Page 1

The Voice of a Photographer | Valokuvan erikoislehti

#16 | 2011 | 9,90 € 660506-1104

PAL. VKO 2012-04

> Matteo Bastianelli > Mischa Christen > Lara Ciarabellini > Sakari Röyskö > Amit Sha’al


COOLPIX P7100

I AM THE EXPERT COMPACT

I AM THE NEW NIKON COOLPIX P7100. Olen erilainen. Minulla on erinomaisen kuvanlaadun tarjoava 10 megapikselin CCD-kenno, nopeampi EXPEED C2 -kuvankäsittelyjärjestelmä sekä 7,5cm:n (3 tuuman) tarkka kallistuva LCD-näyttö. Olen kompaktien aatelia. iamnikon.fi

2 p h o t o raw


Kimmo Räisänen

editorial / pääkirjoitus

Looking and seeing

Omin silmin

The photo series we publish reach the pages of Photo Raw via many different routes. Some are offered to us by email, for some we spend days searching the web, exhibitions and books. Many of the best series we have discovered at the international photojournalism festival held each August - September in Perpignan, France. Every year hundreds of photographers queue up to present their projects to representatives from magazines at the portfolio shows organized during the festival. All the hustle and bustle creates tension, excitement, and even irritation as the queues get longer and the crowd throngs. This year almost one hundred photographers from around the world visited Photo Raw’s portfolio session. At its best, we saw wonderful images, dogged commitment, challenging subject matter. Sheer visual delights. However, surprisingly many topics and themes were repeated in the series on offer. Haiti and voodoo. Prostitutes and bare flesh. Misery and exoticism. A worn-out subject is not a problem if it is approached from a new angle or with a clearly personal point of view. Frustratingly often that personal viewpoint just wasn’t there. Speaking at Perpignan one year ago, the famous American photographer William Klein demanded more context in the images. To Klein’s disappointment, photojournalism appeared at the festival as a display of shantytowns and the dark side of life, without deeper thought. The portfolio shows are most popular among young photographers who are still in the early stages of their careers. Their outlook is still ripening beneath their talent. It’s quicker to learn to use the camera than to learn to see through it. Veteran photographer Martti Lintunen crystallizes the underlying idea beautifully in his interview (p. 10): “Photography is about understanding the seen.” In Perpignan, where the scene is dominated by war and conflict imagery, it was the topics that somehow stood out among the blood and violence which especially caught the eye. After the week-long festival, it felt like the most courageous photographer was not, after all, the one working in a hail of bullets but the one taking pictures of sleeping couples or Balkan kitchens.

Kuvasarjat päätyvät Photo Raw’n sivuille useita reittejä pitkin. Osa tulee tarjouksena sähköpostiin, osaa etsitään päiväkausia netistä, näyttelyistä ja kirjoista. Monet hienoista sarjoista olemme löytäneet Ranskasta, Perpignanissa elo-syyskuussa pidettäviltä kansainvälisiltä kuvajournalismin festivaaleilta. Joka vuosi sadat valokuvaajat jonottavat saadakseen esitellä festivaaleilla järjestettävissä portfolio-näytöissä projektejaan lehtien edustajille. Kovasta kuhinasta nousee jännitystä, innostusta, hermostumista ja ärtymistäkin, kun jonot pitenevät ja tungos tiivistyy. Photo Raw’n portfolio-näytössä kävi tänä vuonna liki sata kuvaajaa eri puolilta maailmaa. Parhaimmillaan upeita kuvia, sitkeää työtä, puhuttelevia aiheita. Silkkaa silmäniloa. Kuitenkin yllättävän monet aiheet ja teemat toistuivat tarjolla olevissa sarjoissa. Haitia ja voodoota. Prostituoituja ja paljasta pintaa. Kurjuutta ja eksotiikkaa. Kulunut aihe ei haittaa, jos sitä katsotaan kuvissa uudesta kulmasta tai selvästi omalla näkemyksellä. Harmittavan usein ongelmana oli, ettei sitä omaa pointtia vain ollut. Vuosi sitten Perpignanissa puhunut kuuluisa amerikkalaiskuvaaja William Klein vaati kuviin lisää kontekstia. Kleinin pettymykseksi kuvajournalismi näyttäytyi festivaaleilla hökkelikylien ja elämän nurjan puolen esittelynä ilman syvempää ajatusta. Portfolio-näytöissä käy eniten nuoria, uransa alussa olevia kuvaajia. Näkemyksellisyys on varmasti monilla vasta kypsymässä lahjakkuuden huomassa. Kameraa oppii käyttämään nopeammin kuin näkemään sen kautta. Konkarikuvaaja Martti Lintunen kiteyttää taustalla olevan ajatuksen hienosti haastattelussaan (s. 10): ”Valokuvaus on nähdyn ymmärtämistä.” Sota- ja konfliktikuvaston hallitsemassa Perpignanissa silmä pysähtyi erityisesti aiheisiin, jotka jollain tavalla erottuivat veren ja väkivallan seasta. Rohkeimmalta ei festivaaliviikon jälkeen tuntunutkaan se, joka kuvaa luotisateessa, vaan se, joka kuvaa nukkuvia pariskuntia tai balkanilaisia keittiöitä.

S usa n V i l l a

S usa n V i ll a

Man ag i n g E d it o r

t o imituspääl l ikkö P h o t o r aw 3


pERSONA GRATA

Matteo Bastianelli, 26, is a freelance photographer and journalist from Rome. He graduated from La Scuola Romana di Fotografia in 2009. In his work Bastianelli studies social problems. His photos have been published for example in Burn, Blur, Corriere della Sera, Drome, Foto8, Liberazione, National Geographic Italia, and Private. In 2010 he won The Photo District News award. Back and Forth begins on page 32. Matteo Bastianelli, 26, on roomalainen freelance-valokuvaaja ja -toimittaja. Hän valmistui La Scuola Romana di Fotografiasta vuonna 2009 ja tutkii töissään yhteiskuntien ongelmia. Bastianellin kuvia ovat julkaisseet mm. Burn, Blur, Corriere della Sera, Drome, Foto8, Liberazione, National Geografic Italia ja Private. 2010 hän voitti Photo District News -lehden palkinnon. Back and Forth alkaa sivulta 32.

4 p h o t o raw

Lara Ciarabellini studied photo reportage in La Scuola Romana di Fotografia and is continuing her studies in photojournalism and documentary photography in London. Ciarabellini has photographed especially in the Balkans. One of her series was a finalist in The Aftermath Project 2011. In July 2010 she photographed people arriving at the Srebrenica memorial for her series Souls of Srebrenica which begins on page 80.

Mischa Christen, 39, became a news photographer by chance, after studying in various schools and working in different jobs. He has participated in workshops by Paolo Pellegrin and Anders Petersen as well as the Noorderlicht workshop, and studied at the International Center of Photography in New York. While studying in New York, he photographed the series STOP now published in Photo Raw which begins on page 16.

Sakari Röyskö, 34, is a photographer from Helsinki, who has turned his hobby into a profession during the past decade. His images have been published in magazines, wedding publications and advertising campaigns. “The photographer has to earn the trust of the subject when taking pictures of people. When the trust is established, something magical can happen. A sense of timing is also essential.” His project Sons of Saalem begins on page 48.

Lara Ciarabellini opiskeli reportaasikuvausta La Scuola Romana di Fotografiassa ja jatkaa kuvajournalismin ja dokumentaarisen kuvauksen opintoja Lontoossa. Ciarabellini on kuvannut etenkin Balkanilla. Yksi hänen sarjoistaan valittiin The Aftermath Projectin vuoden 2011 finalisteihin. Souls os Srebrenica -sarjaansa Ciarabellini kuvasi Srebrenican muistotilaisuuteen saapuvia ihmisiä heinäkuussa 2010. Sarja alkaa sivulta 80.

Mischa Christenistä, 39, tuli lehtivalokuvaaja sattumalta, monen koulun ja työpaikan jälkeen. Hän on saanut oppinsa Paolo Pellegrinin, Anders Petersenin ja Noorderlichtin työpajoissa sekä New Yorkin International Centre of Photographyssa. Siellä opiskellessaan hän kuvasi tässä Photo Raw’ssa julkaistavan sarjan STOP, joka alkaa sivulta 16.

Sakari Röyskö, 34,on helsinkiläinen valokuvaaja. Reilu kymmenen vuotta sitten alkanut harrastus on muuttunut ammatiksi. Röyskön kuvia on julkaistu viikkolehdissä, hääjulkaisuissa sekä erilaisissa mainoskampanjoissa. ”Henkilöitä kuvattaessa valokuvaajan on ansaittava kohteensa luottamus. Kun luottamus on synnytetty, jotain maagista voi syntyä. Niin ja tilannetaju, se on oleellista.” Kuvaprojekti Saalemin pojat alkaa sivulta 48.

Israeli photographer Amit Sha’al, 37, lives in Tel Aviv and works at the Calcalist newspaper. In a addition to his day job, he photographs his own documentary projects. His work has been published in major Israeli newspapers and magazines. Sha’al’s series Altneuland which combines new and old photographs received an award in the 2011 World Press Photo contest. Altneuland begins on page 67. Israelilainen valokuvaaja Amit Sha’al, 37, asuu Tel Avivissa ja työskentelee sanomalehti Calcalistin kuvaajana. Päivätyönsä lisäksi hän kuvaa omia dokumentaarisia sarjoja, ja hänen töitään on julkaistu useissa eri israelilaislehdissä. Sha’alin uusia ja vanhoja kuvia yhdistävä Altneusarja palkittiin vuoden 2011 World Press Photo -kilpailussa. Sarja alkaa sivulta 67.


Contents/ sisältö

Contents  16

48

Photo Raw 16

60

66

32 P h o t o r aw 5


Contents / sisältö

48

Photo Raw

Editor-in-Chief | Päätoimittaja Hannamari Shakya Photo Editor | Kuvatoimittaja Laura Vuoma Managing Editors | Toimituspäälliköt Antti Kirves, Susan Villa 6 p h o t o raw

Layout | Taitto Ville Koponen Image Prepress | Kuvankäsittely Jari Hämäläinen, Arsi Ikäheimonen, Jani Mahkonen Sub-Editors | Toimitussihteerit Kaisa Hilden, Minna Kontkanen Translators | Kääntäjät Sami Sallinen, Paula Hotti Contributors in this issue | Avustajat tässä numerossa Tatu Blomqvist, Aapo Huhta, Kristiina Kunnas, Jussi Nahkuri, Markku Pätilä, Riitta Supperi, Hannu Vanhanen, Eeva Vierros, Juuso Westerlund Webmaster Lauri Soini Board of Editors | Toimitusneuvosto Joonas Brandt, Kaisa Hilden, Markus Jokela, Antti Kirves, Tuomo

Manninen, Johannes Romppanen, Aki Roukala, Kimmo Räisänen, Merja Salo, Susan Villa Address | Osoite Photo Raw, Helenankatu 4 B, 00170 Helsinki, Finland info@photoraw.org www.photoraw.org Sales and Marketing | Myynti ja markkinointi Hannamari Shakya hannamari.shakya@photoraw.org +358 44 524 7557

This magazine may not be reproduced in any manner, either in whole or in part, without the publisher’s permission. Tämän lehden osittainenkin uudelleenjulkaisu tai kopiointi ilman julkaisijan lupaa on kielletty. Member of the Finnish Periodical Publishers' Association. Aikakauslehtien liiton jäsen. Cover photo | Kannen kuva Mischa Christen

the Voice of a Photographer | Valokuvan erikoislehti

> Matteo Bastianelli > Mischa christen > lara ciaraBellini > sakari röyskö > aMit sha’al

#16 | 2011 | 9,90 € PAL. VKO 2012-04 660506-1104

Photo Raw is a magazine produced by an independent publisher, focusing on documentary photography, photojournalism and art photography. The primary objective of the magazine is to provide a publication for long photo essays and extensive photo reportages which have few opportunities to be published in the media today. Photo Raw on itsenäisen kustantajan julkaisu, joka keskittyy dokumentaariseen valokuvaukseen, kuvajournalismiin ja taidevalokuvaan. Lehden ensisijaisena tarkoituksena on tarjota julkaisupaikka pitkille kuvasarjoille ja laajoille kuvareportaaseille, joille ei nykymediassa ole muuten juuri tilaa.

Publisher | Kustantaja Soul Creations Oy Print and Prepress | Paino ja sivunvalmistus Printon ISSN 1797-0806

Photo Raw #17 comes out 1 March 2012. Photo Raw #17 ilmestyy 1. maaliskuuta 2012.


kaleidoscope/ kaleidoskooppi Image professionals talk about a significant picture. Kuvan ammattilaiset kertovat itselleen merkityksellisestä kuvasta.

Photo

Markku Pätilä, www.patila.com

A veiled giant

Hunnutettu jättiläinen

Last autumn, I was walking in Barcelona and noticed a building covered with a veil. Other people were only interested in the building next to it, the Palau Música Catalana concert hall whose ornamental façade is photographed by thousands every day. I imagined, scenes in a romantic or horror film in the rooms and stairways of the veiled house. I never found out the building’s original use. The house reminded me of the night-time swimming trips of my childhood in Helsinki. On our way back we passed by bird cherry trees ”veiled” by some disease. On the branches were quite large bags full of white worms, which we found horrible but also fascinating.

Viime syksynä kävelin Barcelonassa ja havaitsin hunnulla peitetyn talon. Muita kiinnosti ainoastaan sen viereinen Palau Música Catalana, konserttitalo, jonka koristeellista julkisivua tuhannet kamerat päivittäin kuvaavat. Aloin kuvitella rakkaus- tai kauhuelokuvan kohtauksia, jotka voisivat tapahtua hunnutetun talon huoneissa ja porraskäytävissä. En koskaan saanut selville talon alkuperäistä käyttötarkoitusta. Talo muistutti minua lapsuuteni öisistä uintiretkistä Munkkiniemeen. Paluumatkalla ohitimme jonkin puusairauden ”hunnuttamia” tuomipuita. Oksien haaroissa oli suurehkoja pusseja täynnä valkoisia matoja, jotka kammottivat mutta myös kiehtoivat meitä.

Mar kk u Päti l ä

Ma r kku Päti l ä

P rodu ctio n Desi g n e r

l avastaja

He l si n ki

H e l sin ki P h o t o r aw 7


Column/ kolumni H annu Van hanen Doce nt of Visual C omm u n icati on s Han nu Va nha nen Vis uaa lisen viestinnä n dosent ti

Identity crisis of a web personality I published my first website at the end of last century. I designed a symmetrical bilingual site in the middle of a black and white mid shot taken of me by an Italian friend, where I’m posing with a Nikon. I wasn’t wearing a shirt in the picture so it was a little risqué, at least in university circles where a photo is supposed to make the personality disappear. At the time I received a lot of feedback about the website. People from as far as Japan inquired whether it could be used in a book about different websites. I gave permission but have never seen the book. When I went on a sabbatical from the university (and later moved to the free market), I closed the web pages. Now that I’ve become acquainted with hundreds of different websites, my online personality is in a worse identity crisis than myself. Photographers’ web pages follow style trends just like photography itself. The return of the normal lens and a reduction in the amount of photoshopping have made websites that display trick shots and different publishing methods look pretentious. Neo-matter-of-factness is a response to rampant technological fireworks and unnecessary showing off. So no Flash gimmicks. Simple and functional is sexy. This does not mean, of course, that we should return to the stone age of the web. It’s the opposite. You have to think carefully what kind of image you create for yourself and how close it is to the truth. Obviously this does not affect the big stars. They can do what they like or stay outside the whole web circus. The background colour of a photographer’s prototype website is nearly always grey or black, unless he or she particularly wants to emphasize colour management skills with a sophisticated colour palette. A photographer introduces projects, photo stories, portraits, multimedia, videos, CVs and blogs with headings that start with capital letters and use standard fonts. A big colour image on the home page acts as a hook. You start browsing through endless picture galleries. How about Martin Parr, that genre anarchist loved and hated by the Finns, what does he do with his website? He turns it into a home gallery, an ironic poke at the middle class. The background is ornamental flow8 p h o t o raw

ery wallpaper. All kinds of information about Parr can be found inside a silver picture frame. And there’s a lot of it. Parr’s user interface is a relic from the turn of the millennium. Naomi Harris must live in the same web hotel as Parr because their web pages resemble each other to such a surprising degree. What about Finland’s own photographic artist Elina Brotherus, who is attracting global fame? What does she reveal on her domain? Her website has a white background and is minimalistic and informative. No gimmicks. News, works, biography, extras as one block and photography as another. Everything in English. Everything works. Almost as perfect as the brand artists of the Helsinki School. At the time of writing 174 people have put their Facebook thumbs up in appreciation of her website. The web pages of advertising photographers seem to be the most experimental. Fashion photographer Mario Testino is extremely careful about his image. But he also knows how to give a good impression of himself on the web. On a grey October morning I’m staring at glamour and a flash-filled opening video and the time lapse that follows it. Testino is a celebrated hero among his own kind. After the introduction it’s easy to go and check whether the photographer who is loved by his models has produced a new publication. The visual escapades and ego-tripping by the likes of Testino and snowboarding photographer Mattias Fredriksson don’t seem to suit photojournalists. They are mainly the pawns of their media houses or offices. Facebook and picture galleries make sure that you can find your pictures being illegally used on the web. YouTube makes sure that your greatest video clips also end up on the web. As I’m currently perfecting my own website and cloud services, I now have to ask what kind of image I would like to give of myself in this millennium? Shall I keep treading along my own path or adapt and become part of the literary and photography collective? Who am I on the web? How far does Mr Hyde dare to manipulate his virtual identity in the direction of Dr Jekyll? My new website will be published a.s.a.p. That’s when it (and other things) will all be revealed.


