisi tämän päivän työt tehty.

197


Tarinoita rajalta

Tuttu rouva Komppanian päällikön vaimo oli autolla matkalla sotilaskotiin, kun puomivartiossa ollut jääkäri pysäytti hänet ja pyysi esittämään kulkuluvan. Tähän päällikön vaimo joutui vastaamaan, että valitettavasti

Tarinoita rajalta

se unohtui kotiin, että mitä nyt tehdään? Vartiomies mietti hetken, otti asennon ja sanoi, että tässä tapauksessa minä tunnenkin teidät ja nosti puomin ylös.

Saunan lämmitys Minulle oli tuttua tämä savusaunan lämmitys ja muu. Niin minun tehtäväni oli useinkin olla saunamajurin tehtävissä varsinkin silloin, kun siellä sattui isompia herroja käymään. Kerrankin Rajakoulun johtaja, everstiluutnantti, oli tulossa vieraittensa

kanssa. Siinä kait oli mukana jotkut kaupunginjohtajat ja näitä siviilipuolen johtavia henkilöitä. Savusauna piti olla valmiina kello 17 illalla ja minun tehtäväksi se siinä määrättiin. Tälle koulunjohtajalle piti olla jokaisessa vastassa kaksi suopursua,

Rajavartiolaitoksen saunan lämmitystä syksyllä 2018. Kuva: Joonas Lahikainen.

198


se oli semmoinen hänen oma reseptinsä siihen. No minä lämmittelin siinä sen saunan, tein vastat, kannoin vedet. Ja kaikki oli valmiina, kun tunnin kuluttua piti koulunjohtajan sinne tulla. No niinpä siinä sitten kouluttajien puolesta tuli rajavartiomestari tarkistamaan, että onko se sauna nyt siinä kunnossa, että koulunjohtaja voi vieraineen tulla. Ja tämä mestarihan oli semmoinen kekseliäs mies, hän oli tehnyt tämmöisiä hälytyslaitteita ja muita niin sissitoimintaa kuin rajan vartiointia varten. Niinpä hän siinä hoksasi, että vuosien mittaan on saunan laipioon ja seinille kertynyt melkoinen nokikerros. Ja siinä esitti, että no nämähän saadaan äkkiä nämä noet pois, kun hän räjäyttää harjoituskranaatin, sen paukkupommin, saunan lauteilla. Minä vähän yritin estelläkin sitä, että onkohan se sopiva nyt tällä hetkellä tehdä. Mutta tietysti rajavartiomestari sen päätti, hän vetäisi sokan irti ja pisti paukkupommin lauteille. Mentiin ulos, minä aukaisin varuilta saunan ikkunan, ettei se paineaalto vaan sitä riko. Kun se

Tarinoita rajalta

pamaus kuulu, niin sieltäpä tuli saunan ikkunasta tuota mahdoton nokipilvi ja mentiin sisälle katsomaan. Kyllä se ajatus oli toteutunut, saunan laipiosta ja seiniltä oli noet irronneet, mutta nyt niitä olikin melkoinen kerros saunan lauteilla ja istuimilla ja myöskin niissä vesiastioissa. No minä siinä vain totesin, että mitähän se koulunjohtaja tykkää, kun tunnin päästä tulee vieraitten kanssa kylpemään. No siinähän tuli meillä sitten kiire ja yhtä rintaa siinä rajavartiomestarin kanssa, minä oppilas siinä saunaa siivosin. Ensin harjalla ja kihvelillä otettiin kaikki irtonoki pois. Sitten suoritettiin oikein vesipesu. No vedet oli kanssa kaadettava pois ja uudet vedet laitettava. Ja kyllä se sauna puhtaaksi tuli ja kylpykuntoon, mutta aika nokisia me oltiin molemmat siinä niin vaatteiden kuin naamankin puolesta. Ja kyllä toiset kouluttajat muistivat aina mestarille huomauttaa, että oli se mukava katsoa, kun rajavartiomestari ja oppilas siinä rinta rinnan saunaa siivosivat. No kyllä koulunjohtaja vierailleen sai ihan hyvät löylyt.

Savustettua kalaa vieraille No sitten on toinen tapaus myös, kun olin taas saunamajurina. Sinne tuli sissileirin aikaan ruotsalaisia upseereita tutustumaan Rajakoulun sissitoimintaan, ja minulla oli taas tämä savusaunan lämmitys. Mutta siinä samoten vastat piti tehdä ja sitten piti pyytää haukia savustettavaksi ja ahvenia halstaroitavaksi. Katiskat oli jo valmiina, ja rajavartiomestarin kanssa sitten laskettiin edellisenä iltana verkot niihin lähilampiin. Seuraavana aamuna men-

tiin kokemaan, mutta verkot olikin tyhjinä. No, siinä ei ollut muuta konstia, kuin että lähdettiin Lappeenrantaan ja sieltä torilta me saatiin ostettua sitten sopiva määrä niitä haukia. Ja niitä minä saunanlämmityksen aikaan siinä savustelin. Ja ajateltiin, että varmaankin koulunjohtaja kerto ruotsalaisille, että tuosta ne on verkoilla lähilammista pyydettynä, kun ei me sille kerrottu, että ne on torilta haettu. Ja siinä halstaroitsin ne ahvenet kanssa.

199


Aloutte-helikopteri OH-HIS ponttoneilla vuonna 1969. Kuva: Pekka Autereen arkisto. Tarinoita rajalta

Lentokonekyytiä Olen kuullut tämän kertomuksen toisen kertomana. Se oli joskus sota-ajan jälkeen, kun yksi raja-aliupseeri oli saanut 14 vuorokauden arestirangaistuksen jostakin palvelujuopottelusta. Ja se piti suorittaa sitten Kajaanin sissikomppaniassa. Siellä oli putkat ja sellaiset tilat. Ja niinpä tämä meni sinne. Sitä asiaa eivät sen tarkemmin enää siinä muistaneet, mutta sitten parin viikon päästä tuli puhelimella sanoma Kajaanin esikunnasta tänne Kuusamon komentopaikalle. Se oli vain lyhyt sanoma, että tänään kello 13 laskeutuu pienlentokone Nilojärven jäälle. Sanoma

200

vietiin komppanianpäällikölle ja hän päätteli, että kun tulee lentokoneella, sen täytyy varmasti olla laitoksen esikunnasta, että olisikohan peräti laitoksen päällikkö. Ja siinä ruvettiin valmisteluihin, päällikkö antoi käskyn siinä, että koko kasarmi, varastot, kaikki pitää laittaa hyvään kuntoon. Ja silloinhan oli henkilöstöä komentopaikalla paljon, siellä oli varastonhoitaja, automiehet, puusepät kaikki. Niin, että sen jälkeen sitten jo varttituntia ennen lentokoneen laskeutumisaikaa pitää olla kaikkien paraatipuvussa aseitten kanssa siinä pihassa ilmoittamista varten.


Sotilaskoti oli erillinen rakennus, sinne piti laittaa pöydille valkoiset liinat ja juhlavat kahvit. Ja kaikki oli valmiina ja niinpä se lentokone sitten ilmoitettuna aikana laskeutui Nilojärvelle. Ja sieltä lähti yksi mies kävelemään rantaa kohti ja sitten kun tämä tuli tunnistamisetäisyydelle, niin komppanianpäällikkö parahti, että tämä Tarinoita rajalta

Rynnäkkökiväärin kuljetus hekolla Tämä kertomus voidaan kertoa teemalla rynnäkkökiväärin lento Tenniöjoelta Karhutunturin rajavartioasemalle. Tenniöjokivarsi kasvaa tiheää vesakkoa ja sitä on aika ajoin raivattava, jotta raja-aukko olisi selkeästi näkyvissä. Rajavaltuutettujen käskemä rajan raivaus Tenniöjokivarressa 1970-luvulla käsitettiin niin sanottuna miljoonan kannon savottana. Sitä varten helikopterilla kuljetettiin Karhutunturin vartioasemalta ensiksikin miehet. Toisella lennolla kalustoa, raivaussahat, polttoaineet ynnä muut sellaiset, ja vielä oli yksi muonankuljetuslento. Kun kuormaa purettiin Tenniöjokivarressa, yksi rajamies pani rynnäkkökiväärinsä helikopterin ponttoonin päälle, jotta olisi helpompi kannella tavaroita.

Tarinoita rajalta

aliupseerin ketaleko se olikin. No ilmoittaminen taisi olla niin, että päällikkö ei ilmoittanut, vaan palaaja ilmoitti suorittaneensa sen rangaistuksen ja palanneensa riviin. Päällikkö sano siinä sitten, että juodaan ne kahvit kuitenkin, kun ne on kerran laitettu. Joten juhlava oli vastaanotto tälle putkassa kävijälle.

En muista, kuka se meistä johtajista antoi ilma-alukselle nousuluvan käsimerkein, mutta sinne se vain lähti Karhutunturin suuntaan seuraavaa kuormaa hakemaan matkassaan rynnäkkökivääri ponttoonin päällä. Rajamiehellä oli sen aikainen Lavikaluston viestiväline repussaan, jolla hän sai yhteyden ohjaajaan. Sitä olimme siinä joukolla siunailleet, että minkähänlainen etsintäoperaatio tästä vielä kehkeytyy, kun erämaata Karhutunturiin on yli 30 kilometriä. Rajamies maalaili vankilaristikoitakin silmiensä eteen, että mitä kaikkea tästä seuraakaan. Helpotus oli suuri, kun ohjaaja ilmoittaa Karhutunturista, että rynnäkkökivääri on maissa ja tulee seuraavassa kuljetuksessa. Opetus tämäkin, älä jätä asetta.

Monenmoista kopterihommaa Kerran meillä oli tuolla Rovajärvellä kopteri parkkipaikalla. Siinä oli autoja rivissä ja kopteri siinä välissä, niin yksi kenraali tuli kysymään, että pyörilläköhän tämä on tähän tuotu. Ei kun minä olen laskenut sen siihen. Katseli vähän hämmästyneenä tuo kenraali, niin minä sanoin, että siinähän on parkkipaikka. Se on siinä kohtaa vain vähän erilainen. Kopterin kanssa tehdään erilaisia hommia, kun on kaikennäköisiä näitä rakennushommia, torneja ja muuta. Yksi jut-

tu oli usein, kun on noita lipputankoja, niin piti käydä se naru viemässä, kun tangot oli ruostunut, niin niitä ei muuten sinne saatu. Esimerkiksi tuohon Immolan ruokalan lipputankoon käytiin laittamassa naru, kun ei sitä tankoa saanut alas sieltä ja oli joku juhlapäivä. Nyt äkkiä pitää viedä, niin käytiinkin se laittamassa. Mekaanikko pujotti narun siitä reiästä ja istui, tai seisoi siinä tellingillä. Niitä oli monessa paikkaa, kun ne hämmästyksekseen totesivat, että ei niitä saa kaadettua niitä tankoja.

201


Tarinoita rajalta

Pitkäsiä Kainuun rajavartioston rajakoiramestaruuskilpailut pidettiin Kuusamon rajakomppanian komentopaikalla, saattoi olla kesällä 1971. Kainuun rajavartioston komentaja tuli tarkastamaan komppaniaa ja seuraamaan rajavartioston koiramestaruuskilpailuja. Komentajan tarkka tuloaika tiedettiin. Sitä varten olimme järjestäytyneet asianmukaisesti riviin kaikki johtajat ja varusmiesjoukko, jotka toimivat jäljentekijöinä. Niin musta Chevrolet ajoi

Tarinoita rajalta

pihaan, ja eversti astui autosta. Alkoi ilmoituksien aika. Herra eversti, Kuusamon rajakomppanian päällikkö majuri Pitkänen. Herra eversti, Rajavartiolaitoksen koiratoimintaupseeri kapteeni Pitkänen. Herra eversti, Kainuun rajavartioston koulutustoimiston päällikkö kapteeni Pitkänen. Herra eversti, varusmieskomppanian päällikkö kapteeni Marttinen. Olipa siinä Pitkäsiä kerrakseen, mutta Marttinen pelasti tilanteen, nauroi eversti.

Perunahuoltoa Ainijärvellä Nälkää Ainijärvellä ei 1960-luvun lopulla nähty, mutta joskus oli tiukkaa. Jonkin verran tietysti saatiin evästä läheisestä järvestä ja sehän jo piisasi, mutta muu muona oli kyllä monestikin hakusessa. Esimerkiksi perunat pääsivät kerran loppumaan ja makaronikuuria oli ollut jo useamman päivän. Pojat arveli, että olisi mu-

kava saada vaikka pottuja. No sitten tuli ilmoitus, että huoltoauto tulee Tulppioon asti, ja siinä saattoi olla jopa näitä kaivattuja perunoita. Se oli reilun kymmenen kilometrin päässä. Auto ei päässyt ajamaan perille silloin olevaa tienpohjaa. Maastoautojahan silloin ei ollut. Mutta koska perunat olivat niinkin likellä, niin minä lu-

Ainijärven muonakuorma toimitettiin hevoskyydillä vuonna 1957. Kuva: LR:n arkisto.

202


pauduin mopon kanssa asialle. Siellähän ne perunat olivat paperisäkissä, ja muuta tavaraa tuli myös samalla huoltokuormalla. Minä panin joitain tavaroita reppuuni ja sitten iskin sen pottusäkin poikittain tarakalle ja köytin kiinni, ajattelin, että kyllä se siinä kulkee. Ja kulkikin, useamman kilometrin, kunnes naru katkesi ja perunat pyöri perässä polkua myöten. Suuri porolauma oli justiinsa samalla kohdalla ja minä arvelin, että jospa ne vaikka hyökkää noitten kimppuun ja syövät suihinsa ne potut. Mätin reppuun osan niistä mutta ei ne sopineet. Mutta repun taskussa oli Tarinoita rajalta

minulla sadepuvun housut. Ei muuta kun puntit solmuun pohjasta, ja loppuperunat polulta siihen. Ja sitten vaan nostin sen kaulaan niin kun pelastusrenkaan ja jatkoin mopolla ajoa vartiolle. Kun minä pyyhkäisin vartion pihalle, niin yksi mies seisoo kattila kädessä ja huutaa, että tuliko niitä pottuja. Tulihan niitä, kun perunat kaivettiin sitten repusta ja housusta pois. Se oli tuoretavaraa, sitä oli odotettu, ja mikäpäs ei olisi kelvannut. Säilykkeitä oli kyllä kaiken sorttisia, mutta niihin oli jo leipäännytty samoten makaroniin.

Myrän vartio Minä ilmoittauduin tammikuun ensimmäisenä 1965 palvelukseen ja tulin Immolaan varusvarastolle hakemaan varusteita. Siellä kysyvät minun palveluspaikkaa, niin kerroin että menen Myrän rajavartioasemalle. No siellä päiviteltiin, että pitipä sattua. Olipa huono tuuri, eihän sinne johda edes tietä perille, pitkospuita pitää kulkea loppumatka. Illan hämyssä sitten ajettiin kuorma-autolla rajavartioaseman pihaan. Siinä vaiheessa totesin, että minua vedettiin höplästä jo ensimmäisenä palveluspäivänä. Siellä rajavartioasemalla elettiin luonnollisesti aikaa ennen virkaehtosopimuksia. Myrän vartio oli pikkuvartio, vahvuus yksi plus seitsemän. Vartio kuului Imatran rajajääkärikompanian toiseen joukkueeseen ja Myrän lisäksi siihen kuului Rapattilan ja Nuijamaan vartioasemat. Ja silloinhan tuo Saimaan kanavan työmaan kolmosvaihe oli käynnissä, ja Nuijamaan rajavartioasema hoiteli rajan ylikulun. Kanavahan valmistui vuoden 1968 heinäkuussa. Avajaisissa oli mukana presidentti Urho Kekkonen, ja kanta-aliupseerikurssi 27:n oppilaana olin kunniakomppaniassa

tuolla Mustolan satamassa. Tästä jäi mieleen tuo vuosiluku. Palvelus siellä vartioasemalla oli pitkälti sitä, että kun ne virkaehtosopimukset ei olleet vielä voimassa, niin aamulla kokoonnuttiin rajavartioaseman toimistoon. Siellä jaettiin tehtävät. Yksi partio lähti rajalle. Kolmas mies päivysteli. Neljäs mies meni työpalvelukseen ja sitten, jos siellä vielä miehiä oli, joku saattoi pitää jopa vapaapäivän. Ja silloin vielä, muistan että talvella oli Immolasta mies hevosen kanssa majoittuneena rajavartioasemalle useamman päivän. Ajettiin rajalle aitatolppatarvikkeita, pitkospuita ja majalle polttopuita.

203


Tarinoita rajalta

Ensimmäinen hiihtopartio Elettiin kevättä vuoden 1990 alkupuolella. Huhtikuu oli taittamassa talvea kevääksi, mutta talvi pyristeli vielä vastaan. Aamu oli kirkas ja pakkanen oli laskenut yön aikana reilusti toiselle kymmenelle. Hengitys höyrysi ja tuhannet timantit välkähtelivät keväthangella. Auto oli tuonut partion maarajan eteläisimpään kohtaan rajamerkki I/1:lle. Kaksimiehisen partion tehtävänä oli hiihtää merenrannasta Vaalimaan rajanylityspaikalle. Nuorempi partiomies oli aloittanut uransa vasta noin viikkoa aiemmin, ja oli ensimmäisen rajapartion aika. Varusmiespalvelus oli päättynyt muutamaa kuukautta aiemmin ja leveillä Järvisillä hiihtäminen oli vielä tuoreessa muistissa. Imatran ja Jukajärven metsissä oli samanlaisilla hikilankuilla ahkio- ja harhautuslatuja lumeen pahrustettu monia kilometrejä. Oransseilla karhunpäillä merkitty Caravelle kääntyi tornin kääntöpaikalla ja poistui jättäen rajapartion valmistelemaan lähtöä. Kannantausten säätäminen kokoa 44 olevaan talvikumisaappaaseen sopivaksi vaikutti työläältä. Harmitti, kun ei ollut tehtyä jo vartiolla. Vanhempi partiomies katseli hymyillen poikasen säätämistä. Hän kertasi samalla asioita partion toteuttamisesta sekä esitteli rajan kulun paikassa, jossa maastoraja muuttuu merelliseksi. Viimein sukset olivat jalassa ja siirryttiin muutaman kymmenen metrin matka piikkilangan varteen. Nuoremmalle partiomiehelle heräsi heti havainto, että sukset olisi voinut voidellakin, pitoa ei juurikaan ollut. Rajapolulla partionjohtaja esitteli vielä rajan kulun tarkemmin sekä isot linjataulut, jotka osoittivat rajaviivan sijainnin merellä. Mielenkiintoisemmalta tuntui

204

kuitenkin, kun vanhempi rajavartiomies kertoi pintailmaisimista ja näytti kuusen tyvellä olevat puukepit, jossa kesäisin olivat liikkumisen paljastavat rihmalangat. Ja tuossa muutaman metrin päässä oli punavihreä rajapaalu, jossa kuparinen laatta. Tuossa metallilaatassa oli Neuvostoliiton kansallisuustunnus: maapallo, jossa sirppi ja vasara sekä ympärillä olevat viljantähkät. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli vain viiden metrin päässä. Eipä tuo metsä kuitenkaan niin erikoisen mahtavalta näyttänyt. Nyt oltiin kuitenkin siellä kovalla rajalla. ”Kysy vaan heti, jos tulee mieleen”, vanhempi mies sanoi ja lisäsi heti perään: ”Joko mennään?” Hän katsoi vielä hymy suupielessään nuoremman partiomiehen varustusta. Koska oli pakkasta, tämä oli pukeutunut lämpimästi. Harmaan sarkapuvun alla oli riittävästi vaatetusta. Oli pitkähihainen kerrasto, peltipaita ja villapaita. Lisäksi villakauluri, rukkaset ja karvalakki varmistivat, ettei vilu tulisi heti puseroon. Itse asiassa automatkalla oli tullut jo hieman kuuma. Rynnäkkökiväärin hihna hieman puristi rintaan, mutta eipä ainakaan heilunut edestakaisin hiihtoa haitaten. Partionjohtaja oli maatilan poika, tunnettu hiihtotaidoistaan. Menestystä oli tullut kaikenlaisissa kisoissa aina kylähiihdoista piirin kisoihin. Hiihtäminen rajanvarressa oli hänen mielestä parasta tässä ammatissa. Kevätkelit olivat parhaimmillaan. ”No sitten mennään”, hän huikkasi nuorukaiselle. Pari rivakkaa potkaisua ja heti huomasi, että voitelu oli osunut nappiin. Seuraavalle rajamerkille oli matkaa vain vähän toistasataa metriä, mutta poika jäi jo jälkeen. Pienen kumpareen jälkeen


Kaluston määrän ja laadun parantuessa hiihtopartiot ovat vähentyneet. Kuva Pelkolasta vuodelta 1951. Kuva: Rajamuseo.

alkoi tasainen osuus, joka oli ennen sotia ollut peltomaata, sarkaojat paistoivat vielä hangen alta. Rivakkaa vuorotahtia ja hymy leveni entisestään partionjohtajan kasvoilla. Aluskerrasto ja ohut villaneule vaaleanharmaan partioasun alla oli juuri sopivasti. Aktiivihiihtäjän mielestä tämä lumipuvun mallinen puku oli paras asuste, joka valtiolla oli rajamiehille tarjota. Missähän se poika on tulossa? Nuori rajavartijan taimi oli ollut muotoilemassa sanoiksi mieleensä noussutta kysymystä rajaloikkareista, kun lähtökäsky tuli. Edessä oleva rajamies näytti yhtäkkiä kilpahiihtäjältä. Sukset ja sau-

vat liikkuivat rytmikkäästi edestakaisin ja pakkaslumi vaan pöllysi. Nuori rajavartija katsoi kauhuissaan loittonevaa selkää, jossa rynnäkkökivääri heilahteli rytmikkäästi. Eihän tästä tule mitään. Häpeä hiipi mieleen, tästä saa varmasti vielä kuulla. Sukset lipsahtelivat joka potkulla ja käsivarret alkoivat jo väsyä ensimmäisen loivan nousun jälkeen. Hengitys kiihtyi ja mieleen nousi jo ensimmäinen epävarmuus ammatinvalinnasta, tällaistako tämä partiointi rajalla on. Harmaa hahmo lykki jo yli sadan metrin päässä ja tahti ei näytä muuttuvan yhtään hiljaisemmaksi. Pakko jaksaa.

205


Hiihtopartiossa Kavalankosken hiihtomajalla vuonna 2019. Kuva: Juha Kivelä.

Rajamerkki I/3:n luona on vanha ns. Simolan talon paikka. Betonitiilistä muuratun pienen navetan seinät olivat vielä pystyssä ja asuinrakennuksen kivijalan

Tarinoita rajalta

kulma on rajapolulla. Pari reilua tasatyöntöä ja vanhempi rajamies tuli kivijalan kohdalle ja pysähtyi. Taakse katsoessaan hänen oli vaikea olla nauramatta ääneen. Temppu oli onnistunut. Tuore rajavartija puuskutti hengästyneenä paikalle. Naama hehkui punaisena ja hikikarpalot valuivat solkenaan takaraivolle työnnetyn karvalakin alta. ”No onko sopivasti vaatetta päällä?”, partionjohtaja kysyi. Vastausta ei heti kuulunut ainoastaan raskasta huohotusta. Ja vanhempi rajamieskin heltyi sanoen: ”Ei täällä aina näin kovaa hiihdetä, mutta sinulla näytti olevan kaikki jaetut varusteet päällä, niin oli hyvä tilaisuus opettaa tehtävän mukaisesta pukeutumisesta.” ”Minä jo luulin…”, nuorempi sopersi vieläkin puuskuttaen. Sitten vanhempi neuvoi varusteista eri tehtävissä paljastaen lopulta, että oli yleinen tapa vedättää uusia tulokkaita jollain jekulla. Jäljellä olevat kilometrit mentiin hyvinkin rauhallisella tahdilla. Hiestä läpimärkä partiomies toivoi jo välillä mielessään hieman rivakampaa tahtia, muttei uskaltanut sitä enää ääneen ehdottaa, vaikka kylmä hiipi luihin ja ytimiin. Hiihti vaan hiljaa perässä ja mietti tulevaisuuttaan. Mitähän vielä tulisi tapahtumaan… (RVL Suomi sata.)

Jonkerissa No se alkuaika oli minulla 1960-luvulla. Kesäaikana siellä oli tuommoinen polkuverkosto, meidän omia polkuja. Siihen aikaan oli vaan olemassa runkotiet, yleiset runkotiet. Metsäautotieverkostosta ei ollut vielä tietoakaan. Ja omia polkuverkostoja, pitkostamattomia soita kävellä rämmittiin. Ja samoin talvella hiihtovehkeillä. Kelkat tuli vasta paljon, paljon myöhem-

206

min. Ja kun tuo partiointitiheyskin oli kohtalaisen tiivis pienten vahvuuksien takia, niin talviset umpikelit oli kovasti rasittavia. Suksisauvoilla latua etsittiin ja sen jälkeen koetettiin mennä eteenpäin. Ja sen takia nuo partiomatkat, partion kestoajat, oli aika tavalla pitkiä. Jonkerissa pääsääntöinen partiointi, partioreissu käsitti kolme vuorokautta. Majoilla yövyttiin.


Tarinoita rajalta

Kalmakaltio Lapin sodan jälkeen ei Suomen rajakuntiin, kuten mm. Enontekiölle, saanut tulla ilman rajapassia. Sodan jälkeen Kalmakaltion rajavartioasema perustettiin ensin Hettaan, josta se siirrettiin Nunnasen kylään. Etävartiopiste perustettiin Korsajärven päässä olevaan majaan. Rajamiesten tehtävänä oli valvoa rajakuntaan tapahtuvaa liikkumista. Nunnasesta vartioasema siirrettiin Kalmankaltiolle vuonna 1954. Sinne ei ollut silloin tieyhteyttä. Sittemmin saatiin vartiolle polkutie, talvella kuljettiin

Tarinoita rajalta

moottorikelkoilla. Neljän perheen rivitalo valmistui asemalle vuonna 1976 ja kunnollinen tieyhteys 1977, kun asemalle oli muuttanut perheitä. Koululaiset kuljetettiin ennen tieyhteyden saamista talvisin moottorikelkalla Nunnasen koululle 15 kilometrin päähän. Kalmankaltion nimi muutettiin Kalmakaltioksi 1970-luvun lopulla. Oli selvinnyt, että paikannimi tarkoitti kylmää eikä kuolemaa. Kalmakaltio tuli sanasta Kalbmagaldu, kylmä lähde eli kaltio. (Anunti 2017.)

Etelän nainen Lapissa Oli sumuinen alkukevään päivä, kun tulin Lapin ”jänkhille” Sallan Kursuun vuonna 1946. Rajajääkäripataljoona 4:n kolmas (3./RjP 4) komppania sijaitsi entisen saksalaisten tukikohdan paikalla Kursun Pättärällä. Rakennukset olivat parakkeja. Sain oman kämpän. Elämä Kursun Pättärällä alkoi kiemuroineen. Ensimmäinen työni oli etsiä palkkalistasta 3000 markan virhe. Löysin sen. Väki oli edellisenä päivänä juhlinut häitä. Ei ihme, jos virheitäkin tuli. Aika meni rattoisasti. Aikaa vietettiin porukalla ajankohtaisten asioiden parissa, laulettiin paljon. Olihan meitä Karjalan laulumailta kotoisin monta. Me yksinäiset olimme yhdessä, ja perheelliset elivät omaa elämäänsä. Joskus oli ”kökkäjäisiä”, jonne kutsuttiin tai ”käskettiin”. Kaikki Sallan Kursun komppaniassa olivat sitä mieltä, että se oli mukavaa aikaa, ja henki oli hyvä sekä työoloissa että vapaa-aikana. Lapsiakin oli muutama antamassa oman osuutensa komppanian suljettuun elämään. Vääpelin Juhani-pojalla oli hyvä

kaveri seinänaapurin Mauno-pojasta. He leikkivät yhdessä ja pitivät minua hyvänä kaverinaan. Kerran he kutsuivat minut syömään jonnekin pihan kulmaan. Ruokana oli vihanneksia eli maasta nyhdettyjä ruohoja ja kukkia ym. Menin tietysti mukaan nauttimaan nuorten herrojen tarjoamaa lounasta. Toisen kerran nämä kaksi poikaa saivat käskyn ilmoittautua vänrikin toimistossa aiheena luvaton perunamaan kitkeminen. Vänrikki oli istuttanut muutamia perunoita kasvimaan pikku länttiin ja potut olivat alkaneet kasvattaa vartta. Pojat olivat tekevinään hyvän työn ja ”perkasivat” palstan rikkaruohoilta näyttävistä kasveista. Niin nousivat jo puoleksi mädät perunat maasta ja lensivät ulos pellolta. Seurasin tilanteen kehittymistä toimistossani, joka oli vänrikin toimiston vieressä hyvän kuulomatkan etäisyydellä. Vänrikki esitti rajun syytöksen pojille väittämällä: ”Te olette hävittäneet perunamaani viimeistä pottua myöten!” Juhani, kai rohkeampana, väitti: ”Ne olivat jo mätejä!” Vänrikillä oli niin sa-

207


Modernia teknologiaa työtehtävissään käyttävä rajamies pääsee vielä kuitenkin välillä nauttimaan luonnon kauneudesta maalla, merellä ja ilmassa. Kuva: LR:n arkisto.

nottu Suomi-sikari toimistopöytänsä reunalla siinä lepotilassa vähän käryämässä. Hän yhtäkkiä nousi ja löi nyrkillä pöytään. Pojat aivan kauhuissaan saivat tuhat jalkaa alleen ja pakenivat ovesta ulos kuin raketit. Sitten alkoi kuulua kummia, että rajavartiostoon tulee muutoksia. Komppanioita lopetetaan jne. Siihen joukkoon kuului Kursun komppaniakin. Alkoi epävarmuuden aika. Siirtoja tuli. Ei kysytty mielipiteitä, tuleva osoite vain ilmoitettiin. Osa ympäri rajoja kuka minnekin jäljelle jääneisiin komppanioihin. Niin jäi Kursu, Lapin luonto, kauempana siintävät rajantakaiset, entiset Suomen Sallan tunturit kuten Rohmoiva yli 600 metrin korkeuksineen ja upeine toppamuotoineen.

208

Lapin jänkhät taakse jäivät. Siellä oli tullut tehdyksi elämäni ensimmäinen lakkareissu. Rajajääkäri piti olla aseen kanssa mukana, kun metsään meni. Meitä lähti lakkasuolle ystäväni Eeva, rajamies ja minä. Minä en osannut yhtään liikkua suolla ja tuntui, että hukun sinne. Huusin apua ja että eivät jättäisi minua. Eeva huusi takaisin, että pitäisin sen käden ylhäällä, missä on sormus ja kello (saisivat ottaa ne!). Se oli armoton opetus korpioloista! Sallan aikaan sattui aina jotain ”raamoja”. Kaikista selvittiin tavalla tai toisella. Mukavat muistot jäivät siitäkin vaiheesta. Tuli käytyä Lapin porstuassa tutustumassa vähän Lapin lumoon. Kävin jälkeenpäinkin joskus siellä. Lapin porstuan – Sallan kautta – tuli seuraavaksi pysähdyspaikakseni Kuusa-


mo. Kuusamon komppania kuului silloin jonkin aikaa Lapin rajavartiostoon, sitten Kainuun vastaavaan. Ilmoittauduin komentotoimistossa. Panin komennustodistukseni pöydälle. Komppaniapäällikkö kysyi: ”Soitatteko pianoa?” Ihmettelin vähän ”Miten niin?” Siihen päällikkö: ”Teillä on soittajan sormet.” Se oli ensimmäinen ”virallinen” keskustelu Kuusamossa. Huomio kääntyi käsiin (ei ollut ensimmäinen

Tarinoita rajalta

kerta) eikä siihen komennustodistukseen. Komppaniaan rakennettiin uutta kasarmia. Jouduin työskentelemään komentotoimistossa. Rakennukset toimistoineen ja kämppineen ym. olivat parakkeja. Kirkonkylä oli sota-aikana poltettu ja kova rakentaminen oli käynnissä. Alussa minulla oli täällä kova ikävä. Sitten aloin tottua. Tuli lisää väkeä Lapista siirrettynä, mm. entisestä Kursun komppaniasta ja Sallasta.

Sonni vieraissa No niitähän tietysti sattui monenlaista tuossa Virolahden Kurkelan kylässä. Kurkelan pellolla oli suomalainen lehmikarja. Ja vastapäinen Venäjän vartioasema oli saanut sonnin hoidettavaksi, ja sitten pantavaksi lihoiksi tarpeen vaatiessa. Se oli iso sonni kuin mikä. Ja sehän tietysti innostui tästä kotimaisesta karjasta ja tuli rajan yli, sitä ei paljon piikkilangat pidä-

telleet. Ja minä sain sitten komentopaikalle tiedon, että nyt on venäläinen sonni tuolla Suomen karjassa. No minä sanoin, että onko meidän rajaeläinlääkärille ilmoitettu. No on, se oli jo siellä paikan päällä. Ja eläinlääkäri sitten sanoi, että kun sitä ei saatu köysiin sitä sonnia, niin hän panee sinne semmoiset piikit, että varmasti talttuu, että saatte kantaa sen sitten ra-

⊳ Kurkelan jouluaterialla vuonna 1967, emäntä tarjoilee. ⊲ Karttimon vartiolla vietettiin valojuhlaa vuonna 1958. Vartiolle oli saatu aggregaatti. Kuvassa lähitalojen ja Juntusrannan väkeä. Edessä oikealla Mannerheim-ristin ritari n:o 94/8.9.42 yliluutnantti Toivo Korte. Kuva: Esko Kuitunen.

209


Joulun viettoa vartiolla Lapin rajavartiostossa 1970-luvulla. Kuva: Pasi Marttinen.

jan taakse. Ja niinhän se löi monta rauhoittavaa piikkiä, mutta eihän Porja, se oli nimeltään Porja tämä sonni, eihän se niistä välittänyt. Ja meillä oli sitten siellä kuusi rajamiestä ja vartiopäällikkö sitten sitomassa köyttä sen Porjan kaulaan. Ja sitten viimein saatiin sillä tavalla kiinni, että kun keskellä peltoa oli semmoinen kuusen känkkärä, niin saatiin köysi sen kuusen ympärille, ja se saatiin pysymään paikallaan. Ja sitten yhteystietolipulla viesti tuonne rajan taakse, ja kollega tuli sieltä, ja kohtasimme rajamerkillä. Ja hänen mukanaan semmoinen pienikokoinen Neuvostoliiton rajamies, ja sillä oli semmoinen Tarinoita rajalta

kaksimetrinen oikein vanha köyden pätkä mukana. Minä kun katsoin, niin minä sanoin, että ei, ei tämä sonni lähde tuommoisella köydellä, mutta vartiopäällikkö sanoi, että kyllä se varmaan lähtee. Ja tämä venäläinen rajamies meni siihen sen sonnin luo, taputti sitä kylkeen ja sanoi, että Porja, Porja, ja otti sen meidän köyden pois ja pani sen oman lahon köyden kaulaan ja sanoi, että Porja mennään ja talutti sen Porjan. Sinne meni kuin lauhkea lammas sen rajamiehen mukana siitä raja-aukosta. Hän oli hoitanut sitä ihan pienestä saakka. Ja tämä oli sen verran merkittävä rajatapaus, että se pääsi lehtiinkin.

Sika karussa Minulla on henkilökohtainen juttu, ja se on pystypaini venäläisen sian kanssa. Suuren suuri sika oli minulla painikaverina Imatran Räikkölässä. Se oli muistaakseni 1957 tai

210

niillä kieppeillä. Yks, kaks tulee vartiolle ilmoitus, että julmetun suuri sika on tullut kylän aukealle naapurin puolelta, ja se juoksentelee kyläläisten pelloilla. Siinä-


Yhtenäisesti pukeutuneena vapaa-ajan viettoa ja urheilua K-SR:n tapaan 1990-luvulla. Kuva: Riitta Kauppinen.

hän se kylä jatku rajan yli. Taikka raja katkaisee sen kylän ja se Räikkölän koulu jäi Venäjän puolelle. Siellä oli venäläinen vartio. Ja siellä oli karjaa. Se sika oli karannut, lähti juoksemaan tänne isäntien pelloille. No, mehän jouduttiin kaverin kanssa sitä sitten ottamaan kiinni juoksemalla. Se oli ainakin satakiloinen se sika. Sehän juoksi mutkia, kun me sitä yritettiin. Mehän näitä vinkkeliä jouduttiin oikomaan monta kertaa, kunnes sitten lopulta saatiin se kiinni. Siinä oli isännän lammashaka, me saatiin jahdattua se sinne. Ja siinä oli näin kapeat ne aidanraot. Kuule, kun se paukkas siitä ja ensimmäisestä aidasta se meni läpi, että sujahti. No, sitten se jäi karsinan peräaitaan kiinni. Ja no eihän mitään, me saatiin sitten se sitten naruihin. No, ei me sinä päivänä saatu yhteyttä naapuriin, että sen voisi luovuttaa, vaan annettiin isännälle. Siellä tallissa se oli yötä ja aamulla sitten oli yhteys ja lähdettiin sitä luovuttamaan.

Ja minä sanoin kaverille, että nyt pidä kuule siitä narusta kiinni, että se vie meitä kuule, ja lujaa. Me lähdettiin viemään sitä sinne ja no, ei se mitään. Päästiin raja-aukolle, siellä oli venäläinen, partio ja sitten joku upseeri ottamassa vastaan. No me huudettiin, että ottavat sen sikansa, että panevat naruunsa, niin kuule, se hyppäsi pystyyn. No, minä kirosin, että pidä narusta kiinni, älä laske. No, saatiin se vedettyä alaspäin ja taas se sitten rauhoittui. Sitten samalla piti katsoa, että olisiko me siellä menty rajan yli, kun sekin oli siihen aikaan hyvin tarkkaa, että ei ylitä rajaa, koska he napotti omalla puolella ja me omalla. Saatiinhan sitten kolmannella yrityksellä se luovutettua se sika sinne venäläisille. Ne, kun pani narua sen kaulaan, niin ai kuule, että en ole moista menoa nähnyt. Niin, kun sika juoksi, se veti sinne vartiolle päin. Isännät siinä siimassa perästä, siinä oli hauskaa katsella.

211


Radiokaluston kehittyessä partioiden havainnot saatiin nopeammin vartioasemalle. Kuva: Rajamuseo. Tarinoita rajalta

Kohtaamisia Kyllä niitä venäläisiä partioita näkyi aina ja maihinhan ne löi aina. Ja ensimmäinen minun kohtaamani venäläinen partio oli siinä merkillä IV/17. Oltiin kaverin kanssa tehtävänämme kunnostaa sitä kivimerkkiä. Se oli suomalaisten hoidossa, ja piti vähän piikata niitä numeroita siinä ja sitten samalla oli tämmöinen valvontatehtävä. Siinä oli vyöhykkeeltä hakattu metsää ja metsähallitus aikoi kulottaa. Oli suunnitelmissa, että ne kulottaa sen alueen siitä läheltä rajaa. Sinne oli katerpillari tulossa ja meidän tehtävänä oli valvoa sitä katerpillarin tuloa. Ja me oltiin siinä rajamerkillä, jätettiin aseet raja-aukon ulkopuolelle ja oltiin siinä merkillä, istuttiin ja kuunneltiin, kun pillari ajo sitä Kiestingintietä, siellä telat kuulu selvästi. Ja yhtäkkiä rupesi se kallio siinä tömisemään. Sieltä kaksi venäläistä juoksee siihen raja-aukolle. Ne ei meitä hoksanneet ollenkaan. Ne kiika-

212

roivat ja juttelivat siinä. Ne oli kersantti ja sotamies, niin kiikaroivat sitä, että mitä sieltä tulee, ne luuli varmaan, että hyökkäysvaunu tulee. Monta minuuttia oltiin siinä ihan hiljaa ja yhtäkkiä se kersantti hoksasi meidät ja se antoi jonkun käskyn. Ja sitten ne syöksy muutaman metrin syöksyllä kaatuneen puun taakse. Ja sitten kuulu, kun vedettiin liikkuvat taakse rynnäkkökiväärissä. Kyllä me oltiin hiljaa, ei heti lähdetty, vähän muka vielä viimeisteltiin niitä numeroita ja poistuttiin sitten aukolta ja otettiin aseet sitten käsiin. Se oli semmoinen tilanne, että vähän nuorta miestä säikäytti, kun tämä oli ensimmäinen kohtaaminen. Ja kyllä se oli melkein aina, että ne löi maihin. Varsinkin jos he tiesi, että heidät on huomattu. Sitten liikkuvat vedettiin taakse eikä asetta ikinä varmistettu. Ei kuulunut sitä ääntä, että ase olisi varmistettu, kyllä


ne vihollisena piti. Näissä kun rajanvalvontatarkastuksissa oltiin, niin kyllä niillä oli aseet aina valmiina. Ne kyllä oli vissiin koulutettu niin, että ne piti meitä ihan vi-

Tarinoita rajalta

Rajatapauksia Kyllä siellä kuuli kaikenlaista. Semmoistakin, mitä ei sitten eteenpäin voinut kertoo. Aikoinaan ne venäläiset lensi helikopterillakin jopa siitä Kortesalmen läheltä lensivät Kemiläiseen asti eivätkä tunnustaneet ikinä, että oli lentäneet, vaikka kaikki kopterin numerot oli tiedossa ja muut. Ja lentokoneesta saatiin tunnukset, niin ei ne tunnustaneet koskaan. Minäkin olin Kärpässä päivystäjänä, ja olin pihalla, kun kuulin, että suihkukone tulee. Ja se tuli puiden latvoja hipoen, niin minä näin heti, että Mikki tulee ja oli tunnukset ja numerot kyljessä. Tietysti hätäpuhelu piti soittaa heti Rovaniemelle. No se ei saa-

Tarinoita rajalta

hollisena. Kun siinä yleensä partion johtajana oli upseeri ja sitten ne oli tämmöisiä peloteltuja varusmiehiä, niin heidän kanssaan piti olla hyvin varovainen.

nut sitä tutkaan meidän puolella, mutta se oli tullut sieltä Näätämöisen mutkasta Suomen puolelle ja meni sitten Venäjän puolelle. Se reitti selvisi sitten, kun siellä oli partioita matkan varrella. Ja ei ne tätäkään ole tunnustaneet. Ei heillä ole yhtään konetta ollut ilmassa. Samaten, kun ne hiihtivät tuossa Suuren järven eteläpuolella rajan yli, talvella hiihtivät vielä raja-aukkoon Suomen puolella ja menivät takaisin. Se peitettiin lakanoilla. Ja sieltä tuli tietysti herrat kattomaan, ei tästä ole hiihdetty, vaikka oli. Ja muistan, että siinä lakanat oli vielä sitten kun lumetkin suli, niin siellä. Mutta ei ne tunnustanu.

”Kolari” Viestinnässä käytettiin peitteistöjä, ei saanut puhua selväkielisenä radioon, puhelimeenkaan. Oli tiettyjä koodeja, mitä käytettiin eri asioissa. Ja sattui semmoinen huvittava tapaus. Tuolla Korteslammilla oli päivystäjänä rajavartija. Ja siinä peitteistössä rajanylitys oli koodina kolari. Käytettiin termiä kolari, jos oli tapahtunut rajanylitys. Ja, sitä rajanylitystä ei tietenkään saanut sanoa koskaan selväkielisenä, ettei vaan joku, joka kuuntelee, pääse selville, että on tapahtunut rajanylitys. Ja yhden rajavartijan, olkoon vaikka Virtanen, koira oli mennyt rajan yli. Käynyt siellä. En tiedä, oliko tullut takaisinkaan. Mutta se oli kuitenkin semmoinen asia, mikä piti ilmoittaa ylemmälle johtoportaalle. Ja Kärpän päivystäjä sitten

peitettynä antoi Korteslammille tiedon, että rajavartija Virtanen ja koira ja kolari. Ja tuota tämä Korteslammin päivystäjä ei sitä oikeastaan noteerannut miksikään. Se ajatteli vaan, että mitähän se hänelle tuosta ilmoittaa. Ja se asia jäi silleen. Ja sitten se oli aamulla Korteslammilla puhunut vaan, että se rajavartija Virtasen koira on jäänyt auton alle, kun se oli kolarissa. Toiset kysy vaan, että kuolikohan se koira. Sano, että ei hän tiedä mutta kolarissa se on ollut. Ja se jäi silleen se koko asia. Ylempi johtoporras ei saanut koskaan tietoa siitä, että oli tapahtunut rajavartijan koiran rajanylitys. Se jäi silleen. No, asia ei nyt sinänsä mikään iso ollut, mutta tuota tämmöisiä pieniä väärinkäsityksiä tuli niillä peitteistöillä.

213


MAALIOHJUS INARINJÄRVEEN Tammikuun alussa vuonna 1985 harhautui neuvostoliittolainen maaliohjus jostain Barentsinmereltä Norjan alueen yli Suomeen ja putosi Inarinjärveen. Norjalaiset olivat seuranneet ohjuksen lentoa sen lähestyessä maan aluetta ja suuntautuessa kohti Suomea. Suomalainen ilmavalvonta havaitsi myös vieraan lentävän esineen tulon, mutta siihen ei reagoitu. Media kyllä kiinnostui asiasta. Kun moottorikelkalla Inarinjärvellä liikkunut postimies sattumalta havaitsi jäällä vanhan avannonjäljen, alkoi myös operaatio ohjuksen nostamiseksi. Neuvostoliitto oli kylläkin heti ohjuksen ilmestymisen jälkeen ilmoittanut tapauksesta tai pikemminkin vastannut suomalaisten selvityspyyntöön ja todennut ”lentävän maalin” karanneen mereltä Suomen puolelle.

Kartta ja muistiinpanoja Inarin ohjuksen löytöpaikasta. Kuva: Tiina Warsell/Raimo Piiroinen, LR:n arkisto.

214


Inarin ohjuksen kappale jäällä. Kuva: Tiina Warsell/Raimo Piiroinen, LR:n arkisto.

Kun nosto-operaatio alkoi, suurta kohua maailmalla ei herättänyt varsinaisesti itse ohjus vaan operaation liepeillä median loisteessa esiintynyt suomalainen joulupukki. Hänet oli järjestänyt paikalle Matkailun edistämiskeskus, joka näki tässä hyvän mahdollisuuden käyttää kansainvälistä hyvän tahdon ja rauhan edustajaa osana suomalaista identiteettimarkkinointia. Viranomaiset Suomessa eivät kuitenkaan ymmärtäneet tätä markkinarakoa vaan paheksuivat sitä, että vakavaan rajaloukkaukseen ja ulkopoliittisen kriisiin sotkettiin matkailumarkkinointi ja Suomi ”joulupukin maana”. Puolustusvoimain edustajat poistivatkin joulupukin kohtalaisen kiireesti nosto-operaatioalueelta. ■ Tarinoita rajalta

Operaatio ohjus Olin jo aiemmin päättänyt, että 28.12.1984 meillä Ivalon Rajajääkärikomppaniassa pidetään aistinvarainen ilmavalvontaharjoitus. Niinpä Neuvostoliiton maaliohjuksen lentäessä idästä Norjan poikki kohti Suomea meidän rajamiehemme olivat valmiiksi valppaina aina Raja-Joosepista Utsjoelle ulottuvalla alueella. Ohjuksen tulo kyllä kuultiin rajalla. Kun Ilmavoimien tutkalta tuli tieto lentävästä maalista, joka tuli kohti Suomen

rajaa, määräsin heti ilmavalvontaa tehostettavaksi. Halusin tietää, mistä tämä oletettu ilma-alus lentäisi takaisin itään. Pariin tuntiin ei missään kuultu, että suihkukone olisi palannut itään. Länsirajalta emme olleet saaneet mitään tietoa mahdollisen ilma-aluksen poistumisesta. Heti seuraavana aamuna määräsin kaikki liikenevät kelkkapartiot etsintöihin alueelle, jossa kadonnut maali oli kadonnut tutkista. 28.12. ja sitä seuraavina päi-

215


vänä aurinko ei edes noussut horisontin yläpuolelle Inarinjärven pohjoisosissa. Oli kaamos, jonka aikana keskipäivän molemmin puolin oli puolisentoista tuntia valoisaa hämärää. Ensimmäiset etsinnät kohdistettiin lähelle Norjan rajaa, mutta myös alueita lännempänä tarkistettiin. Rajavartiolaitoksella oli Agusta Bell Jet Ranger -kopterit sekä Ivalossa että Rovaniemellä, mutta joulun ja uuden vuoden välipäivinä kaikki Lapin helikopterilentäjät olivat lomalla. Lähin Rajavartiolaitoksen päivystävä helikopteri oli Kajaanissa yli 500 kilometrin päässä Ivalosta. Se saatiin liikkeelle heti seuraavana päivänä, mutta valoisan aikana se ei ehtinyt Inarinjärvelle mukaan etsintöihin. Rajavartiolaitos oli pelkkien kelkkapartioiden varassa. Viisi päivää myöhemmin eli 2. tammikuuta 1985 tutkahavainto tuli julkisuuteen Norjan sotilasviranomaisten tiedottaessa Neuvostoliiton ohjuksen lentäneen Norjan yli Suomen puolelle. Tästä seurasi mediasirkus, johon osallistui tiedotusvälineitä Suomesta sekä kansainvälisistä medioista. Alkutalvi 1985 oli Inarissa todella kylmä. Pakkasta oli -30 ja -40 asteen välillä.

