Page 1

yhteiskunnallinen aikakauslehti

#3/2014

Aluepolitiikka

METROPOLIN HEGEMONIA

TIIVISTÄ VAI HAJAUTETTUA ASUTUSTA?

PAIKALLISTUOTANTO

MUSLIMINUORTEN RADIKALISOITUMINEN


“Matka maailman ympäri on matka takapajulasta toiseen, ja niistä jokainen pitää yksinäisyydessään itseään kaikkein kirkkaimpana tähtenä.” ryszard kapuściński

Peruste on voittoa tavoittele­ maton neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti. Julkaisun voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi.

Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio, Teppo Eskelinen, Jouko Kajano­ ja, Antti Kurko, Patrizio Lainà, Sakari Laurila, Olivia Maury, Jukka Peltokoski, Johanna Perkiö, Martina Reuter, Riikka Taavetti & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso

Kannen kuva: Anssi Ylirönni (Etanajoutsenet) Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmisto­ foorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X

Peruste on Kulttuuri-, mieli­pide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Osuuskunta Tradeka-yhtymä on tukenut tämän julkaisun tuottamista. 2014


002 pääkirjoitus

Kuutti Koski Alueellisesti neutraalia politiikkaa ei ole

ALUEPOLITIIKKA

004

Timo Harjuniemi Metropolin hegemoniaa haastamassa – aluepolitiikka ja poliittinen mielikuvitus

012

Michael Kitson, Ron Martin ja Peter Tyler Leikkauspolitiikka: Emme ole kaikki samassa veneessä

018 debatti

Veikko Eranti / Alia Dannenberg Keskittävää vai hajauttavaa aluepolitiikkaa?

028

Tuomas Koponen Markkinakäsitykset ja aluepolitiikka

036

Ville Luotola Elovena Suomi 2.0

042

Kati Peltola Monipuoliset peruskunnat ja paikallistuotanto

048

Matti Ronkainen Kuusi ehdotusta punavihreän aluepoliittisen keskustelun herätteeksi

PERUSTELUJA

053

Kristiina Koivunen Euroopan musliminuorten radikalisoituminen on estettävissä

058

Petra Malin Näkymättömät sosiaalipalvelut

KIRJAT

063

066 068

Glenn Greenwald: Edward Snowden – Ei pakopaikkaa. Kertomus NSA:sta ja vakoiluvaltio USA:sta. (Karla Malm) John Urry: Offshoring. (Matti Ylönen) Juha Suoranta & Sanna Ryynänen: Taisteleva tutkimus. (Teppo Eskelinen)

TAITEILIJA

071

Taiteilijan esittely: Anssi Ylirönni


002 PÄÄKIRJOITUS

Peruste #3 2014

alueellisesti neutraalia politiikkaa ei ole ysyin parilta itsensä punavihreäksi kaupunkilaiseksi mieltävältä ystävältäni, mitä heille tulee mieleen aluepolitiikasta. Ensimmäiset mielleyhtymät olivat turve, Mauri Pekkarinen, Keskusta, siltarumpupolitiikka ja ”virastojen älytön siirtely”. Timo Harjuniemi kirjoittaa, kuinka aluepolitiikka mielletään julkisessa keskustelussakin usein jonkinlaiseksi kansanedustajien kotiinpäin vetämiseksi. Tällaiset mielleyhtymät perustuvat kuitenkin hyvin kapeaan käsitykseen siitä, mitä aluepolitiikka ylipäänsä on. Tämän lehden teemaosiossa lähdetään liikkeelle siitä, että aluepolitiikka tarkoittaa toimintaa, jolla vaikutetaan väestön maantieteelliseen sijoittumiseen ja ihmisten hyvinvointiin eri alueilla. Aluepolitiikka voi tähdätä myös väestön keskittämiseen. Onkin turha kysyä, pitäisikö aluepolitiikkaa tehdä – kaikki poliittiset toimijat tekevät aluepoliittisia valintoja joka tapauksessa, sanoivat sen ääneen tai eivät. Oleellista on kysyä, millainen aluepolitiikka olisi mielekästä. Suuret hallinnolliset ratkaisut (kuten vaikkapa pääkaupungin siirto aikoinaan Rio de Janeirosta Brasíliaan tai Turusta Helsinkiin) ovat luonnollisesti vaikuttaneet väestön sijoittumiseen. Valtion työpaikkojen sijoittaminen on kaikkine kerrannaisvaikutuksineen ai-

na aluepoliittisesti merkittävä valinta. Jos esimerkiksi Kainuusta ja Lapista ei olisi poistettu 2000-luvun aikana noin 16 prosenttia valtion työpaikoista, muuttotappiot tuskin olisivat ainakaan yhtä mittavat (toki valtion työpaikat vähentyivät Tilastokeskuksen mukaan muualtakin, esimerkiksi Uudeltamaalta hiukan yli prosentin). Lisäksi se, minkälaisia palveluita, liikenneyhteyksiä ja yritysten toimintaympäristöjä eri puolille luodaan vaikuttaa työpaikkojen ja väestön sijoittumiseen. Myös valtioiden energiapoliittisilla tai koulutusverkkoa koskevilla ratkaisuilla on väistämättä alueellisia seurauksia. Ajatus, että voisimme tehdä alueellisesti neutraalia politiikkaa, on harha, joka ei ota riittävästi huomioon valtion roolia talousjärjestelmässämme. Alueelliset erot väestön määrässä, työllisyydessä, tuloissa ja terveydessä lähtivät kasvamaan Suomessa 1990-luvun lamasta lähtien. Väkiluku on kasvanut lähinnä yliopistokaupungeissa tai niiden ympärillä. 2010-2012 syntyneen miehen keskimääräinen elinajanodote voi heittää Tilastokeskuksen mukaan yli viisi vuotta riippuen siitä, missä päin Suomea hän sattuu asumaan. Työllisyydessä on isoja eroja jo isoimpien kaupunkienkin välillä: Oulun työttömyysprosentti on noin kaksi kertaa Espoon vastaava lukema.


003

Väestön alueellinen keskittyminen voi aiheuttaa ongelmia kasvukeskuksissa. Pääkaupunkiseudulla erityisesti vuokra-asuntojen hinnat ovat nousseet pilviin, eivätkä palvelut ole pysyneet väestönkasvun perässä. Tämä aiheuttaa eriarvoisuutta pääkaupunkiseudun sisällä. Väestön alueellisella sijoittumisella on ylipäänsä väliä, koska sillä on sosiaalisia, ekologisia, taloudellisia ja ihmisten valinnanvapauteen liittyviä vaikutuksia. Hajautetumpaa aluepolitiikkaa kannattavat argumentit pohjautuvat usein siihen, ettei alueellisesti hyvin epätasaarvoinen kehitys mahdollista ihmisten aitoa vapautta valita asuinpaikkaansa ja elämäntapaansa (urbaania, maaseutumaista, ”nurmijärveläistä” jne.). Kyse on loppujen lopuksi arvovalinnasta – siitä, kuinka paljon tällaisella valinnanvapaudella koetaan olevan väliä. Erilaisten arvomaailmojen lisäksi erilaiset aluepolitiikat pohjautuvat toisistaan poikkeaville käsityksille markkinoiden toiminnasta (ks. Tuomas Koposen artikkeli). Niihin sisältyy usein myös erilainen ymmärrys valtion taloudellisesta roolista tai siitä, mikä sen tulisi olla (ks. Timo Harjuniemen artikkeli). Kekkoslainen aluepolitiikka perustui valtiovetoiseen teollistamisohjelmaan, jonka lähtökohta oli koko maan asuttaminen. Suomen nykyinen aluepolitiikka perustuu ajatukseen, jossa innovatiiviset kaupunkikeskukset kilpailevat globaaleilla markkinoilla ja tuovat Suomeen menestystä. Tässä ajattelumallissa markkinat nähdään globaalina kilpakenttänä, johon valtion ei tulisi sekaantua Michael Kitson, Ron Martin ja Peter Tyler kirjoittavat, kuinka Euroopan valtioiden harjoittama vyönkiristyspoli-

tiikka iskee rankimmin köyhiin ihmisiin köyhillä alueilla. Suomi ei tee tässä poikkeusta. Esimerkiksi vuonna 2013 sovitun rakennepaketin leikkaukset kuntien valtionosuuksista iskevät todennäköisesti kovimmin niin kutsutuilla syrjäseuduilla, jotka ovat niistä riippuvaisimpia. Kekkoslaiseen aluepolitiikkaan tuskin on kuitenkaan enää paluuta. Elinkeinorakenne on nyt hyvin toisennäköinen, eikä vastaava teollistamisohjelma olisi ekologisestikaan kestävä (tämä ei tarkoita, etteikö hajauttava aluepolitiikka voisi olla ekologista, ks. esim. Ville Luotolan ja Matti Ronkaisen tekstit). Markkinaideologiaan perustuva, itsensä neutraaliksi naamioiva kilpailukykyjargon tulisi haastaa, oli lopputulema sitten keskittävämpi tai hajauttavampi politiikka. Juuri tämä on lehden teemaosion tarkoitus. Kuutti Koski Päätoimittaja

VÄESTÖN ALUEELLISELLA SIJOITTUMISELLA ON YLIPÄÄNSÄ VÄLIÄ, KOSKA SILLÄ ON SOSIAALISIA, EKOLOGISIA, TALOUDELLISIA JA IHMISTEN VALINNANVAPAUTEEN LIITTYVIÄ VAIKUTUKSIA.


004

aluepolitiikka

Peruste #3 2014

METROPOLIN HEGEMONIAA HAASTAMASSA – ALUEPOLITIIKKA JA POLIITTINEN MIELIKUVITUS Tämän päivän aluepolitiikka perustuu ideologiaan, jossa valtio tavoittelee kansainvälistä kilpailukykyä keskittämällä toimintaa suuriin kaupunkeihin ja trimmaamalla itseään mahdollisimman houkuttelevaksi investointiympäristöksi. Mikäli kuitenkin haluamme, että ihmisillä olisi aito mahdollisuus asuinpaikkansa valintaan, tulisi julkisen vallan taloudellinen rooli miettiä uusiksi. timo harjuniemi


Metropolin hegemoniaa haastamassa – aluepolitiikka ja poliittinen mielikuvitus

ulun yliopiston maantieteen laitoksen professori Sami Moisio jakaa erinomaisessa teoksessaan Valtio, alue, politiikka (Moisio 2012) Suomen 1950-luvun jälkeisen aluepolitiikan kolmeen suureen kauteen. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaista aluepolitiikkaa leimasi pyrkimys alueellisten erojen aktiiviseen tasoittamiseen: sosiaalidemokraattis-maalaisliittolaisen aluepolitiikan tavoitteena oli koko maan teollistaminen ja kansallisten resurssien tehokas käyttöönotto valtion voimin. Esimerkiksi alueellinen yliopistoverkosto, valtionyhtiöissä toteutunut aktiivinen investointipolitiikka ja suorat alueelliset tuet olivat kekkoslaisen aluepolitiikan keskeisiä instrumentteja. Kunnallishallinto toimi valtionhallinnon työrukkasena koko kansallisvaltion alueella – kunnat saivat niin velvoitteensa kuin resurssinsa paljolti valtiolta. Tässä aluepoliittisessa mallissa kunnat toimivat ikään kuin valtion tilallisina merkitsijöinä kansallisvaltion alueella. Pyrkimyksenä oli saattaa koko Suomi tehokkaan taloudellis-poliittisen kontrollin piiriin, palvelemaan keynesiläistä täystyöllisyyden ja aktiivisen kysynnänsääntelyn politiikkatavoitetta. Taustalla vaikuttivat myös turvallisuuspoliittiset intressit: laaja hyvinvointivaltio ja täystyöllisyys olivat oiva ase kamppailussa Suomi-neidon perifeerisimpien osien radikalisoitumista ja kommunismin kavalaa käärmettä vastaan. Alueellisesti hajautetun hyvinvointivaltion mallia on haastettu voimak-

kaasti viimeistään 1990-luvun lamasta lähtien. Suomalaiset eliitit – OECD:n ja kansainvälisten ajatuspajojen käännyttäminä – tulkitsivat lamavuodet seuraukseksi suomalaisen yhteiskunnan auttamattomasta vanhakantaisuudesta. Tässä tulkinnassa suomalainen yhteiskunta devalvaatioineen, kasvavine julkisine sektoreineen ja säänneltyine rahoitusmarkkinoineen oli yksinkertaisesti käynyt vanhaksi globaalitalouden oloihin (esim. Kantola 2002). Suomi oli sairas, kovat lamaleikkaukset ja pääomamarkkinoiden vapauttaminen olivat lääke. Osansa kritiikistä sai myös maamme aluerakenne: alueellista eriarvoistumista tasaavan politiikan sijasta alettiin korostaa kaupunkialueiden innovatiivisuutta ja kykyä liittyä osaksi kansainvälisiä arvonlisäysverkostoja. Keskittymisestä tuli kirosanan sijasta toivottava kehityskulku, merkki kaikkein kilpailukykyisimpien seutujen vitaalisuudesta. Moisio kuvailee tätä vaihetta hajautetuksi kilpailuvaltioksi: siinä uusliberaali kilpailuvaltiodoktriini elää rinnan hyvinvointivaltiollisten tasa-arvoperiaatteiden kanssa muodostaen eräänlaisen ideologisen sekasikiön. metropolikonsensus

Aluepolitiikkamme nykyistä vaihetta Moisio kuvailee siirtymäksi kohti metropolivaltiota. Tässä ajattelutavassa huoli kansallisesta selviytymisestä ja kilpailukyvystä on irronnut periaattees-

005


006

Peruste #3 2014

Anssi Ylirönni Kauneus pelastaa maailman

ta, jonka mukaan taloudellisesti tehokas kansallisvaltio on kokonaan asuttu ja teollistettu. Kansallisen selviytymisen kannalta olennaisinta on kaikkein kilpailukykyisimpien alueiden kyky muovautua vetovoimaisiksi metropoleiksi ja kiinnittyä pääomien ja globaalien huippuosaajien verkostoihin. Innovatiiviset kaupunkialueet ovat metropolivaltion aluepolitiikan ideologista ydintä, luovat luokat ja start-up-gurut sen sankareita. Ajatushautomo Demos Helsingin tut-

kija Roope Mokka tiivistää uuden metropolikonsensuksen ideologisen sanoman osuvasti Suomen Kuvalehden helmikuisessa haastattelussa (Numminen 2014). Jutussa Mokka esittää, että Suomessa on kolme kehityskelpoista kaupunkia: Suur-Helsinki, Turku ja Tampere. Kehityskelpoisimpia kaupunkiseutuja ja muuta Suomea on Mokan mukaan käsiteltävä erillisinä tapauksina. ”Vastakkainasettelu syntyy, kun on yritetty pitää samoja normeja, samoja


Metropolin hegemoniaa haastamassa – aluepolitiikka ja poliittinen mielikuvitus

Anssi Ylirönni Kosminen paralleeliaktio (55 X 46 cm, akryylit, kangas) 2014

lakeja, samoja veroja, samoja hallintomalleja, samoja budjetteja, muka. Mutta silti pääkaupunkiseutu on rahoittanut aika paljon muuta Suomea”, Mokka kertoo Suomen Kuvalehdelle. ”Mokan tulevaisuuskuvassa maaseudulle jäisi rajamaan rooli. Se olisi mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen jonkinlainen Villi länsi”, jutun kirjoittanut toimittaja Mikko Numminen tiivistää. Mokan analyysissä tiivistyy näkemys,

jossa Suomen tulevaisuus riippuu olennaisesti maamme kaikkein vetovoimaisimpien alueiden kyvystä kilvoitella kaupunkialueiden globaalissa sarjassa. Alueellisesti hajautettu hyvinvointivaltio on mokkalaisessa ajattelussa riippakivi, jota pääkaupunkiseutu rahoittaa. Perifeerisellä Suomella voi toki olla tässä ajattelumallissa rooli kenties raaka-ainereservinä tai myyttis-eksoottista joulupukin Suomea britti- ja japanilaisturisteille näyttelevänä kuriositeettina.

