Page 1

Taiteen edistämiskeskus, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipiste

Kirjoituskilpailu 2016 Parhaat tekstit


SISÄLTÖ Aiheena rikos

1

Palkitut tekstit: 1. palkinto: Lauri Niemi, Kirkonpolttaja

3

2. palkinto: Kai Käkelä, Nälkä

7

3. palkinto: Anni Haataja, Rikoksia tekevät

10

Kunniamaininnan saaneet aakkosjärjestyksessä: Jukka Antila, Oulu: Suunnitelma

14

Helka Belt, Nurmijärvi: Viha

21

Marko Järvinen, Tampere: Punainen leija

28

Atte Komonen, Jyväskylä: Fredrik Moran tarina

35

Nina Kuisma, Hollola: Ehtoota

41

Noora Lehtonen, Hjallerup, Tanska: Julia Miettisen uimapuvut

44

Jarmo Teinilä, Turku: Oikeusjuttu

51


Aiheena rikos Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipisteen vuoden 2016 kirjoituskilpailun teemana oli rikos. Määräaikaan mennessä kilpailuun saapui 67 tekstiä 29 eri paikkakunnalta sekä yksi teksti Saksasta ja Tanskasta. Eniten tekstejä (9 kpl) tuli Tampereelta.

Kilpailuun osallistuneet tekstit olivat monia aiempia vuosia tasokkaampia. Rikosaiheen käsittelyssä oli yllätyksiä ja monipuolisuutta. Joukossa oli sekä perinteisen rikostarinan juonenkaareen tähtääviä tekstejä että tuoreita, kokeilevia rikostarinoita.

Valintoja tehdessään raati nosti esiin novelleja, joissa juonenkaari pysyi lujana ja tyyli sekä rakenne eheänä loppuun asti.

Vuoden 2016 tuomaristoon kuuluivat kirjailija Tommi Parkko, kirjailija, FM Pauliina Vanhatalo, kirjoittajaohjaaja, FM Marja-Riitta Vainikkala sekä Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipisteen erityisasiantuntija, FM Ulla Lassila. Kilpailun sihteerinä oli PohjoisPohjanmaan kesäyliopiston koulutussuunnittelija, KM Merja Kuure.

Palkitut tekstit 1. palkinto 300 € Lauri Niemi, Helsinki: Kirkonpolttaja Vaikuttava novelli, jossa on jännitettä ja kerrontatasoja. Yllätyksellinen loppu kääntää rikoksen päinvastaiseksi. Yksityiskohtainen ja havainnollinen kuvaus kertoo tragedian eleettömästi.

2. palkinto 200 € Kai Käkelä, Lahti: Nälkä Kirjallisesti vahva, hiottu ja viimeistelty novelli, jonka maailmaa hallitsee armottomuus. Tekstissä on rivienvälisyyttä ja understatementia. 1


3. palkinto 100 € Anni Haataja, Oulu: Rikoksia tekevät Ehyt ja humoristinen rikosnovelli, virkistävä poikkeus vakavien tekstien joukossa. Luonteva murrekerronta ja yllättävä loppuratkaisu.

Kunniamaininnat aakkosjärjestyksessä Jukka Antila, Oulu: Suunnitelma Helka Belt, Nurmijärvi: Viha Marko Järvinen, Tampere: Punainen leija Atte Komonen, Jyväskylä: Fredrik Moran tarina Nina Kuisma, Hollola: Ehtoota Noora Lehtonen, Hjallerup, Tanska: Julia Miettisen uimapuvut Jarmo Teinilä, Turku: Oikeusjuttu

Kunniamaininnan saaneille lähetetään kunniakirja.

Arvonta Osallistujien kesken arvotun palkinnon voitti Lasse Lindqvist Jyväskylästä.

Raadin puolesta Marja-Riitta Vainikkala

2


3

1. palkinto Lauri Niemi, Helsinki

Kirkonpolttaja Pentti rynkytti kirkon ovea, turhaan. Se oli lujassa säpissä. Paksuun oveen ei kirveskään auttaisi. Silloin hän huomasi ovenpieleen nojaavan rautakangen. Suntio oli kai sen jättänyt, kun kohta kirkonmäki menisi kuitenkin jäähän.

”Sakastin ovi on heikompi” mietti Pentti, otti kangen ja kirveen mukaansa ja kiiruhti kirkon taakse. Kolmannella lyönnillä kanki osui sopivaan paikkaan, ja koko ruhollaan rojauttaen Pentti sai oven repeämään, toki vain lukon alapuolelta. Samanlainen isku kahta vaaksaa ylemmäs ja yläosakin repesi. Lisää kangella väännellen ja hiukan kirveellä auttaen oven raunio antoi myöden.

Sakastissa lähes kaikki hyllyt olivat tyhjinä. ”Kirkonkirjat ja ehtoollishopeat on viety” mietti Pentti. Hän huomasi vaatenaulakon, parimetrisen pystynaulakon. Siitä irtosivat oksat ja jalat muutamalla kirveen iskulla.

”Sopivan kevyt ja pitkä” mietti Pentti ja alkoi hakata naulakon raadolla sakastin ikkunoita rikki. Sen tehtyään hän avasi oven kirkkosaliin, kiilasi sen auki virsikirjoilla ja heitti naulakon varren alttarikaiteen yli.

Kirkkovaatekaappiin oli jäänyt yksi liina. Seuraavassa kaapissa oli kynttilöitä, paksuja adventtikynttilöitäkin. Kolmannessa kaapissa oli pyhäkoululaisten joulukoristeita. Monta ihan aidon pukin näköistä olkipukkia. Yksi niistä oli tuttu. Hän oli sen vuosi sitten itse tehnyt viisivuotiaalle tytölleen, Hilkalle. Ja Siiri oli punonut tuon nyörin. Pentin kurkkua kuristui, mutta hän heitti pukin muiden mukana liinan päälle, kynttilöiden joukkoon.

Sen jälkeen hän pirstoi kangella kaapit säleiksi, löi yhdestä tuolista pohjan pois ja kasasi siihen säleet. Niiden alle hän laittoi kynttilän. Ja tuolin ympärille muiden huonekalujen pirstaleita.

3


4

Pentti siirtyi kirkkosaliin kanki ja kirves mukanaan, olallaan liinasta tehty nyytti jossa oli kynttilöitä, virsikirjoja ja olkipukkeja. Nasaretin mies tuntui katselevan taulustaan hyvin kummissaan, ulkoa tulevien valojen läikkyessä hänen kasvoillaan.

Seuraavaksi Pentti otti nyytin mukaansa, kiirehti kaikille kolmelle ulko-ovelle, avasi ne ja kiilasi ne auki virsikirjoilla. Sen jälkeen hän kiersi uudelleen kirkkosalin ja hakkasi vaatenaulakon varrella ikkunat rikki. Rikkoessaan saarnastuolia vastapäätä olevaa ikkunaa iski Pentti vahingossa vaatenaulakon päällä Lutherin kipsipatsaaseen. Siitä irtosi oikea käsi ja kipsikirjastakin muutama lohkare. ”Anteeksi” sanoi Pentti.

Lehterillä oli myöskin ikkunat. Siellä ei ollut penkkejä vaan tuolit. Ne sai rikki kirveellä helposti, ja kohta urkujen kahden puolta oli isot nuotiotarpeet. Koraalikirjasta tuli paljon sytykkeitä. Vilkaistessaan kirkkosaliin Pentti huomasi, miten hänen varjonsa ulottui salin poikki. Kirveen varjo tuntui osuvan Getsemanessa rukoilevaan Kristukseen. Rikotuista ikkunoista virtasi pakkasilmaa – kai kymmenen astetta – ja savunhajua.

Kirkkosaliin palattuaan Pentti päätti tehdä neljä nuotiota. Kirkon penkit olivat honkaa, monta kymmentä vuotta vanhoja. Ne sai hajalle muutamalla rautakangen iskulla. Yhtä helposti niistä irtosi syttypuita kirveellä. ”Tässä penkissä meidän perhe oli aina, kun oltiin lapsia”. ”Tuossa penkissä istui silloin Siirin perhe”. ”Tässä istuin kun pääsin ripille”. ”Tässä istuin kun isää siunattiin”.

Pian koossa oli neljän nuotion tarpeet, yksi saarnastuolin alla. Pentti lähti menemään kohden sakastia. Nasaretin miehen ilme oli kysyvä: ”Tiedätkö sinä mitä sinä teet”. ”Kun minä en muuta voi” livahti Pentin huulilta.

Vaikka Pentti oli mies parhaassa iässä ja karaistunut kotitalonsa hommissa ja metsätöissä, niin tällainen kiirehtiminen rupesi hengästyttämään. Sakastissa hän sai yskänpuuskan, jota ulkoa tulevat savut eivät ollenkaan helpottaneet. Pentti ryntäsi oviaukkoon ja sylkäisi kurkkuun kertyneen räkäklimpin pitkälle pihan puolelle. Sitten hän palasi sakastiin ja kaivoi tulitikkurasian esiin. Sampo, luki ulkoa läikkyvässä valossa. Kynttilä lähti palamaan, irti revityt virsikirjan lehdet myös, tuolinpirstaleet syttyivät.

4


5

”Lehteri seuraavaksi” ajatteli Pentti. Siellä koraalikirjan lehdet ja tuolin pirstaleet syttyivät hyvin myös.

Kirkkosalissa Pentti sytytti ensimmäisenä saarnastuolin alla olevan nuotion tyttärelleen tekemällä olkipukilla. Hyvin se otti liekin. Hän huomasi, että kirkkosaliin oli tullut toinenkin hahmo – velimies Jaakko. He sytyttelivät yhdessä loppuja nuotioita. ”Lähdetään, kyllä se tästä lähtee” sanoi Jaakko.

Pentti vilkaisi viimeisen kerran alttaritaulua. Nasaretin mies tuntui sanovan: ”Kyllä minä ymmärrän. Koita joskus muistaa minua, vaikka sinulla on vaikeaa”

Lehterirappujen juurella Jaakko pysähtyi. Lehtereiltä kuului kummaa hujellusta. ”Kuuma ilma kulkee isoissa urkupilleissä” sanoi Jaakko. Sitten hän osoitti lehterirappujen tasannetta. ”Tuossa kohtaa minä rippikeväänä ensimmäistä kertaa tarrasin Tyynen tisseihin kiinni. Kyllä ne jo silloin tissahti mukavasti”.

Menivät ulos. Pentti oli jättänyt reppunsa, kiväärinsä ja lumipukunsa suksien päälle kellotapulin viereen. Jaakko olikin jo rikkonut oven ja sytyttänyt tapulin sisustan. Kiviseinille he eivät mitään mahtaneet. Kun Pentti puki lumipukuaan, hän katseli valosaksi muuttunutta yötä. Oman kylän lisäksi paloivat Kivennavan pikkukylät, vai oliko jo Muolaata. Tuo iso oli Valkjärvi. Kronstadin valonheittimet leikkivät ja etelän valokupu oli Pietari, tai Leningrad nykyään.

”Pistin kotitalon sitten palamaan. Kävin sanomassa sille Pulakanmäellä olevalle patterille että hakevat meidän perunat ja heinät, etteivät mene turhaan. Otin mukaan tuon valokuva-albumin. Siiri ja Tyyne ja mukulat on sijoitettu Laitila nimiseen pitäjään. Se on kuulemma Rauman lähellä. Voit laittaa sen kenttäpostissa vaikka Laitilan lotille. Ne hoitaa eteenpäin. On sitten Siirillä jotain katsomista. Ja jos oikein hyvin käy, niin voidaan mekin säästyä katsojiksi.

Pentti sulloi valokuva-albumin reppuunsa, ja kirveen myös. Lähtivät hiihtämään. Heidän piti hiihtää liki Kirkkojärven rantaa, koska kylästä hohkaava kuumuus oli sulattanut lumet pitkältä matkalta. Kokoontumispaikka oli Lastenkodin pihassa Kirksillan jälkeen. Pioneerit jo näkyivät panostavan siltaa

5


6

”…sataviis ja satakuus. Sieltä ne Härkösen pojatkin tulivat. Lähdetään nyt hiihtämään tätä Viipurin tietä. Hyvällä onnella ehditään vielä hämärissä Summan taakse. Kylällä on sama nimi kuin meidän paikallispäälliköllä. Siellä on reserviasemat ja saadaan levätä” komensi kansakoulunopettaja, tai komppanian varapäällikkö nyt.

Oli neljäs joulukuuta 1939.

6


7

2. palkinto Kai Käkelä, Lahti

Nälkä Olimme jossain päin Itä-Preussia. Hieman aiemmin päivällä oli tullut tieto, että 3. Valko-Venäjän rintama on saartanut Königsbergin mantereen puolelta. Se oli meistä vielä melko kaukana, emmekä tienneet, tarvittaisiinko meitä enää muuhun kuin selustan raivaamiseen. Täällä maaseudulla vastarinta oli enää vähäistä, ja monessa paikassa ei ollut jäljellä kuin poikasia ja vanhoja miehiä, joista läheskään kaikilla ei ollut mitään kättä pidempää. Lähes kaikki aseen kanssa kulkeneet ammuttiin siihen paikkaan, joskus teloitettiin aseettomiakin. Tammikuun lopun päivä alkoi hämärtyä. Palan matkaa tieltä lumen peittämällä pellolla seisoi iso lautarakennus, josta kuului kovaäänistä laulua. Kävelin raolleen jätetyn raskaan liukuoven luo ja astuin sisään. Ensimmäisenä näin keskellä maalattiaa olevan ison metalliastian, jossa loimusi tuli. Muutaman metrin päässä nuotiosta oli pitkistä lankuista pukkien päälle kyhätty pöytä, jonka molemmissa päissä makasi nainen. Heidät oli sidottu köysillä ranteista lankkuihin. Kaksi sotamiestä piti toisen naisen jalkoja väkisin auki, toinen vaikutti tiedottomalta. Heidän vaatteensa oli revitty. Menin hieman lähemmäs ja huomasin, että tajuntansa menettänyt oli melko pitkälle raskaana. Rakennuksen kahdella seinustalla oli miehiä rivissä istumassa, mutta osa oli valmistautunut jo omaan vuoroonsa ja noussut seisomaan. Sotilaita oli lähemmäs kahtakymmentä, viinapullot kiersivät. Joku leikkasi puukolla siivuja isosta sianlihakimpaleesta ja jakoi niitä vierustovereilleen. Nurkassa nostoväkeen kuuluva kuiva mies jauhoi leipää puoliksi hampaattomalla suullaan; punertava hehku loimutti nauruisia kasvoja. Joku tunnisti minut: – Tolja! Se oli Vladimir Sergejevitš. Olimme kotoisin samasta kylästä. Hän tuli luokseni mantteli auki ja silmät alkoholista sumeina. Nyökkäsin hänelle ja viittasin kädelläni jonnekin ulos. – Terve, Volodja. Kävitkö jo kartanossa? – Kävin kävin, voi pojat. Maailma on tullut hulluksi. Näillä ihmisillä oli jo kaikkea. Kerro minulle, Anatoli, mitä ne luulivat meiltä saavansa?

7


8

Jokainen oli miettinyt samaa, mutta kuten niin monet, en minäkään osannut vastata. Vladimir oli hetken ajatuksissaan, kunnes osoitti viinapullolla naisten suuntaan. – Tuo isotissinen ei ole saksalainen, mutta tuo toinen on, Vladimir sanoi tarkoittaen jälkimmäisellä tiedottomassa tilassa makaavaa vaaleahiuksista naista, jonka jalkoväliin joku liikaa juonut yritti väkisin tunkeutua, ennen kuin hänet vedettiin sivuun vereksempien raiskaajien tieltä. – Mistä toinen on? kysyin. – Ehkä puolalainen, en tiedä. Mutta ei saksalainen. Ehkä se on ollut täällä vähän niin kuin sakemannien piikana. Hyvät muodot, vai mitä? Ja kestävä. Me on naitu sitä jo ainakin kaksi tuntia. Puut räiskähtelivät nuotiossa. Äkkiä Vladimir katsoi jonnekin olkani yli. Ladon oviaukkoon oli ilmestynyt vanha, harmaakasvoinen mies. Joku meni kysymään, mitä asiaa tällä oli. Kysyjä tuli pian takaisin. – En ymmärtänyt. Painukoon helvettiin. Mutta mies ei poistunut, vaan alkoi viittoilla meitä luokseen. Vladimir antoi pullonsa hetkeksi haltuuni ja meni vanhuksen kanssa ulos. He palasivat pian muutaman kuukauden ikäinen vauva mukanaan. Lapsen itku sekoittui miesten lauluun, lankkujen kolinaan ja naisen huutoon. Vladimir odotti hetken, jotta vuorossa ollut sotamies sai halunsa tyydytettyä, ja meni sitten pöydän luo ja irrotti köydet toisen naisen ranteiden ympäriltä. Jonossa seuraavana ollut alkoi raivota, mutta Vladimir ei välittänyt. Kiinnipitäjät irrottivat otteensa naisen nilkoista ja joku työnsi tätä istualleen. Vanhus yritti antaa lapsen naisen käsivarsille, mutta tämä ei pystynyt kannattelemaan sitä. Mies kurotti lapsen suun kohti täyteläistä rintaa, ja vauva alkoi imeä. Astuin lähemmäs. Kyyneleet valuivat pitkin naisen poskia. Hän hoki hiljaa yhtä ja samaa lausetta, jota kukaan ei ymmärtänyt. Ehkä se oli rukous, ehkä lapsen rauhoittamiseksi keksitty värssy, kuka tietää. Naisen toinen silmä oli pahasti turvoksissa ja hänen kasvojensa oikea puoli oli kuivuneen veren peitossa. Kaulassa oli tummia puremia ja raapimajälkiä, ja karhea köysi oli hangannut molemmat ranteet vereslihalle. Hänen vatsansa ja reitensä kiilsivät spermasta, lankuissa oli ulosteen ja virtsan tahrimia kohtia. En nähnyt vanhan miehen kasvoja, mutta hänen kumara hahmonsa vavahteli hiljalleen. Hän sanoi naiselle jotakin, mutta joku käänsi kiväärinsä häntä kohti ja käski hänen olla vaiti. Hetken kuluttua lapsi tuli kylläiseksi. Mies painoi sen rintaansa vasten, ja itku alkoi uudestaan. Nainen yritti kurottaa lapsen perään, mutta häntä pidettiin kiinni olkapäistä. Kun mies ja vauva sekä ulos jäänyt vanha nainen olivat päässeet vähän matkan päähän ladosta, nainen sidottiin jäl-

8


9

leen kiinni. Annoin pullon takaisin Vladimirille, joka palasi penkille ja kaivoi taskustaan kartanosta varastetun sikarirasian. Saksalaiseksi mainittu tuli tajuihinsa ja alkoi silmät hädästä suurina voihkia ja käännellä päätään. Hän yritti turhaan riuhtoa itseään vapaaksi. Joku meni kaatamaan viinaa hänen kurkkuunsa jonkun toisen aloittaessa eläimellisen rynkytyksensä. Rinnat heiluivat villisti, ja niille kaadettiin viinaa jota nuoltiin pois. Naiset itkivät ja huusivat, mikä tuntui vain innostavan miehiä. – Paina paina, Fedja, isänmaan puolesta! Anna fasistihuoralle mitä se kaipaa, joku kannusti. – Pojat, muistakaa Stalingrad, muistakaa Kursk! Siirryin nuotion viereen ja lisäsin rikki hakatun tuolin tuleen. Punahehkuiset kipinät nousivat kohti mustaa kattoa. Kävelin muutaman askeleen oviaukolle, josta näin syvän hämärän laskeutuneen tasaisen maiseman ylle. Jossain kaukana horisontti kajasti mykkää, oranssia valoa, ja muutamat rätisevät konekiväärisarjat olivat todennäköisemmin vain humalaisten selustanraivaajien päähänpistoja kuin tulikosketusta vihollisen kanssa. Tykiniskemät olivat laikuttaneet pellot, mutta lumisade oli juuri alkamassa ja pian kaikki olisi jälleen tasaisen valkoista. Käännyin ympäri. Jonoja oli kaksi. Valitsin niistä toisen.