Verkkopersoonan identiteettikriisi Julkaisin ensimmäisen verkkosivustoni viime vuosisadan lopulla. Sommittelin symmetrisen kaksikielisen sivuston keskelle italialaisen ystäväni minusta ottaman puolivartalokuvan, jossa poseeraan Nikon kädessäni. Mustavalkoisessa kuvassa minulla ei ollut paitaa, joten kuva oli hieman rohkea ainakin yliopistoyhteisössä, jossa kuvan pitäisi häivyttää persoona. Sain tuolloin paljon palautetta sivustostani. Japanista asti tiedustelivat, saako sitä käyttää erilaisia sivustoja esittelevässä teoksessa. Annoin luvan, mutta kirjaa en ole nähnyt koskaan. Jäädessäni yliopistosta virkavapaalle (ja sittemmin vapaille markkinoille) suljin sivustoni. Nyt kun olen tutustunut satoihin sivustoihin, verkkopersoonani on pahemmassa identiteettikriisissä kuin minä itse. Valokuvaajien verkkosivustot noudattelevat tyylitrendejä siinä missä valokuvauskin. Normaaliobjektiivin paluu ja photoshoppailun väheneminen ovat saaneet kikkakuvat ja erilaisia julkaisutapoja esittelevät verkkosaitit näyttämään teennäisiltä. Uusasiallisuus on vastaveto tekniikan ilotulitukselle ja turhalle prameilulle. Ei siis mitään Flash-kikkailua. Simppeli ja toimiva on seksikästä. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että netissä pitäisi palata alkurihmastolle. Päinvastoin. On mietittävä tarkkaan, millaisen imagon itselleen luo ja miten pitkälle siinä pitää pysyä totuudessa. Suuria staroja tämä ei tietenkään koske. He tekevät mitä tahtovat tai jättäytyvät koko verkkosirkuksen ulkopuolelle. Valokuvaajan sivuston prototyypissä pohjaväri on lähes aina harmaa tai musta, ellei hän halua nimenomaan korostaa värinhallintataitojaan sofistikoidulla väripaletilla. Valokuvaaja esittelee projektit, photostoryt, henkilökuvat, multimediat, videot, ceeveet ja blogit versaaliotsikoin perusfontilla. Etusivun suuri värikuva koukuttaa. Alat selata loputtomia kuvagallerioita. Entä mitä tekee suomalaisten rakastama ja vihaama genreanarkisti Martin Parr? Hän rakentaa sivustostaan keskiluokkaisuutta ironisoivan kotigallerian. Taustalla on kukkaornamenttitapetti. Hopeareunaisen taulukehyksen sisältä aukeaa kaikki mahdollinen tieto Parrista. Ja sitä on

paljon. Parrin käyttöliittymä on jäänne vuosituhannen vaihteesta. Naomi Harris asuu varmaan samassa webbihotellissa kuin Parr, sillä niin hämmästyttävästi sivustot muistuttavat toisiaan. Entä meidän oma, maailmanmainetta niittelevä valokuvataiteilijamme Elina Brotherus? Mitä hän paljastaa domainillaan? Brotheruksen valkopohjainen sivusto on minimalistinen ja informatiivinen. Ei mitään kikkailua. News, works, biography, extras yhtenä ja photography omana palstanaan. Kaikki englanniksi. Kaikki natsaa. Lähes yhtä täydellistä kuin bränditaiteilijoiden Helsinki School. Tätä kirjoittaessa 174 on nostanut Facebook-peukalonsa tykkäämisen puolesta. Mainoskuvaajien sivustot tuntuvat olevan kaikkein kokeellisimpia. Muotikuvaaja Mario Testino on äärimmäisen tarkka imagostaan. Mutta kyllä hän osaa tuottaa pätevän kuvan itsestään verkossakin. Lokakuun alun harmaana aamuna tuijotan glamouria ja salamavaloja räiskyvää avausvideota ja sitä seuraava timelapsea. Testino on juhlittu sankari omiensa keskuudessa. Intron jälkeen on helppo käväistä katsomassa, onko mallien rakastama kuvaaja tehnyt uuden julkaisun. Testinon ja lumilautailukuvaaja Mattias Fredrikssonin tapainen visuaalinen ilottelu ja egotrippailu ei näytä kuuluvan kuvajournalisteille. He ovat pääosin mediatalonsa tai -toimistonsa pelinappuloita. Facebook ja kuvagalleriat huolehtivat siitä, että valokuviasi löytyy laittomasti netistä. YouTube varmistaa sen, että myös hienoimmat videoklippisi päätyvät verkkoon. Omaa sivustoani ja pilvipalveluja hioessani joudun nyt kysymään, millaisen kuvan haluaisin itsestäni antaa tällä vuosituhannella. Jäänkö oman tieni kulkijaksi vai sopeudunko kirjallisen tai valokuvaajakollektiivin osaksi? Kuka minä olen verkossa? Miten pitkälle tohtori Jekyllin suuntaan mister Hyde uskaltaa virtuaali-identiteettinsä manipuloida? Uusi sivustoni julkaistaan n.p.k.m. (niin pian kuin mahdollista). Sieltä se(kin) sitten selviää.

P h o t o r aw 9


The sun also rises Ja aurinko nousee Martti Lintunen has photographed, written and lost a great deal in his life. Martti Lintunen on ehtinyt kuvata, kirjoittaa ja menettää hirvittävän paljon.

Photos

Juuso Westerlund

Text

Antti Kirves

Three hairy faces appear in the doorway. Arska and Rolle are of the Kromfohrländer breed of dog, while Martti Lintunen, 66, has been cultivating his facial hair since 1973, when he was working as a volunteer in Cuba. Apparently, in those days only the rebels who had participated in the revolution up in the mountains were allowed to grow a beard. “I just let it grow. I have this general opposition to being bossed around,” Lintunen says. He really does. Already as a youngster, he raised his fists up in resistance when other boys were trying to bully him at school. There have been clashes with the bosses at the Finnish left-wing newspaper Kansan Uutiset, where Lintunen defended photographers’ rights, vociferously at times. Later, after becoming a freelancer, he has even lost clients due to his combative nature. His defiance in the face of authority may even have grown over the years. “Foucault said that school is a person’s first prison. That’s where they cut the feathers off your wings, and I’m a Lintunen (his name means ‘small bird’ in Finnish). If someone tells me ‘You have to’, sure as hell I’m not going to do it. I’m a freelancer precisely because I don’t have to do anything.” 10 p h oto raw


P h o t o r aw 11


That other bearded face

Lintunen has many sides. He is a photographer, journalist, non-fiction writer, translator, teacher and a hobbyist fisherman and yachtsman. For more than 40 years he has been taking pictures and writing. He has travelled the Mekong from end to end – apart from the Chinese section, he points out – and waded in penguin shit wearing a suit in Antarctica. He has photographed God’s incarnation in Nepal, China’s best chef in Sichuan and human life from the slums of Manila to the refugee camps in Kosovo. He has seen many crisis areas, famine, destitution and civil war. “It’s a lie if you say that you’re not scared when some youth on drugs is pointing an assault rifle at you. Luckily I’m slow as hell. I get through the situation but when it’s over I have to sit down for 15 minutes. The hands are shaking. It’s a bit like almost having a fatal car crash,” says Lintunen. He was involved in setting up photography teaching at the Lahti Institute of Design. He has translated works by major photography theoreticians into Finnish, which may otherwise have been neglected. It’s no surprise that his own work is not just about practical concerns. He is full of stories and the beard frequently turns into a wide smile. The stories are punctuated by swearwords; not in the harsh outbursts favoured by cocky young boys but as natural, gentlemanly emphases. “Mara is a good storyteller, a Hemingwayesque character not just in appearance but also as a writer,” says his long-term journalist colleague Heikki Korhonen. “He is telling that same story with both words and pictures. His sense of humour may not always open up to a lady but it’s always very humane. He doesn’t want to insult anyone. He’s never mean.” Lintunen’s books contain the kind of rooty deliberation that fits well in the text of a burly man. Maybe it’s Hemingwayesque but it also has some very Finnish quality, an almost childlike interest in the world. Above all his images and texts convey an endless attachment to the human race. He defines himself as left-wing, in a broad sense – whatever that means. He’s definitely a man of the Sixties. “When I was young, I thought that just by sheer logic the world would become a fairer place. But of course it hasn’t turned out like that. Greece is lying about its economic situation and trying to protect its own interests, and the banks totally screwed up Finland in the 1990s. The worst thing is, it’s all a product of my generation,” says Lintunen.

Humans change, a photo doesn’t

“My brother is a photographer, my father was a photographer, my grandfather was a photographer and his father was photographer. My son has just graduated as a doctor. Finally someone 12 p h o to raw

“A photograph is not an object but something completely different.”

saw some sense in this family,” says Lintunen. Lintunen spent six years learning from his father. Then he decided to go to London to study photography. His time in London changed his understanding of photography and life in general. “A photograph is not an object but something completely different,” he says. “Its meaning is not symbolic but rather depends on the context where it is shown, just as Barthes says.” The idea makes sense. Nobody sees the same image twice in the same way – the image does not change but the person does. “There’s a misconception that a photograph is somehow the natural way for a human to see and that anyone can understand a photograph. But if you show a map to a person who has never seen one before, he won’t understand shit about it.”

and taking pictures. “I had a feeling that people looked down on it. Nowadays neither colleagues nor clients have anything against it. One of the benefits is that the when you commission a story with pictures, the images and the text go well together.” Since the start of his career, Lintunen has been careful not sell his work too cheaply. He disapproves of the fact that journalists take pictures below the going rate and has been on demonstrations demanding better contracts for freelancers. “I can still understand that someone works for a crappy wage due to financial problems but not when a photographer has no control over how the images are used. The people who get into this job are not the ones who examine the world through a calculator.”

Happiness is a good picture

Lintunen decided to go freelance in 1988. Then the recession came and there was no work in Finland for someone over 40 like him. He had to go abroad to make a living. Sometimes the trips took months, which still bothers Lintunen. He roamed through half the countries in the world. “Travelling was natural, I had already studied in many countries and I sleep well on aeroplanes. You never return the same from a trip. Either you get more narrow-minded than before or more open-minded. I hope that I have become more tolerant,” says Lintunen. Lintunen has made it a point to familiarise himself in advance with the cultures of his destinations. In his opinion, he has usually known much more about the places than the journalists he has been travelling with. ”When I come back, I can’t change the photos. I’m completely dependent on what I have understood and what I have seen.” His most important piece of advice to young photographers is not to tie their hands before setting out into the world. “If you sell too many stories in advance then you also have to produce them, otherwise you

Lintunen often takes the pictures for his own stories but also works on other people’s stories and books. “If it’s a good team, I prefer working in a group. With proper group work it’s possible to create something that the individual members could not manage by themselves. But if it’s a bad group, I prefer working alone. The easiest way is to do everything yourself from start to finish,” says Lintunen. Happiness is when he thinks that he has managed to create a good image. Apparently it’s not such a rare occasion. Or when he has submitted a manuscript to the publisher or when he’s holding his new book for the first time. The years as a press photographer have taught him that jobs have to be done on time. Once he took a manuscript to the publisher a month before the deadline. They lost it because they were not used to someone bringing in work so far in advance. According to Lintunen, the attitude towards multitalented people has changed. At first it was seen as strange that he was both writing

Understanding what you see


lose your reputation. But out there you have to realise that it’s good to play things by ear and to follow your nose. When you see exciting things, you need to do stories about them. You have to keep yourself open. Photography is about understanding what you see.” With his track record, he can afford to give a few tips. When you are travelling with guerrillas in Africa, buy a few cartons of cigarettes and some new newspapers that you can offer people when you get stopped. When travelling in India hire the biggest taxi driver you can find as your bodyguard. After taking pictures take the memory card out immediately, hide it and replace it with an empty one. Don’t be afraid to mess things up – just work and at some point stop the endless fixing. Accept that the work cannot be perfect.

Accurate reports for children

Lintunen’s first book for children was published in 1997. They are also a good read for adults. In 2008 he received Finland’s most respected prize for children’s literature. He seems to value it more than the two Press Photographer of the Year awards or the honorary mention in the Tieto-Finlandia non-fiction awards. “It’s harder to make books for children than for adults. It’s always possible not to mention something but everything that is mentioned has to be correct. It’s a bit like a landlord’s inventory report.” Children are close to Lintunen’s heart. His first grandchild was born at the start of this year and put grandad’s head into a spin. Recently Lintunen has been giving lectures to junior school students. The enthusiasm has been mutual. “It’s so goddamn exciting! After every photo half of the class has its hand up. The questions come from surprising angles. When I go to a university to lecture about the relationship between images and text, I don’t even get one bloody question!”

The end and a new beginning

On the bookshelf of his study there are two small photos. Handsome boys. The elder is the one who has just graduated as a doctor. The younger one is just a memory. “Ville died from suicide ten years ago. It took nine years before I could write a book for the families and friends of suicide victims. I couldn’t get enough distance from it. I had to make a hellishly tough journey into my own mind and that of my 21-year old son. I had to completely tear myself apart, all the things that I had experienced.” For years Lintunen could not bear to look at pictures of his son as a grown-up. Last year he finally started giving himself hyposensibilisation treatment. Ville’s photo made it next to his brother on the shelf. “These days I can already look at it without starting to cry. It’s a consequence of time passing and making the book. I need to reach a point where I can remember all the positive

things connected to Ville. The suicide has been blocking me from that.” From the nightmare was born a book for children and young people. Lintunen speaks of dying of suicide because he does not believe that ending one’s own life is an act of volition. “Even for an adult it’s such a hard thing to accept that a close person dies of suicide. If you have to explain to a child what suicide is all about, then you are in fairly deep shit because it’s not something that you understand even yourself.” It’s not possible to get rid of the guilt feeling. You just have to accept it. It’s a small consolation that you can better help other people who lose someone close to them for the same reason. “Don’t hide it, everyone knows already. Don’t blame yourself or others, especially the people close to you. Go to a peer support group,” Lintunen advises. A month after Ville’s death Lintunen went to a peer support group meeting for people

who had lost someone through suicide. “I said that if God exists and I make it to heaven – neither of which I believe in – the first thing I’ll do is kill the God who can do a thing like that. If God exists, it should have chosen me. They thought I was terribly cruel.” Lintunen started taking photos immediately after his son’s death but it took three years before he could start producing text again. “It was a complete block. But I still tried. Until then things seemed so damn bad. Afterwards it has become easier. I felt like maybe it’s possible to survive this.” 71 books. That’s how many books Lintunen has photographed, written, edited, translated or participated in some way. This autumn he has four books coming out and there is also a biography in the works. “I’m going to keep doing this job as long as my feet are still working. I can’t sit at home. There have been periods when I haven’t enjoyed photography very much but now I’ve started liking it more and more.”  P h o t o r aw 13


Ovelle ilmestyy kolme karvaista naamaa. Arska ja Rolle ovat kromfohrländer-rotua. Kolmannen karvanaaman, Martti Lintusen, 66, turpajouhisto on saanut kasvaa vuodesta 1973, siitä lähtien kun hän oli Kuubassa vapaaehtoistöissä. Siellä ainoastaan vallankumoukseen vuoristossa osallistuneet sissit olisivat kuulemma saaneet kasvattaa parran. ”Annoin kasvaa. Mulla on sellaista yleistä vastarintaa komentelua kohtaan”, Lintunen hymähtää. On tosiaan. Nyrkit pystyssä hän nousi vastarintaan jo pienenä, kun Maunulan koulun muut pojat yrittivät kiusata. Yhteentörmäyksiä tuli esimiesten kanssa Kansan Uutisissa, kun Lintunen puolusti kuvaajien oikeuksia välillä äänekkäästikin. Sittemmin, freelanceriksi siirryttyään, hän on myös menettänyt uhmakkuutensa vuoksi asiakkaita. Uhma auktoriteettien edessä on tainnut vain kasvaa vuosien saatossa. ”Foucault sanoi, että koulu on ihmisen ensimmäinen vankila. Siellä leikataan siivistä sulat, ja mä olen tällainen Lintunen. Jos joku sanoo mulle, että ’sun on pakko’, mä en perkele tee. Olen freelancer just siksi, että mun ei ole pakko tehdä mitään.”