007


008

Peruste #3 2014

JULKISESSA KESKUSTELUSSA ALUEPOLITIIKKA SAMASTUU HELPOSTI SILTARUMPUPOLITIKOINTIIN TAI KANSANEDUSTAJAN KOTIINPÄINVETOON; ALUEPOLITIIKKA ON TÄLLÖIN MELKEINPÄ VASTAKOHTA YHTEISKUNNAN TEHOKKAALLE JA JÄRKEVÄLLE HOITAMISELLE. POLITIIKKA ON KUITENKIN POHJIMMILTAAN KÄSITTEELLISTÄ KAMPPAILUA YHTEISKUNNAN KEHITTÄMISEN SUUNNASTA, EIKÄ ALUEPOLITIIKKA OLE TÄSSÄ MIKÄÄN POIKKEUS.

Ajatus alueellisesti hajautetusta Suomesta on kuitenkin korvautunut tyystin toisenlaisella aluepoliittisella ideologialla: kilpailukyvyttömien valtio-osien tyhjeneminen on vain luonnollinen osa innovatiivisen metropolivaltion synnyn edellyttämää luovaa tuhoa. vasemmiston vaihtoehto

Minkä vuoksi aluepolitiikan suurten ideologisten linjojen ymmärtäminen on vasemmistolaisittain tärkeää? Ennen kaikkea siksi, että aluepolitiikka tulisi ymmärtää nimenomaan ideologisiksi valinnoiksi ja kamppailuiksi siitä, miten aluerakennetta ja yhteiskuntaa on syytä kehittää. Julkisessa keskustelussa aluepolitiikka samastuu helposti siltarumpupolitikointiin tai kansanedustajan kotiinpäinvetoon; aluepolitiikka on tällöin melkeinpä vastakohta yhteiskunnan tehokkaalle ja järkevälle hoitamiselle. Politiikka on kuitenkin pohjimmiltaan käsitteellistä kamppailua yhteiskunnan kehittämisen suunnasta, eikä aluepolitiikka ole tässä mikään poikkeus. Yhteiskunnalliset kehityskulut eivät ole

sattumanvaraisia tai seurauksia globaalitalouden vääjäämättömyyksistä, vaan poliittisten valintojen seurausta. Tässä on nähdäkseni vasemmistolaisen aluepolitiikan tehtävä. Vasemmiston on tuotettava myönteisiä ja kestäviä visioita yhteiskuntamme kehityksen suunnasta. Aluepolitiikan käsite tarjoaa tähän ajatustyöhön oivallisen lähtökohdan, sillä aluepolitiikkaa ei tule tarkastella muusta yhteiskuntapolitiikasta irrallisena lohkona, jonkinlaisena kekkoslaisena anakronismina, jolle ei enää ole tilaa 2010-luvun poliittisissa väittelyissä. Aluepolitiikka pitäisi päin vastoin asettaa vasemmiston poliittisen mielikuvituksen ytimeen. Ensinnäkin aluepolitiikka limittyy oleellisesti työllisyys- ja teollisuuspolitiikkaan. Tulisiko 2000-luvun aluepolitiikassa valtiolla olla nykyistä aktiivisempi rooli teollisuuspolitiikassa, vai tuleeko valtion vain – nykydoktriinien mukaisesti – keskittyä trimmaamaan itseään mahdollisimman houkuttelevaksi investointiympäristöksi ja haalimaan maahan hakukoneinvestointeja kilpailukykyisellä yritysverotuksella ja edullisella ydinsähköllä?


009

Metropolin hegemoniaa haastamassa – aluepolitiikka ja poliittinen mielikuvitus

Jos vasemmisto haluaa – kuten kesäkuussa 2013 hyväksytyssä Punavihreä tulevaisuus – asiakirjassa (Vasemmisto 2013) linjataan – säilyttää maaseudun ”houkuttelevana asuinpaikkana”, lienee rehellistä myöntää, että alueilla, jotka eivät onnistu kiinnittymään globaalien arvontuotantoketjujen kaikkein tuottoisimpiin solmukohtiin, tarvitaan edelleen julkista teollisuus- ja investointipolitiikkaa taloudellisen toimeliaisuuden ylläpitämiseksi. Suhtautuminen pääomien maantieteelliseen jakautumiseen ja kasautumiseen on edelleen aluepolitiikan ydinkysymys. Kysymys julkisen vallan roolista alueiden kehittämisessä liittyy elimellisesti myös yhteiskuntamme ekologisen kestävyyden parantamiseen. Myönteisen ja kestävän aluepolitiikan tulisi ajaa voimakkaita julkisia investointeja uusiutuvan energian tuotantoon. Voimakkaalla panostuksella ekologiseen energiantuotantoon olisi myönteisiä seurauksia niin ilmastonmuutoksen torjunnan, työllisyyden kuin alueellisen tasa-arvon näkökulmasta. Jos vasemmistolaiseen ajatusmaailmaan yhä kuuluu ajatus eloisasta Suomesta myös kilpailukykyisten metropolialueiden ulkopuolella, tulisi vahvojen julkisten panostusten kestävään energiantuotantoon olla vasemmistolaisen aluepolitiikan keskiössä. Vasemmiston on haastettava mokkalaisten urbanistien hegemoninen ideologia metropolista ainoana oikeana yhdyskuntarakenteena. Myös hajautettu kansallinen aluerakenne voi toimia ekologisesti – tämä voidaan taata fiksulla kaavoituksella, toimivalla julkisella liikenteellä ja kestävällä energiantuotannolla.

VASEMMISTON ON HAASTETTAVA MOKKALAISTEN URBANISTIEN HEGEMONINEN IDEOLOGIA METROPOLISTA AINOANA OIKEANA YHDYSKUNTARAKENTEENA. MYÖS HAJAUTETTU KANSALLINEN ALUERAKENNE VOI TOIMIA EKOLOGISESTI.

On syytä muistaa, että esimerkiksi Helsingin Energia tuottaa tällä hetkellä noin kolmanneksen energiastaan kivihiilellä (Helsingin Energia). Kansainvälisen metropolialueemme hiilijalanjälki on siis melkoisen iso. Samalla aluepolitiikassa on kyse myös vapaudesta. Haluammeko taata ihmisille aidon mahdollisuuden asuinpaikkansa valintaan, vai hyväksymmekö pääomien ja työpaikkojen kasautumisen Etelä-Suomen suurimpiin kaupunkeihin ja ehkä Oulun seudulle? Kelpuutammeko ajattelutavan, jonka mukaan kyse on kapitalismin ja luovan tuhon lainalaisuudesta, jota ei tulisi sorkkia? lopuksi

Olen tässä kirjoituksessa yrittänyt argumentoida ensinnäkin aluepolitiikan politisoinnin puolesta. Vasemmiston on pystyttävä tarkastelemaan kriittisesti aluepoliittisia kehityskulkuja ja purkamaan sellaisia aluekehittämisen muotikäsitteitä kuin metropoli, innovatiivinen kaupunkialue tai älykäs kaupunki. Aluepolitiikka on kamppailua ideoista ja visioista, ja 2000-luvun vasemmiston on


010

Peruste #3 2014

Anssi Ylirönni Ihmisen jälkeen (40 X 50 cm, akryylit, kangas) 2014


Metropolin hegemoniaa haastamassa – aluepolitiikka ja poliittinen mielikuvitus

osallistuttava tähän kamppailuun. Toiseksi olen yrittänyt väittää, että aluepolitiikan pitäisi olla osa laajempaa vasemmistolaista poliittista mielikuvitusta. Viime kädessä kyse on nähdäkseni siitä, minkälaiseksi julkisen vallan rooli koetaan kapitalistisen talouden sääntelyssä. Tällä hetkellä suomalainen vasemmisto ei kykene jäsentelemään uskottavia vaihtoehtoja kansalliselle ja eurooppalaiselle talouspolitiikalle, jossa yhteisvaluutta euron krooniseen ja rakenteelliseen kriisiin (esim. Holappa 2014) reagoidaan julkisen sektorin supistamisella ja jatkuvilla vyönkiristyksillä. Tämä tekee myös aluepoliittisten ideoiden toteuttamisesta entistä vaikeampaa. Aluepolitiikassa Suomi ei tietenkään toimi eurooppalaisesta kehyksestä irrallaan. Muiden muassa Neil Brenner (2009) on dokumentoinut, miten erilaisten tilojen kansainvälistä kilpailuky-

kyisyyttä korostavat opit ovat korvanneet keynesiläiset kehittämisajatukset länsieurooppalaisessa aluepolitiikassa. Perifeeriseen ja perinteisesti vahvan aluepolitiikan Suomeen ylikansalliset doktriinit ovat vain rantautuneet viiveellä. Vasemmiston olisi viipymättä kyettävä haastamaan ideologinen ortodoksia myös eurooppalaisella tasolla. Kysynnänsääntely, aktiivinen investointipolitiikka ja korkean työllisyyden tavoittelu ovat tässä kirjoituksessa luonnehdittujen aluepoliittisten vaihtoehtojen edellytys. Myönteinen vasemmistolainen aluepoliittinen visio on samaan aikaan visio sosiaalisesti oikeudenmukaisemmasta ja ekologisesti kestävämmästä maailmasta. Kirjoittaja on apurahatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan sosiaalitieteiden laitoksella.

lähteet: ✕✕

Brenner, Neil (2009) New State Spaces. Urban Governance and the Rescaling of Statehood. Oxford University Press, Oxford.

✕✕

Helsingin Energia. ”Energianlähteet”. https://www.helen.fi/Kotitalouksille/Neuvoa-ja-tietoa/Energiaja-ymparisto/Energiantuotanto/Energianlahteet/ (viitattu 21.8.2014)

✕✕

Holappa, Lauri (2014) ”EU, kamppailu talouspolitiikan välineistä ja EMU:n tulevaisuus”. Teoksessa Mykkänen, Juri & Paakkunainen, Kari (toim.) Johdatus Euroopan Unionin politiikkaan. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos & Avoin yliopisto, Helsingin yliopisto. Saatavilla: https://helda.helsinki. fi/bitstream/handle/10138/135785/koko_kirja_FINAL_Helda.pdf?sequence=1

✕✕

Kantola, Anu (2002) Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Loki-kirjat, Helsinki.

✕✕

Moisio, Sami (2012) Valtio, alue, politiikka. Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään. Vastapaino, Tampere.

✕✕

Numminen, Mikko (2014) ”Unelmien kaupunki”. Suomen Kuvalehti 8/2014.

✕✕

Vasemmisto (2013). Punavihreä tulevaisuus -asiakirja. http://www.vasemmisto.fi/politiikka/ ohjelmat/punavihrea-tulevaisuus/ (viitattu 21.8.2014)

011


012

aluepolitiikka

Peruste #3 2014

LEIKKAUSPOLITIIKKA: EMME OLE KAIKKI SAMASSA VENEESSÄ michael kitson, ron martin ja peter tyler

© Oxford University Press Alkuperäinen artikkeli “Austerity: we are not all in it together” (Michael Kitson, Ron Martin ja Peter Tyler) on julkaistu Oxford University Pressin blogissa: http://blog.oup.com/2011/11/austerity/ (2014) Käännös on julkaistu Oxford University Pressin luvalla. Tekstiä ei saa uudelleenjulkaista ilman Oxford University Pressin lupaa. http://www.oup.com/


013

Leikkauspolitiikka: Emme ole kaikki samassa veneessä

urooppaa koettelee Kreikan tragedia, Yhdysvallat painiskelee Teekutsuliikkeen kanssa ja IsoaBritanniaa rasittavat vyönkiristyspolitiikan taloudelliset seuraukset. Puheenvuorot keskittyvät budjettialijäämiin, julkisten menojen leikkauksiin ja siihen, kuinka ”olemme kaikki samassa veneessä”. Mutta me kaikki emme tietenkään ole oikeasti samassa veneessä. Vyönkiristyspolitiikka vaikuttaa hyvin epäsuhtaisesti. Koko sotkun aiheutti rahoitussektori, sitä motivoiva ahneus ja toiminta ”vapaiden markkinoiden” oletuksen suojissa. Seuraukset saavat kuitenkin tuntea nahoissaan köyhät, työttömät ja muut huono-osaiset ihmiset. Tämä eriarvoisuus vaikuttaa eri tavoin Ison-Britannian, Euroopan ja Yhdysvaltojen eri alueisiin. Kriisi sai alkunsa 1980-luvulla rahoitusmarkkinoiden vapauttamisesta. Se johti kotitalouksien räjähdysmäiseen velkaantumiseen, jota siivittivät omai-

suusarvojen kohoaminen asunto- ja osakemarkkinoilla, Kiinasta ja muualta Kaukoidästä tuodut halpatuotteet sekä ylisäästäminen Kiinassa, Japanissa ja öljynviejämaissa. Sääntelystä vapautettu globaali talousjärjestelmä kehitti entistä ”luovempia” keinoja rahantekoon. Näihin aikoihin monilla kehittyneillä mailla oli kasvava rakenteellinen kauppavaje, kun taas muiden (Kiinan, Japanin ja öljynviejämaiden) talous oli rakenteellisesti ylijäämäinen. Ensin mainitut siis kuluttivat jatkuvasti enemmän kuin tienasivat, kun taas jälkimmäiset tienasivat jatkuvasti enemmän kuin kuluttivat. Tämä toimii vain, jos alijäämäiset valtiot voivat lainata tai myydä omaisuutta. Ja näin siinä kävi. Globaali talousjärjestelmä kehitti yhä kekseliäämpiä tapoja kierrättää varoja ylijäämäisiltä valtioilta rahoittaakseen alijäämäisten valtioiden kulutustottumuksia. Se keksi myös uusia keinoja siirtää varallisuuden (maan, kiinteistöjen ja yritysten) omistusoike-

PUHEENVUOROT KESKITTYVÄT BUDJETTIALIJÄÄMIIN, JULKISTEN MENOJEN LEIKKAUKSIIN JA SIIHEN, KUINKA ”OLEMME KAIKKI SAMASSA VENEESSÄ”. MUTTA ME KAIKKI EMME TIETENKÄÄN OLE OIKEASTI SAMASSA VENEESSÄ. VYÖNKIRISTYSPOLITIIKKA VAIKUTTAA HYVIN EPÄSUHTAISESTI.


