Policy 3/21

www.policylehti.com

1

Policy 3/21

www.policylehti.com

Sisällys Pääkirjoitus Fuksin puheenvuoro Presidentillistä patsastelua, osa I: Arkadian kolmikko Jonkun on kannateltava Turvallinen seksi on poliittinen kysymys Nostakaamme punalippu salkoon Vihainen VOOlainen Sairaan söpö Opiskelijat kannattavat muutosta pilvipolitiikkaan Horoskoopit Kuvia syksystä Born To Give Birth Vieraskynä: Äitini mielestä Putin ei ole pahis The Politics of Dune Sörkän oraakkelin pakina: Toimittajien lajit Fasismi kapitalismin luomana hirviönä

...3 ...4 ...7 ...10 ...14 ...16 ...21 ...22 ...24 ...26 ...28 ...32 ...34 ...36 ...38 ...40

Päätoimitus

Lehden kuvat

Saara Pylkkänen, Laura Perälä, Ilona Rantala, Hanna Karlson ja Tuukka Saari

Joanna Ahola, Oscar Arminen, Jessica Eerikas, Flaticon, Flickr, Hilkka-Helinä Jokinen, Claudia Kuismin, Nbcnews, Pixabay, Pngtree.com, Tuukka Saari, Wikimedia Commons

Kirjoittajat Joanna Ahola, Onni Ahvonen, Rami Ghoniem, Toivo Hursti, Jyri Huttunen, Eero Lipponen, Kissa Krumeluu, Claudia Kuismin, Laura Perälä, Saara Pylkkänen, Sörkän oraakkeli, Ilona Rantala, Caroline Renaux, Leo Valkama Kannen kuva Joanna Ahola Erityiskiitokset yhteistyöstä

Yhteystiedot Valtio-opin opiskelijat ry PL 54 0014 Helsingin yliopisto voopolicy@gmail.com www.policylehti.com Instagram: @policymedia Facebook: Policyvoo Policy-lehteä tuetaan HYY:n järjestölehtituella.

Hanna Lehmonen, Tutkaimen ad 2

Pääkirjoitus

www.policylehti.com

Kyllä, on hyvin todennäköistä, että tätä pääkirjoitusta lukiessasi pitelet käsissäsi nykyisen päätoimituksen ensimmäistä materiaalista, paperille painettua lehteä. Kahden aiemman äärelle olet toivottavasti löytänyt wordpressistä. Olemme joka tapauksessa kovin iloisia ja ylpeitä, että saimme lehden vihdoin painoon, Kaisan telineisiin jaettavaksi ja sinun hypisteltäväksesi!

Vuoden kolmas(kaan) lehti ei ole syntynyt tyhjiössä, vaan suhteessa aiempiin lehtiin sekä lähiympäristömme tapahtumiin. Policy julkaisi keväällä polvin yhdenvertaisuusvastaavien tekemän häirintäkyselyn, jossa selvisi erityisesti viestinnän opiskelijoiden kohtaavan politiikan ja viestinnän opintokokonaisuuden sisällä häirintää ja vähättelyä.

Tilanteen painavuus on entisestään konkretisoitunut nyt syksyllä, kun aiheeseen on tartuttu paitsi tiedekunnan taholta, myös eri medioissa. Aiheeseen suunnattu huomio on tervetullutta, ja toivottavasti edeltää muutosta polvin ilmapiirissä.

Tilannetta on helppoa kauhistella ulkoapäin, mutta meille opiskelijoille tilanne on totta ja konkretiaa arkipäivän tasolla. Näin on erityisesti häirintää ja syrjintää kokeneiden opiskelijoiden kohdalla.

Policyn päätoimituksessa haluamme uskoa siihen, että meillä polvin opiskelijoilla on halua ja taitoa kohdata tilanne sen ansaitsemalla vakavuudella, yhdessä ja parempaa rakentaen. On palattava yhteiseen pöytään ja löydettävä eri opintosuuntien välille tapoja elää rinnakkain, toisiamme kunnioittaen ja ylpeinä vertaisuudesta. Kipeä tilanne vaatii ainakin aktiivista, avointa keskustelua sekä ajatustenvaihtoa.

Policyn uusin numero onkin vetoomus paremman keskustelukulttuurin, ajatusten pureskelun ja dialogisuuden puolesta. Me päätoimituksessa ajattelemme, että juuri tällaisissa kiperissä tilanteissa punnitaan ainejärjestölehtien todellinen arvo: parhaimmillaan voimme paitsi tehdä keskustelunavauksia, myös edistää kulttuuria, jossa pyritään ymmärtämään kohtaamiamme asioita pintaa syvemmältä. Tavoittaa tapoja edistää muutosta haluamaamme suuntaan.

Syvällisiä lukuhetkiä toivottaen, Saara Pylkkänen, Laura Perälä, Ilona Rantala, Hanna Karlson ja Tuukka Saari

3

3

www.policylehti.com

Fuksin puheenvuoro: Onko valtsikaan hyväntekeväisyyskiintiötä?

18

Teksti&kuva: Joanna Ahola 4

www.policylehti.com

K

ulutan lapsuuttani ja nuoruuttani Prinsessapäiväkirjoissa sekä teinidraamoissa, joiden nuoret aikuiset viihtyvät Harvardpaidoissaan. Eksyn eliitin arvojen rihmastoon, johon pohjaan oman käsitykseni tavoiteltavasta tulevaisuudesta. Peruskoulussa alan kantaa mukanani abstraktia aikuisuusunelmaa, josta en kasvuympäristöni tavoin ymmärrä luopua ja jota lapsenomainen naiivius suojelee.

Yliopisto on päiväunissani pääsylippu nousujohteiselle luokkaretkelle hyvään elämään.

ennen kuin astun yliopiston ovista sisään.

***

Kannattaako opintolaina sijoittaa vai kuluttaa keskustan baareissa? Voisitko ikinä seurustella ei-korkeakoulutetun kanssa? Puheenaiheet pyörivät kuin luonnostaan jo odottavien oman alan töiden ja Helsingin arvoalueilla sijaitsevien lapsuudenkotien keskellä. Kuinka vältytään epäonnistumiselta. En haluaisi ajatella, että jollekulle pahin mahdollinen tilanne on löytää itsensä minun paikaltani.

Kirjoitan valmiiksi omaa kasvutarinaani, jossa draamankaari ymmärtämättäni noudattaa kaikille tuttua ryysyistä rikkauksiin -juonta. Maalaan todellisuutta lapsen rajattomalla itsetunnolla ja populaarikulttuurin tarjoamilla kliseillä. Jaot huonoja hyväosaisiin tai väittelyt lähtökohdista ja mahdollisuuksien tasa-arvosta tuntuvat minulle merkityksettömiltä, kun ihailen kaupunginkirjaston loputtomia niderivejä.

Muille elämäni on surullisen hauskoja anekdootteja tai keskustelun draaman elementtejä.

Arkisille jutuilleni lapsuudestani ja perheestäni annetaan uusia sävyjä köyhyys- ja aluepolitiikkana.

Tajuan taustani toiseuden, jota yliopistolaisuuden ristiriita korostaa, ja ymmärrän jättää asioita sanomatta ääneen.

Kasvan 2000-luvun tasaarvomyytissä, jonka turvin pujottelen sujuvasti luokkayhteiskunnassa. En osaa nimetä jääväni mistään paitsi tai koe, että joutuisin tyytymään johonkin. Ystävieni ja koulukavereideni elämät heijastelevat omaani: käymme samoissa ilmaisissa harrastuksissa ja vanhempamme ovat töissä lähikaupassa, ravintola-alalla tai puutehtaalla. En tunne ketään korkeakoulutettua opettajiani lukuunottamatta. Suunnittelen luokkaretkeäni kympin tytön kilpailuvietin turvin sekä hyvinvointiyhteiskuntaan nojaten.

Navigoin yliopistoyhteisössä ja etsin muilta salaa keinoja sopeutua.

Ennen syksyä kuvittelin, että yliopistohaaveiden toteutuessa elämäni tuntuu yhä enemmän omalta. Muutaman kuukauden takainen minäni vaikuttaa nyt itselleni vieraalta. Silloin olin vielä ajatellut, että solahtaisin tänne vaivattomasti.

En ole koskaan kantanut huolta työväenluokkaisesta taustastani,

Vaikka joku jakaisikin saman, muiden joukossa pysyttelemme yhdessä hiljaa.

Muiden keskuudessa koen sekä rivoa mielihyvää että syvää häpeää aina silloin, kun nopeasti haltuunottamaani roolia ei eroteta minusta. On kuin olisin hetken yhtä ympäristöni kanssa, vaikka samalla valepuvussani olen tietoisempi itsestäni kuin koskaan.

Suren, kuinka koen osan minusta vähemmän halutuksi täällä, ja yhtä aikaa teen itseäni näkymättömäksi.

Minut otetaan mukaan hauskoihin vitsailuihin ammattiin opiskelleista, enkä kehtaa kysyä, olenko minäkin muiden mielestä vain amiksen lapsi. Kuuntelen tulevaisuudensuunnitelmiksi naamioitua sosiaalipornoa, jossa pelastetaan maailman köyhät lapset ja pohdin, olenko tullut tänne hyväntekeväisyyskiintiössä.

*** Myös minä voin olla muodikkaasti ostolakossa tai tehdä tiedostavasti löytöjä kirpputoreilta. Ennen yhdistin luokan vain rahaan ja tasa-arvomyyttini nautti yliopiston lukukausimaksujen puutteesta.

Opiskelupaikkojemme takana on sama ilmainen pääsykoevalmennus ja kun syömme ennen luentoa alle kolme euroa maksavaa lounasta keskustakampuksen opiskelijaravintolassa, melkein herätän haavekuvan vaihtoehtoisesta todellisuudesta uudelleen henkiin.

Kuuntelen haltioituneena ystävieni

“En ole koskaan kantanut huolta työväenluokkaisesta taustastani, ennen kuin astun yliopiston ovista sisään.”

5

www.policylehti.com

puheita korkeakoulutetuista vanhemmista ja sisaruksista, samassa tiedekunnassa opiskelevista lapsuudenystävistä.

Ajattelen, olisinko minäkin luonnollinen ja kokonaisempi osa tätä kaikkea, jos olisin saanut esikoulun ainejärjestökulttuurista ja niistä sellaisista hiljaisista säännöistä, joita en löydä mistään.

Mietin vanhempiani, jotka eivät tiedä eroa kandin ja maisterin välillä tai sitä, kuinka kauan opiskelen ja missä vaiheessa menen viimein töihin. Googlaan vuju-etikettiä ja yliopiston perinteitä, joihin en tunne mitään sidettä.

Akateemisesta taustasta peräisin olevien kavereideni yliopistolaisuuden omaksuminen on hienovaraisempi muutos heidän jo valmiiksi ylempikeskiluokkalaiseen, yleisesti oletettuihin arvoihin ja haluttuihin päämääriin nojaavaan kasvuympäristöön. Sisäistän myöhään, kuinka omakohtaiset identiteettiasiani eivät ole yleisiä kokemuksia. Kun muut sovittavat itsensä saumattomasti yliopistomaailmaan, joudun lopulta priorisoimaan sitsiperinteisiin perehtymisen edelle neuvotteluja mielessäni siitä, miten sovitan yliopistolaisuuden itseeni.

Käyn läpi omia, toisenlaisia kasvukipuja. Olenko edelleen osa kasvuperimääni vai määritänkö itseäni enemmän yliopiston kautta?

Miksi en tunne kuuluvani tänne yhtä hyvin kuin muut? Voinko olla ylpeä koulutuksestani, ja mitä sukulaiseni siitä ajattelevat?

Voinko pitää kiinni taustastani, ja mitä muut yliopistolla minusta ajattelevat?

*** Samalla kun käyn läpi sopeutumisriittiä

“Yritän täyttää niin itseni kuin erilaisessa todellisuudessa kasvaneen yhteisöni odotuksia, ja koitan rakentaa yliopistoidentiteettiäni jonnekin niiden väliin.” yliopistolaisuuteen ja omaksun uusia akateemisia ja ylempikeskiluokkalaisia perinteitä osaksi tätä uutta minää, luovun kipeästi kodinperinnöstäni, jolle en enää löydä tilaa.

Häivyttäessäni aiemman elämänpiirini taka-alalle, unohdan itsestäni kaiken sen, mikä ylläpiti yliopistohaaveitani. Pidän itsenäisiä taideharrastuksiani vähäpätöisinä muiden kalliisiin kuvataidekouluihin ja musiikkiopistoihin verrattuna.

En mainitse keskusteluissa lukiotani, jonne pääsee seiskan keskiarvolla. Annan duunareita ja kouluttamattomia mollaavien lausahdusten valua ohitseni tekemättä numeroa. Alan epäillä kuuluvuuttani, kun tarkastelen itseäni kriteerein, jotka eivät tunne luokkaa. Olenkohan edes lukenut samat Arendtit kuin muut? Taivun odotusten edessä ja hyväksyn juuri tietynlaiset kulttuuriset normit osaksi itseäni.

Mitä enemmän uusi ympäristö piilottaa taustaani, sitä enemmän siihen tarraudun. Hetkittäiset havahtumiset opiskelupaikkani merkityksestä ja hakupainealan antamasta statuksesta tuovat mukanaan helpotusta (tulevaisuudesta), mutta sitä enemmän häpeää ja syyllisyyttä itseni osan jättämisestä jälkeen.

6

*** Riitelen itseni kanssa siitä, mitä lapsuuteni pääomaa kannan mukanani ja mihin resursseihin haluan oikeasti tarttua akateemisessa ympäristössä. Yritän täyttää niin itseni kuin erilaisessa todellisuudessa kasvaneen yhteisöni odotuksia, ja koitan rakentaa yliopistoidentiteettiäni jonnekin niiden väliin. Löydän kuitenkin itseni yliopistopelistä, jota pelataan säännöillä, joihin taustani ei sovi.

Puheet toiseen yhteiskuntaluokkaan nousemisesta tuntuvat minusta nykyään oudoilta.

En osaa ajatella kouluttautumistani siirtymänä ylöspäin jostain aiemmasta (tai alemmasta), kun muiden varmojen askelten joukossa tunnen itseni vieraaksi.

Olen kuin ulkomailla, jonne muiden ei tarvitse integroitua ja jään koti-ikäväni kanssa yksin.

En haluaisi olla tällä hetkellä missään muualla, mutta en osannut odottaa, kuinka paljon kohdallani valtsikaa määrittää luopuminen.

www.policylehti.com

Presidentillistä patsastelua Osa I: Arkadian kolmikko Teksti: Toivo Hursti Helsingin keskustassa kuljeskellessaan törmää harmillisen vähän taiteeseen. Kaupunkitilaa koristavat etupäässä mainokset, valokyltit ja julkisivuremontteja suojaavat sementtiroiskeiset pressut. Täysin tyhjiä eivät Helsingin keskustan julkisen tilan riekaleet kuitenkaan ole. Katuja pitkin haahuileva törmää väistämättä yhteen sarjaan moninaisia veistoksia, jotka esittävät keitäs muitakaan kuin tasavallan presidenttejä – noita isänmaan suurmiehistä kaikista suurimpia ja miehisimpiä.

Kuten taiteen kuuluukin, herättävät presidenttiemme muistomerkit jatkuvasti tunteita ja keskustelua. Milloin siitä, onko arkkitehtoninen taidonnäyte, täynnä suomalaisen nykytaiteen merkkiteoksia, presidentin hevosta halveeraava tausta. Milloin taas siitä, onko kivuliaan ilmiselvä geometrinen kuvaus presidentin valtakauden vaiheista tarpeeksi hänen lipevän pärstävärkkinsä näköinen.

Kulkiessani yksin keskustan tuulisia katuja en suivaannu näiden moninaisten pystien yhdennäköisyydestä tai arvostuksesta esikuvaansa kohtaan – saati sen puutteesta. Omaa kurkkuani kutkuttaa ajatus, josta en pääse eroon: nämä patsaat eivät ole kummoista taidetta.

Alkuperäiset kuvat patsaista: Helsingin taidemuseo / Yehia Eweis

Tavoitteeni onkin katsoa näitä patsaita silmästä silmään jopa presidentillisen esikuvan unohtaen. Keskittyen siihen olennaiseen, eli veistokseen itseensä.

