Page 1

yhteiskunnallinen aikakauslehti

#1-2/2016

Talous ja valta

RAKASTAAKO KAPITALISTI KRIISIÄ?

FEMINISTINEN VALLANKUMOUS

EURON PURKAMINEN?

RASISMI JA NAIS­ VIHA VERKOSSA


“Ajassa, jossa elämme, johtavien kapitalistien ja yritysten päämäärä ei ole absoluuttinen hyöty vaan suhteellinen valta.” jonathan nitzan & shimshon bichler

Peruste on voittoa tavoittelematon neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti. Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Teppo Eskelinen, Jouko Kajanoja, Patrizio Lainà, Jukka Peltokoski,

Johanna Perkiö & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Sirpa Varis Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste/Vasemmistofoorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki

Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X Peruste on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.

Palkansaajasäätiö ja Osuuskunta Tradeka-yhtymä ovat tukeneet tämän julkaisun tuottamista. 2016


002 pääkirjoitus

Kuutti Koski Panaman malli

TALOUS JA VALTA

006

Jonathan Nitzan & Shimshon Bichler Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän

014

Alia Dannenberg Talouspuhe on vallankäyttöä

020

Teppo Eskelinen Valta ja markkinavoimat

022

Silvia Federici Feministinen vallankumous jatkuu yhä

032

Kati Peltola Viennin rattailla

038

Ilkka Kiema / Tytti Tuppurainen Euron purkaminen vai sen uudistaminen?

048

Marko Karttunen Solidaarisuutta vai kateutta – Suomen varallisuus­verotuksen tausta, historia ja tulevaisuus

062

Lauri Väisänen Julkinen pankki­toiminta ja rahapoliittinen vallankäyttö

072

Jouko Kajanoja & Keijo Lakkala Sosialismi sosiaalisena omistuksena

082

Jukka Peltokoski Valta ja valtio yhteis­tuotannossa

kolumni

debatti

PERUSTELUJA

091

Elina Vainikainen ”Rajat kiinni, raajat auki!” Rasismi ja naisviha verkossa

KIRJAT

101

Ulrike Herrmann: Pääoman voitto. Kasvun, rahan ja kriisien historia. (Patrizio Lainà)

104

Tim Di Muzio ja Jesse Salah Ovadia: Energy, Capitalism and World Order. Towards a New Agenda in International Political Economy. (Henri Purje)

107 110

Paavo Järvensivu: Rajattomasti rahaa niukkuudessa. (Marko Ulvila) Markus Kari: Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla. Oikeushistoriallinen tutkimus. (Kristiina Koivunen)

TAITEILIJA

112

Taiteilijan esittely: Sirpa Varis


002 PÄÄKIRJOITUS

Peruste #1-2/2016

panaman malli

T

ätä pääkirjoitusta kirjoittaessa maailmanlaajuiseksi ykkösuutiseksi ovat nousseet niin kutsutut Panama-paperit. Tietovuoto paljasti yksityiskohtaista tietoa reilun parinsadantuhannen yhtiön veroparatiisisijoituksista. Keskeisin Suomeen liittyvä paljastus oli, että Nordea oli perustanut asiakkailleen veroparatiisiyhtiöitä. Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos kommentoi kohua toteamalla, että ”tämä ei tosiaan ole mikään hirveän iso asia”. Tavallaan Wahlroos on oikeassa – Nordean Panama-sotku on vain jäävuoren huippu. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on arvioinut, että noin puolet maailmankaupan rahavirroista kulkee veroparatiisien kautta. Kun Tax Justice Network -järjestö tutki 95 suurimman Isoon-Britanniaan, Ranskaan ja Hollantiin rekisteröityneen yrityksen konsernirakenteita, vain yhdeltä ei löytynyt tytäryhtiöitä veroparatiiseista. Veroparatiisit eivät ole maailmantalouden poikkeamia, vaan elimellinen osa sitä. Olisi naiivia kuvitella, etteivät suomalaiset yritykset, pankit, kirjanpitäjät, verojuristit ja varakkaat yksityishenkilöt olisi missään tekemisissä veroparatiisitalouden kanssa. Myös eläkkeistämme huolehtivat puolijulkiset eläkeyhtiöt hyödyntävät veroparatiiseja sijoitustoiminnassaan (ks. Kati Peltolan artikkeli). Veroparatiisien aiheuttamien veromenetysten mittaluokka on herättänyt Suomessa keskustelua. Mitään täsmällistä lukua ei tietenkään voi edes olla olemassa – veroparatiiseista ei juuri

tihku tietoa, joten olemme väistämättä epämääräisten arvioiden varassa. Veroparatiisitalouden vaikutukset ovat kuitenkin huomattavasti laajemmat kuin vain menetetyt verotulot. Ensiksikin veroparatiisit luovat epäreilun kilpailuasetelman, joka suosii etenkin varakkaita yksityishenkilöitä ja suuryrityksiä – niillä on parhaat resurssit ja mahdollisuudet veroparatiisipalveluiden hyödyntämiseen. Taloustieteen (myös valtavirtaisen sellaisen) mukaan tämä aiheuttaa taloudellista tehottomuutta: jos yritys ei ole tuottoisa ilman salaisuuden mahdollistamaa veronkiertoetua, resurssit eivät kanavoidu oikeasti tehokkaalle toimijalle. Lisäksi veroparatiisit lisäävät talouden riskejä. Veroparatiisit mahdollistavat esimerkiksi roskalainojen piilottamisen pois yrityksen kirjanpidosta. Sijoittajat eivät välttämättä tiedä yritysten todellista varallisuustilannetta tai sitä, mitä kukakin omistaa. Monet kommentaattorit, muun muassa City University Londonin kansainvälisen poliittisen talouden professori Ronen Palan, ovatkin tuoneet esiin veroparatiisitalouden yhteyden vuonna 2008 puhjenneeseen finanssikriisiin. Vakaan talouskasvun näkökulmasta veroparatiisit ovat siis huono asia: ne vähentävät verotulojen lisäksi talouden läpinäkyvyyttä, lisäävät riskejä sekä saavat aikaan ”markkinahäiriöitä” ja tehottomuutta. Voi olla, ettei veroparatiiseista ole edes niiden käyttäjille pitkällä tähtäyksellä absoluuttista taloudellista hyötyä, jos ne saavat talouden sakkaa-


003

maan. Eikö kapitalistin siis kuuluisi vihata veroparatiiseja? Ei välttämättä. Jonathan Nitzan ja Shimshon Bichler esittävät, ettei kapitalisteja motivoi maksimaalinen vaurauden kasaaminen, vaan heidän suhteellinen valta-asemansa (ks. Nitzanin ja Bichlerin artikkeli sivulta 6). Kuten vero-oikeuden tutkija Lauri Finér on Panama-keskustelussa korostanut, veroparatiisit vaikuttavat myös muiden valtioiden veropolitiikkaan. Kun esimerkiksi Suomi poisti varallisuusveron, yksi keskeisimpiä argumentteja oli, että sitä kyettiin kiertämään esimerkiksi veroparatiisijärjestelyillä (ks. Marko Karttusen artikkeli). Lisäksi hallituksemme on pyrkinyt ajamaan Suomeen veroparatiisimaisia piirteitä laajentamalla hallintarekisterin käyttömahdollisuuksia – se helpottaisi omistusten salaamista. Veroparatiisimaisten salailukäytäntöjen laajeneminen ei koske vain Suomea. Hallintarekisterin laajentamista on perusteltu esimerkiksi sillä, että vastaava todellisen omistajan piilottaminen on jo mahdollista monessa Euroopan maassa. Panaman malli valtaa alaa. Veroparatiisien asiakkaat – niin yritykset kuin yksityishenkilötkin – eivät siis ainoastaan saa epäreilua kilpailuetua, he saavat myös muut valtiot muovaamaan politiikkaansa oman etunsa mukaiseksi. Se jos mikä on taloudellista valtaa. Kenties tämä on se perimmäinen syy, miksei veroparatiisitaloutta ole vieläkään laitettu kunnolla kuriin: se muuttaisi yhteiskunnan valta-asetelmia. Veroparatiisit ovat yksi nykytalouden valtakamppailujen areenoista. Tämän numeron artikkeleissa pureudutaan

VEROPARATIISIEN ASIAKKAAT – NIIN YRITYKSET KUIN YKSITYIS­ HENKILÖTKIN – EIVÄT SIIS AINOASTAAN SAA EPÄREILUA KILPAILUETUA, HE SAAVAT MYÖS MUUT VALTIOT MUOVAAMAAN POLITIIKKAANSA OMAN ETUNSA MUKAISEKSI. SE JOS MIKÄ ON TALOUDELLISTA VALTAA.

myös moniin muihin talouden ja vallan kysymyksiin, esimerkiksi talouspuheeseen (ks. Alia Dannenbergin artikkeli), viennin valtaan (ks. Kati Peltolan artikkeli), tietoyhteiskunnan taloudellisiin valtarakenteisiin (ks. Jukka Peltokosken artikkeli), kysymykseen eurojärjestelmän uudistamisesta tai purkamisesta (ks. numeron debatti) sekä kotityöhön ja naisten taloudelliseen asemaan (ks. Silvia Federicin artikkeli). Numeron artikkeleita yhdistää se, etteivät ne käsittele taloutta jonain irrallisena yhteiskunnan sektorina. Käsittelemme taloutta ja valtaa yhdessä, koska käytännön maailmassa niitä on miltei mahdotonta erottaa toisistaan. Antoisia lukuhetkiä, Kuutti Koski Päätoimittaja Ps. Tämä on viimeinen paperimuotoinen Perusteen numero, siirrymme syksyllä 2016 kokonaan verkkoon. Kiitos kaikille lehden tekijöille, levittäjille, tilaajille ja lukijoille! Nähdään netissä!


004

Peruste #1-2/2016

talous ja valta


005

Sirpa Varis NimetÜn vesiväri ja muste


006

talous ja valta

Peruste #1 2016

MIKSI KAPITALISTIT EIVÄT HALUA TALOUDEN ELPYVÄN Onko realistista ajatella, että pääomien omistajia ohjaa absoluuttinen hyöty? Entä jos heidän perimmäinen motiivinsa onkin kasvattaa valtaansa suhteessa muihin? Tällöin kapitalisteilla on hyvä syy rakastaa kriisiä ja jämähtää paikoilleen. jonathan nitzan & shimshon bichler suomennos: matias kauppi

Alkuperäinen artikkeli ”Profit from crisis” on julkaistu Frontline-lehdessä: http://www.frontline. in/world-affairs/profit-from-crisis/article5915462.ece. Suomenkielinen käännös on julkaistu kirjoittajien luvalla.


007

Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän

V

oisiko olla niin, että kapitalistit pitävätkin talouslamasta enemmän kuin kasvusta? Ajatus kuulostaa ensiajattelemalla hullulta. Kansantaloustieteen johdantokurssin mukaan kaikki rakastavat kasvua, etenkin kapitalistit. Hyöty ja kasvu kulkevat käsi kädessä. Kun pääoman omistajat hyötyvät, reaali-investoinnit lisääntyvät ja talous kasvaa, ja kun talouskasvu kiihtyy, kapitalistien voitot kohoavat huippulukemiin. Vai onko asia sittenkään näin? mikä motivoi kapitalisteja

Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen riippuu siitä, mikä motivoi kapitalisteja. Valtavirran talousteoriat väittävät, että kapitalistit ovat hedonistisia olentoja: kuten kaikki muutkin taloudelliset toimijat – kiireiset johtajat, hektiset työntekijät, ammattirikolliset, sosiaalituilla elävät ihmiset jne. – he pitävät todellisena päämääränään suurinta mahdollista hyötyä. Saavuttaakseen tämän päämäärän heidän täytyy maksimoida saamisensa ja osuutensa voitoista. Ja nämä tulot, niin kuin mitkä tahansa tulot, ovat riippuvaisia taloudellisesta kasvusta. Johtopäätös on se, että jokainen hyötyä tavoitteleva kapitalisti rakastaa talouskasvua ja inhoaa lamaa. Mutta ovatko kapitalistit todella hyödyn perään? Onko realistista ajatella, että amerikkalaisia yrityksiä ohjaa niiden omistajien hedonistinen nautinto – vai tarvitsemmeko aivan uuden lähtökoh-

dan asian avaamiseksi? Kokeilkaamme seuraavaa lähtökohtaa: ajassa, jossa elämme, johtavien kapitalistien ja yritysten päämäärä ei ole absoluuttinen hyöty vaan suhteellinen valta. Heidän todellinen tarkoituksensa ei ole maksimoida hedonistista nautintoa vaan olla keskiverron yläpuolella. Heidän perimmäinen päämääränsä ei ole kuluttaa enemmän hyödykkeitä ja palveluita (vaikka tätäkin tapahtuu), vaan kasvattaa valtaansa suhteessa muihin. Tämän valta-aseman keskeisin mitta on heidän osuutensa tuloista ja varallisuudesta. Kannattaa huomata, ettei kapitalisteilla ole valinnanvaraa tässä asiassa. ”Keskiverron päihittäminen” ei ole subjektiivinen preferenssi, vaan joustamaton sääntö, jonka järjestelmän konflikteja ruokkiva luonne määrittää. Kapitalismi asettaa kapitalistit toisia yhteiskuntaryhmiä vastaan ja samoin myös toisiaan vastaan.

AJASSA, JOSSA ELÄMME, JOHTAVIEN KAPITALISTIEN JA YRITYSTEN PÄÄMÄÄRÄ EI OLE ABSOLUUTTINEN HYÖTY VAAN SUHTEELLINEN VALTA. HEIDÄN TODELLINEN TARKOITUKSENSA EI OLE MAKSIMOIDA HEDONISTISTA NAUTINTOA VAAN OLLA KESKIVERRON YLÄPUOLELLA.


008

Peruste #1 2016

JOS KAPITALISTEJA SIIS KATSOO SUHTEELLISEN VALLANJAON NÄKÖKULMASTA, EI OLEKAAN NIIN SELVÄÄ, ETTÄ TALOUDEN ELPYMINEN JA KASVU OLISIVAT HEIDÄN INTRESSEISSÄÄN. ITSE ASIASSA NÄYTTÄÄ OLEVAN PÄIN VASTOIN. JOS MIKÄ TAHANSA RYHMÄ HALUAA KASVATTAA SUHTEELLISTA VALTAANSA YHTEISKUNNASSA, SEN TÄYTYY STRATEGISESTI SABOTOIDA MUITA TUOSSA SAMASSA YHTEISKUNNASSA.

Niinpä tämä monitahoinen valtataistelu on aina suhteellista. Kapitalistien – ja heidän omistamiensa yritysten – on pakko kasvaa suhteessa muihin, ei niinkään oman suoran hyötynsä vuoksi. Olivat kyseessä sitten yksityiset omistajat kuten Warren Buffett tai institutionaalisten sijoittajien salkunhoitajat kuten Bill Gross, he eivät tähtää niinkään tulokseen kuin toisten toimijoiden syrjäyttämiseen. Ja syrjäyttäminen merkitsee varallisuuden uudelleenjakoa. Kapitalistit, jotka voittavat kilpailussa keskivertotoimijat, jakavat tuoton ja varallisuuden uudelleen omaksi hyväkseen. Tämä jako nostaa niiden osuutta kokonaisuudesta, ja suurempi osa kokonaisuudesta merkitsee suurempaa valtaa muihin. Tästä analyysistä voi tehdä johtopäätöksen, että kapitalistit eivät tavoittele niinkään hedonistista nautintoa kuin vallan uusjakoa. Jos kapitalisteja siis katsoo suhteellisen vallanjaon näkökulmasta, ei olekaan niin selvää, että talouden elpyminen ja

kasvu olisivat heidän intresseissään. Itse asiassa näyttää olevan päin vastoin. Jos mikä tahansa ryhmä haluaa kasvattaa suhteellista valtaansa yhteiskunnassa, sen täytyy strategisesti sabotoida muita tuossa samassa yhteiskunnassa. Tämä sääntö tulee suoraan valtasuhteiden logiikasta. Se tarkoittaa, että kapitalistien, jotka haluavat kasvattaa tulo-osuutena ymmärrettyä valta-asemaansa, täytyy horjuttaa muuta yhteiskuntaa. Pääasiallinen ase tässä taistelussa on – joskus tarkoituksella, mutta useimmiten järjestelmään sisäänrakennettuna – työllisyys ja työttömyys. työttömyys vaikuttaa varallisuuden jakoon

Työttömyys vaikuttaa varallisuuden jakoon pääasiassa suhteellisten hintojen ja palkkojen kautta. Jos korkea työttömyysaste johtaa hintojen laskuun suhteessa yksikkötyökustannuksiin, kapitalistit jäävät uusjaossa jälkeen, mikä saa heidät toivomaan talouden elpymistä. Mutta jos juuri päinvastainen onkin totta – siis että korkea työttömyysaste johtaa hintojen nousuun suhteessa palkkoihin – kapitalisteilla on hyvä syy rakastaa lamaa ja jämähtää paikoilleen. Periaatteessa molemmat skenaariot ovat mahdollisia. Mutta kuten kuviosta 1 käy ilmi, Yhdysvalloissa toinen vaihtoehto on käynyt enemmän toteen: työttömyys jakaa tuloja järjestelmällisesti kapitalistien hyväksi. Kuvio näyttää voittojen (ennen veroja) ja nettokorkotulojen suhdetta työttömyyslukuihin (molemmat luvut on pyöristetty viiden vuoden keskiarvoihin). Huomaa, että työttömyysaste on esitetty kolmen vuoden viiveellä, joten kuvio esittää tilannetta sen osalta kolmea vuotta aiemmin.


009

Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän

Kuvio 1. Työttömyys Yhdysvalloissa sekä voittojen ja korkojen osuus kokonaistulosta.

Kolme vuotta aiemmin (oikealla)

Osuus bruttokansantuotteesta (vasemmalla) www.bnarchives.net

HUOMIO: Aineisto on tasoitettu 5-vuoden liikkuvien keskiarvojen mukaan. Viimeisimmät aineistoon sisältyvät vuodet: 2014 voitoille ja koroille; 2016 työttömyysasteelle. LÄHDE: Historical Statistics of the United States; Bureau of Economic Analysis; Bureau of Labor Statistics.

Nämä tilastot eivät istu kovin hyvin vallalla oleviin käsityksiin. Valtavirran taloustieteen mukaan molempien tilastojen tulisi korreloida toisiinsa käänteisessä suhteessa. Kapitalistien tulojen osuuden pitäisi nousta kun työttömyys laskee ja laskea kun työttömyys kasvaa. Yhdysvalloissa näin ei ole käynyt: korrelaatio on ollut suora, ei käänteinen.

Kapitalistien osuus kulkee vastasykleissä, eli se nousee taantumassa ja laskee kasvun aikana – juuri päinvastoin kuin valtavirran talousteoria antaa olettaa. Laskutoimitus on suoraviivainen: jokainen yhden prosentin nousu työttömyydessä vastaa kolmen vuoden aikavälillä 0,8 prosentin tuoton kasvua. On tarpeetonta sanoa, että tämä yhtälö on huono asia suurimmalle osalle amerikkalaisis-


010

Peruste #1-2/2016

KUVIOSTA KÄY SELVÄSTI ILMI, ETTÄ RIKKAIMMAN PROSENTIN VOITTOJEN OSUUTTA EI NOSTA KASVU, VAAN JUURI LAMA. TILASTOJEN SUHDE ON SELVÄSTI KÄÄNTEINEN: KUN TALOUSKASVU SAKKAA JA TYÖLLISYYDEN KASVU ALENEE, RIKKAIMMAN PROSENTIN OSUUS TULOISTA ITSE ASIASSA NOUSEE – JA PÄIN VASTOIN PIDEMMÄN AIKAVÄLIN KASVUKAUSINA.

ta – juuri siitä syystä, että se on hyvä asia maan kapitalisteille. Kannattaa huomata, että kuviosta 1 ilmenevä suora korrelaatio ei koske vain lyhyen aikavälin bisnessykliä, vaan myös pitkää aikaväliä. Neljäkymmentäluvun talousbuumin aikana, jolloin työttömyys oli hyvin alhainen, kapitalistit saivat suhteellisen pienen siivun kansantuotteesta. Mutta kun buumi vaimeni, kasvu hyytyi ja talous alkoi pysähtyä, pääoman osuus alkoi nousta ylöspäin. Pääoman vallan huippu mitattuna sen osuudella tuloista osui 1990-luvun alkuun, jolloin työttömyys oli sodan jälkeisen ajan huipussa. Sitä seurannut neoliberaali globalisaatio nosti työllisyysastetta ja vähensi pääoman osuutta, mutta ei pitkäksi aikaa. 2000-luvun lopussa kansainvälinen talouslama johti siihen, että työttömyys kasvoi jälleen sodanjälkeisen ajan ennätyslukemiin ja samalla nosti pääoman osuutta taloudessa. Tilastojen noudattamasta säännönmukaisuudesta voi päätellä, että pääoman osuus tuotosta nousee vielä vuoden tai kaksi, mutta sen aika on jo käymässä vähiin. Vuonna 2014 työttömyys alkoi jälleen voimakkaasti laskea massiivisen setelirahoituksen ja budjetti-

alijäämien laskun myötä. Jos kaaviossa 1 esitetty säännönmukaisuus pitää yhä paikkansa, tämä merkitsee kapitalistien tuottojen laskua lähivuosina – ja täten kapitalistit pyrkinevät nostamaan työttömyysastetta. Kapitalistien valtaa voi myös tarkkailla surullisenkuuluisan rikkaimman prosentin avulla. Suurin osa kommentaattoreista korostaa ”sosiaalisia” ja ”poliittisia” ongelmia, jotka seuraavat tämän ryhmän epäsuhtaisesta omistusosuudesta, mutta tämä painotus kääntää asiat ylösalaisin. Vaurauden uudelleenjako ei ole kasvun tai lamakausien ikävä sivuvaikutus, vaan juuri niitä sääntelevä voima. Kuvio 2 näyttää vuosisadan ajalta suhteen rikkaimman prosentin tulojen osuuden ja työllisyyden kasvun välillä (molemmat on pyöristetty kymmenen vuoden keskiarvoihin). Kuviosta käy selvästi ilmi, että rikkaimman prosentin voittojen osuutta ei nosta kasvu, vaan juuri lama. Tilastojen suhde on selvästi käänteinen: kun talouskasvu sakkaa ja työllisyyden kasvu alenee, rikkaimman prosentin osuus tuloista itse asiassa nousee – ja päin vastoin pidemmän aikavälin kasvukausina.


011

Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän

Kuvio 2. Tulonjako ja työllisyyden kasvu Yhdysvalloissa.

(vuosittainen muutos, vasemmalla)

(taso, oikealla) www.bnarchives.net

HUOMIO: Aineisto on tasoitettu 10-vuoden liikkuvien keskiarvojen mukaan. Viimeisimmät aineistoon sisältyvät vuodet: 2014 suurituloisimmalle prosentille; 2016 työllisyyden kasvulle. LÄHDE: Historical Statistics of the United States; Bureau of Labor Statistics; The World Top Incomes Database.

Historiallisesti tämän käänteisen suhteen voi jakaa kolmeen aikakauteen, joita kuvaa vapaasti merkitty katkoviiva työllisyyden kasvua esittävän käyrän keskellä. Ensimmäinen aikakausi, joka käsittää ajan 1900-luvun alusta kolmekymmentäluvulle, on niin kutsuttu kultakausi. Tuloerot ovat siinä kasvussa ja työllisyyden kasvu romahtaa. Toiselle aikakaudelle 1930-luvun suu-

resta lamasta 1980-luvun alkuun on tunnusomaista keynesiläinen hyvinvointija sodankäyntivaltio. Korkeampi verotus ja julkinen kulutus tekevät varallisuuden jaosta tasaveroisemman, ja työllisyyden kasvu kiihtyy. Huomionarvoista on toisen maailmansodan aiheuttama työllisyyden kasvun merkittävä kiihtyminen, ja vastaavasti sodan loppumisen aiheuttama lasku. Tietenkään näillä äkillisillä


012

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Naamionainen akvarelli, muste ja merisuola 2009

tapahtumilla ei ole mitään tekemistä tasapuolisen tulonjaon kanssa, mutta ne eivät vaikuta kaaviosta ilmi käyvään yleiseen noususuuntaukseen työllisyydessä. Kolmas aikakausi 1980-luvun alusta tähän päivään on neoliberalismin kausi. Tällä kaudella monetarismi vallitsee yli kaiken muun, epätasa-arvoisuus kasvaa ja työllisyysaste heikkenee. Nykyinen työllisyyden kasvu on lähellä nollaa, suunnilleen samoissa lukemissa kuin suuren laman aikoihin. Rikkain prosentti vie 21 prosenttia kaikista tuloista, ja rikkoo näin aiemman 30-luvun ennätyksen. mitä nämä tilastotiedot merkitsevät yhdysvalloille?

Ensinnäkin tämä merkitsee yhteiskunnallisten jakolinjojen syventymistä.

Vanha sanonta ”mikä on hyväksi General Motorsille on hyväksi Amerikalle” kaikuu nykyään tyhjyyttään. Kapitalistit eivät tavoittele tuloja ihmisten kulutuksesta vaan enemmän valtaa varallisuuden jakautumisen avulla. Näihin päämääriin ei päästä investointien kasvattamisella ja kasvun vauhdittamisella, vaan tekemällä työpaikoista harvinaisia ja antamalla työttömyyden nousta. Selvästikään emme ole kaikki samassa veneessä. Valtataistelua käydään vaurauden jaon avulla, ja tämä taistelu ei ole enää pelkästään sosiologinen ongelma. Se on poliittisen taloutemme keskiössä, ja tarvitsemme uuden teoreettisen kehikon sen ymmärtämiseksi. Toiseksi tämä merkitsee, ettei mak-


013

Sirpa Varis Nälkäiset akvarelli ja muste 2008

Miksi kapitalistit eivät halua talouden elpyvän

roekonominen toiminta, oli se uudenaikaista tai vanhanaikaista, voi tasoittaa tämän varallisuuden jaon aiheuttamia sivuvaikutuksia. 1970-luvun loppuun asti budjettialijäämä oli pieni, silti Yhdysvaltojen talous kukoisti. Miksi? Progressiivinen verotus, tulonsiirrot ja sosiaaliset toimenpiteet pitivät varallisuuserot vähemmän epäoikeudenmukaisina. 1980-luvun loppuun tultaessa tämä suhde oli kääntynyt ylösalaisin. Vaikka budjetin alijäämä paisui ja korot laskivat, taloudellinen kasvu tyrehtyi. Varallisuuden jako rikkaimman prosentin ehdoilla on tehnyt pysähtyneisyydestä uuden normin. Kolmanneksi, ja viimeiseksi, tämä merkitsee, ettei Washington voi enää pitää päätään pensaassa. Yhdysvaltain

tulojen ja varallisuuden keskittyminen ovat ennätyslukemissa lamanjälkeisten pelastuspakettien ja arvopaperiostojen ansiosta. Lisäksi pitkäaikaistyöttömyys on sodanjälkeisissä ennätyslukemissa siinä missä työllisyyden kasvu on lähellä nollaa. Lopulta tämä tilanne tulee kääntymään ylösalaisin. Kysymys onkin, tapahtuuko se uudenlaisen politiikan vai talousjärjestelmän katastrofaalisen kriisin kautta. Jonathan Nitzan on Yorkin yliopiston poliittisen taloustieteen professori Torontossa, Kanadassa. Shimshon Bichler opettaa poliittista taloustiedettä korkeakouluissa ja yliopistoissa Israelissa.


