Page 1

Puutarha Suomi 100

Hyvinvointia puutarhasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa


© Puutarhanaiset ry ja tekijät Toimituskunta: Pirkko Immonen Leena Luoto Sirpa Nykyri Mervi Ruotsalainen Liisa Saarni Tina Wessman Kaarina Vuokko Taitto ja kannen suunnittelu: Insula Umbra Oy/Emilia Finnlund Painopaikka: PunaMusta, Joensuu 2017 ISBN 978-952-93-8560-7 (nid.) ISBN 978-952-93-8561-4 (PDF)


Sisältö 4

Pääkirjoitus: Suomi juhlii 20 Mummon akkunalla kukki sataa vuotta puutarhassa pelargonia

Timo Taulavuori

Leena Luoto

6 Sata vuotta hyvää elämää 23 Kestävää kesänviettoa puutarhassa kaupungissa Erja Rappe – siirtolapuutarhatoiminnan 11 Menestystarina: Suomen puutarhatuotanto ja tutkimus

Risto Tahvonen

13 Monessa mukana – muistiinpanoja Puutarha

 naisten näkökulmasta Liisa Jyränkö

17 Puutarhuriksi juurtunut

  sata vuotta

Tina Wessman

28 Hyötykasviyhdistyksen alkutaival

Kaarina Vuokko

31 Puutarhatuotteita suomalaisille – taimitarhan tarina

Toim. Leena Luoto

Timo Koskinen

Puutarhanaiset ry 3


Timo Taulavuori

Suomi juhlii sataa vuotta puutarhassa Suomalaisten puutarhaharrastus ja -elinkeino ovat kehittyneet Suomen itsenäisyyden aikana käsi kädessä. Puutarhat ja niiden antimet ovat olleet tukena vaikeina aikoina. Niiden avulla on aina juhlistettu isompia ja pienempiä tapahtumia. Puutarhat ovat tarjonneet terveellistä ruokaa, rauhaa, silmäniloa, lepoa, uurastusta ja mielihyvää. Moni on menettänyt niille sydämensä - moni on löytänyt ja vahvistanut rakkautensa puistoissa ja puutarhoissa. Itsenäisyyden alkuvuosina puutarhat olivat meille tärkeitä huoltovarmuuden kannalta. Maailmalla kohisi ja jokaisen maan tärkeimpinä tehtävinä oli tuottaa ruokaa oman maan kansalaisille. Yli 80 prosenttia suomalaisista asui maalla. Puutarhanhoito oli pääosin arkista puurtamista. Sadonkorjuuaikana satoa säilöttiin ja varastoitiin talven varalle kellareihin. Perinteenä oli myös, että tuotteita myytiin toreilla ja kaupunkilaisserkuille lähetettiin puutarhatuotteita ruoka-apuna. Vaikutteet maailmalta tulivat nopeasti Suomeen. Tutustuimme uusiin viljelykasveihin. 1920-luvulla vau-

4

rauden myötä myös suomalainen puutarhasuunnittelu alkoi ensimmäisten ammattilaisten voimin. Takapakkia harrastamiseen tuli jo 1930-luvulla, jolloin talouden romahtaessa moni joutui entistä enemmän turvautumaan oman kasvimaan tuotteisiin. Sota-aikana jokainen käyttökelpoinen maatilkku otettiin hyötyviljelyyn Esplanadin puistoa myöten. Ruuasta oli huutava pula koko Euroopassa. Rauhan teon jälkeen 1950-luvulla alkoi valoisampi jakso puutarhassa. Olympialaisten ruokahuollon turvaamiseksi vihannesviljelyä lisättiin ja uusia kasveja otettiin käyttöön. Pääkaupunki myös kaunistui runsailla istutuksilla ja kukilla. Kaupunkien laidoille nousi hienoja moderneja lasikasvihuoneita, joista saatiin sekä näyttäviä kukkia että eksoottisempiakin kasviksia, kuten tomaatteja, kaupunkilaisten ruokapöytiin. Näinä aikoina myös moni juhlaperinne vahvistui. Kylään mentiin kukkapuketin kanssa. Neilikat ja krysanteemit olivat suosittuja. Myös niin vastasyntyneitä, päivänsankareita kuin vainajiakin muistettiin kukin.


Kaupungistumisen myötä 1960- ja 1970-luvuilla Suomi siirtyi kokonaan uuteen ajanjaksoon. Perustettiin lähiömäisiä puutarhakaupunginosia ja alettiin laajemmin viljellä erilaisia koristepensaista sekä kesäkukkia ihan tavallisten kotipihojen koristukseksi. Ennen 1970-luvun energiakriisiä Suomeen syntyi lukuisia pieniä kauppapuutarhoja, joista petuniat ja orvokit päätyivät parvekekukiksi tai omakotitalojen kukkapenkkeihin. Samaan aikaan myös kaupungit ja kunnat ryhtyivät rakentamaan yhä enemmän viheralueita kaupunkilaisille. Pihoilla ja puistoissa luki usein ”Älä tallaa nurmikoita”. Suomalaiset innostuivat tuolloin myös pakastamisesta ja mansikoista tuli pakastimien rubiineja. Innokkaimmat aloittivat jo tuolloin marjojen itsepoiminnan ja mediassa ryhdyttiin seuraamaan kesän mansikka-aikaa tärkeänä ilmiönä. Suomalaisten ruokavalio muuttui myös kansainvälisemmäksi, mikä tarkoitti pikkuhiljaa sitä, että uusia kasvituttavuuksia ja mausteita tuli ruokapöytiimme. Näitä olivat paprikat, erikoiskaalit, salaatit, välimerenyrtit ja monet etelänhedelmät. 1980-luvulla elettiin nousukautta ja tämän ajan uutuutena tutustuimme ruukkusalaatteihin. Erilaista pikaja valmisruokaa ryhdyttiin yhä enemmän ostamaan kotitöiden helpottamiseksi. 1990-luvulla Suomi alkoi jakaantua kahtia. Etelä-Suomesta tuli ruukkuyrttien ihmemaa ja pohjoisemmassa Suomea pysyttiin edelleen perinteisempien kasvisten ja puutarhaharrastusten parissa. EU-jäsenyys muutti paljon, koska kasvisten ja kukkien tuonti vapautui ja monelle kotimaiselle kukalle kävi huonosti. Neilikat, krysanteemit ja monet muut leikkokukat siirtyivät melkein heti tuontituotteiksi. Suomalainen ruusu sinnitteli vielä vuosia, mutta sekin

joutui perääntymään edullisten Afrikan reilun kaupan ruusujen tieltä. Kaupallisten puutarhojen määrä väheni, mutta niiden koko kasvoi. 2000-luvulla alkoi pihojen uusi vallankumous. Niistä tehtiin yhä näyttävämpiä jatkeita kodille. Suomalaiset siirtyivät grillaamaan, syömään ja viettämään aikaa patioille, jotka somistettiin näyttävin amppelein, köynnöksin ja välimerentyylisin ruukkuistutuksin. Suomalaisia kehotettiin syömään kasviksia ”puoli kiloa päivässä”. Kotimaisten kasvisten arvostus oli hyvin korkealla ja vihannesten talviviljely kasvihuoneissa lisääntyi. Kaupungistuminen kiihtyy edelleen, ja nykyisin yli 80 prosenttia meistä asuu taajamissa. Uusi kaupunkilainen diginatiivi sukupolvi ei hylännytkään puutarhaharrastamista, vaan innostui kaupunkiviljelystä. Aluksi valtaapitävät vastustuvat sitä, mutta nyt yhteisöllisestä kaupunkiviljelystä on tullut arvostettu ja hyväksytty harrastus, joka innostaa kaupunkilaisia toimimaan yhdessä. Chilit, erikoistomaatit, perunat, bataatit ja yrtit kasvavat niin viljelysäkeissä, parvekkeilla kuin jopa ikkunalaudoilla. Harrastustoimintaan käytetään yhä enemmän aikaa ja myös rahaa. Puutarha kasvattaa meidän kaikkien hyvinvointia. Saamme sieltä energiaa ja voima-aineita – niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiin. Vaikeina aikoina kotipuutarhat ovat pitäneet meidät hengissä ja hyvinä aikoina innostaneet kylvämään, koulimaan, kastelemaan, harventamaan ja korjaamaan satoa. Kasvun ihme puutarhassa jatkuu ja ilahduttaa meitä nyt ja tulevinakin vuosina.

5


Teksti MMT, dos. Erja Rappe, kuvat Heikki Luoto

Sata vuotta hyvää elämää puutarhassa Puutarhassa kasvatetaan kasveja. Kasvien lisäksi siellä on kasvatettu ihmistä ja yhteiskuntaa. Puutarhaan liittyykin yksilöllisten merkitysten lisäksi koko joukko yhteiskunnallisia tavoitteita. Tarkastelen tässä kirjoituksessa puutarhan merkityksiä itsenäisyyden ajan Suomessa kirjallisten lähteiden sekä muistojeni kautta perheeni kuuden sukupolven lomitse. Koulupuutarha osana opetusta Isoäitini äidin, Annan, kansakoulunopettajattaren työhön kuului lasten kasvattaminen puutarhan avulla. Puutarhanhoito oli valjastettu kansalaisvaltion synnyttämiseen kansakoululaitoksen kautta. Seminaareissa tulevat opettajat perehdytettiin käytännönläheisesti puutarhaoppiin, jota he sitten levittävät ympäri maan tavoitteenaan opettaa lapsille hyvän elämän taitoja ja samalla synnyttää heihin kansallistuntoa ja oman kodin arvostusta. Lasten kautta arvojen ja taitojen toivottiin siirtyvän myös heidän koteihinsa. Puutarha edusti moraalisen elämän ideaalia: uuttera ja määrätietoinen työ synnyttää kauneutta ja turvaa ravinnon.

” Sadan vuoden ajan puutarha on kasvanut ja kehittynyt, edustanut täyttymätöntä lupausta, jota ei ole hyödynnetty loppuun. Älköön se koskaan kypsykö!”

Isoäitini Kerttu toimi kansakoulunopettajana juuri itsenäistyneessä Suomessa. Puutarhalla oli tällöin jo vakiintunut kasvatuksellinen merkitys sivistyksen ja hyvien elämäntapojen juurruttamisessa. Kansakoulunopettajain lisäkurssilla vuonna 1923 perehdyttiin mm. apulannoitusaineitten käyttöön ja lannoituskokeiden järjestämiseen mikä kertoo koulupuutarhojen merkityksestä kokeellisen opetuksen kehittämisessä. Puu­ tarhan kautta heräteltiin lasten tiedon janoa.

6

Maalaiskouluissa oli puutarhat, joissa lapset toiminnan kautta oppivat vastuullisuutta ja yritteliäisyyttä sekä kehittivät tunnetaitojaan. Samalla saatiin terveellistä ravintoa koulun tarpeisiin ja opettajan pöytään. Kaupunkeihin oli perustettu koulukasvitarhoja, joissa lapset kesäaikaan saivat viljellä pysyen pois joutilaisuuden viettelyksistä. Sato oli myös hyödyksi perheiden ruokataloudessa. Toimeentulon turvaaja 30-luvun alkuun puutarhahoito oli yleistynyt ja edistynyt huomattavasti eläen voimakasta nousukautta. Frans Salosen ja K. Jaatisen kirjoittaman ”Kodin puutarha” -kirjan mukaan puutarhalla oli suuri merkitys sekä perheen talouteen että hyvinvointiin ja kodin viihtyisyyteen mutta myös laajemmin kansantalouteen. Puutarhan sato helpotti varsinkin vähävaraisen kodin toimeentuloa ja vähensi tarvetta tuontiin. Eritoten puutarhakasvien viljelemiseen kannustettiin, jotta selvittäisiin mahdollisista hallan aiheuttamista katovuosista, koska puutarhasta saatiin silloin varmemmin satoa kuin pellosta. Pienviljelijäperheet saivat kotipuutarhastaan kaivattuja lisätuloja myymällä omasta käytöstä ylijäävän sadon. Näin myös isäni Olavi hankki pikkupoikana elantoa myymällä kasvitarhansa satoa Viipuriin oppien samalla kaupankäyntiä. Ideaalina oli, että jokaisen kodin yhteydessä oli puutarha. Puutarha oli toteutettava varallisuus huomioiden, eikä köyhän kodin puutarha saanut olla loistelias vaan sen tuli olla vaatimaton ja siisti, pääosin hyötykasveille pyhitetty paikka. Varakkaiden puutarhassa oli lupa koreilla kau-


neudella mutta hyötykasveillekin oli varattava tilaa, koska varsinkin hedelmäpuut ja marjapensaat olivat ”tavallaan kaunistavia”. Terveellisyys ravintona ja lääkinnälliset ominaisuudet sekä vaihtelun saaminen ruokavalioon olivat perusteina hyötykasvien kasvattamiselle. Henkistä hyvinvointia Ravinnon lisäksi puutarhalla oli kasvattava vaikutus etenkin sielunelämältään herkkiin ja vastaanottavaisiin lapsiin. Pakottamista puutarhatöihin piti välttää, mutta sopivasti järjestämällä lapset saatiin innostumaan puutarhatöistä ja kiintymään niihin, mikä herätti heidän mieliinsä kauniita ja jaloja ajatuksia sekä tuotti työiloa. Puutarha oli perhettä yhdistävä tila, jossa oli kaikille sopivaa askaretta sekä mahdollisuus nauttia kukkien kauneudesta ja tuoksuista. Koristepuutarhan tuottamaa henkistä virkistystä ei väheksytty, vaan sen katsottiin olevan eriomainen hermolääke varsinkin henkisen työn tekijöille. Toisen maailmansodan vuosina kotipuutarhahoito lisääntyi. Yllättäen käy ilmi, ettei aineellinen hyöty välttämättä ollutkaan ensisijaista, vaan puutarha koettiin ilon, turvan ja levon tyyssijaksi, jossa sai tyydyttää kauneuden kaipuutaan. Kotiin liittyy kokemus turvallisesta paikasta. Vaaran vuosina puutarhassa oli mahdollista saavuttaa turvallisuuden tunne ja hallita muuten kaoottista ympäristöä. Kukkien kasvatusta ei pidetty sodan aikanakaan kevytmielisenä mistä on osoituksena, että ”Kodin kukkastarha” -kirjasta otettiin kolmas painos vuonna 1941. Kukat ilahduttivat hoitajansa mieltä ja sodan julmuuksia saattoi paeta kukkien kauneuteen.

