Issuu on Google+

65. VALKJÄRVI-JUHLA 1.7.2012 JUUPAJOELLA Juupajoen Karjala-Seura oli järjestänyt hienon juhlan. Seura toimii pirteästi. Nämäkin juhlat se järjesti todella huolellisesti, vaivojaan säästämättä, täyden kympin arvoisesti. Juhlavieraita oli noin 300. Juhlajumalanpalveluksessa Juupajoen kirkossa saarnasi rovasti Ilmari Mustonen, liturgina kirkkoherra Kari Mattila ja uruissa Kanttori Vesa Tulivirta. Ehtoollisen vieton jälkeen seppeleiden lähetyspuheen piti rovasti Mustonen. Seppeleet laskettiin kunniakäynnillä sankarihaudoilla ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä. Päiväjuhlassa oli monipuolinen ohjelma, jossa musiikilla oli keskeinen rooli. Karjal-Seuran puheenjohtaja Anne Pärssinen kertoi näiden juhlien olevan jo seitsemännet Juupajoella pidetyt. Hän nimitti juhlia aikamatkaksi, jolla jälkipolvet oppivat ymmärtämään, mitä edelliset sukupolvet ovat hyväksemme tehneet. Juhlateemana oli sotalapset. Pirkanmaan Sotalapset ry:n puheenjohtaja Alli Mikkolainen puhui aiheesta oman kokemuksensa perusteella. Juhlaan oli tullut myös valkjärveläisten sotalasten jälkipolvia Ruotsista. Siksi puhujat ja juontaja Satu Kaakkomäki käyttivät myös ruotsin kieltä. Juhlapuheessaan kauppatieteiden maisteri Lotta Kopra tarkasteli arvoja ja arvojohtamista. Musiikkiohjelma oli vaihtelevaa ja täysipainoista. Severin sekstetti esitti luovasti karjalaisen musiikin sävellyskilpailun kaksi voittajakappaletta Äiti Karjala ja Lennä sydän. Ohjelmaa oli runsaasti, mutta se ei yhtään pitkästyttänyt. Maltettiin kuunnella hipihiljaa, vaikka haastelemiselle eivät väliajat tahtoneet taaskaan riittää. Ensi vuonna 2013 juhlapaikkana on Kuhmoinen. Vakiintuneeseen aikaan sunnuntaina viikko jälkeen juhannuksen. Taasha myö tavataa.

Marjatta Pölläsen teksti Karjala-lehdessä 12.07.2012 Sotalapset valkjärveläisten juhlateemana Juupajoella Valkjärveläisten kesäjuhlassa heinäkuun alussa Juupajoella oli paitsi erinomaista musiikkia ja taasha myö tavattii -tunnelmia, myös sotalapsiteema, josta syystä huolella rakennettua ohjelmaa tulkattiin myös ruotsiksi. Juhlapuhuja Lotta Kopra usutti miettimään arvoja ja sitä, millaiseen toimintaan ne johtavat. –

Kaikki.

Näin tyhjentävästi vastaa hollolalainen, Orivedellä mökkeilevä ja Valkjärvi-juhlille saapunut Matti Kymäläinen siitä, mikä kesäjuhlassa on parasta: jumalanpalvelukseen osallistuminen, ruokailu, päiväjuhla vai tuttujen tapaaminen väliajoilla. 1950-luvulta osallistuin varmaan kymmenen vuoden ajan, sitten lähdin maailmalle ja tänne tulo harveni, kunnes nyt olen taas noin vuosikymmenen käynyt näissä joka kesä, Kymäläinen kertoo. –

Aina aika loppuu kesken, hän sanoo.

Tällä kertaa Juupajoen kirkossa saarnasi rovasti Ilmari Mustonen, liturgina oli Juupajoen kirkkoherra Kari Mattila ja uruissa kanttori Vesa Tulivirta. Sankarihaudalla ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä käytiin ennen yläkoululla pidettyä ruokailua ja


päiväjuhlaa, jonka laulut säesti Viipurista kotoisin oleva Elena Perälä. Juupajoen KarjalaSeuran puheenjohtaja Anne Pärssinen kertoi tervetulopuheessaan, että nyt ollaan koolla jo 65. kertaa joista seitsemättä Juupajoella. – Nykyisin pitäjäjuhlamme on aikamatka, jolla me jälkipolvet voimme ymmärtää, mitä edelliset sukupolvet ovat hyväksemme tehneet ja mitkä arvot ovat voineet luoda maamme hyvinvoinnin. Onneksi suora hyppäys menneeseen ei ole mahdollista, vaan saamme matkata turvallisesti läsnä olevien eri-ikäisten sukulaisten ja ystävien kanssa laulujen ja tarinoiden myötä, Pärssinen kertoi. Vertaistuki auttaa Satu Kaakkomäki juonsi juhlan ja kertoi, että kevättalvesta asti on kokoonnuttu järjestämään. Yksi erikoisimmista tehtävistä oli käynti kansallisarkistossa sotalasten perässä. Kaikki valkjärveläislapset eivät lähteneet kotikunnastaan, vaan moni mm. Turusta. Pirkanmaan sotalapset ry:n puheenjohtaja Alli Mikkolainen Tampereelta kertoi ikuisesta kiertolaisuudestaan Suomen ja Ruotsin kodin välillä, näytti, millainen oli lapsen kaulaan ripustettu lappu ja kertoi 1998 perustetun yhdistyksensä kokoontuvan noin kerran kuukaudessa ja järjestävän mm. keskusteluryhmiä, luentoja ja retkiä Lasten tarinat on saatu kirjaksikin. Mikkolaisen mies on tehnyt vaimonsa vaiheista ja valokuvista filmin. Vertaistuen myötä Alli pääsi lentokonekauhustaan, jonka Tampereenkin taivaan yllä harjoittelevat Hornetit aiheuttivat sodan pienenä kokeneelle vielä vuosikymmenien jälkeen. Allin kaksi äitiä ehtivät tavata toisensa ja nyt mm. Facebookin avulla jälkikasvukin tuntee toisensa. Matti Äikkään tyttärentytär Klara Ingvarsson musisoi, samoin järjestäjät, jotka aikanaan Jämsässä olivat laulaen kutsuneet tänne toivottivat nyt laulamalla tervetulleeksi. Tanhuryhmä Talviaiset esitti katrilleja ja Severin sekstetti mm. Juice Leskistä sekä Tampereen piirin laulukilpailun voittajia. Riikka Koskinen soitti pianoa ja Karoliina Heinänen viulua. Juhlapuhuja Lotta Kopra on Keijo Kopran pojan Villen vaimo, itsekin karjalainen ja yritysjohtaja, joka puhui mm. arvojohtamisesta. Varsinaisina arvoina länsimaissa yleisesti pidetään totuutta, kauneutta ja hyvyyttä. Karjalaisia arvoja miettiessään Kopra on päätynyt sellaisiin sanoihin kuin kunniallisuus, rohkeus ja vastuunkanto. –

Edistämmekö näitä arvoja arjessamme, hän kysyi ja jaksanko säilyttää kanssaihmisen kunnioituksen silloinkin, kun olen eri mieltä ja heijastaako ajankäyttöni näitä arvoja?

Johtamisen perusasiat ovat muuttuneet vain vähän vuosituhansien aikana. Onnistuminen on aina edellyttänyt kykyä tulkita ympäristön arvoja ja kääntää ne toiminnaksi. Vaikka yrittäjänä ottaakin riskejä, luo työpaikkoja ja kantaa vastuuta, vielä tärkeämpi on rooli äitinä ja kasvattajana, Kopra tunnusti ja toivoi kiinnostavia arvokeskusteluja.

Muistolaattoja aktiiveille Tampereen piirin puheenjohtaja Tuomo Nenonen ja Juupajoen Karjala-Seuran puheenjohtaja Anne Pärssinen jakoivat Karjala-muistolaatan seuraaville aktiiveille: Olavi Loponen, Heino Iivonen, Reino Virkki, Urho Iivonen ja Helena Äikäs, joista Heino ja Urho Iivonen sekä Helena Äikäs pääsivät itse ne noutamaan. Nenonen kehaisi Juupajoen aktiivisuutta mainitsemalla mm. juupajokelaisen Taru Iivosen johtavan piirin musiikkitoimikuntaa ja Anne Pärssisen puolestaan naistoimikuntaa. Kirkkoherra Kari Mattila kertoi suuresta aktiivisuudesta V alkjärven seurakuntatyössä: alle 8 000 asukkaan kunnassa oli yli 1 400 pyhäkoululaista ja monia herätysliikeperinteitä.


Kunnanjohtaja Hannu Koski käytti yhden viimeisistä virallisista puheenvuoroistaan ennen eläkkeelle lähtöä. Hän kertoi, kuinka oppi arvostamaan vanhempia sodan käyneitä miehiä ja arvioi yrittäjistä jopa puolet olleen karjalaistaustaisia. Varsinkin Kopran sahan ansiosta Juupajoki on yhä noin sijalla kymmenen maan teollistuneimpien kuntien listalla. – Tämä on pieni mutta vahva peruskunta, jollaisia nykyään toivotaan, hän mainitsi. Jouko Sihvo puolestaan muisteli vuotta 1957, jolloin pääsi ensimmäiseen seurakuntapaikkaansa kuinka ollakaan juuri Juupajoelle. Yleisöltä kysellessään hän sai selville, että noin joka viides on tai on ollut juupajokinen ja peräti 23 läsnä olleista oli mukana myös Valkjärvi-juhlissa 1957. Sihvo toivoi intoa jatkaa juhlienpitoperinnettä. Seuraavat pidetään Kuhmoisissa ensi kesänä, Valkjärvi-seuran puheenjohtaja Hannu Iivonen kertoi. Marjatta Pöllänen

Rovasti Ilmari Mustosen saarna Juupajoen kirkossa

Saarna JuupajoellaValkjärveläisten kirkkopyhässä 1.7.-12

Luuk. 13: 1 – 5

Kirkkovieraat, erityisesti te valkjärveläiset ja muut karjalaiset. Heimorakkaudella täytyy olla melkoinen merkitys ja voiman lähde, sillä kohta on kulunut 70 vuotta siitä, kun meidät karjalaiset häädettiin syntymäsijoiltamme, ja silti me yhä kokoonnumme muistelemaan Karjalaamme. Roomalaiskirjeen 11. luvussa lienee vastaus siihen, missä on syy siihen, ettemme ole unohtaneet juuriamme. Siellä sanotaan: ”Juuri kannattaa sinua.”

Sodan jälkeenhän meidät melkein yritettiin pakottaa unohtamaan juuremme. Minäkin yritin useita kertoja saada viisumia päästäkseni syntymäseudulleni Sortavalan lähelle, mutta sitä ei myönnetty eikä syytä ilmoitettu. Kenties naapuri luuli, että olisimme siepanneet Karjalan takaisin. Vielä vuonna 1976 Karjalan muisteleminen oli rikollista. Saarnasin nim. valtakunnallisessa radiojumalanpalveluksessa, ja mainitsin saarnassani, että olin käynyt kaakkoisella rajallamme muutaman kymmenen kilometrin päässä syntymäkodistani ja mielessäni oli kaikunut laulu: ”Käki kukkuu siellä jo kevät on. Vie sinne mun kaihoni pohjaton.” Varmaan joku teistä on kuullut, että kaipuuni rajan taa juurilleni oli ulkopoliittisesti vaarallista. Minulle se ilmoitettiin Yleisradiosta ja sain porttikiellon radioon.


Psalmissa 137 sanotaan: ”Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen sinua muista.” Mielestäni me karjalaiset voimme sanoa samaa Karjalasta.

Rakkaat kirkkovieraat. Varmaan monien karjalaisten mieleen on vuosien varrella tullut kysymys: Miksi erityisesti Karjalan heimo on saanut historian aikana kokea useita kertoja kipeimmin sodan kirot: kotien, kirkkojen, hautausmaiden ja kaiken meille arvokkaiden asioiden tuhot. Miksi juuri meidän oli lähdettävä evakkoon toistamiseen ja menetettävä kaikki ajallinen

turva.

Nämä

kysymyksethän

lähestyvät

kuulemaamme

tämän

päivän

evankeliumitekstiä. Siinähän kerrottiin kahdesta järkyttävästä tapahtumasta: Pilatuksen toimeenpanemasta syyttömien ihmisten verenvuodatuksesta ja onnettomuudesta, kun muuan torni Siiloassa kaatui. Tutkijat ovat pyrkineet selvittämään näitä ajanlaskumme taitteessa sattuneita tapahtumia, mutta tiedot niistä ovat niukat. Pilatushan oli tunnettu julmuudestaan historioitsija Joosefuksen mukaan. Hän näytti olevan Stalinin sukulaissielu. Jostain syystä hän oli surmauttanut galilealaisia pyhiinvaeltajia. Tämä järkytti ja ärsytti tavattomasti juutalaisia. Kuitenkin juutalaiset olivat miehittäjän armoilla. Tilanne oli jotenkin samanlainen kuin meidän tilanteemme sodan jälkeen ja kauan sen jälkeenkin suuren naapurin vieressä. Oli uskallettua julkisesti arvostella miehityksen edustajaa. Suomettuminen oli jo silloin tuttua.

Tämän tapahtuman kertominen evankeliumissa kuuluu samaan sarjaan kuin kysymys verojen maksamisesta keisarille. Jeesuksen vastustajat yrittivät nim. saada Jeesuksen arvostelemaan Pilatuksen menettelyä. Jos nim. Jeesus olisi tuominnut julkisesti Pilatuksen, olisi tämä kyllä hoitanut Jeesuksen päiviltä, niin kuin Jeesuksen vastustajat olivat laskelmoineet. – Mutta Jeesus tunsi ihmiset. Hän ei tuominnut Pilatusta eikä käynyt syyttelemään Siiloan työmaan johtoa tornin kaatumisesta. Hän käytti näitä tapahtumia apuna puhuakseen paljon tärkeämmästä asiasta. Onhan veritekoja ja onnettomuuksia ollut kautta historian ja nytkin niistä kerrotaan lähes päivittäin. Tekstimme pääasia on vastata kysymykseen: ”Olivatko nuo


surmansa saaneet galilealaiset syntisemmät kuin muut galilealaiset, koska he saivat tämän kärsiä?”

Jeesuksen vastaus kysymykseen oli selvä: Pilatuksen toimesta tai Siiloan onnettomuudessa surmansa saaneet eivät olleet sen suurempia syntisiä kuin muutkaan. Mutta Jeesus jatkaa tavalla, joka sulkee pois selittelyt: ”Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.”

Pilatuksen murhat ja Siiloan onnettomuus olivat Jumalan sallimia. Ja heti tämän vastauksensa jälkeen Jeesus kuin samaan hengenvetoon kertoo hedelmättömästä viikunapuusta, joka määrätään poishakattavaksi, koska se ei kanna hedelmää vaan turhaan laihduttaa maata. Tämä kuuluu aivan samaan tekstikokonaisuuteen, mutta evankeliumimme on taitamattomasti katkaistu kesken. Jumala oli odottanut noilta Siiloan työmiehiltä parannuksen tekoa, mutta turhaan. Hän oli odottanut, että galilealaiset pyhiinvaeltajat tekisivät parannuksen, eivätkä vain vierailisi Jerusalemin temppelissä muodon ja tavan vuoksi, mutta Jumala odotti heidänkin kohdallaan turhaan. Kirves jo odotti puun alla ja sitten Jumala antoi Pilatuksen ja työmaaonnettomuuden Siiloassa palvella omia tarkoituksiaan.

Ja Jeesuksen tulkinta tapahtumista oli kuulijoille selvääkin selvempi: ”Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.”

Rakkaat kuulijat. Jos me uskallamme ottaa tämän päivän tekstin juuri sellaisena kuin se on kirjoitettu ja säilytetty meille, se panee meidät aika pienelle paikalle. Kuunnelkaapa tarkasti meitä julistajia, niin taatusti huomaatte, että jätämme evankeliumistamme kovin vähälle tai unohdamme kokonaan sen, mitä Jeesus korosti: ”Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” Ei Jeesus suinkaan kieltänyt sitä, etteivätkö Pilatuksen surmaamat ja Siiloassa surmansa saaneet hukkuneet. He olivat menettäneet etsikkoaikansa. Nyt oli kysymys kuulijoista muuten hekin hukkuisivat.


Emme me karjalaiset olleet sen syntisempiä kuin muutkaan suomalaiset, vaikka saimme kokea kovia, mutta meille niin kuin kaikille muillekin kuuluu sama parannuksen kehotus, muuten meille viimeisellä veräjällä käy vielä huonommin kuin sodan jälkeen.

Rakkaat ystävät. On tärkeätä, ettemme unohda juuriamme. Mutta karjalaisuusko on se juuri ja voima, joka meitä on kannatellut ja kannattelee vastakin? - Ei totisesti!

Totuushan on se, että useimmat meistä ovat aina hädän hetkellä tienneet oikean suunnan ja perustan, joka kestää, vaikka kaikki ajallinen riistettäisiinkin. Karjalaisuus on asia, jota en ole koskaan hävennyt, vaikka minua on siitä syystä ryssäksikin nimitetty. Mutta karjalaisuus ei ole perusta, jolle elämä voisi rakentua. Jumalan sana on se perusta, johon juurtuneina meillä ei ole hätää tässä ajassa eikä sitten kun täältä lähdemme.

Käydessäni vanhainkodissa yritin lohduttaa erästä sairasta vanhusta. Aikansa minua kuunneltuaan hän sanoi: ”Kuuleha sie pappi. Niä sairauvet ja säryt on Jumala miule antamii. Assiiha on niät sillä viisii, ett kuivi silmi ja jäyki polvi ei männä taivaasee.” Tuon karjalaisvanhuksen sanat palautuvat usein mieleeni. Ei voinut olla sattumaa, että meidät karjalaiset siroteltiin pitkin Suomea. Joku muu arvioikoon, olemmeko olleet suolaa vai sokeria. Raamatun mukaan hiuskarvakaan ei lähde päästämme Jumalan tietämättä saati sitten että puoli miljoonaa karjalaista sattumalta joutuisi lähtemään uusille asuinsijoille. Meidän karjalaisten, jos keiden kohdalla pitää paikkansa se, mitä muuan suutari oli kirjoittanut verstaansa seinään.: TÄÄLLÄ EI SAA PYSYVÄÄ PAIKKAA KENKÄÄN!

Mutta jos juuremme ovat kiinni Jumalan sanassa, meillä on luvassa pysyvä koti taivaassa. Aamen


Seppelepartion lähetyspuhe

Seppelepartion lähetys sankarihaudalle ja Karjalaan jääneiden muistomerkille Juupajoella 1.7.12 Valkjärvi-kirkkopyhässä

Rakkaat karjalaiset Valkjärveltä ja kaikki paikalla olevat. Meitä karjalaisia, jotka muistamme henkilökohtaisesti Karjalan kunnaat siellä asuneena, on enää vain kourallinen jäljellä. Monet meistä ovat käyneet syntymäkotiemme ja tuhottujen kirkkojemme raunioilla. Minäkin etsin hautausmaan Sortavalassa, johon mummoni ja pappani on haudattu. Saanen kertoa, mitä nousi mieleeni:

Kävin taannoin Karjalassa, vierailin Venäjän maalla. Kiersin, kuljin Kannaksella, Sortavalassa samosin.

Missä meidän muistomerkit, taaton, mummon marmoriset? Missä suuret sankarhaudat, graniittiset patsaat, paadet?


Turhaan hain hautausmaalta murusia muistolaatan, papan paaden pirstaleita, leposijaa sammaleista.

Tovereilta tiedustelin, maatuskata maanittelin. Havaintonsa vihdoin haastoi, kertoi kaiken kauhuissansa, hoki hiljaa huokaellen hospodi pamiluitansa:

”Hajotettiin hautakivet, sepeleiksi särjettihin. Rikottihin rautaristit, ryssän ruukkiin rahdattihin.”

Rukoukseen painoi päänsä hurskas mummo, harmaatukka. Kuulin vielä kuiskauksen: ”Taatto suuri taivahissa, Vapahtaja Kristos voskres, Älä kosta kauhutöitä, häväistystä hautuumaalla, typerysten tyhmyyksiä.”


Enpä ollut itkemättä, katsomatta kyyneleittä: raiskattuina rakkaat haudat, pyhät lehdot poljettuina. Kalmistossa kaatopaikka. Hiljaa poistuin hautausmaalta, roskatunkion tyköä, ihmetellen ihmismieltä, ateismin aattehia, komentoa kommunismin. Rakkaat läsnäolijat. Jumala on antanut meille kuitenkin mahdollisuuden uusiin koteihin, kirkkoihin ja sankarihautoihin. Olemme saaneet pystyttää Karjalaan jääneille uudet muistomerkit. Emme ole unohtaneet juuriamme emmekä koskaan unohda kaunista Karjalaamme. Nytkin saamme kunnioittaa niiden muistoa, jotka taistelivat rakkaan maamme itsenäisyyden puolesta ja muistamme myös niitä, joiden leposija jäi rajan taakse. Uskon, että meitä on vielä paljon, jotka voimme yhtyä runoilijan ajatukseen: Me voimme kerjätä leipämme, pois antaa kalleimpamme: kodin, konnun, veren, hengenkin, Mutt’ emme vapauttamme.

Lähtekää viemään kunniaseppeleet sankarihaudalle ja Karjalaan jääneiden muistomerkille. Ilmari Mustonen Anne Pärssisen tervehdyspuhe Valkjärvi-juhlassa Juupajoen Karjala-seuran puheenjohtaja Anne Pärssinen lausui tervehdyssanat: Hyvä Juhlaväki! Mina damer och herrar!

Toivotan teidät lämpimästi tervetulleeksi tähän perinteiseen pitäjäjuhlaan. Oikee käspäivät sanottiikii.


Valkjärvijuhlaan on nyt kokoonnuttu 65. kerran. Ehkä joukossamme ei ole ketään, joka voisi kertoa millaista oli ensimmäisissä juhlissa. Millaiset olivat silloin ulkoiset puitteet tai miten juhliin saavuttiin. ”Tiedetäänhän, että valkjärvöiset tekkiit rekkii ja kärrilöi.” Joka tapauksessa juhlapaikoilla vietettiin useampia päiviä. Uskon, että silloin oli mukana enemmän keski-ikäistä ja nuorta väkeä, koska juhlien suuri merkitys on ollut naapuri- ja sukulaisperheiden tapaaminen. Paljon on ollut tarvetta myös yhdessä keskustella, kuinka elämä uudessa ympäristössä järjestyy.

Juupajoella ensimmäiset juhlat pidettiin 1950-luvulla. Silloin pääjuhla oli sään armoilla Suomelan kentällä. Nyt toimimme juhlan isäntinä seitsemättä kertaa.

Nykyisin pitäjäjuhlamme on aikamatka, jolla me jälkipolvet voimme ymmärtää, mitä edelliset sukupolvet ovat hyväksemme tehneet ja mitkä arvot ovat voineet luoda maamme hyvinvoinnin. Onneksi suora hyppäys menneeseen ei ole mahdollista, vaan saamme matkata turvallisesti läsnä olevien eri-ikäisten sukulaisten ja ystävien kanssa laulujen ja tarinoiden myötä.

Viime vuosikymmeninä olemme jo voineet herätellä muistoihin entisiä kotisijoja konkreettisesti kulkemalla vanhoilla pihateillä, vaikka ne suurelta osalta ovat peittyneet hoitamattomina.

Ni är hjärtligt välkomna hit till den här traditionella sockenfesten.

Nuförtiden är vår sockenfest en tidsresa, under vilken vi yngre kan förstå, vad de tidigare generationerna har gjort för oss, och vilka värden är de, som har skapat välståndet i Finland.

Kaikki eivät ole halunneetkaan nähdä rappiolle joutuneita viljely- ja puutarhamaita tai teollisuuden, kaupan ja muun yhteisöllisen elämän raunioita. Onneksi niitä on kuitenkin tallennettu kuvina kotiseutumatkailijoiden toimesta niin, että voimme jotenkin hahmottaa millaista elämä on ollut kauniissa Karjalassa. Nykyinen uusi rakentaminen ja elintason nousu alueella jatkaa maiseman muuttamista niin, että vanhaa peittyy ja entisiä kotitanhuoita ei voi


edes tunnistaa tai lähestyä.

Laihialaisemäntä kysyi taloonsa pakkomajoitetulta suistamolaisemännältä: ”Minkäs tähren te lähritte sieltä? Miksettä pysynehet kotonanne?” Tämä vastasi: ”A vot, katso sie, lähteväthän pieskysetkin pois Suomesta, vaikka saisivat jiähä.” Pääskyset palaavat kuitenkin entisille asunsijoille, mutta evakoille se ei ole mahdollista.

Kun olin mm. Valkjärven kirkonmäellä noin kuukausi sitten, aloin ymmärtää kuinka tärkeää on yrittää ylläpitää edes seurakuntien kirkko- ja hautausmaita. Toivon, että voisimme vierailla edes niillä paikoilla vastedeskin, mikä ei ole mahdollista ilman aktiivista yhteydenottoa paikallisiin viranomaisiin ja ehkä ei myöskään ilman taloudellista tukea.

Svalorna återvänder ändå till sina forna boplatser, men det är inte möjligt för evakuerade.

När jag var i Valkjärvi och Landstunga för en månad sedan, började jag förstå, hur viktigt det är att försöka upprätthålla åtminstone församlingarnas kyrkogårdar, gravar och minnesträdgårdar. Hoppas, att vi har frihet att besöka sådana ställen också i framtiden. Detta är inte möjligt utan aktiv kontakt med lokala myndigheter och kanske inte heller utan ekonomiskt stöd.

Tänä kesäpäivänä aloitamme aikamatkamme Juupajoelta, jonka maisemiin asutuskomitea katsoi valkjärveläisten kotiutuvan. Iloisella, avoimella karjalaisella luonteella perheet lähtivät rakentamaan elämäänsä täällä ja yhteistä eloa varten hankittiin ”pikku Karjala”, seuratalo Heimola. 40 vuotta sitten isovanhempamme kunnostivat sen ympäristöineen viihtyisäksi. Talo on palvellut sekä pitäjäjuhlien väkeä yöpymispaikkana että nykyään monia loma-, hää- tai vuosijuhlien viettäjiä.

Seuramme toiminta pyörii paljon Heimolan ympärillä, mutta muutakin toimintaa on. Olemme järjestäneet useita piirakkakursseja erityisesti lapsille ja myös vanhuksille. Käsityöperinteen säilyttämiseksi olemme pitäneet neulakinnaskursseja. Tarinailloissa keräämme ja tallennamme muuta perimätietoa. Jäsenemme toimivat myös aktiivisesti Tampereen piirissä ja sen toimikunnissa.


Olimme mm. mukana toteuttamassa uuden karjalaisen musiikin sävellyskilpailua. Ryhmä aktiivisia seuramme jäseniä tuotti Valkjärven Uosukkalan kylän kirjan.

Nyt haluan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat olleet mukana järjestämässä tätä juhlapäivää, kiitos seuramme talkoolaisille, ohjelman suorittajille, Juupajoen seurakunnalle ja kunnalle kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen.

Aikamatkamme alkaa. Vår tidsresa börjar.

”Tehhään niin, että vanhemmat tassii ja nuoret tellää, sit saahaan kuoramamme mäenkii pääll.”

Ajetaan kiesseissä Valkjärvelle, sen kumpuilevaan maastoon, viljaville pelloille, sinisten järvien rannalle, Vuoksen varrelle. Kukin käy mielessään omassa kylässä, yhdessä niistä noin 50 kylästä. Kylissä, joista oli lähdettävä kohti tuntematonta päämäärää. Kuka lähti kylästä

Airikkala, Aliskala, Hampaala, Harmaala, Huuhti, Ilmola, Jutikkala, Kahkaala, Kamajauhola, Karkeala, Kekkosenmäki, Keskikylä, Koivula , Kosteala, Kulosuu, Kuuppola, Kyllästilä, Laavola, Lankila, Lemmettylä, Liikola , Mannisenniemi, Marjaniemi, Metsäautio, Naumala, Nirkkola, Noisniemi, Nouseala, Nurmijärvi, Oravaniemi, Pasuri, Pentsilä, Peräkorpi, , Petäjärvi, Piikkilä, Päivilä, Päiväkivi, Pöppölä, Rampala, Rossila, Saaenkylä , Saavola, Sakastila, Salo-Kostiala, Sarkola, Siparila, Suontaka, Tarpila, Teppola, Torikka, Turulila, Uosukkala, Utula, Vaalimo, Valkeamatka, Valkjärven kirkonkylä, Veikkola, Vilppula, Vunukkala, Wirkkilä, Ylpuoli

Toivon, että viihdytte tänään täällä Juupajoella ja saatte sylin täydeltä muistoja ja hyvää mieltä kotiin vietäväksi. Sydämellisesti Tervetuloa!

Jag hoppas att ni alla trivs också här i Juupajoki och att ni får famnen full av minnen.


Kauppatieteen maisteri Lotta Kopran juhlapuhe Valkjärveläisen suvun miniä filosofian maisteri Lotta Kopra pohti juhlapuheessaan arvojohtamista: Karjalaisuuteen liittyviä arvoja voisivat olla: Kunniallisuus, rohkeus ja vastuuntunto Arvoisat juhlavieraat, On kunnia olla mukana tänään täällä Valkjärvijuhlassa. Olen itse kolmannen polven karjalainen. Molemmat isoisäni ovat Karjalasta, tänään täällä juhlassa mukana oleva Aulis Rasimus on kotoisin Karjalasta Ilmeen pitäjästä, jossa olen itsekin muutaman kerran käynyt. Edustan täällä tänään Juupajoen Karjala-Seuraa yhdessä perheeni kanssa. Mieheni on Ville Kopra, ja oma appi-ukkoni Keijo Kopra. Keijon juuret ovat Valkjärvellä, josta hänen perheensä muutti Juupajoelle vuonna -45.

On kunnia saada pitää teille puhe teemasta arvojohtaminen. Aion lyhyesti kuvata, mitä ovat arvot, ja mitä voisivat olla erityisesti karjalaisuuteen liittyvät arvot. Nostan kysymyksiä siitä, mitä arvojohtaminen tarkoittaa käytännössä ja miten jokainen meistä voisi omalta osaltaan edistää meille merkittäviä arvoja arjessa. Toivottavasti tämä herättää teissä ajatuksia ja voimme jatkaa keskustelua juhlaväen kesken päivän mittaan. -------------------------------


Mitä ovat arvot? Arvot syntyvät suhteissa. Suhteessa ihmisiin ja asioihin. Arvojohtaminen tarkoittaa eettisten arvojen välittämistä toisille - oman johtamistoiminnan kautta. Ihminen oppii arvot ja ihanteet ympäröivästä kulttuurista. Kasvatus on keskeinen arvojen välittäjä uusille sukupolville. Nuoren elämässä esikuvat ovat välttämättömiä kasvun ja itsenäistymisen tiellä. Kasvatus perustuu aina arvoihin. Siinä siirretään arvoja ja ihanteita vanhemmalta nuoremmalle. Keskustelu on keskeinen keino määrittää sitä, mikä on arvostamisen arvoista. Kasvun ja kasvatuksen kannalta keskustelu - ja väittelykin, ovat tavattoman tärkeitä. Keskustelussa lapsi tai nuori voi määrittää sitä, mikä hänen kokemuspohjansa mukaan on tavoiteltavaa. Asioista saa myös olla eri mieltä.

Filosofi Kari Turunen jakaa arvot varsinaisiin arvoihin ja muihin arvoihin, jotka ovat näistä johdettuja. Yleisesti tunnusteut varsinaiset arvot ovat Totuus, Kauneus ja Hyvyys. Olen pohtinut, mitkä voisivat olla erityisesti karjalaisuuteen liittyviä arvoja. Pohdin tätä asiaa kirjallisuuden avulla sekä omaan kokemukseeni perustuen ja päädyin siihen, että sellaisia voisivat olla: Kunniallisuus, Rohkeus ja Vastuunkanto. On varmasti muitakin, mutta nämä mielestäni kuvaavat hyvin karjalaisuutta. Ja kuvaavat mielestäni hyvin myös tätä juhlaväkeä – meitä joilla on karjalaisia sukujuuria. No miten on, edistämmekö sitten näitä arvoja arjessamme? Voimme kysyä itseltämme: ·

Olenko rohkea ja valmis muutokseen vaikeiden ratkaisujen hetkellä?

·

Seisonko mielipiteideni takana silloinkin, kun joudun hankalaan tilanteeseen ja

puolustuskannalle? ·

Jaksanko säilyttää kanssaihmisten kunnioituksen silloinkin, kun olen eri mieltä?

·

Uskallanko olla heikomman puolella silloin kun muut kääntävät selkänsä?


·

Kannanko vastuuta elinpiiristäni jatkuvasti, ei vain silloin kun minulle sattuu sopimaan?

·

Heijastaako arjen ajankäyttöni näitä arvoja?

Entä mitkä arvot ohjaavat toimintaani työelämän johtamistilanteissa? Johtamisen teoria ja ”ismit” muuttuvat nopeassa tahdissa, mutta toisaalta perusasiat ovat muuttuneet vain vähän tuhansien vuosien aikana. Johtaja tekee edelleen työtä ihmisten kanssa, fyysisesti tai virtuaalisesti, samalla tavalla kuin faarao, kiinalainen sotapäällikkö, antiikin valtiomies tai kylänvanhin. Onnistuminen on aina edellyttänyt kykyä tulkita yhteiskunnan ja oman yhteisön arvoja ja muuttaa se käytännön toimiksi – yhdessä erilaisten ihmisten kanssa. Arvojen toteuttaminen arjessa rakentaa sekä itselle että läheisille elämän merkityksellisyyttä. Siis, myös itse saan paljon kun toteutan näitä arvoja. Erityisesti lapsiin panostamalla voimme vaikuttaa tulevaan yhteiskuntaan. Aikuisten yhteinen huolenpito ja välittäminen ohjaa lapsia rakentamaan positiivista elämänasennetta ja ottamaan huomioon kanssaihmiset. Arvojen toteuttamisessa vahvan itsetuntemuksen merkitys on suuri. Kylä kasvattaa – kuuluukin vanha sanonta. Vanhukset ovat antaneet oman elämäntyönsä meidän nuorempien hyväksi. Nyt on meidän aikamme huomioida heidät - kuuntelemalla ja auttamalla. ........................ Pyrin itse omalla toiminnallani edistämään kunniallisuutta, rohkeutta ja vastuunkantoa. Olen kasvuyrittäjä Helsingistä. Otan yrittäjänä riskejä, joka vaatii rohkeutta. Luon työllisyyttä ja työpaikkoja Suomeen ja kannan vastuuta tästä työyhteisöstä. Pyrin johtajana luomaan ilmapiirin, jossa toista kunnioitetaan, rohkeutta arvostetaan ja ahkeruudesta palkitaan.

Vielä tärkeämpää kuin tämä, on minulle kuitenkin roolini äitinä ja kasvattajana. Pyrin edistämään näitä arvoja omalla esimerkilläni, sekä keskusteluissa, jotka saavat lapsen itsensä oivaltamaan asioita. .................


Toivotan perheeni ja Juupajoen Koprien puolesta juhlavieraille mukavaa päivää ja kiinnostavia arvokeskusteluja.

Alla juhlassa otettuja kuvia:

Kunniakäynti sankarihaudalle ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)

Messussa Juupajoen kirkossa saarnasi rovasti Ilmari Mustonen, liturgina kirkkoherra Kari Mattila. (Kuva: Pekka Vanhanen)


Airi Lankinen sai tutustua huippusiistiin historiikkiin Valkjärven kouluoloista 1900luvun alkuun. Meeri Karhun löytö on vuodelta 1924. Sen on kirjoittanut Alma West, nousealainen äidinkielen ja historian opettaja, joka myöhemmin käytti nimeä Elli Viismäki. Vasemmalla Seppo ja Irma Lankinen. - Sepon Tervehdyssanoja esittämässä puheenjohtaja ja Airin yhteinen esi-isä on 1700-luvun alussa Anne Pärssinen, Juupajoen Karjala-Seura. syntynyt Yrjö Lankinen, Jöran Langin. (Kuva: Hannu Kaakkomäki) (Kuva: Marjatta Pöllänen)


Sotalapsen asialla, puheenjohtaja Alli Mikkolainen, Pirkanmaan sotalapset ry. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)

Clara Ingvarsson lauloi. Sotalapsena Ruotsiin lähetetyn Matti Äikään lapsenlapsi. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)


Tanhuryhmä Talviaiset katrillien vauhdissa. Säestämässä Lauri Sahra.

Korkeakosken koulun juhlasali täyttyi lähes kolmestasadasta vieraasta.

(Kuva: Hannu Kaakkomäki)

(Kuva: Hannu Kaakkomäki)

Yllä: Severin sekstetti lauloi Tampereen piirin sävellyskilpailusta Kimmo Ojalan Lennä sydän. (Kuva: Hannu Kaakkomäki)

Vasemmalla: Lotta Kopra kehotti miettimään arvojen ja oman arjen suhdetta. (Kuva: Marjatta Pöllänen)


Jouko Sihvo kertoi vuoden 1957 juhlien vaikutuksesta kirkkoherran vaaleihin. (Kuva: Hannu Kaakkom채ki)


Talkoilla leivottuja piirakoita ja pullia. (Kuva: Hannu Kaakkom채ki)

Hannu Iivonen luovutti pit채j채seuran puheenjohtajan nuijan Maija-Liisa Pessiselle. (Kuva: Pekka Vanhanen)

=================================================================== ===========


Valkjärven pitäjäseuran kotiseutumatka Valkjärvelle tehtiin 20.-22.7.2012 Lyhyt selostus matkasta Valkjärvelle vuonna 2012

Käynti Valkjärvellä Aurinkoinen sää ja mukava tunnelma saattelivat Valkjärven Pitäjäseuran kymmenhenkistä matkaseuruetta Valkjärvelle 20.-22.7.2012. Matkan vetäjänä toimi Pitäjäseuran pitkäaikainen puheenjohtaja, nykyinen varapuheenjohtaja Hannu Iivonen Jämsästä. Matkalaisten toimesta kiinnitettiin Valkjärven kirkonmäellä sankarivainajien muistoristiin venäjänkielinen laatta ”Sotilashautausmaata kunnioittaen”. Näin toteutettiin Mitshurisnkojen paikallisjohtajan ristin pystyttämisen yhteydessä v. 2010 esittämä toive. Ristille laskettiin myös perinteinen Pitäjäseuran havuseppele. Matkalaisten kotikyläkäynnit suuntautuivat Aliskalaan, Kostealaan, Veikkolaan, Nirkkolaan ja Nousealaan. Bussiajelulla katsastettiin Valkjärven keskustaa ja poikettiin kahvilla Kiviniemessä. Kotimatkalle lähdettiin Terijoen kautta ihastellen kauniita kukkaistutuksia ja ortodoksikirkkoa. Poikkesimme myös Kuuterselän taistelujen muistomerkillä. Viipurissa pysähdyttiin lounaalle Pyöreään torniin sekä perinteisille ostoksille kauppahalliin. Kiitokset matkaseuralle ja erinomaiselle kuljettajalle! Riitta Vanhanen Kuvat Irja Iivonen


Matkalaiset kuuntelemassa Hannu Iivosen puhetta

Hannu Iivonen ja Esko Turkki kiinnitt채m채ss채 laatta sankarihautausmaan muistoristiin


Riitta Vanhanen ja Timo Talikainen laskevat havuseppeleen muistoristille

Näkymä Jauholasta

Valkjärven keskustan uimaranta iltaauringossa

Valkjärven torielämää


Kiviniemi, siltaremontti

Kuuterselk채 =================================================================== ===========


Valkjärvi-juhla 2011 Jämsän seurakuntakeskuksessa 2. heinäkuuta. Esko Hilskan juhlaselostus Karjala-lehdessä 7.7.