7

K

ierros päämiesten patsaiden parissa alkaa jokseenkin luonnollisesti suomalaisen valtiovallan kukertavan linnakkeen, eli eduskuntatalon juurelta. Jylhillä portailla lojuvia turveämpäreitä, pahvikylttejä ja Sebastian Tynkkysen selfiekeppiä värähtämättä vahtivat presidenttien, Ståhlberg, Svinhufvud ja Kallio, patsaat.

Ensimmäinen Arkadianmäen pronssikasvoisista vartijoista luo katsojaansa lähes pelokkaan katseen monumentaalisen otsansa alta.

Eduskuntatalon Töölön puoleisen nurkan edustalla jykevänä – ellei elottomana – seisova siluetti kuuluu Suomen tasavallan ensimmäiselle presidentille K. J. Ståhlbergille.

Hänet pronssiin ikuisti seitsemän vuotta herra presidentin kuoleman jälkeen suomalaisen kuvanveiston kultapoika Wäinö Aaltonen, joka tunnetaan esimerkiksi pohdiskelevan melankolisesta Alexis Stenvallin muistomerkistä Rautatientorilla ja Ateneumin kokoelmissa turistien selkäpiitä kylmäävästä Graniittipojasta.

Aaltosen tulkinta Ståhlbergistä sen sijaan esittää presidentin pelkistetyn ja kuivan realistisesti.

Patsas uhkuu klassistista herooista muistomerkkiperinnettä: Ståhlberg seisoo vankkumattomana katsojansa yläpuolella, rinta röyheänä, lähes aliravitsemuksesta kielivä onkalo vatsan tilalla, poskille vienon punan tuova voimakas käsi vankasti lakikirjan kantilla. Juuri kuten valtiollisen patriarkan kuuluukin.

“Kuvanveiston ainutlaatuinen potentiaali, ikuistaa liikettä ja tunnetta tilassa, valuu hukkaan kuin linnunjätös patsaan takaraivoa pitkin.”

Aaltosen pronssivalos Ståhlbergistä tuntuu kumartavan perinteistä ja auktoriteetista nauttivalle yleisölle ja samalla pyllistävän kaikelle sille, mitä kuvanveisto on taiteelle tarjonnut jo tuhansia vuosia. Ståhlberg ei suoranaisesti näytä edes seisovan.

Patsaan asento on jopa 1900-luvun alun lakimiehelle luonnottoman jäykkä ja eloton. Kuvanveiston ainutlaatuinen

www.policylehti.com

potentiaali, ikuistaa liikettä ja tunnetta tilassa, valuu hukkaan kuin linnunjätös patsaan takaraivoa pitkin.

Muistomerkin symboliikkakaan ei saa päätä pyörälle. Lakimiehen ja oikeusvaltion paternaalisen isukin kuvaaminen lakikirja kädessä tuo kädenlämpöisyydessään mieleen etupäässä yläkoulun kuvataiteen valinnaiskurssin loppunäyttelyn.

Myöskään Ståhlbergin viereen ikuistetun pöydän pylväsmäisen muodon viittaus antiikin Kreikkaan ja tasavaltalaisen valtiomuodon syntysijoille ei saa katsojan mieltä kipinöimään inspiraatiosta.

Onneksi kuvanveistäjä Aaltonen on päässyt kokeilemaan toisenkin viiksekkään valtiomiehen ikuistamista pronssiin: eduskuntatalon portaiden toisella reunalla omaan pöytäänsä nojailee P. E. Svinhufvudin patsas.

Ståhlbergin monumentaaliseen jäykkyyteen verrattuna Svinhufvudin asento on jopa rennon letkeä: takki rehottaa auki, ja käsi on tungettu taskuun kuin milläkin hampuusilla.

Aiempaan patsaaseen verrattuna Svinhufvud näyttäytyy kuten kunnon oikeistojohtajan kuuluukin: heppuna jonka kanssa voisi mennä vaikka kaljalle. Kuitenkaan vuonna 1961 julkistettu veistos ei vaikuta vallankumouksellisen reteältä, kun sitä vertaa aikalaisiinsa, kuten musikaali West Side Storyn elokuvaversion kadulla tanssiviin nuoriin.

Rennosti takin taskuun lasketun käden kansanomaisuutta tasapainottaa presidentin oikea käsi, jonka moukarimainen nyrkki on kuin juuri isketty viereisen pöydän pintaan. Se, onko pöytään nojaava nyrkki isällinen vai uhkaava, riippunee katsojan isyyskäsityksestä. Tulkinta siitä, lyökö Ukko-Pekka nyrkkiään pöytään Suomen itsenäisyyttä puolustaessaan vai Karjalan alueita Suur-Suomeen haikaillessaan, jätettäköön lukijan vastuulle.

Huhu, jonka mukaan Wäinö Aaltonen käytti samaa mallia kumpaakin presidenttiä veistäessään, kutkuttaa kuulijaansa paljon tehokkaammin kuin yksikään suorasanainen kritiikki Suomen valtiohallinnon merkkihenkilöiden homogeenisyydestä

8

koskaan. Omaan silmääni patsas muistuttaakin paljon enemmän Aaltosen veistosta Ståhlbergistä kuin esikuvaansa presidentti Svinhufvudia.

Mutta kaikki yhdennäköisyyden hivenetkin patsaiden välillä kalpenevat Svinhufvudin patsaan ja lähes 30 vuotta vanhemman Eero Järnefeltin maalaaman samaisen presidentin muotokuvan välisten yhtäläisyyksien edessä.

Vaikka Ståhlbergin ja Svinhufvudin muistomerkkejä voikin parjata palstatolkulla, eivät ne kaikessa muistosäätiöiden salonkikelpoisessa mitäänsanomattomuudessaankaan ole epäonnistuneita veistoksia. Eivät ehkä erityisen hyviä, mutta eivät suorastaan epäonnistuneita. Onneksi Arkadianmäki ei jätä vierailijaansa kylmäksi myöskään karseiden patsaiden rintamalla.

Jos astelee Svinhufvudin patsaan juurelta Mannerheimintien varteen Eduskuntapuistoon voi joutua presidentillisen derrièrensä tuoliin sulauttaneen Kyösti Kallion tyhjän tuijotuksen kylmään vankilaan.

Kallion patsasta ei ole veistänyt Wäinö Aaltonen mallista, vaan Kyösti Kallion oma poika Kalervo Kallio oletettavasti traumansekaisista muistikuvistaan. Kallion ilmeikkäät silmät ovat kääntyneet armotonta tyhjyyttä huutaviksi onkaloiksi, ja presidentin eloton olemus sulautuu osaksi tuoliaan, kuin Lentävän Hollantilaisen miehistö laivansa rakenteisiin. Pronssinen presidentti on yhtäaikaisesti, ei elottoman, vaan menehtyneen näköinen ja kuin kivusta jäykistynyt. Todellista Danten Infernon tasoista kuvastoa.

Kalervo Kallion valinta kuvata isänsä jäykässä istuma-asennossa hämmentää. Asento imee patsaalta muistomerkkien tyylille ominaisen – vaikkakin kliseisen – mahtipontisuuden tuomatta laisinkaan dynaamisuutta tai kiinnostavuutta kokonaisuuteen. Kyösti Kallion istuma-asennon pysähtyneisyyskään ei ole itsevarmaa tai levollista. Kallio näyttää istuessaan jännittyneeltä kuin metsäkauris Scanian etulyhtyjen valokeilassa, tai kuten runoilija Pentti Saarikoski on kuuluisasti lausunut: ”mykkä p*skalla”. Jännittynyt

www.policylehti.com

ilmapiiri kuitenkin välittynee kummastakin vertauksesta.

Kallion muistomerkin kauhunsekaista hihitystä aiheuttavan ulkomuodon taustalla saattaa olla Presidentti Kyösti Kallion patsastoimikunnan päätös, vastoin julkisissa taideprojekteissa hyväksi havaittua periaatetta, olla järjestämättä patsaan toteutuksesta kilpailua ja tilata patsas suoraan presidentin kuvanveistäjäjälkeläiseltä.

Tuloksesta voi sanoa vain sen, ettei kannata tavata idoleitaan, saati veistää vanhempiaan.

“Tuloksesta voi sanoa vain sen, ettei kannata tavata idoleitaan, saati veistää vanhempiaan.”

Kääntäessä selkänsä Kallion patsaan kalsealle toljotukselle avautuu silmien eteen monen toiveen, muiston ja unelman taistelukenttä. Edessä häämöttävän graniittimonoliitin nokassa kököttävän ratsukon ympäristössä tapahtuu paljon: rullalaudat kolisevat, reserviupseerijääkäripyssykomppanjapataljoona laskee seppelettä, ja vasemmistonuorten puheenjohtajisto näyttää nirhaavan pikkuhiljaa konin nilkkoja poikki Suomenlinnan lauttaliput taskuissaan. Vihdoin patsas, joka kerää muutakin huomiota kuin keskustapuolueen vappujuhlan – mutta miksi?

Tämän juttusarjan seuraavassa osassa tehdään kuten Suomenmaalla kuuluu ja kuljetaan horjumatta sinne, minne Marskin miekka viittaa tien, joka tässä tapauksessa sojottaa ystävällisesti presidenttien muistomerkeistä kaikista kiistanalaisimman ja syntytarinaltaan omituisimman – Mannerheimin ratsastajapatsaan – juurelle.

9

www.policylehti.com

Jonkun on kannateltava Teksti: Laura Perälä Maaliskuussa 2020 käyn Töölön YTHS:llä terveydenhoitajan vastaanotolla. Elän fuksivuoteni kevättä. Saan paniikkikohtauksia lähes päivittäin, öisin en nuku ja iltaisin, Kaisa-talon suljettua mietin Hämeentietä pitkin kulkevassa bussissa, etten jaksa enää päivääkään.

Omakantamerkintä 30.4.2020: “Varattu aika huhtikuulle psykologille.

Voi yrittää siirtää aikaa Selfissä aikaisemmaksi. Varaa aikaa omalle terveysasemalle diagnoosin saamiseksi,

unihäiriön hoitoon ja paniikkioireiden rauhoittamiseksi. Tarvittaessa hakeutuu privaattilääkärille.”

En saanut aikaisempaa aikaa. En myöskään ottanut yhteyttä omaan terveysasemaan tai “privaattilääkäriin”.

Kirjoittaessani tätä tekstiä näen, että minulla on ollut varaus Kalasataman lääkäriasemalle 31.3.2020.

Omakantamerkinnässä lukee, etten ikinä saapunut paikalle. Myöhemmistä merkinnöistä selviää, etten oikeastaan

10

koskaan käyttänyt mahdollisuuksia “soittaa vielä uudestaan” tai “yrittää nopeammin julkisen kautta”.

Ensimmäinen tapaamiseni psykologin kanssa on etänä 30.4. Yleislääkärin tapasin ensimmäistä kertaa 11.6., jolloin minulle määrättiin sekä mielialalääke että rauhoittavia. Kului siis kymmenen viikkoa ja neljä päivää ennen kuin hoidon tarpeen arvioinnista siirryttiin tarvitsemaani lääkinnälliseen hoitoon.

Kesällä 2020 tilaani kuvattiin

www.policylehti.com

“Aamuisin Mari tuo minulle sänkyyn lääkkeeni ja pakottaa syömään vähintään kerran päivässä, edes leipää.” kriisiytyneeksi. Väläyteltiin sekä psykiatrisen poliklinikan alaisuuteen siirtymistä, psykoterapiaa, että osastojaksoa. Psykiatrian poliklinikka tarkoittaisi siirtymistäni pois YTHS:n alaisuudesta, julkisen terveydenhuollon puolelle, pitkäaikaiseen hoitoon.

Poliklinikka oli psykiatrini ehdotus. Yleislääkärini taas viittasi psykoterapiaan siirtymiseen.

Psykologini, jota tapasin tässä kohtaa viikoittain, näki tilanteeni vakavuuden ja pohti osastojaksoa. Osastojakso tarkoittaisi, että tilani arvioidaan sellaiseksi, etten selviä arjestani ilman jatkuvaa tukea.

Omakantamerkintä 2.8.2020: “Mietitään tätä ja todetaan että jos omat voimat heikot voi olla hyväkin, että pääsee johonkin jossa ei tarvitse huolehtia asioista.”

Päiväkirjamerkintä 3.8.2020: “Hyviä asioita: PMMP, bentsot ja ketipinor.”

Samaan aikaan Pasilan yksiössäni, 120 cm leveässä sängyssä minä ja paras ystäväni Mari. Heräämme yhdessä joka yö vähintään kaksi kertaa. Minä siihen, etten saa happea. Hän siihen, että vieressä haukotaan henkeä, täristään ja huutoitketään. Mari on tähän mennessä jo oppinut asettamaan kätensä rintakehälleni painoksi niin automaattisesti, että saattaa tehdä sen unissaan.

Aamuisin Mari tuo minulle sänkyyn lääkkeeni ja pakottaa syömään vähintään kerran päivässä, edes leipää.

Joskus iltaisin hän ottaa minua kädestä ja sanoo että nyt käydään ulkona.

Silloin kävelemme pitkin Pasilan katuja, pisimmillään jaksan noin 40 minuuttia.

Olen muutaman kuukauden ajan lähes täysin riippuvainen parhaan ystäväni hoivasta. Hän käy ruokakaupassa, vastaa tekstiviesteihini ja sopii ystävieni kanssa tapaamisia. llmaista, jatkuvaa tukea.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö kertoo sivuillaan, että

mielenterveyspalvelut, jotka sisältyvät opiskeluterveydenhuoltoon ovat “ensivaiheen tuki ja arviointi, lääkärin tekemä arvio ja hoitosuunnitelma, lyhytterapia ja muut lyhyet määrämittaiset hoidot, ennalta ehkäisevät ja hoidolliset ryhmät, lääkehoito ja muut biologiset hoidot, opiskelukyvyn tuki, psykiatrin konsultaatio, psykologinen arviointi, konsultaatio ja tutkimus, digitaalisten palveluiden tuettu käyttö, työkykyarviot, sekä jatkohoidon ja kuntoutuksen tarpeen selvittäminen ja niihin ohjaaminen.” Tiivistettynä tämä pitkä lista tarkoittaa, että YTHS ei tarjoa pidempiaikaista mielenterveydellistä hoitoa, vaan pääasiassa hoidontarpeen arviointia, sekä jo stabiilin potilaan seurantaa.

Tämän ohjeen mukaisesti jokaisella yleislääkärin tapaamisellani nostettiin esiin mahdollisuus siirtyä psykoterapiaan. Nykyisen järjestelmän puitteissa psykoterapeutit ovat pääasiassa itsenäisiä ammatinharjoittajia, joille suojatun ammattinimikkeen myöntää Valvira, psykoterapeuttikoulutuksen jälkeen.

Psykoterapeutin etsiminen on asiakkaan tehtävä, samoin psykoterapiamuodon valitseminen. Terapiamuodot vaihtelevat kognitiivisesta psykoterapiasta kuvataidepsykoterapiaan.

Tilanteessa, jossa jaksan pysyä kerralla jalkeilla noin 2 tuntia ja saan paniikkikohtauksen pienestäkin paineen tai stressin tunteesta, minulta odotetaan eri terapiamuotoihin perehtymistä, terapeutin etsimistä ja yhteydenottoa. Pyydetään, että lukisin teoksen, jossa esitellään eri terapiamuodot ja päättäisin, mikä minulle sopii. Sen jälkeen tehtävänäni on etsiä, lähinnä googlaamalla, tämän terapiamuodon tarjoajia, jotka toimivat alueellani. Sitten minun tulisi lähettää sähköposteja; kuvailla terapian tarvettani ja tilannettani. Sopia tutustumiskäyntejä.

Päiväkirjamerkintä 14.8.2020: “Oon maannu 3 päivää sängyssä.”

Koska YTHS ei tarjoa pidempiaikaisia hoitosuhteita mielenterveysongelmiin, ei minullekaan voitu tehdä hoitosuunnitelmaa esimerkiksi seuraavaksi puoleksi vuodeksi.

Ensimmäiset kuukaudet tapasin

11

psykologiani Riittaa (kutsun häntä etunimellä, sillä se on minulle luontevaa ja kuvaa häneen muodostamaani suhdetta) siten, että jokaisen kerran päätteeksi sovimme, että varataan vielä muutama aika. Epävarmuus kuormittaa minua. Se sopii erittäin huonosti yhteen ahdistuneisuushäiriöni kanssa, joka saa minut muutenkin pelkäämään jatkuvasti yksin jäämistä ja hylkäämistä.