Ruokaturvaa ja silmänruokaa Maalla asuvat sukulaiset olivat kaupunkilaisten pelastus ruokapulassa. Pellon ja puutarhan antimia lähetettiin postipaketteina niin paljon kuin suinkin vain voitiin. Elli-täti Helsingistä kirjoittaa isoäidilleni 1943: ”Sinun hyvä ja runsassisältöinen pakettisi tuli. Kävin heti sen noutamassa kotiin ja kiitollisin käsin ja silmin katselin ja koskettelin kaikkea.” Paketit kulkivat uskollisesti Mannerheimintielle vielä sodan jälkeenkin lujittaen sukulaisten siteitä. Katri Luostarisen 1945 julkaistussa oppaasta ”Kukkiva pihamaa ja tuottoisa puutarha” välittyy vahva näkemys puutarhan hyödyllisyydestä sodasta toipuvalle maalle. Puutarhan tuli vastata kansan tapoja ja tarpeita sekä lujittaa perheitä. Kaupungistuminen nähtiin uhkana koska harmaiden kivimuurien pimennossa ei ole tilaa yksinkertaiselle ja kauniille suomalaiselle pihalle, minkä vuoksi kaupunkien asukkaista tulee irrallisia ja he rappeutuvat jo muutamassa sukupolvessa. Paras keino estää kaupunkilaisten rappeutuminen oli oma puutarha. Maaseudulla puutarha oli välttämätön myös taloudellisista syistä. Lasten kasvatuksessa kannustettiin antamaan lapsille pala omaa maata, jotta he saisivat suunnitella omia kukkatarhojaan ja kasvaa sen kautta turvalliseen luontoyhteyteen. Puutarha tuotti hyödyllisen viihtyisyyden ja ilon lisäksi varjoa ja tuulen suojaa sekä toimi oleellisena osana kotitaloutta. Koska elintarvikkeita oli niukasti saatavilla, perheenemäntä säästi aikaa kun hänen ei tarvinnut juosta kaupoissa vaan päivän ruokatarpeet sai kerättyä

7


omalta pihalta. Lisäksi puutarha tarjosi ankaran päivätyön ja hermoja koettelevan kiireen rasittamille asukkaille rauhaa ja yksityisyyttä luonnon ja perheen piirissä. Puutarha oli oma ulkomaailmalta suljettu paratiisinsa. Paheksuttavaa oli kalliin tonttimaan jättäminen pahuuden valtaan, vailla hyötykäyttöä. Siihen oli perustettava puutarha, joka samalla nosti kiinteistön arvoa. Puutarhat olivat toiminnallisia ja tarkoituksenmukaisia eikä niitä saanut pilata sekaisuudella, epäkäytännöllisyydellä ja mauttomilla koristeilla vaan niiden tuli muodostaa ympäröivän maiseman kanssa luonnollinen, eheä kokonaisuus, jota on kaunis katsella. Luokkayhteiskunta heijastui tavoitteissa, joita puutarhalle asetettiin. Työ- tai muonamieskodista puutarha teki onnenlinnan kohottamalla elintasoa ja olemalla pala isänmaata, jonka perhe tunsi omakseen. Pienviljelijäperheessä oli taas varottava, ettei perheenemäntä kuormittunut liian isoa puutarhaa hoitaessaan. Viihtyisyyttä tarjoava keidas 50-luvulla hyötypuutarhan merkitys oli jo vähentynyt ja se oli saanut antaa tilaa viihtyisyydelle sillä puutarhatuotteita oli runsaasti saatavilla ammattiviljelyn voimaperäistyttyä. Enää aikaa ei tarvinnut käyttää kasvimaalla työskentelyyn vaan vapaa-aikana sai nauttia puutarhan kauneudesta. Sitä varten tarvittiin viihtyisiä oleskelualueita nurmikoineen ja istutuksineen. Myös lapsille varattiin puutarhasta oma leikkinurkkaus äidin valvovien silmien alle. Lähtökohtana oli, että puutarhan tuli soveltua kunkin perheen yksilöllisiin tarpeisiin tuoden virkistystä ja viihtyisyyttä hoidon rasittamatta. Kiire vaivaisi edelleen ja puutarha tarjosi sen vastapainoksi yhteyden luontoon. Teollistumisen ja kaupungistumisen haittojen lievittäjänä pyrittiin edistämään kotipuutarhakulttuuria kotipihakilpailuilla. Koti alkoi rinnastua puutarhapuheessa asuntoon 60-luvulla. Toivo Rautavaara ja Pentti Lokonen toteavat 1960 julkaistussa kirjassaan ”Puutarhataidot taskussa”, että asumapuutarha kuuluu nykyajan mukavuuksiin niin maalla kuin kaupungissakin. Asuinalueiden sosiaalisen vihreän kautta ohjattiin ihmisiä takaisin luontoon. Asuntojen yhteyteen kaavoitetut puutarhat tyydyttivät ihmisen perustarpeita ja varjelivat yhä edelleen uhkaavalta kaupungistumisen ja koneellistumien rappiolta. Puutarha tuki myös kotiseutuhengen muodostumista kiinnittäessään asukkaita paikkaan ja sen maisemaan.


Kuluttaminen lisääntyi: kotipuutarhoihin alettiin ostaa yhä enemmän kukkien ja vihannesten taimia, kaikkea ei enää haluttu kasvattaa itse siemenestä alkaen. Vanhempanikin muuttivat kauppapuutarhassaan tuotantosuuntaa vihannesviljelystä osittain kukkien taimiin. Muistan vieläkin ne lumoavan ihanat kerrotut petuniat – mikä tuoksu niissä olikaan! Omien toiveiden mukaisesti luonto huomioiden Vapaammat tuulet alkoivat puhaltaa 70-luvulle tultaessa. Puutarha kuvasti yhä enemmän hoitajansa omia luovia näkemyksiä. Villiys tuli muotiin eikä enää vaadittu suoria käytäviä ja säntillisiä penkkejä. Kasvien moninaiskäyttö yleistyi ja kukkaistutuksissa värit hehkuivat. Ohjeiden noudattamisen sijaan alettiin kokeilla. Kokeileminen ei kuitenkaan onnistunut ilman tiedonhankintaa. Innostus yrttien kasvattamiseen alkoi. Yrttimaallani kasvoi lukuisia lajeja, joiden sopivuutta ruokiin kokeilin vaihtelevalla menestyksellä. Yksilöllisyyden korostamisesta huolimatta puutarhan nähtiin täydentävän luontoa. Puutarhan avulla luontoa voitiin parantaa, rikastuttaa ja kaunistaa. Puutarha oli oleellinen osa asuntoa ja se kohotti asumisen tasoa lisäämällä viihtyisyyttä suoden iloa myös naapurustolle. Puhe stressistä alkoi yleistyä ja puutarhasta tuli sen uusi vastalääke. 80-luvulla puutarha muotoutui perheen toiminnallisten tarpeiden mukaan ja oli muuntuva. Puutarhan tuottamat ekologiset palvelut kuten eroosion esto ja puhdistuspalvelut nousivat esille. Kiinnostus hyötyviljelyyn alkoi kasvaa lisääntyneen vapaa-ajan ja nousseen elintason myötä. Isäni Olavi totesi lehtihaastattelussa vuonna 1985, että paluu luontoon on nyt suurta muotia mikä näkyy haluna kasvattaa itse vihanneksia, vaikka ne näin tulevat moninkertaisesti kalliimmiksi kuin kaupasta ostaen. Luonnonmukainen viljely yleistyi 90-luvulla painottaen sitä, että puutarhassa työskenneltiin yhdessä luonnon kanssa ja sen puolesta. Unelmat tulivat todeksi puutarhassa tiedon ja taidon avulla. Unelmien toteutumiseen oltiin myös valmiita investoimaan: pieni kasvihuone ilmestyi yhä useampaan puutarhaan. Vuosituhannen vaihteen jälkeen puutarha on elänyt katkeamatonta nousukautta. Puutarhoja sisustetaan kuten asuntoja konsanaan kuvastamaan omaa tyyliä. Kierrätys ja kestävyys ovat kunniassaan ja puutarhan kautta ilmaistaan omia arvoja ja elämäntapaa. Vanhaa vaalitaan perinnelajikkeissa, joko uutuuksina hankittuina tai mummolta perittynä. Halla ei enää uhkaa jokapäiväistä leipää, mutta oman puutarhan sato luo turvallisuuden tunnetta epävarmassa maailmassa.


Yksityisen sijaan puutarhat yhteisöllistyvät. Enää ei tarvitse omistaa omaa puutarhaa, vaan yhteispalstalla sato valmistuu yhdessä hoitaen. Koko kasvukauden mittainen sitoutuminen ei ole pakollista. Puutarhoja ilmestyy taloyhtiöiden pihoihin ja puistoihin kadoten ehkä seuraavana vuonna. Osallisuuden ja yhteisöllisyyden edistäminen ovat tällä hetkellä puutarhan yhteiskunnallisista tavoitteista näkyvimpiä. Monisukupolvisen viljelyn kautta kasvaa kestäviä paikallisyhteisöjä. Sukupolvien vaihtumisesta huolimatta moni asia puutarhassa on pysynyt ennallaan. Puutarhassa ollaan yhteydessä luontoon; aina sinne palataan. Kuten sata vuotta sitten, kansallistuntoa kasvatettiin puutarhassa, samoin nyt uudet suomalaiset, maahanmuuttajat, juurtuvat oman palstan kautta maahamme. Kaupungistuminen ja siihen liittyvä kiireinen, stressaava elämä ovat säilyneet uhkana terveydelle eikä puutarhaa

parempaa lääkettä ole keksitty. Tekninen kehitys ensin koneellistumisen, nyt digitalisaation muodossa on aina arveluttavaa varsinkin lasten kehityksen kannalta. Tarvittaisiinko nytkin kansakoululaitoksen alun aikojen voimakas puutarhaliike turvaamaan lasten luontosuhteen kehittymistä? Omat juureni ovat syvällä puutarhassa: tuskin osaisin hahmottaa itsenäni ilman sitä. Puutarhassa olen kasvanut, tehnyt työtä ja harrastanut – elänyt. Mitä puutarha tulee merkitsemään lapsilleni ja heidän lapsilleen? Tulevatko he vaalimaan puutarhaa vai ovatko kadotettu sukupolvi? Lapsenlapselleni Leolle mummin puutarha on vielä paratiisi, joten toivoa on. Sadan vuoden ajan puutarha on kasvanut ja kehittynyt, edustanut täyttymätöntä lupausta, jota ei ole hyödynnetty loppuun. Älköön se koskaan kypsykö!


Teksti Professori (emeritus) Risto Tahvonen, piirros Liisa Saarni

Menestystarina: Suomen puutarhatuotanto ja tutkimus Viimeisen 20 vuoden aikana on tutkimuksessa kehitetty menetelmiä ja toimintoja, joiden avulla puutarhaelinkeinon kilpailukyky on noussut eurooppalaiselle tasolle. Esimerkiksi kasvihuonekurkun parhaimpien viljelijöiden vuosisadot ovat nousseet 40 kilosta yli 200 kiloon neliöltä, mansikkasadot ovat nousseet alle 5 tonnista hehtaarilta 15 – 25 tonniin ja taimistotuottajille on tullut uutta kotimaista alkuperää olevaa kasvimateriaalia, joka menestyy tuontitaimia paremmin meidän ilmastossa. Kun Suomi aikoinaan liittyi EU:n jäseneksi, hyvin yleisesti povattiin Suomen puutarhatuotannon hiipuvan harrasteviljelyn tasolle tulevassa kilpailussa tuontikasvien kanssa. Olihan ”viisas” Ruotsikin jo vapauttanut puutarhakasvien tuonnin kilpailulle, jolloin mm. kasvihuoneviljely oli lähes loppunut. Suomella on kuitenkin joitakin merkittäviä kilpailuetuja muihin puutarhamaihin verrattuna: loputtomasti puhdasta vettä, tervettä kasvualustaa, kasvukauden säteilymäärä pitkässä päivässä on hieman suurempi kuin Keski-Euroopassa, viileät kesäyöt, poikkeuksellisen puhdas ja turvallinen ympäristö erityisesti kasvintuhoojien osalta. Lopullisen menestyksen varmisti hallinnon neuvottelema sopiva tukien siirtymäkausi, osaavat viljelijät ja tutkimusta seuraavat puutarhakonsultit. Lopullinen sykäys uuden alun kehittämiselle tuli vuosien 1996-1997 MMM:n tutkimushankerahoituksista: eräänä miljoonaperjantaina tuli tieto, että käytännössä lähes kaikki silloisen MTT puutarhatuotannon apurahat hyväksyttiin niin kasvihuoneisiin kuin avomaallekin. Kasvihuoneviljely toimi teknisesti 1990-luvulle asti samoin opein kuin muu eurooppalainen tuotanto, jolloin meidän tuotanto raahasi perässä pimeän ajanjakson verran, mikä alensi vuosisatoja vähintäänkin 40 %:a kilpailijoihin verrattuna. Jo tällöin meillä oli merkittävää tutkimuskokemusta kasvien valotuksesta, jonka hyödyntämistä kehitettiin intensiivisesti ns. ympärivuotisessa viljelyssä. Tehokasta valotusta täydennettiin ilmaston säädön hallinnalla, uusilla kasvualusta- ja kasteluratkaisuilla sekä jäähdytystekniikalla. Tuloksena oli satotasojen ja laadun

paraneminen 2–3-kertaisiksi hollantilaisiin verrattuna. Esimerkiksi kurkun parhaat sadot ovat yli 200 kg ja tomaatin n. 100 kg neliöltä. Ruusun kukkia saatiin kokeissa ja eräillä viljelmillä 400-600 kpl neliömetriltä, mutta menetelmä ei yleistynyt laajasti, jolloin leikkoruusut ovat nyt tuonnin varassa. Ruukkukukissa ja ruukkuvihanneksissa olimmekin jo EU-liitoksen aikaan kilpailukykyisiä. Hedelmä- ja marjakasvien sekä avomaan vihannesten tutkimus on vuosikymmeniä perustunut lajiketutkimuksiin ja kasvinjalostukseen, sillä meidän viime vuosisadan talvi ja päivän pituus sekä poikkeuksellisen lyhyt kasvukausi on täysin erilainen muihin puutarhamaihin verrattuna. Meillä menestyvät edelleenkin vain sellaiset kasvilajikkeet, jotka kestävät jopa useiden viikkojen pakkaset yli 20 °C ja ovat sopeutuneet pitkään päivään, jopa yöttömään yöhön ja lyhyeen kasvukauteen. Tämä työ on tuonut viljelijöille uudet lajikkeet ja jopa uudet viljelykasvit sekä kuluttajille erinomaisen laadukkaita, maukkaita ja ennen kaikkea terveellisiä marjoja ja hedelmiä. Nyt jo pidetään itsestään selvyytenä täysin talvenkestäviä hedelmälajikkeita, kasvua hillitseviä perusrunkoja, poikkeuksellisen maukkaita pensasmustikoita ja terveysvaikutteisia tyrnilajikkeita. Viimeisenä ovat tulleet markkinoille uuden vuosituhannen herukkalajikkeet, joiden maittavuus on jopa lasten mieleen. Erityisesti nyt kannattaa ottaa käyttöön viinirypäleen makeat uudet valkoherukat ja C-vitamiinipitoisuudessa tyrnin kanssa kilpailevat viherherukkalajikkeet.