Se toinen partasuu

Lintusesta on moneksi. Hän on ainakin valokuvaaja, toimittaja, tietokirjailija, kääntäjä ja opettaja sekä harrastajakalastaja ja -purjehtija. Yli 40 vuotta hän on kuvannut ja kirjoittanut. Hän on kulkenut Mekongin päästä päähän – paitsi Kiinan osuuden, hän tarkentaa – ja kahlannut frakki päällä pingviininkakassa Etelämantereella. Hän on kuvannut jumalan inkarnaatiota Nepalissa, Kiinan parasta kokkia Sichuanissa ja ihmisen elämää Manilan slummeista kosovolaisille pakolaisleireille. Hän on nähnyt monet kriisialueet, nälänhädän, kurjuuden ja sisällissodat. ”On valetta, jos sanoo ettei pelkää, kun huumeissa oleva jätkä osoittaa rynnäkkökiväärillä. Olen onneksi helvetin hidas. Selviän tilanteesta, mutta kun se on ohi, on istuttava 15 minuuttia. Kädet vapisevat. Se on vähän niin kuin olisi ajanut melkein kuolonkolarin”, Lintunen sanoo. Hän on ollut perustamassa valokuvauksen opetusta Lahden Muotoiluopistoon. Hän on suomentanut merkittävien valokuvateoreetikkojen töitä, jotka muuten olisivat ehkä jääneet suomentamatta. Varmasti osin siksikään hänen työnsä ei ole pelkkää käytäntöä. Tarinoita tulee jatkuvasti, ja parta kääntyy tämän tästä leveään hymyyn. Kirosanat rytmittävät juttuja, mutta eivät räikeinä ryöpsähdyksinä niin kuin nuorilla kukonpojilla, vaan luontevina herrasmiesmäisinä painotuksina. ”Mara on hyvä jutunkertoja, hemingwayläinen tyyppi paitsi ulkonäöltään, myös kirjoittajana”, sanoo pitkäaikainen työtoveri, toimittaja Heikki Korhonen. ”Hän kertoo sekä kuvalla että sanalla sitä 14 p h o to raw

”Valokuva ei ole esine, vaan jotakin aivan muuta.”

samaa tarinaa. Huumorintaju ei rouvashenkilöille aina aukea, mutta se on aina hyvin humaania. Ei hän halua ketään loukata. Ei hän koskaan ole ilkeä.” Lintusen kirjoissa on sellaista juurevaa pohdintaa, joka istuu raavaan miehen tekstiin. Ehkä se on hemingwayläistä, mutta on siinä myös jotakin hyvin suomalaista, melkein lapsenomaista kiinnostusta maailmaa kohtaan. Ennen kaikkea kuvista ja teksteistä välittyy loppumaton kiintymys ihmislajiin. Hän määrittelee itsensä vasemmistolaiseksi, laajassa mielessä – mitä se sitten tarkoittaakaan. 60-lukulainen hän ainakin on. ”Nuorena olin sitä mieltä, että ihan loogisesti ajatellen maailmasta tulee oikeudenmukaisempi. Mutta eihän se niin ole mennyt. Kreikka valehtelee taloudellisen tilansa omaa etua tavoitellessaan, ja pankit vetivät Suomen saatana aivan kuralle 90-luvulla. Pahinta on se, että kaikki on mun sukupolveni aikaansaannosta”, Lintunen sanoo.

Ihminen muuttuu, kuva ei

”Veljeni on valokuvaaja, isäni oli valokuvaaja, isoisäni oli valokuvaaja ja isoisäni isä oli valokuvaaja. Poikani valmistui juuri lääkäriksi. Lopultakin löytyi järkeä tästä suvusta”, Lintunen sanoo. Kuusi vuotta Lintuselta kului opissa isällään. Sitten poika päätti lähteä Lontooseen opiskelemaan valokuvausta. Lontoon aika muutti käsityksen valokuvauksesta ja elämästä yleensä. ”Valokuva ei ole esine, vaan aivan jotakin muuta”, hän sanoo. ”Sen merkitys ei ole ilmimerkitys, vaan se riippuu esittämisyhteydestä, ihan niin kuin Barthes sanoo.” Ajatus käy järkeen. Kukaan ei näe samaa kuvaa kahta kertaa samalla tavoin – kuva ei muutu, mutta ihminen muuttuu. ”On olemassa sellainen väärinkäsitys, että valokuva olisi jotenkin ihmisen luontainen tapa katsoa, tai että kuka tahansa ymmärtää valokuvan. Jos näyttää karttaa sellaiselle ihmiselle, joka ei ole koskaan aiemmin karttaa nähnyt, hän ei tajua siitä hevon paskaa.”

Onni on hyvä kuva

Lintunen kuvaa usein omat juttunsa, mutta myös muiden juttuja ja kirjoja. ”Jos on hyvä porukka, teen mieluummin töitä ryhmässä. Jos kunnolla tehdään ryhmätyötä, syntyy jotakin, mitä ryhmän yksittäiset jäsenet eivät yksin saisi aikaiseksi. Jos taas on huono porukka, teen mieluummin yk-

sin. Helpointa on tehdä kaikki alusta loppuun itse”, Lintunen sanoo. Hän tuntee itsensä onnelliseksi, kun on omasta mielestään saanut hyvän kuvan aikaan. Ei se kuulemma niin kovin harvinaista ole. Tai kun on jättänyt käsikirjoituksen kustantajalle tai kun saa uuden oman kirjan käteensä ensi kerran. Vuodet lehtikuvaajana ovat opettaneet, että työt on tehtävä ajoissa. Hän vei kerran kustantajalle käsikirjoituksen kuukautta ennen määräpäivää. Kustantaja hukkasi käsikirjoituksen, koska alalla ei ollut totuttu siihen, että joku tuo työn etuajassa. Asennoituminen moniosaamiseen on Lintusen mukaan muuttunut. Alkuun häntä pidettiin kummallisena, kun hän sekä kuvasi että kirjoitti. ”Vähättelyn makua siinä oli. Enää kollegoilla sen enempää kuin asiakkaillakaan ei ole mitään sitä vastaan. Etuna on esimerkiksi se, että kun ostaa jutun kuvineen, kuvat ja teksti sopivat toisiinsa.” Alusta asti Lintunen on ollut tarkka siitä, että ei polje hintoja. Hän paheksuu sitä, että toimittajat kuvaavat alta markkinahintojen, ja hän on ollut mielenosoituksissa vaatimassa freelancereille parempia sopimuksia. ”Voin vielä ymmärtää, että joku tekee taloudellisen ahdingon takia helvetin huonolla liksalla duunia, mutta sitä en, että kuvaaja ei voi mitenkään kontrolloida kuviensa käyttöä. Ei tähän hommaan ala sellainen, joka tarkastelee maailmaa taskulaskimen läpi.”

Nähdyn ymmärtämistä

Lintunen päätti ryhtyä freelanceriksi vuonna 1988. Sitten tuli lama, eikä Suomesta enää löytynyt töitä yli 40-vuotiaalle. Leipää oli lähdettävä hakemaan maailmalta. Matkoilla meni välillä kuukausia, mikä painaa Lintusta vieläkin. Puolet maailman maista tuli kolutuksi. ”Reissaaminen oli luonnollista, olin jo opiskellut monissa maissa ja nukun hyvin lentokoneessa. Reissulta ei ikinä palaa samanlaisena. Joko siinä tulee entistä ahdasmielisemmäksi tai sitten entistä avarakatseisemmaksi. Toivon, että musta on tullut suvaitsevaisempi”, Lintunen sanoo. Hän on aina tavannut tutustua mahdollisimman hyvin ennalta kulttuuriin, johon on menossa. Omasta mielestään hän on yleensä tiennyt paikoista paljon enemmän kuin mukana ollut toimittaja. ”Kun tulen takaisin, en voi enää vaihtaa kuvia. Olen täysin riippuvainen siitä, mitä


olen ymmärtänyt ja mitä olen nähnyt.” Tärkein neuvo nuorille kuvaajille on, että kun maailmalle lähtee, omia käsiä ei kannata sitoa etukäteen. ”Jos juttuja myy liikaa etukäteen, ne pitää myös tehdä, muuten menee maine. Mutta maailmalla pitää älytä edetä korvakuulolla ja nenällä. Kun näkee jänniä juttuja, niistä pitää myös tehdä juttuja. Täytyy pitää itsensä avoimena. Valokuvaus on nähdyn ymmärtämistä.” Näillä kilometreillä voi jakaa vinkkejä. Kun liikut sissien mukana Afrikassa, osta pari kartonkia tupakkaa ja tuoreet lehdet, joita voit tarjota, kun sinut pysäytetään. Kun liikut Intiassa, palkkaa henkivartijaksesi isoin taksikuski, jonka löydät. Kun olet kuvannut, ota heti muistikortti pois, piilota se ja laita kameraan tyhjä tilalle. Älä pelkää munata – tee vain ja jossakin vaiheessa lopeta hierominen. Hyväksy, ettei työstä saa täydellistä.

Isännöitsijäntodistuksia lapsille

Ensimmäinen Lintusen lastenkirjoista ilmestyi vuonna 1997. Niissä olisi aikuisillekin luettavaa. Vuonna 2008 hän sai Suomen arvostetuimman lastenkirjapalkinnon Tietopöllön. Hän taitaa arvostaa sitä enemmän kuin kahta Vuoden lehtikuvaaja -palkintoaan tai TietoFinlandia-kunniamainintaa. ”Lastenkirjoja on vaikeampi tehdä kuin aikuisten. Jotakin voi aina jättää mainitsematta, mutta kaiken, mitä mainitaan, täytyy pitää paikkansa. Se on vähän niin kuin isännöitsijäntodistus.” Lapset ovat muutenkin Lintusen sydäntä lähellä. Ensimmäinen lapsenlapsi syntyi vuoden alussa ja sekoitti isoisän pään. Viime aikoina Lintunen on luennoinut muun muassa ala-asteen oppilaille. Into on ollut molemminpuolista. ”Jumalauta se on jännää! Joka kuvan jälkeen on puolella luokasta käsi pystyssä. Kysymykset tulevat yllättävistä näkökulmista. Sitten kun menen yliopiston jatkokoulutuskursseille luennoimaan kuvan ja tekstin suhteesta, ei tule perkele yhtään kysymystä!”

Loppu ja uusi alku

Työhuoneen kirjahyllyssä on kaksi pientä valokuvaa. Komeita poikia. Vanhempi on se, joka valmistui juuri lääkäriksi. Nuoremmasta on jäljellä vain muisto. ”Ville kuoli itsemurhaan kymmenen vuotta sitten. Kesti yhdeksän vuotta ennen kuin kykenin kirjoittamaan kirjan itsemurhan tehneiden läheisille. En saanut siihen riittävästi etäisyyttä. Jouduin tekemään saatanan rankan tutkimusmatkan omaan mieleeni ja omaan 21-vuotiaaseen poikaani. Jouduin repimään itseni ihan kappaleiksi, kaikki ne asiat, joita olin kokenut.” Vuosikausiin Lintunen ei kyennyt katsomaan poikansa aikuisiän kuvia. Viime vuonna hän alkoi antaa itselleen siedätyshoitoa. Villen kuva pääsi veljen viereen hyllylle. ”Nykyään kykenen jo katsomaan sitä ilman, että alan itkeä. Se on seurausta ajan ku-

lusta ja kirjan tekemisestä. Minun täytyisi päästä siihen, että muistaisin kaikki ne myönteiset asiat, joita Villeen liittyy. Itsemurhaan kuoleminen on ollut siinä välissä.” Painajaisesta syntyi kirja lapsille ja nuorille. Lintunen puhuu itsemurhaan kuolemisesta, koska hän ei usko, että oman elämän katkaiseminen on tahdonalainen teko. ”Aikuisellekin on jo niin kova pala, että joku läheisistä kuolee itsemurhaan. Jos sitten lapselle pitäisi selittää, mistä itsemurhassa on kysymys, on aika kusessa kun ei ymmärrä itsekään.” Syyllisyydentunteesta ei pääse eroon. Se on vain hyväksyttävä. Pieni lohtu on se, että osaa paremmin auttaa ihmisiä, joiden läheinen päätyy samaan ratkaisuun. ”Älä salaile, kaikki sen jo tietävät. Älä syyttele itseäsi tai muita, varsinkaan läheisiäsi. Lähde vertaistukiryhmään”, Lintunen neuvoo. Toista kuukautta Villen kuoleman jälkeen Lintunen oli itsemurhan tehneiden läheisten vertaiskokouksessa.

”Sanoin, että jos Jumala on olemassa ja mä pääsen taivaaseen – mistä kumpaankaan en usko – ensimmäisenä mä tapan sen Jumalan joka kykenee tekemään tuollaista. Jos se on olemassa, sen olisi pitänyt valita mut. Ne pitivät mua kauhean julmana.” Valokuvia Lintunen ryhtyi ottamaan heti poikansa kuoleman jälkeen, mutta kesti kolme vuotta ennen kuin tekstiä alkoi taas syntyä. ”Se oli täysi blokki. Ja mä kuitenkin yritin. Siihen asti näytti niin saatanan pahalta. Jälkeenpäin on helpottanut. Tuli olo, että kyllä tästä voi ehkä selvitä.” 71 kirjaa. Niin monta Lintunen on valokuvannut, kirjoittanut, toimittanut, kääntänyt tai sitten muulla tavoin osallistunut tekemiseen. Tänä syksynä häneltä tulee taas neljä kirjaa, ja elämäkertakin on tekeillä. ”Meinaan jatkaa tätä hommaa niin kauan kuin jalat toimivat. En mä osaa istua himassa. On ollut jaksoja, joina en ole hirveästi tykännyt valokuvauksesta, mutta nyt olen alkanut tykätä siitä yhä enemmän.”  P h o t o r aw 15


16 p h o to raw


Mischa Christen stop

“When people were pushing across the street, I moved with the crowd, directed the flash at an interesting person and took the picture.” ”Kun ihmiset tungeksivat kadun yli, liikuin joukon mukana, kohdistin salaman kiinnostavaan ihmiseen ja otin kuvan.” P h o t o r aw 17


Flash and the City Salamaelämää Photos

Mischa Christen

Text

Tatu Blomqvist

A flash in the dark immortalises the thoughts and emotions of New Yorkers in Mischa Christen’s photographs. Välähdys pimeässä ikuistaa newyorkilaisten ajatukset ja tunteet Mischa Christenin valokuvissa.

18 p h oto raw


P h o t o r aw 19


“Colour details like red lips or colourful clothes tell a lot about a person.”

Swiss-born Mischa Christen, 39, ended up as a photographer by accident. “ To be honest, the idea of working as a photographer never even entered my mind when I grabbed a camera for the first time,” says Christen. “By chance I found a photography course in 2003 in an advert that I had been given after taking painting lessons at an art school. I borrowed a 35mm camera from a friend and practiced for a few weeks. I didn’t really like the technical side of it and decided to stop. My friends were getting bored.” At the same time the employment office sent Christen on a training programme at a local newspaper. The idea was to learn about journalism work, but a busy editor passed him to the press photographers. One day Christen was allowed to take a picture by himself for a story about a heatwave. The photo ended up as the main picture on the front page, 20 p h oto raw

with his name at the top of the story, above the journalist’s name. “It changed everything. From that moment on I spent all the days in the darkroom and started looking everywhere for opportunities to learn more.” Before taking his first press photos Christen had completed a fouryear training in typography, studied fashion design, taken the entrance exam at a police school, painted wings in an aeroplane factory as well as working in the post office, as a nurse, as a trainee social worker among drug addicts and as a proofreader. Other fairly serious career plans had included becoming a chef, hairdresser, landscape gardener and painting entrepreneur.

On his own path

His press photographer career took off well, but Christen decided to re-


serve more time for his own projects. “Since the beginning, I have been booking ‘assignments’ for myself alongside my other work so that I also remember to focus on my own photography. When travelling, I’m also always looking for something that I could photograph for my projects.” During the last four years he has taken courses at the International Centre of Photography in New York, participated in workshops by Paolo Pellegrin and Anders Petersen in Piacenza and Berlin, and been in a one-year Noorderlicht workshop in Groningen. Despite his initial skepticism, the most useful course at the International Centre of Photography turned out to be Weird and Beautiful, where the tutor advised the students to challenge themselves both in subject matter as well as technique. “STOP was created as the sum of many events after I moved to New

York. At first I photographed people in the dark using a direct flash and chose the exit of a subway station in Lower East Side as the location. I was photographing the people who were coming up the stairs and deliberately wanted to create some kind of a shock.”

Horror in Central Park

Christen took pictures at the subway station on four nights and also tried his luck in Central Park. The reactions of the people jogging in the dark made the work more distressing than he had expected. The image of a lonely Asian woman turned out to be the last of the series. “She completely lost control, started crying and finally shouting. Soon her Bruce Lee lookalike chef brother arrived on the scene, followed by a police patrol that she had alerted. I had to explain what I was doing. I decided this was enough.” P h o t o r aw 21


The idea of stopping people who were hurrying about their everyday life remained, however, and returned one night in the ICP library. “I was browsing books and chanced on Bruce Gilden’s photographs. Gilden’s ability to capture the essence of people in his images made an instant impression on me and I immediately wanted to try something similar. I decided, however, that my images would be horizontal and definitely in colour. Colour details like red lips or colourful clothes tell a lot about a person. Later I noticed that STOP also greatly resembles Barbara Crane’s work but I don’t remember seeing her work until afterwards.”

Mingling in Times Square

One Saturday afternoon the tutor of the ICP Weird and Beautiful course took the group to Times Square where Christen decided to try 22 p h oto raw

Bruce Gilden’s familiar method of using the flash separately from the camera. Taking pictures immediately felt much more natural than with the flash attached above the camera. Christen selected the busiest part of the street where the locals hurried across the street and the enchanted tourists stared at the buildings and shiny advertising signs of Times Square. “I waited for the lights to turn green and people started pushing across the street. I moved with the crowd, spotted an interesting person, directed the flash and took the picture. I wanted to freeze the moment and the thought that they had in their mind at the time.” Unlike at the subway or in the park, most of the people hurrying through Times Square did not really pay attention to Christen or the flash. To those who did show interest, he explained that he was a student looking for a new technique and was allowed to continue his picture-taking. Christen also tried Gild-


Most of the people hurrying through Times Square did not really pay attention to Christen or the flash.

en’s method of stepping straight in front of people but in his opinion the annoyed reactions did not fit into the series. “There was also a lot of luck involved in the best pictures of the series. My own favourite is the image of the boy and the red-haired woman. I was actually photographing the woman’s hair and didn’t notice that the boy had turned his gaze at the camera until I saw the final image.”