Nuoriso kiinnostunut karjalaisista juuristaan Kulttuuriperinne siirrettävä nousevalle polvelle Karjalan Liitto, piirit ja paikallisyhdistykset olivat evakkovaiheessa juuriltaan irti revittyjen karjalaisten vertaistukiryhmiä. Ne auttoivat sopeutumisessa ja elämän aloittamisessa uudella kotiseudulla, puutteen ja pulmien keskellä. Nykyisin Karjalan Liitto, piirit ja 460 paikallisyhdistystä ja viime vuonna noin 4000 jäsenellä kasvanut, jo liki liki 50 000 hengen jäsenistö ovat karjalaisen kulttuuriperinteen vaalijoita ja siirtäjiä nousevalle polvelle, painotti Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenberg yhdistetyssä Valkjärvi- pitäjäseuran ja Jämsän Karjalaseuran 70-vuotsjuhlassa Jämsän seurakuntakeskuksessa sunnuntaina 3.7. Tehtävä on haasteellinen mutta mahdollisuudet ovat hyvät. Nykyisin 30- 50-vuotiaitten ikäluokka sekä nuoriso, jopa lapset ovat kiinnostuneita isovanhempiensa, vanhempiensa karjalaisista juurista ja entisistä kotiseuduistaan. Nuorisoa ja lapsia on otettava avoimesti mukaan seurojen kerhotoimintaan,, kulttuurityöhön, tämänkaltaisiin kesäjuhliin ja kotiseuturetkille, kasvamaan karjalaisuuteen ja arvokkaan perinnetyön jatkamiseen. Uusia mahdollisuuksia tarjoaa nuorille luontainen netti, järjestön ja yhdistysten sekä sukuseurojen kotisivuineen, valotti toiminnanjohtaja Hallenberg. Tällaiset tapahtumat vahvistavat karjalaisten yhteenkuuluvaisuutta ja kulttuuria.. Juhlille kokoonnutaan haastelemaan, muistelemaan ja tapaamaan toisiaan, painotti Jämsän entinen kirkkoherra, rovasti, itsekin Jääsken evakko Jouko Vaherniemi juhlamessussa, jossa hän käsitteli Sakkeuksen elämän muutosta, Jeesuksen kutsuessa hänet Jumalan valtakuntaan. Liturgina oli Johanna Luomanen, kanttorina Marko Kupari, epistolan luki Irma Lankinen ja laulua esitti Taisto Polvi. Rovasti Vaherniemi totesi jatkosodan alkamisesta kuluneen juhannuksen tienoissa 70-vuotta. Talvisodassa menetetyt alueet saatiin vallattua nopeasti takaisin ja suuri joukko karjalaisia palasi kotiseuduilleen. Hävitettyjen rakennusten tilalle rakennettiin uudet tai entisiä korjattiin. Uskottiin tulevaisuuteen. Vajaat kolme vuotta saatiin asua ja viljellä rakkaita kotitiluksia. Kesällä 1944 oli Karjala jätettävä, lähdettävä evakkoon. Tästä Jämsästä tuli valkjärveläisten pääsijoituskohde. Karjalan evakkoja sijoitettiin tänne noin 2000, näistä valtaosa Valkjärveltä. Tänne raivattiin ja rakennettiin uudet tilat. Täältä löytyi työpaikkoja myös paperiteollisuudesta. Karjalaiset ovat monin tavoin vaikuttaneet Jänsänkin yhteiskunnalliseen, seurakunnalliseen ja kulttuurielämään, totesi Jouko Vaherniemi. Jumalanpalveluksen jälkeen kirkon täyttänyt noin 500 hengen juhlajoukko kävi kunnianosotuksella ja seppeleenlaskulla: Sankarivainajien ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä.Seppeleenlaskupuheessaan sot. mest. evp. Seppo Hakala totesi Karjalan ja


karjalaisuuden elävän uusillakin kotiseuduilla sydämissä ja vierailujen entisillä kotiseuduilla antavan rikastuttavia, nuorentavia kokemuksia. Emäntien maittavan lounaan jälkeen Valkjärvi- Jämsän karjalaseuran 70-vuotisjuhla aloitettiin seurakuntakeskuksen täyttäneellä Karjalaisten laululla. Karjalaisuus on elävä osa sielunmaisemaamme. Näissä juhlissa tapaamme. jutustelemme ja vaalimme sekä siiräämme karjalaista kulttuuriperinnettä nousevalle polelle. Näin sanoi Jämsän Karjaseuran puheenjohtaja Esko Turkki toivottaessaan juhlaväen tervetulleelksi. Valkjärvi-juhla oli järjestyksesssä 64:äs ja Jämsäsässä sitä vietettiin kahdeksatta kertaa. Valkjärvi-seuran tervehdyksen juhlassa esitti seuran puheenjohtaja Hannu Iivonen. Hän totesi karjalaisten asutuksessa maatilojen, muodostamisen, luovuttamisen, raivaamisen ollleen tuon ajan maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, luontaisesti keskeisellä sijalla. Viime aikoina asutuspolitiikkaa on arvosteltu liian maatalousrakentamispainoitteiseksi. Antti Palomäen väitöskirjassa ja julkisessa keskustelussa. Ei ole huomioitu, että menetelmällä turvattiin elintarviketuotanto jälleenrakennusvaiheessa. Ja Suomen talous elpyi ja Suomi tavoitti ja ylitti vuoden 1938 tason tuotannossa jo 1946, osin sotakorvaustuotannon vauhdittamana. Kulutuksen vuoden 1938 taso ylitettiin 1948. Maatalouden tuotto ylsi sotien edelliselle tasolle vasta 1950-luvun alkuvuosina. Menetettiinhän Karjalan myötä suuri hyvä maataloustuotantoalue. Juhlan musiikkiohjelmasta vastasiva oopperalaulaja Taisto Polvi, säestäjänään Marko Kupari, duo Päivi Hirvelä ja Joonas Hivelä. Kanteleen sävelillä hurmasivat yleisön sisarukset Emmi ja Kaisa Järvelä Koskettavia evakkoaiheisia runoja lausui Salme Hytönen. Lämminhenkisen juhlan juonsi letkeästi karjalaisseurojen Keski-Suomen piirin puheenjohtaja Seija Jatkonen. Päätössanoissaan Jatkonen kertoi Keskisuomen karjalaisseurojen ja piirin toiminnan olevan vireää ja monipuolista kulttuuriperinteen vaalintaa ja siirtoa nousevalle polvelle. Ensi kesän Valkjärvi-juhlaa isännöivät, juhlan jo monesti järjästäneet Juupajoen Karjalaiset. Sydänkesän juhla päättyi Keski-Suomen kotiseutulaulun komeaan yhteisesitykseen. Juhlassa jaettiin Valkjärven pitäjäseuran ansiomerkkejä. Hopeisen saivat. Kari Korpela, Marja-Liisa Pessinen ja Jouko Sihvo. Pronssisen: Asko Karjalainen, Matti Kymäläinen, Veijo Laihanen, Varpu Lankinen ja Jorma Sojakka. Jämsän Karjalaseuran pronssisen ansiomerkin saivat: Tauno Järvinen, Raili Järvinen, Salme Hyötynen Veikko Kaarnijärvi, Seppo Lankinen, Martti Jatkonen, Pertti Rahikainen, Seppo Hakala ja Mikko Malkasilta.


Jouko Vaherniemen saarna Jämsän kirkossa

Saarna Jämsän kirkossa 3.7.2011 Valkjärvi- ja Jämsän Karjalaseuran 70-v.juhlamessussa Rov. Jouko Vaherniemi

Elämän muutos Luuk.19: 1 – 10

Tänään vietetään Jämsässä kolmea juhlaa: perinteistä vanhan hautausmaan ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevan uurnahautausmaan juhlaa, jossa muistellaan sekä kaipauksella että kiitollisuudella edesmenneitä läheisiä ja ystäviä; tänä samaisena heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina ovat yhteiset Valkjärvi- ja Jämsän Karjalaseuran 70-vuotisjuhlat.


Runsain joukoin on jälleen kokoonnuttu yhteisille juhlille tapaamaan sukulaisia ja tuttuja eri puolilta Suomea. Tällaiset tapaamiset vahvistavat karjalaisten yhteenkuuluvuutta. Uusilla asuinpaikkakunnilla on toki solmittu ystävyyssuhteita paikkakuntalaisten kanssa ja on esim. löytynyt aviopuoliso. Mutta silti on tarve saada valkjärveläisinä ja muina karjalaisina kokoontua haastelemaan, muistelemaan ja tapaamaan toisiaan. Nämä viime päivät ovat olleet myös jatkosodan muistamisen aikaa; tulihan noin viikko sitten 25.6. kuluneeksi 70 vuotta, kun jatkosota syttyi.Nopeasti saatiin talvisodan seurauksena menetetyt alueet Karjalassa vallattua takaisin ja suuri joukko karjalaisia palasi entisille kotiseuduilleen. Hävitettyjen rakennusten tilalle jälleenrakennettiin uudet tai korjattiin entiset. Usko tulevaisuuteen antoi toivoa ja uskallusta. Vajaa kolme vuotta saatiin asua ja viljellä rakkaita kotiseutuja, kun jälleen oli kesällä 1944 lähdettävä ja jätettävä Karjala. Jouduttiin taas evakkoon. Itse olin mukana toisen kerran evakkoon joutuneiden mukana, kun lähdimme Jääskestä ensin Ristiinaan ja sieltä edelleen Uttiin, jossa oli isäni uusi virkapaikka Lentorykmentti 3. Tänne Jämsään jatkosodan päättymisen jälkeen tuli noin 2000 karjalaista, suurin osa valkjärveläisiä. Tänne rakennettiin ja raivattiin uudet tilat ja pellot. Täältä löytyi myös muita työpaikkoja ja ammatteja mm. paperitehtailta Jämsänkoskelta ja myöhemmin Kaipolasta 1950-luvulta. - Karjalaiset ovat monin tavoin vaikuttaneet Jämsänkin yhteiskunnalliseen ja seurakunnalliseen elämään näiden viime sotien jälkeisten vuosikymmenien aikana. Viime sodat merkitsivät valtavaa muutosta maailman, oman maamme ja erityisesti myös meidän karjalaisten elämässä. Tämän päivän evankeliumiteksti kertoo tärkeästä elämän muutoksesta erään henkilön elämässä. Hän sai kotiinsa vieraan, jonka hän, Sakkeus, tullimiesten esimies, otti iloisesti yllättyen vastaan.


Sakkeus oli hyvin toimeentuleva, varakas virkamies, joka oli hankkinut omaisuutensa sekä rehellisin että epärehellisin keinoin. Epärehellisyytensä ja myös sen takia, että tullimiehet olivat vieraan vallan eli roomalaisten palveluksessa, he olivat halveksittua virkakuntaa juutalaisten keskuudessa. Tätä halveksuntaa Sakkeuskin sai osakseen kun kansajoukosta kuului nurinaa: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.” Varakkuudestaan huolimatta Sakkeus oli sisäisesti onneton mies. Vauraus ei tuonut hänen elämäänsä todellista sisältöä eikä tyydytystä. Varmaan hän oli saanut kuulla Jeesuksen ihmeellisestä toiminnasta, siitä, miten hän välitti niistäkin , joista muut eivät pitäneet. Sakkeus tahtoi omin silmin nähdä tuon ihmeellisen henkilön. Hän kaipasi elämäänsä rakkautta, rauhaa ja todellista sisältöä. Hän kaipasi elämäänsä muutosta. Hän ainakin aavisti, että vain tuo ihmeellinen henkilö, Jeesus Nasaretilainen, voisi antaa hänen elämäänsä ja kotiinsa sen, mitä hän kaipasi. Suuri olikin hänen yllätyksensä ja ilonsa, kun Jeesus huomasi hänet kätköpaikasta ja nimeltä mainiten sanoi: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana kodissasi.” Sakkeus sai todellisen yllätysvieraan kotiinsa. Tämä vieras merkitsi käänteentekevää muutosta tai voisimme sanoa jopa vallankumousta Sakkeuksen jerikolaisessa kodissa. Kertomus Sakkeuksesta ja hänen kotinsa yllätysvieraasta on hyvin rikas ja värikäs tapahtuma koomisine piirteineenkin, tapahtuma, joka ei ole sattunut vain pari tuhatta vuotta sitten, vaan joka on perussisällöltään uusiutunut ja uusiutuu meidänkin aikanamme. Meidän kotimme ovat varmasti hyvin erilaisia. Paljon on varmaan Sakkeuksen kodin kaltaisiakin, jotka ovat hyvin toimeen tulevia ja varakkaita. On hyvä, kaunis ja tilava asunto, auto tai kaksikin, kesämökki jne. Kuitenkin


jotain oleellista silti puuttuu: kodissa ei kaikesta huolimatta voi kokea todellista rauhaa eikä sisältöä. Sieltä puuttuu kaikkein tärkein. Kodista puuttuu oleellisin, jos siellä ei ole sijaa Jeesukselle Kristukselle. Eräässä entisen vihkikaavan kohdassa on tahdottu antaa tärkeä kehotus: ”Ennen kaikkea antakaa Kristuksen tulla kotiinne.” Kun näin annamme tapahtua, kodit ovat silloin paikkoja, joissa todella viihdytään ja joissa saadaan kokea Kristuksen tuomaa rauhaa ja elämän sisältöä. Tämän saman asia ilmaisee kauniilla tavalla myös tutun adventtivirren sanat: ”On siellä rauha, rakkaus ja uusi toivo uskallus. Hän tullessansa armon tuo ja avun neuvoillansa suo. Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, hän saapuu luokse syntisen.” Jeesus Kristus tahtoo saada sijan meidän jokaisen elämässä ja kodissa. Hän tahtoo muuttaa, eheyttää ja parantaa rikkoutuneen elämän ja kodin. Hän on kaikkien Suomen kotien onnen, turvallisuuden ja siunauksen tuoja. Paitsi, että Jeesus tekstissämme kutsui itsensä Sakkeuksen kotiin, hän samalla kutsui Sakkeuksen Jumalan valtakuntaan. - Tämän päivän tekstien keskeisenä teemana ja sisältönä onkin kutsu Jumalan valtakuntaan ja kutsun kuulemisen tärkeys. Me olemme saaneet ja saamme elämämme aikana useita kutsuja eri tilaisuuksiin, juhliin ja tapahtumiin, kuten näillekin Valkjärvi- ja Jämsän Karjalaseuran juhlille. Kutsun lähettäjä tai esittäjä toivoo, että kutsua myös noudatettaisiin. Ihmisen elämän tärkein kutsu on kutsu Jumalan valtakuntaan. Kristityssä maassa eläessämme meidät on jo pyhässä kasteessa kutsuttu ja otettu Jumalan valtakuntaan. Mutta monet ovat luopuneet kasteen armosta ja Jumalan valtakunnasta. Rakkaudessaan Jumala kuitenkin kutsuu kaikkia luopuneita takaisin valtakuntaansa. Hän kutsuu esimerkiksi erilaisten elämänkohtaloiden,


toisten ihmisten ja erityisesti sanansa kautta. Jumala tahtoo, että jokainen ottaisi hänen kutsunsa vastaan, eläisi kasteen armossa ja hänen valtakuntansa kansalaisena. Kun Sakkeus tuli pelastuksesta osalliseksi ja Jumalan valtakunnan kansalaiseksi, hänen elämänsä muuttui aivan käytännössä. Hän tahtoi auttaa omaisuudellaan köyhiä ja korvata jopa nelinkertaisesti vääryydellä hankkimansa. Jumalan kutsun vastaanottamista on, kun uskomme Jeesukseen Kristukseen omana Vapahtajanamme ja syntiemme Sovittajana. Hän on kuollut kaikkien meidän puolestamme Golgatan ristillä ja hankkinut meille pelastuksen, pääsyn Jumalan valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään. Jumalan valtakunnan kansalaisena eläminen on syntien anteeksiantamuksesta hyvällä omallatunnolla elämistä, lähimmäisten rakastamista sekä rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden noudattamista.

Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenbergin puhe 64. Valkjärvi- ja Jämsän Karjalaseuran 70-vuotisjuhlassa Jämsässä 3.7.2011

Kunnioitetut siirtokarjalaiset ja sotiemme veteraanit, arvoisat juhlavieraat, rakkaat karjalaiset Karjalaisuudella on monituhatvuotiset perinteet. Karjala on aina ollut idän ja lännen, itäisen ja läntisen kulttuurin tuhatvuotinen kohtauspaikka. Karjalaisella järjestötoiminnalla, Karjalan Liitolla, Jämsän Karjalaseuralla ja Valkjärven pitäjäseuralla on monikymmenvuotiset perinteet.


Tuon juhlaanne liiton uuden johdon, puheenjohtaja Marjo Matikainen-Kallströmin ja uusien varapuheenjohtajien tervehdykset, sekä kiitokset ja onnittelut menestyksellisestä karjalaisesta järjestötyöstä.

Tarkastelen puheessani karjalaisuutta ja sen muuttunutta ja muuttuvaa merkitystä karjalaisjärjestöille.

Karjalan Liitto perustettiin Helsingin kaupungintalolla huhtikuussa 1940 pidetyn suuren kokouksen voimin. Talvisodan päättyminen ja rauhansopimuksen ehtojen täyttäminen oli kova isku Suomelle, mutta erityisesti karjalaisille, jotka menettivät kotimaakuntansa. Kokoukseen oli kutsuttu edustajat kaikista aluemenetyksiä kokeneesta 50 kunnasta ja kolmesta kaupungista, seurakunnista ja karjalaisista järjestöistä niin, että kaupunginvaltuuston juhlasalissa oli yli 300 edustajaa.

Voimme tänä päivänä vain arvailla, miten valtaisaa yhteistä yhteiskunnallista tahtotilaa tarvittiin tuolloin noin 70 vuotta sitten Suomessa, että lähes kaikista vaikeista asioista päästiin ratkaisuun ja karjalaisen siirtoväen uudelleensijoittaminen onnistui niinkin hallitusti. Toiset luovuttivat maata, toiset asutettiin. Tämä sotien jälkeinen asuttaminen kosketti pitkästi yli puolta miljoonaa suomalaista asutetut sotilaat, karjalaiset ja maanluovuttajat yhteen lukien. Niin on ollut myös täällä KeskiSuomessa.

Tutkimuksien perusteella tiedämme nyt, että ne kunnat ja kaupungit, jotka ottivat ja joista osoitettiin uusia asuinsijoja karjalaisille, ne kunnat ovat menestyneet taloudellisesti paremmin kuin kunnat joihin karjalaisia ei tullut.

Karjalaseuroilla, pitäjäseuroilla ja Karjalan Liitolla on ollut suuri merkitys karjalaisten sukujen elämässä. Omaa perinnettä on vaalittu ja siitä on oltu ylpeitä, nykytermein voidaan sanoa, että vaikeina sotien jälkeisinä aikoina liitto ja oma yhdistys oli VERTAISTUKIRYHMÄ.


Tänään voimme ylpeinä sanoa, että työ tekijäänsä kiittää. Monet tänään juhlivien yhdistysten ja liittomme tavoitteet ovat toteutuneet samalla, kun toiminnan painopisteet ovat uusiutuneet ja muuttuneet Karjalaisväestön elinolojen edunvalvonnasta on siirrytty voimakkaammin kulttuurijärjestön suuntaan näkyvin ja kuuluvin tuloksin. Sama koskee kaikkia jäsenyhteisöjämme. Enää emme organisoi viljelyneuvontaa, muuten kuin kulttuurin viljelyn osalta.

Karjalaisen järjestötyön kantavia voimia tänä päivänä ovat edelleen vahva yhteenkuuluvuuden tunne ja vapaaehtoisesta kansalaistoiminnasta saatava sosiaalinen pääoma.

Tiedämme, että tänä päivänä liitto kaikkine jäsenjärjestöineen koetaan suomalaisessa yhteiskunnassa tunnustetuksi ja arvostetuksi kansalaisjärjestöksi, joka yhteiskunnallisesti laaja-alaisesti edustettuna on ylläpitänyt kansallisesti merkittävää keskustelua Suomen sodanjälkeisestä ajasta tasapainoisella ja vastuullisella tavalla. Karjalan Liitto ei voi olla yhden asian liike, vaan monialainen toimija karjalaisuuden ja karjalaisen kulttuurin parissa pitkäjänteisellä ja vakaalla tavalla.

Karjalaisuudesta ja Karjalasta ei pidä vaieta. Koemme olevamme edelleen se kansalaisjärjestö, jonka kautta avoin, demokraattinen Karjalaa koskeva monialainen kansalaiskeskustelu kanavoituu. Liittokokouksessa päätimme juuri uudesta Karjala-ohjelmasta osana karjalaisuutta ja Karjalaa koskevaa keskusteluamme.

Karjalaisuutta ja työtä kulttuurimme uudistamiseksi, tallentamiseksi ja uusille sukupolville siirtämiseksi arvostetaan. Tämä näkyy myös menetetyn Karjalan nykyasukkaiden, venäläisten nuorten, osoittamassa kiinnostuksessa yhteistyöhön ja kiinnostuksessa Karjalan ja sen eri alueiden historiaan. Muutosta on todella tapahtunut.

Erityisen iloisia ja kiitollisia olemme valtiojohdon huomiosta, jota saimme juhlavuonna. Tuskin oli viime vuonna monta samanlaista tilaisuutta, kuten oli perustamispäivän juhlamme, jossa puheenvuoron käyttivät sekä tasavallan presidentti Tarja Halonen että pääministeri Matti Vanhanen. Presidentti Ahtisaari oli juhlavuoden suojelija.


Ei ole Karjalan Liittoa jossain kaukana, erillään. Karjalan Liitto on sen jäsenet, jäsenseurat ja piirit. Jäsenet ovat valinneet edustajansa liittovaltuustoon ja hallitukseen. Jos paikallinen, alueellinen toiminta ei tunnu hyvältä, on katsottava peiliin.

Me katsomme Karjalan Liitossa luottavaisina tulevaisuuteen. Uskomme asiaamme, uskomme että Karjalalla ja karjalaisuudella on edelleen sitä vetovoimaa, joka on kulttuurisesti innoittanut taiteilijoitamme kaikkina aikakausina.

Karjalasta kirjoitetaan enemmän kuin koskaan, seuramme julkaisevat kymmenittäin pitäjä- ja kyläkirjoja vuodessa, uusia sukuseuroja perustetaan, jäsenmäärämme on kasvussa, juuret ja karjalaisen elämänperinnön vaaliminen kiinnostaa uusien sukupolvien karjalaisia.

Tämän päivän karjalaisuuden voi kohdata myös verkkoyhteisöissä, sosiaalisessa mediassa, jossa etsitään juuria ja kokoonnutaan saman ajattoman heimoaatteen ympärillä. Karjalaisuus osoittaa teidän juhlavuotenanne monituhatvuotisena kulttuurina kestävyytensä ja voimansa.

Karjalaisuus kiinnostaa muitakin kuin meitä karjalaisia. Karjalan Liitto on kasvava järjestö, saimme viime vuonna uusia jäsenyyksiä jo lähes 4000. Tämä on hyvin huomattava määrä. Suurin jäsenryhmämme ovat keski-ikäiset. Usein juuri keski-iässä alkavat omat juuret ja suvun historia kiinnostaa, silloin on myös enemmän aikaa omille harrastuksille, kun lapset ovat jo aikuisia.

Tulevaisuus on valoisa. Nuoria kiinnostaa karjalainen kulttuuri ja historiamme. Etenkin silloin kun kohtaa erilaisuutta, alkaa arvostaa oman kulttuurin erityispiirteitä – niistä meiltä kysellään ja niistä ollaan kiinnostuneita.

Kehotan teitä kaikkia tarjoamaan omille lapsille ja lastenlapsille mahdollisuutta tutustua ja saada tietoa karjalaisuudesta. Ei tuputtaen tai pakottaen, vaan mahdollisuutena. Moni on kiinnostunut siitä


liian myöhään, omia suvun historiasta kertovia ja Karjalassa asuneita isovanhempia ei ehkä enää ole. Silloin myös Jämsän Karjalaseura tai Valkjärven pitäjäseuran toiminta voi tarjota väylän saada tietoa omasta taustakulttuurista.

Ottakaa lapset tai lastenlapset mukaan seuraaville karjalaisille juhlille, esim. ensi vuonna Lahteen, edes yhden kerran mukaan karjalaisille kesäjuhlille. Miksi tätä toivon? Tiedämme, että useimmat keski-ikäiset toimijat seuroissamme muistavat omasta lapsuudestaan karjalaiset juhlat, nämä kesäjuhlat tai pitäjäjuhlat, joihin on menty mummon tai vanhempien kanssa. Ja myöhemmin on sitten tultu mukaan karjalaiseen järjestötoimintaan, jäsenseuroihimme.

Viime liittokokouskaudella oli teemamme KARJALAISUUS ELÄMÄNVOIMANA. Siitä esimerkkinä ovat omat jäsenseuramme ja niiden aktiivinen toiminta: karjalaisuus on rikkaus ja siitä ollaan iloisia, ylpeitä. Nyt teemamme on KARJALAISET YHDESSÄ. Hienoa että te kaksi seuraa juhlitte täällä tänään yhdessä.

Yhteisöllisyys on asia, josta meidät tunnetaan laajasti. Kun on omasta kulttuuristaan tietoinen ja ylpeä, voi avoimin mielin kohdata myös muita, erilaisia. KULTTUURIEN KOHTAAMINEN on vuositeema, joka oli Turun karjalaisten kesäjuhlien aiheena, Turkuhan on Euroopan kulttuuripääkaupunki yhdessä Tallinnan kanssa. Lopuksi haluan muistuttaa, että kulttuurien kohtaamista on sekin, että löytää oman karjalaisuutensa, omat juurensa.

Karjalaisuuteen liittyy meissä jokaisessa sekä iloa, yhteisöllisyyttä, sosiaalisuutta mutta myös kaikissa meissä kipeitä tunteita. Kiitos teille siirtokarjalaiset, että elitte ne raskaat vuodet, jolloin Suomelle taisteltiin itsenäisyys. Evakuoinnin ja asutustoiminnan onnistumisen vuoksi me jälkipolvet olemme saneet syntyä Suomeen. Paljon ja enemmän ja enemmän tekemiseen liittyy karjalaisuuden kansallinen merkitys ja voima – karjalaisia on monissa vastuullisissa tehtävissä, monien organisaatioiden, kuntien ja seurakuntien luottamustoimissa. Sama toistuu eri puolilla Suomea. Tässä on myös karjalaisen yhdistystoiminnan voima. Me karjalaiset olemme innostuvia ja innostavia,


suorastaan intohimoisia monessa työssä ja harrastuksessa. Intohimoinen suhde tekemiseen tuottaa sitoutumisen lisäksi suurta onnistumisen iloa ja mielen tyydytystä. Olisiko siinä myös yksi onnellisen elämän tekijä? Iloitaan yhdessä siitä, mitä meillä on ja mihin uskomme. mihin pyrimme ja pystymme. Se on karjalaisuutta.

Hyvä yleisö

Nobelkirjailija Gabriel Garcia Marques on sanonut: ”Ihmisen elämä ei ole se minkä hän on elänyt, vaan se minkä hän muistaa ja sellaisena kuin hän sen muistaa siitä muille kertoakseen.”

Hyvät valkjärveläisyydestänne tai muusta karjalaisuudesta rikkaat karjalaiset:

Iloitkaa kulttuuriperinnöstä, kasvattakaa sitä ja siirtäkää se suurena rikkautena lapsille ja lastenlapsille. Kiitos tästä suuriarvoisesta työstä meille juhlan tänään tarjoaville yhdistyksille, 70vuotisjuhlaa viettävälle Jämsän karjalaseuralle ja Valkjärven pitäjäseuralle ja niiden aktiiveille toimijoille.


Valkjärven pitäjäseuran puheenjohtajan Hannu Iivosen tervehdyspuheenvuoro 64. Valkjärvi- ja Jämsän Karjalaseuran 70-vuotisjuhlassa Jämsässä 3.7.2011

Arvoisa Karjalan Liiton rouva toiminnanjohtaja

Hyvä juhlayleisö

Nyt 64:ttä Valkjärvi juhlaa viettävien valkjärveläisten puolesta esitän parhaimman tervehdyksen niin teille hyvä juhlayleisö kuin myös 70-vuotiaaksi ehtineelle Jämsän Karjalaseuralle, jossa nykyään toimii runsaasti valkjärveläistaustaisia, mutta perustamisaikaan 70 vuotta sitten paljon muita karjalaistaustaisia kuten viipurilaisia ja kivennapalaisia.

Talvisodan jälkeen valkjärveläisten evakkotie vei lännemmäksi ja pohjoisemmaksi, olivathan kunnan ja seurakunnan virastot sijoitettuina ensin Ypäjälle ja Kylmäkoskelle ja kunta hetken aikaa Keuruun Haapamäelläkin, kun sijoituskuntina olivat muiden ohella Keuruu, Virrat ja Ähtäri.

Jämsän Karjalaseura alkoi saada valkjärveläisiä jäseniä runsaammin 1944, kun jatkosodan aikana Valkjärven kunta seurakunta toimistoineen olivat sijoitettuina Jämsään. Jämsän Karjalaseura on osittain ollutkin valkjärveläisten karjalaseura ja yhteys Karjalan Liittoon. Aikaisempana yhteytenä on ollut Valkjärven kunnanhoitokunnan päätös 15.5.1940 liittyä kuntajäseneksi Karjalan Liittoon.

Enimmäkseen karjalaisten sijoittumisesta puhuttaessa tarkoitetaan maaseutuväestöä eli heitä, joilla oli joko pika-asutuslain (talvisodan jälkeen) tai maanhankintalain (jatkosodan jälkeen) mukainen maansaantioikeus, josta mm. professori Hannes Sihvo on kirjoittanut sen sisältäneen eräänlaisen ”turpeeseen sidonnan” eli tarjottu alue piti ottaa vastaan ja ryhtyä elintarvikkeiden tuottajaksi. Pakko kalskahtaa kovalta nykyihmiselle, mutta silloin maansaantiin oikeutetuille ei ehkä niinkään, sillä miltei


kaikkien isovanhemmat ainakin olivat hyvin tunteneet Valkjärven lahjoitusmaaoloihin liittyneet pakotteet. maan omaksi ottamisella eli ostamisella ei ollut pakon tunnetta, kun se samalla auttoi oman elannon järjestämistä. Esimerkiksi sitoutumista Jämsään kuvaa hyvin vuoden 1947 kuntavaali, jolloin Jämsän valtuustoon valittiin neljä siirtoväen edustajaa.

Maansaantiin oikeutetun maatalousväestön osuus oli 1930-luvulla 65-70 % väestöstä. Muissa ammateissa toimineet hakeutuivat vapaasti sinne, mistä katsoivat työnsä ja toimeentulonsa parhaiten löytyvän. Tämänkaltainen tilanne suuntasi kulu kaupunkeihin, esim. Helsinkiin tuli 40luvulla noin 30 000 karjalaista ja Lahteen 8000, koko Hämeeseen, johon Jämsäkin kuului, 108 000 karjalaista. Hämeeseen sijoittui asukaslukuun suhteutettuna eniten karjalaisia, ennakkolaskelma ja suunnitelma oli 72 000 henkeä.

Helsinki oli vaikeuksissa vuoden 1945 lopussa 10 000 maanhankintalain mukaisen maansaantihakemuksen käsittelyssä, kun taas Lahti selvisi vähällä karsinnalla, koska Lahdella oli 30luvulla runsaanlaisesti kaupunkirakentamiseen tarkoitettua maata, ja sijoittaminen sai potkua ASO:n pakkolunastusuhasta ohittaa kaavamääräykset.

Hämeessä oli maanhankintalakiin liittyviä valituksia huomattavan runsaasti, syynä oli ehkä se, että toteutuma oli 50 % suurempi kuin paikalliset suunnitelmat. Kun esim. Jämsästä tehtiin Itä-Hämeen maanviljelysseuran alueen valituksista noin puolet, niin ainakin vuokralautakunnan toimiin liittyvistä valituksista Jämsässä kutakuinkin puolet oli etuuksien saajien eli siirtoväen tekemiä.

Asuntorakentamisesta kohdistui 1940-luvulla n. 78 % maaseutualueille ja 50-luvun lopulla nousi kaupunkien osuus yli 50 %:iin. Maanhankintalain vaikutus tuntui kaupungeissakin rintamamiestalojen sijaintien perusteella. Asutusalueet Jämsässä kuten Kääpälä, Tervasmäki, Vitikkalanpelto ja Paattila olivat seurojen tilastoissa maaseutualueita.

Näitä asioita on tänä keväänä käsitelty Antti Palomäen väitöstutkimuksessa, ja siitä on ollut useita artikkeleja eri lehdissä. Niissä on korostettu kielteisesti maaseuturakentamispainotteisuutta ennen 1949 tullutta Arava-lakia. Arvioinneissa ei ole huomioitu sitä, tutkimuksessakin esille tuotua, että


Suomi saavutti vuoden 1938 tuotannon tason ja ylityksen jo v. 1946 lopulla, kulutuksen vastaava taso ylittyi v. 1948, kun taas maatalouden tuotto ylittyi vasta 1950-luvun alkuvuosina. Elämiseen tarvittiin siis ruokaakin muun toimeentulon ohessa, ja valkjärveläisiä oli 40-luvulla sijoittuneena eri puolille Suomea 252 eri kuntaan, tavoitteenaan toimeentulo.

Hyvä juhlayleisö. Nyt olemme kokoontuneet karjalaisuuden ja valkjärveläisyyden merkeissä ja toivonkin huomioitavaksi juhlan lopussa olevan Valkjärven pitäjäseuran vuosikokouksenkin samalla, kun toivotan ja kiitän hyvää juhlaa!

Alla juhlassa otettuja kuvia:

Jämsän kirkossa jaettiin ehtoollista myös entisen Valkjärven kirkon ehtoollismaljasta. (Kuva: Esko Hilska)

Annikki (vas.) ja Jouko Vaherniemi haastelemassa mukavia Hyvinkäältä juhliin tulleiden Matti ja Sisko Kärnän kanssa. (Kuva: Esko Hilska)


Yllä: Seppeleenlasku Karjalaan jääneiden muistomerkille. (Kuva: Esko Hilska) Vasemmalla: Lippu- ja seppelkulkue siirtymässä Jämsän kirkosta sankarihaudoille. (Kuva: Aimo Inkiläinen)


Yllä: Juhlayleisö täytti ääriään myöten Jämsän seurakuntakeskuksen. (Kuva: Pauli Inkiläinen)

Oikealla: Pääjuhlan seurakuntakeskuksessa juonsi Seija Jatkonen. (Kuva: Esko Hilska)


Yllä: Sekä kirkossa että pääjuhlassa esiintyivät baritoni Taisto Polvi säestäjänään Marko Kupari. (Kuva: Maila Myllyniemi) Oikealla: Juhlapuheen piti Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenberg. (Kuva: Maila Myllyniemi)


Yllä: Huomionosoituksina jaettiin Karjalan Liiton sekä Jämsän Karjalaseuran myöntämiä ansiomerkkejä. Kuvassa Karjalan Liiton ansiomerkin saajat. (Kuva: Aimo Inkiläinen)

Vasemmalla: Pitäjäseuran tervehdyksen juhlaan toi puheenjohtaja Hannu Iivonen. (Kuva: Maila Myllyniemi)

Ansiomerkkien saajat yhteiskuvassa. (Kuva: Maila Myllyniemi)

Juupajoen Karjalasuran edustajat esittivät laulaen kutsun ensi vuoden Valkjärvi-juhlaan. (Kuva: Maila Myllyniemi)

=================================================================== ===========


Vuoden 2010 Valkjärvi-juhlaan matkustettiin Mitshurinskojeen yhdeksällä bussilla ynnä yksityisautoilla.

Selostus juhlamatkasta Karjala-lehdessä 15.7.2010 LÄMMINHENKINEN JUHLAMATKA VALKJÄRVELLE Valkjärveläiset viettivät heinäkuun ensimmäisessä viikonvaihteessa kolmatta kertaa Pitäjäjuhliaan Valkjärvellä nykyisessä Mitshurinskojessa. Juhlamatkalle osallistui noin 430 henkeä, minkä lisäksi oli omatoimimatkaajia. Todella runsaslukuisesti mukana oli ensikertalaisia ja nuoria. Lauantaipäiväksi suunnattiin kotikylille linja-autoilla ja kävellen. Illalla pidettiin juhla ammattikoululla ja sunnuntaiaamuna kokoonnuttiin kirkonmäelle juhlamessuun. Messun jälkeen oli kunniakäynti Valkjärven Pitäjäseuran sankarihautausmaalle pystyttämällä muistoristillä. Mitshurinskojesta lähialueineen on kehittymässä merkittävä matkailualue hiihtokeskuksineen. Uusia hirsihuvila-alueita kohoaa joka vuosi lisäten majoituskapasiteettia. Juhlamatkalaiset majoittuivat tällä kertaa kuuteen kohteeseen Valkjärvellä. Aurinkoiset ilmat ja vehreä luonto tarjosivat Karjalan ja Valkjärven juhlamatkalaisille parhaimmillaan.

Iltajuhla oli yleisömenestys Valkjärvi –juhla kokosi väkeä paikallisen ammattikoulun juhlasalin aivan täyteen. Yleisöpaljous yllätti järjestäjät. Kun vieraita oli saapunut myös naapuripitäjästä useampi linja-autollinen, osa juhlamatkalaisista ei mahtunut saliin. Juhlan avasi pitäjäseuran hallituksen jäsen Kari Korpela. Hän kiitti erityisesti paikallisia asukkaita ystävällisyydestä ja järjestelyistä juhlan onnistumiseksi. Puhe tulkattiin venäjäksi. Mitshurinskojelaisten tervetulotoivotuksen ja tervehdyksen juhlaan toi kunnanjohtaja Ludmila Ivanovna Lagaj. Juhlassa kuultiin mitshurinskojelaisten esittämää kaunista musiikkia: kuoro- ja yksinlaulua sekä kahden nuoren harmonikkataiteilijan esityksiä.