014

talous ja valta

Peruste #1-2/2016

TALOUSPUHE ON VALLANKÄYTTÖÄ Vaikka talousasiat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia, ne esitetään usein vaikeatajuisesti. Tämä on yksi keino rajata osa ihmisistä keskustelun ulkopuolelle. Puhe kestävyysvajeesta on tästä hyvä esimerkki. alia dannenberg


015

Talouspuhe on vallankäyttöä

un aletaan puhua tai kirjoittaa taloudesta, hämmästyttävän moni sulkee automaattisesti silmänsä ja korvansa ajatellen, ettei ymmärrä asiasta yhtään mitään. Ikävä tosiasia on, että talous kuitenkin asettaa reunaehdot lähes kaikelle yhteiskunnalliselle toiminnalle, myös ”maailmanparantamiselle”. Lisäksi taloustiede on merkittävä yhteiskuntatiede ja parhaimmillaan auttaa selittämään ja ymmärtämään monenlaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Etenkin länsimaissa tästä on valitettavasti tehty se virheellinen johtopäätös, että talous olisi yhteiskunnallisista asioista tärkein. Eikö tärkeintä kuitenkin olisi paremman maailman tekeminen? Tähän tehtävään taloutta tarvitaan renkinä. Siitä on kuitenkin tullut isäntä. Kaikki pyörii talouden ympärillä, talousasiantuntijat ovat tärkeimpiä asiantuntijoita, ja talouspuheella poliitikko nostaa omaa uskottavuuttaan. kuka saa puhua taloudesta?

Millainen ihminen on uskottava talouselämän auktoriteetti? Tyypillinen mielikuva talousosaajasta on arvokkaasti pukeutunut, matalalla ja luotettavalla äänellä puhuva keski-ikäinen mies. Luultavasti juuri siksi nykyisen hallituksen ministerit Sipilä, Stubb ja Soini mielletään uskottaviksi heidän puhuessaan TV-kameroiden edessä ”välttämättömistä sopeutustoimista” (lue: leikkauksista) ja ”kilpailukykypaketista” (lue:

pakkolaeista), vaikka Suomesta todennäköisesti löytyy viljalti ihmisiä, jotka hallitsevat esimerkiksi prosenttilaskun heitä paremmin. Tyypilliseen mielikuvaan talousosaajasta liittyvät myös kovat ja oikeistolaiset arvot. Kauppa- ja oikeustieteiden opiskelijoiksi päätyy suurelta osin oikeistolaisesti ajattelevia ihmisiä, joten oikeistolaisilla toimijoilla on myös suurempi todennäköisyys päätyä ”puhuviksi päiksi” talousasioissa. Maailmanparantajien ongelma on, että yhteiskunnallisiin ja ekologisiin ongelmiin keskittyessään heillä on taipumus jättää vaikeiksi koetut talousasiat muille. Oikeistopuolueissa osataan puhua taloudesta oikeilla termeillä ja johdonmukaisesti. Siksi oikeisto pystyy Suomessa dominoimaan talouskeskustelua, ja vasemmistolla on asiassa ehdottomasti peiliin katsomisen paikka. Jostain syystä yhteistä niin oikeistolle kuin vasemmistollekin on, että talousasiantuntijaksi pääseminen vaikuttaisi edellyttävän maskuliinisuutta, vaikka salkunhoitajatutkimuksetkin vihjailevat, että liiallinen testosteroni johtaa ylettömään riskinottoon ja täten huonoihin taloudellisiin päätöksiin. Kun vaikkapa hallitus tarvitsee talousasiantuntijoita, tuloksena on usein surullisenkuuluisa ”all male panel”. Sama ilmiö näkyy myös median taloushaastatteluissa. Itsekin olen joskus talousasioista puhuessani kuullut ihmettelyä, että eiväthän naiset tuollaisista vaikeista asioista puhu.


016

Peruste #1-2/2016

KANNATTAA MYÖS SEURATA RAHAN JÄLKIÄ, ELI MISTÄ RAHA ESITYKSEN MUKAISESTI TOIMITTAESSA SIIRTYY JA MINNE. YLEENSÄ TÄTEN PALJASTUU, MIKÄ ON PUHUJAN PERIMMÄINEN TARKOITUS.

Miksi talousasiat ylipäänsä mielletään vaikeiksi? Todellisuudessa talous ei ole mitään kvanttifysiikkaa, vaan yksinkertaisia peruslaskutoimituksia ja syy–seuraus-suhteita. Ja toisaalta miksi naisten ei kuuluisi ajatella vaikeita asioita, saati puhua niistä? Oletetaanko alitajuisesti, etteivät naiset olisi siihen kykeneviä? miksi taloudesta tehdään vaikeaa?

Kun uskotellaan, ettei tavallinen ihminen ymmärrä taloutta, päätösvalta keskittyy harvoille ja valituille. Mitä suurempi asia, sitä vaikeammaksi se kuvataan. Näin annetaan ymmärtää, että muiden kuin ”asiantuntijoiden” on sallittua puhua taloudesta korkeintaan ruohonjuuritasolla. Kansalaiskeskustelua voidaan käydä lähinnä pieniksi mielletyistä sosiaali- ja hyvinvointiasioista. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kansalaiskeskustelulla olisi todellisuudessa mahdollista saada mitään aikaiseksi, koska talouseliitti voi aina tyrmätä minkä tahansa esityksen murahtamalla norsunluutornistaan ”kestävyysvaje”. Talousasioiden mystifioiminen palve-

lee siis yhteiskunnallisen eliitin etua. Asiantuntijavaltaa korostamalla talouspolitiikasta tulee harvojen ja valittujen raskaan sarjan päättäjien temmellyskenttä. Tämä on kuitenkin ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa, että talous on politiikan alueista ehkä merkittävimmin kaikkia ihmisiä koskettava. Taloudellisilla ratkaisuilla voidaan helposti nostaa tiettyjä ryhmittymiä uskomattomaan yltäkylläisyyteen, tai toisaalta konkreettisesti tappaa ihmisiä nälkään. talouspuheen näennäinen objektiivisuus

Talouspuhetta väitetään usein objektiiviseksi, vaikka se on mitä suurimmassa määrin tarkoitushakuista. Etenkin jos tiettyä ratkaisua väitetään välttämättömäksi ja ainoaksi mahdollisuudeksi, ei kannata niellä matoa koukkuineen. Kuka puhuu? Miksi hän puhuu noin? Mitä hän hyötyy puhuessaan noin? Objektiivisuutta teeskentelemällä subjektiiviset ja arvopohjaiset tavoitteet voidaan naamioida välttämättömyyksiksi. Kannattaa myös seurata rahan jälkiä, eli mistä raha esityksen mukaisesti toimittaessa siirtyy ja minne. Yleensä täten paljastuu, mikä on puhujan perimmäinen tarkoitus. Numerot eivät valehtele, ne ovat, mutta eri laskutavoilla saadaan erilaisia numeroita. Esimerkiksi taloudellista kannattavuutta voidaan arvioida monin eri menetelmin, jolloin taloudellisesti täysin päätön hanke voidaan sopivasti valitulla laskentamenetelmällä saada näyttämään vaikka kuinka kannattavalta. Talouspuheen hallitseminen antaa vallan valita myös laskentamenetelmät, jolloin on mahdollista osoittaa musta


017

Talouspuhe on vallankäyttöä

Sirpa Varis Kissa liekeissä lyijykynä ja värikynä 2014


018

Peruste #1-2/2016

OVATKO NÄMÄ LASKELMAT LUOTETTAVIA? TOTUUS ON, ETTÄ HARVA ASIA ON NIIN VAIKEAA KUIN TALOUDEN ENNUSTAMINEN. TODENNÄKÖISYYS, ETTÄ NYKYINEN KEHITYS JATKUU TULEVAISUUDESSA SAMANLAISENA, ON HYVIN PIENI.

valkoiseksi. Siispä jos kansalle tarjoillaan ”välttämätöntä” talousratkaisua, jota perustellaan sen järkeväksi osoittavilla laskelmilla, kannattaa kysyä, kuka laskelmat on tehnyt ja millä motiiveilla. Laskentatapoja on monia, ja lähes varmasti jokin niistä näyttää saman ratkaisun hyvänä ja jokin toinen täysin järjettömänä. Ensimmäinen askel talouspuheen hallitsemisessa on kaiken epäileminen ja kyseenalaistaminen – myös laskelmien. Toinen askel on termien ottaminen haltuun. Kyseenalaistamalla talouspuheessa käytettävien käsitteiden sisältö voidaan puuttua myös niiden sisältämiin ristiriitoihin ja yliyksinkertaistuksiin. Termien avaamisella ja ”suomentamisella” annetaan jokaiselle mahdollisuus osallistua taloudesta käytävään keskusteluun. tarkoituksenmukainen talouspuhe: tapaus ”kestävyysvaje”

Ottakaa haltuunne nykyajan natsikortti. Sanokaa ”kestävyysvaje”. Sanokaa sitten sama mahdollisimman hassulla äänellä. Kuulostaako edelleen hienolta ja uskottavalta? Käytän esimerkkinä kestävyysvajetta, koska kyseinen termi on viime aikoina

ollut politiikassa jatkuvasti esillä muttei ole ollut lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Poliittisessa keskustelussa sanaa on käytetty paikoitellen jopa keskustelun tarkoitukselliseen tappamiseen – kestävyysvajeeseen vetoamalla saadaan aikaan tilanne, jossa vastapuoli ei voi enää argumentoida vastaan. Siksi on tärkeää tietää, mitä se tarkoittaa. Puretaanpa kestävyysvaje palasiin. Ensin, mikä on kestävyysvaje? Lyhyesti: väestön ikääntyessä valtion verotulot pienenevät ja julkiset menot kasvavat. ”Kestävyysvaje” tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan tulkintaa siitä, kuinka paljon valtion tuloja täytyy lisätä ja/tai julkisia menoja vähentää, jotta valtiontalous pysyisi tasapainossa väestön ikääntymisestä huolimatta. Selvä. Entä onko Suomessa kestävyysvaje vai ei? Kysymys on mieletön, koska kestävyysvaje ei ole nykyhetken asia vaan tulevaisuuteen liittyvä käsite. Siksi sen suuruutta ei voida mitata, vaan ainoastaan ennustaa. Jos nykyisen kehityksen oletetaan jatkuvan samanlaisena, valtiontaloutta täytyy lähivuosina sopeuttaa lähteestä riippuen 6–10 miljardia euroa. Hyvä on. Ovatko nämä laskelmat luotettavia? Totuus on, että harva asia on


019

Talouspuhe on vallankäyttöä

niin vaikeaa kuin talouden ennustaminen. Todennäköisyys, että nykyinen kehitys jatkuu tulevaisuudessa samanlaisena, on hyvin pieni. Ennusteet voivat siis toteutua, tai sitten ne voivat olla pielessä kumpaan suuntaan tahansa. Pitääkö kestävyysvajeeseen siis varautua, jos ennusteet eivät välttämättä toteudu? No, Suomessa syntyvyys on vähentynyt ja ihmisten keskimääräinen elinikä pidentynyt jo kauan, eikä olennaista muutosta ole odotettavissa. Siksi väestön ikääntymiseen liittyvät valtion menot todennäköisesti kasvavat. Kestävyysvaje on kuitenkin vain osa valtiontaloutta, joten myös valtion muut tulot ja menot täytyy ottaa huomioon. Jos esimerkiksi maailmantalous kasvaa, Suomen taloudellinen tilanne voi parantua niin paljon, että se tasapainottaa ikääntymisestä aiheutuvat menot. Vastaavasti jos lama jatkuu, tuloja täytyy lisätä tai menoja leikata nykyisiä ennusteitakin enemmän. Kestävyysvajeen yhteydessä puhutaan usein myös huoltosuhteesta, eli kuinka monta huollettavaa on työikäistä kohti. Knoppikysymys: mikä näistä puheista usein (ja poliittisista syistä tarkoituksenmukaisesti) unohtuu? Se, että työikäisetkin ovat huollettavia ollessaan työttöminä. Väestön ikääntyminen on siis osa ongelmaa, mutta vielä suurempi ongelma on, ettei töitä ole riittävästi. Yksi tärkeä keino kestävyysvajeen korjaamiseen olisikin töiden nykyistä tasaisempi jakaminen työikäisten kesken. Lisäksi Suomessa jätetään vuosittain veroja maksamatta arviolta 15 miljardia euroa harmaan talouden, veronkierron ja aktiivisen ”verosuunnittelun” vuoksi, mutta hallituksen laskelmissa ei mainita tämän veronmaksuvajeen um-

VÄESTÖN IKÄÄNTYMINEN ON SIIS OSA ONGELMAA, MUTTA VIELÄ SUUREMPI ONGELMA ON, ETTEI TÖITÄ OLE RIITTÄVÄSTI. YKSI TÄRKEÄ KEINO KESTÄVYYS­VAJEEN KORJAA­MISEEN OLISIKIN TÖIDEN NYKYISTÄ TASAISEMPI JAKAMINEN TYÖIKÄISTEN KESKEN.

peen kuromista mahdollisena julkistalouden tasapainottamisen keinona. Se, mistä kestävyysvajeen yhteydessä jätetään puhumatta, on siis yhtä tärkeää kuin se, mistä puhutaan. lopuksi

Miten talouspuhe siis otetaan haltuun? Miettimällä, keiden asioista halutaan puhuvan ja millä perusteilla kulloisetkin puhuvat päät ovat asemaansa päätyneet. Kyseenalaistamalla puheen näennäinen objektiivisuus ja tiedostamalla puhujien henkilökohtaiset motiivit, jolloin selviää, keiden etuja he ajavat. Ymmärtämällä termit ja laskutoimitukset, ettei niillä ole mahdollista hämätä. Ennen kaikkea on syytä muistaa, että talousasiat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia, vaikka ne yritettäisiin tarkoituksella naamioida vaikeiksi. Talous on yhteinen asia, jota yhdelläkään ihmisellä tai ihmisryhmällä ei ole oikeutta omia henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kauppatieteiden kandidaatti, joka on erikoistunut talouden matemaattiseen mallintamiseen. Hän toimii päätoimisesti talousalan yrittäjänä.


talous ja valta

020 Kolumni

Peruste #1-2/2016

valta ja markkinavoimat teppo eskelinen

T

aloudellisesta vallasta on kaksi hallitsevaa käsitystä. Mielenkiintoista kyllä, ne sekä esiintyvät rinnakkain että ovat täysin ristiriidassa keskenään. Toisen mukaan taloudellisen vallan käyttäjillä on ”nimet ja osoitteet”, toisen mukaan ongelmana on talouden ”kasvottomuus”. Ensimmäinen tulkinta on kulttuurisesti voimakas. Rikkaat kuvataan usein tiettynä tunnistettavana ihmisjoukkona, joka pyörittää avoimesti järjestelmää, jonka pyörittäminen kuuluisi poliitikoille. ”Laulu 20 perheestä” on klassikko, jossa luetellaan sukunimittäin, kenellä on ”kansalta puuttuva valta”. Uudempi esimerkki on Esko Seppäsen kirja Suomen rikkaat (2014), jonka yhteiskuntakritiikki nojaa nimenomaan Suomen taloudellisten vallankäyttäjien nimeämiseen. On myös tunnettua, että monet raharikkaat harmistuivat, kun eivät mahtuneet 20 perheen sukulistaukseen. Seppäsen kirjaan pääsy on myös varmasti ollut tekstin kritiikkimuodosta huolimatta asianosaisille ylpeyden aihe. Toisinaan taloudellisen vallan nimettyjä käyttäjiä etsitään konkreettisempien kriteerien avulla. Iltalehti listasi taannoin ihmisiä, jotka kuuluvat usei-

den pörssiyhtiöiden hallituksiin. Jutun otsikko oli yksinkertaisesti: Heillä on valtaa. *** Toisen teorian mukaan maailmaa hallitsevat ”markkinavoimat”. Huomattavan monet tuntuvat olevan vakuuttuneita siitä, että poliitikoille muinoin kuulunut valta on siirtynyt näille tarkemmin määrittelemättömille ”markkinavoimille”. Etsiskelin taannoin sitaatteja eri puoluejohtajien puheista. Jokaiselta löytyi vaivatta versio tästä vallansiirtymiskertomuksesta. Jokaisen versioon kuului myös markkinavoimien vastainen taisteluretoriikka. Tyylilajieroja löytyi skaalalla ”on noustava markkinavoimia vastaan”, ”on uskallettava vastustaa markkinavoimia”, ”on kaapattava valta takaisin markkinavoimilta”, ” on otettava niskalenkki markkinavoimista”. Markkinavoimat herättävät pahennusta ja ahdistusta juuri epämääräisyytensä takia. Siksi markkinavoimia kuvataan aina nimenomaan ”kasvottomiksi”. Tämä kuvaus pohjaa ilmeisesti oletukseen, että markkinavoimat muuttuisivat inhimillisemmiksi, jos löytäisimme niiden taustalta valtaa käyttävän ihmisen – vaikka suurin osa ihmisistä tuskin todellisuudessa ajattelee näin.


021

*** Olisi yksinkertaistavaa ajatella, että ratkaisu taloudellisen vallan ongelmaan olisi varakkaiden yksilöiden nimeäminen ja heidän yksilöllisen valtansa eliminointi. Tällainen lähestymistapa estää nimittäin näkemästä vallan moninaisia tasoja sekä niitä mekanismeja, jotka tuottavat rakenteellisesti eriarvoisia jakoja. Jos valta olisi yksiselitteisesti vaurailla yksilöillä, sen voisi käydä hakemassa pois näiltä nimetyiltä henkilöiltä. Tämä ei ole koskaan onnistunut. Myös ”markkinavoimat” on kuitenkin liian yleinen käsite. Puhumalla ”voimista” huomio siirretään juuri persoonattomiin prosesseihin, joiden vastustamisen ei tarvitse tarkoittaa käytännössä mitään. Puhumalla ”markkinavoimista” nimenomaan kohdistamme katseemme pois näistä todellisista taloudellisen vallan ilmiöistä. Markkinathan ovat vain prosessi. *** Markkinavoimat / rikkaat yksilöt -dikotomiasta puuttuu ennen kaikkea todellisten markkinatoimijoiden taso. Suuryritysten valta on kasvanut viime aikoina. Yritysostot ja fuusiot paisuttavat suurimpia yrityksiä jatkuvasti. Suuryrityksistä on tullut entistä poliittisempia suunnittelukoneita, jotka ovat myös pitkälti vapauttaneet itsensä veronmaksun kaltaisista velvollisuuksista. Ne myös vaativat entistä voimakkaammin – usein onnistuneesti – itselleen jonkinlaista pseudokansalaisen asemaa: ”elinkeinoelämä” on tunkenut osapuoleksi yhä useampiin poliittisiin valmistelu- ja päätösprosesseihin. Yhdysvalloissa yrityksiin sovelletaan jo

kansalaisoikeuksia suojaavia perustuslain pykäliä. Suuryritykset pyrkivät lukitsemaan politiikkaa edukseen kansainvälisesti sitovilla järjestelyillä, joissa niiden toiminnat on suojeltu demokraattisesti päätettäviltä poliittisilta muutoksilta. Tämä on yhtiövallan suuri projekti tänä päivänä. Tästähän esimerkiksi TTIP-sopimuksessa on kyse, mutta laajemminkin lähes kaikki kauppapolitiikan suuret väännöt ovat olleet variaatioita yhtiövallan teemasta. *** Tästä näkökulmasta myös ”markkinavoimista” puhuminen on ongelmallista. ”Markkinoista” puhuttaessa talouden sfääriä jäsennetään spontaanien vaihtotapahtumien kokonaisuutena eikä todellisina valtakamppailuina. Oikeisto onkin innokas esittämään, etteivät yritykset ole poliittisia subjekteja: yhtiöiden verottaminen on viime kädessä kuluttajien verottamista, ”markkinavoimat” tarkoittaa sekä suuria että pieniä markkinatoimijoita, ja niin edespäin. Tämän ajattelutavan nimenomainen tavoite on, että ajattelisimme kaiken markkinoina – miksei markkinavoiminakin – koska silloin yhtiöt alkavat näyttäytyä vain jonkinlaisena markkinaimpulssien välitysaineena. Samasta syystä ”markkinavoimia” voi myös vastustaa ilman minkäänlaista aikomusta puuttua konkreettisesti yhtiövaltaan. Edellä mainittu niskalenkkimetafora oli muuten Jyrki Kataiselta – yhtiövaltaa hän ei kuitenkaan varmasti tosipaikan tullen olisi rajoittamassa. Kirjoittaja toimii yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.


022

talous ja valta

Peruste #1-2/2016

FEMINISTINEN VALLANKUMOUS JATKUU YHÄ Pohjoisamerikkalaiset ja eurooppalaiset feministit ovat vastustaneet syrjintää työmarkkinoilla ja vaatineet naisille mahdollisuutta tehdä palkkatöitä. Naisten työllisyys ei kuitenkaan ole murentanut sukupuoleen perustuvia hierarkioita. Palkkatyö on ehkä välttämättömyys, mutta se ei ole tie naisten vapautumiseen. silvia federici suomennos: niina oisalo

Alkuperäinen artikkeli ”The Unfinished Feminist Revolution” on julkaistu The Commoner -julkaisun numerossa 15 (talvi 2012): http://www.commoner.org.uk/wp-content/uploads/2012/02/08-federici. pdf. Suomenkielinen käännös on julkaistu kirjoittajan luvalla.


023

Feministinen vallankumous jatkuu yhä

E

räs tärkeimmistä viime vuosikymmenten poliittisista kehityskuluista on ollut naisten kapina kotitöiden orjuutta vastaan eri puolilla maailmaa. Kapinan seurauksena nämä työt on määritelty uudelleen, samoin kuin naisten suhde rahaan ja valtioon. 1970-luvulla naisten vapautusliike kamppaili ennen kaikkea ”kotityöksi” määriteltyä työtä ja tämän määrittelyn seurauksia vastaan. Seurauksiin kuului naisten taloudellinen ja yhteiskunnallinen riippuvuus miehistä, sosiaalinen syrjintä ja luonnollistettu näkemys siitä, että naiseus määrittyy perheen perustamisen kautta. Naiset lähtivät kaduille, kouluihin sekä oikeussaleihin ja esittivät vaatimuksia. He vaativat, että valtio lopettaa naisten kehon kontrolloinnin, että abortti laillistetaan, ettei pahoinpitelyä ja raiskausta avioliiton sisällä enää sallita ja että koulujen opetusohjelmissa, esimerkiksi historiassa, tunnustetaan naisten olemassaolo ja merkitys. Kapina sai myös vähemmän näkyviä ilmentymiä, jotka vain liikkeessä mukana olleet naiset huomasivat. Tällaisia olivat esimerkiksi kotityöstä kieltäytyminen, syntyvyyden lasku toista maailmansotaa seuranneen vauvabuumin jälkeen (Dalla Costa 1978), avioerojen lisääntyminen ja sellaisten perheiden lisääntyminen, joissa nainen oli perheenpää. Kotitöillä ja perhepolitiikalla oli keskeinen rooli myös 1970-luvun feministisissä teorioissa, jotka pohjautuivat ruohonjuuritasolla tapahtuvaan taiste-

luun. Kun naiset kieltäytyivät määrittelemästä itseään kotirouviksi, naisten tekemä palkaton kotityö oli mahdollista ymmärtää kapitalistiseksi työvoiman tuottamisen tavaksi ja riiston alueeksi. Kotityöt määriteltiin yhteiskunnalliseen elämään kuuluvaksi sosiaaliseksi tehtaaksi, jossa naiset raatoivat päivittäin. Myös Marxin esittämä tuottavan työn käsite oli mahdollista muotoilla uudelleen naisten esittämän kritiikin pohjalta. Kyseessä oli yksi merkittävimmistä kontribuutioista oman aikamme marxilaiseen teoriaan ja käytännön ajatteluun. Tältä pohjalta monet feministit myös vaativat ”palkkaa kotityöstä”. He halusivat lopettaa paitsi ”kotiorjuuden”, myös kumota hierarkian, jossa arvostettiin vain palkkatyötä. Kampanja palkattujen kotitöiden puolesta levisi 1970-luvun

TÄLTÄ POHJALTA MONET FEMINISTIT MYÖS VAATIVAT ”PALKKAA KOTITYÖSTÄ”. HE HALUSIVAT LOPETTAA PAITSI ”KOTIORJUUDEN”, MYÖS KUMOTA HIERARKIAN, JOSSA ARVOSTETTIIN VAIN PALKKATYÖTÄ.


024

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Palava talo kirjonta kankaalle 2012

puolivälissä useisiin Euroopan maihin sekä Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, mutta siitä ei koskaan tullut massaliikettä eikä sen poliittista potentiaalia koskaan testattu käytännössä. Pohjoisamerikkalaisten ja eurooppalaisten feministien tärkeimmäksi strategiaksi muodostui syrjinnän vastustaminen palkkatöissä. Naisille piti olla mahdollista astua myös ammatteihin, joita aiemmin oli pidetty miesten alueena, ja vaatia oikeutta valtion tukemaan päivähoitojärjestelmään, joka mahdollisti naisten työssäkäynnin kodin ulkopuolella.