Return to black and white

STOP was completed over the course of three evenings. According to Christen, the series taught him a lot about what kind of photography ultimately interests him and how he wants to approach the people he photographs. When New York changed to Europe, the flash and 35mm camera also changed to black and white images taken with a pocket camera. He is currently working on the series Waiting in Vain which was

started in Noorderlicht. “I take a lot of pictures with a Holga and try all kinds of things. In Noorderlicht I already received some criticism for having too many styles but, on the other hand, experimenting helps you to develop. The editing process has to be carried out with careful thought of course and that’s why I left out the colour images from Waiting in Vain.” In any case, Christen says he has found the best way to express himself. “I just informed my home town newspaper that I’m no longer working for them. I’m only keeping my part-time contract with another publication and the rest of the time I do my own projects. That’s the most important thing right now.”  www.mischach r isten.ch P h o t o r aw 23


24 p h oto raw


P h o t o r aw 25


26 p h oto raw


P h o t o r aw 27


Sveitsiläinen Mischa Christen, 39, päätyi valokuvaajaksi omien sanojensa mukaan täysin sattumalta. ”Suoraan sanoen valokuvaajan työ ei käynyt edes mielessäni, kun tartuin ensimmäisen kerran kameraan”, Christen kertoo. Hän vieraili syyskuussa 2011 Turussa Suomen Lehtikuvaajien syyspäivillä, jossa tämä haastattelu tehtiin. ”Löysin valokuvauskurssin vahingossa vuonna 2003 mainoksesta, jonka olin saanut osallistuttuani saman taidekoulun maalaustunneille. Lainasin järjestelmäkameraa tutultani ja harjoittelin muutaman viikon ajan. En oikein pitänyt tekniikkapuolesta ja päätin lopettaa. Ystäväni alkoivat kyllästyä.” Samaan aikaan Christenin tie vei työvoimatoimiston kautta sanomalehden työharjoitteluun. Tarkoitus oli tutustua toimittajan työhön, mutta kiireinen päällikkötoimittaja passitti hänet lehtikuvaajien luokse. Eräällä keikalla Christen sai luvan ottaa itsekin kuvan hellejuttuun. Kuva päätyi sivun pääkuvaksi ja nimi jutun alkuun, toimittajan nimen yläpuolelle. ”Se muutti kaiken. Siitä hetkestä lähtien vietin kaikki päivät pimiössä ja aloin etsiä kaikkialta mahdollisuuksia oppia lisää.” Ennen ensimmäisiä lehtikuviaan Christen oli ehtinyt hankkia typografin nelivuotisen koulutuksen, opiskella muotisuunnittelua, käydä poliisikoulun pääsykokeissa, maalata siipiä lentokonetehtaalla sekä 28 p h oto raw

”Värilliset yksityiskohdat, kuten punatut huulet tai värikkäät vaatteet, kertovat paljon kantajistaan.”

työskennellä postissa, sairaanhoitajana, oikolukijana ja sosiaalityön harjoittelijana narkomaanien parissa. Melko vakavia urasuunnitelmia ehti kertyä kokista ja kampaajasta maisemapuutarhuriin ja maalausyrittäjään.

Omille teille

Lehtikuvaajan ura lähti käyntiin vauhdilla, mutta Christen päätti varata enemmän aikaa omille projekteilleen.


P h o t o r aw 29


”Olen aivan alusta saakka buukannut itselleni ’keikkoja’ muun työn oheen, jotta muistan keskittyä myös omaan kuvaamiseeni. Myös matkustaessani etsin aina jotain, mitä voisin kuvata projekteihini.” Viimeisten neljän vuoden aikana hän on osallistunut International Centre of Photographyn koulutuksiin New Yorkissa, Paolo Pellegrinin ja Anders Petersenin työpajoihin Piacenzassa ja Berliinissä sekä vuoden mittaiseen Noorderlichtin työpajaan Groningenissa. International Centre of Photographyn kursseista hyödyllisimmäksi osoittautui lopulta Christenin aluksi epäilemä Weird and Beautiful, jossa opettaja neuvoi opiskelijoita haastamaan itsensä niin aiheissa kuin tekniikassa. ”STOP syntyi vähitellen monen tapahtuman summana muutettuani New Yorkiin. Aluksi kuvasin ihmisiä pimeässä suoraa salamaa käyttäen ja valitsin kuvauspaikaksi metroaseman uloskäynnin Lower East Sidella. Kuvasin portaita nousevia ihmisiä ja halusin tarkoituksella aiheuttaa jonkinlaisen shokin.”

Kauhua Central Parkissa

Christen kuvasi metroasemalla lopulta neljänä iltana ja kokeili onneaan välillä myös Central Parkissa. Pimeässä lenkkeilevien ihmisten reaktiot tekivät työstä kuitenkin ennakoitua ahdistavampaa. Kuva yksinäisestä aasialaisnaisesta jäi lopulta kokeilun viimeiseksi. ”Hän menetti kontrollin täysin, alkoi itkeä ja lopulta huutaa. Pian paikalle saapui hänen Bruce Leen näköinen kokkiveljensä sekä hetken päästä myös naisen soittama poliisipartio, jonka kanssa jouduin selvittämään asiaa. Päätin, että nyt saa riittää.” Ajatus ihmisten pysäyttämisestä kesken arkisen kiireen jäi kuitenkin elämään ja palasi eräänä iltana ICP:n kirjastossa. ”Selatessani kirjoja törmäsin sattumalta Bruce Gildenin katuvalokuviin. Gildenin kyky tavoittaa henkilöiden olemus valokuviinsa teki minuun vaikutuksen välittömästi, ja halusin heti kokeilla jotain samanlaista. Päätin kuitenkin, että kuvani olisivat vaakamuodossa ja ehdottomasti värillisiä. Värilliset yksityiskohdat, kuten punatut huulet tai värikkäät vaatteet, kertovat paljon kantajistaan. Huomasin myöhemmin, että STOP muistuttaa valtavasti myös Barbara Cranen töitä, mutta en muista nähneeni hänen kuviaan kuin vasta jälkeenpäin.”

Työrauhaa Times Squarella

Eräänä lauantai-iltapäivänä ICP:n Weird and Beautiful -kurssin opettaja vei ryhmänsä Times Squarelle, missä Christen päätti kokeilla Bruce Gildenin kuvista tuttua tapaa käyttää salamaa irrallaan kamerasta. Kuvaaminen tuntui heti paljon luontevammalta kuin suoraan kameran päälle kiinnitetyllä salamalla. Christen valitsi kadun vilkkaimman kohdan, jossa paikalliset kiirehtivät kadun yli ja turistit tuijottivat haltioissaan Times Squaren rakennuksia ja pimeässä loistavia valomainoksia. ”Odotin, että valot vaihtuivat vihreäksi ja ihmiset alkoivat tungeksia kadun yli. Liikuin joukon mukana, huomasin kiinnostavan ihmisen, kohdistin salaman häntä kohti ja otin kuvan. Halusin pysäyttää hetken ja sen ajatuksen, joka heillä oli parhaillaan mielessään.” Toisin kuin metroasemalla tai puistossa, useimmat Times Squarella kiirehtivät ihmiset eivät juuri noteeranneet Christeniä tai salamaa. Kiinnostuneille hän kertoi olevansa uutta tekniikkaa etsivä opiskelija, ja kuvaaminen sai jatkua. Christen kokeili myös Gildenin tapaa astua suoraan henkilöiden eteen, mutta ärtyneet reaktiot eivät hänen mielestään sopineet sarjaan. ”Sarjan parhaissa kuvissa on mukana myös paljon onnea. Oma suosikkini on kuva pojasta ja punahiuksisesta naisesta. Itse asiassa kuvasin naisen hiuksia, enkä huomannut pojan kääntäneen katsettaan kameraan ennen kuin näin valmiin kuvan.”

Paluu mustavalkoon

STOP valmistui lopulta kolmessa illassa. Christenin mukaan sarja opetti paljon siitä, millainen valokuvaus häntä lopulta kiinnostaa ja miten hän haluaa lähestyä kuvaamiaan ihmisiä. New Yorkin vaihtuessa Eurooppaan salama ja järjestelmäkamera vaihtuivatkin pian taskukameralla otettuiin mustavalkokuviin. Työn alla on Noorderlichtissa alkanut projekti Waiting In Vain. 30 p h oto raw

Christen kokeili onneaan välillä myös Central Parkissa. ”Kuvaan paljon Holgalla ja kokeilen kaikenlaista. Noorderlichtissa sain kyllä jo kritiikkiäkin liian monista eri tyyleistä, mutta toisaalta kokeileminen kehittää. Editointi täytyy tietenkin tehdä harkiten, ja jätinkin Waiting In Vainista värikuvat pois.” Joka tapauksessa Christen kertoo löytäneensä parhaan tavan ilmaista itseään. ”Ilmoitin juuri kotikaupunkini sanomalehdelle, etten enää työskentele heille. Pidän enää osa-aikaisen sopimukseni toisen lehden kanssa ja teen lopun aikaa omia projektejani. Se on nyt kaikkein tärkeintä.”  www.mischachr isten.ch


P h o t o r aw 31


32 p h oto raw


Matteo Bastianelli Back and Forth

“Photography is a language that can be used like words.“ ”Valokuvaus on kieli, jota voi käyttää niin kuin sanoja.” P h o t o r aw 33


34 p h oto raw


Back to life In New York Matteo Bastianelli discovered homeless people who are learning to live again. At the same time they are also cultivating new life. Photos

Matteo Bastianelli

Text

Antti Kirves

Takaisin elämään Matteo Bastianelli löysi New Yorkista kodittomia, jotka opettelevat taas elämään. Samalla he kasvattavat uutta elämää.

P h o t o r aw 35


Matteo Bastianelli, 26, used to walk to the railway station every day and always saw the same girl there, alone. The girl was homeless. She lived at the station which was just outside Rome. One day Bastianelli went over to talk to her. Soon he started photographing the girl and other homeless people. The project is still ongoing. “I don’t think that the world we live in is the same as what television and the magazines show us. Homeless people and others with difficulties are just like us. They exist. Working on a project like this is about doing good. It’s important even if I couldn’t get a single picture published,” says Bastianelli. Last year he won a Photo District News award for his project about children confined to a hospital in Croatia. When he travelled to the United States for the first time to attend the award exhibition, he didn’t know what to expect. After the exhibition Bastianelli decided to stay in New York for a month or two. People were talking about the Bronx, saying it was too dangerous to go there, that it was a place where people get mugged and 36 p h oto raw

killed. Of course that’s exactly where the young photographer wanted to go and see what was happening. He saw people in a queue, waiting for something. They said they worked on an urban farm where they grew vegetables and received training in horticulture. Some of the people were homeless, others were drug addicts or had mental health problems. They told Bastianelli about The Bridge community that helps them and 1500 other disadvantaged people to get back their grip on life. That was the start of the Back and Forth project. “I got interested in their stories and they gave me permission to take pictures. I understood that The Bridge is a really big opportunity for these people. They have many fears. There are many things they can’t remember from their previous life,” says Bastianelli. Using a Holga, he photographed the people working on the farm in black and white and those still living on the street in colour. The small plastic camera doesn’t attract much attention. A person with a Holga is not viewed as a professional photographer, as a nuisance.


With the Holga he could capture moments without interrupting what the subject was doing. At first everyone was afraid in front of the camera. There is always a gulf between the photographer and the subject. That’s why Bastianelli never takes pictures when he starts a project. “First I try to understand something about my subject, and if I want to tell her story, I explain that I don’t want to take posed shots. She should live her life and not care about me. After things are agreed, I take a lot of pictures that I will never use. But since I’m there all the time, the subject gets used to me, the camera, and my presence.”

Changing languages

Bastianelli started writing when he was studying international politics at university. He was interested in social issues. He also wanted to write about politics but never got the opportunity because magazines were not interested in difficult issues. He decided either to change language or to keep completely silent.

“I started studying photography. Every time I sent photos to the magazines, I was told that the topic was too gloomy. They wanted something happy to show their readers. I can’t understand it! It’s always possible to close your eyes and not think about an issue, but you should know that in the real world there are people who are not as fortunate,” says Bastianelli. He comes from a good family that has never had financial problems. He had a strong urge to do something that was socially meaningful. First he worked as a volunteer in Croatia and Bosnia, and photographed people. “Photography is a language that can be used like words. I feel more free when I’m photographing. With photography you can speak more freely than by just giving evidence about something that has happened, even if nobody understands.” Home has a huge significance for Bastianelli. Perhaps that’s why he has been able to put himself in the position of his subjects. “It feels strange to meet people who have no home, no place to sleep P h o t o r aw 37


or keep their things and memories. I try to create a connection with them. When I’m photographing, I’m taking and giving. I want to understand what I’m doing and why.”

Plenty of time

Bastianelli has recently completed his film about Bosnia-Herzegovina. He wants to continue his projects in the Balkan countries, Croatia, Serbia and Bosnia. “I know what I want to say but don’t know yet how to do it. I don’t plan anything. I go along with what is happening in my life,” says Bastianelli. He’s interested in what is happening in Egypt and Libya but does not want to be chasing the news. “It’s not working on a project when you follow hundreds of other photographers. I can wait. I learned from the Bosnians that war is a beginning. When it’s over, the problems start. Reconstruction is a massive task. Everything can be destroyed in one day but rebuilding can take a long time.” Bastianelli is interested in current photography but feels some of it is repulsive. He hates plagiarism and uniformity in images. “Young people should not be staring at the icons. We don’t need Antoine D’Agata clones, the original is enough. We all have a different way of speaking. I would never use someone else’s words to tell my story and I don’t like it when I see other people’s work copied. The newspapers and magazines are responsible. They are full of the same stuff and if you want to get work, you have to produce more of the same. The magazines impoverish this language that could be so rich.” Photography is a big part of Bastianelli’s life but it doesn’t earn him a living. Financial support from his family is currently the only way for the young photographer to continue his work, but the help goes deeper than that. When Bastianelli showed his pictures to his parents for the first time, they cried. The son had created something that touched them and would also touch others. “Every person you meet gives a lot. Every time you understand more about yourself, about photography, about life. This is what I want to do. If you give an opportunity to someone who has been in trouble – whatever was the reason for the difficulties – she starts to live again. Maybe she accepts the opportunity and uses it.” Bastianelli is quiet for a while. “I believe that such a person will do something beautiful,” he says.  www.matteobastia ne l l i .c o m 38 p h oto raw


P h o t o r aw 39


”Opin bosnialaisilta, että sota on alku. Kun se loppuu, ongelmat alkavat.”

40 p h oto raw


Joka päivä Matteo Bastianelli käveli juna-asemalle ja aina hän näki siellä saman tytön, yksin. Tytöllä ei ollut kotia. Hän asui asemalla, vähän Rooman ulkopuolella. Eräänä päivänä Bastianelli meni juttelemaan. Sitten hän alkoi valokuvata tyttöä, ja sen jälkeen muita kodittomia. Projekti on yhä käynnissä. ”En usko, että se maailma, jossa elämme, on sama, jonka televisio ja lehdet näyttävät meille. Kodittomat ja muut vaikeuksissa olevat ihmiset ovat niin kuin me. He ovat olemassa. Tällaisen projektin tekeminen on hyvän tekemistä. Se on tärkeää, vaikka en saisi yhtäkään kuvaa julkaistuksi”, Bastianelli, 26, sanoo. Viime vuonna hän voitti Photo District News -lehden palkinnon projektistaan, joka kuvaa sairaalaan suljettuja lapsia Kroatiassa. Hän matkusti ensi kertaa Yhdysvaltoihin palkintonäyttelyään varten eikä tiennyt, mitä odottaa. Näyttelyn jälkeen Bastianelli päätti jäädä New Yorkiin kuukaudeksi tai pariksi. Ihmiset puhuivat Bronxista, sanoivat, ettei sinne voi mennä, että siellä on turvatonta, että siellä ryöstetään ja tapetaan. Tietysti nuori kuvaaja halusi mennä juuri sinne katsomaan, mitä tapahtuu.

Hän näki ihmisiä jonossa, odottamassa jotakin. He kertoivat työskentelevänsä kaupunkifarmilla, jossa he viljelevät kasviksia ja saavat alan koulutusta. Osa oli kodittomia, jotkut huumeriippuvaisia, toisilla oli mielenterveysongelmia. He kertoivat The Bridge -yhteisöstä, joka auttaa heitä ja yli 1500:a muuta vähäosaista pääsemään takaisin elämään kiinni. Tästä sai alkunsa Back and Forth -projekti. ”Kiinnostuin heidän tarinoistaan ja sain luvan kuvata heitä. Ymmärsin, että The Bridge on todella iso mahdollisuus näille ihmisille. Heillä on paljon pelkoja. On paljon sellaista, mitä he eivät muista aiemmasta elämästään”, Bastianelli sanoo. Hän kuvasi Holgalla, mustavalkoisina ihmisiä, jotka työskentelivät farmilla ja väreissä niitä, jotka yhä asuivat kadulla. Pieni muovikamera ei juuri kiinnitä huomiota. Sen kanssa liikkuvaa ei pidetä ammattivalokuvaajana, häiriönä. Holgalla hän saattoi vangita hetkiä joutumatta keskeyttämään sitä, mitä kuvattava on juuri tekemässä. Kaikki ovat aluksi peloissaan kameran edessä. Aina on kuilu kuvaajan ja kuvattavan välillä. Siksi Bastianelli ei ikinä ota kuvia heti projektin alussa. P h o t o r aw 41


42 p h oto raw


�Kodittomat ja muut vaikeuksissa olevat ihmiset ovat niin kuin me. He ovat olemassa.�

P h o t o r aw 43


”Yritän ensin ymmärtää jotakin kuvattavastani, ja jos haluan kertoa hänen tarinansa, selitän hänelle, etten halua poseerauksia. Hänen pitää elää elämäänsä, ei välittää minusta. Kun asiat on sovittu, otan aluksi paljon sellaisia kuvia, joita en koskaan käytä. Mutta koska olen koko ajan paikalla, kuvattava tottuu minuun ja kameraani ja läsnäolooni.”