Nirkkolalaisten Liskin sisarusten muistoja 1930 –luvun Valkjärveltä kuvaili opinto-ohjaaja Pekka Liski. Toivottavasti Liskin kuuden sisaruksen mielenkiintoiset muistelut tulevat enemmänkin tallennetuiksi. Omakohtaisia muistojaan samalta ajalta, muun muassa kokemuksistaan nelivuotiaana kiertokoulussa ja sähkön tulosta ja sen aiheuttamista ennakkoluuloista kertoi hauskasti emeritusprofessori Jouko Sihvo. Mielenkiintoisen juhlapuheen piti valtioneuvos Riitta Uosukainen. -----------Riitta Uosukainen: Kaappikarjalaiset juurihoitoon Valtioneuvos Riitta Uosukainen kertoi olevansa Valkjärven miniöitä, joka on joutunut kaksivuotissyntymäpäivänään evakkoon Jääsken Ensosta. Vanhan Enson tehtaanpiiput näkyvät Imatran kodin ikkunasta, mutta kaupungin nimi on Svetogorsk ja välissä on maailmojen raja. Uosukainen totesi, että muurissa olkoon aukkoja, joista käsin vierailla ja hoitaa työ- ja kulttuurisuhteita, mutta niiden aukkojen pitää olla hyvin vartioidut, kaiken varalta. Uosukainen toimi Karjalan Liiton varapuheenjohtajana Johannes Virolaisen aikaan seitsemisen vuotta. Hän kertoi käyttäneensä vapaa-aikansa evakkojen lohduttamiseen ja kannustamiseen. Tuolloin tuli todennetuksi oppilause: karjalaiset miehet ovat maan parhaita seuramiehiä, sillä he pitävät hauskaa myös muille kuin itselleen. Monet karjalaiset suvut ovat tulleet tutuiksi: Koprat, Sihvot, Sipposet, Liskit, Uosukaiset. Nämä suvut ovat palvelleet isänmaata niin maanviljelijöinä kuin taitavina kärryjen ja vaunujen tekijöinä, mutta eritoten sotilaina, pappeina, taiteilijoina. Korkeimmalle on konkreettisesti päässyt astronautti Timothy Kopra. Karjalan-kysymyksestä hän totesi ajattelevansa samoin kuin kansleri Kauko Sipponen. Venäjällä ei ole Karjalan kysymystä. Ilman Venäjää ei keskustelu Karjalan palautuksesta johda mihinkään. Varsinkin kun lähes puolet Venäjän viennistä ulkomaille tulee kulkemaan Viipurin lähistöltä. Uosukaista on puhutellut uudissana “kaappikarjalainen”. Monille on tullut aivan uutena tieto karjalaisista juuristaan. Takana on liian monissa perheissä ollut edellisen polven vaikeneminen, vieläpä häpeä. Kaappikarjalaisia hän soisi bongattavan ihan arkitasolla. Uosukainen kutsuu kaapista juurihoitoon, yhteisöllisyyteen, juuri sellaisena kuin on. Karjalaisuus riittää ihmiselossa sellaisenaan, ei sitä tarvitse määritellä. Ei karjalaisuus ole yhtämittaista kliseistä hilpeyttä. Ei sirmakka aina soi. On myös hiljaisia ja ujoja karjalaisia ja tunsipa hän yhden juronkin,


mutta tämä muutti Ruotsiin. Karjalaisuus on tunteiden näyttämistä ja tunteisiin uskomista kielellisesti ja mielellisesti. Se on karjalaisten erikoislahja; siitä ei pidä luopua. -----------Päätössanoissaan pitäjäseuran puheenjohtaja Hannu Iivonen kertoi, että juhlamatkan osallistujamäärä on noin 6 % v. 1939 Valkjärvelle henkikirjoitetusta väestöstä. Puheenjohtaja kiitti erityisesti tahoja, jotka ovat olleet mukana pystyttämässä muistoristiä sankarihautausmaalle sekä Puolakan Valmismatkoja, joka on vastannut juhlamatkan käytännön järjestelyistä. Samalla saatiin kutsu 3.7.2011 pidettäville Valkjärvi -juhlille Jämsään. Iltajuhlan juonsi kauppatieteiden tohtori Raimo Inkiläinen johdatellen leppoisasti karjalaiseen tapaan juhlan kulkua. Hän lausui myös kaksi koskettavaa runoa. Messu kirkonmäellä Jumalanpalveluksen liturgina toimi Juhana Sihvo ja saarnan piti Jouko Sihvo. Professori Jouko Sihvo johdatteli kirkonmäelle kokoontunutta juhlakansaa näin: olemme pyhällä paikalla, olemme pyhiinvaellusmatkalla. Esivanhempamme ovat pyhä pyhän jälkeen tulleet tässä seisseeseen kirkkoon etsimään voimaa elämäänsä. Kirkon ympärillä ovat myös esivanhempiemme ja sukulaisten haudat. Apostolien päivän saarnassaan Sihvo puhui Pietarista ja Paavalista sekä kolmenlaisesta rististä: raskaasta rististä, sovituksen ja armon rististä sekä toivon ja voiton rististä. Sihvo totesi, että raskaan ristin ovat kantaneet myös evakkoon lähteneet ja erityisesti rintamalla taistelleet. Tänään pyhässä ehtoollisessa pääsemme osallisiksi armosta ja sovituksesta. Tässä maassa risti on jälleen voiton ja toivon merkki, josta on osoituksena suunnitelma rakentaa tälle paikalle pieni ortodoksinen kirkko, missä me luterilaisetkin saisimme matkoillamme hiljentyä.

Kunniakäynti uudella muistoristillä Valkjärven sankarihautausmaalle pystytettiin kesäkuussa noin neljä metriä korkea puinen muistoristi Versowood Group Oy:n ja Siparila Oy:n tuella. Vastaavanlainen risti on sankarihautausmaalla ollut jo jatkosodan aikaan.


Muistoristille laskivat seppeleen Liisa Vesterinen ja Esko Turkki, airueina olivat Anni ja Iida Vesterinen. Sankarihaudoilla pitämässään puheessaan kansleri Kauko Sipponen totesi, että vuonna 1991 itäisen naapurin kanssa allekirjoitetussa sopimuksessa on luvattu suojella ja kunnioittaa sankarihautoja. Sopimus koskee myös kulttuuria, kieltä ja historiaa, mutta tätä ei ole vielä kyetty riittävästi käyttämään hyväksi. Siviilihautausmaiden suojelusta sopiminen on vasta vireillä. Sipponen vertaili puheessaan Suomen ja Baltian maiden lähihistoriaa ja totesi lopuksi Sillanpään marssilaulun säkein: ”Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus. ” Viiden vuoden päästä uudelleen juhlimaan Valkjärven pitäjäseura on päättänyt järjestää juhlan viiden vuoden välein Valkjärvellä. Lukuisat matkalaiset totesivat, että viimeistään viiden vuoden päästä tavataan taas Valkjärvellä.

teksti Riitta ja Pekka Vanhanen


Kari Korpelan avaussanat Pitäjäseuran hallituksen jäsen Kari Korpela:

Avaussanat 63. Valkjärvi-juhlassa Mitshurinskojen ammattikoululla 3.7.2010 Rakkaat pitkän evakkomatkan tehneet ja täällä olevat! Arvoisa juhlapuhujamme valtioneuvos Riitta Uosukainen! Nykyiset asukkaat, venäläiset ystävämme! Hyvät valkjärvöiset! Minulla on kunnia tämän juhlan pääjärjestäjän Valkjärven pitäjäseuran puolesta avata odotettu vuosijuhlamme täällä Mitshurinskojen ammattikoululla. Haluan pitäjäseuran ja eri valkjärveläisten perinneseurojen ja erityisesti tämän juhlan järjestäjien puolesta toivottaa Teidät sydämellisesti tervetulleiksi tähän juhlaan – vuoden 2010 tapaamiseemme. Samalla haluan kiittää kaikkia mukana olleita ja täällä olevia juhlan järjestelyistä. Haluan kiittää jo ennakolta kaksipäiväisen vierailumme ja tämän juhlan järjestämisestä venäläisiä ystäviämme Mitshurinskojessa. Tuntuu, että olemme tervetulleita tänne. Toivomme erityisesti, että tänä vuonna uudelleen pystytetty toisessa maailmansodassa kaatuneiden suomalaisten muistomerkki hautausmaalla, vuonna 1957 palaneen kirkon edustalla saa olla hyvässä kunnossa. Uskon, että muistomerkki syventää kansojemme välistä ystävyyttä ja lujittaa yhteistyötämme. Eilen, tänään ja vielä huomenna monet meistä ovat jo käyneet entisillä kotipaikoillaan. Toivon, että emme ole häiriöksi. Muistot mennestä ajoista ovat meille rakkaita.


Kiitän Valkjärven Pitäjäseuran, kaikkien entisten valkjärveläisten ja kaikkien meidän täällä olevien puolesta Teitä paikallisia asukkaita ystävällisyydestä, järjestelyistä juhlan onnistumiseksi ja toivotan onnea, terveyttä ja kaikkea hyvää kaikille Valkjärvi/Mitshurinskojen asukkaille.


Riitta Uosukaisen puhe

Valkjärven pitäjäjuhla 3.7.2010 Valtioneuvos Riitta Uosukainen: Puhetta ihmiselle Motto: “Ei orjuutta hengen mailla,/ aatos liitää linnun lailla, / ja löytää pesäpuun./ Kaikki mainen on harhaa ja unta, vain hengen on valtakunta./ Sitä juhlii kansa Kannaksen,/ sitä helkkää Karjalan kieli,/ sitä hehkuu peloton mieli,/ elää Karjala, Karjala ikuinen.” (Einari Vuorela 1949) Ensimmäinen konkreettinen ventovieraitten kesken tapahtunut kosketus valkjärveläisyyteen osuu 1970-luvun ensi vuosiin, minähän olen Valkjärven miniöitä. Olimme, mieheni ja minä, Ateenan lentoasemalla. Muita suomalaisia oli meitä hieman vanhempi sairaanhoitajatar, joka lähestyi meitä ja matkalaukkujamme ja luki nimilapun. “ Päivää, ootteks työ Valkjärve Uosukaisii. Mie oon Muolaa Himasii, ja myö taijetaa olla sukkuu.” No, keskustelu mieheni kanssa tuottikin kohtuullisen nopsasti tuloksen: etäisiä sukulaisia ollaan ja tutuiksi tultiin. Miten monet kymmenet kerrat sen jälkeen olemme sukuselvityksiä Kannaksen pitäjäläisten kanssa tehneetkään! Maailma ja sukututkimus ovat kehittyneet uskomattomasti. Internet auttaa jos


jollakin tavalla läheisyyden ja tuttuuden hankkeissa, vaikka olenkin elävältä kohtaamisen kannattaja periaatteessa ja käytännössä. Valkjärvi, Uusikirkko, Vuoksela, Uosukkalan koulupiiri ja niihin liittyvät selvitykset yhtäältä ja Jääsken Vainikat, vieläpä Henttoset toisaalta, puhumattakaan äitini laajalti tutkitusta pohjalaisesta suvusta, Hällströmeistä. Sukulaisia siunaantuu, ja 1990-luvusta lähtien kaikki sukuhaarat ovat aktivoituneet. On sanottava, että äitini tuotiin vauvana Kannakselle hänen jäätyään äidistään orvoksi. Hänellä oli hyvinkin karjalainen identiteetti, mutta joskus kyllä pohjalainen nyrkinisku pöytään tömähti tummalta ja tuliselta äidiltä. Karjalais-pohjalainen kombinaatio oli erinomainen! Kun nyt matkanteon helpotuttua äitiäkin houkuteltiin vaikkapa Viipuriin, äiti sanoi: “Mie oon sielt tult kaks kertaa nii noppeest, et minnuu ei saa sinne millää!” Eikä saatu, äiti on jo siirtynyt tuonilmaisiiin. Hällströmiläisyys on korostunut vasta 1990luvulla, vaikka evakossa oltiin Lempäälässä juuri äidin pohjalaisjuuristen sukulaisten luona. Ei sitä heti sodan jälkeen sukuselvityksiä tehty; hyvä kun hengissä selvittiin uusiin oloihin. Nyt minulla on sukulaisia Länsi-Suomessa viljalti. Milloin missäkin ilmoittaudutaan: “Määkii oon niitä Hällströmejä. Mitäs haaraa sää oot?” ja minä osaan vastata: “Katariinan haaraa.” Tämän verran sukuselvitystä on pakko ottaa esille omasta puolestaan, niin myös maantiedon oppia. Kun on joutunut kaksivuotissyntymäpäivänään evakkoon Jääsken Ensosta ja asettunut


Imatralle, näkee vanhan Enson tehtaanpiiput olohuoneensa ikkunasta, se vaikuttaa. Nyt tehtaat röyhyävät International Paperille, ja kaupungin nimi on Svetogorsk. Matkaa lienee linnuntietä kymmenkunta kilometriä, mutta välissä on maailmojen raja. On vieläkin. Muurissa olkoon aukkoja, joista käsin vierailla ja hoitaa työja kulttuurisuhteita, mutta niiden aukkojen pitää olla hyvin vartioidut, kaiken varalta. Valkjärven historia Uudenkaupungin rauhan (1721) ja Haminan rauhan (1743) jälkeen ei ollut ruusuilla tanssimista. Armoton venäläinen sortovalta soitti ruoskaansa lahjoitustalonpoikien selässä. Vielä keisarin vuoden 1836 manifesti riisti talonpojilta oikeuden isiltä perittyihin maihin. Lampuodit saivat perintökirjat vasta vuonna 1902. Vuonna 1889 väkiluku oli 6160.

Viipurin läänin kalenteri vuodelta 1893 kertoo, ettei maanviljelys ollut vieläkään päässyt vauhtiin historiallisista syistä. “Väestö elättää itsensä pääosin käsiteollisuudella. Se onkin sangen edistynyt, etenkin miesten. ‘Walkjärven kärryt ja reet’ ovat saavuttaneet keveytensä ja sievän tekonsa vuoksi yleisen maineen. Rahvas, varsinkin miesväki, on ko’okasta, luonteeltaan rivakas ja toimelias. Näölleen keskulaista, enempi kauneuteen vivahtavaa.


Vanhanaikainen puku on vielä käytännössä. Vaimoilla punahelmaiset hameet, nuorilla naisilla kirjava vaatetus. Sivistysolot takapajulla.” Kouluneuvos Kirsti Mäkinen on tutkinut naapurihuumoria teoksessaan Lollot ja kollot. Naapuripitäjien asukkaita nimiteltiin kölleillä, jotka olivat usein aika suorasukaisia. Valkjärveläisiä naapuripitäjäläiset haukkuivat kellovarkaiksi, lehmänkengittäjiksi, piulaisiksi, reentekijöiksi, rukkasvarkaiksi. Näistä nimityksistä on tietoja jo 1890-luvulta ja niitä on tunnettu vielä 1960-luvulla.

“Mis on kaks valkjärvistä, siin on kolme vorroo.” “Valkjärveläine varastaa vaik omat rukkasee.” (Kivennapa) “Sakkolainen sai jäniksen Pyhäjärven pyyvöksistä, keitti kerran, söi kahdesti, siintkii viel valkjärvöinen varast.” (Muolaa) “- Oha siul aikaa kyl ja Muolaast toist tulloo. - Ei oo, valkjärveiset varastiit.” ((Antrea) “Valkjärveiset olliit vorrii. Kivennapalaiset olivat isonvihan aikana pudottaneet kirkonkellon Suulajärveen. Eivät löytäneet. Valkjärven kirkossa kuulivat oman kellonsa äänen.” (Kivennapa)


Valkjärven reentekijät. “Vahvoi ko Valkjärve kiessit. Ne kestivät hyvin humalaisen ja mustalaisenkin ajella.” (Heinjoki) Köllit lientyvät tietenkin koulutuksen ja tapakasvatuksen myötä. Tuli muuta ajateltavaa kuin naapurien muka leikillinen parjaaminen. 1920- ja 1930-luvulla kouluolot tuntuvat jo vauhdittuneen. Valokuvista päätellen väki todella oli “kauneuteen vivahtavaa“. Järjestötyö oli vilkasta, suojeluskunta-, lotta- ja pikkulottatyö ja marttatoiminta kukoistivat. Urheiluseuran nimi oli komeasti Valkjärven Vauhti. Erityisen tärkeää oli maanpuolustustyö Kannaksen puolustautumiseen oltiin aina varautuneita. Myös voimistelu ja urheilu ynnä musiikki olivat suosittuja. Harrastettiin niin kentällä kuin kuorossa. Vuonna 1939 Valkjärvellä oli 7760 asukasta. Poliittinen jakauma oli porvarillinen: maalaisliitto 67,9 %, kokoomus 19,9 %, SDP 3,3 % IKL 7,7 %. Vertailuksi todettakoon, että teollisuuden vaikutus tuntui heti väkiluvussa: Jääskessä oli asukkaita tuolloin 20800. Stalinin peukalo venytti rajaa niin, että Ensokin meni. Siitä lähdettiin ja tässä ollaan, hajallaan kuin juutalaiset diasporassa, valkjärveläiset ensin Lounais-Suomessa, sitten Keski- ja Pohjois-Suomessa. Toimin Karjalan Liiton varapuheenjohtajana Johannes Virolaisen aikaan seitsemisen vuotta ministeriksi tulooni asti; silloin minusta tuli jäävi. Käytin kaiken vapaa-aikani evakkojen lohduttamiseen ja kannustamiseen, kuljin ja kuuntelin ja puhuin. Hyvin monet tuolloin tapaamistani ovat jo poissa, ja heitä on ikävä, mutta onpahan hyvä


omatunto, etteivät he jääneet tyystin huomiotta. Tuo aika oli perheeltä poissa, mutta mieheni oli ymmärtäväinen, koska on Karjalan poikia Vuoksen varrelta. Valkjärveläisten tilaisuuksissakin kävin ja totesin vahvan oppilauseeni pitävän paikkansa: karjalaiset miehet ovat maan parhaita seuramiehiä, sillä he pitävät hauskaa myös muille kuin itselleen.

Valkjärveläiset suvut tulivat tutuiksi silloin ja sittemmin: Koprat, Sihvot, Sipposet, Liskit, Uosukaiset. Suhde yhteen Uosukaiseen on tietysti erikoisasemassa, mutta kaikkien muidenkin mainitsemieni sukujen edustajien kanssa on tehty työtä ja pidetty hauskaa. Paavo Liski oli rakastettu, laaja-alainen ja luova. Eniten olen surrut Hannes Sihvoa, joka on ikätoverini vuodelta 1942. Olimme myös opiskelutoverit, ja fenno-ugristiset, etenkin karjalaiset, teemat vetivät meitä puoleensa. Hannes Sihvon tuotanto on suurenmoinen velanmaksu Karjalalle, siltähän meistä karjalaisuustyö aina tuntui. Ja jos joku tahtoo liikuttua, katsokoon Ajankuvia Valkjärveltä -teoksen s. 314, siellä kuvassa on äitinsä sylissä sankarihautausmaan valkoisten ristien viidakossa Hannes-vauva. Hän ei isäänsä ehtinyt nähdä. Mainitsemani suvut ovat palvelleet isänmaata niin maanviljelijöinä kuin taitavina kärryjen ja vaunujen tekijöinä, mutta eritoten sotilaina, pappeina, taiteilijoina. Arvioimatta enemmälti totean, että korkeimmalle on konkreettisesti päässyt astronautti Timothy Kopra.


Kunniamerkit ja muut vallan symbolit kilisevät komeasti, kun nämä joukot ovat liikkeellä virka-asuissa. Tunnustukset ovat tulleet aiheesta, ja ne ovat koituneet kaikkien valkjärveläisten ja karjalaisten kunniaksi.

Pitkäaikainen ihailuni kohde on ollut kansleri Kauko Sipponen. Hänen tapansa ajatella on solmiutunut yhteen omani kanssa, kun on kyseessä ns. Karjalan-kysymys. Karjala on minulle onni eikä vain ongelma. Olen puhunut Karjalan-teemasta julkisesti Venäjän liittoneuvostoa myöten. Sen jäsenet suhtautuivat minuun ihailevasti ja kuuntelivat sujuvasti, erinomaista venäjännöstä seuraten. Asia kyllä kulki kuin vesi hanhen selästä. Silloin oli kyseessä presidentti Boris Jeltsinin aika. Hän oli myöntänyt vääryyden vääryydeksi. Kiitin häntä siitä ja toivotin pikaista paranemista. Valitettavasti hän kuoli, ja kehitys otti taas uuden suunnan. Kansleri Kauko Sipposen kanta on mielestäni realistinen, kun hän lausuu: “Venäjällä ei ole Karjalan kysymystä. Ilman Venäjää ei keskustelu Karjalan palautuksesta johda mihinkään. Palautustoiveita heikentävät Koiviston ja Uuraan öljysataman rakentaminen sekä Nord Stream kaasuputken upottaminen Suomenlahteen Viipurin länsipuolella. Lähes puolet Venäjän viennistä ulkomaille tulee kulkemaan Viipurin lähistöltä.”


Syvimpiä tunteitamme emme me karjalaiset kuitenkaan kiellä, ja meillä on niihin oikeus. Niitä on loukattu, eikä vääryys muuksi muutu. Asia on Korkeammassa kädessä, kuten sanotaan. Olin syvästi onnellinen, kun presidentti Martti Ahtisaari hyvässä Nobelpuheessaan kertoi karjalaisten tilanteesta ja tunnoista. Ajatelkaa, media tiedusteli minulta tuon puheen jälkeen, oliko se sopivaa. Totisesti oli! Hyvät kuulijat Haluan vielä palata Hannes Sihvon tapaan tehdä tutkimusta. Kyllä tekstejä on näillä näkymin tullut kuin suden kuraa, viisaita, ankaria, karjalaisuutta ymmärtämättömiäkin tekstejä. Mitkään kirjat tai tutkimukset eivät kuitenkaan korvaa tärkeintä: rakkautta Karjalaan ja omaan pitäjään. Hannes Sihvon töissä säteilee aina lämpö ja rakkaus. Minua on puhutellut uudissana “kaappikarjalainen”, ja puhun tästä kaikkialla. Miten valtavan paljon Suomessa on tuntemattomia tai puoli- tai neljänneskarjalaisia. Monille heistä on tullut aivan uutena tieto karjalaisista juuristaan. Takana on liian monissa perheissä ollut edellisen polven vaikeneminen, vieläpä häpeä. Ei ole helppoa ollut. Tiedämme kyllä, että Mikko Ilonen on karjalaista juurta, Koop Arponen samaten. Onhan avoimesti juuristaan ylpeitä perheitäkin ollut. Mutta kaappikarjalaisia soisin bongattavan ihan arkitasolla. Kutsun kaapista juurihoitoon, yhteisöllisyyteen, juuri sellaisena kuin olet. Karjalaisuus riittää ihmiselossa sellaisenaan, ei sitä tarvitse


määritellä. Ei karjalaisuus ole yhtämittaista kliseistä hilpeyttä. Ei sirmakka aina soi. On myös hiljaisia ja ujoja karjalaisia ja tunsinpa yhden juronkin, mutta hän muutti Ruotsiin. Karjalaisuus on tunteiden näyttämistä ja tunteisiin uskomista kielellisesti ja mielellisesti. Se on meidän erikoislahjamme; siitä ei pidä luopua. Nykyään avoimesti puhutaan köyhyydest�� ja sen poistamisesta. Kuitenkaan ei huomata, että tunteiden köyhtyminen on yhtä vakava ongelma, joka aiheuttaa masennusta ja syrjäytymistä. Vain viihteessä on lupa tuntea. Ja viihteessäkin on vain näyteltävä tunteiden vapautta, mieluiten nolattava ja lopuksi todettava “vitsi, vitsi”. Ihmisiä puristetaan vakavikkomankeliin, jotta he olisivat uskottavia. Kyynisyys leviää niin, että jääpuikot helisevät helteessäkin. Vain kyynikot voivat käydä älykkäästä. Muuan etevä mutta kylmäsilmäinen miestoimittaja totesi, että , mie sie -kansalle sallitaan sellaista mitä ei muille. Meille on delegoitu ilo, empatia, eläytyminen; syöminen, juominen, tanssi, laulu ja uskonto harmoniassa keskenään ja sekamelskassakin silloin tällöin. Saman todistavat semiotiikka ja oma elämäni. Valkjärveläiset! Emme saa luopua parhaasta itsessämme. “Iloss ellää pittää vaik päivää vähemmä”, sanotaan - mutta ilon on oltava aitoa. Karjalaisuus on aina kuin tanssimista nuoralla. Tutkiessani aineistoa Karjalan Liiton -juhlapuhettani varten lumouduin kuvasta teoksessa


Se minkä jaksat kantaa. Siinä Antti Jeskanen Raudusta kertoo (Joroisista): “Nyt kun vihdoin olimme saaneet oman kotipaikan, rupesin harjoittelemaan langalla kävelyä, jonka olin aloittanut jatkosodan aikana Karjalassa.” Tällä nuoralla me evakon identiteetin omaksuneet evakkopojat ja evakkotytöt, evakkovaarit ja evakkomuorit yhä teemme parhaamme isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi.

Riitta Uosukainen valtioneuvos

Liskien muisteloita Muistoja Valkjärveltä 1930-luvulta Koosteen esitti opinto-ohjaaja Pekka Liski Valkjärvi-juhlassa 3.7.2010

Tämän kertomuksen muistelijat, sisarukset Eini Sipponen, Keijo Liski, Helena Hämäläinen, Erkki Liski, Toini Puhakka ja Armas Liski, ovat syntyneet 1920-1929, sisaruksista vanhin Oiva kaatui 1940 Suomussalmella. Liskin perhe asui Valkjärven Nirkkolassa noin 7 km päässä kirkonkylältä. Muistelmakooste perustuu pääosin Riitta ja Pekka Vanhasen 24.4.2010 Kausalassa tekemään Eini Sipposen, Helena Hämäläisen ja Erkki ja Armas Liskin haastatteluun. Nirkkolan kylästä on todettu vanhan sanonnan mukaan: Nirkkola, Nouseala ja Valkeamatka, ne eivät paljon viisautta jatka! Näin kerrotaan papin todenneen rippikoulussa... Vielä vanhemman sanonnan mukaan: Noisniemi, Nouseala, Valkimatka ja Nirkkola, kaik pienet lasit tarvitsema.


Maa siunaa tekijänsä Kotimme oli maalaistalo, missä asuivat perheemme lisäksi isovanhemmat sekä isän sisko ja veli vaimoineen. Työvoimaa oli siis omasta takaa ja lapset otettiin mukaan maataloustöihin pienestä pitäen. Työnjako oli perinteinen, naisille kuuluivat navettatyöt ja miehille ns. hevostyöt. Vuonna 1930 saatiin Lamminpäähän vehnämylly, mikä uudisti maanviljelystä ja myllymatka hevosella saattoi olla kilpamatka. 30-luvun lama ei kotona näkynyt, mutta muistissa on, että hätäaputöinä tehtiin Liesmäen leikkausta Mutaojan laaksoon ja pakkohuutokauppojakin oli. Lasten ja nuorten kesiin kuuluivat juurespellot, heinänteot ja lehmien paimentaminen aamuin illoin, mutta myös uintiretket Mielesjärvelle, maatalouskerho viljelyineen ja kaverit naapurustossa. Nuoreen on vitsa väännettävä Koulunkäynti alkoi kiertokoulusta, jota käytiin syksyin keväin muutama viikko eri taloissa. Varsinainen supistettu kansakoulu kesti neljä vuotta, ja 1930-luvun lopulla alkoi iltapäivisin pidetty kaksivuotinen jatkokoulu, missä opetettiin mm. yhteiskuntaoppia ja isänmaallisia lauluja. Opettajista Karstinen oli ns. vanhanajan opettaja ja Viinanen uudempaa polvea. Tiedättehän mitä se merkitsi? Valkjärvellä toimi 14 kansakoulua, mutta lähin oppikoulu oli Pölläkkälässä. Koulutus oli aliarvostettua, ainoastaan maamieskoulu, kotiteollisuuskoulu, emäntäkoulu ja karjakkokoulu olivat vanhempien mieleen. Nuorille merkittävä oli myös rippikoulu: kirkkoherra Heinikainen, kanttori Kruus, ja katekismuksen kristinoppi ulkoalukuna. Nuorten toiminnan tukemiseksi Nirkkolaan perustettiin VPK, jonka opintokerholaiset toimittivat omaa lehteä. Lehti oli käsinkirjoitetta ja se kiersi talosta toiseen. Lehden nimi oli Kerhokaikuja, kustantaja oli kirjapaino Kulakka. Vuonna 1935-36 rakennettiin talkoilla VPK:n talo ja myöhemmin urheilukenttä. Matkas on monta mutkaa Kirkonkylässä käytiin harvoin, olihan omassa kylässä osuuskauppa. Mari-tätin mukana käveltiin joskus kirkkoon toiveissa saada Kopperoisen jäätelöä. Kirkolle meno ei muuten oikein houkuttanut, kun Stenbergin mäessä saattoivat isommat pojat antaa selkään, kuten kävi kerran matkalla Koirasen kirjakauppaan. Rautatie Viipurista Valkjärvelle valmistui 1930. Opettaja Karstinen vei keväisin vanhimpia oppilaita sen aikaiselle luokkaretkelle junalla Viipuriin. Tutustuttiin linnaan, meijeriin,


teurastamoon, tivoliin, kirkkoihin ja Monrepohon. Viipurilainen Karstinen totesi usein oppilaille ”te olette niin maalaisia”, mutta Viipurin matkalle lähtiessä Karstinen oli todennut, kun oppilailla oli parhaat päällä , että ”tehän olette aivan kaupunkilaisia”. Eräässä talossa pojat oli piiskattu ennen matkaa, varoitukseksi, jotta muistaisivat, etteivät mene junan alle.

Etteepäin on elävän miel Vuonna 1928 Valkjärvelle muutti PPP2 eli polkupyöräpataljoona, myöhemmin siis jääkäripataljoona 2. Polkupyörä saattoi olla alokkaalle uusi haaste, jota puupyörilläkin tiedetään harjoitellun. Varuskunnan myötä saatiin keskustaan ja muutamiin kyliin kuten Nirkkolaan sähkö. Puhelin oli harvinaisuus, mitä ei Liskilläkään ollut. Jälkeenpäin tätä voi ihmetellä, koska talon isäntä Matti Liski oli monessa mukana. Matti Liski oli valittu 24vuotiaana Valkjärven kunnanvaltuustoon. 1930-luvulla hän toimi joitain vuosia valtuuston ja hallituksen puheenjohtajana. Lisäksi hän hoiti holhouslautakunnan, taksoituslautakunnan, köyhäinhoitolautakunnan, kunnalliskodin johtokunnan ja Nirkkolan kansakoulun johtokunnan puheenjohtajuuksia.Kunnan asiat veivät isä-Matin kaksi kolme kertaa viikossa kirkolle, taksoituksen aikaan muutamaksi viikoksi. Ei siis ihme, että Mari-täti oli kerran sanonut Matin taas lähtiessä kirkolle ”nouskaa lapset katsomaan isäänne, että tunnette sitten kun tulee takaisin”. Matin huoneessa oli kunnan kaappi, missä asiakirjoja säilytettiin. Kirjeenvaihto tapahtui kotoa ja kirjekuorten kääntäminen sujui tytöiltä rutiinilla. Kunnan asioista ei kotona puhuttu, eikä Matti Liski ollut muutenkaan puhelias, vaan pysyi asialinjoilla. Jälkipolven mieleen ovat jääneet köyhäinhoidon asiat, joita toimitettiin kotoa käsin. Kokousten jälkeen jaettiin mm. avustusrahoja ja lääkärilappuja, joskus hakijat saattoivat yöpyä Liskillä. Nyt on markkinat ja huomen toripäivät Käsityötaito siirtyi sukupolvelta toiselle. Äijä ja isä osasivat rekien ja kärryjen teon. Tupa ja paja olivat tuolloin käytössä. Erityisesti maalauksen ja lakkauksen aikana piti tuvassa olla pölytöntä ja lasten poissa. Naiset tekivät ajokaluihin toppauksia ja peittoja eli huusmantteleita. Ajokaluja myytiin Viipurin ja Käkisalmen markkinoilla. Kotona odotettiin tuliaisia, erityisesti Viipurin rinkilöitä. Kerran miehet toivat hartialiinat, mutta Jaakkolaismiehet toivatkin naisilleen rintarossit, ja siitäkös syntyikin puhetta. Mummo


saattoi opettaa tytöille kankaanlaiton kangaspuihin. Pellavankäsittely opittiin kylvöstä kankaaksi ja villakin muuntui langaksi ja saraksi. Käsityöperinne säilyi suvussa vahvana. Ei kenellekkää anneta suurempaa ristii, mitä jaksaa kantaa Vuosi 1939 toi kylään linnoitusmiehiä. Ylimääräiset kertausharjoitukset alkoivat. Jotkut kyläläiset lähtivät jo lokakuussa kaiken varalta Mikkeliin, mutta osa palasi takaisin. Varoituksen sanoja tulevasta saatiin luotettavilta tahoilta, mutta Matti Liski totesi, ettei voi ottaa niihin kantaa, on ajateltava koko pitäjää. Torstaina 30. marraskuuta sota syttyi ja kotona olleet lähtivät matkaan kahdella hevosella. Vanhemmat tytöt jäivät kotiin odottamaan karjanajoa. Tuli sotilaita ja yö oli pelottava. Seuraavana aamuna klo 4 rajalle johtavalle Lipolan tielle tehtiin tilaa sotilailta ja kylän nuoret naiset lähtivät yön selkään kohti Sarkolaa lehmien kanssa. Tästä matkasta, paluusta ja uudesta lähdöstä olisi paljon kerrottava, mutta siitä joskus myöhemmin.


Jouko Sihvon muistelut Jouko Sihvo:

Muisteluita iltajuhlassa Valkjärvellä 3.7.2010

Hyvät ystävät. Liskien muisteluissa mainittiin heidän käyneen kiertokoulua. Se toi mieleeni omat kiertokoulumuistoni. Opintie alkoi varhain. Lienen ollut neljävuotias, kun Kololassa, mummon sisaren eli Amal-tädin kodissa pidettiin kiertokoulua opettajana Selma Ängeslevä. Äiti vei minut sinne oikein eväät mukana. Olin jotenkin ihmeissäni, kun koolla oli niin paljon lapsia, muut minua huomattavasti suurempia.

Tuli ruokatunti. Kaikki ottivat eväänsä esille ja niin minäkin. Ihmettelemistä ja katsomista oli niin paljon toisten syömisessä, etten itse huomannut syödä omia eväitäni lainkaan. Amal-täti oli valppaana ja huomasi, että poika vain katselee eikä muista itse syödä. Hän vei minut pois eväineni siitä suuresta tuvasta keittiöön. Siellä hänen avustuksellaan söin evääni. Kotiin menin suorinta tietä ja kapusin aidan yli enkä kulkenut kujasia pitkin, joita reunustivat puuaita toisella ja kiviaita toisella puolella. Tällaiset ovat muistikuvat ensimmäisestä varsinaisesta kiertokoulusta. Äiti on kertonut, että olin saanut siitä koulusta myös todistuksen. Se kuului näin: ”Jouko Sihvo on ottanut innokkaasti osaa jänisjahtiin ja muihinkin leikkeihin.”

Ilmeisesti seuraavana vuonna eli 1936 kiertokoulua pidettiin meiltä noin kilometrin päässä olevassa Jyrkilässä, joka oli yksi Sarkolan yhdeksästä Sihvon talosta. Siellä koin olevani jotenkin samaa joukkoa muiden kanssa. Minullekin annettiin liitu ja noin A-nelosen kokoinen musta rihvelitaulu, johon harjoiteltiin kirjaimien ja numeroiden kirjoittamista.


Kai minä silloin opin jotakin ja innostuin, mutta varsinainen kirjoittaminen alkoi kiinnostaa minua kesällä 1938. Löysin jostakin puisesta arkusta isän tai äidin vanhoja kaunokirjoitusvihkoja. Kaikkia ei ollut kirjoitettu täyteen. Oli sellaisia sivuja, joissa rivin alussa oli mallikirjoitusta ja rivi sen perässä oli tyhjänä. Minä innostuin jäljentämään niitä mallitekstejä. Itse en tuntenut yhtään kirjainta, mutta kun olin sanoja siihen tyhjälle riville huolellisesti piirtänyt, menin äidiltä kysymään: ”Äit, mitä mie kirjotin?” Tästä harjoittelusta oli se hyöty, että syksyllä aloittaessani alakoulun ensimmäisen luokan Korpiojan uudessa kansakoulussa, minä osasin aika hyvin kirjoittaa, vaikka en osannut yhtään lukea. Silloin sain elämäni ainoan kerran kaunokirjoituksesta kympin. Vielä joulunakaan en osannut kunnolla lukea, sillä muistan äidin auttaneen minua jonkin joulujuhlassa esitettävän roolin opettelemisessa ulkoa. Tällainen on siis pitkän opintieni alkutaival.

Tätä minun ei ollut lainkaan tarkoitus muistella, vaan sitä, kun Valkjärvelle tuli sähkövalo. Siitä on sekä henkilökohtaisia muistoja että Valkjärvi-kirjasta lukemiani muisteloita. Ensimmäiseksi sähkövalot saatiin Kirkonkylään vuonna 1928 samana vuonna valmistuneen varuskunnan voimalasta.

Imatran sähkö saatiin Sarkolaan syksyllä 1937. Valot sytytettiin ensi kerran jouluaattona, mutta pahaksi onneksi seuraavana yönä paloi Äyräpäässä oleva muuntaja ja valot sammuivat.

Kylien sähköistämisellä oli ainakin kolme hidastetta, sen kalleus, ennakkoluulot ja sähkölinjojen vastustaminen. Sähkön saaminen taloon hinnoiteltiin lamppujen eli valopisteiden lukumäärän mukaan. Meillä säästötoimet ilmenivät siten, että navetan ja sikalan väliseen seinään tehtiin aukko ja siihen sijoitettiin yksi lamppu. Samalla lampulla valaistiin näin sekä lehmien että sikojen tilat. Hienoa minusta oli se, että pihalle pystytettyyn sähköpylvääseen asennettiin heti pihalamppu. Enää ei tarvinnut mennä ulkorakennuksessa olleeseen käymälään pimeässä. Valon sai sekä pihalle että sisälle rakennukseen. Toinenkin hieno juttu seurasi sähkön saamisesta. Meille hankittiin radio, joka sijoitettiin tuvan nurkkaan rakennetulle hyllylle. Siitä sai seurata Markus-sedän lastentunnit ja monta muutakin ohjelmaa. Sanottiin, että ohjelma tulee Lahdesta. Ihmettelin, millainen paikka se oikein on, jossa vietetään lastentunteja ja jumalanpalveluksiakin.


Jotta jokin kylä voitiin sähköistää, tarvittiin ainakin useimpien kyläläisten valmius ottaa taloonsa sähkövalo. Sähköistämistä ajavien täytyi pitää kylissä monia valistustilaisuuksia, joissa selvitettiin sähkövalon ihanuutta ja rohkaistiin talon väkeä liittymään sähköosuuskunnan jäseneksi. Ennakkoluulot koko sähköistämispuuhaa kohtaan saattoivat olla kuitenkin vahvat. Valkjärvi-kirjassa kerrotaan eräästä tällaisesta tapauksesta.

Talossa oli kotivävy Juhana, mutta isännyyttä piti tiukasti käsissään talon leskiemäntä. Juhana oli valmis liittymään sähkön ottajiin, mutta anoppi laukaisi: ”Kaikenlaisii vehkeitä! Ne ei oo muuta ko vihollise konstiloi maalimalopu iel. Tul tulloo lankaa myötä ja polttaa viel talon. Niihä siin käyvvöö. Se tiijjäkkii mei Juhana, jot sitä värkkii ei meil tuuva nii kauva ko miu silmäi räpsäät. Uhvattaa annan jokahisel, kuka niitä tulloo meil laittelemmaa.”