014

Peruste #3 2014

Anssi Ylirรถnni Matalien vesien sukeltaja


015

Leikkauspolitiikka: Emme ole kaikki samassa veneessä

Anssi Ylirönni Alakerran muukalaiset (tussi, A3) 2011

uksia alijäämäisten maiden kuluttajilta ylijäämäisten maiden säästäjille. Velalla kustannettu kulutusbuumi on kuitenkin riippuvainen siitä, että velalliset maksavat velkansa. Kun kävi ilmi, ettei niin tulisi tapahtumaan, riskisijoittamisen, vivuttamisen ja luottamuksen varaan rakennetun globaalin talousjärjestelmän perustukset alkoivat murentua. Kuten Keynes havaitsi jo vuonna 1936: ”Kun maan pääoman kehityksestä tulee kasinotoiminnan sivutuote, asiat on todennäköisesti hoidettu huonosti.” Ja kun kasino meni konkurssiin, julkinen sektori tuli hätiin pelastamaan pankit ja estämään talouksien syöksymisen

vapaapudotukseen. Valtion rahankulutuksen lisääminen ja budjettivajeiden kasvattaminen oli tarpeellista ja tärkeää. Mutta nyt hallitukset ovat lähes kaikkialla aloittaneet tai aloittamassa ohjelmia julkisen kulutuksen leikkaamiseksi ja supistamiseksi sellaisella mittakaavalla, jollaista ei ole nähty vuosikymmeniin. Julkisten palveluiden tukeminen, julkiseen infrastruktuuriin sijoittaminen ja rahan käyttö hyvinvointiin ovat kaikki joutuneet huomattavien leikkausten ja vähennysten kohteeksi sekä keskus- että paikallishallinnon tasoilla. Hallituspiireissä keskustellaan nyt innokkaasti uudesta strategiasta talouden


016

Peruste #3 2014

ISOSSA-BRITANNIASSA HALLITUKSEN LINJAUKSET KOETTELEVAT ENITEN TYÖIKÄISIÄ MATALAPALKKAISIA TALOUKSIA. JULKISTEN MENOJEN LEIKKAAMINEN NÄYTTÄISI VAIKUTTAVAN MAANTIETEELLISESTI SITEN, ETTÄ JULKISEN SEKTORIN TYÖMAHDOLLISUUDET VÄHENEVÄT ERITYISEN VOIMAKKAASTI MONILLA BRITANNIAN ALUEILLA, JOIDEN TALOUS ON HISTORIALLISESTI OLLUT HEIKOIN JA JOTKA OVAT JO KÄRSINEET ENITEN TAANTUMASTA.

”tasapainottamiseksi” – valtion koon pienentämisestä ja yksityisten markkinoiden laajentamisesta. Valtionvelan pienentämistä pidetään näissä keskusteluissa keskeisenä keinona, jolla voitaisiin palauttaa valtioiden taloudellinen riippumattomuus, ehkäistä velkojen maksamatta jääminen, rauhoittaa rahoitusmarkkinoita, torjua velkakirjamarkkinoiden uhkia ja käynnistää talouskasvu uudelleen. Tunnuslauseena on ”vaurauden palauttaminen vyönkiristyksellä”. Eräät merkittävät kriitikot ovat kyseenalaistaneet strategian esittämällä, että valtioiden budjettien merkittävät ja äkkinäiset leikkaukset saattavat vain pitkittää taantumaa elpymisen sijaan. Valtioiden tulisi kuluttaa tiensä pois taantumasta ja huolehtia budjettivajeista vasta myöhemmin: kasvu auttaisi pienentämään budjettivajeita. On tärkeää huomata, että nousukaudesta taantumaan vajoamisen negatiiviset talousvaikutukset eivät ole taantumasta kärsivissä maissa koetelleet tasapuolisesti koko väestöä. Jotkut ih-

miset joissakin paikoissa ovat joutuneet kestämään suhteettomasti enemmän kuin muut. Näin tapahtui erityisesti silloin, kun talouskriisin seuraukset alkoivat tuntua, mutta jakautuminen kertoo myös valtionvelan vähentämiseen tähtäävien talouskuritoimenpiteiden vaikutuksesta. Talouskriisin alkuvaiheessa huomio kiinnittyi Euroopassa siihen, miten kriisi vaikuttaisi työllisyyteen rahoitusalalla. Tämänkaltaiset työt ovat perinteisesti keskittyneet Euroopan maiden vauraisiin osiin ja niissä oletettiin näkyvän merkittäviä vaikutuksia. Nyt on kuitenkin selvää, että pankkijärjestelmää kriisin kehittyessä koetelleen luottolaman vaikutus on iskenyt raskaasti teollisuuden ja monien perinteisten palvelualojen työllisyyteen. Asunto- ja kiinteistömarkkinoihin liittyvät alat ovat myös kärsineet erityisen pahasti, olihan finanssialan löyhä lainananto näille aloille osasyy koko kriisin puhkeamiseen. Euroopan eri alueiden kokemukset kriisin puhkeamisesta lähtien merkitse-


017

Leikkauspolitiikka: Emme ole kaikki samassa veneessä

vät huomattavaa takaiskua eräälle EU:n keskeisimmälle tavoitteelle: alueellisen eriarvoisuuden ja mahdollisuuksien epätasa-arvon vähentämiselle. Myös Yhdysvalloissa taantuma on vaikuttanut eri alueisiin hyvin eri tavalla. Subprimelainakriisi, joka laukaisi pankkikriisin ja sen myötä taantuman, ei sinällään ollut koko Yhdysvaltojen laajuinen ilmiö. Se keskittyi tiettyihin osavaltioihin, kuten Floridaan, Nevadaan, Kaliforniaan, Michiganiin ja New Jerseyyn, ja samat osavaltiot ovat saaneet tuta taantuman voimakkaimmin. Vyönkiristyspolitiikan tämänhetkisessä vaiheessa epätasa-arvoisesti vaikuttavat julkisten menojen leikkaukset. Isossa-Britanniassa hallituksen linjaukset koettelevat eniten työikäisiä matalapalkkaisia talouksia. Julkisten menojen leikkaaminen näyttäisi vaikuttavan maantieteellisesti siten, että julkisen sektorin työmahdollisuudet vähenevät erityisen voimakkaasti monilla Britannian alueilla, joiden talous on historiallisesti ollut heikoin ja jotka ovat jo kärsineet eniten taantumasta. Vyönkiristys tarkoittaa valtion menojen leikkauksia, mutta syy siihen ei luultavasti ole niinkään se, että leikkaukset olisivat tässä taloudellisessa tilanteessa tarkoituksenmukaisia. Kyse on siitä, että monien maiden hallitukset ja poliitikot pyrkivät pitkällä aikavälillä pienentämään valtion roolia maan taloudessa. Tämä tulee kuitenkin olemaan erittäin hankalaa. Valtion osuus taloudesta on kasvanut kaikissa OECD-maissa toisesta maailmansodasta lähtien – pääasiassa siksi, että rahaa on käytetty enemmän koulutukseen, terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan. Voimakkaat taloudelliset vaikuttimet ovat johtaneet siihen,

VYÖNKIRISTYS TARKOITTAA VALTION MENOJEN LEIKKAUKSIA, MUTTA SYY SIIHEN EI LUULTAVASTI OLE NIINKÄÄN SE, ETTÄ LEIKKAUKSET OLISIVAT TÄSSÄ TALOUDELLISESSA TILANTEESSA TARKOITUKSENMUKAISIA. KYSE ON SIITÄ, ETTÄ MONIEN MAIDEN HALLITUKSET JA POLIITIKOT PYRKIVÄT PITKÄLLÄ AIKAVÄLILLÄ PIENENTÄMÄÄN VALTION ROOLIA MAAN TALOUDESSA.

että terveydenhuoltoon ja koulutukseen on käytetty lisää rahaa: kun valtiot vaurastuvat, kansalaiset haluavat parempaa koulutusta sekä elää pidempään ja terveempinä. Valtio pystyy usein tarjoamaan tällaisia palveluita yksityistä sektoria tehokkaammin. Merkittävien pysyvien leikkausten tekeminen terveydenhuolto- ja koulutuskuluihin tulee olemaan erittäin vaikeaa sekä taloudellisista että poliittisista syistä. Tämä viittaa siihen, että pahimmalle säästökuurille joutuu sosiaaliturva. Ja siksi eniten tulevat kärsimään köyhät, työttömät ja sairaat. Me kaikki emme suinkaan ole samassa veneessä. Michael Kitson toimii Cambridgen yliopiston Judge Business Schoolissa kansainvälisen makrotalouden lehtorina. Ron Martin on Cambridgen yliopiston talousmaantieteen professori. Peter Tyler on Cambridgen yliopiston maankäytön taloustieteen professori.


018 DEBATTI

aluepolitiikka

Peruste #3 2014

keskittävää vai hajauttavaa aluepolitiikkaa? Onko niin kutsuttuihin kasvukeskuksiin tukeutuva aluepolitiikka mielekästä? Minkälainen olisi ihanteellinen aluerakenne? Pitäisikö Suomen aluepolitiikan suuntaa muuttaa? Tulisiko maaseutumaista elämänmuotoa pitää yllä? Peruste kutsui helsinkiläisen sosiologin Veikko Erannin ja joensuulaisen kauppatieteiden tutkijan Alia Dannenbergin debatoimaan aiheesta.


019

Debatti

veikko eranti

löysistä kunnista tiiviisiin pikkukaupunkeihin

uomen yli viidestä miljoonasta ihmisestä yli puolet asuu 20 suurimman kunnan alueella. Kansalaiset ovat tehneet valinnan keskittämisen ja hajauttamisen välillä, ja päätyneet pääosin verraten kaupunkimaiseen elämänmuotoon. 20 suurinta kuntaa sisältävät Suomen oikeasti kaupunkimaiset kaupungit sekä niiden ympärille ryhmittyneitä ympäryskuntia. Ihmisten kerääntyminen kaupunkeihin ei ole yllättävää, sillä jälkimodernin tietokapitalismin aikana sekä työpaikat että viihdykkeet löytyvät kaupungeista. Kuntauudistus on ymmärrettävä projekti, kunhan ymmärtää suomalaisten kuntien määrän ja mittasuhteet. Suomessa on 320 kuntaa. 160:ssä pienimmässä kunnassa, eli puolessa Suomen kunnista, asuu ainoastaan noin 500 000 ihmistä. Hivenen alle puolet, 139 kuntaa, on alle viiden tuhannen asukkaan kuntia. Kuntien määrä on sinänsä se ja sama, palvelu- ja elinkeinorakenne ovat paljon tärkeämpiä kysymyksiä. Kotikunta ja sen historia ovat monelle suomalai-

selle tärkeitä identiteetin rakennusosia. Mikäli kunnat olisivatkin ensisijaisesti identiteetin rakennusyksikköjä, eivätkä julkishallinnon yksikköjä, niitä voisi olla vaikka 15 000. Vaakuna, kunnanjohtaja ja oma nimi ovat halpoja. Tällä hetkellä suomalainen pikkukunta on kuitenkin herttainen paradoksi: Ihmiset asuvat niin hajallaan, että nekin harvat palvelut, joita kunta yhä järjestää, ovat kaukana kaikista asukkaista. Kunnan pitäisi kuitenkin järjestää lähes samat palvelut kuin satojen tuhansien ihmisten kaupungin. Kaikki pienemmät kunnat eivät kykene enää elättämään edes yhtä baaria, joka kuitenkin kuuluu ihmisarvoisen elämän perusedellytyksiin. Lisäksi ideaalinen pikkukunta on vielä mielellään kaukana kaikista isommista keskuksista. Tämä muodostaa merkittävän ongelman, kun ihmiset vähintään puolivapaaehtoisesti muuttavat pääosin 20 suurimpaan kuntaan (tosin niissäkin kahdessakymmenessä on mukana sellaisia monstereita kuin Rovaniemi, jota on koko alueeltaan lopulta melko vaikea sanoa

Veikko Eranti on kaupunki- ja demokratiakysymyksiin keskittynyt sosiologi Helsingin yliopistosta. Väitöskirjan tekemisen lisäksi Eranti pyörittää ajatuspaja Aivoriehaa. Vasemmistofoorumi ja Aivorieha julkaisivat vuonna 2013 yhdessä raportin ”Parempia vastauksia kestävyysvajeeseen”.

Pienissä kunnissa ihmismäärä ei riitä kunnollisten palvelujen järjestämiseen. Tiiviimpään asumiseen ja aluerakenteeseen siirtymistä tulisi tukea taloudellisesti.