1970-luvun loppuun mennessä erityisesti Yhdysvalloissa kotitöihin ja perheenlisäykseen liittyvät kysymykset olivat kadonneet lähes kokonaan feministien agendalta. Vuonna 1976 Korkein oikeus hylkäsi ehdotuksen, jonka mukaan palkallinen äitiysloma tulisi määrätä pakolliseksi työnantajille. Erityisesti liberaalit feministit omaksuivat ajatuksen, jonka mukaan ”samuudesta” olisi tultava tasa-arvon ehto. Siksi sukupuolten erilaisuuteen perustuvat vaatimukset, kuten äitiysloma, oli hylättävä ”erityiskohteluna”, joka heidän oletuk-


025

Feministinen vallankumous jatkuu yhä

sensa mukaan saattaisi torpedoida naisten peräänkuuluttaman poliittisen tasaarvon. Moni asia on muuttunut globaalissa taloudessa 1970-luvun jälkeen, ja feministit ympäri maailmaa ovat joutuneet pohtimaan strategiaansa uudelleen. Maailmantalouden rakenteet ovat uusliberalisoituneet, mikä on muuttanut myös politiikan kenttää. Palkkatyö on paljastunut epäluotettavaksi keinoksi hankkia toimeentulo ja ylläpitää elämää. Naisten perustamat ruohonjuuriliikkeet ovat organisoituneet vastustamaan yksityistämistä ja suuryritysten harjoittamaa yhteisten resurssien ryöväystä. Ne ovat osoittaneet toimillaan, miten tärkeää on luoda enemmän yhteistyöhön perustuvia elämänmuotoja ja ottaa uudelleen käyttöön yksinkertaisia toimeentulon lähteitä. Samaan aikaan YK on kuitenkin institutionalisoinut feminismin ja valjastanut naisten taistelun palvelemaan uusliberalistista agendaa ja globaaleja taloussuhteita. Akateemiset feministit ovat kieltäytyneet ryhtymästä tällaisen feministisen liikkeen asianajajiksi, koska liikkeen on nähty kaventavan käsityksiä naisten kokemuksista ja niiden moniulotteisuudesta ja tukevan siten tunkkaista sekä vanhakantaista identiteettipolitiikkaa. Akateemisten feministien vetäytyminen on horjuttanut poliittisen feministisen liikkeen perustaa. Näiden ristiriitaisten kehityskulkujen vuoksi on ollut vaikea ennustaa, millaiseksi feminististen liikkeiden rooli tulevaisuudessa muodostuu. Hiljalleen etenevä maailmanlaajuinen talouskriisi on vaikeuttanut ennustamista entisestään. Viimeisten kolmen vuosikymmenen ai-

MONI ASIA ON MUUTTUNUT GLOBAALISSA TALOUDESSA 1970-LUVUN JÄLKEEN, JA FEMINISTIT YMPÄRI MAAILMAA OVAT JOUTUNEET POHTIMAAN STRATEGIAANSA UUDELLEEN. MAAILMANTALOUDEN RAKENTEET OVAT UUSLIBERALISOITUNEET, MIKÄ ON MUUTTANUT MYÖS POLITIIKAN KENTTÄÄ. PALKKATYÖ ON PALJASTUNUT EPÄLUOTETTAVAKSI KEINOKSI HANKKIA TOIMEENTULO JA YLLÄPITÄÄ ELÄMÄÄ.

kana on silti opittu tärkeitä asioita siitä, miten palkkatyöhön kytketty taistelu saattaa rajoittaa naisten vapauttamiseen tähtäävän liikkeen toimintaa. 1970-luvulla pohjoisamerikkalaiset feministit olettivat, että kodin ulkopuolinen työ vapauttaisi naiset siitä lamauttavasta tilasta, jota yhteiskunnasta eristäytyminen aiheuttaa. Naiset voisivat liittyä luokkataisteluun, ja jättää kodin sekä kotityöt taakseen. Neljä vuosikymmentä myöhemmin voimme todeta, että nämä oletukset johtivat naisia harhaan, sillä he aliarvioivat kansainvälisen pääoman kyvyn hajottaa radikaalin feministisen liikkeen yhtenäisyyttä. Naiset astuivat työmarkkinoille aikana, jolloin työläisten palkat ja työllisyys ylipäätään olivat ankaran maailmanlaajuisen hyökkäyksen kohteena. Tämän hyökkäyksen seurauksena suuri osa Yhdysvaltojen teollisuudesta on kadonnut, paikallinen tuotanto on siirtynyt glo-


026

Peruste #1-2/2016

SUURI OSA YHDYSVALTOJEN TEOLLISUUDESTA ON KADONNUT, PAIKALLINEN TUOTANTO ON SIIRTYNYT GLOBAALIIN ETELÄÄN JA TYÖN LUONNE ON MUUTTUNUT EPÄVARMAKSI. NAISILLE TARJOTUT TYÖT OVAT OLLEET ARVOASTEIKON HÄNTÄPÄÄSSÄ: NE OVAT KAIKKEIN YKSITOIKKOISIMPIA, VAARALLISIMPIA, EPÄVARMIMPIA JA HUONOITEN PALKATTUJA.

baaliin etelään ja työn luonne on muuttunut epävarmaksi. Naisille tarjotut työt ovat olleet arvoasteikon häntäpäässä: ne ovat kaikkein yksitoikkoisimpia, vaarallisimpia, epävarmimpia ja huonoiten palkattuja. OECD-maissa naisten työllisyysaste on noussut 1990-luvun aikana 60 prosenttiin, ja työt ovat löytyneet useimmiten palvelusektorilta. Naiset ovat siten vaihtaneet kotona tehtävät työt ”kotitöihin” ravintoloissa, sairaaloissa ja kahviloissa sekä muihin tehtäviin puhelinkeskuksissa ja datapalveluja tarjoavissa yrityksissä. Globaalissa etelässä tilanne on vielä synkempi. Naisten kohonnut työllisyys on kasvattanut erityisesti ”epävirallista sektoria” – toinen nimitys kotityötä muistuttavalle huonosti palkatulle työlle. Vapaatuotantoalueita perustaneissa maissa naiset tekevät työtä hikipajoissa, joihin pohjoisesta lakkautettujen tuotantolinjojen työt on siirretty. Meitä muistutetaan usein tavoista, joilla naiset hyötyvät uusista töistään: miten he oppivat palkkatöissä uusia taitoja ja heidän itsenäisyytensä kasvaa.

Myös vasemmisto tuntuu olevan samaa mieltä. Todellisuudessa useat naissukupolvet ovat haaskanneet ruumiinsa ja henkiset voimavaransa näissä töissä mitätöntä palkkaa vastaan olosuhteissa, jotka muistuttavat orjuutta. Myös entisissä sosialistisissa maissa Kiinasta Bulgariaan naisille on tarjottu usein väliaikaisia, ilman työsopimusta tehtäviä töitä, joista maksetaan alle minimipalkan. Siirtyminen sosialismista kapitalismiin on johtanut naisten tekemän työn aliarvostamiseen. Valtavasta aliarvostuksesta kertoo myös naisten suuri muuttoliike markkinatalousmaiksi muuttuneista Itä-Euroopan valtioista Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Myös uusissa kotimaissa heille tarjolla oleva työ – kotiapulaisina, seksityöntekijöinä, vanhustenhoitajina tai sairaanhoitajina – nauttii usein alhaista sosiaalista arvostusta ja voi johtaa vuosien eristäytymiseen muusta yhteiskunnasta. Lyhyesti sanottuna, palkkatyöhön astuminen on lisännyt naisten köyhyyttä ja pidentänyt heidän työpäiväänsä. Se on myös saanut työnantajat kehittä-


027

Feministinen vallankumous jatkuu yhä

mään uudenlaisia orjuuttavia työolosuhteita, joissa kulutushyödykkeitä ja palveluita voidaan halvan työvoiman ansiosta tuottaa matalin kustannuksin. Naisten työllisyys ei kuitenkaan ole vähentänyt ilmaiseksi tehtävää kotityötä tai murentanut sukupuoleen perustuvia hierarkioita. Nämä ovat myyttejä. Monet kotityöt ovat nykyään muuttuneet liiketoiminnaksi ja kasvattaneet siten palvelusektoria. Ruokatalouteen liittyvien palkkatyöläisten määrä kasvoi Yhdysvalloissa kolmella miljoonalla vuosina 1990–2006. Samaan aikaan pikaruokaketjujen työntekijöiden määrä nousi 2,7 miljoonasta neljään miljoonaan. Nämä työntekijät ovat kuitenkin edelleen Yhdysvaltain alipalkatuimpia, sillä heidän ansionsa jäävät 7,77 dollariin tunnilta. Naiset ovat myös kieltäytyneet osasta kotitöitä: he ovat päättäneet olla hankkimatta lapsia, hankkineet vähemmän lapsia tai vähentäneet miesten puolesta tehtäviä kotitöitä. Yhdysvalloissa syntyvyys on laskenut 1960-luvusta, jolloin jokaista tuhatta naista kohden syntyi 118 lasta. Vuonna 2006 lapsiluku tuhatta naista kohden oli 66,7. Samalla väestön mediaani-ikä on noussut vuosien 1980 ja 2006 välillä 30 vuodesta 36,4 vuoteen. Naisten lisääntymislakko on ollut dramaattisin Euroopassa. Eräissä maissa, kuten Italiassa, syntyvyys on pysytellyt jo vuosia alle väestön uusiutumistason. Myös Yhdysvalloissa avioliittojen määrä on laskenut. Kun 56 prosenttia yhdessä elävistä pareista oli naimisissa vuonna 1990, vuonna 2006 avioliitossa olleiden osuus jäi 51 prosenttiin. Samaan aikaan yksin asuvien määrä on kasvanut Yhdysvalloissa noin 30 prosentilla: 23 miljoonasta 30,5 miljoonaan.

NAISET TEKEVÄT EDELLEEN SUURIMMAN OSAN KOTITÖISTÄ YMPÄRI MAAILMAN. HEIDÄN TEKEMÄNSÄ PALKATUN JA PALKATTOMAN KOTITYÖN MÄÄRÄ ON ITSE ASIASSA LISÄÄNTYNYT, KUN VALTIOT OVAT LEIKANNEET SOSIAALIPALVELUIHIN TEHTYJÄ INVESTOINTEJA JA TEHDASTYÖTÄ ON HAJAUTETTU.

Silti suurimman osan naisista odotetaan yhä tekevän yhtä paljon kotitöitä kuin ennen, eikä tästä johtuva sukupuolten välinen epätasa-arvo ole muuttunut. Naiset tekevät edelleen suurimman osan kotitöistä ympäri maailman. Heidän tekemänsä palkatun ja palkattoman kotityön määrä on itse asiassa lisääntynyt, kun valtiot ovat leikanneet sosiaalipalveluihin tehtyjä investointeja ja tehdastyötä on hajautettu. Suuri osa työväenluokkaan kuuluvista naisista joka puolella maailmaa tekee kahta työtä. Palkkatyöhön käytettyjen tuntien lisääntyminen tarkoittaa myös sitä, ettei heillä ole aikaa muuhun elämään kuin työntekoon. On olemassa kolme tekijää, joiden vuoksi naisten työpäivä on jälleen pidentynyt ja heidän tekemänsä tuottava työ on palannut koteihin. Naiset ovat pehmentäneet globalisaation aikaansaaman talouskriisin pahimpia vaikutuksia, mutta tästä järjestelystä on nyt muodostumassa pysyvä maailmantalouden piirre. Naisten tekemä ylimääräinen työ on kompensoinut irtisanomisia, ruoanhinnan jyrkkää nousua,


028

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Nimetön akvarelli, merisuola ja muste

sosiaalipalveluiden leikkauksia ja yksityistämistä sekä yleisesti ottaen perheiden laskevaa tulotasoa. Tämä kompensointi on toteutunut erityisesti maissa, jotka on alistettu rajuille rakenteellisille muutoksille. Niissä valtio on käytännössä lopettanut investoimisen terveydenhuoltoon, koulutukseen, julkiseen liikenteeseen ja muihin peruspalveluihin. Naiset ympäri maailmaa käyttävät nyt enemmän aikaa vedenhakuun sekä ruoan hankkimiseen ja valmistukseen. Naiset myös hoitavat sairauksia, joista on

tullut yleisempiä ja vahingollisempia, kun terveydenhuollon yksityistäminen on tehnyt terveyspalveluista monille liian kalliita. Aliravitsemus sekä ympäristötuhot saavat myös ihmiset altistumaan herkemmin sairauksille. Yhdysvalloissa monet sairaalat ja muut julkiset instituutiot on yksityistetty budjettileikkausten seurauksena ja niiden tekemiä töitä on siirretty kotiin. Naisten palkatonta työpanosta käytetään surutta hyväksi. Tällä hetkellä potilaat kotiutetaan lähes heti leikkauksen jälkeen, ja monet leikkauksen jäl-


029

Feministinen vallankumous jatkuu yhä

Sirpa Varis Nimetön akvarelli ja muste 2015

keiset operaatiot sekä sairaanhoidolliset tehtävät, jotka lääkärit ja ammattitaitoiset sairaanhoitajat olisivat aiemmin suorittaneet (esimerkiksi kroonisesti sairaille), jäävät kotona hoidettaviksi. Myös julkisesta tuesta vanhuksille, kuten henkilökohtaisesta avusta ja tuesta kodinhoidossa, on leikattu. Kotivierailut ovat lyhyempiä ja palveluita on vähennetty. Lisäksi kotona tehtävät työt ovat lisääntyneet. Osittain syynä on teollisen tuotannon hajauttaminen, osittain ”epävirallisen työn” lisääntyminen.

Kuten David Staples kirjoittaa teoksessaan No Place Like Home (2006), kotityö on kaikkea muuta kuin vanhentunut työn muoto. Kotityöstä on muodostunut pitkäaikainen kapitalistinen strategia, joka työllistää tälläkin hetkellä miljoonia naisia ja lapsia kaupungeissa, kylissä ja esikaupunkialueilla. Staples huomauttaa, että työn vetäytyminen koteihin on vääjäämätöntä, sillä palkaton kotityö on kannattavaa. Työnantajat voivat myös tehdä työstä näkymätöntä siirtämällä sen kotiympäristöön. Samalla he voivat estää työntekijöiden järjes-


030

Peruste #1-2/2016

NIIN KAUAN KUIN ELÄMÄÄ YLLÄPITÄVÄÄ TYÖTÄ (KUTEN LASTEN HOITAMISTA) EI ARVOSTETA JA SITÄ PIDETÄÄN YKSITYISENÄ ASIANA SEKÄ NAISTEN VELVOLLISUUTENA, NAISILLA TULEE OLEMAAN VÄHEMMÄN VALTAA JA PALJON HAAVOITTUVAISEMPI ASEMA SUHTEESSA VALTIOON JA PÄÄOMAAN KUIN MIEHILLÄ.

täytymispyrkimykset ja polkea palkat minimiin. Monet naiset valitsevat kotona tehtävän työn, sillä he voivat samalla pitää huolta perheestään. Tämän valinnan tuloksena he kuitenkin sitoutuvat työhön, josta voi ansaita ”paljon vähemmän kuin mitä samasta työstä muodollisemmassa ympäristössä maksettaisiin. Tämä valinta myös uusintaa työmarkkinoilla sukupuolittuneita jakoja, jotka kiinnittävät naiset yhä tiukemmin kotitöihin (Staples 2006, 1-5). Viimeiseksi: naisten palkkatyö ei ole vähentänyt sukupuoleen perustuvaa syrjintää, siitä huolimatta että omat ansiot ovat taanneet naisille enemmän taloudellista itsenäisyyttä suhteessa miehiin. Vaikka miesten työttömyys on kasvanut, naiset ansaitsevat edelleen vain murto-osan miesten palkoista. Viime aikoina myös miesten naisiin kohdistama väkivalta on lisääntynyt, mikä johtuu osittain taloudellisen kilpailun pelosta ja miesten kokemasta turhautumisesta. Miehet ovat pettyneitä, etteivät he pysty takaamaan perheidensä elantoa ja etteivät naiset enää palvele heitä samalla ta-

valla kuin ennen. Tästä analyysista on mahdollista tehdä useita johtopäätöksiä. Ensinnäkin: palkkatyön puolesta taisteleminen ja ”palkattuun työväenluokkaan liittyminen”, kuten eräät marxilaiset feministit asian muotoilevat, ei voi olla naisten tie vapautumiseen. Palkkatyö on ehkä välttämättömyys, mutta se ei voi olla poliittinen strategia. Toiseksi: niin kauan kuin elämää ylläpitävää työtä (kuten lasten hoitamista) ei arvosteta ja sitä pidetään yksityisenä asiana sekä naisten velvollisuutena, naisilla tulee olemaan vähemmän valtaa ja paljon haavoittuvaisempi asema suhteessa valtioon ja pääomaan kuin miehillä. Elämää ylläpitävien töiden järjestäminen markkinapohjaisesti on mahdollista vain tiettyyn rajaan asti. Miten voimme kaupallistaa lasten, vanhusten ja sairaiden hoidon ilman, että hoidettavat kärsisivät tästä järjestelystä? Ruoan tuotannon markkinoistuminen on varoittava esimerkki, sillä se on jo johtanut terveyden heikentymiseen, esimerkiksi lasten ylipainon lisääntymiseen. Globaalilla tasolla markkinois-


031

Feministinen vallankumous jatkuu yhä

tuminen vain pahentaa kotityön kriisiä, ulkoistaen haitat hoivatyötä palkkaa vastaan tarjoavien ihmisten perheille. Kollektiivinen taistelu on käynnistettävä uudelleen ja se on kohdistettava elämää ylläpitäviin töihin. Näiden töiden ympärille on kehitettävä uusia yhteistyön muotoja, jotka eivät toimi kapitalismin ja markkinatalouden logiikalla. Tämä ei ole utopia, sillä prosessi on jo käynnissä ympäri maailmaa, ja se tulee varmasti leviämään edelleen niin kauan, kun viralliset instituutiot polkevat elämämme ehtoja. Uusi talous on syntymässä, ja uusia tapoja organisoida elämää ylläpitäviä toimintoja luodaan jatkuvasti: maanvaltauksia, kaupunkiviljelyä, yhteisöpohjaisesti organisoitua maataloutta, talonvaltauksia sekä erilaisia vaihtotalouden muotoja, vastavuoroista auttamista ja vaihtoehtoisia tapoja organisoida terveydenhuoltoa. Uudet talouden muodot voivat muuttaa elämää ylläpitävän työn luonnetta, ja tehdä toiminnasta, joka on tällä hetkellä syrjivää ja jäykkää, kaikkein vapauttavimman ja luovimman ihmisten välisten suhteiden kokeilun. On myös muistettava, että globalisaa-

tion seuraukset olisivat olleet huomattavasti vakavammat ilman miljoonien naisten tekemää työtä. He ovat varmistaneet perheidensä toimeentulon, välittämättä sen alhaisesta arvostuksesta markkinoilla. Naisten tekemä työ ja monet suoran toiminnan muodot talonvaltauksesta kaupunkiviljelyyn ovat auttaneet yhteisöjä monella tavalla. Niiden avulla on voitu välttää totaalinen köyhyys, venyttää budjetteja ja loihtia ruokaa pöytään. Sodan, talouskriisien ja devalvaatioiden keskellä, kun maailma ympärillä on tuntunut murenevan, naiset ovat istuttaneet maissia hylätyille kaupunkitonteille, valmistaneet ja myyneet ruokaa katujen varsilla ja perustaneet yhteisökeittiöitä, esimerkiksi Chilessä ja Perussa. Heidän toimintansa on estänyt elämän täyden kaupallistamisen ja aloittanut prosessin, jonka myötä elämää ylläpitävä työ voitaisiin kollektivisoida. Tämä on välttämätöntä, jos haluamme jälleen hallita omaa elämäämme. Kirjoittaja on sosiaalitieteiden emeritaprofessori Hofstra yliopistosta, Hempsteadista, Yhdysvalloista.

lähteet: ✕✕

Dalla Costa, Giovanna Franca (2008 [1978]) The Work of Love. Unpaid Housework, Poverty Sexual Violence at the Dawn of the 21st Century. Autonomedia, New York.

✕✕

Staples, David E. (2006) No Place Like Home. Organizing Home-Based Labor In The Era of Structural Adjustment. Routledge, New York.


032

talous ja valta

Peruste #1-2/2016

VIENNIN RATTAILLA Suomessa ajatellaan yleisesti, että vientituotannon suosiminen turvaa kasvun ja hyvinvoinnin. Viennistähän saadaan suomalaisista tavaroista ja palveluista tuloja, joilla voidaan maksaa tuonti. Tämä pätee kuitenkin vain, jos vientitulot kotiutetaan. kati peltola


033

Viennin rattailla

vuosina rahoittamaan tuonti. Kolmena vuotena 1990-luvun alussa vaihtotase oli miinuksella noin 5% bruttokansantuotteesta. Vuonna 1994 vaje oli vielä -1,4%, mutta vuodesta 1994 vuoteen 2010 vaihtotase oli aina plussalla. Kansantalous ei siis kokonaisuutena velkaantunut ulkomaille. Vuodesta 2011 vuoteen 2014 vaje on ol-

Sirpa Varis Nimetön muste ja vesiväri 2015

P

oliittisessa keskustelussa ajatellaan varsin yleisesti, että Suomen viennin tila on nyt huolestuttava. Tämä ajatus on kuitenkin vallalla riippumatta siitä, mikä on viennin ja tuonnin suhdetta kuvaavan vaihtotaseen kehitys. Suomessa on 1990-luvun alun romahduksen jälkeen pystytty lähes kaikkina


034

Peruste #1-2/2016

Investoinnit voivat kuitenkin myös vähentää työpaikkoja tavaratuotannossa – enemmän ja kilpailukykyisempää tuotantoa tehokkaammalla ja vähäisemmällä työvoimalla. Työllisten määrä onkin jämähtänyt Suomessa vuoden 1989 tasolle eli se pyörii noin 2,5 miljoonassa (alle 2,4 miljoonaa tammikuussa 2016). Kuitenkin työvoiman määrä ja väkiluku ovat nousseet koko ajan. Nyt työttömien ja erilaisissa työllisyystoimenpiteissä olevien määrä on taas lähellä 1990-luvun suuren kriisin tasoa.

kotipaikkaansa pitävät vientiyritykset – samoin suomalaiset työeläkeyhtiöt, jotka vievät suomalaisten työntekijöiden eläkemaksuista saamiaan tuloja kasvamaan ulkomaisissa sijoituksissa. Suuri osa ylikansallisten yritysten ja niiden omistajien tulonsiirroista tehdään, jotta verotus jäisi mahdollisimman vähäiseksi. Ylikansalliset rahoituslaitokset ja veroparatiisialueet auttavat tässä tehokkaasti. Eri valtioiden mahdollisuus periä veroja maassaan tapahtuvasta tuotannosta vaihtelee suuresti. Yritysten omistajien ja johtajien tekemä päätös tuotantomaasta ratkaisee sen, missä maassa työpaikat syntyvät tai säilyvät. Suomalaisten vientiyritysten omistajat eivät ole vastuussa Suomen kotimarkkinatuotannosta eivätkä suomalaisten työllisyydestä. Myös lakisääteiset työeläkerahastot toimivat samaan tapaan. Tulevat eläkerahat on liitetty ylikansallisten yritysten kanssa hyvin monimutkaisiin verkostoihin, joissa verojen välttely on osa sijoitustoimintaa. Eläkemaksuja on kerääntynyt jo 180 miljardin euron potti ja se kasvaa edelleen, vaikka suuret ikäluokat ovat Suomessa eläkkeellä. Ulkomaille sijoitetut eläkerahat eivät kuitenkaan lisää Suomen työpaikkoja ja suomalaista tuotantoa, joista uusia eläkerahoja voitaisiin maksaa.

vientiraha kasvaa ulkomailla

työttömyys purkaa hyvinvointivaltiota

Suuret ylikansalliset yritykset ja niiden omistajat käyttävät saamiaan tuloja omaisuuksiensa arvon kasvattamiseen siirtämällä varojaan vikkelästi maasta toiseen. Näin tekevät myös Suomessa

Suomi ja suomalaiset ovat nyt maailman varakkaimpien joukossa. Suomen köyhätkin ovat maailman köyhien varakkaimpia. Se taas johtuu siitä, että toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset ra-

lut lähellä kahta prosenttia bruttokansantuotteesta. Syyksi on todettu kansainvälinen rahoitusmarkkinakriisi sekä Nokian puhelinten ja viimeksi Venäjän kauppapakotteiden aiheuttama vientitulojen väheneminen. Tällä hetkellä kuitenkin öljyn hinnan romahdus vähentää tuontikustannuksia. Vientitulot riittävät sen takia taas paremmin tuontiin. Vientikeskustelussa ei itse asiassa edes ole ensimmäisellä sijalla ajatus, että vientiä tarvitaan tuonnin maksamiseen. Sen sijaan vientipuheessa painotetaan, että menestyvät vientiyritykset houkuttelevat ulkomaisia sijoituksia ja voivat laajentaa lisää vientituotantoa. Uusien työpaikkojen syntyminen mainitaan aina vientipuheessa. työpaikat eivät välttämättä lisäänny


035

Viennin rattailla

kensivat maastaan hyvinvointivaltion. Julkinen palvelujen tuotanto ja lakisääteinen sosiaalivakuutus eivät syntyneet itsestään. Matkalla oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä, mutta niiden korjaaminen saatiin poliittisten puolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen enemmistön tavoitteeksi, vaikka malleista oltiin erimielisiä. Suomessa eletään nyt vaihetta, jolloin kansan enemmistö viettää lomiaan halpamaissa, ostaa niissä tehtyjä kodinkoneita ja muita kulutustavaroita ja haikailee kotimaisten elinkustannusten ja verojen alentamista. Monet ovat innoissaan, kun pääsevät nauttimaan niiden maiden tuotannosta, joissa työntekijöiden työehdot ovat huonot ja verotus vähäistä. Uusi tiedonvälitys ja tietojenkäsittelykin toimii halpamaissa rakennetuilla laitteilla. Yleinen hokema onkin, että suomalaisten pitää keskittyä korkean tuottavuuden töihin ja kilpailla erityisosaamisen alueilla. Erityisosaamista viemällä ostettaisiin sitten pienituloisten ulkomaalaisten tuotantoa edelleen halvalla. Tämä ei kuitenkaan ole kestävä asetelma. Maailmaa on muutettava niin, että kaikkien maiden ihmiset pystyvät huolehtimaan yhteiskuntansa ja luonnon hyvinvoinnista. Vain osa suomalaisista voi kilpailla maailman huippuosaajien kanssa ja he ovat mitättömän pieni porukka lähiaikoina huimaa vauhtia lisääntyvien huippuosaajien joukossa. He eivät myöskään pysty eivätkä usein halua rahoittaa veroillaan suuren työttömien joukon elämistä. Siksi työttömyyden vähentäminen on suosittu poliittinen vaatimus. Nykyiset keinot sen toteuttamiseksi eivät vain valitettavasti toimi.

yritystalouden kapea näkökenttä

Oikeistohallitus tarjoaa taudin lääkkeeksi lisää kilpailua myös kotimaassa. Kotimaisen työvoiman hintaa pitää alentaa ja huipulle pääsevien verotusta keventää. Molemmat keinot vähentävät verotuloja, joilla kustannetaan yrityksille erittäin laajat julkiset palvelut. Huippuosaajia ei synny ilman huipputasoista tutkimusta ja koulutusta. Puita ei saada metsistä tai tavaraa maailmalle ilman väkimäärään nähden kallista kuljetusverkostoa. Ilman laajaa sähköverkkoa ei ole nykyaikaista yhteiskuntaa eikä tuotantoa. Oikeisto on siirtämässä suuren osan Suomen verotuloista julkisten palvelujen suorasta tuotannosta niiden ostamiseen yksityisiltä yrityksiltä. Ylikansalliset yritykset vievät kuitenkin voittojaan ulkomaille ja jättävät sielläkin veronsa pääosin maksamatta. Samalla heikentyy valtion ja kuntien kyky ostaa yrityksiltä niille siirrettyjä julkisia palveluja. Verojen alentuessa myös yritysten omassa tuotannossaan tarvitsemia julkisia palveluja joudutaan karsimaan. ulkomainen raha parempaa kuin kotimainen?

Vallitseva poliittinen linja on, että Suomen työvoima pitää saada niin halvaksi, että ulkomaiset sijoittajat suostuvat sijoittamaan rahojaan uusiin ja tuottavampiin suomalaisiin työpaikkoihin. Uudet työpaikat pitäisi Suomen poliittisen johdon käsitysten mukaan sijoittaa mieluimmin luomaan lisää kilpailukykyistä vientiä – sen kun sanotaan tuovan rahaa suomalaisten vientiyritysten


Sirpa Varis Nimetรถn akvarelli ja muste 2009

036 Peruste #1-2/2016

Sara Pathirane


037

Viennin rattailla

Sirpa Varis Nimetön tussi 2015

laajentamiseen, jota pidetään itsessään tärkeänä tavoitteena. Myös kotimarkkinoille tehtävän tuotannon kilpailukykyä pitää oikeiston mielestä parantaa, mutta siinäkin ensisijaisesti huipputyövoiman avulla. Tavallista työvoimaa halutaan vähentää ja sen työansioita halventaa. Vaalituloksista päätellen reippaasti yli puolet äänestäjistä taitaa luulla, että Suomessa voi syntyä uutta kotimaista tuotantoa vain ulkomaalaisten sijoittajien turvin. Vientiä mainostetaan myös

hyvinvoinnin ykköstakaajana, vaikka osa vientituloista jää ulkomaille. Kotimarkkinoille tuottamisesta on tehty porvarillisesti ajattelevan enemmistön valtakirjalla kansantalouden syrjitty ja rämettynyt risukko, joka pitää karsia ja kuivattaa kasvupohjaksi vientiyrityksille. Kirjoittaja on Vasemmistoliiton aktiivi, entinen Helsingin kaupunginvaltuutettu, entinen kansanedustaja ja entinen sosiaalikeskuksen johtaja.