Erityisen pelottavana koin psykoterapiaan siirtymisen, tai oikeammin prosessin, joka sitä edeltää. Olin tietoinen pulasta, joka psykoterapian tarjoajista vallitsi pääkaupunkiseudulla. Olin myös

“Kun kaikki voimat ovat loppu, on jonkun muun tehtävä yksilön puolesta lähes kaikki. Jonkun on kannateltava.” kuullut kauhutarinoita loputtomista sähköpostikyselyistä, joihin terapeuteilla on antaa vain kielteisiä vastauksia.

Lisäksi pelkäsin tilannetta, jossa valitsemani terapeutti ei sopisikaan minulle, ja siirtymäprosessissa uudelle, olisin jälleen tyhjän päällä.

Kerroin Riitalle, että minua pelottaa maailmanlopun, painajaisteni ja paniikkikohtausten lisäksi se, että hoitosuhteeni katkeaa. Entä, jos jollain tapaamiskerralla lääkärini päättävät, että pärjään kyllä. Tai että olen liian terve ansaitsemaan näitä palveluita, ettei ole tarpeeksi resursseja, etten jaksa varata aikoja. Kuultuaan tämän Riitta varasi aikoja useaksi kuukaudeksi etukäteen ja lupasi, ettei jätä minua yksin. Lupaus sisälsi myös sen, etten joudu lähtemään yhtään minnekään. En terapiaan, saati psykpolille. Minä saisin tulla tänne, minulle turvalliseen työhuoneeseen.

Kahdesti viikossa. Tämä tapahtui elokuussa 2020. Paino putosi harteiltani.

Lokakuussa 2020 sain virallisen diagnoosin: kärsin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta.

Sairaslomani alkaa 8.10., sillä en kykene suoriutumaan yliopiston kursseista.

Ilmoitin päätoimituksellemme, etten pysty osallistumaan lehden tekoon.

Seuraavan noin seitsemän kuukauden aikana näin psykologiani 23 kertaa.

www.policylehti.com

“ Lisäksi tänä aikana tapasin useamman kerran sekä psykiatria että yleislääkäriä.

Nykyinen, YTHS:n tarjoama lyhytterapia tarjoaa maksimissaan 10 käyntikertaa psykologin luona.

Tämän jälkeen tulisi siirtyä toisaalle.

Hoitopolkuni ei siis noudattanut järjestelmään luotua kaavaa, jossa siirtyisin YTHS:n kautta kunnalliselle puolelle ja sieltä terapiaan. Sen sijaan sain jäädä sen ihmisen luo, johon luotin ja jonka kanssa terapiasuhteemme toimi. Minulta ei vaadittu omaa toimijuutta tilanteessa, johon en siihen kyennyt.

Eräänä tapaamiskertanamme Riitan kanssa se sanottiin ääneen: näin tämän pitäisi mennä. Kun sairastunut ihminen kurkottaa kätensä siitä otetaan kiinni, vedetään kuiville ja kannatellaan.

Kun kaikki voimat ovat loppu, on jonkun muun tehtävä yksilön puolesta lähes kaikki. Jonkun on kannateltava.

Päiväkirjamerkintä 13.10.2020: “Ei valmis terapiaan, ei joudu luopumaan Riitasta, sairaslomaa vuoden loppuun. Ai ettien että.”

Sairaslomani loppui maaliskuussa 2021. Sen aikana suoritin muutamia kursseja, kävin viikoittain Riitan luona ja lepäsin. Huhtikuussa aloitin psykoterapian. Siirtymä laitettiin alulle kohdassa, jossa koin itse olevani siihen valmis.

Sen sijaan, että olisin itse joutunut etsimään terapeuttini ja päättämään terapiamuotoni, tarjosi psykologini

Kertomuksessani ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen kanssa elämisestä keskeiseksi nousevat ihmiset ympärilläni. Yksilöt, jotka ovat tehneet tietoisia päätöksiä käyttää omia voimavarojaan auttaakseen minua. minulle apuaan. Hän otti yhteyttä terapeuttiin, jonka uskoi sopivan minulle. Lähetti tälle sähköpostia ja varmistuttuaan siitä, että terapeutille on mahdollisesti vapautumassa paikka kuukauden päästä, antoi hän tämän yhteystiedot minulle.

Viimeisellä tapaamisellamme Riitta jätti vielä yhteydenottokanavan auki Selfiin, niin etten todella jäisi yksin, mikäli alkava terapiasuhteeni epäonnistuisi. Näin vältin lähes kaiken, mitä olin terapiaan siirtymisessä pelännyt. Riitta piti minusta huolen, hoitosuhteemme loppuun asti.

Jälkeenpäin tarkasteltuna se, että selviydyin vuonna 2020 arjestani on täysin riippuvaista parhaan ystäväni läsnäolosta. Asuimme yhdessä koko tämän ajan. Hän on soittanut minulle ambulanssin, estänyt itsetuhoisia aikeita ja tuonut ruokaa sänkyyni.

Käännekohta sairastamisessani tapahtui lokakuussa 2020. Lupaus pysyvästä hoitokontaktista ja kalenterinäkymä täynnä psykologin tapaamisia koko loppuvuodelle loivat turvallisuuden tunteen, jollaista olin kaivannut. Riitan ja Marin lisäksi minulla on ympärilläni muita läheisiä, jotka muun muassa kirjoittivat kursseille esseitä puolestani, vastasivat

12

puheluihin keksiyöllä ja täyttivät asumistukihakemuksia.

Kertomuksessani ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen kanssa elämisestä keskeiseksi nousevat ihmiset ympärilläni. Yksilöt, jotka ovat tehneet tietoisia päätöksiä käyttää omia voimavarojaan auttaakseen minua.

Sen lisäksi, että tarinani on kertomus suurista sydämistä, jotka välittivät, se on kertomus järjestelmän vioista. Minä olen onnekas, sillä polulleni osuivat juuri nämä ihmiset, pitämään huolta juuri minusta.

Mutta miten olisi käynyt jollekin toiselle heinäkuussa 2020, kun kukaan ei olisi pakottanut syömään ja käynyt kaupassa?

Entäpä maaliskuussa 2021, kun hakemukset psykoterapeuteille olisivat jääneet lähettämättä?

Nykyiset mielenterveyspalvelut ovat muodoiltaan kestämättömiä, eivätkä tule ratkaisemaan nuorten mielenterveyskriisiä.

Psyykkisiä sairauksia hoidettaessa tarvitaan joustavuutta protokollissa, pysyvyyttä hoitosuhteissa ja apua matalalla kynnyksellä.

Näiden tarjoaminen ei voi olla vain yksittäisten ihmisten vastuulla.

www.policylehti.com

13

www.policylehti.com

Turvallinen seksi on poliittinen kysymys

M

yöhäinen 2010-luku näyttäytyy nykyhetkestä käsin ajanjaksona, jona tila puhua seksistä, seksuaalisesta vallankäytöstä ja muihin näihin konsepteihin liittyvistä teemoista avautui aivan uudella tavalla. Tapahtumien taustalla vaikutti sosiaalinen liikehdintä, eritoten seksuaalista vallankäyttöä käsittelevä metoo-liike ja siihen kytkeytyvät, raiskauksen lainsäädännöllistä tunnusmerkistöä muuttamaan pyrkivät suostumuskampanjat.

Teksti: Saara Pylkkänen

“

Metoo-liike käsittelee pitkälti sukupuolittunutta, cis-miesten cis-naisiin kohdistamaa seksuaalista vallankäyttöä. Liikkeen sanomaan kytkeytyy tiiviisti huomio siitä, että elämme heteronormatiivisuuden läpäisemässä yhteiskunnassa, jonka miehinen kulttuuri on pitkään sisältänyt yksioikoisen lupauksen oikeudesta nautintoon ja sen lähteeseen, naisen vartaloon. Lukuisat tilastot ja tutkimukset osoittavat metoon esiin tuomien kokemusten perustavanlaatuisuuden: naiset nauttivat seksistä vähemmän, saavat vähemmän orgasmeja ja kokevat seksin aikana enemmän epämukavuutta ja kipua. Naiset ovat myös huomattavasti useammin vakavan seksuaalisen häirinnän ja raiskauksen uhreja.

Taustaoletuksena minäpystyvyyttä korostavan puheen taustalla on nimittäin kontrolloitava tilanne, jossa yksilöillä on aina toisiinsa nähden samankaltaiset valtasuhteet, yhdenvertainen mahdollisuus toimijuuteen ja kuulluksi tulemiseen.

Metoo toi miljoonien seksuaalista häirintää ja väkivaltaa kokeneiden naisten äänet esiin luomalla tilan jakaa omia kokemuksia yhdessä, ympärillä olevien ihmisten tukemina. On arvokasta, että saamme kertoa tarinoitamme ja jakaa kokemuksiamme. Yhtä tärkeää on myös se, että saamme kuulla tarinoita, joista tunnistamme itsemme ja omat kokemuksemme: tarinoiden representaatiolla on edottomasti väliä.

Aikamme tuntuu suhtautuvan tarinoihin kuitenkin oudon pakkomielteisesti. Huomiotalouteen perustuvat mediaympäristömme suorastaan janoavat tarinoita, kannustavat jakamaan kovimmat, vaikeimmat kokemuksemme lupaamalla – no, huomiota? Reaktioita, joissa kertojaan kohdistetaan äärimmäisiä tunteita, eritoten vihaa? Halutaanko tarinoita seksuaalisesta väkivallasta kuulla siksi, että jotain voitaisiin todella muuttaa parempaan, vai siksi, että kaupallistunut media kukoistaa klikkiotsikkojen ja reaktiivisen tunteidensiirron avulla? Mitä tapahtuu meille ja seksuaalisuudellemme kulttuurissa, joka kannustaa luomaan minuutta narratiiviseen muotoon?

Metoon jälkimainingeissa keskustelu seksuaalisesta vallankäytöstä on kääntynyt väkivallan ehkäisyyn ja tuomitsemiseen. Esillä on ollut etenkin nykyisen raiskauslainsäädännön kykenemättömyys tunnistaa ja tuomita raiskauksia sekä ylipäätään oikeuslaitoksen välinpitämättömyys seksuaalista väkivaltaa kohtaan. Suomen kontekstissa näihin kysymyksiin on tarttunut Suostumus 2018 -kansalaisaloite, joka pyrkii muuttamaan Suomen raiskauslainsäädännön suostumusperustaiseksi.

Käytännössä uusi lainsäädäntö tarkoittaisi sitä, että seksi, johon ei olla annettu kaikkien osapuolten suostumusta, täyttää raiskauksen tunnusmerkit.

Katherine Angel kirjoittaa kirjassaan Tomorrow Sex Will Be Good Again suostumusretoriikkaan nojaavan seksikäsityksen vaikutuksista seuraavasti: “Suostumus, sen vaatimus täydestä varmuudesta, asettaa taakan hyvästä seksuaalisesta kanssakäymisestä naisten harteille – siihen, mitä he haluavat, tietävät ja sanovat halustaan.” Suostumusretoriikassa on nähdäkseni usein toki läsnä halun ambivalenssi, mahdollisuus aina muuttaa mieltään. Tätä tendenssiä vahvempana siihen sisältyy kuitenkin myös Angelin esittämä vaatimus tuntea itsensä, omat rajansa ja halunsa.

Suostumus on lainsäädännöllisenä työkaluna tärkeä väline, parannus nykyiseen lainsäädäntöön, joka jättää valtaosan raiskauksista tuomiotta. Suostumusretoriikan tavat hahmottaa seksuaalista väkivaltaa välittyvät kuitenkin edelleen käsityksiimme seksistä ja seksuaalisuudesta, suhteessa sekä halumme kohteisiin että meihin itseemme. Haluankin kysyä, kuinka pitkälle voimme määrittää keskustelua seksistä nimenomaan sen asettamien kehysten mukaisesti.

Mihin emme ehkä silloin pääse käsiksi?

14

www.policylehti.com

Angel tuo kirjassaan esiin sen, miten suostumusretoriikan juuret ovat minäpystyvyyttä ja itsevarmuutta alleviivaavassa retoriikassa, jossa korostuvat yksilöiden vankka itsetietoisuus ja työ minän rajojen ja halujen määrittämisen parissa. Nämä retoriikat yhdistyvät nähdäkseni esimerkiksi seksuaalikasvattaja ja somevaikuttaja Kaisa Merelän suosituissa Queen Salon -valmennuksissa. Esittelytekstissä kuvataan, kuinka “Voimaannuttavan ja tavoitteellisen deittailun ytimessä on omanarvontunto, omien mieltymysten ja arvojen tiedostaminen, anteeksipyytelemätön visio tulevaisuudesta sekä kyky sanoa kyllä ja ei oikeissa kohdissa”.

Retoriikka on monelle voimaannuttavaa, missä piilee varmasti myös sen suosio. Kun huomioidaan deittailun ja seksin laajempi konteksti, voidaan huomata, kuinka se kuitenkin jää kertakaikkiaan kykenemättömäksi vastaamaan asettamiinsa tavoitteisiin yksittäisiä suhteita laajemmin. Seksuaalisten kokemusten sukupuolittuneisuutta ei voida ratkaista vain tilanteisen, verbaalisen kommunikaation avulla. Taustaoletuksena minäpystyvyyttä korostavan puheen taustalla on nimittäin kontrolloitava tilanne, jossa yksilöillä on aina toisiinsa nähden samankaltaiset valtasuhteet, yhdenvertainen mahdollisuus toimijuuteen ja kuulluksi tulemiseen.

Väestöliiton Lupa koskea – Mitä on suostumus -blogikirjoituksessa todetaan myös hyvin suoraviivaisesti, että nautinnollinen seksi ns. odottaa

pyytäjäänsä. “Puhe on vahvasti yhteydessä seksin laatuun. Kun uskallat avata suusi, saat myös sellaista seksiä mitä itse haluat ja mistä nautit. Jos puhuminen hävettää tai pelottaa, et selvästi ole valmis harrastamaan seksiä tai kumppanisi saattaa olla väärä.” Tällaisessa lähestymistavassa ohitetaan paitsi konteksti, myös ylipäätään halun luonne. Se, että oman seksuaalisuuden tunteminen ei ole kovin helppoa. Seksuaalinen halu ei Angelin mukaan tottelekaan suostumusretoriikan tai yksiselitteisen toiveiden kommunikoinnin logiikkaa.

Halu ilmenee tilanteisesti suhteessa toiseen, kehittyvänä ja muuntuvana, vetäytyvänä ja uudelleen kurottautuvana.

Sen sijaan, että pyrimme kontrolloimaan seksuaalisten kohtaamisten sisältöä, tulisi meidän ehkä ensisijaisesti keskittyä luomaan turvallisempi ilmapiiri, jossa seksuaalisuutta ja haluja ilmaista. Angelin esittämästä näkökulmasta katsottuna huono ja turvaton seksi onkin “ennen kaikkea poliittinen ongelma, jota määrittävät epätasa-arvoinen mahdollisuus nautintoon ja itsemääräämiseen”. Seksuaalinen väkivalta ja sukupuolittuneet seksuaaliset kokemukset ilmenevät molemmat kulttuurissa, jota määrittävät sukupuolinormit, puutteellinen seksuaalikasvatus ja pohjimmiltaan misogynistiset ja rasistiset näkemykset ihmisten seksuaalisuuden ilmenemistä. Tällaisten väkivallan uhkaa sisältävien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen normien taakka ei voi jäädä niitä kohtaavien yksilöiden kannettavaksi.

Kuva: Flickr

15

www.policylehti.com

Nostakaamme punalippu salkoon

I

stun iltaa veljeni luona. Seurassamme on veljeni ystäviä. Perinteenä on, että illanistujaisissa yleisen seurustelun lisäksi kuuntelemme yhdessä musiikkia katsoen samalla musiikkivideoita. Kappale päättyy, ja seuraavaksi televisioruudulle ilmestyy persoonallisen näköinen mieshahmo keikalla baarissa. Miehellä on huivi kiedottuna päänsä ympärille. Hän alkaa laulaa kantaaottavia lauluja ja soittaa yksin kitaraansa pienen yleisön kuunnellessa.