Tarinoita rajalta

Kylmyys vaikeutti etsintöihin osallistuneiden kelkkapartioiden toimintaa. Kolmannet etsinnät käynnistyivät, kun postimies löysi postinkuljetusmatkalla jäältä nyrkin kokoisen ohjuksen muoviosan ja toi sen Ivalon rajakomppaniaan toimistooni. Lähetin välittömästi helikopteripartion tarkastamaan alueen. Partio löysi lennollaan ohjuksen tekemän aukon jäässä. Tämän jälkeen ohjuksen jatkotutkinta siirtyi ilmavoimille. Oli meillä huonoa tuuriakin. Kun ohjuksen tarkka putoamispaikka lopulta selvisi. Yksi Ivalon rajakomppanian rajamies kertoi, että oli kurvannut kelkallaan vain noin 100 metrin päästä avannosta jo ensimmäisenä etsintäpäivänä iltapäivällä, mutta koska silloin oli jo pimeää, hän näki vain sen mitä moottorikelkan valokeila valaisi. Huolimatta tapauksen saamasta mediakohusta toimittajat antoivat työrauhan rajakomppanian henkilöstölle tapauksen tutkintaan sekä etsintöihin. Mediaväki oli majoittuneena Hotelli Ivaloon ja he pysyttelivät omana ryhmänään. Ainoastaan yksi suomalainen toimittaja ruotsalaisen kollegansa kanssa kävi Ivalon komentopaikalla tapaukseen liittyen.

Leijonajahdissa Yhtä varmaan kansa ei unohda, sitä Ruokolahden leijonahommaa. Niin, sitä kun jälkeenpäinhän voi sanoa farssiksi. Mutta sehän lähti liikkeelle, olikohan se joskus 1992 tai jotakin, kun yksi metsäammattimies näki eläimen, ja sitten yhden yön yli mietittyään kertoi, että on nähnyt leijonan. Ja ehkä näin jälkeenpäin arvioiden se oli ollut jokin outo eläin, siihen aikaan ei vielä metsäkauriita ollut tullut Imatralle tai Ruokolahdelle päin. Ehkä joku harhai-

216

leva metsäpeura se olisi ollut. Mutta sitten siellä kävi paikalla tämä silloinen Suomen johtava petotutkija, joka virkavastuulla antoi lausunnon, että nämä jäljet on jättänyt suuri kissapeto, joka ei kuulu Suomen luontoon. Niin kyllähän, kun tämmöinen auktoriteetti näin sanoo, niin sitä sitten uskottiin. Ja kyllä Rajavartiolaitoskin uskoi sitä alkuvaiheessa. Ja sitten tämä petotutkija sai, saiko se nyt maa- ja metsätalousministeriöltä toimeksiannon seurata


RUOKOLAHDEN LEIJONA Ruokolahden leijona oli ilmiö, johon kuului useita leijonahavaintoja keskikesällä 1992 Ruokolahden ja Imatran seudulla, ja ne saivat suurta huomiota medialta, yleisöltä ja virkamiehiltä. Ensimmäisen havainnon leijonasta teki 23. kesäkuuta Ruokolahdella komennuksella ollut metsätyönjohtaja. Eläimen olemassaolo vahvistettiin virallisesti, kun suurpetotutkija neljä päivää myöhemmin löysi paikkakunnalta Suomeen kuulumattoman ison kissan jäljet. Kolme ministeriötä määräsi eläimen poistettavaksi Suomen luonnosta, mutta metsästys päättyi pian, kun siitä ei enää saatu luotettavia jatkohavaintoja. Muualtakin Suomesta tuli ilmoituksia leijonasta, erityisesti Kristiinankaupungin seudulta, jossa maa- ja metsätalousministeriö oletti olevan toisen ison kissan. Median mukaan myös Karstulassa, Iissä ja Hyrynsalmella nähtiin leijona. Ruokolahti markkinoi kuntaansa leijonalla vuosina 1992–2012. ■ ja poistaa tämä leijona. Ja Rajavartiolaitos määrättiin antamaan virka-apua tässä toiminnassa. Ja totta kai ensimmäisenä tuli helikopteri sinne paikalle ja miehet lähtivät valvontalennolle etsimään leijonaa. Ja muistan, että kun he tulivat ensimmäiseltä lennolta, oli toimittajalauma vastassa, ja miehet joutuivat toteamaan, että ei kyllä mitään näkynyt. Ja tosin aika vaikeaa tämmöinen leijona on huomatakin, kun aluekin on niin iso. Sehän sattui vielä kesän uutisköyhään aikaan, ja medialle tämä oli kultakaivos ja siitä tuli melkoinen kohu. Ja se kun alkoi, niin sitten rupesi tulemaan näitä ihmisiä, joilla on vilkas mielikuvitus, rupesi tulemaan kaikenlaisia havaintoja. Ja kun Rajavartiolaitos oli virallisesti mukana tässä asiassa, niin meidänhän piti sitten tutkia ja selvittää niitä havaintoja. Kun jostakin ilmoitettiin, että on leijona nähty, niin käytiin katsomassa. Jossakin oli pesuvadin kokoisia jälkiä, ja havainnontekijä väitti, että tästä se leijona on mennyt. Ja tuota, minäkin muistan yhden tämmöisen, kun partio sanoi, että ei se voi olla leijona.

Ei se jätä tämmöisiä pesuvadin kokoisia jälkiä, kun meille oli Korkeasaaresta tullut kuvat leijonanjäljistä. Oli semmoisia karhunjäljen kokoisia oikeasti. Niin ei se havainnontekijä uskonut. Sanoi, että kun nämä näin nuoria miehiä ovat, ei ne voi tuntea mitään jälkiä. Ja tämmöisiä juttuja. Ja valmiuspäivystäjänä sain vastata puhelimeen useasti, monen ihmisen kanssa sain käydä mielenkiintoisia juttuja. Niin kun eräskin kuvaili, miten leijona hyökkäsi, mutta onneksi se hyökkäsi pikkusen ohi. Ja sitten kun myöntelin vaan, niin se lopuksi sano, että no oli hyvä, että joku uskoo. Tämä helpotti. No sittenhän se vähitellen laantui ja siitä päästiin sitten irtaantumaan. Se rupesi jo vähän kyllästyttämään kaikkia. Mutta yksi semmoinen sopiva virkamieshän sai hyvän hänelle sopivan tehtävän johtaa leijonaetsintöjä ja huolehtia toimittajista. Ja muut sai sitten työrauhan muihin asioihin. Se kesti jonkun aikaa ja sitten meni ohi ja loppui. Sitten vissiin uskoi kaikki, ettei siellä leijonaa ole ollutkaan.

217


EMÄNTIÄ JA KOKKEJA Ruokakunta

Kannaksen emäntiä ruokaa laittamassa sekä leipomassa vuonna 1938. Kuva: Rajamuseo.

Ruokakuntajärjestelmä otettiin käyttöön jo vuonna 1928. Silloin suoritettiin miehistölle muonituksen korvaus rahana, ja rajavartioston puolesta pidettiin elintarvikkeita varastoissa yleensä niissä paikoissa, joissa miehistöä oli majoitettuna. Miehistöllä oli oikeus ostaa elintarvikkeita näistä varastosta määrättyyn määrään asti hankintahinnoilla, joihin lisättiin tietty prosentti rahti- ym. kulujen peittämiseksi. Ostetut ruokatarvikkeet tilitettiin kuukausittain. Ruokailua varten muodosti kullakin paikkakunnalla oleva miehistö ruokakunnan, joka valitsi joukostaan ruokakunnan esimiehen. Ruokakunta voi palkata, mikäli halusi, itselleen emännän, mikäli tämän majoittaminen vartioon oli mahdollista. Tämä järjestelmä otettiin käyttöön kaikissa rajavartiostoissa. Järjestelmä on hieman muuteltuna käytössä edelleenkin, joskin emännän palkkauksesta vartioissa vastaa Rajavartiolaitos. (Itärajan vartijat s. 134–135.) Pienillä vartioilla ja etenkin pienissä aluksissa ei luonnollisesti ruokakunnalla (eikä sittemmin Rajavartiolaitoksella) ollut mahdollisuutta palkata emäntää. Tällöin kirjoittamattomien sääntöjen mukaan aina vartiolle tai alukselle tullut nuorin raja/merivartija määrättiin kokiksi, laittamaan ruokaa ruokakunnalle – usein harmittavinkin seurauksin.

218


Tarinoita rajalta

Emäntä Olin aikaisemmin ollut toistakymmentä vuotta ravintolassa töissä, ja sitten tuli esikoispoika. Jäin äitiyslomalle ja tämän jälkeen ajattelin, että nyt semmoinen päivätyö olisi mukava saada ja tulin tänne työnhakijana vuonna 2000, määräaikaisena ensin. Tässä oli silloin toinen emäntä virassa vielä ja hän jäi sitten vähän myöhemmin eläkkeelle. Ja sitten virka avattiin ja ihan normaalisti oli haastattelut ja testit ja muut, ja he päätyivät ottamaan minut. Kun olin tulossa työhaastatteluun, niin minulle sanottiin puhelimessa, että voitko tulla lauantaiaamuna seitsemään? Minä ajattelin, että seitsemältä lauantaina. Minä sanoin, että juu, kyllä se sopii. Ajattelin, että mikähän tämä juttu on. En minä nyt mihinkään työpaikkaan ole mennyt lauantaiaamuksi seitsemältä työhaastatteluun. Minä tulin tänne ja ajattelin, että mikäs paikka tämä. Käveltiin tuonne kokoushuoneeseen. Ei tässä mitään muuta, mutta kun haastattelijan täytyy lähteä partioon. Selvä! Se oli jotenkin tällainen koominen tilanne. Minä ajattelin, että aha! Totta kai partioon täytyy ehtiä. Sitten minä kysyin haastattelijalta, että no mites, että mulla on haussa kaksi työpaikkaa, että ensi viikolla selviää. Niin että koska saisi tietoa, että vähän tietää sitten ja näin. Ja se sanoi: ”Paikka on sinun!” Olisinko ollut yhtäkään päivää töissä, kun tulee ilmoitus, että 20 hengen venäläinen valtuuskunta tai joku iso kenraali tulee saattueiden kanssa, että huomenna pitää olla illallinen. Tulen ihan uuteen työpaikkaan. Minä ajattelen, että siis mitä? Kaikki alkoholitarjoilut. Siihen annetaan lupa tietysti, kun on jotain erityistä. Kyllä se oli minulle vähän sellainen, että herranjesta! Vaikka olen ollut ravintolassa

töissä. Että millä tyylillä, minä yritin kysellä ja kukaan ei tiennyt mitään ja se oli itse sitten päätettävä, että näin otetaan ja näin katetaan ja näin laitetaan. Sen minä muistan aina, kun on tarjoilukoulut käyty, että minun pitää tietää, kuka on kunniavieras vai onko isäntä oma isäntä, kenelle kaadetaan ensin juomat, kun se on tässä tarjoilussakin aika tarkkaa. Kyllä siinä vähän käsi vapisi, kun on mustia koppalakkeja ja venäläisupseereita, niin kyllä se oli vähän jännä tilanne. Toinen työpäivä, mutta hyvin meni. Merivartiosto on erittäin mukava työpaikka, voisi sanoo, että tämä on niin kuin vähän toinen koti, minne tulla. Työyhteisö on kuitenkin suht koht pieni, että tässähän on 21 henkilöä tällä hetkellä kaiken kaikkiaan töissä virassa ja heille tehdään ruokaa. Yleensä siitä yli puolet on paikalla ja sitten tietysti meillä kyllä vierailijoita kulkee tässä Kotkassa paljon. Hyvin tiivis yhteisö, ja tosiaan olen ollut 16 vuotta täällä jo. On sillä lailla mukavaa työtä. Kaikki tuntee toisensa hyvin. Ruokakunta on niin kuin omakustannushintainen, se tarkoittaa, että kun miehistö tulee tälle asemalle töihin, ne antaa 100 euroa pohjarahaa. Se on sisässä oleva tällainen ostoraha ja sitten minä joka kuukausi ostan ostot ja ne lasketaan yhteen, paljonko on mennyt kulutusta ja sitten miehistö merkkaa listaan, montako ruokaa he syövät, niin siitä lasketaan sitten ruokapäivän hinta ja sitten se kerrotaan sillä lukumäärällä, mikä kuukaudessa tulee. Jokaiselle tulee oma hinta sille ruoalle, ja tosiaan ruoan hinta tulee vaan elintarvikkeen hinnasta elikkä siinä ei ole mitään työkustannuksia. Tämähän on nolla, ei saa tuottoa tulla mitään, tämä

219


Ruokatarjoilu mahdollisesti Vallgrundin merivartioaseman harjannostajaisissa vuonna 1966. Kuva: Merivartiomuseo.

on hyvin erikoista. Missään muuallahan ei tällaista ole. Tämä on tällaisilla asemilla ja vartiolaivoilla ihan sama systeemi. Ja kerran kuussa minä lasken ruoan, sen kuukauden ruoan hinnan ja laitan sähköpostilla jokaiselle laskun ja he maksaa. Ruokakunnan tilille tulee raha ja minä tarkistan sieltä, että ne on maksaneet. Siitä kuukauden raportista näkee aina myös vierailijalukumäärän, kuinka paljon niiltä on tullut rahaa. Kaikki miehet kyllä ovat mukana ja liittyvät mielellään, koska ruoan hinta on niin edullinen, että jos miettii, että siihen kuuluu aamupala, päiväruoka, päiväkahvit ja iltaruoka niin se on kyllä edullinen. Se on noin neljän viiden euron paikoilla, heiluu siinä. Ja sitten, kun meille tulee vieraita, mehän ei saa tuottoa tehdä, niin meidän pitää määrittää aika tarkkaan se hinta, että se kattaa sen ruoan just ja just. Moni ihmettelee, että miten minulla on niin edullista, niin se johtuu juuri tästä, että tuottoa

220

ei saa tehdä. Sitten, kun komennusmiehiä tulee muilta asemilta, heille on myös viisi euroa ruoan hinta, se on siis sama kaikille suurin piirtein. Ruokalistatoivomuksia tulee harvoin, mutta minä myös kyselen välillä niitä ja ihan mielellään sitten teen. Hyvin itsenäisesti saan tehdä, mutta kyllä minä yritän pyörittää jopa kahden kuukauden listaa, että siellä ei ole samaa ruokaa kuin hyvin harvoin. Että olisi monipuolista. Ja sitten on nykyään tämä netti, mistä saa aika kivaa reseptiikkaa, kun tämä ammatti on vähän sellainen, että kun kotona teet ruokaa ja töissä teet ruokaa, niin ruokaa tulee korvistakin. Se kuuluu minun ammattiin, että minulla on nimenomaan terveellistä ruokaa, koska miehethän käy kahden vuoden välein täydellisissä tarkastuksissa, että tässähän on kolesterolit. On kaikki verensokerit ja tämä terveyspuoli, mutta periaatteessa terveellistä kotiruokaa. Mikä on


tärkeintä, on se, että eineksiähän täällä ei käytetä eli minä teen kaikki ruoat perunan kuorimisesta lähtien itse, ei ole mitään lisäaineita. Sama koskee lihoja, että minä ostan ihan puhdasta lihaa ja itse maustan kaikki. Asemanpäälliköt on minun työnantajat. Esimerkiksi nyt minulla on tänään just kehityskeskustelu. Käydään toi edellinen vuosi. Ollaan tehty suunnitelmat, miten toimitaan ja jos minulla on jotain sanottavaa tai uutta, niin hän sitten taas keskustelee miehistön kanssa. Sitten pide-

Tarinoita rajalta

tään kaksi kertaa vuodessa ruokakunnan kokous, mihin kaikki osallistuu ja siellä ihan näin välittömästi keskustellaan, että oletteko ollu tyytyväisiä ja onko toiveita. Otetaan huomioon. Muunnetaan ehkä jotakin ja hyvin sopuisasti se menee. Kerran vuodessa tehdään täydellinen kirjanpito tuonne esikuntaan Helsinkiin näistä rahavirroista eli vierailijat ja omat. He katsoo ruokahinnat ja siellä on meidän talouspäällikkö, joka sitten käy läpi kirjanpidon. Siinä on vuoden tulot ja menot ja kaikki koko vuoden kirjanpito.

Anteriin emännäksi Palvelukseen rajavartiostoon minä tulin 1.8.1975, eli kohta 40 vuotta tässä olen katsonut Rajavartiolaitosta. Se, miten minä tulin emännäksi, oli oikeastaan aika sattumien summa. Minulla oli vakituinen työpaikka Rovaniemellä. Mutta lehdessä oli oikein nätti ilmoitus, että rajavartioasema hakee emäntää. Ja minulla sen verran taustaa, että isä oli metsuri, jätkä se oli, ja äiti oli kämppäemäntä. Niin aika paljon lapsuudessa vietin aikaa kämpillä kesäisin. Niin joku kumman syy sai minut hakemaan sitä paikkaa. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mikä Rajavartiolaitos on. Ja kun minä hain emännäksi, niin minä olin sitä mieltä, että se on joku semmoinen syrjäkylä, sivukylä, missä tämä rajavartioasema sijaitsee. Ja kun minä Rovaniemellä esikunnassa kävin ja minulle kartalta näytettiin, että missä se paikka on, niin minä olin edelleen sitä mieltä, että tämä on jotakin semmoista huumoria. Ja sitten, kun minä muonakuormalla mennä lipsuttelin Rovaniemeltä tuonne Ivaloon, niin sattui olemaan aika jäyhä tämä autonkuljettaja, niin ei hänkään paljo puhunut, eikä pukahdel-

lut. Ivalossa minä jouduin yöpymään ja sanottiin, että helikopteri lähtee seuraavana päivänä sinne ja minä sanoin, että joo, joo, että oikein helikopteri lähtee. Milloin sinne linja-auto lähtee. Minua katsottiin vähän sen näköisenä, että tiedätkö sinä, minne olet menossa. Mutta jonkun näköinen seikkailumieli ja Lapinhulluus kai se iski. Ja sitten minua kymmenen vuotta vanhempi nainen kävi raatauttamassa ja hän kertoi, että hän oli ollut aikoinaan siellä emäntänä, niin minulle alkoi selviämään, että taitaapa ollakin korpipaikka, mihin minä menen. Mutta ei mulla kertaakaan tullut mieleen, että minä olisin pakittanut, ja kun oltiin oltu 10–15 minuuttia helikopterissa, eikä mitään muuta näkynyt kuin komeita tuntureita ja komeita maisemia, niin pikkasen tuli mieleen, että... Mutta jotenkin se vartioasema oli yhtä luokseen ottava kuin se oli siinä lehti-ilmoituksessakin ollut. Ja kun kopteri laskeutui lammen rantaan ja minä nousin siitä kopterista, niin ei minulle tullut semmoista tunnetta, että minä kapuan siihen ja lähden takaisin. Kun uteliaana vaan etiäpäin. En minä koskaan osannut

221


ajatella, että minä olin siellä ainoana naisena nuorten miesten keskuudessa. Meillä vartiopäällikkö oli vähän vanhempi, mutta keski-ikä ei ollut kuin vähän päälle 20. Mutta voi olla, että omalla ronskilla luonteenlaadullakin on sen asian kanssa jotakin tekemistä. Kun minä menin sinne vartiolle, vartiopäällikkö näytti minulle emännänhuoneen. Se oli pikkunen huone siinä keittiön kyljessä, työmatka ei ollut todellakaan siinä mielessä pitkä. Oven aukaisin, ja pojat keitteli minulle tervetuliaiskahvit siinä ja minä sanoin pojille, että en tiedä, mikä teillä on ollut ennen mallina, mutta minä tiedän, mikä mulla on mallina. Yhtään yötä minä en nuku, että ovi on lukossa, mutta ei pidä tulla kolkuttelemaan. Ja häätyy sanoo, että todella tilanne oli niin, että reiluja oltiin. Ja ensimmäisenä aamuna ajattelin, että minäpäs teen pojille jotakin erikoista: teenkin mannapuuron. Ajattelin, että ne on varmaan eläneet siellä pelkällä kaurapuurolla. Ja minähän seuraavana aamuna tehdä täräytin sen mannapuuron ja pojat tuli keittiöön syömään, ja ne kun näki, että mannapuuroa, sanoivat, että olisit tehnyt vaikka kaurapuuroa. Ja minä jäin vähän ihmeissäni katsomaan. Mutta sitten se selvisi, että siihen aikaan oli semmoiset sissimuonat, missä yhtenä sissimuonaannoksena oli mannapuuroainespussi, mitä pojat oli aika paljon keitelleet. Siihen aikaan tämä muonitus oli sillä lailla helppoa ja selvää. Rovaniemi oli keskuspaikka, mihin tilattiin eväät ja sitten nämä eri komppaniat, alueet: Muonio, Ivalo, Kemijärvi tilasi sieltä ne muonat ja sitten niitä jaettiin vartioasemille. Vartioasemilla oli omat muonamikot ja muonatilinlaskijat, joilla oli selvät kolmen viikon ruokalistat, mitä noudatettiin. Emännän tehtävä oli valmistaa yhdeksäksi kahvi, yhdeksitoista ruoka, kahdeksi kahvi ja vartin yli neljä

222

syötiin vielä päivällinen. Eli siinä oli kaksi lämmintä ateriaa ja nämä kahvit. Ja kun se oli tuommoinen korpipaikka mikä oli, niin siellähän leivottiin kaikki leivästä lähtien. Ruisleivästä lähtien tehtiin itse, silloin oli puulla lämmittävä uuni. Kaasu oli se, millä keitettiin. Aggregaatti teki kyllä sähköt sinne, mutta se käytettiin valaistukseen ja näihin muihin toimintoihin. Kaasuhellalla ruoka laitettiin. Talviaikaan sinne tuotiin niin sanotulla hiipparilla kaikki kuivamuona, mitä tarvittiin ja kesäaikaan sitten tavarat lennätettiin. Joskus saattoi mennä pitempikin aika kuin kuukausi ennen kuin sinne tuli tuoretta ruokaa. Siellä suolakurkku oli ainut vihannes. Maitojauheesta tehtiin paljon siellä. Ja kun nämä rajavartioasemat on rakennettu vesistöjen varteen, niin siihen aikaan paljon pyydettiin kalaa sekä kerättiin marjoja. Ja kyllä pojat metsästikin, että häätyy sanoa, että siellä syötiin riekkopaistia ja teerivelliä useamman kerran. Ja silloin 1975 meillä oli vielä siellä lihapuolella niin sanottu muonahirvi. Metsähallitukselle ne kai teki jotain palvelusta, ja niin niillä oli lupa kaataa hirvi. Sen rapian kuuden vuoden aikana, kun minä olin siellä korpivartiolla Anterissa, siellä oli joskus vartiopäällikkö, jolla oli vaimo mukana. Ja olipa siellä joskus joku nuorempi vartiopäällikkökin, jolla oli koko perhe, lapsiakin. Samaten toimiupseerilla saattoi olla perheitä. Mutta monet olivat yksineläjiä tai sitten heillä oli perheet Etelä-Suomessa. Jälkikäteen olen miettinyt monta kertaa, että minkälaista se oli tämä sosiaalinen kanssakäyminen. Mutta telkkarihan siellä näky, kun aggregaatti paukutti sen sähkön. Yksi puhelin oli, mistä tilattiin puhelut RajaJoosepin keskuksen kautta. Jos ajatellaan, että meitä oli siellä reilut 15 henkeä, joskus parikinkymmentä henkeä, niin eipä siinä joutunut paljon olemaan sii-


Raja-Joosepin maisemaa partion silmin vuonna 2018. Kuva: Aleksi Turpeinen.

nä puhelimessa. Ei ollut vielä kännykkäaikaa. Posti tuli satunnaisesti. Ja sitten lähdin Raja-Jooseppiin ja Karhutunturiin. Kun aukesi Raja-Joosepissa emännän paikka ja siellä järjestyi perhepäivähoidot ja muut vastaavat, niin mieluusti minä muutin sitten Raja-Jooseppiin. Ja sehän oli aivan erilainen. Vaikka sekin oli syrjäinen vartio, siitä oli reilut 40 kilometriä matkaa Ivaloon, niin siellähän asui Joosepissa paljo perheitä ja siinä oli tämmöistä erilaista kanssakäymistä. Ja sitten keittiötyötkin muuttui sillä lailla erilaiseksi, että siellä oli useampi emäntä ja siivooja siellä Raja-Joosepissa. Ja olinhan minä sielläkin reilun kolme vuotta, ja sitten taas aukesi paikka Karhutunturin vartiolla Naruskassa. Se oli silloin vireä kylä se Naruskan kylä. Ja tämä rajavartioasema, Karhutunturi, oli vuonna 1985 tavallaan suurvartio. Sitä leimasi se,

että siellä asu paljon perheitä. Siellä oli vasta rakennettu kaksi uutta rivitaloa, siinä oli 12 perheasuntoa. Ne olivat täynnä, kun siellä asuivat rajavartijatkin perheineen. Ja jos vertaa Karhutunturia Raja-Jooseppiin, niin Raja-Jooseppi oli semmoinen syrjässä oleva paikka. Karhutunturin vartiota pidettiin tavallaan keskipisteenä, ja kyläläiset olivat kauhean innokkaita ottamaan osaa kaikennäköisiin tapahtumiin. Oli joulujuhlaa tai vuosipäivää. Ja milloin järjestettiin kahvittelutilaisuuksia tai ruokahommeleita, niin kyläläiset tulivat oikein innolla mukaan. Se varmasti antoi vireyttä siihen elämään. Ja tietenkin se oli mukava, että oltiin kanssakäymisissä. Kyläläiset tulivat myös sanomaan, jos he näkivät jotakin erikoisempaa. Rajavartioasemaan luotettiin kauhean pitkälle. Ja sitä pidettiin semmoisena turvallisuudenantajana koko siinä kylässä.

223


Tarinoita rajalta

Kiitokset Vartiolla ennen vanhaan oli tuota tällainen järjestelmä, että partiomies sai ruokailla vartiolla ja samoin miehet asu vartiolla niin kuin itsekin olin poikamiehenä. Ruoka siihen aikaan oli tietysti niukkaa, mutta täytyy antaa kunnia ja kiitos niille

Tarinoita rajalta

vartioemännille, mitkä siihen aikaan meille ruuan teki. Se oli erittäin monipuolista niistä niukoista tarpeista huolimatta. Täytyy sanoa, että ne oli taitavia ja hyvin päteviä emäntiä ja naisia, mitkä meistä huolta piti.

Hyvin alkeellista se oli Äiti sanoi, että hae rajavartiostoon emännäksi, kun siellä haetaan emäntää. Ja sitten tulin tuonne Väkevälään emännäksi, se oli 1972, toukokuun ensimmäinen päivä, kun aloitin työt. Ja totta kai se oli jännitystä ensin siellä, että miten pärjää semmoisessa suuressa miesporukassa yksinäinen nainen. Mutta hyvin minulla lähti menemään työura käyntiin. Ja siellä oli sitten puuhella, ei muuta kuin pieni sähkölevy oli, missä kahvit keitettiin. Puuhellalla laitettiin ruuat, ja leivinuunissa paistoin sitten pullat ja leipää. Ja vesi oli kantosessa. Ulkovessa. Ja ihan mukavasti lähti. Pojat oli hyvin uteliaita, että kuka kerkiää kantaa puut sinne ensimmäisenä. Sitten siinä oli semmoinen pieni kasvimaa, taikka se oli kaikille siellä asuville. Ja sitten viljelin siinä vartijoille perunaa ja porkkanaa ja sipulia ja salaattia ja keväisin aina saatiin siitä sitten ensimmäiset perunat, ettei tarvinnut kaikkea tulla sieltä komentopaikalta. No kyllä siinä pärjäsin hirveen hyvin, mutta kyläläiset sanoi minulle silloin, että minkä takia sinä menit rajavartijan kanssa naimisiin, että olisithan saanut muitakin miehiä, millä se elättää sinut sitten. Minä sanoin, että onhan ne rajamiehet elättäny ennenkin vaimonsa ja perheensä. Ja hyvin on pärjätty, ei ole ollut mitään. Ei siellä ollut kylmälaitteita mitään, ei jääkaappia, ei mitään, että hyvin alkeel-

224

lista se oli. Eikä ollut silloin Väkevälässä tai siellä vartiolla ollessakaan ennen kuin vasta sitten, kun se remontti oli tehty, niin sinne tuli se jääkaappi ja sitten tuli sähköhella siihen. Ja öljylämmitys tuli silloin, kun se remontti tehtiin. Siellä oli semmoinen hiililämmitys, kun menin sinne. No se muuttui sillai, että minä sain vielä itse siivota kaikki siellä Väkevälässä ollessa, mutta ruokahuolto muuttui siinä, että ne ruokaliput loppu ja mentiin siihen, että jokainen maksoi sen ruokansa, että enää ei ollut ruokalippuja. Ja emäntä osti ruuat kaikki sinne valmiiksi, maidot, kaikki, että lihat ja kaikki tulivat sinne. Kaupasta haettiin sitten, mitä tarvittiin. Keräsin aika paljon sieniäkin sinne ja marjoja helpottaakseni sitä monipuolisuutta siinä. Ensin aamulla seitsemäksi menin, melkein aina ja laitoin aamupalan. Yhdeksältä laitoin kahvin, yhdeksitoista laitoin lounaan, kello kahdeksi kahvin ja neljäksi päivällisen. Ja sitten lopun huolehtivat miehet, iltapalan. Sitten mentiin siihen, että ei enää tehty sitä päivällistä, että minä laitoin ruuat sinne jääkaappiin. Se oli semmoinen kahdeksan tunnin työpäivä Väkevälässä ollessa. Mutta kun siinä oli se kasvimaa, niin kyllä se venähti pitemmäksi, kun sitäkin piti hoitaa kesäaikaan. Mutta talvella sitten oli ihan toinen.


Ei siellä sitten minun tarvinnut lumitöitä mennä tekemään, miehet tekivät ne lumityöt. Mutta olihan siinä, kun siivosin kaikki ne vartiolla ne toimistot ja olohuoneet ja keittiöt ja saunat, ne kuulu kaikki siihen emännän tehtäviin silloin. Kaikki, mitä otti muonavarastosta, merkittiin vihkoon ylös: perunat, jauhot, ryynit, voit, lihat. Kaikki oli merkittävä ylös vihkoon ja sitten kuukauden lopussa, kun ne laskettiin, sitten inventoitiin kuivamuonavarasto. Joskus sieltä uupui niitä, kun se oli kuuma se varasto, niin ne kuivuivat ne ryynit siellä ja herneet, niin ne tavallaan hävisi sieltä. Se kuivu niin kuin se ruoka siellä. Sitten siinä oli te-

kemistä, että saatiin ne muonatilit tasan. Siinä oli pakko käydä metsässä sitten hakemassa sieniä. Inventaarion siinä tekivät sitten, että kyllä se niin tarkkaa meininkiä oli siihen aikaan, että mitään ei ylimäärästä. Määrättiin, että minkä verran saisi miehille antaa. Ja sitten syytettiin emäntää, jos miehet on lihavia, että emäntä on liian hyvää ruokaa tehnyt. Minä olin Immolassa komennuksella ja siellä sitten ruvettiin syyttämään emäntiä, että olette lihottaneet miehiä. Ja minä sanoin, että yksi asia, mikä on, että emäntä ei lihota ketään miehiä, että kyllä ne on miehet, jotka itse hankkivat sitä ruokaa muualta sitten lisää.

Vartiolaiva Kaakkurin messissä vuonna 1980. Kuva: Rajamuseo.

225


Tarinoita rajalta

Kokiksi Oli siihen aikaan aina se uusin mies, joka tuli laivalle palvelukseen, niin se oli yleensä kokkina. Ja meikäläinen joutui tietysti kokiksi kanssa. Toukokuun alkupäivistä aivan heinäkuun alkuun meikäläinen oli kokkina. Ja se ei nyt ollut kovin hääppöistä se minun ruuanlaittoni. Ei minulla ollut minkäänlaista kokemusta ruuanlaitosta. Se nyt oli perunan keittoa ja makaronin keittoa, josta nyt ei tämä laivaporukka oikein tykännyt kovinkaan paljon. Ja siinä oli sitten tuota, oli aikamoista kränää aina silloin tällöin siitä. Meillä oli semmoinen konemestari, joka oli aika hyväsanainen

Tarinoita rajalta

Kokin joulutiski Ensimmäisen kesän olin siinä Vesta-laivassa. Joulun aikaan sitten oltiin Raippaluodon laiturissa, kun siinä oli raippaluotolainen päällikkö ja perämies ja oli sieltä ilmeisesti muitakin henkilöitä. Me suomenkieliset, jotka olimme muualta, jouduttiin tietysti olemaan siellä laivalla. Kokki taas oli lähtenyt lomalle ja oli kyllä hankkinut meille nämä jouluruuat ja muut. Kolmeko meitä oli siellä laivalla enää silloin, toiset oli kotona joulua viettämässä. Ja siihen aikaan oli vielä öljyvalot yleensä laivassa silloin, kun ei kone käynyt. Oli sammutettu se valokone, ja minä laittelin jotakin ruokaa siellä ja vein sitten sinne alas messiin, jossa syötiin. Ja öljy-

Tarinoita rajalta

kritisoimaan minun ruuanlaittoa, mutta eipä ollut häävit ne olotkaan siellä pienessä Kaakkurissa. Ja sitten kun oli kuudesta seitsemään ukkoa ja piti laittaa ruokaa, niin siinä ei ollut kovin suuret mahdollisuudet tehdä sen kummempaa. Meillä oli kyllä jääkaappi laivassa, mutta sitten ei mitään muuta ollutkaan. Muu ruokavarasto oli siellä ahterissa ja sieltä sitten piti aina käydä hakemassa perunat sun muut. Mutta tuota jollakin lailla se nyt meni sitten tämä ruuanlaittokin. Mutta sitten heinäkuussa tuli uusi mies sitten minun tilalle. Ja minä pääsin sitten kansimieheksi.

lamppu jäi päälle, ja miten siinä nyt sitten kävikään, että oliko se jäänyt liika isolle. Tulin tuomaan käytettyjä astioita sinne, niin mustaa savua koko keittiö täynnä ja seinät oli mustat ja olihan siinä ne 10–12 hengen ruokailuvälineetkin kaapeissa ja ne oli kaikki öljystä nokisina siellä. Ja siinä se meni sitten se seuraava joulupäivä tiskatessa astioita. Ei ne pesuaineetkaan ollut oikein, mäntysuopaahan siellä käytettiin silloin ja siinä olikin työmaa saada ne lautaset ja kupit ja kipot ja kaikki puhtaiksi. Se muistuu kyllä mieleen tuo. Että tämmöisiä siellä saattoi tapahtua. Nuorin oli taas kokkina, mutta kun ei se oikein ymmärtänyt kaikkia asioita.

Kokkimuistoja Kyllä jälkiruokaakin laitettiin, tyrnimarjakiisselistä alkaen. Ja tietenkin hedelmiä tarjottiin ja lettuja ja hilloa. Kakkuakin joskus leivoin. Kun menin laivalle ensimmäisen kerran ja kysyin kaverilta, millainen tämä ruokailusysteemi täällä on, hän lähti

226

jo toisena päivänä lomalle ja minulla oli siis kaksi päivää tutustua laivan käytäntöihin. Hän sanoi, että kunhan pistät vaan ruokaa pöytään. Silloin (1970-luvulla) oli jo etikkakurkkua ja punajuurta, mutta tuoretta tomaat-


⊳ Jouluruoka vartiolaiva Turvalla vuonna 1982. Kuva: Merivartiomuseo. ⊲ Vartiolaiva Kaakkurin kokki vuonna 1974. Perunat valmiina byssan ovella. Kuva: Hannu Wallius.

tia ja kurkkua harvemmin. Ei ollut mitään salaatteja, enempi ruskeaa kastiketta vaan. Mutta sitten loppuaikoina alkoi ruoka muuttua kevyemmäksi, fetasalaattia ja muuta. Aiemmin oli aamupalaksi mustaa kahvia ja pari siivua leipää ja leivän päälle sellainen sentin paksuinen makkaranviipale. Sitten erehdyin keittämään aamiaiseksi puuroa. Toisen vuoron kokki alkoi sitten minua haukkumaan, että saat sitten keittää lopun elämääsi puuroa täällä. No niinhän siinä kävi, että hänkin joutui aloittamaan puuronkeiton. Silloin, kun aloitin, oli aamupala puoli kahdeksalta ja jo puoli yksitoista oli lounas. Se oli ihan naurettavaa. Sitten oli yhden aikaan päiväkahvi, neljältä päivällinen ja seitsemältä iltakahvi. Pöytään käytiin siis viisi kertaa päivässä. Mutta

sitten systeemiä alettiin muutella kahdeksankymmentäluvun lopulla. Aamupala oli vieläkin puoli kahdeksalta, lounas puoli kahdeltatoista, iltapäiväkahvi kahden ja kolmen välillä ja päivällinen puoli kuudelta. Siirrettiin siis ruokailuja kauemmaksi toisistaan. Ja sitten illalla kukin sai hakea jääkaapista, jos vielä tuli nälkä. Eli siis siirryttiin terveellisempään suuntaan. Ja joka päivä oli salaattia, tuoreita vihanneksia ja sellaista. Vanha kauppalaivaston stuertti sanoi kerran, että niin kauan, kun porukka tulee ruokapöytään mielellään, kaikki on laivalla hyvin – niinhän on, että silloin, kun ruoka ei enää maistu, henki alkaa mennä laivassa aika huonoksi. Että kyllä se on todella suuri tekijä. Ruokailu on se, mikä jaksottaa sitä päivää laivalla.

227


228


RAJANYLITYKSIÄ 229


Rajatarkastaja tarkastaa asiakirjan oikeellisuutta Allegro-junassa. Kuva: Risto Raveala.

230


RAJALIIKENNETTÄ Rajojen valvonta on luonnollisesti jo lähtökohdiltaan kansainvälistä toimintaa. Edellisillä sivuilla on kerrottu mitä moninaisimmista kohtaamisista ja yhteistyömuodoista rajoilla, tapahtumista merellä, maalla ja ilmassakin. Rajavartiolaitoksen historian aikana ovat rajavalvontatilanteet muuttuneet merkittävästi. Ensimmäinen suuri muutos oli liikkumisrajoitusten helpottuminen Pohjoismaiden välillä, sen mukaan Pohjoismaiden kansalaiset eivät tarvitse passia tai muuta matkustusasiakirjaa liikkuessaan Pohjoismaasta toiseen. Passivapaus astui voimaan 12. heinäkuuta 1952. Uudempi sopimus solmittiin vuonna 1954 Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kesken. Islanti liittyi sopimukseen vuonna 1955 ja Färsaaret vuonna 1966. Pohjoismainen passivapaus on sisällöltään laajempi kuin Schengenin sopimus; Schengen-alueenkaan sisärajoilla ei yleensä tarkasteta matkustusasiakirjaa, mutta matkustajalla on kuitenkin oltava sellainen mukana. Laivaliikenne Suomen ja Neuvosto-Viron välillä alkoi heinäkuussa 1965. Alku oli hiljaista ja matkustajat olivat etupäässä suomalaisia, jotka kävivät Virossa. Vuonna 1972 valmistui suomalaisille turisteille tuttu Viru-hotelli, ja vuonna 1976 alkoi myös talvinen laivaliikenne Helsingistä Tallinnaan. Kun Viro vapautui neuvostomiehityksestä vuonna 1991, alkoi matkustajaliikenne vilkastua. Samaan aikaan Rajavartiolaitos otti vastuun rajatarkastuksesta myös Helsingin satamassa. Toukokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1997 astui voimaan viisumivapaus Suomen ja Viron välillä, mikä merkitsi matkustajaliikenteen räjähdysmäistä kasvua. Kun Viro liittyi Euroopan unioniin 2004 ja sen myötä myös Schengen-sopimukseen vuonna 2007, lakkasi rajatarkastus satamissa. Vuonna 2018 matkustajaliikenne Suomen ja Viron välillä nousi yli 8 miljoonaan matkustajaan. Schengen-sopimusta soveltavat valtiot muodostavat niin sanotun Schengen-alueen, jolla on yhteinen rajavalvonta ja jonka sisällä ihmisten liikkuminen tapahtuu ilman järjestelmällisiä tarkastuksia. Sopimuksen allekirjoitti viisi Euroopan valtiota, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Ranska ja Saksa 14. kesäkuuta 1985 Luxemburgissa Schengenin pikkukaupungissa, Ranskan ja Saksan rajojen tuntumassa. Sopimusta alettiin soveltaa vasta vuonna 1995. Schengen-alueeseen nykyisin kuuluu 26 Euroopan valtiota, joiden välillä ei ole matkustusrajoituksia eikä rajatarkastuksia. Suomi ja muut Pohjoismaat aloittivat Schengenin säännöstön soveltamisen 25.3.2001. Schengenin säännöstöön liittyneet valtiot noudattavat yhteistä ulkorajavalvontaa ja alueella on yhteinen viisumipolitiikka, jonka osalta se toimii kuin yksittäinen valtio maailmassa. Schengen-sopimuksesta huolimatta kullakin sen jäsenmaalla on

231


Vainikkalan juna-asemalla vuonna 1953. Kuva: Rajamuseo.

mahdollisuus tarpeelliseksi katsoessaan aloittaa määräaikaiset rajatarkastukset sisärajallaan. Näin mm. Tanska ja Ruotsi tekivät syksyllä 2015. Suomikin toimi näin mm. kesällä 2018 Venäjän ja Yhdysvaltojen presidenttien huippukokouksen aikana. Rajavartiolaitoksen tehtäviin kuuluvat perinteisen maa- ja merirajavalvonnan lisäksi rajatarkastukset Euroopan unionin ulkorajoilla. Käytännössä tämä merkitsee tarkastustoimintaa Venäjän vastaisella itärajalla ja kansainvälisillä lentokentillä sekä niissä satamissa, jossa on ulkorajan ylittävää henkilöliikennettä. Lisäksi Rajavartiolaitos huolehtii muualta kuin Schengen-maista, käytännössä Venäjältä, tulevien huviveneiden tarkastuksesta määrätyillä merivartioasemilla ja Saimaan kanavalla. Suurimmat panostukset Rajavartiolaitoksella on luonnollisesti HelsinkiVantaan lentokentällä, joka toimii kansainvälisen lentomatkustajaliikenteen välietappina erityisesti Aasian ja Euroopan välisessä liikenteessä sekä itärajalla Vaalimaalla ja Niiralassa sekä Vainikkalassa, joka on Venäjältä ja Venäjälle suuntautuvan matkustajajunaliikenteen läpikulkupaikka. Helsinki-Vantaan lentoaseman kautta kulki vuonna 2018 noin kuusi miljoonaa sellaista matkustajaa, jotka kulkevat tarkastuspisteiden läpi. Matkustajamäärä on voimakkaassa kasvussa. Tällaisen henkilömäärän matkustusasiakirjojen tarkastamiseksi on kehitetty automaattisia tunnistuslaitteita, joita ilman tarkastuspisteet ruuhkautuisivat pahoin. Tarkastuspisteissä on kuiten232


kin aina rajavartija paikalla selvittämässä mahdollisia epäselvyyksiä matkustusasiakirjoissa. Itärajan läpi kulkeva matkustajaliikenne oli verraten vaatimatonta aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sen jälkeen vuodesta 1992 ovat matkustajamäärät Venäjältä ja Venäjälle nousseet jatkuvasti, kunnes Venäjän talouden taantuma ja kansainväliset talouspakotteet muuttivat tilanteen. Vuoden 1992 noin miljoonan rajanylittäjän määrä kasvoi vuoteen 2013 mennessä noin 13 miljoonaan. Matkustajien määrästä venäläisten osuus oli jopa 10 miljoonaa. Vuonna 2016 matkustajamäärä putosi vajaaseen yhdeksään miljoonaan, ja sillä tasolla se on edelleen. Kaikki muistavat venäläisten ostosmatkustajien invaasion itäsuomalaisiin kauppakeskuksiin ja kilometrien rekkajonot Vaalimaalla. Tämäkin prosessi edellytti Rajavartiolaitokselta erityistoimia, uudelleenkoulutusta pitkospuilta raja-asemille, ja henkilöstön siirtoa rajan valvonnasta rajatarkastukseen. Rajavalvonnasta ei kuitenkaan ole tingitty vaan nykyaikainen valvontatekniikka korvaa osaltaan henkilöstövähennyksen maa- ja merirajoilla.

Vainikkalan juna-asemalla. Kuva: Rajamuseo.

233


Tarinoita rajalta

Tie Lokakuun alussa 1970 ilmoittauduin Pelkolan rajavartioasemalla vartioaliupseeriksi. Tuolloin Svetogorskin selluloosa- ja paperikombinaattia alettiin rakentaa. Taikka silloin oli tiedossa, että töitten käynnistäminen on alkamassa, ja oli mittava homma suunnitella, miten kehitellään sitä raja-asemaa. Miten lupien tarkastus toteutetaan. Niistähän kyllä oli jo esimerkkejä olemassa muun muassa Nuijamaalta ja Kostamuksesta, joista oli kuljettu yli rajan tilapäisjärjestelyin. Silloin rajalla oli vielä vanha puinen käsin nostettava puomi. Vieressä oli pikkuinen taukotupa. Ei ollut ulkovaloja. Rakennustöitten ensimmäinen vaihe alkoi keväällä 1972, ja pian lähti Svetogorskiin johtavan tien kunnostus käyntiin. Muistan kun ensimmäisiä bussilastillisia väkeä alkoi tulla työmaille. Taskulamppujen valossa tarkasteltiin lupakirjoja, toiminta oli melko lailla alkeellista. Tuossa alkuvaiheessa oli kaikenlaista pientä sählinkiä ja totuttautumista venäläisten käytäntöihin.

Tarinoita rajalta

Kaikenlaistahan sattui. Kulkulupia peruttiin ja peruuttamisen syynä oli yleensä humalatila jo töihin mennessä, taikka sitten juopottelu siellä työmaalla. Kaikenlainen kaupankäynti tosiaankin liittyi myös asiaan. Alkoholin vaihtoa erilaiseen matkatavaraan. Pornokirjallisuus oli kiellettyjen listalla ja tähän pornokirjallisuuteen jo kuului se, jos autosta löytyi sanomalehti, jossa oli mainoksessa puolialaston nainen. Sellainen saattoi olla vaikka elokuvamainos lehdissä. Se oli jo riittävä syy toimenpiteeseen. Erikseen on mainittava uskonnollinen kirjallisuus. Sitähän tuohon aikaan matkustajien lisäksi toimitettiin yli rajan muun muassa rautatievaunujen eri kätköissä ja sen lisäksi Vuoksea pitkin niin sanottuna pullopostina. Muovipullot oli täytetty hiekalla niin että ne kulkivat aivan vesirajassa ja niitä pistettiin menemään Vuokseen samalla kertaa isot määrät. Muistan, että kerrankin jätesäkillinen kerättiin niitä pulloja mutta osa niistä pääsi luonnollisesti yli.

Vainikkalassa Tulin vuonna 1965 Vainikkalan vartiolle ja palvelin rajajääkärinä siellä joulukuuhun 1968 saakka. Siellä rajallahan oli palveluksessa neljä eri virkamieskuntaa, rajaasemalla. Siellä oli nämä rautatieläiset. Sitten olivat tullivartijat erikseen. Ja sitten oli niin sanotut passipoliisit myöskin. Ja me oltiin sitten niin kuin neljäntenä, me rajavartijat. Ja meidän tehtävänä oli se nimenomaan tämä junien tarkastus valtakunnan rajalla, puomilla. Se oli kyllä vähän outoa, että me mentiin resiinalla sinne, kun ei ollut oikeata tietä. Ja kun mentiin resiinalla, meidän piti muistaa, että rynnäkkökiväärin pii-

234

pun piti osoittaa Suomeen päin. Ei saanut missään nimessä osoittaa Venäjälle päin. Se oli aina niin tarkkaan laitettava niin, kun kahteen mieheen pumpattiin sinne. Siellä meidän tehtävään kuului myöskin havaintojen tekeminen, kuulohavaintojen ja näköhavaintojen tekeminen. Mutta pääasiallinen tehtävähän meillä oli siis tavarajunien tarkastus. Ulkoinen tarkastus, niin kuin sanottiin siihen. Se oli siinä mielessä kivaa, että siinä oli rakennettu siihen aikaan junanraiteiden yläpuolelle semmoinen tarkastussilta, että me nähtiin koko juna ylhäältä päin ihan täydellisesti. Ja toinen oli sitten siellä ratakiskojen alla


Länsisatamassa Helsingissä.

montussa ja näki sitten sen alapuolen kokonaisuudessaan. Kun juna tuli siihen rajalle, se vislasi, ja me avattiin puomi. Sen jälkeen sitten mentiin tarkastusasemiin toinen ylös ja toinen alas. Juna tulla jyskytteli. Ja sitten kun se oli tullut kokonaan rajan tälle puolelle, me annettiin merkkivalo sille, että se pysähtyy. Sitten me käytiin sulkemassa puomi. Tämän jälkeen me lähdettiin kävelemään sitten kumpaakin puolta sitä rataa. Toinen toisella puolella ja toinen toisella puolella. Käveltiin junan päähän saakka. Tarkistettiin se vielä siitä. Sitten toinen, yleensä partionjohtaja, nousi veturin sisälle. Tarkisti, että siellä ei ollut kuin se henkilökunta mikä pitikin olla. Junan henkilökuntaanhan kuului kolme henkilöä, myöskin jarrumies, mikä oli kyllä joskus huvittavan näköistä siellä pakkasessa, kun ne oli siellä kylmissään. Sillä jarrumiehellä oli sellainen tasanne tai semmoinen piippuhylly, missä se oli. Tämän jälkeenhän me sitten annettiin veturimiehelle lupa, että se saa lähteä menemään asemalle.