9


10

3. palkinto Anni Haataja, Oulu

Rikoksia tekevät Mää voisin kertoo sulle näin meirän kesken yhren ouron tapauksen mikä kävi tossa. Kyä mää sulle voin kertoo, kussää ymmärrät.

Mullei varsinaisesti oo mitään ulkomaalaisia vastaan. Ihanniinkus sääki sanoit. Mut emmää tiärä että ymmärtääksne että millasia tapoja meilä tääl o. Tiäks munsta se on vähän semmonen homma, että ois parempi ku me ei lährettäis kukaa omilta kulmiltamme. Kyä määki parhaiten viihryn kotona. Eikä se sitten oikeen sovi tähämmeiän vaatimattomaan luanteeseen tollane ittensä korostamine.

Jaa seekö onki amerikkalaista? Mutta meluu niistä ainaki on paljo ja siihen on tällase vanhemmanki ihmisev vaikee tottuu. Ja säikkyykai ne lapsekki. Onnistuuko niiltä sitte oikeen tyäntekokaa ja ohan täälä miälettömän kylmäki. Ei ninkum meikäläisille, mut tolleen jos aattelee etelämmästä kulmasta.

Emmätästä viitti silleen mitää sanoo. Mikä mää oon puuttumaa. Jaa kansaivvälist? Emmää tiärä tarviiks sellasta täälä. Voi se jossai olla toki ihan kohrallansa, mut mää sanosin et täälä o pärjätty ilmanki. Voiha sitä telkkarista kattoo, kansaivvälistä meininkiä. Tää kiäliki on nivvaikee kuulemma opetella.

Toi mun poikan o aina ollu vähä syrjäävvetäytyvä luanne. Jo ihan nöösinä se oli vähän semmone sivustakattelija, mää sille sanoinki et ei kannata kyä mennä koohottaan mihinkää harrastusporukoihi. Ei se ois siälä viihtyny, ei ensinkää. Pari kollia sillä oli kaverina ja ne teki mitä tollase nuaret ny tekee. Vähänne oli sellasta hiljasempaa sorttia. Mää pidin sitä kyä hyänä merkkinä. Vaatimaton kannattaa olla.

10


11

Aika mukavasti sillä oli elämä järjestyksessä. Kävi tyäs ja autteli mua illal. Sisse alko kattoon viikonloppusin potkupalloo. Mää sanoin että siitä tulee nii hirvee meteli että ois paree jättää se potkupallo kattomatta. Että mitä ny naapurikki ajattelee. Nisse meni pupiin kattoon sitä. Myähään siälä meni. Emmää siitä tykänny. En ensinkää. Mää sanoin, että ei tollasesta hyvää seuraa. Jonku kerran se ei tullu ees kotiin yäks.

Jaa minkäkö ikäne? No seitkytuluvullahan se o syntyny, että mitä siitä ny tulee. Sellanen kolkytjarisat niinkunne sanoo. Ai kotona asua, no missäs se asus jossei kotonaan. Jonku toisen nurkkiin menis pyäriiv vai? Se on aina ollu sellane ettei siitä omaan kotiin kyä oo. Se on nii vietävissäki. Ja kukas mua auttas jossei täälä olis.

Arvashan sen, että naisten takia se ne yät oli pois. Mää ihmettelin sitä kyä kovasti. Mää olin aina aatellu että ne ommuita miähii varten ja luulin että me oltiin seki asia kotona puhuttu. Harmii niistä vaan o ja rahammenoo. Mikä meillä oli tässä ollessa. Mää kysyin että eksää yhtään aattele äites tunteita, ku et tuu yäks kotii. Mukuloita mää en uskalla sille ajatellakkaan. Ne pistäs kaikki sekasin ja repis mun hianot tuukit.

Se alko puhuun siitä silleen ohimennen. ”Mää tiärän yhren naisen joka pitäs tosta”, se saatto sanoo kun katottiin vaikka telkkaria. Mää ihmettelin, että minkä naisen. Mistä sää mitään naisia tiädät. Tiädänpähän vaan, se vastas. Ja si mää kerran kuulin kusse puhu siitä kännykkäänsä. ”Me mennään likkakaverin kans ehtoolla kattoon se uus vilmi”. Mun piti heti panna pitkäkseen, mää olin niin järkyttyny.

Pikkuhiljaa se sit alko puhuu että toisko se sen näytille. Mää yritin että kummeneeko se kattomalla. Mut poika oli ehoton. ”Kyä sun äite pitää nähä nainen jonka kanssa mää aion elämäni jakaa”, se jankkas.

No tuo nyssitte, mää myännyin. Kai mää olivvähän uteliaski. Ja sit tuli se päivä kun tää morsian tuli käymää. Ja herramunvereni. Se oliki niitä vinosilmii. Mää tiärän ettei sillain sais sanoo, mut oli se. Mää miätin että ei se varmaan puhu kiältä ja pistin sitte päivää oikeen kovalla äänellä nii että iteki säpsähin. Eikä se puhunukkaa. Poika touhotti sille enklantia. Mää ihmettelin että mistä sää sitä oot oppinu. No telkkarista ja koulusta. Että enklanti o akateemise maailma kiäli. 11


12

Ois pitäny arvata. Mää aattelin aina pojasta kusse oli nii hento että ei siitä vyysisen tyän tekoon oikeen oo. Jossai vahinkossa se kerkes sitte lukee ittesä vilosovian tohtoriks. Mää en oo nii pal siitä puhunu, ettei kukaan luulis leuhkaks. Nii siinä me sitte syätiin ruakaa ja juatiin kahvet. Mää siin jutteli kaikkee mitä keksin, vaik eihän se sitä ymmärtäny. Simmää käänsin selkäni ku aloin ottaa lisää kahvetta ja näin silmänurkasta kusse viittilöi pojalle. Heilutti päätää ja teki kädellä liikettä tällee auki ja kiinne. Kyä mää tiäsin mitä se tarkotti. Että mää puhul liikkaa. Mää olin niinku ennois huamannukkaa.

Täj jälkee mää aloin löytää juttuja Ilta-Sanomist ja Iltalehest. Noista thai-hieromapaikoista. Mää jätin niitä aina pöydäl että poikaki ois huamannu. Huamas se. Ja sano, että tää ojjust se ku vaikeuttaa aasialaisten akateemista uraa. Et ei oteta vakavasti. Mää ihmettelin kauhiast että miten se ei ymmärtänys sitä asian yrintä. Että ne tekee rikoksii. Mää oon lukenu Alipistaki tosta. Se o parittamista ja rostituuttia mitä ne siälä tekee.

Mää sitte aattelin että ei oo muuta vaihtoehtoo kummulla tarttua ohjiin ku poika on noi määly. Mää alon käymään kävelyllä sillain, että kävelin paljo tossa yliopiston kulmilla. Että viälä mää sen narautan kusse menee niihin hieromatöihinsä. Kaikki sen kyä tiätää että mitä siälä hiarotaan.

Mää kävin melkee joka päivä siälä kävelemässä. Miätin että jos joku kysyy, niin mää sanon että oon alottanu terveellisen elämän. Ne sanoo telkkarissaki että pitää kävellä ja se on hyää liikuntaa. Että joku päivä mää viälä sen nään. Useempana päivänä en nähny.

No sit tuli se siunattu keskiviikko kummää pualenpäivän jälkee olin menossa kohti yliopistoo. Nis se käveli vastaan toisella pualella katuu. Mää aloin heti katteleen noita näyteikkunoita ettei se huamais mua. Aattelin että josse tunnistaa nii mää voin sit olla niinku en ois ekka nähny häntä ollenkaa. Siinei kyllä ollu ku Salen ikkunat ja niistä näkee huanost sisälle. Mut heti kusse oli menny vähä kauemmaks nii mää vaihdoin kadun pualta ja lähin perää. Tossa Kalevantiältä se sitte meni pyärätiälle ja siellä vielä mettäpolulle.

Mää olin varma että nymmää sain sen nalkkiin. Jos silloli vaik asiakas siä metäs. Kiihytin vähä tahtii että en jää jälkee. Mut simmulle yhtäkkiä valkeni. Et ei se poika taida tästä piitatakkaa. Mää ihan

12


13

seisahruin. Mut si mää tiäsin mitä mun pitää tehrä. Mää melkeen juaksin ja mä en oo kyä juassu vuosikausiin. Joskus likkana viimeks.

Nehän on nii piäniä tirppanoita että ei ne kovin lujaa kävele. Mää puristin taskussa olevaa kengännauhaa ja sanoin sille että pysähy. Sikku se pysähty, nii ennenkö se ehti kääntyy, mää kiatasin sen kenkännauhan sille kaulaa. See o mua lyhempi nimmää ylsin hyvin. Mää aattelin että nyppitää olla nopee ja säälimätön, ja vedin niistä naruista vaa. Se sätki ja yritti kai huutaa ja kauho käsillä kaulaa kohti. Mää vaan puristin. Mää aattelin, että mää tein hyän teon. Että huamenna niitä o yks vähemmä. Rikollisii.

Jaa kauanko, emmää niin tiädä kauanko siinä meni. Kotiin ku tulin niin rario suamest kuulu just toi aikamerkki ja alko maakuntarario. Sikkusse kaatu maahan nimmää päästin irki. Nii miks oli kenkännauha? No emmää nyssitä osaa nii sanoo. Jos vaikka katkee kenkästä nauha nii onhan se hyvä olla varalla.

No se makas siinä maassa ja naama näytti hirveen turpeelta. Mää sanoin viälä että jätä meirät rauhaan ny, ja lähin käveleen kotiin. Aika hiljasta oli. Mää aattelin että oon loppuillan koton, ku rikossarjoissa ne aina menee sinne rikospaikal. Että sitä tyhmyyttä mää en kyä tee. Kenkännauha on talles, joo, emmää ny hyää nauhaa pois heitä. Voi tarvii viälä.

Ai järkyttyks poika? No ei pualikskaa nii pal kummää, kusse tuli viälä samana iltana tään natkun kans ovest sisää. Mää sanoin että anteeks mun pitää kyä hetkeks poistuu ja menin toiseen huaneeseen. Siälä mää miätin että enksmää sittekää kiskonu tarpeeks lujast.

Mutkummää tulin siältä pois nimmää näin sen ulsterin roikkumas naulakos ja katoin et sehän oli ihan samannäköne ku täl kenetmää näin. Että nykku aattelee niin ehkä se oli vähän tanakampiki. Mut mää miätin että ny on kumminki yks vähemmä. Mää pirin ääneni vakaana ja kysyin että ottasikste kahvii ja hiakkahentusii. Poika kysy että tiäsiksää että tässä kaupunkissa on tapettu joku, ihan tossa lähellä. Mää sanoin että ei kai, kauheet, kerro lisää.

13


14

Kunniamaininta Jukka Antila, Oulu

Suunnitelma Tie oli heinäkuun kuivettama ja taakse jäi harmaa pölykäytävä muistuttamaan kulkijasta. Jarkko hiljensi vauhtia ohittaessaan tien vieressä kenottavan vanhan talon, vaikka autio sekin taisi olla. Tie kiersi vaaran kuvetta ylemmäs, laelta näkyi järvi muutaman peltotilkun rikkomassa maisemassa. GPS väitti matkaa olevan kilometri jäljellä ja Jarkko koetti tähyillä rannoilla pilkottavia mökkejä. Aikoinaan Ollin lähtö Helsingistä oli ollut ainakin Jarkolle yllätys, mutta hiljaisen maalaispojan paluu juurilleen ei jaksanut työkavereita montaa päivää puhuttaa. Tuli uusia aiheita valuuttakriisin kiristäessä hermoja myös osakekaupan puolella. Useimmille tärkein Ollista mieleen jäänyt asia oli se sirmakka pankkipuolen tyttö, jonka seurassa hänet joskus nähtiin. Tyttö lähti talosta jo ennen Ollia, poika taisi jäädä näppejään nuolemaan. Koneen nainen keskeytti Jarkon mietteet väittäen hänen olevan perillä. Postilaatikossa ei ollut nimeä, mutta numero 482 kertoi, että paikka taisi olla oikea. Heinittynyt tie lähti etenemään peltotilkun reunaa, kunnes upposi kuusivaltaiseen metsään. Jarkko putkahti pihaan, jossa odotetun saunamökin sijasta levittäytyi valtaisa edustushuvila. Ei hän hetkeäkään epäillyt ajaneensa harhaan, mutta yllättyi Ollin suvun vauraudesta, perintömökistään Olli oli puhunut jo töissä ollessaan. Keloa ja rapattua kiveä oleva rakennus oli uuden näköinen ja sisäänkäynnin leveät portaat olivat kuin suunniteltu valtiovieraiden asteluun. Vihreä, hyvin hoidettu nurmikko levittäytyi sivustoille ja metsän reunassa olevan autotallin pihassa seisoi hopeanvärinen Mercedes. Jarkko tiesi Ollin rikastumishalut, olihan tämä niin monella keinoin yrittänyt kasvattaa omia sijoituksiaan. Leikkimielellä he olivat kahvikupin ääressä yhdessä kehitelleet myös monia harmaalle alueelle meneviä keinoja kurssivedätyksiin, supernopeaan robottikauppaan tai clearingin ohjailuun. Nämä vanhat jutut olivat osaltaan kimmokkeena siihen, miksi Jarkko oli nyt täällä. Jarkko ehti juuri nousta autosta ja venytellä vähän jäseniään, kun kolmiraitaisissa verkkareissa asteleva Olli ilmestyi nurkan takaa. – Tervetuloa, löysit perille. – Moi vaan. Helppo tämä oli löytää, mutta tuo matka oli yllättävän pölyinen. 14


15

– Sieltä asfalttierämaasta tulleelle tämä on varmasti outoa tämä maaseutu. Olli ehdotti, että he menisivät suoraan takapihalle. Kun he tulivat nurkan ympäri, Jarkko sai ällistellä lisää. Nurmikko laski ohi tenniskentän rantaan, jossa oli sauna. Pitkän laiturin sivussa lepäsi vaikuttavan näköinen moottorivene. – Onko tämä niin kuin se sinun perintömökki, Jarkko sai kysyttyä. – Jarkko on täällä, huusi Olli jonnekin sisäänpäin ja viitasi Jarkon istumaan. – No se on itse asiassa tuo rantamökki tuolla rannassa. Vähän laajennettiin Sannan kanssa. – No se paikallisen Osuuspankin homma taisi olla sitten varsin tuottoisa. – Niin se. Joo, ihan hyvä. Sitten vielä äiti kuoli ja minulle jäi se kotitalo. – Ai jaa, otan osaa. – Olihan se odotettavissa, äidin huono kuntohan oli yksi syy tulla tänne takaisin. – Sinä et ole siellä pankissa enää? – Joo en. Ajoitko yhtä soittoa Hesasta? – Melko lailla. Siellä Osuuspankissa on varmaan väki vaihtunut, ei ne muistaneet sinua ollenkaan. Onneksi minulla oli se vanha gmail-osoite. Mitä sitten teet nykyään? Miehet istuivat suuren terassin alatasanteella. Jarkon huomio kiinnittyi ensin ylös ilmestyneisiin pitkiin sääriin ja bikinien alaosaan, yläosaa verhosi kirkkaanpunainen toppi. Kun Jarkko sai kalibroitua katseensa asiallisemmaksi, hän huomasi, että nainen näytti tutulta. – Ihan tässä ”between jobs” niin kuin sanotaan. Sinä saatat muistaakin Sannan. Jarkko hieman häkeltyi eikä saanut sanaa suustaan ennen kuin Sanna oli laskenut tarjottimensa pöydälle. Jarkko nousi seisomaan ja lykkäsi kätensä. – No hei, tottahan minä sinut muistan töistä. En vaan tiennyt, että te... – Moi. On me varmaan joskus tavattu. – Silloin töissähän mekin törmättiin ja on pidetty siitä lähtien yhtä, Olli sanoi. – Sannakin kyllästyi siihen systeemiin. Tarvittiin elämänmuutosta molemmat. – Melkoinen muutoshan siitä tulikin, Sanna tarkensi ja kääntyi kannoillaan. – Minä laitan kahvia tulemaan. Olli otti Sannan tuoman oluttölkin ja tyhjensi sen lasiin. Nyökkäsi sitten toisen tölkin suuntaan. – Otahan siitä, varmaan janottaa tuo matka. – On tuo auto kyllä. – Ei se ole täällä niin nuukaa. Miehet siemailivat olutta ja katselivat pihan yli järvelle. 15


16

– Hieno paikka sinulla on. – Joo, onhan se. Minne sinä olitkaan menossa? – Kajaaniin. Sisko on siellä ja pitää joskus käydä, vaikka töihin siellä kyllä joutuu, kun ne rakentaa taloa. Tämä sattui sopivasti melkein reitille. – Niin, niin, tietenkin. Ihan mukava. Mites siellä vanhassa firmassa? – Väki vaihtuu sielläkin, ei taida olla muita vanhoja kuin minä. Ja Ketonen tietenkin. – Miten on menny? Ja systeemit pelaa? – Onhan se kauppa lisääntynyt. Tiedäthän sinä mitä se on kun ihmiset alkaa hätäilemään. – Ei mitään erikoisempaa? – Ei tähän saakka, mutta skandit vääntää nyt sinne omaa välityssysteemiä. Se ei tahdo oikein istua meidän ja pörssin vanhoihin järjestelmiin. Ei ole joka paikassa osakekauppakaan samanlaista. – No jo se on aika vaihtaakin. Olihan se meidän, siis teidän, systeemi aikansa elänyt. Sanna toi kaksi kahvikuppia pöytään ja levitteli ne tykötarpeineen pöydälle. – Ei sinun vaimo lähtenyt mukaan, Olli sanoi. – Outi ei tykkää istua autossa, varsinkaan nyt. Meillehän syntyy se esikoinen syksyllä. – Vau, onnea vaan isukille, toivotti Sanna ja kääntyi takaisin. Jarkko irrotti väkisin silmänsä sisään menevästä Sannasta ja palasi asiaan. – Minä olen siinä integrointiprojektissa mukana speksaamassa muutoksia. Ruotsalaisesta softasta puuttuu melko monta sisäistä valvontarutiinia. – Niinkö, Olli sanoi. – Minä vertailun vuoksi kävin läpi meidän nykyisen systeemin ja olihan niitä reikiä siinäkin. – Niin kuin? – Laukaisun viiveen ja kurssieron valvonta. Se ei ehkä ole siinä uudessa niin haitallinen, kun se tehdään automaattisesti, eikä meklari itse asiassa pääse väliin ollenkaan sen jälkeen, kun tarjous on sisällä. – Mitä löysit? Olli ei tahtonut tuolillaan pysyä ja Jarkko alkoi päätellä, että Olli voisi hyvinkin innostua jonkinlaiseen operaatioon. – Niin kuin tiedät, tietty osa asiakkaista ei ole yhtään kiinnostunut siitä, tehdäänkö kauppa kahdelta vai viisi yli. Niillä on oma raja määriteltynä ja se joko toteutuu tai ei. Meklari voisi laskevilla kursseilla jättää ostoja odottamaan ja ostaa itse halvemmalla. Nakittaa sitten hetken päästä sille