Sähkölinjojen rakentaminen vaati maanomistajien luvan. Pellolle pystytetyistä pylväistä ei meillä keskusteltu, mutta vinottain metsäpalstan poikki suunnitellusta voimalinjasta keskusteltiin. Se vaati parin kymmenen metrin levyisen alueen hakkaamista paljaaksi ja pitämistä pysyvästi paljaana. Vaatimus hyväksyttiin meillä, mutta Punnuksen kylän puolella Rämön talon omistajat panivat tiukasti vastaan. Koko linjan veto oli kaatua rämöläisten vastustukseen. Lopulta saatiin aikaan jonkinlainen kompromissi. Linjaan piti kuitenkin tehdä mutka, jota kutsuttiin Rämön mutkaksi. Kun joskus sähkön saannissa ilmeni katkos, kylän ukot tokaisivat, että taas se sähkö on jäänyt sinne Rämön mutkaan.


Hannu Iivosen puhe Pitäjäseuran hallituksen puheenjohtaja Hannu Iivonen:

Päätöspuhe VALKJÄRVI-JUHLASSA 3.7.2010

KUNNIOITETUT JUHLAVIERAAT, ARVOISA VALTIONEUVOS RIITTA UOSUKAINEN

JA HERRA EVERSTILUUTNANTTI.

KUNNOITETTU MITSHURINSKOJEN ALUEJOHTAJA ROUVA LJUDMILA IVANOVNA LAGAI, TEILLE ERITYINEN KIITOS KUTSUSTA JUHLANVIETTOON TÄNNE KOTIMAISEMIIMME SEKÄ AVUSTANNE JUHLAJÄRJESTELYISSÄ.

KIITOKSEMME MYÖS MITSHURINSKOJEN ALUEEN ORTODOKSISEN SEURAKUNNAN PASTORILLE OSALLISTUMISESTA JUHLAJÄRJESTELYIHIN.

HYVÄ JUHLAYLEISÖ! OSALLISTUJAMÄÄRÄMME VASTAA NOIN KUUTTA PROSENTTIA VALKJÄRVELLE 1939 HENKIKIRJOITETUSTA VÄESTÖSTÄ (7772). KOTISEUTUMATKAMME ONNISTUMISESTA PARHAIMMAT KIITOKSET KAIKILLE. SUURIN VASTUU MATKAN JA JUHLAN JÄRJESTÄMISESTÄ ON OLLUT VALMISMATKA PUOLAKALLA JA OSAAVALLA HENKILÖSTÖLLÄ. HUOMISESTA KIRKKOJUHLASTA JA TALOUDESTA OVAT KANTANEET VASTUUTA VERSOWOOD GROUP OY JA SIPARILA OY, ELI KOPRIEN JA

SOJAKOIDEN SUVUT. KIITOKSET TALKOOLAISILLE, ERITYISESTI ESKO TURKILLE, ESKO IMMOSELLE JA KIRKONMÄELLE PYSÄHTYNNEELLE LINJA-AUTORETKIKUNNALLE, JOTKA OLIVAT JOUKO SIHVOLLE JA MINULLE RATKAISEVAN KORVAAMATTOMAKSI AVUKSI.

MIELENKIINNON LISÄÄJINÄ VALKJÄRVELÄISYYDEN JA KARJALAISUUDEN TUNTEMISEEN OVAT OLLEET MYÖS UOSUKAISET, SIHVOT JA SIPPOSET. INNOSTAVA VAIKUTUS ON OLLUT VALKJÄRVI-KERHOILLA, ERI KYLIEN KYLÄKERHOILLA, KOULUPIIRITOIMIKUNNILLA JA SUKUSEUROILLA. VÄLINEINÄ OVAT OLLEET LUKUISAT JULKAISUT SEKÄ OSALLISTUMINEN, MITÄ ME KAIKKI NYTKIN HARJOITAMME.


VALKJÄRVEN PITÄJÄSEURAN PUHEENJOHTAJANA ESITÄNKIN SEURAN HALLITUKSEN PUOLESTA KIITOKSET KAIKILLE LÄSNÄOLEVILLE AIKAISEMMASTA OSALLISTUMISESTA SEKÄ TOIMINNASTA TÄMÄN JUHLAN ONNISTUMISEKSI. SAMALLA ESITÄN JÄMSÄN KARJALASEURAN JA VALKJÄRVELÄISTEN KUTSUN ENSI VUODEN JUHLILLE JÄMSÄÄN 3. HEINÄKUUTA.

HYVÄ JUHLAYLEISÖ. KIRJAT KERTOVAT, KARTAT NÄYTTÄVÄT. NIISTÄ NUORI POLVI SAA OPASTUSTA SUKUNSA KOTIKYLIIN JA KOTIPAIKOILLE. NYT KOTIKYLIIN TEHTYJEN MATKJOJEN JÄLKEEN ON TURHA NEUVOA TIETÄ, MUTTA KERTAAN MUUTAMIA ASIOITA.

KARJALANKANNAS ALKAA HAHMOTTUA KARTTOIHIN 1500-LUVULLA, KUN LAATOKKA SAA MUOTONSA. 1600-LUVUN KARTOISTA LÖYTYVÄT NIMET KYYRÖLÄ, MOLA (MUOLAA) JA WEIKKOLA. 1740-LUVULLA OVAT KARTASSA PAIKALLAAN SUURET JÄRVET PUNNUS, VALKJÄRVI (L. WALKI) JA RAAKOLANJÄRVI. ALUEEN KYLÄNNIMIÄ OVAT TARPILA,

LEMMETTYLÄ, KAPEL, VAALIMO JA KOIVULA PIETARIN TIEDAKATEMIAN 1745 JULKAISEMASSA KARTASSA. TUOREEMPIA JA OPASTAVAMPIA OVAT 1900-LUVUN KARTAT, JOISTA ON RUNSAASTI TIETOA USEASSA KYLÄ- JA KOULUPIIRIKIRJASSA.

ON SYYTÄ HUOMATA, ETTÄ MILTEI KAIKKI KIRKONKIRJAN KYLÄT, SIIS MAAREKISTERIKYLÄT, JOITA ON 45, OVAT MONENA KAPPALEENA ERI PUOLILLA PITÄJÄÄ HYVINKIN KAPEINA SUIKALEINA. YHDISTÄVÄMPIA OVAT KOULUPIIRINIMET JA KYLÄKUNTIEN KUTSUMANIMET, KUTEN LAHDENPOHJA, KORPIOJA, PASURI, SUONTAKA, JÄRVENPÄÄ JA VUOKSENRANTA, JOTA EI PIDÄ SEKOITTAA ÄYRÄPÄÄN POHJOISPUOLELLA OLEVAAN VUOKSENRANNAN PITÄJÄÄN.

SELITÄN TÄSSÄ VIELÄ MUUTAMIA KOHTEITA. MEILLE NYKYISIN TUTTU VILPPULA LÄYTYY VALKJÄRVELTÄKIN, V:LLÄ TAI F:LLÄ KIRJOITETTUNA, KARKEALAN KOULUN TAKAA TAI KOIVULASTA LIPOLAAN KULKEVAN TIEN TIEN TUNTUMASTA. YHDEN VIIMEISIMMISTÄ KYLÄKIRJOISTA TEHNYT UOSUKKALAN KOULUPIIRI KÄSITTÄÄ MONTA KYLÄÄ, AINAKIN VAALIMON, LAAVOLAN, VALTIONMAAN, MANNILAN, ORAVANIEMEN, UOSUKKALAN, PÖPPÖLÄN, TURULILAN, PIIKKILÄN JA PUUSTINLAHDEN. ALUETTA SIVUAVAT ERILLISPALSTOINA VEIKKOLA, KOSTIALA, NOUSEALA SEKÄ KOLME KARTASSA NIMEÄMÄTÖNTÄ KYLÄPALSTAA, JOISTA YHDEN OLETAN OLEVAN KAMA-JAUHOLAA.

VUOKSEN RANTA-ALUE JATKUU PUUSTINLAHDESTA KAISTANA SAAVOLAA, MARJANIEMEÄ, KAKSI KAISTAA JUTIKKALAA, SARKOLAA JA VEIKKOLAA. TUNTUMASSA OVAT PALSTAT LANKILAA, KUUPPOLAA, ILMOLAA, NOUSEALAA, KOSTIALAA JA VALKEAMATKAA, JOLLOIN OLLAANKIN PUNNUSJÄRVEN LAHDENPOHJASSA. KUN TAAS MUOLAAN JA VALKJÄRVEN RAJA KOHTAA VUOKSEN SUURPÄÄNNIEMEN TUNTUMASSAS PUNNUKSEN KYLÄN JÄÄDESSÄ MUOLAAN PUOLELLE.

HYVÄ JUHLAVÄKI, TÄSSÄ LUETELLESSANI KYLÄNNIMIÄ, JOIDENKIN KORVA SAATTOI VÄLITTÄÄ MIELIKUVAN KOTOMAASTA SAMAAN TAPAAN KUIN ALEKSIS KIVI KUVAA EERON ELÄMÄÄ VUOHENKALMAN TORPASSA: ”KOTOMAAMME KOKO KUVA OLI AINIAAKSI PAINUNUT HÄNEN SYDÄMENSÄ SYVYYTEEN.” TÄSSÄ, HYVÄ JUHLAVÄKI, ON HAASTEEMME. TOIVOTANKIN

TEIDÄN MIELIINNE KOTOMAAMME KOKO KUVIA.


JOUKO SIHVON SAARNA Emeritusprofessori Jouko Sihvo:

Saarna messussa Valkjärven kirkon raunioilla 4.7.2010 klo 9 (Suomen aikaa). Tekstit: 1.Moos.12:1-4, Tim.1:12-17, Luuk.5:1-11. Virret: 571, 462, 600, 170, 168:1-4, 178, 332, 584. Rakkaat ystävät, hyvä juhlakansa. Olemme pyhällä paikalla, olemme pyhiinvaellusmatkalla. Pyhäksi tämän paikan tekee meille kaksi asiaa. Ensiksi se, että esivanhempamme ovat pyhä pyhän jälkeen tulleet tässä seisseeseen kirkkoon etsimään voimaa elämäänsä. Näin tapahtui vielä jatkosodan aikana, kun elokuvateatterista tehtiin jälleen kirkko ja risti rakennettiin entiselle paikalleen kirkon torniin. Toiseksi tämän paikan tekevät pyhäksi esivanhempiemme ja sukulaistemme haudat. Tässä kirkon ympärillä lepää niitä, joiden perimää me jälkipolvet kannamme ja jotka täällä odottavat ylösnousemuksen aamua. Tänään on kirkkovuodessa apostolien päivä. Oppaanamme on kaksi apostolia, Simon Pietari ja Saul Paavali. Kalastaja Simonista tuli Jeesuksen seuraajana apostoli Pietari, ensimmäinen Rooman piispa. Oppineesta juutalaisesta kristittyjen vainoajasta tuli Kristuksen kohtaamisen jälkeen apostoli Paavali. Heidän elämänsä ei ollut helppo, mutta ristinsä kantajina heistä tuli pelastuksen tuojia koko ihmiskunnalle. Puhun kolmenlaisesta rististä. Ensiksi raskaasta rististä, toiseksi Golgatan eli sovituksen ja armon rististä (Ef. 2:16) ja kolmanneksi toivon ja voiton rististä. (1) Jeesus sanoi: ”Joka ei kanna ristiään ja kulje minun jäljessäni, ei voi olla minun opetuslapseni” (Luuk. 14:27). Oman ristinsä, oman kuormansa kantamisesta löytyy paljon esimerkkejä. Kun me, nyt vanhat ihmiset, lähdimme täältä viimeisen kerran 66 vuotta sitten sotaa pakoon nyytteinemme ja karjoinemme, kun jouduimme jättämään kotimme ja kontumme, ei se ollut helppo osa, ei se risti ollut kepeä. Mutta vielä raskaampi oli niiden osa, jotka marssivat meitä vastaan rintamalle. Monet heistä menettivät henkensä, toiset terveytensä kaiken pyhän ja kalliin puolesta, josta me nyt olemme osalliset siellä typistetyssä, mutta vapaassa isänmaassamme. Tuossa lepää 121 kaatunutta.


Heidän viimeinen leposijansa jäi tänne, mutta meille jälkipolville heidän uhrinsa takasi kodin, uskonnon ja jäljelle jääneen vapaan isänmaan. Kunnioittaaksemme heidän uhriaan ja muistoaan olemme nostaneet uuden ristin heidän lepopaikalleen. Tämän messun jälkeen siirrymme sen äärelle. Pietaristakin tuli ristin kantaja. Perimätiedon mukaan vuonna 64 seurakuntalaisten vaatimuksesta apostoli lähti pakoon kristittyjen vainoa keisari Neron Roomasta. Mutta kun hän oli menossa pois kaupungista, Sienkiewics kuvaa tapahtumaa romaanissaan Quo vadis näin: ”Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa. . . Äkkiä hän heittäytyi polvilleen, ojensi molemmat käsivartensa ja huusi: Kristus, Kristus. . . Sitten oli kauan hiljaista. . . Vihdoin pääsi vanhukselta nyyhkytyksensekainen huuto: Quo vadis, Domine? (Minne menet, Herra?) . . . Koska sinä hylkäät kansani, menen minä Roomaan toistamiseen ristiinnaulittavaksi. Apostoli oli pitkään maassa. . . Vihdoin hän kuitenkin nousi. . . ja kääntyi sanaa lausumatta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia.” Siellä hänet ristiinnaulittiin, kuten hänen Herransakin oli ristiinnaulittu Jerusalemissa yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Omasta pyynnöstään Pietari naulattiin ristille pää alaspäin. Tämä ristin ottamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta. (2) Sitten rististä sovituksen ja armon merkkinä. Lempivirressäni 301 pyydetään kauniilla tavalla: ”Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgatan, josta meille langenneille loistaa sydän Jumalan. Uskon silmä kiinnitä aina kohti ristiä.” Kärsivä Kristus on Jumalan armon ruumiillistuma. Kukaan ei täytä mittaa, kaikki tarvitsemme armoa, jopa Jeesuksen seuraaja Pietarikin. Kun Jeesus oli vangittu ja tuotu ylipappien taloon, Pietari seurasi Mestariaan sinne saakka. Oli pimeä ja kylmä yö. Pihalle sytytettiin nuotio. Sen ympärille kokoontui talon palvelusväkeä lämmittelemään. Pietarikin oli paikalla ja palvelijat alkoivat nimitellä häntä Jeesuksen seuraajaksi, mutta Pietari kielsi ja lopulta hän alkoi sadatella ja vannoi: ”Minä en tunne sitä miestä.” ”Siinä samassa hänen vielä puhuessaan kukko lauloi. Herra kääntyi ja katsoi Pietariin ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut: ’Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.’ Hän meni ulos ja itki katkerasti.” Katsoessaan Pietariin Jeesus armahti hänet. Kärsivä Kristus on pahimpienkin syntien anteeksiannon ruumiillistuma. Apostoli Paavali oli ennen Jeesuksen kohtaamista omien sanojensa mukaan Jeesuksen vihollinen, ”herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt, mitä tein. Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan.”


Tie Golgatan ristille ja anteeksiantoon on auki edelleen, mitkä meidän itse kunkin syntimme sitten ovatkaan. Saamme tänään ottaa vastaan pyhän ehtoollisen, jossa pääsemme osallisiksi Jeesuksen ansaitsemasta armosta. Se on anteeksiannon sinetti. (3) Risti on toivon ja voiton merkki. Monilla meistä on risti koruna, mutta ajattelen, että harvalla se on vain koru. Kantaessani ristikorua tunnustaudun kristityksi, Kristuksen seuraajaksi. Jos olen saanut sen lahjaksi, ainakin sen antaja on halunnut toivottaa saajalle ristin siunausta. Rististä on tullut voiton ja toivon merkki. Vaikka Jeesus kuoli ristillä, kuolema ei saanut pitää häntä. Kolmantena päivänä Jumala herätti hänet kuolleista uuteen ajasta ja paikasta riippumattomaan elämään. Ylösnousseesta Kristuksesta tuli meidän, hänen seuraajiensa voiman ja toivon lähde. Paavalihan kirjoittaa galatalaislle: ” En ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä.” Meillä kaikilla Pohjoismailla on ristilippu. Se kertoo, että kansojemme ikiaikainen turva on uskossamme Kristukseen. Rististä on tullut ensi kerran voiton merkki Roomassa jo vuonna 312. Keisari Konstantinos oli valloittamassa Roomaa. Ensimmäisen kirkkohistorioitsijan Eusebioksen mukaan Konstantinos näki pilvessä punaisen ristin ja kuuli äänen: Hoc signo vinces. Tässä merkissä voitat, ja hän voitti. Kristittyjen vainot loppuivat Rooman valtakunnassa siihen. Rististä tuli voiton ja toivon merkki. Ei kristittyjen vainoaminen kuitenkaan kokonaan loppunut. Tässäkin maassa Neuvostoliiton aikana ristin kantajat, Jeesuksen seuraajat, saivat kokea vainoa 70 vuoden ajan. Nyt tilanne on toinen. Risti on täälläkin voiton ja toivon merkki. Yksi osoitus siitä on suunnitelma, että tälle paikalle rakennettaisiin pieni ortodoksinen kirkko, jossa me luterilaisetkin saisimme matkallamme hiljentyä. Tänään pyhiinvaelluksemme päättyy tuonne muistoristin äärelle. Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

Hannele ja Jouni Blomin sekä Heidi ja Rauno Lindholmin tunnelmia Valkjärven matkalta Ensikertalaisten tunnelmia Valkjärven-matkalta Alkuvuodesta näin paikallislehdessä ilmoituksen Valkjärvi-juhlista, jotka pidettäisiin


Karjalankannaksen Valkjärvellä, äitini synnyinmailla. Tätimme Rauha on kertonut meille paljon juttuja ja tarinoita Valkjärven Nousealan kylästä ja olimme jo vuosia puhuneet, että pitäisi joskus käydä siellä, mutta aina se jotenkin vain jäi toteuttamatta. Tällä kertaa vahvistui tunne, että nyt sinne on mentävä. Mukana on vielä ihmisiä, jotka ovat siellä syntyneet ja muistavat paikkoja ja tarinoita. Sain houkuteltua mukaani myös aviomieheni Jounin ja siskoni Heidin miehensä Raunon kanssa. Niin sitten eräänä kesäisenä perjantaiaamuna lähdimme Lahden Rautatieasemalta bussilla kohti Karjalan kunnaita. Matka meni joutuisasti, pysähdyimme Viipurissa pikaisesti ja saavuimme majapaikkaamme Hotelli Radugaan illansuussa. Iltaruoan jälkeen odottelimme vielä jonkin aikaa muita matkalaisia ja tapasimmekin Meerin, Airin ja Leilan, joiden kanssa olin puhunut vain puhelimessa ja sovimme seuraavan aamun aikatauluista. Aamulla lähdimme hieman jännittynein odotuksin kohti Nousealan kylää. Löytäisimmekö äitimme Sylvi Lemmetyn kotitalon paikan? Bussi vei meitä jonkin matkaa, mutta hiekkatietä kohti kylää lähdimme kulkemaan jalan. Tie oli tosi surkeassa kunnossa, hyvä kun sitä paikka paikoin pääsi edes jalan kulkemaan, mutta kyllä sinne nykyasukkaat hienoilla maastureillakin menivät. Ilma oli mitä hienoin, mutta silti matka kylälle tuntui aika pitkältä. Vanhempien matkalaisten mukavat kertomukset matkan varrella auttoivat meitä kuitenkin jaksamaan eteenpäin. Vihdoin alkoi tulla monille tuttuja paikan merkkejä. ”Tuos ol se kauppa ja tuos Tiihosen talo ja Äikään paikka”, kuului matkalaisten suusta. ”Vieläkö Lemmetyn Tahvon kotipaikalle on pitkä matka”, kyselimme. ”Älkää hättäilkö, kyl se koht tulloo, het meiän paikan peräst”, sanoi Nousiaisen Kauko. Ja vihdoinkin ”tuol se talo ol metsän laias, mie lähen teil näyttämää”. Ja niin me neljä lahtelaista lähdimme Kaukon opastamina kävelemään vyötäröön asti ulottuvan heinä- ja kukkakedon poikki kohti metsän laitaa. Kun lähdin menemään väärään suuntaan, Kauko varoitti: ”Älä mää sinne, se on miun maatain.” Lopulta löysimme metsän reunaan työnnetyt peruskivien rauniot. Istuimme puun rungolle ja ajattelimme, että nyt on kuin ympyrä olisi sulkeutunut, olimme vihdoin löytäneet juuremme Karjalasta. Tunteikas hetki. Pikku hiljaa lähdimme eteenpäin ja jatkoimme matkaa Lammasrantaan, jossa äitimmekin oli pienenä käynyt uimassa. Maisema siellä oli muuttunut täydellisesti. Metsään oli rakennettu upea mökkikylä kirkkoineen, kanavineen ja kala-altaineen. Mutta Lammasranta oli yhtä kaunis kuin olimme kuvista saaneet katsella. Rohkeimmat kävivät uimassa ihanassa hiekkapohjaisessa rannassa, Karhun Meerikin, joka oli ensimmäisen kerran uinut siellä 4-vuotiaana. Lammasrannasta jatkoimme vielä metsäpolkua pitkin Saarijärvelle, jossa joimme kahvit karjalanpiirakoiden kera. Paluumatka kulki samoja polkuja pitkin, mutta onneksi saimme koulun risteyksestä kyydin venäläisiltä pojilta keskustaan. Auton pohja osui monta kertaa maahan, kun tulimme sitä kuoppaista tietä takaisin.


Illalla oli Ammattikoululla Valkjärvi-juhla. Harmi, että niin moni ei mahtunut sisään. Kahvit ja pullat olivat kuulemma makoisat. Me emme jääneet niitä jonottamaan vaan kävelimme hotellille. Seuraavana aamuna suuntasimme bussilla kirkonmäelle juhlajumalanpalvelukseen ja sen jälkeen laskettiin muistoseppele äskettäin pystytetylle Sankariristille. Paluumatka sujui myös reippaasti. Pääsimme tulliin ennen muita busseja emmekä juurikaan joutuneet odottelemaan. Lahdessa olimme jo ennen kuutta illalla. Seuraavana päivänä Rauha-tätimme keitti meille tervetuliaiskahvit. Hän oli jännittänyt matkaamme varmaan enemmän kuin me. Katselimme valokuvia ja kun Rauha kuuli videolta juhlajumalanpalveluksesta taltioidun kirkonkellojen soiton, nousivat kyyneleet silmiin meiltä kaikilta. Matka oli todella vastannut odotuksia ja Nousealan maisemat olivat yhtä kauniit kuin olimme mielessämme kuvitelleetkin – iloiset karjalaiset taloineen vaan puuttuivat. Hannele ja Jouni Blom Heidi ja Rauno Lindholm


Tunteikas hetki äidin, Sylvi Lemmetyn, kodin raunioilla Nousealassa. Heini Lindholm, Hannele ja Jouni Blom ja Rauno Lindholm ovat löytäneet juurensa Karjalassa.

Valokuvia:


Pit채j채seuran hallituksen j채sen Kari Korpela avasi Valkj채rvi-juhlan

Kunnanjohtajan Ludmila Ivanova Lagai tervehti juhlavieraita


Mitshurinskojen naiskuoro s채est채jineen

Raimo Inkil채inen johdatteli leppoisasti juhlan kulkua


Mitshurinskojelaisneitonen esitti yksinlaulua Mitshurinskojelaiset harmonikkataiteilijat


Pekka Liski kertoi Liskin sisarusten muistoja 1930-luvulta

Jouko Sihvo muisteli mm. sähkön tuloa Valkjärvelle


... patisti kaappikarjalaisia juurihoitoon

Juhlapuhuja Riitta Uosukainen ...


Pitäjäseuran puheenjohtaja Hannu Iivonen lausui päätössanat

Juhlaväkeä oli salin täydeltä ja enemmänkin


Hannu Iivonen, Kauko Sipponen, Topi ja Riitta Uosukainen

Juhlamessun liturgi Juhana Sihvo


Juhlamessussa saarnasi emeritusprofessori Jouko Sihvo

Kirkkokansaa juhlamessussa


Kanttorin ja urkurin teht채v채t hoiti juhlamessussa lauluryhm채

Muistoristi sankarihautausmaalla


Emerituskansleri Kauko Sipponen puhui muistoristill채

Seppeleenlasku muistoristille, Liisa Vesterinen ja Esko Turkki airueina Anni ja Iida Vesterinen, taustalla Kauko Sipponen

Ilta-aurinko Punnusj채rven laskettelukeskuksessa, taustalla ValkeamatkaLankilaa =================================================================== ===========


62. Valkjärvi-juhla Keuruulla 28.6.2009 oli samalla Valkjärven Pitäjäseuran 50-vuotisjuhla Keuruulaiset olivat järjestäneet juhlan viimeisen päälle hyvin. Yli 50 talkoolaista oli ollut asialla. Kaunis kesäinen sää suosi juhlaväkeä, jota kertyi yli 300 henkeä. Ruokailuun koulukeskuksessa osallistui 241 henkilöä. Juhlan jälkeen pidetyssä Valkjärven Pitäjäseuran kokouksessa hallituksen kokoonpano säilyi entisellään. Puheenjohtajana jatkaa Hannu Iivonen, varapuheenjohtajana Jouko Sihvo, sihteerinä Riitta Vanhanen. Vuoden 2010 juhlaa suunnitellaan pidettäväksi rajan takana Mitsurinskojessa. Paikallisjohtaja Ludmila Ivanovna Lagaj toivotti juhlaväen tervetulleeksi sinne. Riitta Vanhanen esitti juhlassa tuokiokuvia Valkjärven Pitäjäseuran 50-vuotistaipaleelta. Esitys löytyy Pitäjäseura-osiosta.

Jouni Sirviön saarna 28.6.2009

Saarna juhlamessussa Keuruun kirkossa 4. sunnuntai helluntaista, 3. vuosikerta: Mt. 9: 9-13 Jouni Sirviö

KUTSU SEURAAMISEEN

Jeesus esittää tulliaseman Matteukselle, mutta samalla tietysti myös meille, hyvin henkilökohtaisen kutsun. Jeesus sanoo: ”Seuraa minua.” Tämä ”seuraaminen” on yksi evankeliumin ilmauksista, joilla avataan jumalasuhteen ja ihmisenä olemisen sisältö��. Se on Jeesuksen itsensä käyttämä ilmaisu. Mutta ”kutsu seuraamiseen” ei ole vain pelkkä ilmaisu. Se jää tavoittamattomiin, jos en kuule siinä olevaa henkilökohtaista kutsua. ”Henkilökohtaisella” tarkoitan tässä sitä, että kukaan


ulkopuolinen ei voi asettua Kutsujan ja kutsutun väliin. Kukaan ei voi asettua ikään kuin mestariksi Kristuksen ja toisen ihmisen väliin. Kukaan ei voi ottaa valtaa ja sanoa, mitä Jeesuksen kutsun kuuleminen toiselle tarkoittaa. Se on kuultava itse ja löydettävä itse. Toki tiedämme – evankeliumeista ja kokemuksestamme – mikä Jeesuksen seuraamisessa nousee olennaiseen asemaan. Rakkauteenhan se tiivistyy ja siihen tähtää: ihmisten keskinäiseen arvostukseen ja tilan tekemiseen toiselle, toisen tukemiseen ja armahtamiseen. Jeesus sanoo: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.” Kutsun ja seuraamisen henkilökohtaisuus näkyy myös siinä, että se voi saada eri ihmisten kohdalla erilaisia muotoja, myös sellaisia, jotka ravistelevat totuttuja tapoja ja sovinnaisia, aikaisemmin hyväksyttyjä käsityksiä. ”Rakkaus” ei näet koskaan ole ihmisen paketoitavissa eikä rajattavissa. Rakkaus koskettaa ihmisenä olemisen kokonaisuutta ja koko hänen olemustaan, se hyväksyy ihmisen ja hänen olemassaolonsa, ja jopa luo häneen elämisen rohkeutta.

Matteuksen kohdalla kutsun kuuleminen ja seuraaminen johtivat yhteyteen. Evankeliumi kertoo, että Jeesus oli aterialla hänen kodissaan. Eikö ateriayhteys edelleenkin ilmaise toisen kunnioitusta, toisen hyväksymistä - ehtoja asettamatta. Ja onhan ehtoollinenkin – alttarin sakramentti - mitä syvimmällä tavalla yhteyteen hyväksymisen ateria. Evankeliumi kertoo, että aterialla oli myös publikaaneja ja muita syntisiä. Tämä on evankeliumin tapa näyttää, kuinka ihmisiä jakavat rajat ja asenteet eivät toimi elämässä eivätkä Kristuksen seuraamisessa. Jeesukselle ihminen on aina tärkeämpi kuin mielipiteet ihmisestä. Toiminnallaan Jeesus astuu välttämättä rajoittavien asenteiden varpaille. Fariseukset sen sijaan kyselevät: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa?” Jeesus vastaa tutuksi tulleella tavalla: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.” Voi olla, että elämässä on aikoja, jolloin ei tule kyseltyä eikä juuri kuunneltua, mihin Jeesus kutsuu. Voi olla, ettei tarvitsekaan. Tehtävää on paljon, velvollisuuksia on paljon, ja ne täyttävät elämän. Rajoja asettamatonta rakkautta voi harjoittaa kaikessa ja kaikkialla.


Mutta sitten voi tulla myös aikoja, jolloin tuntuu, että oma sisin ei enää tulekaan ruokituksi eikä hoidetuksi sillä, mitä omaan arkeen ja arjen toteuttamiseen kuuluu. Silloin voi olla aika pysähtyä ja hiljentyä, voi olla aika antaa itselleen ja omalle sisimmälleen tilaa ja jäädä kuuntelemaan. Kun entinen ei enää kanna eikä oikein tyydytä, kyseessä voi olla myös Jeesuksen kutsu uuteen vaiheeseen. On aika kuulostella, mihin Jeesus kutsuu. Myös tässä näkyy tuo ”henkilökohtaisuus”. Mikään fariseus-tyyppinen asenne – kaiken tietävä asenne – ei saa tulla Kutsujan ja kutsutun väliin. Ihmisen luontainen kiusaus on tietysti tietää ja olla oikeassa myös toisen ihmisen kohdalla. Eikö Kristuksen seuraamisesta voisi erottaa sisäisen ja ulkoisen puolen toisistaan. Ne voivat kyllä kuulua yhteenkin. Ihminen voi ”sisimmässään” kuunnella mihin Jeesus häntä siellä kutsuu? Kutsuuko hän lepoon ja rauhaan, pois kiireestä ja levottomuudesta? Vai kutsuuko hän sisäiseen iloon ja rakkauteen, pois pakkomielteisestä suorittamisesta ja vaatimusten täyttämisestä? Vai armoon ja anteeksisaamisen iloon? Vai mihin Jeesus sinua kutsuu? Mutta Jeesus voi kutsua myös ulkoisessa maailmassa meitä johonkin. Ehkä rakastamaan toista ihmistä, puolustamaan toista. Vai ylittämään ihmisten tekemiä rajoja? Joskus kutsua kuuntelevalle ja odottavalle tie avautuu. Tai voi käydä niinkin, että ikään kuin silmät avautuvat näkemään Jumalan jatkuvan läsnäolon. Silloin voi turvallisesti aavistella, että tämähän onkin ollut minun tieni koko ajan. Tavatonta ei liene sekään, että ihminen kaipaisi muutosta kovastikin, mutta kaivattua muutoksen ovea ei vain löydy. Silti vanha tie on läsnä ja tuntuu jatkuvan, loputtomasti. Onko silloin jokin syvemmälle kasvamisen aika? Näissä asioissa olemme tietämisemme rajoilla. Kun omastakaan ei aina tiedä, niin kuinka toisen puolesta voisi sanoa?

Mutta kyllä elämään mahtuu sekin mahdollisuus, että yksinkertaisesti olosuhteet asettavat ehdot ja sanelevat, miten elämä voi kulkea, miten se tulee muuttumaan tai miten jatkuu.


Tässä ihminen törmää siihen, että elämä perimmältään ei lainkaan ole ihmisen hallussa eikä hallinnassa. Elämä on lahjaa, mutta se, miten elämä kohtelee meitä, ei suinkaan ole meidän saneltavissamme. Voisin kuvitella, että teidän valkjärveläisten perheiden ja sukujen vaellukseen ja henkiseen pääomaan kuuluu vahvasti myös tämä kokemus ja kokemuksen tuoma tieto, tietoisuus siitä, että kaikki elämän ehdot ja elämän edellytykset voivat nopeastikin särkyä ja muuttua. Elämä ei ole ihmisen käsissä. Eikö ensi syksynä tule kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Euroopassa kansojen väliset jännitteet kasvoivat, Suomi ei suostunut Neuvostoliiton aluevaatimuksiin ja sodan uhka nousi, ja sen seurauksena myös Valkjärvellä alkoivat evakuoinnit, jotka talvisodan alettua tulivat todellisiksi. 70 vuodessa on tapahtunut paljon. Entisen raunioituminen ei ollutkaan loppu, vaan elämän virta haki uudet uomansa ja sitä myötä uudet sukupolvet ovat nousseet. Entisyyden muistaminen siivilöi epäilemättä esiin myös ne asiat, jotka ovat elämässä arvokkaita ja jotka kantavat ihmisiä sukupolvesta toiseen. Niitä ovat juuri sellaiset asenteet, jotka kunnioittavat toista ja luovat elämän edellytyksiä kaikille, siis rakkauteen liittyvät asiat eli Kristuksen seuraamiseen liittyvät asiat. Olenkin ymmärtänyt, että valkjärveläisten henkiseen perintöön kuuluu myös vahva kirkollinen elämä. Jumalan puoleen on käännytty myös silloin, kun ei ole ymmärretty, miksi elämässä käy niin kuin käy, ja edessä oleva tie on tuntunut tuntemattomalta ja vieraalta. Kristuksen kutsun kuuleminen ja Kristuksen seuraaminen hakevat aina uusissa tilanteissa uudet muotonsa. Vaikka emme itse näkisikään tietä, meillä on Jumala, joka näkee kauas, jopa 70 vuoden päähän, ja vielä sitäkin kauemmaksi.


Keuruun kaupunginjohtajan tervehdys 28.6.2009

Keuruun kaupungin tervehdys Timo Louna kaupunginjohtaja:

Arvoisa Juhlaväki!

Tervetuloa Keuruulle viettämään Valkjärvi-juhlaa ja samalla juhlistamaan Valkjärven Pitäjäseuran toimintaa.

Valkjärveltä Keuruulle muuttaneet ihmiset ovat olleet merkittävässä asemassa kun seutumme kaksi suurinta kylää, Keuruun kirkonkylä ja Haapamäki, kehittyivät huomattaviksi palvelutaajamiksi sekä kukoistavan yritystoiminnan sijaintipaikoiksi. Keuruusta tuli jatkosodan jälkeen suomalaisen maaseudun selkeä menestyjä, joka on luonut ja ylläpitänyt huippupalvelut kauniissa järvi- ja metsäluonnossa ja joka tulee pärjäämään tulevaisuudessakin.

Oman kotiseudun menettämisessä sodan takia ei ole koskaan mitään hyvää, mutta Keuruulle uusien suomalaisten asukkaiden joukkomuutto toi paljon nostetta. Yritystoiminnassa ja järjestötyössä karjalaisjuuristen ihmisten osuus on pysynyt vaikuttavan suurena.

Luonnollisesti vakituiset asukkaamme ja loma-asukkaamme ovat nykyään keuruulaisia eikä ketään enää ajatella omien juuriensa mukaan, olivat he sitten taustaltaan 15. sukupolvea hämäläis-savolaisia tai vaikkapa


karjalaisten jälkeläisiä tai ehkä nykyään paremminkin erilaisia yhdistelmiä. Erityistä täällä kuitenkin on, että Keuruun Karjalaseura on edelleen pitänyt yllä oman historiallisen maakuntakulttuurin tuntemusta paikkakunnalla. Keuruuhan sijaitsee neljän maakunnan rajoilla kuulumatta varsinaisesti mihinkään niistä ja väestöä on muuttanut tänne viimeisen sadankin vuoden aikana myös muista maakunnista. Muu keuruulainen perinnetoiminta kanavoituukin suurelta osin seudulla pidempään asuneiden sukujen sukuseurojen kautta.

Tämän tervehdyspuheen pitäjä on syntynyt 1960-luvulla Hämeessä. Miten entisen Valkjärven pitäjän asiat ovat tulleet minulle tutuiksi? Hollolan yläasteen koululaisena opin, että Suomessa oli ollut Valkjärven kunta ja seurakunta vuoteen 1944 saakka. Valkjärveläisiin ihmisiin aloin tutustua ollessani 1984 kesätöissä Kuhmoisissa ja sen lähikunnissa. Eniten kiinnitin huomiota hyvin säilyneeseen murteeseen, joka kuulosti mukavalta. Lisäksi huomasin, että stereotyyppiset puheet ja kirjoitukset vikkeläliikkeisistä ja avoimen sosiaalisista karjalaisista pitivät ainakin joidenkin henkilöiden osalta hyvin paikkansa. Yhden kesän aikana tutustuin heidän avustuksellaan hämäläisseudun asioihin ja muihin ihmisiin hyvin tehokkaasti. Asuin maatilalla, jonka isäntä oli valkjärveläisiä. Kirjahyllyssä oli Karjalasta kertovia kirjoja, muun muassa Valkjärven pitäjähistoriikki. Olin kiinnostunut historiasta ja lukaisin sen läpi.

Seuraavan kerran Valkjärvi ponnahti esille vuonna 1990, kun sain samaiselta isännältä kutsun lähteä syntyperäisten valkjärveläisten kanssa käymään Kannaksella. En ollut käynyt siellä aiemmin. Matka oli mieleenpainuva monestakin syystä: ensinnäkin ennakkotiedoista ja historian tosiseikoista huolimatta tuntui epätodelliselta, että vierailupaikoillamme olivat suomalaiset todella asuneet ainoastaan 46 vuotta aikaisemmin. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota oli, että se maatalousvaltainen elämänmuoto, joka katosi Suomesta jo 1970-luvun alussa, jatkui vielä silloin Kannaksella. Ja kolmas asia, joka jäi mieleen komeista maisemista, oli metsäluonnon tila. Hauskana juttuna oli joku aikanaan todennut, että sodanjälkeinen Karjala oli maailman suurin luonnonsuojelualue. Itse totesin Valkjärven Nirkkolan metsissä, että tämähän oli aivan totta. Luonto oli saanut kehittyä täysin omassa rauhassaan.

Pidän tärkeänä, että suhde entiseen Valkjärveen on säilytetty sekä historiallisessa mielessä, että kontakteina nykyiseen Valkjärven alueeseen ja sen ihmisiin. Keuruun kaupunki on mielellään ollut omalta osaltaan edistämässä kumpaakin tavoitetta. Olen iloinen, että molemmat teemat näkyvät tässä juhlassa.


Keuruun kaupungin puolesta onnittelen 50 vuotta täyttävää Valkjärven pitäjäseuraa. Seuran ja Valkjärven entisten koulupiirien aktiiviset henkilöt lapsineen ovat tallentaneet valkjärveläisten kulttuuria sekä tuottaneet erinomaista kirjallista aineistoa Suomen historiasta ja omista juuristaan kiinnostuneille ihmisille. Elämästä Karjalan Kannaksella ja jatkosodan jälkeen muualla maassamme on kerrottu realistisesti, mutta positiivisesti. Tämä tehty työ voisi olla esimerkki vaikkapa nyky-keuruulaisille: oman kotiseudun kehityksen kirjaaminen tuleville sukupolville on tärkeää.