Kun me noustiin siihen veturiin, niin tarkastettiin aina paperit. Niillähän ei ollut varsinaisesti mitään passia eikä viisumia, vaan niillä oli semmoinen viisok-niminen, sanottiin viisokiks. Se oli semmoinen puoliarkin kokoinen paperi, missä oli erittäin kauniilla venäjän kielen tekstillä kirjoitettu, että ketkä siinä on ja että ne on oikeutetut tulemaan Suomeen. Ja minulla kävi kerran sellainen tapaus, että kun nousin sinne tarkastamaan viisokkia, niin se konduktööri oli hirveen pahoillaan ja hätääntyneenä, että häneltä jäi se Venäjälle, hänellä ei ole sitä mukana. Kysyttiin sitten vartiolta, että mitä tehdään. Se juna seiso vähän pitempään, koska piti käydä puomilta soittamassa. Ja sieltä neuvottiin, että tarkasta niitten henkilökortit, ota niitten numerot ylös. Sen jälkeen sitten saatte laskea ne asemalle. Ja kun minä pyysin ne kortit, niin se varsinainen veturinkuljettaja oli pikkusen yrmeän näköinen, kun se kaivo sen kortin. Ja sitten juna lähti siitä asemalle. Sitten kun tämä oli tapahtunut, me käveltiin takaisin puomille.

235


Automaattinen rajatarkastus nopeuttaa rajatarkastuksia merkittävästi. Kuva on Helsinki-Vantaan lentokentältä marraskuussa 2018. Kuva: Max Mikkilä. Tarinoita rajalta

Rajalla ilman passia Ja silloinhan mentiin tietysti paikalle ja hoidettiin asiat sitten kuntoon. Liikenteessähän tapahtui kaikenlaista. Muun muassa oli nämä turistit, jotka oli menettäneet henkilöllisyyspaperinsa tuolla rajan takana, niin nehän ei päässeet sen bussin mukana pois tulemaan, vaan heidät luovutettiin tuossa rajalla. Ja se tapahtui siten, että venäläiset nostivat yhteyslipun omalle puolelleen – punaisen lipun. Se oli merkkinä, että tunnin sisällä meidän pitää mennä kysymään: ”Mitä asiaa?”. No sitten mentiin sinne. He ilmoittivat, että haluavat luovuttaa Suomen kansalaisen sen ja sen tai kansalaiset. Sieltähän tuli pariskuntia, miehiä, naisia, niin ne otettiin rajalla vastaan sitten ja varmistettiin, että he ovat todella Suomen kansalaisia. Heillähän ei ollut mitään asiapape-

236

reita, mutta olimme yleensä jo saaneet tiedon, että bussiseurueesta oli jääneet sellaiset ja sellaiset henkilöt sinne, mutta se piti vielä varmistaa. Ja joskus tein itse ainakin sillä tavalla, että en suostunut ottamaan vastaan heitä siinä, vaan kävin varmistamassa omalla puolellani, soitin määrättyihin osoitteisiin ja varmistin, että onko sellaisia olemassa jossain Keski-Suomessa. Ja kyllä sieltä tieto saatiin. Ja sen jälkeen heidät otettiin vastaan täällä, kuitattiin niin kuin tavarakolli. No sittenhän siellä vainajia liikkui. Ne otettiin tuossa rajalla vastaan ja todettiin, että kuka on kysymyksessä, että tuli asiapaperit mukana, ja sitten luovutettiin paikallisen hautaustoimiston edustajalle, joka tuli hakemaan niitä, ja kyllä joskus oli omaisiakin mukana.


Tarinoita rajalta

Viisi Singhiä Minä olin paljon näitten ulkomaalaisten kanssa tekemisissä, kun maasta poistettavia tai joskus turvapaikan hakijoita laitettiin, tai määrättiin säilöön otettavaksi ulkomaalaislain perusteella, esim. henkilöllisyyden selvittämiseksi tai pakenemisen vaaran estämiseksi tai muista tutkinnallisista syistä sitten. Ja muistan kerran, kun meillä oli intialaisryhmä siellä, viiden hengen ryhmä ja kaikki oli tuhonneet omat paperinsa. Ja me yritettiin henkilöllisyyttä selvittää ja oltiin sitten oikeudessa. Ja nämä kaikki viis miestä, nämä oli Singhejä sukunimeltään ja se oli myöskin sitten oikeuden tuomareille hieman uutta ja ihmeellistä nämä asiat. Ja sitten siinä, olikohan neljäs tai kolmas mies väitti olevansa kanssa Singh. Ja istuttiin siellä ja minä kerroin tuomarille, että vaadin heitä edelleen säilössä pidettäväksi. Ja tuomari sitten alkoi kyselemään, että nyt on kyllä semmoinen juttu, että oletteko te sukua

Tarinoita rajalta

näille kolmelle edelliselle Singhille tässä? Ja tämä mies väitti, että ei, en ole. Ja se tuomari meinasi hermostua siellä, että miten niin ette ole, että teillähän on sama sukunimi, että on aika harvinaista, että jos lentokoneessa lentää tuota noin neljä Virtasta ja ne kaikki on eri sukua, että mitä tämä pelleily on. Että kysyn uudestaan teiltä, että oletteko sukua keskenään. Ja mies sanoo, että emme ole sukua, vaikka meillä on sama sukunimi. Ja tulkki sitten siinä pyysi, että saanko käyttää puheenvuoron arvoisa puheenjohtaja. Ja puheenjohtaja, että no, tulkki ole hyvä. Ja se tulkki esitteli itsensä ja kerto, että hän on myös Intian kulttuurin tutkija. Ja singhikulttuurissa kaikille naisille annetaan sukunimeksi Kaur ja kaikille miehille Singh, ja että näitä Singhejä on noin 800 miljoonaa. Ja tuota sitten tuomari siinä hieman punasteli ja sitten jatkettiin muista aiheista taas oikeudessa.

Tapaus lentoasemalla Mutta muistan Helsingin lentokentältä semmoisen ajan, kun olin tutkintaryhmässä, puhuttiin toisen linjan rajatarkastuksesta. Se tarkoittaa sitä, että jos siinä varsinaisella passintarkastuslinjalla, minkä tavallinen matkustaja näkee, jos siinä on jotakin häikkää ollut ja asiat pitäisi selvittää. Niin sitten selvitellään meidän toimistossa tulkin tai muiden avulla. Ja se oli taas yksi aamu ja minulle tuli puhelu sieltä, että siellä on nyt joku intialainen, jolla ei ole viisumia. Ja ihmeellisesti Intiasta tulossa ja Tampereelle menossa. Ja sehän ei käy. Ja minähän alan selvittämään sitten. Sinänsähän se kuulostaa äärettömän

yksinkertaiselta, jos ei ole viisumia, niin lähtee takaisin. Ja siihen aikaan oli nähty näitä intialaisia ja intialaisia lentoja paljon ja ne ihmiset, ketkä meille tarkempaan tarkastukseen tulee, niin ne on profiililtaan ja tyypiltään aika lailla samanlaisia. Nyt sieltä tuli oikein huoliteltu kuvankaunis intialainen nainen, joka puhu äärettömän hyvää englantia ja tämä ei passannut ollenkaan tähän profiiliin, mikä meillä on. Siis tommoisia pellolta repäistyjä miehiä, jotka puhuu aivan ihmeellistä kieltä siis sikhin ja englannin sekoitusta. Ja sitten aloin tätä neitokaista siinä jututtamaan. Ja se oli oikein hyväkäytöksinen

237


edelleen. Ja hän oli sitä mieltä, että hän arvasi kyllä alun perin, että saattaa tulla jotakin ongelmia. Ja sitten minä, että kerrataanhan nyt tätä juttua. Sinä olet Delhistä lähtenyt ja mihin sinä olet niin kun menossa? Ja sitten se englanniksi selvitti, ja minä sanoin, että niin, että tiedäthän sinä, että sinä tarvitset viisumin Suomeen? Se sano, että ei hän sitä tiennyt, kun hänellä on jatkolento tästä HelsinkiVantaalta. Ja sitten minä, että niin, mutta Tampereelle tarvitsee viisumia, niin se sanoi, että hänellähän on ja näytti minul-

le USA:n viisumia. Ja minä yritin sanoa, että nyt neitokainen, että ei, ei tämä ole USA:ssa tommoinen, niin se sanoi, että onhan se, että hänen mies on siellä töissä. Ja sitten kun aloin kysymään, että siis missä? No Tampassa. Minä, että nyt on kuule semmoinen pieni virhe, että sinä olet tilannut matkan Tampaan Floridaan ja sinun lentolipulle on lyöty että Tampereelle. Koska ne on lentokenttäkoodeissa siten, että toinen on TAM ja toinen on TMP, ja siinä on jollakin virkailijalla käynyt pikku fiba ja se on reitittäny sen Hel-

Helsinki-Vantaan lentokentällä tehdään rajavalvonnassa tiivistä yhteistyötä viranomaisten kesken.

238


sinki-Vantaan kautta ja 7000 kilometriä väärään paikkaan. Ja olisihan se tietenkin se neitokainen ollut ihmeissään siinä, jos hänet olisi saateltu sinne jatkolennolle, ja se olisi potkurikoneella työntänyt Tampereelle tuosta Näsijärven yli niin varmaan olisi ihmetellyt, että kyllä se Atlanttikin näyttää aika pieneltä. Mutta näistäkin asioista aina

Tarinoita rajalta

selvitään. Minä otin neitokaisen ja käytiin sitten Finnairin tiskillä kertomassa tämä koko totuus. En ole kenenkään nähnyt ikinä saaneen ilmaisia New Yorkin lippuja niin nopeasti, kuin se sai siitä. Se ei ollut varmaan kuin minuutti ja sillä oli New Yorkista reititettynä lippu olikohan Miamiin vielä sitten. Ja asia järjesty kyllä, sille tuli pitempi matka ja mulle hyvä tarina.

Ennakkoaavistus Kello oli jotain 03.20 kun heräsin kotona sängyssä ja olin ihan sitä mieltä, että ”case haisee”. On semmoinen olo, että jostain syystä tulee sellainen juttu meille, joka ei ole normaalia. Niin minulle tuli semmoinen tosi vahva olo keskellä yötä, heräsin kotona eikä minulle ollut koskaan aikaisemmin sellaista tullut, ei sitä ennen eikä oikeastaan sen jälkeen. Minä avasin teksti-TJR:n ja aloin kattoon Helsinki-Vantaalle saapuvia lentoja. Tiesin, että Intian lennot saapuu joskus viiden aikaan aamulla, jotka yleensä yövuoro hoitaa. Minähän olin menossa aamuvuoroon vasta kahdeksaksi. Ja katsoin sitten, että Delhin lento saapuu, vai olikohan Mumbai, jompikumpi, saapuu yli 20 minuuttia etuajassa noin viideltä. Sitten minä, että no, että tämän olotilan täyty johtua tästä lentokoneesta tai jostain sen matkustajasta. Vaimo kyseli ihmeissään, että mitä minä pompin siinä, kun aloin tekemään lähtöä. Kun se luuli, että minä olen unissani, kun se katso kelloa ja se on puoli neljä aamulla. Ja sanoin vaan, että nyt case haisee, että nyt miehen pitää mennä.

Painelin sitten Helsinki-Vantaalle työpaikalle. Ja siellä yövuoron väki ihmetteli, että mitä minä töissä teen, kun työt alkaa virallisesti vasta muutaman tunnin päästä. Ja sanoin vaan, että nyt on semmoinen olo, että nyt case haisee, en tiedä miksi. Ei ollut mitään ennakkotietoja mistään ja menin kamerahuoneeseen sitten istumaan, kattelin niitä matkustajia, ketkä sieltä koneesta tulee. Ja sitten siellä yksi matkustaja, nuori mies oli semmoinen, mikä kiinnitti minun huomion. En muista vieläkään, että mistä syystä. Sitten minä menin ykköslinjalle, passintarkastuslinjalle kertomaan tarkastajalle, että katso toi poika tosi tarkkaan, kun se tulee. Minä olin käynyt jututtamassa sitä poikaa siinä jonossa, kun se oli vasta kymmenentenä, niin siinä oli aikaa. Ja sanoin, että kato ne paperit tarkkaan. Ja meni viis minuuttia ja se tarkastaja tuli sitten sieltä ja sano, että kone näyttää, että tuolla miehellä on Italiasta varastettu viisumi ja se on väärennetty. Ja voi sanoa, että tätä se minun uneni tiesi. Ja ei sitä pysty millään selittämään, ei mulla ole siihen mitään selitystä.

239


RAJALIIKENNE NIIRALASSA Niiralan rajanylityspaikka on Pohjois-Karjalassa Tohmajärven Värtsilässä sijaitseva kansainvälinen rajanylityspaikka Suomen ja Venäjän välisellä rajalla. Rajanylityspaikka sai kansainvälisen rajanylityspaikan statuksen 1.12.1995. Rautatie- ja samalla rajanylitysliikenne Niiralassa alkoi vuonna 1945 heinäkuussa. Liikenne oli alussa junaliikennettä, joka kuljetti pääasiassa sotakorvaus- ja palautustavaraa. Virallisesti tavaraliikenne alkoi vuonna 1948. Värtsilän rajavartioasema toimi ratavartion nimellä vuoteen 1971 saakka, mikä kuvastaa hyvin sen silloista tehtäväkenttää. Niiralan avautuminen matkustajaliikenteelle on ollut monivaiheista. Alkuvaiheet liittyvät ns. Sinisen tien perustamiseen 1960-luvun lopulla. Tämä poikkireitti matkailulle alkaa Mo i Ranasta Norjasta päättyen nykyisin aina Venäjän Puudošiin. Tähän liittyen toivottiin rajanylityspaikkaa Värtsilään ja matkailureitin avaamista edelleen Neuvostoliittoon. Maantieliikenne työmaaliikennettä ja puutavarantuontia varten alkoi vuonna 1964. Vuonna 1988 Niiralasta tehtiin rajoitettu rajanylityspaikka, jossa matkailu tapahtui talous-, kulttuuri- ja ystävyystoimintaan liittyen. Rajanylitys oli mahdollista erityisluvilla. Kyseisenä vuonna rajanylittäjiä oli vaatimaton 8765 henkeä. Vuonna 1990 Niiralassa sallittiin turistiliikenne kesäajaksi, kyse oli rajoitetuista ryhmämatkoista. Vuonna 1991 heinäkuussa kotiseutumatkalaiset ruuhkauttivat raja-aseman, ja odotusajat olivat 4–12 tuntia eivätkä kaikki päässeet

Henkilöliikenne alkoi Niiralan raja-asemalla vuonna 1988. Tielaitoksen käytöstä poistettu parakki palveli passin- ja tullintarkastustilana vuosina 1989–1992. Näkymä raja-asemalle saavuttaessa.

240


Niiralan rajanylityspaikka nykyisin.

yli. Niiralan rajanylityspaikka avattiin lopulta kansainväliselle auto- ja rautatieliikenteelle 1.12.1995, jolloin rajanylitys mahdollistui passilla ja viisumilla. Ensimmäisenä toimintavuotena rajanylittäjiä oli 441 920. Rajatarkastusasema avattiin ympärivuorokautisesti auki olevaksi syyskuussa 2005 pitkällisen odotuksen jälkeen. 1.5.2006 Niiralan rajatarkastusasema eriytettiin omaksi työyksikökseen Värtsilän rajavartioasemasta. Rajanylittäjien määrä kasvoi muutamaa vuotta lukuun ottamatta tasaisesti, ja vuonna 2010 rajanylittäjiä oli ensimmäisen kerran yli miljoona vuodessa. Rajaliikenteen huippuvuosi oli 2013 jolloin rajanylittäjiä oli 1 621 081. Nykyinen rakenteellinen tarkastuskapasiteetti riittää 2,5–3 miljoonaan rajanylitykseen vuodessa. Rajaliikenne on koostunut Niiralan kansainvälistymisen jälkeen pääosin suomalaisista ja venäläisistä ostos- ja turistimatkustajista sekä hyötyliikenteestä. Suomalaisten matkustajien osuus on ollut noin 55–60 % ja venäläisten matkustajien osuus noin 40–45 %. Muita kansallisuuksia matkustajista on noin 1 %. (RVL Suomi sata.)

241


PAKOLAISIA JA TURVAPAIKANHAKIJOITA Vuonna 2015 Eurooppaan suuntautui kansainvaelluksenomainen muuttoaalto. Sen äärimmäiset laineet saapuivat Suomeen; maahan saapui yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Tällainen laaja maahanmuutto olikin yksi suurimmista, mikä on Suomea kohdannut, mutta ei suinkaan ainutlaatuinen. Seuraavassa kuvataan tapahtumia, joiden yhteydessä itsenäiseen Suomeen on saapunut tavanomaista enemmän vierasta väkeä tai joiden aikana Suomesta on laittomasti tai laillisesti siirtynyt muuttajia ulkomaille. Tavanomaista siirtolaisuutta ei tässä ole otettu tarkastelun kohteeksi. Kaikki nämä väestönsiirtymät ovat liittyneet Rajavartiolaitoksen toimintaan.

Punaisten pako itään Ensimmäinen laajempi siirtyminen itsenäisestä Suomesta poispäin tapahtui kevättalvella 1918, jolloin Tampereen valtauksen jälkeen alkoi voimakas punaisten pakoliike Kaakkois-Suomeen ja Kannakselle ja sieltä rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Mukana oli paitsi punaisten puolella taistelleita myös heidän perheenjäseniään, punaisia palvelleita siviilejä, poliittista johtoa ja muuta

Rajavartiostojen ensimmäinen esikunta mahtui yhteen huoneeseen. Sen muodostivat majuri F. F. Järnström ja hänen adjutanttinsa luutnantti Auer. Kuva: Rajamuseo.

242


voittajien kostoa pelkäävää väkeä, kaikkiaan 10 000–13 000 henkilöä. Osa tästä pakolaisjoukosta, tuhatkunta henkilöä, pyrki kuitenkin lähes välittömästi takaisin, vaikka varsinainen armahdus maasta poistuneille myönnettiinkin vasta Tarton rauhan solmimisen jälkeen lokakuussa 1920. Oma episodinsa oli valkoisen armeijan kutsuntoja vuonna 1918 paenneet noin 2700 nuorukaista, jotka lähtivät rajan yli itään välttelemään sotaväenottoa. Osa näistä palasi, osa ajautui puna-armeijaan ja sitä kautta vieraille sotakentille.

Venäläisten pako länteen Samaan aikaan, kun punapakolaisia alkoi pyrkiä takaisin Suomeen, alkoi myös valtava muiden kuin suomalaisten virta suuntautua Suomen kautta länteen. Neuvostojen maan punaista terroria paenneet venäläiset ja muiden maiden kansalaiset pyrkivät tuhon alta länteen Baltian maiden, Ukrainan ja myös Suomen kautta. Näiden pakolaisten tähtäimessä oli matkata mahdollisimman pian eteenpäin Keski-Eurooppaan, eivätkä Suomen viranomaiset suinkaan estelleet etenkään venäläisten emigranttien jatkomatkustamisaikeita. Kaikkiaan vuoden 1918 alussa Suomessa oli ainakin 33 000 Venäjältä tullutta pakolaista ja näiden lisäksi Kannaksella kymmeniä tuhansia kausiasukkaita, jotka eivät voineet palata Venäjälle. Suomalaiset pakottivat kuitenkin näistä suurimman osa takaisin rajan yli, arviolta 40 000 venäläistä joutui matkaamaan epävakaisiin oloihin Venäjälle.

Kronstadtin kapinalliset Venäjän sekasortoisiin oloihin liittyy myös vuoden 1921 maaliskuun Kronstadtin kapina, jossa varuskunnan sotilaat nousivat kapinaan NeuvostoVenäjän sotakommunismia vastaan. Kapina tukahdutettiin, mutta sen aikana ja jälkeen Suomen rannikolle pelastautui noin 6400 pakolaista, mukana myös sotilaiden omaisia. Suuri joukko paenneita jäi vainajina Suomenlahden jäälle. Suomeen päätyneet pakolaiset sijoitettiin Kannakselle perustettuihin leireihin odottamaan, saisivatko he turvapaikkaoikeuden Suomeen vai palautettaisiinko heidät Neuvosto-Venäjälle. Tuolloinhan Kannaksen rajavartiointi oli jo siirtymässä Rajavartiolaitokselle. Kesällä 1921 noin 3000 pakolaista palautettiin, osin vastoin tahtoaan, rajan yli itään, vaikka Neuvosto-Venäjä ei vielä ollutkaan myöntänyt heille armahdusta. Kun Venäjä lopulta julisti amnestian, palasi pakolaisista vuosina 1923–1924 takaisin vielä noin 1300 henkilöä, ja Suomeen jäi noin 1600 pakolaista, jotka sitten ajan myötä siirtyivät joko länteen tai sulautuivat suomalaisväestöön.

243


Passintarkastuksen alkuaikaa 1920luvulla Rajajoella. Kuva: Rajamuseo.

Tulokkaan vartio. Kannas 1920. Kuva: Rajamuseo.

244


Punaisten paluumuutto Vuoden 1920 Tarton rauhan jälkeen, jossa oli sovittu yleisestä armahduksesta, joka koski myös Neuvosto-Venäjällä oleskelevia punaisia, alkoi paluumuutto saada järjestäytyneitä muotoja. Pietariin perustettiin Suomalainen evakuointikomitea, jonne ilmoittautui 4133 paluuhalukasta, jotka siis saivat virallisen luvan palata kotimaahan. Tämä suotuisa kehitys katkesi äkillisesti vuoden 1922 alussa, mutta jatkui vielä vuonna 1923 – laillisesti maahan palaavia oli kaikkiaan noin viisi tuhatta.

Heimosotien pakolaiset Omat episodinsa olivat 1920-luvun alussa toteutetut Petsamon, Aunuksen ja Vienan sotaretket, jolloin suomalaiset yksityisarmeijat kävivät ”vapautussotia” Neuvosto-Venäjän puolella. Vienan kansannousu syksyllä 1921 oli näistä laajin, kun itäkarjalainen väestö nousi kapinaan bolševikkeja vastaan. Tähän kansannousuun osallistui siis myös suomalaisia, mutta se raukesi puna-armeijan voimakkaaseen hyökkäykseen, ja kansannousun myötä Suomeen pakeni noin 30 000 vienankarjalaista. Näistä osa palasi takaisin tilanteen rauhoituttua ja Neuvosto-Venäjän julistettua armahduksen keväällä 1923. Kaikkiaan Suomesta palasi Venäjälle 1920-luvun aikana n. 5600 inkeriläistä, 8200 itäkarjalaista ja yli 11 000 venäläistä, mutta suuri osa vienankarjalaisista jäi Suomeen ja integroitui pian pääväestöön.

Muilutukset Määrältään vähäinen, mutta poliittisesti merkittävä tapahtuma oli vuoden 1930 aikana lapualaisten toteuttamat ns. muilutukset, joiden yhteydessä ainakin neljäkymmentä suomalaista marssitettiin usein rajavartijoiden tieten rajan yli Neuvostoliittoon. Heistä toistakymmentä sai sittemmin surmansa Stalinin vainoissa.

Loikkarit Neuvostoliittoon laittomasti pääosin 1930-luvulla siirtyneistä suomalaisista käytetään nimitystä loikkarit. Käytännössä nämä olivat lama-Suomesta Neuvostoliittoon salaa lähteneitä työnhakijoita, osa taas pakeni uhkaavaa oikeistoaaltoa ja olivat näin selkeästi poliittisia pakolaisia. Kaikkiaan arvellaan salaa rajan yli vuosina 1930–1935 siirtyneen noin 15 000 Suomen kansalaista,

245


miehiä, naisia, lapsia, kokonaisia perheitä. Reitit itään kulkivat Kannakselta, Kaakkois-Suomesta Inkerinmaalle tai etelään Viron kautta Neuvostoliittoon. Tuottoisan ammattinsa osittain menettäneet pirtutrokarit rahastivat nyt ihmissalakuljetuksesta. Myös pohjoisempaa, Suojärveltä, Kuusamosta, Koillismaalta ja Petsamosta siirryttiin rajan yli. Ja täällä kommunistien salaisten verkostojen etappimiehet olivat korvausta vastaan johdattamassa matkalaisia itään. Jossain määrin matkattiin myös Ruotsiin ja sieltä laivoilla Leningradiin. Loikkareista noin puolet sai surmansa Stalinin vainoissa. Reilut pari tuhatta laittomasti lähtenyttä palasi myös salaa takaisin.

Sotalapset, Lapin sodan evakot Koska talvisodan ja jatkosodan jälkeen luovutetuilta alueilta muun Suomen alueelle evakuoitua väestöä ei kansainvälisten määritelmien mukaan voida pitää pakolaisina, lienevät sodan aikana Ruotsiin turvaan siirretyt rajanylitysryhmät itsenäisyyden ajan suurimmat. Sotalapsia vietiin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaankin yhteensä noin 75 000, heistä palaamatta jäi noin 15 000. Lapin kuntien väestö evakuoitiin kesällä 1944 lähinnä Pohjanmaalle, mutta kaikkiaan 168 000 evakuoidusta noin 50 500 henkilöä sai väliaikaisen turvapaikan Ruotsista.

Inkerinsuomalaiset Vuonna 1943 siirrettiin Inkerinmaalta vajaat 65 000 inkerinsuomalaista, inkerikkoa ja vatjalaista Suomeen pakoon uhkaavaa neuvostomiehitystä. Välirauhansopimuksen mukaisesti Suomi joutui palauttamaan nämä neuvostokansalaiset, ja näin sai noin 57 000 inkerinmaalaista jättää uuden kotiseutunsa ja palata takaisin Neuvostoliittoon – ei kuitenkaan Inkerinmaalle. Sodan loppuselvityksissä palautusuhan alla olivat myös noin 4500 virolaista Suomen armeijassa tai laivastossa palvellutta – taas toimi yhteysliikenne Ruotsiin, josta sadat miehet saivat turvapaikan. Näissä yöllisissä kuljetuksissa olivat mukana myös rannikkovartioston alukset. (Saressalo 2010.)

UUDET TULIJAT Somalialaiset Vuonna 1990 Suomeen saapuivat Neuvostoliitosta ensimmäiset somalialaiset turvapaikanhakijat. Tästä voidaan katsoa alkaneen ”nykyajan” turvapai246


kanhakijoiden saapuminen maahan. Tätä ennen turvapaikanhakijoita oli vain satunnaisesti ja turvaa saivat lähinnä hallitun maahanmuuton kiintiöpakolaiset ja kriisipakolaiset, joista chileläisten 200-päinen ryhmä oli ensimmäinen 1970-luvulla. 1980-luvulla saapuivat ensimmäiset vietnamilaiset kiintiöpakolaiset, minkä jälkeen liikehdintä rajan yli turvapaikanhakumielessä on ollut jatkuvampaa, ja maahan tulijoita on ollut eri puolilta maailmaa eri kriisialueilta. Somalialaisia opiskelijoita oli sopimusten mukaisesti lähetetty ympäri Neuvostoliittoa. Somalian Moskovan lähetystö alkoi kesällä 1989 passittaa opiskelijoita takaisin Somaliaan, mutta nämä lähtivät pyrkimään länteen. Somalien – muidenkin kuin opiskelijoiden – joukkomuutto Suomeen alkoi toukokuussa 1990, ja kesällä rajan ylitti junalla Vainikkalan kautta vilkkaimmillaan 50 somalia päivässä. Vuoden loppuun mennessä 1441 somalialaista oli hakenut Suomesta turvapaikkaa. Helmikuun alussa 1991 saapui Virosta Georg Ots -matkustajalaivalla yhdellä kertaa 147 somalia turvapaikkaa hakemaan. Hajoavan Neuvostoliiton viranomaiset eivät estäneet muuttoliikettä. Samana vuonna suurin muuttoliike Suomeen kuitenkin tyrehtyi ja suuntautui muihin Pohjoismaihin. Maahan vuosina 1990 ja 1991 tulleista vain harva sai turvapaikan, mutta kielteisiä päätöksiä ei voitu panna toimeen ja kaikki saivat jäädä maahan. Maahanmuutto kuitenkin jatkui hiljalleen, ja mm. perheidenyhdistämisprosessien sekä luonnollisen lisääntymisen kautta somaliväestö on kasvanut, ja somalitaustaiset muodostavat 2020-luvulle tultaessa noin 15 000 henkilön etnisen vähemmistön. ■

Tarinoita rajalta

Somalit Vainikkalassa Olin tehnyt työurani rajojen valvonnan tehtävissä, kunnes työnkuva muuttui merkittävästi. Siirryin Vainikkalan rajatarkastusasemalle rajatarkastustehtävien tullessa Rajavartiolaitoksen hoidettaviksi. Alkuvuodesta 1990 alkoi Vainikkalan rajanylityspaikalle saapua somalitaustaisia matkustajia, jotka hakivat turvapaikkaa. Kesää kohti tulijoiden määrä alkoi vähitellen lisääntyä. Otimme turvapaikkahakemukset vastaan ja yritimme mahdollisuuksien mukaan selvittää perusteita hakemuksille. Perhekunnittain tulijoita haastateltiin, minkä kielitaito antoi myöten. Täytettiin

sekalainen ilmoitus ja jokin ulkomaalaislomakkeista, otettiin kopiot asiakirjoista, tehtiin matkatavaroiden tarkastus ja selvitettiin majoituspaikka. Sitten paperinippu lähetettiin faksilla muistaakseni yhdeksään eri paikkaan. Tuohon aikaa junat seisoivat Vainikkalan asemalla vajaan tunnin, ja sinä aikana suoritettiin sekä maahantulo- että maastalähtötarkastukset. Asiakkaat istuivat omilla paikoillaan junassa, ja tarkastajat lähtivät junien päistä liikkeelle. Jossain kohtaa kohdattiin ja juna oli tarkastettu. Mahdolliset lisäselvittelyjä vaativat tapa-

247


ukset poistettiin junasta ja hoidettiin sitten toimistotiloissa asemalla. Päällimmäisenä jäi mieleen, että onneksi oli laadittu manuaalit eri tilanteita varten. Rajavartiolaitos oli juuri ottanut passintarkastustehtävän hoitaakseen ja kokemusta oli vasta vähän. Näissä manuaaleissa oli sapluuna käännytyksen hoitoon, turvapaikkahakemuksen vastaanottoon ym. Olihan se sellainen ”koulu”, ettei sen jälkeen mikään enää hätkähdyttänyt. Kerran oli Repin-junan yksi vaunu täynnä somaleja. Vaunussahan oli noin 40 istumapaikkaa, mutta siellä oli ainakin 60 turvapaikanhakijaa. Lapsia oli hattuhyllyillä ja hytit täynnä. Vaunupalvelija hymyili ovella ja sanoi: ”Somali somali”. Melkein teki mieli kääntyä ympäri. Meidän tilat Vainikkalan asemalla olivat sellaiset, ettei noin ison määrän käsittelyyn ollut mitään mahdollisuuksia. Jotain tolkkua siinä yritettiin asiasta saada paikan päällä, mutta kyllä heidät jouduttiin saattamaan muistaakseni Helsinkiin, johon oli värvätty väkeä asian hoitamiseksi. Kerran pyrki maahan somaliäiti kahden lapsensa kanssa. Heidän käyttämänsä somalipassi ei ollut Suomeen hyväksyt-

tävä matkustusasiakirja, joten päätimme käännyttää perheen takaisin Venäjälle. Tätä perhettä oli kovasti odotettu Helsingissä, ja silloinen ulkomaalaisvaltuutettu oli myös jollain tavalla valjastettu heidän maahantulonsa varmistamiseen. Sain häneltä kiukkuisen soiton, jossa minut tuomittiin rasistiksi. Olisi pitänyt ymmärtää, että kun somali pyrkii maahan, niin hän on turvapaikanhakija, vaikka ei turvapaikkaa ymmärrä itse pyytääkään. Itse olin kyllä sitä mieltä, että rasistista olisi ollut määrittää maahan pyrkijän aikomukset hänen etnisen taustansa perusteella. Myöhemmin sitten ulkomaalaisvaltuutettu henkilökohtaisesti haki kyseisen perheen lentokoneella Moskovasta. Alkuvuodesta 1991 olin toisen rajamiehen kanssa Poliisiopistolla Ulkomaalaisasiain kurssilla, kun Tallinnasta tuli Georg Ots -laivalla toistasataa somaliturvapaikanhakijaa. Koko kurssi lähti sitten satamaan suorittamaan turvapaikkapuhutteluja. Olimme kaverini kanssa ainoat poliisihallinnon ulkopuoliset, emmekä päässeet hommiin, koska vielä tuolloin poliisiviranomainen suoritti puhuttelut. Oltiin vain seuraajaosastona.

Romanialaisia turvapaikanhakijoita Vuonna 1991 Suomeen suuntautui vähäinen, mutta enteellinen turvapaikanhakijoiden joukko. Venäjältä oli eri rajanylityspaikoille tullut syys- ja lokakuussa 86 romanialaista turvapaikanhakijaa ja lisää oli Venäjältä saadun tiedon mukaan vielä tulossa. Suomen ja Neuvostoliiton viranomaisten yhteistyön tuloksena kyseiset uudet yrittäjät poistettiin junasta jo rajan tuolla puolen. Suomalaisten saaman tiedon mukaan Viipurissa oleskeli ainakin 400 neuvostoliittolaisten takaisin käännyttämää romanialaista, jotka myös järjestivät Viipurissa mielenosoituksen, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa suomalaisiin turisteihin maahanpääsyn mahdollistamiseksi. Samoihin aikoihin Rajavartiolaitos sai tiedon, että myös Tallinnaan oli ilmestynyt satoja romanialaisia,

248


jotka etsivät sopivaa laivaa, jolla pääsisi Suomeen. Neuvostoviranomaisten mukaan Ukrainan kautta olisi tulossa vielä huomattava määrä romanialaisia – Romanian ja Ukrainan raja oli käytännössä avoin. Suomen ja Neuvostoliiton/ Venäjän välisissä neuvotteluissa päästiin ratkaisuun, jonka mukaan Venäjä pyrkii estämään kaikin tavoin romanialaisten invaasion Suomeen. (Pohjonen 2009, 33–36.)

Turvapaikanhakijoiden suurinvaasio Tornioon Vuonna 2015 moderni Eurooppa oli uuden tilanteen edessä, kun maailman levottomuudet saivat poikkeukselliset ihmismassat liikkeelle turvapaikanhakijoina. Kesällä ja syksyllä 2015 Suomikin joutui koko Eurooppaa koetelleen maahanmuuttoinvaasion kohteeksi. Sadat tuhannet ihmiset lähinnä LähiIdästä ja Afrikasta hakeutuivat Eurooppaan usein ammattimaisten ihmissalakuljettajien toimittamina kuka todellista vainoa ja uhkaa pakoon, kuka paremman elämän toivossa. Suomeen kohdistunut turvapaikanhakijoiden tulva kohdistui erityisesti Tornioon, johon heitä tuli Ruotsista junilla ja linja-autoilla. Suomessa tilanne eteni kesän ja syksyn aikana siihen pisteeseen, että esimerkiksi poliisiasemille saapui jo öiseen aikaan turvapaikanhakijoita, joilla ei ollut paikkaa minne mennä. Myös poliisin päivittäinen toiminta alkoi mutkistua, kun suuri osa ajasta kului turvapaikkahakemusten vastaanottamiseen.

Tornion järjestelykeskus – viranomaisyhteistyön näytön paikka Suomessa reagoitiin nopeasti, ja pian viranomaisten yhteistyönä saatiin tilanne haltuun ja maahantulijoiden virta hallintaan. Koska suurin osa maahan saapuvista ylitti Suomen rajan Haaparannan ja Tornion kohdalta, valtioneuvosto teki syyskuussa 2015 päätöksen järjestelykeskuksen avaamisesta Tornioon. Viidessä päivässä vanhaan, lähes tyhjillään olleeseen lukiorakennukseen kohosi järjestelykeskus, johon maahan saapuneet tulivat ensimmäisenä ja jättivät turvapaikkahakemuksensa. Sieltä heidät ohjattiin eteenpäin ympäri maata vastaanottokeskuksiin. Järjestelykeskuksen pystyttämisessä ja pyörittämisessä oli rooli monella organisaatiolla. Rajavartiolaitos teki tehostettua ulkomaalaisvalvontaa rajan pinnassa ja poliisi sisämaassa. Tulli tehosti tullivalvontaa. Lisäksi Rajavartiolaitos tuki poliisia yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpidossa. Poliisilla ja maahanmuuttovirastolla oli suurin rooli järjestelykeskuksen toimintojen organisoimisessa. Puolustusvoimat osallistui varusmiehistä kootuilla virka-apu249


osastoilla järjestelykeskuksen arjen toimintoihin, ja Suomen Punainen Risti järjesti järjestelykeskukseen majoitusta ja muonitusta pitkän matkan taivaltaneille turvapaikanhakijoille. Lähipaikkakuntien bussifirmat osallistuivat talkoisiin, sillä kiireisimpinä päivinä järjestelykeskuksen pihasta starttasi 7 linja-autoa, jotka veivät turvapaikanhakijoita vastaanottokeskuksiin ympäri Suomen. Järjestelykeskuksen vaikutukset näkyivät kaikkialla maassa lähes välittömästi. Turvapaikanhakijat eivät enää värjötelleet poliisiasemien ovien takana vaan heidät saatiin välittömästi turvapaikkaprosessin piiriin. Lisäksi viranomaisille muodostui parempi käsitys siitä, keitä kaikkia maassamme oleskeli. Kaikkiaan järjestelykeskuksessa ehdittiin rekisteröidä noin puolet Suomeen vuonna 2015 tulleista 32 000 turvapaikanhakijasta ennen keskuksen toiminnan päättymistä kevättalvella 2016. Järjestelykeskuksessa vieraili paljon tutustujia perehtymässä keskuksen toimintaan. Ulkomaalaiset vieraat nostivat hattua erityisesti sille, kuinka sujuvaa suomalainen viranomaisyhteistyö on. Maailmalla ei ole lainkaan itsestään selvää, että viranomaiset, joilla on toiminnassaan yhteisiä rajapintoja, voisivat tehdä yhteistyötä keskinäisen kilpailun sijaan. (Katajamäki 2017.) ■ Tarinoita rajalta

Järjestelykeskusta perustamassa Tämä viimeinen 2015 puolella alkava juttu näkyi jo keväällä. Paperittomien ylitysliikenne oli lisääntynyt ja poliisin kanssa niitä tarkastuksia tehtiin, ja meidän tiedustelumiehet niistä raportoi koko ajan. Tiedossa oli, että se on lisääntymään päin koko ajan, mutta sitten kesällä 2015 rupesi olemaan normaalia enempi ruuhkia Torniossa linja-autopysäkkien kupeessa ja kaupunkien yhteisessä matkakeskuksessa, joka on Haaparannan puolella. Myöskin Kemin rautatieasemalla oli ruuhkia ja sen näköisiä ihmisiä, jotka eivät kuulunet normaaliin arkipäivän matkustajaliikenteeseen. Kun turvapaikanhakijoitten määrä rupesi lisääntymään, me oltiin jo varauduttu hyvissä ajoin, että jotakin erikoista tullaan tekemään. Parempaa ohjeistusta odotellessa toimittiin normaalin PTR-työsopimuksen mukaan, kunnes sitten syyskuus-

250

sa tuli valtioneuvostosta päätös perustaa järjestelykeskus Tornioon. Länsi-Suomen merivartioston komentaja määräsi meille tilanneorganisaation pystyyn. Minä lähdin sinne meidän yleisjohtajaksi. Me tehtiin siellä poliisin pyytämänä tehostettua ulkomaalaisvalvontaa, ja kun se päätös tehtiin siinä 21.–22.9., aloitettiin aktiiviset toimet siellä. Se oli tosi nopeasti se pumppu pystyssä. Oikeastaan se viime syksy (2015), talvi ja vähän kevättalveakin meni Torniossa näissä asioissa. Se oli täysin erikoislaatuinen ja ainutkertainen tähän mennessä meikäläisen virkauralle sattunut tapahtuma. Sitä väkeä tuli paljon, sitä tuli yli 15 000 Torniosta meidänkin käsien kautta. Sen huomasi siinä vaiheessa, että kun viranomaisyhteistyön pohjat on kunnossa, niin sattui sitten vaikka melkein mitä vain, niin yhteistyö pelittää. Hyvässä hengessä mentiin, ei minkään-


laisia konfliktiristiriitoja meidän sitä työtä tekevien välillä ollut. Tiukkaa neuvottelua ja neuvonpitoa oli välillä asioista, mutta johtoryhmässä sovittiin kaikki asiat ja sieltä tultiin aina ulos, sanotaanko yhdellä äänellä. Ja mediatiedotteet laadittiin pari kertaa päivässä aluksi yhdellä samalla tiedotteella. Erityisen ylpeä ja tyytyväinen saa olla siitä, että kun ihan mistä tahansa päin Suomea tuli rajavartiomiehiä töihin tekemään valvontaa, niin se arvomaailma ja se työn tekemisen moraali ja laatukin oli aika lailla tasalaatuisen hyvää. Samaa olen kuullut poliisin ja tullin suulla heidän oman väen tekemisistä, ja sinne yleisjohtoon se näytti juuri siltä mitä se käytännössä oli. Ja mikä parasta, meidän asioista ei ensimmäistäkään kantelua ole tehty, ei oikeuskanslerille eikä eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle, mikä on aika hyvä laadun mittari. Paikalliset kiitteli heti ensimmäisestä päivästä lukien. Kun kävi

Tarinoita rajalta

R:ltä kahvit ostamassa, niin sanoivat, että onpa hienoa, kun tulitte paikan päälle. Mitähän meitä rajamiehiä oli enimmillään paikan päällä, noin 40. Siellä oli viranomaisia kaiken kaikkiaan toista sataa, olikohan noin 180 maksimissaan. Eipä Torniossa kannattanut siihen aikaan kovin paljon rikoksia lähteä yrittämään, ja se näkyi poliisin päivittäistyössä. Se meidän toiminta ylipäätään on tosi joustavaa, me nostettiin resursseja sitä mukaa kun se väkimäärä nousi ja me nähtiin, että tarvitaan lisää. Rajavartiolaitoksen esikunta reagoi kiitettävän nopeasti, tämähän koski meillä useampia hallintoyksiköitä. Voisiko sanoa, että ne esitykset, mitä meiltä lähti konkretisoitu todella nopeasti ja melkeinpä aina esitetyllä tavalla. Sitten taas, kun saavutettiin se huippu, niin me lähdettiin laskemaan resursseja alaspäin, kunnes meillä oli enää tosi vähän partioita, oikeastaan vain yksi partio lopussa, joka teki noita hommia.

Kurdit Syksyllä 1992 oli Rajavartiolaitos ottanut vastuun sataman valvontatoiminnasta. Meillä oli alkutalvella 1993 esikunnassa koulutustilaisuus, jossa kaikki satamassa työskennelleet rajamiehet olivat. Koulutus piti keskeyttää koska olimme saaneet tiedon, että Revalia-laiva oli tuonut Suomenlinnan merivartioasemalle suuren määrän kurdeja Tallinnasta. Kurdit luulivat olevansa mantereella ja ryntäsivät pitkin Suomenlinnaa. Heitä sitten yhdessä poliisin kanssa keräiltiin ja tuotiin satamaan rekisteröitäväksi. Toinenkin juttu liittyy kurdeihin, ajankohtaa en muista, mutta varmaan ennen

1990-luvun puoltaväliä. Viron vankiloissa oli paljon kurdeja ja tiedot heidän kurjista oloistaan kiirivät myös Suomeen. Hallitus päätti, että osa heistä haetaan Suomeen. Kaiken piti tapahtua erittäin salaisesti. Tallinnassa oli ensin neuvonpito sikäläisessä UM:ssä ja sitten meidät vietiin Tallinnan lähellä olevaan Männikun vankilaan. Olimme siinä uskossa, että menemme yhdessä virolaisten kanssa sisään, mutta ei, meidät ”tuupattiin” sisälle ja virolaiset jäivät ulos. Meidän piti siis mennä hämärään vankilaan kertomaan muutamalle sadalle kurdille, että vain jotkut (olisiko ollut noin 30) pääsevät Suomeen ja että näiden pi-

251


tää olla valmiina aamuyön tunteina, kun tulemme heitä hakemaan ja että muut siis jäävät vankilaan. Kävi muutaman kerran mielessä, että kurdit olisivat voineet olla sitä mieltä, että jos kaikki ei lähde, ei lähde kukaan, emme siis mekään. No kuinka lähellä tällainen panttivankitilanne oli, sitä ei tiedä kukaan, mutta kyllä tilanne oli melko vakava. No saimme nuo kolmisenkymmentä kurdia rauhallisesti bussiin varhain aamulla ja sitten mentiinkin viroTarinoita rajalta

laisessa poliisisaattueessa valot vilkkuen kohti satamaa, homma ei enää ollut kovin salaista. Taisi olla vajaata vuotta myöhemmin, kun lähdin taas hakemaan kurdeja Suomeen. Tällä kertaa kolmesta eri vankilasta henkilömäärän ollessa jo toista sataa. Muistini mukaan suurin osa näistä Virosta haetuista kurdeista poistui miltei saman tien Ruotsiin, jossa oli jo silloin vahva kurdiryhmittymä.

Kurdeja Suomenlinnaan Aika paljon muuttui siinä vaiheessa tämä meidän tehtävä, kun tuli vuonna 1993 rajatarkastukset, merivartioasemista tuli maahantulopaikkoja. Silloin oli rajatarkastukset Suomenlinnassa. Oli syksyä, jäitä oli jo osittain rannalla, ja oltiin lehdestä luettu aikaisemmin, että Tallinnan lähistöltä oli näitä kurdipakolaisia hävinnyt, että ei tiedetä missä ne on. Silloin oli telakointipäivä, kesäveneitä, partioveneitä telakoitiin jo. Suomenlinnan partiovene oli viety hinauksessa Santahaminaan, ja Pirttisaaren partiovene oli tulossa ulkokautta myös sinne. Samanaikaisesti rannikkotykistö ilmoittaa, että tunnistamaton alus lähestyy Helsingin Kasuunia ja väylän päätä. Ilmoitin Pirttisaaren partioveneelle, että voisiko ne mennä katsomaan mikä sieltä tulee ja tunnistamaan sen. Se oli juuri siinä vaiheessa vielä Helsingin Kasuunin pohjoispuolella. Vähän aluevesirajan ylityksen jälkeen Pirttisaaren merivartioaseman vene kohtasi tämän aluksen ja merivartijat kyselivät, huutelivat sinne miehistölle, että mikä on aikomus ja sieltä tuli ilmoitus, että he on tulossa Suomenlinnaan passintarkastukseen, siis rajatarkastukseen ihan normaalisti väylää myöten. Partiovene saattoi sitä venettä

252

koko matkan ja aluksessa ei näkynyt ketään ylimääräisiä. Alukseenhan he eivät voineet mennä, kun oli vain kaksi miestä partiossa, venehän oli tulossa Santahaminaan telakoitavaksi; se oli jo suurin piirtein riisuttu kaikesta. Harmajan ja Kustaanmiekan välillä alkoi jäävyöhyke, jonka jälkeen partiovene jäi Suomenlinnan rannikkovartioveneen tai rautaveneen hinattavaksi Santahaminaan. Tämä kyseinen Revalia-alus sitten kääntyi siitä tullakseen Suomenlinnaan. Istuttiin aluepäällikön toimistossa, aluepäällikkö istui selin ikkunaan ja minun työpiste oli niin, että näin ikkunasta ulos. Katsoin että joo nyt se Revalia tulee tuolta sisälle. Siinä vaiheessa, kun se aseman lahdella kääntyi laituria päin, koko peräkansi oli täysi ihmisiä. Minä sitten sanoinkin aluepäällikölle, että tuossa ne taitaa olla ne kadonneet kurdit. Silloin uutisoitiin, että se törmäsi kiveen ennen laituria ja osa hyppäsi mereen. Ei se kiveen törmännyt siinä oli vaan jäitä, mutta kyllä sieltä yksi vai kaksi hyppäsi mereen tullakseen laiturille. Siinä he tuli maihin ja muutama jo lähti saareen sisämaahan päin, mutta kysymyksessä oli saari, josta ei lähtenyt kun yksi kappale lauttoja ja


Suomenlinnan merivartioaseman rajatarkastuksen laituri.

sekin kerkesi jo lähtemään. He pyysivät turvapaikkaa ja asiahan hoitui hyvin kivuttomasti ja jouhevasti. Pari tuntia meni aikaa, niin Helsingin busseja tuli pari kappaletta huoltolautalla Suomenlinnaan ja kurdit lastattiin näihin linja-autoihin ja sen jälkeen maihin. Sitä uutisoitiin, että niitä karkasi pitkin saarta, mutta ei niitä kyllä todellisuudessa mennyt, jokunen kävi siellä kaupan luona muutaman sadan metrin päässä ja heidät ohjattiin takaisin, että tulkaa vaan tuonne. Se oli tämmöinen ensimmäinen tapahtuma ja se meni justiin sillä tavalla kuin se on mennyt monet kymmenet, sadat kerrat ennen sitä, että rannikkotykistö ilmoittaa, että tunnistamaton alus tulee ihan väy-

lää myöten ja se tunnistetaan. Kun se on ylittänyt aluevesirajan, se saatetaan rajatarkastukseen ihan normaalia reittiä. Se poiki kyllä sinä päivänä, kun sitä ruvettiin uutisoimaan, kaikennäköisiä huuhaailmoituksia. Tuli mm. ilmoitus, että siellä luodolla on nähty ihmisiä, ja helikopteri kävi kattelemassa eikä sieltä ketään mistään löytynyt. Että se oli yksi näitä normaaleja rajatarkastuksia, ihan normaalia toimintaa. Mutta hyvin he siellä aluksessa piilossa sitten kuitenkin olivat, sen koko ajan kun vene ajo perässä, niin siellä ei näkynyt mitään liikettä muuta kuin nämä normaalimiehistön jäsenet. Sekin mysteeri selvisi, että mihinkä ne on sieltä Tallinnasta hävinneet.