16


17

kalliimmalla ostavalle ja välistä jäisi mukavasti itselle. Tai siis ulkopuolinen kumppanihan siinä pitäisi olla, sen verran valvontaa siinäkin systeemissäkin on. Olli katsoi epäuskoisena Jarkkoon, joka jatkoi. – Meillä on sen verran pieni porukka, että oikean paperin valitsemalla saisi toimia ihan rauhassa. – Onko joku sitten tehnyt niin? – Ei kait. Vielä. Reaaliaikainen ei näy kuin vastuumeklarille itselleen ja vasta puoli tuntia vetää masterflagit punaiselle. Sen systeemin asetukset on kuule ihan perseestä. Kukahan ne asetukset on tehnyt? Satutko muistamaan? Sinähän olit tukihenkilönä silloin. Olli oli kumartunut lähemmäs Jarkkoa, mutta siirtyi sitten nopeasti rennompaan asentoon. – Tietääkö tuosta joku muu? – Ei kai kukaan. – Se on sitten aikakin saada teille uusi systeemi. Miehet istuivat tovin vaiti omissa mietteissään. Sanna toi termoskannussa kahvia ja kaatoi molemmille. – Vassokuu. Minä menen tuonne rantaan, huutakaa jos tarvitte jotain. Jarkko sekoitteli kahviaan, kunnes ei enää malttanut vaieta. – Se olis kuule helppo tehdä. Marraskuussa otetaan uusi systeemi käyttöön. Jos joku pyörittäisi tuollaista siihen saakka, siinä vois tehdä helposti monta tonnia päivässä, jopa yli kympin. – Sinä olet tainnut tehdä jo laskelmia. – Niin no, ihan leikkimielellä. – Vai leikkimielellä. Olet sinä aika konna. Kuule, minä taidan laittaa saunan lämpiämään. Jäät yöksi tänne, ei kait sinne rakennukselle ole mitään kiirettä. Voidaan saunoa rauhassa ja jutella lisää. – Niin no, mikäpä siinä. Onhan minulla tätä lomaa. Laitan siskolle tekstarin. Olli lähti saunalle ja jätti Jarkon kahvinsa ääreen. – Aika konna, toisti Jarkko ja otti rintataskustaan aurinkolasit. Hän näki pariskunnan juttelevan saunan terassilla ja mietti, kuinka hyvä tuuri Ollilla olikaan ollut. Palattuaan rannasta Olli toi pöytään konjakkipullon ja lisää olutta. – Otetaanpa tästä vähän tiukkaa välillä. – Aika hyvät juomat sinulla. Pian myös Sanna tuli saunalta ja lopetti puhelunsa istuessaan aurinkotuoliin. – No, onko se tyttö vai poika? 17


18

– Kyllä se tyttö on kait, vaikka eihän se ihan varmaa ole. Se ultrakuva oli melkoista sotkua. – Nyt on iskällä lasi tyhjä, minäpä kaadan, kun tuo Olli ei hoksaa. Olli lähti lisäämään puita ja sillä aikaa Sanna kyseli Jarkolta Outista ja heidän kodistaan. Omakotitalo olisi Jarkon mielestä tarpeen, tarvitaan lisää tilaa lapsille, mutta pääkaupunkiseudulla on niin kallista. Hän jätti mainitsematta, että oli hävittänyt huonoilla sijoituksilla puolet heidän asuntosäästöistään. Jarkko kävi hakemassa laukkunsa autosta ja Sanna esitteli hänelle huvilaa myös sisältä. Prameus mykisti Jarkon, hänelle osoitettu vierashuonekin parisänkyineen oli valtaisa. – Kylpemään, Olli huusi terassilta. – Löytyiskö jotain syötävää sen jälkeen? – Katja tulee muuten käymään, Sanna vastasi. – Sehän on mukava. Katja oli vissiin se söde pieni tummatukkainen. Jarkko ja Olli ottivat olutkuusikon mukaan saunalle ja pian ähistiin lauteilla. – Niin tuota, oliko se minun idea sinusta hyvä, Jarkko kysyi kyyristellen kuumuudessa. – Minäpä haen meille tölkit, miten ne tuonne pukuhuoneeseen jäi. Ollin tultua takaisin, Jarkko yritti uudestaan. – Niin, mitä luulet siitä ajatuksesta? – Mainio idea. Tulee muuten hyvä tuoksu, kun roiskauttaa tätä tuonne kiukaalle. – Niin. Mutta sitä ei pysty tekemään yksin. – Minä en kuule koskaan hoida liikeasioita tuopposen ääressä. Siinä lähtee helposti mopo käsistä ja ääni nousee liikaa. Eiköhän saunota nyt ja puhutaan sitten aamulla kirkkaalla mielellä siitä jutusta. – Niin no, vaikka niin. Miehet availivat lisää tölkkejä ja kävivät välillä uimassa. Istuivat sitten saunomisen jälkeen kuistilla, johon Sanna oli tuonut lisää juomaa. – Mahtava tällainen rantasauna, pitää laittaa tällainen. Sitten joskus. Jarkko yritti iskeä silmää ja näyttää ovelalta. Olli vastasi siihen taputtamalla olalle. Joo joo, niin niin. Aurinko paistoi edelleen ja ilta oli parhaimmillaan, kun miehet palailivat saunalta. Terassilla oli nyt Sannan kanssa kesämekkoinen Katja. Naisilla oli viinipullo ja siideritölkkejä pöydällä. – Hei, sinä olet vissiin se Jarkko. Mukava tavata.

18


19

Katja nousi ylös ja halasi Jarkkoa suoraa päätä. Jarkolle se sopi näin muutaman oluen jälkeen oikein hyvin. Katja oli ehkä hiukan vanhempi, varmaan pitkästi yli kolmenkymmenen, mutta vetävän näköiseksi Jarkko hänetkin luokitteli. – Joo sehän minä. Saunapuhtaana. – Minä olisin voinut tulla pesemään selän, Katja jatkoi. – Vielähän sinä sen ehdit pestä, Olli sanoi ja laski pöytään vodkapullon. Jarkko alkoi viihtyä tässä porukassa, jossa ei ainakaan juomista ollut puutetta. Ja mukavaa porukkaa muutenkin. – Mites ruoka, Olli kysyi Sannalta. – En minä ehtinyt laittaa mitään. Pistä grilliin tuli, niin paistetaan makkaraa. – Ruuanlaitto ei ole Sannalla niitä vahvimpia puolia, Olli sanoi miesten siirtyessä valtavan grillisysteemin luokse. – Se on makkara sellainen kansallisruoka ja mikä se olis parempi saunan päälle, Jarkko todisti ja kulautti tölkkinsä tyhjäksi. Olli käski Jarkon mennä odotellessa viihdyttämään naisia.

Jarkko tuijotti paneloituun kattoon. Se asettui vähitellen. Voi vittu. Katto oli valkolakkainen ja meni hetki ennen kuin paikka palautui mieleen. Voi vitun vittu. Viereisellä tyynyllä lepäsi tumma tukka. Voi vitun vitun vittu. Hän katsoi peittonsa alle. Ei voi olla totta. Jarkko vääntyi istumaan. Pöydällä oleva herätyskello näytti puolta yhdeksää. Tasapainoa hakien Jarkko lähti etenemään. Tutun näköinen vaateläjä löytyi lattialta. Hän veti alushousut jalkaan ja loput kamat kädessään pääsi huoneesta ulos. Pukeuduttuaan Jarkko eteni talon sokkeloissa olettamaansa terassin suuntaan. Keittiö tuli vastaan, siellä istui Olli kahvikupin kanssa. – Jaa, sitä on herätty. Otatko kahvia. – Ei taida maistua vielä. – Mennään tuonne terassille, taidat tarvita raikasta ilmaa. Ota tuosta vissypullo mukaan. Aamun kirkkaus häikäisi, vaikkei aurinko nyt paistanutkaan suoraan terassille. – Mun pitää vissiin lähtee jatkaan matkaa, Jarkko sai sanottua. – Niinkö se on sulla kiire. Olihan se hauska ilta eilen. Ja Katjakin sattui tulemaan. – Meni vissiin vähän överiksi. Arvaa vituttaako? – No, näitä sattuu joskus. Jarkko halusi valua lautojen välistä terassin alle. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. 19


20

– Ootko nähny mun sandaaleja. Ja kassia. – Ne on tuossa sisällä. Minäpä tuon. Jarkko yritti pujottaa kenkiä jalkaan, mutta joutui istahtamaan ja sai sitten remmit paikalleen. – Niistä bisneksistä, Jarkko kähisi. – Eiköhän anneta olla kuitenkin. – Samaa mieltä, Olli totesi. – On siinä isoja riskejä. – Minä kuule taidan lähteä. Katon nosto tänään. – Onkohan sinusta kuskiksi? – Ei se ole kuulemma täällä maalla niin nuukaa. – Eipä niin. Mutta ole varovainen. – Kiitos vaan kaikesta ja terveiset Sannalle...ja Katjalle.

Soratien ja valtatien risteykseen tullessaan Jarkko pysäytti auton. Hän painoi otsansa ohjauspyörää vasten saamatta siitä mitään helpotusta. Hänhän rakasti Outia ja sitä pientä hässäkkää. Pitäisiköhän käydä jossain testeissä? He voisivat muuttaa jonnekin edullisempaan Sipooseen tai Nummelaan. Valtatietä kiitävien ihmisten päät kääntyivät, kun liittymässä seisovan auton äänimerkki ulvaisi. Jarkko oli nyt ymmärtänyt mistä Ollin rahat olivat peräisin. Eikä hänellä olisi siihen mitään osuutta, ei mitään sanomista.

20


21

Kunniamaininta Helka Belt, Nurmijärvi

Viha Jälleen ilta yksin kotona. Yö alkoi saapua hiljalleen kaupungin ylle. Kaija istui keittiön pöydän ääressä katsellen ikkunasta ulos. Tee mukissa oli aikaa sitten jäähtynyt. Ulkona lehdet olivat jo alkaneet tippua puista; upean värikkäät vaahteranlehdet leijailivat maahan muodostaen kauniin, värejä hehkuvan kasan talon pihalle. Yksi kesä jälleen ohitse. Kaija ei oikein muistanut, mitä he olivat kesän aikana tehneet.Tuttu sameus, jonkinlainen turtumus täytti Kaijan mielen yhä useammin, huomaamattomasti, vääjäämättömästi. Sami oli luvannut tulla ajoissa kotiin. Mutta ei hän tullut. Loputtoman tuntuiset, yksinäiset illat seurasivat toisiaan, lakkaamatta, viikosta toiseen. Aina Kaija kuitenkin jaksoi odottaa. Yhtenä päivänä kaikki olisi hyvin. Ovi kävi viimein. Sami tuli sisään, humalainen katse silmissään, oluen pistävä tuoksu täytti asunnon. Kaija huomasi, että Samin kädet olivat veriset. Sami oli huomattavan iloinen, lähes maanisen pirteä. ”Voi rakas, rakas, oltiin poikien kanssa tuolla, ulkona, ai että teki hyvää. Se juntti ei enää ikinä, IKINÄ, tee sitä!” Sami puhkui intoa, hypähteli lähes, pesi käsiään vessan lavuaarin hanan alla. Kaija seurasi Samin liikkeitä, nojasi vessan oveen. Veri valui lavuaarista viemäriin. Kaija tuijotti Samia. Kylmän väreet nousivat Kaijan selkää pitkin niskaan asti ja kiertyivät kurkkuun painostavaksi möykyksi. Sami astui ylävartalo paljaana Kaijan eteen, hiki valui hänen lihaksikasta rintaansa pitkin, innostus kuulsi Samin silmistä. ”Voi että!” Sami sanoi ja halasi Kaijaa; vähän liian lujaa. Tatuoidet käsivarret puristivat Kaijan selkää. Syli tuntui vieraalta ja kylmältä.

Oli tuntunut jo kauan. Kaija ei muistanut, milloin kaikki oli muuttunut; milloin Samin äkkipikainen luonne, mielialanvaihtelut, kuohahtava mieli tulivat esiin. Sami osasi peittää tämän kaiken äärimmäisen taitavasti; oli lähes uskomatonta, miten erilainen Sami oli ollut heidän tavatessaan. Oli vaikea muistaa sitäkään, milloin alkoholin juonnista oli tullut päivittäistä. Sami oli usein humalassa. Vahvassa humalassa. Kaija ei muistanut viikonloppua, jolloin he olisivat tehneet jotain muuta kuin juoneet; baarissa, pubissa, kotona, aamulla, illalla. Kerran Kaija oli ehdottanut, että he tekisivät jotain muuta, menisivät vaikka leffaan. Samin epäuskoinen ilme ja naurahdus: ”Jotain muuta? Älä nyt viiti olla lapsellinen.” Kaija ei enää kysynyt uudestaan. Pian Kaija oli huomannut, että alkoholin 21


22

turruttava, mielen tylsäksi tekevä vaikutus helpotti tuskaa, jota hän tunsi yhä useammin sisällään. Antoi pakoreitin. Oikeastaan se tuntui aika hyvältä. Pahinta kaikesta oli ruma, kaiken läpi paistava, syövyttävä viha. Samin viha oli käsin kosketeltavaa. Viime aikoina Kaijasta oli alkanut tuntua, että Sami vihasi häntäkin. Samin mielestä Kaija teki kaiken väärin. Kaija huokaisi, muisteli eilistä. Sami oli astunut eteenpäin kohti Kaijaa vihaisena, kun Kaija oli tehnyt jälleen jotain tyhmää Samin mielestä. Astunut aivan Kaijan eteen, otsasuoni pullistellen. ”Voi helvetin idiootti..”, Sami oli sanonut. Nostanut kättänsä, sitten kääntynyt pois, laskenut sen, kuin hilliten itseään. Hakenut jääkaapista oluen, istunut keittiönpöydän ääreen. Vihainen puuskahtelu oli jatkunut pitkään. Viha. Se oli kaikkialla. Pillivitut, muumit, somput, maitokahvimulatit, homot, kytät, urpot, rotat. Samin elämä oli täynnä vihaamista. Viha tuntui iholla kylmänä ja inhottavana kuin nurkista luikertelevat lonkerot, jotka vähitellen kietoutuivat Kaijan ympärille. Se lamaannutti. Olutta juoden hän kuunteli mieli tylsänä jälleen Samin kertomuksia tämän nuoruudesta ja Joensuusta. Miten he poikien kanssa olivat näyttäneet niille, näyttäneet, ei ne tänne kuuluneet, painukoot vittuun. Koulun käytävillä olivat kaikuneet kirosanat, kun pilottitakkiset pojat olivat nauraneet ja pilkanneet kaupunkiin saapuneita lapsia. Sami nauroi ja joi oluestaan, Kaija istui ja kuunteli, joi omasta oluestaan ja hymyili, mutta tunsi kylmäntunteen jälleen nousevan sisällään. Sami nauroi taas, joku vihoviimeisen urpo urheilijakin toivotettu matkalle takaisin sinne jonnekin, menkää pois täältä meidän kodista, meidän maastamme, tunkeutujat. Jos ette mene, ansaitsette tulla hakatuksi. Ryssät, rotat, mutakuonot. Painukaa helvettiin. Viha.

Muiden seurassa Sami oli hurmaava. Keskellä koko kaveriporukkaa suurieleisesti käsiään heiluttaen Sami kertoi, kuinka oli tänään taas saanut muumit pelkäämään. Sami oli valloittava, kun oli noin innostunut, nauravainen. Kaija rakasti Samia. Kuunteli Samia, juttujaan; miten neekerien pitkät, maahan asti ulottuvat vaatteet jäivät heidän jalkojensa alle. Sami hörppäsi oluestaan, nauroi. Muutkin nauroivat. Kaijakin nauroi. Sami katsoi Kaijaa. Samin silmissä paistoi hymy. ”Hei rakas”, huikkasi Sami, otti oluestaan, läpsäytti samalla kaveriaan selkään. Hetken Kaija näki Samissa valloittavan pikkupojan, iloisen, itsevarman, huolettoman. Kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi, Kaijan piti vain yrittää enemmän; heitä varten. Sami oli ollut oikeassa, tietenkin; Kaija ei vain yrittänyt tarpeeksi. Kaija vastasi Samin hymyyn.