11


Pelkillä hyvillä lajikkeilla ei kuitenkaan pärjätä kovassa kilpailussa tuontituotteiden kanssa: pitää saada myös mannermaisia, kilpailukykyisiä satoja. Niinpä 1990-luvun loppupuolella alkoi MMM:n ymmärryksen kautta poikkeuksellisen laaja avomaapuutarhakasvien mallitustutkimus, jossa haluttiin hyödyntää meidän erikoisolosuhteemme, lähinnä Israelissa erämaihin kehitetty tihkukastelutekniikka ja kasvihuoneosaaminen erityisesti kastelun ja lannoituksen osalta. Jos nämä tutkimukset eivät olisi tuottaneet tulosta, olisi tämän hetken avomaapuutarhakasvien viljely käytännössä hävinnyt Suomesta. Oikeilla lajikkeilla ja modernilla viljelytekniikalla mansikan satotasot kasvoivat 3–5-kertaisiksi, omenan tuotanto on säilynyt ja on laajenemassa merkittävästi. Porkkanoita, sipuleita ja kaaleja saadaan omasta tuotannosta ympäri vuoden modernin varasto­ tekniikan auttamana. Avomaakurkun peltotuotanto teollisuudelle oli aivan hilkulla häviämässä, mutta oikeilla lajikkeilla, istutustaimilla ja jatkuvalla kastelulannoitustekniikalla saavutettiin muutamassa vuodessa mannermaiset sadot, 60–80 tn/ha, mikä takasi säilyketeollisuuden kotimaisen raaka-aineen saannin. Viherrakentamisen edellytyksenä ovat Suomessa talvenkestävät lajit ja lajikkeet. Tämä käytännössä merkitsee sitä, että kestävä viherrakentaminen edellyttää, että lajeista ja lajikkeista noin puolet on kotoperäisiä, jotta rakennettu ympäristö voidaan täyttää viihtyisillä istutuksilla. Jo 1980-luvulla aloitettiin kestävien puuvartisten kasvien tutkimus, ns. Keskas-tutkimus Helsingin yliopistossa. Hyvin ”pian” tämä tutkimus siirtyi MTT:n (nykyinen LUKE) hoitoon, sillä yliopistolla ei ollut käytössään tutkimusasemaverkostoa. Keskas-tutkimus laajeni puuvartisiin maanpeitekasveihin ja lopuksi perennakasveihin. Näissä hyvin laajoissa hankkeissa valikoitiin Suomelle kestävät, koristeelliset ja terveet viherrakentamiskasvit, joita vielä täydensi jopa Rova-

niemelle asti menestyvät uudet alppiruusulajikkeet. Viherrakentamiseen valitut sekä vanhat että uudet lajikkeet ja jopa uudet meidän oloissa menestyvät lajit ovat tulevaisuuden vientikasveja, sillä meidän kaltaisissamme oloissa ei missään muualla maailmassa tehdä tutkimusta. Kasvinsuojelu on aina ollut Suomen puutarhaviljelyn tavaramerkki. Nykyaikaisten kasvitautien ja tuholaisten biologiset torjuntamenetelmät sekä tarkennetut viljelytekniset ja kemialliset torjuntamenetelmät niin kasvihuoneissa kuin avomaalla on eräs merkittävimmistä puutarhakasvien menestystarinoista Suomessa. Tällä hetkellä tuotamme kasvihuoneista käytännössä ilman kemiallisia torjunta-aineita vihanneksia ja kukkiakin, kun kasvustoon levitetään luontaisia petohyönteisiä ja sienitautien antagonistimikrobeja. Jopa eräät vielä 1990-luvulla mahdottomana kasvustosta torjuttavat taudit, esimerkkinä kurkun mustapistemätä, voidaan torjua Suomessa kehitetyllä antagonistisienellä, jotka ovat myös laajassa käytössä Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomeen kehitettiin jo 1970-luvulla marjakasveille terveiden emokasvien tuotantotekniikat, jotka pian laajenivat hedelmä- ja viherrakentamiskasveihin. Nämä tutkimukselliset sovellukset takasivat korkealuokkaisten taimien kasvatuksen niin kuluttajien kuin julkisen viherrakentamisen tarpeisiin ja jopa vientiin. Kun vielä vuosituhannen vaihteessa rakennettiin valtakunnalliset ohjeistukset tasapainoisista kasvinsuojelumenetelmistä maatalous- ja puutarhatuotantoon Kasvinsuojeluseura ry:n toimesta, Suomesta kehittyi maailman mallimaa kasvinsuojelussa, jossa käytetään vähiten torjunta-aineita. Tämä tärkeä kokonaisuus on tullut myös koko kansan tietoisuuteen, jolloin kotimaisen tuotannon turvallisuus on taannut puutarhatuotteiden menestyksen nyt ja tulevaisuudessa.


Teksti Liisa Jyränkö, kuvat Liisa Jyränkö ja Puutarhanaisten arkisto

Monessa mukana – muistiinpanoja Puutarhanaisten näkökulmasta Ensimmäisen kerran tutustuin Puutarhanaiset ry:n toimintaan ollessani Helsingissä rakentamassa ja huoltamassa upeaa Vesilinnanmäen 3,5 ha:n puistonäyttelyä (nyk. Leninin puisto). Se oli Helsingin Puutarhanäyttelyn 50-vuotisjuhlanäyttely ja avoinna kaksi viikkoa syksyllä 1961 ja keväällä 1962. Puutarhanaiset järjestivät siellä arpajaiset, viherkasvimyynnin ja avustivat muissakin tehtävissä, joihin osallistuin raitaesiliina ylläni. Seuraavina vuosina olin satunnaisesti mukana yhdistyksen järjestämissä tapahtumissa. Jäseneksi liityin 1970. Siitä alkoivat aktiivisen toiminnan vuodet. Puutarha-alan olen kokenut omakseni 8-vuotiaasta asti, jolloin päätin että minusta tulee isona puutarhuri.

masta kukka-asetelmasta. Äänestäjien kesken suoritettiin arvonta ja kolme onnellista saivat vuoden ajan joka viikko kotiinsa tuoreen kukkakimpun. Sellainen olisi vieläkin mieltä ilahduttava arpajaisvoitto!

Puutarhanaisten 2000-luvulle asti voimassa olleissa säännöissä todettiin yhdistyksen tarkoituksena olevan toimia kotien puutarhakulttuurin kohentamiseksi ja puutarha-alan tuotteiden käytön lisäämiseksi sekä siten osaltaan tukea Puutarhaliiton työtä. Nykyisissä säännöissä on puutarhakulttuuri -kohta määritelty yleisemmälle tasolle. Neuvonta Puutarha-alan tuotteiden käytön lisäämiseksi tehty neuvontatyö on aina ollut Puutarhanaisten toiminnassa mukana. Sodan jälkeen ihmiset olivat kiinnostuneita kaikesta uudesta. Erilaisiin neuvontatilaisuuksiin osallistuttiin ahkerasti. Puutarhanaiset järjestivät 50- ja 60-luvuilla yksin tai muiden puutarhajärjestöjen kanssa yhdessä Syysparaateja. Niissä syksyn satoa esiteltiin tuoreena ja säilöttynä, annettiin ohjeita sen valmistamiseksi ruoaksi ja silmän iloksi. Joskus asiakkaille tarjottiin omenatuoremehua suoraan puristimesta. Neuvoja annettiin uutuusvihanneksista, ikebana-asetelmien tekemisestä, kotipuutarhan perustamisesta, parvekkeiden talvisomistuksesta ja monesta muusta. Yhdessä Syysparaatissa yleisö sai äänestää kauneim-

Seuraavina vuosina järjestettiin vielä joitain esitelmätilaisuuksia yleisölle. Vähitellen todettiin tietoa olevan saatavilla niin monesta lähteestä, että neuvontatilaisuuksien järjestämiselle ei enää ollut tarvetta. Viime aikoina yleinen kiinnostus alaa kohtaan on taas lisääntynyt ja Puutarhanaiset järjestävät valistavia yleisötilaisuuksia puutarhatuotteiden menekin edistämiseksi.

13


Neuvoja annettiin myös puutarhanäyttelyjen yhteydessä. Helsingin Jäähallissa 1989 järjestetyssä Puutarhan Kevät -näyttelyssä Puutarhanaisilla oli oma neuvontapiste. Siellä esiteltiin erikoissalaatteja, joita vierailijat saivat myös maistella. Yleisön kiinnostus oli valtava. Päivien aikana jaettiin 8 000 salaattiannosta, joten mainioksi kehuttuja kastikkeitakin piti valmistaa muutama kymmenen litraa. Yhtenä vuonna pidettiin parvekekasvien neuvontapistettä, toisena taas keskityttiin tulppaanilajikkeiden esittelyyn ja leikkokukkien hoito-ohjeiden antamiseen. Viljelijöiltä saamistamme 28 tulppaanilajikkeesta sai yleisö äänestää kauneinta. Eniten ääniä sai Angelique. Menetelmät muuttuvat Viljelymenetelmät ovat vuosien saatossa muuttuneet. Vielä 1950–60-luvuilla tehtiin paljon töitä lihasvoimalla. Muistan ainakin tehneeni lantakuormaa talikolla ja istuttaneeni isojakin aloja avomaanvihannesten taimia istutuskauhalla. Turveruukut ja käsikäyttöiset ruukutuskoneet olivat tuolloin uutuuksia. Nykyään on oma kone melkein kaikille työvaiheille. Hyvä näin, nopeuttaa työtä ja säästää puutarhatyöntekijän selkää. Ammattinimikekin taitaa olla jo aivan toinen. Isojakin kasvihuoneita lämmitettiin haloilla. Siinä sai pakkasöinä olla tarkkana, että huoneitten lämpötilat pysyivät tasaisina. Kylmä- ja lämpölavoissa viljelykin oli aika yleistä. Niissä kasvatettiin ainakin pikkuvihanneksia ja karaistiin taimia ennen avomaalle istutusta. Lavaviljely on jäänyt historiaan ja kasvihuoneet ovat avaria ja automatisoituja.

Näyttelyt Näyttelyt ovat aina alan ikkuna suurelle yleisölle. Puutarhanäyttelyjen tarjoamat näkymät voivat olla todellinen ilo silmille. Erityisesti monet valtakunnalliset näyttelyt, kuten Kukkiva Dipoli 1969 ja Helsingin Messukeskuksessa 1985 järjestetty Suomi Kukoistaa, ovat jääneet mieleen. Sisätiloissa järjestettyjen näyttelyjen tyyli on ajan myötä muuttunut paljon. Viime vuosisadan alkupuolen näyttelyt olivat pienipiirteisiä, vain katseltaviksi tarkoitettuja yhteisnäyttelyjä. Vähitellen siirryttiin yksilölliset osastot ja yleiskoristelun käsittäviin näyttelyihin, joissa vähäinen tuotemyyntikin oli sallittua. Viimeisin tyyli puutarhanäyttelyissäkin on myyntinäyttely. Onneksi niissä on vielä kaunis yleiskoristelu ja muutamien näytteilleasettajien huolitellut osastot. Toivottavasti ainakin tuo tyyli säilyy tulevissakin näyttelyissä. Ainakin itse toivon puutarhanäyttelyyn tullessani näkeväni myös jotain kaunista.