038 DEBATTI

talous ja valta

Peruste #1-2/2016

EURON PURKAMINEN VAI SEN UUDISTAMINEN? Puhe eurojäsenyyden hyödyistä ja haitoista sekä euroerosta ovat lisääntyneet viime aikoina. Rahaliiton kriitikoitakin jakaa kysymys siitä, pitäisikö eurojärjestelmää uudistaa vai pitäisikö se purkaa.  Niin euron uudistamista kuin sen purkamistakin on perusteltu paitsi taloudellisilla vaikutuksilla, myös järjestelmän demokraattisuuteen liittyvillä syillä. Tulisiko eurojärjestelmä purkaa, muuttaisiko se valtasuhteita ja mikä olisi sen todellinen vaihtoehto?   Peruste kutsui Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhemman tutkijan Ilkka Kieman ja kansanedustaja (sd) Tytti Tuppuraisen debatoimaan aiheesta.


039

Debatti

ilkka kiema

eurojärjestelmä tulisi purkaa hallitusti

P

itkittyneeseen eurokriisiin on haettu selityksiä toisaalta Euroopan keskuspankin (EKP) ja Euroopan komission ratkaisuista ja toisaalta eurojärjestelmästä itsestään. Vasemmistolaisissa puheenvuoroissa ongelmien syy on usein nähty EKP:n liian kireässä rahapolitiikassa tai euromaiden liian säästäväisessä budjettipolitiikassa. Onkin totta, että EKP olisi voinut lieventää vuotta 2008 seurannutta, euroalueen laajuista taantumaa lisäämällä rahan tarjontaa aiemmin ja enemmän. Kukaan ei kuitenkaan tunnu osaavan selittää, miksei vastaavanlainen kriisi toistuisi nykyisen eurokriisin väistyttyä. EKP oli jo ennen vuotta 2008 mahdottoman tehtävän edessä, kun se etsi kaikille euromaille sopivaa ohjauskorkoa. Se olisi voinut hillitä espanjalaisten, irlantilaisten ja kreikkalaisten kotitalouksien ylivelkaantumista vain asettamalla ohjauskorot pohjoiseurooppalaisten kannalta kohtuuttomalle, talouskasvun tukahduttavalle tasolle.

EKP:n rahapolitiikka ei voi olla kaikille eurooppalaisille sopivaa, jos yhdessä Euroopan maassa luottomarkkinat ylikuumenevat mutta toisessa eivät. Näin euroalueella käy varmasti myös tulevaisuudessa, koska euroalueeseen pääsyn kriteerinä ei käytetä suhdannevaihteluiden samanaikaisuutta. Vastaava huomio pätee euromaiden budjettikuriin. Euroopan nykyistä velkakriisiä olisi kenties voitu lyhentää vähemmän kireällä finanssipolitiikalla, mutta löysä finanssipolitiikka ei olisi poistanut uusia velkakriisejä tulevaisuudessa tuottavia moraalikadon ongelmia. Päinvastoin kuin Lissabonin sopimuksen 125. artikla edellyttäisi, euroalueen maat takaavat toistensa velkoja epäsuorasti EKP:n välityksellä. Kun EKP ostaa jonkin euroalueen valtion velkakirjoja, velkakirjoihin liittyvä luottoriski siirtyy kaikkien euromaiden yhteisesti kannettavaksi. Siksi euromailla on kannuste velkaantua ja jättää kriisitilanteissa velat toisten euromaiden maksettavaksi.

Ilkka Kiema on Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija. Kuva: Maarit Kytöharju.

Euro on vanhanaikainen ja huonosti toteutettu keino ratkaista valuuttojen moninaisuudesta aiheutuvia ongelmia. Rahapoliittinen valta pitäisi palauttaa kansallisille keskuspankeille ja päätösvalta valtioiden budjeteista kansallisille hallituksille.


040

Peruste #1-2/2016

MODERNIMPAA JA TOIMIVAMPAA EUROOPAN UNIONIA TOIVO­ VIEN EUROOPPALAISTEN PITÄISIKIN RYHTYÄ YHDESSÄ HAHMOTTELEMAAN EURO­ JÄRJESTELMÄN HALLITTUA PURKUA JA EURON JÄLKEISTÄ EUROOPPAA.

Nykyisessä eurojärjestelmässä ylivelkaantumisen kannusteet on yritetty poistaa vakaus- ja kasvusopimuksella, joka asettaa rajat julkisen sektorin velan määrälle ja sen kasvuvauhdille. Vakaus- ja kasvusopimukseen sisältyviä rajoituksia voitaisiin toki uudistaa, mutta uudistusten jälkeenkin säännöt joko rajaisivat osan järkevistä politiikkavaihtoehdoista pois tai olisivat niin sisällöttömiä, etteivät ne ratkaisisi edellä kuvattua moraalikadon ongelmaa (eli poistaisi kannustetta ylivelkaantua toisten kustannuksella). Eriaikaisten suhdannevaihteluiden aiheuttamat ongelmat ovat yhteisiä euroalueelle ja Yhdysvaltojen muodostamalle dollarialueelle. Moraalikato on kuitenkin erityisesti eurooppalainen ongelma, koska Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve ostaa avomarkkinaoperaatioissaan liittovaltion velkakirjoja yksittäisten osavaltioiden velkakirjojen sijasta. Siksi vakaus- ja kasvusopimuksellakaan ei ole mitään vastinetta Yhdysvalloissa. Voimmekin todeta eurooppalaisten ratkaisseen valuuttojensa moninaisuudesta aihetuvat ongelmansa Yhdysvalloista kopioidulla, vanhanaikaisella tavalla, mutta toteuttaneen ratkaisun

amerikkalaisia huonommin. Ratkaisumme on vanhanaikainen, sillä kansallisten valuuttojen moninaisuudesta aiheutuviin ongelmiin on yhteisvaluuttaa modernimpia ratkaisuja, joiden toimivuutta euron käyttöönoton jälkeinen informaatioteknologian kehitys on parantanut. Yhteisvaluutan keskeisiä hyötyjä ovat valuutanvaihdosta aiheutuvien kustannusten häviäminen sekä valuuttakurssien vaihteluista aiheutuvien riskien poistuminen alueen sisällä. Valuuttakurssien vaihteluiden riskeiltä on kuitenkin mahdollista suojautua myös termiinisopimuksin ja vakuutuksin. Pankkisektorin automatisoituessa tällaisten sopimusten kiinteät kustannukset ja myös valuutanvaihtokustannukset alenevat. Näin kurssiriskiltä suojautumisesta tulee entistä kannattavampaa, eikä valuutasta toiseen tapahtuvaan tilinsiirtoonkaan tarvitse liittyä mitään euroalueen sisäisten tilinsiirtojen nykyisiä kustannuksia ylittävää kustannusta. Modernimpaa ja toimivampaa Euroopan Unionia toivovien eurooppalaisten pitäisikin ryhtyä yhdessä hahmottelemaan eurojärjestelmän hallittua purkua ja euron jälkeistä Eurooppaa. Siinä entisillä yhteisvaluuttamailla olisi edelleen yhteinen pankkivalvonta, joka vaatisi talletussuojan piiriin kuuluvia pankkeja pitämään yllä yhtenäistä SEPAmaksujärjestelmää. Myös euro jatkaisi olemassaoloaan korivaluuttana vielä vuosia, ehkä pysyvästikin, mutta rahapoliittinen valta ja valtioiden budjetteja koskeva päätösvalta olisi siellä missä paras asiantuntemuskin – kansallisilla keskuspankeilla ja kansallisilla hallituksilla.


041

Debatti

Sirpa Varis Nimetön värikynä ja tussi 2015


042

Peruste #1-2/2016

tytti tuppurainen

parempi euroalue on mahdollinen Eurojärjestelmää tulee uudistaa nyt valitulla tiellä. Ilkka Kiema toivoo euron hallittua purkamista, mutta jos euroalue hajoaa, tilanne ei ole kenenkään hallinnassa. Sillä on seurauksensa.

Tytti Tuppurainen on kansan­ edustaja (sd).

S

aksan ja Ranskan päätös yhteisvaluutan luomisesta on julistettu ennen kaikkea poliittiseksi ratkaisuksi: maat hautasivat synkän historian ja sinetöivät yhteisen tulevaisuuden. Suomenkin päätöstä euroalueeseen liittymisestä on perusteltu turvallisuuspolitiikalla: jos Suomi on mukana EU:n ytimissä, se on ankkuroitu länteen. Eurolle ja jokaisen euromaan jäsenyydelle pitää kuitenkin ehdottomasti löytää myös taloudellinen perustelu. Sellaista pidettiinkin esillä, kun eurosta aikanaan päätettiin ja se on on voimassa vieläkin. Globaali kapitalismi oli voimissaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin valuutat olivat pääosin kultakannassa. Punnat, frangit ja dollarit olivat kullan kansallisia ilmenemismuotoja, aivan kuten markat, frangit ja pesetat olivat vuosina 1999–2002 euron kansallisia ilmenemismuotoja. Valuutat eivät kelluneet.

EUROLLE JA JOKAISEN EUROMAAN JÄSENYYDELLE PITÄÄ KUITENKIN EHDOTTOMASTI LÖYTÄÄ MYÖS TALOUDELLINEN PERUSTELU. SELLAISTA PIDETTIINKIN ESILLÄ, KUN EUROSTA AIKANAAN PÄÄTETTIIN JA SE ON ON VOIMASSA VIELÄKIN.

Maailmansodat ja niiden välinen aika olivat talous- ja valuuttakriisien aikaa. Kun vuonna 1944 Bretton-Woodsissa päätettiin siirtyä vakaampaan aikaan, ei silloinkaan haluttu siirtyä vapaasti kelluvien valuuttojen järjestelmään. Bretton-Woodsin järjestelmä hajosi, kun sen kulmakivenä ollut pääomaliikkeiden säätely mureni. Euroopan talousyhteisössä uusi tilanne tulkittiin ongelmaksi: miten sisämarkkinat toimisivat, saati tiivistyisivät, jos siihen kuuluvien valuuttojen arvon heilahtelut vaikuttaisivat kilpailukykyyn? Mitä jos keskuspankit suorastaan pyrkisivät vaikuttamaan kursseihin kansallisella rahapolitiikalla? Aluksi yritettiin selvitä järjestelmällä, jossa valuutat olivat sidottuja. Se oli siis juuri malli, jossa kansalliset valuutat olivat olemassa, mutta niillä oli Ilkka Kieman hahmottelema yhteinen korivaluutta. Malli koki täydellisen haaksirikon 1990-luvun alussa.  Euroalue luotiin yhteismarkkinoiden turvaksi. Ehkä mikrotason hyödyt voitaisiin ainakin osittain saada muilla keinoin. Yritykset voisivat käyttää johdannaisinstrumentteja. Ja mitä pikkuasioihin tulee, niin me Euroopan-turistit maksamme matkailumme joka tapauksessa luottokorteilla. Silti makrotason ongelmat eivät olisi yhtään helpompia.  Kelluvien valuuttojen järjestelmäs-


043

Debatti

sä ongelmat korostuisivat pienissä talouksissa. Katsotaanpa Tanskaa ja Ruotsia: On varmasti taloudellisia järkisyitä eikä turvallisuudentunteen hakua, että Tanska on sitonut kruununsa euroon. Se on ottanut osan euroon kuulumisen kustannuksista ja ilmeisesti katsoo saavansa sitä vastaavaa vakaushyötyä. Näyttää myös, ettei Ruotsikaan anna valuuttansa kellua aivan lastun lailla, vaan on harjoittanut keskuspankkipolitiikkaa, jolla on ollut vaikutus kruunun ulkoiseen arvoon. Euroopan keskuspankki on vuoden 2008 kriisin jälkeen joutunut tekemään toimia, jotka jakavat kriisimaiden riskejä muillekin: se on ostanut jäsenvaltioiden velkakirjoja, joista toiset ovat varmemmin takaisinmaksettavia kuin toiset. Tästä kriisistä jää oppirahoja maksettavaksi, mutta siitä jää myös perinnöksi instituutioita, joilla kriisejä hallitaan aiempaa paremmin. Yhteinen pankkivalvonta, yhteiset vakausmekanismit ja finanssipolitiikan parempi koordinaatio vaikuttavat oikeaan suuntaan. Kieman hahmotteleman euroalueen hajottamisen sijaan on aiheellista edistää parempaa euroaluetta. Se ei muutu niin sanotuksi optimaaliseksi valuuttaalueeksi, vaan eri maat – eri alueet – kehittyvät eri tahtiin. Mallia kannattaa ottaa Kiemankin mainitsemasta Yhdysvalloista. Sekin muodostuu monesta eri talousalueesta. Yhtäällä on teknologiaa, toisaalla luonnonvarataloutta ja siellä täällä palveluvientiä turismista finanssitransaktioihin. Eikä liittovaltio tasoita alueellista eritahtisuutta niin tehokkaasti kuin kuvitellaan – aluepolitiikka ei ole kansallisessa politiikassa ykkössijalla. Amerikan-opissa olennaista on osa-

EUROALUETTA EI OLE TEHTY SUUREN SUUNNITELMAN MUKAISENA LUOMISTYÖNÄ. SE – KUTEN YHTEIS­KUNNALLISET INSTITUUTIOT YLEENSÄ – ON SYNTYNYT KEHI­TYKSEN MYÖTÄ. SITÄ EI MYÖSKÄÄN MISSÄÄN TAPAUKSESSA PURETA KIEMAN TOIVOMALLA HALLITULLA PROSESSILLA. JOS EUROALUE PURKAUTUU, SILLÄ ON POLIITTISET SYYNSÄ JA POLIITTISET SEURAUKSENSA, EIKÄ SE OLE MINKÄÄN TAI KENENKÄÄN HALLINNASSA.

valtioiden no bail out -periaate: jos jokin osavaltio velkaantuu, se ei ole muiden ongelma. Taakan jakavat kyseisen osavaltion asukkaat ja sille lainaa antaneet tahot. Pitkällä tähtäyksellä tämä taakanjako ohjaa sekä velallisten että velkojien käytöstä. Euroopassa velkojat ovat oppineet Kreikan ja Kyproksen tapauksista, että kaikkia tuottoja ei turvata. Tällä on vaikutusta tulevaan riskinottoon. Mitä taas velallisten riskitietoisuuteen tulee, ainakin kreikkalaisille sitä on teroitettu niin paljon, että vähempikin olisi riittänyt. Euroaluetta ei ole tehty suuren suunnitelman mukaisena luomistyönä. Se – kuten yhteiskunnalliset instituutiot yleensä – on syntynyt kehityksen myötä. Sitä ei myöskään missään tapauksessa pureta Kieman toivomalla hallitulla prosessilla. Jos euroalue purkautuu, sillä on poliittiset syynsä ja poliittiset seurauksensa, eikä se ole minkään tai kenenkään hallinnassa.


044

Peruste #1-2/2016

ilkka kiema

yhteisvaluutan jälkeinen, toimivampi eu on mahdollinen

T

ytti Tuppurainen esittelee vastineessaan ansiokkaasti rahapoliittisten regiimien historiaa. Tuppuraisen teksti tuntuu kuitenkin ristiriitaiselta: hän kehottaa ottamaan mallia Yhdysvalloista jossa on voimassa no bail out -periaate, mutta esittää myös, että (yhteisen pankkivalvonnan lisäksi) ”yhteiset vakausmekanismit ja finanssipolitiikan parempi koordinaatio vaikuttavat oikeaan suuntaan”. Euroopan vakausmekanismi (EVM) voi tarjota luottoja euromaille silloin, kun ne eivät saa luottoa yksityisiltä pääomamarkkinoilta. Sen luottopäätökset perustuvat muun muassa arvioon koko euroalueen vakaudelle aiheutuneesta riskistä. Näin EVM siirtää no bail out -periaatteen vastaisesti yksittäisten euromaiden luottoja kaikkien vakausme-

TUPPURAINEN VIITANNEEKIN POLIITTISIIN EIKÄ TALOUDELLISIIN RAJOITUKSIIN VÄITTÄESSÄÄN, ETTEI YHTEISVALUUTTAJÄRJESTELMÄÄ OLISI MAHDOLLISTA PURKAA HALLITULLA PROSESSILLA. KYSE ON VALLASTA JA MYÖS ARVOVALLASTA. EUROALUEEN LUONTIA OVAT KANNATTANEET NIIN SOSIALIDEMOKRAATIT KUIN KONSERVATIIVITKIN, JA MOLEMMAT VASTUSTAVAT NYT ARVOVALTASYISTÄ EUROJÄRJESTELMÄN KORVAAMISTA KANSALLISTEN VALUUTTOJEN JA KORIVALUUTAN YHDISTELMÄLLÄ.

kanismia pääomittaneiden maiden yhdessä maksettaviksi. Yhdysvalloissa ei ole vastaavanlaista ”Amerikan vakausmekanismia”, koska sitä ei tarvita: Yhdysvalloissa yksittäisen osavaltion ylivelkaantuminen ei koskaan vaaranna koko yhteisvaluutta-alueen vakautta. Eurojärjestelmää koskevassa keskustelussa on toisinaan tarkasteltu mallia, jossa Suomi ottaisi käyttöön oman valuutan mutta sitoisi sen heti euroon kiinteällä kurssilla. Tuppurainen näyttää tulkinneen minun kannattavan tällaista ehdotusta. Oma valuutta voisi kuitenkin olla euroa parempi vaihtoehto vain, jos kiinteän kurssin järjestelmä olisi tilapäinen, siirtymäkauden ratkaisu (sikäli kun sitä tarvitaan lainkaan). Kuten Tuppurainen toteaa, esimerkiksi Ruotsi ei ”anna valuuttansa kellua aivan lastun lailla”, vaan Sveriges Riksbankin rahapolitiikka perustuu kahden prosentin inflaatiotavoitteeseen. Toimivassa korivaluuttajärjestelmässä kukin kansallinen keskuspankki perustaisi rahapolitiikkansa omaan tavoitteeseensa (joka voisi olla inflaatiotavoite, Taylorin säännön mukainen tavoite tai jotain muuta). Kansallisten valuuttojen arvot määräytyisivät (keskuspankkien myötävaikutuksella) markkinoilla, ja euron arvo määräytyisi (kiintein painoin laskettuna) painotettuna keskiarvona kansallisten valuuttojen arvoista. Tuppurainen viitanneekin poliittisiin eikä taloudellisiin rajoituksiin väittäessään, ettei yhteisvaluuttajärjestelmää


045

Debatti

Sirpa Varis Nimetรถn akvarelli 2005


046

Peruste #1-2/2016

UNIONIA VAHVISTAVA KANSALLISTEN VALUUTTOJEN JÄRJESTELMÄ NÄYTTÄÄ UTOPISTISELTA JA MAHDOTTOMALTA – MILTEI YHTÄ MAHDOTTOMALTA JA UTOPISTISELTA KUIN NYKYISEN KALTAINEN EUROOPAN UNIONI VIELÄ MUUTAMA VUOSIKYMMEN SITTEN NÄYTTI.

olisi mahdollista purkaa hallitulla prosessilla. Kyse on vallasta ja myös arvovallasta. Euroalueen luontia ovat kannattaneet niin sosialidemokraatit kuin konservatiivitkin, ja molemmat vastustavat nyt arvovaltasyistä eurojärjestel-

män korvaamista kansallisten valuuttojen ja korivaluutan yhdistelmällä. Siksi euroa kritisoivat lähinnä ääriryhmät, jotka haluavat purkaa EU:n instituutiot niiden järkevän modernisoinnin sijasta. Unionia vahvistava kansallisten valuuttojen järjestelmä näyttää utopistiselta ja mahdottomalta – miltei yhtä mahdottomalta ja utopistiselta kuin nykyisen kaltainen Euroopan Unioni vielä muutama vuosikymmen sitten näytti. Toimivampaa Euroopan unionia kaipaavat eurooppalaiset voivat tehdä mahdottomasta mahdollista kampeamalla omia, eurojärjestelmää tukeneita poliittisia viiteryhmiään modernia monen valuutan järjestelmää tukevalle tielle – ja juuri näin minäkin tätä kirjoittaessani toimin.

tytti tuppurainen

yhteinen raha on yksi eu:n kulmakivistä

E

uroopan yhteinen raha luotiin, koska sitä ennen kokeiltiin muita valuuttajärjestelmävaihtoehtoja ja todettiin ne tuloksiltaan heikoiksi. Mikään järjestelmä ei tietenkään poista talouskriisien riskiä, ei eurokaan. Ensimmäinen eurokriisi ei vielä osoita yhteisvaluutan ajaneen lopullisesti karille. Euron purkamista pohtiessa on painotettava euroalueen poliittista puolta. Ilkka Kiema tulkitsee euron poliittista ulottuvuutta liiaksi päivänpolitiikan ehdoilla.

Jos ainoa uhka olisikin vain sosiaalidemokraattien ja konservatiivien arvovallan menetys, sen kyllä kestäisi. Ovathan euron isät (äitejä joukossa ei ollut) jo eläkeiässä tai ihan kokonaan poissa maailman kiireistä. Eurooppalainen yhteistyö perustuu kansanvaltaan ja tavoitteeseen pysyvästä rauhasta sotien riivaamalla mantereella. Euro on vahvin säikeistä, jotka sitovat tätä demokraattisin päätöksin syntynyttä ydintä.  Sen repiminen olisi riskialtista rauhallisinakin aikoina – ja


047

Debatti

nyt meillä ei ole rauhallisuudesta tietoakaan. Poliittisen keskustelun perusongelma käy todeksi minun ja Kieman mielipiteenvaihdossa: vastapuolen näkemyksiä tulkitaan aina omista lähtökohdista käsin. En väitä euroaluetta ja Yhdysvaltoja samankaltaisiksi. Koetan kuitenkin löytää joitakin yhteisiä tekijöitä tehdäkseni tulevaisuuden arvauksista valistuneempia. Yksi yhtäläisyys on jäsenvaltioiden ja osavaltioiden vastuu omista veloistaan. Juuri sen vuoksi, ettei yhdeltä jäsenvaltiolta voi periä toisen velkoja, on pitänyt muodostaa erillinen rahasto, Euroopan vakausmekanismi EVM. Esimerkiksi kolmatta Kreikka-pakettia ei ole maksatettu euromaiden budjeteista, koska käytössä on ollut EVM:n varoja. Euroalueen talouskasvu perustuu viime kädessä samoille tekijöille kuin kasvu yleensäkin: tarvitaan työvoimaa, pääomia sekä teknologiaa ja toimivia instituutioita tuottavuutta parantamaan. Eurojärjestelmä on yksi näistä instituutioista. Se on vahva pohja yhteismarkkinoille ja sen puitteissa voidaan tehdä hyvää finanssipolitiikkaa. Oma arveluni siitä, millaista vaihtoehtoa Kiema käytännössä eurolle esittää, pohjautuu oikeastaan siihen, etteivät pienten, avoimien talouksien järjestelmät useinkaan perustu vapaasti kelluvalle valuutalle. Vapaasti markkinoilla määräytyvä valuutta on sinänsä kiehtova vaihtoehto: siinä voidaan yhdistää vapaat pääomaliikkeet ja itsenäinen rahapolitiikka. Otin Ruotsin – ja varsinkin Tanskan – esimerkiksi siitä, etteivät valtiot kuitenkaan tartu tähän vaihtoehtoon: oma raha halutaan pitää jotensakin ennakoitavassa suhteessa tärkeim-

EN VÄITÄ EUROALUETTA JA YHDYSVALTOJA SAMAN­ KALTAISIKSI. KOETAN KUITENKIN LÖYTÄÄ JOITAKIN YHTEISIÄ TEKIJÖITÄ TEHDÄKSENI TULEVAISUUDEN ARVAUKSISTA VALISTUNEEMPIA.

piin kauppakumppaneihin. EU:n jäsenvaltioiden keskinäisten suhteiden pohtiminen palauttaa eurokeskustelun taas takaisin politiikkaan. Jos jäsenmaiden keskinäinen kilpailukyky määräytyisi lyhyellä tähtäyksellä valuuttakurssivaihteluiden mukaan, ei unionin yhtenäisyys olisi kestävällä pohjalla. Ranskan autoteollisuus tai matkailuala ei hyväksyisi sitä, että Italian autotehtaiden ja hotellien pärjääminen perustuisi liiran arvon heikkenemiseen. Ranska syyttäisi Italiaa epäreilusta kilpailusta ja kauppapolitiikasta tulisi pian yleispolitiikkaa, kun Ranska vaatisi Italian rankaisemista. Lopulta maat eivät enää mahtuisi samaan unioniin. Yhteisvaluutta euro pitää siten unionia koossa.

JOS JÄSENMAIDEN KESKINÄINEN KILPAILUKYKY MÄÄRÄYTYISI LYHYELLÄ TÄHTÄYKSELLÄ VALUUTTAKURSSIVAIHTELUIDEN MUKAAN, EI UNIONIN YHTENÄISYYS OLISI KESTÄVÄLLÄ POHJALLA.


048

talous ja valta

Peruste #1-2/2016

SOLIDAARISUUTTA VAI KATEUTTA – SUOMEN VARALLISUUS­ VEROTUKSEN TAUSTA, HISTORIA JA TULEVAISUUS Varallisuusveron alasajo tehtiin Suomessa pienessä piirissä työehtosopimusneuvottelujen aikana. Varallisuusveron poistaminen hyödytti rikkaimpia, mikä lisäsi Suomessa tuloeroja entisestään ja vaikeutti varallisuuden mittaamista. marko karttunen


Solidaarisuutta vai kateutta – Suomenvarallisuusverotuksen tausta, historia ja tulevaisuus

S

uomen poliittisten puolueiden kannat ovat olleet varallisuusverotuksessa kaukana toisistaan. Joillekin se on tarkoittanut kateusveroa ja joillekin solidaarisuusveroa. Varallisuusvero poistettiin Suomessa vuoden 2006 alusta osana työmarkkinaratkaisua. Oikeistopuolueet kannattivat varallisuusveron poistamista, kun taas vasemmisto oli sen säilyttämisen kannalla. Varallisuusvero oli ollut osa Suomen verojärjestelmää vuodesta 1920, jolloin säädettiin tulo- ja omaisuusverolaki. Valtion yleinen tulo- ja varallisuusvero oli otettu jo aiemmin käyttöön myös muissa Pohjoismaissa: Norjassa vuonna 1895, Tanskassa vuonna 1903 ja Ruotsissa vuonna 1911. Varallisuusverotusta on tutkittu paljon. Veron teoreettinen tausta selviää Tuure Junnilan (1945, 166) vuonna 1945 julkaistusta, paljon siteeratusta väitöskirjasta, jossa hän suhtautui hyvin kielteisesti varallisuuden ja varakkaiden verottamiseen. Junnilan mukaan varallisuusvero pohjautui vakautetun tulon ideaan eli siihen, että omaisuus tuottaa aina tavalla tai toisella tuloa. Palkansaajan tilanne on toinen, sillä jos hänen työkykynsä lakkaa, rahat loppuvat saman tien. Toisin sanoen vakautettu tulo on saajalleen jatkuvuudeltaan varmempaa kuin työtulo. Tämän takia omaisuuden ankarampaa verotusta on perusteltu sillä, että se on työttä saatua ja ansaitsematonta. Verotuksessa ei kuitenkaan Junnilan mukaan kiinnitetty huomiota siihen, antaako verotettava omaisuus

todella vakautettua tuloa vai ei. Seppo Penttilä (1991, 83−85) puolestaan toi väitöskirjassaan esille myönteisiä näkökulmia varallisuusverotukseen. Hänen mukaansa varallisuusveroa voidaan perustella sillä, että sen tehtävänä on verottaa sellaista tuloa, joka laajan tulokäsitteen mukaisesti kuuluu tuloverotuksen piiriin, mutta jää siellä verotuksen ulkopuolelle. Tästä hän nostaa esille muun muassa laskennallisen edun omasta asunnosta ja omaisuuden arvonnousun. Varallisuus kasvattaa hänen mukaansa veronmaksukykyä, koska siihen liittyy aina tiettyjä etuja riippumatta varallisuuden tuotosta. Varallisuusverotuksen sekä myönteisistä että kielteisistä perusteluista on kirjoittanut myös Kari S. Tikka (1990) Veropolitiikka-teoksessaan. Lisäksi Moris Lehner (2000) on tehnyt kattavan oikeusvertailevan esityksen varallisuusverosta eri Euroopan maissa.