Musiikki yllättää minut. Kiinnostun. Haluan kuulla ja tietää enemmän. Kuka tämä artisti on?

K

ari Peitsamo on syntynyt 1957 Nokialla, Tampereen lähistöllä.

Peitsamon ollessa nuori elämä oli raskasta. Äidin kuolema jätti arvet tai jopa avohaavat elämään. Peitsamon taakkana on, että hän ei ole vieläkään käsitellyt äidin menettämistä – tai näin ainakin kerrotaan kirjassa Rokkari & Saarnamies. Musiikki auttoi jaksamaan elämässä, joten Peitsamo alkoi rakentaa uraansa muusikkona.

Ensimmäinen levy julkaistiin vain puoli vuotta äidin kuolemasta.

Poliittisesti tai ainakin yhteiskunnallisesti aktiivinen artisti ottaa vahvasti kantaa kapitalismin voimaan ja pääoman kasautumiseen. Peitsamo identifioi

itsensä arvokonservatiiviksi kommunistiksi. Yhdistelmä vaikuttaa suomalaista puoluekenttää ajatellen melko marginaaliselta. Peitsamo

“Peitsamon voidaan sanoa olevan yhteiskunnalliselta ajattelultaan marginaalien marginaalia, poliittinen toisinajattelija.” toteaa, ettei häntä kiinnosta esimerkiksi ilmastoasiat eikä seksuaalivähemmistöjen oikeudet, joten hänen voi olla vaikeaa

löytää paikkaansa perinteisessä suomalaisessa puoluekartassa vasemmalta sijaitsevista puolueista.

Peitsamo julistaakin, ettei ole poliittisesti “vasemmalla” vaan on vain kommunisti. Peitsamolle tärkeää on omien sanojensa mukaan työväenluokan diktatuuri, duunarien valta. Kapitalismia vastaan tulee siis taistella, koska pääoman kasautuminen on huonosta.

Kari Peitsamon “poliittinen” ura on mielenkiintoinen, koska hänet liitetään Suomen kommunistisen puolueen keulakuvaksi (tai ainakin 2000-luvun alussa liitettiin), vaikka hän ei ole ikinä kuulunut SKP:hen virallisesti. Peitsamo on kuitenkin

Perseitä, perseitä, perseitä, 1979 Perseitä, perseitä, perseitä on Peitsamon vanhempaa tuotantoa. Musiikillisesti kappaleessa ei ole mitään yllättävää, vaan on Peitsamolle tyypillistä rock-henkistä kitara ja mies -musiikkia. Kappale on yhteiskuntakritiikkiä. Kritiikki kohdistuu joka puolella yhteiskuntaa tapahtuvaan kehon objektivointiin. Vuoden 2017 levytyksessä Peitsamo nostaa osuvasti iltapäivälehtien Kim Kardashian -täyteiset etusivut.

Lisää oikeuksia hiirille, 1992 Lisää oikeuksia hiirille on puolustusoodi eläinten oikeuksille. Peitsamo sanoittaa ja perustelee eläinten oikeuksien tarvetta mielikuvituksellisesti. Hiiret tarvitsevat ihmisen heitä puolustamaan, koska ne eivät itse pysty käyttämään omaa ääntään.

Liityn SKP:hen, 2001 Kappale on nimensä mukaisesti kommunistista puoluetta “mainostava”. Kappale puskee kapitalismia ja pörssitaloutta pois yhteiskunnan ihanteista. Kommunistisen puolueen sanotaan olevan askel kohti työväenluokan unelmaa. Kappaleessa on myös Peitsamolle tyypillistä itseironiaa, koska puolueeseen liittyminen on liittymistä “joukkoon julmaan”.

16

www.policylehti.com

Peitsamon tyylille on tyypillistä aurinkolasit sekä huivit.

Taistelu on alkanut, 2002 Taistelu on alkanut on on ylistys perinteiselle kommunistiselle yhteiskunnalle, leipätyön yhteiskunnalle. Peitsamo niputtaa itsensä Marxin ja Lennonin taivaallisen unelman yhtyeeseen. Kappale on letkeä kannustuslaulu. Unelmien sanotaan olevan kuolleita, mutta kommunistisen puolueen uutta nousua lupaillaan toiveikkaasti.

On uuden vasemmiston aika, 2003 On uuden vasemmiston aika on kommunismia ylistävä Nato-kriittinen laulu. Kappale on rohkaiseva sekä suunnannäyttäjä enteillen jo vaaleja. Uuden vasemmiston nähdään olevan vastaus yhteiskunnan ongelmiin. Resurssien ohjaaminen työllisyyteen on Peitsamon näkemys paremmasta. Kappaleessa ilmaistaan pasifistinen ja kommunistinen lupaus. Kappale pyrkii aktivoimaan äänestäjiä uurnille, jotta tulevaisuus uuden vasemmiston ajasta toteutuisi..

Andreas Baader song, 2004 Andreas Baader oli terroristijohtaja Länsi-Saksassa toisen maailmansodan jälkeen. Sanoituksissa Peitsamo puolustaa Baaderia vallankumouksen toteuttajana. Baader nähdään kappaleessa rohkeana systeemiä vastaan sotivana henkilönä. Peitsamo toteaa kommunismin olevan vahva aate, eikä aatteen tukahduttaminen onnistu yksittäisten ihmisten telkeämisellä tai hiljentämisellä.

1717

www.policylehti.com

ollut ehdokkaana kunnallisvaaleissa, eduskuntavaaleissa sekä europarlamenttivaaleissa 2000-luvun alkupuolella, mutta vaalilauluista ja julkisuudesta huolimatta hän ei tullut valituksi. Peitsamo on kannattanut suurella tahdonvoimalla poliitikkoja yli puoluerajojen, mikä tekee Peitsamon poliittisesta urasta ja aktiivisuudesta hämmentävää.

Peitsamon fanijoukko sisältää kaikenlaisia ihmisiä, koska hänen mielipiteensä ovat vahvoja ylittäen samalla puoluerajoja.

Peitsamon voidaan sanoa olevan yhteiskunnalliselta ajattelultaan marginaalien marginaalia, poliittinen toisinajattelija. Peitsamo tahtoo ihmisenä, vaikuttajana ja taiteilijana aktivoida ja provosoida ihmisiä.

Tehtävänään hänellä on asettaa ja näyttää suuntaviivoja kaikille kansalaisille.

Teologian ylioppilas Kari Peitsamo on rokkari, yhteiskunnallinen toimija sekä teologian ylioppilas. Peitsamo kertoo kristillisestä vakaumuksestaan

avoimesti. Teologian opinnot hän aloitti vuonna 2013 Helsingin yliopistossa haaveenaan papin työ, mutta opinnot jäivät kesken. Eräitä syitä tälle olivat eläkkeelle siirtyminen ja kriittisyys papiksi työllistymisestä.

Peitsamo vetoaa taiteessaan ja kannanotoissaan kristinuskoon sekä kommunismiin. Kommunismi ja kristinusko nojaavat molemmat Peitsamon näkemyksen mukaan työnteon ihannointiin sekä ihmiselämän kurjuuteen. Valta kuuluu työtä tekeville duunareille.

“Valta kuuluu työtä tekeville duunareille.”

Peitsamon tapa katsoa maailmaa on kahden ajatuksen sävyttämä.

Teologiselta suuntaukseltaan Peitsamo on toisinajattelija, koska hän ei usko Jeesukseen historiallisena henkilönä vaan transsendenttinä Kristuksena, “myyttinä”. Toinen Peitsamon vahva teologinen dogmi on, että ihmisellä ei

ole päätä. Päätön ihminen -teologia on saanut teologian tutkijoiden huomion erikoisuudellaan.

Kirkkopolitiikassa Kari Peitsamo on vaikuttanut Helsingin seurakuntayhtymän sisällä. Hänet valittiin seurakuntavaaleissa 2014 edustajaksi. Peitsamo vaikutti kauden 2014–2018 Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvostossa sekä Helsingin yhteisessä kirkkovaltuustossa.

Esikuvia ympäri maailmaa Peitsamo ihannoi vahvoja johtajia, joihin suhtaudutaan yleensä kriittisesti suomalaisessa yhteiskunnassa.

Peitsamon mielestä Kim Jongunin hallitsema Pohjois-Korea on kommunismin ihannetta kaikessa kurissaan ja kontrollissaan. Peitsamo kertoo ihailevansa myös PohjoisKorean aiempia johtajia Kim Jongunin lisäksi.

Peitsamo on sosiaalisessa mediassa julistanut Donald Trumpin maailman ensimmäiseksi Rock ’n’

Tiedonantaja valssi, 2004 Tiedonantaja on SKP:n lehti, joka on tunnettu marxilaisen kommunismin äänitorvena. Peitsamon kappale Tiedonantaja valssi on kritiikki valtamedialle. Valtamedia osoitetaan epäluotettavaksi, kun taas Tiedonantaja on Peitsamon mielestä luotettavin.

Tiedonantaja valssi on kehotus lehden lukemiseen, vaikka sitä ei (ainakaan tietääkseni) ole sanoitettu mainoslauluksi vaan Peitsamon oman mielipiteen ilmaisemiseksi.

Kommunisti oon, 2004 Kappale on lyriikoiltaan vahva ja suorasanainen. Kommunismia aatteena ei pueta sanaleikkeihin Peitsamolle tyypilliseen tapaan, vaan sisältö ilmaistaan puhtaasti. Suuremmille mysteereille ei jätetä tilaa. Kommunisti oon kappaleessa kerrotaan suoraa Peitsamon ihailevan Kim Il-Sungia, sosialistisen Pohjois-Korean entistä johtajaa sekä Stalinia, sosialistisen Neuvostoliiton entistä johtajaa. Peitsamo nostaa kappaleessa esille lisäksi Fidel Castron, Kuuban kommunistisen puolueen keulakuvan.

Kommunisti oon kertoo kommunismin aatteen vahvuudesta ja kommunistin identiteetistä. Mielenkiintoisen kappaleesta tekee kristinuskon tuominen poliittiseen kappaleeseen. Peitsamo värittää sanoillaan taitavasti pelastavan Jeesuksen osaksi kappaletta.

Pesunkestävä kommunisti, 2004 Pesunkestävä kommunisti sisältää voimakkaan kommunistisen sanoman. Kappaleessa kerrotaan, että sisällissotaan perehtyminen ja sortamisen tarkastelu yhteiskunnassa olivat laukaisijoita Peitsamon kommunistisen identiteetin syntymiseen.

Che Guevara ylistetään kappaleessa pesunkestäväksi kommunistiksi. Peitsamon sanoman ydin kuullaan kappaleen lopussa, jossa hän laulaa: “Siis kaikki kansat, kuunnelkaa / Solidaarisuus ei oo utopiaa”.

18

www.policylehti.com

roll presidentiksi. Julkisena Donald Trump “fanina” Peitsamo joutuu perustelemaan kantaansa, sillä Donald Trump ja kommunismi eivät kulje käsi kädessä, jos pikaisesti asiaa pohtii. Peitsamon perustelu Trumpin kannattamiselle on loppujen lopuksi yksinkertainen. Donald Trump on työväen puolella, amerikkalaisten duunarien puolella.

Suomalaisista poliitikoista Peitsamo pitää “kunnon” poliitikkona Paavo Väyrystä ja on muutamissa vaaleissa seissyt julkisesti Keskusta-ehdokkaan takana.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho saa Peitsamon tuen. SKP:lle äänen antaminen menee Peitsamon mielestä hukkaan puolueen marginaalisuuden ja vähäisen parlamentaarisen aseman takia, joten Peitsamo on todennut äänestävänsä perussuomalaisten puoluetta.

Inhon täyteinen katse sekä ivalliset kannanotot niin puheen kuin taiteen muodossa osuvat porvareihin.

Puolueista Peitsamo ei siedä

kokoomusta. Tämä käy ilmi hänen musiikkituotannossaan sekä julkisissa kannanotoissaan. Sauli Niinistö on Peitsamon silmissä vastenmielinen muun muassa Nato-kysymysten ja -ajatusten takia. Peitsamolle on ehdotonta, että Natoon ei liitytä eikä sitä mielistellä.

“Tärkeintä on saada ääni kuuluviin.”

Yli 26 000 twiittiä Peitsamo jakaa vahvoja näkemyksiään ja ajatuksiaan sosiaalisen median Twitter-alustalla. Twitterkäyttäytyminen ja ulosanti on lähinnä kristinuskon pohtimista sekä yhteiskunnallista sisältöä. Esikuvia ja ihannepoliitikkoja kehutaan ja tuetaan.

Kristinuskosta, omasta uskostaan, Peitsamo twiittaa avoimesti. Peitsamo pohtii paljon teologiaansa päättömästä ihmisestä sekä ylösnousseesta Kristuksen ruumiista poliittisten sisältöjen ohella.

Peitsamon tapa käyttäytyä sosiaalisessa mediassa on omaa laatuaan. Hän on aito ja avoin. Twiittejä julkaistaan peräjälkeen ajatusvirran muodossa – ilman itsesensuuria. Twiittausten määrä, yli 26 000, kertoo jopa elämäntavasta, että kaikki, ainakin melkein kaikki, ajatukset jaetaan.

Kovin laajasti seurattu vaikuttaja Peitsamo ei ole Twitterissä, mutta on sitäkin aktiivisempi.

Twitter on vaikuttamisen kanava.

Peitsamo jakaa omia mielipiteitään ja pyrkii näyttämään suuntaa.

Vaikka Peitsamo ei ole perinteisessä edustuksellisessa demokratiassa päässyt luomaan poliittista uraa edustajana, hän kokee onnistuneensa kuitenkin vaikuttamaan. Tärkeintä on saada ääni kuuluviin. Peitsamo on onnistunut siinä. Vaikuttamisen kanava ei vain ole ollut edustuksellinen demokratia eikä sosiaalinen media.

Hänen poliittisesti kantaaottavaa ja yhteiskuntakritiikillä väritettyä musiikkiaan ollaan kuunneltu ja tullaan varmasti kuuntelemaan vielä tulevaisuudessa.

Political boogie, 2006 Political boogie on Peitsamon englanninkielistä tuotantoa. Musiikillisesti kappale on tyypillistä Peitsamon tyyliä. Kappale haluaa nostaa yhteishenkeä “brothers and sisters” ajattelullaan tähdäten ihmisoikeuksien puolustamiseen kollektiivisesti.

Peitsamon nokkela sanoitus “olen Robin Hood” on intertekstuaalinen viittaus vanhaan legendaan, jossa kyseinen lainsuojaton varastaa rikkailta köyhille – yhteiseksi hyväksi. Poliittisesti kappale on kommunistisesta vallankumouksesta unelmointia.

Karin virallinen vaalibiisi, 2006 Karin virallinen vaalibiisi on nimensä mukaisesti Peitsamon oman eduskuntavaalikampanjan tuote. Kappale viittaa sanoituksessaan Kokoomukseen. Peitsamo laulaa, että porvarit tulee tenätä. Niinistöstä Peitsamo käyttää kappaleessaan nimeä Pahvi-Sauli. Kappaleen tavoitteena on puhutella kansalaisia – medbörjare – äänestämään Peitsamo eduskuntaan.

Peitsamo julistaa, että kansalaisten kyykytyksen tulee loppua.

Nostakaamme punalippu salkoon, 2008 Nostakaamme punalippu salkoon on Takaisin Itä-Saksaan -levyltä. Kappaleen syvin teesi on ihmisen parhaaksi toimiminen pasifismin ja työnteon kautta. Kapitalismia vastaan sotivat sanat syyttävät kapitalismia aatteena ja käytännön tasolla ihmiskunnan ja ympäristön tuhovoimaksi. Kapitalismin sanotaan olevan ihmiskunnan vitsaus. Ihmisten ilo vähenee kapitalismin lisääntyessä. Tuplaviittauksen Peitsamo jakaa lyriikassaan rasismista ja rotuopista. Rasismin ja rotuopin kerrotaan olevan turhaa, koska kaikki ihmiset päätyvät kerran samaan uuteen maahan. Uusi maa viittaa raamatullisesti Taivaaseen, sekä poliittisesti se viittaa maailmaan, jossa toteutuu kommunistinen unelma.