Rakkaus kotiseutuun ja sen ihmisiin sekä asioiden näkeminen positiivisesti auttaa kestämään hurjimmatkin myrskyt.

Hyvää juhlapäivän jatkoa!


Heikki Luoman puhe 28.6.2009

Juhlapuhe Kirjailija Heikki Luoma ARVOISAT JUHLAVIERAAT Saatuani kutsun tulla puhujaksi tähän äitini synnyinpitäjän juhlaan, päädyin taas kerran pohtimaan mikä on oma suhteeni valkjärveläisyyteen ja ylipäätään koko karjalaisuuteen? Pitäisikö minun tietää aiheesta enemmän kuin tiedän, jotta voisin sanoa jotain riittävän painavaa tässä arvokkaassa juhlassa. Totesin pian, että tiedoiltani olen ehdottomasti lähempänä Joukahaista kuin Väinämöistä, mutta monessa mielessä voin silti sanoa olevani melkoinen asiantuntija. Viidenkymmenen prosentin volyymilla minulla on karjalaiset juuret, jotka ovat saaneet voimansa Valkjärven maaperästä ehkä jopa vuosisatojen ajan, ja kuulun siihen ikäryhmään jonka jäsen voi sanoa olevansa toisen polven evakko. Tämän karjalaisempia ihmisiä ei ole enää kovin runsaasti tässä maassa, ja kuuntelemalla itseäni tiedän millaista on tämän päivän karjalaisuus. Tai tarkemmin sanoen: karjalaisuus on myös tällaista. Toki karjalaisuus oli minulle todellisuutta ja itsestään selvyys koko lapsuuteni ajan. Vaikka kaksikymmenvuotiaaksi saakka ilmensin itseäni pelkästään pohjoisen keski-suomen murteella, olin kasvanut valkjärven murteen itsestään selvässä vaikutuspiirissä. Murre ja äitini voimakas persoona olivat yhtä, ja hän puhui koko elämänsä ajan vahvalla itsetunnolla omaa kieltään. Äitini oli mainio kertoja. Hän ei tyytynyt tapahtumien toteavaan kuvaukseen, vaan tapahtumissa olivat aina voimakkaasti mukana ihmisten tunnetilat ja heidän välisensä dialogi. Usein vuoropuhelu jatkui pitkän tovin ilman sen kummempia paranteeseja, vain selventävillä huomautuksilla: hää sano, mie sanon, myö sanottii tai hyö sannoit. Joskus ihmiset myös virkkoivat ja haastoivat. Sanomisen, haastamisen ja virkkamisen käyttö noudatteli käsittämättömän hienosäikeistä lainalaisuutta. Olin käsittävinäni että virkkaminen oli jotain painokkaampaa kuin sanominen tai haastaminen. Se kuvasi myös oivasti sitäkin, jos joltakulta loppuivat sanat: - Hää ei osant virkkaa mittää! Tämä koski kuitenkin lähinnä niitä hämäläisiä, joiden keskelle äijäni Antti Liskin perhekunta aluksi sijoitettiin. Oman heimomme kohdallahan sanojen loppumisen mahdollisuus on lähinnä teoreettinen. On kirjaimellisesti totta, että karjalaiset haastavat sisältään ulos niin ilot kuin surutkin. En tiedä onko millään muulla heimolla yhtä kuvaavaa määritelmää sille, kun on aikaa istua yhdessä: Käyvvää tarinoimaa! Lukemattomia kertoja olen äitini tarinoinnin loihtimissa mielikuvissa kokenut ensimmäisen evakkoon lähdön tunnelmat, matkustanut härkävaunussa kohti tuntemattomia seutuja, ja kohdannut vastaanottavien lounaishämäläisten oudon puheenparren.


Ehkä juuri sen vuoksi tulin jo varhain voimakkaasti tietoiseksi siitä, että ihmiset eri seuduilla puhuivat vahvasti omalla tavallaan. Sodan seurauksena karjalan heimo joutui sopeutumaan uusiin oloihin, myös valtaväestön tapaan ilmaista asioita. Vastaanottajat eivät aina ymmärtäneet sitä, ettei evakkomatkalle lähdetty pyhävaatteissa, ja että reissussa ihminen rähjääntyy, puhumattakaan pakoreissussa. Omanarvontunto oli säilytettävä ilman kaikkea sitä, mitä ei voitu tai ehditty ottaa mukaan. Ei siis ole ihme, että vilkkaan karjalaisen ja hieman vakavamman kanta-asukkaan kohdatessa saattoi helposti syntyä tilanne, jossa tosiaan ”hää ei osant virkkaa ennää mittää!” Kieli on vahva osa jokaisen ihmisen identiteettiä.

Viimeisenä sotavuotena syntyneenä toisen polven evakkona heräsin hahmottamaan ympäröivää maailmaa aikana, jolloin äitini, hänen lähiomaisensa, koko suku, koko karjalan heimo, ryhtyi monien menetysten jälkeen pureutumaan kiinni uuteen elintilaansa. Monet äidinpuoleisen sukuni miespuoliset jäsenet olivat juuri päättyneiden sotavuosien aikana puolustaneet pakkorajan taakse jäänyttä kotiseutuaan kiväärein, konepistoolein, tykein. Naiset olivat tehneet oman panoksensa lottina, työvelvollisina, huolehtineet lapsista ja vanhuksista ja pitäneet perheet koossa vaikeissa oloissa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana olen äitini kuvausten kautta elänyt lukemattomat kerrat lävitse kaiken sen, mitä sota meidän suvullemme aiheutti. Oman elämänkokemuksen karttuessa olen yhä paremmin alkanut ymmärtää, miten eri elämänvaihetta elävät ihmiset nuo tapahtumat kokivat. Jokainen heistä menetti jotain itselle korvaamatonta.

Mieleeni on jäänyt riipaiseva kuva eräästä Talvisodan evakkoon lähtijästä. Pieni tyttö istuu reen pohjalla ja itkee lohduttomasti. Kun kysytään itkun syytä tyttö sopertaa, että mummon kukkasetkii kuoloot kaik ko ei kettää jää kastelemmaa. Jos onnella on mittakaavansa, niin samoin on myös menetyksillä.

Mielessäni on unenomainen muistikuva eräästä tilanteesta Kyyjärven evankeliumiyhdistyksen rukoushuoneen vahtimestarin pienessä asunnossa. Olen ollut silloin noin kolme- tai neljävuotias. Joukko tutulla murteella puhuvia miehiä ja naisia istuu vakavina pöydän ympärillä. He jakavat keskenään koreita ja melko kookkaita paperilappuja. Äitini istuu ihmisten joukossa, muut ovat hänen sisariaan ja veljiään, pöydän päässä jotenkin poissaolevana istuva vakavailmeinen ikämies on äijäni Antti Liski, Anttolan talon entinen isäntä. Vaikka jaetaan koreita papereita, vaistoan tunnelman alakuloisuuden. Miten voisin käsittää, että äijäni, äitini, enojeni ja tätieni synnyinkoti on muuttunut ensin savuksi ja sitten nipuksi papereita.

Tulipalosta jää usein kovin vähän jäljelle, niin tässäkin tapauksessa.


Anttola oli keskisuuri maatila Valkjärven Kahkaalassa. Talossa asui talvisodan alkaessa tyypillinen karjalainen suurperhe, isäntä, emäntä, viisi poikaa, neljä tytärtä, miniä sekä muutamia lapsenlapsia. Tuossa mainitussa tilaisuudessa sisaruksia oli enää kahdeksan. Vapaaehtoisena sotaan lähtenyt enoni, nuori suojeluskuntalainen, oli kirjoittanut ylpeänä sisarelleen päässeensä rintamalla vakinaiseksi sotilaaksi. Sotamies Teodor Liskin sankarilaatta sai paikkansa Ypäjän miesten sankarilaattojen joukossa. Nuoren enoni puhdas tenori ei tulisi enää koskaan kaikumaan Valkjärven kirkossa.

Toinen enoni, valokuva-albumimme komein sotilas, Pasurinkankaalla vaikeasti päähän haavoittunut alikersantti, toimi sodan jälkeen vahtimestarina äsken mainitulla rukoushuoneella. Myöhemmin hän toimi Kyyjärven kirkonkylän postinkantajana.

Valkjärveläisten sijoituspaikaksi oli Jatkosodan jälkeen määrätty muun muassa Keuruu, ja täältä oli Antti Liskin perillisille tarjottu maapaikkaa, vai oliko peräti maapaikkoja. Yksikään heistä ei ottanut maata vastaan, tai jäänyt asumaan Keuruulle. Syyn voisi ehkä päätellä vertaamalla eteläkannakselaisen Valkjärven ja minkä tahansa keskisuomalaisen pitäjän maaperää. Valkjärven alueella ei aura kolahtanut peruskallioon missään kohdassa, mutta Keski-Suomen pitäjissä maanpinnan yläpuolelle nousee sekä kallioita ja irtokiviä kiitettävän runsaasti.

Enoilleni, Antin pojille, on täytynyt tarjottua maastoa tarkkaillessaan syntyä ajatus, ettei vertaus kivisen pellon kyntämisestä ollut pelkkä vertaus tässä mainitussa yhteydessä. Sisarukset ottivat siis maan sijasta korvauksena vastaan rahaa ja noita värikkäitä paperilappuja. Setelit söi pian inflaatio, valtion obligaatiot kestivät hieman paremmin ajan hammasta, sikäli kuin jollakulla oli niitä varaa piironginlaatikossaan säilyttää pitempiä aikoja.

Vanhan Antin selkä oli kuvaannollisesti taittunut toiseen pakkolähtöön. Ensimmäisen pakkolähdön jälkeen, omille mailleen palattuaan, hän oli jaksanut aloittaa alusta, toinen lähtö oli liikaa seitsenkymmenvuotiaalle miehelle. Usko Jumalan oikeudenmukaiseen johdatukseen ei horjunut, mutta ihmisen kestokyvyllä on rajansa. Antin viljelyt oli viljelty. Kannaksella hänen pojistaan olisi epäilemättä tullut maamiehiä ja tyttäristä talollisia, nyt heillä oli edessään Stalinin saneleman rakennemuutoksen arviointi ja siihen sopeutuminen.

Valkjärveläiset olisivat mieluummin asettuneet Lounais-Hämeeseen, välirauhan keväästä tutuille paikkakunnille, mutta eduskunnassa ja ministerinäkin sattui sodan aikaan ja sen jälkeen vaikuttamaan muolaalaisten mahtimies Eemil Luukka. Muolaalaiset saivat jäädä asumaan ja asettautumaan viljaville saviaukeille, pääasiassa Jokioisten ja Forssan seuduille. Forssaan syntyi jopa Pikku-Muolaaksi nimetty asutusalue. Luukan osuudesta mainittuun asiaan minulla on vain suusanallista tietoa, mutta ei liene kohtuutonta se, että joku pitää omiensa puolta, jos voi.


Henkilökohtaisesti minulla on ministeri Luukan toiminnasta pelkkää hyvää sanottavaa, sillä eiväthän isäni ja äitini olisi muuten koskaan tavanneet toisiaan, ja minä olisin jäänyt syntymättä tähän maailmaan. Ainakin toistaiseksi, mehän emme tunne Luojan suuria suunnitelmia. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Olen varma että juhlayleisön joukossa on lukuisasti ihmisiä, jotka voisivat filosofoida samaan tapaan.

Sikäli päivä on tehnyt kierroksensa, ja minä, Ypäjälle talvisodan evakkoon sijoitetun äidin poika, rakennutin muutama vuosi sitten uudistalomme viiden kilometrin päähän äitini perheen sijoitustalosta, eli Kartanonkylän Memmarista. Kuka vielä kehtaa väittää, etteivät myös karjalaiset osaa olla omapäisiä?

Ei ole tiedossani, miksi Valkjärven hietakankaiden ja pähkinämäkien miehet ja naiset määrättiin asettautumaan nimenomaan juuri sijoitusalueen pohjoisimpaan kolkkaan. Vaikka Saarijärven Paavo kansallisrunoilijamme mukaan nujersi hallan sitkeydellään, niin hengiltä ei hänkään sitä saanut. Entisille Vuoksen varren asukkaille tuo uusiutuva luonnonhaitta oli melko outo vieras.

Kun vertaan keskenään kahta hyvin tuntemaani kuntaa, eli synnyinpitäjääni Kyyjärveä ja nykyistä kotipaikkaani lounaishämäläistä Jokioista, niin ero siirtolaisasutuksen syntymisen kannalta on merkittävä. Kyyjärven pinta-alasta on nimestään huolimatta melko vähän vettä, mutta sitä enemmän metsiä ja soita. Jokioisilla siirtolaistilat lohkottiin Kartanon viljelysmaista, Kyyjärvellä olisi pellot pitänyt raivata raakaan korpeen.

On helppo ymmärtää vaikkapa kivettömiä ja tasaisia Mutajoen niittyjä viljelleiden valkjärveläisten vastenmielisyys. Hiki tuli jo korpimaita katsellessa. Kukkivista kummuista ja mansikkamaista runoilevan Keski-Suomen kotiseutulaulun säkeiden sijaan saattoi kannaksen miesten mieleen nousta hieman jylhempiä riimejä: ”Tääl on hanki ja jää, tääl on halla ja yö.” Niinpä Kyyjärvelle ei syntynyt valtion toimesta yhtään siirtolaistilaa, Jokioisille niitä syntyi noin 180, ja lähes sata taloa omalle tontille.

Sodan jälkeen Kyyjärvellekin syntyi kuitenkin uutta asutusta, sillä pitäjän väestö lisääntyi siirtolaisten tultua, ja nuoret parit rakensivat itselleen koteja. Isäni ja äitini saivat tupansa valmiiksi jo sodan aikana, ja minäkin saatoin syntyä maailmaan oman katon alla. Monta kertaa olen aikuisikäni aikana ihmetellyt, lieneekö tässä maassa montakaan lautarakenteista taloa saatu kasaan niin vähillä nauloilla?


Kun alkukesästä kävin pitkästä aikaa katselemassa lapsuuteni leikkitantereita, tunsin liikutusta ajatellessani, että näinkö vaatimattomissa tiloissa vanhempasi tosiaan kasvattivat aikuisiksi viisi lasta? Mutta kaikki on suhteellista, ja asioita täytyy arvioida lähtökohdistaan käsin. Vaatimattomampikin oma tupa on iso asia sellaisille ihmisille, jotka ovat nähneet kotiensa nousevan savuna ilmaan.

Siirtokarjalaisille sota merkitsi ammattien kannalta nopeaa rakennemuutosta. Käytännön tasolla oman lähimmän karjalaissukuni talonpoikaisuus loppui sotavuosiin. Ainoastaan äitini vanhin veli ja sisar jatkoivat oman maanhankinnan kautta maanviljelijöinä Jokioisilla ja Ypäjällä. Mentaalisella tasolla talonpoikaisuus eli suvussani huomattavasti sitkeämmin. Sota ja etenkin sotakorvausten maksaminen vauhditti rakennemuutosta koko maassa. Kymmenille tuhansille siirtolaisillekin tuli mahdolliseksi ja myös pakon sanelemaksi vaihtoehdoksi vaihtaa maamiehen ammatti johonkin muuhun.

Merkille pantavaa on myöskin se, että esimerkiksi valkjärveläisten kuuluisa ajopelien valmistus loppui sotavuosiin. Maailma nousi pyörille, mutta nyt kumipyörille, ja kepiät kirkkokärrit ja koreat kirkkoreet joutivat lahoamaan tallien taa nokkosten keskelle. Isoisäni Anttikaan ei sodan jälkeen enää koskaan harjoittanut tuohon kärri- ja rekiteollisuuteen liittynyttä sivutoimista sepän ja puusepäntyötään. Antti toi mukanaan kaksi tervaamatonta ja raudoittamatonta kärrynpyörää. Sota keskeytti niiden valmistumisen, ja mitäpä maansa, ja koko elämäntyönsä menettänyt vanha mies olisi niillä enää tehnytkään.

Sodan-aikana ja sen jälkeen solmittiin kymmeniä tuhansia seka-avioliittoja siirtolaisten ja kanta-asukkaitten välillä. Noista avioliitoista syntyneet lapset saivat usein melko ristiriitaisen sekoituksen kahden erilaisen heimon luonteenpiirteitä. Keskisuomalaisen isän ja karjalaisen äidin poikana olen jäävi puhumaan siitä asiasta tämän enempää, sanonpa vain että ristiriita on tunnetusti jopa luovuuden edellytys.

Puheeni alussa pohdiskelin omaa karjalaisuuttani. Mielestäni sitä ei voi eikä pidäkään arvioida periytyneiden geenien määrällä vaan tunteen kautta. Jokainen voi mitata sitä omakohtaisesti vaikkapa sillä mittarilla, miltä tuntuu kuunnella tai laulaa itse mukana ”Jo Karjalan kunnailla lehti puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu…” Minuun se vaikuttaa samalla tavoin kuin synnyinmaakuntani Keski-Suomen kotiseutulaulu: Männikkömetsät ja rantojen raidat, laaksojen liepeillä koivikkohaat…

En ole koskaan käynyt Valkjärvellä, mutta silti tuntuu kuin se olisi toinen synnyinseutuni. Olen kuin äidinmaidossa kokenut pakkolähdön haikeuden ja karjalan ikävän. Eikö se ole osoitus mielen perinnöstä? Kielenperinnönkin olen saanut ja myös pitänyt perinnöstäni huolta, siitä todisteena muun muassa kolme evakkoaiheista näytelmää, joissa puhutaan äitini kieltä. Evakkojunien härkävaunuissa, kärrien ja rekien pohjilla oli tuotu jotakin sellaista, mitä minkään pakkorauhan ehdot eivät voineet viedä: Se oli karjalainen mieli ja kieli. Vuosikymmenten jälkeen on


puhutun kielen perintö hiljalleen kulumassa loppuun, mutta mielenperintö tulee säilymään pitkälle tulevaisuuteen. Karjalainen mieli on meissä jälkipolvien evakoissa sisäänrakennettuina luonteenpiirteinä, halusimmepa sitä tai emme. Ja kun Suomen heimot ovat joskus, ehkäpä vasta vuosisatojen kuluttua lopullisesti sulautuneet yhteen, niin uskon, että viimeisenä kannakselaisen luonteen ilmentymänä välähtää vielä esiin heimomme omaperäinen, kovien koettelemusten kirkastama huumori. Vaikkapa tyyliin: Hyvästhä tää männöö, hevone on jo polvillaa!

Seija Jatkosen puhe 28.6.2009

Karjalaisseurojen Keski-Suomen piirin tervehdys

Puheenjohtaja Seija Jatkonen Äiti Maiju s. Karjalainen. Pentsilän kylästä., isä Tauno Talikainen. Salokylästä.

Arvoisa juhlayleisö, hyvät naiset ja herrat.

Mie halluun tuuva Karjalaisseurojen Keski-Suomen piirin tervehyksen näil 62.järjestettävil Valkjärve juhlil. Samal mie halluun onnitella 50vuotis juhlijaa viettävää Valkjärve pitäjäseuraa. A mei piiri alueel toimii 20 er seuraa, ja jäsenii meil on täl hetkel 1250. Keuruu Karjalaseura on jäsemäärältää viienneks suurin seura mei piiris. Mei seurat ne toimiit kovast ja väk on aktiivist ja touhukast. A ain hyö tahtoot jotakii järjästää ja se on hyvä se. Myö oltiin isol sakil viikko enne juhannust Kuopios juhlimas niit Karjalaisii kesäjuhlii. Väkkee ol nii kovast jot hyö sannoit et iha 10 000 ois meit olt paikal.Nää juhlat olliit 61.


Mei piiri väkkee ol kovast paikapääl, meilt ol juhlakulkueeskii 10 seura liput ja airueet ja sankka joukko viel muitakkii peräs kulkijoin. Teistkii tais olla mon paikapääl. Tää vuue juhlaseminaari aiheen ol sottii jälkeine karjalaisii evakkoi ja rintamamiehii asuttamine uusil asuinsijoil. Maahankitalain nojal Suomee perustettii 45 000 uutta maatillaa ja 56 000 uutta asuintillaa. No sehä vaati kunnilt ja virkamiehilt mahottomast voimii, mut suurimma koitokse se vaati niilt sovas kovast väsyneilt miehilt ja hei evakkotaipalee väsyttämilt perheiltää. A hyö rakentiit uuvet talot, raivasiit pellot ja tietkii hyö tekkiit, välil mäntii auttamaa naapuriikii ja sivus hoiettii äijät ja mummot sekä viel lapsetkii A ko karjalaiset kohtasiit muut suomalaiset, nii se se vast ol haastava koitos. Mut karjalaiset hyö soppeutuit ja hyö soppeuttiit muutkin kulttuurit yhtee. Mei karjalaisii kulttuuri se ellää vielkii meis vahvan,vaik myö ollaa paljo koettu. Myö ollaa kovast eläväisii ja tykätää haastaa vaik iha vento vieraankii kans, sil myö ollaa pärjätty nää vuuvet. A myö karjalaiset ollaa välittömmii, ilosii, positiivisii ja tunteitakkii myö osataa näyttää. Millo myö itketää ja millo myö nauretaa, molempii tarvitaa ja molempii myö käytetää. Täl huumoril myö ollaan mänty monest tiukast paikast ehji nahoi, ja ko tää mei nykyine yhteiskunta männöö nii kovast etteepäi et ei ain taho keritä mukan, nii siinäkin meitä auttaa tää karjalaine miel´ala. Karjala Liito entinen kunniapuheenjohtaja Johannes Virolainen on sanont, jot myö ollaa itsepäisii mut myö osataa olla itsellissiikii. Tää vanha sanonta ”ilo pintaa vaik syvän märkänis” on vieläkii monest tarpee. A mie toivotankii teil kaikil oikee mukavaa kesä jatkoo ja kaikkee hyvvää elämäs etteekipäin. Mie lausu tähä loppuu yhe Eino Leino runo, minkä Helena Anttonen on kääntänt Etelä-Karjalan murteel. Sen nim on

VETONE SYVÄN


Voi tyttöraiska siu syväntäis ja minnuukii onnetonta, siu syvämmeis ikkunat ain on auk ja lienöö niit liija monta.

Oon miekii siel joskus pistäytynt ja istunt iltaa ja toista, mut lempo sen kortteeri suhinaa, läpvettoo nii pirummoista.

Ken eppäilöö, veikkone, koittakoo, en kiellä, en patista hassuu, mut sitä mie vieläkin ihmettelen kui itse siel tarkenet assuu. Hannu Iivosen lopettajaispuhe ja vuosikokouksen avaus

Lopettajaispuhe ja vuosikokouksen avaus Valkjärven pitäjäseuran puheenjohtaja Hannu Iivonen

Arvoisa juhlayleisö ja kunnioitettava Mitsurinskojen edustaja, rouva Lagaj. Mieluisa kunniatehtäväni on esittää kiitokset näistä 62.:sta Valkjärvi-juhlista niin teille hyvä yleisö kuin järjestelijöille ja ohjelmansuorittajille. Nämä juhlat säilyvät mielissämme onnistuneina Valkjärven pitäjäseuran 50-vuotisjuhlina.

Ensimmäisen kerran Keuruulla kokoonnuttiin Valkjärvi-juhlien merkeissä 1949. Ja kun toisen kerran juhlittiin Keuruulla 1959, niin silloin oli myös Valkjärven pitäjäseuran perustava kokous, josta kulkee tieto, että paikalla oli tuhansia juhlavieraita. Myös ensimmäisiä juhlia Jämsässä 1948 sekä 50-luvun Korpilahden ja Oriveden juhlia on mainittu tuhathenkisestä juhlaväestään.


Juhlathan ovat aikansa näköisiä niin kuin tämänvuotisetkin, jotka ovat jo seitsemännet Keuruulla järjestetyt. Vielä parhaimmat kiitokset Keuruun Karjalaseuralle ja järjestelyihin osallistuneille.

Kun palaamme sodan jälkeiseen aikaan yli 60 vuoden päähän, joudumme pohtimaan sukujemme asettautumista näille seuduille.

Talvisodan jälkeinen pika-asutuslaki oli vaikutuksiltaan lyhytaikainen uuden sodan vuoksi, kertoo KeskiSuomen historia. Koko maahan perustettiin 477 pika-asutustilaa, joista Keuruulla oli 86 ja näillä peltoa 1963 ha, eli hiukan yli 10 % maan koko pika-asutuspeltoalasta. Vuoden 1945 maanhankintalaki jatkoi siirtoväenkin asutustoimintaa, ja etusijaisuus maan saantiin tuli ennen sotia olleen elinkeinotoiminnan perusteella.

Vuoden 1959 maatalouslaskennan tulosten mukaan Keuruun maatiloista oli silloin 55,5 % Suomen itsenäisyyden ajan asutustoimiin perustuneita perustamistavaltaan. Tämänkaltaista järjestelyä edellytti valtakunnan elintarvike- ja työllistymistilanne, mikä vielä 50-luvulle tultaessa oli koko maassa 46 % ja KeskiSuomessa 55 % maatalouteen perustuvaa, ja siltikin oli maassa elintarvikepulaa.

Keuruulla oli tuolloin mahdollisuuksia ja tahtoa toimia valtakunnan tavoitteiden mukaan. Virallisen ohjauksen mukaan Valkjärven Liikolan, Kahkaalan, Koivulan, Lemmettylän, Nirkkolan ja Teppolan kylien maatalousväestö alkoi sijoittautua Keuruulle. Tänne sijoittui muitakin, etenkin jos he olivat asettautumassa pika-asutuslain mukaiselle tilalle.

Kuitenkin voidaan sanoa, että asettautumista ohjasivat lähes yhtä paljon työllisyys, yrittäjyys ja vapaaehtoiset kaupat. Tähän liittyy esimerkiksi Keuruun Pappilanpellon omakotitaloalueen oikea-aikaisuus. Tuonaikaisesta toimintatahdosta, minkä olisi pitänyt kelvata esimerkiksi järven eteläpäähänkin (Mäntällä oli toimeenpanovaikeuksia), annamme Keuruulle mitä parhaimmat kiitokset toivoen kaupungille menestystä eteenkin päin.


Eräs Valkjärven ja Keuruun yhdistävä asia oli sisäasiainministeriön sijoituskuntapäätös syksyllä 1940, jolloin Valkjärven sijoituskunniksi oli nimetty 14 kaakkoisen Pohjanmaan kuntaa, nimittäin Töysä, Alavus, Kuortane, Virrat, Ähtäri, Pihlajavesi, Keuruu, Multia, Pylkönmäki, Karstula, Kyyjärvi, Soini, Lehtimäki ja osa Vilppulaa. Valkjärven kunnanhoitokunta sai 29.4.1941 tekemällään hakemuksella luvan kunnantoimiston siirrolle Ypäjältä Haapamäen asemalle, jonne muutto tapahtui Haapamäen Osuuskaupan huoneistoon. Ensimmäinen kokous oli Haapamäellä 27.6.1941, eilen tuli siis täyteen 68 vuotta. Toimiston hoitajana oli herastuomari Mikko Karjalainen. Toimisto oli avoinna torstaina, perjantaina ja lauantaina iltapäivisin. Syyskuussa 1941 alkoivat muuttovalmistelut Valkjärvelle, jossa 80 % rakennuskannasta oli talvisodassa tuhoutunut.

Hyvä juhlaväki! Viittaan vielä käsiohjelman tervehdyksiin ja tässä juhlassa esitettyihin tervehdyksiin, niistä saamme uskoa ja intoa valkjärveläiselle toiminnallemme. Esitänkin niistä parhaimmat kiitokset!

Valkjärven pitäjäseuran päätöksentekoa ajatellen toivon, että mahdollisimman moni juhlaväestä voisi osallistua myös kohta alkavaan vuosikokoukseen

Kuvia juhlilta Marjatta Pölläsen ottamina


Sää oli suotuisa Valkjärvi-juhlan sunnuntaina. Muistohetkeen kauniissa kirkkopuistossa osallistui runsaasti yleisöä.

Keuruun kirkkokuoro lauloi muistohetkessä vanhan kirkon puistossa, johtajana Matti Pesonen. Iida Nurmela esitti trumpettisoolon. Valkjärven pitäjäseuran aiempi sihteeri luutnantti Jukka Martikainen puhui.

Juhlapaikalla koulukeskuksen aulassa oli näytteillä Raija Kuulusan käsityötaidetta. Raijan äiti on Aira Äikäs s. Laihanen Valkjärven Nousealan kylästä.

Keuruun karjalaiset olivat asettaneet näytteille uutta ja vanhaa Valkjärvi-Mitsurinskojesta. Vanhoissa kuvissa on harvinaisuuksia, joita on saatu Lempi Kanervan, s.Vanhanen, jäämistöstä ja Liisa Sulosen, s..Pönniö, kokoelmasta.


Tässä odotellaan juhlan alkua. Taustalla valokuvanäyttelyä.

Arvo Temonen, vas., Jorma Mikkola, Aarre Martikainen ja vanhan kirkon puistossa puheen pitänyt Jukka Martikainen eivät istuneet tuppisuina pääjuhlaa odotellessaan.

Juhlan juontaja, Keuruun Karjalaseuran puheenjohtaja Pekka Vanhanen ja moninaisissa järjestelyissä mukana ollut Meeri Karhu.

Keuruun kaupungin tervehdyksen esitti


kaupunginjohtaja Timo Louna, jonka äidinäiti on syntyisin Nirkkolasta.

Kirjailija Heikki Luoma, monien näytelmien käsikirjoittaja, kertoi puheessaan, missä hänen näytelmiensä luontevien vuorosanojen juuret ovat. Hänen äidillään, Antti ja Helena, s. Bister, Liskin tyttärellä Lindalla, oli niin vahva karjalainen identiteetti, että hän käytti Valkjärven murretta huolimatta keskisuomalaisesta aviomiehestä ja elinympäristöstä.

Juhlayleisö kuuntelee ohjelmaa kiinnostuneena, eturivissä myös pitäjäseuran puheenjohtaja Hannu Iivonen ja varapuheenjohtaja Jouko Sihvo.

Anni Vesterinen soitti harmonikalla

Paikallisjohtaja Ludmila Ivanovna Lagaj, toinen


Myrskyluodon Maijan.

vas., esitti juhlaväelle kutsun vuoden 2010 Valkjärvi-juhlaan Mitsurinskojeen. Vasemmalla tulkki Merja Lahtinen, oikealla rouva Lagaj´n seurueessa ollut Mitsurinskoje-hotellin johtaja sekä Keuruun Karjalaseuran ja Valkjärven pitäjäseuran sihteeri Riitta Vanhanen. Riitta esitti juhlassa tuokiokuvia pitäjäseuran 50vuotistaipaleelta. Ne ovat kotisivuilla Pitäjäseura-osiossa. ======================================================================= =======


Valkjärvi-juhla saatiin viettää 29.6.2008 Korpilahdella suotuisassa säässä. Korkealla mäellä sijaitseva kirkko ja erittäin hyvin varustetut Alkio-opiston tilat muodostivat oivalliset puitteet kokoontumiselle. Juhlakansaa oli koolla n. 350 henkeä, ruokailuun osallistui 222. Ohessa julkaisemme puheita ja kuvia juhlilta. Valitettavasti professori Martti I Jaatisen kuviin perustuvaa mielenkiintoista juhlaesitelmää luovutetun Karjalan nykytilasta ei voida välittää internetissä. Juhlan jälkeen pidetyssä Valkjärven pitäjäseura ry:n vuosikokouksessa kutsuttiin seuran kunniajäseneksi kansleri Kauko Sipponen. Toiset kunniajäsenet ovat Elvi Kutvonen ja Onni Holttinen. Pitäjäseuran hallitukseen valittiin eroa pyytäneen Juhani Sipposen tilalle Asko Karjalainen Iitistä. Seuraava Valkärvi-juhla pidetään Keuruulla 28.6.2009. Vuoden 2010 juhlaa suunnitellaan pidettäväksi Valkjärvellä.

Hannu Iivosen tervehdyspuhe 29.6.2008 Pitäjäseuran puheenjohtajan Hannu Iivonen:

TERVEHDYSPUHE 29.6.2008 ”Oi päivät seutuvilla Päijänteen, oi tuttu kellon kilke koivuhaasta. Niin kirkas tunne nousee sydämeen kuin muisto jostain kaukaa onnenmaasta.” Tällä Matti Korpilahden runolla Laulu synnyinseudulle, johon sävelen on tehnyt Aulis Raitala, olen toivottanut 1980-luvulla Valkjärvi-juhlan yleisöä tervetulleeksi tänne Korpilahdelle Päijänteen kainaloon. Nyt toivotan teidät samalla säkeellä tervetulleiksi 61.Valkjärvi-juhlille, jotka pidetään jo kuudennen kerran Korpilahdella. Martti Korpilahti ja Aulis Raitala ovat korpilahtelaisia musiikkimiehiä, nyt 317-vuotiaan Korpilahden seurakunnan kanttoreiden sukujuurisia. Kirkkoherrakuntana Korpilahti on toiminut 147 vuotta. Jos haluamme verrata tätä kotoisaa ja hyvää juhlapaikkakuntaamme Valkjärveemme, voimme todeta


Valkjärven olleen seurakuntana 301-vuotiaan ja kirkkoherrakuntana 211-vuotiaan lopettamisvuotenaan 1949. Asukaslukukin on ollut samaa suuruusluokkaa Korpilahden kanssa. Vaikuttaisi siltä, että meillä valkjärveläisillä ja juhlaperinteen jatkajilla olisi toive voida kokoontua noin kymmenen vuoden kuluessa seitsemännen kerran tällä kotoisen tuntuisella Korpilahdella. Kun ajattelemme karjalaisen ja valkjärveläisen väen halua ja tarvetta kokoontua kotiseutuaiheiseen juhlaan, niin kysymme varmaankin: miksi. Yhtenä syynä on tarkemman tiedon saaminen juurista ja meitä edeltäneiden sukupolvien asuinympäristöstä ja aikaansaannoksista, varsinkin siitä, minkälaisen Valkjärven jouduimme sotien seurauksena luovuttamaan. Näihin kysymyksiin löytyy vastauksia sukuseurojen työstä, sukututkimuksesta ja näistä juhlista. Toiveena onkin, että Valkjärven pitäjäseura ja pitäjän nimeä kantava säätiö voisivat säilyttää toimintaedellytyksensä ja jatkaa esimerkiksi koko Valkjärveä kuvaavaa historian tallentamista. Minkälainen oli Valkjärvemme? Ainakin maaperänsä suhteen se oli osittain hyvinkin vanhaa, koska esimerkiksi Vääränmäen selänne oli jo aikoinaan Yoldia-meren saari. Vuonna 1939 Valkjärven maapinta-ala oli 399,6 neliökilometriä, näin oli vuodesta 1914 lähtien, jolloin viisi Valkjärven kylää oli liitetty Vuokselaan sen Sakkolasta saamien osien lisäksi. Valkjärven kappeliseurakunta oli perustettu Muolaaseen v. 1648, vuonna 1738 siitä oli tullut kirkkoherrakunta. Vuonna 1939 Valkjärven asukasluku oli 7772 henkilöä. Silloin oli isäni kertoman mukaan elintarvikehuollossa varauduttu 9000 henkeen, kun varuskuntakin otettiin huomioon läsnä olevassa väestössä. Mitä on meidän nyt juhliin tulleiden karjalaisuus, mikä on Karjalamme? Se on ehkä muistitiedoissamme oleva menetetty Valkjärvi. Valkjärven historiakirja I:n esipuheessa mainitaan seuraavasti: ”Vaikka Valkjärven pitäjä tämän hetken hallintokirjoissa onkin lakannut olemasta, ei se ole silti kuollut, vaan elää yhtä kauan kuin etävanhempien koettelemuksia, työtä, perinteitä ja hautojen muistoa kunnioitetaan sekä sankarivainajien henkistä perintöä vaalitaan.” Tämä lienee hyvä muistaa nykyajan kuntakenttätilannetta puntaroitaessa. Hyvän vastauksen tuonee myös vuonna 1934 järjestetyn Valkjärven maatalousnäyttelyn juhlaan kannakselaisen kirjailijan Aleksanteri Aavan kirjoittama 17-säkeistöinen juhlaruno, joka kuvaa rajaseudun kansan kohtaloita ja elämänasenteita Tuomas Teppoisen ja Pultavan taistelun ajoilta alkaen. Runo Aura ja miekka on julkaistu Valkjärvi I–historiassa sivuilla 469-472. Lainaan sen viimeistä säettä: ”Suo, Kaitselmus, kansamme toimissaan näin aikojen vaiheet voittaa


ja auraa ja miekkaa parhainaan yhä vaalia, kunnioittaa!” Runo antaa kuvauksen vakaasta suhtautumisesta vaaraan, tulipa se eri aikoina lännestä tai idästä. ”Mutt´ teräänsä tuimaa paljastaa ne tahdo ei koskaan suotta”, tämäkin on suora lainaus runosta. Kiitän Korpilahden seurakuntaa ja kuntaa tervehdyksistä ja kaikkia juhlan järjestelyihin osallistuneita, erityisesti niitä perheitä, joissa jo neljäs polvi on osallistunut Valkjärvi-juhlien valmisteluun. Kunnioitettu juhlayleisö, haluan toivottaa Teidät tervetulleiksi tähän juhlaan näillä juhannusöisillä monia alueita sivuavilla ajatuksillani.