VARALLISUUSVERO POISTETTIIN SUOMESSA VUODEN 2006 ALUSTA OSANA TYÖMARKKINARATKAISUA. OIKEISTOPUOLUEET KANNATTIVAT VARALLISUUS­ VERON POISTAMISTA, KUN TAAS VASEMMISTO OLI SEN SÄILYTTÄMISEN KANNALLA.

049


050

Peruste #1-2/2016

OMAISUUSVERO-NIMITYSTÄ PIDETTIIN HARHAANJOHTAVANA, SILLÄ VERO KOHDISTUI MYÖS MUUHUN VARALLISUUTEEN KUIN OMAISUUTEEN. SE OLI LUONTEELTAAN PROGRESSIIVINEN VERO. NIMENSÄ MUKAISESTI VARALLISUUSVERO VEROTTI NIITÄ, JOILLA OLI VARAA.

varallisuusveron kukoistus ja kehitys

Varallisuusvero astui Suomessa voimaan vuonna 1919 annetulla tilapäisellä lailla. Vuonna 1920 säädettiin ensimmäinen pysyvä laki tulo- ja omaisuusverosta. Alkuaikoina varallisuusveron katsottiin soveltuvan tasoittamaan tulojen ja varallisuuden jakaantumisen epätasaisuuksia sekä lisäävän oikeudenmukaisuutta (Rauhala 1919, 153 ja 157). Varallisuusvero säädettiin poliittisista ja sosiaalisista syistä, koska yhteiskunnassa ei ollut eläkejärjestelmiä tai muita turvaverkkoja. Linnakankaan (2014b, 213−222) mukaan se oli myös Suomen itsenäisyyden alkuaikoina valtiontaloudellisesti merkittävä vero. Sitä kutsuttiin aluksi omaisuusveroksi, jonka osuus 1920- ja 1930-luvuilla valtion tuloja omaisuusveron yhteistuotosta nousi 20–30 prosenttiin. Osakeyhtiöiltä kerättiin kaksi kolmasosaa omaisuusveron tuotosta (Linnakangas 2014b, 213−222). Varallisuusveroa oli maksettava Suomessa olevasta ja säädetyn varallisuuden alarajan ylittävästä varallisuudesta kuten kiinteistöistä, rakennuksista, osakkeista sekä liikkeeseen ja ammattiin kuuluvasta omaisuudesta. Varallisuusveron maksamisesta voitiin va-

pauttaa esimerkiksi sellainen yksinäinen nainen, joka elätti yhtä tai useampia alaikäisiä tai työhön kykenemättömiä perheenjäseniä (Rauhala 1919, 153 ja 157). Vuosikymmenten kuluessa kansalaisten varallisuus kasvoi, mutta varallisuusverolle kävi päinvastoin. Vero alkoi hiipua voimakkaasti 1960-luvulla, kun se poistettiin osakeyhtiöiltä. Varallisuusveron heikkoon tilaan vaikuttivat lisäksi muun muassa laajat verovapaudet ja epäselvyydet siitä, miten omaisuuden arvo piti määrittää verotusta silmällä pitäen. Omaisuusveron nimi muutettiin varallisuusveroksi 1974 verolakeja uudistettaessa (Linnakangas 2014a). Omaisuusvero-nimitystä pidettiin harhaanjohtavana, sillä vero kohdistui myös muuhun varallisuuteen kuin omaisuuteen. Se oli luonteeltaan progressiivinen vero. Nimensä mukaisesti varallisuusvero verotti niitä, joilla oli varaa. Varallisuusverotusta sääteli varallisuusverolaki (Myrsky 1995, 219). Progressiivinen varallisuusveroasteikko oli muun muassa vuonna 1988 seuraavanlainen (Laki 1069/1987): Verotettava varallisuus (mk)

Vero alarajan kohdalla (mk)

Vero alarajan ylittävästä varallisuudesta (%)

845 000 1 580 000

200

1,0

1 580 000 3 170 000

7 550

1,5

3 170 000 -

31 400

1,7

Verotettava varallisuus saatiin, kun veronalaisista varoista tehtiin säädetyt vähennykset. Veron kohteena oli Suomes-


Solidaarisuutta vai kateutta – Suomenvarallisuusverotuksen tausta, historia ja tulevaisuus

ALOITE VARALLISUUSVERON POISTAMISEKSI TULI TULORATKAISUN YHTEYDESSÄ TYÖNANTAJAPUOLELTA. ELINKEINOELÄMÄN KESKUSLIITON MIELESTÄ EI OLLUT OIKEIN, ETTÄ OSINKOJEN VEROTUKSEN KIRISTYMISTÄ EI KOMPENSOITAISI POISTAMALLA ”KATEUSVERO”.

sa oleva netto-omaisuus, joka tarkoitti omaisuuden ja velkojen erotusta. Varallisuusvero johti Penttilän (1991, 10−20) mukaan lopulta verosuunnitteluun, koska samaan aikaan pankkitalletuksilla oli verovapaus ja esimerkiksi vapaaehtoisilla eläkevakuutuksilla verovähennysoikeus. Juuri ennen verovuoden päättymistä verovelvolliset siirsivät sijoituksiaan verottomiin sijoituskohteisiin ja välttyivät varallisuusverolta (Helsingin Sanomat 2002). Penttilän (1991, 10−20) mukaan yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi nousi myös varojen ja velkojen yhtenäinen arvonmääritys. Osa varoista oli sellaisia, joille löytyi helposti varallisuusveron perusteeksi kelpaava rahamääräinen arvo. Toisaalta osa varoista oli sellaisia, että niiden arvon määrittäminen oli työlästä ja haastavaa (Helsingin Sanomat 2007). Lopulta varallisuusverolla ei ollut suurta valtiontaloudellista merkitystä, sillä sen tuotto oli vuosituhanteen jälkeen noin 100 miljoonaa euroa vuodessa. Varallisuusveroa maksoivat siis vain hyvin rikkaat ihmiset. Vuonna 2004 maksajia oli noin 40 000. Heistä vain parituhatta maksoi huomattavia varallisuusveroja. Linnakankaan (2014b) mukaan vuon-

na 2003 noin 77 prosenttia yhteensä 177 miljardin euron verotettavasta bruttovarallisuudesta muodostui kiinteistöistä, asunto-osakkeista sekä maa- ja metsätalouden varallisuudesta. Loput varallisuudesta eli vain 23 prosenttia muodostui arvopapereista, joista pääosa oli osakkeita. varallisuusveron alasajo

Alkusysäyksen varallisuusveron lakkautukselle antoi vuonna 2003 valtiovarainministeriön ylijohtajan Lasse Arvelan työryhmä, joka esitti osinkoverotuksen muuttamisen ja varallisuusveron poistamisen kokonaisuutta (Helsingin Sanomat 2004c). Ehdotus oli sidottu kaksinkertaiseen osinkoverotukseen siirtymiseen. Osakkeisiin aiottiin kohdistaa jatkossa osinkovero. Koko päätöksentekoprosessia on kuvattu vaihtokauppana, jossa varallisuusveron poistolla saatiin aikaiseksi tulopoliittinen kokonaisratkaisu (Helsingin Sanomat 2004c). Aloite varallisuusveron poistamiseksi tuli tuloratkaisun yhteydessä työnantajapuolelta. Elinkeinoelämän Keskusliiton mielestä ei ollut oikein, että osinkojen verotuksen kiristymistä ei kompensoitaisi poistamalla ”kateusvero”.

051


052

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Nimetön akvarelli ja muste 2015

Hanke sai tukea muualtakin. Akava oli jo aiemmin ilmoittanut kannattavansa veron hylkäämistä. STTK:kin oli toivonut tupon neuvottelupapereissaan selvitystä siitä, lisäisikö varallisuusveron poistaminen investointeja. SAK sen sijaan ei tällaisia toiveita esittänyt. Se oli pitänyt lähtökohtana sitä, että varallisuusvero on säilytettävä. Varallisuusveroratkaisu tehtiin lopul-

ta pienessä piirissä hallituksen sisällä. Valmis ehdotus esiteltiin työmarkkinajohtajille neuvottelujen loppumetreillä. Varallisuusveron alasajoa johti Matti Vanhasen hallitus, joka koostui Keskustan lisäksi SDP:stä ja RKP:stä. Veron poistamisen poliittinen arkkitehti oli valtiovarainministeri Antti Kalliomäki (sdp) (Helsingin Sanomat 2004c). Osinkotulojen verotuksessa oli siir-


Solidaarisuutta vai kateutta – Suomenvarallisuusverotuksen tausta, historia ja tulevaisuus

rytty yhdenkertaisesta osittaiseen kahdenkertaiseen verotukseen. Vasemmiston ehto varallisuusverosta luopumiselle oli paluu kahdenkertaiseen osinkojen verotukseen. Alasajon taustalla oli myös se, että monet Euroopan valtiot luopuivat varallisuusverosta jo 1990-luvulla muun muassa veropohjan aukollisuuden takia (Helsingin Sanomat 2004a). Itävalta ja Tanska poistivat varallisuusveron käytöstä vuonna 1995 ja Saksa vuonna 1997. Hollanti luopui siitä vuonna 2001, Ruotsi vuonna 2007 ja Luxemburg vuonna 2006. Toisaalta varallisuusvero on tälläkin hetkellä käytössä eräissä Euroopan maissa. Esimerkiksi Ranskassa kerätään niin kutsuttua solidaarisuusveroa yli 1,3 miljoonan euron nettovarallisuudesta ja Espanjassa yli 700 000 euron nettovarallisuudesta. Matti Vanhasen punamultahallitus perusteli (HE 144/2005) varallisuusverotuksesta luopumista hallituksen esityksessään muun muassa seuraavasti: ”Osakkeiden varallisuusverotuksesta luopumisen jälkeen ei ollut myös varallisuusverotuksen hallinnolliset kustannukset huomioon ottaen syytä ylläpitää kiinteistöjen verotuksessa kahta päällekkäistä veromuotoa.” Hallituksen esitykseen kantaa ottaneen valtiovarainvaliokunnan mietinnön (VaVM 44/2005) mukaan varallisuusverotuksesta luopumiseen vaikuttivat lisäksi myös verotusmuotoon liittyvät yleisesti tunnetut ongelmat: veropohjan aukollisuus ja mahdollisuus tehokkaaseen verosuunnitteluun. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että vero kohdistui eri verovelvollisiin osin sattumanvaraisesti sen mukaan, millaista va-

TOISAALTA VARALLISUUSVERO ON TÄLLÄKIN HETKELLÄ KÄYTÖSSÄ ERÄISSÄ EUROOPAN MAISSA. ESIMERKIKSI RANSKASSA KERÄTÄÄN NIIN KUTSUTTUA SOLIDAARISUUSVEROA YLI 1,3 MILJOONAN EURON NETTOVARALLISUUDESTA JA ESPANJASSA YLI 700 000 EURON NETTOVARALLISUUDESTA.

rallisuutta he omistivat ja millaisiin verotusta pienentäviin järjestelyihin heillä oli mahdollisuus tai valmius. Veron poistamista puolsi osaltaan myös se, että varallisuusverotus oli harvinainen verotusmuoto kansainvälisesti. Varallisuusveron poistamista perusteltiin lisäksi sillä, että varallisuusverojen merkitys verotuottojen kannalta oli pieni ja suunta aleneva. Veron määrä oli vuonna 2003 noin 120 miljoonaa euroa, mutta vuonna 2004 arviolta enää vain 70 miljoonaa euroa (VaVM 44/2005). Poisto oli valtapoliittisesti kiistanalainen sekä hallituksen sisällä että oppositiossa. Veron poistoa vastustaneiden vasemmistoliittolaisten valiokunnan jäsenten mukaan poistosta hyötyivät Suomen rikkaimmat, joita oli muutamia kymmeniä tuhansia. He vaativat valiokunnan vastalauseessaan varallisuusveron kumoamislakiehdotuksen hylkäämistä. Valtiovarainvaliokunnan mietintöön (VaVM 44/2005) liittyvässä vasemmistoliittolaisten vastalauseessa todettiin muun muassa: ”Emme ole yhtyneet valiokunnan enemmistön kantaan, joka vapauttaa varallisuusverosta muutaman kymme-

053


054

Peruste #1-2/2016

MYÖS VIHREIDEN EDUSTAJA VAATI VALIOKUNNAN VASTALAUSEESSAAN VARALLISUUSVERON KUMOAMISLAKIEHDOTUKSEN HYLKÄÄMISTÄ (VAVM 44/2005). VASTALAUSE PERUSTUI TASAISEN TULONJAON TEESIIN, JOKA ON OLLUT POHJOISMAISEN YHTEISKUNTAMALLIN SUURI VAHVUUS.

nen tuhatta Suomen rikkainta, sillä vero ei koske tavallista palkansaajaa saati köyhiä. Varallisuusveron poisto on räikein esimerkki hallituksen tuloeroja kasvattavasta ja eriarvoisuutta lisäävästä politiikasta. Vasemmistoliitto vaatii oikeudenmukaisuutta veropolitiikkaan. Varallisuusvero on syytä säilyttää, jotta muutama kymmenen tuhatta Suomen rikkainta omalla panoksellaan osallistuisi yhteiskunnan palvelujen ja muiden tärkeiden menojen rahoittamiseen. Samasta syystä on luovuttava kaikkein hyvätuloisimpien veronkevennyksistä (VaVM 44/2005).” Myös vihreiden edustaja vaati valiokunnan vastalauseessaan varallisuusveron kumoamislakiehdotuksen hylkäämistä (VaVM 44/2005). Vastalause perustui tasaisen tulonjaon teesiin, joka on ollut pohjoismaisen yhteiskuntamallin suuri vahvuus. Varallisuusveron poisto tekisi 70 miljoonan euron vuosittaisen loven budjetin tulopuolelle, tukisi tuloerojen kasvua ja vaikeuttaisi hyvinvointipalvelujen rahoitusta tulevaisuudessa. Veronalennusten piti vihreiden edustajan vastalauseen mukaan olla maltillisia ja ne tuli suunnata erityisesti

pienituloisten verojen keventämiseen. Osa veronalennuksista tuli peruuttaa ja käyttää siitä syntyvä liikkumavara kuntien valtionosuuksien lisäämiseen ja köyhyyden poistamiseen. Vastalause nosti esille myös luottamuksen merkityksen, jos varallisuusvero poistettaisiin: ”On sanottu, ettei rikkaiden rikastuminen ole ongelma, jos se ei köyhdytä muita. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Rikkaat eivät voi rikastua ilman, että se heikentäisi tavallisten ihmisten asemaa, väitetään tästä asiasta mitä tahansa. Rikastuminen näkyy esimerkiksi asuntomarkkinoilla, joilla varallisuuden lisääntyminen nostaa joillakin alueilla hintoja niin, että niukempituloisten täytyy siirtyä syrjemmälle. Korkea keskinäinen luottamus on ollut pohjoismaisen yhteiskunnan vahvuuksia. Sääntöjä on noudatettu, koska ne on koettu reiluiksi. Edistämällä rikkaiden rikastumista hallitus vaarantaa paljon sellaista, joka Suomessa on arvokasta (VaVM 44/2005).” Kiivasta keskustelua herätti myös verotietojen julkisuus (Helsingin Sanomat 2005). Varallisuusveron kumoamisen jälkeen omaisuustiedot eivät olleet enää


Solidaarisuutta vai kateutta – Suomenvarallisuusverotuksen tausta, historia ja tulevaisuus

julkisia. Keskustelua käytiin yksityisyyden suojan ja julkisuuslinjan välillä. Julkisuuslinjan mukaan palkansaajien pitäisi voida suhteuttaa oma tilanteensa myös näihin todella rikkaisiin. Jatkossa oli siis mahdollista olla rikas ilman, että se näkyi julkisissa verotiedoissa. Varallisuusveron poisto oli rankkaa hyväksyä monille hallituspuolue SDP:n eduskuntaryhmän jäsenille. Veron poiston vastapainoksi vaadittiin SDP:n eduskuntaryhmässä jonkinlainen paketti köyhimmille (Helsingin Sanomat 2004b). Ajatuskulku oli se, että sen enempää tulosopimus kuin siihen liittyvä veropakettikaan eivät antaneet mitään esimerkiksi pieneläkeläisille tai työmarkkinatuella eläville. Vasemmistoliiton riveissä tuloratkaisun kokoomuslaisia veropäätöksiä ei hyväksytty alkuunkaan. Silloinen valtiovarainministeri, Antti Kalliomäen seuraaja Eero Heinäluoma, perusteli varallisuusveron poistoa taloudella ja työllisyydellä. Hänen mukaansa vero oli harvinainen muissa OECD-maissa, eikä ollut Suomessakaan täysin toiminut, koska sitä voitiin kiertää. SDP:n vasen laita nousi vastustamaan varallisuusveron poistamista, mikä kertoi siitä, että varallisuusvero oli ideologinen vero. Seitsemän SDP:n kansanedustajaa äänesti lopulta varallisuusveron poistoa vastaan. Eduskuntaryhmä antoi ryhmäkurin rikkojille virallisen huomautuksen. Varallisuusveron poisto nähtiin SDP:n omassa jälkianalyysissä keskeisenä syynä vaalitappioon, kun SDP hävisi eduskuntavaalit vuonna 2007 ja jäi oppositioon (Helsingin Sanomat 2010). Sekä keskusta että kokoomus näkivät hankkeen ongelmattomana.

”KATEUSVERON” POISTAMISTA PERUSTELTIIN LÄHINNÄ SILLÄ, ETTÄ SIINÄ OLI AUKKOJA JA VEROTETTAVAA OMAISUUTTA ARVOSTETTIIN EPÄYHTENÄISESTI. SEURAUKSENA OLI VEROSUUNNITTELU JA YHDENVERTAISUUDEN HEIKKENEMINEN.

lopuksi

Varallisuusveron kumoamiseen liittyvää päätöksentekoprosessia voidaan luonnehtia potkuksi edustuksellisen demokratian nilkkaan. Päätös varallisuusveron lakkautuksesta tehtiin pienessä piirissä työehtosopimusneuvottelujen aikana työnantajien ja hallituksen sekä valtiovarainministeriön virkamiesten välillä. Kyseessä ei siis ollut kolmikantaan pohjautuva päätös – eduskunta seurasi sivusta. ”Kateusveron” poistamista perusteltiin lähinnä sillä, että siinä oli aukkoja ja verotettavaa omaisuutta arvostettiin epäyhtenäisesti. Seurauksena oli verosuunnittelu ja yhdenvertaisuuden heikkeneminen. Yhteenvetona voidaan todeta, että veron poistaminen hyödytti rikkaimpia, mikä lisäsi tuloeroja entisestään. Pitäisikö meidän sitten haikailla varallisuusveroa takaisin? Tai olisiko järkevää kiristää pääomatuloveroa ja muuttaa sitä progressiivisemmaksi? Varallisuusvero on tällä hetkellä voimassa Pohjoismaista vain Norjassa ja muualla Euroopassa muun muassa Es-

055


056

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Uni muste ja värikynä 2011


Solidaarisuutta vai kateutta – Suomenvarallisuusverotuksen tausta, historia ja tulevaisuus

KEVÄÄN 2015 PUOLUEIDEN EDUSKUNTAVAALI­ OHJELMIEN MUKAAN VASEMMISTOLIITTO (VASEMMISTON VAALIOHJELMA 2015), PERUS­ SUOMALAISET (PERUSSUOMALAISTEN TALOUS­ POLIITTINEN OHJELMA 2015) JA VIHREÄT (VIHREIDEN POLIITTINEN TAVOITEOHJELMA 2015–2019) OTTAISIVAT VARALLISUUSVERON UUDELLEEN KÄYTTÖÖN.

panjassa ja Ranskassa. Varallisuusveron kiristäminen on noussut Ranskassa jopa yhdeksi säästöohjelman lisätulojen keinoksi. Kotitalouksien varallisuuden jakautuminen on viime vuosina herättänyt huomattavaa mielenkiintoa (OECD 2015; Piketty 2014). Syynä on se, että varallisuuserot ovat kasvaneet 1990-luvun puoliväliin verrattuna. Kiinteistökonsultointiyhtiö Knight Frankin raportin mukaan vuonna 2015 Suomessa oli 580 ”ultrarikasta” eli henkilöä, jonka omaisuuden arvo ylitti 30 miljoonaa dollaria (Helsingin Sanomat 2016). Vielä vuonna 2005 ultrarikkaita oli Suomessa 384. Miljonäärejä Suomessa oli raportin mukaan viime vuonna 49 200. Suomen rikkain prosentti omisti Tilastokeskuksen varallisuustutkimuksen (Tilastokeskus) mukaan kaikesta nettovarallisuudesta 13 prosenttia vuonna 2013 ja noin 8 prosenttia vuonna 1994. Kansainvälisesti verrattuna Suomen varallisuus ei ole kovin keskittynyttä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kotitalouksien varakkain prosentti omistaa nettovarallisuudesta noin 35 prosenttia. Euroalueen maista varallisuus on keskittyneintä Itävallassa ja Saksassa. Suo-

messa ja Alankomaissa varallisuuserot ovat pienimmät (Tilastokeskus). Ennen kevään 2015 eduskuntavaaleja poliittiset puolueet ottivat hanakasti kantaa siihen, että hyvätuloisten pitää osallistua lamatalkoisiin. Kevään 2015 puolueiden eduskuntavaaliohjelmien mukaan Vasemmistoliitto (Vasemmiston vaaliohjelma 2015), Perussuomalaiset (Perussuomalaisten talouspoliittinen ohjelma 2015) ja vihreät (Vihreiden poliittinen tavoiteohjelma 2015–2019) ottaisivat varallisuusveron uudelleen käyttöön. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on ehdottanut Suomeen solidaarisuusveroa, joka muistuttaisi varallisuusveroa (Helsingin Sanomat 2011 ja 2013). Varallisuusveron palauttamista puolsi Arhinmäen mukaan kaksi perustetta. Ensinnäkin se toisi valtiolle verotuloja. Toiseksi varallisuusveron poistamisen seurauksena varallisuustiedoista tuli ei-julkisia. Jos varallisuusvero palautettaisiin, varallisuuden kehittymistä ja jakautumista Suomessa voisi seurata esimerkiksi verotiedoista. Tämä auttaisi palkansaajia suhteuttamaan omaa tilannettaan todella rikkaisiin.

057


058

Peruste #1-2/2016

Varallisuuden verottamisen kiristymisestä on heikkoja signaaleja. Pääomatulon verotuksen progressio on hiukan noussut. Vuonna 2016 pääomatulosta peritään 30 prosenttia aina 30 000 euroon asti. Tämän ylittävältä osalta peritään 34 prosenttia. Varallisuusveron käyttöönottoa pitäisi myös pohtia osana omaisuuden ja pääomatulojen verotuksen uudistamista. Taloustieteen professori Thomas Piketty (2014, 84) väittää, että olemme siirtymässä takaisin 1800-luvulle. Yhteiskuntaa hallitsee pieni perinnöillä ja koroilla elävä eliitti. Yhteiskunnat ovat ajautuneet kierteeseen, jossa varallisuus kasautuu eliittien taskuihin. Pikettyn (2014, 217−266) mukaan viime vuosisadalla tuloerot pienenivät 1970-luvulle asti, mutta erot ovat sen jälkeen kääntyneet kasvu-uralle. Ratkaisuksi Piketty (2014, 345−377) nostaa eurooppalaisen progressiivisen varallisuusveron ja samoin progressiivisen tuloveron. Hän ei kannata perintöveron kumoamista. Samaan hengenvetoon hän julistaa, että varallisuustiedot pitäisi saada julkisiksi ja ve-

roparatiisit pitäisi saada kuriin. Yksi mielenkiintoisimmista Pikettyn havainnoista on se, että kansalaisten yhtäläinen mahdollisuus kouluttautua on paras keino suurten tuloerojen ja yhteiskunnan eriarvoistumisen torjumiseksi (Helsingin Sanomat 2014). Tämän näkökohdan mukaan Sipilän hallituksen päätös leikata opetuksesta, tieteestä ja koulutuksesta lisäisi eriarvoisuutta ja tuloeroja, jolloin menestyminen riippuisi yhä enemmän vanhempien varallisuudesta. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi Yhdysvalloissa, joissa tuloerot rajoittavat mahdollisuuksia päästä parhaisiin yliopistoihin. Jää nähtäväksi, onko tämä jatkossa suunta myös Suomessa, jos budjettileikkaukset kohdistuvat rankasti opintotukeen ja tiedeyhteisöön. Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka on ollut mukana Suomen varallisuusveron kehitystä itsenäisyyden aikana tarkastelleissa kansainvälisissä tutkimushankkeissa. Hän työskentelee paraikaa tutkimusjohtajana ja viestintäkonsulttina helsinkiläisessä viestintätoimistossa.

lähteet: ✕✕

HE 144/2005 Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi varallisuusverolain kumoamisesta ja laiksi varojen arvostamisesta verotuksessa sekä eräiksi niihin liittyviksi laeiksi. [http://www.finlex.fi/fi/ esitykset/he/2005/20050144]

✕✕

Helsingin Sanomat (8.11.2002) ”Varallisuusvero vuotaa kuin seula” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (25.9.2004a) ”Ruotsi koukkasi oikealta ohi” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (2.12.2004b) ”Varallisuusveron poistaminen sai osan demareista takajaloilleen” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (3.12.2004c) ”Kateusveron poistosta kapina SDP:ssä” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (30.11.2005) ”Verotiedot pidettävä julkisina” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (2.11.2007) ”Varallisuusveron poistaminen hyödytti niitä, joilla on varaa” [uutinen].


Solidaarisuutta vai kateutta – Suomenvarallisuusverotuksen tausta, historia ja tulevaisuus

✕✕

Helsingin Sanomat (24.8.2010) ”SDP:ssä haikaillaan uudenlaista varallisuusveroa” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (29.10.2011) ”Arhinmäki ehdottaa uutta varallisuusveroa” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (28.9.2013) ”Arhinmäki ehdottaa uutta varallisuusveroa” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (14.6.2014) ”Koulutus torjuu tehokkaasti eriarvoistumista” [uutinen].

✕✕

Helsingin Sanomat (6.3.2016) ”Raportti: Suomalaisten ultrarikkaiden määrä kasvoi puolella vuosikymmenessä” [uutinen].

✕✕

Junnila, Tuure (1945) Omaisuusvero vakautetun tulon lisäverotuksen toteuttajana. Helsingin yliopisto. Helsinki.