19 19

www.policylehti.com

Teokset Kari Peitsamo on Suomen musiikin historian mittakaavassa merkittävä artisti. Hän on eniten levyttänyt muusikko koko maassa kautta aikain.

Peitsamon albumien määrä on hämärän peitossa, sillä eri lähteistä löytyy eri tietoa. Peitsamo ei ole itsekään täysin varma levyjensä määrästä. Levyjä on joka tapauksessa paljon. Vuodesta 1977 lähtien noin 70 albumia julkaissut artisti on kertonut lopettavansa muutamaan kertaan, mutta musiikinteko ja keikkailu silti jatkuvat elämäntavan ja tottumusten takia.

Lyriikoiden vahvojen poliittisten mielipiteiden takia Peitsamon musiikki on vavisuttanut kuulijoita viimeisten vuosikymmenten aikana. Peitsamo pyrkii provosoimaan musiikillaan, taiteellaan ja ajatuksillaan.

Sanoituksista on koostettu myös erilaisia kokoelmakirjoja.

Erityistä musiikillisesta urasta tekee se, että lyriikoita on neljällä eri kielellä, saksaksi, suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Musiikin

tarkoitus ei ole tuottaa oikeaoppista kaunista kieltä vaan välittää viesti ja ajatus. Musiikillisesti ajatus viestin levittämisestä on selkeä: välisoittoja tai loppusoittoja harvemmin kappaleissa kuulee, koska ensisijassa kappaleille tärkeintä on sanat. Kun sanottava loppuu, kappalekin loppuu.

Osaa levyistä ja kappaleista on vaikeaa löytää (löytyy vain levyiltä, ei internetistä), mutta suurin osa listatuista kappaleista löytyy joko Spotifysta tai Youtubesta.

Teokset ovat muuttuneet uran myötä suorasanaisemmiksi. Suoraan poliittisia teoksia Peitsamo ei ole tehnyt aina. Viime vuosikymmenten aikana kannanottaminen ja kritiikin esittäminen ovat olleet myös taiteessa enemmän läsnä. Peitsamo kuitenkin näkee politiikkansa ja taiteensa irrallisina toisistaan, vaikka yhteiskunnallista ja poliittista sanomaa on kappaleissa melko paljon. Sanoisin, että monet kappaleet Peitsamon tuotannosta edustavat camppiä ironiansa ja kummallisuutensa vuoksi.

Jutun varrella pohdin muutamia Peitsamon kappaleita. Painopiste listalla on uudemmassa tuotannossa, mutta valitsin muutaman kappaleen edustamaan vanhempaakin tuotantoa.

Suosittelen tutustumaan artistiin.

Teksti: Ilona Rantala Kuva: Hilkka-Helinä Jokinen

The Businessman, 2009 Kappale on Peitsamon englanninkielistä tuotantoa. Lyriikat ovat oivaltavaa ja ironista kertomusta bisnes-ihmisen elämästä.

Kappale on kritiikkiä kiirettä ihannoivaa yhteiskuntaa kohtaan. The Businessman on kappaleessa kaikessa onnistuva ja kaikkeen osallistuva liikemies, nikkari, muusikko ja “seksisymboli”. Ajatuksena kappaleessa on yötä-päivää jatkuvan kapitalismitodellisuuden stereotypiointi.

Sauli Niinistö Voodoo Doll, 2016 Sauli Niinistö Voodoo Doll on ivallinen kappale presidentti Sauli Niinistöstä. Kappale perustuu ajatukseen, ettei Niinistö auta ihmisiä. Peitsamo kappaleessaan kertoo lähettävänsä Sauli Niinistö Voodoo Doll:in takaisin, mistä on tullutkin. Tämä voi viitata ajatukseen, että Peitsamo haluaa Niinistön lopettavan. Peitsamo ei ole koskaan pitänyt Niinistöstä poliitikkona, koska Niinistö on taustaltaan kokoomuslainen.

Poliitikko, 2020 Poliitikko kertoo ytimekkyydessään politiikan hengestä ja kuplautumisesta. Eri tavoin ajattelevat ihmiset työntävät toisiaan pois päin, koska he eivät pidä toistensa tavasta ajatella politiikkaa. Musiikillisesti Poliitikko eroaa Peitsamolle tyypillisestä musiikista, koska levyllä Jatsin uusin olemus, voidaan kuulla jazzahtavaa rytmiikkaa bändin kera.

20

www.policylehti.com

VIHAINEN VOOLAINEN

Tällä palstalla VOOlaiset saavat vapaasti ja anonyymisti päästellä höyryjä. Maailmaa muutetaan marisemalla ja raivoamalla. Viha kunniaan!

Ai UniCafesta ei saa enää mehua?? Boikottiin!

– anonyymi Lukukauden alkaessa Helsingin yliopistossa puhalsivat uudet tuulet: UniCafesta vietiin mehu ja opiskelijat olivat valmiita vallankumoukseen.

Uutta yliopistolla on myös syyskuussa aloittanut Helsingin Sanomien yliopistokirjeenvaihtaja Valtteri Parikka. Vihainen VOOlainen ei odottanut kirjeenvaihtajalta paljoa: lähinnä HS Vision kaltaista kulunutta ja aikansa elänyttä kapitalistista pöhinää.

Kirjeenvaihtajalle on kuitenkin ilmeisesti ollut huutava tarve, sillä viime viikon aikana Helsingin Sanomat on tuonut valtavirran tietoisuuteen useita huolestuttavia ilmiöitä. Mehugatea hälyttävämpiä kohuja ovat Helsingin yliopistossa ilmenneet seksismi, kiusaaminen ja rasismi. Tässä välissä onkin osuvaa kysyä: mitä vittua HY? Vihainen VOOlainen haluaa painottaa, että kaikenlainen syrjintä, vähättely ja häirintä ovat yksiselitteisesti väärin, eikä niiden tulisi olla osa yliopistokulttuuria. Näitä vakavia ilmiöitä ylläpitävät ja ruokkivat anonyymit keskustelufoorumit, yliopiston kontekstissa etenkin Jodel. Julkinen keskustelu vääryyksistä on toivottavaa, mutta anonyymina keskustelu ei usein ole rakentavaa saati asiallista.

En väitä, etteikö rakentavaa keskustelua olisi mahdollista käydä anonyymisti, mutta haastavalta se vaikuttaa. Jodelissa jokaisen on pakko päästä pätemään omilla mielipiteillään, ja juuri se oma mielipide on ainoa oikea. Anonymiteetin suojissa

harkitsemattomuus ja vastuun välttely tapahtuvat kuin itsestään, ja samaan aikaan sosiaalisen median alustojen käyttöjärjestelmät suosivat etenkin tunnepitosta ja provokatiivista sisältöä. Farssi on taattua.

Myös valtsikan jodeliin on syntynyt oma toksinen keskustelukulttuurinsa. Alustalla ainejärjestöjen ja kanssaopiskelijoiden toiminnasta valittaminen, asiattomat kommentit, maalittaminen ja henkilökohtaiset hyökkäykset ovat valitettavan yleisiä. Esimerkkejä löytyy muun muassa valtsikan omalta @valtsika-kanavalta tai @polvi-kanavalta.

Kaikkein törkeimmät jodlaukset poistetaan kuitenkin usein moderaattoreiden toimesta tai käyttäjien antamilla miinusäänillä.

On ymmärrettävää, että puolitoistavuotta kestänyt etäily on aiheuttanut turhautumista, yksinäisyyttä ja mielipahaa sekä halua purkaa näitä tuntemuksia.

Jodelissa anonyymisti valittamisen sijaan vihainen VOOlainen suosittelee kuitenkin vaikuttamista muilla keinoin ja osallistumalla paremman keskustelukulttuurin luomiseen. Kyllä, kuulit oikein!

Anonyymi huutelu ei ole ainut tapa yrittää vaikuttaa asioihin! (Toim. huom. kirjoittaja tunnistaa oman anonymiteettinsä ironian.)

Jos asialliset tavat eivät houkuta, niin jaa (huonot) mielipiteesi mieluummin vaikka Twitterissä omalla nimelläsi – onhan Twitter tunnettu rakentavasta keskustelukulttuuristaan.

21

Sairaan söpö

www.policylehti.com

Isot pyöreät silmät, veikeä hymy ja herttainen ruttukuono – me kaikki olemme nähneet tämän sympaattisen näköisen otuksen. Varsinkin sosiaalinen media rakastaa näitä lyttykuonoisia linssiluteita. Pelkästään Instagramissa lyhytkuonoisten koirien käyttäjätileillä on satoja tuhansia tai jopa miljoonia seuraajia. Kuka nyt ei rakastaisi pientä pulleaa mopsia lastenrattaissa? Kaiken suloisuuden alle kätkeytyy lukematon määrä kipua, kärsimystä ja eläinlääkärikäyntejä. Millä oikeudella ihminen jalostaa toista elävää olentoa pinnallisten preferenssien mukaiseksi – ja minkä kustannuksella?

Brakykefaalisella oireyhtymällä viitataan koirien lyhyen kuonon ja kallon aiheuttamaan tilaan, jossa anatomisesti epänormaalit rakenteet tukkivat koiran ylähengitysteitä. Näillä epänormaaleilla rakenteilla tarkoitetaan muun muassa ahtaita ja puristuneita sieraimia, paksuuntunutta pehmeää kitalakea sekä henkitorven ja keuhkoputkien vajaakehitystä, jotka aiheuttavat vakavia hengitysongelmia. Konkreettisesti nämä epämuodostumat ilmenevät koirissa seuraavin tavoin: raskas hengitys ja korskahdukset erityisesti fyysisessä rasituksessa, kuorsaaminen, yskiminen, kakominen, oksentaminen ja pahimmillaan jopa tajunnan menetys tai kuolema. Oireet riippuvat brakykefalian asteesta.

Kuva: Pixabay

koirien risteyttämistä pidempikuonoisten koirien kanssa, sillä joidenkin brakykefaalisten rotujen joukosta ei löydy tarpeeksi terveitä yksilöitä. Rodun kasvattajat suhtautuvat ehdotukseen nihkeästi: eräs kasvattaja totesi Yleisradion haastattelussa, että hän on “täysin vastaan roturisteytyksiä, koska minusta, jos kaksi eri rotua pannaan yhteen, ne on sekarotuisia”. Rodun ulkonäöllä ja puhdasrotuisuudella voidaan tulkita olevan enemmän merkitystä kasvattajille kuin eläimen hyvinvoinnilla.

Brakykefaalisiksi roduiksi luokitellaan erityisesti englanninbulldoggit, mopsit sekä ranskanbulldoggit.

Myös muissa roduissa, kuten bostoninterrierissä, bokserissa ja kiinanpalatsikoirassa, on tavattu brakykefaalista oireyhtymää. Hengitysongelmien lisäksi kyseiset rodut kärsivät myös silmä-, lämmönsäätely- ja lisääntymisongelmista.

kyseisten rotujen määrä “Miksi vain kasvaa eksponentiaalisesti ylöspäin?

Kun kaikki lyhyen kuonon terveysvaikutukset ovat selvillä, voidaan pohtia, miksi kyseisten rotujen määrä vain kasvaa eksponentiaalisesti ylöspäin. BVA:n mukaan pelkästään Isossa-Britanniassa ranskanbulldoggien rekisteröinnit kasvoivat 3104 %:lla kuluneen kymmenen vuoden aikana. Brakykefaalisten rotujen suosion räjähdysmäistä kasvua voidaan selittää neljän eri tekijän yhteisvaikutuksilla: rotujärjestöjen haluttomuudella edistää rodun terveyttä, sosiaalisen median logiikalla, yritysten vastuulla markkinoinnissa sekä yhteiskunnan suhtautumisella eläinten oikeuksiin.

Suomessa brakykefaaliset rodut ovat kuitenkin tuotu Kennelliiton PEVISA:n (=Perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma) piiriin, mikä tarkoittaa sitä, että pentujen rekisteröinnille asetetaan ehtoja esimerkiksi terveystutkimuksia. Lisäksi Kennelliitto otti käyttöön kävelytestit brakykefaliasta kärsiville roduille. Jotta brakykefaalisen rodun yksilöä voi käyttää jalostukseen, tulee sen kävellä tai ravata tuhat metriä alle 12 minuuttiin. Testi on hyväksytty, jos koira suoriutuu tavoiteajassa sekä koiran yleiskunto ja ruumiinlämpö palautuu lähtötasoon 15 minuutissa suorituksen jälkeen.

Surullista on, että kaikki koirat eivät läpäise kävelytestiä.

PEVISA-ohjelman tehokkuutta voidaan kyseenalaistaa, sillä erilaisista linjauksista huolimatta joidenkin rotujen yksilöt, kuten englanninbulldoggit, ovat kaikki geneettisesti sairaita, mutta niitä silti jalostetaan.

Suurimpana ongelmana on rotumääritelmien vaatimus liioitellusta lyhytkalloisuudesta. Luonnonvarakeskuksen, maa- ja metsätalousministeriön ja ruokaviraston tekemässä selvityksessä todettiin, että lyhyen kallon muodon jalostaminen on eläinsuojelulain vastaista, sillä se heikentää koiran elämänlaatua merkittävästi.

Ratkaisuksi ongelmaan on ehdotettu lyhytkuonoisten

Brakykefaalisten rotujen suosio pysyy korkealla erityisesti sosiaalisen median tarjoaman näkyvyyden

22

www.policylehti.com

takia. Sosiaalisessa mediassa tyypillisesti leviävät mahdollisimman affektiiviset julkaisut, ja lyttykuonoiset koirat suurine silmineen herättävät ihmisissä samanlaisia tunnereaktioita kuin vauvojen kasvot. Koirien tietynlainen avuttomuus myös luo ihmiselle tarpeellisuuden tunnetta.

Sosiaalisessa mediassa näkyy ajoittain ”söpöjä” videoita lyhytkuonoisista koirista, jotka nukkuvat lelu suussaan.

Videoista voi helposti tulkita, että koira vain rakastaa lempileluaan niin paljon, että tahtoo viettää myös lepohetket sen kanssa. Todellisuudessa koira pitää lelua suussaan, jotta se saisi nukkuessa pidettyä suun hengitystien auki, sillä se ei saa sieraintensa kautta ilmaa.

Kun tarkastellaan viraaleja koiravideoita tai meemejä terveysnäkökulman kautta, huomataan, että moni hauska tai hölmö käyttäytymismalli, kuten syöminen makuuasennossa tai vaikkapa kuolaaminen, onkin seurausta vakavasta sairaudesta.

“

Sosiaalisessa mediassa yritykset solmivat kaupallisia yhteistöitä suosittujen koiratilien kanssa, jotka ruokkivat näkyvyyden kierrettä entisestään. Kuvat persoonallisen näköisistä mutta sairaista koirista keräävät sosiaalisessa mediassa lähes pelkästään vain ihastelevia kommentteja, ja harva kyseenalaistaa koiran hyvinvoinnin.

Myös lemmikkitarviketeollisuus hyötyy taloudellisesti brakykefaalisten rotujen terveysongelmista. Kyseisten rotujen heikon lämmönsäätelykyvyn vuoksi koirille ostetaan erilaisia viilennystuotteita hellepäiviä varten.

Brakykefaliasta kärsivien koirien hengitysongelmat korreloivat puolestaan liikunnan vähäisyyteen, joka johtaa koiran ylipainoon. Ylipainoisille koirille on tarjolla lukuisia eri laihdutusruokia eläinkaupan hyllyillä. Täten lyhytkuonoiset koirat ovat melko yleinen näky myös lemmikkitarvikeyritysten kuvastoissa.

Tulisiko yritysten ottaa vastuuta tästä maailmanlaajuisesta ongelmasta? Onko eettisesti oikein hyötyä rahallisesti elävän olennon kärsimyksestä?

Koira on ihmisen paras ystävä

Brakykefaalisten rotujen suosio herättää myös laajemman kysymyksen yhteiskunnan suhtautumisesta eläinoikeuksiin. Kautta historian ihmiset ovat pitäneet omaa lajiaan ylivertaisena verrattuna muihin lajeihin, ja sillä on oikeutettu eläinten valjastaminen ihmisten tarpeiden mukaiseksi. Eläinten käyttöä ihmisten hyödykkeenä pidetään täysin luonnollisena ajatuksena.

Koiran jalostaminen vuosien saatossa sellaiseen tilaan, ettei se kykene juoksemaan kilometriä pyörtymättä tai synnyttämään ilman keisarinleikkausta, on luonnotonta.