22


23

Samin iloinen ilme vaihtui nopeasti inhoa tihkuvaksi, kun hänen katseensa osui Kaijan ohitse baarin ulko-ovelle. Baariin oli tullut muutama mies, tummaihoisia. ”Ei vitun maitokahvit!” Sami sähisi, tarttui Kaijaa kädestä. ”Suosi suomalaista, potki pakolaista”, huikkasi Tero heille ja rämähti nauramaan. Sami vilkutti Terolle nauraen. ”Aivan, aivan niin!” He kävelivät ulos, Sami tönäisi liioitellun vahingossa miehiä ulos mennessään, sylkäisi perään. Kotona Sami painoi Kaijan pään haarojensa väliin. Kaijan suun täytti Samin vahva, väkevä, pakottava halu. Kaija ei liikkunut. Otti vastaan Samin liikkeen. Suljettujen silmien takaa kyynel vierähti Kaijan poskelle. Sängyssä myöhemmin Sami hykerteli tyytyväisenä katsoessaan uutisia, harvoin jaksoi niistä kiinnostua, nyt oli kummallisen innostunut kuuntelemaan uutistenlukijaa. ”Katohan poikia, ai että, Hakkarainenkin pääsi, nyt saatana saadaan maan asioihin taas järkeä.” Samin hihan alta vilahti tatuointi. Hän siveli sitä tiedostamattaan. Kaija käänsi katseensa pois, liian tutuksi tulleella tavalla. Uutisten jälkeen True Bloodin tuttu tunnusmusiikki alkoi soida televisiossa ja Kaija painautui Samin kainaloon. He katsoivat, kuinka Sookie ei osannut päättää, minkä vampyyrin kanssa halusikaan olla. Tara nauroi Sookielle, heilautti tummia, pikkupalmikoituja hiuksiaan, nosti kiinteätä käsivarttaan ja asetti muutaman karanneen palmikon takaisin korvansa taakse. ”Tuo Tara on kyllä niin hyvän näköinen, ihanan urheilullinen ja kaunis”, Kaija katsoi televisiota ja siveli Samin rintaa. Liian myöhään Kaija tajusi, että hänen suojauksensa, varovaisuutensa sanoa mitään, oli laskenut hetkeksi. Sami ponnahti ylös, kaukosäädin lensi kaaressa liikkeen yllättävästä voimasta. ”Ei vittu JUMALAUTA! Mitä sä saatanan vajakki selität! Siis panisit vittu neekerimuijaa!” Samin viha paisui huoneessa; Kaijasta tuntui, ettei hänellä ollut enää tilaa liikkua tukahduttavan vihan keskellä. Vihan kaiken myrkyttävät lonkerot kietoutuivat tiukemmin ja tiukemmin hänen ympärilleen. Kauhunsekainen ilme paistoi Samin kasvoilta, Kaija luuli, että Sami oksentaisi. Ihan kuin Sami pelkäisi. Sami tanssi ja poukkuroi huoneen keskellä. ”Ai saatana kato nyt tänne kun mä puhun sulle huora! Anna olla viimenen kerta kun ikinä sanot mitään tollasta. Mä en mitään lesboa neekerinrakastajaa ala täällä kattelemaan HÄ!” Sami otti Kaijan pään käsiensä väliin ja tuli aivan Kaijaan kasvoihin kiinni. ”Ymmärrätkö! YMMÄRRÄTKÖ DAIJU!” Kaija nyökkäsi ja irrottautui Samin otteesta, poimi hiljaa kaukosäätimen lattialta ja vaihtoi kanavaa. Tuttu uutistenlukija katsoi television kameraan ja kertoi, kuinka Haukilahden rannalta oli löydetty mies, joka oli hakattu ilmeisesti metalliputkilla hyvin huonoon kuntoon. Tekijöitä oli luultavasti useita. Uhri oli sidottu kiinni ja häntä oli viillelty veitsellä, myös hänen polviinsa oli ammuttu useita laukauksia. Kuolinsyyntutkijan mukaan mies oli kuollut myöhemmin kylmyyteen, ei välttämättä saamiinsa vammoihin. Poliisi ei tässä vaiheessa vielä tiennyt, kuka uhri oli. Kaija käänsi televisiota 23


24

hiljemmalle; Sami katseli sitä kuin näkemättä mitään, selkeästi edelleen hyvin tuohtuneena ja vihaisena. Kaija sulki television kokonaan ja vetäytyi sängyn kauimmaiseen nurkkaan. Sami istui sängyn laidalla rinta kiivaasti ylös alas liikkuen. Kaija sulki silmänsä.

Joulu oli tullut tänä vuonna yllättäen. Kaija ei ollut ehtinyt edes laittaa muutamia ainoita joulukoristeitaan esille, kun aattoaamu jo sarasti harmaana. Eivät joulut enää tuntuneet mitenkään erityisiltä juhlapäiviltä, Samin kanssa oli niin vaikea sopia mitään. Sami joutui vierailemaan entisen perheensä luona, hoitamaan asioita, käymään äitinsäkin luona. Äiti aina tarvitsi seuraa, juuri jouluna, muuten Sami ei juurikaan käynyt hänen luonaan, puhunutkaan tästä ikinä. Äiti oli hiljainen, vetäytynyt, omiin murheisiinsa uppoutunut. Kaija istui keittiössä, katseli taas ulos ikkunasta. Tutut, humalaiset askeleet kuuluivat käytävästä juuri ennen aaton vaihtumista joulupäiväksi. ”Rakas, hyvää joulua”, Sami sammalsi, suuteli oluenhuuruisen makuisena Kaijan huulia. ”Olen yksi osa neliötä, mun on hoidettava oma solmuni...rakas kyllä sä ymmärrät. Mä kuulun sinne”, Samin puheesta ei saanut kunnolla selvää. Puhetta oikeudesta, lain täyttämisestä, ne ansaitsi sen, niitten kuuluikin pelätä, ne olivat eläimiä. Kaija ei ymmärtänyt mitään, ei ollut koskaan ymmärtänytkään. Kuunteli vain, tuijotti Samia näkemättä enää muuta kuin humalaisen, kaljun, pahalta haisevan miehen jouluaattoyönä sopertavan käsittämättömiä juttujaan. Kaija avasi oluen. Naapurissa soi hiljaa Jouluyö juhlayö.

Uutisissa oli jälleen uutta tietoa aiemmin syksyllä tapahtuneesta väkivaltaisesta taposta. Se oli tapahtunut joskus syksyn lopulla, lokakuun alussa. Lokakuun alussa, Kaija mietti. Päivät tuntuivat samanlaisilta, loppumattomilta. Samin jatkuvat menot töidensä lisäksi, vihanpuuskat, uhkailut, juopuneet yöt muodostivat Kaijan mielessä sotkuisen, ison lankavyyhdin, mitään yksityiskohtaa oli enää vaikea erottaa. Kaija eli pelossa, oli todella alkanut pelkäämään. Kaijan kysymykset olivat suututtaneet Samin, mitä Kaija yytsi, saatanan rotta. Lokakuun alku. Sami kotona veriset kädet täristen, tyytyväisenä, liiankin iloisena. Mies hakattu. Viillelty. Veri. Lokakuun alku. Kauhu nousi Kaijan kurkkuun. Totuus avautui hänen silmiensä eteen kauhistuttavana mutta täysin selvänä. Vapisevin käsin Kaija piti kännykkäänsä korvallaan, kun kuuli miesäänen vastaavan: ”LänsiUudenmaan poliisi”. Kaija kertoi kauhunsekaisella äänellä epäilyksensä, joulunakin ehkä tapahtunut jotain pahaa. Ääni puhelimessa kyseli: Millaisia todisteita teillä on tapahtuneesta? Kuka on tekijä? Onko tekoväline tiedossasi? Poliisin palvelupäivystyksen henkilö lupasi välittää Kaijan antamat tiedot jutun tutkijalle. Kaija tuijotti puhelintaan. Koko tilanne tuntui täysin absurdilta. Yht24


25

äkkiä Kaija huomasi Samin tuijottavan häntä hurjistunut katse silmissään. ”Voi kuule helvetin rotta, nyt saat isolla kädellä tuntea, mitä on kytille vasikointi. Mitä sä kuvittelet niiden voivan tehdä! Uskovan jotain saatanan alkoholistimuijaa?” Kaija ei ymmärtänyt, Sami sanoi. Eikö Kaija halunnut, että naisia suojeltiin? Eikö Kaija halunnut tietää, että oli turvassa noilta inhottavilta raiskaajilta? Puolusteliko Kaija jotain saatanan raiskareita? Eikö omia naisiaan saanut enää suojella, mitä? Samin sanat, tuomitsevat. Kaija tuomitsi Samin väärin perustein. Eikö Kaija nähnyt, miten hyvä Sami oli. Kaiken Sami oli tehnyt Kaijaa varten. Ja tässä palkka. ”Juutalaisrotta!” Sami huusi päin Kaijan itkuisia kasvoja.

Muutamaa päivää myöhemmin Kaija ja Sami istuivat jälleen lähiöpubissaan, olivat istuneet jo aamusta. Humalainen, turtunut kivuttomuus vallitsi Kaijan mieltä, ei välittänyt enää; mikään ei tuntunut miltään. Samin kiukkuinen ääni nousi kuin jostain kaukaa Kaijan korviin. Puhe vilisi jälleen solvauksia. Kaijan pää nuokahti, käsi piteli tuoppia. Kaija nosti sitä ottaakseen huikan jälleen. ”Nuija, daiju!” Samin ääni kuului. Tuoppi kädessä näytti isolta, painavalta. Kaija katsoi sitä, katsoi Samia. Tuoppi osui Samia silmäkulmaan. Kaija näki, kuinka hän löi Samia uudelleen tuopilla, näki itsensä, näki tuopin, näki Samin verta valuvan silmäkulman. Kaija näki itsensä, tunsi istuvansa jossain täysin ulkopuolella ja katsovansa tätä outoa näytelmää, jota nämä henkilöt esittivät hänen silmiensä edessä. Sami hypähti hämmästyneenä taaksepäin, mutta nopeasti hämmästys hänen kasvoillaan vaihtui omahyväiseen, lähes onnelliseen hymyyn: ”Nyt sä juntti teit viimesen virhees.” Samin huulilta pääsi nauru. Nyt hän hallitsisi Kaijan elämää. Rikosrekisterin kanssa Kaija ei ikinä saisi mitään töitä. Tuollaista väkivaltaista ihmistä ei kukaan palkkaisi. Jos Kaija ikinä, IKINÄ, tekisi mitään Samin tietämättä, olisi Kaijan elämä mennyttä. ”Näetkös rakas juntti, et sä voi voittaa mua”, Sami hymähti melkein lempeästi ja hymyili. Kaijaa kylmäsi enemmän kuin koskaan. Sami nosti hiljaa kätensä. Kädessä oli musta ase, Kaija ei ollut koskaan ennen nähnyt asetta. Baarimikko oli selin heihin, kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota tyhjässä pubissa. ”Nyt sä kuuntelet tarkkaan. Jos sä ikinä taputtelet näitä asioita enää itseksesi kasaan omassa pikku mielessäs ja kerrot mitään niille pillivituille, mä vannon rakas, Kaijuli-pieni, sä oot rotta mennyttä.”

Samin lähdettyä hoitamaan asioitaan Kaija teki päätöksen, musta ase silmiensä edessä, piirtyneenä verkkokalvoilleen. Hän ei enää jatkaisi tätä. Kaija oli sen verran selvinnyt humalastaan, että näki itsensä liiankin selvästi; tuskallisen selvästi. Päivittäin humalassa olevan, työttömän naisen, joka eli 25


26

joka päivä painajaista. Ei enää. Google oli nopeasti kertonut, minne mennä. Kaija ajoi tutun sairaalan ohi kyyneleet silmissään, kääntyi vasemmalla olevalle pienemmälle tielle. ”Espoon Turvakoti”, luki kyltissä. Hänet oli saatettu nopeasti omaan huoneeseen, jossa vallitsi rauhallinen tunnelma. Hänet sinne ohjannut nainen oli ollut lempeä ja hiljainen ääneltään. Kaija ei millään muistanut, miltä nainen oli näyttänyt. Käytävällä oli ollut juomavesiautomaatti. Kaijan puheluun vastasi tuttu ääni. Kaija kertoi kaiken. Poliisi kuunteli. Hän pyysi Kaijaa odottamaan, ottaisi välipuhelun. Puhelimessa soi hiljainen musiikki, nopeasti poliisin ääni kuului jälleen: Kaijaa pyydettiin kuulusteluihin. Kysyttiin, olihan hän mennyt turvaan. Kaija sanoi menneensä. Poliisi sanoi lujalla äänellä, että nyt Kaijan oli tultava ja kerrottava kaikki virallisissa kuulusteluissa. Häntä uskottiin kyllä. Jutun tutkijat tulisivat kuulustelemaan Kaijaa. Asialle voitiin tehdä jotain. Kaija kuunteli puhelimestaan kuuluvaa ääntä. Yhtäkkiä helpotuksen tunne oli niin voimakas, että Kaija tunsi vapisevansa. Kyyneleet tulivat hetken päästä. Kaija heräsi aamulla turvonnein silmin. Edellisen illan nainen tuli koputtamaan huoneen oveen, aamupalaa olisi nyt tarjolla. Kaijan pää tuntui raskaalta, sitä särki. Kaijan teki mieli olutta. Hän pesi kasvonsa ja katsoi itseään peilistä päättäväisenä. Ei enää. Apua oli jo tulossa. Aamupalapöydässä pelokkaan näköiset naiset istuivat syömässä hiljaa sämpylöitään. Joillakin oli lapsi mukanaan, yhdellä pienet kaksosvauvat. Nainen näytti väsyneeltä. Kaija hymyili hänelle rohkaisevasti. Kaikki selviäisi, hän halusi viestiä katseellaan. Kaksosten äiti käänsi katseensa pois. Toinen vauvoista tuijotti Kaijaa isoilla sinisillä silmillään. Kaija hymyili vauvalle. Aamupalan jälkeen Kaija palasi huoneeseensa. Hän puki päällensä kotoaan valitsemansa vaatteet, farkut ja valkoisen t-paidan. Turvakodilta pääsisi nopeasti ajamaan poliisiasemalle. Kaija kohensi ryhtiään. Tunsi itsensä rohkeaksi ja vahvaksi. Hän selviäisi. Häntä autettiin. Kunhan hän pääsisi poliisiasemalle, kaikki olisi viimein hyvin.

Poliisilaitokselle päästyään Kaija astui hermostuneesti ovesta sisään. Hän ilmoitti vastaanotossa istuvalle siniseen poliisin virka-asuun pukeutuneelle naiselle, että oli tullut kuulusteluihin, kyse oli murhajutusta. Kaija katsoi pelokkaasti olkansa yli, pelkäsi näkevänsä millä hetkellä hyvänsä Samin uhkaavan hahmon kävelevän luokseen. Muutama passia jonottava henkilö istui odotustuoleilla, muita ei näkynyt kuitenkaan missään. Kaija sanoi tulleensa kertomaan kaiken. Poliisinainen soitti puhelun. Kertoi. että henkirikosten tutkija saapuisi pian hakemaan Kaijan ilmoittautumisesta. Tutkija saapuikin nopeasti; keski-ikäisen näköinen, jakkupukuun pukeutunut, ystävällinen, rennon oloinen nainen. Kaija ihmetteli, kun tutkijalla ei ollutkaan poliisinpukua yllään. 26


27

Nainen pyysi Kaijaa seuraamaan. He kävelivät pitkien, kolkkojen, valkoisten käytävien halki. Viimein he pysähtyivät jonkun oven eteen ja astuivat sisään pieneen huoneeseen. Huoneessa oli valkoiset seinät, muutama tuoli, pöytä, missä oli kone ja jonkinlainen kirjoitin. Kaija istui yhdelle tuoleista hermostuneesti, mutta tutkija oli mukavan tuntuinen ja Kaija tunsi olonsa rentoutuneemmaksi. Nainen kyseli Kaijan tietoja ja päivämääriä tapahtumista. Sanoi tekevänsä vain pari aloituskysymystä, vanhempi tutkija saapuisi pian paikalle tekemään lopullisen haastattelun. Kaija hymyili. Kohta kuulustelija tulisi. Kohta Kaija saisi kertoa kaiken. Ovi avautui ja Kaija näki mustaan pukuun pukeutuneen miehen, puvun alla oli valkoinen kauluspaita. Puku näytti kalliilta. Kengät olivat mustat, kiiltävät. Kaijan selkäpiin läpi kulki kylmäävä viima. Samin hymyilevät silmät katsoivat Kaijaa. ”Noniin, aloitetaankos sitten kuulustelu, teillä oli tietoa tästä Haukilahden taposta?” Sami kysyi ja istuutui toisen tutkijan viereen, joka nyökkäsi Samille tuttavallisesti. Sami katsoi Kaijaa. Hymy Samin huulilla oli hyytävä. ”Ketäs siis epäilet tästä tapahtuneesta?”

27


28

Kunniamaininta Marko Järvinen, Tampere

Punainen leija Lämpö hyväilee ruskettunutta ihoa, ja auringon polttaman ruohon tuoksu kutittaa sieraimissa, mutta ilmassa leijuu jo häivähdys intiaanikesän viipyilevää haikeutta. Nuori nainen farkkushortseissaan lähettää leijan lentoon. Pieni poika puristaa puolaa kädessään ja pinkaisee juoksuun. Nainen juoksee perässä ja nauraa ja kannustaa. Punainen timantti kohoaa yhä korkeammalle safiirinsiniselle taivaalle. Tuntuu kuin se voisi nousta ikuisesti, kivuta aina aurinkoon asti. Äkkiä poika kompastuu liian pitkiin kengännauhoihinsa ja muksahtaa nurin. Nainen ryntää hänen luokseen. Poika näyttää vahingoittumattomalta ilmalentonsa jäljiltä. Nainen kutittaa lasta niin, että siltä tulee vedet silmistä ja koppaa sitten yhä nauravan pojan syliinsä. Hän kaivaa kameran repustaan ja pyytää ohi kulkevaa vanhaa miestä ottamaan heistä valokuvan.

Lakattu kynsi naputti hermostuneesti katumaasturin nahkapintaista rattia. Olkapäätä koristi sinertävä mustelma, ja lyhyen, kukallisen kesämekon helma oli kivunnut pitkin jäntevää reittä paljastaen kaistaleen valkoisia alushousuja. Krista kirosi mielessään. Hän olisi voinut vain soittaa poliisit ja pelastaa oman nahkansa. ”Minne me ollaan menossa?” Samuel kysyi rikkoen painostavan hiljaisuuden. ”Pois. Kuinka helvetin monta kertaa sun täytyy kysyä samaa?” Krista ärähti ja vilkaisi taustapeiliin. Ei ketään. Hän ajoi vielä parikymmentä kilometriä kohti pohjoista, kunnes pysäytti auton levähdyspaikalle sillan kupeeseen. Kosteankuuma matalapaine vyöryi avoimesta ovesta vasten kasvoja ja sai kankaan liimautumaan iholle. Heinäkuun viimeisen viikon lämpö ei kuitenkaan riittänyt työntämään syrjään sisuksia kalvavaa kylmyyttä. Vatsanpohjaa väänsi, mutta oksennus juuttui puolitiehen. Heinäsirkat sirittivät pientareella. Krista mutisi kirouksen, nousi autosta ja sytytti tupakan. Pari päivää, hän ajatteli, ja imi ahnaasti savukettaan. Oli pidettävä pää kylmänä vielä pari päivää, ja sitten se olisi ohi. Autonovi kolahti, ja Samuel tuli hänen vierelleen. Pojan silmissä oli ajokoiraa pakenevan jäniksen katse, ja hänen laihaa, ruskettunutta rannettaan kiersi tuore mustelma. 28


29

”Anna sun kännykkä.” Samuel epäröi ennen kuin ojensi pari viikkoa sitten rippilahjaksi saamansa puhelimen. Krista iski iPhonen napakasti sillankaiteeseen ja heitti rikkinäisen kännykän kohti joenpohjaa. ”Hei, mitä sä…” ”Tajuatko sä, että sen takia meidät voidaan jäljittää?” Krista kivahti. Hän tunsi äkillistä halua lyödä poikaa, mutta tyytyi vetämään viimeiset henkoset savukkeestaan ja antoi tumpin pudota veteen. ”Sä teet tasan niin kuin mä sanon, tajuatko sä? Sun takias me ollaan tässä kusessa. Nyt autoon siitä.”