Jouko Sihvon saarna 29.6.2008 Teologian tohtori Jouko Sihvo

Rakkauden laki Saarna Korpilahden kirkossa 29.6.2008 Ps. 28:1-2,6-9. 1.Sam. 15:22-26, Jaak. 2:8-13, Mark. 10:17-27 Virret: 195, 126, 262:6-9, 298, 299, 332:3-4

Hyvät seurakuntalaiset, hyvä juhlakansa. Elämme keskikesän valoisinta ja lämpimintä aikaa. Aurinko on hellinyt ja hellii meitä valollaan ja lämmöllään. Sadettakin on saatu. Minusta tuntuu, että myös Jumalan armon aurinko, Jumalan hyvyys, on hellinyt meitä suomalaisia. Olemme saaneet nauttia rauhan ajasta yli 60 vuotta. Olemme välttyneet pahoilta sisäisiltä ristiriidoilta. Olemme säästyneet luonnon katastrofeilta, kulkutaudeilta, katovuosilta ja muilta suurilta koettelemuksilta. Sanotaan, ettemme me ole koskaan aikaisemmin olleet niin vauraita kuin nyt. Jumalan varjelus, siunaus ja rakkaus ovat ympäröineet meitä kansana. Osaammeko kiittää Jumalaa kaikesta tästä hyvästä? Ovatko nämä Jumalan lahjat ja hyvyys saaneet meidät jakamaan niitä ympärillemme, sillä ne eivät ole jakaantuneet kaikille yhtä runsaina? Edelleen keskuudessamme on hyväosaisia ja huono-osaisia, terveitä ja sairaita, onnellisia ja onnettomia. Tämän päivän aiheena on evankeliumikirjan mukaan Rakkauden laki. Näin aihetta siinä selitetään: ”Kristus tuli täyttämään Jumalan tahdon ja käskyt, ei kumoamaan niitä. Siksi myös kristityn on noudatettava rakkauden lakia, vieläpä paremmin kuin lainopettajien ja fariseusten. Pyrkiessään tähän kristitty on valmis luopumaan jopa omista oikeuksistaan lähimmäistensä hyväksi ja osoittamaan rakkautta myös vihamiehilleen.” Päivän Raamatun tekstit opastavat meitä toimimaan niin, ettei vain meillä itsellämme vaan muillakin olisi kaikki hyvin. Sitähän tuo tuttu Raamatun kehotus, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, tarkoittaa. Saman asian Raamattu ilmaisee myös kultaisen säännön sanoin: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” Se opastaa meitä rakastamaan ensiksi kaikkein lähimpiämme, kuten oman perheen ja


suvun jäseniä, toiseksi niitä lähimmäisiämme, joihin Herra Jeesus samastuu sanoessaan ”Kaiken minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Kolmanneksi rakkauden laki vaatii meitä rakentamaan rauhaa ja rakastamaan myös vihamiehiämme. Vain rakkaus ja anteeksianto voivat katkaista vihan ja koston kierteen. (1) Kaikkein läheisimpiä meille aikuisille ovat ydinperheen jäsenet – kaikilla sellaista ei kuitenkaan ole - eli puoliso ja lapset, sitten vanhemmat ja sisarukset. Meidän rakkautemme kohdistuu yleensä sellaisiin ihmisiin, joilta saamme vastarakkautta. Perheen läheisissä ihmissuhteissa vastavuoroisuus on välttämätön. Ellei sitä ole, ei ole ihme, että perhe hajoaa. Monet muutkin syyt ovat avioliittojen ja muiden parisuhteiden särkymisen taustalla. Kuinka paljon tuskaa ja kärsimystä niihin sisältyykään. Tarkoitus kuitenkin on, että meiltä riittää rakkautta kaikkein lähimmille ihmisille kaikissa elämän vaiheissa. Vihkikaavassakin lupaamme rakastaa toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä, hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti. Mitä se lähimpien rakastaminen on käytännössä? Mielestäni parhaita Raamatun neuvoja löytyy Kolossalaiskirjeestä. ”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.” Me ihmiset emme ole enkeleitä. Läheisessä yhteydessä toisten kaltaistemme kanssa sukset menevät välillä pahasti ristiin. Silloin tulee sanotuksi ja tehdyksikin sellaista, joka rikkoo välit. Tilanteen korjaamiseen tarvitaan ennen muuta armahtavaisuutta ja nöyryyttä. Paavalikin korostaa tuossa lukemassani Kolossalaiskirjeen kohdassa armahtavaisuuden merkitystä vielä erikseen, kun hän kehottaa: ”Antakaa toisillenne anteeksi, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin.” Huomatkaa, Jumalallakaan ei ole ollut muuta keinoa rakkautensa osoittamiseksi meihin syntisiin kuin anteeksianto. Johannes kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (2) Seuraavaksi tulemme niiden rakastamiseen, joihin Jeesus erityisesti samastuu. Keitä he ovat? Meille suomalaisille näyttää olevan vaikeaa osoittaa rakkautta sellaisille lähimmäisille, jotka ovat ihonväriltään, kieleltään, uskonnoltaan, kulttuuriltaan tai kansallisuudeltaan meille vieraita ja outoja. Liian monet meistä vieroksuvat jo ikiomaa vähemmistöämme, romaneja, puhumattakaan turvapaikanhakijoista ja muista maahanmuuttajista, joista on tullut meidän lähimmäisiämme. Olemme maailman syrjäkyläläisiä ja tottuneet vain kaltaisiimme.


Esimerkkejä syrjinnästä, jopa rasismista pulpahtaa aina välillä lehtien palstoille saakka. Kaikessa hiljaisuudessa syrjintää esiintyy jatkuvasti. Tuntemani akateemisen loppututkinnon suorittanut inkerinsuomalainen paluumuuttaja kertoi jääneensä vaille oman pätevyysalansa työtä, kun hakemassa oli myös suomensuomalainen. Työnantaja asetti tämän etusijalle eikä suomensuomalainen itsekään ollut valmis antamaan etusijaa heikossa asemassa olevalle paluumuuttajalle, mihin lähimmäisenrakkaus olisi hänet ohjannut. Toinen esimerkki: inkerinsuomalainen lääkäri joutui hankkimaan täällä elantonsa 1990luvulla hierojana, kun hän ei saanut muuta työtä. Oma etu ja itserakkaus kumoavat kovin usein rakkauden lain, voittavat lähimmäisenrakkauden. Meidän Herramme ja Vapahtajamme tahtoo, että hänen omansa toteuttavat rakkauden lakia ja niin helpottavat niiden elämää, joiden osaksi on tullut muita vaikeampi elämä. Jeesus samastuu täysin näihin kovaosaisiin. Hän on jokaisessa nälkäisessä, janoisessa, kodittomassa, viluisessa, sairaassa ja vangissa: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa. ja te tulitte minun luokseni. . . Totisesti, kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (3) Mitä sitten sisältyy vihamiehen rakastamiseen? Vuosisatojen ajan me suomalaiset olemme kokeneet suuren itäisen naapurimme viholliseksemme. Meistä vanhoista siellä rajan takana syntyneistä kodin ja kotipaikan menettäminen tuntuu anteeksi antamattomalta vääryydeltä. Tätä tunnetta vahvistavat meidän käyntimme luovutetussa Karjalassa. Miksi se maa meiltä ryöstettiin, kun kaikesta näkyy, ettei sille anneta mitään arvoa? Useimmat paikat saavat rappeutua. Suomen aikuisista 1300 kylästä asuttuja on enää kolmisen sataa. Pellot metsittyvät ja jäljellä olevissa kylissä ihmiset joutuvat elämään työttöminä suuressa köyhyydessä ja kurjissa olosuhteissa. Onko mahdollista, että me kristittyinä voisimme edistää siirtymistä viholliskäsityksistä luottamukseen ja todelliseen ystävyyteen venäläisten kanssa? Tällä hetkellä emme pelkää uhkaa idästä, kuten 70 vuotta sitten. Saamme käydä entisillä kotipaikoillamme. Minulla kuten monilla muillakin valkjärveläistaustaisilla on tuoreita terveisiä entisen kotipitäjän kirkolta. Kaksi viikkoa sitten astuessamme autosta ulos joku soitti kirkon kelloa. Se oli kuin tervetulotoivotus meille. Laskimme kotipaikaltani otetun ruusukimpun sankarivainajien muistomerkille ja kiitimme Jumalaa siitä, että heidän uhrinsa ansiosta saimme tulla sinne itsenäisestä, vapaasta ja vauraasta Suomesta kunnioittamaan heidän muistoaan. Samaan aikaan siinä omaistensa haudoilla oli runsaasti paikallisia asukkaita. Tulkkimme kertoi heille, keitä olimme. Kun sitten lähdimme pois, minä puolestani soitin heille ja myös siellä lepääville rakkaillemme jäähyväiskellot.


Mielestäni tällä tavoin viholliskuvat muuttuvat vähitellen inhimillisiksi vuorovaikutussuhteiksi. Koemme kaikki olevamme saman Luojan lapsia. Kysyä sopii, onko kristillisellä uskollamme, jonka ristitunnukset ovat tulleet venäläistenkin hautamuistomerkkeihin, keskinäistä yhteyttä ja kunnioitusta edistävä merkitys. Siellä, mistä syntien sovittaja Jeesus Kristus puuttuu, rakennetaan muureja ihmisten välille. Niin tapahtui aikanaan ateistisen DDR:n Berliinissä. Niin tapahtuu parasta aikaa Israelin ja palestiinalaisten välillä. Siellä on toimittu vuosikymmeniä ja toimitaan edelleen, kuten Jeesus sanoi Vuorisaarnassaan: ”Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta’. . . ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi’. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” Vihan pidolle ei näy loppua siellä, missä Jeesuksen opetus torjutaan, mutta missä on rohkeutta rakastaa vihamiestä ja rukoilla hänen puolestaan, siellä on ainakin toivoa rauhasta ja sovinnosta. Siihen meitä rohkaisee ja kutsuu tänään Jeesuksen esimerkillään säätämä rakkauden laki. Luterilaisina kristittyinä me tiedämme, ettemme vajavaisilla rakkauden teoillamme ansaitse pääsyä taivaan kotiin. Sen kodin ovi avataan meille yksin armosta Kristuksen tähden, mutta maallisen ajallisen elämämme voimme tehdä sekä itsellemme että muille sellaiseksi kuin Jumala on tarkoittanut rakastamalla lähimmäistä niin kuin itseämme.


Riitta Vanhasen päätössanat 29.6.2008 Pitäjäseuran sihteerin Riitta Vanhasen päätössanat Valkjärvi–juhlassa Korpilahdella 29.6.2008

HYVÄT JUHLAVIERAAT ! Elämme maa-alueeltaan maailman suurimman valtion, 143 milj. asukkaan, Venäjän naapurina. Venäjällä puhutaan Putinin talousihmeestä, bruttokansantuote kasvaa 7 % vuodessa, valtio on käytännössä velaton ja saa yli puolet tuloistaan öljystä. Äkkirikkaiden lisäksi kasvaa keskiluokka, jonka vaikutus näkyy yhteiskunnassa. Kehityksen taustalla kummittelevat kuitenkin ympäristöongelmat, vaikeat sairaudet kuten hiv ja tuberkuloosi, ammattitaitoisen työvoiman puute, kasvava korruptio ja byrokratia, terrorismi jne. Pietarin taloudellinen ja poliittinen asema on vahvistunut. Rakennusinvestoinnit, uudet tiet, autoteollisuus ym. luovat myönteistä ilmapiiriä Pietariin ja tähän mennessä yli 400 suomalaisyritystä on sijoittunut sinne. Toisaalta suomalaiset poliitikot ovat vaikeuksissa puutullien kanssa. Venäläiset eivät voi vielä ostaa yksityisomistukseen omia metsiään, mutta turvallisesta Suomesta he hankkivat kiinteistöjä maa-alueineen. Olemmeko myymässä kalliisti puolustetun maamme? Samaan aikaan Petroskoissa uuspatrioottinen nuorisojärjestö Novaja Karelija vaatii lopettamaan kaikki puheet Karjalan palauttamisesta. Mihinkähän kansainvälistyminen tosiasiassa Suomessa johtaa? Jokaisella lienee omat visionsa! Teitä Karjalassa syntyneitä on monet kerrat pyydetty tallentamaan omia muistojanne. Haluaisin nyt esittää toisen pyynnön: kertokaa ja kirjoittakaa muistiin elämänkokemuksenne pohjalta, millainen Suomi on esim. 100 vuoden päästä! Mitä kuuluu Valkjärvelle? Valkjärven keskustassa, nykyisessä Mitsurinskojessa asuu vakituisesti 1780 asukasta. Kesäisin asukasluku tuplaantuu. Kuuluisan kasvitieteilijän mukaan nimetty Mitsurinskoje sai v. 2006 vihreän viirin, jossa on kolme kasvia. Muutama vuosi sitten valmistui uusi terveyskeskus, maa- ja kalatalouteen erikoistunut ammattikoulu on kasvanut ja uusi kirkko, kaunis tsasouna Jauholassa on lähes valmis. Uusi hautausmaa on otettu käyttöön, mutta erikoiskohtelun ovat saaneet olympiavalmentaja ja urhea poliisi, joiden haudat rautakehikkoineen ja kymmenine seppeleineen on sijoitettu kirkkomme muistomerkin eteen. Keskustan läheisyyteen on noussut toinen toistaan komeampia taloja ja datsoja. Kauppoja on uusittu ja lomailijoille rakennetaan uusia majoitustiloja. Kiertoajelulla Jauholassa ja Valkjärven ympäri löytyy vielä joitain suomenaikaisia rakennuksia kuin muistoja menneestä; Osuuskauppa, Osuuskassa, Marilan talo, ja


Valkjärveä kierrettäessä Sipposten taloja, Iivonen, Holttinen, Alamäki. Joka kesä jännittää vieläkö nämä maamerkit ovat kertomassa Suomen ajasta. Valkjärven Pitäjäseura kerää tietoja Valkjärven Suomen aikaisista rakennuksista ja tavoitteena on saada kylittäin tiedot nettiin Valkjärven sivuille. Olemme tänään saaneet kokoontua Valkjärvi-juhlaan Korpilahdelle. Meidän kaikkien puolesta lämpimät kiitokset järjestäjille, esiintyjille, keittiölle ja koko talkooväelle. Tämä juhlapäivä on nostattanut monenlaisia muistoja, on ollut mukava tavata tuttuja. On voitu haastaa tai kuulla tuota tuttua murretta, jonka sointi on talletettu lapsuuden muistiin. Tämä on ollut aamusta alkaen juhlapäivä. Valkjärven Pitäjäseuran ja Keuruun Karjalaseuran puolesta toivotan Teidät kaikki sydämellisesti tervetulleeksi seuraaville juhlille Keuruulle 28.6.2009. Vanha kansa toivotti hääparille unta ja nälkää, näin toivotan myös teille, lisäksi oikein hyvää kesää ja turvallista kotimatkaa. Nähdään Keuruulla!


Valkjärven Pitäjäseura ry

Valkjärven Suomen aikaisten säilyneiden rakennusten kartoitus

Tiedot on tarkoitus koota Valkjärven nettisivuille ja/tai muuhun julkaisuun.

Mikä rakennus? Sijainti? (kylä, paikaltaan siirretyistä entinen ja nykyinen) Kuka omisti? Missä käytössä nykyään? Muuta tietoa rakennuksesta: ikä, rakentaja, koko, onko pihapiirissä (ollut) muita rakennuksia, valokuva (kuva palautetaan), muuta rakennuksen historiaa Lisätietoja voi antaa: Nimi: puh: osoite: Tietojen antaja:

Lomakkeen/tietojen palautusosoite: Riitta Vanhanen Huhkoraitti 16 42700 Keuruu sähköposti: riittakyllikki.vanhanen@pp.inet.fi


Valokuvia vuoden 2008 juhlista

P채채juhlan juonsi Ritva Nirkkonen

Pit채j채seuran puheenjohtaja Hannu Iivonen piti tervehdyspuheen


Yhtye Kiiri

Vappu Tupala lausui Einari Vuorelan runoja

Ison tanhuajat

Mieskuoro Vaarit esitti mm. Valkj채rvi-laulun


Professori Jaatisen esitelm채n alkukuva

Juhlaesitelm채n pit채j채 professori Martti I. Jaatinen


Leena ja Ritva Närhin laulu-runoesitys

Pitäjäseuran sihteeri Riitta Vanhanen lausui päätössanat

Juhla päättyi yhteiseen Karjalaisten lauluun

Pääjuhlan jälkeen pidetyn pitäjäseuran vuosikokouksen puheenjohtajana oli Onni Iivonen tukenaan siheeri Riitta Vanhanen ja rahastonhoitaja Veijo Laihanen


Pit채j채seuran kunniaj채seneksi kutsuttiin professori Kauko Sipponen ======================================================================= =======


Vuoden 2007 Valkjärvi-juhlaa vietettiin Oriveden kirkossa ja Oriveden opistolla 1.7.2007. Juhlaohjelma 2007 60. Valkjärvi-juhla Orivedellä 1.7.2007 Klo 10 Messu Oriveden kirkossa Saarna: Soile Rantavuori Liturgia: Jouko Sihvo Uruissa: Sisko Huhtala, kanttori Lauluryhmä Iltatähti Kolehti kannetaan Oriveden Sotaveteraaninen hengellisen työn tukemiseen. Jumalanpalveluksen jälkeen kunniakäynti Sankarihaudalla ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä. Virsi 577: 1 ja 3 Puhe: Markku Martikainen Seppeleiden lasku Virsi 577: 5 ja 7 Ruokailu Oriveden opistolla alkaen klo 11.30 Hinta 10 euroa Valkjärven Marttojen kahvio

PÄÄJUHLA Oriveden opiston juhlasalissa (Koulutie 5) klo 13.30 Alkusoitto Oriveden Puhallinseitsikko. Johtaa Jorma Rajala Tervehdyssanat Osmo Uosukainen Musiikkia Puhallinseitsikko


Yhteislaulu Karjalaisten laulu säkeistöt 1, 4 ja 7 Juhlapuhe Jouko Sihvo Yksinlaulua Helena Valkeajoki. Säestää Sisko Huhtala Tervehdykset Oriveden kaupunki Oriveden seurakunta Lausuntaa Heli Lahti Sota-ajan lauluja Lauluryhmä Iltatähti Tampereelta Päätössanat Hannu Iivonen Yhteislaulu Maamme Juhlan juontaa Ulla Seppälä Liput 10 euroa Välittömästi juhlan jälkeen Valkjärven Pitäjäseuran vuosikokous, johon toivotaan runsasta osanottoa.

Jouko Sihvon juhlapuhe 60. Valkjärvi-juhlilla Orivedellä 1.7.2007, aiheena ”Suomalaisten kohtalot Venäjällä ja niiden opetukset meille”

Hyvät juhlavieraat. Venäjä on aina ollut meille suomalaisille kohtalokas naapuri. Oma kiinnostukseni sitä kohtaan on viimeisten 17 vuoden aikana vienyt minut usein Venäjälle. Pääasiassa olen liikkunut siellä tapaamassa ja haastattelemassa suomalaisia. Nyt viimeksi olin siellä pari viikkoa kesäkuun alussa. Tällä kertaa olin opettamassa kirkkohistoriaa Inkerin kirkon tuleville papeille. Venäjän käymisteni taustalta ajattelin puhua siitä, millainen on ollut suomalaisten osa Venäjällä. Onhan omakin joutumisemme sen


valtapiiriin ollut veitsen terällä. Rajoitun lähinnä neuvostoaikaan. Ensiksi (1) puhun siitä, keitä ovat olleet sikäläiset suomalaiset ja mikä on ollut heidän asemansa Venäjällä; toiseksi (2) siitä, miten valtion viranomaiset, ei siis tavalliset venäläiset, ovat suomalaisia kohdelleet ja kolmanneksi (3) siitä, mitä Venäjän suomalaisten kohtalot ovat opettaneet ja opettavat meille Suomen suomalaisille.

(1) Ennen vuoden 1917 vallankumousta suomalaisia ja suomea puhuvia suomenheimoisia oli Pietarissa, Inkerinmaalla ja Itä-Karjalassa paljon yli 200 000. Pietarissa asui vakinaisesti noin 20 000 Suomen suomalaista. Yhtä suuri määrä siellä ja lähiympäristössä oli tilapäisissä töissä käyviä suomalaisia. Oma äijäni kertoi käynneistään Pietarissa. Luterilaisia inkerinsuomalaisia oli lähes 150 000 ja Inkerin alkuperäisiä suomea puhuvia ortodoksisia inkerikkoja 20 000. Vienan Karjalassa ja Aunuksessa asui kymmeniä tuhansia suomen murteita puhuvia ortodoksisia karjalaisia. Itse asiassa kaikki Suomenkin asukkaat olivat tuohon aikaan Venäjän keisari alamaisia, koska Suomi kuului Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana.

Vallankumous merkitsi suurta mullistusta sekä Suomen että Venäjän suomalaisille. Julistautumisesta itsenäiseksi tulee ensi joulukuun 6. päivänä kuluneeksi 90 vuotta. Vaikka bolshevikkihallitus tunnustikin ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden joulukuun viimeisenä päivänä 1917, seuraavana keväänä se lähetti Suomeen kapinaan nousseille punaisille aseita ja vaati venäläisiä sotilaita taistelemaan täällä tunnustamansa Suomen laillisen hallituksen joukkoja vastaan. Tästä alkoi yritys tehdä Suomesta sosialistinen maa ja hukuttaa suomalaiset niin Venäjällä kuin Suomessakin slaavilaiseen mereen. Venäläisen marsalkka Konjevin muistelmien mukaan Stalin pohti talvisotaa aloittaessaan suomalaisten asuttamista muualle. Olihan suomalaisia niin vähän.

Valtaenemmistö Venäjän suomalaisista koki olevansa valkoisia eikä punaisia. Lähes kaikki Suomen suomalaiset ja tuhansia inkerinsuomalaisiakin pakeni Suomeen vallankumouksen pyörteistä. Heidän joukossaan oli meille vanhoille valkjärveläisille yksi tuttu ihminen, Valkjärven viimeisen kirkkoherran Arvo Liesmaan vaimo Karin Liesmaa. Hänen isänsä Paul Sonny oli pappina Inkerissä. Enemmistö inkerinsuomalaisista palasi koteihinsa Venäjälle, mutta yli 2 000 inkerinsuomalaista jäi Suomeen. Monet heistä olivat koulutettua väkeä. He tiesivät, että proletaarivaltiossa heille kävisi huonosti. Siksi he eivät palanneet.


Samaan aikaan, kun valkoisia suomalaisia pakeni Venäjältä Suomeen, useita tuhansia punaisia suomalaisia, pakeni valkoisten kostoa Venäjälle. Siellä he toivoivat pääsevänsä hyviin asemiin. Hehän olivat taistelleet sosialistisen järjestelmän puolesta Suomessa. Aluksi näin näytti tapahtuvankin. Esimerkiksi Itä-Karjalasta muodostettiin 1923 Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, jonka ylin johto koostui melkein kokonaan Suomesta tulleista kommunisteista. Usko uuteen ihannevaltioon oli niin suuri punaisten suomalaisten keskuudessa, että Kanadasta ja Yhdysvalloista saakka muutti 1930-luvun alkupuolella noin 6 000 suomalaista Venäjälle pääosin Karjalan autonomiseen tasavaltaan. Samaan aikaan 1930-luvun alun laman työttömyydestä kärsivästä Suomesta loikkasi tuhansia suomalaisia työn toivossa Venäjälle. Näin 1930-luvun puoliväliin mennessä Neuvostoliittoon oli tullut Suomeen paenneiden valkoisten tilalle lähes yhtä suuri määrä punaisia suomalaisia.

(2) Kun Neuvosto-Venäjä ei onnistunut vuonna 1918 ottamaan Suomea komentoonsa, siitä lähtien sen yhtenä tavoitteena oli toteuttaa tuo haave. Paljon ennen talvisotaa tuon haaveen toteuttamisesta joutuivat kärsimään Venäjän suomalaiset, heistä ensimmäisinä inkerinsuomalaiset. Kolmas osa heistä karkotettiin kodeistaan Inkeristä eri puolille valtavaa Neuvostoliittoa 1930-luvun puoliväliin mennessä. Perussyynä karkottamisille oli suomalainen kansallisuus. Stalinilla oli ilmeisesti tähtäimessä Suomen valloittaminen. Siksi niin valkoiset kuin punaisetkin suomalaiset oli karkotettava Karjalan kannakselta ja Suomenlahden etelärannikolta, etteivät he sotatilanteessa vain menisi suomalaisten puolelle. Sama peruste löytyi Karjalan tasavallan suomalaisten eliminoimiselle. Vaikka siellä olevat suomalaiset olivat punaisia ja valkoisen Suomen vihollisia, pelkkä suomalainen kansallisuus riitti syyksi heidän vangitsemisilleen. Karjalan tasavallan ylin suomalainen johtaja, meidän pääministeriämme vastaava Edvard Gylling ensin erotettiin virastaan, myöhemmin vangittiin ja lopuksi teloitettiin. Samoin kävi sadoille muille suomalasille johtohenkilöille. Vallankumous söi omia lapsiaan. Oli kyseessä etninen puhdistus.

Vuosina 1937 ja -38, jolloin Suomessa elettiin vaurasta ja onnellista aikaa, Neuvostoliitossa kaikki elivät kauhun aikaa. Suomalainen kulttuuri tuhottiin: koulujen opetuskieli muutettiin venäjäksi, suomenkieliset lehdet lakkautettiin, viimeiset luterilaiset kirkot suljettiin. Suomalaisia tuomittiin leireille pakkotyöhön tai 10 vuodeksi vankeuteen ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Käytännössä se tarkoitti asianomaisen teloittamista. Tällä tavoin kansallisuudeltaan suomalaisia on arvioitu teloitetun parin vuoden aikana 20 000, joista inkerinsuomalaisia noin 13 000 ja loput 7 000 Neuvostoliittoon tulleita punaisia suomalaisia. Kaikkia suomalaisia pidettiin pelkän kansallisuuden perusteella vastavallankumouksellisina, Suomen vakoilijoina, puolueen ja kansan vihollisina, jotka oli tuhottava.


Jatkosodan aikana jäljellä kodeissaan olleet noin 90 000 inkerinsuomalaista joutuivat jättämään kotinsa ja kontunsa. Piiritettyyn Leningradiin syyskuussa 1941 jääneet lähes 30 000 inkerinsuomalaista nääntyi nälän, vilun, hoidon puutteen ja sotatoimien seurauksena heikkoon kuntoon ja paljon kuoli. Maaliskuussa 1942 sieltä karkotettiin kaikki suomalaiset Laatokan jäätä pitkin Venäjän puolelle. Paljon heitä kuoli härkävaunuissa täysin epäinhimillisissä oloissa kuukauden mittaisella junamatkalla Siperiaan ja yhtä kauheissa oloissa karkotuspaikoilla. Vajaan vuoden aikana heitä kuoli tuhansia.

Saksalaisten valtaamille alueille jäi yli 60 000 inkerinsuomalaista. Heitäkin kuoli paljon nälkään ja kylmyyteen erityisesti rintaman läheisyydessä talvella 1941 ja -42. Sodan aikana 1943 ja -44 kaikki noin 63 000 inkerinsuomalaista evakuoitiin Suomeen. Sodan jälkeen suurin osa heistä eli 56 000 palasi Venäjälle siinä toivossa, että he pääsisivät koteihinsa, mutta heidät hajotettiin viidelle paikkakunnalle Venäjällä vähintään 100 km päähän Leningradista. Sodan jälkeen suomalaisten vainoaminen jatkui. Suomalaisten passeihin merkittiin leima, pykälä 38, joka rajoitti heidän liikkumistaan. He eivät saaneet opiskeluoikeutta peruskoulun jälkeen hankkiakseen kunnon ammatin. Heitä syrjittiin työn haussa kansallisuuden perusteella. Ne jotka yrittivät palata kotipaikoilleen, määrättiin poistumaan sieltä 24 tunnin sisällä. Yksi näistä sodan jälkeen palaajista, Mari Raninen, ilmaisi tilanteen näin: ”Kaikkialta alkoi kansa kotimaalle matkustaa, mutta meitä vihamielin otti vastaan kotimaa. Tuntematon jalka polki rakkaan kodin lattiaa. He omistivat itsellensä kodin sekä pihamaan. Meil hyö sannoit: Mänkää poikkee, tää on meien kotimaa. Säälimättä sota julma riisti meiltä kaikki pois. Kulkijaksi täytyi joutuu. Paremp kuolla ollut ois.”

Tässä siis viitteitä siitä, mikä olisi ollut meidän kohtalomme, jos neuvostojoukot olisivat onnistuneet miehittämään koko maan.

(3) Äärimmäisin ponnistuksin ja uhrein meidän isämme ja isoisämme saivat talvisodassa omin avuin ja jatkosodassa saksalaisten aseavun ja lentovoimien tukemana pysäytetyksi tuon kaiken alleen murskaavan neuvostohyökkäyksen kesällä 1944 ja päästiin neuvottelemaan rauhasta. Elokuun 4. päivänä 1944 Mannerheim oli valittu presidentiksi. Hän näki, että Neuvostoliiton kanssa oli pakko saada aikaan rauha, jotta maan itsenäisyys voitaisiin pelastaa. Se merkitsi irrottautumista Saksasta. Mannerheim perusteli kirjeessään Hitlerille 2.9.1944 sodasta irrottautumista muun muassa seuraavasti: ”Jos tämä tuskin


nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maastaan ja hävitettäisiin sukupuuttoon. Tällaisen uhan alaiseksi en voi kansaani päästää… Tiemme eroavat todennäköisesti hyvin pian. Mutta saksalaisten aseveljiemme muisto tulee täällä elämään… Pidän velvollisuutenani johdattaa kansani irti sodasta.” Mannerheim tiesi, kuinka suomalaisia oli Neuvostoliitossa tuhottu ja kuinka heidät oli karkotettu ja hajotettu eri puolille tuota valtavaa maata. Samalta kohtalolta hän halusi säästää meidät ja siinä hän onnistui. Parin päivän kuluttua Hitlerille lähetetyn kirjeen lähettämisestä eli 4.9. solmittiin aselepo Neuvostoliiton kanssa ja välirauhan sopimus allekirjoitettiin 19.9.1944.

Mitä nämä kohtalot opettavat meille tänä päivänä? Me sotaa paenneet rintamaevakot olemme valittaneet kovaa kohtaloamme. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että evakkokuorman ja lehmien perässä käveleminen Valkjärven Sarkolasta Mikkeliin kesällä 1944 oli huvimatka rajantakaisten heimolaistemme karkotuksiin ja tuhoamisiin verrattuna. Minun uusista saappaistani tuli iso varvas ulos yli 200 kilometrin kävelyn jälkeen lehmien perässä Mikkeliin tullessamme, mutta sehän oli ainakin 13-vuotiaan pojan mielestä ikimuistoista seikkailua. Tosin me Antreassa menimme maihin, kun neuvostopommittajat yrittivät tuhota Kuukaupin sillan. Elisenvaaran asemalla neuvostopommit tappoivat toista sataa rintamaevakkoa. Mutta me, jotka selvisimme hengissä, emme ole nähneet nälkää. Olemme aina saaneet katon pään päälle sekä kovalla työllä ja yhteiskunnan tuella olemme rakentaneet uudet kodit. Nyt seuraa vetoomus. Ennen kuin dementia ja hautausmaan multa kokonaan peittävät meidän rintamaevakkojen kokemukset, jokainen tallentakoon omat evakkomuistonsa tavalla tai toisella. Paras tapa on kirjoittaa ne paperille. Mukiin menevä on kokemusten puhuminen ja tallentaminen nauhalle. Tyhjää parempi on sekin, että kerromme omat tarinamme lapsillemme ja lastemme lapsille. Tulevaisuudessa niille annetaan suuri arvo.

Hyvät kuulijat. Suomen itsenäisyyden ja vapauden pelastamiseksi pantiin aikanaan kaikki likoon. Sen jälkeen hyvien suhteiden vaaliminen naapurivaltioiden kanssa on ollut ja on edelleen paras rauhan ja vapauden säilymisen tae. Huolehdimmehan me siitä, että tulevaisuudessa yhteisen typistetyn kotimaamme vapauden ja itsenäisyyden säilyttäminen on meitä kaikkia yhdistävä asia. Frans Emil Sillanpää runoili talvisodan aattona: ”Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus. Tääll’ on suorana seistä ja kaatua joka miehellä oikeus.” Me toivomme, ettei näin pitkälle tarvitsisi mennä. Väkivallalla emme luovutettua Karjalaa saa takaisin. Sellaiset yritykset päättyivät neuvostoaikana tappioon. Nyt Neuvostoliittoa ei enää ole. Voisiko uusi Venäjä jossakin vaiheessa korjata ja hyvittää edeltäjänsä vääryydet? Siinä on meidän toivomme. Venäläinen Mannerheimin elämäkerran kirjoittaja Eleonora Joffa tukee toivoamme. Hän kirjoittaa: ”Toivon koko sydämestäni Suomen välttävän Baltian maiden onnettoman kohtalon ja historian Jumalan auttavan


Venäjän kansaa palauttamaan Suomelle sen ikiaikaiset maat, jotka punainen peto on siltä vienyt, mihin Venäjän kansa ei ole syypää.”

Markku Martikaisen puhe sankarihaudalla 2007

Markku Martikainen:

Puhe Oriveden sankarihaudalla 1.7.2007

Arvoisa Valkjärvi –juhlaväki !

”Mie olin niityl kun hyö tulliit. Mie käin pellonraviin pitkäksein ja sielt mie luvin venäläisii lentokonneit. Sataan kahteen kymmeneen mie pääsin, sitten herkesin lukemast.”

Tämä mummoni kertomuksen katkelma on jäänyt elävänä mieleeni kuvaamaan tuntoja hetkellä, jolloin vihollinen oli aloittanut massiivisen suurhyökkäyksensä Karjalankannaksella kesäkuussa 1944.


30.11.1939 Neuvostoliiton valtava sotakoneisto lähti vyörymään yli maamme rajan. Tykit puhuivat armotonta sodan kieltään kautta itärajamme. Talvisota oli alkanut. Viisi sodan vuotta oli suomalaisilla edessä.

Suomen kansa ja kaikkein kipeimmin karjalainen väestö joutui kokemaan sodan koko kauheudessaan. Kodit ja kotiaskareet oli jätettävä. Evakkomatkalle piti pelastautua niine irtaimistoineen, mitä mukana pystyi kuljettamaan. Ja uusi lähtö kotikonnuilta oli edessä kesällä 1944. Tällä kertaa lähtö oli lopullinen.

Evakkotaival oli monelle karjalaiselle henkisesti hyvin raskas. Kotiseutu jäi taakse ja oli turvauduttava vieraan apuun. Oli asetuttava asumaan ennestään tuntemattomien ihmisten nurkkiin.

Valkjärveläisissä, kuten kaikissa sodan jaloista evakkotaipaleelle lähteneissä, eli vahva toivo pääsystä asettumaan takaisin kotitanhuville. Olihan jatkosodan aikana jo ehditty laittaa ripeä jälleenrakennustoiminta käyntiin.


Jatkosodan rauhansopimuksen ehdot olivat karjalaisille syvä pettymys. Kodit ja kotiseutu oli lopullisesti luovutettava sen väkivallalla anastaneelle hyökkääjälle. Raivatut pellot ja rakennetut talot oli jätettävä. Vaille hoitoa jäivät läheisten hautakummut.

Oman kodin, kotiseudun menettäminen on vertaansa vailla oleva koettelemus, jonka tajuaminen ja ymmärtäminen sitä kokemattomalle on lähes mahdotonta. Me Valkjärveltä pakolla evakkotaipaleelle lähteneiden lapset olemme saaneet vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme kuitenkin vahvan kosketuksen siihen syvään ja lopulliseen suruun, mikä teidän Valkjärvellä syntyneiden sydämissä jatkuvasti on ollut ja hyvin monella on vielä tänäkin päivänä. Te olette kertomuksillanne välittäneet meille kuvauksen siitä, millaista siellä kotona Valkjärvellä oli.

Turvallinen ja rauhallinen kotiseutu, vapaa Isänmaa. Näiden arvojen ääreen me suomalaiset osaamme pysähtyä. Kansamme kokemat suuret vääryydet ja kovat kohtalonhetket sekä erityisesti karjalaisten äärettömät kärsimykset ovat opettaneet meille oikean tavan suhtautua vapaaseen Isänmaahamme. Sen kunnioittamiseen ja arvostamiseen. Ja kaiken tämän oppimamme me siirrämme tuleville sukupolville.


Täällä Orivedenkin hautausmaalla on meille tämän päivän sotaa kokemattomille suomalaisille pysyvä muistutus uhrista, jonka vapautemme on vaatinut. Ilman kalleimpansa antaneiden sankarivainajiemme ja kaikkien eri tavoin maamme puolustamiseen osallistuneiden uhrautuvaa panosta emme tänään olisi tätä Valkjärvi juhlaa viettämässä.

Uhrin ansiosta lippu liehuu. Oma siniristilippumme. Kunnioittakaamme sankarivainajien ja Karjalaan jääneiden muisto


Valokuvia vuoden 2007 juhlista:

Juhlamessussa Oriveden kaarikirkossa oli lähes 300 osallistujaa. Lauluryhmä Iltatähti lauloi urkuparvella muun muassa Karjalaisen Messun lauluja. Kuvassa ryhmä esiintymässä ehtoollisenvieton aikana.

Kunniakäynnillä sankarihaudalla Suomen lippua kantoi Jarmo Vartiainen. Airueina muistomerkillä olivat Juho Järvi ja Martta Martikainen, joka tuli helteen uuvuttaman nuoren tilalle.


Kaisu Huitu ja Vilho Äikäs valmiina viemään seppeletervehdyksen Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille. Sankarihaudalle seppeleen laskivat Irja Virtanen ja Pentti Karppanen.

Puheen sankarihaudalla piti pankinjohtja Markku Martikainen.

Nuoret airuet Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä olivat Johanna Järvinen ja Tuomas Martikainen.

Valkjärvi-Säätiön asiamies Terttu Uosukainen oli myymässä Uosukaisten sukukirjaa.


Seuraavat kuvat ovat Oriveden Sanomiin kirjoittaneen Airi Mäkisen.

Juhlan alussa esiintyi Oriveden Puhallinseitsikko Jorma Rajalan, oik. johdolla.

Eija Turkki keräsi pitäjäseurana jäsenmaksuja, maksuvuorossa Jussi ja Ritva Nirkkonen. Edelliset seitsemän kuvaa otti Marjatta Pöllänen, joka kirjoitti juhlasta Karjala-lehteen.


Yleisöllä oli hauskaa kuunnellessaan Ulla Helena Valkeajoen heleää laulua säesti kanttori Seppälän verrattomia juontoja. Eturivissä Sisko Huhtala. vasemmalla juhlien veturi Pentti Karppanen, tervehdyssanat esittänyt Osmo Uosukainen, Oriveden seurakunnan tervehdyksen tuonut kirkkovaltuuston jäsen Tarja Saurio ja kaupungin tervehdyksen esittäjä, kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja Jussi Järvinen, juhlapuheen pitänyt Jouko Sihvo, Valkjärven pitäjäsuran puheenjohtaja Hannu Iivonen, joka esitti päätössanat, sekä paikallinen juhlien puuhanainen Kaisu Huitu.


Heli Lahden lausunta ja Senni Valtosen kanteleensoitto herkisti kuulijat. Runot olivat peräisin Oriveden edesmenneen kirkkoherran Jalmari Aarnion leikekirjasta.

Nostalgisia tunnelmia 40-luvulta välitti lauluryhmä Marja-Leena Hyttinen, Pirjo Kiiala, Ritva Surakka ja Raile Lehtinen. Ritva Surakka kertoi ryhmän nimeksi kaavaillun Osteoporoosia, mutta siihen ei sentään karjalainen huumorikaan riittänyt, joten tyydyttiin nimeen Iltatähti. ======================================================================= =======


Vuoden 2006 juhlaa vietettiin Virroilla. Professori emeritus Jouko Sihvo saarnasi perinnejumalanpalveluksessa Virtain kirkossa ja kotiseutuneuvos Heimo Pohjalainen piti juhlapuheen Rantatien ala-asteella. Saarna 2.7.2006 Saarna Virtain kirkon messussa Valkjärvi-juhlien osana 2.7.2006. Matt. 9:9-13. ”Jeesus kutsuu eksyneitä”. Virret 572, 130, 270:1-4, 224:1-, 225:1-, 462:1-2

Hyvät seurakuntalaiset ja juhlavieraat.

Kuulemamme evankeliumin keskeinen ajatus voidaan ilmaista sanalla kutsua. Jeesus kutsui tullimiespublikaani Matteuksen seuraansa aivan yksinkertaisesti: ”Seuraa minua” ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Teksti loppuu Jeesuksen sanoihin: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Elämä sisältää monenlaisia kutsujia ja kutsuja. Tänään puhun kolmenlaisista kutsuista, ensiksi houkuttelevista kutsuista, toiseksi Jeesuksen kutsusta, kolmanneksi sellaisesta kutsusta, jota on pakko noudattaa. Tämä nousee mieleeni kokemuksestani Valkjärven kirkonmäellä viisi viikkoa sitten.