Miksi koiran tulisi tyydyttää ihmisen pinnalliset vaatimukset tai tunne tarpeellisuudesta? Eikö ihmisellä ole moraalisena olentona velvollisuutta turvata eläimen oikeus terveeseen ja lajityypilliseen elämään? Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä, mutta onko ihminen puolestaan koiran paras ystävä?

Affektiiviset julkaisut lähtevät helposti kiertämään sosiaalisessa mediassa, ja ne saavat paljon huomiota ja tykkäyksiä. Tämän seurauksena julkaisut ulottuvat laajempien yleisöjen nähtäville. Sairaan koiran omistamisesta tulee yleisesti hyväksytty normi.

Erityisesti julkisuuden henkilöiden lemmikkivalintojen on nähty nostavan tiettyjen rotujen suosiota. Näin kävi bostoninterrierin tapauksessa, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitteli julkisuudessa Lennukoiransa vuonna 2011. Bostoninterriereitä rekisteröitiin Suomessa 152 kappaletta vuonna 2010. Vuonna 2015 rekisteröintimäärä oli jo 265. Niinistö ja Jenni Haukio kuitenkin vetivät Lennun pois julkisuudesta vedoten rodun terveysongelmiin. Presidenttiparin päätös herätti paljon kiitosta eläinlääkäri- ja eläinsuojelujärjestöjen keskuudessa.

Suuressa mittakaavassa lyttykuonoisten koirien medianäkyvyys ei ole vähentynyt. Sosiaalisen median aikakaudella koirien merkitys statussymbolina on kasvanut. Koirien Instagram-tilit keräävät enemmän seuraajia kuin valtakunnan poliitikkojen tilit. Myös yritysmaailma on huomannut lyttykuonoisten koirien vetovoimaisuuden, minkä seurauksena näitä sairaita koiria valjastetaan kaupallisen agendan palvelemiseen.

Esimerkkinä tästä voidaan pitää ihonhoitoyritys Bulldogin ilmeistä maskottia, jota hyödynnetään muun muassa antiage-tuotteiden markkinoinnissa koirarodun näennäisen “ryppyisyyden” vuoksi.

Teksti: Claudia Kuismin

23

www.policylehti.com

Opiskelijat kannattavat muutosta pilvipolitiikkaan Teksi: Jyri Huttunen

kuva: nbcnews

Policy jalkautui keskustakampukselle selvittämään opiskelijoiden kantoja kannabiksen käyttöön.

Kannabiksen dekriminalisointi sai haastateltujen opiskelijoiden näkemyksissä kannatusta, mutta niin sanottujen kovien huumeiden tulisi useimpien mielestä pysyä laittomina. on huono omakohtainen kokemus kannabik“Itselläni sesta, mutta en osaa pitää sitä pahana asiana. Suhtau-

ei ole kokemusta kannabiksesta. Vihreiden “ Itselläni aloitteessa on hyvät ja huonot puolensa, ja asiaa pitäisi-

dun asiaan neutraalisti. Pidän lähtökohtaisesti vihreiden puoluekokousaloitetta järkevänä, mutta suhtaudun siihen vähän varauksella. Ainakin rangaistavuutta tulisi tarkastella uudestaan, ellei kokonaan poistaa.

kin punnita tarkoin. Esimerkiksi verotuloja jää saamatta, kun kannabis on laitonta. Tilanne vaatisi tarkempaa selvitystä kannabiksen hyödyistä ja haitoista, mutta mielestäni kovempia huumeita ei tulisi dekriminalisoida.

- Oikeustieteen opiskelija

Huumeiden käyttöön tulisi suhtautua inhimillisemmin ja rangaistavuuden sijaan pyrkiä auttamaan niitä, joilla on huumeongelma. Se on toki myös kulttuuri- ja asennekysymys.

- Politiikan ja viestinnän opiskelija

kuva: flaticon

24

www.policylehti.com

Huumeet, erityisesti kannabis ja kysymys sen laillistamisesta, nousivat syyskuussa politiikan keskiöön.

Syy tähän löytyy ehkä yllättävästäkin poliittisesta liikkeestä: vihreät kannattivat puoluekokouksessaan kannabiksen käytön, valmistuksen, hallussapidon ja myynnin sallimista. Puolue viesti haluavansa kumota ”kannabiksen kieltolain” ja keskittyä huumepolitiikassaan haittojen ennaltaehkäisemiseen.

Kannabista on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan kokeillut noin 800 000 suomalaista.

Kannabiksen käytön vapauttamista kannattavat tahot näkevätkin käytön olevan niin yleistä, että täyskieltoa on epärealistista jatkaa. Näin ollen huumepolitiikan pitäisi keskittyä torjumaan terveyshaittoja, ja kannabista tulisi siksi kohdella samoin kuin Suomessa jo laillisia päihteitä, tupakkaa ja alkoholia.

Aloite meni läpi puoluekokouksessa vain täpärästi, mutta media ja muut puolueet tarttuivat aiheeseen kärkkäästi. Muut eduskuntapuolueet suhtautuvat kannabiksen vapauttamiseen vihreitä penseämmin.

Puolueiden mielestä huumepolitiikan pitäisi jatkua pitkälti ennallaan; vain vasemmistoliitto kannattaa kannabiksen dekriminalisoimista, käytön rangaistavuuden poistamista.

Kannabiksen käytön vapauttamisen vastustajat puolestaan perustelevat kantojaan argumentoimalla, että kannabis on vaarallinen päihde, jonka käyttö tulisi siten pitää minimissään. Täyskieltoa perustellaan kannabiksen terveyshaitoilla. Usein mainitaan myös porttiteoria, jonka mukaan miedomman huumausaineen, kannabiksen, käyttö johtaa väistämättä yhä vahvempien ja vaarallisempien huumausaineiden käytön yleistymiseen. Kannabis tosiaankin THL:n mukaan aiheuttaa keskushermoston lamaantumista, mikä voi tuntua käyttäjästä ahdistavalta ja epämiellyttävältä. Kannabikseen syntyy riippuvuus, ja se lisää riskejä mielenterveysongelmille. Esimerkiksi riski sairastua skitsofreniaan kaksinkertaistuu, ja kannabiksen käyttö voi aiheuttaa psykoosioireita. THL:n monet tutkijat, kuten Pekka Hakkarainen, kannattavat kuitenkin päihdepolitiikan liberalisoimista tästä huolimatta. Tutkijat vetoavat kriminalisoinnin ja sen seurausten olevan usein yksilöllisellä tasolla inhimillisesti kestämättömiä.

Huumeista ja niiden aiheuttamista ongelmista keskustellaan nykyisin paljon, ja mielipideilmapiiri on selvästi polarisoitunut. Keskustelun toisessa päässä ollaan sitä mieltä, että nykyinen, huumeet täysin kieltävä politiikka, on tullut tiensä päähän. Näissä puheenvuoroissa korostuu usein myös ajatus siitä, että kaikkia huumeita ei pitäisi kohdella keskenään samalla tavalla, vaan esimerkiksi kannabikseen ja amfetamiiniin tulisi suhtautua eri tavoin.

suhteeni kannabikseen on neutraali. Olen pari “Oma kertaa itse kokeillut, ja osa kavereistani polttaa

säännöllisesti. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa.

Mielestäni aloite oli erittäin hyvä. On hyvä, että vihreät uskaltaa puhua asiasta suoraan, vaikka se voi olla äänestäjille tabu. Minun tietojeni mukaan kannabis ei ole yhtä vaarallista kuin alkoholi, joten sen pitäisi olla laillista. Jos kannabis ei enää olisi laitonta, porttiteoria ei pätisi siihen; jos laittomasta katukaupasta ostaa kannabista, voi ostaa myyjiltä muitakin huumeita.

Mielestäni kannabis pitäisi laillistaa, mutta vaarallisempien huumeiden tulisi olla vastaisuudessakin laittomia. Olisi tärkeää käydä aiheesta avoimempaa keskustelua ja tiedostaa eri huumausaineiden erot; esimerkiksi amfetamiini ja kannabis ovat hyvin eri asioita.

- Sosiaalitieteiden opiskelija

itse asunut pitkään maassa, jossa kannabis oli “Olen laillista ja sen käyttö yleistä. Olen itsekin kokeillut.

Vihreiden aloite on hyvä, en kannata rangaistavuutta.

Yleensä ottaen huumeet pitäisi dekriminalisoida, koska rangaistavuus lisää mielestäni rikollisuutta.”

- Englannin kielen opiskelija

on hieman kokemusta kannabiksesta.

“Itselläni Saksassa monet kokeilevat sitä. Kannatan vihreiden

ajatusta kannabiksen positiivisten terveyshyötyjen takia. Laillinen myynti olisi hyvä asia, koska laittomiin hankintakeinoihin liittyy niin paljon ongelmia. Mielestäni kemiallisten huumeiden tulisi olla jatkossakin laittomia, mutta kannatan luonnollisten huumeiden laillistamista. On toki tärkeää, että käyttöä ja mainontaa säänneltäisiin, kuten alkoholin ja tupakan käyttöä säännellään.

- Vaihto-opiskelija oikeustieteellisessä

25

www.policylehti.com

HOROSKOOPIT Hei rakkaat lukijat<3 Nyt on niinku tää Libra Season, mikä tarkottaa kaikille merkeille sitä, että tähdet käskee teitä unelmoimaan ihan täysiä ja menemään sitten niitä unelmia kohti.

Unelmoiminenhan on aina tärkeää ja ihanaa, mutta nyt, kun Merkurius ja uusikuu jotain sekoilee keskenään, niin on todennäköisempää, että niistä tulee totta. Sit se Venus on oleellinen vaa’an kannalta, mikä on aika romanttinen planeetta, joten se on vaikuttanut tämän kerran ennustuksiin lievästi. Sit jos tuntuu siltä, että ei jaksa just nyt harppoa kohti unelmia, niin sitte vaan keskityt löytämään sen kuuluisan sisäisen rauhas. Se on toinen hyvä vaihtoehto tälle vaakakaudelle. Eli huokaile vaikka enemmän ku yleensä ja ilmaise itseäsi jotenkin, esimerkiksi kirjoittamalla.Ympäröi itsesi vilteillä ja kynttilöillä.

OINAS

RAPU

Sisäinen Robin Hoodisi on valloillaan. Tiedät mitä tehdä;) Älä jää kiinni!

Pötköttele ja heiluttele varpaita. Se on poliittista ja merkittävää toimijuutta, jota on syytä ihailla ja vaalia.

HÄRKÄ

LEIJONA

Se, että joku juo kauramaitoa ja käyttää kangaskassia, ei tarkota välttämättä sitä et se on HOT! Katso tarkkaan. Älä tyydy.

Siirry pois selaamasta sitä @valtsikaihastus -jodelia. On aika toimia IRL. Mene tapahtumiin tai lähesty viestillä. Myöskin sähköpostin lähettäminen on nykyään söpöö. Onnea matkaan<3

KAKSOSET

NEITSYT

Vältä sitä, jonka kirjahyllystä löytyy kaikki Millerin romaanit tai joku Vaurastu kuin nainen -kirja. Läheistesi kirjahylly on oiva tapa tarkastella heitä. Ovatko he kauniin energiasi arvoisia ihmisiä?

Elokapinaan liittyminen voisi olla aktivismin lisäksi myös tapa löytää kaltaisiasi.Voisiko aktivismi olla vastaus rauhan löytämiseen ja yksinäisiin hetkiin?

26

www.policylehti.com

Teksti: Kissa Krumeluu Kuvitus: Oscar Arminen

VAAKA

KAURIS

On aika järjestää bileet. Muistele kaikkia parhaimpii bileitä missä oot ollu ja pistä paremmaksi. Juhli elämää nyt.

Olet eksynyt ahkeruuteesi. Mitä ihmettä? Miksi maksimoisit omaa riistoasi olemalla noin vitun ahkera koko ajan? Chillaa BRO!! Ahkeruuden ja suorittamisen sijaan pysähdy ja mieti, mitkä asiat todella merkitsevät. Mistä todella nautit?

SKORPIONI

VESIMIES

Sun elämässä ei tapahdu juuri mitään oleellista nyt tällä kaudella. Päästä siis irti peloista ja sekoile vähän vaikka VOOn rissellä;)

Jos et osaa tehdä virheitä niin et osaa tehdä mitään. Uusia asioita ei voi aloittaa ja oppia, jos vaadit itseltäsi aina onnistumista. Nauti virheistäsi ja opettele nauramaan itsellesi.

JOUSIMIES

KALAT

Mee seuraan @pikakahvimemegirl. Meemitilit voivat olla avain ongelmiisi. Löydät niistä joko turvaa ja samaistumisen kokemuksia, jotka poistavat yksinäisyyttäsi tai sitten avartavat maailmaasi merkittävällä tavalla. JOS sinulla ei ole Instagramia niin keskity lukemaan kaunokirjallisuutta.

Tämmösessä kulutushulluudessa, jossa yritetään huiputtaa sua tuntemaan itses rumaks tai riittämättömäksi, jotta ostaisit lisää tuotteita, radikaalein teko on et rakastat ittees ihan pokalla. Oot ihana! Ei tarvii sheivaa tai kasvattaa niitä lihaksii yms. Sinä riität<3

27

www.policylehti.com

Kuvia syksystä

Teksti: Eero Lipponen Kuvitus: Jessica Eerikas

1.

Pimeys leikkaa päivän paperiveitsellä, kalenterin sivun

keskeltä kahtia.

Lyijykynän vedoille vain puolikas päivä.

Ja lyhenee.

2.

Kun olin pieni isä luki minulle sormusten herraa sänkyni laidalla: nukahdin.

Lauseet täyttivät pimeän, tekivät pehmoiseksi.

Kun olin iso ja luin jotakin vaikkapa Kafkaa olin tipahtaa yli sänkyni laidan kierähtää kuin Gregor Samsa: en nukahtanut.

Lauseet täyttivät pääni pimeällä kädet kouristuksilla piti kirjoittaa.

Lauseet ovat matkalla pimeydestä pimeyteen kuin ilkeät eukot ne pistävät vahingon kiertämään.

28

www.policylehti.com

3.

Jos kadut ovat veitsen tekemiä haavoja niin Suomessa ne revitään aina auki kun on kesä ja iho asfaltin tuoksuinen.

Syksyisin teitä ommellaan raitiovaunukiskoilla sateessa tulehtuvia haavoja kolisevilla tikeillä.

4.

Vihon lehtien läpi paistaa aurinko ja miksi edelleen kirjoitan varjokuvia kirkkauden hunnuksi?

Läpikuultavilla lehdillä on tapana hajota käsiin.

5.

Syksyyn liitetään kaikenlaista kuten pohdintoja ihmisen kuolevaisuudesta.

Ne ovat syvällisiä pohdintoja ne pohdinnat, kuten: Katu täyttyy askelista elämä on kuolemista.

Minullakin on miete: Huomasin eilen, että tarkemmin katsoen kuolema on tilastollisesti totta.

Ole hyvä Syksy.

Ystävällisin terveisin Eero Lipponen

29

www.policylehti.com

6.

Olin äsken vähän ironinen mutta oikeastaan minua vähän ärsyttää se kaikki varmasti tosi mutta enimmäkseen ikävystyttävä mitä syksystä sanotaan.

Ja kaikki se kuolemalla mässäily kun voisi vain todeta niin kuin tietysti järkevä ihminen toteaa yhtä luontevasti kuin räpäyttää silmiään.

Mutta on myös niitä, jotka paheksuvat tuota räpäytystä etenkin jos silmäripsissä on somistusta, jotakin kivaa ja koristeellista, suomuksia.

Nuo tyypit eivät räpäytä. He ovat riuhtaisseet suomukset silmiltään ja jääneet jännittämään luomiaan suupielet pakokauhun vallassa kuin Edvard Munchin maalauksessa.

30

www.policylehti.com

7.

Miksi muuten seksikin pitää liittää jotenkin kuolemaan?

Eikö se ole kertakaikkisen typerää niin kuin on typerää tappaa kissoja kirveellä ja masturboida päälle?

Eikö kissojen ja seksin voisi vain antaa olla sellaisia kuin ne ovat: leikkisiä ja kehrääviä?

8.