020

Peruste #3 2014

MUTTA SELLAISELLE SUOMELLE, JOSSA MÖKIT ON RIPOTELTU VIIDEN KILOMETRIN PÄÄHÄN TOISISTAAN JA JOSSA PALVELUT, TYÖPAIKAT JA SOSIAALINEN ELÄMÄ KOOSTUVAT KAHDELLA AUTOLLA JA KOLMELLA MOPOLLA TEHDYISTÄ RETKISTÄ 20 KILOMETRIN PÄÄSSÄ OLEVALLE ABC:LLE, ON VAIKEAA NÄHDÄ TALOUDELLISTA, EKOLOGISTA TAI SOSIAALISTA TULEVAISUUTTA.

kaupunkimaiseksi). Lisäksi pienemmissä paikoissa ei oikein riitä ihmismäärä kunnollisten terveyspalvelujen järjestämiseen eikä kunnollisen lukion ja ammattikoulun pyörittämiseen - puhumattakaan muista työpaikoista. Suomen erittäin pieni kuntakoko on osittain seurausta menneestä elinkeinorakenteesta. Maanviljely ei enää ole merkittävä elinkeino Suomessa, joten myöskään aluerakennetta ei pitäisi suunnitella sen ehdoilla. Samoin monet tehtaiden ympärille aikanaan rakentuneet pienet paikkakunnat ovat nyt suuren ongelman edessä, kun tehtaita ei enää olekaan. Eivätkä ne tule takaisin. Suomen aluepolitiikassa pitäisi pyrkiä muodostamaan kehittyviä ja kasassa pysyviä noin 10 000 – 15 000 ihmisen keskuksia. Tämän kokoiset kaupungit (esikaupunkialueineen) pitävät yllä kouluja ja sairaaloita. Keskusten välinen julkinen liikenne voidaan organisoida siten, ettei jokainen tarvitse omaa autoa. Tämän kokoisiin kaupunkeihin mahtuu sekä tiiviimpää asumista, että lähialueille enemmän omaa tilaa tarjoavaa aluetta. Tämä olisi myös demokratian kannalta merkittävästi selkeämpää kuin

kuntayhtymien ja ylikunnallisten terveydenhoitohärvelien rakentaminen. Tähän suuntaan voidaan edetä monella tavalla, esimerkiksi maksamalla ihmisille rahaa. Suomessa toteutettiin aikanaan rakenneuudistusta maksamalla maanviljelijöille viljelemisen lopettamisesta, käytännössä siis kaupunkiin muuttamisesta. Samalla tavalla voitaisiin esimerkiksi tukea pienten paikkojen asukkaita, joiden kotien arvo on olematon, esimerkiksi tarjoutumalla lunastamaan kaupaksi käymättömiä koteja. Ketään ei saa pakottaa hylkäämään lapsuutensa käpykylää, mutta siihen voi kyllä rohkaista rahallisella panoksella. Ottajia varmasti löytyisi. Pienetkin kunnat voisivat toki olla elinvoimaisia, jos niiden asukaskeskittymä on tarpeeksi tiivis, tai jos ne sijaitsevat tiiviin asukaskeskittymän lähellä. Mutta sellaiselle Suomelle, jossa mökit on ripoteltu viiden kilometrin päähän toisistaan ja jossa palvelut, työpaikat ja sosiaalinen elämä koostuvat kahdella autolla ja kolmella mopolla tehdyistä retkistä 20 kilometrin päässä olevalle ABC:lle, on vaikeaa nähdä taloudellista, ekologista tai sosiaalista tulevaisuutta.


021

Debatti

alia dannenberg

tasapainoinen aluepolitiikka takaa valinnanvapauden

uomen maaseudun tyhjentäminen vaikuttaa olevan Veikko Erannille itseisarvo. Mikä maaseutuasumisessa on niin kamalaa, että yhteiskunnan pitäisi kannustaa maaltamuuttoon jopa merkittävällä rahallisella panostuksella? Eranti väittää virheellisesti, että kansalaiset ovat itse tehneet valinnan hajauttamisen ja keskittämisen välillä. Myöhemmin hän tosin itsekin myöntää valinnan olleen osittain pakollinen (”puolivapaaehtoinen”). Todellisuudessa ”valinta” on tapahtunut työnantajien siirtäessä työpaikkoja etelän kasvukeskuksiin ja valtion keskittäessä laitoksiaan pääkaupunkiseudulle. Ihmiset muuttavat työpaikkojen perässä ja ihmisten perässä tulevat palvelut. Aluepolitiikan olennaisin moraalikysymys on, onko oikein pakottaa tai painostaa ihmisiä ”valitsemaan” ainoa vaihtoehto, eli muuttamaan seudulle, jossa he eivät viihdy. Kesämökkien valtaisa suosio viestittää, että lukemattomat suomalaiset eläisivät mieluiten luonnon keskellä kaukana naapureista. Toki urbaanin elämän ystäviäkin on paljon, mutta vielä suositumpi lienee

niin sanottu Nurmijärven malli, eli pieni ja väljästi rakennettu taajama kohtuullisen matkan päässä kaupungista (omakotitalot suurella tontilla Helsingin keskustassa ovat valitettavan harvojen saavutettavissa). Tutkimuksissa on havaittu ihmisen luontaisen sosiaalisen ”lauman” olevan kooltaan sadan yksilön luokkaa, ja kylämäinen asuminen vastaa tähän tarpeeseen paremmin kuin suuret ja tiiviit asutuskeskukset. Eranti vaikuttaa myös sekoittavan keskenään alue- ja kuntapolitiikan. Mielestäni hänen esittämänsä noin 15 000 asukkaan hallintoyksiköt ovat oikein toteutettuna hyvä idea. Ei ole juurikaan väliä, onko palvelujen järjestäjänä kuntayhtymä vai (pakko)liitoskunta, kunhan se toimii taloudellisesti ja demokraattisesti. Ihmisten paikallisidentiteetin ei myöskään tarvitse kytkeytyä hallintoyksikköön, vaan vanhat kuntien nimet ja muut ominaispiirteet voidaan hyvin säilyttää hallinnosta eriytettyinä. Mikäli kuntia lähdetään yhdistämään suuremmiksi yksiköiksi, on kuitenkin huolehdittava, että niillä on aidot elinmahdollisuudet myös Lahden ja Tampereen pohjoispuolella. Kyseessä voisi tällöin olla jopa toivottava siirtymä

Alia Dannenberg on kauppatieteiden tutkija ItäSuomen yliopiston Joensuun kampukselta. Hän on väitellyt tohtoriksi teoreettisesta fysiikasta Helsingin yliopistossa.

Kansalaiset eivät ole valinneet keskittämistä, eikä se ole pakon sanelema ratkaisu. On mahdollista luoda yhteiskunta, jossa ihmiset voisivat valita asuinpaikkansa nykyistä vapaammin.


022

Peruste #3 2014

Anssi Ylirรถnni Teknologiaenkeli (55 X 46 cm, akryylit, kangas) 2014


023

Debatti

HARVAAN ASUTULLA ALUEELLA EI TIETENKÄÄN TARVITSE JÄRJESTÄÄ SAMOJA PALVELUJA KUIN SUURISSA KAUPUNGEISSA, TOISIN KUIN ERANTI ANTAA YMMÄRTÄÄ. LUONNOLLISESTIKAAN KIVENHEITON PÄÄSSÄ JOKAISESTA ASUMUKSESTA EI VOI SIJAITA KESKUSSAIRAALAA JA OOPPERAA, MUTTA VÄLTTÄMÄTTÖMIEN PÄIVITTÄISPALVELUJEN, KUTEN PERUSKOULUN, PERUSTERVEYDENHOIDON JA YLEISEN TURVALLISUUDEN, ON OLTAVA KAIKKIEN ULOTTUVILLA.

pois nykyisestä eteläkeskeisestä suurkaupunkiajattelusta. Lisäksi tarjolla tulisi olla (pikku)kaupunkimaisen ympäristön lisäksi myös aitoa maaseutua niille, jotka kaipaavat sellaista elinympäristöä. Aluerakennetta ei tarvitse suunnitella maanviljelyn ehdoilla – eikä niin ole enää aikoihin tehtykään, vaikka Eranti siihen suuntaan viittaakin. Kansainvälisen politiikan viimeaikainen kuohunta talouspakotteineen on kuitenkin osoittanut myös kansallisen huoltovarmuuden tärkeyden. Tietenkään kaikessa ei tarvitse olla omavarainen, mutta on tärkeää, että kriisin kohdatessa kansalle riittää ruokaa. Täten tietty määrä maataloutta on yhä kansallisen turvallisuuden perusedellytys. Harvaan asutulla alueella ei tietenkään tarvitse järjestää samoja palveluja kuin suurissa kaupungeissa, toisin kuin Eranti antaa ymmärtää. Luonnollisestikaan kivenheiton päässä jokaisesta asumuksesta ei voi sijaita keskussairaalaa ja oopperaa, mutta välttämättömien päivittäispalvelujen, kuten peruskoulun, perusterveydenhoidon ja yleisen turvallisuuden, on oltava kaikkien ulottuvilla. Harvemmin tarvittavat palvelut voi tuottaa yhteistyössä tai ostaa isommilta yksiköiltä. Syrjässä asuva ei myöskään

lähtökohtaisesti edellytä kaikkien palvelujen olevan käden ulottuvilla, vaan valitsee itse pärjäävänsä vähemmällä – niin sairaalan kuin baarinkin osalta. Puheenvuoronsa lopuksi Eranti kuvailee Suomea, jossa kodit on ripoteltu ympäri maata viiden kilometrin päähän toisistaan. Tämä kärjistys ei ole kuvaus nyky-Suomesta, eikä edes kovin monen unelmien täyttymys. Maalla on mahdollista asua myös taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästi. Esimerkkejä tällaista kehitystä tukevista toimista olisivat valtion virastojen hajasijoittaminen sopiviin maakuntakeskuksiin Etelä-Suomen ulkopuolelle, haja-asumisen ekologisuuden lisääminen teknologisilla ratkaisuilla (aurinkopaneelit, lämpöpumput, sähköautot ym.) ja etätyökulttuurin kehittäminen – esimerkiksi tietotyötä voi tehdä missä vain, kunhan tietoliikenneyhteydet toimivat. Lisäksi voitaisiin tukea yhteisöllistä elämäntapaa, vaikkapa rohkaisemalla kimppakyytien käyttöön lainsäädännöllisten rajoitusten sijasta. Asutuksen keskittäminen ei siis ole pakon sanelema ratkaisu. On mahdollista luoda yhteiskunta, jossa ihmiset voivat valita asuinpaikkansa jopa nykyistä vapaammin.


024

Peruste #3 2014

veikko eranti

tiivistä ja eläväistä ebatin ensimmäisessä osassa esitin seuraavat kolme väitettä: 1. Suurin osa inhimillisestä toimeliaisuudesta tapahtuu Suomessa tällä hetkellä varsin vapaaehtoisesti 20 suurimman asukaskeskittymän sisäpuolella. 2. Pienimmät kunnat ovat tärkeä osa niissä asuvien ihmisten identiteettiä, mutta ne ovat kaiken muun politiikan näkökulmasta lähinnä ongelmallisia. 3. Ratkaisuna voisi olla aktiivinen tiivistämispolitiikka, jossa rohkaistaisiin nykyistä tiiviimpään asumiseen. Alia Dannenbergin tekstissä se, että ihmiset haluavat työpaikkoja ja palveluita ja muuttavat niiden perässä kaupunkeihin, näyttäytyy jotenkin ”pakottavana”. Hän pitää tätä aluepolitiikan ”olennaisimpana moraalikysymyksenä”. Ehkä olemme eri mieltä siitä, onko aluepolitiikka ylipäänsä ensisijaista suhteessa muuhun politiikkaan. Ihmis-

KYLLÄ 10 000–15 000 ASUKKAAN KUNTAANKIN MAHTUU LÄHELLÄ TOISIAAN OLEVIA PIKKUKYLIÄ, JOISSA EI TARVITSE KÄYTTÄÄ VAATTEITA PIHALLAAN, JOS EI HALUA. SELLAISIA MAHTUU JOPA HELSINGIN SISÄÄN.

ten asuinpaikanvalinnassa on kyse palapelistä, jossa yksi pala on työpaikka, toinen itsensä muu toteuttaminen, kolmas tarjolla olevat asunnot ja niin edelleen. Moni varmasti asuisi mielellään omakotitalossa, mutta moni varmasti myös mielellään ottaisi ne kaupungin palvelut ja ehkäpä järven sen omakotitalon viereen. Olennaisin moraalikysymys kuuluu oikeasti, miten rakennamme sellaisen Suomen, jonka rakenne on taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävä, missä välimatkat eivät ole pitkät ja missä mahdollisimman moni pystyy elämään tyydyttävää elämää. Näihin kaikkiin kysymyksiin vastataan luontevimmin nykyistä tiiviimmällä yhdyskuntarakenteella koko maassa. Dannenberg esittää kritiikkinään, että minulle ”maaseudun tyhjentäminen” olisi jollakin tavalla itseisarvoista. Päinvastoin, tiivistämiselle (joka ei sinänsä edes tarkoita maaseudun tyhjentämistä) on yllä esitetty useita perusteluja. Kyllä 10 000–15 000 asukkaan kuntaankin mahtuu lähellä toisiaan olevia pikkukyliä, joissa ei tarvitse käyttää vaatteita pihallaan, jos ei halua. Sellaisia mahtuu jopa Helsingin sisään. Dannenberg nostaa odotetusti esiin Helsingin suhteen muihin kasvukeskuksiin. Dannenbergille pohjoisemman Suomen rahallinen tukeminen on itseisarvo, eli argumentti, joka ei vaadi minkäänlaisia perusteluja. Suomen alue- ja kuntapolitiikan laajassa kaaressa sil-


025

Debatti

lä, menestyykö Turku, Oulu, Joensuu vai Helsinki, luulisi olevan melko vähän merkitystä, ellei Etelä-Suomen menestystä pidä lähtökohtaisesti epätoivottavana asiana. Joka tapauksessa sekä tietointensiivisten työpaikkojen että valtion virastojen merkittävä, luonteva sijoittuminen yliopistokaupunkien ulkopuolelle on hyvin epätodennäköistä. Virastoja voidaan toki laittaa vaikka minne, mutta on vaikea nähdä, miten juuri tämä politiikka palvelisi nykyistä paremmin ihmisten valinnanvapautta. Lopulta kuitenkin olemme yksimielisiä siitä, että noin 10 000–15 000 ihmisen asukasrakennelma tarjoaa sekä maaseutumaista että tiiviimpää asumista ja järkevän pohjan palveluiden kehittämiselle. Käytännössä olemme ensimmäisen

JOKA TAPAUKSESSA SEKÄ TIETOINTENSIIVISTEN TYÖPAIKKOJEN ETTÄ VALTION VIRASTOJEN MERKITTÄVÄ, LUONTEVA SIJOITTUMINEN YLIOPISTOKAUPUNKIEN ULKOPUOLELLE ON HYVIN EPÄTODENNÄKÖISTÄ.

kirjoitukseni kolmesta argumentista eri mieltä lähinnä siitä, saako tällaista tulevaisuutta aktiivisesti edistää. Ja mikäli ihmisten lomanviettotavoista voisi tehdä päätelmiä asumistoiveista, niin suurin osa suomalaisista haluaisi asua Ruotsissa, Kanarialla tai Thaimaassa. Voi tämä olla tottakin.

alia dannenberg

valmis muotti vai monimuotoinen yhteiskunta? ebattikirjoituksissaan Veikko Eranti tarjoaa toistuvasti ratkaisuksi politiikkaa, jossa ihmisiä kannustetaan nykyistä tiiviimpään asumiseen. Olennainen kysymys kuuluu: ratkaisuksi mihin? Mikä on Erannin mielestä se nykytilanteen ongelma, jonka tiiviimpi asuminen ratkaisisi? Erannin mukaan liian pienet kunnat ovat poliittisesti ongelmallisia. Itse olen jo aiemmin todennut, että kuntia voisi hyvin yhdistää, kunhan se tehdään ihmisten kotiseutuidentiteettiä kunnioittaen. Sen sijaan asutuksen tiivistäminen

on aivan eri asia. Hallinnollinen kuntatai palvelurakenneuudistus voidaan toteuttaa puuttumatta asutusjakaumaan millään tavoin. Eranti antaa ymmärtää, että yhdyskuntarakennetta tiivistämällä yhä use-

EN PIDÄ EPÄTOIVOTTAVANA ETELÄ-SUOMEN ”MENESTYSTÄ”, KUTEN ERANTI ESITTÄÄ, VAAN SEN YKSIPUOLISTA TUKEMISTA MUUN MAAN KUSTANNUKSELLA.