14

Lepaalla Rationalisointipäivät ja Puutarhatekniikka nimisinä järjestettyihin näyttelyihin tutustuin vuoden 1964 ensimmäisestä tilaisuudesta lähtien aina 90-luvun puoliväliin asti melkein joka vuosi. Tuolloin siellä oli näytteilleasettajia lähes kaikilta alan sektoreilta. Oli mielenkiintoista seurata kehitystä ja saada vuosittain joltinenkin kuva siitä mitkä asiat puutarha-alalla ovat pinnalla. Alkuaikojen alle 1 000 kävijän tapahtuma on paisunut nykyiseksi, kävijämäärältään kymmenkertaiseksi näyttely-seminaariksi. Nykyinen nimi on Lepaa. Näyttelyn painopiste on vähitellen siirtynyt perustuotannosta konevaltaiseksi. Vielä 80-luvun puolivälissä näyttely avattiin juhlallisesti. Avaajaksi ja kuuntelemaan puutarha-alan huolia kutsuttiin usein ministeritason henkilö. Muistan, kun kerran avaajan viihdyttämiseksi oli pyydetty järjestämään tikanheittokilpailu ja siihen osallistuvia isäntiä valistettiin etukäteen: ”Muistakaa sitten, että ministerin pitää voittaa”. Arpajaiset ja viherkasvimyynti Helsingin seudulla lähes vuosittain pidetyissä puutarhanäyttelyissä arpajaisten järjestäminen uskottiin Puutarhanaisten kontolle. 3 – 4 päivää kestävissä tapahtumissa myytiin 10 000 – 25 000 arpaa. Voittojakin tarvittiin tuhansia, kun arvoista joka seitsemäs oli voittoarpa. Noin isojen arpajaisten järjestämisessä jo ennakkovalmistelut voittojen ja talkootyövoiman hankkimisineen ovat työläät, puhumattakaan näyttelypäivien urakasta. Voitoiksi Puutarhanaiset ovat aina hankkineet alan tuotteita. Talkoolaisten saantikin hankaloitui vasta 80-luvulla. Suurin koitos, johon osallistuin, oli Messukeskuksessa järjestetty valtakunnallinen 7. yleinen puutarhanäyttely ”Suomi kukoistaa 79”. Se oli samalla Kauppapuutarhaliiton 60-vuotisjuhlanäyttely. Puutarhanaiset järjesti siellä arpajaiset ja viherkasvimyynnin. Arpoja oli myynnissä 50 000, joten voittoja tarvittiin yli 7 000. Niiden saamiseksi lähetettiin lahjoituspyyntöjä alan yrityksille ja muillekin. Tulos oli ilahduttava, noin puolet voitoista saatiin lahjoituksina. Lopuiksi voitoiksi ostettiin ruukkukasveja. Myytävät kasvit saatiin puutarhoilta myyntitilille. Näyttelyyn pystytettiin 20 metriä pitkä kangaskattoinen, kuuteen osaan jaettu toripöytä. Kolmesta osastosta luovutettiin arpajaisvoittoja. Kolmesta muusta myytiin viherkasveja, annettiin hoito-ohjeita ja vastattiin monenlaisiin puutarhapulmiin. Työvoimaa tarvittiin paljon. Onneksi silloin vielä talkoisiin osallistuttiin ilomielin. Kaikkiaan arpajais- ja myyjäistalkoisiin osallistui 89 henkilöä, kahdeksassa viiden ja puolen tunnin pituisissa vuoroissa. Arpoja jäi myymättä 10 000.


Urakka oli valtava, mutta hyvin siitä selvittiin. Viherkasveja myytiin tuhansia. Viherkasvienmyyntipisteessä kävi kova vilske. Puutarhaliitto järjesti vuosina 1980 – 84 Kukkaloistoa Finlandia-talossa -näyttelyt. Näissä kaikissa Puutarhanaiset hoitivat 10 000 arvan arpajaisten lisäksi leikkokukka- ja ruukkukasvimyynnin. Varsinkin ruukkukasvien huoltamisen ja leikkokukkien käsittelyn kannalta sokkeloiset tilat ja arat pinnat olivat hankalat. Talkoolaisia tarvittiin paljon. Ensimmäisenä vuonna vetäjiä pelotti, kuinka tästä selvitään. Silloin päätettiin leikkimielisesti ottaa mallia sen ajan jääkiekkoilijoista. Juuri ennen näyttelyn avautumista kolme vastuuhenkilöä muodosti ringin kädet toistensa hartioilla, laittoivat otsansa vastakkain ja pyörivät ympäri mumisten loitsun tai pyytäen apua alkavaan koitokseen. En tiedä johtuiko onnistunut lopputulos tuosta tai aivan muusta, luultavasti taitavista talkoolaisista. Arvat saatiin kaikki myytyä. Kukkamyyntipisteissä kävi kova vilske, joten ei aina ehditty miettiä vastausta tarkkaan. Kerran ainakin asiakas sai kasvin kastelua koskevaan kysymykseensä kaiken kattavan vastauksen ’Sopivasti’. Seuraavissa näyttelyissä olinkin sitten rahakirstun vartijana. Tuli siinä tehtävässä lasketuksi ja pankkiin kannetuksi muutama kymmenen kiloa kolikoita ja tietysti setelirahojakin.

Tuotannossa tapahtuu Kotimaisten puutarhatuotteiden arvostuksen soisi kaupan ja ostajien keskuudessa nousevan nykyisestä. Itse ostan kotimaisia tuotteita aina kun mahdollista. En ymmärrä, miten kauppojen kannattaa kotimaisen omenan parhaimpana satokautena pitää useaa ulkomaista, lajikkeittain eroteltua omenalaatikkoa seisomassa hyllyssä. Asiakkaat kuitenkin useimmin valitsevat suomalaisen omenan siitä ainoasta tarjolla olevasta. Joskus sentään löytää kotimaisistakin omenoista lajikenimen, mutta valitettavan harvoin on esillä useampaa sorttia. Yksi syy omenoiden tarjonnan epäsuhtaan voi olla ulkomaisten omenoiden säilyminen samanlaisena luonnottoman kauan. Teimme kerran kokeen. Jätimme ulkomaisen omenan nököttämään ilman suojaa keittiön pöydälle. Reilun kolmen kuukauden kuluttua heitimme sen pois. Nahistumattomana! Olen todella iloinen, että nykyään on talvellakin saatavana runsaasti erilaisia kotimaisia vihanneksia ja yrttejä. Kotikokin mielestä vihannesten koostumuksen ja maun muuttamisessa ei ehkä aina ole menty oikeaan suuntaan. Lajikkeita jalostettaessa ja valittaessa on taidettu miettiä enemmän tonneja, ulkonäköä ja kauppakestä-

vyyttä kuin ostajan arvostamaa makua. Usein esimerkiksi nykyisin kauppojen valikoimissa olevat kaalit ovat kovia kuin kivi ja lantut nyrkinkokoisia, mauttomia ja paksukuorisia. Eipä taida mehevän kaalisalaatin tai maukkaan lantturaasteen tai -laatikon teko onnistua. Muistelen, että ennen piti suosituksen mukaan I luokan tomaatissa olla neljä lohkoa, silloin pysyivät viipaleet kauniina. Toki valtaosa kotimaisista vihanneksista on erinomaisia. Leikkokukkarintamalla tapahtuneet muutokset ovat olleet surullista seurattavaa. Monien upeiden lajien viljely on maassamme jouduttu kannattamattomana lopettamaan. Ymmärrän hyvin, että syy tällaiseen kehitykseen on viimekädessä asiakkaissa. Minusta tuntuu kuin kukkia pidettäisiin nykyisin turhuutena, vaikka eivät ne sitä ole. Toisivathan ne iloa elämään. Ennen niitä käytettiin enemmän. Juhlavieraat toivotettiin tervetulleiksi kiinnittämällä rintaan kukkaviehe, kimppuja ostettiin tuliaisiksi ja muuten vaan omaksi ja toisten iloksi. Yhden kukan toiveita ei silloin lehtiin laitettu. Vihertuotanto Puolisoni kaupunginpuutarhuri Pekka Jyrängön kanssa sain yli 30 vuotta seurata aitiopaikalta viherrakentamisen ja kunnossapidon vauhdikasta kehittymistä. Sain nähdä paljon kauniita puistoja ja mahtavia viherteknisiä toteutuksia Suomessa ja ulkomailla. Viherpäivillä ja Kaupunginpuutarhurien Seuran kesäluentopäivillä olen ollut myöhemminkin usein mukana. Kyllä niillä kaikilla jotain alan kehittämisestä jää mieleen. Pekka oli usein auttamassa Puutarhanaisia näyttelyiden rakentamisessa ja monet kerrat heidän isäntänään Helsingin kaupunginpuutarhassa järjestetyissä monissa tilaisuuksissa. Kasvinsuojelu Kasvinsuojelussa on koettu monenlaisia vaiheita. Aikanaan, kun siirryttiin käyttämään kemiallisia torjuntaaineita, ei ensin huomattu selvittää miten ne vaikuttavat eläinkuntaan ja ihmisiin. 1958 koin työpaikassani melkoisen järkytyksen. Mies oli tikkailla korjaamassa vajan seinää katonrajassa. Siellä oli mesipistiäisen pesä, josta hän söi hunajaa. Yhtäkkiä mies putosi maahan ja alkoi muuttua kasvoiltaan tummaksi. Onneksi paikalla oli henkilöitä jotka osasivat toimia. Ensiavuksi miehelle juotettiin kermaa. Nopea ensiapu ja sairaalahoito pelastivat miehen. Tutkimuksissa selvisi, että uhri oli saanut hunajasta tuolloin sallitusti tuholaisten torjuntaan käytettyä Bladan E605:tä. Pian sen ja DDT:n sekä monen muunkin vaarallisen aineen käytöt kiellettiin. Jo pitkään ovat sallitut kemialliset kasvinsuojeluaineet olleet turvallisia, puhumattakaan biologisista torjunta-aineista ja -keinoista.

15


säännöllisesti, samoin tietysti juhlittu täysiä kymmeniä. Kulttuuriretkiä Puutarhanaiset ovat järjestäneet kotimaisiin ja ulkomaisiinkin kohteisiin. Mielenkiintoisia ovat olleet eri puutarha-alan kohteisiin suuntautuneet tutustumiskäynnit. Juhlista ja retkistä on kerrottu tarkemmin Puutarhanaisten 50-vuotishistoriikissa.

Puutarhanaiset teetti Puutarhaliitolle kauan kaivatun järjestölipun. Lipussa on vihreällä pohjalla Puutarhaliiton kelta-musta-valkoinen järjestömerkki. Tangon nupiksi teetettiin messinkinen Puutarhanaisten oman järjestömerkin kaunis liljakuvio. Lippu ja tanko valmistuivat niin, että juhlallinen käyttöön vihkiminen ja luovutus voitiin suorittaa Puutarhaliiton vuosikokouksessa 1983.

Merkittäviä tapahtumia matkan varrelta Puutarhanaiset sitoivat vuoden 1952 Helsingin Olympialaisissa mitalisteille ojennetut yli 800 kukkakimppua. Työ tehtiin Kaupunginpuutarhan tiloissa 20. 7. – 3. 8. välisenä aikana talkoovoimin. Puutarhanaisten kunniapuheenjohtajalle, 20 vuotta puheenjohtajana toimineelle Anni Perttulalle järjestettiin hänen 70-vuotispäivänsä kunniaksi entisaikojen tapaan kansalaispäivälliset vuonna 1981. Kolme kavaljeeria toi päivänsankarin kukkaisautossa paikalle ja johdattivat hänet Prinsessa Ruususen juhlamarssin soidessa ystävien muodostamaa ruusuista kunniakujaa pitkin kauniisti koristeltuun juhlatilaan. Juhla-aterian taustamusiikista huolehtivat kolme viulistia. Illan kuluessa Annille laulettiin serenadeja ja esitettiin mm. mainio kronikka hänen puheenjohtaja-ajastaan. Ja kaikilla oli niin mukavaa! Muuta mieleen tullutta Puutarhanaiset ovat aina olleet seurallisia ja hyviä juhlien järjestäjiä. Jo ensimmäisenä toimintavuotenaan he järjestivät seudun puutarhaväelle kevätjuhlat Alppilassa ja syksyllä puutarha-alan kokousten osanottajille iltajuhlat hotelli Helsingissä. Siinä välissä oli ohjelmassa vielä pohjoismaiseen puutarhanäyttelyyn tulleille naisvieraille järjestettyä ohjelmaa. Historian mukaan 50-luvulla järjestettiin illallistanssiaiset ja naamiaisjuhlat. 60-luvulla oli vuorossa hippi- ja krysanteemijuhlat. On sitä vielä myöhemminkin juhlittu, mutta ei noin hengästyttävän tiheästi. Lämminhenkisiä joulujuhlia on kuitenkin vietetty

16

Puutarhanaisten taloutta on aina hoidettu hyvin. Vuoteen 1986 asti puutarhanäyttelyissä järjestettyjen arpajaisten ja myyjäisten tuotoista luovutettiin vähintään puolet näyttelyn järjestäjälle, Puutarhanäyttelyrahastoon tai suoraan Puutarhaliitolle (ent. Puutarhaviljelijäin Liitto). Vuonna 1962 Puutarhanaiset pystyi jopa auttamaan Puutarhaliittoa oman toimiston hankkimisessa lainaamalla miljoona silloista markkaa. Lisäksi on pian 70-vuotisen toiminnan aikana tuettu lahjoituksin alan nuoria ja oppilaitoksia sekä jaettu stipendejä. Varoja on myös käytetty hyväntekeväisyyteen. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että Puutarhanaisten, heidän perheenjäsentensä ja ystäviensä sekä Puutarhanuorten talkootyö ja arpajaisvoittojen lahjoittajat ovat suuresti edesauttaneet tuloksen tekemisessä. Kiitos heille! Talkoohenkisyyttä tarvittaisiin vielä monessa yhteydessä. Puutarhanaisten jäsenistössä on edustajia ainakin suurimmasta osasta puutarha-alan ammattijärjestöjä ja asian harrastajia muistakin ammattiryhmistä. Olenkin aina kokenut Puutarhanaiset eräällä tavalla alaa yhdistävänä järjestönä, jolla ei ole sidoksia mihinkään yksittäiseen tuotantosuuntaan. Jäsenistöltämme löytyy monenlaista tietämystä, jos vain avoimesti keskustellaan asioista. Unohdetaan nurkkakuntaisuus ja tehdään yhteistyötä muurahaisten tapaan, samaan suuntaan vetäen! Se on edelleen pienen alan menestymisen ainoa mahdollisuus yhä kovenevassa kilpailussa. Lopuksi Tämä on yhden Puutarhanaisten toiminnassa pitkän ajan mukana olleen ja edelleen sen toiminnasta kiinnostuneen puutarhanaisen muistelus. Oman muistini tukena olen käyttänyt yhdistyksemme 50-vuotishistoriikkia, Puutarhanaiset – Trädgårdskvinnorna ry. 1949 – 1999. Henkilöiden nimeämistä olen välttänyt, ellei asiayhteyden vuoksi ole tarpeellista. Lopuksi toivon: Onnea ja rauhanomaista tulevaisuutta 100-vuotiaalle Suomelle! Menestystä Puutarhanaisille ja puutarha-alalla toimiville!