Kirjoittaja vaihtaa kieltä

Bastianelli alkoi kirjoittaa opiskellessaan kansainvälistä politiikkaa yliopistossa. Yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat. Hän halusi kirjoittaa myös politiikasta, mutta ei saanut siihen mahdollisuutta, koska vaikeat aiheet eivät kiinnostaneet lehtiä. Hän päätti joko vaihtaa kieltä tai sitten vaieta kokonaan. ”Aloitin valokuvauksen opinnot. Aina kun lähetin kuvia lehtiin, minulle sanottiin, että aihe on liian synkkä. Ne olisivat halunneet jotakin iloista lukijoilleen. En voi ymmärtää sitä! Aina voi sulkea silmänsä ja olla ajattelematta asiaa, mutta pitää tietää, että oikeassa maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita”, Bastianelli sanoo. Hän tulee hyvästä perheestä, jolla ei ole koskaan ollut taloudellisia 44 p h oto raw

ongelmia. Halu tehdä jotakin yhteiskunnallisesti merkittävää oli kova. Hän oli vapaaehtoistyöntekijänä ensin Kroatiassa ja sitten Bosniassa ja valokuvasi ihmisiä. ”Valokuvaus on kieli, jota voi käyttää niin kuin sanoja. Tunnen itseni vapaammaksi kun kuvaan. Valokuvalla voi puhua vapaammin kuin vain antamalla todisteita tapahtuneesta, vaikka kukaan ei ymmärtäisikään.” Bastianellille kodin merkitys on valtava. Ehkä siksi hän on osannut asettua kuvattaviensa asemaan. ”Tuntuu oudolta tavata ihmisiä, joilla ei ole kotia, ei paikkaa, jossa nukkua ja jossa säilyttää tavaroitaan ja muistojaan. Yritän luoda yhteyden heihin. Kun kuvaan, minä otan ja annan. Haluan ymmärtää, mitä teen ja miksi.”

Aikaa on

Bastianelli on vastikään saanut valmiiksi elokuvansa Bosnia-Herzegovinasta. Hän haluaa jatkaa projektiaan Balkanin maissa, Kroatiassa, Serbiassa ja Bosniassa.


”Kaikki ovat aluksi peloissaan kameran edessä. Aina on kuilu kuvaajan ja kuvattavan välillä.”

P h o t o r aw 45


”Ihmiset puhuivat Bronxista, sanoivat, ettei sinne voi mennä, että siellä on turvatonta, että siellä ryöstetään ja tapetaan.”

”Tiedän mitä haluan sanoa, mutta en vielä tiedä, miten haluan tehdä sen. En suunnittele mitään. Toimin sen mukaan, mitä elämässäni tapahtuu”, Bastianelli sanoo. Myös Egyptin ja Libyan tapahtumat kiinnostavat, mutta hän ei halua mennä uutisten perässä. ”Ei satojen muiden valokuvaajien seuraaminen ole projektin tekemistä. Minä voin odottaa. Opin bosnialaisilta, että sota on alku. Kun se loppuu, ongelmat alkavat. Jälleenrakentaminen on valtava urakka. Kaiken voi tuhota yhdessä päivässä, mutta kaiken rakentaminen uudelleen vie paljon aikaa.” Nykyvalokuva kiinnostaa Bastianellia, mutta samalla hän kokee osan siitä vastenmieliseksi. Hän inhoaa plagiointia ja samanlaisuutta kuvissa. ”Nuorten ei pitäisi tuijottaa ikoneja. Ei tarvita Antoine D’Agatan klooneja, alkuperäinen riittää. Kaikilla meillä on erilainen tapa puhua. En ikinä käyttäisi jonkun muun sanoja kertoakseni omaa tarinaani enkä pidä siitä, että näen muiden töiden kopiointia. Vastuussa ovat sanoma- ja aikakauslehdet. Ne ovat kaikki täynnä samaa, ja jos haluaa saada työtä, sitä samaa on tehtävä. Lehdet köyhdyttävät tätä kieltä, joka voisi olla niin rikas.” Valokuvaus on iso osa Bastianellin elämää, mutta se ei elätä häntä. Perheen taloudellinen tuki on nuorelle kuvaajalle tällä hetkellä ainoa keino jatkaa, mutta todellinen tuki on vielä syvällisempää. Kun Bastianelli ensimmäisen kerran näytti kuviaan vanhemmilleen, he itkivät. Poika oli luonut jotakin, joka kosketti heitä ja joka koskettaisi muitakin. ”Jokainen ihminen, jonka tapaa, antaa paljon. Joka kerralla ymmärtää enemmän itsestään, valokuvauksesta, elämästä. Tätä minä haluan tehdä. Jos antaa mahdollisuuden ihmiselle, joka on ollut vaikeuksissa – oli syy vaikeuksiin mikä tahansa – hän alkaa elää uudelleen. Hän ehkä ottaa mahdollisuuden vastaan ja käyttää sen.” Bastianelli on hetken hiljaa. ”Uskon, että sellainen ihminen tekee vielä jotakin kaunista”, hän sanoo sitten.  www.matteobastia ne l l i .c o m 46 p h oto raw


P h o t o r aw 47


48 p h oto raw


Sakari Röyskö Sons of Saalem Saalemin pojat

A photographer turned his viewfinder on five men and followed their lives both within the church and outside it. Viiden miehen elämä sekä seurakunnan sisällä että ulkopuolella siirtyi kuvaajan tutkivan kameran etsimeen. P h o t o r aw 49


Five religious men Viisi uskovaista miest채 50 p h oto raw


A portrait photographer was transformed into a documentarist and five men learned to forget about the camera. Muotokuvaaja muuntautui dokumentaristiksi, ja viisi alle kolmekymppistä kuvauskohdetta opetteli unohtamaan kameran. Photos

Sakari RĂśyskĂś

Text

Kristiina Kunnas P h o t o r aw 51


”What could be more taboo in Finland than religion or faith?”

Eight photographers were selected for a workshop organised by Photo Raw magazine in August 2010. Their task was to explore a social issue of their choice for one year. There were monthly meetings to follow their progress. Each participating photographer also received some personal training. Sakari Röyskö, a photographer from Helsinki, was among the fortunate ones to be selected for the workshop. “I got especially excited about the documentary project because I don’t usually shoot press photos. Following a subject actively inspired me to photograph new stories,” says Röyskö. The workshop also encouraged the photographers to choose a technique that they wouldn’t 52 p h oto raw

normally use. “For cost reasons I ended up doing the project digitally, however. It would have been incredibly expensive to do it on film.”

Less is more

Sakari Röyskö thought about his choice of subject matter for a long time. He considered different issues on the edges of society like alcoholism, drug problems and marginalisation. He was also interested in taboos. “And what could be more taboo in Finland than religion or faith?” He decided to focus on religious men and defined the topic as A Young Christian Man in the Pentecostal Church. With the aim of making

a photography book, Röyskö turned his viewfinder on five men under 30 and followed their lives both within the church and outside it. Röyskö photographed for a whole year but, against expectations, did not end up with tens of thousands of images. “There were not that many in the end. I was even surprised that one year of work only produced about seven thousand images. Apparently, in an intimate situation you don’t take thousands of pictures but rather tens or a hundred at most.”

Three-day shoot

Röyskö had five subjects and did six or seven shooting sessions with each person.


P h o t o r aw 53


“When people are deeply involved in doing something, they forget the camera.”

“The longest session was three consecutive days when I was taking pictures in Brussels where theology student Paavo did.” Röyskö had not seen a photography documentary project about born again Christianity before his project. “I was interested in whether they were fanatics,” he says. But youth pastor Waltteri, student Paavo, tram driver and church offering collector Juha, salesman and prayer assistant Joona, and young father and IT worker Toni turned out to be normal young men. “They had their feet on the ground and were rational in their faith, while also being strong in their Christian conviction, each in their own characteristic way.” 54 p h oto raw

Battling against mannerisms

Röyskö decided to use an organic technique in his photography. “I hardly set up any situations for taking pictures. I didn’t stylize. I haven’t manipulated the images or removed anything.” Röyskö photographed the men in their parishes, home environment and during their hobbies. When Joona was having a cell meeting, the photographer sat on the floor following how the small prayer circle spent the evening. “The best moment is a kind of off-moment where it’s possible to surprise the subject. When the defences of the subject disappear, then it’s possible to get into the state that a photographer is striving for,” says Röyskö.

At first it took him some time to get used to working on a photo reportage. “The subjects also were a little stiff initially. Spontaneity can be scarce when there is someone close-by with a camera. Thinking about the presence of the camera does not fade away until enough time has passed. When I raised the camera to take a picture, it provoked a mannered expression or a smile in some of the subjects. I managed to get rid of them.” ”There were also moments of concentration, when a subject was praying for example. When people are deeply involved in doing something, they forget the camera.”  www.sakar i r oysko.c o m


P h o t o r aw 55


56 p h oto raw


P h o t o r aw 57


58 p h oto raw


P h o t o r aw 59


60 p h oto raw


P h o t o r aw 61


”Mikä olisi enemmän tabu Suomessa kuin uskonto tai usko?”

Photo Raw -lehden järjestämään työpajaan elokuussa 2010 pääsi kahdeksan valokuvaajaa. Heidän tuli tutkia valitsemaansa yhteiskunnallista aihetta vuoden ajan. Tapaamisia oli kuukausittain. Niissä seurattiin kuvauksen edistymistä. Lisäksi jokainen projektiin osallistunut kuvaaja sai henkilökohtaista tutorointia. Helsinkiläinen valokuvaaja Sakari Röyskö kuului valittujen onnekkaaseen joukkoon. ”Innostuin dokumentoivasta kuvausprojektista erityisesti, koska en kuvaa päätoimisesti lehtikuvaa. Aiheen seuraaminen aktiivisesti inspiroi kuvaamaan uusia juttuja”, Röyskö kertoo. Työpajan ideana oli kannustaa kuvaajia myös valitsemaan sellainen tekniikka, jota ei 62 p h oto raw

yleensä käytä. ”Kustannussyistä päädyin kuitenkin tekemään projektin diginä. Olisi ollut äärettömän kallista toteuttaa se filmillä.”

Vähemmän kuvia

Sakari Röyskö mietti aihevalintaansa kauan. Hän pohti erilaisia yhteiskunnan reuna-alueita, alkoholismia, huumeongelmaa, syrjäytymistä. Häntä kiinnostivat myös tabut. ”Ja mikä olisi enemmän tabu Suomessa kuin uskonto tai usko?” Hän päätyi uskovaisiin miehiin. Aiheeksi valikoitui Kristitty nuori mies helluntaiseurakunnassa. Tavoitteena oli luoda valokuvakirja. Viiden alle kolmekymppisen miehen elämä

sekä seurakunnan sisällä että ulkopuolella siirtyi Röyskön tutkivan kameran etsimeen. Sakari Röyskö kuvasi kokonaisen vuoden. Voisi kuvitella, että sen jälkeen kuvia olisi kymmeniätuhansia. ”Lopulta niitä ei tullut ihan hirveästi. Jopa yllätyin, kun vuoden aikana otoksia tuli vain noin seitsemäntuhatta. Ilmeisesti intiimissä tilanteessa ei tule otettua tuhatta kuvaa, vaan mieluummin puhutaan kymmenistä tai korkeintaan sadasta.”

Kolme päivää putkeen

Röysköllä oli viisi kohdetta, joista jokaisen kanssa hän teki kuusi tai seitsemän rupeamaa.


P h o t o r aw 63


”Pisin oli kolme päivää putkeen. Kuvasin sen Brysselissä. Teologian opiskelija Paavo tekee siellä tutkintoaan.” Röyskö ei ole aiemmin törmännyt valokuvadokumentaatioon herätyskristillisyydestä. ”Kiinnosti se, ovatko he hihhuleita”, hän sanoo. Mutta nuorisopastori Waltteri, opiskelija Paavo, raitiovaunun kuljettaja ja uhrinkantaja Juha, myyjä ja sielunhoitaja Joona sekä nuori isä ja it-työntekijä Toni osoittautuivat tavallisiksi nuoriksi miehiksi. ”He olivat jalat maassa ja järkiperäisiä uskossaan, samalla kuitenkin kristillisessä vakaumuksessaan vahvoja, vaikkakin kukin omalla persoonallisella tavallaan.”

Kuvaaja karsii maneereja

Röyskö päätyi käyttämään kuvauksissaan luomutekniikkaa. ”En järjestänyt kuvaustilanteita juuri lainkaan. En stailannut. En ole käsitellyt kuvia, en ole poistanut mitään.” Röyskö kuvasi miehiä seurakunnassa, kotioloissa, harrastuksissa. Kun Joona piti solutapaamista, kuvaaja istui lattialla seuraamassa pienen rukouspiirin iltaa. ”Paras hetki on sellainen off-moment, jossa kuvattavan pääsee yllättämään. Kun kohteen defenssit häipyvät, päästään siihen tilaan, jota valokuvaaja tavoittelee”, Röyskö analysoi. Hän kertoo, että dokumentaristiseen kuvareportaasin tekemiseen oli aluksi melkoinen totutteleminen. ”Kuvattavissakin oli ensin pientä jäykkyyttä. Kun toinen on kameran kanssa lähietäisyydellä, luontevuus voi karata. Kameran olemassaolo häipyy mielestä vasta, kun menee riittävästi aikaa. Kun kamera nousi kuvausasentoon, tuli joillekin kohteille kuvausmaneeri-ilme tai hymy. Sain karsittua ne pois.” ”Sitten taas oli keskittymisen hetkiä, jossa kohde vaikkapa rukoili. Vahvassa tekemisessä ihminen unohtaa kameran.”  www.sakariroysko.com 64 p h oto raw


P h o t o r aw 65


66 p h oto raw


Amit Sha’al Altneuland

“My pictures are not political. They just show what was once and what is now.” ”Kuvani eivät ole poliittisia. Ne vain näyttävät, miten oli ennen ja miten on nyt.” P h o t o r aw 67


More than a single image Enemm채n kuin yksi kuva

68 p h oto raw


Amit Sha’al’s images condense a huge chunk of Middle East history. Amit Sha’alin kuvissa tiivistyy valtava määrä Lähi-idän historiaa. Photos

Amit Sha’al

Text

Susan Villa

P h o t o r aw 69


“The old photo was taken in 1949 in Zichron Yaakov. The house belonged to the Aaronson family whose underground work helped the British against the Turks during the First World War. The Turks killed almost the whole family when their activities were discovered,” says Sha’al. “I don’t know who the girl in the picture is. The contrast between the two children is wonderful.” ”Vanha kuva on otettu 1949 Zichron Jaakovissa. Talo kuului Aaronsonin perheelle, joka auttoi maanalaisella toiminnallaan brittejä turkkilaisia vastaan ensimmäisen maailmansodan aikaan. Turkkilaiset tappoivat lähes koko perheen, kun heidän toimintansa paljastui”, Sha’al avaa historiaa. ”En tiedä, kuka valokuvan tyttö on. Kontrasti kahden lapsen välillä on hieno.” 70 p h oto raw

Previous spread: The junction between Rothschild Street and Herzl Street in Rishon LeZion in 1979 and 2010. Amit Sha’al had to climb twice on the roof of the house on the corner before he managed to combine the old and the new street scene. Edellinen aukeama: Rothschild- ja Hertzlkatujen risteys Rishon LeZionissa 1979 ja 2010. Amit Sha’al joutui kiipeämään kulmauksessa sijaitsevan talon katolle kahdesti, ennen kuin vanhan ja uuden katukuvan yhdistäminen onnistui.

An Austrian and a German are sailing towards an island in the Pacific Ocean. Along the way, they stop again in Palestine which is a poor and backward country. The men continue to their destination, spend twenty years on the island and then set off on another sea voyage back to Europe. En route, they stop again in Palestine which has changed completely over the years: it has become an open, modern and international Jewish state with highly developed technology. In 1923 Palestine is inhabited by both Arabs and Jews who live in peace and with equal rights. Amit Sha’al’s picture series Altneuland, New Old Country, was named after a novel by Theodor Hertzl, where two seafaring men get an opportunity to witness the early years of the Jewish state. In the book published in 1902, Hertzl plays with the idea of what could happen in the Jewish state over a few decades. Sha’al on


the other hand plays with the question of what did happen during the following decades. In his picture series, black and white photographs from decades ago are embedded in the present. The oldest photos are from the mid1920s and the latest from the 1970s. The locations in the old and the new images are exactly the same, although the time period is different. “In these images there are really three different levels of time. In the first a place is shown decades ago and in the second we move to the present day,” says Sha’al about the idea behind his series. In some images it looks like nothing has changed. The third level is not visual but spiritual and emotional, condensing everything that we know has happened since the first photograph was taken.