Tienvarsihotelli oli elänyt kulta-aikaansa joskus 1980-luvulla. Parkkipaikan asfaltin halkeamista tunki läpi ruohoa ja voikukanlehtiä. Krista pysäköi niin, ettei autoa voinut nähdä päätieltä. Mustan nelivedon lisäksi parkkipaikalla seisoi vain hiirenharmaa tila-auto ja ruosteinen Opel. Haalaripukuinen mies ryysti kahviaan ilmastoimattomassa aulabaarissa. Nelihenkinen perhe hälisi matkamuistohyllyn ääressä. Isä hikoili huonosti istuvissa shortseissaan maha roikkuen vyön päällä. Äiti oli frigidiltä näyttävä sänkitukka, tytär pikkuprinsessa pinkissä mekossaan. Kymmenvuotiaan pojan siniharmaissa silmissä oli koulukiusaajan terävä katse. Kristan kurkkua kuristi. Sen katseen hän tunnisti missä tahansa. Katseen, jolta yksikään heikkous ei jäänyt koskaan huomaamatta. ”Kahden hengen huone”, Krista sanoi tiskin takana hikoilevalle kaljupäälle ja yritti karistaa po-jan silmät mielestään. Mies murahti silminnähden ärtyneenä siitä, että joku julkesi häiritä hänen rauhaansa ja sysäsi lomakkeen tylysti Kristan eteen vaivautumatta irrottamaan katsettaan iltapäivälehdestään. Kaljupää ei kysynyt henkkareita. Krista kirjasi heidät sisään tekaistuilla nimillä ja maksoi huoneen käteisellä. Huone sijaitsi harmaan käytävän päässä ja oli juuri sitä mitä sillä hinnalla saattoi odottaakin: naarmuinen muoviparketti, kulunut sohva, kirjoituspöytä ja kuhmuinen parisänky. Kirjoituspöydän laatikossa lojui Uusi Testamentti ja vuoden 2003 puhelinluettelo. ”Käydään juomassa jotain”, Krista ehdotti ja heivasi matkalaukkunsa eteiseen. Samuel nyökkäsi ja pudotti reppunsa sohvalle. ”Mitä sä otat?” Krista kysyi. ”Kokiksen ja munkin.” ”Mä käyn hakemassa. Etsi sä sillä aikaa meille pöytä.”

29


30

Unelmaperheen isä vertaili kaljapulloja kylmäkaapilla ja pohti kai siihenastisen elämänsä visaisinta kysymystä: ottaisiko Koffin vai Karhun. Mies oli yksin. Pihtari oli kai lähtenyt lasten kanssa ulos tai mennyt huoneeseen. ”Melkoinen helle”, Läskimaha aloitti ja pyyhkäisi hikikarpalot otsaltaan. Katse viivähti Kristan rintamuksessa. ”Lahtinen”, mies jatkoi ja ojensi hikistä kouraansa. Käden iho oli sileä ja vaaleanpunainen. Kauluspaitaköyhälistöä. Joku itseään korvaamattomana pitävä konttorirotta kai. Ajatuksissaan se varmaan jo jyysti häntä takaapäin hotellin vessassa. Krista ei ollut huomaavinaan koko kättä, vaan keskittyi keräämään tarjottimelle pari kokista ja munkkia ja kaatoi vielä itselleen kupin kahvia. ”Mitä se tyyppi halus?” Samuel kysyi, kun Krista laski tarjottimen pöydälle ja istahti vastapäiselle tuolille. ”Mun pöksyihini.” Mies hermostutti Kristaa. Tyyppi muistaisi takuulla urheilullisen vaaleaverikön ja pelokkaasti pälyilevän teinipojan. ”Kuka se oli?” ”Joku vitun Ilpo.” ”Ilpo?” ”Runkkari. Kai sä muistat sen Jenni Vartiaisen biisin? Joku Ilpo mua katselee ja itseään koskettelee...” Samuel oli tukehtua munkkiinsa. Kristakin tirskahti ja tunsi hieman rentoutuvansa. Ilpo Läs-kimaha vilkuili avattu olutpullo kädessään heidän pöytänsä suuntaan ja horjui kahden vaiheilla. ”Jos se tulee tänne, niin mä häivyn”, Krista sähähti.

Vessan peilissä oli vinoon liimattu tarra, jossa muistutettiin hotellin perivän sadan euron lisämaksun huoneessa tupakoimisesta. Krista veti pöntön, kiskoi pikkupöksynsä ylös ja palasi huoneeseen. Samuel lojui sohvalla boksereissaan ja tuijotti mykkää ostos-teeveetä. Ruudulla tekopirteä kiiltokuvakotirouva viipaloi kurkkua tarkoitukseen täysin käyttökelvottoman näköisellä muovirimpulalla. Tekoripset räpsyivät ja botoxhuulet kävivät tiuhaan tahtiin. Kultainen risti välähteli silikonirintojen välissä. God bless the fuckin´ America. Vangiksi jäänyt raatokärpänen singahteli ikkunalasien välissä. Varis nuokkui vastapäisen rakennuksen katolla. Ruosteinen Opel oli poissa. Parkkipaikalla seisovat enää hänen maasturinsa ja Läskimaha-Lahtisen tila-auto. Ei mitään epäilyttävää. Hyvällä tuurilla he saattaisivat vielä selviytyä tästä kaikesta, Krista ajatteli ja käänsi kaihtimet kiinni. Hän istahti ikkunalaudalle ja katseli puo30


31

lialastonta Samuelia. Antero ei ollut koskenut häneen enää vuosiin. Ei niin kuin mies naiseen. Käsi puristui nyrkkiin niin, että kynnet upposivat kämmenen pehmeään ihoon. ”Mun täytyy käydä ostamassa pari juttua.”

Aurinko välkehti vastaan jyräävän rekan kromipuskurissa. Auto oli raskas täysperävaunullinen. Se olisi helppoa. Nopea liike ratista vasemmalle, ja kaikki olisi ohi. Hän ei ehtisi tuntea mitään. Rekka ärjyi ohi, ja raskas maasturi heilahti pyörteen voimasta. Krista polkaisi jarrun pohjaan, ja hänen onnistui vain vaivoin ohjata auto pientareelle. Takaluukusta kantautui raskas tömähdys. ”Perkele.” Krista iski nyrkkinsä ohjauspyörään niin, että silmissä kipinöi. Miehen ääni pysyy tyynenä, mutta leuka työntyy eteen ja käsi puristuu hitaasti nyrkkiin. On helpompi kestää, kun kuvittelee, että kaikki tapahtuu jollekin toiselle. Jollekin, jolla ei ole nimeä. Autoja suhahteli ohi. Eivät ne tienneet mitään hänestä ja hänen elämästään. Kuinka ne edes voisivat ymmärtää, että oli avioliittoja, jotka päättyivät vasta kuolemaan? Äiti oli palvonut alusta asti maata sen jalkojen alla ja hehkui ylpeydestä leuhkiessaan ystävilleen, kuinka hienon aviomiehen heidän tyttärensä oli löytänyt. Ruusujen ja syreenien ympäröimä valkoinen talo. Hyvä ammatti. Niin kohtelias ja tyylikäskin. Ja isä vain nyökytteli vieressä niin kuin sillä ei olisi lainkaan omaa tahtoa. Ehkä sillä ei ollutkaan.

Krista valitsi topin seuraksi Dieselin tolkuttoman kalliit pillifarkut ja kysyi sovituskoppia. Ta-nakka nuori myyjä liian tiukoissa legginseissään viittoili liikkeen perälle ja touhotti, että just noi farkut on sulle tosi hyvät hei kun sulla on tosi hyvä kroppakin. Niin kuin se kananaivo ei olisi osannut sanoa mitään muuta kuin tosi hyvä. Kopissa Krista kiemurteli itsensä farkkuihin, sujautti topin päälleen ja katsoi peilikuvaansa. Kananaivo oli oikeassa: hänen jalkansa ja takamuksensa näyttävät hyviltä. Joukkue oli ehkä sarjan surkeimpia, mutta jalkapallosta oli ollut muutakin hyötyä kuin salonkikelpoinen selitys mustelmille. Farkkujen ja topin lisäksi Krista osti niittivyön ja mekon, jossa oli aivan liian vähän kangasta. Hän poikkesi vielä Lindexiin ja hankki itselleen parit alushousut. Sellaiset, joissa oli takana pelkkä pakaroiden väliin uppoava naru. Ostoskeskuksen kampaamossa oli maanantai-iltapäivänä rauhallista. Krista istui tuoliin ja käski tummahipiäisen nuoren naisen värjätä tukkansa mustaksi. Tyttö puhui ja pulputti kuin papupata, enimmäkseen poikaystävästään. Krista sulki silmänsä ja toivoi, että se älyäisi vihdoin ja viimein tukkia suunsa. 31


32

Vessassa haisi kusi ja kloori. Joku oli piirtänyt vitunkuvan kopin oranssinväriseen seinään ja kirjoittanut alle, että Milla S. on huora. Kengät liimautuivat tahmeaan lattiaan, ja pöntön sisäpuolta koristi ruosteraita. Krista yritti olla välittämättä ympäristön törkyisyydestä, riisui itsensä alasti ja pukeutui uuteen identiteettiinsä. Persvakopöksyt. Röyhkeä toppi. Pillifarkut ja leveä niittivyö. Sporttisloggit ja mekko päätyivät roskakoriin. Lopuksi hän meni rautakauppaan ja pyysi viisitoista kiloa kettinkiä. ”Kuinka paksua?” myyjä kysyi alentuva katse silmissään. Niillä kulmilla naisten ei kai ollut ta-pana työntää neniään miesten reviireille. ”Painavaa.” Ilma oli muuttunut entistä painostavammaksi, ja lännestä vyöryi synkkä pilvimassa. Ukkonen jyrähti kaukaisuudessa. Krista heivasi raskaan ketjukassin takajalkatilaan ja lysähti kuljettajan istuimelle. Ostoskeskuksen parkkipaikalla seisoneessa autossa oli tukahduttavan kuuma. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän voisi yhä perua koko jutun ja mennä poliisin puheille. Paitsi ettei hän voinut.

Hotelli ja huone olivat edellisen kopioita sillä erotuksella, että itse rakennus oli punainen ja huoneen takaseinä keltaisen sijasta ruskea. Krista vaihtoi ylleen juoksutrikoot ja kulahtaneen hupparin. ”Mä tulen mukaan.” ”Ei sun ole pakko”, Krista sanoi ja kumartui sitomaan lenkkareidensa nauhoja. ”Kyllä mun on.”

Kolmen kilometrin jälkeen tie muuttui hädin tuskin ajokelpoiseksi kärrypoluksi. Turbodiesel murisi matalasti, ja luistonesto ja neliveto joutuivat tekemään tosissaan töitä kiskoessaan raskasta maasturia eteenpäin. Loputon suoerämaa jatkui silmänkantamattomiin molemmin puolin ajouraa. Vain siellä täällä törrötti kitukasvuisia puita. Taivaanranta vuoti verta auringon painuttua mailleen. ”Tää saa kelvata”, Krista murahti. Hän sammutti moottorin ja kiskaisi käsijarrun päälle. Korppi pyrähti lentoon pystyyn kuivuneen männyn oksalta. Krista veti hupun päähänsä ja astui ulos autosta. Räkkäaika oli pahimmillaan, mutta hän tuskin huomasi ympärillään parveilevia hyttysiä ja paarmoja ja mäkäräisiä, kun he nostivat mustaan muoviin kiedotun ruumiin takaluukusta. ”Huora!” mies huutaa. Se ei lyö koskaan kasvoihin. Ensimmäinen isku osuu vatsaan. Nainen ulvaisee kivusta ja taittuu kaksin kerroin. Kaatuessaan hän lyö olkapäänsä kipeästi piironginkul32


33

maan. Hän kierähtää kyljelleen ja käpertyy sikiöasentoon yrittäen suojata itseään potkulta, jota ei tule. ”Isä! Lopeta! Anna sen olla!” Laiha pojanruipelo seisoo miehen edessä ja ottaa iskun vastaan hänen puolestaan. Poika menettää tasapainonsa. Nainen puristaa poikaa kovakouraisesti ranteesta ja kiskoo hänet mukaansa. ”Nyt mennään!” Kesäöinen rankkasade pieksää kasvoja. Märkä ruoho on paljaiden jalkojen alla kylmää ja liukasta. Sateen läpi häämöttävä saunamökki on heiveröinen turvapaikka, joka tuntuu vain etääntyvän jokaisella askeleella. ”Mä tapan teidät molemmat!” mies huutaa heidän jälkeensä. ”Mä löydän sut, jos sä lähdet!” Sade on tauonnut. Järveltä kantautuu kuikan huuto. Nainen istuu kädet polviensa ympärillä. Mahaan ja olkapäähän sattuu. Sielu on tunnotonta arpikudosta, on ollut jo vuosia. Poika nukkuu saunakamarin kapeassa sängyssä ja näyttää lapselta. Aamulla poika seisoo keskellä eteisen lattiaa verinen kirves kädessään. Miehen eloton ruumis lojuu hänen jaloissaan. Verta on vuotanut vain vähän, kuolema on ollut nopea. ”Mä en enää kestä, kun se hakkaa sua”, poika sopertaa itkuisella äänellä. ”Se ei saa tehdä sulle enää pahaa. Mulla ei ole ketään muuta kuin sä. Ei sen jälkeen, kun se…” Pojan ääni sortuu kesken lauseen. Kirves kirpoaa hänen otteestaan ja kolahtaa raskaasti vasten parkettia. ”Eikö meidän pitäisi…” Samuelin kesken jäänyt lause havahdutti Kristan ajatuksistaan. ”Vittu. Saatana.” Samuel oli oikeassa. Ei saanut menettää hermojaan. Ei nyt, kun he olivat jo näin pitkällä. Oli pidettävä itsensä kasassa ja hoidettava homma loppuun. Lenkkarit litisivät märkinä, kun he kietoivat ketjun ruumiin ympärille ja työnsivät sen suonsilmäkkeeseen. Molemmat katselivat vaiti, kuinka Anteron ruumis vajosi ruskeaan veteen. Pintaan nousi sarja kuplia. Sitten tuli täysin hiljaista. Krista tointui ensimmäisenä. Hän otti kirveen takaluukusta ja heitti sen ruumiin seuraksi suonsilmäkkeeseen.

Sohvapöydällä lojui tupakka-aski ja pari tyhjää siideripulloa. Kristalla oli yhä kuraiset juoksutrikoot jalassaan. ”Mun oli pakko. Se olis muuten tappanut sut”, Samuel sanoi hiljaa ja nielaisi raskaasti. Pojan hartiat nytkähtivät. ”Se tappoi äidin. Se luuli, että mä olin liian pieni muistamaan, mutta mä muistan kaiken.” 33


34

Antero oli väittänyt, että Marja oli jättänyt hänet ja hylännyt Samuelin. Mitä muuta mies oli valehdellut hänelle, ja mitä kaikkea Samuel oli joutunut kantamaan sisällään kaikki ne vuodet? Krista pudisti päätään ja toivoi, että olisi osannut sanoa edes jotakin lohduttavaa. ”Muistatko sä, kun me tehtiin se leija?” Samuel kysyi ja kaivoi lompakostaan kuluneen valokuvan. Krista epäröi ennen kuin otti kuvan käteensä. Siinä nuori nainen piteli kuusivuotiasta pikkupoikaa sylissään. Poika puristi kädessään punaista, itse tehdyn näköistä leijaa. Molempien hymy kumpusi syvältä sisimmästä. ”Meidän täytyy tehdä uusi leija.” Samuelin äänessä oli hiljaista uskoa, joka lupasi, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin. Idän suunnalla aurinko nousi uuteen aamuun. Krista tuijotti liekehtivää taivaanrantaa ja nieleskeli esiin pyrkiviä kyyneleitä. ”Niin”, hän sai sanottua. Niin heidän täytyisi tehdä. Heidän pitäisi rakentaa uusi leija.

34


35

Kunniamaininta Atte Komonen, Jyväskylä

Fredrik Moran tarina Fredrik Mora mätkähti kyljelleen. Viiltävä kipu lävisti hänen olkapäänsä ja hetken hän haukkoi ilmaa kuin lahna laiturilla. Hän kyyhötti kontillaan otsa vasten märkää ruohoa ja kirosi suositukset palotikkaiden alimman puolan etäisyydestä maanpintaan. Mora odotti, että hengitys tasaantuisi ja kipu väistyisi. Hän kuunteli, mutta pihalla oli hiljaista. Hän nosti päänsä ja vilkaisi ympärilleen, mutta piha oli autio, ikkunoissa yö. Mora hamusi muovipussin käteensä. Hän eteni kyyryssä rakennuksen vierustaa ja livahti roskakatoksien välistä kadulle. Vilkaisu vasempaan ja oikeaan: ei ketään. Hän kiirehti nurkan taakse, ennen kuin uskalsi hidastaa ja kävellä kuin kuka tahansa yksinäinen tyhjällä aamuöisellä kadulla. Hän tajusi yrityksensä naurettavaksi. Juopunut sulautuisi miljööseen paremmin, sammunut kuuluisi vakiokalusteisiin. Mora rutisti muovipussia. Siitä oli päästävä eroon: heti. Hän kulki ennalta suunnittelemaansa reittiä, pysähtyi näyteikkunan eteen, suki hiuksensa muka paremmin ja varmisti samalla, ettei kukaan seurannut. Ei seurannut. Vain yön keltainen valopilkku tuikki kadun päässä. Esplanadin kulmalla hän äkkäsi paperinkeräysastian. Hän peitteli muovipussin sanomalehdillä ja sulloi löytämänsä Suomen Kuvalehden reppuunsa.

Miksi juuri Suomen Kuvalehti? Miksi ei Ratto, Ase & Erä, Seitsemän päivää? Mitä oikein yritin kertoa Morasta? Että hän oli aikaansa seuraava, sivistynytkin. Oliko se totta vai yritinkö tarkoituksella kuvailla hänet toisenlaiseksi kuin hän oli? Moran kannalta sillä ei lopulta olisi väliä, muiden kannalta ehkä. Korjaan muutaman välimerkin ja tallennan tiedoston. Huomaan olevani nälkäinen. Laahustan keittiöön ja kaivan voileipätarpeet. Tongin laatikosta veistä, mutta luovutan ja haukkaan kurkusta. Punaisen pillerin huuhdon lasillisella haaleaa vettä. Puhelinvastaajassa vilkkuu valo. Lasken sormeni vastaajalle, mutta annan asian olla. Ydinkysymys ei ole se, mitä Mora teki, vaan miksi. Etenen varoen. Sopivasti annostellut vihjeet pitävät mielenkiintoa yllä, vievät tarinaa eteenpäin lähes huomaamatta. Tästä ei kuitenkaan tulisi tavanomaista rikosromaania, missä nukkavieru komisario murisisi sikari suussaan ja heijaisi kaidan tien pientareella kuin humalainen.

35


36

Keskiössä olisi rikollinen. Pitäisi porautua pään sisään, pohtia syitä ja seurauksia yksilötasolla. Teemana voisi olla syyllisyys. Tai kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä. Istahdan takaisin koneen ääreen. Tuijotan tekstiä. Rikollinen kuulostaa jotenkin liian karhukoplalta. Keskusyksikkö humisee hiljaa.