✕✕

Laki (1069/1987) Laki vuodelta 1988 toimitettavassa valtionverotuksessa sovellettavista veroasteikoista ja veroprosenteista [http://finlex.fi/fi/laki/alkup/1987/19871069]

✕✕

Lehner, Moris (2000) “The European Experience with a Wealth Tax: A Comparative Discussion” Tax Law Review, Volume fifty-three, number four, s. 615.

✕✕

Linnakangas, Esko (2014a) Historiallinen verokirja. Helsinki.

✕✕

Linnakangas, Esko (2014b) ”Varallisuusveron synty, hiipuminen, kuolema ja reinkarnaatio.” Yritys, omistaja ja verotus: juhlajulkaisu Seppo Penttilälle, s. 213−222. Edita, Helsinki.

✕✕

Myrsky, Matti (1995) Tulo- ja varallisuusverotus. Painatuskeskus, Helsinki

✕✕

OECD 2015. In It Together. Why Less Inequality Benefits All. OECD Publishing, Pariisi.

✕✕

Penttilä, Seppo (1991) Osakkeen arvo verotuksessa : tutkimus arvostamisongelmasta tulo- ja varallisuusverotuksessa erityisesti osakkeen arvoa silmällä pitäen. Helsingin yliopisto, Helsinki.

✕✕

Perussuomalaisten talouspoliittinen ohjelma 2015 [https://www.perussuomalaiset.fi/wp-content/ uploads/2013/04/Talouspoliittinen.pdf]

✕✕

Piketty, Thomas (2014) Capital in the twenty-first century. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge.

✕✕

Rauhala, K. N. (1919) ”Verotuskysymys: selostusta ja arvostelua.” Kansallisen edistyspuolueen kirjasarja; 4. Helsinki.

✕✕

Tikka, Kari S. (1990) Veropolitiikka. Lakimiesliiton kustannus, Helsinki.

✕✕

Tilastokeskus. ”Varallisuuserot kasvaneet Suomessa”. [https://www.stat.fi/uutinen/varallisuuserotkasvaneet-suomessa]

✕✕

Vasemmiston vaaliohjelma 2015 [https://www.dropbox.com/s/ku5qotwqpuxa9gh/ Eduskuntavaaliohjelma2015.pdf?dl=0]

✕✕

VaVM 44/2005 Valtiovarainvaliokunnan mietintö. Hallituksen esitys laiksi varallisuusverolain kumoamisesta ja laiksi varojen arvostamisesta verotuksessa sekä eräiksi niihin liittyviksi laeiksi. [https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/mietinto/Documents/vavm_44+2005.pdf]

✕✕

Vihreiden poliittinen tavoiteohjelma 2015–2019 [https://www.vihreat.fi/files/liitto/Poliittinen_ ohjelma2014_1.pdf]

059


060

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Ananas paratiisissa akryyli kankaalle 2015


061

Sirpa Varis Koirat akvarelli 2009

Solidaarisuutta vai kateutta – Suomenvarallisuusverotuksen tausta, historia ja tulevaisuus


062

talous ja valta

Peruste #1-2/2016

JULKINEN PANKKI­ TOIMINTA JA RAHAPOLIITTINEN VALLANKÄYTTÖ Valtaosa rahasta luodaan yksityisellä pankkisektorilla. Tämä ohjaa rahataloutta yksipuoliseen suuntaan sekä lisää spekulaatiota ja talouden epävakautta. Julkisesti omistetut pankit yhdessä paikallisrahojen kanssa mahdollistaisivat monipuolisen rahakulttuurin ja turvamekanismin yksityisen pankkijärjestelmän rinnalle. Samalla rahapoliittinen valta jakautuisi nykyistä tasaisemmin. lauri väisänen


063

Julkinen pankkitoiminta ja rahapoliittinen vallankäyttö

J

ulkinen pankki on valtion, kunnan tai kaupungin omistama pankki. Julkisen pankin ainoa tavoite on yleisen edun mukaisen toiminnan rahoittaminen toiminta-alueensa sisällä. Sen tulisi luonnostaan olla vastuullinen ja demokraattinen instituutio. Julkisen pankin perustaminen on täysin laillista. Pankin perustaminen edellyttää pankkilisenssin sekä noin viisi miljoonaa euroa pääomaa. Myös teknisten edellytysten on oltava kunnossa ja pankin pyörittämiseen tarvitaan myös osaava ja luotettava henkilöstö. julkiset pankit maailmalla

Julkista ja eettistä pankkitoimintaa on jo kokeiltu hyvällä menestyksellä useissa paikoissa ympäri maailmaa. Menestyviä julkisia pankkeja on muun muassa Australiassa, Saksassa, Sveitsissä, Intiassa, Kiinassa, Brasiliassa ja Yhdysvalloissa. Myös Suomen ensimmäinen pankki eli Postisäästöpankki oli valtioomisteinen. Yksi kiinnostavimmista esimerkeistä lienee Pohjois-Dakotan julkisesti omistettu pankki, koska se on ainoa julkisesti omistettu pankki Yhdysvalloissa. Pohjois-Dakotan pankki pystyy rahoittamaan osavaltion omaa toimintaa erittäin edullisesti, koska sen ei tarvitse periä korkoa itseltään. Osavaltio on tämän vuoksi säästänyt valtavat määrät rahaa velanhoitomaksuissa. (ks. Public Banking Instituten internetsivut.) Pohjois-Dakotan pankki käyttää yli-

jäämänsä esimerkiksi hyvinvointipalveluihin ja infrastruktuuriin. Tavanomainen pankki sen sijaan jakaisi voittonsa osakkeenomistajilleen. Pankki on menestynyt hyvin jo yli 90 vuoden ajan ja omalta osaltaan mahdollistanut tasapainoisen ja ylijäämäisen talouden Pohjois-Dakotassa. Osavaltion työttömyysaste on yksi alhaisimmista koko Yhdysvalloissa ja osavaltio on pärjännyt taloudellisesti hyvin myös lamaaikoina pienestä väestömäärästään ja alhaisesta bruttokansantuotteestaan huolimatta. Pohjois-Dakotan pankki antaa lainoja opiskelijoille ja yrityksille alhaisella korolla. Julkisesti omistettu pankki on yksi syy siihen, ettei Pohjois-Dakota ole joutunut toteuttamaan säästökuripolitiikkaa eikä ole joutunut nostamaan veroastettaan.

PANKKI ON MENESTYNYT HYVIN JO YLI 90 VUODEN AJAN JA OMALTA OSALTAAN MAHDOLLISTANUT TASA­ PAINOISEN JA YLIJÄÄMÄISEN TALOUDEN POHJOIS-DAKOTASSA. OSAVALTION TYÖTTÖMYYSASTE ON YKSI ALHAISIMMISTA KOKO YHDYSVALLOISSA JA OSAVALTIO ON PÄRJÄNNYT TALOUDELLISESTI HYVIN MYÖS LAMA-AIKOINA PIENESTÄ VÄESTÖMÄÄRÄSTÄÄN JA ALHAISESTA BRUTTOKANSAN­ TUOTTEESTAAN HUOLIMATTA.


064

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Nimetรถn akvarelli 2016


065

Julkinen pankkitoiminta ja rahapoliittinen vallankäyttö

MITÄ ENEMMÄN OTETAAN VELKAA, SITÄ ENEMMÄN TALOUDESSA ON MYÖS RAHAA KIERROSSA. PARADOKSAALISESTI VELKAANTUMINEN PITÄÄ TALOUDEN PYSTYSSÄ JA SÄÄSTÄMINEN JA VELKOJEN POISMAKSAMINEN POISTAA TALOUDESTA RAHAA, MIKÄ KIIHDYTTÄÄ LAMAA.

On kuitenkin muistettava, että julkisesti omistettu pankki ei selitä kaikkea taloudellista menestystä Pohjois-Dakotassa; merkittävä osa johtuu myös esimerkiksi menestyksekkäästä maataloudesta. On silti perusteltua väittää, että näin ainutlaatuisen pitkäkestoinen ja vakaa taloudellinen menestys tuskin johtuu ainoastaan osavaltion maataloudesta ja muista tavanomaisista syistä. Costa Ricassa julkiset pankit ovat toimineet kaikista pankeista vakaimmin jo vuosikymmeniä. Julkiset pankit käyttävät Costa Ricassa varallisuuttaan esimerkiksi infrastruktuurin kehittämiseen ja koulutukseen. Costa Rica onkin Latinalaisen-Amerikan mittapuulla varsin vauras maa ja siellä on myös Väli-Amerikan korkein elintaso. Tietysti suuri selittävä tekijä Costa Rican menestykseen on tuottoisa turismi ja esimerkiksi kahvin ja kaakaon viljelystä saatavat lisätulot, mutta myös julkisella pankkitoiminnalla on suuri merkitys. Edellämainittujen esimerkkien perusteella voidaan todeta, että julkinen pankkitoiminta näyttää olevan täysin realistinen tapa hoitaa kunnan tai jopa koko valtion rahoitus. Julkinen pankkitoiminta ei kuitenkaan takaa taloudellista menestystä. Monet muutkin

kulttuuriset, poliittiset ja taloudelliset tekijät vaikuttavat julkisen talouden tasapainoon. Näyttää kuitenkin siltä, että julkinen pankkitoiminta voi olla hyvä lähtökohta kestävään taloudenpitoon. nykyinen rahajärjestelmä ja rahavalta

Rahajärjestelmä pitää sisällään kaikki ne instituutiot, jotka luovat rahaa tai säätelevät sen määrää. Keskeiset toimijat ovat yksityinen pankkijärjestelmä ja keskuspankki. Kierrossa olevasta rahasta yli 90 prosenttia on luotu lainanannon yhteydessä talletuspankeissa. Tosiasiassa pankit eivät siis pääasiassa lainaa tallettajien rahoja, kun niiltä ”lainataan rahaa”. Ja aina kun velkoja maksetaan pois, vastaava rahasumma poistuu taloudesta. (ks. Daly & Farley 2011; Jackson & Dyson 2012; Englannin keskuspankin julkaisu 2014). Mitä enemmän otetaan velkaa, sitä enemmän taloudessa on myös rahaa kierrossa. Paradoksaalisesti velkaantuminen pitää talouden pystyssä ja säästäminen ja velkojen poismaksaminen poistaa taloudesta rahaa, mikä kiihdyttää lamaa. Suomi on ulkoistanut rahapolitiikkansa kokonaan Euroopan keskuspan-


066

Peruste #1-2/2016

RAHA KERÄÄNTYY ENNEN KAIKKEA NIILLE, KETKÄ SEN LUOVAT JA KETKÄ SIITÄ PERIVÄT KORKOA. TÄSTÄ SYYSTÄ RAHA SIIRTYY SYSTEMAATTISESTI VELANOTTAJILTA PANKKISEKTORILLE.

kille EMU-jäsenyytensä myötä. Näin ollen Suomen valtio ei voi enää luoda itse tarvitsemaansa rahaa. Tämä on merkittävä vallan siirto Suomen keskuspankilta Euroopan keskuspankille. Voidaan myös kysyä, onko tämä ollut täysin yleisen edun mukaista vai peräti tietoista vallan keskittämistä pankkieliitille? Valtaosa rahasta luodaan yksityisellä pankkisektorilla, mikä vähentää valtion taloudellista vaikutusvaltaa merkittävästi. Lisäksi yksityinen pankkisektori perustuu ennen kaikkea voittojen maksimointiin eikä yleishyödyllisen toiminnan maksimointiin. Yksityinen pankkisektori siis ohjaa koko rahataloutta yksipuoliseen suuntaan. Lisäksi yksityisten pankkiirien intressit lisäävät rahatalouteen liittyvää spekulaatiota ja riskinottoa, mikä tekee taloudesta epävakaan. Onkin melko todennäköistä, että julkinen pankkitoiminta vakauttaisi rahataloutta huomattavasti. Rahaan on liittynyt kautta aikojen paljon valtataistelua (ks. Brown 2012). Niin sanottu ”velkaorjuus” on nykypäivän orjuuden ja vallankäytön muoto. Koska valtio on nykyisessä rahajärjestelmässä velallinen osapuoli ja yksityinen pankkisektori velkoja, on asetelma selvästi pankkisektorille suotuisampi. Pankkii-

reilla on nykyisin ylin päätösvalta rahataloudessa. Valtavirtainen taloustiede vähättelee rahan velkaolemusta ja yksinkertaistaa nykyisen rahajärjestelmän toimintatapaa. Raha ei ole todellisuudessa vain neutraali vaihdon väline, vaan velkaan, valtaan ja koronkiskontaan perustuva instituutio. Se on ollut pääosin sitä jo tuhansien vuosien ajan, vaikka rahan luonne on myös vaihdellut eri aikoina ja eri kulttuureissa (ks. Graeber 2011). Raha kerääntyy ennen kaikkea niille, ketkä sen luovat ja ketkä siitä perivät korkoa. Tästä syystä raha siirtyy systemaattisesti velanottajilta pankkisektorille. Tilanne on jo niin kärjistynyt, että noin 50 prosenttia globaalista varallisuudesta on kertynyt yhdelle prosentille ihmisistä (ks. Oxfam 2015). Vallitseva rahajärjestelmä omalta osaltaan kiihdyttää tuloerojen kasvua. Julkisesti omistetut pankit eivät keskitä varallisuutta harvojen käsiin, vaan rahat sijoitetaan niissä aina takaisin yhteiseen hyvään. Julkisella pankkitoiminnalla on siis tuloeroja tasoittava vaikutus. Kuntapankeilla ei ole myöskään samanlaista syytä kiertää veroja tai osallistua rahanpesuun. Monet suuret pankit ovat toistuvasti jääneet kiinni molemmista. Toki korruption vaara julkisessakin pankkitoiminnassa on olemassa. Julkinen pankkitoiminta näyttää kuitenkin tasoittavan vallankäyttöä ja sen seurauksia, kun taas yksityinen pankkitoiminta keskittää valtaa harvojen käsiin, mikä on demokratian ja yleisen edun kannalta vaarallista. Julkinen pankkitoiminta voisi perustua demokraattiseen päätöksentekoon sekä läpinäkyvyyteen ja sen kaikki toi-


067

Julkinen pankkitoiminta ja rahapoliittinen vallankäyttö

ON MIELENKIINTOISTA, ETTÄ AJATTELEMME POLIITIKKOJEN OLEVAN RIITTÄVÄN OSAAVIA TALOUSPOLITIIKASSA JA HYVINVOINTIPOLITIIKASSA, MUTTA EIVÄT RAHAPOLITIIKASSA. MIKSI JUURI RAHAPOLITIIKKA EI SAISI OLLA VALTION KÄSISSÄ?

mijat voitaisiin päättää äänestämällä. Nykyinen rahajärjestelmä on demokratian näkökulmasta varsin rajoittunut, koska ihmiset eivät voi äänestää toimijoita esimerkiksi Euroopan keskuspankkiin, eikä edes Euroopan parlamentti pysty vaikuttamaan sen toimintaan. Nykyisessä rahajärjestelmässä piilee todellinen totalitarismin vaara, koska valta on varsin keskittynyttä ja monin tavoin läpinäkymätöntä. yleisimmät väitteet julkista pankkitoimintaa vastaan

Vallankäytön näkökulmasta on oleellista tarkastella väitteitä, joilla julkista pankkitoimintaa vastustetaan. Yksi yleinen argumentti on se, että rahapolitiikka ei saa olla kansanedustajien käsissä, koska he eivät ymmärrä rahataloutta tarpeeksi hyvin ja keskuspankin toiminnan pitää olla suojattuna poliittiselta kähminnältä. On mielenkiintoista, että ajattelemme poliitikkojen olevan riittävän osaavia talouspolitiikassa ja hyvinvointipolitiikassa, mutta eivät rahapolitiikassa. Miksi juuri rahapolitiikka ei saisi olla valtion käsissä? Onko kyse pankkiirien vallanhalusta vai yleisestä edusta? Se, miten rahajärjestelmä milloinkin

toimii ja millaista rahapolitiikkaa toteutetaan, on aina poliittinen valinta. Eikä Euroopan keskuspankki (EKP) ole millään tavalla epäpoliittinen toimija. Se on ollut osaltaan luomassa nykyistä säästökuripolitiikkaa, joka vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään Euroopassa. Lisäksi EKP:ssä päätöksenteko on lähes täysin keskuspankkiirien käsissä ja päätöksenteko ei läheskään aina perustu tieteelliseen näyttöön, vaan myös ideologisiin valintoihin. Voidaan myös kysyä, onko tämä yhtenäinen ryhmä asiantuntijoita jotenkin korruptoitumaton vai pikemminkin kyseenalaisen yksipuolinen joukko päättämään yleisestä edustamme. Rahapolitiikalla on valtava vaikutus sekä ihmisten että ympäristön tilaan ja silti keskuspankkiirit saavat olla siitä yksin vastuussa. Voidaankin kysyä, onko keskuspankkiireilla riittävää ymmärrystä sosiaalipolitiikasta tai ympäristöpolitiikasta? Keskuspankkiirien valta rahapolitiikassa ei saisi olla itsestäänselvyys, koska valtiolla olisi paljon annettavaa rahapolitiikkaan ja rahapolitiikan tulisi olla demokratian piirissä, jos kansanvaltaa halutaan merkittävästi lisätä. Rahapolitiikka ohjaa hyvin pitkälti valtioiden toimintamahdollisuuksia.


068

Peruste #1-2/2016

JULKISIA PANKKEJA JA PAIKALLISRAHOJA VOITAISIIN KOKEILLA SAMAAN AIKAAN, KOSKA NE EIVÄT SULJE TOISIAAN POIS. MOLEMPIIN KOKEILUIHIN LIITTYY SILTI HAASTEITA JA JOSKUS MYÖS EPÄREALISTISTIA ODOTUKSIA.

Yksi yleisimmistä vasta-argumenteista julkista pankkitoimintaa vastaan on inflaation pelko. Usein ajatellaan, että lisääntyvä raha automaattisesti johtaa inflaatioon, vaikka väitteelle on melko vähän empiiristä tukea. Inflaatio aiheutuu pääosin siitä, että uutta rahaa luodaan talouteen hallitsemattomasti. Myös koronkiskontakäytäntö syö jatkuvasti rahan arvoa. Jos rahalle on todellista tarvetta ja se luodaan konkreettiseen taloudelliseen toimintaan, se ei synnytä inflaatiota, koska rahamäärä on taloudellisen toiminnan kanssa tasapainossa. (Ahokas & Holappa 2014; Benes & Kumhof 2012). Keskuspankkiirit pelkäävät, että nimenomaan julkisesti hallittu rahapolitiikka johtaisi hallitsemattomaan inflaatioon. Miksei julkinenkin rahapolitiikka voisi olla pitkänäköistä ja kestävää? Ja voitaisiinhan senkin tueksi perustaa luotettavia instituutioita asiantuntijaryhmineen. Lisäksi julkisen pankin johtoryhmän yksi tärkeimmistä tehtävistä tulisi olla välttää liiallista inflaatiota; sehän on myös yksi nykyisen keskuspankin tärkeimmistä tehtävistä. Julkista pankkitoimintaa puoltaa myös se, että yksityinen pankkisektori

ja ”poliittisesti riippumaton” EKP ovat hoitaneet tehtävänsä varsin huonosti: talouskriiseistä on tullut toistuvia ja valtioiden velanhoitomaksut ovat nousseet pilviin ympäri maailmaa. Erityisesti koronkiskontakäytäntö heikentää julkisen talouden kustannustehokkuutta. Miksi valtion tai kaupungin tulisi maksaa korkoa tarvitsemastaan rahasta, kun se voisi luoda rahansa itse? Ja jos uutta rahaa luotaisiin jatkossa vain julkisissa pankeissa ja ihmisten rahat olisivat aina turvassa keskuspankkitileillä, niin yksityisten pankkien kaatuminen ei enää uhkaisi koko rahajärjestelmää (ks. Täyttä rahaa –ehdotus). paikallisrahat yhtenä ratkaisuna talouden ongelmiin

Kiinnostavana osana kuntien, kaupunkien ja jopa valtioiden toiminnan rahoittamista on paikallisrahojen ja rinnakkaisrahojen hyödyntäminen. Sitäkin voidaan pitää julkisena rahapoliittisena keinona, jos se toteutetaan julkisesti. Monien tutkimusten mukaan paikallisrahat vakauttavat taloutta ja monipuolistavat vaihdantakulttuuria eettisellä tavalla (ks. Lietaer ym. 2012; Lietaer & Dunne 2013; Seyfang & Longhurst 2013). Paikallisrahat ovat vaihdon välineitä, jotka toimivat samanaikaisesti virallisen rahan rinnalla. Paikallisrahoja voidaan kutsua myös rinnakkaisvaluutoiksi, mutta rinnakkaisvaluutan toimintaalue on usein paikallisrahaa laajempi. Julkisia pankkeja ja paikallisrahoja voitaisiin kokeilla samaan aikaan, koska ne eivät sulje toisiaan pois. Molempiin kokeiluihin liittyy silti haasteita ja joskus myös epärealististia odotuksia. Paikallisvaluuttoja käytetään sen vuoksi, että niiden ominaisuudet ja yh-


069

Julkinen pankkitoiminta ja rahapoliittinen vallankäyttö

teiskunnalliset vaikutukset ovat erilaisia kuin virallisella valuutalla. Yksikään vaihdon väline ei nimittäin todellisuudessa ole neutraali vaikutuksiltaan. Paikallisvaluutta enemmänkin täydentää ja monipuolistaa rahataloutta kuin kilpailee virallisen rahan kanssa. Toisaalta rinnakkaisvaluutta voi saada virallisemmankin roolin taloudessa, jos valtio tai kunta hyväksyy sen yleisesti maksuvälineenä ja jos sen avulla voi maksaa valtiolle veroja. Maailmalla on jo tuhansia paikallisrahakokeiluja ja niiden suosio lisääntyy jatkuvasti. Joidenkin paikallisvaluuttojen vaihto vastaa jo miljoonia dollareita ja ne hyväksytään sadoissa eri palveluissa maksuvälineenä (esimerkiksi Ithaca Hours –paikallisraha Yhdysvalloissa). Paikallisrahat ja julkiset pankit olisivat hyödyllisiä etenkin lama-aikoina. Ne toimivat taloudellisena turvamekanismina ja vähentävät virallisen rahan niukkuudesta aiheutuvaa työttömyyttä. Sveitsissä keksitty WIR-valuutta on erityisen menestynyt ja pitkään käytössä ollut yritysten välinen paikallisraha. Myös Iso-Britanniassa, Bristolissa otettiin vuonna 2012 käyttöön oma paikallisraha: Bristolin-punta. Aivan yhtä lailla voitaisiin Suomeenkin luoda paikallisia rinnakkaisvaluuttoja, esimerkiksi kuntarahoja. Jopa perustuloa voitaisiin kokeilla ensin paikallisrahan avulla. Paikallisrahat eivät siis ole utopiaa ja niillä voi olla varsin positiivisia vaikutuksia paikallisiin talouksiin. Paikallisraha pysyy aina alueen sisällä eikä karkaa veroparatiiseihin ja ulkomaille, kuten viralliselle rahalle helposti käy. Lisäksi paikallisrahoihin liittyvät riskit ovat usein melko pienet. Paikallisrahaan ei liity samanlais-

PAIKALLISRAHAT EIVÄT SIIS OLE UTOPIAA JA NIILLÄ VOI OLLA VARSIN POSITIIVISIA VAIKUTUKSIA PAIKALLISIIN TALOUKSIIN. PAIKALLISRAHA PYSYY AINA ALUEEN SISÄLLÄ EIKÄ KARKAA VEROPARATIISEIHIN JA ULKOMAILLE, KUTEN VIRALLISELLE RAHALLE HELPOSTI KÄY. LISÄKSI PAIKALLISRAHOIHIN LIITTYVÄT RISKIT OVAT USEIN MELKO PIENET.

ta vallankäyttöä kuin viralliseen pankkirahaan, koska se luodaan talouteen usein ilman, että mikään välikäsi hyötyy itse rahanluomisprosessista. Toisaalta esimerkiksi bitcoinin tapaiset kryptovaluutat luovat omat valtarakennelmansa. Paikallisrahat lisäävät taloudellista valtaa ruohonjuuritasolla ja edistävät omavaraista elämäntapaa. Paikallisrahassa valta on jaettu koko yhteisön kesken ja usein paikallisrahaan liittyvä päätöksenteko on demokraattista. Ongelmana paikallisrahoissa on se, että niiden käyttö on tietysti hyvin alu-

PAIKALLISRAHAAN EI LIITY SAMANLAISTA VALLANKÄYTTÖÄ KUIN VIRALLISEEN PANKKIRAHAAN, KOSKA SE LUODAAN TALOUTEEN USEIN ILMAN, ETTÄ MIKÄÄN VÄLIKÄSI HYÖTYY ITSE RAHANLUOMIS­ PROSESSISTA. TOISAALTA ESIMERKIKSI BITCOININ TAPAISET KRYPTOVALUUTAT LUOVAT OMAT VALTARAKENNELMANSA.


070

Peruste #1-2/2016

JULKISESTI OMISTETUT PANKIT YHDESSÄ PAIKALLISRAHOJEN KANSSA MAHDOLLISTAISIVAT MONIPUOLISEN RAHAKULTTUURIN JA TURVAMEKANISMIN YKSITYISEN PANKKIJÄRJESTELMÄN RINNALLE. SAMALLA RAHAPOLIITTINEN VALTA JAKAUTUISI HUOMATTAVASTI NYKYISTÄ TASAISEMMIN.

eellisesti rajoittunutta ja usein vain osa paikallisista tuotteista ja palveluista on maksettavissa paikallisrahalla. Ne lienevät myös helpommin väärennettävissä, ellei paikallisraha ole vain digitaalisessa muodossa. Lisäksi paikallisrahoihin liittyy ennakkoluuloja. Voi viedä paljonkin aikaa, ennen kuin ihmiset luottavat niihin ja haluavat käyttää niitä vaihdon välineinä. Niille on siis oltava sosiaalinen tilaus. Pelkästään paikallisrahojen varassa ei nykymaailmassa helposti pärjäisi – eikä yhteisöjen tarvitsekaan pyrkiä täydelliseen omavaraisuuteen niiden avulla. Ne ennen kaikkea täydentävät virallista rahataloutta ja lisäävät paikallisten asukkaiden taloudellista valtaa ja itsemääräämisoikeutta. Paikallisrahoja voitaisiin hyödyntää myös julkisessa pankkitoiminnassa. Olisi esimerkiksi mahdollista, että paikallisraha toimisi julkisen pankin virallisena vaihdon välineenä ja sen avulla voitaisiin rahoittaa paikallisia hankkeita. Tämä avaisi kunnille aivan uudenlaiset ja omaehtoiset mahdollisuudet rahoittaa toimintaansa. Lisäksi valtion tai kunnan olisi mahdollista periä veroa kaikesta paikallisrahavaihtoon liittyvästä toiminnasta. Julkinen paikallisraha lisäisi myös paikallisten yritysten menestymisen mahdollisuuksia, kos-

ka kunta voisi tukea paikallisia yrityksiä nykyistä luontevammin. Paikallisrahan omistaminen kannustaisi myös kuluttajia tukemaan paikallisia tuotteita ja palveluita. Tämä tekisi vaihdannasta nykyistä ekologisempaa ja yhteisöllisempää. lopuksi

Näyttää siltä, ettei nykyinen rahajärjestelmä ole riittävän kestävällä pohjalla. Uudenlaiset rahoituskäytännöt olisivat tervetulleita kokeiluja nykyisten haasteiden ratkaisemiseksi. Julkinen pankki on idea, joka voi viisaasti ja vastuullisesti toteutettuna vakauttaa rahataloutta, mutta sen vaikutuksia ei tule silti liioitella. Julkisesti omistetut pankit yhdessä paikallisrahojen kanssa mahdollistaisivat monipuolisen rahakulttuurin ja turvamekanismin yksityisen pankkijärjestelmän rinnalle. Samalla rahapoliittinen valta jakautuisi huomattavasti nykyistä tasaisemmin. Rahajärjestelmän uudistukset mahdollistaisivat sen, että hyvinvointia voitaisiin luoda nykyistä kestävämmin ja eettisemmin ja säästökuripolitiikasta voitaisiin päästä jopa kokonaan eroon. Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja paikallistalousaktiivi.