Teksti Timo Koskinen, kuvat Minna Laakso

Puutarhuriksi juurtunut Isoäiti juurrutti puutarhanhoitoon ja kasvu puutarhuriksi oli alkanut. Puutarhurin taimena kasvoin ja vartuin vanhempieni opastuksessa. Lisäravinteita sain Puutarhurikoulusta sekä työelämän opeista. Isoäitini sai pestuun enonsa, Evert Aartelan puutarhalle Hämeenlinnan Punaportissa, jossa työskenteli nuoruusvuotensa. Aartelan puutarha poikkesi aikalaisistaan siinä, että se erikoistui kasvattamaan vain muutamia kasveja, kuten ruusuja, kurkkuja ja tomaatteja. Mummoni vastuualueena olivat lähinnä vihannekset, mutta koristekasvipuoli tuli myös tutuksi. Vuosien työskentely tarhalla hioi nuoresta naisesta osaavan ammattilaisen. Miehensä palattua Amerikasta kotiin, pariskunta rakensi talonsa Hattelmalaan tutulle pellolle. Tontti ei ollut suuri, mutta se antoi riittävän sadon taitavan viljelijän puuhatessa. Kessu antoi runsaan sadon, kun sitä osasi viljellä ja tupakalla saattoi käydä kauppaa, ohi virallisten kuponkien. Isoäidin kanssa sain kastella vihanneksia ja kitkeä penkkejä. Tarkkana seurasin, henkeä pidätellen, kun hän valmisti nokkosen varsista uutteen, joka toimi ensin tuholaistorjunnassa ja hajun haihduttua kelpasi hyvin lannoitteeksi. Pirtin pesästä kerättiin tuhkaa ja huhmareessa rikottiin hiilet. Tuo jauho laitettiin sitten tarkasti sipuleiden ja porkkanoiden tyvelle torjumaan näille tyypillisiä tuholaisia. Herneet kepitettiin ja mansikkamaata suojelemaan kannettiin täytetty pöllö, verkkoja ei käytetty. Vierailimme usein naapureiden mammojen luona. En muista mistä kulloinkin keskusteltiin, mutta puheen kääntyessä kasveihin, otin minäkin, alle kouluikäinen, keskusteluun osaa, ja toistin mummon minulle kertomia käytänteitä niin hyvin kuin osasin. Enemmän tuo varmasti huvitti aikuisia, mutta minulle tietojen kertaaminen kouli minua puutarhuriksi kasvamisessa. Nyt valistuksen väylä on monesti ollut radiolähetys.

Kasveista jäivät tuoksut mielenmaisemaan. Muistan syreeneiden tuoksun, tuomen voimakkaan parfyymin ja pionien hennon tuulahduksen. Naapurin mamman intohimo oli valkosipuli ja sen huomasi. Toinen mamma tuoksui kardemummalta, mutta minun isoäitini tuoksu oli pelargonin tympeä tuoksu. Pelargoneja tarvittiin haudoilla ja isoäiti kasvatti niitä pistokkaista. Kasvin voimakas tuoksu ei varmastikaan koko aikaa mummoa ympäröinyt, mutta minulle tuo tuoksu, satunnaisenakin, tuo lapsuuteni onnelliset vuodet mieleen. Isoäitini seurasi puutarha-alaa tarkasti. Hän oli kiinnostunut, mitä maailmalla oli tapahtunut, mitkä kasvit kulloinkin oli muodissa tai minkälaisen kasvuolosuhteen joku uutuuksista tarvitsi. Itse olin tuolloin jo pitkään työskennellyt Lepaan Puutarhaoppilaitoksella, silti mummoni kysymykset olivat tiukempia kuin yhdenkään opiskelijan tekemät. Hänen kyselyhetkistään opin neuvonnan jalon taidon. Puutarhasuunnittelun ensimmäiset versot Kuusikymmenluvun alussa ei ollut yleistä, että työläisperheen kodin piha olisi suunniteltu, puhumattakaan, että taimet istutuksiin hankittu taimistolta. Isäni uskoi hyvään suunnitteluun. Hän teetti pihaamme puutarhasuunnitelman. Istutussuunnitelma toteutettiin sellaisenaan, perennapenkkiä myöten ja vielä tänäkin päivänä reilut puoli vuosisataa myöhemmin puutarhassa on osia, jotka ovat alkuperäisiä. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa tuo pihapiiri kasveineen on ollut oiva kasvualusta taitojen kasvattamiselle. Puutarha ei ollut isälle vain kauneuden ihannointia, vaan puutarhassa oli myös satoa tuottava elementti. Omenapuut, marjapensaat vihannes- ja juurikasmaa

17


toivat tärkeän lisän perheen ruokapöytään. Perunapelto oli paikallaan aina muutaman vuoden, jonka jälkeen viereinen nurmikolla oleva lohko vaihdettiin viljelykäyttöön ja edellisestä lohkosta vuorostaan tehtiin nurmi, jossa kylän poikien kanssa pelattiin pallopelejä ja järjestettiin olympialaisia. Kiertoviljely terminä tuli tutuksi myöhemmin. Isältäni opin tuon puutarhanhoidon moniulotteisuuden.

kannalta tärkeitä. Olin saanut harjoitella, hankkia teoriaa tukemaan käytäntöjä, mutta koulun jälkeen tekemisen nälkä ja oppimisen jano olivat kiihkeimmillään. Tuolloin rakastuin puihin. Toki puut olivat jo lapsesta olleet minulle kulkuapu kotikylällä. Tienviittoina olin oppinut ne tuntemaan. Oman pihan suuret pihlajat ja vaahteran, naapureiden komea koivu ja hopeinen paju osoittivat aina tien kotiin.

Erikoisempien kasvien selviytyminen, tavallistenkin kasvilajien häviäminen, hoidon tai sen puutteen vaikutus kasvien elinvointiin on selvinnyt, kun avoimin silmin olen tarkastellut isäni käden jälkiä. Kuinka monta kertaa olenkaan neuvontatilanteessa vain sulkenut silmäni ja nähnyt kotini puutarhan ja löytänyt sieltä vastauksen vaikeampaankin kysymykseen!

Nyt halusin oppia tuntemaan puut paremmin. Määttäsen Risto oli puutarhuri, joka opetti perusteet puiden hoidolle. Hän opetti myös leikkaamisen perusteet, moottorisahan käytön, kasvitaudit ja lahottajat. Kevättalvet olivat tuolloin pelkkää auringonpaistetta ja me olimme nuoria. Viimeksi kun tapasimme, huomasin toisen kyllä meistä jo vanhentuneen. Me kiipeilimme puissa ja poistimme tarkoituksenmukaisesti oksan sieltä toisen tuolta. Vaarallisimmat kohteet hoidimme nostokorista. Työpäivät kuluivat nopeasti, sillä työ oli palkitsevaa. Nykyään puutarhuri ei saa enää leikata puussa, siihenkin tarvitaan erillinen ammattitutkinto, jota en nyt tohdi tässä nimeltä mainita.

Työssäoppimisen kasvattava vaikutus Ensimmäinen puutarha-alan työpaikkani oli sairaalan puutarhalla. Vastuullani oli kasti, kausikasvihuone, jossa kasvatettiin avomaankurkkua ja varhaisperunaa. Pääsin tutustumaan myös ruusunviljelyyn ja ruukkukasvikasvatukseen. Puutarhaharjoittelun suoritin Hämeenlinnan kaupungilla. Kaupungilla oli vielä tuolloin omat kasvihuoneet, joissa varastoitiin iso osa kaupungin kauneutta, ryhmäruusut olivat varastoituina talvet kellariin ja kannojen juurakot kasvihuoneen pöytien alle. Ensimmäisiä työtehtäviä olivat kesäkukkien kylvöt ja koulinnat. Ihaillen seurasin kasvihuonetarhuri Leinon toimintaa. Hän oli iso mies, jolla oli valtavat kourat, kuitenkaan en koskaan nähnyt hänen pudottavan pienintäkään begonian tainta tai murjovan yhtäkään sinerarian oksaa tarkistaessaan kastelutarvetta. Nuoren miehen pitkäjänteisyyttä mitattiin ruusun juurakoiden ruukutuksessa ja leikkauksessa. Istutus tehtiin korkeisiin ruukkuihin savimultaan. Tuolloin opin, että juuret alaspäin istuttaminen tarkoitti juuri sitä miltä kuulostikin. Ruusujen istutukseen liittyi myös se, että istukas pysyi ruukussaan, vaikka sitä olisi pyörittänyt ruukkuineen pään ympäri. Apuvälineenä istutuksessa oli puukalikka. Tuhansien ruusujen ruukutuksen jälkeen ei ole usko loppunut yhdessäkään toistotyössä. Juurtuminen puutarhatöihin ja kouluttajan rooliin Käytyäni puutarhurikoulun, palasin Hämeenlinnan kaupungille, jossa toimin työryhmien vetäjänä ja sain jopa tuurata piiripuutarhuria. Nuo vuodet olivat oppimisen

18

Jatkoin opiskeluitani ja valmistuttuani jäin Lepaalle töihin. Määräyskirjassa minut kutsuttiin ylipuutarhurin virkaan ja seuraavassa lauseessa velvoitettiin asumaan tilalla. Kuulosti jäänteeltä feodalismista. Työ oli puistonhoitoa ja rakentamista, enemmän hoitoa ja sen opetusta, vähemmän rakentamista. Vuosien aikana sain tutustua moniin alamme merkkihenkilöihin, niin työtovereina kuin muutenkin. Lepaa oli merkittävä kohtauspaikka silloin niin kuin tänäänkin. Simberg, Pankakoski, Jyränkö, kaikki omalla tavallaan uranuurtajia ja hienoja ihmisiä. Jokainen heistä vietti mielellään aikaa puistossa ja antoivat neuvoja ja jakoivat mielipiteitä nuorelle tarhurille. Työtovereistani Vaasvainio ja Mero-Palviainen, kaksi niin erilaisesta puusta veistettyä, tukivat ja opastivat vaikeissa ratkaisuissa. Hyvä oli siinä ympäristössä tehdä töitä ja kasvaa. Opiskelijat olivat tietenkin tuon työn suola ja kun tänään katson ympärilleni, niin varsin monta tuttua nimeä ja kasvoa liikuttaa koko yhteistä puutarhamaailmaamme. Puutarhapolun kahta puolen Puutarhahoidosta tuli myös ammatti. Puutarhaliike Puuta ja Heinää oli tarkoitettu vain pienimuotoiseen puutarhanhoitotoimintaan. Vuosien varrella se kasvoi ja paisui niin, että kahden hengen yrityksestä muodostui yli kahdenkymmenen hengen kokoinen. Siirryin kuitenkin siinä vaiheessa polun toiselle puolelle, kun palasin taas takaisin koulumaailmaan. Ammatillisesti voin tunnustaa, että jouduin ottamaan monesta asiasta


selvää ja lukemaan monta opusta vain siksi, että aikuisopiskelijoille ei vähä tieto riittänyt. Puutarhahommissa pitää pysyä ajan hermolla. Toisaalta tosiasia on, että puutarhuria tarvitaan aina. Vuosikymmenien aikana pihat ja puutarhat ovat kokeneet melkoisia muutoksia. Puolivuosisataa sitten pihan piti olla tuottoisa, nykyaikana sen sijaan koristeellisuus on tärkeää. Pihanomistaja näki aikaa ja vaivaa kauniin pihan aikaansaamiseksi, mutta nyt pyritään vähentämään työmäärää ja nauttimaan pihasta enemmän. Puutarhasuunnittelija tuntee olevansa melkein kuin maailmanrauhan luoja, kun saa listan pihan omistajan toiveista. Kasveja, joita ei saa olla, joita pitää olla, ei-toivottuja värejä jne. Lopuksi kaikki toiveet kiteytetään kolmeen asiaan: kaunis, helppohoitoinen ja halpa toteuttaa. Hinnasta ollaan valmiita joustamaan, mutta helppohoitoisuudesta ei. Tämä tarkoittaa usein isoja massanvaihtoja, rajoittavia rakenteita, muureja, reunakiveyksiä, katteita ja kankaita. Kun kasvivalinnoissa haetaan helppohoitoisuutta, niin kasvilajisto käy suppeaksi. Puutarhasta tulee kliininen, posliininen, josta näkee vain heijastuksen monimuotoisuudesta. Missä on perhoset, minne jäävät linnut?

ovat antaneet varmuuden työn tarpeellisuudesta. Asiantuntija, kuinka tuo mairitteleva nimitys aikanaan häkellytti ja huimasi, nolottikin. Nyt voin rehellisesti myöntää, että jotain toki tiedän ja jos en tiedä, rohkenen senkin sanoa. Matkanjohtajan tehtävät Euroopan kauneimmissa kohteissa eivät katoa muistoista. Vieläkin hymyilyttää, kun näin ensimmäisen kerran limoviikunakujanteen Madeiran Carlton hotellin edustalla: noin suureksiko ne voi kasvaa! Teneriffan pohjoisosa, Portugali, Italia, Hollanti, näiden puistoihin käyn muistoissani, kun ilta hämärtää. Auringon laskiessa istun puutarhassani kuunnellen lintujen ääniä, alkukesän intohimoa, joka viiltää syvälle paidan alla. Olen kerännyt lukuisia perennasukuja, istuttanut yhtä ja toista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä rohkeammin uskallan kokeilla. Talvet ovat arvaamattomia ja varmoja kasveja ei ole. Suuren tammen alla on hyvä tehdä yhteenvetoa niin puutarhasta kuin elämästä. Syreenien tuoksuessa ja tuomien huumatessa työnnän taas kädet lämpimään multaan.