026

Peruste #3 2014

Anssi Ylirรถnni En revi sivuja kalenterista, kalenteri repii sivuja minusta (27 X 35 cm, akryylit, kangaspahvipohja) 2014


027

Debatti

ampi pystyisi elämään tyydyttävää elämää. Minulle ei edelleenkään ole valjennut, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Suuri osa suomalaisista kaipaa ympärilleen tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Osalle heistä maalla asuminen on jopa elinehto, kuten maataloustuottajille, joita maassamme tulee toivottavasti olemaan jatkossakin. Aktiivisen tiivistämisen seurauksena yhä useammat päätyisivät toiveidensa vastaiseen asumismuotoon, ja harvojen maaseudulle jäävien asema vaikeutuisi entisestään. En pidä epätoivottavana Etelä-Suomen ”menestystä”, kuten Eranti esittää, vaan sen yksipuolista tukemista muun maan kustannuksella. Ei sillä ole väliä, menestyykö Turku, Oulu, Joensuu vai Helsinki. Sillä on väliä, annetaanko eri alueille tasavertaiset mahdollisuudet vai pyritäänkö kaikki toiminnot aktiivisesti keskittämään samalle seudulle. Jälkimmäinen johtaa nimenomaan siihen, minkä Eranti yrittää kiistää: yksisuuntaiseen muuttovirtaan ja valinnanvapauden kapenemiseen. Erannin on vaikea nähdä, miten esimerkiksi valtion virastojen hajasijoittaminen palvelisi ihmisten vapautta valita asuinpaikkansa. Jos verrataan yhtä kaupunkia, jossa sijaitsee 20 virastoa, tai kahtakymmentä kaupunkia, joista kussakin on yksi virasto, ei liene erityisen vaikeaa nähdä, kumpi vaihtoehto tarjoaa enemmän valinnanvapautta. Ei virastoja tietenkään keskelle korpea kannata sijoittaa, mutta koko maan kattava parinkymmenen vireän hallinto- ja korkeakoulukaupungin verkosto on huomattavasti tasapuolisempi kuin yksi kolossaalinen hallintokeskittymä. Suomen pinta-ala on yli 300 000 neliökilometriä. Miten ihmeessä Eran-

SUOMEN PINTA-ALA ON YLI 300 000 NELIÖKILOMETRIÄ. MITEN IHMEESSÄ ERANTI KUVITTELEE, ETTÄ OLISI MAHDOLLISTA ”RAKENTAA” SUOMI, JOSSA VÄLIMATKAT EIVÄT OLISI PITKIÄ? AINOA KEINO OLISI TYHJENTÄÄ MAASEUTU JA MIELUITEN KOKO POHJOINEN SUOMI, MIHIN ERANTI EI MYÖNNÄ TÄHTÄÄVÄNSÄ.

ti kuvittelee, että olisi mahdollista ”rakentaa” Suomi, jossa välimatkat eivät olisi pitkiä? Ainoa keino olisi tyhjentää maaseutu ja mieluiten koko pohjoinen Suomi, mihin Eranti ei myönnä tähtäävänsä. Vaihtoehtona on pitää koko maa mahdollisimman tasaisesti asuttuna ja muun muassa uuden teknologian avulla pyrkiä vähentämään pitkistä välimatkoista johtuvia taloudellisia ja ekologisia ongelmia. Asuinpaikan valinta on palapeliä, kuten Eranti toteaa. Niin on valtion aluepolitiikkakin. Halutaanko kaikki suomalaiset puristaa samaan muottiin vai luoda monimuotoinen yhteiskunta, jossa on tarjolla monenlaisia asumisen ja elämisen tapoja? Kuntarakenne saattaa kaivata uudistamista, mutta nykyistä tiiviimpään asumiseen ei ole mitään syytä pyrkiä. Sellaista, mikä ei ole rikki, ei tarvitse eikä kannata korjata.


028

aluepolitiikka

Peruste #3 2014

MARKKINAKÄSITYKSET JA ALUEPOLITIIKKA Väestön alueellista keskittämistä perustellaan usein sillä, että se lisää taloudellista tehokkuutta, parantaa täten kilpailukykyä ja on siksi toivottavaa. Näin ei kuitenkaan vaikuttaisi tapahtuvan pitkällä aikavälillä, etenkään silloin, kun kasvavia alueita on vähän ja kasvu on nopeaa. Kokonaistaloudellisen tehottomuuden lisäksi keskittäminen lisää alueiden välistä eriarvoisuutta, jolloin ihmisten aito mahdollisuus valita asuinpaikkansa ei toteudu. tuomas koponen


029

Markkinakäsitykset ja aluepolitiikka

lueiden välisen tasa-arvon tulisi olla yksi aluepolitiikan keskeisimmistä tavoitteista. Tämä tarkoittaisi toteutuessaan kullekin vapaata mahdollisuutta valita asuinpaikkansa. Tasa-arvon tulisi ulottua sekä lopputulokseen että lähtökohtiin. Tehokkuutta ja kilpailukykyä korostavana aikanamme ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että vapaus valita asuinpaikkansa riittäisi perusteeksi toteuttaa tasaiseen aluekehitykseen tähtäävää politiikkaa. On nostettava esiin uskottavia taloudellisia perusteluita. Käsitys markkinoista on aluepolitiikkaa määrittävä peruskysymys. Johtaako alueellisesti säätelemätön talouden kasvu kansantalouden kannalta optimaaliseen tulokseen, vai voidaanko alueelliseen kehitykseen vaikuttamalla edistää kansantalouden kokonaiskehitystä paremmin? Voidaan miettiä myös sitä, johtuvatko alueelliset erot siitä, ettei markkinoiden anneta toimia esteettömästi, vai johtaako markkinoiden ”oikea” toiminta eriarvoiseen tilanteeseen, jota tulisi aktiivisella politiikalla tasoittaa? alueiden eriytyminen

Työllisyydellä, väestönkasvulla ja muuttoliikkeellä mitattuna 1990-luvun laman jälkeisessä Suomessa ovat kasvaneet vain yliopistoseudut. Esimerkiksi vuonna 2008, Helsingin, Turun, Tampereen, Jyväskylän ja Oulun seuduilla oli 15 % enemmän työpaikkoja kuin ennen 1990-luvun lamaa, kun taas muissa

KÄSITYS MARKKINOISTA ON ALUEPOLITIIKKAA MÄÄRITTÄVÄ PERUSKYSYMYS. JOHTAAKO ALUEELLISESTI SÄÄTELEMÄTÖN TALOUDEN KASVU KANSANTALOUDEN KANNALTA OPTIMAALISEEN TULOKSEEN, VAI VOIDAANKO ALUEELLISEEN KEHITYKSEEN VAIKUTTAMALLA EDISTÄÄ KANSANTALOUDEN KOKONAISKEHITYSTÄ PAREMMIN?

maakunta- ja teollisuuskeskuksissa työpaikkojen määrä oli vuonna 2008 lamaa edeltävän tason alapuolella (VATT 2011). Väestön alueellinen keskittyminen on siis kiihtynyt, ja valtaosalla seuduista väki vähenee. Muuttoliikkeet suuntautuvat keskuksiin ja alueiden väliset erot vahvistuvat luonnollisen väestökehityksen kautta. Kun keskittävä kehitys jatkuu voimakkaana, monien alueiden väestörakenteella ei enää onnistuta pitämään yllä lakisääteisiä, jokaiselle kansalaiselle kuuluvia peruspalveluita. Mikäli halutaan säilyttää aito mahdollisuus ihmisille valita asuinpaikkansa, on aluekehitykseen puututtava siis jonkinlaisin politiikkatoimin. Suomen voi kai sanoa ainakin joskus olleen vahvan aluepolitiikan maa. Infrastruktuurin ja liikenneverkkojen kehittäminen, valtionyhtiöiden sijaintipäätökset sekä yliopistojen perustaminen ovat olleet alueiden tasaisen kehityksen kannalta tärkeitä toimia.


030

Peruste #3 2014

Anssi Ylirönni Unheimlich

Aluepoliittiset syyt olivat esimerkiksi keskeisiä, kun Urho Kekkosen ajan Suomea teollistettiin julkisin investoinnein. Historian valossa uskaltaa varmaankin todeta, että valtion tukemasta investointitoiminnasta seurasi hyviä tuloksia. Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen vuonna 2011 julkaisemassa Talouden rakenteet 2011 tutkimuksessa todetaan alu-

eiden välisten tuloerojen kaventuneen voimakkaasti 1960- ja 1980-lukujen välillä (VATT 2011). Tähän väliin ajoittuu myös suuri osa valtiojohtoisesta, investointivetoisesta aluepolitiikasta (Vartiainen 1998). VATT:n julkaisussa todetaan samaan hengenvetoon, että alueiden lähentyminen on sittemmin hidastunut, ja


031

Markkinakäsitykset ja aluepolitiikka

1990-luvulta lähtien alueiden väliset tuloerot ovat lähteneet suurenemaan. 2000-luvulla tuloerot ovat pysyneet suurin piirtein paikallaan (VATT 2011). Erkaantuminen on kuitenkin tarkoittanut pysyviä eroja esimerkiksi työllisyydessä, alueille suuntautuvissa muuttoliikkeissä sekä tulonjaossa. tasaisuus ja tehokkuus

Aluepolitiikkaa arvioidaan luonnollisesti laajemmin koko kansantalouden kehitystä silmällä pitäen. Tällöin tasaisuus- ja tehokkuustavoitteiden välinen suhde on keskeinen tekijä. Onko tasainen aluekehitys aluepolitiikan tavoite sinänsä vai tulisiko aluepolitiikalla tavoitella vain koko kansantalouden näkökulmasta optimaalisinta ratkaisua? Tulisiko esimerkiksi vahvistaa kasvukeskuksia entisestään? Vai voisiko aluepolitiikan keinoin saatava tasaisempi aluekehitys tuottaa optimaalisimman kansantaloudellisen ratkaisun? Olisi elintärkeää löytää perustelut, jotka yhdistäisivät molemmat näkökulmat (tasaisuuden ja tehokkuuden). Esimerkiksi yllä mainittu Kekkosen ajan investointipolitiikka näyttäytyi vastauksena molempiin valjastaessaan aiemmin käyttämättömiä resursseja tasaisesti käyttöön alueiden kesken. markkinat ja aluekehitys

Selvää on siis se, että alueiden välillä on Suomessa selkeää eriarvoisuutta (VATT 2011). Kiistanalaista on se, johtuvatko nämä erot markkinoiden vapaasta toiminnasta, vai onko markkinoiden toiminta prosessi, joka kuitenkin johtaa pitkällä aikavälillä tasaiseen kehitykseen.

Uusklassisen talousteorian mukaan alueiden kasvu- ja tulotasoerot häviävät pitkällä aikavälillä, koska markkinoiden välityksellä tapahtuva resurssien optimaalinen allokaatio johtaa talouden tehokkuuden lisäksi alueiden väliseen tasapainoon. Toisaalta esimerkiksi arvostetun ruotsalaisen taloustieteilijän Gunnar Myrdalin mukaan markkinavoimien toiminta johtaa epätasapainoon alueiden välillä. Kasvu johtaa uuteen kasvuun ja menetykset uusiin menetyksiin (Myrdal 1957). Markkinamekanismin vapaa myllerrys näyttäisi tuottavan sekä alueellisesti keskittävää että keskittymistä hillitsevää toimintaa. Suurtuotannon edut, suuremmat työmarkkinat, muiden yritysten läheisyyden tuomat tuottavuushyödyt sekä kotitalouksien kokema hyöty esimerkiksi suuremmista kulutusvaihtoehdoista johtavat alueelliseen keskittymiseen (Laakso & Loikkanen, 2004). Toisaalta tiettyjen tuotannontekijöiden (kuten luonnonvarojen) liikkumattomuus, keskittymisen myötä nousevat elinkustannukset, ruuhkautuminen, rikollisuus ja muut negatiiviset ulkoisvaikutukset sekä esimerkiksi kotiseuturakkautena ilmenevä ihmisten vapaa tahto asua maaseudulla hillitsevät alueellista keskittymistä (Valtioneuvoston Kanslia 2000). Alueet kasvavat kuitenkin päivänselvästi eri vauhtia, ja talouteen synty nopean kasvun keskuksia sekä hitaamman kasvun tai taantuman reuna-alueita. Näin ollen talouden pitkän aikavälin alueellinen tasapainottuminen joudutaan kyseenalaistamaan, tai toteamaan se ainakin kovin hitaaksi prosessiksi. Kiistaa on myös siitä, onko keskittävä kehitys kokonaistaloudellisesti teho-


032

Peruste #3 2014

MYÖS NIIN SANOTTU HYSTEREESI-HYPOTEESI TARJOAA PERUSTELUJA TASAISEMMAN ALUEKEHITYKSEN PUOLESTA. HYSTEREESIHYPOTEESIN MUKAAN TYÖTTÖMYYSASTEESSA LYHYELLÄ AIKAVÄLILLÄ TAPAHTUVILLA MUUTOKSILLA ON PITKÄAIKAISIA SEURAUKSIA, ELI KERRAN NOUSTUAAN TYÖTTÖMYYS EI HELPOSTI PALAA ENNALLEEN. TÄMÄ JOHTUU ESIMERKIKSI TYÖTTÖMIEN TYÖKYVYN TAI TYÖTAITOJEN NOPEASTA HEIKKENEMISESTÄ, JA PIDEMPÄÄN TYÖTTÖMÄNÄ OLLEEN LEIMAUTUMISESTA TYÖNANTAJAN NÄKÖKULMASTA KYVYTTÖMÄKSI.