Fredrik Mora rojahti nojatuoliin. Hän haukkasi makkarasta ja siemaisi kylmää maitoa. Pala muovisuolta jäi ärsyttämään hampaiden väliin. Märät vaatteet viluttivat, mutta hän ei jaksanut riisuutua. Mora tuijotti eteensä. Miltä nyt tuntui, kun se oli tehty? Ei miltään, ehkä joltain. Kenties jotain pulpahtaisi pintaa huomenna tai ylihuomenna – edes joskus. Miltä sen pitäisi tuntua? Mora nousi ylös ja haroi hiuksiaan. Hän käveli rauhattomana ympäriinsä, avasi jääkaapin, mutta sulki sen heti. Hän meni kylpyhuoneeseen, huuhtoi kasvonsa ja jäi tuijottamaan kummajaista, jonka aamuaurinko veresti. Yht’äkkiä alkoi väsyttää. Mora riisuutui, kellahti sängylle ja veti peiton päänsä yli. TV laski lampaita: tulopoliittinen kokonaisratkaisu saavutettiin vaikeiden neuvottelujen jälkeen... Nato keskittää joukkojaan... toimittajamme raportti... verityö kantakaupungissa… syyskuu alkaa sateisena.

Hätkähdän hereille. Ovikello soi äkäisesti. Kompuroin eteiseen ja hapuilen valokatkaisijaa. ”Mikä vittu kesti?” Stefan tuhahtaa lampsiessaan ohitseni. Takkinsa hän heittää tuolille. ”Jätkä ei vastaa puhelimeen. Kämppä kuin tsunamin jäljiltä.” Seuraan Stefania keittiöön. ”Tsufeeta?” En odota vastausta, vaan hamuilen suodatinpussia hyllyltä. Makaronipaketti putoaa lattialle ja hajoaa. Potkin välinpitämättömästi makaroneja sivummalle. Availen kaappeja, paukautan ne kiinni. Suodatinpussit löydän jääkaapista. ”Kirjailijan kiireitä. Ajatus junnaa eikä tekstiä synny.” Mittaan kuusi kuupallista kahvinporoja. ”Mistä se kertoo? Se kirja.” ”Mies on tehnyt rikoksen ja potee syyllisyyttä. Tai siis potee ja potee.” Teen lainausmerkit ilmaan. Napsautan keittimen päälle. ”Dostojevski. Rikos ja rangaistus. Jätkä pyörittelee isoja asioita. Mut mikä näkökulma?” ”Emmä tiedä. Eiköhän ne kaikki näkökulmat ja -nurkat ole jo koluttu.” 36


37

”Miksi se sen teki?” ”No, sekin on vähän auki. En tiedä onko se tarinan kannalta oleellista.” ”No eiks se just ole. Puukon osaa tuikata tyhmempikin.” ”No joo.” Tiskipöytä tursuaa likaisia astioita. Valitsen mukeista puhtaimman, kaadan sen piripintaan ja ojennan Stefanille. Itse en uskalla juoda, sillä jo valmiiksi repaleiset yöunet menisivät täysin, ja peuhtaroidessa vaivaisin mitättömistä asioista suunnattomia möhkäleitä. Stefan hörppää mukista ja sylkäisee sihisevän saatanan polttaessaan huulensa emaliin. ”Lähdetkö baanalle?” ”Ei taida jaksaa.” ”Come on, lauantai-ilta. Pyydät Caritan mukaan” ”Se on jossain.” ”Se on jossain. Kyllä sun mimmisi liikkeet pitäisi tietää. Tolla asenteella se löytyy pian jonkun Ramazzottin kainalosta.” ”En mä mikään vahtikoira ole.” ”Mitä mitä mitä?! Ei kai teillä kriisiä pukkaa?” ”Äsh. Kyllähän sä tiedät millaista se on naisten kanssa.” ”Nyt puhut asiantuntijalle. Mut miten teillä oikeasti menee?” Stefan vakavoituu. ”Oon kuullut kaikenlaista.” Kohautan olkapäitäni. Stefan laskee mukin pöydälle ja nousee ylös. ”Mut hei. Jos mieli muuttuu”, hän nostaa pikkurillinsä ja peukalonsa luuriksi korvalle, ”soita.”

Fredrik Mora kulki levottomana asunnossaan. Elämä on ihmisen parasta aikaa, hän muisteli kansallistörpön tokaisseen. Elämä näivettää, hän itse jatkaisi ajatelmaa, elämä tappaa. Kun takka on valmis, pitää tehdä talo. Ja kun talo on valmis, pitää pystyttää niin helvetin iso muuri ettei sen takaa näe edes kurkottamalla. Hyvä elämä on itsekeskeisyydessään saavuttamaton. Yhtä saavuttamaton kuin viereisen pulpetin lettipää ala-asteella, joka ei koskaan tullut luokkakokouksiin, tai rietas Riina yläasteella, joka antoi ymmärtää, mutta jätti sen siihen. Mora keräsi vaatteita sieltä sun täältä ja kulki hajamielisenä mytty sylissään. Hän pudotti kasan lattialle ja poimi Suomen Kuvalehden. Kannessa oli kuva miehestä, joka oli turha ja tarpeeton. Tosin itse se ei sitä tunnustanut. Epämääräinen möykky painoi rinnassa. Mora tuijotti puhelinta peilipöydällä. Jos sittenkin, olihan 37


38

se mahdollista. Hän laski kätensä luurille, hypisteli johdon kierteitä ja muisti isänsä elämänviisauden: ihmiset kohdataan kasvotusten tai annetaan asian olla. Yleensä hän tyytyi jälkimmäiseen, kuten isäkin liian monta kertaa. Siihen kait äitikin väsyi.

Tuijotan tekstiä. Moran sielunelämästä ei saa oikein otetta. Mies rönsyilee kuin sienirihmasto ravinteikkaassa multamaassa. Nappaan pillerin. Ehkä Stefan on oikeassa: käy jossain, tapaa muita, opiskele, kuntoile, elä. Kirja jumittaa, jos kirjailijalla tökkii. Mutta en minä ole kirjailija. Kirjailija on kirjoittanut kirjan. Kirjailijan on pitänyt elää kirjailijan elämä tai jotain sinne päin. Paskat. Kaikki elää osaa, siitä kirjoittaminen vain on niin vaikeaa. Viime viikot ovat menneet kuin sumussa. Olen herännyt sohvalta likomärkään vapinaan… likomärkään vaginaan. Kirjoitan oivallukseni ylös hymyillen: tälle voisi olla käyttöä. Kirjalla ei ole takarajaa, tarinalla on. Tarina on pakko saada päätökseen. On liian raskasta viettää aikaansa päänsä sisällä, koska silloin ei ole turvassa itseltään. Soitan Caritalle. Kuuntelen tuuttausta, kunnes naisääni kertoo, että puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä. Eipä tietenkään, hymähdän. Ja miksi Stefan on yht’äkkiä niin kiinnostunut Caritan tekemisistä. Lasken luurin. Ei kai se… Ei. Ei se ole mahdollista.

Porraskäytävä kolahti ontosti, kun Fredrik Mora sulki ulko-oven. Asfaltti tuoksui aamuöisen sateen jälkeen hänen kiirehtiessään kohti huoneistoa. Esplanadin kulmassa korppi hätkähti makkaraperunoilta siivilleen. Rakennuksen edessä Mora pysähtyi. Kolmannen kerroksen kulmahuoneistossa oli valot päällä. Oliko ikkuna hieman raollaan? Oliko kaikki sittenkin ollut vain unta? Hän nousi portaat huoneiston ovelle, antoi hengityksensä tasaantua. Ihmiset kohdataan kasvotusten. Kuulosteli. Jostain kantautui television vaimea mumina. Hän raotti varovasti postiluukkua. Tai annetaan asian olla. Sen lähemmäksi itseään Mora ei uskaltanut. Hän palasi pihalle ja tuijotti rakennusta. Valoisat ikkunat kutsuivat kodikkaasti maailmaan, jossa hän oli ollut ennen kuin kotonaan. Jokin liikahti. Mora hätkähti. Vanhus tuijotti hetken kadulle ja sulki sitten verhot. Silloin hän ymmärsi tuijottaneensa väärää ikkunaa. Mora juoksi takaisin kotiinsa, ei malttanut odottaa hissiä, vaan harppoi portaat ylimpään kerrokseen. Tuskaillen hän sohlasi avaimen lukkoon. Kun ovi viimein aukesi, hän ryntäsi olohuoneeseen, liukastui räsymattoon, nousi kiroten, nosti luurin, näppäili numeron, hengitti raskaasti, kuunteli tasaista tuuttausta, veti syvään henkeä, kuunteli tuuttausta... Haloo, ääni vastasi, tai niin hän ainakin kuvitteli.

38


39

Avaan silmät ja tuijotan kattoon. Kuuntelen hetken hengitystäni ja kiemurtelen pikkutakin päältäni. Kauluspaita on liimautunut ihooni, kengät puristavat. Nousen ylös ja laahustan keittiöön. Vilkaisen ohimennen peiliin, mutten näe mitään. Tietokone on jäänyt päälle. Istun koneen ääreen, mutta nousen heti ylös. Haahuilen huoneesta toiseen. Potkaisen läpimärän repun seinään: he scores, totean lakonisesti. Noukin repun ja survon sen kaappiin. Puhelin soi. ”Mitä äijä?” Se on Stefan. ”Paskaaks tässä.” ”Nyt olisi parempaa tarjolla. Oikiksen kaljaviesti Kaisaniemessä. Sinne tulee se Veran kaveri, kyllä sä tiedät: herkku, herkumpi, herkuin.” ”No joo.” ”No joo.” Stefan matkii innotonta äänensävyäni. ”Vittu mikä mies. Se on kysellyt sun perään. Okei okei, oon mä vähän kohentanut tulta siinä taustalla, kun sulla ja Caritalla näyttää olevan vähän vaikeeta.” ”Kuka niin on väittänyt?” ”Minä. Mä oon sun frendi. Frendit huomaa näitä juttuja. Ja ollaan me jutskattukin…” ”Me?” ”Se nyt ei ole tässä se pointti.” ”Mikä sitten on?” ”Tota mä just tarkoitan. Kuuntele ittees. Miestä ei näy luennoilla, bisse ei maistu. Toi kirjaprojekti on sekoittanut sun pään...” ”Ei se mikään projekti...” ”Ei tietenkään.” Stefan vetää henkeä. ”Ei missään tapauksessa. Mut mä oon oikeasti susta huolissani. Come on.” Kuuntelen Stefanin hengitystä. ”Tää tarina on ihan kohta valmis. Pari tuntia vielä. Tuu hakemaan.” Lasken luurin alas. Stefan, Stefu, Steffi. Olisiko se mahdollista? Pystyisitkö sinä?

Fredrik Mora sulkee puhelimen. Nyt hän tietää miten tarina päättyy. Aikaa on vähän. Hän kuivaa silmälasinsa eltaantuneeseen kangasnenäliinaan ja laittaa lasit silmilleen. Hän nuuhkaisee yöpaitaa ja tunkee sen rintaliivien kanssa roskakoriin. Mora vilkaisee heidän yhteistä kuvaansa fuksiaisista. Hän istahtaa tietokoneen ääreen ja sipaisee Kuvalehden lattialle. Windows ruksuttaa auki 39


40

ikuisuuden. Isä hymyilee kuin Mona Lisa. Jossain ulkona kaikuvat hälytysajoneuvon sireenit. Ensin ääntä on vaikea paikallistaa, sitten se voimistuu, ja pian sininen valo kiertää öistä katua.

Naputtelen kiivaasti loppua: sanasta sanaan, lauseesta lauseeseen. Jätän virheet korjaamatta, tärkeintä on tallentaa ajatus ennen kuin on liian myöhäistä. Moran on täytynyt tietää se alusta alkaen. Sormeni hikoavat. Kun loppu on valmis, palaset loksahtelevat kohdilleen, asioiden väliset yhteydet selkiytyvät ja koko tarina saa merkityksensä. Ihminen on monimutkainen kone.

Ihminen on monimutkainen kone, Mora kirjoittaa ja antaa mielen muuttua musteeksi. Olisin voinut valita toisin, mutta yksi asia johti toiseen ja jossain vaiheessa ei ollut enää paluuta.

Jossain vaiheessa ei ollut enää paluuta. Hänen on pakko uskoa siihen. Niin sen täytyi olla.

Niin sen täytyy olla. Minä uskon siihen. Se on tarinani, tunnustukseni.

Antakaa anteeksi.

Antakaa anteeksi.

Ovikello soi. Vilkaisen kelloa: puoli kahdeksan. Stefanin piti tulla vasta yhdeksältä. Laahustan eteiseen ja potkin kenkiä sivuun. Avaan oven. ”Fredrik Mora?” Pienempi poliiseista kysyy.

40


41

Kunniamaininta Nina Kuisma, Hollola

Ehtoota Pihassa kompura kumahti taas käyntiin. Sitten hiomakone alkoi ulista ja Eino joutui painamaan kämmenensä korvien suojaksi. Kuulo oli ajan kanssa huonontunut mutta tietyt äänet ja taajuudet kuuluivat liiankin hyvin ja sattuivat ja kaiversivat reikää päähän. Lopettaisi jo, iltakin melkein hämärsi.

Eino otti kaapista leivän ja alkoi järsiä sen reunaa vaivautumatta leikkaamaan sopivaa siivua. Juusto ja makkara oli joka tapauksessa loppu. Jere ei ollutkaan käynyt kaupassa, vaikka oli luvannut. Pojanpoikaan ei voinut enää nykyään luottaa missään asiassa. Kukkarosta hävisi rahaa melkein joka päivä, mutta jääkaappi pysyi tyhjänä. Silti poika väitti ottaneensa rahaa ruoka- ja muihin kuluihin. Kuitteja ei näkynyt eikä mitään muutakaan vastinetta kadonneille seteleille.

Jere halusi päästä hänestä eroon. Einon tilillä oli aika mukavasti rahaa eikä muita sukulaisia ollut. Muori makasi hautuumaan uumenissa jo kymmenettä vuotta ja Jeren isäkin oli kuollut vuosi sitten autokolarissa. Tai siis junan kanssahan se oli ottanut yhteen ja hävinnyt ottelun melko kirkkaasti. Kuus-muna, sanoisi Jere.

Ulkona hiljeni. Olikohan joku naapureista käynyt huomauttamassa kesäillan häiritsijää. Keittiön ovi aukesi niin yllättäen, että Einolta meni leivänmuru väärään kurkkuun.

– Sori, pappa, miten sä nyt tolleen höngit?

Eino ei pystynyt vastaamaan vaan yritti kurottaa astiakaapista vesilasia. Jere ei liikkunut tuoliltaan, johon oli istahtanut rasvaisissa haalareissaan.

– Tarttis hakea vähän tehokkaampi kone. Ei tosta hommasta muuten mitään tule.

41


42

Vapisevin käsin Eino sai viimein lasin hyllyn perältä ja kumartui valuttamaan hanasta vettä.

– Täytyy sen olla ainakin yli 300 euron vehje, ei niillä halvemmilla mitään tee.

Eino nieli vettä ahnaasti ja katseli silmiin tirahtaneen vesikalvon takaa pihalle. Kukkapenkki rehotti korkean ruohon vallassa. Muorin lähdön jälkeen kukaan ei ollut koskenut siihen, ja vain joku sininen, sinne tänne harottava kukkalajike oli pysynyt hengissä. Pitäisi vetää viikatteella lyhyeksi, pyöräyttää maa ympäri ja kylvää tavallista nurmikkoa tilalle. Toisaalta rumistakin kukista tuli muori mieleen aina kun sattui katsomaan sopivaan kohtaan. Hän melkein näki muorin takapuolen, joka keikkui ylös ja alas, sivulta toiselle rikkaruohojen perässä. Joka ilta yhdeksältä muori oli ottanut kastelukannun ja kiertänyt pihan ympäri antaen vettä kaikille kukilleen tasapuolisesti. Nyt pihalla elivät vain ne, jotka pärjäsivät ilman muitten apua.

– Ethän sä kyllä tota autoa enää tartte. Ensi kerralla ne ottaa ajokortin sulta pois joka tapauksessa.

Eino hymähti. Kohta se varmaan ehdottaa, että voisi ottaa auton itselleen.

– Mutta ei tosta myydessä mitään saa. Mä voin ajaa sen loppuun ja hakea sitten romutuspalkkion. Jos niitä silloin vielä jaetaan.

Niin tietysti. Miten poika saikin kaiken kuulostamaan siltä kuin tekisi hänelle vain armeliaan palveluksen. Se oli lupautunut hoitamaan kaikki juoksevat asiat, kuten kaupassa ja apteekissa käynnin, mutta yhtään tablettia ei ollut lokerikkoon ilmestynyt sitten viime kevään. Kukaan ei tiennyt Jeren touhuista. Jos hän nyt kuukahtaisi, kaikki syyttäisivät häntä itseään, kun lääkkeitä ei ollut otettu. Puhelin oli hajonnut aikoja sitten, eikä hän Jeren mukaan uutta tarvinnut. Eihän hänellä ollut ketään, jolle soittaa, ja Jere oli aina lähellä. Tietysti oli, kun eli hänen siivellään ja rassaili vain päivästä toiseen hänen vanhaa mersuaan. Kerran kuussa, eläkkeenmaksupäivänä, hän pääsi ihmisten ilmoille eli otto-automaatille.

– Jahas, otan sun lompsasta vähän käteistä niin pääsen eteenpäin tossa autorempassa. En viivy kauan! 42


43

Ovi paukahti kiinni.

Hän oli vankina omassa talossaan, eikä hänellä ollut voimia tehdä asialle mitään. Palvelutaloon hän ei kuitenkaan lähtisi. Kunto oli vielä hyvä, koska läheiseen metsään Jere sentään päästi hänet kävelemään. Sanoi vielä, että mene niin kauas kuin haluat, kyllä sinä nämä korvet ja metsät tunnet. Kyllä hän tunsikin, kun oli lapsesta asti niissä kulkenut. Tosin viime aikoina maisemat olivat jotenkin oudosti muuttuneet. Puut näyttivät uhkaavilta ja kivenlohkareet vierailta. Tutut marjapaikatkin oli joku vienyt.

Eino istahti keinutuoliin ja katseli ulos. Ehtoo olisi pian käsillä. Väsytti niin kuin joka ilta nykyään, joskus jo kuudelta. Olikohan kuolemaa edeltävä väsymys vielä syvempää kuin tämä? Tunnistiko sen sitten kun hetki tulisi? Ymmärtäisikö joku, mitä Jere hänelle teki? Piilotti lääkkeet ja näännytti nälkään.

Keinutuoli pysähtyi tömähtäen. Eino meni ovelle ja käveli ulos auton viereen. Poika ei ollut taaskaan uskonut hänen neuvojaan. Käytti vain hallitunkkia, vaikka kahden asennuspukin kanssa olisi paljon turvallisempaa. Typerä kakara se oli aina ollut. Mikään ei ollut riittänyt, vaan aina se oli ollut kärttämässä lisää karkkia, jalkapalloja tai uudempaa pyörää. Muori oli lellinyt pojan piloille jo pienestä asti. Ja nyt se aikoi imeä hänet lopullisesti kuiviin ja ottaa kaiken.