Accurate to the millimetre

Sha’al is an Israeli who works for the Calcalist

newspaper, which commissioned the Altneuland series to commemorate Israel’s 62nd independence day in 2010. The old photographs have been excavated from different archives and libraries. Some come from the home albums of Sha’al’s colleagues. “Originally I wanted to photograph 24 locations but finally only 21 worked out. Some of the places have changed so much that combining the photos was not possible,” says Sha’al. The easiest thing in the project was to find the correct shooting location based on the old photo because Sha’al was already familiar with many of the places. The most difficult part was to find the exact spot for taking the picture. Sha’al held the old photo in his hand, placed it accurately over the scene and operated the camera with his other hand. Every image took from one hour to one and a half hours to shoot. Everything depended on a

Haviv School in the city of Rishon LeZion (1929 and 2010) was the first all Hebrew school in Israel. “Eliezer Ben-Jehuda, known as the father of modern Hebrew, was among the teachers at this school established in 1889. Previously Jews only knew Hebrew as the language of holy texts but Ben-Jehuda started developing it as a spoken language. The building is no longer used as a school,” says Amit Sha’al. Haviv-koulu Rishon LeZionissa (1929 ja 2010) oli ensimmäinen heprealainen koulu Israelissa. ”Vuonna 1889 perustetussa koulussa opetti muun muassa modernin heprean isänä pidetty Eliezer Ben-Jehuda. Aiemmin juutalaiset tunsivat heprean vain pyhien kirjoitusten kielenä, mutta Ben-Jehuda alkoi kehittää siitä käyttökieltä. Rakennus ei toimi enää kouluna”, Amit Sha’al kertoo. P h o t o r aw 71


72 p h o to raw


P h o t o r aw 73


The 25th anniversary celebration of the Hebrew University in Terra Santa, Jerusalem, in 1950. “I like the way that the vegetation has conquered more space between the times that the photos were taken. It’s as if the people are sitting in the middle of bushes. The place is right next to the residence of the Israeli prime minister and is heavily guarded, so it took a long time to get a permission for taking the photo. Also the correct spot for taking the picture happened to be in the garden, so I tried my best to avoid stepping on the flowers.” Heprealaisen yliopiston 25-vuotisjuhla Terra Santassa Jerusalemissa vuonna 1950. ”Pidän siitä, miten kasvillisuus on vallannut tilaa kuvien ottamisen välillä. Aivan kuin ihmiset istuisivat pensaikon keskellä. Paikka on aivan Israelin pääministerin asunnon vieressä ja raskaasti vartioitu, joten kesti pitkään saada kuvauslupa. Lisäksi oikea kuvauskohta sattui olemaan puutarhassa, joten yritin parhaani mukaan varoa astumasta kukkien päälle.” 74 p h oto raw

Previous spread: Hadassah Hospital, photographed in 1926, is now Safad College. When Amit Sha’al photographed the building, it had a text draped on a wall that said “Welcome to a history conference in honour of the 100 year old hospital.” “It was a nice surprise, a coincidence. History and the present-day met at that moment in a wonderful way,” remembers Sha’al. Edellinen aukeama: Vuonna 1926 kuvattu Hadassah-sairaala on nyt Safad College. Kun Amit Sha’al kuvasi rakennusta, sen seinustalle oli levitetty teksti, jossa lukee ”Tervetuloa historiakonferenssiin 100-vuotiaan sairaalan kunniaksi”. ”Se oli hauska yllätys, sattuma. Historia ja nykyaika kohtasivat sillä hetkellä hienolla tavalla”, Sha’al muistelee.

few millimeters. Some locations required up to three visits, because the light was not always correct and the shadows fell in the wrong places. “First it was necessary to understand the old image in order to interpret the light and angle of view correctly.” Another challenge was that the old photos had been taken with a 35mm lens but the new image had to be taken with a wider angle. The different angles of view caused a distortion in the perspective which had to be corrected artificially so that the pictures would fit together. “The process was painful but beautiful,” says Sha’al.

On holy land

“In addition to the different time levels I see three types of holiness in the images,” says Sha’al and starts looking for examples from the pictures. First he clicks open an image of the Wailing


Wall, also known as the Western Wall (p. 77). This piece of wall in Jerusalem is the holiest religious place for the Jews. “Then, for example, there is this picture of a monument in Tel Hai (p. 79). It’s the location of one of the first battles between the Jews and the Arabs. Eight Jews died in the battle and the monument was erected in their honour.” The third type of holiness can be found in an image from Tel Aviv, where in the old photo you can see the Kings of Israel Square and in the new one, Rabin Square (above). The square was renamed after a right-wing radical murdered prime minister Jitzhak Rabin there following a peace demonstration. “Due to the events that took place there, the square has a certain sense of holiness for leftwingers and non-religious Israelis.” The memorial erected on the spot where Rabin was murdered is not visible in the pic-

ture, but those who know the history can fill in the gaps between the old and the new image.

Everything is political

Amit Sha’al’s Altneuland won the third prize in the Art and Entertainment category of the 2011 World Press Photo contest. As is the tradition, in the spring the winning images went on tour to different parts of the world. In Beirut the exhibition received a surprising blow, however. One week after the opening, the local authorities requested for Sha’al’s series to be removed from the exhibition. They announced that an Israeli photographer’s work cannot be displayed in Lebanon because “Israel and Lebanon are at war”. The organisers of the World Press Photo contest were appalled by the demands. According to them, bowing to the demands would have meant accepting censorship.

In 1965 the place was called Israeli Kings Square but when Jitzhak Rabin was killed there in 1995, the name was changed to Rabin Square. The building in the background is the town hall of Tel Aviv. “The square has witnessed many events and most of the biggest demonstrations are held there,” says Sha’al. Vuonna 1965 paikka oli Israelin kuninkaiden aukio, mutta kun Jitzhak Rabin surmattiin siellä 1995, sen nimi vaihdettiin Rabinin aukioksi. Taustalla oleva rakennus on Tel Avivin kaupungintalo. ”Aukio on todistanut monia tapahtumia, ja siellä pidetään useimmat suurimmista mielenosoituksista”, Sha’al kertoo. P h o t o r aw 75


Istiklal Mosque in Haifa in 1941 and 2010. “When the old picture was taken there were more Arabs living in Haifa than Jews but seven years after the picture many Arabs either fled or were driven out of the area when Israel became independent. Maybe even the man in the picture had to leave, we don’t know. This is one of the few photos showing an Arab. Most of the pictures from that time were taken by Jews and the Arabs were not wanted in the photos. The mosque still exists but many of the Arabs don’t,” says Sha’al. Istiklalin moskeija Haifassa 1941 ja 2010. ”Haifassa asui vanhan kuvan aikaan enemmän arabeja kuin juutalaisia, mutta seitsemän vuotta kuvan jälkeen monet arabeista joko pakenivat tai heidät karkotettiin alueelta, kun Israel itsenäistyi. Ehkä myös kuvan mies joutui lähtemään, sitä emme tiedä. Tämä on yksi harvoja kuvia, joissa esiintyy arabi. Suuri osan ajan kuvista on juutalaisten ottamia, eikä arabeja haluttu kuviin. Moskeija on vielä olemassa, mutta monet arabeista eivät ole”, Sha’al taustoittaa. 76 p h oto raw

When the local organisers of the exhibition stated that they could not guarantee the security of the visitors as long as Sha’al’s images were there, the organizers decided to close the whole exhibition prematurely. “My pictures are not political. They just show how things were before and how they are now. The viewer can decide what to find in the images,” says the photographer after the controversy in the spring. He emphasizes that he has no intention of representing Israeli policies in any way. Theodor Hertzl’s Altneuland was a political statement and a utopia that described the Israel of the writer’s dreams. Amit Sha’al’s Altneuland is not a political comment. Rather it sensitively transports viewers through the decades and maybe pauses them to think about who the girl is in the picture, standing next to the fence with her head tilted. What is her story?  www.amitshaal .c o m

Itävaltalainen ja saksalainen seilaavat kohti Tyynen valtameren saarta. Matkallaan he pysähtyvät Palestiinassa, takapajuisessa ja köyhässä maassa. Miehet jatkavat määränpäähänsä, viettävät saarella kaksikymmentä vuotta ja lähtevät sitten merimatkalle takaisin Eurooppaan. Reitin varrella he pysähtyvät jälleen Palestiinassa, joka on vuosien aikana muuttunut täysin: siitä on tullut avoin, moderni ja kansainvälinen juutalaisvaltio, teknologialtaan huippuedistynyt. Vuonna 1923 Palestiinaa asuttavat yhdessä arabit ja juutalaiset, jotka elävät rauhassa ja yhdenvertaisina. Amit Sha’alin kuvasarja Altneuland, Uusi vanha maa, on saanut nimensä Theodor Hertzlin samannimisestä romaanista, jossa merimatkalle lähtenyt mieskaksikko saa todistaa juutalaisvaltion alkuvuosia. Vuonna 1902 julkaistussa kirjassa Hertzl leikittelee ajatuksella siitä, mitä muutamassa vuosi-


kymmenessä voisi tapahtua. Sha’al taas leikittelee kuvissaan kysymyksellä, mitä vuosikymmenien aikana tapahtui. Kuvasarjan otoksissa nykyhetkeen on upotettu eri puolilla Israelia ikuistettuja mustavalkoisia tallenteita vuosikymmenien takaa. Vanhimmat ovat 1920-luvun puolestavälistä ja tuoreimmat 1970-luvulta. Paikat vanhoissa ja uusissa kuvissa ovat täsmälleen samat, vain aika on toinen. ”Näissä kuvissa on oikeastaan kolme eri aikatasoa. Ensimmäisessä näytetään paikka vuosikymmeniä sitten ja toisessa siirrytään nykyhetkeen”, Sha’al avaa sarjansa ideaa. Joissain kuvissa näyttää kuin mikään ei olisi muuttunut. Kolmas aikataso ei olekaan visuaalinen, vaan henkinen ja tunteellinen: siinä tiivistyy kaikki se, mitä tiedämme kuvien ottamisen välillä tapahtuneen. Paikka ei ehkä ole muuttunut, mutta elämä sen ympärillä on.

Millin tarkkuudella

Israelilainen Sha’al kuvaa työkseen Calcalistlehdelle, joka tilasi Altneuland-sarjan Israelin 62. itsenäisyyspäivän kunniaksi vuonna 2010. Vanhoja kuvia kaivettiin erilaisista arkistoista ja kirjastoista. Osa saatiin kollegoiden kotialbumeista. ”Halusin alun perin kuvata 24 eri paikkaa, mutta 21 lopulta onnistui. Osa paikoista oli muuttunut niin paljon, ettei kuvien yhdistäminen ollut mahdollista”, Sha’al kertoo. Helpointa projektissa oli löytää vanhan kuvan perusteella oikea kuvauspaikka, sillä monet paikoista olivat Sha’alille entuudestaan tuttuja. Vaikeinta oli löytää täsmälleen oikea kohta kuvata. Sha’al piti vanhaa kuvaa omassa kädessään, asetteli sen tarkasti maiseman päälle ja hoiti kameraa toisella kädellään. ”Jokaisen kuvan ottamiseen meni tunnista puoleentoista. Kaikki oli kiinni muutamasta millistä. Osaan kuvauspaikoista oli palattava

The Wailing Wall or Western Wall in Jerusalem in 1967 after Israel had occupied Jerusalem from Jordanian control in the Six Day War. “The place is divided between the men’s and women’s sections . Taking the picture was particularly difficult because the old photo was taken at a spot that is currently part of the women’s section.” Itkumuuri eli Länsimuuri Jerusalemissa vuonna 1967, sen jälkeen kun Israel oli vallannut Jerusalemin Jordanian hallinnasta kuuden päivän sodassa. ”Paikka on jaettu miesten ja naisten puoleen. Kuvan ottamisen teki erityisen hankalaksi se, että vanha kuva oli otettu kohdasta, joka kuuluu nykyisin naisten puolelle.” P h o t o r aw 77


Ha Yarkon Park in Tel Aviv in 1974 and 2010. The boy in the picture is currently a journalist on the Calcalist newspaper who Sha’al worked with when producing the Altneuland series. Ha Yarkon -puisto Tel Avivissa 1974 ja 2010. Kuvan poika on nykyisin Calcalistlehden toimittaja, jonka kanssa yhteistyössä Sha’al teki lehdelle Altneulandsarjan. 78 p h oto raw

useaan otteeseen, joskus kolmestikin, koska valo ei aina ollut oikeanlainen ja varjot lankesivat vääriin kohtiin.” ”Ensin oli ymmärrettävä vanhaa kuvaa, jotta osasi tulkita valon ja kuvakulman oikein.” Oman haasteensa kuvaukseen antoi se, että vanhat kuvat oli otettu 35 millimetrin objektiivilla, mutta uusi kuva oli otettava laajemmalla kulmalla. Eri kuvakulmat aiheuttivat perspektiiviin vääristymää, joka oli osattava korjata keinotekoisesti, jotta kuvat istuisivat yhteen. ”Prosessi oli tuskallinen mutta kaunis”, Sha’al naurahtaa.

Pyhällä maalla

”Eri aikatasojen lisäksi näen kuvissa kolmenlaista pyhyyttä”, Sha’al sanoo ja alkaa etsiä kuvien joukosta esimerkkejä. Ensimmäisenä hän klikkaa näytölle kuvan Itkumuurista eli Länsimuurista (s. 77). Jerusalemissa sijaitseva muurinpätkä on juutalai-

sen uskonnon pyhin paikka. ”Sitten on esimerkiksi tämä kuva Tel Haissa olevasta muistomerkistä (s. 79). Paikalla käytiin yksi ensimmäisistä taisteluista juutalaisten ja arabien välillä. Taistelussa kuoli kahdeksan juutalaista, joiden kunniaksi muistomerkki pystytettiin.” ”Tässä ei ole kyse samanlaisesta pyhyydestä kuin Länsimuurilla, vaan sionistiselle aatteelle pyhästä paikasta.” Kolmas pyhyyden laji löytyy Tel Avivissa otetusta kuvasta, jossa vanhassa otoksessa näkyy Israelin kuninkaiden aukio ja uudessa Rabinin aukio (s. 75). Aukio sai uuden nimensä 1995, kun Oslon rauhanneuvotteluja vastustanut oikeistoradikaali murhasi siellä pääministeri Jitzhak Rabinin rauhanmielenosoituksen jälkeen. ”Aukiolla on tapahtumien vuoksi tiettyä pyhyyttä vasemmistolaisille ja ei-uskonnollisille israelilaisille.”


Rabinin murhapaikalle pystytetty muistomerkki ei näy valokuvassa, mutta ne, jotka tuntevat paikan historian, osaavat kuvaa katsoessaan täyttää tyhjät kohdat vanhan ja uuden kuvan välissä.

Kaikki on poliittista

Amit Sha’alin Altneuland palkittiin kolmannella sijalla vuoden 2011 World Press Photo -kilpailun taide ja viihde -sarjassa. Voittaneet kuvat lähtivät keväällä perinteiseen tapaan näyttelykiertueelle eri puolille maailmaa. Beirutissa näyttely koki kuitenkin yllättävän takaiskun. Paikalliset viranomaiset pyysivät viikko avajaisten jälkeen poistamaan Sha’alin sarjan muiden kuvien joukosta. He ilmoittivat, ettei israelilaisen valokuvaajan töitä voi olla esillä Libanonissa, koska ”Israelin ja Libanonin välillä on sotatila”. World Press Photo -järjestäjät olivat tyrmistyneitä vaatimuksista. Heidän mukaansa vaa-

timuksiin taipuminen olisi tarkoittanut suostumista sensuuriin. Kun näyttelyn paikalliset järjestäjät totesivat, etteivät he voi taata kävijöiden turvallisuutta niin kauan kuin Sha’alin kuvat ovat mukana, kilpailun taustataho päätti sulkea koko näyttelyn ennenaikaisesti. ”Kuvani eivät ole poliittisia. Ne vain näyttävät, miten oli ennen ja miten nyt. Katsoja saa itse päättää, mitä hän kuvista löytää”, kuvaaja toteaa keväisen kohun jälkeen ja painottaa, ettei edusta millään tavalla Israelin politiikkaa. Theodor Hertzin Altneuland oli aikansa poliittinen kannanotto ja utopia, joka kuvasi kirjoittajan haaveiden Israelia. Amit Sha’alin Altneuland ei ole poliittinen kannanotto, vaan se kuljettaa katsojaansa hienovaraisesti läpi vuosikymmenten ja pysäyttää ehkä pohtimaan, kuka onkaan kuvan tyttö, pää kallellaan aidan vierustalla. Mikä on hänen tarinansa?  www.amitshaal .c o m

The Roaring Lion Monument in Tel Hai. “This image actually has many layers of history because the monument was erected to commemorate the events of 1920, the old photo was from a class trip in 1964, and I was at the place in 2010,” says Sha’al. Karjuva leijona -muistomerkki Tel Haissa. ”Tässä kuvassa on oikeastaan useita historian kerroksia, sillä muistomerkki on pystytetty vuoden 1920 tapahtumien kunniaksi, vanha kuva on luokkaretkeltä vuodelta 1964 ja itse olin paikalla vuonna 2010”, Sha’al sanoo. P h o t o r aw 79


80 p h oto raw


Lara Ciarabellini Souls of Srebrenica

The younger ones cannot remember and the older ones cannot forget. Nuorimmat eiv채t voi muistaa ja vanhemmat, he eiv채t pysty unohtamaan. P h o t o r aw 81


82 p h oto raw


Long goodbye Pitkät jäähyväiset That day the women, children and old people got on the buses. The men and the boys remained behind. Sinä päivänä naiset, lapset ja vanhukset nousivat linja-autoihin. Miehet ja pojat jäivät. Photos

Lara Ciarabellini

Text

Susan Villa

P h o t o r aw 83


Many people have already been travelling for days around the country, around the world. Some are walking, others cycling, the majority arrive on buses. Summer holidays have been arranged to make sure there is enough time for the journey. There are many routes to the location but most of the travellers stop here and there along the way. Nova Kasaba, Kravica, Ravnice, Kozluc, Orahovac. Pilica Dom, Cerska, Sandici, Glogova. Finally it’s time to arrive. The buses veer in an arch to a square beaten up by the July sun. The cars are full of people of different ages; women, children, men, the elderly. What are they thinking when they look through the dusty bus windows? The younger 84 p h oto raw

ones cannot remember and the older ones cannot forget. The eyes are looking somewhere far away. The remembrance service starts. It is 11 July 2010 in Potočari, north of the city of Srebrenica in Bosnia and Herzegovina. Fifteen years ago almost to the day the buses also arrived in an arch in Potočari’s square that had been beaten up by the July sun. The empty vehicles soon filled up with women, children and the elderly. The men and teenage boys, however, were separated from the group. They remained behind when the buses departed. Many of the men also tried to escape, in desperation. On foot in the scorching heat. For some the journey ended quickly, a few made it a little

further. Nova Kasaba, Kravica, Ravnice, Kozluc, Orahovac. Pilica Dom, Cerska, Sandici, Glogova.