Mutta ensiksi houkuttelevista, viettelevistä kutsuista. Tämän pyhäpäivän toisen vuosikerran evankeliumina on Jeesuksen kertomus tuhlaajapojasta. Me muistamme, että hän oli saanut kasvaa vanhemman veljensä kanssa hyvän vauraan isän poikana. Aikuistuttuaan nuorta miestä kodin tarjoamat mahdollisuudet eivät enää tyydyttäneet. Hän halusi nähdä maailmaa ja nauttia sen tarjoamista iloista. Siksi hän vaati ja sai osuutensa yhteisestä pesästä ja ”lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää.” (Joh. 15:13)


Tällaisten kutsujen ja houkutusten noudattaminen johtaa siihen, mihin tuhlaajapoikakin päätyi ja mikä on monen kokemus myös tänä päivänä eli haaksirikkoon ja umpikujaan. Vanha sanonta: ”kyllä nälkä porsaan kotiin ajaa” tuli todeksi tuhlaajapojan ahdingossa. Isän koti tuli mieleen. Siellä ei rengilläkään ollut nälkä, mutta hänellä oli. Kehtaako hän lähteä takaisin? Katumuksen kyyneleet valuivat laihoille poskille. Rinnasta puristuivat ulos sanat, jotka hän päätti anteeksipyyntönä isälleen sanoa: ”Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.” Mutta kuinka siinä kävikään? ”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” Isä pyysi palvelijoitaan järjestämään hänelle juhlat ja sanoi: ”Nyt syödään ja vietetään juhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta nyt hän on löytynyt.”

Evankeliumimme Matteusta oli houkutellut toisenlainen kutsu. Rooman miehitysvalta kutsui häntä tullimiehen tuottoisaan virkaan. Ei hän pystynyt vastustamaan sellaista kutsua, vaikka siihen sisältyi leimautuminen halveksituksi publikaaniksi ja syntiseksi, joka kiskoi tullia myös omaan kukkaroonsa. Että näin tapahtui, siitä on esimerkkinä Jeesuksen ja tullimies Sakkeuksen kohtaaminen. Kun Jeesus tuli Sakkeuksen kotiin, tämä tunnusti selvin sanoin ottaneensa ihmisiltä ylimääräistä tullia. ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Liiasta kiskomisesta ei Matteuksen yhteydessä mainita mitään, mutta ilmeisesti näin oli myös Matteuksen laita. Häntä halveksittiin ja pidettiin syntisenä miehenä.

Kuinka totta onkaan myös tänä päivänä Timoteus-kirjeessä oleva toteamus: ”Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä”. (! Tim. 6:10) Niin sanottu harmaa talous eli verottajan tavoittamattomissa tapahtuva kaupankäynti ja palkan maksu sekä korruptio eli voitelurahan ja muiden etujen vaatiminen ja maksaminen ovat oman aikamme publikaanien toimintatapoja. Kuinka moni meistä elääkään erilaisista syistä huonon omantunnon vaivaamana ilmitulon pelossa. Juuri meille kohdistuu Jeesuksen kutsu tänä päivänä: ”Seuraa minua! Minä annan sinulle anteeksi syntisi ja uuden voiman voittaa kiusaukset.”


Toiseksi siis Jeesuksen kutsu. Olemme havainneet, että houkutteleviin kutsuihin vastanneet Raamatun henkilöt eivät olleet onnellisia eivätkä tyytyväisiä elämäänsä. Tuhlaajapoika oli nälkäisenä aivan epätoivoinen. Sakkeus, tuo pienikokoinen virkamies, toivoi niin muutosta elämäänsä, että menettäen kaiken arvokkuutensa kiipesi puuhun nähdäkseen Jeesuksen. Tullimies Matteus puolestaan oli saanut niin tarpeekseen ihmisten halveksunnasta, ettei epäillyt hetkeäkään, kun kuuli Jeesuksen kutsun. Jeesuksen maine publikaanien ja muiden syntisten ystävänä ja auttajana oli kantautunut heidän tietoonsa, eivätkä he turhaan luottaneet häneen. Siitä kertoo tuhlaajapojan isän suhtautuminen kurjaan jamaan joutuneeseen poikaansa, siitä Jeesuksen sanat Sakkeukselle tämän kodissa: ”Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Aabrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.” Kun Matteus lähti työpaikastaan seuraamaan Jeesusta, he menivät yhdessä hänen kotiinsa aterialle. Fariseukset ihmettelivät tätä hänen opetuslapsilleen: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja’. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” Koko Jeesuksen opetus ja toiminta tähtäsi onnettomien, vääristä valinnoistaan kärsivien auttamiseen ja pelastamiseen.

Kolmanneksi tuosta pakkokutsusta. Se nousi mieleeni, kun viime toukokuussa vietimme kymmenien sukuni jäsenten kanssa pienen muistohetken Valkjärven kirkonmäellä. Siinä kirkon raunioiden ympärillä lepäävät meidän entisten valkjärveläisten esivanhemmat ja sukulaiset vuosisatojen ajalta. Nyt heidän hautojensa p��älle oli haudattu jo paljon paikkakunnan nykyisten asukkaiden omaisia niin, ettemme enää pysty löytämään edesmenneiden omaistemme leposijoja. Kaikkia sinne kätkettyjä on koskenut sama kutsu ja koskee meitä jokaista, olimmepa suomalaisia tai venäläisiä, nuoria tai vanhoja. Kukaan meistä ei tänne jää. Psalmissa 90 tämä kutsu kuuluu näin: ”Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: ’Palatkaa tomuun, Aadamin lapset’. . . Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois. Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.”

Seisoessamme siinä kirkon raunioiden edessä palautin mieleemme, miltä se kirkon seutu näytti sodan aikana, kun palasimme evakosta. Kirkko seisoi silloin vuonna 1942 edelleen siinä mäellään tosin ristittömänä, mutta pian se sai torniinsa ristin ja sisälle saarnatuolin ja alttarin. Pyhäisin sen kellot kutsuivat kylistä meitä seurakuntalaisia sanan kuuloon, kuten oli tehnyt ennenkin. Me tarvitsimme uskoa ja toivoa jaksaaksemme aloittaa uuden elämän kotiemme raunioilta.


Jatkosodan aikana saimme olla Valkjärvellä runsaat pari vuotta. Sinä aikana kirkon länsipuolelle kasvoivat pitkät valkoisten ristien rivistöt. Lähtiessämme toisen kerran evakkoon siihen oli pystytetty 121 valkjärveläisten sankariristiä. Vielä useampi Valkjärven mies oli saanut viimeisen leposijansa jossakin muualla, sillä talvi- ja jatkosodassa kaatui yhteensä 253 miestä. Heidän joukkoonsa kuului meidän mukana olleiden Sarkolan Sihvojen läheisiä. Hautauksessa heille oli sanottu: ”Maaksi pitää sinun jälleen tulla.” Nämä läheiset olivat tulleet yli 60 vuoden aikana maaksi jälleen. Siksi laskiessamme kukkamme sankarimuistomerkille tunsimme seisovamme pyhällä maalla. Muistohetkemme päätökseksi luin osan Ville Sihvon runosta Kummulla. Juuri hänen veljensä Joel ja poikansa Hannes oli kätketty siihen hautaan. Näin Ville muistelee noita kumpuja runossaan:

Näin aatokset, muistelot liitelevät tuolla valkoisten ristien yllä. Siellä vihaiset vieraat temmeltävät – maan povi on rauhaisa kyllä. Jumal-kylvö kukkaset kasvattaa siellä rakkailla haudoilla yhä, taivahan sade ne virvoittaa; näin huolletaan tarhamme pyhä.

Nyt jätämme rakkaat paikat nuo huomahan Taivaan Herran ja luotamme siihen, mitä suo hän meille lapsilleen kerran.


Hän jätä ei meitä, Hän taluttaa kuin on ohjannut vuossadat ennen, kunhan jaksamme ajat vain odottaa näiden vaikeiden vaiheiden mennen.

Ne 253 kaatunutta olivat saaneet tuhansien muiden tavoin kutsun turvaamaan isänmaamme vapaus ja itsenäisyys. Heillä ei ollut valinnan varaa, mutta juuri kaatuneiden, sotainvalidien ja -veteraanien ansiosta siniristilippu liehuu vapaassa isänmaassamme. Heidän saamansa kutsun noudattaminen ei siis mennyt hukkaan, vaikka se vaati niin monen hengen. Tänään kiitämme Jumalaa siitä, että he seurasivat kutsua ja panivat itsensä alttiiksi meidän puolestamme. Jeesus sanoo: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13) Tällä hän viittasi edessä olevaan oman henkensä antamiseen ristillä meidän kaikkien puolesta.

Miten on meidän laitamme? Mekin olemme tehneet vääriä valintoja, olemme noudattaneet vääriä kutsuja ja olemme saaneet kärsiä niiden seurauksista. Usein olemme tienneet, mikä on oikein, mikä on Jumalan tahto – ja silti olemme toimineet väärin. Tällaisia me ihmiset olemme, ja meidän Luojamme tuntee luotunsa. Siksi hän on kuin tuhlaajapojan isä ja kuin publikaanien ja syntisten ystävä Jeesus. Vakuuttaakseen meidät rakkautensa syvyydestä ja osoittaakseen anteeksiannon kalliin hinnan Jeesus rukoili Getsemanessa verta hikoillen: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Me tiedämme, että hän joi sen kärsimyksen maljan, kun hänet naulattiin ristille. Hän antautui kärsimykseen ja kuolemaan, jotta me pelastuisimme synnin ja kadotuksen kirouksesta. Tämän kirkastamiseksi olemme nytkin koolla. Tänäänkin hän kutsuu yhteyteensä ja ehtoollispöytään meitä vääriä kutsuja noudattaneita ja muistuttaa meitä siitä, että kerran jokainen meistä kutsutaan täältä pois.


Juhlapuhe 2.7.2006

Kotiseutuneuvos Heimo Pohjalainen Valkeala

Valkjärven pitäjänjuhlat Virroilla 2.7.2006

Hyvät valkjärveläiset

Idän ja lännen raja-alueena on Karjala kokenut historiansa aikana monia rajamuutoksia. Se on maaperää, jota valloittajat vuoroin idästä tai lännestä tulleina ovat polkeneet ja hävittäneet ja jota Ruotsi, Venäjä ja Suomi ovat omanaan puolustaneet. Ruotsin ja Venäjän sekä Suomen ja Neuvostoliiton välillä on tehty kaikkiaan kaksitoista rauhansopimusta, joista yhdeksässä on muutettu rajoja. Tämän yhdeksännen rajamuutoksen seurauksena me valkjärveläisetkin olemme täällä Virroilla muistelemassa aikaa, jolloin elimme ja asuimme nykyisen rajan takaisella kotiseudulla.

Mitä muuta on Karjala, kuin entinen synnyin- ja kotiseutu? Haluan muutamin ajatuksin ja sanoin luonnehtia tuota meille niin kallista ja kaunista seutua, Karjalaa.

Karjala ei syntynyt sattumalta. Seudun luonto, ihmiset ja


niiden kohtalot muotoutuivat sellaisiksi, millaisina ne muistamme ja tiedämme. Karjala on ollut ja on edelleen kohtaamispaikka monelle ja monessa mielessä.

Tarve sanoa asiat omalla tavalla, taito toimia - soittaa ja laulaa, näytellä, tehdä kuvia ja koruja, mieluisia ja tarpeellisia käyttöesineitä - ei synny sattumalta. Historiansa aikana karjalaisilla on ollut erikoisen suuri ulkoinen ja pakottava tarve sanoa asioita omalla tavalla ja vaikuttaa monelle taholle.

Suomen kansalliseepoksen perusaines kerättiin Karjalasta. Kalevalan kirjoittaminen ja julkaiseminen oli aikanaan sivistysteko. Siitä alkoi suomalaisten matka maailmalle muiden sivistyskansojen tietävään joukkoon.

Karjalaisten teknistä ja taloudellista osaamista kuvastaa Suomen ensimmäisen höyrylaivan synty. Ilmarinen niminen höyrylaiva valmistettiin vuonna 1833 Kiteen Puhoksessa Nils Ludvig Arppen veistämöllä. Mitä kertovatkaan käden taidoista myös valkjärveläiset kiessit, kärryt ja reet.

Karjala on kauan ollut kahden kulttuurin välinen kohtaamispaikka. Se on ollut monen kipeän menetyksen ja aina uutta luova paikka. Suomen suurimmat puolustustaistelut käytiin vuosina 1939-1944 Karjalassa. Suuret siirtolaisjoukot


asutettiin maassa muiden heimojen keskelle. Se oli kerralla kokonaisesti suurin karjalainen laajentuma, jonka vaikutus ulottui ja ulottuu ällistyttävän monelle taholle.

Itsenäisyystahtoisen väestön asuttaminen maan muihin osiin vaikutti kansan hallintoon, kieleen ja väestöön. Nykyisin voi sanoa: Näytä se suomalainen, joka ei suvun tai vaikutteiden puolesta olisi karjalainen.

Kahden kulttuurin välissä asuvat karjalaiset ovat pitkän ajanjakson kuluessa tottuneet muutokseen, luopumaan ja tekemään uutta menettämänsä tilalle: siinä ehkä on karjalaisten luovan voiman salaisuus.

Karjalaiset ovat aina kertoneet tarinansa. Monet tarinat ovat vielä kertomatta, jotkut kerrotuista ovat vielä liiankin vähän tunnettuja. Kenties ajan käsikivillä hierretyt kylä- ja pitäjänkirjatkin nousevat vielä arvoon arvaamattomaan. Niiden tekijät ja osaajat vielä muistetaan.

Karjalan kuva muodostuu tänäkin päivänä vanhasta perinnöstä, ikiaikaisesta myytistä, reaalisista heimon ja suvun juurista. Karjalaisuus on vähintään yhtä paljon sielutiedettä kuin maantiedettä, yhtä lailla realismia kuin visiota. Tällä hetkellä on mahdollisuus kääntää mennyt "uni Karjalasta"


- sekä nostalgisine että painajaismaisine piirteineen paremman tulevaisuuden näyksi.

Ulkoisten paineiden ja avautuvien mahdollisuuksien keskellä ihmiset ovat vaikuttaneet monelle taholle ja uusilla voimilla, joista iloisensisukkaat karjalaiset tunnetaan. Toivottavasti nuo uutta luovat voimat eivät ole vähenemässä, vaan moneen paikkaan asettuneina, koulittuina, karjalaiset ovat valmiina ottamaan vastaan huomennakin maailman antamia haasteita.

Hyvät valkjärveläiset!

Olen edellä olevassa luonnehtinut Karjalaa, karjalaista kansanluonnetta, mielenlaatua, nostalgiaa sekä luovuutta. Kun katselen Teitä, valkjärveläiset kuulijani, näen edessäni joukon, jonka hapsilla välkkyy jo valkokultaa. Kohtaaminen ja tapaaminen meidän ikäpolvelle lienee se suurin pitäjänjuhlien anti, jolloin muu juhlan ohjelma on vain höystettä ja lisämaustetta kokoontumiselle.

Rohkenen ottaa tähän todisteeksi erään karjalaistarinan, jota olen silloin tällöin käyttänyt puheissani todisteena pitäjänjuhlilla tapaamisen merkityksestä.

Eräässä kannakselaisessa pitäjänjuhlassa esiintyi entisen kotiseurakunnan musikaalinen rovasti. Hän esitti antaumuksella juhlaestradilla sellonsoittoa. Kun juhlakansan puheensorina esityksen aikana alkoi käydä


lähes sietämättömäksi, penkistön eturivistössä istuva ponteva kunnallisneuvoksen arvonimen hiljattain saanut mieshenkilö alkoi toimia. Hän kääntyi penkkinsä takana olevan parin äänekkäimmän emännän puoleen sanoen: "Koettakaa nyt, hyvät ihmiset olla vähän hiljempaa, kun rovasti Helasvuo soittaa Bachin Preludia! Mutta toinen emännistä kivahti salamana takaisin. A mie viis veisaan hane relluloistaa, ko mie tapasin tään naapuri Marin!

Siinä se on selkeästi sanottu, milloin pitäjänjuhlat ovat täyttäneet tehtävänsä. Näin se on, että tähänkin pitäjäjuhlaan on tultu myös muistelemaan ja tapaamaan tuttuja sekä vaalimaan entisen kotiseudun perinteitä ja muistoja.

Ehkä minäkin saan kertoa, vaikkakin näin juhlapuhujan ominaisuudessa jotain omista Karjala-muistoistani ja karjalaisuuden ilmentymistä nykyisellä kotiseudullani, kun Teistä monet ette minua tunne Valkjärven ajoilta ennen talvisotaa . Vaimoni kanssa karjalaisina ja koululaitoksen entisinä viranhaltijoina olemme asuneet 43 vuotta Kymenlaaksossa Kuusankosken ja Kouvolan liki 12 000 asukkaan emäpitäjässä Valkealassa, jossa karjalaisuus on ollut voimakkaasti esillä, sijoittuihan jatkosodan jälkeen kunnan alueelle yli kolme kolmetuhatta Säkkijärven ja Nuijamaan asukasta, joiden asuma-alueet muodostivat jopa useita samanlaisia 50-60 talon kyläryhmiä


kuin entisellä kotiseudulla.

Kunnan alueella tunnetaan Valkjärvi -nimi erittäin hyvin. On Valkjärventie -niminen katu, on kolme järveä nimetty Valkjärveksi.

Ennen talvisotaa olimme usein Jauholan kylän poikien kanssa Valkjärven asemalla ottamassa vastaan Viipurista tulevilta junilta uusia alokkaita jääkäripataljoonan kasarmille. Me pojat marssimme torvisoittokunnan tahdissa joukon hännillä kasarmin pääportista sisälle. 30 vuotta myöhemmin ajelin kuplavolkkarilla Salpausselän harjanteen soratietä katselemaan uutta koulupaikkaa Valkealasta. Laskeuduttuani harjanteelta alas peltotasanteelle, oli maantien varressa muuan mies korjaamassa lehmien laidunaitaa. Pysäytin autoni ja menin kysymäiin mieheltä, että missä saakka on Anttilan koulu. Mies neuvoi minua ajamaan eteenpäin. Menin jo autoni lähelle, mutta käännyin takaisin miehen luo kyselemään, että tietääkö hän, kuka on koulun johtokunnan puheenjohtaja. Mies vastasi: Kyllä. Se olen minä.

Kun mies sai kuulla, että olen opettaja, hän kyseli, mistä päin olen kotoisin. Kerroin, että asumme Pohjois-Satakunnassa, mutta olen syntynyt Karjalassa. Silloin mies halusi tietää, missä päin Karjalaa olen syntynyt. Kuultuaan, että olen Valkjärveltä, hän heti ilahtui ja sanoi, että olen ollut siellä sotaväessä ennen talvisotaa. Pian istuimmekin maantieojan pientareella ja piirtelimme miehen vasaranperällä tienreunan hiekkaan karttaa Valkjärven asema-alueelta, kasarmilta ja kirkolta, jotka hän tarkoin tunsi. Hetken kuluttua olimme miehen kanssa volkkarissa, jossa hän sanoi: Minä lähden nyt sinua ohjaamaan koululle, kun sinä olet varmasti ohjannut


minua aikanaan Valkjärven kasarmille. --Voitteko kuvitella parempaa tervetulotoivotusta uudelle kotiseudulle ja työpaikalle, sillä parin viikon kuluttua 1963 minut valittiin mainitun koulun rehtoriksi.

Talvisodan alkaessa 30.11.1939 aamulla, ensimmäisessä kahakassa Lipolassa sai surmansa vääpeli Partasen viisimiehinen tiedusteluryhmä. Heidän joukossa oli kaksi pataljoonan au-koulun oppilasta, Kauko Sihvola ja Oiva Sinisalo Valkealasta.

Erään kerran sotaveteraaneille pitämäni esitelmän aikana pyysin kuulijoitani nostamaan kätensä ylös, jotka ovat ennen talvisotaa olleet sotaväessä Valkjärven kasarmilla. 30 miestä nosti kätensä ylös. Oli helppo jatkaa esitystä sota-ajan muisteluilla.

Valkjärven neljäs ja Valkealan kolmas kirkko olivat savitaipalelaisen Johan Salosen suunnittelemia ns. Itä-Suomen kahtamoispuukirkkoja. Valkjärven viidennen kirkon vihki 22.10.1922 Valkealassa syntynyt Savonlinnan hiippakunnan piispa Otto Imanuel Colliander. 1944 siirtyi Valkealaan Viipurin lääninhallitus maaherra Arvo Mannerin johdolla ja myös Viipurin hiippakunnan piispa Ilmari Salomies ja tuomiokapituli majoittautuvat Valkealan kirkkoherran pappilaan. Entistä Viipurin lääniä ja hiippakuntaa johdettiin Valkealasta vuoden 1944 loppuun asti.

Karjalan Prikaati, Suomen suurin varuskunta, joka kantaa Viipurissa


sijainneen Karjalan Kaartin rykmentin perinteitä, sijaitsee Valkealan Vekaranjärvellä.

Karjalan liiton puheenjohtaja, kansanedustaja, Markku Laukkanen asuu meidän talosta parin kolmen kivenheiton matkan päässä.

Meidän vapaa-ajan asunto Valkealan Vuohijärven rannalla sijaitsee tarkalleen entisen Viipurin läänin läntisellä rajalla.

Perusvalkealalaisten puhekielessä on paljon karjalaisperäisiä sanoja, joista läheisimpiä ovat puhuttelusanat mie, sie.

Arvoisat valkjärveläiset

Vaikka meillä on tällä hetkellä riemullista tavata toisiamme pitäjänjuhlilla, nauraa, laulaa ja haastella kuulumisia keskenämme, meidän mieliamme jäytää eräs murhe. Se on hiljaista itkua Karjalan ja karjalaisuuden tulevaisuudesta.

Olemme havainneet, että pitäjä- ja kylätoimintojen vetäjät vanhenevat ja uusia aktiiveja pitäisi saada toimintaan mukaan. Vanha evakkosukupolvi on jo poistunut joukostamme. Tämä meikäläistenkin sukupolvi, joka on syntynyt Karjalassa ja ehtinyt kulkea kaksi evakkomatkaa on myös jo ikääntyneiden joukkoa, joka haluaa jättää vastuita nuoremmille. Kuten alussa jo esittelin, meillä on kiitettävästi talletettu muistojen kirjallisuutta Karjalasta, pitäjistä ja kylistä ja tehdään muistojen matkoja Karjalaan. Mutta millaista karjalaisuutta eletään muutaman vuosikymmenen


kuluttua, kun aktiivit muistelijat ovat poistuneet rivistöstä? Millaisena jatkuu karjalaisuuden henki ja kulttuuritoiminta?

Nyt herätellään kysymyksiä siitä, miten karjalaista perinnettä ja kulttuuria voidaan ylläpitää 2000-luvun nuorison keskuudessa? Sanotaan, että nuoriso on suuressa murroksessa ja netti ja monet muut trendikkäät ja kiinnostavat harrastukset vievät heidän vapaa-aikansa, jolloin he eivät ehdi etsiytyä esim. karjalaisen perinteen harrastusten vaalimiseen.

Karjalaisen kulttuurin elinvoimaisena pitäminen ja siirtäminen nuorelle sukupolvelle vaatii tulevaisuudessa yhä ammattimaisempaa otetta. Jos karjalaisuus on tärkeää säilyttää, sitä tulee myös kehittää, että se ei eläisi vain vanhan sukupolven muistoissa, vaan sen tulisi elää tässä ajassa ja tässä päivässä. Esimerkiksi lapsille ja nuorille tulisi tarjota Karjala-informaatiota heitä kiinnostavassa muodossa, vaikkapa ikäluokalleen sopivina ja mielenkiintoisina ja ulkoasultaan kiintoisina julkaisuina. Lapsille pieniä juttuja, iloisia värejä, hauskoja tehtäviä jne. Pelkkä historia ei valtaosaa nuoria kiinnosta, sillä sekin on ehkä liiaksi värittynyt evakkotarinoiksi. Värikkyyttä ja käännekohtia kyllä Karjalan historiasta löytyy yllin kyllin. Kun itse olen sotilaspoikana kolunnut kaikki sotien ajan taistelupaikat Kannaksella, linja-autot täyttyvät sodan veteraanien jälkeläisistä, mutta itse pahoin runneltu Karjala ei heitä kiinnosta. Terijoella kyllä hämmästellään, miten kaunista on kun valtatien varteen meren rannikolle on kohonnut kilometrikaupalla Pietarin ökyrikkaiden uljaita datsoja, mutta muualla näkyy pääosin


ränsistynyttä asutusta ja raiskattua luontoa.

Nyt voisimme tutkia ja etsiä, millainen on tämän päivän karjalainen ihminen, uuden sukupolven karjalainen. Mitä hänelle karjalaisuus merkitsee? Miten karjalaisuus hänen elämässään näkyy? Haluaako hän vaalia ja säilyttää sitä, ylipäätänsä muistaako hän sitä. Mitä Vanhoja piirteitä, tapoja, tottumuksia hänessä on ja onko uuden sukupolven karjalaisilla yhdistäviä tekijöitä, jotka sitovat heidät yhteen? Olisiko meidän luotava tämän päivän karjalaisuus, joka voisi virittää toimintaan kolmannen, jopa neljännen sukupolven karjalaiset. Ehkä koko karjalainen kulttuuriperintö kaipaa uudistamista, sillä karjalaisuus on liian arvokas asia tuhoutuakseen tai mennäkseen hautaan viimeisen ja meidänkin karjalaisen sukupolven mukana.

Meidän karjalaisten etujärjestöjä ovat Karjalan Liitto, Pro Karelia, Aluepalautus-järjestö, Tarton rauhanyhdistys jne., jotka kukin eri tavoin ajavat karjalaisuuden asioita. Tavalliselle rivikarjalaiselle saattaa eri tahojen tavoitteet olla epämääräisiä tai epärealistisia, kun Suomen valtiojohto ei ole ollut halukas ottamaan Karjala-asiaa esille, vaan on haluttu vaieta. On toki puhuttu kauniisti juhlapuheissa lähialueyhteistyöstä ja kulttuurivaihdosta, mutta ei Karjalan merkityksestä ja arvosta itse karjalaisille. Karjalaisilla kesäjuhlilla puhuneet presidentit Ahtisaari Vaasassa ja Halonen Lahdessa eivät sanallakaan kosketelleet Karjalan vääryydellä menettämistä, saatikka asiassa yhteyden ottoa mihinkään suuntaan. Ilmeisesti tukeudutaan


siihen, mitä presidentti Koivisto aikanaan sanoi: Suomella ei ole minkäänlaisia aluevaatimuksia, meillä on maata kylliksi, emmekä tarvitse Karjalaa. Lausuma näin muistinvaraisesti ilmaistuna.

Esitykseni lopuksi lainaan lyhyen tekstilausuman Pro Karelian käsiohjelmasta : "Elämme muuttuvassa, mahdollisuuksien maailmassa, jossa elämää ei ohjata peruutuspeilistä. Pro Karelia toivoo yhteistyötä pakkoluovutettujen alueitten palauttamiseksi. Se on rakentava muoto integroida Venäjä EU:hun. Palautuksesta syntyy uusi, avoin alku Suomen, EU:n ja Venäjän rakentavalle yhteistyölle. Karjalaisen kulttuurin ja historian vaaliminen Nyky-Suomessa on arvokasta, mutta paljon innostavampaa koko Suomen kehitykselle on karjalaisen kulttuurin vaaliminen sen omilla sijoillaan palautetussa Karjalassa." Sellainen tapahtuma ja kokemus olisi ikiaikojen suurin karjalaisuuden kokemus ja ilmentymä.

Juhlista päävastuun kantaneen Onni Holttisen puhe Virtain sankarihaudoilla 2.7.2006 Juhlista päävastuun kantaneen Onni Holttisen puhe Virtain sankarihaudoilla 2.7.2006

Kuusikymmentäkuusi vuotta ovat askeleemme käyneet näille haudoille, haudoille, joita ei olisi pitänyt tulla eikä olla. Nämä haudat kätkevät miehiä, joiden elämänkaari oli korkeimmillaan, ja vieläpä niitä, joiden elämä oli vasta tulossa parhaaseen kukoistukseen.

Silloin kun kaikki kulkee elämän lakien mukaan, elämämme päättyy vasta, kun olemme kuluttaneet loppuun fyysisen ja usein henkisenkin pääomamme. Tämä on se normaali elämämme kulku, johon joudumme luonnollisesti alistumaan.


Kuten jo sanoin, nämä haudat kätkevät miehiä, joiden elämänkaari oli korkeimmillaan. Tänne tullessamme joudumme aina kysymään, miksi näin tapahtui, miksi ei elämä voinut jatkua sellaisena kuin sen pitäisi jatkua.

Syynkin tähän tiedämme, se on toisten alistamisen ja vallan halu. Kun suurelle kansalle tulee tällainen johtaja, silloin pienemmät ja heikommat kansat saavat aina kärsiä. Kansamme on ollut väkimäärältään vähäinen, ja niin meidänkin kohtalonamme on ollut olla yli 750 vuotta toisten kansojen alamaisena. Saatuamme 1917 vihdoin itsenäisyyden, parinkymmenen vuoden kuluttua se haluttiin jälleen lopettaa. Kaikki, mitä muuta puhuttiin, se oli vain tarkoitusperien peittelyä.

Esi-isämme ovat menneiden vuosisatojen aikana raivanneet ja rakentaneet tämän maan itselleen ja tuleville suomalaisille sukupolville kotiseuduksi ja isänmaaksi. Heidän ainoa toiveensa oli saada rakentaa tästä maasta entistä parempi kotimaa Suomen kansalle. Niin kuin meidän osanamme, myös heidän osanaan oli taistella tämän maan ja olemassaolonsa puolesta.

Seisomme tässä nyt Virtain toisella sankarihaudalla. Tämänkin kaupungin osana oli antaa isänmaan ja meidän vapautemme puolesta uhrina 450 miestä. Se on kolme ja puoli prosenttia silloisesta väestä ja lukumääräisesti toiseksi suurin Pirkanmaalla Tampereen jälkeen. Koko maassahan tämä luku on yli 90 000. Tämä oli se hinta, jonka me vapaudestamme ja nykyisestä hyvinvoinnistamme jouduimme maksamaan. Sitä maksoivat niin köyhät kuin rikkaatkin ja jokainen suomalainen heimo.

Meille karjalaisille vapautemme hintana oli lisäksi kotiseutumme menetys. Tämän suuren uhrin ja menetysten vuoksi olemme saaneet nyt 61 vuotta rakentaa tätä maata entistä paremmaksi kotimaaksi meille kaikille. Olemme siinä onnistuneet ja luoneet kansallemme hyvinvoinnin, joka kuuluu maailman parhaisiin. Maailmassa vallitsevat kuitenkin edelleenkin samat kovat lait niin sotilaallisesti kuin taloudellisestikin. Nämä uhrit velvoittavat meitä pitämään huolta itsenäisyytemme puolustamisesta ja siitä, että jokaiselle suomalaiselle tämä maa olisi aina isänmaa, jonka hyväksi kannattaa toimia ja työtä tehdä.

Meillä on jokaisella maakunnalla oma kaunis ja vaikuttava maakuntalaulumme. Ne kertovat kiitosta ja rakkautta omaa kotiseutua kohtaan. Maakuntiemme köyhimpiin kuuluvan Kainuun maakuntalaulu, jota Nälkämaan lauluksikin kutsutaan, on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Siinä on sellaista olemassa olevaan tyytyväistä ja periksi antamatonta parempaan pyrkimisen tahtoa, jollaista meillä suomalaisilla pitäisi olla. Laulu päättyy sanoihin: "Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menkööt merten taa." Tässä


sanomassa on sellaista isänmaan rakkautta, joka jokaisen suomalaisen pitäisi ottaa omakseen. Silloin olemme sen uhrin arvoisia, jonka nämä miehet ovat puolestamme antaneet. Kiitollisina heidän uhristaan isänmaan vapauden puolesta laskemme seppeleet heidän muistolleen.


Kuvia vuoden 2006 juhlasta:

Perinnejumalanpalvelus Virtain kirkossa

Ehtoollisen jako

Seppelten lasku

Seppelten lasku sankarihaudoille


Karjalan j채채neiden vainajien muistomerkki

Onni Holttinen puhui sankarihaudoilla


Päiväjuhlan yleisöä Rantatien koululla

Tervehdyspuheen piti Jorma Sojakka


Torisevan laulu esitti mm. Virtain laulun

Pirkko M채kinen lauloi solistina Laps`olen Karjalan


Vaskiveden Tanhulysti tanhusi mm. Juhon polkan

Saara Lehtinen lausui Maa채idin laulun ja Lapsuuden maan


Juhlapuheen piti kotiseutuneuvos Heimo Pohjalainen Valkealasta

Päätössanat lausui pitäjäseuran puheenjohtaja Hannu Iivonen


Juhlajärjestelyistä kantoi päävastuun Onni Kaisu Huitu toivotti väen tervetulleeksi Holttinen Valkjärvijuhlille Orivedelle vuonna 2007 ======================================================================= =======


Vuoden 2005 juhlat pidettiin Valkjärvellä 1.-3.7.2005.

58. VALKJÄRVI -JUHLAT

1.- 3.7.2005

VALKJÄRVELLÄ

(paikallista aikaa) 2.7. klo 10

Juhlajumalanpalvelus kirkonmäellä

2.7. klo 20

Iltajuhla ammattikoululla

3.7. klo 8.30-9

Näkemiin, Valkjärvi!; lähtöhartaus kirkonmäellä

TERVETULOA! Valkjärven Pitäjäseura ry

Ehtoollisjumalanpalvelus 2.7.2005 kello 10 kirkonmäellä


Liturgi kirkkoherra Tapani Vanhanen Saarna tuomiorovasti Jouko Sihvo Kanttori Marjatta Hannula Suntio, kellonsoittaja Veijo Laihanen

Virret 195, 135, 164, 178, 225, 194, 229, 221(10.), 462

Seppeleenlasku sankarimuistomerkille

Puhe Tapani Vanhanen Virsi 584 1. Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä vyöttäen voimalla meitä heikkoja edessäs. Sulta on kaikki suuruus, henki sun hengestäs.

3. Tutkien sydämemme silmäs meihin luo. Ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis, silmäsi meihin luo. Alati synnyinmaalle siipies suoja suo


2. Herramme, kirkasta meille kasvos laupiaat, niin ett채 armosi alla toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat. Vaivoissa n채yt채 meille kasvosi laupiaat.

Seppeleenlasku kotiseutumuistomerkille

Iltajuhla 2.7.2005 kello 20 Ammattikoululla

AVAUSSANAT

professori Aimo Inkil채inen

TERVEHDYSPUHE

paikallisjohtaja Ludmila Ivanovna


VENÄLÄINEN MUSIIKKIESITYS

JUHLAPUHE

päätoimittaja Antti O. Arponen

KARJALAN KUNNAILLA SYDÄMENI SAANKO TAKAISIN

taiteilija Petri Niskala

VENÄLÄISTEN LASTEN OHJELMAA

MUISTELUJA VALKJÄRVELTÄ

Onni Holttinen, Jouko Sihvo, Pauli Suokas

PÄÄTÖSSANAT

pitäjäseuran pj. Hannu Iivonen

KARJALAISTEN LAULU

Yhteislaulu

Juhlan juontaa Aimo Inkiläinen.


Karjalaisten laulu

Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalamme, laulun laaja kotimaa. :,: Lauluna sen kosket kuohuu, järven aallot loiskuaa, säveleitä salot huokuu, ikihongat humajaa.:,:

Ei oo meillä rikkautta eikä maamme viljavaa, vaan on laulun runsautta kylvämättä kasvavaa, :,: sit´ ei pane Idän halla eikä Pohjan pakkaset, se ei sorru sortamalla, sitä ei lyö rakehet.:,:

Konsa vaino Suomeamme kovin kourin koittelee, silloin kurja Karjalamme Suomen surut soittelee, :,: ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa, silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa!:,:

Näkemiin, Valkjärvi! Lähtöhartaus kirkonmäellä 3.7.2005 kello 8.30 – 9


Puhe Jouko Sihvo

Virsi 581

1. Kiitos Jumalamme, kun annoit kauniin maan, annoit jylhät metsät, loit vedet virtaamaan. Kiitos sisukkaasta työstä isien, kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen

2. Sovinnossa meidän suo maata rakentaa, että jokaiselle se kodin tarjoaa.


Kädestäsi maamme siunauksen saa, ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa.

4. Rukoilemme rauhaa myös koko maailmaan, että kaikki kansat pian saavat isänmaan. Sinä, Herra, saatat mielet avartaa, että ymmärrämme: on yhtä koko maa.


Päätoimittaja Antti O. Arposen juhlapuhe Valkjärvi-juhlassa Valkjärvellä 2.7.2005.

Arvoisa juhlayleisö, hyvät valkjärveläiset Ihan aluksi minun on sanottava teille, hyvät valkjärveläiset, että pitäjäjuhlan järjestäminen täällä entisellä kotiseudulla on hieno asia. Karjalaisia pitäjäseuroja on runsaat 40 ja vain muutama niistä on uskaltautunut järjestämään kesäjuhliaan täällä pakkoluovutetulla alueella. Minun juureni ovat Jääskessä. Olin lähes 10 vuotta Jääski-seuran puheenjohtajana tämän vuosikymmenen alkupuolelle asti. Me emme uskaltaneet lähteä pitämään juhlia Jääskessä minun puheenjohtaja-aikanani. Jääski-juhlat Jääskessä toteutuivat vasta viime kesänä. Täällä me karjalaiset olemme omalla seudullamme. Täällä on asunut ainakin tuhat vuotta karjalaisia, meidän esi-isiämme.

Täällä juhlat ovat oikealla paikalla, mutta tiedän toki täällä järjestettävien juhlien vaikeudet. Jääskiseuran johtokuntakin ilmoitti viime kesän juhlien jälkeen, että he eivät järjestä juhlia rajan takana ainakaan muutamaan vuoteen.

Teillä on täällä jopa esiintyjinä Karjalan ja Valkjärven nykyisiä asukkaita. Erinomainen asia. Meillä pitää olla hyvät ja luottamukselliset suhteet Karjalan nykyisiin asukkaisiin. Tällaisilla järjestelyillä suhteet paranevat ja pysyvät kunnossa. Liian moni karjalainen suhtautuu nuivasti venäläisiin ja kaikkeen venäläisyyteen liittyvään. Edes kuusi vuosikymmentä ei ole lauhduttanut kaikkien tunteita, valitettavasti.

Tätä minä en ymmärrä, en varsinkaan nyt yli 60 vuotta sotien jälkeen. Tämän hetken Kannaksen asukkailla ei ole mitään tekemistä vuosikymmenien takaisten asioiden kanssa. He ovat syyttömiä nykyiseen tilanteeseen. He ovat tulleet sinne minne heidät on määrätty ja he ovat juurtuneet niille seuduille, jotka heille on annettu. Älkää syyllistäkö heitä.

Jos syyllisiä Karjalan menetykseen ja karjalaisten evakkotaipaleeseen halutaan etsiä, syylliset löytyvät neuvostoajan Kremlistä. Olen sitä mieltä, että Stalinin tekemiä rikoksia, joihin Karjalan miehittäminenkin kuuluu, ei ole vieläkään kunnolla selvitetty. Ehkä ne vielä joskus selvitetään Venäjällä ja koko Euroopan historiantutkimuksessa. Toinen diktaattori Hitler on saanut ansionsa mukaan sekä omalta väeltään että kansainvälisesti, Stalinin rötöksistä ainakin suuri osa on vielä selvittämättä ja korjaamatta.