Julkinen pankkitoiminta ja rahapoliittinen vallankäyttö

lähteet: ✕✕

Ahokas, Jussi & Holappa, Lauri (2014) Rahatalous haltuun. Irti kurjistavasta talouspolitiikasta. Like Kustannus, Helsinki.

✕✕

Benes, Jaromir & Kumhof, Michael (2012) “The Chicago Plan Revisited”. IMF Working Paper. WP/12/202. (https://www.imf.org/external/pubs/ft/wp/2012/wp12202.pdf ) Haettu 20.2.2016.

✕✕

Brown, Ellen Hodgson (2012) Web of Debt. The Shocking Truth About Our Money System and How We Can Break Free. Viides uudistettu painos. Third Millennium Press, Baton Rouge, Louisiana.

✕✕

Daly, Herman E. & Farley, Joshua (2011) Ecological economics. Principles and applications. Second edition. Island Press, Washington DC.

✕✕

Englannin keskuspankin julkaisu (2014) Money creation in the modern economy. (http://www.bankofengland.co.uk/publications/Documents/quarterlybulletin/2014/ qb14q1prereleasemoneycreation.pdf)

✕✕

Graeber, David (2011) Debt: the first 5,000 years. Melville House, New York.

✕✕

Jackson, Andrew & Dyson, Ben (2012) Modernising Money: Why Our Monetary System is Broken and How it Can be Fixed. Positive Money, Lontoo.

✕✕

Lietaer, Bernard & Dunne, Jacqui (2013) Rethinking money. How new currencies turn scarcity into prosperity. Berret-Koehler Publishers, Inc. San Francisco.

✕✕

Lietaer, Bernard, Arnsberger, Christian, Goerner, Sally & Brunnhuber, Stefan (2012) Money and sustainability. Missing link. A report from the Club Of Rome. Triarchy Press, Iso-Britannia. (http:// www.money-sustainability.net/read-the-book/)

✕✕

Oxfam (2015) Oxfam Issue Briefing, January 2015. Wealth: Having It All and Wanting More. (http:// www.oxfam.org.uk/blogs/2015/01/richest-1-per-cent-will-own-more-than-all-the-rest-by-2016).

✕✕

Public Banking Institute (2014) Public Banking in Costa Rica. A Remarkable Little Known Model. Julkaistu 07.09.2014. (http://www.publicbankinginstitute.org/public_banking_in_costa_rica) Haettu 06.02.2015.

✕✕

Public Banking Instituten internetsivut. Introduction to Public Banking (http://www. publicbankinginstitute.org/intro_to_public_banking) haettu 06.02.2015.

✕✕

Seyfang, Gill & Longhurst, Noel (2013) Growing green money? Mapping community currencies for sustainable development. Ecological Economics 86, 2013.

✕✕

Täyttä rahaa -ehdotus (2013) Täyttä rahaa – ehdotus rahatalousjärjestelmän vakauttamiseksi. Alkuperäinen teksti: Positive Money –The Positive Money system in Plain English. Suomennos: Mika Kolehmainen, Tomi Meilahti, Toma Kavonius, Patrizio Lainà. (http://talousdemokratia.fi/tiedostot/ Taytta%20rahaa%201_00.pdf)

071


072

talous ja valta

Peruste #1-2/2016

SOSIALISMI SOSIAALISENA OMISTUKSENA Sosialismin ymmärtäminen keskitettynä valtioomistuksena on syytä unohtaa. Tarvitsemme omistamisen muotoja, jotka vähitellen kohottavat alhaalta lähtevän itsemääräämisoikeuden uudenaikaisen tuotannon lähtökohdaksi. jouko kajanoja & keijo lakkala


073

Sosialismi sosiaalisena omistuksena

S

aksan sosialidemokraattinen puolue hyväksyi Erfurtissa vuonna 1891 ohjelman, jonka kirjoitti Karl Kautsky apunaan ohjelmakomitea, johon kuului esimerkiksi Eduard Bernstein. Ohjelma alkaa osiolla, joka puolustaa sellaista käsityöläisyyttä ja yrittäjyyttä, jossa työntekijät omistavat itse tuotantovälineensä. Vastustajina nähtiin suurpääoma ja sen etuja ajava valtiokoneisto. Erityisesti Eduard Bernstein korosti työläisten osuuskuntia vaihtoehtona kapitalismille. Erfurtin ohjelman oli tarkoitus olla sosialidemokraattinen katekismus. Tavoite onnistui melko hyvin. Monien maiden sosialidemokraattiset puolueet ottivat mallia ohjelmasta. Se näkyi myös Suomen sosialidemokraattisen puolueen Forssan ohjelmassa vuonna 1903. Forssan ohjelman mukaan ”yhä kasvava tuotannon ja omaisuuden sekä kaiken taloudellisen vallan keskittyminen kapitalistien ja kapitalistiryhmien käsiin vaikuttaa, että yhä suuremmat joukot, ennen itsenäisiä pikkuteollisuudenharjottajia ja pikkutilallisia menettävät tuotannon välikappaleensa”. Edelleen Forssan ohjelmassa kirjoitetaan, että ”tuotannon välikappalten siirtymisen yksityisomaisuudesta kansan omaisuudeksi tulee olla sen [köyhälistön] päämääränä, valtiollisen vaikutusvallan valloittaminen keinona sen taistelussa työväenluokan vapauttamiseksi.” Jää epäselväksi, mitä ”kansan omaisuudella” tarkkaan ottaen tarkoitettiin.

Sekä Karl Marx että Vladimir Lenin kirjoittivat valtion kuoleutumisesta. Lenin kirjoitti vuonna 1917 muutamaa kuukautta ennen Venäjän sosialistista vallankumousta teoksen ”Valtio ja vallankumous” (Lenin 1917/2010). Siinä hän kuvasi Marxin ajatusten pohjalta valtion kuoleutumista ja tulevaisuutta sivistyneiden osuuskuntaihmisten yhteiskuntana. Lokakuun sosialistisen vallankumouksen tunnus ”kaikki valta neuvostoille” ei ollut populismia vaan aito pyrkimys. Lenin vastusti vallankumouksen jälkeen keskusohjattua vallankäyttöä teollisuudessa ja vaati, että vallan tulee olla tuotantolaitoksissa työläisillä. Hän kuitenkin taipui keskitettyyn ohjaukseen. Osmo Jussila kuvaa teoksessaan ”Neuvostoliiton tragedia” (Jussila 2012) konkreettisesti tuota kehitystä. Myöhemmin Leninin lanseeraama NEP (uusi talouspolitiikka) antoi 1920-luvun alussa tie-

ERFURTIN OHJELMAN OLI TARKOITUS OLLA SOSIALIDEMOKRAATTINEN KATEKISMUS. TAVOITE ONNISTUI MELKO HYVIN. MONIEN MAIDEN SOSIALIDEMOKRAATTISET PUOLUEET OTTIVAT MALLIA OHJELMASTA.


074

Peruste #1-2/2016

OLENNAISTA 1800-LUVUN SOSIALISTIEN AJATTELUSSA OLI VASTUSTAA VALLAN KESKITTYMISTÄ SUUR­ PÄÄOMAN JA SITÄ TUKEVAN VALTIOKONEISTON KÄSIIN. VASTAPAINOKSI KEHITELTIIN TUOTANNOSSA TYÖSKENTELEVIEN ITSEHALLINTAA.

tä pienyrittämiselle, joka kuitenkin tukahdutettiin Stalinin toimesta. Traagista oli, että Neuvostoliiton ja muiden niin sanottujen sosialististen maiden järjestelmistä tuli erittäin keskusohjattuja. On hyviä perusteita arvella, että ne kaatuivat alhaalta tulevan aloitteellisuuden tukahduttamiseen. Sekä Marx että Lenin esittivät perusteellista ja tuimaa kritiikkiä anarkisteja kohtaan. Kritiikki kohdistui erityisesti Pierre-Joseph Proudhoniin, Mihail Bakuniniin ja Pjotr Kropotkiniin, joille kaikille osuustoiminta oli tärkeä osa tavoiteltavaa yhteiskuntaa. Anarkistien ajatuksia ja Marxin ja Leninin kritiikkiä lukiessa tulee etsimättä mieleen, että anarkistit olivat ajattelultaan niin lähellä Marxin ja Leninin ajattelua, että heihin piti kohdistaa erityisen perusteellista kritiikkiä. Anarkistit olivat vain suoraviivaisempia valtion kuolettajia. Kiinnostavaa sekä Erfurtin että Forssan ohjelmassa oli ymmärrys politiikasta. Se ei ollut vain valtiollista politiikkaa vaan politiikka ymmärrettiin laajem-

min niin, että se sisälsi työolot ja muita yhteisöllisen elämän järjestelyjä. Syynä tähän oli epäilemättä valtion senaikainen luonne. Valtiokoneisto oli työväestön kannalta ensi sijassa kovaotteinen järjestyksen pitäjä eikä sen toimintaa ohjannut yleisin ja yhtäläisin vaalein valittu parlamentti. Samasta syystä ajatus siitä, että tavaroiden ja palvelusten tuotantoa keskitettäisiin valtion käsiin, tuntui varmaan vieraalta tuon ajan työväenliikkeen kannalta. Olennaista 1800-luvun sosialistien ajattelussa oli vastustaa vallan keskittymistä suurpääoman ja sitä tukevan valtiokoneiston käsiin. Vastapainoksi kehiteltiin tuotannossa työskentelevien itsehallintaa. sosiaalinen omistus

Viimeaikaisissa kommunismia koskevissa määrittelyissä on nostettu esiin kommunismiin liittyvä yhteisyys (common). Tällä halutaan korostaa kommunistista ideaa yhteisomistuksesta, joka eroaa paitsi yksityisomistuksesta myös valtio-omistuksesta. Amerikkalainen sosiologi Erik Olin Wright on kirjoittanut mielenkiintoisesti ”yhteisyydestä” tai, kuten hän asian ilmaisee, ”sosiaalisesta omistuksesta”. Vaikka Wright puhuu sosialismista, on commons-keskusteluissa käytetty kommunismin käsite hyvin lähellä Wrightin sosiaalista voimaantumista ja sosiaalista omistusta korostavaa sosialismikonseptiota. Wrightin sosialismi ei siis tarkoita sitä sosialismia, joka ymmärretään valtio-omistuksena ja jollaisena sosialismi on pääosin ymmärretty viimeiset sata vuotta. Wrightille sosialismi on sosiaalista


075

Sosialismi sosiaalisena omistuksena

omistusta, tuotantovälineiden ja niiden tuottaman tulon yhteistä omistusta. Jokaisella on tällöin kollektiivinen oikeus tuotantovälineiden nettotuottoon sekä kollektiivinen oikeus päättää omaisuuden kohtalosta. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että nettotulo on tasaisesti jaettu kaikkien kesken, vaikka tämä voikin olla yksi yhteisen omistuksen ilmentymä. Yhteinen omistus merkitsee Wrightille sitä, että ihmisillä on kollektiivinen oikeus päättää siitä, mitä tarkoitusta varten tuotantovälineet toimivat ja kuinka tuotantovälineiden tuottama sosiaalinen lisäarvo jakautuu. Wright ei tarkoita ”yhteiskunnalla” kansallisvaltiota tai maata, vaan pikemminkin mitä tahansa sosiaalista yksikköä, jossa ihmiset harjoittavat tuotantovälineitä käyttävää taloudellista toimintaa keskinäisessä riippuvuudessa. Esimerkiksi israelilainen kibbutsi voisi toimia esimerkkinä sosiaalisesta omistuksesta: kaikki tuotantovälineet omistetaan – ainakin kibbutsien alkuperäisen idean mukaan – yhteisön kaikkien jäsenten kesken yhteisesti ja niiden tuottamaa sosiaalista lisäarvoa kontrolloidaan kollektiivisesti. Myös osuuskuntia voidaan pitää esimerkkinä sosiaalisesta omistuksesta. Wrightin mukaan sosiaalista omistusta ei tarvitse tarkastella puhtaana, vaan se voi esiintyä rinnan yksityisomistuksen ja valtio-omistuksen kanssa. Sosiaalisen omistuksen teoretisointia helpottaakseen Wright erittelee sosiaalisen omistuksen syvyyden, alan ja kattavuuden. Sosiaalisen omistuksen syvyys viittaa siihen, kuinka suuressa määrin tuotantovälineet ovat menestyksellisesti sosi-

aalisen kontrollin alaisuudessa. Ala viittaa puolestaan sellaisten taloudellisten toimintojen valikoimaan, joita luonnehtii sosiaalinen omistus. Kattavuudella Wright viittaa niihin ihmisiin, joita sosiaalinen omistus koskee. Tämä voidaan rajoittaa varsin ahtaasti tuotantovälineiden käyttäjiin tai laajemmin kaikkiin niihin ihmisiin, joiden elämään tuotantovälineiden käyttö tavalla tai toisella vaikuttaa. (Wright 2010b, 76.) Kapitalismi, etatismi ja sosialismi eroavat toisistaan tuotantovälineiden omistusmuodon ja taloudellisen toiminnan valtatyypin suhteen. Kapitalismi on talousrakenne, jossa tuotantovälineet ovat yksityisessä omistuksessa ja jossa resurssit jakautuvat erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin taloudellisen vallankäytön kautta. Pääoman haltijat määrittävät investoinnit ja kontrolloivat tuotantoa. Etatismi on Wrightin mukaan talousrakenne, jossa valtiovalta omistaa tuotantovälineet ja resurssien jakautuminen erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin toteutuu valtiollisen vallan määrittä-

YHTEINEN OMISTUS MERKITSEE WRIGHTILLE SITÄ, ETTÄ IHMISILLÄ ON KOLLEKTIIVINEN OIKEUS PÄÄTTÄÄ SIITÄ, MITÄ TARKOITUSTA VARTEN TUOTANTOVÄLINEET TOIMIVAT JA KUINKA TUOTANTOVÄLINEIDEN TUOTTAMA SOSIAALINEN LISÄARVO JAKAUTUU.


076

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Nimetรถn tussi 2008


077

Sosialismi sosiaalisena omistuksena

mänä. Valtion virkamiehet kontrolloivat investointiprosessia ja tuotantoa jonkinlaisen valtiollisen hallintomekanismin avulla. Etatismi ei Wrightille ole sosialismia vaan sosialismi merkitsee sellaista talousjärjestelmää, jonka puitteissa tuotantovälineet ovat sosiaalisesti omistettuja ja resurssien jakautuminen ja käyttö erilaisiin sosiaalisiin tarkoituksiin syntyy sellaisen valtatyypin välityksellä, jota voimme kutsua ”sosiaaliseksi vallaksi”. Sosiaalinen valta tarkoittaa ihmisten kykyä mobilisoida toisia ihmisiä yhteistoiminnalliseen ja vapaaehtoiseen kollektiiviseen toimintaan kansalaisyhteiskunnan alueella. Kansalaisyhteiskunnassa toteutuu tuotannollista vallankäyttöä eikä vain seurallisuutta ja kommunikaatiota. Kansalaisyhteiskunta on sosiaalisen voimaantumisen areena. Kun yhteiskunnan taloudellinen ulottuvuus alistetaan kansalaisyhteiskunnalle, tullaan lähelle Wrightin kannattamaa sosialismia. (Wright 2010b, 79.) Wrightin määritelmää voidaan pitää sosialistisen utopian ennakointina. Sosialismia ei voida toteuttaa tässä ja nyt, vaan matka utopiaan tarvitsee konkreettisia välietappeja. Vaikka selkeää institutionaalista mallia sosialismille ei olisikaan, voidaan sosialismi nähdä kompassina, jonka avulla suunnistamme konkreettisissa historiallisissa olosuhteissa kohti parempaa yhteiskuntaa. Sosialistista kompassia voidaan pitää utooppisena horisonttina. Kuten Wright (2010a, 75) kirjoittaa: ”Uskon että on yhä mielekästä puhua sosialistisesta haasteesta kapitalismille, vaikkei selvää, tarkasti artikuloitua mallia sosialististen instituutioiden

PERUSTULO ANTAA TYÖN­ TEKIJÄLLE NEUVOTTELU­VALTAA, KOSKA SE MAHDOLLISTAA TARJOTUSTA TYÖSTÄ KIELTÄYTYMISEN. JOS TYÖ EI PUITTEILTAAN, PALKKAUKSELTAAN TAI ETUUKSILTAAN MIELLYTÄ, VOI TYÖLÄINEN KIELTÄYTYÄ KAUPASTA JA ETSIÄ PAREMPAA TYÖTÄ.

järjestämisestä olisikaan. Vaikka meiltä puuttuisikin tarkka kuva määränpäästä, voimme kuitenkin yrittää tuoda julki joukon antikapitalistisia, sosialistisia periaatteita ja käyttää niitä tienviittoina, jotka johtavat poispäin kapitalismista, kohti sosialistista suuntaa. Aivan kuin lähtisimme matkaan oppaanamme vain kompassi, mutta ilman karttaa: tiedämme kyllä suunnan johon kuljemme, mutta emme koko reittiä lähtöpisteestä määränpäähän. Tässä on tietenkin riskinsä: tiellemme voi osua rotkoja, joita emme voi ylittää tai ennalta-arvaamattomia esteitä, jotka pakottavat meidät hakemaan uutta suuntaa.” Yksi keskeinen sosialistisen kompassin avaama horisontti on Wrightin mukaan perustulo. Parhaimmillaan se edistää palkkatyömarkkinoilta vetäytymistä ja voimistaa siten työväenluokan sosiaalista valtaa yli kapitalismin. Perustulo vaikuttaa työntekijöiden asemaan kolmella tavalla. Ensiksi, perustulo antaa työntekijälle neuvotteluvaltaa, koska se mahdollistaa tarjotusta työstä kieltäytymisen. Jos työ ei puitteiltaan, palkkaukseltaan tai etuuksiltaan miellytä, voi työläinen kieltäytyä kau-


078

Peruste #1-2/2016

pasta ja etsiä parempaa työtä. Tällöin vastuun työn mielekkyydestä siirtyy entistä voimakkaammin työnantajalle. Toiseksi, edellisestä seuraten, työvoima saa perustulon myötä kollektiivisesti vahvemman aseman yhteiskunnassa. Kolmanneksi, perustulo voidaan tulkita eräänlaiseksi lakkokassaksi ”vailla varauksia ja loppuun kulumisen vaaraa” (Wright 2010a, 82). Perustulolla olisi siis koko työväenliikettä vahvistava vaikutus. Näemme tässä myös yhteyden marxilaisen utopian ydinkäsitteeseen, aikaan. Perustulo lisää vapaa-aikaa ja siten työläisten autonomiaa. Perustulo mahdollistaa erilaisten osuuskuntien ja vaihtoehtoisten tuotantomuotojen kokeilemisen ja on siten omiaan toteuttamaan Wrightin sosialismikäsityksen sisältämää sosiaalista voimaantumista laajassa mielessä. sosiaalisen omistuksen rakentamisesta

Sosiaalisessa omistuksessa suunnataan kohti tuotannon omistusta, jossa mahdollisuuksien mukaan toteutuu tuotantoon osallistuvien itsemääräämisoikeus. Mitä se käytännössä tarkoittaa ja miten sitä kohti voidaan edetä? Millaisia kysymyksiä tulee ottaa huomioon? Keskustelu sosiaalisen omistuksen rakentamisesta on ollut marginaalissa ja sekin vähä on ollut enimmältään abstraktia käsiteteoretisointia. Vakuuttavaa kokonaiskuvaa ei ole, eikä sellainen taida olla edes mahdollista. Sosiaalisen omistuksen yhteiskunta voi syntyä vain oppimalla kokemusten myötä. Sosiaalista omistusta rakentavan konkreettisen yhteiskunnallisen sisällön kuvaaminen on välttämättä hapuilua, mahdollisuuksien ja ongelmien ku-

vaamista, provokaatiota keskustelun ja rakentamisen pohjaksi. Pohdittaessa sosiaalisen omistuksen mahdollisia muotoja ilmenee, että sosiaalista omistusta on jo nyt paljon ja että joiltakin osin sosiaalinen omistus on vahvistumassa, vaikka samalla kapitalismi ylikansallisena pääomana voimistaa asemaansa. Osuuskunnat ja työntekijäomisteinen tuotanto elävät ainakin ajattelun tasolla jonkinlaista renessanssia. Ne saattavat olla palaamassa. Yhteiskunnallinen yrittäminen tekee tuloaan. Siinä yritykset maksimoivat voittojen sijaan yhteiskunnalle tuottamiaan vaikutuksia. Tähän päästäkseen ne määrittelevät yhtiöjärjestykseensä yhteiskunnalliset tavoitteensa ja käyttävät suurimman osan tuotoistaan ja voitoistaan oman yhteiskunnallisen päämääränsä edistämiseen. Myös sitä, että yhteiskunnallisen tavoitteen toteutumista seurataan avoimesti, pidetään usein edellytyksenä, jotta yritys saa yhteiskunnallisen yrityksen statuksen. Monilla tavaroiden ja palvelujen tuotannon alueilla suora työtekijäomistus ei ole järkevä tai mahdollinen ratkaisu. Suuruuden ekonomia tekee joissakin tapauksissa suuret ja kansainvälisetkin tuotantorakenteet ylivoimaisiksi. Sitä tärkeämpää on mahdollisimman vahva yritys- ja työpaikkademokratia. Se toimii sosiaalisen omistuksen suuntaan eli vahvistaa työntekijöiden itsemääräämisoikeutta. Esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa on vahvistettu työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia yritysten hallinnossa. Myös julkisessa hallinnossa tarvitaan parlamentaarisen poliittisen ohjauksen voimistamisen lisäksi työpaikkademokratiaa luomaan alhaalta lähtevää itse-


079

Sosialismi sosiaalisena omistuksena

määräämisoikeutta. Valtaa tulee niille, jotka parhaiten tietävät, miten työ käytännössä toimii. Viime aikoina on yhä enemmän käyty keskustelua commonseista eli yhteisresursseista. Ne ovat sekä yhteistä omistamista että yhteistä tuotantoa. Paraatiesimerkkejä ovat Wikipedia ja vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot kuten Linux. Kuka tahansa voi käyttää ja kehittää niitä. Yhteisomistus on päinvastaisista väitteistä huolimatta usein taloudellisesti tehokas omistusmuoto, kuten taloustieteen Nobelin palkinnolla vuonna 2009 palkittu Elinor Ostrom osoitti. Kumppanuusyhteiskunta voi olla yksi sosiaalisen omistuksen rakentamisen muoto. Siinä yhdistetään julkisen hallinnon, yritysten ja kolmannen sektorin toimintaa, kansalaisten vapaaehtoistyötä ja hallinnon kohteiden omaa toimintaa. Viimeksi mainitusta on esimerkkinä vanhusten palvelutalo, jossa hoidettavat vanhukset osallistuivat voimiensa mukaan talon siivoukseen ja ruoanlaittoon. Tulokset olivat rohkaisevia. Myös esimerkiksi koululaiset voisivat varmaan osallistua olennaisesti nykyistä enemmän koulutuksen tuotantoon. Kumppanuusyhteiskunnan mahdollisuuksien käyttämistä ei ole edes kunnolla aloitettu. Julkisissa palveluissa jarruttaja on usein ollut vasemmisto. Yleensä tuotannoksi ymmärretään vain markkinoille tuotetut tavarat ja palvelukset. Tähän lisätään julkisen hallinnon tuotos, joka on julkista palvelua ja yhteiskunnan toiminnan edellyttämää infrastruktuuria, ja kolmannen sektorin rahatalouden piiriin kuuluva toiminta.