kasta. Monesti kuulee väitettävän, että keskittäminen lisää taloudellista tehokkuutta ja parantaa kilpailukykyä ja olisi siksi toivottavaa. Alueellinen keskittyminen tuottaa taloudellista tehokkuutta yritysten näkökulmasta esimerkiksi mittakaavaetujen, laajempien työmarkkinoiden ja positiivisten ulkoisvaikutusten kuten tiedon helpomman leviämisen vuoksi. Nämä ovat seurausta taloudellisten toimijoiden sijoittumisesta toistensa läheisyyteen. Tehokkuus parantaa yritysten kilpailukykyä ja hyödyttää siten koko kansantaloutta. Työmarkkinoiden tehokkaampi toiminta kasvualueilla puolestaan alentaa työttömyyttä ja tasaa alueiden välisiä eroja, kun työvoimaa siirtyy korkean työttömyyden alueelta matalamman työttömyyden alueelle, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Laajemmat työmarkkinat hyödyttävät sekä yrityksiä että työntekijöitä kysynnän ja tarjonnan kohdatessa niin sanotusti kitkattomammin. Näin keskittyvä kehitys näyttäisikin olevan taloudellisesti tehokas ratkaisu lyhyellä aikavälillä, mutta mikään ei ta-

kaa sen olevan sitä myös pitkällä aikavälillä (Valtioneuvoston Kanslia 2000). Talouden menestysmahdollisuudet saattavatkin heikentyä keskittävän kehityksen negatiivisten vaikutusten seurauksena. Alueiden väliset erot ja keskittävä kehitys saattavat siis aiheuttaa esteitä talouden optimaaliselle kehitykselle, mikä perustelee julkisen vallan pyrkimyksen puuttua alueellisiin eroihin. Keskittyvä alueellinen kehitys ei ole optimaalisin ratkaisu, varsinkaan silloin, kun kasvavia alueita on vähän ja kasvu on nopeaa. Yksi syy liittyy julkiseen sektoriin sekä resurssien vajaakäyttöön. Muuttoliike korkean työttömyyden seudulta matalamman työttömyyden alueelle toki pienentää alueiden välisiä työttömyyseroja lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmällä aikavälillä muuttotappioalueiden kehityksen edellytykset heikkenevät, sillä muuttoliike koostuu monesti pääosin nuoresta ja koulutetusta työvoimasta. Väestöpohjan heikentyessä niin julkisten kuin yksityisten yritystenkin tarjoamat palvelut vähenevät ja heikkenevät. Työttömyys voi kääntyä taas nousuun.


033

Markkinakäsitykset ja aluepolitiikka

Kasvukeskuksissa taas palveluiden tarjonta ei kestä kysynnän vauhdissa mukana, ja julkisten palveluiden laatu heikkenee. Koulujen kasvavat luokkakoot on tästä yksi esimerkki. Verotulot toki lisääntyvät, mutta voimakas muuttoliike myös rasittaa kasvavan alueen julkista taloutta palveluiden, asuntojen ja infrastruktuurin kasvavan kysynnän vuoksi. Muuttotappioalueella puolestaan infrastruktuuri jää vajaakäytölle. Muuttotappioseuduille jää myös käyttämätöntä työvoimaa, sillä oletettavasti kaikki ihmiset eivät tule muuttamaan kasvaville kaupunkiseuduille (Valtioneuvoston Kanslia 2000). Tällainen nopea väestön keskittyminen aiheuttaa ongelmia varsinkin silloin, kun kasvukeskuksia on vähän. Toiseksi keskittymisestä seuraa negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Tutkimusten mukaan rikollisuutta esiintyy enemmän metropolialueilla kuin niiden ulkopuolella (Laakso & Loikkanen, 2004). Ympäristöongelmat ovat myös yleisempiä kaupungeissa kuin harvemmin asutuilla seuduilla. Tämä laaja ongelmakenttä pitää sisällään esimerkiksi veden, ilman, eläin- ja kasvikunnan tilan sekä melutason. Negatiiviset ulkoisvaikutukset ilmenevät myös keskittymistä hajauttavina voimina: jotkut ihmiset haluavat muuttaa niiden takia pois kaupungeista. Kolmanneksi, harvojen alueiden nopea kasvu aiheuttaa talouteen inflaatiopainetta. Kasvavan alueen sisäinen kilpailu työvoimasta johtaa palkkojen kasvuun, mikä aiheuttaa inflaatiopainetta. Kasvavalla alueella myös asuntojen hinnat ja maanvuokra nousevat, mikä myös lisää talouden inflaatiopainetta

sekä tuottaa alueellista hajautumista (Valtioneuvoston Kanslia 2000). Ihmiset ja yritykset ryhtyvät sijoittumaan varsinaisen kasvukeskittymän ulkopuolelle. Tasainen aluekehitys voisi tarkoittaa inflaatiopaineen vähenemistä. Myös niin sanottu hystereesi-hypoteesi tarjoaa perusteluja tasaisemman aluekehityksen puolesta. Hystereesihypoteesin mukaan työttömyysasteessa lyhyellä aikavälillä tapahtuvilla muutoksilla on pitkäaikaisia seurauksia, eli kerran noustuaan työttömyys ei helposti palaa ennalleen. Tämä johtuu esimerkiksi työttömien työkyvyn tai työtaitojen nopeasta heikkenemisestä, ja pidempään työttömänä olleen leimautumisesta työnantajan näkökulmasta kyvyttömäksi. Jos siis työttömyyserot repeävät alueiden välillä suuriksi, on vaarana muodostua alueita, joiden asukkaat eivät yksinkertaisesti kykene enää työllistymään hystereesin vaikutuksen takia. Hystereesin seurauksena inhimillinen pääoma rapautuu, työvoiman tarjonta heikkenee ja työttömyysaste nousee. lopuksi

Alueellinen jakautuminen ei voi tapahtua vain ja ainoastaan oletetun taloudellisen tehokkuuden ohjaamana muutaman keskuksen kautta. Ensinnäkin kokonaistaloudellisesta näkökulmasta se ei ole lainkaan ongelmatonta, mutta mikä tärkeämpää, keskittyvä kehitys voi räikeimmillään johtaa heikoimpien alueiden lähes täydelliseen kuihtumiseen. Tällöin aito mahdollisuus valita asuinpaikkansa ei toteudu. Ekologisesta näkökulmasta aluerakenne on monimutkainen kysymys. Suosia-


034

Peruste #3 2014

Anssi Ylirönni Markku banaaninkuoressa (65 X 54 cm, akryylit, kangas) 2011

ko mahdollisimman tiivistä ja julkiseen liikenteeseen pitkälle nojaavaa kaupunkiasutusta, vaiko hajanaisempaa aluerakennetta sekä tasaisempaa maankäyttöä? Ympäristöarvojen mukainen politiikka voi olla yksi mahdollinen vaihtoehto vahvojen keskittymisetujen purkamiselle, ja sen myötä vahvemmin paikallista toimintaa suosivalle taloudelliselle

kehitykselle. Uusilla energiantuotannon tavoilla on vahva työllistämispotentiaali erityisesti maaseudulla. Öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden hinnan noustessa yhä paikallisempi energiantuotanto voi tulla kannattavaksi. Esimerkkejä tällaisesta energiantuotannosta ovat vaikkapa erilaiset biopolttoaineet, aurinkoenergia, puuperäinen


035

Markkinakäsitykset ja aluepolitiikka

UUSILLA ENERGIANTUOTANNON TAVOILLA ON VAHVA TYÖLLISTÄMISPOTENTIAALI ERITYISESTI MAASEUDULLA. ÖLJYN JA MUIDEN FOSSIILISTEN POLTTOAINEIDEN HINNAN NOUSTESSA YHÄ PAIKALLISEMPI ENERGIANTUOTANTO VOI TULLA KANNATTAVAKSI. ESIMERKKEJÄ TÄLLAISESTA ENERGIANTUOTANNOSTA OVAT VAIKKAPA ERILAISET BIOPOLTTOAINEET, AURINKOENERGIA, PUUPERÄINEN ENERGIA, JÄTEPERÄINEN ENERGIA, VESIVOIMA JA MAALÄMPÖ.

energia, jäteperäinen energia, vesivoima ja maalämpö. Logistiikan perustuessa vahvasti fossiilisiin polttoaineisiin, energiantuotanto voi pitkällä aikavälillä olla pakotettu tapahtuvaksi mitä suurimmassa määrin paikallisesti, jolloin hajanaisempi yhdyskuntarakenne on luonnonresurssien riittävyyden näkökulmasta katsottuna hyvä asia. Suomea tulisi kehittää yhä monikeskuksisempaan suuntaan, jolloin laajemmat alueet ydinkaupungin ympärillä voisivat kehittyä korkean tuottavuuden ja keskittymiseduista nauttivan keskuskaupungin avulla. Aikaisempien

kokemusten perusteella isoilla kasvukeskuksilla on positiivisia vaikutuksia lähialueilleen, mutta negatiivisia reunaalueilleen (Tervo 2009). Tehtävänämme onkin määritellä maantieteellisesti optimaalinen kasvukeskusten verkosto siten, että positiivisen kehityksen ulottumattomiin jäävät reuna-alueet ovat mahdollisimman pienet. Keskittymisen on tapahduttava hajauttavasti, monen keskittymän kautta. Kirjoittaja on kauppatieteiden opiskelija Itä-Suomen Yliopistossa Joensuun kampuksella.

lähteet: ✕✕

Laakso Seppo, Loikkanen, Heikki A. (2004) Kaupunkitalous. Gaudeamus, Helsinki

✕✕

Myrdal, Gunnar (1957) Economic Theory and Underdeveloped Regions. Duckworth, Lontoo

✕✕

Tervo, Hannu ( 2009) Suomen alueellisen kehityksen visio ja vaihtoehtoiset skenaariot vuoteen 2020, Työ- ja elinkeinoministeriö. http://www.tem.fi/files/24528/Hannu_Tervo.pdf

✕✕

Valtioneuvoston kanslia (2000) Alueellinen kehitys ja aluepolitiikka Suomessa. http://valtioneuvosto. fi/tiedostot/julkinen/vn/selonteot-mietinnot/Alueellinen_kehitys_ja_aluepolitiikka_Suomessa_ tyoryhmaraportti/131891.pdf

✕✕

Vartiainen, Perttu (1998) Suomalaisen aluepolitiikan kehitysvaiheita. Sisäasiainministeriö, Helsinki.


036

aluepolitiikka

Peruste #3 2014

ELOVENA SUOMI 2.0 Työelämä ja koko yhteiskuntamme muuttuu merkittävästi tulevien vuosikymmenten aikana. Tämä tarkoittaa, että eri puolilla maata on tuettava uudenlaisia koulutuksen, toimeentulon ja energiapolitiikan mahdollisuuksia. ville luotola


037

Elovena Suomi 2.0

eillä jokaisella on omat mieltymyksemme ja jokainen meistä haluaa toteuttaa niitä omalla tavallaan. Yksi haluaa asua kaupungin keskustassa, toinen lähiössä ja kolmas maalaistaajaman laitamilla. Se, haluammeko yhteiskuntana tämän olevan mahdollista, on aluepoliittinen kysymys. Jos haluamme antaa ihmisille mahdollisuuden tähän, meidän on muodostettava järjestelmämme uudestaan. Tarvitsemme toimeentuloa suurempien kaupunkien lisäksi myös maalle, kyliin ja kuntiin. Tarvitsemme myös mahdollisuuden ponnistaa ylös, koulutusta, harrastuksia sekä keinon tyydyttää ihmisen tarvetta tutkia ja nähdä maailmaa – tarvitsemme tavan kulkea. Esitän tässä vision tai utopian siitä, millainen Suomi voisi olla vuosien 2040-2050 tienoilla.

ALUEPOLIITTISESTI OLISI ENSIARVOISEN TÄRKEÄÄ, ETTÄ TULEVASSA SUOMESSA IHMISET PYSTYISIVÄT OLEMAAN KAIKKIALTA YHTEYDESSÄ MAAILMALLE. NÄIN OLLEN TEHTAANJOHTAJA VOISI JOHTAA KONEITA KYMMENIEN KILOMETRIEN PÄÄSSÄ ITSE TEHTAASTA TAI YLIOPISTON PROFESSORI VOISI PITÄÄ LUENTOAAN MÖKILTÄÄN.

työn muutokset

Yhteiskuntamme kohtaa tulevien vuosikymmenten aikana valtavan murroksen, kun suuri osa nykyisistä työpaikoista katoaa kehittyvän automatisoinnin vuoksi. Ensimmäisenä tulevat katoamaan työpaikat tehtailta, logistiikka-alalta sekä hallinnon tukitehtävistä. Aikaa tähän kulunee nopeimmillaan noin 20 vuotta. Myöhemmin tulee katoamaan vielä lisää nykyisin hyvin varmoina pidettyjä toimia sieltä ja täältä ympäri maata. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ihmiset joutuisivat massatyöttömyyden uhreiksi: meidän vain tarvitsee keksiä uusia tapoja tulla toimeen. Tarvitsem-

me uusia ja jossain määrin myös vanhoja ammatteja. Valtion tulisi olla tulevan murroksen tasalla tarjoamalla jokaiselle kansalaiselle toimeentulo, mutta se ei tarkoita, etteikö valtio saisi vaatia ihmisiä tekemään mitään. Samalla kun valtio satsaisi voimansa toimeentulon ja hyvinvoinnin lisäksi tutkimukseen, kehitykseen ja uusiin innovaatioihin, se loisi ihmisille tilan, jossa heillä olisi työssä rehkimisen lisäksi vapaa-aikaa. Tällaista työtä voisi tehdä missä vain, mistä löytyisi riittävät tietoliikenneyhteydet. Aluepoliittisesti olisi ensiarvoisen


038

Peruste #3 2014

Anssi Ylirönni Ajelehtija (35 X 27 cm, akryylit, kangaspahvipohja) 2012

tärkeää, että tulevassa Suomessa ihmiset pystyisivät olemaan kaikkialta yhteydessä maailmalle. Näin ollen tehtaanjohtaja voisi johtaa koneita kymmenien kilometrien päässä itse tehtaasta tai yliopiston professori voisi pitää luentoaan mökiltään. Siivoojia, keittäjiä ja vahtimestareita auttaisivat työssään yhä kehittyvät koneet ja laitteet, jolloin työn

fyysinen rasittavuus laskisi työn luonteen muuttuessa enemmän valvojatyyppiseksi tehtäväksi. Tämän lisäksi työpäivien pituus voisi olla huomattavasti lyhyempi, sillä koneiden vapauttamaa työvoimaa olisi tarjolla niin paljon, että entistä kahdeksan tunnin vuoroa vastaisi tulevaisuudessa neljän tunnin vuoro. Näin ollen ihmi-