Aion tässä puheenvuorossani käsitellä lähinnä sitä, mitä Suomi menetti Moskovan rauhassa


talvisodan jälkeen maaliskuussa 1940. Historiaa on aina silloin tällöin hyvä kerrata. Vanhimmille paikalla olijoille tämä on ehkä tuttua, mutta nuoremmille ehkä jopa uutta asiaa.

Puheenvuoroni lopuksi esitän muutaman sanan keskusteluun Karjalan mahdollisesta palauttamisesta Suomelle.

Talvisodan jälkeen Neuvostoliiton diktaattori Stalin pakotti Suomen menettämään suurimman osan Karjalaa: kolme kaupunkia, kaksi kauppalaa ja kokonaan 39 maalaiskuntaa. Lisäksi alueitaan menetti 21 karjalaista Suomen kuntaa. Luovutettu Karjala oli pinta-alaltaan lähes 25 000 neliökilometriä.

Luovutettu alue ulottui Suomenlahden ulkosaarilta Euroopan suurimmalle järvelle Laatokalle ja Terijoen hiekkarannoilta Suojärven suurille saloille. Evakkoon joutui 400 000 karjalaista. Yli 10 prosenttia Suomen kansalaisista ja yli 10 prosenttia Suomen pinta-alasta. Suurin menetys oli Karjalan pääkaupunki Viipuri, Suomen toiseksi suurin ja kansainvälisin kaupunki.

Vasta viime vuosina on herätty tajuamaan Viipurin menetyksen merkitys. Kaikki eivät tajua sitä vieläkään, koska Neuvostoliiton aikana sellaisista asioista ei saanut puhua. Viipuri oli ennen sotia Suomen toiseksi suurin kaupunki. Se oli suurempi kuin Turku tai Tampere. Miettikää sitä. Olen nykyisin karjalaisten heimolehden Karjalan päätoimittaja. Karjala-lehti ilmestyi aikoinaan Viipurissa ja se oli 1930-luvulla levikiltään suurempi kuin Aamulehti tai Turun Sanomat, edellä olivat vain Helsingissä ilmestyneet valtakunnalliset lehdet Helsingin Sanomat, Uusi Suomi ja Hufvudstadsbladet.

Viipurin kaupungissa oli 80 000 asukasta ja kaupunkia ympäröineessä Viipurin maalaiskunnassa 20 000 asukasta. Viipurilaisia oli siis yhteensä 100 000. Viipuri oli Suomen kansainvälisin kaupunki, kansainvälisempi kuin joku Helsinki. Viipurissa asui venäjänkielisiä, ruotsinkielisiä ja saksankielisiä ihmisiä, siellä oli luterilaisen ja ortodoksisen seurakunnan kirkkojen lisäksi juutalaisten synagoga ja islaminuskoisten hautausmaa.

Viipuri oli merkittävä kauppakaupunki, kulttuurikaupunki, koulukaupunki, satamakaupunki ja varuskuntakaupunki. Viipurissa oli Suomen suurin vientisatama Uuras ja Viipuri oli Suomen suurin varuskuntakaupunki. Viipuri oli Itä-Suomen taloudellinen ja kirkollinen keskus ja siellä oli myös hovioikeus. Viipurissa ajettiin raitiovaunulla jo tsaarivallan aikana ja Suur-Merijoella oli lentokenttä.


Myös harrastustoiminnassa Viipuri oli monessa asiassa Suomen ykkönen. Itse tunnen parhaiten urheilun. Suomen urheilun suurina vuosina 1920- ja 1930-luvuilla Viipurin kaupunkijoukkue olisi pystynyt voittamaan muun Suomen joukkueen painissa, nyrkkeilyssä, voimistelussa ja sen ajan suosituimmassa pallopelissä jääpallossa, jota viipurilaiset hallitsivat vuosikymmeniä. Viipurissa kasvoi monta olympiavoittajaa ja muita urheilusankareita. Suomen voimistelu- ja urheiluliiton Viipurin piiri oli keskusjärjestö SVUL:n ylivoimaisesti paras ja suurin piiri vuonna 1939. Nuorisoseuratoiminnassa karjalaiset olivat valtakunnan ykkösiä, samoin monessa muussa arvostetussa harrastuksessa.

Laatokan Karjalan keskus oli Sortavalan kaupunki. Siellä oli merkittävä opettajaseminaari, Sortavala oli Suomen ortodoksisen kirkon pääpaikka ja Sortavala oli erittäin merkittävä soiton ja laulun kaupunki. Kalevalan 100-vuotisjuhlat 1935 järjestettiin nimenomaan Sortavalassa, Karjalan laulumailla.

Luovutetun alueen maaseudulla oli kymmeniä elinvoimaisia ja kehittyviä pitäjiä. Kun olen matkanjohtajana ja asiantuntijana kierrellyt bussilla Laatokan Karjalaa ja Karjalan kannasta, matkustajat jaksavat aina ihmetellä silloisten kuntien suuria väkilukuja. Vuonna 1939 Sortavalan maalaiskunnassa oli yli 21 000 asukasta, Jääskessä melkein 21 000, Suomen itäisimmässä kunnassa Suojärvellä 16 000, Impilahdella ja Salmissa 14 000, Muolaassa, Valkjärven emäpitäjässä 12 000, Uudellakirkolla 11 000, Kivennavalla ja Kurkijoella 10 000 ja niin edelleen. Nykyisen Suomen maaseudulla tällaiset väkimäärät ovat todella harvinaisia. Kannashan oli 1930luvulla Suomen vilja-aitta, hyvin toimeentulevaa seutua. Laatokan Karjalan nousua vauhditti metsäteollisuuden kehitys, Laatokan pohjoispuolen korvessa puuta riitti vientiin ja teollisuuden tarpeisiin niin paljon kuin sitä ehdittiin hankkia.

Valkjärvelläkin oli yli 40 kylää ja niissä yli 7 000 asukasta ennen sotia, kuten tiedätte. Karjalaa on tutkittu paljon, ja karjalaista kulttuuria. Siinä työssä kunnostautui merkittävästi professori Hannes Sihvo, teille useimmille tuttu. Hän oli minunkin hyvä ystäväni, tutustuimme näissä Karjala-asioissa aikoinaan.

Hannes Sihvo oli Karjala-lehteä julkaisevan lehtiyhtiön Karjalan Kirjapaino Oy:n hallituksessa. Kun hän sairastui vakavasti, eikä pystynyt enää täysipainoisesti osallistumaan kokouksiin, hän pyysi eroa lehtiyhtiön hallituksesta. Minä tulin hänen paikalleen yhtiön hallitukseen.

Haluan tutkia Karjalaa, historiaa ja kulttuuria ja levittää tietoa yhä uusille sukupolville. Niin halusi


Hanneskin.

Suomi menetti PALJON Moskovan neuvotteluissa maaliskuussa 1940. Suomi menetti sekä taloudellista että henkistä pääomaa. Kumpaakaan ei pysty jälkikäteen kunnolla korvaamaan.

Karjalaiset yritykset siirtyivät tynkä-Suomeen ja jatkoivat toimintaansa. Karjalaiset ihmiset aloittivat sopeutumisen Hämeeseen, Uudellemaalle, Savoon, Pohjanmaalle ja muualle Suomen maakuntiin. Karjalaisuus imeytyi suomalaisuuteen. Integroituminen onnistui ajan mittaan, mutta karjalaiset tuntevat edelleen olevansa karjalaisia, vaikka he asuvatkin Jämsässä, Keuruulla tai Turussa.

Karjalan Liitto perustettiin talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940 ensisijaisesti ajamaan karjalaisten etuja. Vähitellen karjalaisten sijoittumisen ja sopeutumisen jälkeen Karjalan Liitto on muuttunut kulttuurijärjestöksi.

Karjalaisen kulttuurin ylläpitäminen ja siirtäminen uusille sukupolville on tärkeää. Te asutte eri puolilla Suomea, mutta teissä virtaa karjalainen veri. Oma heimo ja omat juuret ovat meille kaikille tärkeitä. Siksi karjalaisuutta ei saa unohtaa eikä jättää. On ilahduttavaa nähdä, että täällä Valkjärvellä on paljon myös nuoria karjalaisia. Kaikki tiedämme karjalaisten järjestöjen ongelman: väki ikääntyy. Juuri siksi nuoria on saatava mukaan toimintaan ja johtopaikoille. Tätä ei näinä päivinä voi liikaa korostaa.

Matkat tänne vanhempien ja isovanhempien kotiseudulle ovat erinomainen tapa siirtää perinnettä uusille sukupolville.

Minä näen pitkällä tähtäyksellä karjalaisuuden ja karjalaisen kulttuurin tulevaisuuden karjalaisissa sukuseuroissa. Tiedän, että teillä valkjärveläisillä on jo monta sukuseuraa: Koprat, Liskit, Sipposet, Uosukaiset ja Sihvot, varmaan jo muitakin. Jos olet kiinnostunut sukusi alkuperästä ja vaiheista ja sukulaisistasi, ryhdy puuhaamaan sukuseuraa. Se kannattaa varmasti. Sukuseuroihin saa nykyisin mukaan myös nuoria ihmisiä, hekin ovat kiinnostuneet juuristaan.

Palautuuko Karjalan kannas ja Laatokan Karjala joskus Suomen omistukseen? Onko tämä entinen Valkjärvi taas joskus Suomea?


Tämä monien karjalaisten unelma ei varmaan toteudu lähiaikoina. Aika ei ole sille vielä kypsä.

Moskovan rauhassa 1940 tapahtui selkeä vääryys, joka uusittiin Moskovassa syksyllä 1944 ja vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Stalin saneli isomman voimalla rauhanehdot. Neuvostoliitto vaati jopa isommat alueet kuin se oli sotajoukoillaan pystynyt valloittamaan, mutta pienellä Suomella ei ollut sananvaltaa. Varsinaiset rauhanneuvottelut olivat pelkkää Stalinin sanelua. Vääryys pitäisi pystyä korjaamaan, mutta miten se onnistuu yli 60 vuotta tapahtumien jälkeen?

Kevennetään juttua yhdellä kaskulla, joka epäilemättä on karjalaista alkuperää, mutta juuri siksi kuvaa hyvin karjalaisia tuntoja.

”Roosevelt, Churchill ja Stalin tapasivat Jaltalla. He näyttivät toisilleen kansoiltaan saamiaan lahjoja. Rooseveltilla oli kultainen savukerasia ”From the American people to our beloved President” eli ”Amerikan kansalta kunnioitetulle presidentillemme”. Churchillilla puolestaan oli sikarirasia, jossa luki ”In the name of the British Empire” eli ”Brittiläisen kansainyhteisön puolesta”. Stalin kaivoi taskuaan ja otti esille kultakellon. Siinä luki: ”Rakkaalle kirkkoherralle. Valkjärven seurakunta.”

Kaikki suomalaiset eivät halua Karjalaa takaisin. Heitäkin pitää ymmärtää, mutta samalla heille pitää puhua historiasta, perinteestä ja kulttuurista. Karjalan kysymys jakaa Suomen kansan kahtia. Myös meidän karjalaisten keskuudessa mielipiteet jakautuvat. Tekin olette varmasti tällä matkalla keskustelleet Karjalan palauttamisesta.

Venäjä on ainakin päästänyt Karjalan pahasti rappeutumaan. Se meidän on aina helppo havaita näillä kotiseutumatkoilla. Se masentaa. Karjalan nykyiset asukkaat elävät sekä maaseudulla että kaupungeissa melkoisessa kurjuudessa, jos elintasoa verrataan vaikka Suomeen. Siksi Stalinin vuonna 1940 valtaamalla alueella nykyisin asuvat venäläiset pääsisivät paremman elintason ja sosiaaliturvan pariin, jos Karjala palautettaisiin Suomelle.

Monet suomalaiset ovat Karjalan rappeutumisen takia sitä mieltä, että luovutettua aluetta ei tarvita enää Suomelle. Karjalan rakentaminen muun Suomen tasolle tietysti maksaisi, mutta sitäkin asiaa


on turha pohtia, koska keskustelu Karjalasta liikkuu toistaiseksi vain tavallisen kansan tasolla.

Karjalaisilla kesäjuhlilla Lahdessa pari viikkoa sitten esiintyivät sekä tasavallan presidentti Tarja Halonen että pääministeri Matti Vanhanen.

Rajojen siirtäminen rauhan aikana on kova juttu. Sellaiseen tarvitaan kahden valtion välinen yksimielisyys ja sopimus. Venäjällä Karjalan kysymys on vain yksi monista valtion pitkiin rajoihin liittyvistä ongelmista.

Vaikka Suomessa Karjalasta on aktiivisesti keskusteltu, valtion johto, siis presidentti ja hallitus, ei ole tästä asiasta kiinnostunut. Lahden kesäjuhlilla sekä presidentti että pääministeri sanoivat selkeästi, että heillä ei ole mitään ajatusta edistää tällaisia asioita. Heidän mielestään nykyinen tilanne on hyvä.

Asia selvä. Suomessa päättäjät valitaan kansanvaltaisesti eli demokraattisesti vapaissa vaaleissa. Päättäjät päättävät sitten asioista meidän kansalaisten puolesta. Turha siis mussuttaa siitä, että valtion johto ei tee mitään Karjalan kysymyksen edistämiseksi. Valtion johdossa ovat ne henkilöt, jotka kansa on sinne halunnut. Ainoa mahdollisuus on vaaleissa vaihtaa päättäjiä.

Ehkä vielä joskus aika on kypsä muutoksille. Pakko ainakin on sanoa, että Karjalan kysymys on ollut ”suomettumisen viimeinen linnake”, kuten tohtori Ilmari Susiluoto muistaa muistuttaa.

Presidentti Martti Ahtisaari puhui Karjalaisten kesäjuhlissa Vaasassa kuusi vuotta sitten, kesällä 1999. Ahtisaari sanoi näin: ”Vaikka luovutetussa Karjalassa syntyneiden joukko harvenee vuosi vuodelta, on heidän jälkeläistensä joukko kasvanut huomattavan suureksi ja kasvaa edelleen. Jokainen heistä tiedostaa juurensa jonakin päivänä. Siksi Karjala elää heissä konkreettisella tavalla joka päivä. Siksi Karjalasta tulee käydä kansalaiskeskustelua. Se on oikeutemme ja myös velvollisuutemme.”

Tätä presidentti Ahtisaaren peräänkuuluttamaa kansalaiskeskustelua minäkin kaipaan ja kansalaisia siihen kannustan. Se kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan samalla tavalla kuin eri tavalla ajattelevien mielipiteiden hyväksyminen.


Kirjailija Einari Vuorela kirjoitti juhlarunon Valkjärvi-juhlaan, joka pidettiin heinäkuussa 1949 Keuruulla. Siteeraan suuren runoilijan tekstiä yhden säkeistön verran:

”Ei mieliä masenna miekka, ei tuntilasin hiekka pois aika kiiruhtaa. Kuin pilvet, vallat vaihtuu kuin savunvarjot haihtuu. Täällä juhlii kansa Kannaksen, täällä helkkää Karjalan kieli, täällä hehkuu peloton mieli, elää Karjala tuhatvuotinen.”

Hyvät ystävät! Vedetään kotona Karjalan punamusta viiri huomenna salkoon! Elää Karjala tuhatvuotinen!


sekä hänen kirjoittamansa selostus, joka on julkaistu Karjala-lehdessä 7.7.2005.

Jouko Sihvon saarna 2.7.2005 Valkjärvellä

Saarna messussa Valkjärven kirkon raunioilla 2.7.2005. Ps. 145:3-7, Ef. 2:19-22, Matt. 16:13-19. ”Sitä eivät tuonelan portit voita.” Virret 195, 135, 164:1-2, 178, 225:1-, 194, 229, 221:10, 462.


Hyvät juhlavieraat, rakkaat kristityt. Olemme kaikki tulleet kaukaa tähän kirkkoon, jonka seinät ovat nyt lavealla ja katto korkealla. Vanhempamme, isovanhempamme ja esivanhempamme kävivät omana aikanaan ahkerasti täällä kirkossa. Monet tulivat pyhäaamuisin kävellen, jotkut pyörällä. Itsekin muistan ainakin kerran tulleeni mummon ja äijän kanssa kirkkokiessikyydissä. Parasta pienen pojan kirkkomatkassa oli jäätelö, jota äijä osti tuossa portin pielessä olleelta jäätelön myyjältä Täällä esivanhempamme kävivät rippikoulunsa ja pääsivät ensi kertaa ripille. Tänne he saapuivat juhla-asuisina solmimaan avioliittonsa. Tänne he saattoivat rakkaat vainajansa. Näille vainajille on jo tapahtunut se, mitä hautaan siunaamisessa on sanottu. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla.” He ovat osa tätä maata. Heidän lepopaikkanaan tämä on meille pyhää maata.

Vuosikymmeniin emme tänne päässeet. Kukaan ei hoitanut heidän hautojaan. Päinvastoin hautamuistomerkitkin hävitettiin. Kristittyjä vainottiin, kirkkoja hävitettiin. Neuvostoliiton johtajien ideologiassa ei ollut tilaa kristilliselle uskolle, ei Jumalalle, ei Kristukselle, ei kirkolle, ei kristityille. Väkivalloin he kuvittelivat voivansa voittaa kirkon ja kristityt. Mutta kuinkas siinä kävikään? Heidän oppinsa, komentonsa ja koko Neuvostoliitto luhistuivat seitsemän vuosikymmenen mahtailun jälkeen, mutta kirkko elää ja usko ylösnousseeseen Kristukseen, syntisten Vapahtajaan jatkuu. Jeesuksen suuhun on evankeliumissamme pantu lause kirkosta: ”Sitä eivät tuonelan portit voita”. Se on osoittautunut täälläkin paikkansa pitäväksi. Kristittyjen vainoaminen, kirkkorakennusten sulkeminen ja hävittäminen, pappien


ja piispojen tuhoaminen eivät kyenneet tuhoamaan kirkkoa. Kirkko on nimittäin siellä, missä Jumalan perhe kokoontuu. Jeesus sanoi: ”Missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”

Näin on ollut alusta asti. Jeesus ristiinnaulittiin, monet hänen apostolinsa ja lukemattomat kristityt heidän jälkeensä ovat menettäneet henkensä uskonsa tähden. Viime keskiviikko kesäkuun 29. päivä on meidän kalenterissamme Pekan ja Pietarin nimipäivä. Tuo päivä on perimätiedon mukaan Pietarin ja Paavalin kuolinpäivä. Silloin keisari Nero surmautti heidät Roomassa. Mutta ei hänkään kyennyt hävittämään kristillistä uskoa. Päinvastoin marttyyrien veri oli siemen. Heidän keskinäinen rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa sai yhä useammat ihmiset liittymään vainottuihin kristittyihin. Kristittynä kilvoitteleminen ei merkinnyt silloin eikä merkitse nytkään helppoa elämää, mutta se merkitsee lujaa perustaa ja turvaa tässä ajassa ja pelastuksen toivoa tulevassa.

Kuulemassamme epistolatekstissä kristityn osa ja asema kuvataan näin: ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.”


Hyvät kuulijat. Tällä paikalla emme ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulumme ”Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät”, edesmenneet rakkaamme. Kevättalvella 1942 olin vanhempieni kanssa hautaamassa isäni isää tuohon taakseni noin 40 metrin päähän. Kovissa syövän kivuissaan äijä sanoi kuolinpäivänsä aamuna evakkopaikassamme Kuortaneella: ”Välini ovat selvät ihmisten ja Jumalan kanssa. Olen valmis lähtemään.” Ajattelen, että hän ja muut täällä lepäävät esivanhempamme ovat noita Jumalan perheeseen kuuluvia pyhiä. Me näkyvinä, he vain Jumalalle näkyvinä perheen jäseninä viettävät tätä messua ja ehtoollista meidän kanssamme.

Nyt joku ajatellee, etteivät nuo puheet Jumalan perheeseen kuulumisesta koske minua. Minä olen täysin maallinen ihminen ja vielä kaiken lisäksi syntinen. Rakas kuulija, et ole ainoa, joka tuntee samoin kuin sinä. Millä perusteella sitten apostoli sanoo: ”Kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.” Olemme kaikki kiviä siinä valtavassa rakennuksessa, kirkossa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Kasteessa meidät on muurattu kivinä tuohon rakennukseen. Pietarikin syntisenä miehenä ja Herransa kieltäjänä on tuon rakennuksen peruskiviä. Kirkkoon ja Jumalan perheeseen kuuluminen perustuu anteeksiantoon, ei meidän omaan erinomaisuuteemme. Evankeliumissamme Jeesus antoi kirkolleen avainten vallan sanoessaan Pietarille: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on


myös taivaissa vapautettu.” Ei Kristus turhaan kärsinyt ristin tuskaa ja kuolemaa. Hän teki sen meidän pelastuksemme tähden. Meille on tämän jumalanpalveluksen alussa luettu armon vakuutus. Pyhässä ehtoollisessa saamme sinetin tuolle synninpäästölle. Näillä perusteilla ja vain näillä me kuulumme Jumalan perheeseen yhdessä edesmenneiden kanssa.

Jouko Sihvon puhe 3.7.2005 Valkjärvellä

Puhe Valkjärven kirkonmäellä juhlavieraiden lähtiessä kotimatkalle 3.7.2005.

Hyvät matkakumppanit. Olemme viettäneet nämä heinäkuun alun päivät paikoilla, joilla esivanhempamme ovat syntyneet, aikuistuneet, perustaneet perheensä, tehneet elämäntyönsä ja saaneet myös viimeisen leposijansa. Täällä he ovat omalta osaltaan luoneet edellytykset meidän elämällemme. Siksi nämä maisemat ovat tärkeitä ja rakkaita myös meille. Emme voi näitä unohtaa. Erityisesti meille täällä syntyneille ja lapsuuttamme tällä viettäneille nämä järvet, ahot, metsät, mäet ja notkot ovat osa elämäämme. Mielikuvissamme ja unissamme palaamme aina joskus tänne.

Matkamuistoksi piirrän 4 kuvaa tästä ympäristöstä. Ennen talvisotaa kirkon lisäksi tässä lähiympäristössä seisoi yksityistalojen lisäksi pitäjäntupa ja lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki. Tuossa pääportin lähellä oli harmaasta graniitista tehty vapaussodan muistomerkki. Siihen oli veistetty polvistunut sotilas.


Sen yläpuolelle oli hakattu teksti: ”Eestä vapauden, eestä isänmaan ja isäin uskon.” Kotikylissämme talot seisoivat perinteisillä paikoillaan.

Toinen kuva oli edessä, kun me siviilit tulimme tänne takaisin keväällä 1942. Esimerkiksi Punnusrannalla, jolla ennen sotaa seisoi lähemmäs sata taloa lukuisine muine rakennuksineen, oli jäljellä vain kolme taloa, nekin kaikki Punnusjärven pohjoispäässä. Kirkko seisoi ylväänä, mutta risti oli revitty alas ja sisätilat muutettu elokuvateatteriksi.

Kolmas kuva on ajalta ennen toista evakkomatkaamme. Entisille paikoille oli noussut jo kymmeniä taloja. Kirkko oli saanut ristinsä. Tuohon kirkon länsipuolelle oli kasvanut suuri valkoisten ristien sankarihauta-alue. Siihen haudattiin paljon aluksi muualle haudattuja talvisodassa ja jatkosodassa kaatuneiden ruumiita. Kirkko jäi meiltä seisomaan myös silloin kesällä 1944.

Neljäs kuva oli edessä, kun yli 40 vuoden tauon jälkeen pääsimme tänne ensimmäisiä kertoja. Ei ollut kirkkoa, ei sankarihaudoilla ristejä eikä koko hautausmaalla muistomerkkejä, ei lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkkiä. Osa viljelysmaista oli metsittynyt. Tästä kuva ei ole paljon muuttunut viimeisten 15 vuoden käyntien aikana. Rappio raastaa mieliämme. Jospa joskus väkivallalla ryöstetty Karjala on taas osa Suomea, silloin se sukupolvi muuttaa rappion kukoistukseksi. Syntyy viides kuva.


Luen päätökseksi valkjärveläisen Ville Sihvon runosta Kummulla viimeisen säkeistön, joka tulkitsee mielestäni meidän tämänhetkisiä tuntojamme ja samalla toivotan kaikille turvallista kotimatkaa: Nyt jätämme rakkaat paikat nuo huomahan Taivaan Herran ja luotamme siihen, mitä suo hän meille lapsilleen kerran. Hän jätä ei meitä, hän taluttaa kuin on ohjannut vuosisadat ennen, kunhan jaksamme ajat vain odottaa näiden vaikeiden vaiheiden mennen.


VUODEN 2004 PITÄJÄJUHLA vietettiin 4.7.2004 Jämsänkoskella Mäntykallion koululla, joka tarjosi väljät ja miellyttävät puitteet kokooontumiselle. Jumalanpalvelukset olivat Koskenpään ja Jämsänkosken kirkoissa. Sääkin oli suosiollinen. Kansleri Kauko Sipposen puhe on luettavissa seuraavasta linkistä (word-tiedosto).

Kansleri Kauko Sipponen: Karjalan kysymys kansainvälisissä yhteyksissä Otteita juhlapuheesta valkjärveläisten pitäjäjuhlassa Jämsänkoskella 4.7.2004

Arto Luukkanen luonnehtii eräässä kirjassaan itäisen naapurimme olemusta neuvostokautena sanoin visio, viha ja väkivalta. Hän osuu oikeaan. Miten tähän kauteen päädyttiin?

Ruotsin yhteydessä suomalaiset joutuivat rajamaana monesti kokemaan itäisen naapurimme vihollisena. Puhuttiin Isosta vihasta ja Pikkuvihasta. Karjala jaettiin miekalla Ruotsin ja Novgorodin kesken.

Venäjän vallan alaisuudessa Suomi, johon oli yhdistetty Suomen Karjala eli niin sanottu Vanha-Suomi, sai toimia Ruotsin perustuslain ja lakien pohjalta omien virkamiestensä ohjaamana. Krimin sodan aikana suomalaiset osoittivat lojaalisuutta keisari-suuriruhtinaalle ja kävivät esimerkiksi Pohjanmaan rannikolla menestyksellä taistelua vihollislaivastoja vastaan. Suomalainen yhteiskunta tiivistyi kaksikieliseksi autonomiseksi valtioksi, ja suomalainen kulttuuri koki nousukauden. Lupaavan kehityksen katkaisivat 1800-luvun lopussa niin sanotut sortovuodet, kun Venäjä pyrki soveltamaan


Suomeenkin samanlaisia toimenpiteitä kuin itse Venäjään eli yritti venäläistää Suomea. Tämä synnytti välittömästi vastarintaa, mikä huipentui sisällissodaksi muuttuneessa vapaussodassa. Vuoden 1917 lopulla vallan kaappasivat Venäjällä bolshevikit, joiden luoma neuvostovaltio osoittautui vaaralliseksi naapureilleen ja kansalaisilleenkin.

Neuvostovaltion tarjoama tulevaisuudennäky oli huimaava. Valtio kuihtuisi, jokainen suorittaisi kykyjensä mukaan ja saisi tarpeidensa mukaan. Kommunismin ideologinen haaste pakotti läntiset demokratiat parantamaan toimiaan koko kansan hyväksi ja vaikutti muun muassa hyvinvointivaltion syntyyn vastatarjoukseksi kansalaisille. Luokkayhteiskunnan lakkauttamisella oli läntisissäkin valtioissa vallan toisenlainen vetovoima kuin kansallissosialismin tavoitteilla, ja läntisissä yhteiskunnissa arvioitiin pitkään neuvostovaltiota nimenomaan sen tavoitteiden perusteella.

Valitettavasti jo Marxin ohjelmaan kuului luokkayhteiskunnan lakkauttaminen proletariaatin diktatuurin avulla. Ajateltiin, että yhteiskunnalliset ongelmat voitaisiin poistaa väkivallalla. Tämä johti kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ulottuvaan terroriin. 1930-luvun lopulla kasvoi vankileirien saaristo Gulag, jossa laskettiin olevan vuonna 1939 vajaat kolme miljoonaa vankia. Monet tuhannet suomalaiset ja karjalaiset Itä-Karjalassa likvidoitiin.

Vuonna 1919 oli Moskovassa perustettu kolmas internationaali eli


Komintern. Siitä muodostui neuvostovaltion apuväline, jonka levittämää maailmanvallankumousta pelättiin Euroopassa varsinkin suuren lamakauden aikana. Suomessa toteutettavaa yhteiskunnallista vallankumousta varten toimi Venäjällä Suomen kommunistinen puolue. Suomessa vallitsi eräistä vaikeuksista huolimatta parlamentaarinen demokratia, mikä ei sietänyt kommunistista puoluetta maassa. Neuvostoliitossa hallitseva kommunismi juuritti armotta pois toisinajattelijat. Ideologinen ristiriita Suomen ja sen itäisen naapurin välillä näytti sovittamattomalta ja esti rajanaapureiden luontaisen yhteistyön ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana.

Rajanaapurien välillä oli myös rajoja koskevia kiistoja. Kun Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut aloitettiin elokuussa 1918, suomalaiset vaativat strategisista, taloudellisista ja ennen kaikkea kansallisista syistä - olivathan karjalaiset suomalaisia - Kuolan niemimaan ja Itä-Karjalan Äänisjärvestä Laatokkaan. Venäläisten mielestä Suomen olisi tullut luovuttaa huomattava osa Suomenlahden rannikkoa ja sen edustalla olevia saaria. Suomalaiset lähettivät parikin retkikuntaa itärajan toiselle puolelle, englantilaiset operoivat neuvostovaltiota vastaan Muurmanskissa ja Suomenlahdella. Suomalaiset eivät kuitenkaan vuonna 1919 liittyneet kenraali Judenitsin epäonnistuneeseen operaation Pietarin valloittamiseksi.

Tässä yhteydessä ei ole tarpeen ryhtyä yleisemmin selostamaan molemminpuolisen epäluulon puhkeamista sodaksi vuonna 1939. Viipurin


peruskoulussa käytettävässä oppikirjassa kirjoitetaan asiallisesti, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen käyttäen tekosyynä sinänsä vähäpätöistä välikohtausta rajalla (Mainila). Tämän takia se erotettiin Kansainliitosta. Suomi taas tunsi itsenäisyytensä ja jopa olemassaolonsa kansakuntana siinä määrin uhatuksi, että se haki tukea sieltä, missä se oli saatavissa, Saksasta. Marsalkka Konjevin muistelmissa kerrotaan Stalinin pohtineen talvisotaa aloittaessaan suomalaisten asuttamista muualle, olihan suomalaisia niin vähän.

Vuoden 1940 rauhan jälkeen Neuvostoliitossa suoritettiin monia valmisteluja, jotka olivat tulkittavissa valmistautumiseksi uudelleen maamme valloittamiseen. Tässä tilanteessa talvisodassa apua tarjonneet länsivallat olivat kaukana, voimakas Saksa lähellä. Kun Saksa kesäkuussa 1941 aloitti hyökkäyksensä Neuvostoliittoon, Suomikin katsoi muutaman päivän kuluttua olevansa sodassa itäisen naapurinsa kanssa venäläisten suorittamien lentohyökkäysten johdosta. Tämän jatkosodan alkua ajatellessamme unohdamme tavallisesti sen, että olimme päästäneet maahamme Saksan asevoimat, jotka satojen kilometrien pituisella rintamalla yhtyivät hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Minusta ei ole mitään ihmettelemistä siinä, että yritimme asevoimin vallata takaisin meiltä anastetun Suomen Karjalan. Marsalkka Mannerheimin päiväkäsky heinäkuussa 1941 sekä muut poliittisen johdon lausumat ja valmistelut osoittavat, että olisimme olleet valmiit liittämään valtioomme myös Itä-Karjalan tai sen osia. Tosin sikäläisten karjalaisten halukkuus liittyä Suomeen ei ollutkaan niin palava kuin oli kuviteltu.


Toinen maailmansota päättyi Suomen osalta Pariisin rauhaan, jossa aikaisemmat aluemenetykset uudelleen vahvistettiin, vieläpä kehuttiin tätä oikeudenmukaiseksi. Miten on mahdollista, että kun johtavissa länsimaissa oli ylistetty Suomen sankarillista taistelua talvisodassa ja vieläpä luvattu lähettää apujoukkoja, niin samat valtiot suostuivat muutaman vuoden päästä uudistamaan onnettoman Moskovan rauhan lopputuloksen? Winston Churchill oli jo pitänyt kuuluisan rautaesirippupuheensa, parhaillaan koottiin liittolaisia Natoon idän imperialismin pysäyttämiseksi ja Suomihan oli vain taistellut valtiota vastaan, jonka presidentti Reagan luonnehti pahan valtakunnaksi. Miksi Suomen taistelu tuomittiin? Viime vuosina on tapahtunut paljon sellaista, mikä oikeuttaa meitä suomalaisia pyytämään läntistä maailmaa arvioimaan uudelleen Pariisin rauhansopimusta.

Yhdysvallat ja Britannia ovat eläneet syvien merien takana ilman pelkoa välittömästä hyökkäyksestä omaa kansaa vastaan. Terroristien hyökkäys maan rajojen sisällä johti Yhdysvalloissa kolmisen vuotta sitten melkoiseen paniikkiin. Siksi niiden oli niin vaikeaa antaa täyttä arvoa ja ymmärrystä sille, että Suomi toisen maailmansodan pyörteissä todella joutui taistelemaan olemassaolostaan kansakuntana ja yksilöinä eikä tässä taistelussa voinut tarkkaan valikoida saamaansa apua. Tunnemme sanonnan pirua vastaan beelsebubin avulla. Tshetseenien, Krimin tataarien ja Volgan saksalaisten pakkosiirrot sekä Baltian maiden ihmisuhrit neuvostoaikana osoittavat, että suomalaisten pelolle säilymisestään oli vankkoja


perusteita.

Länsiliittoutuneet saivat monissa Euroopan maissa kokea kansallissosialistisen Saksan hirvittävän julmuuden, mutta niillä ei ollut omakohtaista kokemusta kommunismista, jota monet johtavat älyköt arvostivat myönteisesti sen ylevien tavoitteiden takia. Jokunen vuosi sitten ilmestynyt kommunismin musta kirja tuo esille kommunistisen terrorin ihmisuhrit. Suomessa ne ovat olleet yleisesti tunnettuja, mutta Isossa-Britanniassa ja Ranskassa tiedoilla näyttää olleen uutisarvoa.

Suomi korosti käyvänsä erillissotaa irrallaan kansallissosialistisen Saksan ideologiasta, mutta tälle asenteelle ei annettu paljoakaan arvoa. Suomalaiset väittivät myös pyrkivänsä tuhoamaan Suomeen suunnattujen hyökkäysten lähtökohtia Itä-Karjalassa. Amerikkalaisten tulisi ymmärtää tämän asenteen merkitys, ovathan he itse puolustelleet hyökkäystä Irakiin ennakkoehkäisyn tarpeella.

Pietarin rakentaminen Nevan suistoon on vaikuttanut vahvasti Suomen historiaan. Vuosisatoja on pelätty hyökkäystä Pietariin suoraan Suomen kautta. Stalin toi aina esille Leningradin turvallisuuden. Siksi on syytä vahvasti korostaa, että Suomi ei osallistunut hyökkäykseen vuonna 1919 sekä että syyskuun alussa 1941 marsalkka Mannerheim ilmoitti saksalaisille keskeyttävänsä etenemisen Kannaksella suunnilleen vanhalle rajalle, mitä saksalaisten oli tosi vaikea ymmärtää. Suomi ei myöskään ottanut talvisodan aikana vastaan Ison-Britannian ja Ranskan tarjoamaan


sotilaallista apua. Kaiken lisäksi se ei pyrkinyt katkaisemaan Muurmanskin ja Arkangelin välistä elintärkeää rataa. Näillä perusteilla on väite Suomen kautta Pietariin kohdistuvasta uhkasta perusteeton.

Euroopan unioni on jo tuominnut natsismin, ja useissa Euroopan maissa parlamentti on tuominnut kommunismin. Ensi syksynä alkaa keskustelu kommunismin terrorin tuomitsemisesta konservatiivien aloitteesta. Tähän keskusteluun on myös suomalaisten osallistuttava, jotta läntiset demokratiat tunnistaisivat edes jälkikäteen maamme toimineen hätätilassa, ja Suomi saisi ansaitsemansa periaatteellisen hyvityksen. Olemme tähän saakka toimineet Karjala-kysymyksessä liian rajoitetusti luullessamme, että kyseessä olisi vain Suomen ja Venäjän välinen asia. Entä kuka tai ketkä liittäisivät Suomea koskevat epäoikeudenmukaisuudet keskusteluun EU:ssa? Ainakin yksi parlamentin jäsen on ehkä jo ilmoittautunut, Ranskaa edustava Ari Vatanen. "Karjalan-kysymys on jossain vaiheessa pakko käsitellä perin pohjin, ehkä jopa EU:n ja Venäjän välillä, jos halutaan päästä molemminpuoliseen kunnioitukseen" (Keskisuomalainen 15.6.2004).

Suomen ja Neuvostoliiton välisiä talvi- ja jatkosotia ei voida ymmärtää erillisinä eikä ottamatta huomioon maiden poliittisten ideologioiden vastakohtaisuutta, joka sitten traagisella tavalla purkautui. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ei sallittu osoittaa jatkosodan perussyyksi talvisotaa. Eräät venäläiset historiankirjoittajat haluavat myös häivyttää talvi- ja jatkosodan välisen asiallisen yhteyden. Turun Seudun Karjalaklubin lähetystö ehdottaa, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti lailla kumottaisiin. Niin sanottujen


sotasyyllisten nauttima kunnioitus ei tarvitse tätä, koska he eivät ole Suomen kansan ylivoimaisen enemmistön mielessä mainettaan menettäneetkään. Mielenosoituksena ulkomaailmaan päin esimerkiksi eduskunnan julkilausuma voisi olla tarpeellinen.

Kansainvälisessä oikeudessa ja politiikassa on myös kehitystä, jolla saattaa olla merkitystä Karjalan kysymykselle. Jugoslavian ja Serbian sekavaa tilannetta koskevissa sopimuksissa on säännöksiä väestön paosta ja siirroista suoritettavista korvauksista. YK:n pääsihteerin suunnitelmassa Kyproksen olojen rauhoittamiseksi puhutaan paluumuutosta ja vahinkojen korvaamisesta. Entä salliiko kansainvälinen oikeus, että valtioiden rajan muuttuessa yksityiset henkilöt luovutetulla alueella menettävät de facto omistusoikeuden maapohjaan?

Miten itäinen naapurimme suhtautuisi edellä esitettyjen kysymysten nostamiseen keskusteluun ja uudelleen arviointeihin? Venäjä on valtiosopimuksissa sitoutunut kansanvaltaan, oikeusvaltioon, perusoikeuksiin, markkinatalouteen jne. Kreml ei kuitenkaan ole raastupa, jyrisi presidentti J. K. Paasikivi. Edellä mainituista periaatteista voidaankin sopia, mutta niiden toteuttaminen käy vielä tahmeasti. Olennaista on se, että tilinteko totalitaarisesta menneisyydestä lepää vieläkin pääosin Nikita Hrustsevin selontekoon kommunistisen puolueen 20. edustajainkokouksessa vuonna 1956. Se ei riitä, minkä takia joudumme jatkuvasti seuraamaan, kehittyykö Venäjä itse hyväksymiensä periaatteiden mukaisesti. Myönteisen kehityksen varalta säilytämme Karjala-option.



Tapahtumia vuosien varrelta1