253


Turvapaikanhakijoita idästä Loppusyksyllä 2015 rutiiniarkipäivä häiriytyi pohjoisilla Sallan ja Raja-Joosepin rajanylityspaikoilla. Rajalle alkoi ilmestyä yhä lukuisammin henkilöitä, jotka ilmoittivat hakevansa turvapaikkaa Suomesta. Tämä turvapaikanhakijoiden yhtäkkinen ilmestyminen pohjoiselle rajalle oli järjestettyä toimintaa. Rajamiesten piirissä kulkee epävirallinen ”tieto”, että mm. Nikkelin kaupungin urheiluliikkeeseen (asukkaita n. 13 000) olisi kesällä 2014 tilattu jopa 4000 polkupyörää. Kun rajan ylittäminen jalkaisin on sopimuksilla kielletty, turvapaikanhakijat tulivat rajalle sääntöjen mukaisesti autoilla ja polkupyörillä. Suomen puolelle syntyivätkin laajat autoparkit ja polkupyörävarastot, joiden ajoneuvot on sittemmin myyty huutokaupalla. Venäjältä vuosien 2015 ja 2016 aikana pohjoisten raja-asemien, Raja-Joosepin ja Sallan kautta tullut rajanylittäjien yllättävä lisääntyminen pysähtyi Suomen ja Venäjän yhteistyön tuloksena. Vuoden 2016 aikana Lapin rajavartioston rajanylityspaikoilla haki turvapaikkaa 1066 henkilöä. Viimeiset turvapaikanhakijat saapuivat Suomeen Raja-Joosepin rajanylityspaikan kautta helmikuun viimeisenä päivänä. Venäjän federaatio kiristi ulkomaalaisvalvontaa, jonka seurauksena maahantulo loppui. Saman aikaan Suomi rajoitti rajan ylittävää liikennettä. Tuolloin rajan ylittäminen oli mahdollista vain Suomen, Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisilla sekä heidän perheenjäsenillään kansallisuudesta riippumatta. Rajoittaminen päättyi 7.10.2016 ja liikenne normalisoitui profiililtaan samanlaiseksi kuin se oli ennen turvapaikkailmiötä. Kaikkiaan turvapaikanhakijoita itärajalle saapui vuoden 2015 ja alkuvuoden 2016 aikana 1757 henkilöä. ■

Tarinoita rajalta

Vieraita Raja-Joosepin kautta Suomen pohjoisimmilla raja-asemilla on viime kuukausien aikana nähty erikoinen näytelmä. Ensin turvapaikanhakijoita alkoi ilmestyä Raja-Joosepin raja-asemalle venäläisten kyyditseminä. Laittoman maahantulon järjestäminen on rikos, joten kyytimiehet katosivat nopeasti. Muutamaa viikkoa myöhemmin lokakuun alussa irakilaismies polki rajan yli punaisella lasten polkupyörällä. Samaan aikaan pyöräilijöitä alkoi ilmestyä myös Sallan rajaasemalle. Polkupyörien avulla kierrettiin

254

kieltoa, jonka mukaan rajaa ei saa ylittää jalan. Pyöräilylle pantiin piste jouluna, ja sen jälkeen turvapaikanhakijat ovat alkaneet tulla rajalle autoilla. Ennen marraskuuta yhteistyö Venäjän rajavalvonnan kanssa toimi täydellisesti. Venäjän puolelta ei aiemmin päästetty ketään Suomen rajalle ilman asianmukaisia matkustusasiakirjoja eli Schengen-viisumia. Nyt päästetään. Tilanne muuttui yhtäkkiä. Kun ulkomaalainen ylittää Suomen rajan ilman tarvittavia matkustusasiakirjoja,


Saksanpaimenkoira Vappu ja kolme turvapaikanhakijaa Raja-Joosepin raja-asemalla. Kuva: Vesa Taskila.

hän syyllistyy valtiorajarikokseen. Turvapaikan hakeminen poistaa teon rangaistavuuden. Lapin rajavartioston mukaan meneillään olevassa ilmiössä (siis talvella 2015–2106) käytetään hädänalaisten suojelemiseksi luotua turvapaikkajärjestelmää laittoman maahantulon keinona. Rajavartioston mukaan toimintaa pyörittää järjestäytynyt rikollisuus, joka toimii koko reitin läpi. Tulijoiden kertomusten perusteella tarjolla on eräänlaisia pohjoisen reitin pakettimatkoja Sallan raja-asemalle. Turvapaikanhakijat eivät osaa tai halua kertoa, keitä matkojen järjestäjät

ovat, mutta monet kertovat ostaneensa matkan Suomeen jo lähtöpäässä. Yksi kertoo ostaneensa matkan netistä, toinen toimistosta Libanonissa. Matkat ovat maksaneet tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia euroja. Pohjoinen reitti Eurooppaan avautui loppusyksyllä, kun Venäjä alkoi päästää turvapaikanhakijat rajan läpi ilman Schengen-alueelle tarvittavaa viisumia. Suurin osa tulijoista halusi Norjaan, ja lyhyessä ajassa Norjan rajan Storskogissa ylittikin 5500 turvapaikanhakijaa. Suomen itärajan kautta saapui Venäjältä viime vuonna (2015) pääosin kolmen kuu-

255


Raja-Joosepin pyöräparkki. Kuva: Hannu Markkula.

kauden aikana 694 turvapaikanhakijaa. Määrä alkoi kasvaa marras-joulukuun vaihteessa, kun Norja sulki rajansa ja alkoi viestittää, että maahan ei ole tulemista. Tammikuun aikana Suomen rajan on ylittänyt pohjoisessa 468 turvapaikanha-

kijaa. Pohjoisen reitin läpi on vaeltanut kansallisuuksien kirjo. Kaikkiaan itärajalle on saapunut tammikuussa 37 eri kansallisuuden edustajia. (Artikkelitiivistelmä: Lapin Kansa 29.1 2016.)

Pakolaisvirran uhka Venäjältä Vuosien 2015–2016 tapahtumat eivät kuitenkaan olleet ensimmäinen kerta, kun Lapissa valmistauduttiin pakolaisten vastaanottoon. Suomessa varauduttiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä ns. ”nälkäpakolaisten” suureen vyöryyn. Puhuttiin jopa 100 000 potentiaalista maahan-

256


Turvapaikanhakijoita Sallan rajanylityspaikalta 2016. Kuva: Juha Julkunen.

tulijasta, jotka pakenisivat sekasortoon joutuneen Neuvostoliiton/Venäjän olosuhteita. Rajavartiolaitos ei juurikaan uskonut, että nimenomaan venäläiset lähtisivät hakeutumaan Suomeen, vaan pikemminkin sekasortoisessa tilassa Venäjällä oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten pyrkimistä Suomeen tai käyttämistä Suomen aluetta läpikulkuunsa muualle Eurooppaan. Tuolloin varauduttiin mm. Muurmanskista mahdollisesti lähtevien pakolaisten vyöryyn Raja-Joosepin kautta Suomeen. Lapin lääninhallitus, Rajavartiolaitos ja tulli sekä Suomen Punainen Risti suunnittelivat n. 10 000 pakolaisen tulon varalta vastaanottokeskusta Saariselälle. Tarkoituksena oli tukeutua Rajavartiolaitoksen ja puolustusvoimain telttakapasiteettiin – ei nousevan lomakeskuksen rakennuksiin. Kyse oli suunnitelmasta varautua järjestelykeskuksen perustamiseen, jossa maahantulijat voitaisiin seuloa ja tarkistaa turvapaikan haun todellinen tarve. (Pohjonen 2009, 23–29; Erkkilä – Iivari 2018, 349– 350; Pohjolan Sanomat 11.2.1991.) ■

257


SUKELLUSVENEHAVAINTOJA Ruotsin puolustusvoimien sukellusvenejahdit olivat 1980-luvulla suuren mielenkiinnon, kohun ja vitsailunkin kohde. Koko vyyhti sai alkunsa neuvostoliittolaisen Whisky-luokan sukellusveneen U 137:n karilleajosta 27.10.1981 lähellä Karlskronan laivastotukikohtaa. Vuotta myöhemmin Ruotsin puolustusvoimat jahtasi neuvostoliittolaisiksi olettamiaan sukellusveneitä Tukholman eteläisessä saaristossa syvyyspommein ja helikopterein. Tuloksettomiksi jääneitä jahteja tuli sittemmin lisää. Ruotsin hallituksen asettama komissio päätyi muun muassa laivaston tallentamien potkuriäänten perusteella syyttämään alueloukkauksista Neuvostoliittoa. Ruotsi kutsui Moskovan lähettiläänsä kotiin neuvotteluja varten. Neuvostoliitto kiisti kuitenkin kaikki syytökset. Ruotsin merivoimat myönsi 1990-luvulla, että osan sukellusvenehavainnoista olivat aiheuttaneet minkit ja muut vesieläimet. Suurimmilleen siviilien sukellusvenehysteria puhkesi kesäkuussa 1982, kun 16. kesäkuuta Suomeen saatiin varma sukellusvenehavainto Märketin kapeikosta. Vene oli matkalla Pohjanlahdelta Suomen aluevesien kautta etelään. Paikalle saapui merivartioston alus Kuikka, joka pudotti oletetun veneen yläpuolelle varoituspommeja. ”Sukellusvenehavaintoja” ilmoitettiin laajalti myös muualla Suomessa. ■

Tarinoita rajalta

Sukeltajien merkkiviitta Aavalla merellä veneellään matkannut veneilijä näki rannikon suunnassa mustan tangon, mikä hänestä näytti liikkuvan päinvastaiseen suuntaan kuin hän. Myöhemmin veneilijä ilmoitti merivartiostolle näkemästään arvellen sen olleen sukellusveneen periskoopin. Tapaus oli Pietarsaaren saariston edustalla. Paikalta löytyi ankkuroitu mustasta muoviputkesta tehty viitta, joka oli pohjassa olevan tutkimus-

kohteen merkkinä. Saatiin selville, että viitta oli harrastajasukeltajien laittama, jotta paikka löytyisi helposti myöhemmillä sukelluskäynneillä. Vaikutelma kiinteän kohteen liikkumisesta syntyy, mikäli katsoo liikkuvasta veneestä kohdetta vaikkapa taustalla näkyvää rannikkoa vasten. Tällöin kohde näyttäisi liikkuvan vastakkaiseen suuntaan havaitsijan kulkemaan suuntaan nähden.

Sukellusvene pintakulussa Suomenlahden kansainvälisillä vesillä. Kuva: Tuomas Saarilehto. Länsi-Saksan merivoimien sukellusvene Suomenlahdella 1970-luvun lopulla. Kuva: Rajamuseo. ▲▲ ▲

258


259


Tarinoita rajalta

Meriviitan koho Tunnettu henkilö ilmoitti veneensä rungon osuneen johonkin veden alla olevaan, mikä kolahdusäänen perusteella oli hänen mielestään metallinen. Koska veden syvyys kartan perusteella oli sellainen, ettei kyseessä voinut olla kosketus meren pohjaan tai johonkin kiveen, hän arveli osuneensa ehkä sukellusveneeseen. Tapaus oli Vaasan saaristosta Selkämerelle

Tarinoita rajalta

Uppotukki Saatiin ilmoitus mahdollisesta periskooppihavainnosta. Tapaus oli Vaasan saaristosta Perämerelle johtavan väylän alueella. Paikalle lähetetty vartiolaiva noukki meressä ajelehtivan puoliksi vettyneen pöllin, jonka toinen pää vaarui osittain pinnan yläpuolella. Aikoinaan merellä ajelehti useinkin myrskyissä lastis-

Tarinoita rajalta

johtavan väylän alueella. Aluetta tutkittaessa paikalta löytyi mahdollisesti jäiden paikoiltaan siirtämä ja jo poistetun vanhan viitoitusjärjestelmän aikainen veden pinnan alla oleva metallikoho. Koho oli yhä kiinni pohja-ankkurissaan, mutta kohoon aikanaan kuulunut puinen meriviitta oli kadonnut.

ta, tukkilautoista tai rannoilta karannutta puutavaraa. Osa tällaisesta puutavarasta saattoi ajelehtia pitkiäkin aikoja, kunnes se ajautui rantaan tai painui vettyneenä pohjaan. Tuolloin saatettiin kuulla radiosta merenkulkulaitoksen varoituksia merenkulkijoille havaituista ajopuista jollakin merialueella.

Hinaajan peräaalto Raippaluodon pohjoisrannalla oli kaksi muualta Suomesta kotoisin olevaa miestä kalastelemassa heittouistimilla. Miehet ilmoittivat nähneensä pohjoisen suunnassa aavalla merellä länteen etenevän kuohun, joka vaikutti siltä kuin joku etenisi osittain veden alla. Tapaus oli Merenkurkun saaristoon kuuluvalla alueella, Perämeren puolella. Rannalla havaintopaikassa seisseiden miesten silmänkorkeudelle laskutoimituksin saadun näköpiirin (horisontin) sisäpuolelle jäi karttaan merkitty laaja vedenalainen matalikko ja kivinen riutta. Selvittämällä laivaliikennettä saatiin tietää aamuvarhain Pietarsaa-

260

resta lähteneestä hinauksesta, joka oli matkalla Ruotsin puolelle. Hinaajan reitti oli reilusti miesten näköpiiriä kauempana ottaen huomioon myös hinaajan korkeus. Hinaajan kulkusuunta ja nopeus voitiin arvioida jokseenkin tarkasti, ja niin voitiin päätellä myös hinauksesta syntyvän kohtalaisen voimakkaan peräaallon saapumisajankohta kyseisen matalikon ja riutan alueelle. Hinaus oli ohittanut miesten tähystelemän suunnan jo paljon ennen kuin peräaalto lopulta saavutti matalikon. Peräaallon murtuminen riuttaan ja matalikolle muodosti vaikutelman jostakin osittain veden alla etenevästä.


Tarinoita rajalta

Etenevä aalto Sisäsaaristossa surffannut mies ilmoitti erikoisesta etenevästä aallosta, minkä aiheuttaja hänen mielestään saattoi olla pienoissukellusvene. Tapaus oli Kokkolan etelänpuoleisessa saaristossa. Kartan perusteella alue oli melko lailla kelvotonta jopa pienoissukellusveneelle. Selvitettiin ennen havaintoaikaa Kokkolan satamaan saapuneita ja sieltä pois lähteneitä aluksia. Yksi laiva oli kulkenut sellaiseen aikaan, että sen peräaalto olisi voinut saavuttaa havaintoaikaan havain-

Tarinoita rajalta

toalueen. Myös Kokkolan merivartioaseman partiovene oli noihin aikoihin ajanut reippaalla vauhdilla havaintoaluetta etäämpänä kulkevaa saaristoväylää. Oli suuri mahdollisuus, että nuo kaksi eri suunnasta tulevaa peräaaltoa kohtasivat havaintoalueella surffaajan ilmoittamana aikana. Eri suunnista tulevien peräaaltojen kohtaamisesta syntyvä ja joskus jopa pärskyen etenevä aaltojen leikkauskohta voi synnyttää vaikutelman jostakin veden alla liikkuvasta.

Virtaus ja viitta Saatiin ilmoitus, jonka mukaan ilmoittaja epäili jonkin vedenalaisen liikkuneen Monäsin lahdella. Tähän hän oli päätynyt näkemänsä pärskyen etenevän aallon perusteella. Samalta suunnalta saatiin myöhemmin toinen ilmoitus eri henkilön meren suunnalla havaitsemasta periskoopista. Koska merivoimien aluksia sattui tuolloin olemaan Pohjanlahdella, laivastokin osallistui mahdollisen vedenalaisen etsintään. Laivaston ja merivartioston alukset eivät löytäneet mitään vedenalaiseen toimintaan viittaava. Tapauksen tutkinnan yhteydessä selvitettiin asiantuntijataholta valaan ja pyöriäisen veden alla pysyttelyn maksimiaikoja, sillä jonain aikaisempana vuonna luotsit olivat nähneet Perämerellä maitovalaan. Pyöriäisiä tiedettiin esiintyvän joskus Itämeren piirissä. Hankittiin merentutkimuslaitokselta tiedot havaintoajan meriveden korkeuden vaihteluista. Kovien tuulien aiheuttamat vedenkorkeuden muutokset voivat olla hyvinkin suuria, etenkin pohjoisen tai ete-

län puoleisilla tuulilla. Myös kuu aiheuttaa Pohjanlahdellakin pienen lasku- ja nousuvesi-ilmiön, mutta niin vähäisen ettei sillä ole käytännön merkitystä, voipa olla joskus pikku lisänä veden korkeuden vaihteluissa. Selvisi, että kyseisenä aikana vesi oli laskenut nopeasti ja tavanomaista enemmän, mistä johtui voimakkaita virtauksia salmissa ja lahdissa. Lahdissa vesi virtasi havaintoaikaan reippaasti. Tuulen suunta oli havaintoaikaan Monäsin lahteen päin. Tuolloin voimakasta virtausta vastaan puhaltanut kova tuuli oli saattanut nostattaa jopa pärskeitä virtaavaan veteen. Ilmoitetun periskooppihavainnon suunnassa oli hyvin etäällä meriviitta, mikä vastavaloon katsottaessa näyttää tummalta. Kun meren pinnan läheinen ilma on kylmää ja lämpenee ylöspäin, on mahdollista nähdä jopa horisontin taakse, koska valo taittuu kylmempään ilmakerrokseen päin. Esim. varhain keväällä saattaa nähdä jopa kaukaisia luotoja, jotka normaalisti jäävät horisontin taa.

261


Karanneen rajapoijun luovuttaminen Neuvostoliiton rajavalvonnalle Haapasaaren edustalla 1980-luvun alussa. Kuva: Kari-Matti Riipinen.

Tarinoita rajalta

Vartiolaiva Toinen tapaus oli se, että meillä oli kaksi vartiolaivaa liikkeellä. Ahvenanmaalla oli jotain turistiryhmiä Eckerössä ja ne ilmoitti myös, että täällä on sukellusvene näkyvissä. Se oli niin kaukana, että näkyi vaan vähän niin kuin mastoa. Ja ne soittivat suoraan meille. Ja me sanottiin että mistäs te katsotte, minne suuntaan? Sa-

262

nottiin, että meillä on vartiolaiva siellä, että jos siellä olisi sukellusvene, niin meidän vartiolaivan pitäisi nähdä se. No onkos siellä mitään muuta? ”No siellä tulee toinen sukellusvene sen viereen just.” Me sanottiin, että se toinen vartiolaiva ajaa sen toisen kylkeen!


Tarinoita rajalta

Betonipaalu Venekunta ilmoitti havaitsemastaan sukellusveneen tornista, joka eteni saariston suunnasta kohti ulkomerta vettä ryöpyttäen. Tapaus oli Utön eteläpuolella ”sukellusvenehysterian” jo laannuttua 1990-luvun puolivälissä. Jo paikallistuntemuksen perusteella tiedettiin ilmoitetulla alueella olevan pienen matalan luodon, minkä päällä on maalaamaton kummelin tapainen betonipaalu. Miehet otettiin mukaan vartiolentueen helikopteriin, ja helikopteri lensi heidän kertomaansa reittiä ulapalta kohti saariston reunaa miesten osoittamalle paikalle, missä he olivat nähneet mielestään etenevän sukellusve-

Tarinoita rajalta

Huhuja vain Niitä huhuja oli kaikennäköisiä, mutta liekö nuo olleet tottakaan. Epäilin kyllä, kun sanoivat, että sukellusvene nousi Pohjanlahdella ja osti kalastajilta silakoita. Mutta en minä vakavasti ottanut sitä huhua. Niitä sukellusveneitä jahdattiin johonkin aikaan aktiivisesti. Mutta siihen ilmeisesti kyllästyttiin, kun se oli ihan turhanpäiväistä hommaa. Ja Pohjanlahdella

Tarinoita rajalta

neen tornin. Kun miehet näkivät tuon betonipaaluun, jota vasten aallot nytkin löivät, he oivalsivat heti mitä olivat nähneet. He totesivat, että eivät olisi uskoneet merivartioston selitystä, elleivät olisi nyt omin silmin voineet todeta syytä havaintoonsa. Kovassa kelissä saaristoa kohti ajaneella venekunnalla oli ollut huonot mahdollisuudet nähdä tarkemmin tuota etäällä olevaa kohdetta. Noina sukellusvenehysterian aikoina liikkui myös tarinoita Ruotsin saaristossa nähdyistä vieraista sukeltajista sotilaskohteiden lähellä ja samanlaisia uskomuksia ja huhuja alkoi liikkua Suomessakin.

on niin huono tämä ranta, että ei siinä oikein sukellusvene pysty liikkumaankaan. Matalat ja kivikkoiset vedet. Mutta kyllä niitä jahdattiin yhdestä kahteen kesään. Minäkin monta kertaa, viimein minä kyllästyin, kun olin päällikkönä. Kun tutkassa nähtiin jotakin ja sitten ruvettiin vaan etsimään, mutta ei sieltä mitään löydetty koskaan.

Uutinen Kihdinselän pohjoispuolella oli eräs eläinlääkäri mökillään ja hän näki, että etelämpänä menee sukellusvene. Ja hän otti siitä valokuvan, sai erittäin hyviä kuvia otettua sukellusveneestä. Pisti sen vielä menemään Mainosteeveehen, se oli Kympin uutisissa. Ahvenanmaalla sukellusvene! Siitä tuli kauhea häly. Ei hän ollut viranomaisille ilmoittanut mitään, vain Kympin uutisille. No siitä tuli aika hässäkkä sitten.

Äkkiä ne kuvat tänne puolustusvoimien kuvalaitokseen tutkittavaksi. Kun niitä sitten suurennettiin ja tutkittiin, niin sehän olikin autolautan savupiippu, joka näkyy horisontin takaa. Ja sitä oli selvitettävä, että mikä laiva se on. Kun katsottiin se kellonaika, milloin hän on kuvannut sen, ja kuvausilmansuunta, niin sehän oli ollut Vikingin lautta.

263


SALAKULJETUSTA ENNEN JA NYT Kun laki ja asetus merivartiolaitoksesta annettiin vuonna 1930, määrättiin sen tehtäväksi mm. estää luvaton rajanylitys merialueella ja Laatokalla sekä luvaton tavarankuljetus vesitse Suomen alueelle. Tuolloin elettiin kieltolakiaikaa ja merivartiolaitokselle annettiin myös tullivalvontatehtäviä määritellyillä toiminta-alueilla. Vaikka kieltolaki kumottiin vuonna 1932, ei erityisesti alkoholin laajamittainen salakuljetus lakannut. Myös sodan jälkeen ja vielä 1950-luvulla kulkivat pirtulaivat merialueella ja jakelusta huolehtivat erikseen rannikolla toimivat salakuljettajat. Nyt mukaan olivat tulleet myös luvaton savukkeiden tuonti maahan sekä mm. kahvin salakuljetus. Salakuljetus ei suinkaan ole vähentynyt, yhä vielä tuodaan maahan laittomasti alkoholia ja savukkeita sekä erityisesti huumeita. Kun tavallisten ihmisen mukanaan tuomaa alkoholia ei enää tullilakien muuttuessa kontrolloitu samaan tapaan kuin ennen, väheni meritse salaa tuotavan alkoholin määrä. Sen sijaan mm. itärajalla alkoholia sekä tupakkatuotteita on yritetty tuoda ja tuotu mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla. Uusimpana ”tuontituotteena” ovat mm. nuuskatuotteet sekä ihmiset. Ihmissalakuljetus, laiton järjestetty maahantuonti, on tuttua Etelä-Euroopassa, mutta ei tuntematonta Suomessakaan.

Laukkuvaarassa pidätetty pirtukuorma vuonna 1929. Kuva: Rajamuseo.

264


Alkoholin takavarikko vuonna 1965. Vartiolaiva Viima takavarikoi spriilastin Eva Evanea aluksesta vuonna 1965. Aluksen ruumasta löytyi 26 000 litraa belgialaista spriitä. Alkoholin siirtämiseen tarvittiin kaksi Alkon rekka-autoa. Kuva: Merimuseo.

Pirtua 1950-luvun lopulla Kolmimastoinen apumoottorilla varustettu purjelaiva Helmi, aiemmilta nimiltään Rosen ja Mentor, oli rakennettu Tanskassa vuonna 1920 ja ostettu Suomeen vuonna 1936. Se takavarikoitiin lokakuussa 1958 matkalla Tukholmasta Puolaan. Merivartioalukset Telkkä ja Kuovi pysäyttivät aluksen ja saattoivat sen Maarianhaminaan, missä keskusrikospoliisin etsivät kuulustelivat laivan päällystöä ja miehistöä. Syynä oli se, että alus oli syyskuun alkupuolella ottanut Zeerbrücken satamasta erittäin suuren salakuljetuslastin. Alukseen oli lastattu muun muassa 33 000 litraa spriitä, 117 litraa konjakkia, 111 000 savuketta ja 65 kiloa kahvia. Lasti oli tuotu Suomeen ja toimitettu edelleenjakajille. Yritys oli kuitenkin epäonnistunut, sillä maissa olevat lastit jäivät yksi toisensa jälkeen kiinni. Kun nämä yksittäiset jakeluerät saatiin yhdistettyä ko265


266


konaisuudeksi, sai keskusrikospoliisi tutkittavakseen rauhan ajan suurimman salakuljetusjutun. Sittemmin tuomioistuimissa aluksen päällikkö, perämies ja konepäällikkö saivat vankeustuomion, alus, jakelussa mukana olleita autoja ja kiinniotoissa saadut viinat, savukkeet ja kahvi takavarikoitiin ja takavarikoimatta jääneestä spriistä määrättiin huimat korvaukset. Sittemmin takavarikoitu Helmi-laiva myytiin vuonna 1960 Turkuun ja edelleen Helsinkiin. Lokakuun 20. päivänä vuonna 1961 yksittäinen moottorialus kulki sumussa Snappertunan edustalla. Sen havaitsi normaalilla partiomatkallaan ollut merivartioalus Koskelo tutkallaan, ja kun havaittu alus kulki ilman valoja, merivartijat päättivät ottaa selvää kulkijasta. Moottorialus jatkoi sumussa matkaansa eikä totellut Koskelosta annettuja pysähtymismerkkejä. Koskelo ampui muutaman varoituslaukauksenkin – tuloksetta. Sittemmin Haili-nimiseksi todettu alus (joka tosin kulki toisen, Fiskö-nimisen jaalan papereilla) yritti eksyttää Koskelon, mutta tämä saavutti pian pakenevan jaalan. Lopulta Koskelo kiilasi aluksen rinnalle ja kaksi aseistautunutta merivartijaa loikkasi sen kannelle ja sammutti koneet. He totesivat, että aluksella oli tutka ja sen ajan tasoon nähden korkeatasoinen navigointivarustus. Aluksesta löytyi lähes 8000 litraa pirtua, liki 14 000 savuketta ja satakunta litraa konjakkia. Lehdistö kirjoitti tapauksesta näyttävästi ja esitti tapauksen kuin se olisi ollut jostain merirosvoelokuvasta. Takaa-ajoa, laukauksia, entraus laivaan… Tosiasiassa Hailista ei ammuttu laukaustakaan, eikä sieltä löytynyt aseita ja Koskelonkin ampumat olivat vaarattomia varoituslaukauksia. Sittemmin selvisi, että aluksen miehistö oli tunnettuja salakuljettajia, kolme heistä oli ollut edellisenä vuonna mukana Helmi-laivan salakuljetustapauksessa. Oikeudessa nämä selittivät, että he olivat kohdanneet ulkomerellä vieraan aluksen, joka ei uskaltanut kuljettaa lastiaan Suomeen. Näin he olivatkin sinisilmäisesti auttaneet toisen laivan miehistöä, mutta nyt joutuneetkin itse syytetyiksi salakuljetuksesta. Ei mennyt läpi. (Viljakainen – Silvander 2018, 135–138.) ■

Takavarikoitu lasti vartiolaiva Tiiran kannella. Kuva: Merivartiomuseo. ▲ Sukeltajat etsivät salakuljetettua spriitä Hangon edustalla 1950-luvun lopulla. Kuva: Merivartiomuseo.

▲▲

267


Tarinoita rajalta

Uskonnollista kirjallisuutta Neuvostoliittoon ei saanut viedä kuin yhden henkilökohtaisen kirjan. Ja melkein arvattiin, kun tulliasemalle ajoi semmoinen iso Zephyr-merkkinen auto, että siellä on kirjalasti menossa, siellä koteloissa. Ja kahden tunnin päästä sen auton väki tuli takasin ilman Zephyriä. Se jäi sinne rajan taakse. Auto ja kirjat oli takavarikoitu, mutta henkilöt palautettiin tuossa rajalla, ja sittenhän ne oli niin sanotusti meidän asiakkaita. No sitten kerran sattui sellainen tapaus, että oli kuuma kesäpäivä. Auto meni yli naapuripuolen Urpalan tulliasemalle. Siellä ne totesivat, että onpas hellepäivänä lähtenyt odottavia äitejä liikkeelle. Neljä henkilöä siellä oli. Ja ne sitten ihmette-

li, että on jotain hämminkiä. Ne pyysivät avaamaan ne päällystakit, niin sieltähän paljastu lokeroliivit täynnä uskonnollista kirjallisuutta kaikilla näillä naisilla. No kyseiset henkilöthän tuli sitten palautettuna takaisin sieltä, ja meillä oli omat toimenpiteemme sitten täällä. Ja sehän levisi sitten ihan julkisuuteenkin, muun muassa Seura-lehti teki laajan jutun siitä. Ja siitähän tämä paisui ihan poliittiselle tasolle, venäläiset yrittivät vaikuttaa, että tämä loppuisi. Mutta siinäkin varmaan liikkui aika iso raha, ei välttämättä suomalainen. Tästä pohjoiseen on Urpalanjoki, joka laskee mereen tuolla silloisen Neuvostoliiton puolella. Ne sitä pitkin uittivat, tekivät pakkauksia sellaisiin suljettaviin muovi-

Salakuljetusalus vartiolaiva Koskelon sivulla Katajanokalla 21.10.1959. Kuva: Merivartiomuseo.

268


pusseihin ja laittoivat styroksipaloja sinne yläosaan. Virta vei niitä siinä pikkasen pinnan yläpuolella ja osittain alapuolella, mutta ne jäivät meidän vastuupuomiin lähes kaikki kiinni. Ja sitten paikalliset asukTarinoita rajalta

kaat vielä keräilivät niitä paketteja sieltä joenmutkista ja soittelivat meille, että siinä ja siinä kohdassa on kasa näitä. Ja kävimme hakemassa ne sitten pois. Että tämänkin tyyppistä salakuljetusta oli.

Salakuljetusta tänään Olen ollut töissä lentokentällä ja satamassa. On salakuljetettu tupakkaa ja viinaa ja huumausaineita, ja kyllä niitä löytyy, ihmisiäkin jossain aina löytyy. Nykyisin on yleistynyt tuo laittoman maahantulon järjestäminen, millä nimikkeellä menee se, että hoidetaan ihmisiä laittomin keinoin tänne Suomeenkin. Kaiken näköistä on nähty vuosien saatossa. Itse näissä en ole ollut mukana, mutta nämä on paljon ollut meillä tapetilla silloin aikoinaan, kun nämä oli avoimena nämä jutut. Niin sieltä itärajalta varsinkin on semmoisia tapauksia. Yhdessä tapauksessa oli Ladan kojelaudan sisällä nainen. Sinne oli tehty tila, ja kun sitten tarkastava rajavartiomies aukaisi hanskalokeron, niin sieltä näky ihmisen osia. Niinpä sitten paljastui, että siellä kojelaudan sisällä yritetään salakuljettaa naista Suomeen. Sittenhän pojat vissiin ruuvasi kojelaudan auki ja sieltähän se nainen löytyi. Toinen tapaus on se, missä veneellä tuotiin Suomenlahdella Virosta useampaa henkilöä Suomeen, ja se paljastui sitten rajatarkastuksessa. Se tuli väylien ulkopuolelta, yritti tulla laitonta reittiä Suomeen. Tutkavalvonnalla huomattiin, ja partio kävi opastamassa sen merivartioasemalle tarkastukseen, ja sitten sieltä löytyi aluksen keulasta purjekasojen tai kasassa olevien purjeitten alta ihmisiä, joita yritettiin tuoda salaa Suomeen. Ja itärajalta yksi tapaus vielä muistuu. Linja-autoon oli rakennettu tuommoinen

salakuljetustila. Elikkä kun linja-autossa on penkit ja sitten siinä on se keskikäytävä, mikä on vähän alempana, kuin ne penkit, niin sinne penkkien alla oleviin korokkeisiin oli tehty tilat, ja siellä oli kanssa ihmisiä. Muistelisin, että olisiko ollut joku 15 henkeä. Ja tämmöisiä valvonnalla havaittuja tapauksia on. Sitten muistan, kun Hangossa ollessa tullin kanssa oltiin tekemässä rajatarkastuksia, niin koira ilmaisi yhden auton, se otettiin tarkastukseen ja tutkittiin autoa. Ei löydy autosta eikä matkatavaroista mitään, ja koiralla uudestaan. Ja kyllä se koira ilmaisi. Ja sitten todettiin, että nyt ei ole enää mitään paikkaa oikeastaan jäljellä, kun moottoritilakin oli jo aika hyvin tutkittu. Ja sitten bensatankkiin katsottiin endoskoopilla, ja katsottiin että täällä bensatankissa on nyt todennäköisesti jotain ylimäärästä ja aukaistiin polttoainepumpun kautta se bensatankki. Sieltä löytyi, olisiko ollut kuusi kiloa marihuanaa. Tämmöistä kaikkea. Lentokentällä on löytynyt monta matkalaukullista huumeita. Tuohan liittyy lähinnä afrikkalaisiin ja on mm. somalien keskuudessa hyvin suosittu, tuo khat-huume, sitä löytyy muutamia matkalaukullisia aina silloin tällöin. Kaikennäköistä tuolta löytyy. Sitten tutkintapuolen tehtävissä tietysti on vesiliikennejuopumus, missä on huumausaineet mukana. Kun on tehty kotietsintöjä veneeseen tai asuntoon, niin niistä on sitten löytynyt tietysti erinäisiä huumaus-

269


⊳ Ihmisten salakuljetusyritys Suomeen Saimaalla vuonna 2017. Keulasta perään päin keittiön vieressä luukku auki, jossa ihmiset olivat piiloutuneina. ⊲ Saman aluksen takakajuutan luukku avattuna.

aineita ja näin pois päin. Se viinan salakuljetus, ainahan sitä nyt ylimääräisiä pulloja löytyi. Satamassakin ennen vanhaan, kun ei ollut Schengen- eikä EU-säännöstöä vielä, että kun Viron ja Suomen välilläkin matkustettiin, niin oli näitä tuntimääräsäännöksiä: piti olla yli 20 tuntia, että sai tuoda alkoholia. Sehän on Venäjän rajalla vieläkin se 20 tunnin sääntö. Ja tätähän sitten monesti rikottiin tai yritettiin ainakin. Kyllähän sitä rikottiinkin. Ja tupakan salakuljetus on sitten suurta, sitä löytyy monesti. Satamassa muistan, että henkilöautoista tullin kanssa on löytynyt isojakin tupakkalasteja. Suomessakin on niin, että turvapaikkaa voi hakea ihan suoraan siitä rajaltakin viranomaisilta. Ne vaan monesti haluaa hävittää jälkensä just sen takia. Varsinkin sisärajalta, niin sanotulta sisärajalta tulevat laittomat maahantulijat, että heitä ei pystyttäisi lähettämään toiseen EUmaahan takaisin. Esimerkiksi jos on tullut maahan Kreikassa ja on siellä rekisteröity

270

ensimmäisen kerran turvapaikanhakijaksi, niin jos hän hakee täällä turvapaikkaa, ja me havaitaan järjestelmistä, että hän on hakenutkin jo Kreikassa, niin me voidaan silloin eräitten sopimuksien valossa – olikohan Dublinin sopimus tuo kyseinen sopimus – lähettää hänet takaisin Kreikkaan. Tätähän he eivät halua, silloin he yrittävät peittää sen, mistä he ovat tulleet tai mistä heidät on tuotu. Mutta sitten taas esimerkiksi ulkorajalta, niin kuin Venäjän rajalta, niin sieltähän kun tullaan, niin Venäjällehän ei välttämättä kaikkia henkilöitä pystytä lähettämään takaisin, kun se turvapaikan hakeminen voidaan tehdä siinäkin. Että se tavallaan on helpotus heillekin, kun he sanovat sen niin sanotun taikasanan, niin eihän siinä silloin ole mitään. Tutkitaan tietysti, mutta yleensä se jää sitten näiltä osin, tutkinta yleensä keskeytetään siinä vaiheessa, kun se tulee niin sanotusti turvapaikan hakijaksi, niin sittenhän ei valtionrajarikos täyty.


Tarinoita rajalta

”Case Saimaa” Saimaan kanavan kautta tuotiin useampia kertoja laittomia maahantulijoita. Rikos paljastui 6. kesäkuuta 2017, jolloin rikolliset, venäläinen perhe, toi maahan 17 henkilöä. Rajavartiolaitos paljasti yrityksen ja tutkinnassa selvisi, että vuosien 2016 ja 2017 aikana maahan oli suotu salaa ainakin 70 henkilöä. Salakuljetuksen taustalla oli kansainvälinen monessa eri maanosassa toimiva rikollisorganisaatio. Rajavartiolaitos epäilee sen järjestäneen laittomasti Eurooppaan Jemenin, Turkin, Afganistanin, Syyrian ja Egyptin kansalaisia sekä kansalaisuudettomia henkilöitä. Rikollisjärjestö on hyötynyt tästä useita satojatuhansia euroja. (https://yle.fi/uutiset/3-9904510, 27.10.17.)

Uudenlaisia salakuljetusmuotoja on, kun drone-lennokilla yritetään salakuljettaa tuotteita Suomeen. Dronen löytöpaikka ja tupakat kuljetuspakkauksissa. ▲ Salakuljettajien yritys salakuljettaa tupakkaa epäonnistui.

▲▲

271


272


PELASTUSTEHTÄVIÄ 273


Sally Albatross saatiin nostettua karilta huhtikuussa pitkällisen nosto-operaation jälkeen. Kuva: Merivartiomuseo.

274


Rajavartiolaitos vastaa meripelastustoimen järjestämisestä. Lisäksi se osallistuu pelastustoimintaan valvonta-alueellaan antamalla käytettäväksi pelastustoiminnassa tarvittavaa kalustoa, henkilövoimavaroja ja erityisasiantuntijapalveluja. Rajavartiolaitos tekee myös sellaisia tehtäviä, jotka ovat tarpeen maastoon eksyneiden tai siellä muutoin välittömän avun tarpeeseen joutuneiden henkilöiden etsimiseksi ja avustamiseksi. Rajavartiolaitos suorittaa myös kiireellisiä sairaankuljetuksia, joita sairaankuljetuksesta muutoin huolehtivat viranomaiset tai sairaankuljetuspalveluja tarjoavat elinkeinonharjoittajat eivät voi toteuttaa.

SALLY ALBATROSSIN HAVERI Risteilyalus Sally Albatross oli palaamassa Tallinnasta 4. maaliskuuta 1994, kun se kolmen aikaan iltapäivällä ajoi karille Sommarön väylällä lähellä Porkkalaa. Laivan pohja repeytyi pahasti. Tieto kiiri merivartiostolle nopeasti, ja laivan evakuoiminen alkoi noin tunnin päästä karilleajosta. Evakuointi sujui ripeästi merivartioston vartioalus Valppaaseen, paikalle saapuneisiin jäänmurtajiin ja paikalle saapuneisiin risteilyaluksiin. Onnettomuuslaivalla oli tuhatkunta matkustajaa ja 150 miehistön jäsentä.

Tarinoita rajalta

Aluksen evakuointi Minä olin siinäkin hässäkässä mukana, kun tämä Albatross ajoi kiville kevättalvella 1994 Porkkalanselällä. Ja sehän repesi se pohja kokonaan siinä. Ei kokonaan, mutta kuitenkin kuuden metrin aukko. Ja se oli iso jääkenttä. Ja siinä oli evakuointi. Kaikki evakuoitiin pois sieltä. Sinne tuli laivoja, sinne tuli jäänmurtajia ja kaikki, mitä vaan ja me oltiin siellä sitten apuhätänä. Mutta me saatiin niihin laivoihin kaikki porukka pois sieltä. Esimerkiksi saatiin Urholle lankonkia pitkin 500 ihmistä. Siellä oli matkustajia 1200. Ja sitten siellä oli pienempiä aluksia, merivartion ja armeijan aluksia ja ne

ihmiset saatiin kaikki sitä liukujuttua myöten laivoihin ja sitten Urholle se 500 ihmistä. Ja sen jälkeen, kun kaikki oli pois sieltä ja kippari sano, että se on tyhjä laiva, siellä ei ole yhtään ketään enää, kaikki oli laskettu. Ja alus koko ajan kippaa ja kippaa ja kippaa ja kallistuu ja kallistuu, että uppoaako vai eikö uppoa. Mutta siinä oli taas toisenlainen tilanne, että se oli juuri satamaan tulossa ja kaikilla oli viinat mukana kasseissa ja sun muuta. Ja katos kun ne kaikki 500 ihmistä oli siellä Urholla, Urhon henkilökuntaa on suunnilleen 45, niin ne 500 ihmistä lyödään sinne viinoineen ja kun ne rupesi hörppäämään

275


siellä niitä, niin ne oli niin juovuksissa. Kun Urhon piti lähteä jäänmurtoavustuksiin, Saint Patrick, sellainen matkustaja-alus joka Helsinki–Tallinna-välillä ajoi, määrät-

Tarinoita rajalta

tiin sinne ottamaan pois Urholta se porukka. No siinähän se riemu syntyi. Kato ne humalaiset sieltä laivasta toiseen laivaan. Se oli melkoinen show.

Laivan hinaus Me satuttiin olemaan juuri liikkeellä siinä Porkkalan ulkopuolella Valppaan kanssa, kun tuli kutsu, että Sally Albatross on ajanut Porkkalan edustalla karille ja siellä on kova hätä. Vettä tulee laivaan ja laiva uppoaa. Ja me oltiin aika lähellä eikä kestänyt hirveän kauan ajaa, kun me päästiin siihen haveripaikalle. Matkalla laitettiin kaikki kuntoon ja meillä oli pumput sun muut vehkeet valmiina. Ja sitten kun päästiin paikalle, ei siellä ollut muita aluksia kuin me. Ja minä jouduin sitten olemaan siinä onnettomuuspaikan johtajana tai tämmöisenä pelastusjohtajana. Sehän yleensä tulee jostain esikunnista tämmöinen operaattori sinne asioita hoitelemaan, mutta silloin siellä ei ollut ketään muita. Se oli minulle ehkä semmoinen isoin homma, että jouduin olemaan siinä kymppinä, joka justeerasi sen homman, että se toimisi. Ja sitten jälkipelien mukaan se ilmeisesti hoituikin, koska siitä tuli kiitosta. Siellä sitten piti hoitaa se tilanne ja saada väkeä ja kalustoa paikalle ja tiedottaa lehdistölle ja kaikille. Sehän kesti se koko operaatio, ennen kun pois päästiin, useamman päivän. Se alkutilanne oli hurja, kun se laiva tyhjennettiin. Jos en nyt väärin muista, olikos sitä 1200 vai tuhatkunta ihmistä siinä oli. Niin sitten saatiin jo armeijan kalustoa ja mitä muita siihen tuli. Siinä oli itku ja parku. Ja vanhat mummotkin, kun ne sitä putkea pitkin prois-

276

kahteli sieltä korkealta laivalta, niin se oli niille varmaan hurja juttu. Mutta siinä ei kukaan loukkaantunut. Kun saatiin muuta kalustoa, pystyttiin se porukka ottamaan laivoihin. Eihän meille tommoiselle Valppaalle hirveitä mahdu ihmisiä. Sehän uppoaa, jos se kaikilla mammoilla täytetään. Niin se tapahtui sen porukan evakuointi siinä aluksiin, mutta ei tilanne siihen päättynyt. Kun laiva upposi koko ajan. Painui, painui syvempään sinne. Kun sitten saatiin se väki pois sieltä laivalta, niin sen Albatrossin päällikkö kysyi radiolla, että onko mahdollista mitenkään, että hinaatte. Silloin oli jäitä aika paljon. Laiva piti saada hinattua matalampaan paikkaa, ettei se kokonaan uppoa. Minä en muista, mitä siinä oli siinä haveripaikalla vettä, sen kivikon lisäksi, minkä yli se oli ajanut niin, että pohja puhkesi. Niin sitten siinä oli pikkusen matkan päässä kartassa semmoinen ihan pieni täplä, jossa oli jotain viisi metriä vettä, siinä näytti olevan matala, ihan pieni matala. Niin kun joku pikkusormen kynnen kokoinen siinä kartalla. Niin minä sanoin, että voidaan koettaa tuohon matalaan voidaan koettaa, että jos osutaan siihen, muuta mahdollisuutta ei ole. Jos ei onnistu, niin silloin se kerkeää uppoamaan. Mutta merikartan mukaan siinä oli syvyyttä viisi metriä. Ja minä otin kauhean riskin itselle, kun meidän oman laivan syvyys oli 5,5 metriä niin, että ei millään olisi voinut siitä ajaa meidän laivalla tur-


Sally Albatross karilla 9.3.1994 Sommarön väylällä.

vallisesti. Ja oli vielä jäitä. Ja oli vielä hinauksessa Sally Albatross, tuommoinen ruotsinlautta. Hinattiin se, ei ollut muuta mahdollisuutta. Piti ajaa se sillä tavalla, että keula siihen pieneen matalaan. Niin me ajettiin niin, että se oli hinauksessa. Minä ajoin tämän viiden metrin matalan yli sillä 5,5 metrin syväyksisellä Valppaalla. Hyvää merimiestapaa noudattaen kukaan idiootti ei olisi ajanut niin matalan yli semmoisella laivalla, joka oli syvempi kuin se vesi siinä matalan päällä. Mutta koska siinä oli se mahdollisuus, että jos siinä onkin pelivaraa vähän luotauksessa, että se onnistuu. Se helpotti sitten, kun laskin, että nyt me ollaan itse yli. Siinä jo melkein oli paidan hihat, taikka kainalot märkänä, että kohta pitäisi nyt meidän pysähtyä. Se tunne, vieläkin muistan sen tunteen, kun se Albatross pysähtyi tähän matalaan.