No worries

The killing took five days. When the number of the dead was counted out aloud last year in Belgrade, it took five hours. In 1995 Serbian soldiers killed more than eight thousand Bosnian Muslims, mainly men and boys, the youngest being 14 years old, during the massacre in Srebrenica. Some were killed in the vicinity of Srebrenica and those who tried to run away were shot along the escape routes. Just two years earlier the United Nations had declared Srebrenica a “Safe Area” where


more than 40 000 Muslims packed in for protection from Serb attacks. The commander of the UN forces visited the place to assure the refugees that they would never be abandoned. But the few hundred Dutch peacekeepers could not keep the promise when Serb forces occupied the area. In a video shot just a few hours before the start of the massacre, Serbian general Ratko Mladic gives a chocolate bar to an eight-yearold Muslim boy, pats on him on the head and says there is no need to worry, nobody would harm him. At the same time Mladic’s forces were chasing the boy’s father and other fleeing men in nearby forests. The father was not found until years later from a mass grave.

More than sixty mass graves have been found around Srebrenica. One of the largest was discovered in 2006 near the town of Zvornik. The remains of more than a thousand people were exhumed from the hole in the ground.

Rest in Peace

Identifying body parts is a laborious and slow process. The remains of the deceased are spread on the floors of large halls where they are carefully examined piece by piece. Sometimes the only thing remaining from a deceased person is a shinbone. Sometimes the same person’s bones are found in four different mass graves. When the horrors of Srebrenica started be-

ing revealed, the Serbs tried to hide the bodies in more remote locations, moving them from one mass grave to another. That’s when many of the bodies fell into pieces. In order to make it more difficult to identify the victims, the Serbs destroyed as many of their identity documents as possible, and often also their shoes. Many families still have to wait years for information about the discovery of their dead relatives. There is great relief when a family member is finally identified. Finally it’s possible to bury their loved one and have a place where to remember and grieve. Maybe light a candle, take a flower, pray a little. In 2003 a cemetery was established in Potočari for the victims of the Srebrenica masP h o t o r aw 85


sacre. Every year the victims identified during the previous year are buried there.

Time does not heal

The gravediggers work long days in July as they shovel soil over the rows and rows of final resting places in Potočari. Tens of thousands of people attend the ceremony to remember the events in Srebrenica and to bury the victims of the massacre. Last year there were 775 coffins, this year 613. Altogether more than four thousand people have been buried in Potočari so far. At the ceremony people are moving between the coffins, looking for their relatives. Someone is sobbing, collapsed over a coffin covered with 86 p h oto raw

green fabric. Someone places a bunch of yellow flowers carefully on the lid of a coffin. Men are carrying more coffins to the cemetery. Life in Srebrenica is not just about heartfelt remembrance events. Srebrenica and Potočari are nowadays also tourism sites that can be explored with local guides. Sarajevo Funky Tours’ Special Offer: Never Forget Srebrenica Tour, 49,99€. Tritely put, life goes on and something good has also happened. In March 2010, Serbia officially apologised for the events in Srebrenica and Ratko Mladic, who had been on the run from genocide charges, was finally caught in May this year. But the suspicion, bitterness and hatred between the Muslims and Serbs have not disap-

peared. Many Serbs do not believe in the massacre of Srebrenica; few Muslims can forgive. What are they thinking when they look through the dusty windows of the bus? The wounds of war open again and again, like the graves that will be dug in the soil of Potočari once more next year.  www.l a r acia r abe l li n i .c o m

The article is based on an interview with photographer Lara Ciarabellini and many texts about the events in Srebrenica, such as the documents of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia (ICTY) and the BBC story Timeline: Siege of Srebrenica (9.6.2005).


Monet ovat matkanneet jo päiviä ympäri maata, ympäri maailmaa. Jotkut kävelevät, jotkut pyöräilevät, suurin osa saapuu linja-autoilla. Kesälomat on ajoitettu niin, että lähteminen onnistuu varmasti. Reittejä paikalle on monia, mutta useat pysähtyvät tämän tästä matkan varrella. Nova Kasaba, Kravica, Ravnice, Kozluc, Orahovac. Pilica Dom, Cerska, Sandici, Glogova. Lopulta ollaan kuitenkin perillä Linja-autot kaartavat letkassa heinäkuun rasittamalle aukiolle. Autot ovat täynnä eri-ikäisiä naisia, lapsia, miehiä, vanhuksia. Mitä he ajattelevat katsoessaan läpi pölyisten bussin ikkunoiden? Nuorimmat eivät voi muistaa ja vanhemmat, he eivät pysty

unohtamaan. Silmät katsovat jonnekin kauas. Muistotilaisuus alkaa. On 11. heinäkuuta 2010 Potočarissa, Srebrenican kaupungin pohjoispuolella Bosnia ja Hertsegovinassa. Myös lähes päivälleen viisitoista vuotta sitten linja-autot kaartoivat letkassa heinäkuun rasittamalle aukiolle Potočarissa. Tyhjinä saapuneet autot olivat kohta täynnä eri-ikäisiä naisia, lapsia, vanhuksia. Mutta miehet ja teini-ikäiset pojat erotettiin joukosta. He jäivät, kun linja-autot lähtivät. Kyllä moni miehistäkin yritti paeta, epätoivoisesti. Jalkaisin polttavassa helteessä. Osan matka katkesi nopeasti, joku pääsi vähän pidemmälle. Nova Kasaba, Kravica, Ravnice,

Kozluc, Orahovac. Pilica Dom, Cerska, Sandici, Glogova.

Ei mitään hätää

Tappaminen kesti viisi päivää. Kun viime vuonna Belgradissa laskettiin kuolleiden määrä ääneen, luku kerrallaan, siihen meni viisi tuntia. Vuonna 1995 Srebrenican joukkomurhan aikana serbisotilaat surmasivat yli 8000 Bosnian muslimia, enimmäkseen miehiä ja poikia, nuorimmat 14-vuotiaita. Osa tapettiin Srebrenican läheisyydessä, ja karkuun yrittäneitä ammuttiin pakoreittien varrelle. Vain kaksi vuotta aiemmin Yhdistyneet kansakunnat oli julistanut Srebrenican turvaP h o t o r aw 87


Moni serbi ei usko Srebrenican joukkomurhaan, harva muslimi pystyy antamaan anteeksi.

alueeksi, jonne pakkautui yli 40 000 muslimia suojaan serbien hyökkäyksiltä. YK-joukkojen komentaja kävi paikan päällä vakuuttamassa pakolaisille, että heitä ei hylättäisi koskaan. Muutama sata hollantilaista rauhanturvaajaa ei kuitenkaan kyennyt pitämään lupausta, kun serbijoukot valtasivat alueen. Vain tunteja ennen joukkosurman alkamista kuvatulla videolla serbikenraali Ratko Mladic ojentaa suklaapatukan kahdeksanvuotiaalle muslimipojalle, taputtaa päähän ja sanoo, ettei tarvitsisi pelätä, kukaan ei tekisi tälle pahaa. Samaan aikaan Mladicin joukot ajoivat pojan isää ja muita pakenevia miehiä takaa lähimetsissä. Isän ruumis löydettiin vasta vuosia myöhemmin joukkohaudasta. Srebrenican ympäriltä on löydetty yli 60 joukkohautaa. Yksi suurimmista paljastui vuonna 2006 Zvornikin kaupungin läheltä. Kuopasta kaivettiin ylös yli tuhannen ihmisen jäännökset.

Lepää rauhassa

Ruumiinosien tunnistaminen on työläs ja hidas prosessi. Joukkohaudoista löydetyt vainajien jäännökset levitetään suurten hallien lattioille ja ne tutkitaan huolellisesti pala palalta. Joskus vainajasta on jäänyt jäljelle vain sääriluu. Joskus yhden ihmiset luita löytyy neljästäkin eri joukkohaudasta. Kun Srebrenican kauheudet alkoivat paljastua, serbit yrittivät piilottaa ruumiita syrjäisemmille paikoille, siirsivät niitä joukkohaudoista toisiin. Silloin moni ruumis hajosi osiin. Uhrien tunnistamista vaikeuttaakseen serbit hävittivät mahdollisimman paljon vainajien henkilöpapereita, usein myös kenkiä. Monet perheet joutuvat odottamaan vuosikausia tietoa kuolleen omaisensa löytymisestä. Omaisten helpotus on suuri, kun perheenjäsen lopulta tunnistetaan. Vihdoin rakkaansa voi haudata ja saada paikan, jossa muistella ja surra. Ehkä sytyttää kynttilän, viedä kukan, vähän rukoilla. 88 p h oto raw

Srebrenican joukkomurhan uhreille perustettiin vuonna 2003 hautausmaa Potočariin. Joka vuosi sinne haudataan edellisen vuoden aikana tunnistetut uhrit.

Aika ei paranna

Haudankaivajat tekevät heinäkuisin pitkää päivää lapioidessaan rivikaupalla viimeisiä leposijoja Potočarissa. Muistojuhlaan saapuu kymmeniätuhansia ihmisiä muistelemaan Srebrenican tapahtumia ja hautaamaan joukkosurman uhreja. Viime vuonna arkkuja oli 775, tänä vuonna 613. Kaikkiaan Potočariin on tähän mennessä haudattu yli 4000 vainajaa. Muistojuhlassa ihmiset kiertelevät arkkurivistöjen välissä, etsivät omaisiaan. Joku nyyhkyttää lyyhistyneenä vihreällä kankaalla peitetyn ruumisarkun päälle. Joku laskee arkun kannelle varovasti kimpun keltaisia kukkia. Miehet kantavat lisää arkkuja hautausmaalle. Elämä Srebrenicassa ei ole vain hartaita muistotilaisuuksia. Srebrenica ja Potočari ovat nykyään myös turistinähtävyyksiä, joita voi kiertää paikallisten oppaiden kanssa. Sarajevo Funky Tours’ Special Offer: Never Forget Srebrenica Tour, 49,99€. Latteuksin ilmaistuna elämä jatkuu, ja jotain hyvääkin on tapahtunut. Serbia pyysi virallisesti anteeksi Srebrenican tapahtumia maaliskuussa 2010, ja kansanmurhasyytettä pakoillut Ratko Mladic jäi kiinni tämän vuoden toukokuussa. Mutta eivät epäluulo, katkeruus tai viha ole hävinneet muslimien ja serbien väliltä. Moni serbi ei usko Srebrenican joukkomurhaan, harva muslimi pystyy antamaan anteeksi. Mitä he ajattelevat katsoessaan läpi pölyisten bussin ikkunoiden? Sodan haavat avautuvat yhä uudelleen ja uudelleen kuin haudat, joita kaivetaan Potočarin maahan taas ensi vuonna.  www.l a r acia r abe l l i n i .c o m


P h o t o r aw 89


self portrait/ omakuva the interviewee took a self portrait. haastateltava otti itsestään kuvan.

Happy under the waves Francesco Alesi Hannamari Shakya

Photo Text

Francesco Alesi, why did you photograph yourself like this? “This is my very first picture I’ve ever taken underwater. I just went down, turned the camera, and shot in aperture priority mode. It was a hot day and I got to the sea after hours of sweating in the car. I was very happy to get into the water.” Would you tell us about a portrait you have taken and you are proud of ? “The portrait I like the most is the very last picture I took when I was shooting Campania d’Africa, a story about Africans living in Castel

90 p h oto raw

Volturno. After the last night I spent in a shelter with Gyapong Kwabena the story was over, and I got in the car to come back home. I was reversing to get out of the narrow street. From the back mirror I saw a grove of reeds that I hadn’t seen when I arrived the night before. I immediately stopped my car, called Gyapong and asked him to stand there. He was wearing a pink bathrobe that he sleeps in because of the cold. I didn’t ask him to do anything. To go with the mood of the story I could have asked him to look sad but I didn’t.

In the eventual portrait, I love his expression, it’s not sad and not happy, not tired and not energetic, there’s no hope and no sense of victimisation. It conveys the perfect combination of a person who lives in tough conditions but still doesn’t want to give up.” Who would you like to take a portrait of you and why? “I like being photographed by the people I photograph. It makes me feel that I give something back to them, it’s an exchange. I like looking at the portrait I took of them beside the one they took of me.”


Francesco Alesi, 36, is a photojournalist at the ParalleloZero agency in Italy. He was already 32 when he started in photojournalism, having previously worked as an accountant and a policeman, as well as studying philosophy. In 2006 he moved to Ireland where he did different jobs, such as selling paintings door to door, doing night shifts in a warehouse and working as an assistant in a second hand bookshop. In 2008 he finally found his way and moved to London to complete an MA in Photojournalism at the University of Westminster. Despite having no experience in photojournalism, he survived. In 2008 he returned to Rome which has been his base since then. He works regularly for international NGOs like Greenpeace, Save the Children, Amnesty International and ActionAid, and is also producing a documentary in Nagorno-Karabakh.

Francesco Alesi, 36, on italialaisen ParalleloZeron valokuvajournalisti. Hän aloitti kuvajournalisminn 32-vuotiaana. aiemmin hän työskenteli kirjanpitäjänä ja poliisina, minkä jälkeen hän opiskeli filosofiaa aina vuoteen 2006 saakka. Vuonna 2006 Alesi muutti Irlantiin, jossa hän työskenteli esimerkiksi ovelta ovelle kiertävänä taulukauppiaana, varaston yötyöläisenä sekä käytettyjen kirjojen liikkeen myymäläapulaisena. Vuonna 2008 hän löysi lopulta kutsumuksensa ja muutti Lontooseen suorittaakseen kuvajournalismin maisterin opinnot kuvajournalismissassa Westminsterin yliopistossa. Vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta kuvajournalismistasta, hän selviytyi. Vuonna 2008 Alesi palasi Roomaan ja asuu siellä yhä. Hän työskentelee säännöllisesti kansainvälisille kansalaisjärjestöille, kuten Greenpeace, Save the Children, Amnesty International ja Action Aid. Lokakuussa hän lähtee Vuoristo-Karabahiin tehdäkseen dokumenttifilmin, jonka myös tuottaa itse.

Onnellinen aaltojen alla What´s the most essential character of a photographer? “Looking in a direction nobody else is looking.” What’s the photography scene like in Italy? “Photographers such as Massimo Berruti, Giancarlo Ceraudo, Davide Monteleone, Paolo Pellegrin, Riccardo Venturi, Francesco Zizola are from Rome, the same city in which I live. I think I should move somewhere else so that I wouldn’t have to compete with such amazing photographers.” Your greatest achievement? “My parents being proud of me.” What would you like to document and why? “Daily life of the Italian ruling class. People who are consciously destroying a country and a culture. It’s about Italian history.” If you could choose one photographer to spend a week with – who would it be and why? “Raghu Rai. After seeing his exhibition about Bhopal, I realized what kind of emotions photojournalism can provoke. It changed my life.” 