Illalla poika halusi vielä kokeilla uutta rälläkkäänsä. Eino seisoi vieressä ja katseli.

– On kuule hyvä peli. Lähtee ruosteet ja vähän muutakin, Jere kehuskeli ja pyysi Einoa tuomaan uuden kaljan. – Tuo sitten kylmä tällä kertaa! hän huusi vielä perään.

Eino avasi jääkaapin. Se oli täynnä punaisia oluttölkkejä. Makkaraakin oli, mutta ei sitä, mikä sopi leivän päälle. Juustoa ei tietenkään löytynyt. Jääkaapin ovi paukahti ensin, sitten ulko-ovi. Eino käveli tunkin viereen, väänsi vipua ja katsoi, kuinka tunkki painui alas. Jere ähkäisi ja karjahti pari kertaa, sitten ilta hiljeni. Ei pitäisi olla naapurillakaan enää mitään valittamista.

43


44

Kunniamaininta Noora Lehtonen, Hjallerup, Tanska

Julia Miettisen uimapuvut Työni on näkymätöntä. Se on turvaamista. Suojelua. Teen sen, mikä resurssipulasta kärsivältä poliisilta jää tekemättä. Valvon yhteiskunnan haavoittuvaisia. Erityisesti yhtä heistä. Julia Miettistä. Olin pitkäaikaistyöttömänä ennen suojelualan yrittäjäksi ryhtymistä. Elämän saumapuoli tuli tutuksi. Siksakit kotinurkissa. Tyhjenevät olutkorit. Rinkulat keittiön pöydässä kuin rannekkeet mustalaisnaisen käsivarressa. Uskoin ajan pysähtymiseen. Se oli jäänyt toistamaan harmaata taivasta ja porrassiivojan kolistelua rappukäytävässä. Avaamattomia kirjeitä, puhelinta, joka hälytti akku punaisena vielä vessanpöntön pohjallakin. Kolmetoista vuotta aika juoksi edelläni. Luulin päiviä edellisten uusinnoiksi, kunnes sain huomisen takinliepeestä kiinni ja käsitin, että kyseessä on suora lähetys. Silloin vuosien paino romahti kerralla niskaani. Uskoin kuolevani. Toivoin sitä. Tunnustin peilikuvalleni, etten ollut enää yhdeksäntoista. Että nuoruus oli ainoa hyvä ominaisuuteni ja nyt sekin oli mennyt. Peilikuvalleni se oli samantekevää. Se oli junnannut koko elämänsä samojen raamien sisällä. Hitto, sehän oli olemassakin vain silloin kun minä viitsin vilkaista peiliin. Toista se oli minulla. Minä elin muuttuvassa maailmassa ja nyt maailma oli ulottanut muuttumisensa myös minuun. Kun tokenin ajankulun aiheuttamasta järkytyksestä, huomasin etteivät asiani niin huonosti olleetkaan. Olin vahingossa hankkinut pätevyyden. Oluen lipittely ja maailmanmenon seuraaminen siihen osallistumatta oli tohtorin tutkinto olemattomuuden saloihin. Olin tietämättäni kouluttautunut katoamaan kokonaan. Yksinkertaista päättelyketjua seuraten ilmoitin kaljuuntuvalle työvoimaneuvojalleni tietäväni vihdoinkin, mihin ammattiin minun tulisi hakeutua. Vastoin työvoimaneuvojan ohjeita perustin firman. Aluksi en osannut mitään. Kaikki oli opeteltava alusta. Käveleminen. Puhuminen. Lomakkeiden täyttö. Sain ensimmäisen asiakkaan puolivahingossa kun eräs yksinhuoltajaisä tarvitsi poikansa koulumatkalle saattajaa, joka ei nolaisi herkässä iässä olevaa lasta. Puoli vuotta kuljin pojan perässä kuvitteellinen talutushihna kädessäni, valmiina nykäisemään hänet jalkakäytävälle mikäli tarve vaatisi. Asiakassuhde purettiin kun poika kertoi ulkomailla asuvalle äidilleen oudosta miehestä, joka seuraili häntä. Myöhemmin kävi ilmi, että tyyppi oli joku muu. Joku perverssi. Vaikka työsuhde päättyi, hommasta jäi hyvä maku. Puolessa 44


45

vuodessa olin ehtinyt oppia, että työ oli elämisen helpoin osuus. Kaikki muu olikin sitten hankalampaa. Hienovaraisuus on ammattini kulmakivi. Kohteelle pitää luoda turvallinen toimintaympäristö ja illuusio vapaudesta. Kintereillä ei saa roikkua. Kohde pitää tuntea läpikotaisin ilman että oma olemassaolo tulee tälle tietoon. Eikä ikinä, painotan sanaa ikinä, saa poimia kohteelta pudonnutta hiuslenkkiä. Julia Miettinen on surullinen nainen. Hän on naimisissa itseään neljäkymmentä vuotta vanhemman italialaisen kiinteistökuninkaan kanssa. Heillä on pieni poika ja lasitalo meren rannassa. Julia on kotiäiti. Hänellä on Instagramissa kolmekymmentäviisituhatta seuraajaa. Hän kirjoittaa lastenkirjoja ja juontaa kesätapahtumia. Tekee PR-työtä ja mainoksia. Lataa bikinikuvia omalta laituriltaan ja kirjoittaa koskettavia blogikirjoituksia äitien ulkonäköpaineista. Hän on lanseerannut oman alusvaatemalliston. Pitsiliivejä imettäville. Vatsaa muotoilevia alushameita synnyttäneille. Urheilutoppeja ruuhkavuosien juoksupyörässä hikoileville. Joka keskiviikko Julia tulee uimahallille. Häntä on vaikea olla huomaamatta. Mutta jos sallitte, katsokaa hetki minua. Olen tuo mies kahdenkymmenenviiden metrin altaan syvässä päässä. Kukako heistä? Valitkaa itse. Olen kuka tahansa. Kävelen kuin keskivertomies, puhun tarvittaessa kaikilla murteilla. Uin sammakkoa, selkää ja kroolia. Olen lihava tai laiha, mitä ikinä haluatte. Paitsi silmiinpistävän komea. Siitä on tällä alalla vain haittaa. Tänään Julian yllä on ihonvärinen kokouimapuku. Se on selästä syvään uurrettu. Hän käyttää aurinkolaseja, jotka on nostettu päälaelle. Mielipuuhaani on arvuutella, mitä hänellä on seuraavalla kerralla yllään. Siniset bikinit vai seeprakuvioinen uimapuku? Palkitsen itseni hillomunkilla uimahallin kahviossa, mikäli onnistun arvaamaan oikein. Se on erittäin vaikeaa. Kahta kertaa en ole samaa uimapukua hänen päällään nähnyt. Olen joskus miettinyt mihin hän varastoi kaikki uimapukunsa käytön jälkeen. Peseekö hän ne ja lahjoittaa Pelastusarmeijan keräyslaatikkoon? Vai myykö hän ne pesemättöminä hävyttömille japanilaismiehille internetissä? Katson Juliaa läheltä ja kaukaa. Hän on täynnä pieniä ihmeitä. Silmänalusiholle karissut ripsiväri. Oikean posken kohollaan oleva luomi. Pyörre pään takaosassa. Sitkeästi pyörteen yli kammatut hiukset, paikoilleen tuupeeratut. Hyppytornin kymmenestä metristä tunnen vastustamatonta halua heittää pukukaapin avaimen hänen rintavakoonsa. Julia on tärkein toimeksiantoni. Tunnen hänen arkirytminsä läpikotaisin. On mahdollista, että tiedän mitä hän seuraavaksi aikoo ennen kuin hän itse tietää sen. Olen uskollinen. Luotettava. Pi45


46

dän hänen salaisuutensa, hänen impulsiiviset pikku seikkailunsa omana tietonani. Olen opiskellut kaikki hänen maneerinsa. Nenän rypistämisen. Posken sisäosan pureskelun. Hartioiden luisumisen, tuon kasvupyrähdyksen aikana opitun virheasennon, joka tulee vuosien mittaan korostumaan. Hänen taipumuksensa korjata koko ajan jotain. Uimapuvun olkainta, kasvoja kehystävää hiussuortuvaa, poikansa äänenkäyttöä. Ainoa asia, jonka hän antaa olla, johon hän ei koskaan kajoa ja jonka olemassaolosta, epäilen toisinaan, hän on hädin tuskin tietoinen, on hänen aviomiehensä. Julia istuutuu altaan reunalle loiskekoururitilän päälle ja upottaa säärensä veteen. Hän vajoaa ajatuksiinsa, tuijottaa melankolisesti hallin päätyseinän äänenvaimennuslevyjä. Altaassa hänen poikansa polkee vettä ankkamaisessa asennossa keltainen uimakelluke selässään. Kuin olutlasissa räpiköivä ampiainen. Minä sukellan. Käännyn veden alla, annan keventyneen kehoni lipua hitaasti eteenpäin. Veden läpi Julian hento olemus hajoaa eläväksi mosaiikkiteokseksi, vain hänen säärensä pitävät muotonsa. Valkoiset valoharsot läikehtivät altaan pohjassa. Uimahallin äänet vaimenevat kaukaisiksi. Sukellan niin kauan kuin ilmaa keuhkoissa riittää. Nousen pintaan altaan matalassa päässä. Miehen ruskea iho erottuu uimahallin valkoisia kaakeleita vasten. Hän etsii nuorta vaimoaan luovuttaneen oloisena. Hänen rinnassaan on harmaata ja kaulassaan kultaa. Hän löytää poikansa, puhuu tälle painokkaasti italiaa, tuota kaunissointista romaanista kieltä. Poika kertoo äitinsä menneen saunaan. Mies tarttuu poikaa kädestä ja taluttaa tämän lastenaltaaseen. Poika vastustelee, hän on liian vanha leppäkerttuliukumäkeen. Ote miehen kädestä kirpoaa. Poika istuu altaalle johtavan luiskan päällä suu mutrulla. Kelluke painuu hänen rintakehäänsä. Mies huokaa, riisuu suihkusandaalinsa ja sukeltaa pitkään altaaseen. Uintivalvojalla on keltainen paita, jossa kulkee punaiset raidat. Hän puhaltaa pilliin. Julia on tullut saunasta. Milloin se tapahtui? Kaksi altaanmittaa sitten? Altaan reunalle on kerääntynyt ihmisiä. Julian tukka on märkä. Kastunut hiuslakka haisee. Uintivalvojan lihaksikkaat reidet jännittyvät kun hän vetää löysän säkin vedestä kaakeleille. Ajattelen outoja asioita niiden pitkien, hiljaisten minuuttien aikana kun miestä elvytetään. Jalkasientä, joka voi tarttua uimahallin lattiasta. Kuolemista kaukana synnyinseudulta. Eväsleipiä, jotka nyt jäävät syömättä. Poika on painanut kasvonsa Julian lantiota vasten. Julia pitää kättään pojan korvalla. He seisovat liikkumattomina kunnes alkavat hytistä samaan tahtiin. 46


47

Mies kuolee. Halli suljetaan. Sopimukseni raukeaa. Muiden asiakkaiden toimeksiannot pitävät minut kiireisenä koko seuraavan päivän. Perjantai on vapaapäivä. Käyn tapaamassa vanhempiani tuetun asumisen yksikössä. Molemmat sokeita kuin kuluneen kolikon kruuna ja klaava. Syömme hampurilaisia, isä rouskuttelee hampaissaan limsamukin pohjalta kalastettua jääpalaa. Kerron heille uimahallin tapahtumista, vaikka en haluaisi ajatella niitä. Uudet puheenaiheet ovat harvassa. ”Vieläkö sinulla on niitä tuntemuksia?” äiti kysyy. Nuolaisen majoneesia suupielestäni. ”Mitä tuntemuksia?” Äidin otsatukka on kasvanut ulos mallistaan. Hän on aina ollut tarkka polkkatukastaan ja vuosikymmenestä toiseen se on ollut kiiltävä ja tasainen. Kun kaikki muu ympärillä hajoaa, äidin tukka pitää perhettä kasassa. Mietin pitäisikö minun ottaa kampaajan kotikäynti puheeksi asumisyksikön kanssa, mutta päätän sitten hoitaa asian itse. Halusin normaalin elämän ja sellaisen sain. Sen mukana tuli paljon asioita, joita minua ei huvittaisi hoitaa. Tunnen kiusausta lykätä niitä, lukittautua neljän seinän sisään lohtupullon kanssa. Antautua suloiselle tuholle. Mutta sitä oloa en voi ottaa takaisin. En ikinä. ”Ettet tiedä kuinka paljon aikaa on kulunut ja mitä olet sillä aikaa tehnyt”, äiti sanoo ja käärii puolikkaan hampurilaisen rasvaiseen suojapaperiin. ”Syön illalla loput.” Osana raitistumisprosessia sain skitsofreniadiagnoosin. Se oli hätiköity päätelmä, jota lääkäri itsekin alkoi jälkikäteen epäillä. Muiden silmissä olin kuitenkin jo leimattu. Kannan tuota leimaa kunnianosoituksena hyvinvointiyhteiskunnalle, nöyränä kiitoksena verorahoilla kustannetusta hoidosta. ”Ne olivat alkoholiharjoja”, sanon. ”Ei niitä ole ollut enää pitkään aikaan.” ”Syötkö lääkkeesi?” äiti kysyi. ”Totta kai.” Automaattivastaus. On helpompaa kun ihmiset tietävät skitsofreenikon ottavan lääkkeensä säännöllisesti. En kieltäisi turvallisuudentunnetta omilta vanhemmiltani. ”On se hienoa miten sinä käänsit elämäsi ympäri”, isä sanoo säännöstellen ylpeyttään. He ovat varuillaan. Niin minäkin olisin. ”Näen asian mieluummin niin, että elämä käänsi minut ympäri”, sanon. ”Kuin porsaan vartaassa. Vatsapuoli ehti palaa karrelle, mutta selässä on vielä mehevää lihaa.” Olen kertonut saman jutun jo monesti.

47


48

Ruokailun jälkeen istumme sohvalla. Kyselen veljieni kuulumiset, talonrakennukset ja perheenlisäykset. Influenssat ja kesälomamatkat. Kuuntelen kuinka eilispäivä vastaa vanhempieni suulla. Asumisyksikön somalialaissyntyinen siivooja tulee omilla avaimillaan sisään. Äiti kattaa yhden ylimääräisen kupin. Siivooja kastaa pitkonsiivua kahviin ja hymyilee. ”Nyt päivä kerrallaan”, äiti kehottaa ovensuusta kun olen lähdössä. ”Sillä tavalla tässä jokaisen on edettävä.” Halaan äitiä. Nenäni etsii tuttua tuoksua hänen kaulaltaan, löytämättä sitä. ”Soitan kun tiedän milloin kampaaja tulee”, sanon. ”Tai jätän ääniviestin.” Isä avaa television olohuoneessa. Yleisradion uutisten tunnusmusiikki tulvii käytävään. Kotimatkalla valitsen hetken mielijohteesta reitin, joka vie meren rantaan. Jätän auton linjaautopysäkille. Kuljen uuden asuinalueen läpi, tie on vielä päällystämätön. Ilmassa haisevat männynneulaset ja raha. Kodit ovat kuin pienkerrostaloja. Niitä vartioivat miehenkorkuiset muurit ja porttikamerat. Huomaan toivovani, ettei sellainen yleistyisi Suomessa. Ihmisten välillä on jo tarpeeksi seiniä. Polkupyörä jarruttaa takanani. Ohi ajaa poika lumilautailukypärä päässään. Seuraan häntä Julian talolle. Kun pääsen perille, portti on kiinni, eikä poikaa näy missään. Roskakatos ei ole lukittu. Avaan sekajäteastian kannen. Tiukasti suljetut muovipussit kolisevat. Taloudessa ei ole kierrätetty mitään. Kaikki jäte on pantu samaan. Pussien alta löydän osanottoa ilmaisevat adressit. Julian aviomies oli muslimi. En tiennyt sitä. Se pysyi salassa myös lehdistöltä. Italialainen muslimi. Miksi sitä on vaikea kuvitella? Suljen jäteastian kannen. Mies on haudattu jo torstaina. Seuraavana keskiviikkona uimahalli on tavalliseen tapaan auki. Vesijuoksevat, suonikohjuiset mammat ja hyppytorniin jonottavat koululaiset ovat paikoillaan. Paikoillaan on myös kloorin pistävä haju, tekopalmujen pölyttyneet lehdet ja valaistus, joka tekee ihmisistä vahanukkeja. Uin puolitoista kilometriä. Nousen altaasta. Hätkähdän nähdessäni Julian ilmestyvän naisten puolelta liukuvärjätyissä bikineissä. En odottanut häntä hallille näin pian aviomiehen kuoleman jälkeen. Julia on meikannut itsensä huolellisesti. Hän ottaa lyhyitä, harkittuja askeleita kuin olisi pukeutunut näkymättömään kimonoon. Ennen uimavalvojan koppia hän pysähtyy. Hän sormeilee hajamielisenä poskeaan ja tuijottaa pitkää allasta. Sitten hän kääntyy ja kävelee pois. Halli on kolkko ilman Juliaa. Peseydyn nopeasti. Ulkona on tuulista. Varis katsoo minua liikennemerkin päältä. Istun autossa ja soitan kampaajalle varatakseni kotikäynnin äidin hiustenleikkuuta varten. Kampaaja ilmoittaa, että asia on jo sovittu. Minähän soitin puoli tuntia sitten. 48


49

Jatkan uimahallilla käymistä. Uin, syön hillomunkkeja ja mietin Juliaa. Totuttelen elämään ilman häntä. Iltalehden toimittaja käy kyselemässä Juliaa kahvion myyjältä. Myyjä kohauttaa olkiaan. Hän ei tiedä kuka Julia on. Syyskuu tulee meteliä pitämättä. Minulla on kiire. Vastaanotan toimeksiantotiedusteluja enemmän kuin pystyn niitä hoitamaan ja vaikka onnistun karkottamaan muutaman asiakkaan kertomalla heille avoimesti taustastani, aina riittää niitä jotka eivät välitä ja niitä jotka luulevat minua kokemusteni vuoksi jotenkin paremmaksi ihmiseksi, oman itseni kristallisoituneeksi versioksi. Harkitsen työntekijän palkkaamista. Eräänä sateisena keskiviikkona Julia palaa hallille. Aluksi en tunnista häntä lahkeellisessa neopreeniuimapuvussa. Hänen rusketuksensa on haalennut ja hiukset vedetty poninhännälle niskaan. Meikittömät kasvot ovat jotenkin paljaat ja avuttomat. Halli on melkein tyhjä. Seison altaan vieressä. Päästän muutaman lakkipäisen kuntouimarin ohitseni. Minua paleltaa, eikä ajatus veteen solahtamisesta houkuta. Istahdan portaittain nousevan katsomon alariville. Joku on jättänyt vettä tippuvan snorkkelin viereiselle istuimelle. Katselen Juliaa ja hänen poikaansa, heidän hidasta taivaltaan altaan poikki. Poika ui kömpelösti kellukkeen kanssa, hörppää vettä keuhkoihinsa ja pärskii. Julia etenee vieressä nykivin vedoin, silmät suljettuina. Minun on yhtäkkiä valtava ikävä häntä. Kaipaan tuota surullista ihmistä, jota olen seurannut puolitoista vuotta, jonka selustan olen turvannut lukemattomia kertoja ja joka ei milloinkaan ole osoittanut tunnistamisen merkkejä. Minä ikävöin häntä joka solullani. Kuvittelen itseni veteen. Uin Julian rinnalle. Vesi kuohuu ja aaltoilee lämpimänä meidän ympärillämme. Aallot loiskuvat vasten altaan reunoja. Uin kiinni Juliaan. Sulaudun hänen rytmiinsä. Hetken aikaa kaikki on täydellistä. Sitten kuvitelma särkyy. Katselen nyt jotain aivan muuta. Väkivaltaista näytelmää altaan kauimmaisessa päädyssä. Se tapahtuu samalla tavalla kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa kaikki on ohi nopeammin. He kamppailevat vedessä vain hetken. Julia on hengästynyt, mutta päättäväinen. Poika yrittää karkuun kohti kuntouimareiden puolta, haroo kädellään rataköysiä. Julia tarttuu häneen, painaa hänen pienet olkapäänsä upoksiin. Poika vajoaa veden alle helposti, uupuneena. Hän leijailee pohjaan saakka ja hänen hiustensa silkki hyväilee painottomana hänen kasvojaan. Paikalle tulee kaksi uimavalvojaa. Paitojen punaiset raidat. Neljä voimakasta reittä. Ohut vesihöyry, johon katselijat kietoutuvat. 49


50

Julia nousee altaasta. On kuin koko altaan vesi nousisi hänen mukanaan, niin raskaasti hän tarttuu kaiteisiin. Hänen otteensa lipsuu, joku vetää hänet ylös. Hänen poikansa on hukkunut. Olen tietoinen iltapäivän valosta. Se tulee esteettä uimahallin lasiseinien läpi, punaa laatat ja pidentää ihmisten varjot. Toinen uimavalvoja hakee sälekaihtimien suojaamasta valvontakopista teleskooppivartisen haavin. Ihmisjoukko antaa tilaa valvojalle, joka noukkii altaasta keltaisen kellukkeen.

