Page 14

14

POHJANPOIKA 3/2019

TA R U R I T O L A

Vapaaehtoisena

sotilaskodissa

Olin miettinyt sotilaskotisisaruutta moneen otteeseen elämäni eri aikakausina, mutta ajankohta ei koskaan ollut sopiva, ja osasyynä oli pelko siitä, etten osaa. Toki olen ikäni leiponut ja kokannut, mutta luulin, että sotilaskodissa pitää osata käyttää vaikka minkälaisia laitteita, ja koska en ole mikään tekniikan ihmelapsi, päättelin, että ehkä se ei olekaan minun juttu koko sotilaskoti. Ouluun palattuani kävin Oulun sotilaskodin sivuilla useaan otteeseen pähkäilemässä, että pitäisiköhän ottaa yhteyttä ja kysellä vähän tästä, kunnes satuin työpaikallani törmäämään sotilaskotisisareen ja päätin hänel-

tä kysellä hiukan tarkemmin kokemuksia sotilaskotisisaruudesta. Siltä istumalta hän otti suoran linjan toimiston Arjalle ja siitä lähti sotilaskotisisaruuteni. Voin sanoa, että hetkeäkään en ole katunut lähtemistä mukaan tähän hienoon harrastukseen ja vapaaehtoistyöhön.

Sana vapaaehtoistyö kuvaa hyvin tätä harrastusta, koska vapaaehtoisesti teen työtä sotilaskodille – palkatta – ja olen ajatellut asian niin, että palkkani on hyvä mieli, ne opitut opit ja lukuisat kontaktit, joita olen saanut näiden vuosien aikana. On ollut ilo huomata,

että näin vanhempanakin oppii uutta ja voi kehittää itseään ja taitojaan. Asioita, joihin olen aikanaan suhtautunut hiukan skeptisesti, jo silloin, kun puhuttiin elinikäisestä oppimisesta ja kun seniorit käyvät opiskelemassa. En olisi ikinä uskonut parikymmentä vuotta sitten osaavani keittää kahvia isoilla keittimillä, tehdä munkkitaikinaa leipomotaikinakoneella, pystyttää kenttäleipomoa, leipoa siellä munk-