039

Elovena Suomi 2.0

Anssi Ylirönni Matti Pellonpää

sillä olisi aikaa elinikäiselle oppimiselle, toisilleen ja harrastuksille, niin maalla kuin kaupungeissakin. toimeentulo ja koulutus

Täytyy kuitenkin muistaa, että jotta ihmisten perustarpeet säilyvät, on oltava lämmin asumus, ruokaa, juomaa sekä

mielellään myös erilaisia sosiaalisen kanssakäymisen muotoja. Tätä varten pelloilla tuotettaisiin valtavat määrät ruokaa, mutta ihmisillä olisi myös itsellään aikaa hankkia elantoa itselleen kalastaen, marjastaen sekä kasvimaata hoitaen. Jokaiselle ihmiselle riittävän käyttövarannon toisi valtion maksama perustulo, jonka päälle tulisivat toki palkka-


040

Peruste #3 2014

UUDENLAINEN ENERGIAPOLITIIKKA MAHDOLLISTAISI HARVEMMIN ASUTUILLE ALUEILLE HALVEMMAN SÄHKÖENERGIAN. KYSE ON BIOPOLTTOAINEISTA, TUULIVOIMALOISTA JA AURINKOPANEELEISTA, JOITA MAASEUDUN MAILLE, TALOJEN PIHOILLE JA RAKENNUSTEN KATOILLE MAHTUISI MERKITTÄVÄ MÄÄRÄ. VALTIO TAKAISI TIETYN OSTOHINNAN TUOTETULLE UUSIUTUVALLE ENERGIALLE.

tulot työstä. Perustulo rahoitettaisiin nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoin veroin sekä yhä useampien valtionyhtiöiden tuotoin. Tällä valuutalla kustannettaisiin myös koulutus tuleville sukupolvillemme. Koulutus keskittyisi sosiaalisiin taitoihin, elämäntaitoihin sekä innostamaan itsenäiseen oppimiseen. Sosiaaliset taidot ovat erityisen tärkeitä koneistuneessa maailmassa, jossa toisaalta ihmisillä on aikaa toisilleen, mutta jossa myös pärjää ilman sosiaalisia kontakteja koneiden hoitaessa suuren osan tehtävistä. Koulut toimisivat niin kaupunginosien kuin myös pienempien kylien ja kuntien avoimina toiminta- ja kulttuurikeskuksina. Koulupäivien jälkeen tiloissa järjestettäisiin huomattavasti nykyistä laajemmin harrastustoimintaa niin lapsille kuin aikuisillekin erilaisista liikuntakerhoista taide- ja musiikkikerhoihin. Tällä tavoin ratkaistaisiin myös syrjäkylien työttömyysongelmia, kun paikallisia asukkaita koulutettaisiin ohjaamaan lapsia, nuoria, aikuisia ja eläkeläisiä eri harrastusten parissa. Val-

tio antaisi kunnille korvamerkittyä rahaa pienempienkin koulujen ylläpitämiseksi toiminnassa. energiapolitiikka

Uudenlainen energiapolitiikka mahdollistaisi harvemmin asutuille alueille halvemman sähköenergian. Kyse on biopolttoaineista, tuulivoimaloista ja aurinkopaneeleista, joita maaseudun maille, talojen pihoille ja rakennusten katoille mahtuisi merkittävä määrä. Valtio takaisi tietyn ostohinnan tuotetulle uusiutuvalle energialle. Markkinoilla sähkö saattaisi olla toki selvästi kalliimpaa kuin nykyisin, mutta silloin ihmiset voisivat käyttää suurimman osan tuottamasta sähköstään itse ja ennen kaikkea, käyttäisivät energiaa vähemmän. Näin saavutettaisiin sekä ekologisia että aluepoliittisia tavoitteita. Energiaan liittyy myös suurempia työllistäviä ratkaisuja, sillä aluepoliittisesti vahva Suomi rakennetaan työllisyyttä ja toimeentuloa tuovan kotimaisen energian ympärille. Yksittäisiä asukkaita ja perheitä auttavat pienvoimalat saisivat lähettyvilleen biopolttoainetta tuottavia


041

Elovena Suomi 2.0

ALUEPOLITIIKKAMME KEHITTYY YHTÄ AIKAA MUUN AJATTELUMME KANSSA. ME TARVITSEMME IHMISIÄ, JOTKA VOIVAT HYVIN JA IHMISET VOIVAT HYVIN, KUN HE ASUVAT KUTEN HALUAVAT, SAAVAT PERUSTARPEENSA TÄYTETTYÄ SEKÄ VIETTÄVÄT ANTOISAA ELÄMÄÄ.

peltoja, puupeltoja, suuria tuulivoimapuistoja sekä aurinkopaneelikeskittymiä, joilla ratkaistaisiin sekä teollisuuden että kaupunkien energian tarve. Innovaatiot tähtäisivät uusien energiamuotojen löytämiseen ja vanhojen kehittämiseen entistä tehokkaammiksi sekä kestävämmiksi. Tämän lisäksi Suomi pyrkisi olemaan edelläkävijä kotien energiatehokkuudessa niin kylmillä kuin kuumillakin ilmoilla sekä kodinkoneita käytettäessä. toteutus

Yllä lukemanne on utopia, jota varten täytyisi tehdä määrätietoisesti töitä. Emme voi pelkästään nojautua vanhoihin maatalous- ja tehdastyöpaikkoihin. Informaatioteknologian osaamisemme ei vielä ole riittävällä tasolla, emmekä me todellakaan ole vielä valmiita tällaiselle järjestelmälle poliittisesti. Jo nyt otettavia ensiaskeleita olisivat kuitenkin valtion korvamerkitsemät rahat kylien ja kuntien pienemmillekin kouluille, joissa voitaisiin jo nykypäivänä järjestää koulupäivien lisäksi kansanopistotoimintaa ja urheiluharrastuksia.

Toiseksi kirjoitukseni sivuaa myös ajatuksia koko kansalle tarjottavasta perustulosta, johon ihminen voi itse tienata lisäelantoa omilla toimillaan. Suomi ostaa valtavan määrän energiaa ulkomailta. Vaikka teollisuuden halpa sähkö voi olla meille työpaikkojen muodossa kultaa arvokkaampaa, pitäisi meidän pyrkiä parempaan ja puhtaampaan energiantuotantoon. Ehkä aloitamme utopian rakentamisen jo nyt. Ehkä se myös pudottaa sähkönkulutusta ja ajaa rakentajat pohtimaan tehokkaampia lämmityskeinoja: tämä olisi ekologista. Aluepolitiikkamme kehittyy yhtä aikaa muun ajattelumme kanssa. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka voivat hyvin ja ihmiset voivat hyvin, kun he asuvat kuten haluavat, saavat perustarpeensa täytettyä sekä viettävät antoisaa elämää. Vaikka perusteluina pitäisi käyttää tuottavuutta ja tehokkuutta, pohjalla ovat kuitenkin aina ihmisen onnellisuus ja perustarpeet. Niitä ei pysty muuttamaan mikään. Kirjoittaja on 25-vuotias Rovaniemen ja Oulun väliä viikoittain reissaava sekatyömies ja kasvatustieteen ylioppilas.


042

aluepolitiikka

Peruste #3 2014

MONIPUOLISET PERUSKUNNAT JA PAIKALLISTUOTANTO Paikallistuotanto olisi ratkaisu moniin kuntien ongelmiin. Kestävää maaseututaloutta voisi kehittää vaikkapa 15 000 asukkaan peruskuntien avulla. Myös verotusta tulisi uudistaa. kati peltola


043

Monipuoliset peruskunnat ja paikallistuotanto

hminen on yhteisöeläin, jonka jatkuvasti erikoistuva tuotanto perustuu monistuviin verkostoihin. Sukulaisten ja muiden lähisuhteiden henkilökohtainen ja tuotannollinen merkitys on edelleen keskeinen. Suoraan itselle ja perheelle tai naapureille tehdyn työn osuus kokonaistuotannosta ja kulutuksesta vähenee kuitenkin kiihtyvällä nopeudella. Kotimainenkin tuotanto käyttää ympäri maailmaa kerättyjä tuotantopanoksia. Tuotannon erikoistuminen tekee ihmisistä keskenään kilpailevia osia globaalisti risteilevissä tuotantoketjuissa. Suomessa ostettujen työtuntien määrä on pysynyt samalla tasolla vuodesta 1990, väkiluvun ja kansantuotteen noususta huolimatta. Niinpä ansiotyötä hakevien työttömien määrä on noussut sadoilla tuhansilla. Pääkaupunkiseutua kasvatetaan Suomen tuotannon veturiksi. Pääkaupunkiseudulla kohtaavat kansainvälistyvä koulutus ja tutkimus, ylikansallisten yritysten ja rahoituslaitosten edustajat sekä näihin lujasti luottavat poliittiset eliitit. Niinpä Suomen päättäjien enemmistö näyttää haluavan lisää väkeä pääkaupunkiseudulle, josta yritykset pystyvät vikkelimmin osallistumaan kansainväliseen kilpailuun. Maaseudulla vielä elävien työikäisten halutaan pääosin siirtyvän Helsingin lisäksi muille suurille kaupunkiseuduille, Tampereen, Turun, Oulun, Kuopion ja Lappeenrannan (tai oikeammin Pietarin) vaikutusalueille.

Näiden kaupunkiseutujen kasvua vahvistaa myös kansainvälinen muuttoliike. Keskittyminen ei kuitenkaan takaa kaupungeissakaan ansiotyötä kaikille. paikallistuotanto

Monipuolinen maaseutu edellyttää asukkaita, jotka pystyvät turvaamaan yhdessä toistensa toimeentulon. Elävä maaseutu kasvaa ihmisten kyvystä pitää huolta maasta ja kasvattaa sen antimia uusintaen kestävästi työvoimaansa ja maan kasvuvoimaa. Satunnaiset markkinaideat ja investoinnitkin tuovat työpaikkoja. Paikallisen tuotannon on kuitenkin tarjottava työpaikkoja ja riittäviä kulutusmahdollisuuksia sukupolvesta toiseen. Kylmenevät talot ja tyhjenevät kylät kelpaavat yleensä vain muualla tapahtuvan tuotannon raaka-aineiden keräämiseen tai pois muuttaneiden sukujen lomailuun. Kestävän tuotannon lähin asiakaskunta ovat tuottajaperheet itse. Yhteisön perustarpeista huolehtiminen pitää sen parhaiten koossa. Tuotannon ja kulutuksen läheisyys vahvistavat niiden yhteensopivuutta ja auttavat tekijöitä ja käyttäjiä kehittämään tuotantoa molemmille parhaiten sopivilla tavoilla. ”Toistensa paitojen peseminenkin” on lähituotantoa, joka pitää yllä sukupolvien kiertoa. Yhteinen ja yksityinen maa- ja metsäomaisuus ja maan tuotosta suoraan kasvava ruoka- ja energiatalous pystyisivät ruokkimaan maaseudun asukkaat erin-


044

Peruste #3 2014

JATKUVA UUSIEN MASSATUOTTEIDEN KEKSIMINEN JA KAUPPAAMINEN PITKIN MAAILMAA ON NYKYISEN MAAILMANTALOUDEN KESKEINEN OMINAISUUS. KESTÄVÄÄ SE EI OLE. JÄTTI-INVESTOINNIT GLOBAALEIHIN YRITYSKETJUIHIN TUHOAVAT JATKUVASTI LUONNONVAROJEN LISÄKSI IHAN TOIMIVIA TUOTANNONALOJA JA TYÖPAIKKOJA.

omaisesti ja tuottamaan suuren osan paikallisesta energiasta. Valtion kestävä elinkeinopolitiikka vahvistaisi metsäja maatalouden sekä valtakunnallisen koulutuksen ja tutkimuksen yhteistyötä niin, että ruuan ja energian kotimaisuus kasvaisi olennaisesti koko maassa. Yhteismetsät voivat parantaa metsärikkautemme hoitoa ja puun korjausta. Sopivan kokoisina ne voivat myös tarjota pitkäaikaista sopimustyötä oman alueen ammattitaitoisen väen yhteenliittymille. Elävällä maaseudulla lähinaapurien pitää sovitella osaamisiaan ja kulutustarpeitaan yhteen, jotta he saavat niistä perustan jokapäiväiselle elämälleen. Samalla tavoin neuvottelemalla ja sopimalla perustetut pienet työ- ja koneosuuskunnat voivat tarjota osaavaa työvoimaa kylän rakennus- ja huoltotöihin ja etsiä yhdessä asiakkaita kauempaa. Parin työpaikan kyläkauppakin pysyy hengissä, jos kyläläiset tekevät siitä oman kauppansa. Joukkoliikennettä pystytään parantamaan harvatahtisten bussivuorojen rinnalla omien henkilöja tavarankuljetusautojen yhteiskäytöllä. Liikkumisia voidaan sopia yhdessä ja vuorotella kimppakyytejä ja tarjota niissä tilaa myös autottomille.

kotimainen tuotanto ja vienti

Talouspoliittisessa keskustelussa elää yleinen harha, että Suomi elää viennistä. Oikeasti kansantaloudet elävät kotimaisesta tuotannosta ja tuonnista. Vienti on välttämätön vain tuonnin maksamiseen. Jatkuva uusien massatuotteiden keksiminen ja kauppaaminen pitkin maailmaa on nykyisen maailmantalouden keskeinen ominaisuus. Kestävää se ei ole. Jätti-investoinnit globaaleihin yritysketjuihin tuhoavat jatkuvasti luonnonvarojen lisäksi ihan toimivia tuotannonaloja ja työpaikkoja. Kylän ja kansantaloudenkin elinkelpoisuus riippuu siitä, pystyvätkö asukkaat vastavuoroiseen kotimarkkinatuotantoon ja myymään lisäksi tuotantoa ulos sen verran, että saavat ostettua ulkopuolelta sitä, mitä eivät saa keskenään aikaan. Tämän oivaltamisen pitäisi kannustaa kylien ja kuntien asukkaita tekemään yhteistä elinkeinopolitiikkaa ja lisäämään yhteistoiminnallisia tuotantotapoja. Niistä Suomessa on jo pitkä kokemus. Paikalliset sukuyritykset sekä tuottaja- ja kuluttajaosuuskunnat ovat olleet arvokkaita välineitä Suomen talouden ja