50


51

Kunniamaininta Jarmo Teinilä, Turku

Oikeusjuttu Olin päättänyt, että kirjastani tulee pienoisromaani, ehkä noin 120 sivua. Sen nimeksi voisi laittaa hauskasti Tiiliskiviromaani. Kotimaisilla painosmäärillä ensimmäisestä painoksesta voisi muurata koirankopin. Mäyräkoiralle. Kirjastosta kotiin päästyäni kirjoitin sähköpostia Turun poliisille ja kyselin hieman rikostutkinnasta. Soitin sinne aiemmin tänään ja naiskomisario kuulosti kovin kiireiseltä, mutta lupasi vastata sähköpostiini. Toivottavasti hän vastaa heti maanantaina, että pääsen jatkamaan kirjoittamista. Vaikka kirjoitankin fiktiota, murhatutkimuksen pitäisi edetä totuudenmukaisesti ja syylliset saada kiinni myös romaanissa. Puhelimeni soi ja vilkaisin näyttöä, se on Kai. Hänen oikea nimensä on Juhani, mutta häntä sanotaan Kaiksi. Huomaatte kohta miksi. Kun hänen vanhempansa kuolivat tapaturmaisesti, Juhani muutti nykyiseen asuntoonsa, missä hänen vanhempansa asuivat. Se oli joskus 90-luvun alussa. Niihin aikoihin tutustuin Juhaniin, kai. Eräs ystäväni oli pyytänyt minut sinne juhlimaan sanoen, että viina ei lopu kesken, mikä oli riittävä tieto siihen aikaan. Viina ei tosiaan loppunut, mutta juhlat loppuivat jossain vaiheessa, kun Juhanille selvisi, että joku tytöistä oli kesätoimittajana Sensaatiolehdessä. Juhani oli ja on hyvin tarkka yksityisyydestään. Hän pelkää kirjailijoita ja toimittajia yli kaiken. Hän ei uskalla nykyisin lähteä enää asunnostaan, koska pelkää tekevänsä jotain kiinnostavaa, ja muuttuvansa kirjailijan käsittelyssä romaanihenkilöksi. Hän näkee kirjailijoita joka puolella, vaikka todellisuudessa hän ei näe juuri ketään, lähinnä minua. Voi jos hän tietäsi mitä nykyään teen. Käyn joskus hänen asioillaan ja istun hetken seurana, vaikka ei hän sitä juurikaan kaipaa. Hän on taloudellisesti riippumaton ja itseriittoinen kuin kilometripylväs. Nykyisinhän lähes kaiken voi jo tilata netistä. Ihmisen ei ole enää pitkään aikaan tarvinnut lähteä asunnostaan paitsi sitten lopulta Perttalan poikien saattelemana. Kilometripylvästehtaalle. – Jalmari – No minä tässä, kai. – Mitä Kai? – Juhani siis 51


52

– Niin niin, mitä kuuluu? – Olisin pyytänyt pientä palvelusta, kai. – Anti tulla! – Sisko on tulossa myöhään illalla Saksasta, kai, ja pitäisi hakea lentokentältä. Hän viipyy muutaman päivän luonani, kai. Audi on parkkihallissa tankattuna… – Monelta kone on Turussa? – 23.55, kai. – Ok, tulen hakemaan auton kuuden maissa, jos sopii. – Sopii kai. Juhani parka, en usko, että koko Suomen niemellä on montakaan neljänkymmenen tonnin Audin omistajaa, jotka eivät koskaan aja sitä itse. Miehellä on kaikkea, mutta hän on vankina herraskaisessa kahdeksannen kerroksen keskustakartanossaan. Mietin käsikirjoitustani ja sitä kuinka tuomittava Pekan tekemä kaksoismurha tarinassani on, kun puhelin soi taas. – Jalmari Juonela – Rikoskomisario Paltamo Turun poliisista hyvää päivää. – Päivää. – Te olitte laittanut sähköpostia konstaapeli Niemiselle joku päivä sitten ja kyselleet asiantuntijaapua romaanissanne tapahtuvaan murhatutkimukseen liittyen – Kyllä. – Kyseessä on siis mökkisaaressa tehty kaksoismurha, joka tapahtui Tampereella 90-luvun alussa ja motiivina oli ilmeisesti kosto? – Kyllä. Mutta ei kai tässä rikosteknisesti ole merkitystä sillä missä ja koska tuo tapahtui. Sehän on vain fiktiota, mielikuvituksen tuotetta. – On sillä hieman… Koska pääsisitte käymään täällä laitoksella? – Vaikka heti. Ei minulla ole tässä mitään tärkeämpää… – Hyvä. Nähdään tunnin päästä. Kysytte neuvonnasta rikoskomisario Paltamoa, niin tulen hakemaan teidät. – Selvä homma. Olipa outo keskustelu. Minulle tuli jo sellainen olo, että he ovat aikeissa syyttää minua romaanihenkilöni tekemästä rikoksesta. No mutta hyvä, että saan hieman tietoa poliisin toiminnasta ja faktat tarinaani oikein. 52


53

Vedin jo eteisessä kolttua päälle, kun kuulin avovaimoni Tinan huutavan. Where are you going? Tina kysyi. I’m going to the police station. They are helping me with my novel, vastasin. Aaaa, okay. I am making a dinner while you’re gone, so food is ready, when you come back, Tina vastasi. Thanks love! huikkasin ovelta. Poliisilaitoksella Komisario Paltamo tuli hakemaan minut aulasta. Hänellä oli siviilivaatteet päällä. Ehkä kaikilla rikospoliiseilla on tällaisissa tilanteissa. Kyllä, varmastikin. Univormu saattaisi provosoida asiakkaita. Asiakkaita, hymyilin. Paltamo ohjasi minut pieneen huoneeseen. – Istumaan, olkaa hyvä. Istuin alas ja katselin ympärilleni. Seinällä oli opettavainen juliste. – Minulla tuli hieman outo olo sen puhelinkeskustelun jälkeen. – Millä tavalla? – No aivan kuin minua syytettäisiin jostain, vaikka halusin vain tietoa poliisin toiminnasta murhatutkimuksissa. – Kukaan ei ole syytön ennen kuin toisin todistetaan. Tunsin oloni hieman epämukavaksi, mutta sitten hän naurahti ja hymyili leveästi. Huumoria pitää olla, vai mitä, hän jatkoi. Ennen kuin ehdin vastaamaan, hän lisäsi vielä, että meillä on tässä pienoinen ongelma. – Ettekö saa kertoa toimintatavoistanne siviileille? – Se ei ole ongelma, vaan se, että 90-luvun alkupuolella tarkkaan ottaen 1991 syystalvella sattui Tampereella hyvin paljon tarinassanne kuvailema kaksoismurha. Se uutisoitiin tutkinnallisista syistä tapaturmana, jotta mediat antaisivat poliiseille työrauhan. Syyllistä ei koskaan saatu kiinni. – Mitä helvettiä? – Niinpä niin. Lukisinkin mielelläni sen käsikirjoituksen, koska epäilen, että teitä kalvaa huono omatunto. – Mitä helvettiä? – Voisitteko hakea sen käsikirjoituksen kotoanne? Konstaapeli Korhonen voi lähtee saattamaan teitä. Pääsette oikein valtion pirssillä. – Mitä hel… Minulla on se sähköpostissakin, ikään kuin varmuuskopiona, voin tulostaa sen täällä. – Hienoa! Paltamo käänsi kannettavansa minuun päin. Avasin sähköpostini, käsikirjoitukseni ja klikkasin tulostimen kuvaa. Lipaston päällä oleva printteri yskäisi viralliseen sävyyn ja alkoi tulostaa lauseitani. Paltamo käänsi katseensa kohti printteriä. – No niin, proosaa… – Vai kirjailija. Hän sanoi tuon hieman mietteissään ja jatkoi. Enpä ole tähän ikään mennessä lukenut yhtään kirjaa, jos poliisin ohjesääntöjä ei lasketa. Kaikkeen sitä tässä ammatissa joutuukin. 53


54

– Lukeminen kannattaa aina. Sanoin tuon Jörn Donnerin ääntä matkien ja Paltamo katsoi minua silmälasiensa yli kuin vähämielistä. Hän kehotti minua odottamaan paikallani ja lähti käsikirjoitukseni kanssa huoneesta. Kymmenen minuutin päästä hän palasi silmälasejaan imeskellen. – Kuten aiemmin sanoin, meillä on ongelma. Me voisimme pitää sinut täällä yön yli, tutustua tähän tekstiin ja jatkaa kuulustelua huomenna. – Kuulustelua? Mutta… – Minä en lopettanut vielä. Mutta toisaalta en usko, että olet karkaamassa Ruotsiin tai muualle, joten päästän sinut nyt takaisin kotiin ja heti huomen aamulla tulet takaisin klo 9.00. Onko selvä? – Mutta, mutta… – Onko selvä? – Selvä. Kävelin ulos poliisilaitokselta ja sytytin tupakan. Jäin seisomaan laitoksen eteen, tuijotin eteeni ja ihmettelin mitä äsken tapahtui. Aivoni yrittivät käsitellä tapahtumia, mutta en saanut niihin otetta. Mitä helvettiä? kuiskasin itsekseni. Pudotin tumpin maahan ja lähdin laahustamaan kotiin päin. Kotona yritin selittää Tinalle tilannetta kömpelösti englanniksi, mutta se ei oikein onnistunut, koska en itsekään ymmärtänyt mitä oli meneillään. Kerroin, että Tampereella oli todellakin tapahtunut kirjassa kuvailemani rikos ja vieläpä samoihin aikoihin ja lähes samalla tavalla. Nyt poliisit siis epäilevät minua sen rikoksen tekijäksi ja käsikirjoitustani tunnustukseksi, vaikka koko tarina on vain mielikuvituksen tuotetta, fiktiota. Voi helvetti, huusin ääneen. Yritin rauhoittua ja palasin kirjoittamisen pariin. Liitin äskeiset tapahtumat tähän tekstiin ja kirjoitan nyt tätä lausetta. Olisiko tuokin lause pitänyt kirjoittaa menneessä muodossa? Alussa maa oli autio ja tyhjä, sitten kaikki meni ketuiksi. Yhtäkkiä muistin Juhanin ja hänen siskonsa. Voi helvetti! Nyt kun tilanne oli tämä, en todellakaan jaksaisi lähteä yötä vasten hakemaan hänen siskoaan lentokentältä. Harmittelin asiaa mielessäni, olihan minulla ollut lyhyt mutta intensiivinen suhde Juliaan 90-luvun alkupuolella. Mitä mielikuvituksellisempien seksikokeilujen välissä käytimme huumeita ja harrastimme automaatiokirjoitusta. Eräänä iltana olimme popsineet taikasieniä ja koin ruumiista irtaantumisen. Leijuin meidän alastomien, yhteen kiedottujen ruumiidemme yläpuolella ja näin meidät rakastelemassa. Orgasmin hetkellä olin yhtä luonnon kanssa ja näin mielessäni, miten liukenin olevaiseen. Hyppäsin Julian päältä ja huusin: ”Hyttysliaanilla mehiläiskennojen yli! Minä olen härkäkonstikas, me olemme media!” Olin mielestäni kiteyttänyt ja suomentanut koko David Bowien tuotannon tuohon huudahdukseen. Kirjoitin Juhanille tekstiviestin: perhekriisi menossa, en pääse tänään, anteeksi, pyydä 54


55

Juliaa ottamaan taksi. Juhani kyllä ymmärtäisi. Itse en tosin ymmärtänyt miksei hänen siskonsa alun perinkin olisi voinut kulkea taksilla. Joskus rikkaat ihmiset halusivat vain nähdä köyhän liikkuvan, maksoi mitä maksoi. Seuraavana aamuna Turun poliisilaitoksen aulassa Paltamo tuli minua vastaan ripein liikkein käsi ojossa. – No niin, huomenta. – Huomenta. – Peremmällä, peremmälle. Paikka onkin jo tuttu. Hän pakotti kasvonsa epäuskottavaan hymyyn. En reagoinut. – Miltäs se käsikirjoitus vaikutti? – Meillä on tässä pieni ongelma. – Näin olen ymmärtänyt. – Turha alkaa viisastelemaan. – Enhän minä… Virnistin päälle. Hyökkäys on ainoa puolustus. – No niin, istupa taas siihen penkille, niin tutkitaan ennen kuin hutkitaan. – Ei kai tuoliin ole vedetty sähköjä? Yritin leukailla, vaikka tunnelma oli melko painostava. Paltamo katsoi silmälasiensa yli. – Ei tämä ole enää mikään leikin asia. Tätä sinun kirjotusta voidaan pitää tunnustuksena Tampereella vuonna 1991 sattuneeseen murhapolttoon, missä kuolivat Taisto ja Voitto Yrjönen, veljekset. En ole uskoa korviani. Sama nimikin: Taisto. Voi helvetti! Miten tämä voi olla mahdollista? Paltamo huomasi epätoivoni, kröhi kurkkuaan ja jatkoi. – Jos tästä jotain eroavaisuuksia haetaan, niin Voitto oli tapettu kirveellä, ei puukolla, kuten sinun raapustuksessasi. (Ensimmäinen kritiikki, ajattelin, ei kovin kaksinen, mutta kuitenkin. Hymyilin.) Mitäs sinä virnistelet? Etkö ymmärrä kuinka vakava paikka tämä on? – Ymmärrän kyllä. Ei tämä voi olla totta, ei näin voi käydä kenellekään. – Kiistätkö sinä siis tehneesi nämä rikokset? – No totta helvetissä kiistän. Tässä on nyt kyse jostain oudosta sattumasta, mitä en osaa selittää. – Sattumia ei ole olemassakaan. – Onhan niitä sopassakin. Kaduin saman tien kommenttiani. Nyt tarkkana, mutisen itsekseni. – Onko tämä kuulustelu sinulle pelkkää vitsiä?

55


56

– No onhan tässä tiettyjä koomisia, tosin tragikoomisia piirteitä. Ensinnäkin romaanihenkilöni on aikeissa tappaa itsensä, koska hänen kaverinsa meinattiin tuomita hänen tekemästä rikoksesta. Häntäkään ette siis saa oikeuteen ja kun pääsen täältä kotiin, kirjoitan kirjan loppuun ja lähetän sen kustantajalle. Kaikki saavat nähdä kuinka hulluja te poliisit olette. – Jumalauta poika! Röyhkeys ei auta yhtään täällä. – Missä täällä? Onko tämä nyt todellisuutta vai fiktiota? Paltamo nousi raivon vallassa ja poistui huoneesta. Kaivoin kännykän taskusta ja lähetin Tinalle viestin. Kerroin, kuinka sekaisin asiat olivat, ja että minut saatetaan pidättää. Joudun ehkä oikeuteenkin. Tina vastasi pian ja sanoi, ettei minun olisi alun perinkään pitänyt lähettää sitä sähköpostia. Tiesin kyllä, että monissa maissa poliisiin ei voi luottaa, mutta nythän oltiin Suomessa, perkele. Tämähän oli ihan hullua. Kymmenisen minuuttia siitä kun Paltamo lähti, ovi kävi jälleen. Paltamon edellä käveli tärkeän näköinen vanhempi mies, ilmeisesti hänen esimiehensä. Hän aloitti keskustelun. – Sinä et siis myönnä tappaneesi Yrjosen veljeksiä 1991 Tampereella? – En. Vanhempi mies katsoo Paltamoa merkitsevästi. – Tästä tulee oikeusjuttu. – Selvä. En kyllä edelleenkään tajua miten tämä on mahdollista. Epäilin hetken jopa piilokameraa, mutta tämä pila oli jatkunut jo liian kauan. Huomenna varmaan herään koppakuoriaisena, mietin itsekseni. – Sinut pidätetään todennäköisin syin tästä rikoksesta ja toimitetaan välittömästi Turun poliisivankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Poliisin puolelta juttu vaatii jatkotutkimuksia, mutta sinun kohdaltasi asia on selvä. – Saanko kynän ja paperia? Minun pitää kirjoittaa romaanini loppuun. – Eiköhän se järjesty. Tämän ja romaanini viimeisen kappaleen kirjoitin poliisivankilassa. Tina tulee kohta hakemaan nämä käsikirjoitukset täältä. En tiedä päätyykö tämä kirjoittamani juttu Sensaatiolehteen tai johonkin toiseen epämääräiseen julkaisuun. Tämä on kuitenkin todellisuutta ja minä elän siinä. Tai sitten tämä on fiktiota ja minut tuomitaan siitä.

56

Kirjoituskilpailu 2016 parhaat tekstit  
Kirjoituskilpailu 2016 parhaat tekstit  
Advertisement