Jotta pihasta tulisi toiveiden mukainen, se vaatii osaamista ja aikaa. Monesti ongelmia tuleekin siitä, että omistajan ja urakoitsijan yhteistyö ei toimi. Puutarhaomistaja vaatii asioita, jotka viime kädessä vievät asiaa hintavampaan suuntaan. Luonnonilmiöiden ja kasvun ymmärtäminen edesauttaa toivotun lopputuloksen toteuttamisessa. Takuiden vuoksi hyvää multamaata vaihdetaan rikkaruohottomaan kasvualustaan ja istutusalueet katetaan kankailla joiden peittäminen kuorikkeilla, hakkeilla tai koristesoralla antaa vapautuksen kitkennästä, mutta vain hetkeksi aikaa. Kasvu jatkuu Vuosien aikana olen kohdannut monia harrastajia ja alan ammattilaisia. Olen saanut tietoa ja oppia ja mikä tärkeintä, olen jakanut tietoa eteenpäin vastavuoroisesti. Vuodet ja vuosikymmenet radiopuutarhurina

19


Teksti Leena Luoto, kuvat Heikki Luoto

Mummon akkunalla kukki pelargonia ”Jokainen, jolla on kodissa ollut muutamiakin lehtikasveja tai värikkäitä kukkia, tietää kuinka hauskaa on, kun kevättalven aurinko, luonnon ulkona vielä levätessä lumivaippansa alla, herättää kasvit ikkunallamme eloon”. Näin sisäkukkien vetovoimasta kirjoitti A.-M. Idman-Tigerstedt vuonna 1950 Kodin ruukkukasvit -kirjan viidennen painoksen alkusanoiksi. Huonekasvien lajivalikoima oli itsenäisyyden alkuvuosikymmenillä runsas. Lehtikasvit, nykyisin näitä kutsutaan viherkasveiksi, saattoivat olla hyvin kookkaita palmuja, lehteviä saniaisia tai lehtimäntyjä, joita nykyään kutsutaan huonekuusiksi. Kukkivia kasvilajeja oli paljon, joukossa oli sellaisiakin, joita kasvatetaan nyt myös kesäkukkina ulkona. Puuvartiset oleanderit, kuten niitä aiemmin kutsuttiin, ja kameliat sekä köynnöstelevät kärsimyskukat täyttivät salit ja viherhuoneet. Pelargonit kukkivat sekä kesämökkien että kaupunkikotien ikkunalaudoilla. Pelargonista todetaankin, että se oli yhtä suosittu rikkaan upeassa linnassa kuin köyhän matalassa majassa, se oli joka kodin kukka. Talvetus tuotti ongelmia kerrostaloissa, joissa ei ollut kellaria tai muutakaan viileää paikkaa. Talvisin huoneita lämmitettiin takkojen ja puuhellojen sekä muiden tulisijojen avulla. Vaikka huoneissa ei ollut runsaasti ikkunoita, viileys

20

edesauttoi kasvien selviämistä pimeistä talvipäivistä. Muutamia huoneita pidettiin hyvin viileinä, ainoastaan juhlapyhiksi lämpötilaa nostettiin, jotta vieraat viihtyisivät paremmin. Keväisin alkoi kova tohina, kun kasveja heräteltiin uuteen kasvuun ja niille vaihdettiin uusi multa, tarvittaessa istutettiin isompaan ruukkuun. Itselle ja ystäville otettiin pistokkaita, jotta kanta säilyi. Kukkakaupat myivät multaa pussissa, mutta maaseudulla multa saatiin omasta pihasta. Ruukkukasveja ostettiin tuliaisiksi, harvemmin itselle iloksi. Keskuslämmityksen yleistyessä kukkien olosuhteet kävivät tukaliksi ja moni laji sai väistyä kestävämpien tieltä. Asuminen kaupungeissa yleistyi eikä tilaa aina riittänyt kovin suurille kasveille. Yksi ikkunalauta ja siihen paavalinkukka, se hoiti viherkasvin virkaa. Nyt ovat yleistyneet avaraikkunaiset viileät viherhuoneet ja lasitetut parvekkeet, joissa lämpötila ei laske nollan alapuolelle. Moni mummon vaalima kasvi löytää taas tiensä huonekasvien valikoimaan. Huonekasvien ilmaa puhdistava vaikutus on merkittävä ja kukkivien kasvien valikoima on laaja. Lähes jokaisella on monia mahdollisuuksia luoda virkistävää vihreyttä asuintiloihin. Vanhoja tuttavuuksia...


Vuonna 1924 Flora lehdessä nro 47 (vasemmalla) annettiin ohjeita begoniasta, annansilmästä, jonka lajike oli kehitetty vuosisadan vaiheessa. ”Gloire de Loirraine” kukoistaa vielä joissakin kodeissa. Sen ovat syrjäyttäneet isokukkaiset ja viljelyvarmemmat annansilmät. Talven yli sen saa saateltua viileässä valoisassa huoneessa.

Soilikki kukkii taukoamatta keväästä syksyyn, mutta talvella se kaipaa lepokauden viileässä valoisassa paikassa. Vanhat lajikkeet kasvavat melko isokokoisiksi, mutta nyt tarjolla on myös lajikkeita, jotka tarvitsevat vähemmän tilaa.

Kamelia joutui väistymään, kun huoneita alettiin lämmittää enemmän ja keskuslämmitys yleistyi. Kamelia kukkii talvella, sydänkesällä sen voi siirtää ulos varjoisaan paikkaan. Nyt kamelian hoivailu onnistuu, kun käytössä on viileitä viherhuoneita, joissa sen nuput kehittyvät avautuakseen sydäntalvella.

Huone-esikko on perinteinen kevään kukka. Sen kukittaminen uudelleen on vaativaa. Huone-esikon haitallinen ominaisuus on lehtikarvojen sisältämä ärsytystä aiheuttava primiini.

21


Saniaiset ovat vaatimattomia hoidon suhteen, kunhan olosuhteet ovat niille suotuisat. Varjoisa ikkuna ja riittävä kosteus innostavat saniaisen rehevään kasvuun. Liian kuiva ilma aiheuttaa lehtien kuivumisen. Saniaiset olivat aikoinaan isojen salien komistuksia, kun vuosikymmeniä vanhat kasvit oli nostettu kukkapylvään päälle.

Pelargonit mummon kuistin ikkunalla

Auraukaria, eli huonekuusi on viime vuosina kasvattanut suosiotaan. Se viihtyy varjoisalla ikkunalla ja kärsii suorasta auringosta. Sen kasvua kehotettiin aikoinaan jopa hillitsemään, jotta kaunis muoto säilyy. Huonekuusi oli salien koristus, koska kasvaessaan se vaatii melko ison tilan.


Teksti Tina Wessman. Kuvat Suomen Siirtolapuutarhaliitto ry

Kestävää kesänviettoa kaupungissa – siirtolapuutarhatoiminnan sata vuotta Mikä on siirtolapuutarha?

Mistä kaikki alkoi?

Monelle kaupunkilaiselle siirtolapuutarhatoiminta saattaa olla sangen vierasta. Vilaukselta on saatettu nähdä alue, jolla on pieniä puutarhojen ympäröimiä mökkejä. Jotkut ovat kenties käyneet siirtolapuutarhassa marja- tai elomarkkinoilla, kirpputorilla, juhannusjuhlassa tai vaikka käynyt tutustumassa Avoimet puutarhat -teemapäivänä.

Siirtolapuutarhojen juuret ovat 1700-luvun lopun Englannissa, jossa kehittyi ajatus köyhille tarkoitetuista puutarha- ja viljelypalstoista. Myös Saksassa perustettiin 1800-luvulla köyhäinpuutarhoja kaupunkien liepeille ensisijaisesti maanomistajien, tehtaanomistajien ja kaupunginhallitusten toimesta. Nopea väestönkasvu oli tuonut mukanaan köyhyysongelman, jota pyrittiin ratkaisemaan tarjoamalla perheille pieniä puutarhapalstoja, joilla viljellä leivän jatketta ruokapöytään ja viettää yhteistä aikaa raittiissa ilmassa. Lisäksi siirtolapuutarhaaatteessa keskeistä on aivan alusta asti ollut yhteisöllisyys kaupunkilaisten keskuudessa sekä hyödyllisen ja kehittävän toiminnan järjestäminen lapsille ja nuorille.

Siirtolapuutarha-alue sijaitsee yleensä kunnalta vuokratulla maalla ja aluetta hallinnoi siirtolapuutarhureiden muodostama yhdistys. Alueen palstat ovat kooltaan keskimäärin 250 – 500 m2 ja palstalla sijaitsee pieni mökki. Liikkuessaan siirtolapuutarhassa saattaa huomata, että mökit ovat keskenään erilaisia, mutta kuitenkin saman oloisia. Se on tarkoituskin. Mökin koko, muoto ja väritys ovat yleensä alueittain jotenkin määritelty. Siirtolapuutarha-alueilla on erilaisia pelisääntöjä. Pelisäännöissä ei oteta kantaa siihen, mitä kasveja palstalla kasvatetaan – se on jokaisen viljelijän itsensä päätettävissä ja palstan suunnittelussa voi käyttää omaa luovuuttaan. Pääperiaatteena on kuitenkin, että siirtolapuutarhassa harrastetaan puutarhaviljelyä. Palstan tulee olla pääosin viljeltyä tai istutettua puilla (ei kuitenkaan luonnonpuilla), pensailla tai kukkakasveilla. Se ei ole omakotitalon pihamaa, eikä se voi kasvaa ainoastaan nurmea. Jotkut haluavat perennoja, jotkut pensaita ja jotkut panostavat hyötykasveihin. Joidenkin mielestä perinnekasvit ovat ainoa oikea valinta, kun taas toiset haluavat kokeilla uutuuksia. Siksi jokainen palsta on – ennemmin tai myöhemmin, ja yleensä kovan työn jälkeen – aika lailla vuokraajansa näköinen.

Suomessa puutarhakulttuuri levisi kansan pariin jo 1800-luvun loppupuolella. Samaan aikaan alkoi voimakas teollistuminen, joka vei työväestön kaupunkien tehtaisiin. Maaperä oli siis otollinen siirtolapuutarha­ toiminnalle. Ensimmäinen aloite siirtolapuutarhan perustamiseksi tehtiin Helsingissä jo vuonna 1900, mutta asia jäi sikseen. Ajatus jäi kuitenkin kytemään - siirtolapuutarhatoiminnasta kirjoitettiin lehdissä ja siitä keskusteltiin eri järjestöissä. Suomen ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin Porvooseen vuonna 1915, mutta hanke jäi lyhytaikaiseksi ja sen vaiheet ovat pitkälti hämärän peitossa. Maamme ensimmäinen edelleen toimiva siirtolapuutarha – joskin 1970-luvulla alkuperäiseltä paikaltaan muualle pakotettu – perustettiin Tampereelle itsenäisyyttämme edeltäneenä vuonna 1916. Aloite Hatanpään siirtolapuutarhan perustamiselle lähti naisyhdistyksestä ja porvarillisista piireistä. Helsingissä Svenska Kvinnoförbundet rf. oli jo vuonna 1915 jättänyt kaupunginvaltuustolle anomuksen, jossa

23


pyysi lupaa aloittaa siirtolapuutarhatoiminta. Ehdotettu paikka ei kuitenkaan ollut sopiva ja asia jäi sodan jalkoihin. Tuosta anomuksesta sai kuitenkin alkunsa vuonna 1918 perustettu, maamme vanhin alkuperäisellä paikallaan oleva Ruskeasuon siirtolapuutarha. Kirjassaan ’Ryhmäpuutarhoja’ (1918) Ossian Lundén toteaa: ”Viisasta olisi siis, jos myöskin meillä kaupunkien ja tehdasyhteiskuntien viranomaiset rupeaisivat väestön puolesta ajamaan ryhmäpuutarha-asiaa ja käyttäisivät sen tarjoamia etuja kaupunkien ja tehtaiden työläisten hyväksi, jotka niin kipeästi ovat sen ulkoilma-elämän tarpeessa, jota ryhmäpuutarhat tarjoavat. Sillä luonnollisestihan pitää kaiken sen, mikä edistää ruumiin voimia ja lisää elämänhalua, tulla sekä työläisten itsensä ja heidän perheittensä että koko yhteiskunnan hyväksi. ” Viranomaiset tarttuivat kehotukseen – siirtolapuutarhatoiminta sai jalansijan maassamme. ”Turvautukaamme maahan!” Maailmansotien välisenä aikana Suomeen perustettiin useita uusia siirtolapuutarhoja. Eräs vaikuttava tekijä lienee ollut 1930-luvun lama, joka synnytti pulan mm. ravinnosta. Siirtolapuutarhoissa hyötypuutarhat olivat palstojen tärkein osa, joten ne kattoivat suurimman osan pinta-alasta. Mutta toki palstoilla oli myös koristepuutarha. Vuonna 1930 perustettiin Suomen Siirtolapuutarhaliitto siirtolapuutarhayhdistysten keskusjärjestöksi. Liiton tärkeimpänä tehtävänä pidettiin tuen ja neuvojen antamista uusille perustettaville siirtolapuutarhoille. Sota toi mukanaan pulan ja säännöstelyn. Niinpä monissa kaupungeissa siirtolapuutarhatoiminta pääsi kunnolla vauhtiin sodan aikana. Viranomaiset halusivat helpottaa elintarvikepulaa luovuttamalla maata siirtolapuutarhoiksi, joissa kaupunkilaiset itse viljelisivät juurikasveja, hedelmiä ja marjoja.

1935: Ensimmäisen Siirtolapuutarha-lehden kansi vuodelta 1935. 1944: Talin siirtolapuutarhurit Helsingissä keräsivät vuonna 1944 palstoiltaan marjoja ja kukkia vietäväksi sotasairaalaan. 1949: Siirtolapuutarhojen antimia esillä Pohjoismaisessa puutarhanäyttelyssä Helsingin Messuhallissa 1949.