Käsitys on kapea. Se jättää ulkopuolelleen kotitalouksissa tehtävän työn ja työn, johon kuuluu esimerkiksi yhä tärkeämmäksi osoittautuvaa hoivatyötä. Kun kotitaloudessa tehtävä työ arvotetaan laskemalla siihen käytetty aika ja soveltamalla tuohon aikaan markkinatyössä vastaavissa tehtävissä maksettavaa palkkaa, kotitaloustyössä syntyvä arvo on Kuluttajatutkimuskeskuksessa ja Tilastokeskuksessa tehdyn arvion (Varjonen & Aalto 2005) mukaan noin 40 prosenttia kansantalouden tilinpidon mukaisesta bruttokansantuotteesta. Tuohon päälle tulee laskea kotitalouden ulkopuolella tehdyn vapaaehtoistyön arvo. Edellä kuvattu kotitalous- ja vapaaehtoistyö ei sisällä tuotannon edellyttämää monimuotoista itsensä kehittämistä. Sekin on mahdollista laskea tuotannoksi. Näin ajatellen suuri osa tuotannosta tapahtuu jo nyt sosiaalisen omistuksen piirissä. Yksi kiinnostava kysymys tulevaa tuotantoa pohdittaessa on, miten muuttuvat markkinatuotannon, julkisen vallan tuotannon ja kolmannen sektorin rahatalouden piiriin kuuluvan toiminnan rajat suhteessa niiden ulkopuolella kotitalouksissa, vapaaehtoistyössä ja itsensä kehittämisessä tapahtuvaan tuotantoon? Mitä lisääntyvä vapaa-aika tuo mukanaan tai esimerkiksi se, että kotitalouksista saattaa tulla energian käyttäjän lisäksi energian tuottajia? Yleensäkin paikallistuotannon näköalat ovat kiinnostavia. Kuten jo edellisessä luvussa todettiin, perustulo voi olla keskeinen sosiaalisen omistuksen mahdollistaja. Ei ole pakko osallistua työhön, joka ei vastaa omia pyrkimyksiä ja mahdollisuudet sosiaa-


080

Peruste #1-2/2016

SUURI OSA TUOTANNOSTA TAPAHTUU JO NYT SOSIAALISEN OMISTUKSEN PIIRISSÄ. YKSI KIINNOSTAVA KYSYMYS TULEVAA TUOTANTOA POHDITTAESSA ON, MITEN MUUTTUVAT MARKKINA­ TUOTANNON, JULKISEN VALLAN TUOTANNON JA KOLMANNEN SEKTORIN RAHA­TALOUDEN PIIRIIN KUULUVAN TOIMINNAN RAJAT SUHTEESSA NIIDEN ULKOPUOLELLA KOTITALOUKSISSA, VAPAA­ EHTOISTYÖSSÄ JA ITSENSÄ KEHITTÄMISESSÄ TAPAHTUVAAN TUOTANTOON?

lisen omistuksen rakentamiseen kasvavat. Tärkeitä, joskin vielä välillisempiä, sosiaalisen omistuksen mahdollistajia ovat yhteiskunnalliset koulutus-, sosiaali- ja terveyspalvelut. Kun ne mahdollistetaan kaikille, tuloksena on hyvä koulutus ja sosiaalinen sekä terveydellinen hyvinvointi. Nämä puolestaan parantavat mahdollisuuksia rakentaa sosiaalista omistusta. markkinoiden rooli

Yhteiskuntapoliittisesti keskeinen kysymys on markkinoiden rooli sosiaalisen omistamisen yhteiskunnassa. Markkinat taitavat olla ylivertainen tiedonvälittäjä kulutushyödyketuotannon ja ihmisten tarpeiden välillä. Markkinat vaikuttaisivat olevan ylivertaisia myös siinä, miten investoijien tarpeet saadaan välittymään investointihyödykkeiden tuotantoon. On vaikea ymmärtää, miten tuotantoa ohjattaisiin paremmin. Tarvitsemme markkinataloutta. Tähän sopii kertomus Neuvostoliitosta 1960-luvun puolivälistä. NKP:n keskuskomitea päätti vuosina 1964–1965 ta-

lousuudistuksesta, joka sisälsi tukkukaupan siirtämisen markkinapohjalle. Uudistajat, joihin kuului pääministeri Aleksei Kosygin, voittivat koeäänestyksessä. Perusteluna oli, että tiukka keskusohjaus ei toimi hyvin ja estää alhaalta nousevan aloitteellisuuden. Leonid Brežnevin valtakausi alkoi samoihin aikoihin ja uudistus jäi toteuttamatta. Ehkä se oli yksi syy Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän tuhoutumiseen. Markkinaohjautuvan tuotannon sisällä yhteistyö voittaa alaa kilpailun kustannuksella. Helena Yli-Rengon palkittu väitöskirja (Yli-Renko 1999) kertoi, miten yhteistyösuhde yritysten välillä tuotti kilpailusuhdetta tehokkaammin tuloksia. Yhä yleisemmin yritykset muodostavat keskinäiseen yhteistyöhön pohjautuvia ekosysteemejä. Lisäksi esimerkiksi koulutuksessa, informaatioteknologian käyttöönotossa, rakennuttamisessa, kirjanpidossa ja monissa huoltotehtävissä syntyy palvelun tuottajan ja ostajan välille pitkäaikaisia yhteistyösuhteita. Sosiaalinen omistus ei poista tuotannon ohjaamisen tarvetta. Varhaisten sosialistien haaveilema valistuneiden


081

Sosialismi sosiaalisena omistuksena

osuuskuntaihmisten yhteiskuntakin edellyttää yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Vielä enemmän niitä tarvitaan sosiaalista omistusta vähitellen rakentavassa yhteiskunnassa, ekologisista ja sosiaalisista syistä. Yhteiskunnallista ohjausta tarvitaan myös tuotannon kehittämiseen. Vankka tutkimustieto kertoo, että tärkeimmät innovaatiot ovat syntyneet julkisella sektorilla tai sen myötävaikutuksella. Tuotanto tarvitsee vahvaa yhteistä tutkimusta ja kehittämistä. Tätä korostaa myös se, että tuotantoa on välttämätöntä muuttaa ekologisesti kestäväksi. Tuotannon yhteiskunnallinen ohjaus on yhteiskuntapolitiikan ydinkysymyksiä. lopuksi

Se, miten yhteiskunnassa järjestetään tavaroiden ja palvelusten tuotanto, on keskeisessä asemassa yhteiskunnan muotoutumisessa. Näin voi hyvin perustein väittää, vaikka ei yhtyisikään vulgaarimarxilaiseen ajatukseen, että perusta eli tuotantovoimat ja tuotantosuhteet yksioikoisesti määrittävät päällysrakenteen eli yhteiskunnan ajatusmaailman, kulttuurin ja normit eli yhteiskunnan ei-tuotannolliset instituutiot. Kuitenkin kysymys yhteiskunnallisen tuotannon järjestämisestä on enimmiltään loistanut poissaolollaan punavihreässä ajattelussa. Kysymystä siitä, vallitseeko yhteiskunnassa kapitalismi, etatismi (keskitetty valtiojohtoinen tuotanto) vai sosiaalinen omistus, on korkeintaan ohuesti sivuttu vihreiden ja vasemmiston poliittisissa ohjelmissa. Niitä voidaan syyttää keskeisten kysymysten ohittamisesta. Yhteiskunnalli-

nen sanoma on kevyttä ilman kannanottoa tuotantosuhteisiin – kierretään ydintä. Haluamme avata sen. Tarvitaan vaihtoehto kapitalismille ja valtiososialismille. Vaihtoehtoa on mielestämme syytä hakea sosiaalisesta omistuksesta. Punavihreän politiikan linjaukset ovat olleet pitkälti kapitalismin sisäisiä korjausliikkeitä. Tarvitaan niitä ylittäviä näkemyksiä. Jouko Kajanoja on valtiotieteiden tohtori, entinen Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti. Keijo Lakkala on Helsingin yliopistolla käytännöllisen filosofian jatko-opiskelijana. lähteet: ✕✕

Jussila, Osmo (2012): Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi. Otava, Helsinki.

✕✕

Lenin, V.I. (1917/2010): Valtio ja vallankumous. Toim. Matti Vuorikoski. http://www.wuorikoski. fi/valtio%20ja%20vallankumous.pdf

✕✕

Varjonen, Johanna & Aalto, Kristiina (2005): Kotitaloustuotannon satelliittitilinpito Suomessa 2001 Tilastokeskus ja Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki.

✕✕

Wright, Erik Olin (2010a) ”Perustulo sosialistisena projektina”. Julkaisussa Peruste 1/2010. Omistus. Vasemmistofoorumi, Helsinki. 72–85.

✕✕

Wright, Erik Olin (2010b) Envisioning Real Utopias. Verso, Lontoo.

✕✕

Yli-Renko, Helena (1999) Dependence, social capital, and learning in key customer relationships: Effects on the performance of technology-based new firms. Acta Polytechnica Scandinavica, Espoo.


082

talous ja valta

Peruste #1-2/2016

VALTA JA VALTIO YHTEIS­ TUOTANNOSSA Yhteiskuntamme on tietoteknistynyt ja verkottunut vauhdilla. Tämä on johtanut kapitalististen rakenteiden uusiutumiseen ja vahvistumiseen. Verkottunut yhteiskunta mahdollistaisi kuitenkin yhteistuotannon, joka ylittäisi valtion ja markkinoiden vastakkainasettelun sekä haastaisi yksityisiä firmoja palvelevan tietokapitalismin. jukka peltokoski


083

Valta ja valtio yhteistuotannossa

V

asemmistolaista talouskeskustelua on ruokittu viime vuosina vertaistuotannon, commonsien ja jakamistalouden käsitteillä (Jakonen ym. 2010; Bauwens 2013; Schiller 2015; Sitrin 2015; Toivanen & Partanen 2015; Willis 2015; Toivanen & Venäläinen 2015). Keskustelijasta riippuen käsitteet viittaavat joko valtion ja markkinoiden ulkopuolella tapahtuvaan vapaaseen tuotantoon tai uudenlaisiin markkinoihin, jotka perustuvat internetin sosiaalisille alustoille. Käytän tässä näistä ilmiöistä kattokäsitettä yhteistuotanto. Yhteistuotanto tarkoittaa erilaisia yhteisomistuksen, yhteistekemisen ja yhteiskulutuksen muotoja työosuuskunnista korttelikeittiöihin ja avoimiin ohjelmistoihin. Ilmiön piirissä on couchsurfingia, infopisteitä, yhteistapahtumia, netin vaihtoalustoja, kierrätyskeskuksia, rinnakkaisvaluuttoja, yhdistyksiä, sosiaalikeskuksia ja yhteisöllisiä työtiloja. Kuvaan kuuluvat myös blockchainin, Linuxin ja Wikipedian kaltaiset globaalit kehittäjäverkostot. Vaikka yhteistalous on itsejärjestäytyvää taloutta, on valtiollisella politiikalla sen edistämisessä vipusimen tai mahdollistajan rooli. Toisaalta yhteistuotannon idea on ylittää valtion ja markkinoiden välinen kaksintaistelu ja saada ne palvelemaan siirtymää uuteen talouteen: ei “enemmän markkinoita” tai “enemmän valtiota”, vaan “enemmän yhteistä”. Yhteistaloudelle läheinen ilmiö jaka-

mistalous on saanut paljon huomiota. Uberin, Airbnb:n, TaskRabbitin, ShareTriben ja BiggyBaggyn kaltaiset jakamistalouden yritykset ovat kasvava suuntaus. Niiden ideana on tuottaa kuluttajille on demand -palveluita, joissa ihmiset itse jakavat resurssejaan toistensa käyttöön tarpeen mukaan. Palveluntarjoaja luo verkkoon sähköisen markkinapaikan, jolla vaihto tapahtuu. Yritys ottaa siivunsa verkkopaikan ylläpidosta ja tapahtuneesta vaihdosta. kolmas teollinen vallankumous

Tietoyhteiskuntakeskustelussa toistuu toisinaan ajatus it-kuplasta. Sen mukaan tietoyhteiskunta oli suuri lupaus, mutta toiveet haihtuivat kun joukko uuden polven it-yrityksiä meni nurin 2000-luvun vaihteessa. Tällainen johtopäätös on hätiköity. Teollisen yhteiskunnan kehittyminen kesti vuosisadan. Vaikka voimmekin odottaa tietoyhteiskunnalta nopeaa toimintaa, niin ensimmäisen polven start up -yritysten kaatuminen ei vielä todista mitään. Kuplapuhe myös unohtaa, että Google, Facebook ja vastaavat it-yritykset ovat menestyneet liiankin hyvin. Tietokoneista ja mobiililaitteista on tullut arkiesineitä. Suuret käyttöjärjestelmät Google, Apple ja Windows panostavat pilvipalveluihin. WhatsAppin kaltaiset viestimet kulkevat nykynuorten taskuissa. Kodinkoneetkin ovat kytkeytymässä verkkoon. Yhteiskuntamme on


084

Peruste #1-2/2016

TOISIN KUIN HAKKERIT JA VAPAAN TIEDON AKTIVISTIT UNELMOIVAT, OLEMME SIIRTYMÄSSÄ MICHEL BAUWENSIN SANOIN “NETARKISEEN” KAPITALISMIIN – HIERARKKISEEN JA YKSITYISELLE VOITONTAVOITTELULLE ALISTETTUUN TIETOYHTEISKUNTAAN.

tietoteknistynyt ja verkottunut vauhdilla. Siitä on tullut nettiriippuvainen. Jeremy Rifkinin (2014) mukaan olemme keskellä kolmatta teollista vallankumousta. Jos höyrykone tuotti ensimmäisen kumouksen ja liukuhihna toisen, niin tietoteknologia on 1970-luvulta saakka kuljettanut meitä uuteen aikaan. Tapamme viestiä ja hankkia tietoa on muuttunut. Toimintatapamme ovat muovautumassa verkostollisiksi. Yohai Benklerin (2006) mukaan verkostoyhteiskunnassa sosiaalinen järjestys muuttuu “yhteisperustaiseksi vertaistuotannoksi” (commons based peer production), joka tulee syrjäyttämään teollisen yhteiskunnan ja sille ominaiset tuotantotavat ja instituutiot. Avoimesta tiedon jakamisesta ja verkostollisesta organisoitumisesta tulee sekä tehokkaampi että sosiaalisesti palkitsevampi tapa toimia. Avoimet verkostot mobilisoivat tehokkaasti inhimilliset, sosiaaliset ja materiaaliset voimavarat eri projektien ja prosessien käyttöön. Samalla monet entiset toiminnot automatisoituvat. Yhä useammin materiaalivirtoja ohjailevat älykkäät koneet, jotka “juttelevat” keskenään reaaliaikaisesti. Monet työt katoavat tai tylsistyvät robottimaiseksi suorittamiseksi tai pel-

käksi koneen vahtimiseksi. Nick DyerWitheford (2015) on kuvannut kyberproletariaattia, joka hankkii epävarmaa toimeentuloa sirpaloituneilta työmarkkinoilta, syrjäytyy älykoneiden tieltä ja rakentaa kelvottomilla työehdoilla ne tietokoneet, joilla toiset tekevät älytöntä älytyötä toimistoissa. Kolmas teollinen vallankumous on johtamassa – miltei ilman taistelua – kapitalististen rakenteiden uusintumiseen ja vahvistumiseen. Toisin kuin hakkerit ja vapaan tiedon aktivistit unelmoivat, olemme siirtymässä Michel Bauwensin sanoin “netarkiseen” kapitalismiin – hierarkkiseen ja yksityiselle voitontavoittelulle alistettuun tietoyhteiskuntaan. Yhteiskunnasta on tulossa verkkoyhteiskunta, mutta itse verkko on yritysvallan ja valtiovallan valloittama. netarkia

– kapitalismin uudet vaatteet

Michel Bauwensin mukaan netarkisten yritysten toimintatapa perustuu verkkoalustoille, joita yritykset tuottavat kuluttajien, toisten firmojen ja valtiovallan käyttöön. Yritykset omistavat alustat, mutta ne mahdollistavat käyttäjiensä välisen suoran vaihdon. Bauwensin mukaan alustan kapitalistinen ristiriita on


085

Valta ja valtio yhteistuotannossa

siinä, että julkisivu mahdollistaa vertaistuotannon, mutta konehuone on yksityisaluetta (Bauwens & Kostakis 2014). Voidaan ajatella, että netarkisessa kapitalismissa vallitsee vuokranantajan logiikka. Taloutta hallitsevat yritykset myyvät käyttöoikeutta alustoihin ja järjestelmiin. Usein jotain tarjotaan ilmaiseksi, jotta päästään rahastamaan lisäpalveluilla ja räätälöidyillä versioilla. Chris Andersson (2009) kutsuu tällaista “freeconomyksi”. Varsinkin sosiaalisen median yrityksissä ohjelmistojen käyttäjistään keräämä data on tärkeää. Someyritykset kauppaavat käyttäjätietoja toisille yrityksille, jotka puolestaan ostavat somesta markkinatilaa päästäkseen ihmisten iholle ja silmille. Eritasoiset käyttöoikeudet alustaan ja sen tuottamaan dataan ovat aineetonta kauppatavaraa. Kaikki alustalla tuotettu data on ylläpitäjän yksityisomaisuutta, vaikka alustan käyttäjistä tuntuu, että he jakavat tietoa sosiaalisissa verkostoissaan “omalla” profiilillaan. “Somettaminen” tuottaa alustan omistajille arvoa. Alustalla ei ole mitään arvoa ilman sillä tapahtuvaa sosiaalista elämää. Kukaan ei voi lopulta tietää, millä kaikilla tavoilla ja kenen toimesta alustan tuottamaa dataa käytetään hyväksi. Ihmiskunnan sosiaalihistoria on tallentumassa yritysten yksityisomaisuudeksi, eikä käyttäjillä ole alustoihin kuin kuluttajan valitusoikeus. Netarkinen alusta on tietokapitalismin uusi tehdas. Tietoverkko on rajaton yhteismaa, joka mahdollistaa tiedon avoimen ja vapaan jakamisen koko ihmiskunnan kesken. Kehitys on viemässä sitä kohti yritysten yksityismaata, jolla liikkumisesta peritään käyttömak-

KAIKKI ALUSTALLA TUOTETTU DATA ON YLLÄPITÄJÄN YKSITYIS­ OMAISUUTTA, VAIKKA ALUSTAN KÄYTTÄJISTÄ TUNTUU, ETTÄ HE JAKAVAT TIETOA SOSIAALISISSA VERKOSTOISSAAN “OMALLA” PROFIILILLAAN.

su ja jonka muokkaaminen on estetty. Tieto on rajatonta yhteisvaurautta, josta ollaan tekemässä niukkaa resurssia. Tätä yhteismaan tragediaa kirjoitetaan parhaillaan. yhteistuotannon utopia

Netarkinen kapitalismi on epäonnistunut versio siitä, mitä vapaan ja avoimen tiedon talous ja yhteistuotanto voisivat olla. Netarkinen kapitalismi johtaa jakamistalouteen, jota Mikko Jakonen on (2013) on nimittänyt “yksityiseksi jakamistaloudeksi”. Siinä jaetaan yksityistä omaisuutta yksityisiä firmoja palvelevalla tavalla. Yhteistuotanto voisi kurottaa toiseen suuntaan kuin yksityinen jakamistalous. Yhteistuotantoa voi ajatella kansalaisyhteiskunnan tuotannoksi. Se ylittää niin valtion kuin markkinatkin, ja vaikka yhteistuotannossakin voi saada palkkaa, on lähtökohtana ihmisten omaehtoinen ja itsetoteutukseen perustuva toiminta verkostoissa. Kun kansalaisyhteiskunnan työ syrjäyttää teollisen palkkatyöyhteiskunnan, yhteiskunnalliset yritykset, osuuskunnat, yhdistykset sekä tekijöiden verkostot ja kokeelliset tilat tulevat tär-


086

Peruste #1-2/2016

Sirpa Varis Ja rakkautemme kukoisti Tekstiilisarjis 4. Kirjonta kankaalle 2013

keiksi. Yhteistalous poikisi rahatonta vaihtoa ja uusia rinnakkaisvaluuttoja, jopa autonomisia alueita, mutta se olisi pitkään myös rahatalous, jossa valtio takaisi luotettavan ja tasa-arvoisen toimintaympäristön. Yhteistaloudessa yrittäjyys tarkoittaisi työntekijäomistusta. Osuuskunnat demokraattisina yrityksinä ovat tässä avainasemassa. Osuuskunta haastaa palkkatyön ja kuluttajuuden yhteisöllisyydellä ja demokraattisuudella. Työntekijät ovat niissä itsensä työnantajia. Tutkimukset kertovat, että menestyvistä henkilöstönsä omistamista yri-

tyksistä parhaiten menestyvät ne, joissa työntekijöiden päätäntävalta yhdistyy yrityksen omistukseen. Demokraattinen yritys motivoi työntekijöitään palkkatyöfirmaa paremmin. (Pättiniemi 2009, 30; Schweickart 2011, 61.) Yhteistuotanto edellyttää kuitenkin avoimia ja yhteiskunnallisesti sitoutuneita toimintamalleja. John Restakis (2015) on avannut keskustelua “avoimista osuuskunnista”, jotka jakavat yhteisresursseja paitsi jäsenistölleen myös ympärilleen. Perinteisessä osuuskuntamallissa yhteishyvä kanavoitui jäsenetujen kautta, mut-


087

Valta ja valtio yhteistuotannossa

Sirpa Varis Kunnes se päättyi Tekstiilisarjis 5. Kirjonta kankaalle 2013

ta avoin osuuskunta toimii yhteishyvän puolesta. Tämä on jakamistaloutta. Yhteisyritysten lisäksi yhteistuotanto tarvitsee yhteisesti omistettuja verkkoalustoja ja yhteisöllisiä tiloja niin verkossa kuin “lihamaailmassakin”. Se tarvitsee verkostojen organisoimista luomaan uutta taloutta. Valtiolla on roolinsa mahdollistajana. valtion tehtävä yhteistuotannossa

Michel Bauwensin mukaan vertaistuotannon rinnalla on kehitettävä erityistä valtiomuotoa tai valtiollista toimintata-

paa, jota hän nimittää kumppanuusvaltioksi (partner state). Kumppanuusvaltio ei ole hyvinvointivaltio eikä talouskurin valtio, vaan kansalaisyhteiskunnan valtio. Se tavoittelee markkinoiden ja valtion uudelleenmuotoilemista yhteistuotannon tai kansalaisyhteiskunnan tuotannon palvelukseen. Perustulo on ilmeisin valtiollisista keinoista yhteistuotannon edistämiseksi. Perustulo olisi investointi kansalaisyhteiskunnan tuotantoon ja se olisi myös mahdollisuus tasata tuloeroja ja kanavoida rahavirtoja takaisin pääomalta arvon lähteille, sosiaalisiin ver-


088

Peruste #1-2/2016

kostoihin. Universaalina tulona perustulo olisi eräänlainen joukkoraha, joka tunnustaisi verkostojen tuottavuuden ja pääoman parasiittimaisuuden. Yhteistuotantoa voidaan edistää myös sen tutkimiseen ja kehittämiseen kohdennetuilla rahastoilla ja muilla rahoitusvälineillä. Valtio voisi perustaa uuden talouden hautomoita ja koulutusohjelmia. Mallia voitaisiin ottaa vaikkapa Brasilian solidaarisuustaloushautomoista, joita on perustettu yliopistojen yhteyteen (Ryynänen 2014). Niissä opiskelijat, yhdistykset ja yritykset kehittävät uusia ratkaisuja nimenomaan solidaarisen talouden rakentamiseksi. Julkishallinto on myös potentiaalisesti merkittävä ostaja uuden talouden tuotteille ja palveluille. Se voi kaikissa hankinnoissaan edistää paikallisia, demokraattisia, työllistäviä sekä avoimia toimintamalleja ja ohjelmistoja. Julkishallinnon avaama data tarjoaa uuden yhteismaan uutta luovien yrittäjien, yhdistysten ja verkostojen louhittavaksi. Erilaisilla avoimen datan ratkaisuilla voidaan myös tehdä päätöksentekoa läpinäkyväksi ja kiinnostavaksi seurata. Tämän pitäisi olla itsestään sel-

vä tavoite demokratiassa. Hyvinvointipalveluissa julkinen puoli voi kehittää yhteistuotantoa paikallisten yhteisöjen, yhteiskunnallisten yritysten ja sosiaalisten osuuskuntien kanssa. Tämä vaatisi poliittista ohjausta ja uudenlaista hankintaosaamista. Luultavasti se vaatisi myös EU:n kilpailulainsäädännön koettelemista, sillä se edellyttäisi valintoja, jotka suosisivat paikallista ja demokraattista omistusta sekä avoimia toimintatapoja. Kumppanuusvaltion olisi siis kyettävä markkinoiden ohjaamiseen. Sen olisi luotava suotuisa kannustin- ja rahoitusjärjestelmä uudelle taloudelle. Toisaalta kumppanuusvaltion on suojattava ihmisten ja työntekijöiden perusoikeudet tietoverkon uhkakuvia, kuten yksityisyyden suojan murentumista, vastaan. On vaadittava työntekijöiden oikeuksien toteutumista myös netin mikrotyömarkkinoilla. Jukka Peltokoski työskentelee koulutustuottajana KSL-opintokeskuksessa ja tarkastelee yhteiskuntaa erityisesti osuuskunnan sekä vapaan tiedon näkökulmasta.

lähteet: ✕✕

Andersson, Chris (2009) Free: The Future of a Radical Price. Hyperion, New York.

✕✕

Bauwens, Michel (2012) ”Blueprint for P2P Society: The Partner State & Ethical Economy”. Shareable-verkkojulkaisu, http://www.shareable.net/blog/blueprint-for-p2p-society-the-partnerstate-ethical-economy.

✕✕

Bauwens, Michel (2013) ”Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus”. Peruste 4/2013, 6-15.

✕✕

Bauwens, Michel (2015) ”A Commons Transition Plan”. Commons Transition –verkkojulkaisu. http:// commonstransition.org/a-commons-transition-plan.

✕✕

Benkler, Yochai (2006) The wealth of the networks. How social production transforms markets and freedom? Saatavilla sähköisenä: http://www.benkler.org/Benkler_Wealth_Of_Networks.pdf.


Valta ja valtio yhteistuotannossa

✕✕

Dyer-Witheford, Nick (2015) Cyber-Proletariat. Global Labour in the Digital Vortex. Pluto Press, Lontoo.

✕✕

Hardin, Garret (2011) ”Yhteislaidunten tragedia”. Teoksessa Kyllönen, Simo, Lemetti, Juhana, Noponen, Niko, Oksanen, Markku (toim.): Kiista yhteismaista. Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka, 41-60. Saatavilla sähköisenä: http://netn.fi/sites/netn.fi/files/hardin-yhteisladunten_ tragedia-NETTI.pdf.

✕✕

Hintikka, Kari (2010) ”Verkkovoima kollektiivisen toiminnan organisaatiomuotona”. Teoksessa Konttinen, Esa & Peltokoski Jukka (toim.): Verkostojen liikettä, 132-155. Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali, Jyväskylän yliopisto. Saatavilla sähköisenä: http://kans.jyu.fi/tutkimuksia/kirja/ liikekirja2.pdf.

✕✕

Kostakis, Vasilis & Bauwens, Michel (2014) Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. Palgrave MacMillan, New York.

✕✕

Jakonen, Mikko ym. (2010) ”Toisenlainen tuotanto on välttämätön”. Peruste 1/2010, 42-71. Saatavilla sähköisenä: http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/stuff/tiedostot/omistus_valmis. pdf.

✕✕

Jakonen, Mikko (2013) ”Yksityinen jakamistalous”. Commons.fi -verkkojulkaisu, http://www. commons.fi/yksityinen-jakamistalous.

✕✕

Mäenpää, Pasi (2016) ”Hyvät, pahat ja kyborgit – Tulevaisuusvaliokunnan kuuleminen jakamistaloudesta”. Kaupunkiaktivismi metropolin voimavarana -hankkeen foorumi 17.3.2016, https://kaupunkiaktivismi.wordpress.com/2016/03/17/hyvat-pahat-ja-kyborgittulevaisuusvaliokunnan-kuuleminen-jakamistaloudesta.]

✕✕

Peltokoski, Jukka (2014a) ”Kuubalainen osuuskunta vallankumouksessa. Lattariosuuskunnat I”. Commons.fi-verkkojulkaisu, http://www.commons.fi/kuubalainen-osuuskunta-vallankumouksessa.

✕✕

Peltokoski, Jukka (2014b) ”Bolivaarista osuustoimintaa. Lattariosuuskunnat II”. Commons.fiverkkojulkaisu, http://www.commons.fi/bolivaarista-osuustoimintaa.

✕✕

Peltokoski, Jukka (2014c) ”Argentiina tehtaita elvyttämässä. Lattariosuuskunnat III”. Commons.fiverkkojulkaisu, http://www.commons.fi/argentiina-tehtaita-elvyttamassa.

✕✕

Pättiniemi, Pekka (2009) ”Yhteisyrittäjyys ennen ja nyt”. Teoksessa Hiltunen ym. Henkilöstöomisteinen yritys. Yhdessä yrittämällä menestykseen, 23-33. Tietosanoma, Helsinki.

✕✕

Restakis, John (2015) ”Public Policy for a Social Knowledge Economy”. Commons Transition -verkkojulkaisu, http://commonstransition.org/public-policy-for-a-social-knowledge-economy.

✕✕

Rifkin, Jeremy (2014) The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism. Palgrave Macmillan, New York.

✕✕

Ryynänen, Sanna (2014) ”Solidaarisuustalouden pedagogiikkaa”. Commons.fi-verkkojulkaisu 15.12.2014, http://www.commons.fi/solidaarisuustalouden-pedagogiikkaa.

✕✕

Schiller, Ben (2015) ”Sähkön vertaistuotanto tekee energiayhtiöistä tarpeettomia”. Peruste 4/2015, 58-62.

✕✕

Schweickart, David (2011) After Capitalism. Rowman & Littlefield, Maryland.

✕✕

Sitrin, Marina (2015) ”Viisitoista vuotta yhteisesti hallittua vettä Boliviassa”. Peruste 3/2015, 40-47.

✕✕

Toivanen, Tero & Partanen, Rauli (2015) ”Yhteismaan ongelma” -debatti. Peruste 3/2015, 30-39.

✕✕

Toivanen, Tero & Venäläinen, Juhana (2015) ”Yhteisvaurauden uusi aika”. Teoksessa Jakonen, Mikko & Silvasti, Tiina (toim.) Talouden uudet muodot, 24-48. Into Kustannus, Helsinki.

✕✕

Willis, Rebecca (2015) ”Yhteisöllinen energiavallankumous”. Peruste 4/2015, 50-57.

089

Peruste 1-2/2016: Talous ja valta