Ja sittenhän ei kulunut montaa tuntia, kun se koko ajan se painu ja upposi semmoiseen asentoon, että se oli aika paljon pystyssä. Se oli jyrkkä se matalan reuna. Niin se jäi siihen. Oli hirveen näköistä sitten, kun seuraavana päivänä mentiin sisään, kun kaikki siellä tanssiparketilla olleet, mitä siellä oli ja ruuat ja kaikki lillu siellä vedessä. Ja huonekalut ja kaikki kalustot siellä ja jäätelit siellä laivassa sisällä, kun se upposi se perä. Keula jäi pystyyn. Ja siinä se oli, se oli aika pitkään ennen kuin ne sai sen sitten, nämä kaupalliset pelastajat sen kiskottua. Toi oli semmoinen onnistunut operaatio sillä tavalla, että siinä ei hukkunut tai kuollut kukaan eikä laiva ei uponnut. Sitä on turha jäljestäpäin ajatella, miten olisi käynyt, jos meidän laiva olisi jäänyt itse siihen matalaan. Se olisi tullut se Albatross meidän päälle ja murskannut meidät sinne sen matalikon ja itsensä väliin.

277


ESTONIAN TURMA Matkustaja-autolautta M/S Estonian uppoaminen tapahtui 28. syyskuuta 1994 kello 1.50 sen ollessa matkalla reitillään Tallinnasta Tukholmaan. Estonian aikataulunmukainen saapumisaika Tukholmaan oli 9.30, mutta noin kello 1.15 Utön saaren eteläpuolella aluksen keulavisiiri repeytyi irti aaltojen voimasta ja vettä alkoi tulvia autokannelle. Tämän vuoksi laiva kallistui aluksi noin 15 astetta, ja pian sen jälkeen 30–40 astetta oikealle. Kallistuma sai aikaan myös sen, että vettä alkoi tulvia sisään myös aaltojen rikkomista ovista ja ikkunoista kansilla 3, 4 ja 5. Tämän jälkeen alusta ei olisi voitu enää pelastaa. Aluksen uppoaminen oli nopeaa ja väistämätöntä. Hylky lepää noin 80 metrin syvyydessä. Aluksella oli onnettomuushetkellä 989 ihmistä, joista 852 sai surmansa. Kaikkiaan 137 laivalla ollutta eli 94 matkustajaa ja 43 miehistön jäsentä pelastettiin merestä onnettomuuspaikalla. Kuolleiden joukossa oli 17 maan kansalaisia. Suurin osa uhreista oli ruotsalaisia ja virolaisia. Ruotsin kansalaisia menehtyi 501, virolaisia 285, latvialaisia 17, venäläisiä 11, suomalaisia 10 ja saksalaisia 10. Ensimmäinen alus, joka saapui Estonian onnettomuuspaikalle kello 2.12. oli autolautta Mariella. Seuraavaksi saapui Silja Europa kello 2.30. Seuraavan 20 minuutin kuluessa paikalle saapuivat myös matkustaja-alukset Isabella ja Silja Symphony. Aluksilta laskettiin pelastuslauttoja, jotta Estonian lautoilla olevat pääsisivät niihin. Isabellalta ja Silja Symphonylta laskettiin pelastusliukumäet, jotta ihmisiä saatiin vedettyä kannelle. Se osoittautui hyväksi ideaksi. Ensimmäiset eloonjääneet nostettiin Mariellalle kello kolmen aikoihin. Ensimmäinen pelastushelikopteri saapui kello 3.05. Helikopterit toimivat alueella yli 15 tuntia, ja pintapelastajat saivat pelastettua niihin 104 ihmistä. Mariella pelasti omilla lautoillaan vedestä 15 ihmistä, Isabella 17 ja Silja Europa yhden. Silja Symphonylle tuotiin 21 henkeä, samoin Mariellalle. Osa aluksille tuoduista oli kuolleita. ■

Tarinoita rajalta

Pintapelastajan tarina Minä olin kotona nukkumassa ja sitten yhtäkkiä puhelin soi ja vastaan siihen. Päivystäjä hirveän hätääntyneenä soittaa, että Estonia on 25 astetta kallellaan. Kello oli siinä jotain puoli kahden aikoihin. Se sano vaan, että äkkiä kentälle. Ei muuta,

278

kun kamppeet niskaan ja menoksi vaan ja vaimo jäi siihen nukkumaan tietämättä, mihin minä olin häipynyt. Mietin vaan, kun posotin autolla niin paljon kuin sillä pääsi, että se Estonia, sehän on se matkustajalaiva ja niin paljon kallellaan, tosi paljon


Estonia oli onnettomuus, jossa suomalaisten ilma-alusten miehistö ja kalusto osoittivat suorituskykynsä. Onnettomuuden jälkeen toimintatavat, kalusto ja henkilöstön osaaminen ovat kehittyneet entisestään. Kuva: VLLV:n arkisto.

kallellaan, että nyt on jotain isompaa sattunut. Kun siinä kohtaa ei ollut vielä tietoa, mitä siellä on tapahtunut. Kentälle ja sitten nopea briifinki, että mitä on, ja jokainen singahti omaan hommaansa. Keräsin tavaroita ja sitten lähdettiin menemään Utötä kohti. Ja siinä alkumatkasta saatiin tietää sitten enempi siitä asiasta, mitä sitten laivalta oli tietoa tullut. Täällä mantereella ei niin hirveästi tuullut. Tuuli kyllä ja pikkasen vettä tiputteli, mutta ei

mitään kauheata myrskyä. Sitten mitä lähemmäs tultiin, niin sen kovemmaksi kävi se keli siellä. Oli tosi myräkkä siellä, en ole moista ikinä nähnyt, vaikka 25 vuotta siellä olen pyörinyt. No sitten kuultiin radiolla, että se on hävinnyt tutkasta. Siinä mennessä meidän kippari sanoi, kun oli keskustellut päivystäjän kanssa, että nyt täytyy haalia kaikki mahdolliset ukot ja koneet ja mistä vaan saa, että täällä on laiva hävinnyt jo tut-

279


kalta, sitä ei näkynyt enää missään. Niin ei siellä yksi kone oikein kauheasti pysty tekemään. No sitten poliisit oli käyneet herättelemässä niitä kavereita, joita ei puhelimella kiinni saatu, ja nopeasti kaikki porukat tuli kentälle Rovaniemeä myöten ja Helsingistä, totta kai sitten koneita lisää taivaalle. Tietysti esikunta oli hoitanut sen tai meripelastuskeskus, että oli yhteydet sitten jo Ruotsiin ja näihin ympäröiviin valtioihin. Sinnehän tuli joka paikasta sitten koneita Tanskaa myöten. Mutta nämä tanskalaiset eivät laittaneetkaan sitten pintapelastajia mereen, koska oli heidän mielestään liian kova keli; siellä on riski loukkaantua. Meillä ei suomalaisissa koneissa kukaan loukkaantunut sen kummemmin. Olikohan jollakin MI-8:ssa jotenkin se koukku jäänyt jon-

kun jalkaan kiinni tai jotain semmoista oli tapahtunut. Mutta ruotsalaisilla, niillä oli vähän huonompaa tuuria. Niiltä hajosi vinssejä ja ne kaverit kolhi itseään. Mutta itselläkin kävi sillä lailla, kun minä tulin yhden kanssa sieltä lautalta, että vaijeri kiristyi yhtäkkiä, ja me oltiin siellä aallon sisällä ja pyörittiin kuin pesukoneessa siellä. Ja sitten minä tunsin sen, että perhana se vaijeri on minussa kiinni jossain, ja saman tien se nappasi täysillä. Mutta onneksi se pyörähti pois. Muuten olisi käynyt kyllä huonosti. Mutta me päästiin turvallisesti koneeseen kumminkin, ja kaveri selvisi siitä. Mutta se toiminta mitä oli harjoiteltu ja ne systeemit, ne toimi älyttömän hyvin. Se mikä siihen oli luotu, tämmöiseen tapaukseen, ei nyt kukaan kumminkaan ol-

Estonian turman pelastustöissä ei pelastushenkilöstöllä ollut aikaa eikä välineitä ottaa kuvia tehtävästä. Kuvamateriaali koostuu valtaosin VHS-videoista. Kuva on pysäytyskuva VHS-videolta. Kuva: VLLV:n arkisto.

280


lut ajatellut, että koskaan noin käy. Enempi pelättiin sitä, että matkustaja-alukselle tulee tulipalo, ja että siellä on aika vähän aikaa, jos se roihahtaa palamaan. Mutta tämähän oli semmoinen todellisuustesti sitten kaikille viranomaisille, mitenkä se yhteistyö, mitä on harjoiteltu, miten se toimii. Se toimi kyllä minun mielestä ainakin tosi hienosti. Jos ei sitä koskaan oltaisi harjoiteltu, niin se olisi kyllä ollut kyllä semmoinen aika show. Kun tultiin paikalle, sitä laivaa ei ollut, mutta sitten näkyi niitä muita aluksia. Ne näkyi siellä horisontissa ja näkyi, että nekin keikkuu siellä. Ja sitten se eka näkymä oli, että ne laivat oli muodostaneet semmoisen puolikaaren ja sitten siellä oli joitakin rahtilaivoja. Ja kun meillä oli semmoinen suunniteltu systeemi, että merestä ensin otetaan ihmisiä, koska niillähän on kaikista huonoimmin asiat, että lautallahan ne kyllä pärjää siellä. Totuus olikin toisenlainen siinä mielessä siellä lautalla pärjäämisestä. Mutta vedestä ei ketään löydetty, lauttoja pyöri siellä kuin markanrahat aallon päällä, meni tosi vinkeätä vauhtia. Ei tiedetty oliko tyhjiä vai oliko joku vielä kyydissä mukana. Mutta se keli oli tosi kova ja me lähdettiin etsimään sitten nopealla tahdilla sitä omaa tonttia siitä, että löytyisikö vedestä ketään. Mutta kun se keli oli niin huono, pimeätä, vettä satoi niin räpäskää, niin ei siellä meressä nähnyt mitään, kun ei ollut valoja eikä mitään muutakaan. Sitten me nähtiin se yksi lautta, josta vilkutettiin meille taskulampulla valoa. Minä vilkutin sitten vaan fikkarilla takaisin, että ollaan nähty ja pantu paikka ylös itselle. Tietysti siinä pojat laittoi laskimille, että missä se on. Mutta se oli sitten niin, että ei sieltä merestä ketään saatu, vaan sitten lähdettiin tekemään järjestelmällisesti. Ensimmäinen lautta kun tulee niin alas ja sinne vaan.

Ne oli yllättävän hyväkuntoisiakin ne, jotka oli siinä ensimmäisellä lautalla, toki kylmissään ja sillä lailla ja säikähtäneitä, mutta noin muuten ihan OK. Ja sitten vaan jatkettiin, ne kyytiin ja sitten seuraavat ja lautalta lautalle. Sitten välillä oli semmoisia lauttoja, missä kellui ihmisiä siellä keskellä lauttaa, ja lautta oli täynnä vettä. Ne oli menehtyneet hypotermiaan tai sitten johonkin muuhun systeemiin. Mutta kyllä ne ihmiset oli ihan apaattisia, ne oli siellä sen lautan reunoilla ja kun meni siihen ovelle, niin ne vähän varovasti katsoi, että kukas tuo on. Ja kun siinä oli sitten se vaara tietysti, että kun olet yksi oljenkorsi pelastukseen, niin tuleeko siellä joku semmoinen tilanne, että ne kaikki ryntää sun kimppuun, että hei, nyt sinä viet minut ekana. Mutta ei, ne oli niin apaattisia, ehkä se johtui siitä kun olivat kylmissään, että se vaihe oli ehkä mennyt ohi, että olisi tarvinnut rynnätä mihinkään. Sitten minä vaan näyttelin, kun siellä oli kauhea tuuli, niin ei siinä kukaan mitään kuullut. Näytin vaan, että aina kaksi siitä tänne ja menoksi. Ja sitten jätin ne vainajat sinne, koska ei niitä kannattanut sieltä ottaa, koska siinä olisi mennyt aikaa sitten tapuloida niiden kanssa. Tärkeämpää oli saada nyt ne hengissä olevat. Koordinaatit pojat oli ottanut siitä lautasta. Alkuhan oli vähän hankalaa, kun sitä meillä ei ollut mietitty, että niissä lautoissa ei ole numeroa. Ne oli kaikki samannäköisiä, mikä oli väärinpäin ja mikä oikeinpäin, niin eihän niistä tiennyt sitten, että monet kävi samoilla lautoilla. Mutta sitten me ruvettiin puukolla repimään niitä. Mutta sittemmin siihen kehitettiin, laivayhtiö tai valmistajat kehitti, että ne numeroidaan ne lautat siltä varalta, että jos jotain tulee niin tiedetään, että siellä on käyty, sen numeroisessa lautassa.

281


Pintapelastajat pelastivat uhreja pelastuslautoilta sekä merestä. Pysäytyskuva VHS-videolta. Kuva: VLLV:n arkisto.

Niin se homma eteni sitten, että me oltiin joskus iltapäivällä vasta takaisin sieltä ja toiset jatkoi sitten. Ja seuraavina päivinähän sitten oli sitä, että kerättiin niitä vainajia sieltä merestä. Seuraavana keväänä tuolta Virosta tuli kaksi henkilöä. Yksi, joka oli laivan henkilökuntaa, ja sitten nuori nainen, jonka pelastin sieltä. Hän oli semmoisen tanssiryhmän kanssa siellä ja hän oli ainut, joka selvisi siitä porukasta. Hänen kanssaan sitten juteltiin siellä, hän vaan sanoi sitä, että se oli hänelle hirveän kova paikka, kun hän oli niistä ainut, joka jäi henkiin. Ja kun hän oli vähän niin kuin sen porukan vetäjä. Sanoi, että kyllä hän vähän aikaa oli ihan maassa ja sitten lähti vähän homma lapasesta, että meni toiseen äärimmäisyyteen. Ja sitten vähän apujen kautta tietysti pääsi siihen normaalielämiseen kiinni. Mutta sanoi, että ei hän sitä unohda koskaan.

282

Ja sitten yksi laivan henkilökuntaan kuulunut, tämä toinen henkilö, nainen, kertoi kanssa oman tarinansa. Se oli uskomatonta, että kuinka hän oli päässyt. Mutta siinä oli vaan se, mikä minun mielestä tuli hyvin esiin, että kun hänellä oli oma evakuointipaikkansa, hän tiesi mihinkä hänen piti mennä. Matkalla sinne tapahtui kaikennäköistä, hänellä oli ihan kädet poikki ja hirveitä haavoja joka paikassa. Niin hänen päämääränsä oli se hänen oma paikkansa. Ja hän sanoi, että se oli järkytys, kun hän meni, pääsi sinne ryömien sitten siihen omalle pelastusasemalle, niin ei siellä ollut ketään. Ja sitten oli aalto tullut ja vienyt hänet mennessään ja hän sanoi uskoneensa, että se oli sitten tässä tämä homma. Mutta sitten jonkun käsi oli tullut lautasta ja ottanut tukasta kiinni ja nostanut. Niin, että tsägällä tullut just joku lautta kohdalle, ja joku oli huomannut sen siinä.


Tarinoita rajalta

Karua kertomaa Estonia oli taas sellainen juttu. Minä en silloin päivystänyt kopterissa, mutta olin muuten yötä myöten töissä Helsingissä merivartioasemalla, Suomenlinnassa. Minä kuuntelin kuuden uutisia radiosta ja kuulin, että se Estonia on uponnut, ajattelin, että ei helvetti. Nyt se riemu vasta syntyy. Minä sanoin pojille heti: nyt lähetään asemalle, mulla rupeaa pukkaamaan keikkaa. Tämä on sellainen juttu, että siinä ei yksi helikopteri pärjää, että siellä pitää olla miehistöä paljon, että siellä on väkeä meressä hirveästi. Ja niin lähdettiin asemalle ja kaveri soitti minulle siinä, kun tankattiin venettä, sano, että

laita kimpsut, kampsut kasaan ja pikkukoneella lähdette Hankoon, että hän lähtee vielä yhden reissun heittämään, kun se oli päivystävä kaveri. Se oli Hangossa tankilla. Kaveri haki minut Kauppatorilta – yksi mekaanikko – kimpsuineni, kampsuineni ja sitten lähdettiin pikkukoneella sinne Hankoon. Siellä sitten tahkottiin Estonialla reilu kuusi tuntia. Kolme tuntia on toiminta-aika helikopterilla, tuolla Agusta-Bell 412:lla ja sitten aina vaihdettiin vaan miehistöä. Koneet kävi koko ajan. Kun tuli liian pimeätä, sitten lopetettiin. Käytiin nukkumaan. Taas uudestaan aamulla.

Hangon merivartioasemalle koottiin sairaankuljetuskalustoa pelastettujen siirtämiseksi sairaalahoitoon. Kuva: Hangon mvas:n arkisto.

283


Hangon merivartioasemalle tukeutui useiden maiden helikopterikalustoa pelastusoperaation aikana. Kuva: Hangon mvas.

Kolme päivää meni siinä, kun niitä haettiin. No ruumiitahan ne olivat jo siellä. Oli se sellaista. Olihan siinä niin paljon ruumiita. Ja sitten vaan Utöseen lasti poistamaan ja taas uusi reissu. Sitten yksityiskohta siitä. Ei, ei pahalla. Me otettiin TV-toimittaja ja kuvaaja mukaan yhdelle keikalle. Ja se tuota tietysti toimittaja puhu koko ajan nauhalle asiaa ja kuvaaja kuvasi. Sitten kun mentiin sinne ja peli paikoilleen, mistä sitten alettiin nostaa niitä ruumiita ja niitä oli sen saman ikäisiä naisia siinä sitten pinossa. Sen se sano vaan, että tämä on hänen raskain keikka. Eikä se pysty tekee ohjelmaa tästä. Se purskahti itkuun. Ihan ymmärrettävää. Ei se ollut valmistautunut sellaiseen hässäkkään. Ja sitten se oli siellä penkillä

284

jalat kippurassa sillä lailla, ettei sen jalat koskenut niihin ruumiisiin ollenkaan. Kun minä tulin ylös viimeiseltä laskulta ja lähettiin sitten rantaan Utöseen, niin minä istuin siihen ja laitoin ruumiiden päälle jalat ja otin sen naisen jalat sitten omaan syliini. Se ei puhunut mitään koko matkalla. Se oli 15 minuuttia kun mentiin Utöseen ja laitettiin ruumiit pois. Sitten me lähdettiin Hankoon tankille. Se hyppäsi kaulaan ennen kuin lähdettiin ja sano, että koittakaa jaksaa. Mutta oli tehnyt kuulemma hyvän jutun – se oli TV2:ssa jälkeenpäin. Se keräsi itsensä ja oli tehnyt hyvän jutun. Minä en ole nähnyt sitä ohjelmaa itse henkilökohtaisesti, mutta kaikki on sanonut, että se oli hyvä.


Tarinoita rajalta

Estonian jälkitoimia Estonia oli sitten ihan oma lukunsa. Olin silloin Nauvon merivartioasemalla töissä. Ja meillä oli iso öljyntorjuntaharjoitus. Ruotsalaisia laivoja oli siellä Nauvossa Pärnäisissä ja eri suomalaisia viranomaisia. Koko päivä oltiin harjoiteltu, ja siinä oli semmoinen iltatilaisuus. Meidän päivystäjä tuli sitten sanomaan, kun olin silloin päällikkö, että mereltä kuuluu jonkunlainen hätäkutsu. Minä menin torniin, ja siellä oli hyvin epäselvä siinä vaiheessa se tilanne vielä, että mitä on tapahtunut ja mikä on. Nimi Estoniakaan ei sanonut silloin vielä mitään. Sitten sitä selviteltiin vähän, että se on matkustajalaiva. Ja minä jotenkin ajattelin, että tämä on varmaan tähän harjoitukseen liittyvä joku jatkoosa. Laiva oli, ja se on tutkassa nähty ja sitten sitä ei ollutkaan. Muistan kyllä koko lopun elämää sen, kun Mariella tuli paikalle. Mariella sanoi, että meri on täynnä pelastusrenkaita ja -liivejä ja pelastusveneitä ja -lauttoja, niin silloin oli niin kun olisi lekalla lyöty päähän, että jumalauta, se on uponnut se laiva, matkustajalaiva siellä. Eikä kauheasti voitukaan tehdä. Tai saatiinhan sieltä toista sataa ihmistä pelastettua. Aamulla minut vietiin helikopterilla Silja Europalle pintaetsintöjä johtamaan ja koko se päivä oltiin siellä. Ensimmäinen helikopteri, joka meidät vei, ei saanut meitä kovan tuulen takia sinne. Se sano se lentäjä, että kyllä hän tuonne alas teidät saa, mutta ei ehjänä ylös sitä kopteria. Mentiin Nauvoon, päästiin isomman kopterin kyytiin ja sitten meidät vinssattiin, ja sekin meinasi epäonnistua. Silja Europan perä nousi samaan aikaan kuin aallokko. Sitten siinä tulee semmoinen kova turbolenssi, ilmavirtaus siihen. Ja

se joutui johonkin semmoiseen virtaukseen se kopteri. Ja näytti siltä, että nyt se törmää, nyt tuulee niin kovin. Mutta ihan metristä oli kiinni, että se ei törmännyt siihen. Niin, ettei siinä tapahtunut mitään. Se päivä me oltiin merellä. Illalla myöhään helikopteri haki meidät pois sieltä. Silja Europassakin meni silloin esimerkiksi keularamppi niin, ettei ne saanut sitä Ruotsin päässä auki. Se toimi johtoaluksena siellä. Seuraavana päivänä minut vietiin sitten Hankoon taas helikopterilla. Menin sitten sieltä jo meidän omalla laivalla. Olin siihen aikaan Nauvon asemapäällikkönä, niin menin pintaetsintöjen johtajaksi Tursaksen komentosillalle. Se päivä meni taas siellä. Ja sehän oli nyt semmoista ruumiitten keräilyä ja erilaisia lauttoja otettiin ylös. Ja sitten alkoi kova spekulaatio, että mitä on tapahtunut, miksi se on uponnut. Ja se tarvis saada selville. No, se syy kyllä löytyisi viistokaikumittaamalla. Mutta sitä varten pitäisi päästä kuvaamaan se hylky näillä robottivehkeillä. Ja silloin olisi varmaan saanut kaikkea, mitä vaan olisi ymmärtänyt pyytää. Meillä on yksi semmoinen robotti käytössä ja tiesin, että toinen on Rauman telakalla valmistumassa olevalla laivalla, mutta sitä ei vielä ole luovutettu Rajavartiolaitokselle. Niin se haettiin sieltä ja pakattiin ja saatiin käyttökuntoon. Että silloin byrokratia jätettiin syrjään ja oltiin semmoinen kahden robotin ja neljän kaverin tiimi. Tiimi sai tuon öljyntorjuntaalus Hallin, kun se oli hyvä siihen käyttöön, minä tiesin kokemuksesta sen, ja se toimi meidän alustana. Ja silloin edelleen ne myrskyt ja tuulet jatkuivat kovin. Me lähdettiin Turusta ja mentiin Nauvoon pitämään tuulta. Ei merelle ollut mitään asi-

285


aa. Ja kauhea oli ympäristön paine, että täytys päästä. Hallin kippari oli vähän sitä mieltä, että sinne ei voi mennä. Me saatiin hyvin tarkkoja sääennusteita. Ja näytti siltä, että se matalapaine menee sillä tavalla, että se yöllä tyyntyisi hetkeksi aikaa, kun seuraavana yönä tuuli kääntyy. Ja hän sano, että ei me voida sinne mennä, että siellä on niin kova maininki, että hajoaa vehkeet. Minä vähän niin kun löin alle vyön, kun sanoin, että pitääkö minun ilmoittaa esimiehelle ja tiedotusvälineille, että sinä et uskalla lähteä merelle. Ja hampaita ki-

ristellen hän lähti sitten, ja siellä kävi juuri niin kuin oli ennusteet sanonut. Se tyyntyi kolmeksi tunniksi. Maininkejahan vielä oli. Mutta me saatiin se kuvattua. Ja nähtiin, että se puuttuu se keulavisiiri ja se ramppi on vähän auki. Oli arveltukin kyllä, että näin se voi olla. Ja missä asennossa se laiva on ja tämmöisiä tietoja ekan kerran. Sitten haettiin se puuttuva keulavisiiri. Siinä meni varmaan minulla kolme neljä viikkoa aika lailla töissä koko ajan. Ja siinä ei kerinnyt mihinkään debriifikeihinkään sitten. Kun muuthan sai jotain hoitoa täällä. Mutta kun minä olin töissä aina vaan.

TROOLARI MITZYN TAPAUS Raumalainen troolari Mitzy upotettiin Bogskärin eteläpuolelle marraskuun kolmas päivä 1988. Mitzy ajelehti myrskyssä kytkinvian takia Hiidenmaan tasalla. Tuuli myrskysi 15–30 m/s idän ja kaakon suunnilta. Vartiolaiva Tursas haki troolarin hinaukseen, tarkoituksena viedä se Utöseen. Hinausköysi oli kiinnitetty Mitzyn keulapollariin ja mastoon. Keulapollarin irrottua mastoon kiinnitetty köysi veti troolarin poikittain. Mitzyn päällikkö yritti katkaista hinausköyttä, mutta putosi mereen ja hukkui. Pelastushelikopteri Super Puma pelasti loput miehistöstä vaikeissa olosuhteissa. Tursas vartioi länteen ajelehtivaa Mitzyä seuraavan päivän iltaan saakka. Saatuaan luvan troolarin omistajalta ja ympäristöministeriöltä se upotettiin Bogskärin eteläpuolelle yli 70 metrin syvyyteen. Mitzy oli puurakenteinen ja rakennettu vuonna 1932. (www.hylyt.net)

MARIELLAN PALO Viking Linen autolautta M/S Mariella oli lauantaina 4. elokuuta 1990 aikataulun mukaisella vuorollaan matkalla Helsingistä kohti Tukholmaa. Alus oli lähtenyt Helsingistä kello 18.00. Konevalvomossa vahdissa olleet toinen konemestari ja moottorimies kuulivat pääkonehuoneesta outoa, vinkuvaa ääntä. Koska koneiden valvontalaitteista tai konehuoneen valvontamonitoreista ei havaittu mitään normaalista poikkeavaa, he molemmat lähtivät pääkonehuoneeseen selvittämään äänen alkuperää. Heidän tarkkaillessaan tilannetta 286


Partio kohtaa Mariella-laivan kulussa merellä. Kuva ei liity tarinoiden tapauksiin, kuvituskuva. Kuva: Juha Suomalainen.

ääni muuttui nopeasti voimakkaaksi, metallisen kiliseväksi. Pian pääkoneen kampikammiossa tapahtui räjähdys. Kampikammion huoltoluukut lensivät pois paikoiltaan, ja palava öljypilvi tulvahti konehuoneeseen sytyttäen muun muassa pääkoneen vieressä olleet voiteluöljykoneikot. Aluksen päällikkö hälytettiin paikalle ja hän käsitti komentosillalle tultuaan tilanteen vakavuuden ja määräsi antamaan yleishälytyksen koko aluksella ja evakuoimaan matkustajat pelastusasemille. Mariellan henkilökunta alkoi evakuoida matkustajia hyteistä ja yleisistä tiloista sekä ohjata heitä pelastusasemille. Pelastusasemilla ryhdyttiin valmistautumaan aluksen mahdolliseen jättämiseen: pelastusveneistä poistettiin suojapeitteet ja veneet laskettiin aluksen partaan tasalle. Evakuointi saatiin suoritettua nopeasti, noin 15 minuutissa, eikä suurempia ongelmia ollut.

287


Konehuoneeseen tehtiin kaikkiaan neljä sammutushyökkäystä. Sammutushyökkäyksien epäonnistuttua todettiin, että miesvoimin paloa ei voida sammuttaa. Tässä vaiheessa aluksen konepäällikkö päätti, että sammutusta yritetään laukaisemalla pääkonehuoneen halonisammutusjärjestelmä ja näin onnistuttiin sammuttamaan konehuoneen öljypalo. Kun palo oli saatu hallintaan, päästettiin matkustajat pelastusasemilta takaisin aluksen sisätiloihin kello 23.00. Mariella ilmoitti palosta kello 21.10 radiopuhelimitse meripelastuskeskukselle. Suoraan onnettomuuspaikalle tai asemavalmiuteen hälytettiin lukuisia merivartioston omia laiva- ja veneyksiköitä, kaksi vartiolentolaivueen helikopteria Helsinki-Malmin lentoasemalta sekä kolmas laivueen Super Puma -kopteri Turusta. Myös Ruotsin meripelastusviranomaisia tiedotettiin tapahtuneesta, ja siellä asetettiin neljä helikopteria kenttävalmiuteen aluksen evakuoinnin varalta. ■ Tarinoita rajalta

Ikävä upotus Mutta oli troolari Mitzyn tapaus. Me hinattiin tuolta keskeltä Itämerta semmoista troolaria, joka oli saanut konevian. Ja sinä aikana, kun sitä hinattiin, keli paheni kauheasti, että oli tosi kova myrsky. Ja kävi niin, että lopulta vähäsen hinaus petti siinä, miten se oli kiinni ja se meni poikittain meidän taakse. Se meni nurin. Meidän Tursas oli iso laiva verrattuna siihen pieneen troolariin. Sitten sen päällikkö putosi mereen, ja se oli siis talviyö. Hirmuinen myrsky oli. Ja minä menin itse komentosillalle ja rupesin kääntelemään niitä valonheittimiä. Satuin näkemäänkin sen päällikön siinä pinnassa. Sillä oli vielä semmoiset harmaat vaatteet, joku sadevaate. Ja siinä sitten oli joku vieressä, sille sanoin, että pidä sinä valo suunnattuna siihen, ja minä heitin semmoisen pelastusrenkaan, missä on merkkisavu. Ja ryntäsin laittamaan sitten, kun sukeltaja olen, tommoista pelastajapukua päälle. Onneksi en ehtinyt sitä laittamaan. Tai, kun sain sen päälle, niin kaverit sanoi, että se hävisi jo. Kun siinä käytettiin kaik-

288

kia potkureita paljon, ohjauspotkureita, niin jos minä olisin sinne mereen hypännyt, niin en tässä olisi enää. Siinä olisi käynyt huonosti. Mutta se oli tietenkin tosi surkeata. Ja se oli iso operaatio. Kaksi paleltunutta ja peloissaan olevaa kaveria jäi sinne. Ja sitten aloitettiin niitten pelastaminen helikopterin avulla sieltä. Se oli koko yön operaatio melkein, mutta ne saatiin sieltä pois. Silloin oli niin kova tuuli, että minulla oli kelluntatakissa semmoinen pilli narun kanssa. Kun tulin laivan suojan puolelta vähäksi aikaa siihen tuulen puolelle, niin tuuli repäisi sen pillin minun huuleen ja löi huulen halki. Että se oli kyllä ihan hirvittävä keli. Samana yönä me saatiin tehtäväksi upottaa se. Se oli pieni, puinen troolari. Se oli niin täällä arvioitu. Tuuli paino sitä kohti Viron rannikkoa ja vakuutusyhtiö, merenkulun tarkastajat ja nämä oli sitä mieltä, että siitä on enempi ongelmia, että jos saadaan upotettua se, niin olisi parempi. Ja niin se annettiin ruorimiehen tehtäväksi. Otettiin vauhtia, että keskelle tuonne.


Ja merimiehelle se on aika luonnonvastasta, että tahallaan upotetaan. Niin se pieni, sitkeä troolari, se hävisi sinne meidän keulan alle jonnekin ja sitten se pulpahti sieltä komentosillan vierestä ylös. Ja oli taas ihan niin kuin sille ei olisi mitään juuri sattunut. Ja muistan, että kolme vai neljä kertaa sen päälle ajettiin

Tarinoita rajalta

ennen kuin se upposi. Ja se nyt oli ikävää ennen kaikkea, että se päällikkö hukkui. Ja silloin jotain vähän ilkeitä lehtitekstejäkin jossain oli, missä meidän sen aikaista päällikköä vähän niin kun syytettiin, että me ollaan se niin kuin puoli tahallaan aiheutettu taitamattomuuttamme, että näin kävi. Ja tuntu ihan riittävän pahalta muutenkin.

Pelastusmies Mutta sitten tietysti se Mariellan palo 1980-luvun loppupuolella oli sellainen viittä vaille laivan räjähdystä. Käytiin kopterin miehistön kanssa tutustumassa laivaan. Me oltiin koko ajan stand-by siellä. Se oli silloin, kun se laiva siellä Tammisaaren ulkopuolella tuli ihan pimeäksi. Kukaan ei saanut mennä hyttiin, kun oli niin suuri palovaara laivassa. Ja kun mentiin kokeilemaan laivakannelle kädellä, niin ei pystynyt kättä pitämään siellä laivan kan-

nella. Se oli niin kuuma se laivan kansi. Ja autonrenkaita suli siellä ja auton pohjasta massat putosi sinne kannelle. Se oli niin kuuma. Siellä ei olisi tarvinnut kuin yks auto räjähtää, niin se olisi lähtenyt koko laiva saman tien. Me päästiin käymään siellä, kun oltiin pelastushenkilökuntaa ja helikopteri oli koko ajan kannella valmiina, että jos jotain alkaa tapahtumaan, niin sitten ylös vaan.

FINNBALTIC FinnBaltic oli alusyhdistelmä, joka koostui Baltic-proomusta ja sitä työntäneestä Finn-puskijasta. Proomuun lastattu rautamalmirikaste oli ollut Luulajassa ulkovarastoituna, jolloin se oli päässyt kastumaan. Koska kosteusmittaukset tehtiin pinnasta, ongelmaa ei havaittu. Lastauksen jälkeenkin alusyhdistelmä joutui seisomaan useita vuorokausia satamassa joulunpyhinä vallinneen kovan tuulen vuoksi, jolloin sen irtolasti oli kastunut lisää proomun avoimen rakenteen vuoksi. Merellä sade ja aluksen keulapärskeet kastelivat lastia yhä enemmän. Alusyhdistelmä kulki voimakasta ja puuskittaista myrskytuulta vastaan koko matkan Luulajasta Hankoon. Hangon edustalla suoritettaessa käännöstä itään puuskittainen myrskytuuli pääsi iskemään laivaan koko sen pitkältä sivulta, jolloin lastina ollut liejuuntunut rikaste lähti liikkeelle kaataen aluksen. Alusyhdistelmä oli suunniteltu kääntymään ympäri takaisin oikeinpäin juuri tällaisten onnettomuuksien varalta, mutta vesi oli liian matalaa kaatumiskohdassa. Alus jäi pohjaan kiinni ylösalaisin komentosillan rakenteistaan. Alusyhdistelmän pohja jäi selkeästi pinnalle näkyviin vain muutaman sadan 289


Finn Baltic -proomun pelastus- ja kääntötyö käynnissä. Kuva: Hangon mvas:n arkisto.

metrin päähän Hangon rannasta. Haaksirikossa hukkui kahdeksan ihmistä: aluksen päällikkö, luotsi ja kuusi merimiestä. Aluksen kaatuminen tapahtui niin nopeasti, ettei miehistö ehtinyt käynnistää pelastautumistoimia. Pelastuneita oli vain kaksi: aluksen konepäällikkö ja yliperämies. Konepäällikkö oli ollut työvuorossa konehuoneessa. Alusyhdistelmän kaaduttua hän hakeutui pilssin syvimpään kohtaan, jonka hän arveli voivan jäädä veden pinnan yläpuolelle. Vapaavuorolla ollut yliperämies yritti päästä kannelle mutta joutui jo käytävässä voimakkaaseen vesivirtaan, joka vei hänet viisi kerrosta alas aina konehuoneeseen asti kolhiintuneena mutta hengissä ja liikuntakykyisenä. Konepäällikkö oli tietoinen ainoasta kohdasta laivan pohjassa, akselin lähellä, jossa laivan pohja oli yksinkertainen (muualla pohja oli kaksinkertainen). Se helpottaisi pelastushenkilökunnan leikkaustyötä. Koska veden nousu rungon sisällä pysähtyi pelastettavien alapuolelle, he päätte-

290


Finn Baltic -proomua käännetään illan pimetessä. Kuva: Merivartiomuseo.

livät, että pohjan normaalisti alin osa olisi jäänyt pintaan. Paikalle hälytetty sukeltaja paikallisti elossa olevat koputtamalla tiettyyn kohtaan ja sai vastakoputuksen henkiin jääneiltä kahdelta miehistön jäseneltä. Pelastajat saivat tehtyä aluksen pohjaan aukon, josta miehet saatiin ulos. Koko pelastusoperaation aikana vallinnut talvimyrsky ei kuitenkaan tehnyt työstä helppoa eikä turvallista myöskään paikalle saapuneelle LeKa-ryhmälle. Myöhemmin Finn-Baltic -yhdistelmä nostettiin ylös. Koska alus ei varsinaisesti ollut uponnut vaan kaaduttuaan kääntynyt ylösalaisin ja pohja jäänyt pinnalle ylärakenteiden osuessa merenpohjaan, tehtävänä oli kääntää alus oikein päin. Onnettomuudessa hukkuneet kuusi miehistön jäsentä löytyivät hinaajan hylystä eri tiloista. Viranomaiskäytäntöjen jälkeen ruumiit luovutettiin omaisille haudattaviksi. Kaikkia onnettomuudessa menehtyneitä ei löydetty. ■

291


Tarinoita rajalta

Rasvalaiva Niin kartassa tässä Somerissa on hylyn merkki. Se on se rasvalaiva. Se ajo siihen karille aikanaan. Ja kallistu tai jotain, vai repesikö se tai jotain, mutta siellä oli semmoisia 30 kilon rasvatynnyreitä. Niitä tuli tuhansia, lähti sieltä laivasta. Ja ne ajautui tänne rannikolle. Yleensä vallitseva tuuli ja vallitseva aallokkohan Suomenlahdella on lounaasta. Se toi ne rasvatynnyrit tietysti tänne rannikolle. Ja aika paljon tuli tuonne Virolahden alueelle. Kun sitä ihmeteltiin, että mitä tämä on, kun niitä tynnyreitä kellui vähän joka paikassa, ja niitä sitten, tottakai, piti kerätä. Nehän oli vaarallisiakin veneilylle, kun nehän oli kun miinoja tuolla, ei ne nyt räjähtäneet, mutta kun ajoivat siihen,

Tarinoita rajalta

niin se oli vehkeet aina sitä myöten selvänä. Ja sitten kun availtiin niitä tynnyreitä, niissä oli ihan puhdasta valkoista rasvaa. Sanotaan, niin kuin munkkirasvaa, mitä sulatetaan kattilassa, kun paistetaan munkkia. Mistäs sitä nyt äkkinäinen niin tiedät, mitä se on, kun avaat sen tynnyrin. Niitä sitten kerättiin, mekin kerättiin satoja niitä tynnyreitä. Meni vähän joka paikkaan sitten. Sitten loppujen lopuksi Virolahdellakin, Virojoella, Haminan alueella, niistä paistettiin varmaan eräätkin munkit. Minä en tosin koskaan maistanu koko rasvaa. Mutta kuitenkin tiedän, että niitä käytettiin sitten paljon. Minne valtaosa meni, en tiedä. Maihin ne toimitettiin, mitä me kerättiin.

FinnBalticin operaatio Silloin kun kaatui tämä FinnBaltic Hangon edustalla, tämä puskuproomuyhdistelmä. Siinä olikin sitten mietinnän paikka. Kun siellä pohjan päällä käveltiin ja koputettiin siihen laivan kylkeen, niin sieltä vastattiin siihen koputukseen. Ja viis senttiä terästä välissä. Sitten ruvettiin miettimään, että mitäs nyt tehdään, pojat. Siitä alkoi melkoinen rumba. Ei kun puhelimet soimaan, että nyt, nyt tarvittaisiin sitä ja tarvittaisiin tätä, siis sitä kalustoa. Ympäri Etelä-Suomea, mahdollisimman paljon. Ja vielä se, kun se tehtävä oli semmoisella alueella, että VHF-radio ei kantanut sieltä hylyn päältä sinne merivartioasemalle selvästi. Niin me toimittiin linkkinä helikopterilla. Me sovittiin siellä proomun päällä sen iskuryhmän kanssa, että mikä olisi homman nimi. Sitten minä kopteriin ja äijät heitti minut kopterikentälle Hankoon ja

292

minä juoksin siitä sinne asemalle. Sitten taas viemään sieltä tulevaa viestiä ja taas sovittiin niitä kuvioita näin. Siellä oli niin kova tuulikin, että se tuuli puhalsi siihen pieneen käsiradioon, joka oli Hangon merivartioaseman päälliköllä siellä proomun päällä mukana, niin ei he saaneet kunnolla toimivaa yhteyttä siihen. Ja sitten vaan, kun todettiin, että hylky makaa pohjassa kiinni, että siihen vois tehdä reiän. Kun minä satuin kulkemaan siinä Hangon merivartioaseman päivystyshuoneessa, niin kuulin, kun pari kaveria, ne oli varustamon edustaja ja vakuutusyhtiön edustaja, katseli merikarttaa ja sano, että jos siihen nyt reikä tehdään, niin se uppoaa koko laiva. Kun minä kuulin sen, niin vaan pyörähdin takasin ja näytin heille merikartalta, millä kohtaa se hylky on, että sillä kohtaa on 18 metriä vettä ja


hylyn keula on saaren rannassa kiinni ja aluksen kokonaiskorkeus on 25 metriä, että se makaa tiukasti pohjassa kiinni. Ei se uppoa mihinkään. Hangon merivartioaseman päällikkö taas ajatteli, että okei, se pysyy siinä, että josko me porattaisiin siihen hitaasti reikä siihen kohtaan ja annetaan niille tuoretta ilmaa sinne. Että jos me polttoleikataan taikka, taikka jollakin muulla tavalla aggressiivisesti tehdään reikä siihen ja siellä on pikkusen kokoon painunut ilma ja siellä on tietysti polttoaineen käryä ja muuta moottoriöljyjen katkuja. Se räjähtää koko yhdistelmä, jos me ruvetaan aggressiivisesti siihen. Että tuuletetaan sitä. Samalla me annetaan niille valoa sinne ja me voidaan antaa niille vaikka juomista sinne. Ja mietitään ihan rauhassa, ettei vaan isoa vahinkoa tehdä. Hangon aseman päällikkö heitti tämmöisen ajatuksen. No, sitten ruvettiin soittelemaan ympäri maakuntaa, että mistä me saadaan kalustoa.

No, useampi tunti kesti saada sitä kalustoa, kun sattumalta vielä samaan aikaan tuolla Rauman edustalla oli laiva karilla, ja Super Puma oli siellä, eikä tuolla meidän Agusta 412:lla pystytty nostamaan semmoista kompressoria, millä oltaisi se reikä tehty siihen. Niin sitten Super Puma tuli sieltä ja heitti kompuran sinne laivan kannelle. Sinne vietiin valonheittimiä, kaiken näköistä generaattoria ja romua sinne, että saatas se tehtävä tehtyä. Ja kyllä sitten, kun sitä reikää ruvettiin tekemään, niin kyllä siellä kalustoa oli ihan riittävästi siellä hylyn päällä. Ja kuitenkin se tehtiin sillä tavalla, että sitä tuuletusreikää ei siihen pohjaan ehditty tekemään, kun innokkaat kaverit nyppäsi semmoisen moottorisahakäyttöisen rälläkän käyntiin ja leikkasi siihen reiän siihen pohjaan aivan sellaisella aggressiivisella mallilla. Mutta onneksi se ei kuitenkaan kimahtanu koko laiva. Ja ne kaksi miestä otettiin sieltä pohjan läpi pois.

HAVEREITA JA ETSINTÖJÄ Luonnollisesti edellä kerrotut suuret katastrofit merellä ovat jääneet niin yksittäisten kokijoiden kuin kollektiiviseenkiin muistiin. Raja- ja merivartijoiden arkipäivän työssä pienemmät onnettomuudet, pelastustoimet, etsinnät, ovat kuitenkin yleisimpiä, niihin liittyvä muistitieto on pitkälti yksityistä ja niissä korostuu usein tapahtuman erityislaatuisuus tai jopa huvittava näkökulma. Merivartijoiden arkipäivän täyttävät karilleajot, ruorinpitäjien puhalluttaminen, kalastuksenvalvonta, samalla lailla kuin rajamiesten työssä metsästyksen ja kalastuksen valvonta, luontoon osaamattomien etsinnät ja tapaturmien uhrien pelastustoimet. Nykypäivänä kyseiset, joskus turhatkin hälytystehtävät ovat vähentyneet, kun nykyaikainen puhelin- ja navigaatiotekniikka auttaa pulassa olevia olemaan yhteydessä omaisiin ja löytämään itsensä maastosta. ■

293


Tarinoita rajalta

Matkalla Tukholmaan Silloin takavuosina aiheuttivat paljon työtä ne eksymiset. Veneilijät eksyivät ennen, kun niillä ei ollut navigaattoreita. Ja semmoinen vähän isompi eksyminen tapahtui tuolla Ahvenanmerellä. Me oltiin Enskärin merivartioaseman lähellä laivan kanssa ankkurissa ja tuli yksi suomalainen vene siihen. Se pyöri ensin ja sitten se ajo siihen ja huonolla ruotsilla yritti kysyä, että missä he on. Ja kun ilmeni, että he on suomalaisia, että puhutaan vaan suomea. Ne sano, että he tietää kyllä,

Uisko ja Tursas Pärnäisissä vuonna 2007.

294

että he on Tukholman saaristossa, mutta missä kohtaa. Ei he ihan tarkkaan tiedä, he on Turusta sen veneen hakeneet. Me totesimme heille, että ette te missään Tukholman saaristossa ole, te olette Ahvenanmaalla. ”Eikä olla.” ”No, ettekö te kuule, me puhutaan suomea ja meidän laivassa on Suomen lippu, että uskokaa nyt.” ”No, mistä päin sinne Ruotsiin sitten mennään?” ”Menkää nyt tuonne. Tuolla on hotelli, menkää yöksi sinne, älkää lähtekö enää ollenkaan.”


Tarinoita rajalta

Merenkurkussa tapahtui Kerrankin oli purjehduskilpailu tässä Merenkurkussa. Siellä oli nuoria poikia, ne ampui hätäraketteja, ei se nyt kova tuuli ollut, mutta mikä niille lie tullut? Yritettiin saada se vene sieltä pois, mutta ei se onnistunut ehjänä. Se tuli se hinaus niin huonosti järjestettyä, että se kaatui ympäri ja katkesi mastot. Mutta ne kappaleet tuotiin rantaan. Ja toinen juttu oli se, kun oli moottorivenekisa tässä Merenkurkussa. Ne joutuivat sitten hätään ne, yksi venekunta. Ja sitä ei saatu nostettua kannelle. Meidän vinssi ei jaksanut sitä nostaa. Ja se loppujen lopuksi upposi koko vene, mutta yksi naru jäi pitämään kiinni ja lähettiin hinaamaan. Niin kohta se vene nousi pintaan ja sitten se keikahti ylöspäin ja kun se oli vähän nokka pystyssä, niin se vesikin meni pois. Eli se tuli niin kuin hyvällä tuurilla, ja tuonne Valassaareen hinattiin se. Tuommoista pientä kommellusta sattui siinä pelastushommassa. Etsintöjä oli,

Tarinoita rajalta

mutta monta kertaa se kerkesi perua se, se ilmoituksen tekijä ennen kun kerittiin lähtöön. Ja joskus etsittiin turhaan. Kerrankin lentokone laskeutui Vaasan kentälle, ja joku tuolla saaristossa oli nähnyt punaista valoa. Se tulkitsi sen hätäraketiksi. No radioasemalla päivystäjä sano sille, että vetäkääpäs viiva, kun sillä oli tarkka suunta. Jatkakaapas sitä viivaa, niin se vie lentokentälle. Eli sitten uskottiin, että se oli lentokone, joka laskeutui. Tämmöisiä ne oli. Sittenhän niitä tietysti oli muutama tapaus, että yksi hukkunut käytiin nostamassa. Niitä sattui muutama. Tuli vaan ilmoitus, että kello ja lompakko on laiturilla ja vene ajelehtii. Ja siinä oli matalassa vedessä mies mennyt. Toinen juttu oli, kun rantaan oli ajautunut jostain syystä mies ja koira. Koira oli hengissä, mutta mies oli veneen pohjalla veteen tukehtunut. Tämmöisiä sattui, mutta parikymmentä vuotta kun seilasi, niitä harvakseltaan tuli. Ei läheskään joka vuosi.

Pelottava koira Meille tuli semmoinen etsintäjuttu, kun joku isäntä oli suuttunut emäntään, oli sitten mennyt moottoriveneelle ja ottanut koiran mukaan ja lähtenyt omille teilleen. Sitä ei kuulunut, siitä oli monta vuorokautta. Sitten me ruvettiin hakemaan. Hän oli ajanut kovalla vauhdilla päin rantaa sillä veneellä ja lyönyt päänsä, ja vettä tuli sisään veneeseen ja se oli hukkunut siihen pilssiveteen. Koira oli elossa, kun pojat löysi sen. Vartiolaiva sen löysi. Niin sitten kun minä, surkuhupaisaa, minä soitin rouvalle ja kysyin, että minkälainen koira se

on. Pojat menee nyt sinne, missä se koira haukkuu – me ei tiedetty onko se elossa vai ei se mies. Se oli siellä hytissä ja koira haukkuu ja ovi oli kiinni. Niin rouva sanoi, että joku schäfer kai se on, ei hän oikein tiedä. Meillä sitten pojat tyhjensi koko nakkivaraston jääkaapista ja menivät, syöttivät ovenraosta sille koiralle niitä nakkeja, kunnes se koira tuntu olevan hyvin tyytyväinen. Sitten kun ne aukaisivat oven, niin se oli pikkunen pystykorva, joka tuli sieltä. Se olisi todella naurattanut, jos ei isäntä olisi siellä sitten ollut kuolleena siinä.