Verhojen välistä valuu viileää valoa päivänsäde pelehtii pölyssä usva kierähtelee sängyn kulmista kuin kuperkeikkoja tekisi.

Mutta ei se tunnu miltään hallalta enkä minä ole viljaa tai istu vehnäkuhilaan päällä kelmeänä huutamassa mitä lie ankaria kirouksia tai länsimaisen filosofian suurimpia typeryyksiä jotain kuolemaa kohti olemisia ei-mikyyksiä.

Ei – kun kohta minä kierähdän kohti sinua!

Kaatelen kahveja, siirtelen sinisiä verhoja.

9.

Tuuli puhaltaa puheiden halki Tuuli puhaltaa puheiden halki keltaiset kirjaimet kahisevat niillä on lähtemisen tuntua ja paljon iloa niin kuin Nuuskamuikkusella.

31

Born To Give Birth Text: Caroline Renaux Picture: Joanna Ahola “It’s a girl”, announces the doctor. You’re not even born yet, but gender roles already rest heavily on your shoulders.

Not only will you suffer from double standards and gender binarism, but you will also experience the sacralization of motherhood. From this very moment, you are more than a girl: you are a future mother.

Self-realization through maternity

W

hile a man can be self-fulfilled by other means than fatherhood (among which are work, faith, sports), society equates womanhood with motherhood.

Being a mother serves way more than a mere social function: your entire identity as a woman is at stake. If you don’t, you are not fully happy, not fully achieved, not fully woman. To give birth or not to be?

This strict essentialism, anticipating your gendered identity, has roots in the sacralization of motherhood. The latter is seen as a sign of self-realization and happiness, as a transition to adulthood, and as the last stop of the relationship escalator. Childbirth is portrayed as the pure product of individual desire, yet is constantly depicted as sacred, empowering and beautiful – which often silences the less romanticized stories. The endless myths about a systematic appeal to childbearing, as well as the supposed accomplishment that it would bring, show how strong the dogma remains.

Although we have become deeply skeptical of any

biological determinism, there is still something about motherhood that predisposes people to use the argument of Nature. From a physical disposition, one mostly avoids deducing a predetermined behavior. Nevertheless, uteruses are the undeniable proof that women have to give birth, aren’t they? And when they don’t, as Laurie Lisle pointed out in Without Child, we give them childlike substitutes: an author gives birth to her book, a teacher is a motherlike figure to her students… This institution of motherhood reinforces the belief that every woman dreams of having a child, which further naturalizes pregnancy – and at the same time, the unequal repartition of parenting, and the social injustices it implies. But why is there still an unshakeable consensus that a successful life automatically means having descendants?

The Mother-bliss lie: social pressure and stigma “You would make a great mother”, “One day you’ll regret it”, “What if everybody did that?”. If you ever heard one of these, then you already know that the social stigma around childlessness is omnipresent, and often prevents women from keeping a room of their own. Since female aspiration to give birth is constantly emphasized – or imagined –, to be a woman without being a mother is to be constantly pressured into child rearing. That’s why career-driven women are put in such a bad light for being liberated, thus bearing the stain of selfabsorption and deficiency. Despite the difficult conciliation between the traditional Mother ideal and today’s work requirements, injunctions to parenthood are overwhelming, and come even from within family circles. Who hasn’t ever heard a parent take over their daughter’s body and make her feel guilty for not giving them a grandchild?

“Why is there still an unshakeable consensus that a succesful life automatically means having decendants?”

The archaic fantasy of the ideal, nurturing and sacrificial mother plays a

significant role in this. If there is a commonly adopted model of the family structure, the same is true for mothers. Depicted as utterly happy, they seem to systematically escape the painful disappointment in front of the ideological promises of maternal achievement. Nonetheless, others give voice to these unusual and silenced testimonies: in Regretting Motherhood, the sociologist Orna Donath interviewed 23 women who regretted being mothers, despite loving their child. Sure, motherhood might be a source of personal bliss, but in the meantime can also be the cause of great suffering and persecution. How come the unrealistic expectations surrounding motherhood are still not deconstructed, or these muted maternal experiences not unveiled? Facing backlash in the media, Orna Donath summed it up: “there is only one answer society tolerates from mothers to the question of motherhood: I love it”.

Women’s wombs, a man’s business Unfortunately, these debates are the result of centuries of masculine domination over women’s bodies. Global conflicts turned their wombs into a State affair: in an attempt to face with the postwar demographic collapse, abortion and birth control were largely prohibited. Interfering in the intimacy of couples, the Law reduced women to a reproductive function, where giving birth was not a choice but a duty.

In The Second Sex, Simone de Beauvoir ties this obligation to the temporal division between cyclicality and linearity: while women are demoted to the cyclical time of nature, men can take control and shape their future. As she phrased it, women’s misery “is to have been biologically destined for the repetition of Life”.

Silencing women through the ‘natural’ labor

of childbirth still has a hand in the process of gender differentiation in our society. It remains an effective means of perpetuating their economic subordination as it prevents them from pursuing more lucrative, powerful or socially recognized occupations. However, deconstructing the constant motherhood propaganda and romanticization is only one step among many others to end women’s misfortune in motherhood. Obstetric violence should also be spoken up and out against, along with rethinking the supposed ‘maternal instinct’ — which continues to serve as a justification for unequal parenting. In short: let women live motherhood as a subjective experience which associates independence and equality, while accepting that one can love someone and remain childfree.

www.policylehti.com

Vieraskynä: Äitini mielestä Putin ei ole pahis Teksti: Rami Ghoniem

V

iipyessäni porukoillani kuulumisia vaihtamassa, ajautuu keskustelumme äitini kanssa monenlaisiin ulkomaailman ajankohtaisiin aiheisiin. Yhteinen intohimomme ovat erityisesti uutiset koskien Venäjää. Siperian Novosibirskissa syntynyt äitini nauttii äidinkielensä puolesta suurimpien venäläisten tv-kanavien, kuten Pervyi Kanal ja Rossija 1, lähetyksistä. Itse suosin suomalaisia medioita. Kumpikin meistä pitää itseään medialukutaitoisena.

“On äitini mielestä hyvin valitettavaa, että Putinin työn saavutukset sekä yritykset kansainvälisen yhteistyön parantamiseen jäävät pimentoon.”

Suurimpien otsikoiden äärellä keskustelumme päätyy usein konflikteihin. Kumpikin meistä oppii toisiltaan paljon uutta, mutta torjumme usein välittömästi toisen esittämät näkökulmat. Keskustelut turhauttavat – kumpikaan ei jousta alkuperäisestä kannastaan.

Tulkintamme ovat täydellisiä vastakohtia.

Viime aikoina olen vältellyt keskustelua Venäjään liittyvistä aiheista äitini kanssa välttääkseni ainaisen päämäärättömän konfliktin.

Nyt päätin kuitenkin tehdä tähän muutoksen ja avata keskustelun.

Valtio-oppineelle yleisölle toivon äitini kautta valaisevan sitä, mitä voi liikkua tavallisen, Vladimir Putinia ja Venäjän nykyistä hallintoa tukevan Venäjän kansalaisen mielessä.

Yksittäisten tapahtumien sijaan tahdoin keskittyä suurempiin rakenteisiin ymmärtääkseen, mistä erimielisyytemme kumpuavat.

Suomalaisen ja muun läntisen median kirjoituksissa astuu luonnollisesti esiin Venäjän presidentti Putin sekä hänen lähipiirinsä. Tämä ei ole ihme, sillä nykyisen Venäjän likimain 30 vuoden olemassaolosta Putin on ollut vaikutusvaltaisin yksittäinen poliitikko yhtäjaksoisesti, noin 22 vuoden ajan.

Avasin keskustelun ihmetellen ajankohtaista uutista, jossa Putinia hallintoineen syytettiin länsimaiden kiristämisestä maakaasun hinnoittelussa. Äitini ryhtyi välittömästi puolustuskannalle todeten, että Putinilla tuskin on mitään tekemistä koko aiheen kanssa. Putin, toimien kotimaansa vahvana edustajana, esitetään läntisessä mediassa päättömästi kaikissa kielteisissä asiayhteyksissä.

Tämän voi tulkita Yhdysvaltojen pakottamaksi retoriikaksi, jolla kilpaileva suurvalta asetetaan muulle maailmalle epäsuotuisaan valoon.

On äitini mielestä hyvin valitettavaa, että Putinin työn saavutukset sekä yritykset kansainvälisen yhteistyön parantamiseen jäävät pimentoon.

34

Putin on onneksi vahva, taipumaton ja riippumaton johtaja, muistuttaa äitini. Hän on saavuttamastaan valta-asemasta käsin ajanut mutkatonta, Venäjän edun mukaista, politiikkaa.

Myös ulkopoliittiset, länsimaisesta näkökulmasta kyseenalaiset, ratkaisut voidaan nähdä tätä kautta: valtion johtajan tulee ajaa maansa etua välittämättä ulkomaailman, Yhdysvaltojen tai sen kumppaneiden kritiikistä ja pakotteista. Äitini palaa aikaan ennen Putinia.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sisäpoliittinen sekasorto kiihdytti rikollista toimintaa vallan- ja rahanahneiden sekä väkivaltaisten yksityisten tahojen toimesta.

Varallisuuserot paisuivat ja korruptio kukoisti. Köyhtyvä kansa pelkäsi väkivaltaisuuksien yltyvän.

Tulevaisuuden suunnittelu kävi mahdottomaksi, keskiluokkaisia venäläisiä muutti ulkomaille runsain luvuin.

Venäjän sisäinen vakaus oli kansalaisten pitkäaikainen haave, ja saavutettu vakaus on Putinin suurimpia saavutuksia. Kun oligarkit kesytettiin ja maan luonnonvaroja hyödyntävä teollisuus palautettiin valtion omistukseen, pääsivät maan kansalaiset nauttimaan talouskasvun

www.policylehti.com

asenteet ja retoriikka ovat hänestä vanhanaikaisia, turhauttavia ja kiusallista.

tuomasta elintason noususta. Äitini korostaa vielä Putinin ansioita: hän on palauttanut Venäjän vaikutusvaltaiseksi, kehittyväksi suurvallaksi – minkä sen historiansa perusteella kuuluukin olla.

Saavutuksia valtaväestön elämän laadun parantamisessa on vaikea kiistää, mutta autoritaarinen politiikka on saanut aikaan huolestuttavia kehityskulkuja. Putinin Venäjän lukuisiin ja toistuviin rikoksiin on lännessä reagoitu jyrkästi. Venäjän vastahakoiset ulkopoliittiset tempaukset ruokkivat konfliktia länsimaita vastaan, vaikeuttaen osapuolten välistä suhdetta. Tämä realisoituu muun muassa molemminpuolisissa pakotteissa. Kun on kyseessä opposition tukahduttaminen, suosikkijärjestelmän ylläpito ja oikeusvaltioperiaatteen rikkominen, ei tarkoitus kuitenkaan voi pyhittää keinoja.

Lopulta äitini ja omien kantojeni

vastakkaisuudelle tuntuu löytyvän perimmäinen syy: kuluttamamme mediat. Venäläisten medioiden kautta Ukrainan sota, kuten länsi sitä virheellisesti ja hyökkäävästi määrittelee, oli Krimin venäläisenemmistön huutava toive, johon Putin ei voinut olla vastaamatta. Niemimaan miehitys oli oikeutettu kostotoimenpide Ukrainan rikoksille, Venäjä ei ole osallisena Ukrainan sisällissodassa. Aleksei Navalnyi taas on länsimaiden kustantama agentti, joka on poliittiseksi julkkishahmoksi tekeytyvä rikollinen.

Kutsun äitini tulkintoja propagandaksi, siinä missä hän näkee väitteeni uskona lännen valheisiin ja rusofobiaan. Äitini pyrkii perustelemaan näkökulmiaan pitkän aikavälin Venäjän kehityksen seuraajana, Neuvostoliiton kasvattina ja Venäjän kansalaisena. Hän korostaa, ettei ota puoluepoliittista kantaa, vaan pyrkii ajattelemaan ja puhumaan venäläisen valtaväestön näkökulmasta. Venäjävastaiset

Kirjoittaja on informaatioteknologian opiskelija Aalto-yliopistosta, jolla on vielä suorittamatta asepalvelus Venäjällä.

35

Äitini uskoo vastakkainasettelun johtuvan pohjimmillaan lännen tolkuttomista vaatimuksista Venäjän politiikalle.

Neuvostoliiton muisto, kuten HS:n kolmiosaisessa Neuvostoliitto elää -sarjassa nostetaan, on hyvin läsnä nykyisen Venäjän yhteiskunnassa.

Nyky-Venäjän politiikassa toimitaan usein edelleen Neuvostoliiton tavoin, eikä se herätä valtaväestössä närää.

Venäjällä on kuitenkin edetty omaan tahtiin ja tapaan kohti länsimaista liberaalia demokratiaa, mikä näkyy maan suurimmissa kaupungeissa ja kulttuurissa.

“Kutsun äitini tulkintoja propagandaksi, siinä missä hän näkee väitteeni uskona lännen valheisiin ja rusofobiaan.”

Siispä: Äitini mukaan Venäjän sisäiset epädemokraattiset toimet ovat olleet edellytys korruption ja rikollisuuden kitkemiseen mahdollistaakseen nykyisen kehityksen. Horjumaton politiikka luo edellytykset kehityksen rauhalliselle jatkumolle Putinin väistyttyä vallasta. Tämä näkökulma valottaa, miksi tavallinen Venäjän kansalainen tukisi Putinia; demokratiaa kohti pyritään, mutta se ei ole vielä mahdollinen.

T H E

POLITICS

O F

D U N E

“WHO WILL OUR NEXT OPPRESSORS BE?” T E X T: L E O V A L K A M A PICTURE:WIKIMEDIA COMMONS

T

he movie Dune, by director Denis Villeneuve, came out in Finland on the 17th of September 2021. Dune is a story of imperialism, of our relationship with nature, and of larger-than-life leaders. What may be surprising to some is that the movie is based on a book of the same name, which came out in 1965; yet Dune’s political themes fit our current political climate better than ever.

This article will contain some spoilers of Dune’s world and its characters, but will spoil only a few of the plot points from the first half of the book.

Dune is a sci-fi story that focuses on the many players fighting over the planet Arrakis. Arrakis is a desert planet, and the only place to find the most coveted resource in the universe called “melange” or, in layman’s terms, “spice”. Spice allows one to live longer and makes interstellar travel possible.

Most planets known in the Dune universe live under an empire.

The empire’s main goal on Arrakis is to produce substantial amounts of spice and ship it off the planet. The natives of Arrakis, called the Fremen, use spice as a part of their diet, and it is an important part of both their religious and cultural life.

Many parallels can be found between the Dune universe’s imperialism on Arrakis, and imperialism in Africa and the Middle East. The image of Fremen culture is very clearly influenced by cultures from the Middle East and many Fremen words are from Arabic.

Spice is a natural resource that imperialists want so they can get rich.

This is achieved through massacring and exploiting the locals. One need only to replace spice with many of the local natural resources of our world, and the same story can be found in many places.

The exploitation is historical and continuous throughout centuries.

This is encapsulated by the beginning of the movie, where a young Fremen girl, Chani, tells the viewers that she has only ever known cruelty of the previous leaders, but when the system changes, the question isn’t how things will get better, it is: “Who will our next oppressors be?”

One could very well analyze

Arrakis from a marxist perspective and note how much the value-transfer from the global south to the global north resembles that from Arrakis to the central planets of the empire.

On Arrakis, imperialism is enforced especially through violence, while in our world today it is mostly enforced by neoliberal institutions such as the World Bank, IMF and WTO, along with multinational corporations.

Nevertheless, it must be said that, in Dune, political and economic power is also institutionalized in the CHOAM company, which truly controls the flow of spice in the empire’s economy. Likewise, in our world violent intervention is also still a key tool for imperialists to guarantee economic interests.

Another central theme of the book is the intertwining of religious and political power. The main character, Paul Atreides, can see visions of the future, and thus the Fremen see him as a messiah who will lead them to paradise. As Paul tries to survive by using the Fremen belief to his advantage, he sees visions of the future of a jihad (or a holy war in the movie) that will spread throughout the universe, fought in his name. Paul sees all the death and destruction this will bring and thus wants to avoid it but sees it as nigh on impossible.