Francesco Alesi, miksi valokuvasit itsesi tällä tavalla? ”Tämä on ensimmäinen kuva, jonka olen koskaan ottanut veden alla. Sukelsin, käänsin kameraa ja otin kuvan aukon esivalintatilassa. Oli kuuma päivä, ja pääsin merelle vietettyäni ensin monta hikistä tuntia autossa. Olin todella onnellinen päästessäni veteen.” Kertoisitko jostain ottamastasi muotokuvasta, josta olet ylpeä? ”Muotokuva, josta pidän eniten, on viimeinen kuva, jonka otin, kun olin kuvaamassa Campania d’Africaa, tarinaa Castel Volturnossa asuvista afrikkalaisista. Vietin viimeisen yön Gyapong Kwabenan luona, tarina oli ohi, ja aamulla nousin autooni palatakseni kotiin. Kun peruutin pois kapealta kujalta, näin takapeilistä pusikon korsia, joita en ollut nähnyt edellisiltana saapuessani. Pysäytin heti autoni ja pyysin Gyapongia seisomaan korsien luona. Hänellä oli yllään vaaleanpunainen kylpytakki, jota hän käyttää kylminä öinä. En pyytänyt häntä tekemään mitään. Kuvan tunnelmaan olisi sopinut, että olisin pyytänyt häntä näyttämään surulliselta, mutten pyytänyt. Lopputuloksena on ilme, jota rakastan. Se ei ole surullinen eikä iloinen, ei väsynyt eikä energinen, hän ei näytä toiveikkaalta eikä uhrilta. Se ilmentää juuri sellaisia tunteita, jotka kuvaavat vaikeissa olosuhteissa asuvaa periksiantamatonta ihmistä.” Kenen haluaisit ottavan itsestäsi muotokuvan ja miksi? ”Pidän siitä, että ihmiset, joita olen kuvannut,

ottavat minusta valokuvan. Tunnen silloin vastavuoroisesti antavani heille jotain, se on vaihtokauppa. Pidän siitä, kun voin katsoa heistä ottamaani muotokuvaa, jonka vierellä on heidän minusta ottamansa kuva.” Mikä on valokuvaajan tärkein ominaisuus? ”Se, että katsoo suuntaan, johon kukaan muu ei katso.” Millainen valokuvauksen kenttä vallitsee Italiassa? ”Sellaiset valokuvaajat kuin Massimo Berruti, Giancarlo Ceraudo, Davide Monteleone, Paolo Pellegrin, Riccardo Venturi ja Francesco Zizola ovat Roomasta, samasta kaupungista, jossa minä asun. Luulen, että minun pitäisi muuttaa jonnekin muualle, jottei tarvitsisi kilpailla näin hienojen valokuvaajien kanssa.” Mikä on mahtavin saavutuksesi? ”Se, että vanhempani ovat minusta ylpeitä.” Mitä haluaisit dokumentoida ja miksi? ”Italian johtavan luokan arkea. Ihmisten, jotka tuhoavat tietoisesti maata ja kulttuuria, Italian historiaa.” Jos voisit valita yhden valokuvaajan, jonka kanssa viettää viikko, kuka hän olisi ja miksi? ”Raghu Rai. Nähtyäni hänen Bhopal-näyttelynsä ymmärsin, millaisia tunteita kuvajournalismi voi synnyttää. Se muutti elämäni.”  P h o t o r aw 91


360° The photographer tells the story behind a picture. Kuvaaja kertoo tarinan kuvan takaa.

Photo and text

Aapo huhta

A girl from another world In the summer of 2010 hippies from around the world came to spend time together in Paukarlahti in eastern Finland. The newspaper headlines were screaming about the the Rainbow Gathering and most of the news pictures looked like they had been taken secretly. In 2011 I was working as a summer intern for Helsingin Sanomat newspaper in Finland and suggested that we do a story and actually go and see what kind of community they are. So I went to a similar event in Denmark with a journalist. I arrived at the location two days before the journalist. The atmosphere was very intimate, warm and open. People in a joint food circle told things that are usually only shared with loved ones. Members of the community do not take any electronic devices to the gathering. Photography is also not encouraged. So I was feeling restless during the first night at the camp, thinking that I would never manage to take any pictures – and that I didn’t really even want to. The next morning we were having breakfast in a big circle in a field. It’s a custom that if a person has something to say to everyone, this is the opportunity to do so. The speaker holds a feather stick. I made a speech where I explained what I wanted to do and how. I wanted people to decide whether they wanted to give their image to me or not. I also told them about the news coverage from the year before. After my speech, the people promised that I can take pictures. It still felt difficult to take pictures because the camp seemed to represent a different world. Nevertheless, little by little the material accu-

mulated so that by the end I thought I had a fairly comprehensive picture story. The biggest achievement, however, was in understanding what it means to redeem my own images. The girl in the foreground of the picture already attracted my attracted my attention during the second evening at the camp. The way the kids behaved characterised the spirit of the whole event. It was about a focus on encountering people and being present. In contrast to the way in which children are often taught in our society, these kids were not afraid to approach strangers. Unlike the way in which our society often teaches children. The girl’s name is Runa. I already tried to photograph her during the second evening but there was not enough light. Runa was wild like a lion; she was running around the field and in the forest. I could not make contact with her for many days, even when her mother was trying to help me at times. One day I noticed a children’s slide that had been constructed on the roof of an old house. It was like a scene straight from Astrid Lindgren’s book The Children of Noisy Village. I realised that Runa was among the kids and finally got the image I had been waiting for.  Aapo Huhta, 26, is a third-year student at the Lahti Institute of Design. He is a documentary photographer and won the Young Press Photographer of the Year award in Finland in 2011. Location and time: Denmark, Frøstrup, 11.7.2011 21:02:45 Camera: Canon EOS 5D Mkll Lens: EF35mm f/1.4L USM Shutter speed, exposure and ISO: 1/320 s, f/7.1, 400

Tyttö toisesta maailmasta Kesällä 2010 hipit ympäri maailmaa saapuivat Savoon Paukarlahdelle viettämään aikaa kesäisessä Suomessa. Rainbow Gathering -kokoontumisesta kirjoitetut otsikot revittelivät ja kuvat uutisten yhteydessä näyttivät pitkälti salaa otetuilta. Kesällä 2011 työskentelin kesäkuvaajana Helsingin Sanomissa. Ehdotin, että tekisimme aiheesta jutun ja menisimme oikeasti katsomaan, millaisesta yhteisöstä on kyse. Lähdimme toimittajan kanssa Tanskaan vastaavaan 92 p h oto raw

tapahtumaan. Saavuin paikalle kaksi päivää ennen toimittajaa. Ilmapiiri oli hyvin intiimi, lämmin ja avoin. Ruokapiirissä kerrottiin asioita, joita yleensä jaetaan vain läheisten kanssa. Yhteisön tapoihin kuuluu jättää kaikki elektroniset välineet kotiin, eikä valokuvaaminen ole suotavaa. Ensimmäisenä iltana ajattelin, että en ikimaailmassa onnistuisi kuvaamaan enkä oikein haluaisikaan, koska se ei sopisi paikan ilmapiiriin.

Seuraavana aamuna söimme niityllä aamiaista isossa piirissä. Tapana on, että yhteiset asiat voi kertoa muun piirin kuunnellessa. Puheenpitäjä kantaa sulkasauvaa. Pidin puheen, jossa kerroin mitä haluaisin tehdä ja miten. Halusin, että ihmiset saavat päättää joko antaa kuvansa minulle tai olla antamatta. Kerroin myös edelliskesän uutisoinnista. Puheeni jälkeen ihmiset lupasivat, että saan kuvata. Silti kuvaaminen tuntui vaikealta, koska leiri


tuntui edustavan eri maailmaa. Pikkuhiljaa kuvasatoa kertyi kuitenkin niin, että sain mielestäni kohtalaisen kattavan kuvakertomuksen. Suurin saavutus oli kuitenkin se, että ymmärsin todella, mitä tarkoittaa omien kuvien lunastaminen. Kuvan etualalla oleva tyttö herätti huomioni jo toisena päivänä. Leirin lasten olemuksesta välittyi se henki, joka kuvasi koko tapahtumaa: keskittyminen ihmisten kohtaamiseen ja läsnäoloon. Lapset eivät pelänneet lähestyä tunte-

mattomia toisin kuin meidän yhteiskunnassamme monesti. Tytön nimi on Runa, ja yritin kuvata hänet jo toisena iltana, mutta valoa oli liian vähän. Runa oli villi kuin leijona, juoksi niityllä ja metsässä, enkä saanut häneen kontaktia moneen päivään, vaikka tytön äitikin oli välillä apunani. Yhtenä päivänä huomasin lasten liukumäen, joka oli tehty vanhan talon katolle. Tilanne oli kuin suoraan Melukylän lapsista. Huomasin myös Ru-

nan olevan lasten joukossa ja sain lopulta kuvan, jota olin odottanut.  Aapo Huhta, 26, opiskelee kolmatta vuotta Lahden Muotoilu- ja taideinstituutissa. Huhta kuvaa dokumentaarista valokuvaa. Hän on Vuoden Nuori Lehtikuvaaja 2011. Kuvauspaikka- ja aika: Tanska, Frøstrup, 11.7.2011 21:02:45 Kamera: Canon EOS 5D Mkll Linssi: EF35mm f/1.4L USM Valotusaika, aukko ja ISO-luku: 1/320 s, f/7.1, 400 P h o t o r aw 93


Project/ Projekti

94 p h oto raw


A photographer tells about his/her project. Valokuvaaja kertoo projektistaan

P h o t o r aw 95


96 p h oto raw


Project/ Projekti Kaisu Jouppi Riitta Supperi

Photos Text

Widows

Lesket

With this series I wanted to explore the feeling of loneliness that follows the death of a spouse. For me it’s important that my images tell about real, significant things. My own grandmother was the first model for the series. During the project I was surprised to find out that the death of a spouse can touch people of all ages, not just the elderly. Young widows, in particular, feel that peer support is very important and my images became part of the support network. The project got its impetus from a Photo Raw workshop in 2010. I’m grateful that in the workshop you have to challenge yourself and really start working. Otherwise this project could have been stuck at the level of an idea for a long time. I produced the series with a simple technique, with soft light created by just one light. The appropriate lighting emerged through experiments. I photographed many people with both natural and artificial light. Although the subject matter is serious, I didn’t want to over-emphasize it with gloomy light and was looking for freshness in the images. 

Halusin sarjassani tutkia yksinäisyyden tunnetta, joka puolison poismenosta seuraa. Minulle on tärkeää kertoa kuvillani oikeista, tärkeistä asioista. Oma mummoni oli sarjan ensimmäinen malli. Projektin kuluessa yllätyin siitä, miten puolison kuolema koskee kaikenikäisiä, ei vain iäkkäitä ihmisiä. Etenkin nuoret lesket kokevat vertaistuen erittäin tärkeäksi, ja kuvistani muodostuikin osa tukiverkkoa. Projekti sai alkusysäyksensä Photo Raw’n valokuvatyöpajassa vuonna 2010. Olen kiitollinen siitä, että työpajassa on pakko haastaa itsensä ja ryhtyä oikeasti töihin. Muuten tämä projekti olisi saattanut jäädä pitkäksikin ajaksi ajatuksen asteelle. Toteutin sarjani yksinkertaisella tekniikalla, yhdellä lampulla luodulla pehmeällä valolla. Oikea valaistus löytyi kokeilujen kautta, monet henkilöt kuvasin sekä luonnonettä keinovalolla. Vaikka aiheeni on vakava, en halunnut ylikorostaa sitä synkällä valolla, vaan hain kuviin raikkautta. 

Kaisu Jouppi’s exhibition Widows is on show at Järvenpäätalo in Järvenpää during 2–21 December 2011, and at the Lasipalatsi gallery in Helsinki during 26 March – 6 April 2012.

Kaisu Joupin Lesket-näyttely nähtävissä Järvenpää-talolla Järvenpäässä 2.–21.12.2011 ja Lasipalatsin galleriassa Helsingissä 26.3.–6.4.2012.

P h o t o r aw 97


parting shot/ viimeinen kuva

Photo

Jussi Nahkuri

Text

Eeva Vierros

What’s happening to press photography? “I’m hoping for more forward planning and courage,” says Jyrki Valkama, a picture editor at Yle Kuvapalvelu, which is part of Finland’s public service broadcasting company. Valkama worked as a photographer for Turun Sanomat newspaper in Finland in the 1980s and 1990s, and has been following the changes in press photography over the years. With horror, he has also followed the planned cutbacks at Turun Sanomat’s picture desk, which would leave just five permanent staff from the current 35. Photography is also being outsourced in many other publications. New and young photographers are mainly being offered fixedterm contracts or freelance jobs, which means that the voice of the photographers is weakening in the editorial offices. “The freelancers cannot complain if they still want to work and the older, regular photographers working for newspapers find it hard to adjust to being freelancers. Is this a case of forcing a generational change in the profession?” asks Valkama. And where can the youngsters try out their ideas and test their wings? Last year Valkama had the opportunity to select a press photo for an article in Journalisti, the publication of the Union of Journalists in Finland. He went through tens of newspapers and magazines, and gained a good overview of the situation. “Unfortunately many publications are now like patchwork quilts and too many picture agency photos are being used. In the pictures there was no effort to find different viewpoints or to question conventions. The editorial desks are too easily satisfied with traditional solutions.” Valkama would like to see publications put more effort into picture editing and their photography policies. “There’s always a need for planning. Personality and authenticity are not opposites and it’s possible to achieve both. There’s also a need for ideas in the pictures, not mere visual exaggeration.” 

Mitä lehtikuvaukselle on tapahtumassa? ”Toivon lisää ennakkosuunnittelua ja rohkeutta”, sanoo Jyrki Valkama, Ylen Kuvapalvelun kuvatoimittaja. Valkama oli valokuvaajana Turun Sanomissa 1980- ja 90-luvuilla ja on seurannut lehtikuvauksen muutosta vuosien varrella. Hän on seurannut kauhistuneena myös Turun Sanomien kuvatoimituksen supistamisaikeita. Yt-neuvotteluiden jälkeen 35 hengen toimitukseen on suunniteltu jäävän viisi. Valokuvausta ulkoistetaan monista muistakin toimituksista. Uusille nuorille valokuvaajille on tarjolla pääosin määräaikaisia tai freelancer-pestejä, joiden 98 p h oto raw

myötä kuvaajien äänivalta toimituksissa vähenee. ”Freelancerit eivät voi valittaa, jos haluavat tehdä töitä, ja lehtien vanhemmat vakikuvaajat eivät helpolla mukaudu freelanceriuteen. Ollaanko tässä tekemässä sukupolvenvaihdosta”, Valkama kysyy. Ja missä nuoret pääsevät toteuttamaan ideoitaan tai kokeilemaan siipiään? Viime vuoden loppupuolella Valkama pääsi valitsemaan lehtikuvaa Journalistin Kuvaviesti-palstalle. Hän kahlasi läpi kymmeniä sanoma- ja aikakauslehtiä ja sai hyvän kokonaiskuvan tilanteesta.

”Valitettavan moni julkaisu on tilkkutäkkiä, ja kuvatoimistokuvia on liian monessa. Kuvatessa ei ollut etsitty erilaisia näkökulmia eikä kyseenalaistettu totuttuja tapoja. Toimituksissa tyydytään liian helposti perinteisiin ratkaisuihin.” Kuvatoimitus ja kuvapolitiikka ovat asioita, joihin Valkama panostaisi toimituksissa. ”Suunnittelua tarvitaan aina. Persoonallisuus ja autenttisuus lehtikuvauksessa eivät ole vastakkaisia asioita, vaan molemmat voidaan saavuttaa. Kuvissa tarvitaan myös ajatusta, ei pelkkää visuaalista kärjistämistä.” 


The Voice of a Photographer

> LORETTA LUX > LAUREN GREENFIELD

> Nurri kim

> RAED BAWAYAH

> olga kravets

> VILLE PALONEN

Valokuvan erikoislehti | The Voice of a Photographer

# 9 2010 9,90 € PAL. VKO 2010-19

PAL. VKO 2010-30

NOW BILINGUAL!

Now BiliNgual!

> TANJA KONSTENIUS

Valokuvan erikoislehti | The Voice of a Photographer PAL. VKO 2010-45 660506-1003

> heidi PiiroiNeN > eveliiNa huJaNeN

660506-1002

660506-0904

PAL. VKO 2010-06

> JuliaNa harkki > alexaNdra avakiaN

660506-1001

# 8 2009 9,90 €

Valokuvan erikoislehti

# 10 2010 9,90 €

# 11 2010 9,90 €

> ROB HORNSTRA > KATJA TÄHJÄ > SUMIT DAYAL > JEHAD NGA

> BRENDA ANN KENNEALLY > JOUNI HARALA > CATALINA MARTIN-CHICO > ANN-CHRISTINE WOEHRL P h ot o r aw 3

P HO TO R AW > 1FILIPPO ZAMBON

Vuoden lehtikuvat 2010

valokuvan erikoislehti | The voice of a Photographer

Valokuvan erikoislehti | the Voice of a photographer

#12 | 2010 9,90€

#13 | 2011 | 9,90€

2010 Press Photos of the Year

the Voice of a Photographer | Valokuvan erikoislehti

the voice of a photographer | valokuvan erikoislehti

#14 | 2011 | 9,90€

#15 | 2011 | 9,90 €

660506-1101

PAL. VKO 2011-19

> jodi bieber > pekka elomaa > olga kravets, maria morina & oksana juŠko > aki-pekka sinikoski

660506-1103

PAL. VKO 2011-45

> Paolo Pellegrin > anastasia taylor-lind > MiCHael WolF > natan dVir > KennetH BaMBerg

> Vesa laitinen > Maija taMMi > Kaisa rautaheiMo > antti raatiKainen > aino salMi > eetu sillanpää > ossi ahola > anne Vatén

PAL. VKO 2011-30 660506-1102

> LAURA PANNACK > NIKLAS MELTIO > COLIN DELFOSSE > ANDREA GjESTvANG > SAMULI IKÄHEIMO

Photojournalism. Documentary and Art Photography. Kuvajournalismia, dokumentti- ja taidevalokuvaa.

Subscribe to the award-winning Photo Raw magazine. Tilaa palkittu Photo Raw. www.photoraw.org Finland 40 € (4 issues) All other countries 50 € (4 issues) Prices include delivery.

P h o t o r aw 99


01122011 REBIRTH OF www.photoraw.org

Photo Raw magazine #16  

Sample issue of Photo Raw magazine

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you