295


Tarinoita rajalta

Mummon etsintä Se oli kevät 1967 tuolla Eräjärvellä. Talon vanha mummo oli ilmoittanut nuorelle parille, että hän lähtee katsomaan miten lehmät jaksaa. Ja nuoripari oli hymyillyt vaan, että kylläpä mummo on jo seonnut lopullisesti, että eihän meillä ole lehmiä ollut enää viiteen vuoteen. Mutta sitten illan mittaan oli alkanut hätä tulla käteen, kun mummoa ei pihapiiristä enää löytynytkään. Hälytys tehtiin tänne jääkärikomppaniaan ja sitten vielä Pelkolasta koiramies lähti koiran kanssa mukaan. Muistan, että olin koirapartion matkassa. Sieltä kylältä lähdettiin Eräjärven Ilmajärven suuntaan etsimään, ja koiramies vakuutti, että kyllä tästä on kulkenut ihmi-

Tarinoita rajalta

Alus kumollaan Hiukan hauskempi tapahtuma on, kun tuossa Kihdillä oli Silja Linen laiva. Ajoi talviyönä. Ja perämies huomasi tutkassa jonkun maalin ja tiesi, että siinä ei ole saarta. Ja se on niin skarppi se kaveri, että se ajo lähemmäksi ja valonheittimellä peilasi siihen. Niin siinä näkyi ylösalaisin olevan laivan runko ja ihmisiä seisoi päällä. Se oli sokerijuurikaslaiva, joka oli lähtenyt kaatumaan. Siinä oli vielä lapsiakin mukana sillä, joka kipparina oli. Olikohan

Tarinoita rajalta

nen ja sammalikossa näyttikin pikkuiset jäljet olevan. Uskottiin että ollaan oikeilla jäljillä. Se jäljittäminen kesti ihan aamutunneille asti. Ensin suuntautui jälki itään päin, sitten alkoi kaartamaan loivasti etelään päin. Ja viimein tuo mummo tavattiin yöpaita päällä verisenä ja väsyneenä nojaamassa karahkaan hakkuuaukiolla. Kun kysyttiin, että mihin oli mummo matkalla, niin tämä sanoi, että hän seurasi aurinkoa. Siis kun aurinko nousi aamuyöstä, niin hän rupesi kiertämään ympyrää ja seurasi aurinkoa. No mummohan sitten onnellisesti tuotiin kantaen pois ja jatkohoitoon sairaalaan, ja tämä tapahtuma päättyi onnellisesti.

sillä kaks lasta. Ja sitten, kun laiva kaatui, niin ne pääsi kiipeämään sen pohjan päälle. Ja siihen aikaan ainakin lehdessä kirjotettiin, että he itse kertoivat, että he lauloivat, että maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Se isä yritti pitää niin kun tunnelmaa yllä. Ja kun se ruotsinlaivan pelastusvene kävi ne hakemassa sieltä, niin kymmenen minuutin päästä se upposi. Että maailmassa on monta ihmeellistä asiaa.

Vapaamatkustaja Vepsän saarihan oli siihen aikaan 1980luvun alussa ainakin semmoinen vähän hurja rellestelypaikka tuossa Turun ulkopuolella. Siellä oli kaikenkarvaista nuorisoa ja jopa pultsaria palloilemassa viikonvaihteessa, kun sinne oli helppo päästä ja näin pois päin. Sieltä tuli sitten

296

näitä hälytyksiä, sieltä tuotiin kerrankin yksi kaveri tuonne TYKSiin tämmöisenä istuvana potilaana, ja kun oltiin TYKSin parkkipaikalla, niin potilas karkasi. Häipyi yön pimeyteen kaupunkiin, hän oli tilannut helikopterikyydin itselleen.


Venepalo Sumarinkylässä kesällä 2015. Tarinoita rajalta

Menossa Tallinnaan Kerran muistan semmoisen, kun minä olin Nauvossa ja päivystin. Tuli soitto, että vene on lähtenyt Helsingistä. En minä nyt muista, miksi se puhelu Nauvoon ohjautui, mutta Helsingistä Tallinnaan he on menossa. Ja he on ajanut niin ja niin kauan, mutta ei vaan Tallinna tule. Ja kysyin sitä veneen nopeutta sitten ja piirsin semmoisen ympyrän mihin, kun Helsingistä lähtee, että mihin saakka pääsee sillä vauhdilla siinä ajassa. No, se meni pitkästi yli Tallinnan, olisi kyllä pitänyt tavoittaa. Ja sitten se meni tuonne Hangon edustalle se ympyrän kaari. Minä tiesin, että siellä on Jussarössä tutka merivartioasemalla. Soitin niille, että meillä on yksi paatti tässä vähän kateissa, että ei teillä mitään liikettä näy siellä. Niin, minä tajusin kysyä sitä ennen siltä veneeltä, että mitä sinä näet

siellä, kun se oli kesäyö. Näkyykö saaria tai valoja. ”Ei näy, mutta kiviä on pirusti joka puolella ja matalia kallioluotoja.” Tiesin siitä, että ei ne ainakaan Virossa ole, koska siellä ei ole muuta kuin avomerta. Että ne on Suomen puolella jossain. No siellä Jussarön tutkalla ne sanoikin, että he on ihmetelleet, että kuka hullu tuolla kivien joukossa kiertää. Ja sitten he lähetti partioveneen katsomaan sitä. Ja niinhän ne oli ne. Heidän piti Viroon mennä, mutta he pääty tuonne noin. Aika useasti nämä päättyvät nämä etsinnät sillä tapaa, että vaimo soittaa, että mies on kadonnut merelle. Ja se on lähtenyt äijäporukassa tai yksinään jonnekin. Ja vähän oli riitaakin ollut. Sitten ilmenee siinä, että kapakasta ne monta kertaa löytyvät.

297


Tarinoita rajalta

Metsäpaloa sammuttamassa Tuossa 1980-luvun puolessa välissä saatiin noihin pieniin koptereihin tämmöinen Bambi-paketti eli pressukankaasta tehty vesisäiliö, joka ripustetaan helikopterin alle. Se oli kehitetty Kanadassa. Se on kätevä laite sikäli, että sen voi kuljettaa koneen sisällä, se menee hyvin pieneen tilaan. Se on helppo kuljettaa siellä, ja siirtolennot pystyy lentämään nopeasti ja sitten, kun tulee operaatioalueelle, ja sopivan laskupaikan löytää, niin panee sen sinne koneen alle kiinni ja lähimmästä vesistöstä rupeaa lappamaan sillä vettä palopaikalle. Ja me jo Ivalossa, tuota, tehtiin näin Jet Rangerin kanssa. No, siinähän ei saanut painojen puolesta kulkemaan kuin 300 litraa. Mutta kyllä silläkin tekee, kun on semmoinen paikka, että kun sielläkin oli jyrkkiä vaaroja, että palomiesten oli hankala sinne hoitaa vettä millään. Ja sittenhän Agusta 412:n kanssa homma jo huomattavasti parani, kun saatiin 1000 litraa alle. Ja myöhemmin on tulleet ne laitteistot, millä sinne veteen saatiin mukaan tommoinen vaahdotusaine. Käytännössä se oli ihan mäntysuopaa, ei sen ihmeellisempää ainetta. Mutta se toimii siinä oikein hyvin, elikkä poistaa sitä pintajännitystä. Ja saa vähä vaahtoefektiä aikaseksi. Kiireisimpinä kesinä palolentoja oli varmaan kuutisenkymmentä, jossa oltiin mukana ja kiireisin päivä oli Ivalon perällä. Kuudessa metsäpalossa oltiin yhtenä päivänä, kun se oli oikein pahalla mallilla. Salamahan niitä sytytteli siellä. Siinä oli Inarintien varressa semmoinen oikein jyrkkä vaaranrinne, missä oli sieltä järven pinnasta korkeuseroa vajaa sata metriä siihen palopaikalle. Ja siinä oli palomiehiä jo juoksutettu siellä ja täällä, ja kun VPK:n miehiä ne oli, niin ne alkoivat olla

298

aika loppu, kun sitten tuli ilmoitus, että sielläkin palaa. Ja me mentiin sinne, me lennettiin kolmella miehellä niitä sammutuslentoja sillä lailla, että siellä oli Agusta 412, ja tietenkin oli päällikkö ja perämies ja mekaanikko. Mekaanikko makasi lattialla, matkustamon ovi oli avonainen, ja hän seurasi sitä Bambi-pakettia, kun se täytettiin. Niin se ilmoitti, että se on siellä vedessä ja täynnä ja lähetään. Ja sitten, kun mentiin sinne sammutuspaikalle, niin katsottiin se linja, missä pudotetaan sitä vettä. Sitten mekaanikko aina anto pyynnön, että laukaise. Nyttemmin siihen tuli vissiin erikseen laukaisunappi sille mekaanikolle, joka sen veden pääsee pudottamaan. Tiedettiin, mihin se vesi pitää pudottaa. Aina sen tulirintaman ulkoreunaan, sen tulen ulkopuolelle, että sinne, minne se on etenemässä, niin kastellaan sitä sieltä. Kun siitä tulee samalla semmoinen tuuliefekti, niin se puhaltaa sitä sitten sinne palaneelle alueelle päin takaisin. Että jos se erehtyy menemään sinne toiselle puolelle, niin se ei muuta kun kiihtyy se palo. Että se pitää saada menemään juuri siihen. Niin se oli se yksi vaaran rinne, niin se oli puolitoista minuuttia, kun me pudotettiin aina lasti. Tuhat litraa vettä siihen. Ja me pudotettiin vissiin joku 60 säkkiä, eli vähän toista tuntia. Pyörittiin siinä ja me sammutettiin. Sinne justiinsa päin, kun me aloitettiin se, niin sinne pääsi se VPK:n porukka, niin ne pojat pisti rauhassa kannon kupeeseen vaan makaan. Ne oli niin sippi. Ne katto, että nyt tulee vettä sen verran, että ei heidän tartte tehdä tässä mitään. OH-HVL Koala metsäpaloa sammuttamassa. Koneen alapuolella on bambusäkki, jolla voidaan toimittaa palopaikalle jopa 1000 litraa vettä kerralla. Kuva: VLLV:n arkisto.


299


Tarinoita rajalta

Purjeveneen puhallus Tuli mieleen tässä yksi hauska tapahtuma, kun oltiin partiolennolla tuolla Hangon kieppeillä. Sitten tuli ilmoitus, että purjevene on ajanut karille. Ja sitten ilmoitettiin se paikka. Ja sitten kun me tultiin muutaman kymmenen minuutin kuluttua siihen paikalle, niin nähtiin, että joo tuollahan se purjevene on karilla. Hauskinta oli se, että siinä oli tuollainen puoliympyrän muotoinen karikko. Ja purjevene oli sitten siinä sisällä karilla. Me oltiin liikkeellä MI-kasilla silloin ja siinä on erittäin voimakas ilmavirta siinä

alhaalla. No hyvä, meille tuli mieleen, että kokeillaanpas, jos puhalletaan roottorilla pois se sieltä karikolta. Me lähestyttiin helikopterilla sopivan matalalla. Ja eipä aikaakaan, kun se irtosi. Se oli niin kevyesti siihen tullut, että se oli vaan vähän kiinni. Täältä kun puhaltaa tuuli sitten roottorivirtaa tuonne, niin sehän meni kauniisti tuolta reiästä takaisin. Mutta aivan puhtaasti onnistu, eikä purjeveneessäkään ollut mitään vikaa. Se ei saanut mitään vuotoja, eikä mitään semmoisia. No, kaikkea sattuu.

Helikopteri ja vinssaustehtävä meripelastuksen tehtäväpaikalla Maarianhaminan lähellä 2013.

300


Tarinoita rajalta

Merimiinat Sodanaikaisia miinoja löytyi silloin tällöin ja niitä räjähtelikin. Ne oli hurjia. Silloin minä olin Santiossa. Sinnekin ajautui rantaan kerran sellainen iso, se oli nyt melkein metrin halkaisijaltaan, pyöreä sarvimiina, missä on semmoiset jännät sarvet, me käytiin katsomassa sitä. Joku soitti tai ilmoitti, että siellä on ilmeisesti miina. Sellainenkin ilmoittaja kun se näkee, että se voi olla miina, niin ei se mene, jos se on järkevä, niin ei se mene lähellekään, vaan se lähtee saman tien. Nehän on siis semmoisia sodanaikaisia juttuja, kun on tehty miinakenttä. Ne on kettingin kanssa siellä pohjassa odottamassa. Siinä saattaa olla 10–20 metriä kettinkiä, ankkuri pohjassa ja se itse miina on siellä odottamassa, että sinne tulee joku ja hipaisee siihen. Mutta sitten kun ne kettingit tai kiinnikkeet ruostuu sieltä poikki, niin se tulee pintaan. Ja niitä ajelehti aina silloin tällöin. Sanotaan, ainakin viisi kuusi semmoista minä olen nähnyt ja ollut mukana, kun se on räjäytetty. Ja se on kyllä sellainen losaus, kun siellä 200 kiloakin saattaa olla räjähteitä yhdessä tuollaisessa miinassa, niin kauhea on jysäys. Ja se miina, jonka räjäyttämisessä olin mukana,

Tarinoita rajalta

niin sen losaus kuului tuonne Virolahdelle saakka. Tästä on sinne 40 kilometriä ja luodolta, missä se räjäytettiin, on varmaan 50 kilometriä. Kun ne räjäytti sen, se ei räjähtänyt itsekseen, vaan se käytiin räjäyttämässä. Siihen pantiin pieni alkulataus siihen pintaan, kun ne räjäytti sen. Niin, täytyy sanoa, että minua kyllä pelotti, vaikka siellä oli ammattilaiset tietenkin armeijan puolelta. Ukko vei sen panoksen sinne. Veneellä se vietiin sinne, minä kuskina tietenkin. Kaveri oli siellä keulassa ja armeijan miehet siellä myös. Ne miinansarvet tökötti siellä, niin ei todellakaan ole kiva mennä siihen lähelle. Minä sanon, että tee nyt se homma, että päästään pois täältä. Minä en viitsi edes suuta avata, ettei tuo ääni kuulu, ettei se miina suutu siitä. Ei, se sano, että ei tässä ole mitään. Minä ajattelin, että voi hyvä mies, eikös muuta hommaa olisi? Se oli kuin pannukakku, jonka se leipoi siihen miinan pintaan ja sitten laittoi jonkun sytytyslangan siihen ja pani sen palamaan. Sytytti samalla tupakan. Voidaan me tästä lähteäkin, se sanoi. Ehdittiin hyvin kyllä jonkun matkan päähän, ennen kun se posahti siellä.

Onnellinen loppu Yksi yö tuli hälytys, että yksi vene on hukassa, mies ja poika. Ne ei ole tulleet kotiin. Lähdettiin sitten etsimään niitä ulkomereltä ja siellä ne olivat. Vene vuoti ja moottori oli rikki, ja ne ajautui ulospäin. Me sitten löydettiin ne ja hinattiin sinne Monäsiin päin rantaan ja johonkin laituriin me ne vietiin. Sitten jälkeenpäin, kun olin kotona, niin soi ovikello ja tämä isä toi kiitokseksi semmoisen lapinleukun.

En tiedä, mistä oli saanut minun osoitteet ja tiedot. Mutta oli kaiverrettu sitten kiitos sinne perään. Siinä on semmoinen messinkiperä niissä. Minulla on se vieläkin. Se on hieno muisto. Ainut kerta, kun on oikein tullut kiitosta näistä pelastushommista. Ne olisi muuten ajautuneet ties minne. Vuotava puuvene, ja kone oli rikki. Yrittivät padota näillä pohjalaudoilla sitten sen vuodon.

301


302


PRESIDENTTIEN JA MUIDEN HERROJEN KANSSA 303


Saatto-osaston kättely kuului UKK:n tulo- ja lähtöseremonioihin. Kuva: Pentti Kaskama.

304


Rajavartiolaitos on isännöinyt useita korkeatasoisa vierailuja. Laitoksella on toiminta-alueillaan hyvät olosuhteet vieraiden tutustua suomalaiseen luontoon ja myös osaamista monipuoliseen vierailujen järjestämiseen. Rajavartiolaitos on vuosien varrella järjestänyt mm. tasavallan presidenttien hiihtoretkiä.

UKK:N HIIHTORETKET KÄSIVARREN LAPISSA Tasavallan presidentti Urho Kekkonen seurueineen teki vuosittaisen keväisen hiihtoretkensä vuodesta 1968 alkaen vuoteen 1980 asti käsivarren Lappiin Porojärven tuntumaan. Tukikohtana oli Kemijoki Oy:n pieni Jankkarin kämppä Porojärven itäpäässä. Nämä retket olivat tavallaan päähiihtoretkiä, pienempiä ja lyhytkestoisempia hiihtoja hän teki muuallekin Suomeen. Hiihdot suoritettiin tukikohtahiihtona huhtikuun lopulla. Päivittäin hiihdettiin yksi tai kaksi lenkkiä ja yöksi palattiin tukikohtaan. Porojärvi sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Kilpisjärven kylästä, puuttomalla, asumattomalla ja tiettömällä alueella. Porojärven alueen alava laakso rajoittuu pohjoisessa ja etelässä Suomen korkeimpiin tuntureihin, jotka ovat

Hiihtoretken leiri Porojärven itäpäässä. Tasavallan presidentin käytössä oli pieni eräkämppä, joka näkyy vasemmalla yläkulmassa. Kuva: Pentti Kaskama.

305


306


osa koillista Kölivuoristoa. Lähellä on myös Suomen korkein tunturi, Halti, joka kohoaa 1328 metrin korkeudelle merenpinnasta laskien. Hiihtoretkien valmistelusta, huollosta, ladutuksesta ja muusta toteutuksesta vastasivat Lapin rajavartioston, käytännössä Muonion rajakomppanian ja sen Käsivarren rajajoukkueen rajamiehet, upseerit, aliupseerit ja rajajääkärit. Hiihtoretkiin osallistui aina ns. ”perässähiihtäjiä”, Kekkosen kutsumia yhteiskunnan napamiehiä, teollisuuden, kaupan ja politiikan saralta, puolustusvoimain ja Rajavartiolaitoksen johtohenkilöitä sekä myös hänen henkilökohtaisia tuttaviaan ilman kyseisiä yhteiskunnallisia meriittejä. Joskus mukaan oli pyydetty myös diplomaatteja. Seurueen koko vaihteli viidentoista ja kahdenkymmenen välillä. Ensimmäiset valmistelut aloitettiin hiljalleen jo maaliskuussa. Tukikohtaan vietiin polttopuut, polttoaineet, majoittumisvälineet, työvälineet, työkoneet. Tavaraa rahdattiin helikopterilla, lentokoneella ja moottorikelkoilla. Parisen viikkoa ennen retken alkua käynnistettiin valmistelut tukikohdassa. Itse kämppä oli presidentin käytössä, muu seurue ja rajamiehet majoittuivat lumeen kaivettuihin puolijoukkuetelttoihin, jotka vielä vuorattiin alaosastaan lumilohkareilla. Viikkoa ennen hiihtoa tuotiin paikalle elämiseen tarvittava kalusto ja tarvikkeet ruoka mukaan lukien. Valmisteltiin työskentelytilat, keittiö, sauna, suksien huoltopiste, varastoteltat ja ulkokäymälät. Majoitustelttoihin rakennettiin puiset alusritilät, viisi senttiä paksut patjat, porontaljat, makuupussit ja vaatteiden kuivatusnarut. Lopuksi leirialueen toimipisteiden välille avattiin kulkuväylät. Retken toteutuksesta vastasi Porojärvellä niin sanottu saatto-osasto. Siihen kuuluivat johtaja – Muonion rajakomppanian päällikkö – ja hänen apulaisensa, presidentin henkilökohtainen avustaja, adjutantti, kaksi rasvamestaria, jotka toimivat myös turvamiehinä, kaksi kokkia, viestivastaava, kaksi tai kolme talonmiestä ja kuudesta kahdeksaan moottorikelkkamiestä. Helikopteri oli varmistamassa turvallisuutta Kilpisjärvellä. Joskus oli mukana pari saamelaista poromiestä ja Muonion poliisimies. Kun presidentti sitten saapui seurueineen, alkoi työ, joka kesti tilanteen mukaan viidestä jopa yhdeksään vuorokauteen. Päivä alkoi Jankkarin tuvan kaasulla lämmitettävässä rantasaunassa heti kello seitsemän jälkeen. Aamupalan aikana kuunneltiin uutiset ja lähes tarkalleen kello 08.20 presidentti tuli ulos kämpästä hiihtovarusteet päällään, astui suksille, jotka avustaja kiinnitti. Lähtöön oltiin valmiita, koska rutiiniin oli jo totuttu. Aamupäivällä hiihdettiin puoleen päivään, jolloin saavuttiin ennakolta Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen ”perässähiihtäjineen” kevättalvella 1979 Porojärvellä. Kuva: Pentti Kaskama.

307


Tarinoita rajalta

Hussein ja Holkeri

Lapin rajavartioaseman alueella oli 1980-luvulla myös kuninkaallisia vieraita, kun Jordanian kuningas Hussein saattueineen sekä perheineen vieraili.

Maailmahan oli aivan toinen siellä perällä. Kaksi valtakuntaa rajan takana, Norja ja Neuvostoliitto. Ivalossa oli yli 250 rajamiestä silloin, kun minä sinne menin ja kymmenen vartioasemaa ja sissiosasto. Ja sehän oli mukavaa vaikkakin työntäyteistä aikaa. Ja Ivalossa oli sikäli mielenkiintoista olla, että tasavalta käytti siellä suuria korkeita vieraita. Yhtenä kevättalvena vieraslista oli aika näyttävä, siinä oli useammankin valtakunnan päämiehiä. Ja huippuna siinä vierasjoukossa oli Jordanian kuningas Hussein. Hän tuli Suomen tasavallan vieraaksi ja vierailua

isännöi pääministeri Harri Holkeri, ja me järjestettiin Husseinille siellä Saariselällä metsäntutkimuslaitoksen ikimetsässä vähän erämaan eksotiikkaa. Minä sain siitä vierailusta lahjaksi jonkinlaisen kynäsetin. Komppanianpäällikkö sai niin komean kurkkuristin, että sitä ei varmaan voi Suomessa ansaita millään tavalla. Hän totesi, että tämä on komeampi kuin yksikään hänen kunniamerkkinsä aiemmin Ei hän sitä kyllä koskaan pitänyt, kun piti, että se on vähän turhan hieno. Mutta kävi siellä kuninkaallisia.

varustettuun etappiin, jossa oli valmistettu ruokailu. Ruokailu tapahtui joko tunturissa tai huonon sään vallitessa jollakin Rajavartiolaitoksen partiotuvalla. Hiihto-osaston keulilla ajoi suuntakelkka, joka samalla avasi latua latuhöylällä. Pääosaston edellä noin 150 metrin päässä hiihtivät turvamiehet ja seuraavana

308


osastona saatto-osaston johtaja presidentin adjutantti, presidentin avustaja, presidentti ja presidentin seurue. Toinen rasvamestari hiihteli edestakaisin ja tarkkaili suksien luistoa ja siihen parannusta tarjoten. Hiihto-osastoa seurasivat riittävän etäällä huoltokelkat. Lounaan jälkeen palattiin tukikohtaan joko samaa tai eri reittiä. Perille saavuttiin kello neljän ja viiden välillä. Saunottiin ja nautittiin illallinen tasan klo 19.00. Parhaimmillaan 1960-luvun lopulla päivämatkat olivat jopa viidenkymmenen kilometrin pituisia, mutta lyhenivät vuosien mittaan. Illallinen alkoi siis klo 19.00, aterian valmisti kahden miehen kokkiryhmä, rajamiehiä molemmat. On huomattava, että seurueen jäsenet maksoivat kukin itse ruokailunsa. Iltaruokailun jälkeen istuttiin joukolla, kerrottiin juttuja, laulettiinkin Kekkosen mielilauluja. Alkoholia nautittiin ”virallisesti” vain iltaruokailun yhteydessä, joskin lipsahduksia seurueelle saattoi tapahtua. Ruokajuomana oli vesi ja olut, ruokaryypyt ja kahvin kera pari lasillista konjakkia. Presidentti poistui illalla kämppäänsä hyvissä ajoin ”keräämään voimia huomista hiihtoa varten”. Osa seurueesta saattoi jäädä pitemmäksikin aikaa istu-

Tuulettomalla säällä lounas syötiin tunturissa, tällä kertaa lounaalla Inkkavaaran kupeella eli rinteellä. Kuva: Pentti Kaskama.

309


maan, mutta koska oli varsinaisesti tultu hiihtämään ja nauttimaan luonnosta, oli alkoholin käyttö muutamia tapauksia lukuun ottamatta rajallista. Hiihtoretken päätyttyä viimeisenä iltana pidettiin yhteinen iltarupeama presidentin, seurueen ja rajamiesten kesken. Presidentti kiitteli, nautti rommissa liekitettyjä räiskäleitä – ja heitti yleensä onnistuneesti perinteeseen kuuluvan räiskäleen käännösheiton. Lähtökatselmuksessa hän saattoi ojentaa rajamiehille kostean kiitoslahjan kullekin. Rajamiehet hoitivat tehtävänsä mallikkaasti ja tietenkin loivat samalla suhteita presidentin seurueen jäseniin. Näin nämä retket olivat luonnollisesti myös osa Rajavartiolaitoksen suhdetoimintaa. Tehtävät suoritettiin ilman suuria muodollisuuksia, tehokkaasti ja vähäeleisesti. Vain ani harvoin tuli ohjelmaan muutoksia siitä, miten rajamiehet olivat retken varalle suunnitelleet. (Kaskama 2013.) ■ Tarinoita rajalta

UKK Ainijärvellä Keväällä 1966 saatiin ennakkoon ilmoitus, että vartioasemalle tulee arvovaltaisia vieraita ja tämän johdosta tietysti alkoivat valmistelut sitä varten. Kysymyksessä ei ollut sen isompi eikä pienempi, kuin tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Edeltä käsin oli reitit valmisteltu valmiiksi sekä tehty havuista ja lumesta istumapaikkoja, rakotulia ja muita. Kunnes koitti päivä, että presidentti ja pieni seurue saapuivat paikalle lentokoneella, joka laskeutui vartion vieressä olevalle järvelle. Satuin olemaan vartion päivystäjä kyseisenä päivänä. Herrat saapuivat vartion pihaan ja partiopäälliköt ja muut suorittivat tavanomaiset ilmoitukset ja minäkin tietysti hännän huippuna viimeisenä päivystäjänä ollessani. Presidentti meni sisälle, ryyppäsi kahvit, meni vilauksessa ulos ja näytti vaan sormella, että käydään tuolla tunturin päällä. Nuorttitunturi oli vartiolta itään, matkaa pyöreästi kymmenen kilometriä. Siinäpä alkoikin suksien räpinä heti, kun presidentti sai sukset jalkaan. Toistenhan piti myöskin keretä joukkoon mukaan. Ja niin he menivät, moottorikelkka tietysti

310

lähti perässä, vai oliko niitä heti useampiakin, ja ei kun tunturin päälle vaan. No, seuraavina päivinä he lähtivät sitten Tuntsalle päin. Ensimmäinen yö tietääkseni oli Murhahaaran kämppä, joka ei juuri mikään loistohotelli ollut, mutta yöksi vanha herra pääsi kämppään muun sakin ollessa jossain ulkona yötä. Jotostelu jatkui taas Tuntsalle ja hiihtelijät palasivat vasta muutaman päivän jälkeen Ainijärven vartioon. Tällöin kovana kalamiehenä tunnettu presidentti oli innoissaan lähtemään järvelle pilkkimään. Siihen täytyi tietysti olla reiän vääntäjiä, ja allekirjoittanutkin joutui mukaan pilkkihommiin. Tosin sillä edellytyksellä vaan, että minä tein reikiä ja presidentti onki. Ahvensaalis oli sangen vaatimaton. Meillä oli samanaikaisesti yksi verkko järvessä ja siihen oli pamahtanut noin vajaa kaksikiloinen taimen. Mutta kuitenkin nämä muutamat ahvenet hän hyvin mielellään ottaisi mukaan ja nehän puhdistettiin ja lyötiin kovasti jäitä pussiin kalojen sekaan, taimen mukaan luettuna. Niin hän otti hakemaan tulleeseen lentokoneeseen myöskin kalapussinsa. Ja il-


Lounastauko Somaslompolossa. Ruokana ruisleipää, suomalaista kotivoita ja ”riekon koipea”, jota kuvailtiin turisteille ja toimittajille. Ruokalistalla oli kuitenkin tällä kertaa kanankoipea. Kuva: Pentti Kaskama.

meisesti hän tykkäsi paikalliskalasta, koska ne mukanaan vei Helsinkiin asti. Tähän samaan tarinaan liittyy vielä toinenkin juttu. Toisena aamuna, kun herrat olivat aamukahvilla, vartiopäällikkö sanoi minulle, että menkää nostamaan lippu salkoon. No, joo se oli rutiinia hommaa olevinaan. Ja minulla oli kaverina siinä yksi rajamies ja mehän solmittiin narut kiinni ja ruvettiin vetämään sitä lippua salkoon. Ja ne narut oli jotenkin sotkeentuneet ja kun minä vilkaisin, niin presidentti seisoo pihassa asennossa ja everstiä pienempää

herraa ei ollut, kaikki olivat siinä valmiudessa. Ja minä nostan lippua ja narut nousee ylös ja minä, että mihin minä saan tämän kiinni. Mutta onneksi se lippu kerkesi sinne huippuunsa ja herrat purkamaan asentonsa. Ja minä yritin puukolla salon takaa lukita narun kiinni. Ja niin se tarttui lopulta se lippu sinne ylös sen verran, että kerkesivät häipymään siitä pihamaalta se herrasväki, ja kaikki meni onnellisesti. Kyllä sieltä kuulu, että koettakaa nyt saaha se lippu, että ei tässä koko päivää kerkiä tönkössä seisomaan.

311


Tarinoita rajalta

Kekkosen muistomerkki Saivaaraan Saivaara (pohjoissaameksi Čáivárri) on Enontekiöllä Suomessa sijaitseva tunturi, jonka huippu on noin 830 metrin korkeudella merenpinnasta. Saivaaran huipulla on Pentti Papinahon tekemä presidentti Urho Kekkosen 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kiinnitetty muistolaatta, jossa teksti: ”Tämä laatta on kiinnitetty 3.9.1980 tasavallan presidentin Urho Kaleva Kekkosen täyttäessä 80 vuotta. Joka kevät

1968 lähtien hän on hiihdellyt näillä mahtavilla kinkamilla.” Tämä Saivaaran muistomerkki oli sellainen homma, että siihen oli rahat ja kaikki hankittu, ja Tapio Virkkala sen suunnitteli. Se on semmoinen itä-länsisuuntainen vaara, niin piti olla siten, että idästä länteen sinne tulisi kiviraput ylös ja sitten sinne Saivaaran laelle tulisi sellaiset istumakivet. Huipulle tulisi viisi tantereeseen pultattua kivijärkälettä kuvaamaan

Saivaaran huipulla Urho Kaleva Kekkosen muistolaatan äärellä. Laatta maassa keskellä kuvaa. Kuva: Pentti Kaskama.

312


UKK:n vaalikausia. Kivirappujen lukumäärän piti olla samat kuin Etykin päämiesten lukumäärä. Itse asiassa Kekkonen kyllä sanoi, että hän ei tiedä tästä mitään tällaisesta muistomerkkihommasta. Mutta kyllä hän jotain tiesi, kun minä käytin hänet kopterilla siellä Saivaaran laella, niin mukana oli suuria herroja. Siellä seistiin, oikein hieno keväinen päivä, että henkikin meni ylöspäin, kun vähän höyrysi siellä. Aurinko paisto ja oli aivan tyyntä. Mutta Kekkonen sanoi televisiossa, että ei hän tiedä mitään. Mutta sitä ei sitten vaan tullutkaan sinne. Sen tiedän, että rahat oli ja kaikki, mutta poromiehet pani hanttiin, että ei tulisi sinne. Saivaara on kevättalven keidas yli 10 000 porolle. Jos paikasta tulee turistikohde, poronhoito häiriintyy. Nyt siellä on semmoinen laatta. Minä vein ne kivimiehet ja vein sen laatankin.

Mutta se laatta ei ole iso. Vietiin ensteen se laatta sinne ja sitten tuli ne Polarin, vai kenen ne oli, ne rakennusmiehet, ketkä sen juotti sinne kiveen, sen laatan. Niin minä vein ne sinne ja menin takaisin Kilpisjärvelle vartiolle. Niin ei mennyt vissiin kun tunti tai kaksi, niin yksi lehtimies soittaa sinne ja pyytää minua puhelimeen. Minä menin puhelimeen, niin hän sano, että mitäs siellä nyt siellä Saivaaran laella tehdään, että siellä on kuulemma jotain muistomerkkihommaa? Minä sanoin, että niinhän se onkin, että mistäs sinä tiedät sen? No, siellä oli kaksi tällaista vaeltajaa ollut ja ne näki kun kopteri kävi, niin niitä rupesi kiinnostamaan, ja ne kiipesi sinne ja pojat oli justiin laittamassa sitä laattaa. No, sehän paljastu kerralla, että aivan tiettömän taipaleen takana, 30–40 kilometriä, niin, niin se vaan paljastu. Mutta se oli semmoinen tarina.

Presidentti Urho Kekkosen ajatuksia Rajavartiolaitoksesta vuonna 1980 Rajavartiolaitoksella on oma erikseen määritelty toimintapiirinsä, jota se on hoitanut taidolla ja menestyksellä. Tiedämme myös, että rajamiehet usein joutuvat tarttumaan moniin sellaisiin toimiin, jotka ovat heidän varsinaisen tehtäväkenttänsä ulkopuolella. Tämän olen voinut vuosien mittaan omakohtaisesti todeta tutustuessani Rajavartiolaitoksen työhön eri yhteyksissä. Syrjäseutujen ja raja-alueiden asukkaat saattavat jokapäiväisessä elämässään usein törmätä yllättäviinkin vaikeuksiin. Ei ole tippaakaan liioiteltua, että rajamiesten taidot ja aina auttamaan valmis asenne ovat tällöin korvaamattoman tärkeitä. Rajojemme vartijat tekevät vaativaa työtään ankeissa olosuhteissa ja usein kaukana ihmisten ilmoilta. He ansaitsevat toiminnastaan niin yksityisten kansalaisten kuin myös valtiovallan tunnustuksen. (RV 10/1980.)

313


MAUNO KOIVISTO HIIHTOLADUILLA

Mauno Koivisto lähdössä hiihtoretkelle 1980-luvulla. Kuva: Tiina Warsell/Raimo Piiroisen arkisto.

Tarinoita rajalta

Koivisto Kainuussa Presidentti Mauno Koivisto tuli sille kuuluisalle salaiselle vierailulle tuonne Purakseen. Ja maaherrakin oli siellä mukana. Se oli kyllä se yksi niitä ”Salavartiolaitoksen” huipputapahtumia tämä Koiviston vierailu. Siitä ei saanut kertoa kellekään, kaikki oli pidettävä salassa, ei paikkoja, ei nimiä, ei aikoja, ei mitään missä on tasavallan presidentti, vaikka olisi maa kaa-

314

tunut. Niin semmoisen sotilasvartion läpi piti viedä aamulla päivän lehdet, ja se sattui minun tehtäväksi. Ja kas kummaa, YläKainuun lehdessä, kesken sen vierailun, oli pääkirjoitus. ”Oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee”, oli toimittaja kirjoittanut. Minä rupesin lukemaan, niin ensimmäisenä minun nimi mainittiin siinä, niin minä,


että voi ei, mitähän minä olen nyt mennyt sanomaan? Se liittyi siihen, kun siinä kiireessä edellisenä päivänä toimittaja soitti tästä lehdestä ja kyseli, kun oli jostakin saanut vihiä, että tasavallan presidentti on Suomussalmella vierailulla. Kyseli näitä aikatauluja ja muita, ja enhän minä tietenkään, kun se oli kielletty meiltä kertomasta, niin en kai minä mene sitä paljastelemaan. Ja siitähän tietysti tämä toimittaja äityi, oli onkinut vähän omien kanavien kautta niitä tietoja. Rajavartiolaitoksen esikunta

Tarinoita rajalta

ei ollut vastannut, Kajaanin esikunta ei vastannut, Ämmänsaari ei vastannut, eikä päällikköä saatu kiinni. Sitten, kun tuli tämä Ylä-Kainuun lehti ja se piti lähteä viemään Purakseen, niin minä näytin sitten sen jutun, se oli joku näitä korkeampia upseereita, niin se sanoi tuohtuneena, että tuota ei näytetä ainakaan Manulle. Mutta niinhän siinä kävi, sen se sai aikaiseksi, että pikkuisen se tiedotuslinja muuttui, että järjestivät tapaamisen. Sehän hiihtää jumputti semmoista tiettyä latua pitkin, ja siinä koettivat hirveästi ottaa kuvia.

Hiihtoretki Suomussalmella Sehän oli yhtä juhlaa, kun tasavallan presidentti Mauno Koivisto kävi Suomussalmella hiihtämässä. Minä olin tämän hiihtoretken vääpelinä. Päiväni alkoi neljältä aamusella saunan pesulla. Presidentillä oli minuuttiaikataulu, elikkä kun yhdeksän aikaan Mauno Koivisto lähti hiihtämään, niin adjutantti aukaisi muutamaa sekuntia vaille ulko-oven ja Mauno käveli suksille. Sukset laitettiin jalkaan ja tietysti minä ajattelin, että eihän nyt kellekään suksia jalkaan laiteta. Mutta kun Jan Klenberg, puolustusvoimain komentaja ja sitten Aution Matti, Rajavartiolaitoksen päällikkö tekivät sotilaallisen tervehdyksen presidentille. Niin minä ajattelin, että kyllä ne muuten ne sukset taidetaan laittaa jalkaan. Ja ei siinä ollut mitään, ja minusta se kuului aivan asiaan, ja hän oli erittäin arvostettu mies tämä Mauno Koivisto jo siitäkin syystä, että hän ei pröystäillyt näillä ruuilla ja eväillään. Hän söi aivan kainuulaista ruokaa silloin hiihtoretken aikana. Ja kun he tulivat sieltä autosaattueena, niin me rivissä odotettiin siellä Suomussalmella. Niin

presidentti tervehti meitä ja ilmoituksen jälkeen käteltiin. Niin hän ensimmäisenä katsoi lipputankoa ja sano: ”Kyll maar lippuki on ihan oikein päin.” Lapissa edellisenä vuonna oli kuulemma ollut leijona alaspäin. Mauno Koivisto oli erittäin hyvä hiihtäjä. Minä luulen, että hän ei siitä porukasta, kun siinä oli maaherran seuruetta ja sitten meidän, Kainuun rajavartioston johtoa ja puolustusvoimain komentaja ja muut, niin hän ei ollut varmaankaan niin sanottu heikoin lenkki. Niin, kyllä Mauno oli vanha partiomies, hän osasi hiihtoa. Maunon hiihtolenkki taisi olla semmoista 10 ja 20 kilometrin väliltä per lenkki. Hän teki sen kahdesti päivässä. Silloin sattui ikävät nollakelit, elikkä tavallisilla voiteilla ei olisi oikein pelannut. Meitä oli kaksi miestä voiteluparina. Hyvin pienellä miehityksellä pelattiin siellä hiihtoretken aikana. Me tehtiin tämä vanha santapaperikikka, karhennus ja siihen silikoni päälle, niin se pelasi nuoskalumella, ei jäätynyt suksi. Päivä alkoi tosiaan neljältä ja se päättyi tuolla yhdentoista aikaan iltasella. Se oli mieleen jäävä reissu.

315


316


ITÄRAJASUHTEIDEN HOITOA 317


Valtuuskunta lähdössä rajamerkkien siirtoon Oulankajoella Kuusamossa 1960-luvun alussa.

318


YHTEISTYÖN MERKITYS Rajavartiolaitos tehosti toimintaansa, kun Neuvostoliitossa oli levotonta kesällä 1991. Rajan vartiointia lisättiin niin itärajalla kuin Suomenlahdellakin. Rajavaltuutettujen kohtaamisissa kuitenkin todettiin, että huolimatta Venäjäksi muuttuneen naapurin sisäisistä ongelmista rajan vartiointi silläkin puolella jatkui käytännössä entisellään. Huolestuneisuutta kuitenkin lisäsivät Venäjän sisäinen muuttoliike kaakosta sekä Karjalassa vallinnut elintarvikepula. Varauduttiin jopa massiiviseen maahanmuuttoon, joka kuitenkin pian osoittautui vain varautumistoimenpiteeksi. Venäläiset eivät lähteneet liikkeelle rajojensa yli. Sen sijaan oli nähtävissä, että Venäjällä oleskelevat muiden maiden kansalaiset olisivat hakeutumassa länteen – myös Suomen kautta. Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomen valtio muutti yksipuolisesti sopimusjärjestelmäänsä. Vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklat mitätöitiin ja vanha YYA-sopimus korvattiin Suomen ja Venäjän naapuruussopimuksella. Venäjä uudisti vuonna 1993 rajalakinsa, joka muun muassa kavensi merkittävästi rajavyöhykettä. Tämä loi mahdollisuuden esimerkiksi yhä laajentuvalle kotiseutumatkailulle itään. Keskeisintä oli kuitenkin varmuus siitä, että Venäjällä rajan valvonta oli vakaalla pohjalla ja perustui Suomen ja Venäjän väliseen yhteistyöhön. Vuoden 1994 alussa perustettiin yhteinen rajavartiotyöryhmä, jonka tehtäväksi tuli muun muassa rajanylityspaikkoja koskevan sopimuksen laadinta. Työryhmän keskeinen ajatus oli myös, että Rajavartiolaitos sai suoran kontaktin Venäjän Luoteiseen rajavartiopiiriin ja näin käytännön raja-asiat saatiin käsiteltyä suoraan ilman, että korkeammat poliittiset tahot puuttuisivat niihin. Lopullisesti rajayhteistyöasiat saatiin ajan tasalle kesäkuussa 1998, jolloin allekirjoitettiin pöytäkirja yhteisestä rajavartiotyöryhmästä. Suomalais-venäläinen rajavartiotyöryhmä määriteltiin pöytäkirjassa toimivaltaiseksi työelimeksi. Pöytäkirjassa, jolla tarkistettiin Suomen ja Venäjän välistä ns. rajajärjestyssopimusta korostui teknisten asioiden lisäksi rajaviranomaisten yhteistyö rikollisuuden torjunnassa sekä laillisessa ja laittomassa rajanylitysliikenteessä. Yhteistyötä syvennettiin myös rajatarkastusten osalta. Suomen ja Venäjän rajavaltuutetut vastaavat valtiosopimukseen perustuvasta rajavartioyhteistyöstä maiden välisellä valtakunnanrajalla. Rajavartiostojen komentajat toimivat rajavaltuutettuina. Esimerkiksi Kaakkois-Suomen rajavartioston komentaja toimii Kaakkois-Suomen alueen rajavaltuutettuna ja hänellä on yhteistyötahonaan Viipurin alueen rajavaltuutettu. Rajavaltuutetut voivat rajajärjestyssopimuksen mukaisesti tutkia rajatapahtumat, kuten ihmisten ja kotieläinten tekemät luvattomat rajanylitykset. Asiat käsitellään

319


Rajankäyntiä vuonna 1947 Jäniskoskella Paatsjoella. Pala Suomen maata erotettiin erillissopimuksella Neuvostoliitolle. Tässä yhteydessä Paatsjoen Jäniskosken voimalaitos jäi rajan taakse. Kuva: Rajamuseo.

rajavaltuutettujen välillä rajatapahtumina loppuun, mutta tapahtumiin mahdollisesti liittyvät rikokset käsitellään molempien maiden lainsäädännön mukaisesti. Mikäli jollakin rajatapahtumalla katsotaan olevan suurta merkitystä maiden välisille suhteille, saatetaan ne käsiteltäväksi diplomaattiteitse. Rajan ja rajamerkkien kunnosta sekä rajanylityspaikkojen toimivuudesta huolehtiminen on myös rajavaltuutettujen tärkeä tehtävä. Rajavaltuutetut kiinnittävät huomiota myös raja-alueella vesien pilaantumisen ja roskaantumisen torjuntaan. Vuosittain rajamiehet poistavat rajavesistöistä lukuisia esteitä. Rajan vartiointi on tarkkaan säädeltyä työtä. Periaatteessa rajan takana samaa työtä tekeviin ei saa olla suoranaisessa yhteydessä, mikäli asiasta ei ole sopimusten mukaisesti sovittu edeltä käsin, ja tällöinkin on noudatettava 320


yhteisiä pelisääntöjä. Rajavaltuutettujen neuvotteluissa oli jo 1940-luvulta alkaen rajattu keskustelun ulkopuolelle muun muassa sotahistoria, politiikka, valtioiden vertailu ja maiden rajavartiojärjestelmät. Päätös oli viisas. Jos joku rikkoi käytäntöä, vastapuolen valtuutettu puuttui asiaan muistuttaen yhteisestä linjasta. Rajaus jätti riittävästi tilaa keskusteluille. Tämä koski myös rajan tarkistuksessa tapahtuvaa yhteistoimintaa. Rajamiesten kohtaamisissa sattui kuitenkin kaikenlaista. ■

Tarinoita rajalta

Rajakapteeni 1950-luvulla Kun olin Muurikkalassa joukkueenjohtajana talvella 1953, Leinon vartiolta ilmoitettiin, että täällä on otettu kiinni venäläinen kapteeni. Komppanianpäällikkö oli poissa ja minä läksin sitä vierasta hakemaan kuorma-autolla. Kun menin Leinoon, se oli siellä ja se osoittautui olevan Viipurista, rautatiekapteenin virkapuku sillä oli päällä. Olkapäällä oli kapteenin merkit. Ja kun se tuotiin Savalle ja suojelupoliisi tuli sitä kuulustelemaan, niin todettiin, että se oli ollut ongella rajavaltuutetun apulaisen kanssa tuolla Pukalusjärvellä. Ja kun he kävelivät siellä he eivät panneet merkille, että missä kohtaa

Tarinoita rajalta

sitä ollaan. Olivat luulleet, että se on iso tämä järvi, niin he tulivat Suomen puolelle. Se valtuutetun apulainen oli jäänyt aikaisemmin jo pois, kun sitä ei kiinnostanut kalastus. Tämä kapteeni tuli yksin ylitse rajan tietämättään ja alkoi onkia. Ja yhtäkkiä näky rannalla talo, jossa oli valot, niin se meni siihen taloon kyselemään, että missä hän on. No ne soitti Leinon vartioon ja sieltä kiireesti partio kävi hakemassa sen sieltä talosta vartiolle. Ja näin ne suojelupoliisit kuulusteli sitä, ja se oli siellä yötä Savajärvellä ja aamulla veivät mukanaan sen. Se luovutettiin Vaalimaalle sitten.

Normal Tämän tarinan kuulin jo heti nuorena miehenä, siis Neuvostoliiton aikana. Venäläisillä ei se rajan kunnostus ja taso ollut mitenkään hyvä. Merkit oli huonoja, huonosti maalattuja, halkeilivat. Jos sillä puolella oli huono merkki, niin neuvostopartion johtaja aina sano, että normal, normal, elikkä se on heillä normaalia, että nämä merkit on huonoja. Ja ei siitä sen kummempaa sitten puhetta ollut. No sitten yleensä suomalaisilla oli veneet, kun venäläisillä ei ollut kalustoa. Ja suomalaisten veneillä liikuttiin sitten rajatarkas-

tuksessa vesistön yli. Ja sattui semmoinen yhdessä vesistössä, ne puuveneet oli siihen aikaan huonoja veneitä, niin lähtivät soutamaan, ja sehän rupesi se vene vuotamaan kauheasti vettä. Ja soutavat, soutavat kauheata vauhtia, etteivät huku. Ja pääsivät justiin sinne rannalle toiselle puolelle. Silloin se vene upposi pohjaan. Ja kahlasivat pois. Niin suomalainen johtaja ei ollut keksinyt mitään muuta, vaan oli sanonut, että normal, normal, elikkä tämä on meillä normaalia, että veneet uppoaa.