A cult of personality is created around Paul, but it is shown that he cannot really control the messianic cult himself; whatever he does will lead to immeasurable destruction. The writer of the original book, Frank Herbert, himself has written, that Dune is largely about critiquing cults of personality around political leaders.

Leaders are humans just like everyone else and make mistakes, but when the leader is seen as something more, many problems arise. At the same time, this person who is at the center does not necessarily have real control of the cult around them. In some places authoritarian leaders cannot step down as they are often the peace that is

37

keeping a society from breaking out into civil war. Just as with Paul, a cult of personality is created around them, but they are not free to do as they will, for they must perform their part.

Finally, ecology is a central theme in the book. The planetary ecologist, Liet-Kynes, dreams of an Arrakis that is not a desert, but a planet full of living plants and animals. Dune is also a book about our relationship with the planet around us. The Fremen live with Arrakis and have learned to survive and harness its many specialities, such as the giant sandworms. At the same time, those who come from the outside wish only to become wealthy and leave.

What Dune reminds us of, is that the way we interact with the world around us is a central political question. It is always in the interests of some to destroy nature, and to not allow life to bloom; even when it is clearly not in the interests of the majority.

In Dune, the people in power say it would be too expensive to turn Arrakis into a green planet, while they make great financial gains from the spice in the desert. People with those same financial interests say it is too expensive to stop climate change, while certain groups get rich off the destruction of our planet. In Dune, the powerful conceal information and fight in the political arenas to preserve the status quo, using their wealth and influence. This is not too far from our reality today.

On top of these questions, Dune also tackles the themes of feudalism, morality and the human experience. The themes of ecology, imperialism, and cults of personality particularily are quite remarkable, though, as these are very central questions of the 2020s. Dune is a story from the past that shows us a future from which we could learn many lessons for today.

SÖRKÄN ORAAKKELIN PAKINA: TOIMITTAJIEN LAJIT T

ämän katsauksen tavoitteena on tuoda suoruutta ja siisteyttä nykyään niin mutkikkaaksi ja sotkuisaksi käyneen journalistiikan alan rakenteeseen. Toivon mukaan nuori toimittajanalku voi tästä vaatimattomasta tutkielmasta myös jotakin oppia ja urapolkuaan sen avulla tuumia.

Kuten hyvin tiedämme, toimittajia on useita lajeja. Koska tila ei tässä nyt salli perusteellista syventymistä kaikkiin sivu- ja alalajeihin, keskitymme vain päälajeihin.

Ne ovat: päätoimittaja, tyhjäntoimittaja, kustannustoimittaja, kulttuuritoimittaja, kolumnisti ja tavallista älykkäämpi kolumnisti.

I Päätoimittaja toimittaa päitä vadille. Hän on touhukas myös silloin, kun päitä alkaa putoilla tai silloin, kun pääministeriä on suojeltava.

II Kustannustoimittaja toimittaa kirjailijan tuotoksen painoon, jonka jälkeen hän toimittaa kirjailijan hoidettavaksi kirjan rahalliset, henkiset, fyysiset, terveydelliset ja mielenterveydelliset kustannukset.

Kulttuuritoimittajan toimet menevät kustannustoimittajan toimien kanssa osittain päällekkäin.

Hänen tehtävänään on pitää hauskaa kirjailijan kustannuksella. Kyseisen hauskanpidon voitot käärii kirjailijan terapeutti.

38

III Tyhjäntoimittaja on tehnyt sanonnasta ”tyhjän saa pyytämättäkin” elämänsä ohjenuoran. Siksi tapaamme tyhjäntoimittajan aina pirteänä työssä, toimittamassa tyhjiä lupauksia niille, jotka eivät lupauksia ole pyytäneet.

Työpaikka: mainostoimisto.

IV Kolum-nisti, kuten sanan ensimmäinen osa kertoo, kirjoittaa palstalle niin kuin raskas leikkuupuimuri ajaa palstaa: uneen turruttavan tasalaatuisesti puksuttaen (huom. hieman vajaamielinen virne kasvoilla kuuluu asiaan).

Joskus kolum-nisti, kuten sanan toinen osa kertoo, haluaa kuitenkin lamauttaa tai kiihdyttää lukijoidensa nervosysteemejä.

Tällöin hän – päinvastoin kuin tavallinen nisti, joka piikittää itseään – piikittelee lukijoita. Erityisen kannattavaa kolumnistille on piikitellä jotakin seuraavista ryhmistä: maahanmuuttajat ja maailmanmuuttajat; balkanintummat ja muutenkin tummat; trans-etuliitettä käyttävät ihmiset, kuten transhumanistit; opiskelijat ja syöttöporsaat.

Jos kolum-nisti onnistuu silpomaan sanansäilällään kyllin monia, jotka mainituilla tavoilla identifioituvat, olivat he sitten ihmisiä taikka porsaita, varmasti Twitterissä järjestetään triumfi.

V Viimeisimpänä mutta kaikista suurimpana toimittajista sisään astuu – nyt tosissaan sopisi virittää torvet soimaan ja heitellä laakerinlehtiä! – tavallista älykkäämpi kolumnisti (TÄKy). Niin kuin kaikkien suuruuksien, hänenkin ristinsä on raskas kannettavaksi. Hän on nimittäin älyvelvoitettu siinä missä tavalliset kolumnistit ovat älyvapaita. Älyvelvollinen TÄKy suorittaa älypalvelusta valistamalla lukijoita älyn alalla. Hänen jalo tavoitteensa on kouluttaa kansa, joka käyttää järkeä vailla johdatusta. TÄKy johtaakin kansaa aina vain harhaan.

Hänen metodinsa on dialektiikka eli asioiden päälaelleen kääntäminen. Myös filosofit ovat kiepsauttaneet monia totuuksia toisinpäin. Totuudet ovat edelleen samat, mutta nyt niiden päät ovat pyörällä. Kuulustelussa ne antavat enää epätosia vastauksia.

Esimerkki dialektiikasta: Ensin tavalliset kolumnistit ovat aapiskukko rinnalla ja suvivirsikyynel silmäkulmassa harmitelleet nuorten kirjaharrastuksen kuihtumista. TÄKy tietää hetkensä tulleen. Seuraavassa kolumnissaan hän kehottaa noudattamaan ylevää ohjetta lukea ”mitä koskaan ei ole kirjoitettu”.

Niinpä pitäisi lukea esimerkiksi sisälmyksiä, eikä lääketieteellisiä kirjoja sisälmyksistä, vaan ihka oikeita sisälmyksiä.

Tällä tavoin opittaisiin historiallista empatiaa. ”Voi haruspeksejä, noita Rooman surullisia ennustajapappeja! Miten paljon onkaan kivempi tämä IPadin käyttöliittymä verrattuna lampaan maksaan.” (ps. TÄKy ilmoittaa itse lukevansa ihan vain Platonia – häveliäs kun on.)

Sisälmyksiä lukiessa saattaa vetelä nuori myös sisuuntua.

Harvassa ovat tavallista älykkäämmät kolumnistit. Kansainvälisesti heistä tunnetaan mm. itäeurooppalainen Salavoi Šizži.

Kotosuomessakin on ollut pyrkimyksiä. Parhaiten on onnistunut filosofi Tuomo Naavantönö. Titteliä ovat tavoitelleet myös fyysikot, kuten Kuri Englantilainenkuisti. Onnistumatta.

OPETUS Tällä katsauksella olen halunnut opettaa lukijalle – ehkä tulevalle kolumnistille! – että kirjoittaessa parasta on pyrkiä dialektiseen metodiin. Näin voi nimittäin saavuttaa älykön maineen, mistä seuraa loogisesti, että muut saavuttavat taulaaivon maineen.

Kuten suuri suomalainen sananlasku asian pistämättömästi pistää: Oppi kaataa muut ojaan ja parempi tieto tyhmät tieltä työntää. Jätkä sen kun porskuttaa!

39

www.policylehti.com

Fasismi kapitalismin luomana hirviönä

Fasismi on seurausta kapitalistisen järjestelmän vuosisatoja kestäneelle eläimellisyydelle, riistolle, ylivallalle ja rasismille – ja sitä on harjoitettu pääasiassa Euroopan ulkopuolella.

- Walter Rodney, guyanalainen historioitsija.

Teksti: Onni Ahvonen

W

alter Rodney kuvaa fasismia kapitalistisen järjestelmän kehityksen ja kolonialistisen väkivallan luontaisena jatkumona – toisin kuin perinteiset liberaalit selitysmallit fasismin noususta 1920- ja 1930-luvun Euroopassa.

Rodneylle liberalismi ja fasismi eivät ole toistensa arkkivihollisia, kuten yleensä esitetään, vaan pikemminkin rikoskumppaneita, joiden tavoitteissa on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Liberalismin sitoutuminen kapitalistisen talousjärjestelmään ja sen edellyttämään imperialistiseen riistoon ja rodullistavaan väkivaltaan lannoittaa Rodneyn mukaan sitä maaperää, josta fasismi lopulta kumpuaa.

soihin kuuluvat ja rodullistetut ihmiset – tuomittiin vapaudelle kelpaamattomaksi.

Ei ole myöskään sattumaa, että liberalismille keskeisimmät historialliset tapahtumat kuten Iso-Britannian Mainio vallankumous vuonna 1688, Yhdysvaltojen itsenäistyminen 1776 ja Ranskan vallankumous 1789, johtivat orjakaupan ja kolonialismin kiihtymiseen. Modernin länsimaisen valtiojärjestelmän ja sille perustuvan liberaalin yhteiskuntafilosofian konkreettiset juuret kytkeytyvät siten erottamattomasti alkuperäiskansojen kansanmurhiin, orjakaupan kasvuun ja naisten alistamiseen.

Panafrikkalaista perinnettä edustava George Padmore totesi jo vuonna 1936, että kolonialismi toimii “kasvualustana sellaiselle fasistiselle mentaliteetille, joka on vapautumassa Euroopassa tänä päivänä”. Tätä perinnettä jatkoi afromartiniquelainen ranskalainen runoilija Aimé Césaire, joka kirjoitti yhden kolonialisminvastaisen kirjallisuuden tärkeimmistä teoksista A Discourse on Colonialism. Siinä Césaire toteaa että Eurooppaa ei voi puolustaa, ja huomauttaa että todellisuudessa tämä sivistystä, demokratiaa ja yksilön vapautta ylistävä eurooppalainen projekti edustaa jotain aivan muuta.

Liberalismin aatteelliset juuret sijoittuvat valistusajan filosofiaan, jossa yksilön vapauksien painottaminen on keskiössä.

Moderni länsimainen demokratia ja oikeusvaltion periaatteet voidaan ajoittaa klassisen liberalismin nousuun. Ironista kyllä, klassisen liberalismin keskeiset ajattelijat, kuten Thomas Hobbes, John Locke ja John Stuart Mills, joille yksilön vapaus oli korkein yhteiskunnallinen ihanne, tukivat näitä vapauksia julmimmin rikkovia instituutioita: orjuutta, kolonialismia ja patriarkaalisia yhteiskunnallisia rakenteita. “Vapaus” oli varattu yksinomaan vauraille valkoisille miehille, kun taas muu ihmiskunta – etenkin alkuperäiskan-

40

Kuva: Wikipedia Commons

www.policylehti.com

Antikolonialistisiin ja mustiin radikaaleihin liikkeisiin erikoistunut historioitsija Robin DG Kelley luonnehti Césairen manifestimaisen teoksen “sodanjulistukseksi” ja “vallankumoukselliseksi graffitiksi”, jonka tehtävä oli toimia “tappavan tarkasti heitettynä käsikranaattina” – maalitauluna se kolonialistinen järjestelmä, jota Eurooppa kutsuu sivilisaatioksi.

Näiden kolonialisminvastaisten taistelijoiden ja ajattelijoiden mukaan fasismi on taloudellis-poliittinen projekti ja hallintojärjestelmä, jonka juuret sijoittuvat aikaan jolloin eurooppalaiset ensimmäistä kertaa rantautuivat Länsi-Afrikan, Karibianmeren ja Etelä-Amerikan rannikoille.

Heidän mukaansa liberalismi ei toimi vastavoimana fasismille, vaikka sen retoriikka toisin väittäisi. Alkuperäiskansojen kansanmurhissa, orjakaupassa, plantaasitaloudessa, rotuerottelussa, imperialistisissa sodissa sekä muissa sivilisaation ja liberalismin nimissä tehdyissä hirmuteoissa ilmenee valkoisen ylivallan logiikka, kapitalistisen kasvun imperatiivi ja fasistisen ideologian ydin. Tämä historia sivuutetaan kokonaan liberaalissa fasismin tarkastelussa.

Joitakin vuosia myöhemmin, 1960- ja 70-luvun Yhdysvalloissa vaikuttanut Mustien Panttereiden liike piti valtion harjoittamaa väkivaltaa rodullistettuja kansalaisiaan kohtaan fasistisena. Tätä ajatusta edistivät erityisesti puolueen jäsenet Angela Davis ja George Jackson, jotka olivat ajattelijoina aikaansa edellä. Jackson totesi muun muassa, että yhdysvaltalaisen kapitalismin fasistinen olemus piiloutuu “osallistavan yhteiskunnan illuusion taakse”.

Tällä hän viittasi siihen, että fasismi voi kukoistaa ilman yhden puolueen tai johtajan diktatuuriakin, ja kritisoi länsimaisen liberaalin demokratian epävakaata perustaa.

Toscano jatkaa: “Mustien poliittisten vankien, kuten Davisin ja Jacksonin, elävä kokemus valtion väkivallasta perusti teorian Yhdysvaltain fasismista ja rodullisesta kapitalismista.” Radikaalien vapautusliikkeiden taistelijoita ja aktivisteja ei siten voi pitää ainoastaan poliittisina toimijoina vaan myös heidät tulisi nähdä merkittävinä teoreetikkoina, joiden analyysit ovat relevantteja niin kauan kuin rasismi, kapitalismi ja fasismi esiintyvät yhteiskunnassa.

Fasismi-keskustelu johtaa melkein aina nykyhetken vertaamiseen 1920ja 1930-luvun Eurooppaan. Toscano huomauttaa kuitenkin, että fasismin uhka ”ei tarkoita paluuta 1930-luvulle, vaan se edustaa rodullistavan väkivallan jatkumoa. Tämän myötä antifasismi ei ainoastaan voi vastustaa niitä jotka tunnistavat itsensä fasisteiksi”. Kun rodullistettujen ja muiden sorrettujen ihmisten yhteiskunnallinen asema otetaan huomioon, syntyy hyvin erilainen ymmärrys fasismin poliittisista ilmenemismuodoista ja liberalismin roolista niiden mahdollistajana. Jos liberalismi ja sen puolustama kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä toimii fasismin mahdollistajana, on sitä syytä vastustaa.

Antikolonialististen vapautusliikkeiden sekä mustan vapautusliikkeen ajattelijoiden analyyseissä fasismi kytkeytyy globaaliin kapitalistiseen järjestelmään, jonka koko toiminnallinen logiikka perustuu jatkuvaan rodullistettuun väkivaltaan, patriarkaatin ylläpitämiseen sekä kestämättömään kapitalistiseen laajentumiseen ja uusien markkinoiden luomiseen alkuperäiskansojen oikeuksista ja ekologisista reunaehdoista piittaamatta.

Kriittiseen teoriaan erikoistunut tutkija Alberto Toscano viittasi Angela Davisin teoretisointiin ja huomautti, että “fasismi ja demokratia voidaan kokea hyvin eri tavoin eri väestöryhmissä… luokan rinnalla rotu ja sukupuoli voivat määrittää, miten fasistiselta maa näyttää yksittäisen henkilön näkökulmasta.”

41

Sen sijaan, että analysoimme loputtomiin miten nykyhetki on verrannollinen tiettyihin historiallisiin ajanjaksoihin ja mietimme, täyttävätkö nykyjärjestelmän julmuudet fasismin käsitteelliset kriteerit (jotka ovat pitkälti eurooppalaisten ajattelijoiden laatimia), kannattaisi meidän kääntää katseet antikolonialismin ja mustan radikalismin perinteisiin, joissa esiintyy enemmän käytännöllistä kokemusta fasistisesta väkivallasta kuin yhdelläkään huippuyliopistossa istuvalla professorilla. Ken tietää, ehkä saattaisimme oppia jotain.

www.policylehti.com

42