24


Vuonna 1935 perustetun Siirtolapuutarha-lehden numerossa 1/1942 kirjoitettiin näin: ”Tehkäämme siis kaikkemme saadaksemme palstaviljelyn mahdollisimman tehokkaaseen ja tarkoituksenmukaiseen käyntiin. Huolehtikaamme siitä, että kaikille halukkaille avautuu mahdollisuus palstaviljelyyn ja että viljely tapahtuu järkiperäisesti. Jokainen nurmettunut ketoläiskä, jolla ei ole muuta tärkeämpää tehtävää, on raivattava perunapalstaksi, jokaisen matalammankin mökin ympärille on raivattava kasvitarha! Opastakaamme tuttaviamme ja naapureitamme. Toteuttakaamme talkooajatus palstaviljelynkin alalla! Auttakaamme kaikin keinoin avun tarpeessa olevia. Turvatkaamme yhteisin innoin, tiedoin ja voimin omalta osaltamme kansamme toimeentulomahdollisuudet!” Vuonna 1945 Suomessa oli 15 siirtolapuutarhaa. Vuosikymmenen loppuun mennessä niiden määrä oli kaksinkertaistunut. Sotavuosina annettiin poikkeuslupa pitää siirtolapuutarhoissa eläimiä. Kanat, siat, kanit ja lampaat toivat siirtolapuutarhoihin täysin uudenlaista elämää – ja vaihtelua kaupunkilaisten ruokalistaan. Kanat ovat viimeisten vuosien aikana palanneet joihinkin siirtolapuutarhoihin, suunnitellusti. Helsingissä myös kanit ovat tehneet paluun – valitettavasti omatoimisesti. Vesistöihin rajoittuvissa siirtolapuutarhoissa sotavuosina kalasteltiin ahkerasti – ja niin tehdään vielä nykyisinkin. Hiljaiselosta uuteen nousuun 1960-luvulle tultaessa kotitarveviljelyn merkitys siirtolapuutarhoissa hiljalleen väheni, kun kauppojen valikoimat kasvoivat ja kansa vaurastui. Myös siirtolapuutarhoihin ilmestyi nurmikoita. Monilla paikkakunnilla siirtolapuutarha-alueita uhkasivat uudisrakentaminen ja tielinjaukset. Siirtolapuutarhaelämä ei ole koskaan ollut pelkkää viljelyä tai puutarhanhoitoa. Kanssakäyminen alueen muiden ihmisten kanssa sekä yhdessä tekeminen,

1955: Hyötyviljelyä Litukan siirtolapuutarhassa Tampereella vuonna 1955. 1977: Pieni vieras mummon mökillä Päivärannan siirtolapuutarhassa Kuopiossa vuonna 1977. 1987: Siirtolapuutarhaliiton Lepaan kurssin opiskelijoita vuonna 1987. Ensimmäinen kurssi järjestettiin vuonna 1949 ja kurssiperinne jatkuu edelleen.

25


kokeminen ja oppiminen ovat aina olleet tavattoman tärkeitä asioita siirtolapuutarha-alueilla. Vahva yhteisöllisyys – kyläyhteisö kaupungissa – on varmasti osaltaan auttanut ylläpitämään siirtolapuutarhatoiminnan elinvoimaisena, vaikka viljelyinto toviksi hiipuikin.

Alkuperäisen siirtolapuutarha-aatteen mukaisesti toimivia alueita on maassamme nyt kuutisenkymmentä ja viljelijöitä noin kuusi tuhatta. Kansainvälisen Siirtolapuutarhaliiton jäsenmaissa, joista Suomi on yksi, viljelijöitä on yhteensä yli kaksi miljoonaa!

1980-luvulta lähtien hyötyviljelyinnostus on taas nostanut päätään sangen tasaisesti. Ekologinen elämäntapa on arvossaan, ja kiinnostus puhtaita ja lähellä tuotettuja elintarvikkeita kohtaan kasvaa kohisten. Samalla myös käsillä tekemisen ja palkkatyön vastapainon tarpeesta on tullut yhä useammalle tärkeää.

Vallilan siirtolapuutarhassa Helsingissä on säilynyt alkuperäinen, 1930-luvun siirtolapuutarhamökki. Mökki toimii nyt museona. Palstan istutukset mukailevat puutarhakonsulentti Elisabeth Kochin kolmea jäljellä olevaa, alkuperäistä Vallilan siirtolapuutarhalle tarkoitettua istutussuunnitelmaa.

Siirtolapuutarha- ja viljelypalstojen sekä muidenkin kaupunkiviljelyn muotojen kysyntä on kova 100vuotiaassa itsenäisessä Suomessa.

26


Tampereen siirtolapuutarhamuseo sijaitsee Niihaman ryhmäpuutarhan alueella. Yksi mökeistä on sisustettu alkuperäiseen asuunsa, yksi kertoo aatteen kehityksestä ja yksi on esinemuseona.

Lähteet: Lundén Ossian: Ryhmäpuutarhoja; Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1918 Siivonen Mirja-Riitta, Salonen Pirkko & Kuchka Tuija: Siirtolapuutarha – kaupunkilaisen paratiisi; Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki, 1999 Laurila Ulla-Maija: Vapaahetkien kuluksi; Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 1/2008 Koskesta voimaa verkkojulkaisu (www.historia.tampere.fi)

Siirtolapuutarhatoiminnan nykypäivään ja mm. siirtolapuutarhayhdistysten yleisötapahtumiin voit tutustua osoitteessa www.siirtolapuutarhaliitto.fi. Sivustolla voit myös lukea Siirtolapuutarha-lehteä.

Siirtolapuutarha-lehti 1935-2016

27


Teksti ja kuvat Kaarina Vuokko

Hyötykasviyhdistyksen alkutaival Elettiin vuotta 1979. Kälyni houkutteli tapahtumaan, jossa puhuivat Toivo Rautavaara ja Risto Nurmi. Tilaisuuden järjesti Hyötykasviyhdistys, jonka he olivat perustaneet edellisenä vuonna. Tilaisuus osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että kotitarveviljelijän oli pakko liittyä.

Puutarhamessuille osallistuimme aluksi Puutarhaliiton pöydän kulmalla, jossa kerroimme yhdistyksestä. Pian meillä oli oma pöytä, mutta tilaa tarvittiin vuosi vuodelta enemmän. Messuja oli mm. Turussa, Mikkelissä, Riihimäellä, Lahdessa. Helsingin messuilla olimme 1986, kun Tšernobylin ydinvoimala tuhoutui.

Alkuaikoina yhdistyksen toiminnassa oli kokouksia, luentoja ja messutapahtumia. Kokoukset pidettiin aluksi YLE:n vanhassa radiotalossa, jossa Nurmi oli toimittajana. Luentopaikkana oli usein Pauligin huvila. Pian tulivat Rautavaaran ja Nurmen lisäksi tutuiksi mm. nimet Pentti Alanko, Anja Alanko, Hannele Vainio, Anne Paalo, Taina Kuusi, valkosipuliguru Kauko Tikkanen, pomologi Anssi Krannila, Ulla Lehtonen, Satu Hukkinen, Miettisen Tuovi ja Veijo, Sinikka Katajamäki ja Marja Calonius, pihkasalvaexpertti Martti Karulinna, Henriette Kress ja Anu Ranta. Puheenjohtajana toimi aluksi Toivo Rautavaara, myöhemmin Pentti Alanko, Ritva Vatanen, Veijo Miettinen ja Sinikka Katajamäki. Itse toimin vuosia sihteerinä, apunani oli Terttu Järvinen.

Osastolla kerroimme yhdistyksestä ja lisäksi myytiin joitain opaslehtiä. Vuoden hyötykasveista jaettiin tietoa isoilla pahvijulisteilla, jotka oli maalannut taiteilija Harri Larjosto sopuhintaan (oli naapurini ja lasten opettaja). Joka vuosi hyötykasveiksi oli valittu kaksi lajia, toinen villi, luonnossa kasvava, ja toinen viljelty. Ohjelmassamme oli myös kurpitsahillomaistiaiset. Kaikki kehuivat hilloa. Hillon keittotalkoissa pääemäntänä oli Hilkka Karppinen. Messuosaston tarjonta laajeni vuosi vuodelta ja 1990-luvulla messuilla oli jo mukana valikoima siemeniä ja opaskirjoja, mm. yhdistyksen julkaisemat ’Luonnonmukainen vihannesten viljely’ ja ’Komposti’. Näitä ja muita kirjoja varten toimi Kirjavälitys, jota ansiokkaasti hoiti Kyllikki Raitasuo.

Palstanpitoa ja messumeininkiä Ensimmäinen palsta-alue saatiin 80-luvulla Vantaankoskelta, joen rannasta. Rantaan rakennettiin laatikko, jossa oli pumppu ja joitain yhteisiä työkaluja. Maa oli savista. Kateviljely alkoi tulla muotiin ja jostain saimme vanhoja olkipaaleja katteeksi. Alempana oli yhteismaata, jossa kokeiltiin yhdistyksen erikoisuuksia. Palstaalueelta löytyi Sesam-osasto, jossa oli mm. karvainen karviainen, vanha vadelma, sininen apposherne, kaskinauris ja erilaisia perunoita. Vuonna 1989 kasvatettiin pellavaa. Satu Hukkinen veti pellavakurssin: oli maan kääntöä, kitkiäisiä sekä pellavankukkajuhlat, johon tuotiin tarjottavaa, tyyliin iltapala ruohikolla. Pellava nyhdettiin, liotettiin ja käsiteltiin langaksi asti, opittiin kehräämään rukilla ja värttinällä. Oma lopputulokseni ei ollut kovin tasaista lankaa.

28

Matkoilla koettua Yhdistys teki jo alkuaikoina bussimatkoja. Matkoilla vierailtiin Anjan puistossa Mikkelissä ja Bertalan Galambosin nokkos- ja yrttiviljelmillä Puumalassa. Hiekkaviljely oli tulossa muotiin. Siihen päästiin tutustumaan käytännössä, kun käytiin Pälkäneellä Ingrid Tiililän hienoilla viljelmillä, joista oli myös Kotipuutarhalehdessä kirjoitus. Viro oli monen retken kohde. Ryhmän koko vaihteli, joskus oli vain muutama, toisinaan isompi porukka. Uno Kivistikin kärhöviljelmä oli kauniilla paikalla joen rannalla. Satavuotiaita harmaita taloja, kanoja pihassa, haikaran pesä puussa ja tietenkin noin 300 kärhölajiketta, 30 rypälelajia + muita kasveja. Toinen kuulu kärhökasvattaja oli Erich Pranno. Muistona sieltä pihallani kasvaa Pranno Punane -kärhö. Tutustuttiin Neuvostoliiton kauneimpaan kivikkopuutarhaan ja


tietysti Tallinnan kasvitieteelliseen. Jogevan maatalousoppilaitos sijaitsi kauniilla paikalla Kuremaalla. Lähellä oli siirtolapuutarhoja, joita oli useita muuallakin, aina hyvin hoidettuja ja korkealla aidalla ympäröity. Türin messuilla kävimme pakettiautolla. Mukaan kerättiin vanhoja puutarha- ja käsityölehtiä, joista siellä oli kova pula. Tallinnan satamassa kaksi venäläistä tullimiestä pysäytti automme ja nähtyään lehtikasat käskivät meitä odottamaan sen aikaa, kun kysyvät ohjeita pomoiltaan. Venäläisten tullimiesten lähdettyä paikalle tuli virolaisia tullimiehiä, jotka kehottivat lähtemään nopeasti pois. Näin saimme lehdet perille. Messuilla ne menivät kuin kuumille kiville ja saimme paljon ilmaisia kasveja mukaamme. Joitain myös ostimme. Türin poliisipäällikkö oli innokas viljelijä, jolla oli kesäpaikka Peipsijärven rannalla. Hän esitteli meille kauniin puutarhansa, saunotti ja tarjosi runsaan illallisen juomineen. Hänen avullaan löytyi myös hyvä yöpymispaikka. Suomeen päästyämme tulli pysäytti kasvien takia, joita oli runsaasti. Ilman lupaa ei saanut tuoda. Jotenkin armo kävi oikeudesta ja saimme luvan tuoda kasvit palstalle Vantaankoskelle yhteen paikkaan, jossa tullin edustaja kävi myöhemmin. Kasveja ei saanut siirtää vähään aikaan muualle tautivaaran takia. Viro tuki muutenkin läheiseksi, kun sinne 1989 perustettiin sikäläinen hyötykasviyhdistys Tarbetaime Selts. Puheenjohtaja oli Rein Sander. Koska Virosta oli vaikea tulla Suomeen, vierailimme siellä hänen luonaan sekä

tutustuimme muihin yhdistyksen jäseniin, joita myöhemmin Viron itsenäistyttyä tapasimme Suomessa heidän käydessään täällä puutarhamessuilla. Siemenkauppaa ullakolta Yhdistyksen siemenvälitys alkoi 1990-luvulla. Jotenkin ajauduin sihteerin hommista siemenvastaavaksi. Sopivan paikan puutteessa alkuvälitys tapahtui kotonani. Siemenluetteloita tilattiin Ruotsista, Saksasta, Hollannista, Englannista, Italiasta ja USA:sta. Joitain siemeniä tuotiin Virosta. Tilaukset tehtiin postitse, kunnes saatiin myöhemmin faxi. Nouto tapahtui lentokentän tullipostista. Yläkerran takkahuone rauhoitettiin työtilakseni. Kaverinani oli pupumme Bombadil, jonka kerran löysin tattarisäkistä. Henriette Kress teki poikamme tietokoneeseen ohjelmat postitusta varten. Poikamme lähti armeijaan, joten hänen huoneensa sai toimia tietokonehuoneena. Tulostusta varten oli iso tulostin reikäreunaisine papereineen. Siemenpussien etikettikuvia ei voinut kopioida suomalaisista kasvikirjoista, joten osa piirrettiin ja osa otettiin kiinalaisista kasvikirjoista, myöhemmin myös japanilaisista. Kuvien monistuksen hoiti tuttavani työpaikallaan, kuten myös useiden monisteiden. Siemenmäärät piti punnita huolellisesti. Onneksi eräs jäsenemme hankki meille tarkan vaa’an, jolla pienetkin määrät sai punnittua. Punnitusta jatkui usein myöhään