321


Tarinoita rajalta

Koppalakki ja satulareppu Valtakunnanraja kulkee Tenniöjoen latvoja pitkin rajamerkiltä V/50 aina rajamerkille V/59 saakka, josta se jatkuu maarajana. Vuosittainen rajavalvontatarkastus toteutettiin perinteisesti kanootilla latvavesiltä alkaen. Kun naapurit oli kohdattu, kanootti kuormattiin. Siihen sijoitettiin muoviämpäri, missä oli pari verkonresua, pahvilaatikko, missä oli punaista limonadia kahdeksan pulloa, johtajien reput ja virvelit. Me johtajat menimme kanoottiin ja partiomiehet kolme kummaltakin puolelta lähtivät Suomen puolen pitkoksille kävelemään kohti sovittua kohtaamista rajamerkille 5/59. Itäinen nouseva heinäkuinen aurinko lämmitti poskipäitä, kun majurit Venäjältä ja Suomesta kuin partiopojat ikään aloittivat melonnan. Venäjän majuri, joka oli myös tulkki, osasi ja ymmärsi suomen kieltä kohtuudella. Olin antanut hänelle ohjeet virvelikalastuksesta. Hetken melottuamme kosken niskalta lähti harjus selkäevä vettä viistäen. Naapurin majuri kohottautui ja heitti virvelillä. Kanootti kuitenkin kääntyi ja tökkäsi liki pinnassa olevaan kiveen. Huomasin, kun mies sukeltaa. Päätin myös itse hypätä.

Tarinoita rajalta

Seisoin kainaloita myöten vedessä. Ja huomasin, kuinka virrassa suomalainen satulareppu ajaa vimmatusti takaa venäläistä koppalakkia. Ihmettely jatkui, kun huomasin että venäläinen rientää rannalle ja avaa pistoolikoteloaan. Hän ilmoittaa kohta, että tupakat kastuivat. Minulla sentään oli pistooli kotelossa eikä tupakoita. Niin väänsimme kamppeita kuiviksi ja asettelimme oksille kuivumaan, kunnes sitten lähdimme sukeltelemaan varusteitamme. Sieltä löytyi matkan päästä vesakosta koppalakki ja satulareppu. Kanootti oli kosken niskalla kumollaan. Verkot ja limpparipullot vaativat meiltä alastomilta miehiltä sukellusharjoituksia. Kaikki löytyivät. Olisipa siinä ollut näytelmää katseltavaksi. Matka jatkui. Ja kun runsaan tunnin melomisen jälkeen tulimme rajamerkille V/59, eivät partiomiehet luonnollisestikaan voineet tietää seikkailustamme. Huvittuneina he kuuntelivat kertomuksia yhtaikaa kahdella kielellä. Kun aikanaan sitten rajavaltuutetut allekirjoittivat rajantarkastuspöytäkirjoja, molemmille johtajille tuli huomautus siitä, että rajaa ei olisi tarvinnut tarkastaa väylää myöten.

Hätä keinot keksii Olimme Luovanjärvellä suorittamassa rajavaltuutettujen antamaa tehtävää. Läksimme liikkeelle rajavaltuutettujen neuvottelumajalta suurvallan venholla, jota työnsi heidän perämoottorinsa sinisen savun verhoamana. Ajelimme järven länsipäähän, teimme käsketyt temput ja läksimme suuntaamaan takaisinpäin. Matka näytti tyssäävän heti alkuunsa, kun moottori ei suostunut tekemään työtään. Vene oli tamminen laivan pelastusvene ja siinä

322

avohankaimet, joihin kävivät niin ikään tammipuiset airot – tuskin edes kahdenkymmenen kilon painoiset kappaleelta. Veneen paino lienee ollut kymmenkertainen airoihin nähden. Otaksuimme, että siinä se ihokas kastuu ennen kuin kuuden kilometrin taival on kesähelteessä taitettu. Aikamoiset mulkerot ovat nimittäin sellaiset airot soutaa. Ei sen puoleen, että nousisi se vene paremmillakaan airoilla liitoon.


Isäntäpuolelta komennuskunnan johtajana ja samalla myös konemiehenä oli everstiluutnantin arvoinen sotatyömies. Lannistumatta hän nyhti konetta käyntiin – turhaan. Riittävästi kun nyhti, niin sytytystulppahan siinä kastui. Eikä ollut tulppa-avainta tulpan poistoon, että tulpan saisi kuivatuksi. Vaan eipä hätää. Misha alkoi kysellä olisiko kellään taskussa nenäliinaa tai vaikka talouspaperia. No sitähän löytyi. Everstiluutnantti nappasi bensaletkun pään irti moottorista ja roilautteli bensalla paperit märiksi. Reippaanpuoleisesti meni bensaa myös veneen pohjalle. Tarinoita rajalta

Sen jälkeen hän sulloi bensalla kastellut paperit kopattoman perämoottorin jäähdytysripojen väliin ja kaivoi tulitikut esiin. Siinä vaiheessa meistä muutamat pohtivat paljonko on matkaa rantaan, kun kohta uimaan joudutaan. Ihme tapahtui: Ei syttynyt vene jympsähtäen tuleen, mutta tuli teki tehtävänsä jäähdytysripojen välissä ja kuivasi tulpan. Tulen sammuttua bensaletku kiinni moottoriin, reipas nykäisy ja kone jyrähti käyntiin. Soutureissu vältetty, ja yhtä elämystä rikkaampana kohti saunaa.

Vieras auto puomille Tapahtui siinä Kortesalmen rajanylityspaikalla Pääjärven työmaan aikaan. Me oltiin yhden kaverin kanssa siellä ylityspaikalla, kun ajoi venäläinen maastohenkilöauto Suomen puolelle. Ja siinä oli ihmisiä. Ja sitten tietenkin heti rekkarista nähtiin, että venäläinen auto. Nyt ei ole kaikki oi-

kein, kun ei ollut mitään ennakkotietoa, että olisi lupa tulla. Sitten toki heti siihen mentiin, ja minä näin, että siellä on sotilas autossa ja sillä on rynnäkkökivääri polvien päällä. No sehän käännytettiin siihen takapihalle se auto. Ja ne oli joitakin siviilejä,

Neuvostoliittolainen puomivartio Nuijamaalla maaliskuu 1966. Kuva: Rajamuseo.

323


jonkun firman miehiä. Niille oli Suomesta pitänyt tulla vastaporukka, joku neuvottelu tai joku semmoinen tapaaminen. Ja tämä sotilas oli pantu tietenkin oppaaksi. Olikohan se rajasotilas tai joku, varusmiessotilas se oli. Ja nehän ne siviilit tietenkin me heti marssitettiin sisälle puomikoppiin. No minä menin sitten sen sotilaan luo, en siihen aikaan osannut sanaakaan venäjää tai mitään. Ja yritin asetta pois. Se puno päätä, että ei anna ja piti kaksin käsin siitä. Se oli vähän totinen tilanne, ei tullut mieleen ruveta väkisin ryöstämään sitä asetta. Sehän tietenkin oli poika paniikissa. Se hoksasi, että nyt hän on tullut väärään valtakuntaan. Ja siellä oli tietenkin kovat heillä ukaasit omallakin Tarinoita rajalta

puolen, mitä tapahtuu, jos töppää. Soitettiin tietenkin vartiolle, että täällä on venäläisiä tullut yli, ja sotilaskin on aseen kanssa. Tietenkin meiltäkin tuli sitten sinne miehiä. Minä monta kertaa yritin sitä houkutella, että antaa sen aseen. Ja se ei. Ei kun se istua jurotti vaan siellä. Ja se oli aika kauan siellä autossa. Jotenkin se kuitenkin se tilanne meni hyvin. Kyllä se saatiin se ase sitten pois ja se kaverikin. Ja sittenhän se luovutus takasin tapahtui tietenkin virallisesti rajavaltuutettujen välityksellä. Ja kyllä kai me minun mielestä toimittiin ihan oikein siinä, että ei mitenkään ruvettu paniikissa yrittämään sitä asetta pois tai muuta. Siinä olisi voinut tapahtua vaikka mitä.

Johtajat suossa Oli ensimmäinen rajankäynti minulla joskus 1980-luvulla. Se oli kolmen vartion alue: oli Kurvinen, Ölkky ja Kortesalmi. Ja siinä oli aina joka alueelta tavallaan asiantuntija, minä olin Kurvisessa silloin ja olin Kurvisen maaston asiantuntija tietenkin. Ja partion johtaja oli Kajaanista, majuri, joka ei ollut ikinä käynytkään alueella. Sitten Ölkyssä oli uusi vartiopäällikkö, ylivääpeli. Oli vasta tullut keväällä. Ja sitten oli Kortesalmelta rajavartija, oman alueensa asiantuntija. Siihen aikaan ne rajankäynnit oli kyllä aika heikkoja, kun ei ymmärretty toisiamme, ei kielitaitoa kummallakaan puolen. Johtajalla oli sanakirja, ja käsillä viittelöitiin ja kelloa näyteltiin. Ja näin sitä mentiin aina eteenpäin. No, tultiin sitten Ölkyn alueelle. Yövyttiin ja mentiin Ölkyn aluetta. No, partion johtaja kysyy sitten, kun tullaan Kaartolle, että onko siltaa. No, vartiopäällikkö, ylivääpeli sanoo, että joo, että kyllä silta löytyy tuolta, että mennään-

324

hän tuonne. Ja kävellään ja kävellään, ja eikä tule siltaa. No, tullaan siihen oletettuun paikkaan, niin vartiopäällikkö, ylivääpeli, että minnekähän se silta mahtaa olla joutunut, että kyllä se tässä vielä keväällä oli se silta, ja ettei tästä sitä näykään. Ja sitten tämä Kortesalmen rajavartija, joka oli vähän semmoinen koiranleuka, sanoo, että no jos te sitä siltaa haette, niin se on justiin toiseen suuntaan puolitoista kilometriä. Ei ollut aiemmin puhunut mitään. Tiesi kyllä, että silta on siellä, mutta eipä puhunut mitään. No, niin käveltiin sinne. No sieltähän silta löytyi ja päästiin sitten yli. Ja venäläiset kohdattiin siinä rajalla. No sitten käveltiin, tultiin Kortesalmen alueelle, Näätämutkaa kohti mentiin. Ja siinä juotiin kahvit sitten yhden järven rannassa ja tulisteltiin. Ja tämä Kortesalmen rajavartijahan tietenkin oli oman alueensa asiantuntija. No sitten tuli poroaita ihan rantaan siinä, sillä kohti jus-


Rajavaltuutettujen tapahtumissa saatetaan tarkistaa rajaa yhteisessä partiohiihdossa, virkistystaukoja unohtamatta. Tauko raja-aukolla. Kuvituskuva. Kuva: Pasi Marttinen.

tiin. Ja oli melko märän näköistä siinä se suo, rantatörmä. No, meidän majuri kysyi siltä ylivääpeliltä, pääseeköhän tuosta aidanvartta menemään, rajanvartta. Minä ihmettelin, että miksi se siltä kysyy? No tietenkin lähimmältä alaiselta kysytään. Ylivääpeli katsoo epätoivoisena sitä Kortesalmen rajavartijaa. No se ei puhu mitään. Niin, ylivääpeli katsoo, että no kyllä, kyllä siitä on siitä hirvet kyllä menneet, että kyllä, kyllä siitä varmaan, varmaan saattaisikin, kyllä, kyllä, kyllä siitä varmaan pääsee. Vähän epävarmasti kuitenkin sano. No, se meidän johtaja ja venäläinen majuri, lähtivät talsimaan sitä aitavartta. Nehän tipahti siihen rimpiin heti ja roikkuivat langassa kiinni. Ja jalat oli polvia myöten siellä suossa. Niin, tämä ylivääpeli vaan pyörähti sieltä

takaa, että hyvänen aika, mahtoikohan mennä vesi kenkään. Kyllä siinä oli vaikea paikka olla nauramatta. Ja sitten ei muuta, kun takasin tulille ja sukkia kuivaamaan. Tämä Kortesalmen rajavartija tulee minulle supattamaan, että eihän tuosta ole ikinä menty, että tuoltahan sitä on mäen päältä aina menty, että mitä ne tuosta lähti menemään. Niin minä, että etkä puhunut mitään. ”No, enpähän, kun ne oli niin tietävinään.” Sitten kun venäläisistä erottiin, niin kyllä ylivääpeli kuuli kunniansa. Majuri ripitti sen niin pahasti, että se pitää omalla puolen aina tietää mistä mennään, että tuota ei tuommoisia pääse käymään, että oli tosi nolo tilanne. Olihan se vähän nolo tilanne, kun partion johtajat upposi suohon ja toiset nauraa siellä.

325


Ystävyyden rajapaaluja asennellaan. Suomi ja Neuvostoliitto. Kuva: Rajamuseo. Tarinoita rajalta

Tapakulttuuria Suomen rajavaltuutettu oli lomalla. Sijainen edusti valtuutettua neuvottelussa Rättijärvellä rajan takana. Suomalainen puutavarayhtiö oli kunnostanut neuvottelutalon, kuten oli tapana. Viipurin valtuutettu esitteli ylpeänä hienoja tiloja. Sijainen ehdotti, että tilat voitaisiin vihkiä suomalaiseen tapaan. Sehän sopi. Jokaiselle annettiin juomalasillinen vodkaa. Sitten alettiin kiertää tiloja nurkasta nurkkaan. Jokaiseen nurkkaan pirskotettiin juomaa ja toivotettiin hyvää yhteistyötä. Naapuri oli otettu, joskin ihmetteli eikö vodkaa juoda ollenkaan. Piti sitä vähän maistaa.

326

Kun Suomen rajavaltuutettu palasi lomalta, sijainen kertoi neuvottelun tulokset ja kuinka tilat oli vihitty ”suomalaisittain”. Seuraavassa tapaamisessa valtuutettu kertoi hymyssä suin Viipurin kollegalleen, ettei meillä tuollaista käytäntöä ole vaan sijainen vähän vedätti. Tuli seuraava tapaaminen. Sijaiselle oli katettu päivällispöytään porsaan pää neljän täyden vodkapikarin keskellä. ”Tämä on venäläinen tapa”, totesi valtuutettu. Maljat oli juotava, jos halusi välttää kontrollimajan. Ilta jatkui rattoisasti maljapuheiden vauhdittamana. Venäläinen sanonta, koskaan ei ole liikaa vodkaa, on vain liian vähän syötävää, tuli taas testattua.


Tarinoita rajalta

Lipun vaihto Neuvostoliitto oli muuttunut Venäjäksi. Rajalla liehui kuitenkin viikkoja sen jälkeen sirppi ja vasara -lippu – arvatenkin myös neuvottelupöydässä. Sain Viipurista kutsun neuvotteluun Rättijärvelle. Päätin että oli aika vaihtaa Neuvostoliiton lippu Venäjän lippuun. Istuttiin kahvipöydässä. Nousin ylös ja pyysin sihteeriltäni pienoislipun. Koko pöytäkunta nousi seisomaan.

Tarinoita rajalta

Kirkossa Rajavaltuutettujen neuvotteluissa tutustuttiin usein paikallisiin kohteisiin, kuten teollisuuslaitokseen, kuntaan, yritykseen tai kauppaan. Näin tapahtui kummallakin puolen rajaa. Imatralla pidetyssä neuvottelussa oli viralliset asiat saatu käsiteltyä. Kaakkois-Suomen rajavaltuutettu ilmoitti, että nyt tutustuttaisiin uudenlaiseen kohteeseen, miehet autoon. Viipurin valtuutettua askarrutti heti mihin oltiin menossa. Pian se selvisi. Autot pysähtyivät Tainionkosken kirkon eteen. Valtuutetut tulkkien

Tarinoita rajalta

Otin everstin edestä punalipun ja panin samalle paikalle Venäjän lipun. Eversti katsoi epäuskoisena, ja aparaattien upseerit seurasivat tarkoin hänen reaktioitaan. Loukkaantuisiko hän? Nostin maljan Venäjälle, jolloin rajavaltuutettu hymyili ja kiitti. Kahvin jälkeen vaihdettiin pihalla juhlallisesti uusi lippu tankoon. Sain molemmat neuvostoliput muistoksi. Ne ovat yhä tallessa.

kanssa ja muut perässä kävelivät kohti kirkkoa. Ovet avautuivat, urut pauhasivat ja pappi mustissaan ilmestyi hymyilevänä oviaukkoon. Viipurin itsevarma rajavaltuutettu jännitti hirveästi. ”Mihin panen lakin, missä käsiä pidetään”, hän kysyi kollegaltaan. ”Seuraa minua”, tämä vastasi. Pappi otti vieraat taitavasti vastaan ja jännitys laukesi. Keskustelussa käsiteltiin laajasti kirkon roolia ja sakramentteja. Tällöin rajavaltuutettu kertoi, että hänen vanhempansakin oli kastettu.

Palvelu pelaa Rajapäälliköt tapasivat 2000-luvun alussa neuvottelujen merkeissä Imatralla ja päivän epävirallisempi osuus toteutettiin Imatran Kylpylässä. Olin osaltani huolehtimassa vierailun turvallisuudesta sekä tapahtuman sujuvasta läpiviennistä. Päälliköt olivat rentoutumassa kylpemisen jälkeen, kun heille varatun tilan ovi avautui ja päällikön tulkki kysyi, pystyisinkö hankkimaan hammasharjan. Vastasin, että uskon pystyväni ja lähdin hankkimaan hammasharjaa. Sain harjan ja toimitin sen vieraiden käyttämään tilaan. Hetken kuluttua ovi avautui uudestaan ja samai-

nen tulkki ojensi edelleen pakkauksessa olevan hammasharjan ja sanoi: ”Valmistele se”, ja veti oven kiinni. Jäin seisomaan oven eteen hammasharja kädessäni ja mietin, että mitä ihmettä tälle pitäisi tehdä? Hetken mietittyäni marssin lähimpään vessaan, otin yhden keltaisen käsipyyhepaperin, avasin hammasharjan pakkauksen ja asetin hammasharjan paperin päälle. Koputin oveen ja ojensin harjan paperin päällä jälleen tulkille ja sanoin: ”Valmisteltu”. Ilmeisesti valmistelutoimet olivat oikeansuuntaiset, kun lisävaateita ei tullut.

327


Rajan kunnostustyöt keväällä 1981. Valvomassa Suomesta yliluutnantti sekä majuri Venäjältä. Kuva: K-SR:n arkisto.

Tarinoita rajalta

Kamera autossa Olimme valmistelemassa rajavaltuutettujen tapaamista Venäjän puolella Tuulijärvellä. Liikkuessamme vesialueella havaitsin tumman möhkäleen ja kysyin, onko täällä kareja. Vastaukseksi sain, että ei ole. Samalla huomasimme möhkäleen liikkuvan, ja päätimme mennä veneellä sen luo. Möhkäle paljastui karhuksi ylittämässä noin 500 metriä leveää salmea. Ajoimme veneellä aivan karhun vieressä

328

pitkän aikaa, kunnes se rantautui ja rytisteli läpi ranteen paksuisten puiden kohti mäen lakea. Vasta mäen päällä karhu ravisteli vedet pois turkista. Minulla oli kamera mukana ja tulkilla videokamera, mutta päätimme jättää ne autoon, etteivät kastu veneessä – kyllä harmitti, kun jäi vuoden luontokuva saamatta! Tarina osoittaa, että mitä ennakoimatonta vain voi tapahtua.


Tarinoita rajalta

Rajankäyntiä Oli rajankäynnin toinen päivä ja olimme lähdössä rajaetelään venäläisten tarjoaman lounaan jälkeen. Ensimmäisellä rajamerkillä havaitsimme, että venäläiset olivat vahvistaneet kivirajamerkkien napakiven kaiverruksia maalaamalla. Maalia oli käytetty reilusti, mutta merkinnät olivat luettavissa. Mutta seuraavalla merkillä olimme suorastaan ihmeissämme, kun kivimerkissä oli sama numerointi kuin edellisessä! Huomautin asiasta venäläisten partion johtajalle ja hän totesi harmistuneena, että asia laitetaan kuntoon huomiseen aamuun mennessä. Samanlainen keskustelu käytiin vielä seuraavalla kivimerkillä, kun siinä oli varsin runsaasti maalia. Viimeisen aa-

Tarinoita rajalta

mun aamupalalla minulle kerrottiin, että se eilinen numerointiasia on kunnossa. Jouduin kuitenkin näyttämään venäläisten partion johtajalle valokuvan, jossa maalia ei näkynyt, mutta ei liioin napakiven merkintöjäkään. Sen ympärille oli pinottu kiviä, jotta maali ja merkinnät eivät näkyisi. Vaikka yritin kertoa asian niin kohteliaasti ja hienotunteisesti kuin osasin, aamupalatunnelma viileni. Kollega soitti puhelun, jonka sisältö ei jäänyt epäselväksi, ja hän kertoi, että asia tulee olemaan kunnossa ennen kuin päivä loppuu. Ja näin kävi. Meidän rajapartiomme ilmoitti, että rajamerkeille tuli korjauspartio puolijuoksua ennen puoltapäivää, ja merkit laitettiin kuntoon.

Rajatyöpartio Rajavaltuutetut käskivät meidän toteuttaa toukokuussa yhteisen rajatyöpartion valtakunnan rajan yli Venäjältä Suomeen taipuneiden puiden poistamiseksi. Suomen puolelta osallistui minun lisäksi yksi rajavartiomies. Tapasimme venäläisten partion rajalla, ja suunnitelma oli marssia noin 5 kilometriä rajaetelään ja poistaa rajan yli taipuneet puut yhteisvoimin. Me puramme tarvittaessa raja-aidan pois ennen puiden kaatamista. Sitten jäljet siivotaan yhdessä, ja piikkilangat naputellaan takaisin. Esittelimme itsemme ja pyysin venäläisten partion johtajaa esittelemään partionsa. Hän aloitti esittelyn: A.A. on teknikko, B.B. on kuljettaja, C.C. on tulkki, D.D. on työmies ja sitten olen tietysti minä E.E., partion johtaja! Mietimme rajaetelään kävellessämme, että onpa naapurin työjärjestys tarkka ja perusteellinen. Muutamaa tuntia myöhem-

min olimme erinäisten vaiheiden jälkeen poistaneet puut ja kerroin venäläisten partion johtajalle, että tässä on aika sanoa hyvästit. Partioauto oli odottamassa meitä. Samalla tiedustelin, mitä kautta venäläiset suuntaavat autolleen. ”Samaa reittiä takaisin, mutta luonnollisesti Venäjän puolella. Kuljettajamme on meidän mukana”, minulle vastattiin. Siinä vaiheessa minulle valkeni, että tarkka työjärjestys oli nuoren partion johtajan keksimät tai käskemät tehtävät partionsa jäsenille. Teknikolla oli moottorisaha, tulkki tulkkasi, kuljettaja ajoi autoa, työmiehellä oli kirves, ja tietysti partion johtaja johti partiota. Ei kun muutama kilometri takaisinpäin ja ensimmäisenä laaja suo Venäjän puolelta kiertäen!

329


Tarinoita rajalta

Tilasto Suomen valmistautuessa Euroopan unioniin itärajalla vieraili jäsenmaiden arvioitsijoita solkenaan. Kerroin Nuijamaanjärven laiturilla ranskalaiselle tiedustelujohtajalle lähisaarien elämästä silloin, kun ne kuuluivat Suomelle ja miten järveä nykyisin valvotaan. Hän kysyi, pelottiko suuri naapuri rajamiehiä.

Tarinoita rajalta

Saamaton hauki Perinteinen neljän rajavaltuutetun saumatapaaminen Kainuun ja Pohjois-Karjalan raja-alueella järjestettiin Venäjän puolella. Painavat viralliset asiat oli saatu käsiteltyä, ja tuli kulttuuriohjelman aika. Venäjän osapuoli oli järjestänyt kalastusmahdollisuuden läheisellä kalaisaksi tiedetyllä vesialueella. Kalaa tuli tasaiseen tahtiin, eniten ja suurimpia tietysti rajavaltuutettujen veneeseen. Sitten jysähti oikein kunnolla! Suomen osapuolen rajavaltuutettu väsytteli taidokkaasti ja tottuneesti jättihaukea lähes puolen tunnin ajan. Kala näyttäytyi myös veneen lähellä, jolloin osa silminnäkijöistä arvioi

Tarinoita rajalta

Kysymys ei ole noussut edes mieleen, vastasin. Hän katsoi silmiin, ja kysyi, voinko kertoa luvattomien rajanylitysten todellisen määrän. Hämmästyin. Yritin vakuuttaa hänelle, että luvut, jotka esityksessäni kerroin olivat ainoat ja oikeat. Muita tilastoja ei ole. En tiedä onnistuinko vakuuttamaan hänet.

kyseessä olleen vähintään maailmanennätyshauen. Juuri ennen jo väsyneen hauen nostamista veneeseen se teki viimeisen iskunsa, jonka jälkeen ainoastaan pelkkä siima lepatti kesäisessä leppeässä tuulessa. Nopean analyysin perusteella todettiin varmuudella siiman solmun pettäneen. Suomen osapuolen Pohjois-Karjalan alueen rajavaltuutetun sihteeri sai ansaitsemaansa opastusta solmujen tekemiseen, ja jatkossa niiden varmistus oli yksi vakiotoimista ennen tulevia tapaamisia. Asiaan on myös palattu tasaiseen tahtiin hyvässä hengessä jo reilun vuosikymmenen ajan.

Rajamiehen näköispatsas Konnukalle Pohjois-Karjalan rajavartioston valvomalla rajaosuudella kunnostettiin 14.–15.8.2001 Ilomantsin Konnukan luodolle seisomaan määrätty rajamerkkipylväspari ja taitepistepaalu III/227 A, jonka kevättulvat ja -jäät kaatoivat, katkaisivat ja veivät mennessään joka vuosi. Ongelman poistamiseksi mietittiin, että siirretään merkki kuivalle maalle tulvan ulottumattomiin. Esitin asian Rajavartiolaitoksen päällikölle, joka totesi, että ei mielellään, koska uusi merkki ja sen paikka pitää vahvistaa rajajär-

330

jestyssopimuksen mukaisesti molempien maiden ulkoministeriötasolla. Hän sanoi: ”Sinulla on käytössä kaikki muut mahdollisuudet.” Tähän totesin: ”Kiitos, nyt en tarvitse enää muita ohjeita.” Otin asian esille seuraavassa rajavaltuutettujen tapaamisessa, ja esitin Venäjän Suojärven alueen kollegalle, että nostetaan luodon pinta kevättulvan ulottumattomiin, ja sen huipulle asetetaan rajamerkit entiselle paikalle uudelleen. Lupasin, että tarvittavat kivet paikalle kul-


Riippumatta maailman tapahtumista tai poliittisista suhdanteista ovat rajavaltuutetut tavanneet säännöllisesti ja käsitelleet raja-asioita. Usein istutaan neuvottelupöydässä ja tehdään pöytäkirjoja. Osa tapaamisista voidaan järjestää maasto-olosuhteissakin. Silloin saattaa löytyä hetki molempien maiden rajamiesten yhteiselle harrastukselle, kalastukselle. Kuva: Pasi Marttinen.

jettaa suomalainen osapuoli, kivet ottaa vastaan venäläinen osapuoli, ja latoo ne uudelleen luodolle. Kivien hankkimisen ja siirtokustannukset maksaa suomalainen osapuoli. Työosastojen varaamisen ja ruokailukustannukset kumpikin osapuoli hoitaa itse. Työ tehdään rajavaltuutettujen apulaisten valvonnassa. Suojärven alueen rajavaltuutettu hyväksyi esityksen. Suomen puolelta tilattiin soranottopaikalta Konnukan rantaan valmiiksi sovittuna aikana 40 kivikuutiota kookkaita kiviä, jotka olivat miesvoimin nostettavis-

sa. Kivet siirrettiin lautalle ja hinattiin valtakuntien rajalle kunnostettavan luodon rantaan, jossa venäläinen työosasto otti kivet vastaan ja latoi ne luodolle. Rajamerkkipylväsparin ja taitepistepaalun paikalleen asentamiseen käytettiin sementtiä valmiiksi tehtyihin muotteihin. Työn suorittivat Ilomantsin rajavartioalueen johtamina Pohjois-Karjalan rajavartioston rajajääkärikomppanian varusmiesjohtajat ja Venäjän puolen Suojärven rajavartioosaston Lapinjärven rajavartioaseman varusmiehet. Työosastojen vahvuudet

331


Rajamerkkipylväspari ja taitepistepaalu III/227A uudessa loistossaan. Merkkien vesilista on pari metriä tämänhetkistä vedenpintaa ylempänä, joten jatkossa kevättulvat tuskin peittävät merkkejä kokonaan. Kuva: Teijo Pakarinen.

kummaltakin puolelta olivat noin 20 miestä. Luodon pintaa nostettiin reilut 2 metriä siten, että uuden rajamerkin vesilista on noin 2 m 30 cm entistä ylempänä. Suomalaisille varusmiehille tämä oli ensimmäinen tuntuma venäläisiin ikätovereihinsa, ja ensimmäinen kouriintuntuva kosketus rajatöihin. Kouriin ei kuulemma koskenut, vaikka 40 kivikuutiota liikahti käsipelissä lähtörannalta veneisiin, veneillä reilun kilometrin päähän, ja siellä veneistä luodolle komeaksi jalustaksi rajamerkeille. Varusmiehet eivät ilmeisesti tykänneet kyttyrää harvinaisesta komennuksesta, koska kysymys tuntui kuuluvan: ”Missä on seuraava urakka?”. Työ kesti kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä ruokailtaessa kummankin puolen

332

varusmiehet olivat omalla puolellaan luotoa ja kyräilivät toisiaan. Toisena päivänä yhteinen työ sulatti estot, ja ruokailu sujui joustavasti yhdessä. Lopuksi venäläinen maanmittari tarkasti, että merkin sijainnin koordinaatit vastaavat alkuperäisiä pöytäkirjojen koordinaatteja. Rajavaltuutetut tarkastivat tapaamisessaan työn tuloksen, ja totesivat lopputuloksen hyväksi. Uusi rajamerkki vihittiin käyttöön seremoniallisesti. Joku tuntui nimeävän uljasta monumenttia jo vanhaan breshneviläiseen tapaan ylimpien johtajien mukaan, mutta oikeampaa lienee katsoa sen olevan yleisesti ottaen rajamiehen näköispatsas, karu, mutta komea.


Tarinoita rajalta

Muutoksia Sitten jos ajatellaan muuten näitä olosuhteita. Esimerkiksi mitä on muutosta tapahtunut, niin minusta aika suuri muutos on tapahtunut vaikkapa tässä rajavaltuutettuorganisaatiossa ja suhtautumisessa toisen maan rajavaltuutettuihin. Kuusamossa ollessani varapäällikkönä oli niihin aikoihin silloisen Uhtuan alueen rajavaltuutettuna yksi semmoinen eversti, joka oli varsin tiukka, suorastaan melkein pelättävä mies. Kun kerrankin Kortesalmen vartiossa kone pyyhkäisi aivan pinnassa, tuli reilusti Suomeen, kävi varmaan 30 kilometriä sisämaassa Suomen puolella, ja sitten Kuusamon pohjoisosasta Paljakan Liikasen välisellä alueella meni takaisin rajan taa. Ja siitä oli hirmuisesti havaintoja, niin siviilien kuin rajamiesten tekemiä. Mutta kun sitten valtuutetut käsitteli asiaa, niin tämä eversti jyrkästi kiisti, että ei ole, ei ole meidän kone käynyt. Ja esitti jonkun muka asiantuntijan tekemän piirroksen, minkä reitin heillä Murmanskista Pietariin ajava rahtikone sinä päivänä lensi, ja näytti vielä sen reitin, minkä heidän

Tarinoita rajalta

asiantuntijat olivat tehneet. Se kuvasi reittiä, joka oli 50–60 kilometriä silloisen Neuvostoliiton puolella, eli siellä olisi se lento tapahtunut. Ja jyrkästi kiisti. Mutta sitten loppuaikana 1980-luvulla, kun olivat täysin muuttuneet toisenlaiseksi nämä systeemit, he myönsivät heti, jos oli käynyt heidän kone meidän puolella. Ja saattoivatpa joskus ihan omaaloitteisestikin jo ilmoittaa, että näin on tapahtunut tämmöinen, että meidän kone erehtyi. Tässä on tapahtunut suuri muutos, että myönsivät aina reilusti, että tämmöinen on tapahtunut. Mutta silloin 1960-luvun alussa kyllä ne oli tiukkoja, kiistivät jyrkästi, että ei ole. Tämäkin eversti tiukkasi tunnuksia, minkälaiset numerot? Mitä numeroita siinä oli siinä koneessa? Ja sitten jos olisi voitu esittää, mistäs niitä numeroita havaitsee, kun aivan pinnassa menee suihkukone. Muutoksia on kyllä tapahtunut. Ehkä tämä Neuvostoliiton hajoaminenkin vielä vaikutti sitten tai on varmaan vaikuttanut vielä enemmän.

Jalkapallon MM-kisat 2018 Jalkapallon MM-kisat Venäjällä kesällä 2018 tehosti rajavalvontaa Kaakkois-Suomessa, mutta venäläisille kollegoille se oli stressaavaa aikaa, kun kaiken piti toimia ja sujua moitteettomasti. Kisojen aikaan kesällä järjestettiin Vaalimaalla pari yhteistä rajavaltuutettujen apulaisten tapaamista maastossa Suomen puolella, rajakaistalla suoritettaviin rajatöihin liittyen. Venäläiset osallistuivat tapaamiseen poikkeuksellisen mielissään, koska se oli heille

niin sanotusti levähdystauko MM-kisoista johtuvista ”kuormittavista” työtehtävistä. Tapaamiset olivat erittäin lämminhenkisiä ja tarjoamiamme eväitä he söivät hitaasti nautiskellen, korostaen, että heillä ei ole mikään kiire takaisin Venäjälle arkirutiiniensa pariin. Tällaisissa tapaamisissa korostuu tämän päivän lämminhenkinen yhteistyö ja avoimuus, mutta samalla ammattimainen suhtautuminen toisiimme vieraan valtion kollegoina.

333


334


KANSAINVÄLISTÄ TOIMINTAA 335


Vartiolaiva Silmä avustaa jäähän juuttuneita troolareita kovana jäätalvena vuonna 1966. Kuva: Merivartiomuseo.

336


Rajavartiolaitoksesta on kehittynyt vuosikymmenten kuluessa myös kansainvälisesti tunnustettu rajaturvallisuuden osaaja. Rajaturvallisuuden osalta on tärkeää, että kaikkien naapurimaiden rajavartioviranomaisten kanssa ylläpidetään hyviä suhteita, koska maiden välinen liikkuvuus on vilkasta. Suomalaisella rajavartio-osaamisella on ollut kova kysyntä niin Euroopassa kuin laajemminkin. Tämä on tukenut myös Suomea ja Rajavartiolaitosta, koska olemme saaneet vietyä eurooppalaiseen lainsäädäntöön, käytäntöihin sekä ajattelutapoihin meidän hyviksi testattuja sekä kokemiamme asioita. Suomen rajaturvallisuusjärjestelmän periaatteet ovatkin nyt keskeinen osa eurooppalaista järjestelmää.

YHTEISTYÖ BALTIAN MAIDEN KANSSA Kun Viro palautti itsenäisyytensä 20. elokuuta 1991, ei sillä ollut rajojensa vartiointiin olemassa olevaa orgaisaatiota. Suomalaisille oli tähdellistä, että asia hoidettaisiin nopeasti, ja että ratkaisu olisi myös kestävä. Olihan kyse paitsi Virosta myös Suomen rajanaapurista, ja näin Viron rajavartiointi koski myös Suomen turvallisuutta. Pelättiin, että Suomen etelärajalle ja Baltiaan muodostuisi vartioimaton väylä, jota kautta laiton maahanmuutto ja rikollisuus ulottuisi Suomeen. Virolaiset pyysivät Suomelta apua koulutustehtävissä. Suomalaisilta pyydettiin, että Suomi avustaisi parinkymmenen aiemmin Neuvostoliiton osana olleen Viron reservinupseerin arvon saaneen miehen kouluttamiseksi rajavartiojohtotehtäviä varten. Suomalaiset katsoivat kuitenkin, että rajavartioinnin kehittämiseksi olisi järkevämpää antaa koulutusta Virossa. Viroon pikaisesti organisoidulla rajavartiolaitoksella oli käytettävissään lähes 700 palkattua ammattivartijaa, joiden koulutukseen haluttiin erityisesti keskittyä. Kouluttamaan Viroon lähetettiin joukko Rajavartiolaitoksen evp. upseereita. Syynä tähän oli se, että omat aktiiviupseerit olivat tiiviisti kiinni omissa tehtävissään ja kyseisillä evp. upseereilla oli riittävästi kokemusta niin rajavartioinnin organisoinnista kuin myös rajavartijoiden kouluttamisesta. Sittemmin suomalaisten koulutusapu laajeni myös Latviaan ja Liettuaan, ja voidaan sanoa, että nykyaikainen Baltian maiden rajavartiointi onkin käytännössä suomalaista käsialaa, vaikka mukana toimintojen kehittämisessä on ollut muitakin osapuolia.

337


VIRO-YHTEISTYÖN TAKUUMIES Rajavartiolaitoksen päällikkö Matti Autio oli takuumiehenä Viron rajavartiolaitoksen nopealle uudelleenrakennukselle. Yhteydenpito oli alkuaikoina tiivistä. Virolaiset saivat ensimmäiset kolme aseistettua vartiolaivaa Suomelta vuonna 1992. Vuonna 1995 Viron rajavartiolaitos (Piirivalve) otti vastaan Suomen Rajavartiolaitokselta vielä kaksi rajavartiolaivaa Viiman ja Silmän. Viima, joka valmistui Turun telakalta vuonna 1964, sai uudeksi nimekseen Maru ja vuonna 1963 valmistunut Silmä kastettiin puolestaan Kõuksi. Lisäksi myöhemmin lahjoitettiin muita tarvikkeita hydrokoptereista veneisiin sekä maarajan valvontaan tarkoitettua kalustoa. Viron rajavartioinnin avustaminen oli osa Suomen omaa rajaturvallisuutta, mutta Matti Autio teki yli sen, mitä olisi viran puolesta tarvinnut. Suomessa oli

Polaris 2019 -harjoitus on yksi suurimmista kansainvälisistä lento- ja meripelastusharjoituksista, joita Suomessa tai lähialueella on järjestetty. Harjoitukseen osallistui yhteensä kuusi pinta-alusta, neljä meripelastushelikopteria sekä kaksi valvontalentokonetta, yhteensä kuudesta eri arktisesta maasta. Harjoituksessa evakuoitiin 286 maalihenkilöä ajelehtivalta maalialukselta sekä pelastuslautoista. Kuva: Leevi Aroviita.

338


tuolloin lama. ”Antaisimme enemmänkin, mutta meilläkin on vaikeat ajat”, oli hän todennut Viron silloiselle rajavartiolaitoksen päällikölle Tarmo Kõutsille. Kuvaavaa Aution toiminnalle oli, että presidentti Lennart Meri tuli Helsinkiin keskustellakseen kahden kesken Aution kanssa Viron rajojen ja rajavalvonnan järjestelyistä. Tehokas rajavalvonta oli edellytys viisumivapaudelle. Suomi tuki passirekisterin luomista Viroon erillisellä määrärahalla. Viisumivapaus Suomen ja Viron välillä tuli voimaan 1. toukokuuta 1997. Se puolestaan tasoitti tietä kohti Viron EU-neuvotteluja. ■ Tarinoita rajalta

Laivoja Viroon ja Latviaan Mulla aina palaa mieleen se 1990-luku siinä mielessä, että olin melkein koko vuosikymmenen laivojen päällä töissä, kolusin kaikki Pohjanlahden laivat, niitä oli melko paljon. Vanhan Koskelo-luokan Kaakkurin förstinä olin, kun se luovutettiin Viroon. Pohjanlahti oli semmoinen lähtevien laivojen viimeinen kotisatama, ja niitä useampi meni sinne. 1990-luvun alussa lähti jo tuo Kaakkuri Viroon, olin purkamassa sitä.Sitten 1990-luvun puolivälissä meni Silmä ja Viima, minä olin Viiman kipparina, kun sitä purettiin ja sitten förstinä, kun sitä vietiin tuonne Viroon. Olin sitä Silmääkin purkamassa ja papereita tekemässä. Sitten viimeisiä, mitä olin viemässä, oli tämä vartiolaiva Tiira Latviaan, ja se oli jotenkin kaikista näistä reissuista sykähdyttävin kokemus, koska sinne piti Rajavartiolaitoksen esikunnasta tulla jotain väkeä luovuttamaan se laiva. Samaan aikaan vartiolaiva Kihu vietiin Liettuaan, Vilnassa oli toinen porukka ja sinne oli mennyt väkeä, mutta tänne Riikaan ei koskaan ketään tullut. Minulle tuli vaan puhelu, että hoida homma ja minä sanoin, että no mikäpä se siinä, että hoidetaan homma. Siellä sitä kävi ihmettelemässä paikallisia virkamiehiä ja poliitikkoja. Semmoisena pienenä pr-miehenä olin varautunut siihen ja kipsasta hakenut pikkusen Fazerin

liköörikonvehteja messin pöydälle tarjoiltavaksi ja kahvia keiteltiin siinä. Se oli ikimuistoinen reissu, kun ensin Latvian pojat tuli Ouluun, otettiin täällä koulutusjakso. Toisella reissulla vietiin laivaa vähän etelämmäs Suomeen eri merivartioasemien kautta, sitten oli pikku breikki, ja ne tuli sitten lopulta Hankoon ja siitä lähettiin ajamaan ylitse. Ajettiin se Riikaan ja siellä sitten vielä viikon koulutusjakso, ja ei muuta kuin se lipun lasku siinä Riian satamassa, siellä viranomaissatamassa oltiin. Suomen lippu piti laskea alas ja nostaa Latvian lippu ylös, niin se jotenkin kolahti ja kolahtaa aina vaan vieläkin. Kaikki piti hoitaa alusta loppuun suvereenisti paperitöistä lähtien siellä, ottaa nimet paperiin ja tuoda ne Suomeen, että tämä poistetaan meidän kirjanpidosta. Tullausarvo oli jotain 12 miljoonaa markkaa. Se ei ollut pikkuraha silloin, eikä se ole tietenkään vieläkään. Se oli sitä politiikkaa, mitä siihen aikaan tehtiin, ja Rajavartiolaitoksen johto on varmasti taitavasti hoitanut nämä kalustoasiat sillä lailla, että tämä oli osana isoa kokonaisuutta, jolloin noita Baltian maita ja vanhoja ItäEuroopan maitakin koulutettiin ja saatettiin täysivaltaisiksi EU:n ja Schengenin jäsenmaiksi. Siinä sai olla mukana konkretian kautta ja ne oli hienoja muistoja ne.

339


Tarinoita rajalta

Koulutusta Virossa ja Baltiassa Olin jäänyt pois Rajavartiolaitoksen palveluksesta, kun Helsingistä soitettiin ja kysyttiin, että olisinko minä käytettävissä Viron rajavartiolaitoksen koulutustehtävään. Niin kun hyvin tiedetään, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Virossa, niin kun muissakin vapautuneissa, uudelleen itsenäistyneissä, maissa rakenteita entisöitiin ja rajavartiointikin piti saada kuntoon. Minulla meni noin viisi sekuntia – ehkä joku sekunti enemmän – päätöksen tekoon, kun vastasin kysyjälle, että kyllä olen halukas lähtemään. Tämä koulutus toteutettiin Virossa kurssimuotoisena, ja näitä kursseja oli kymmenittäin. Eikä vain Virossa, vaan myöhemmin sitten soluttauduttiin Latviaan ja Liettuaan ja näin päin pois. Kymmeniä kursseja pidettiin siellä. Minä olin siellä seitsemän vuotta melko tarkkaan. En tietysti koko ajan, vaan aina sen kulloisenkin tehtävän keston ajan. Ja menettelytapa oli sellainen, että jokaiseen projektiin minut nimitettiin erikseen virkaan aina uudelleen. Ja jos minä en väärin muista, niin minulla on 47 virkaannimittämiskirjaa. Minulla oli jossain vaiheessa ajatuksena, että minä teen ne tauluiksi ja tapetoin yhden huoneen seinät niillä. Aluksi tietysti Suomen Rajavartiolaitoksen johdon ja Viron Rajavartiolaitoksen johdon kesken tehtiin sopimus. Ja tässä täytyy nyt palata vielä ihan siihen alkuun sen verran, että Virossa poliittinen tilanne oli häilyvä ja epäselvä. Ja silloinen Suomen Rajavartiolaitoksen päällikkö oli sitä mieltä, että Suomi auttaa, mutta vasta sitten, kun Viron rajavartiolaitos on stabiili, sisäasiainministeriön alaisuuteen organisoitu virkakunta tai laitos. Ja ehkä noin vuodella tämä koulutuskin myöhästyi siitä

340

syystä, että Virossa ei oltu päästy siihen tilanteeseen, mitä Suomi edellytti. Mutta heti, kun se tilanne oli hyväksyttävä, me ryhdyttiin toimeen. Ihan ensimmäiset kurssit oli tommoisia kolme ja puoli kuukautta kestäviä vartiopäällikkökursseja. Siellä haluttiin ensimmäiseksi kouluttaa kenttäjohtajat, välittömästi rajavartioinnin ja valvonnan tehtävissä keskeisesti olevat henkilöt. Niin maa- kuin meripuolella. Kouluttajiksi minä sain valita Rajakoulun juuri eläkkeelle jääneistä henkilöistä viisi apulaista. Viisi oli alkuvaiheessa näillä isoilla kursseilla, ja jokaisella oma vastuualue, joka oli heille tuttu jo Rajakoulusta. He olivat vuosikaudet opettaneet niitä asioita suomalaisille rajamiehille. Työkielenä oli tietysti suomen kieli ja sitten oli tulkki, tai parikin tulkkia. Nuoria miehiä, jotka olivat samalla kurssin oppilaita. He olivat käyneet muutamia kursseja Suomessa ja osasivat suomea. Meitä oli siis nämä viisi kaveria ja minä kuudentena. Me asuttiin yhdessä alusta loppuun kurssien ajat ja liikuttiin vapaa-aikoina. Harrastettiin ympäristöoppia ja tutustuttiin Viron maahan ihan kauttaaltaan, ei tainnut jäädä Viron kaupungeista käymättä yhtään. Suomenlahden rannalla Narva-Joensuussa, jonne on matkaa Tallinnasta noin 200 kilometriä, rajavartiolaitoksella oli tilat koulutuskeskukselle, joka oli neuvostoaikainen kylpylärakennus. Siellä nämä kurssit pääasiassa pidettiin. Periaatteessa kaikki opetustyössä tarvittava välineistö, kalusto ja materiaali vietiin Suomesta. Me veimme sitä mukanamme ja tarkoitus ei ollut pelkästään mahdollistaa toteuttamaamme koulutusta, vaan tarkoitus oli tu-


kea Viron rajavartiolaitosta. Kaikki laitteet lahjoitettiin, kaikki opetusmateriaali lahjoitettiin sinne koulun käyttöön. Ja sen takia sitä myöskin oli aika runsaasti hankittu. Ihan sitä silmällä pitäen, että tämmöinen rajavartion koulutus useamman kymmenen henkilön kurssilla oli mahdollista. Ja varustus ja kalusto on sen mukaista. Kuorma-autolasteittain sinne vietiin tavaraa, ja sama jatkui sitten myöskin myöhemmillä kursseilla – ja myöskin Latviassa ja Liettuassa. Suomi on ollut voimakkaasti tukemassa Baltian maiden rajavartiolaitosten kehittämistä. Minä seurasin sitä seitsemän vuoden aikana siellä eri puolilla, ja kyllähän siellä avuntarjoajia kulki, aina Amerikan intiaaneja myöten. Välillä ihan huvittavia piirteitä oli näitten auliisti apuaan tarjoavien ryhmien touhussa. Ruotsalaiset antoivat kalustoa Suomen lisäksi. Amerikan intiaanit opettivat jäl-

Tarinoita rajalta

kien lukua! Kyllä Suomi on tukenut nimenomaan Viroa hyvin voimakkaasti. Tässähän oli sellainen jako, en tiedä, kuinka virallinen. Virallinen se kyllä on, mutta että siinä ei ole pitäydytty niinkään täsmällisesti. Alkuperäinen ajatus oli se, että Suomi tukee Viroa, Ruotsi Latviaa ja Tanska Liettuaa. Mutta kyllä tämä koulutus ja perehdyttäminen näihin rajavartioinnin saloihin ja asioihin on pääasiassa annettu Suomen toimesta. Tässä täytyy huomauttaa, että en minä eikä minun ryhmäni ole ollut ainoa, siellä kävi myös muita, nimenomaan Latviassa ja Liettuassa sitten myöhempinä vuosina. Tähän on osallistuneet muutkin, mutta me on kynnetty peltoa ensimmäisenä. Virossa tämä aktiivinen koulutusvaihe kesti syksystä, lokakuusta 1993 tuonne vuoteen 1995–1996. Ja sitten me mentiin Latviaan ja samaan aikaan oli muutamia muita miehiä jo Liettuassa.

Omatoimista omaksumista Ensimmäisellä vartiopäällikkökurssilla oli tietysti muitakin kuin vartiopäälliköitä. Siellä oli aluepäälliköitä, vartioupseereita ja muita. Se joukko oli hyvin heterogeenista. Minun huomio oli kiinnittynyt yhteen tummaan mieheen, joka istui toisessa rivissä äärimmäisenä oikealla, hän ei koskaan puhunut mitään, teki vain muistiinpanoja. Mutta sitten pidettiin ensimmäinen karttaharjoitus, vajaan viikon mittainen harjoitus, ja laadittiin kaikki harjoitukseen liittyvät rajavartiointisuunnitelmat. Ja kun harjoitus päättyi, niin minä kerroin, että seuraava harjoitus viedään autenttisiin oloihin, eli mennään jollekin rajavartioalueelle pitämään sitä.

Siellä sitten laaditaan sen alueen suunnitelmat. Ja kysäisin ohimennen, että minnekäs mentäisiin? Niin tämä tumma mies aukaisi suunsa, nosti kätensä ja aukaisi suunsa ja sanoi, että Valgaan. Se oli ensimmäinen aktiivisuuden osoitus siltä kaverilta, ja sitten kun Valgaan mentiin, niin heti voitiin todeta, että kaikki oli järjestetty siellä alueen johtopaikalla niin kun suomalaisen rajavartioalueen johtopaikalla. Eli tämä tumma mies, nykyinen eversti evp. kuunteli viikon, meni viikonlopuksi työpaikalleen ja jakoi käskyjä ja antoi ohjeita. Ja koulutti omaa henkilöstöään samalla.

341


Tarinoita rajalta

Käytännön opetusta Minä olin kerran pääsiäisen pyhiä viettämässä ja kurssitaukoa pitämässä Tallinnassa 1995 keväällä. Ja soitin sitten Itä-Virumaan rajavartioalueen päällikölle, että sopiiko, että tulen käymään kylässä? Johonka päällikkö vastasi, että oikein hyvin sopii, että hänelläkään ei ole mitään erityistä. Ja minä ajelin autolla sinne Itä-Virumaalle ja olin hänen perheessään vieraana. Tämä sitten ehdotti, että käydään yhdellä vartioasemalla, että hän haluaa näyttää minulle sellaisen vartioaseman, jossa me ei oltu aikaisemmin käyty. Se oli Mustjoen vartioasema Narvajokivarressa, soiden keskellä. No me mentiin sinne, tutustuttiin paikkaan ja ei siinä mitään. Sitten lähdettiin paluumatkalle. Hän ajoi keväistä, osittain jäistä ja suurten rapakoiden peittämää tietä. Ja muutamassa isossa rapakossa jäälohkareiden keskellä seisoi keltainen Lada, ja tyttö ja poika seisoskelivat siinä rapakon reunalla ja Ladan ovet auki. Olivat jääneet kiinni.

Tarinoita rajalta

Isäntäni pyyhkäisi isolla Volgalla oikealta ohitse, ja jatko tarinaa ikään kuin ei olisi huomannutkaan näitä ihmisiä. Kun oltiin menty ohi, niin minä kysyin, että mites me nyt näin tehtiin? Hän kysy, että mitä? Johonka minä vastasin, että sinähän näit, että siellä oli pulassa kaksi ihmistä. Ne on venäläisiä, antaa olla. No silloin minä vähän suutahdin ja sanoin, että nyt seis, että ne on ihmisiä, paikkakuntalaisia. Ja paikkakuntalaiset ihmiset on parhaita rajamiesten apulaisia, kun välit on kunnossa. Mies ymmärsi välittömästi mistä on kyse, ja peruutti sinne rapakolle takaisin, ja minä hyppäsin Ladan rattiin ja kaverini työntämään sen pariskunnan kanssa ja saatiin auto pois. Nuoripari oli hyvin tyytyväinen. Ja tästä tapahtumasta on Viron Rajavartiolaitoksessa kehkeytynyt semmoinen tarina, johon minä olen pari kertaa törmännyt ihan puolituntemattomien ihmisten kertomana. Se opetus voi olla tämmöistäkin.

Tuntematon sota Itsenäistyttyään Baltian maat ryhtyivät viivyttelemättä luomaan omaa rajavalvontajärjestelmää. Suomi tarjosi laajasti tukea ja näytteli tärkeää osaa rakennustyössä, mikä palveli myös Suomen etuja. Latvialaiset tulivat rajaeverstinsä johdolla kaakkoisrajalle. Rajavartiolaitoksen päällikkö toimi isäntänä, ja rajavartioston komentaja vastasi esittelyistä. Esityksen aluksi vieraille kerrottiin havainnollisesti viime sodista ja sen jälkeisestä turvallisuuspolitiikasta. Sitten oli tarkoitus syventyä Rajavartiolaitoksen toimintaan eri tasoilla. Kuinka ollakaan, Latvian everstillä oli sam-

342

mumaton jano talvisodan tapahtumiin. Hän halusi kuulla enemmän ja enemmän suomalaisten uljaasta taistelusta. Lupaus jatkaa aiheesta myöhemmin sai hänet pois Raatteen tieltä. Hän kertoi kuulevansa nyt ensimmäistä kertaa talvisodasta. Siitä johtui hänen uteliaisuutensa. ⊲ ▲ ▲ Meripelastuksen suorituskyky parantui vuonna 1987, kun Rajavartiolaitos vastaanotti ensimmäisen uuden AS332 Super Puma -helikopterin. Kuva: Joonas Lahikainen. ⊲ ▲ Arktisen kouluttajakoulutuksen yhtenä painopisteenä oli moottorikelkkaetsintä jääalueella. Kuva: Max Mikkilä.


343


344


Tarinoita rajalta

Latviaan Oltiin Hiidenmaalla pitämässä kurssia. Samainen eversti soitti minulle ja kysyi, että sopiiko minulle viikonvaihteessa lähteä käymään Latviassa antamaan informaatiota ja kertomaan siitä, mitä me ollaan Virossa tekemässä. Niin minä mietin hetken, että pitäisikö hankkia laitoksen päällikön lupa. Totesin sen hankalaksi, ja vastasin, että kyllä minä lähden, mutta minut pitää tulla rannasta hakemaan. Kun Hiidenmaan lautta tulee perjantai-iltana mantereelle, niin auto pitää olla vastassa. Auto oli vastassa ja sitä matkustettiin

Valgaan ja lauantaiaamuna Valmieran kaupunkiin, jossa oli yksitoista Latvian rajavartiolaitoksen upseeria koolla. Sinne oli kutsuttu muutama upseeri myöskin Latvian rajavartiolaitoksen esikunnasta. Ja päivän puhuin. Virolaiset tulkkasivat venäjäksi. Muuta yhteistä kieltä ei ollut. Ja tämä oli päänavaus Latvian suuntaan. Herätettiin mielenkiinto ja varsinaiset viralliset yhteydet ja valmistelut sitten tuli vähän myöhemmin. Mutta tämmöistä luvatonta myyräntyötäkin tehtiin.

ITÄMERIYHTEISTYÖ Osana Itämeren alueen muuttunutta tilannetta Rajavartiolaitoksessa ryhdyttiin miettimään laajempaakin kokonaisuutta. Kun Viro oli palauttanut suvereniteettinsa vuonna 1991, ja kun sen rajojen vartiointi alkoi hahmottua myös organisatorisesti, oli ongelmana olematon yhteistyö Venäjän kanssa. Venäläiset eivät halunneet ymmärtää, että heidän länsirajansa oli siirtynyt Narvajoelle ja Peipsijärvelle, ja että keskusteluyhteyttä virolaisten kanssa ei käytännössä ollut. Suomalaisilla oli luonnollisesti huoli paitsi laittoman maahantulon estämisestä sekä myös odotettavissa olevasta rajojen ylittävästä rikollisuudesta. Niinpä suomalaiset esittivätkin valtiovallan siunauksella kolmikantayhteistyötä Suomen, Venäjän ja Viron kesken. Asia oli hankala niin venäläisille kuin virolaisillekin, koska varsinaista rajasopimusta ei maiden välillä ollut syntynyt ja neuvottelutkin olivat jumissa. Virolaiset olivatkin tyytyväisiä suomalaisten välitystoimenpiteisiin. Ensimmäinen varsinainen kolmikantaneuvottelu järjestettiin kesäkuun alussa vuonna 1994. Ilmapiiri oli aluksi kovinkin jähmeä, sillä venäläisillä tuntui olevan vaikea istua yhteiseen neuvottelupöytään virolaisten kanssa. Tilanne kuitenkin helpottui, kun asiaa käsiteltiin epävirallisemmissa keskusteluissa. Yhteydenpito jatkui pitkin vuotta, ja loppuvuonna ⊳ Rajavartiolaitos johti marraskuussa 2018 DiveSMART Baltic -projektin loppuharjoituksen Kotkassa. Projektissa parannettiin Itämeren maiden viranomaisten pelastussukeltajien kykyä toimia yhteistyössä onnettomuuksissa, joissa pelastettavia voi olla jopa tuhansia. Harjoituksessa sukeltajat harjoittelivat yhteistyötä tilanteessa, jossa matkustaja-alus on osittain uponnut törmäyksen seurauksena. Kuvassa sukeltajat harjoittelevat pelastamista hylyn ilmataskusta. Kuva: Rajavartiolaitos.

345


Vuosittain järjestetään kolmikantainen meripelastusharjoitus Suomen, Venäjän ja Viron välillä. Kuvassa Suomen, Venäjän ja Viron alusten päälliköt keskustelemassa harjoituksesta Virossa vuonna 2009. Kuva: Juhani Paakkinen.

1994 päästiin lopulta ratkaisuun. Yhteistyötä raja-, rikollisuus- ja meripelastusasioissa hoidettaisiin kolmikantayhteistyönä. Meripelastusasioiden osalta lähti liikkeelle myös jokavuotisten meripelastusharjoitusten järjestäminen. Suomenlahdella toteutettu kolmikantayhteistyö herätti huomiota muuallakin Euroopassa. Sehän käytännössä määritteli Suomen, Viron ja Venäjän niin sanotusti turvallisiksi maiksi, joiden välisten rajojen valvonta hoidetaan sopimuksiin perustuvana yhteistyönä. Erityisesti saksalaiset olivat kiinnostuneet asiasta, olihan Saksan raja nyt Oder–Neisse-linjalla ja laittoman maahantulon estäminen oli merkittävä sisäpoliittinen asia. Kun presidentti Halonen oli esittänyt 1996 Rajavartiolaitoksen valmisteleman aloitteen kaikkien Itämeren maiden yhteistyöstä raja-asioissa, ryhdyttiin tosissaan valmistelemaan koko 346


Itämeren alueen kattavaa rajavalvontayhteistyötä. Kun tiedettiin, että Viro, Latvia, Liettua ja Puola olisivat lähivuosina liittymässä Euroopan unioniin ja Venäjän kanssa yhteistyö sujui, oltiin valmiita laajentamaan kolmikantayhteistyöstä saatuja hyviä käytänteitä myös koko Itämeren alueelle. Poliittisella taholla asiaan ei liittynyt ongelmia ja käytännön yhteistyöhön päästiinkin luonnonsuojeluasioissa ja meripelastuksen osalta. Itämeriyhteistyö järjestyikin sitten toukokuussa 1997 Suomessa järjestetyssä perustamiskokouksessa, jonka järjesti käytännössä Rajavartiolaitos.

ULKORAJAFOORUMISTA FRONTEXIIN Suomalaisten aktiivisuus yhteystyöjärjestelmien kehittämiseksi ei rajoittunut vain Itämeren maihin. Keskusteluja laajemmasta yhteistyöstä käytiin erityisesti saksalaisten kanssa, jotka olivat esittäneet ajatuksen niin sanotun kolmen vyöhykkeen strategiasta, jossa ensimmäisenä portaana olisivat laittoman maahantulon lähtö- ja kauttakulkumaat, seuraavana varsinaiset Euroopan ulkorajat ja kolmantena Schengen-valtioiden sisäiset toimenpiteet. Suomalaiset toki kannattivat ehdotusta, joka vastasi omaa perusajatusta vuodelta 1993. Hankkeen jatkojalostuksessa syntyi suomalaisten ehdottama, vielä nykyisinkin käytössä oleva nelitasoinen rajaturvallisuusjärjestelmä. Se perustuu toimintaan Euroopan unionin ulkopuolella, kansainväliseen yhteistyöhön, ulkorajavalvontaan sekä toimenpiteisiin unionin sisällä. Tampereella lokakuussa 1999 järjestetty EU:n huippukokous oli Rajavartiolaitoksen valmistelutyön kannalta menestys. Kokouksessa päätettiin unionin ja yksittäisten maiden toimialat sisä- ja turvallisuusasioissa – luotiin Vapauden, Turvallisuuden ja Oikeuden alue. Jatkossa suomalaisten tavoitteena oli Schengenin rajavalvontaa koskevien säännösten tarkentaminen. Niitä olivat paikallista rajaliikennettä koskevat säännökset, viisumikäytäntöjen tarkentaminen, rajaliikennettä koskevat säännökset, meriliikenteen rajatarkastukset, lentoliikenteen rajatarkastukset, yhteisten rajavalvontastandardien luominen ulkorajoilla sekä laittomasta rajanylityksestä ja ihmissalakuljetuksesta seuraavien sanktioiden harmonisointi. Tavoitteena ei ollut ylikansallisesti toimivaltainen viranomainen, vaan erityinen jäsenmaiden rajapäälliköistä koostuva Ulkorajafoorumi, joka sitten aloittikin toimintansa huhtikuussa 2002. Keskeistä oli, että ulkorajojen valvonta jäi jokaisen maan omalle vastuulle. Tästä ei sitten ollutkaan enää pitkä harppaus Euroopan rajaturvallisuusviraston eli Frontexin perustamiseen. (Pohjonen 2009, 23–148.)

347


”Sukellus 2000” -harjoitus järjestettiin Kotkassa ja se oli kansallinen moniviranomaisharjoitus. Kuvassa hylkysimulaattori Kotkan Kuusisen satama-altaassa ja taustalla sukeltajien kumivene. Rajavartiolaitos on kumppanina DiveSMART Baltic -hankkeessa, jossa kehitetään sukellustoimintaa meripelastuksessa Itämeren alueella. Kuva: Tuomas Saarilehto.

Euroopan raja- ja merivartiovirasto eli Frontex on Varsovassa sijaitseva Euroopan unionin alainen rajaturvallisuusvirasto. Se aloitti toimintansa toukokuun alussa 2005. Suomi on osallistunut aktiivisesti Frontexin toimintaan viraston perustamisesta lähtien. Ensimmäinen Frontexin pääjohtaja oli nykyinen Rajavartiolaitoksen päällikkö kenraaliluutnantti Ilkka Laitinen. Nykyään Frontexin kanssa tehtävä yhteistyö kattaa käytännössä kaikki rajaturvallisuuden toiminnot. Viraston tehtävä on sovittaa EU:n jäsenvaltioiden välistä rajojen valvontaan liittyvää yhteistyötä. Lisäksi virasto avustaa jäsenmaita rajavartijoiden koulutuksessa, tekee riskianalyyseja ja tarjoaa jäsenmaille apua lisätukea vaativissa tehtävissä. Frontex toimii koordinaattorina ja luo verkostoja rajaviranomaisten välille. Tavoitteena on auttaa EU-maiden ja Schen-

348


Vartiolaiva Merikarhu osallistui Frontexin Poseidon-operaatioon Kreikan ja Turkin välisellä merirajalla vuosina 2016–2018. Merikarhu sai kreikkalaisilta operaation aikana lisänimen ”Iceberg” (Jäävuori). Alus ja sen miehistö osoittivat syvällistä osaamistaan rajavalvonta- ja meripelastustehtävissä.

gen-maiden rajaviranomaisia kehittämään toimintaansa ja vaihtamaan tietoa hyviksi havaituista toimintatavoista. Yhteistyö Frontexin kanssa on tiivistä ja siinä työskentelee myös Suomen Rajavartiolaitoksen henkilöstöä. Suomi on kokoonsa nähden suhteutettuna yksi aktiivisimmista jäsenvaltioista, jotka osallistuvat Frontexin koordinoimiin operaatioihin. Rajavartiolaitos on kansallinen päävastuuviranomainen ja kansallinen yhteyspiste Frontexiin. Rajavartiolaitos on vastannut pääosin Suomen osallistumisesta, vaikka nykyään myös poliisi, tulli ja yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto osallistuvat pienimuotoisesti Frontexin toimintaan. Osallistuminen on aina myös Eurooppa-politiikkaa ja solidaarisuuden osoittamista vaikeassa rajatilanteessa oleville jäsenmaille. Operaatiot anta-

349


Rajavartiolaitoksen kalustoa ja henkilöstöä osallistuu vuosittain Frontexin koordinoimiin operaatioihin, muun muassa Välimerellä. Kuvassa Dornier-valvontakoneen kuvaa Indalo-operaatiosta vuodelta 2015. Kone havaitsi hajonneen kumiveneen, jonka kyydissä oli vielä ihmisiä. Veneen hajoamisen yhteydessä 38 ihmistä oli hukkunut.

vat Suomelle ja EU:lle ensikäden tietoa rajatilanteesta ja sen kehittymisestä. Osallistumisen kustannukset saadaan pääsääntöisesti takaisin Frontexin budjetista. Suomalaisilla rajamiehillä on myös mahdollisuus kehittää ammattitaitoaan tehtävissä, jollaisia Suomessa on harvoin käsillä. Parhaat käytänteet pyritään hyödyntämään kotimaassa. Myös rajamiesten kielitaito ja toimintakyky monikansallisessa ympäristössä kasvaa operaatioiden myötä. Vastaavasti suomalaisilla rajamiehillä on ammattitaitoinen maine Euroopassa ja osallistumalla operaatioihin voidaan myös parantaa isäntämaiden virkamiesten ammattitaitoa. Monelle rajamiehelle Frontexin toimintaan osallistuminen on haluttu tavoite. Pitää muistaa, että Frontex on olemassa koko Euroopan unionia ja Schengenin liitännäismaita varten sekä yhtä lailla myös Suomea varten. Frontexin koordinoimina moni eurooppalainen rajavartija on työskennellyt myös Suomessa, esimerkiksi Vaalimaalla, Sallassa, Raja-Joosepissa sekä Helsingin lentoasemalla. Tämä merkitsee sitä, että jos rajatilanne Suomessa heikkenee, Frontexin tuen vastaanottovalmius on korkea. ■ 350


Tarinoita rajalta

Suomalaisena rajamiehenä osana Eurooppaa Aloittaessani rajavartiomiehen polun elokuussa vuonna 2004, ei Frontexia ollut vielä perustettu. Sinällään näin historiaa muistellessa on hauskaa huomata, että melkein samoihin aikoihin, kun oma polkuni alkoi, alkoi 26. lokakuuta 2004 myös Frontexin polku EU-virastona. Frontex oli kuitenkin Rajavartiolaitoksen virkaan astuessani vuonna 2008 jo osa normaalia toimintaa operatiivisessa arjessa osana kansallisia tehtäviä. Ilma-, maa- ja merirajaoperaatiot, parhaat käytänteet, kokoukset, koulutukset ja monet muut asiat, missä Frontex tuli tutuksi, edesauttoivat myöhemmässä vaiheessa merkittävästi ymmärtämään rajaturvallisuutta eurooppalaisella tasolla. Tämä onkin suomalaisen rajavartiomiehen vahvuus – osallistuminen laaja-alaisesti rajaturvallisuustehtäviin ja ymmärrys rajaturvallisuudesta osana kokonaisvaltaista yhteiskuntaa ja sen turvallisuutta. Kun tähän lisätään suomalaisen yleissivistyksen taso ja kielitaito, on ymmärrettävää, miksi rajavartiomiestemme toimintaa arvostetaan kansallisten rajojemme ulkopuolella. Suomalaisena rajavartiomiehenä on helppo olla ja liikkua Euroopassa. Kiitos siitä kuuluu kaikille niille, jotka ovat olleet jo vuosia isännöimässä kansainvälisiä vieraita tai ulkomaan komennuksilla tekemässä ansiokasta työtä aktiivisella otteella ja rajavartiomiehen huumorilla varustettuna. Suomalaisen rajavartiomiehen huumorintajua ei pidä missään nimessä väheksyä osana ammattitaitoisuutta ja luotettavuutta. Joka ikisestä suomalaisesta rajavartiomiehestä, josta olen kuullut tarinoita Euroopassa, on aina mainittu, että ”hänellä oli kyllä ammattitaito kohdallaan

ja viimosen päälle huumorintaju”. Rajamieshenki on myös kykyä osata luoda tiimihenkeä ammattilaisen esimerkin ja rajamieshuumorin kautta. Aloittaessani kansallisena asiantuntijana Euroopan Rajaturvallisuusvirasto Frontexissa heinäkuussa 2016 ei mennyt kauaakaan, kun uusi asetusmuutos tuli voimaan ja olin osa uutta Eurooppalaista raja- ja merivartiostoa, kuten kaikki muutkin rajavartiomiehet. Samalla olin osa Euroopan raja- ja merivartiovirastoa kansallisena asiantuntijana. Suomalaisena rajavartiomiehenä muutokseen sopeutuminen oli varsin helppoa. Kun on perillä rajaturvallisuudesta, ja kuten virkatehtävissäkin lainsäädäntö ohjaa toimintaa, on rajavartiomies mukautumiskykyinen. Suomessa olemme kasvaneet kulttuuriin, jossa ollaan suvaitsevaisia ja joustavia. Rajavartiomiehenä monikulttuurisessa EU-virastossa nämä diplomatian keinot ovat olleet suuresti hyödyksi. Kun ensimmäisen kerran tunteellisemmin asioihin suhtautuva kollega korottaa ääntään ja huomaa vastauksena olevan vain kysyvä katse, on aika suunnata tunteet ratkaisukeskeisyyteen. Suomalainen kansallinen asiantuntija johtaa maltillisesti, rakentaa siltoja ja pyrkii ratkaisemaan haasteet kaikki huomioiden. Kansallinen asiantuntija -nimikin jo tarkoittaa, että Euroopan tasolla odotetaan tukea ja asiantuntemusta. Suomalaisena tämä ei ole helppo tehtävä, koska jokainen edeltävä rajavartiomies on ollut työyhteisön henki ja ”kova tekijä”, joten odotukset ovat kovat. Voin luvata, että me kolme tällä hetkellä toimivaa suomalaista kansallista asiantuntijaa yritämme

351


Frontexin entinen ja nykyinen pääjohtaja tutustumassa rajavalvontaan Vaalimaalla.

jättää myös seuraajillemme samanlaiset vaateet. Jos jotakin voin palatessani Suomeen vuonna 2019 muistella lämmöllä, on se, kuinka rajavartiomiestaustalla pystyi mukautumaan aiheeseen kuin aiheeseen. Niin rannikkovartioharjoituksien toteuttaminen, asiakirjatutkintakurssien johtaminen ympäri maailmaa, keskitason johtamiskurssin toteuttaminen kuin palautusoperaatioiden koulutuksetkin, olivat kuin osa joka-aamuista puuroa. Kansallisen asiantuntijan rooli Frontexissa ei ole vain rajaturvallisuuden eteen tehtävää työtä. Kyse on myös Rajavartiolaitoksen ja Suomen positiivisen kuvan luomisesta. Jokainen tekemäni

352

tehtävä antaa käsityksen suomalaisesta työmoraalista ja ammattitaidosta. Jokainen suomalainen suklaalevy kahvipöydässä tai keskustelu joulupukin maasta luo kollegoille mielikuvia. Lukemattomat ovat kysymykset sisusta, talvisodasta, revontulista, saunasta, tasa-arvosta ja koulutusjärjestelmästä, joihin olen vastannu. Useat ovat ne kerrat, jolloin olen auttanut suunnittelemaan joulumatkaa Lappiin tai varautumaan hyttysiin kesän koittaessa. Kaikki tämä työn ohella edesauttaa luomaan rajavartiomiehen näköistä Suomikuvaa. ⊲ Laskeutuminen Super Puma -helikopterista. Kuva: Lloyd Horgan.


353


354


Tarinoita rajalta

Työtä Frontexissa Toimin vuosina 2012–2014 kansallisena asiantuntijana Frontexin riskianalyysiyksikössä strategisena analyytikkona. Työnkuva koostui strategisen tason riskianalyysistä sekä rajatilanteen seurannasta. EU:n ulkorajojen ja niiden ulkopuolisten maiden seurantaa ja analyysiä tehtiin muun muassa erilaisten riskianalyysiverkostojen kautta, niiden kautta tulivat tutuksi sekä EU:n omat ulkorajat että tilanne ns. rajaturvallisuuden ulommilla kehillä EU:n itäisessä naapurustossa, Länsi-Balkanilla, Turkissa ja Afrikassa. Valmiudet toimia Frontexissa olivat sinänsä hyvät, tutkijakoulutuksen ja aiemman Rajavartiolaitoksen esikunnan Tilanne- ja riskianalyysiyksikössä hankitun työkokemuksen myötä. Paljon oli kuitenkin myös opittavaa. Työ oli ajoittain erittäin nopeatempoista, eikä seuraavan viikon tai edes päivän tehtäviä voinut aina suunnitella etukäteen. Jatkuva ”mukavuusalueelta” poistuminen oli kuitenkin

▲ ⊳

myös hyvin opettavaista. Hyvää oli myös se, että vastuuta sai heti, kun sitä oli valmis ottamaan vastaan. Siviilitaustaiselle Rajavartiolaitoksen virkamiehelle tehtävän myötä avautunut mahdollisuus saada uutta oppia analyysityössä oli erityisen tärkeää. Kansallisten asiantuntijoiden lähettämisellä Frontexiin haetaan kuitenkin ensisijaisesti hyötyä Rajavartiolaitokselle ja Suomelle. Tässä tapauksessa Frontexissa hankitusta kokemuksesta ja verkostoista oli konkreettista hyötyä hyvinkin nopeasti, kun rajatilanne muuttui vuosina 2015–2016 merkittävästi myös Suomessa. Komennus Frontexiin vahvisti osaltaan Tilanne- ja riskianalyysiyksikön kykyä tarjota sekä Rajavartiolaitoksen johdolle, että laajemmin Suomen valtiojohdolle oikea-aikaista ja relevanttia tilannekuvaa ja analyysiä päätöksenteon tueksi nopeasti muuttuvassa kansainvälisessä toimintaympäristössä.

Suomalaista rajavalvontaosaamista Välimeren sinisillä vesillä. Kuva: VLLV. Kuva: Leevi Aroviita.

355


356


RAJAN HUOMIONOSOITUKSIA 357


Uusien kunniarajajääkärien ja -merivartijoiden nimittämiseen liittyy perinteisesti osallistuminen lyhyelle valvontalennolle. Lennolle valmistautumassa 28.6.2018 toimitusjohtaja Jouni Pölönen (toinen vas.), konsernijohtaja Casper von Koskull, pääjohtaja Timo Ritakallio, pääjohtaja Ilkka Hämälä sekä Rajavartiolaitoksen päällikkö Jaakko Kaukanen.

358


KUNNIARAJAJÄÄKÄRIT JA KUNNIAMERIVARTIJAT Sotien jälkeen olot Suomen rajaseuduilla, erityisesti itärajalla, olivat monin paikoin ankeat. Sekä rajaseutujen asukkaat, mutta myös rajavartiostojen henkilökunta elivät ja työskentelivät hankalissa ja puutteellisissa olosuhteissa. Jatkosodan aikana Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnassa palveli muun muassa reservin upseereita ja liikemiehiä, joille rajaseudun asukkaiden sekä rajavartiostojen tilanne oli tullut tutuksi. Pian rauhan tulon jälkeen osa esikunnassa palvelleista ryhtyi tukemaan taloudellisesti rajavartiostojen toimintaa. Rajavartiostojen päällikön apulaisena 1950-luvun alussa toiminut kenraalimajuri Kaarlo Vaala pohti sopivaa tapaa palkita rajavartiostojen toimintaa tukeneita henkilöitä. Hän keksi ajatuksen näiden henkilöiden nimittämisestä kunniarajajääkäriksi. Silloinen laitoksen päällikkö Albert Puroma hyväksyi Vaalan esityksen. Ensimmäiset kunniarajajääkärinimitykset kenraaliluutnantti Puroma teki vuonna 1951. Edelleen voimassa olevien sääntöjen mukaan ”Tunnustuksen osoitukseksi toiminnasta Rajavartiolaitoksen hyväksi voi Rajavartiostojen päällikkö nimittää tässä toiminnassa erityisesti ansioituneen Rajavartiolaitoksen ulkopuolisen henkilön kunniarajajääkäriksi.” Nimityksen tekee Rajavartiolaitoksen päällikkö joko omasta aloitteestaan tai alaistensa komentajien esityksestä. Kunniarajajääkäriksi nimitetylle luovutetaan kunniakirja sekä numeroitu, kullattu karhunpää-merkki kannettavaksi siviilipuvun rintapielessä. Merellisen taustan omaavat henkilöt on nimitetty kunniamerivartijoiksi. Kuluneen 67 vuoden aikana kunniarajajääkäriksi on nimitetty 215 ja kunniamerivartijaksi 51 henkilöä. Kunniarajajääkärit ja -merivartijat edustavat pääosin liike-elämää, teollisuutta, valtion laitoksia sekä puolustusvoimien ylintä johtoa. Kunniarajajääkäreiden ja -merivartijoiden tapaamisia järjestetään kaksi kertaa vuodessa. Vuonna 1964 kunniarajajääkärit ja -merivartijat perustivat erityisen rajarahaston. Rahaston varat saatiin kunniarajajääkäreiden tai ulkopuolisten henkilöiden ja yhteisöjen tekeminä lahjoituksina. Avustuksia saivat sekä rajamiehet että rajaseudun asukkaat. Rajarahasto lakkautettiin vuonna 1992, ja sen varat siirrettiin toimintaa jatkamaan perustetulle Rajamme Vartijain Säätiölle. Säätiön toiminta painottuu nyKunniarajajääkärien kullattu karhunpääpinssi. Kuva: Max Mikkilä.

359


kyään Rajavartiolaitoksen palveluksessa kunnostautuneiden palkitsemiseen sekä Rajavartiolaitoksen ja rajajääkärijoukkojen perinteiden vaalimiseen. Kunniarajajääkäreillä ja heidän edustamillaan yhteisöillä on edelleen merkittävä osuus säätiön varojen hankkimisessa.

Kunniaylirajajääkärit Erityisenä tunnustuksena valtionpäämiehen Rajavartiolaitosta kohtaan tuntemasta kiinnostuksesta Rajavartiostojen päällikkö, kenraaliluutnantti Kaarlo Vaala kutsui tasavallan presidentti Urho Kekkosen ensimmäiseksi kunniaylirajajääkäriksi 29.5.1957. Urho Kekkosen jälkeen Rajavartiolaitoksen päällikkö on kutsunut kunniaylirajajääkäreiksi myös tasavallan presidentit Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen sekä Sauli Niinistön.

Vuoden rajamies Rajavartiolaitoksessa on nimetty vuodesta 1959 lähtien Vuoden rajamies. Nimeämisperusteet ovat sääntöjen mukaan seuraavat: • erityistä tunnustusta ansaitseva rajapalvelustehtävä tai -tehtävien suoritus • esimerkillinen muu toiminta, joka on ollut omiaan kohottamaan Rajavartiolaitoksen nauttimaa arvonantoa • huomattavaa urheutta ja uhrautuvaa rajamieshenkeä osoittava teko • korkeatasoinen urheilusaavutus • useita vuosia jatkunut arvokas ja esimerkiksi kelpaava toiminta. Vuoden rajamiehen nimeää Rajavartiolaitoksen päällikkö hallintoyksiköiden esitysten perusteella. Nimitys julkaistaan Rajavartiolaitoksen vuosipäivänä 21.3. Vuoden rajamies saa nimityksen yhteydessä kunniakirjan ja kiertopalkinnon, joka on kunniarajajääkärien lahjoittama Suomen marsalkka Mannerheim -patsas. Pronssisen patsaan on tehnyt kuvanveistäjä Evert Porila. Vuoden rajamiehelle myönnetään lisäksi Rajavartiolaitoksen ansioristi.

Ansioristi ja -mitali ja ansiolevyke Ensimmäiset Rajavartiolaitoksen ansioristit ja ansiomitalit jaettiin Rajavartiolaitoksen täyttäessä 50 vuotta vuonna 1969. Ansioristejä ja -mitaleja myönnetään sekä Rajavartiolaitoksen henkilökuntaan kuuluville että ulkopuolisille henkilöille ansiokkaasta toiminnasta Rajavartiolaitoksen hyväksi. Pääsään360


Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kutsuttiin kunniaylirajajääkäriksi 20.3.2015. Tilaisuudessa mukana olivat hänen lisäkseen Rajavartiolaitoksen päällikkö kenraaliluutnantti Jaakko Kaukanen (vas.) sekä kunniarajajääkärien edustajina kenraaliluutnantti Yrjö Kärkkäinen, opetusneuvos Antti Henttonen, vuorineuvos Ilpo Kokkila sekä vuorineuvos Ole Johansson. Kuva: Tasavallan presidentin kanslia.

Vuoden 2016 Rajamieheksi nimettiin 21.3.2017 luutnantti Ari Lakio Vartiolentolaivueesta.

361


Tarinoita rajalta

Valinta herätti tunteita Valinta vuoden rajamieheksi on erityinen kunnia. Muistan elävästi asiaan liittyvän ensimmäisen puhelinsoiton, jonka sain tuolloiselta Rajavartiolaitoksen henkilöstöpäälliköltä. Saamani tiedonanto sisälsi kolme kokonaisuutta: onnittelut, valmistautumistehtävän tittelin vastaanotosta ja käskyn pitää suuni kiinni asiasta 21.3. saakka. Toimeksianto oli helppo, mutta tunteisiin se kävi siitä huolimatta. Tunteet olivat ristiriitaiset. Toisaalta huomionosoitus lämmitti ja samalla kauhistutti. Miten tällainen voi kohdistua minuun? Moni muukin tekee tärkeää työtä, vastuullisesti ja suurella sydämellä. Tuolloin ja myöhemmin asiaa pohdittuani olen ymmärtänyt, että nimitys vuoden rajamieheksi on ennen muuta huomionosoitus sille rajamme vartijoiden viiteryhmälle, johon valittu kuuluu. Naisille ja miehille – maalla, merellä ja ilmassa. Mielestäni on niin, että vaikka vuoden rajamiesten panos yhteisen Rajavartiolaitoksemme kehittämiseksi ei ole pieni, on se kuitenkin lähes aina enemmän yhteisöjen, yksiköiden tai ryhmien kuin yksittäisten ihmisten työn tulos. Vuoden rajamiehen titteli ansaitaan oman viiteryhmän kanssa ja samalla se on kollektiivinen kun-

Tarinoita rajalta

nianosoitus. Mielestäni jokainen vuoden rajamies on myös muistanut tämän mainita ensimmäisenä huomionaan. Nöyränä on jokainen jatkanut tittelistään huolimatta. Ehkä sekin kertoo jotain valituista, esittäjistä ja Rajavartiolaitoksesta joukkona. Tittelin vastaanotto tapahtui lämpimän ja karun vuosipäivän juhlan yhteydessä. Sain Marskin patsaan vuodeksi haltuuni arvovaltaisen joukon läsnä ollessa. Muistona on mukava kuva allekirjoittaneesta ja mainitusta Marskin patsaasta. Työurani hienoimpia päiviä! Tittelistä kuulee nykyisin lähinnä lämmintä piruilua lähimmiltä työkavereilta. Siinä on arvostus ja kritiikki samassa paketissa. Moinen pitää nöyränä ja kuuluu asiaan. Nimitys vuoden rajamieheksi on sopiva osa historiaa, jolla ei päivittäisessä tekemisessä ole sinänsä mitään virkaa. Oma paikka on päivittäin täytettävä ja arvostus ansaittava. Rajavartiolaitoksen osaavassa joukossa se on kova juttu! Vuosittain on upeaa onnitella kulloistakin vuoden rajamiestä ja toivottaa hänet tervetulleeksi joukkoon – perinteet ovat tärkeitä ja tälläkin tavalla taotaan vuosittain yksi lenkki.

Yllätys tosiaan Valintani pysyi hyvin salassa. Sain tiedon valinnastani vuoden rajamieheksi vain päivää ennen sen julkistamista, joten asian sulatteluaikaa oli vähän. Hetken hämmennyksen jälkeen asian hienous ja ajatus osalleni sattuneesta ainutlaatuisesta kunniasta alkoi valjeta. Kävin katsomassa valintani perusteet ja sain tyytyväisenä todeta, että asiat, jotka siellä nousivat esiin, ovat myös itselleni tärkeitä.

362

Olen kokenut työni rajavartiolaitoksessa erittäin mielenkiintoiseksi ja haastavaksi. Siksi olen yrittänyt suoriutua työtehtävistäni hyvällä motivaatiolla erityisesti turvallisuus huomioiden. Olen myös halunnut jakaa tietotaitoani nuoremmille ja pyrkinyt näyttämään omalla toiminnallani esimerkkiä. On ollut todella hienoa huomata, että työskentelytapaani on näin arvostettu myös työnantajan taholta. Valinta vuoden rajamieheksi on ollut ehdottomasti yksi urani hienoimmista hetkistä.


Vasemmalta: Rajavartiolaitoksen ansiomitali, Rajavartiolaitoksen ansioristi sekä Rajavartiolaitoksen ansioristi erikoistunnuksella. Kuvat: Leevi Aroviita.

töisesti ansioristin ja -mitalin saaminen edellyttää henkilökuntaan kuuluvalta noin 20 vuoden palvelusta Rajavartiolaitoksessa. Ansioristit ja -mitalit myöntää sisäministeri Rajavartiolaitoksen päällikön esityksestä Rajavartiolaitoksen vuosipäivänä 21.3. Vuosittain ansioristejä myönnetään 10–30 ja ansiomitaleja 60–80. Erittäin ansiokkaasta toiminnasta Rajavartiolaitoksen hyväksi voi sisäministeri myöntää ansioristin erikoistunnuksella varustettuna, jolloin ansioristin nauhaan kiinnitetään kullattu karhunpäätunnus. Kuluneen 50 vuoden aikana erikoistunnuksella varustettuja ansioristejä on myönnetty vain 24 kappaletta. Rajavartiolaitoksen päällikkö voi myöntää hallintoyksiköiden esityksestä palveluksessa ansioituneille henkilökuntaan kuuluville ja myös ulkopuolisille Rajavartiolaitoksen ansiolevykkeen. Levyke voi olla pronssinen, hopeinen tai kultainen. Myös ansiolevykkeet myönnetään pääsääntöisesti Rajavartiolaitoksen vuosipäivänä. Vuosittain levykkeitä myönnetään yhteensä noin 20.

363


Rajavartioristi ja Merivartioristi Rajavartiolaitoksen perinne- ja kiltatyössä ansioituneiden palkitsemiseksi Rajavartiolaitoksen esikunta perusti vuonna 2012 erityiset ansiomerkit, Merivartioristin ja Rajavartioristin. Rajavartioristi voidaan myöntää tunnustuksena henkilölle hänen erityisistä ansioistaan Rajavartiolaitoksen perinne- ja kiltatyön hyväksi. Merivartioristi voidaan myöntää samoin perustein, mutta erityisesti merellisiin tehtäviin ja lentotoimintaan liittyvästä perinne- ja kiltatyöstä. Ansiomerkit myöntää Rajavartiolaitoksen päällikkö Raja- ja Merivartiojoukkojen Perinneyhdistyksen, hallintoyksiköiden tai Rajamme Vartijain Säätiön esityksestä. Vuodesta 2012 alkaen Merivartioristejä on myönnetty 35 kappaletta ja Rajavartioristejä 84. Eläkkeelle jäävälle Rajavartiolaitoksen virkamiehelle on ollut tapana myöntää Rajavartiolaitoksen pöytälippu ja useimmiten myös hallintoyksikön pienoislippu.

Vasemmalla Merivartioristi, oikealla Rajavartioristi. Kuva: Max Mikkilä.

364


KIRJALLISUUTTA Ahava, Erkki: Kuusamon rajakomppanian päälliköiden kronikka 1918–2000. Kainuun rajavartioston killan Kuusamon alaosasto 2000. Anunti, Risto: Kalmakaltion vartio. Teoksessa Rantapelkonen, Jari (toim.): Revontulten maa: välähdyksiä Enontekiön historiasta ja nykyisyydestä. Guovssahasaid eanan: bihta ź ǎ t Eanodaga historjja ś ja da ́ la ́ a ́ iggis. Heikki Peura Oy 2017. Autere, Pekka: Rajavartiolaitoksen lentotoiminta. Omakustanne 2004. Erkkilä, Veikko – Iivari, Pekka: Kylmää sotaa Lapissa. Vaiettujen tapahtumien todistajat. Otava 2018. Gustavsson, Kenneth: 80 år på havet. Sjöbevakningen på Åland 1930–2010. Gränsbevakningsväsendet 2010. Itärajan vartijat. Piirteitä rajavartiostojen 20-vuotistaipaleelta. Rajamme Vartijat 1939. Juntunen, Mikko (toim.): Kainuun rajavartiosto: rajalla 1919–2005. Kainuun rajavartiosto 2006. Kalevala. Koostanut Elias Lönnrot. SKS 1849. Kaskama, Pentti: Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen keväiset hiihtoretket Käsivarren Lapissa Porojärvellä v. 1968–1980. Moniste 2013. Katajamäki, Elina: Poliisi.fi/Suomi sata. Kekäläinen, Eino: Rajavartiomiehen tunnuksista ja virkapuvuista. Rajamme Vartijat 1995. Kekäläinen, Eino: Porkkalanniemen alue. Lehtileikemoniste. Sine anno. Kilkki, Pertti: Hangosta Petsamoon: rajajääkärijoukot sodassa 1941–1944. Otava 1999. Kilpeläinen, Markku: Rajavartiolaitoksen Vuoden Rajamiehet 1959–2011. Rajaja merivartiokoulun julkaisusarja 3. 2012. Kirjavainen, Ilmari: Sotavuodet ja sotien välinen aika. Teoksessa Peltoniemi, Uuno – Säteri, Kai – Kirjavainen, Ilmari: Rajavartiolaitos 1919–1969. Rajamme Vartijat ry 1969. Kosonen, Matti: Suomen salainen tiedustelu Neuvostoliitossa ennen jatkosotaa. Teoksessa Salaisen sodan sivut. Tiedustelua, vakoilua ja salatoimintaa jatkosodassa. Ohto Manninen 60 vuotta. Maanpuolustuskorkeakoulu. Sotahistorian laitos 2003. Kosonen, Matti – Pohjonen, Juha: Isänmaan portinvartijat. Suomen rajojen vartiointi 1918–1994. Otava 1994. Kuitunen, Esko: Rahtausjauhoja kahden vaa’an kautta itään – Kauttakulkutavaroiden vientiä Kivivaarasta Repolaan. Teoksessa Saarelainen, Asko

365


(toim.): Hukan hännän mitalla. Rajaseudun historiaa Lieksasta. Lieksan kansalaisopisto 2004. Kuitunen Esko: Repolan honkaa Valamajärveltä Suomeen. Teoksessa Saarelainen, Asko (toim.): Hukan hännän mitalla. Rajaseudun historiaa Lieksasta. Lieksan kansalaisopisto 2004. Laitinen, Ilkka: Petsamon rajanvartiointi. Tutkielma. Taistelukoulu 1990. Lanko, Pekka ja kirjatoimikunta: Rajamiehiä ja väärtejä. Lapin rajavartiosto 75 vuotta. Lapin rajavartioston kilta 1994. Laurila, Kari K.: Sotilasheraldiikka. Liput, merkit ja tunnukset. Ruotuväki 2002. Nieminen, Kai: Kalevala. Nyt. SKS 2011. Nokki, Janne: Tulli Karjalassa. Salakuljetusta ja tullivalvontaa Karjalan kannaksella. Tullin julkaisusarja Merkurius 5. 2017. Oksanen, Minna: Rajauitot – Osa Lieksan savotta- ja uittohistoriaa. Teoksessa Saarelainen, Asko (toim.): Hukan hännän mitalla. Rajaseudun historiaa Lieksasta. Lieksan kansalaisopisto 2004. Palokangas, Marko: Hankitun tiedon varassa. Yhtymätason tiedustelutoiminnan kehitys Suomessa itsenäisyytemme aikana. Maanpuolustuskorkeakoulu. Edita 2018. Partanen, Jukka – Pohjonen, Juha – Tuunainen, Pasi: E. J. Raappana. Rajan ja sodan kenraali. Otava 2007. Pohjonen, Juha: Rajarauhaa Suomen ja Euroopan puolesta. Rajavartiolaitos 1991–2009. Otava 2009. Pohjonen, Juha: Rajan ensimmäinen kenraali. Ferdinand Järnström 1870– 1936. Otava 2014. Pylkkänen, Ali: Petsamo – suomalainen ”siirtomaavaruskunta”. Teoksessa Lappalainen, Jussi T. (toim.): Kasarmin aidan kahden puolen. Kaksisataa vuotta suomalaista varuskuntayhteisöä. Suomen historiallinen seura 1993. Saarelainen, Asko: Lieksa idän ja lännen rajamailla. Väestön liikkeitä ja rajakauppaa viiden vuosisadan varrelta. Teoksessa Saarelainen, Asko (toim.): Hukan hännän mitalla. Rajaseudun historiaa Lieksasta. Lieksan kansalaisopisto 2004. Saressalo, Lassi: Päämajan kaukopartiot jatkosodassa. WSOY 1987. Saressalo, Lassi: Pois Suomesta. Suomesta paenneita, karkotettuja, väkisin vietyjä, laittomasti lähteneitä. Traff 2010. Soini, Tuulikki: Petsamo, tuulien kotimaa. Gummerus 1985. Sundbäck, Esa: Merivartiointia 75 vuotta: merivartiolaitoksen ja merivartioston historia 1930–2005. Rajavartiolaitos 2005.

366


Tumelius, Teemu: Rajavartiolaitoksen 5. valmiusjoukkue. Sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden merellinen erikoisjoukko 1992–2017. Merivartioston valmiusjoukkueen kilta 2017. Walling, Marjo: Pitkä partio. Rajavartijan taival havumetsistä Schengenin ulkorajoille. Rajavartioliitto 2006. Viljakainen, Miika – Silvander, Lauri: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta. Gummerus 2018.

Arkistomateriaali Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteentutkimuksen arkisto Rajavartiolaitoksen arkistot Merimuseo Vellamon arkisto Rajamuseon arkisto Kaakkois-Suomen rajavartioston perinnearkisto

Lehtiaineisto Lapin Kansa Rajamme Vartijat Pohjolan Sanomat Helsingin Sanomat

Internet-aineisto https://.raja.fi/suomi100, luettu 8.3.2019 https://raja.fi -sivustot luettu 8.3.2019 https://yle.fi/uutiset/3-9904510, luettu 8.3.2019 www.hylyt.net luettu 8.3.2019

367


KERTOJAT Luettelo kertojista ja tekstien lähettäjistä, jotka ovat edesauttaneet kirjan kertomusosioiden syntymistä.

Alajoki, Asseri Ala-Lahti, Juho Autio, Jukka Carlsson, Lars Gästgivars, Lars-Erik Halonen, Matti Halonen, Raimo Harju, Mirja Heimo, Raimo Helminen, Tauno Hoppendorff, Alpo Häkkinen, Eero Juntunen, Mikko Jäkälä, Pertti Kallio, Jukka Karppinen, Markku Kemppainen, Eija Kiiha, Heikki Kohonen, Markku Kukkonen, Martti Kunnala, Olli Kurki, Ismo Kärkkäinen, Yrjö Lahtinen, Jouni Lakio, Ari

368

Lavento, Arto Leivo, Antti Lehmus, Mikko Linna, Erkki Lintunen, Erkki Lohikoski, Tenho Malmén, Stig-Erik Munukka, Raimo Markkanen, Eeva Marttinen, Esko Matero, Jouni Moilanen, Pekka Murtovaara, Pentti Mäenpää, Liisa Määttä, Jukka Napola, Jussi Niemi, Antti Ojanen, Helge Oksanen, Olavi Olli, Jaakko Paajanen, Eino Paajanen, Väinö Paakkinen, Juhani Patronen, Matti Peräjoki, Risto

Piiroinen, Raimo Pimiä, Veijo Pitkänen, Toivo Puukka, Raimo Rantala, Markku Saarelainen, Minna Saarikko, Timo Salla, Raili Salmi, Veikko Sarasmaa, Matti Soikkeli, Irja Stenbom, Reiner Strömmer, Martti Susineva, Raakel Söder, Eero Tammela-Lintunen, Ulla Termonen, Jouko Tiainen, Aarne Tolonen, Arto Turunen, Uljas Wacklin, Jussi Welling, Urho Vitri, Kimmo Vuorinen, Antero Yletyinen, Harry

Profile for Henri Terho

Tarinoita rajalta  

Suomen Rajavartiolaitos on sisäministeriön hallinnonalalla toimiva sisäisen turvallisuuden lainvalvontaviranomainen, joka on samalla osa Suo...

Tarinoita rajalta  

Suomen Rajavartiolaitos on sisäministeriön hallinnonalalla toimiva sisäisen turvallisuuden lainvalvontaviranomainen, joka on samalla osa Suo...

Profile for raja100