Vasemmalla: Bombadil- kani viihtyi tattarinsiemensäkissä Keskellä: Kurpitsahillotalkoot Oikealla: Pellavasatoa

29


yöhön. Viikonloppuisin sain joskus punnitukseen talkoo­ apua yhdistyksen jäsenistä. Posti oli parin kilometrin päässä, johon kerran auton ollessa huollossa piti mennä naapurin tarjoamalla kyydillä. Kylällämme naapuriapu toimii hyvin. Toimistomme Juhana Herttuan tiellä ei ollut kovin iso ja lisätila oli tarpeen. Töölöstä Mechelininkadulta löytyi sopiva paikka, johon sai kaupan ja toimitilaa oli riittävästi. Eeva Gullstenin sisar suunnitteli kauniin sisustuksen Alku ja Juuri -puotiin. Pian palkattiin toimiston hoitajaksi Leena Lindström, hänelle tietokone ja tärkeä faxi. Siemeniä ei vielä voinut tilata tietokoneella, mutta kauppaan saatiin esille kirjat ja siemenet. Myynti hoidettiin talkoina. Punnituskin siirrettiin pikkuhiljaa kotoani kaupan takahuoneeseen. Lähetykset oli helppo toimittaa vastapäätä olevaan postiin. Marttaliiton kanssa tehtiin yhteistyötä ja voitiin pitää yleisötilaisuuksia heidän tiloissaan. 4H-järjestön nuoret keräsivät niittykukkien siemeniä siemenvälitykseemme. Kauppaan piti saada myös muuta myytävää. Puutarhatarviketta lähdettiin etsimään ulkomaisilta messuilta. Pääsin mukaan Birminghamiin ja kaksi kertaa Köl-

30

niin. Aina ei onnistuttu löytämään mitään myytäväksi sopivaa. Taiwanista tilattiin pieniä työkaluja iso lasti. Pikkulapio ei kestänyt savimaata, vaan vääntyi. Siemenvälitykseen löytyi uusia väyliä. Omalla työpaikallani tehtiin muutoksia ja puolipäivätyöni muuttui kokopäiväiseksi. Näin Hyötykasviyhdistys alkoi jäädä vähemmälle.

Paketointitalkoot vuonna 1992


Suunnistusohje, joka on toiminut jo 60 vuoden ajan reittiohjeena taimien noutajille.

Toim. Leena Luoto, lähde: Annastiina Henttinen, Kaikki alkoi omenasta - Puutarhatahvoset Oy 60 vuotta

Puutarhatuotteita suomalaisille – taimitarhan tarina Puutarha Tahvoset Oy on muuntunut omenatarhasta monipuoliseksi taimistoksi, jonka tuotteita löytyy monelta suomalaiselta pihalta. Lähelle Pohjankurun asemaa syntyi vuonna 1956 Viikarin puutarha, jonne ensimmäiset omenantaimet istutti Tahvo Tahvonen. Lajikkeina olivat mm. ’Punakaneli’, ’Sariola’ ja ’Welthy’. Ensimmäisistä omenapuista on yhä hengissä joitakin ja niistä saadaan edelleen varteoksia ja omenia. Omenanviljelyssäkin tuli joskus takapakkia. Yhtenä talvena myyrät söivät melkein kaikki 6000 puuta. Omatekoiset kattohuopaiset tötterösuojat eivät es-

täneet myyrien kiipeilyä. Vuonna 1966 viljeltiin myös mustaherukkaa, jota asiakkaat saivat tulla itse poimimaan. Tarkat ajo-ohjeet annettiin Helsingin Sanomien ilmoituksessa. Herukkatarhasta kasvoi Suomen suurin, alaa oli 14 hehtaaria. Poimintaa varten ostettiin Suomen ensimmäinen herukanpoimuri, jolla poimittiin 800 kiloa marjoja tunnissa. Herukan taimituotanto aloitettiin 1974 ja menekki oli valtaisa. Taimituotannolla olikin kauaskantoiset vaikutukset.

31


Jotta elanto tuli turvatuksi sen aikaa, kun omenasatoa ei puista vielä saanut, alettiin viljellä vihanneksia. Omenapuurivien välissä kasvatettiin retiisiä, persiljaa ja salaattia. Kaalin tuotoilla pystyttiin perustamaan omenatarha uudestaan. Tillipuntteja lähti rekkalastillinen Kalayhtymälle maustamaan kalasäilykkeitä. Keräkaalin lehdet päätyivät einestehtaille käärylekaaliksi. Raparperintuotantoa oli puutarhalla alusta saakka. Raparperia kasvatettiin kahden hehtaarin alalla ja sato kerättiin vapuksi myyntiin. Kerääjiä tuli Jyväskylästä saakka avuksi isoon urakkaan. Tuotanto loppui kerralla varotoimena Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden laskeumariskin vuoksi. Salaattiviljelmän koko oli neljä hehtaaria ja parhaina kesinä tuotettiin 60 tonnia, etupäässä helsinkiläisten ruokapöytiin. Salaatinviljelyssä otettiin käyttöön työtä nopeuttavia koneita. Oma innovaatio oli salaatinistutuskone, jolla pienet pottitaimet voitiin istuttaa. Taimet esikasvatettiin muovihuoneessa, jossa automatiikka hoiti tuuletuksen ja kastelun. Salaatinviljelyssä enää sadon korjuu hoitui puhtaasti käsityönä. Salaattibisneksestä siirryttiin 1970-luvun lopulla tarkastettujen mansikantaimien tuotantoon. Terveistä mansikantaimista saadaan varmemmin satoa, koska niissä ei ole tuholaisia eikä tauteja. Seuraavan vuosikymmen ajan tarhalta toimitettiin markkinoille jo noin miljoona mansikantainta. Tilalla käynnistyi myös mansikoiden itsepoiminta, johon aluksi järjestettiin jopa ilmainen bussikuljetus. Vähitellen itsepoiminta saavutti suosiota ja levisi muuallekin Suomeen. Itsepoimintatuotteita lisättiin, mansikan ja herukan lisäksi mukaan tuli herne ja vuonna 1988 ilmestyi valikoimaan myös maissi. Taimien tuottajaksi Vuoteen 1980 mennessä taimitarha oli ottanut kurssin kohti nykyistä astiataimien tuotantosuuntaa. Astiataimien kasvatuksen yhtenä syynä oli seudun savinen maa. Ruukkuun sen sijaan voi laittaa niin mehevää multaa kuin haluaa. Astiataimet ovat turvallinen vaihtoehto kuluttajille. Niitä voi istuttaa keväästä syksyyn, viedä tuliaisiksi ja antaa lahjaksi. Englannissa astiataimiviljely oli 1980-luvulla jo merkittävä tuotantomuoto. Koristekasvien astiataimituotantokin alkoi 1980-luvulla. Esimerkiksi syyshortensia ’Grandiflora’ ja norjanangervo ovat pysyneet tuotannossa koko tämän ajan.

32

Omenapuiden leikkuuta tammi-helmikuussa Salaattiviljelmä Herukoiden kukkia suojattiin hallalta öisillä sadetuksilla.


Puutarha Tahvoset on kasvattanut kotimaisia alppiruusulajikkeita 90-luvun alusta alkaen. Presidentin rouva Tellervo Koivisto kastoi kotimaisen alppiruusulajikkeen ’Kullervoksi’ vuonna 1992. Lajike oli järjestyksessä kahdeksas nimetty alppiruusulajike. Uusia lajikkeita on tullut valikoimaan lähes vuosittain. Uusimmat tulokkaat ovat ’Suvi’ ja ’Kristiina’. Suomeen sopivia kasvikantoja ei niin vaan maailmalta ole saatavissa. Taimitarhalla niitä on tuotettu, kun taimistolla on omaa monistustoimintaa ollut alusta alkaen. Puutarha toi markkinoille uutuuksia, mm. kotimaisen pensasmustikan 2000-luvun alussa. Pohjolan Pihataimi –merkki kertoi ostajalle, missä taimi on tuotettu ja mihin se soveltuu. Taimitarha oli myös ensimmäinen taimisto Suomessa, joka otti informatiiviset, pidemmillä kasvikuvauksilla varustetut kuvalliset nimilaput käyttöön. Uutuuksia etsitään myös maailmalta. Puutarha Tahvoset sai ensimmäisenä Euroopassa esitellä ja tuoda markkinoille koko kesän kukkivan pohjoisamerikkalaisen Endless Summer -jalohortensian. Tahvosten myymä ja tuottama Ilona-taimi on tuoteperhe, joka tuottaa iloa paitsi ostajalleen, myös hyväntekeväisyyteen, jonka kohteen ihmiset saavat äänestää Facebookissa. Taimia tuotetaan myös vientiin, noin viisi prosenttia liikevaihdosta tulee ulkomaanviennistä. Pääkohteita ovat Ruotsi ja Baltia sekä Venäjä. Ekologisuus ja kestävä kehitys Taimistokin jättää oman hiilijalanjälkensä. Tahvosilla tuo jälki on negatiivinen, käytetään siis enemmän hiilidioksidia kuin tuotetaan. Kasteluvedet kierrätetään, samoin ravinteet, kasvijätteet ja toimituksissa käytettävät kuormalavat. Ympäristöystävällisyys vaikuttaa nykyaikana valtavasti yrityksen imagoon. Nyt 130 hehtaarin suuruiseksi laajentunut taimisto on rakentanut kastelurampit, jotka säästävät kasteluvettä ja toimivat suljetussa kierrossa. Ravinteet kerätään talteen ja tuotantotekniikka on mukautettu astiataimituotannon vaatimuksiin. Kuluttajien vaatimuksin on vastattu monella eri tavalla. Jokakeväinen vähittäismyyntipäivä on odotettu tapahtuma, vaikka siitä ei liiemmin ilmoitellakaan. Hyvät taimet puhuvat puolestaan.

Taimikärry Raparperin viljely loppui Tshernobylin atomivoimaonnettomuuden seurauksena.

33


Koe onnistumisen ilo ja kasvun ihme! ”Viime kesänä innostuin toden teolla puutarhahommista. Olen itse ympäristön ystävä ja haluan kehittyä paremmaksi myös arkisissa valinnoissani”, sanoo Mikael Gabriel. Seuraa Mikael Gabrielin pihan kunnostusta greencare.fi Uusi GreenCare Ympäristön Ystävä on luonnonvaroja säästävä lannoite kaikille puutarhan kasveille. Koko valmistusketju raaka-aineiden hankinnasta pakkaukseen on mahdollisimman ympäristöystävällinen ja täysin kasviperäinen. Suuri osa käytettävistä raaka-aineista on ennen mennyt hukkaan. Esimerkiksi viljojen sivujakeet ja sokerituotannon sivuvirrat saadaan nyt hyödynnettyä puutarhanhoidossa suomalaisen innovaation avulla. Jokaisen pussin myynnistä menee osa Baltic Sea Action Groupin työn tukemiseen.

U UTU

34

US !

Puutarhan KEVÄT™ 20 kg Suomen suosituin lannoite. Herättää kasvit nopeaan kasvuun.

Ympäristön Ystävä Puutarhalannoite 10 L

Rakeinen Puutarhakalkki™ 20 kg Rakeistettu kalkki kaikille kasveille. Kalkita voi milloin vain!


Onko sinulla siirtolapuutarhapalsta? GreenCare tarjoaa siirtolapuutarhaanne jaettavaksi ilmaisen näyteerän Grobioottimultaa keväällä 2017. Tuotteita on rajoitettu määrä, ota yhteyttä siirtolapuutarhasi puolesta viimeistään 31.5.2017 greencare@berner.fi.

GroBiootti™ Taimimulta 20 L LuomuGrobioottituotteilla™ 25% parempi kasvu!

Greencare.fi

GreenCare Suomi

GreenCare Suomi

Berner on suomalainen perheyhtiö, joka on toiminut yli 80 vuotta yhteistyössä viljelijöiden ja puutarhureiden kanssa. GreenCare-puutarhatuotevalikoima on lanseerattu 2011.


VILJAVUUSPALVELU Mukana tutkimassa maan kasvukuntoa niin pelloilla kuin puutarhoissa jo 65 vuotta

Puh. 015 320 400 • PL 500 (Graanintie 7) • 50101 Mikkeli www.viljavuuspalvelu.fi

Schetelig Oy

on perheyhtiönä palvellut puutarha-alan ammattilaisia jo vuodesta 1929 lähtien.

Oscar Schetelig Schetelig Oy:n perustaja

Elisabeth Schetelig, Oscarin vaimo. Yo-kuva

Tänä päivänä, jo viidennessä sukupolvessa, Schetelig Oy palvelee ammattiviljelijöitä, viheralueita ja puutarhatuotteiden jälleenmyyjiä Suomessa, Venäjällä ja Slovakiassa.

INNOVATIIVISTA VIHERSISUSTUSTA & PUUTARHANHOITOA www.innogreen.fi myynti@innogreen.fi

www.schetelig.com • www.puutarhasielamaan.fi


Puutarhan parasta satoa kaupastasi Kotimaiset vihannekset, maukkaimmat kasvikset, auringossa kypsyneet hedelmät, kodin kukat ja viherkasvit. Mikä kukkii juuri nyt ja mikä on mehukkaimmillaan. S-ryhmän kaupat tarjoavat sesongin parhaita vihanneksia ja hedelmiä sekä ajankohtaisia kodin kukkia. Nämä tunnistat myymälöissämme Satokausituote ja Kuukauden kukka -viestistä. Satokausituotteissa esitellään aina kauden parasta satoa, etenkin kotimaista. Prismoissa nostetaan esiin joka kuukausi ajankohtaiset kukat ja kasvit. Tutustupa siis kauden tuoreimpaan satoon kaupassasi!


kasvinsuojelua biologisin keinoin meiltä myös feromoniansat www.biotus.fi/tarhurinapu • tarhurinapu@biotus.fi


Puutarha suomi100 web  
Puutarha suomi100 web  
Advertisement