045

Monipuoliset peruskunnat ja paikallistuotanto

SUOMALAISET PUOLUEET PUHUVAT YLEISESTI MONIPUOLISTEN ALUEKESKUSTEN TARPEELLISUUDESTA. NIIN MINÄKIN. KESKUKSET TARVITSEVAT KUITENKIN ELÄÄKSEEN MYÖS KESTÄVÄÄ MAASEUTUTALOUTTA.

tuotannon kehittämiseen. Sopivan kokoinen kunta on erinomainen lähipalvelujen ja muunkin yhteisen tuotannon rakenne. Näiden perinteiden sekä hyvän koulutuksen ja tutkimuksen yhdistäminen porukalla on paras pohja elävälle maaseudulle. elävien maakuntien ja peruskuntien suomi

Suomalaiset puolueet puhuvat yleisesti monipuolisten aluekeskusten tarpeellisuudesta. Niin minäkin. Keskukset tarvitsevat kuitenkin elääkseen myös kestävää maaseututaloutta. Hallituksen kuntamuutoksen tavoitteeksi kerrotaan elinvoimainen, alueellisesti eheä ja yhdyskuntarakenteeltaan toimiva hallintorakenne, joka vahvistaa asukkaiden itsehallinnon edellytyksiä. Kuntien halutaan olevan työssäkäyntialueita tai muita toiminnallisia kokonaisuuksia. Muutaman tuhannen asukkaan kunta ei vielä ole kovin monipuolinen, mutta kestävää maaseututaloutta voisi kehittää vaikkapa 15 000 asukkaan peruskunnan avulla. 15 000 – 30 000 asukkaan peruskunnan asukkaat olisivat sopivin alusta yhteisille peruspalveluille. Päivähoito ja peruskoulu, sosiaali- ja terveysasema,

kotihoito ja palveluasuminen, kunnan kulttuuripalvelut ja yhteiset harrastuspuitteet, samoin kunnan tekniset palvelut ja lähiympäristöstä huolehtiminen sopivat tällaiselle peruskunnalle. Tuon kokoinen asukasjoukko pystyy tutustumaan näihin tehtäviin yhdessä työntekijöiden kanssa ja hankkimaan myös ulkopuolista osaamista palveluiden kehittämiseen. Sellaiset tehtävät kuin ylikunnallinen maankäytön, asumisen ja liikenteen sekä alueellisen elinkeinopolitiikan suunnittelu sekä erikoissairaanhoito pohjautuvat nyt kuntayhtyminä toimivien maakuntien, sairaanhoitopiirien ja valtion monimutkaisiin neuvottelurakenteisiin. Nämä suunnitelmat toteutuvat miten sattuu. Kuntalaisten itsehallinto kuolee näissä häkkyröissä ja muuttuu johtavien viranhaltijoiden ja poliitikkojen sekä yksityisten yritysetujen edustajien pallotteluksi. Maakuntien ja sairaanhoitopiirien sulauttaminen itsehallinnollisiksi maakunniksi oikaisisi monia nykyisten hallintorakenteiden ongelmia. Sairaalat ja osa sosiaalihuollon ja erikoissairaanhoidon palveluista edellyttävät laajaa väestöpohjaa, jotta ne saadaan riittävän monipuolisiksi.


046

Peruste #3 2014

Anssi Ylirรถnni Ufoja kansallismaisemassa (41 X 33 cm, akryylit, kangaspahvipohja) 2014


047

Monipuoliset peruskunnat ja paikallistuotanto

Sama koskee monia toisen asteen oppilaitoksia ja kulttuuri- ja urheilupalveluja. Ammatillista ja lukiokoulutusta pitäisi kehittää rinnakkain. Yleissivistävä ja ammattisuuntautunut koulutus pitää yhdistää niin, että ne tukevat nuorten erilaisia elämänpolkuja ja turvaavat myös alueensa elinkeinojen kestävän kehityksen. Maakunnan ja peruskunnan selvä työnjako parantaisi molemmilla kuntatasoilla asukkaiden itsehallintoa. Kummankaan tason valtuusto ei hallinnoisi toistensa tekemisiä, vaan molemmilla olisi suora poliittinen vastuu hoitamansa alueen asukkaille ja laillisuusvastuu valtion viranomaisille. kuntapalvelujen rahoitukseen yhtenäinen ja progressiivinen tulovero

Vasemmistoliitto esittää, että henkilökohtaisia tuloja pitää verottaa niiden lähteestä riippumatta yhdellä progressiivisella asteikolla, jossa erilaiset tulot ovat samalla viivalla. Sen voi toteuttaa vain valtakunnallisena tuloverona. Tällainen tulovero soveltuisi Suomessa hyvin kuntien hallinnon ja palvelujen päärahoittajaksi. Sekä maakuntien että peruskuntien saaman rahan perusteena olisivat asukasmäärän lisäksi niiden tuottamien palvelujen tarpeeseen vaikuttavat tekijät. Monet vastustavat ajatusta väittäen, että kuntalaisten itsehallinto edellyttää kunnanvaltuuston päättämää verotusta. Kunnat eivät kuitenkaan peri veroja omilla päätöksillään, vaan eduskunnan päättämien lakien puitteissa. Valtuustoilla on päätösvalta vain veroprosentteihin. Nykyiset tuloverot tuottavat eriarvoi-

NYKYISET TULOVEROT TUOTTAVAT ERIARVOISUUTTA. KÖYHIEN KUNTIEN ASUKKAILLA ON KORKEAMPI TULOVERO JA SUPPEAMMAT PALVELUT KUIN RIKKAIDEN KUNTIEN ASUKKAILLA SAMALLA KUN KORKEIDEN OMAISUUSTULOJEN VEROTUS ON KOHTUUTTOMAN PIENTÄ.

suutta. Köyhien kuntien asukkailla on korkeampi tulovero ja suppeammat palvelut kuin rikkaiden kuntien asukkailla samalla kun korkeiden omaisuustulojen verotus on kohtuuttoman pientä. Yhden valtakunnallisen tuloveron mallilla kuntapalveluihin kerättävä verotuotto voitaisiin jakaa läpinäkyvämmin alueelliset palvelut tuottavien maakuntien ja lähipalvelut tuottavien peruskuntien kesken. Verotuksen ja verotuoton jakamisen byrokratiaa pystyttäisiin vähentämään tuntuvasti. Jaossa pitää painottaa peruspalveluja kunnes ne saadaan kuntoon. Oman peruskunnan monipuoliset lähipalvelut parantaisivat hyvinvointia nykyistä tasaisemmin ja vähentäisivät erityispalvelujen tarvetta ja kustannuksia. Kirjoittaja on Vasemmistoliiton aktiivi, entinen Helsingin kaupunginvaltuutettu ja entinen kansanedustaja. Hän on työskennellyt pitkään kuntasektorilla.


048

aluepolitiikka

Peruste #3 2014

KUUSI EHDOTUSTA PUNAVIHREÄN ALUEPOLIITTISEN KESKUSTELUN HERÄTTEEKSI matti ronkainen


Kuusi ehdotusta punavihreän aluepoliittisen keskustelun herätteeksi

ässä esittämäni ehdotukset ovat yksittäisiä avauksia. Niiden on tarkoitus herätellä punavihreää aluepoliittista keskustelua.

1. ehdotus: alueellinen

kansalaispalkkakokeilu

Toteutetaan takuueläkkeen tasoinen perustulo/kansalaispalkka niin, että sitä maksetaan kaikille täysi-ikäisille Lapin, Pohjois-Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan, Kainuun, Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon asukkaille. Muita tulonsiirtoja, kuten toimeentulotukea, peruspäivärahaa tai esimerkiksi opintotukea ei näillä alueilla makseta. Poikkeuksena on asumistuki. Kokeilu ei leikkaa kenenkään tuloja, esimerkiksi eläkettä. Uudistus hallitsee muuttoliikettä ja keventää siitä johtuvaa painetta muun muassa infra-, asunto-, ja palveluinvestointeihin ja kustannuksiin ruuhka-Suomessa. Tämä turvaa osittain uudistuksen rahoituksen. Myös tukibyrokratia yksinkertaistuu. Uudistus mahdollistaa ja lisää muuttoa kokeilualueelle. Halvemmat asumiskustannukset, etätyömahdollisuudet, puhtaampi ympäristö, luonnonläheisyys, luonnonantimien saatavuus ja monet muut tekijät ovat alueen vetovoimana. Uudistus tarjoaa realistisia mahdollisuuksia irtautua kilpailuyhteiskunnan oravanpyöristä sekä toteuttaa eri lähtökohdista vaihtoehtoista elämäntapaa ilman vakavaa huolta toimeentulosta. Pitkällä tähtäyksellä kyse on ekologisen ja sosiaalisen kestävyysvajeen voittamisesta.

2. ehdotus: kylädemokratia kansalaispalkka-alueella Perustulo/kansalaispalkka-alueilla toteutetaan paikallis- tai kylädemokratia, jossa kyläyhteisöt päättävät omien alueidensa perusinfrastruktuurista (tiet ja tietoliikenneyhteydet), alakouluista ja maankäytöstä sekä vapaa-aikapalveluista (kulttuuri, kirjasto, perusliikunta). Kylädemokratia koskee haja-asutusalueita, joissa on kyläkoulu tai valmiit tilat sitä varten ja vähintään 20 alakouluikäistä oppilasta. Kylädemokratian päättävänä elimenä on avoin kyläkokous, joka valitsee tarpeelliseksi katsomansa hallintoelimen vuosittain. Kylädemokratia rahoitetaan osoittamalla sen käyttöön 60 prosenttia alueen kunnallisverokertymästä. Kylähallinto voi hankkia lisärahoitusta kehitystoimien hankerahoituksella ja omilla varainhankintatoimilla. Uudistus johtaa siihen, että kyläkouluista tulee haja-asutusalueiden keskuksia, joissa koulutyön lisäksi toimii kyläkirjasto, erilaisia kerhoja sekä kulttuuri- ja liikuntaryhmiä. Kouluilla annetaan myös kunnallisia neuvola- ja perusterveydenhuoltopalveluja sovittavina aikoina tai vaihtoehtoisesti palvelut toteutetaan liikkuvina. Hyvinvointi-impulssina kylädemokratia-alueilla toteutetaan koko väestöä koskeva terveydentilan seuranta niin, että kaikille työterveyshuollon ulkopuolella oleville kansalaisille taataan terveystarkastus: alle 40-vuotiaille joka viides vuosi, 40–65-vuotiaille joka kol-

049


050

Peruste #3 2014

HYVINVOINTI-IMPULSSINA KYLÄDEMOKRATIAALUEILLA TOTEUTETAAN KOKO VÄESTÖÄ KOSKEVA TERVEYDENTILAN SEURANTA NIIN, ETTÄ KAIKILLE TYÖTERVEYSHUOLLON ULKOPUOLELLA OLEVILLE KANSALAISILLE TAATAAN TERVEYSTARKASTUS: ALLE 40-VUOTIAILLE JOKA VIIDES VUOSI, 40–65-VUOTIAILLE JOKA KOLMAS VUOSI JA YLI 65-VUOTIAILLE JOKA VUOSI. KUSTANNUKSET MAKSAA KELA JA TOIMINNAN ENNALTAEHKÄISEVYYDEN VUOKSI SE RAHOITTAA ITSE ITSENSÄ PITKÄLLÄ TÄHTÄYKSELLÄ.

mas vuosi ja yli 65-vuotiaille joka vuosi. Kustannukset maksaa Kela ja toiminnan ennaltaehkäisevyyden vuoksi se rahoittaa itse itsensä pitkällä tähtäyksellä.

ta vapautuvalle työvoimalle urakoitsijat mukaan lukien turvataan työ- tai uuden alan koulutuspaikka ja tarpeettomaksi käynyt konekanta korvataan.

3. ehdotus: valtion kaivosyhtiö

5. ehdotus: sähkön

Kaivosalalle perustetaan uusi valtionyhtiö, koska hyödyn maaperän rikkauksista tulee jäädä Suomeen. Lisäksi kaivoslakia muutetaan niin, ettei kaivostoiminta ole mahdollista pohjavesialueilla, luonnonsuojelualueilla eikä luontomatkailuun osoitetuilla alueilla. Ulkomaisessa omistuksessa oleville kaivosyhtiöille säädetään tuntuva louhintamäärään perustuva haittamaksu.

Sähköenergian säästämiseksi toteutetaan yksinkertainen kansantaloutta tukeva ja koko maata koskeva säädös: kielletään sähkökiukaitten rakentaminen uusiin pien- ja rivitaloihin. Energian säästön lisäksi toimenpide lisää kotimaista työtä kiuas- ja hormivalmistuksessa, polttopuun korjaamisessa ja kaupassa sekä korjuuteknologioiden kehittelyssä. Uudistuksella on metsätaloudelle erityisen suuri merkitys. Se vähentää hoitorästejä ja vauhdittaa näin laatupuun kasvua. Juuri metsätaloudellisen merkityksen kautta toimenpide hyödyttää niin kutsuttuja kehitysalueita. Sähkökiukaista luopuminen vähentää fossiilisten raaka-aineiden käyttöä ja tuontia. Puun polton lisääntymisestä aiheutuvat pienhiukkasongelmat voidaan

4. ehdotus: biomassaan perustuva lämmöntuotanto

Uusia lupia turpeen nostoon energiantuotantoon ei myönnetä. Turpeen energiakäyttö ajetaan alas hallitusti. Lämmöntuotannossa turve korvataan hakkeella ja muulla biomassalla. Kivihiilen tuontia ei saa lisätä. Hallittu alasajo tarkoittaa sitä, että turvetuotannos-

säästöllä lisää työtä


051

Kuusi ehdotusta punavihreän aluepoliittisen keskustelun herätteeksi

estää kehittämällä suodatusjärjestelmiä. Se taas luo kiuasten lukumäärä huomioon ottaen merkittävän uuden teollisuudenalan.

6. ehdotus: belomorskin satama ja sinne kulkevat tiet kuntoon

Ryhdytään neuvottelemaan yhdessä Venäjän kanssa ja Kostamuksen kokemuksia hyödyntäen infrastruktuurihankkeesta Belomorskin satamassa sekä sieltä Vartiuksen rajanylityspaikalle johtavilla rauta- ja maanteillä. Koillisväylä avautuu kansainväliselle kauppamerenkululle ja Venäjällä on suunnitelmia sen hyödyntämiseksi. Tavaraliikenne Belomorskista EU-alueelle on järkevintä hoitaa Suomen kautta. Belomorsk on halvempi ja Suomen kannalta hyödyllisempi kuin kaavaillut Petsamon tai vastaavien satamien suunnitelmat. Ratayhteys on olemassa, samoin tie, molemmat kaipaavat lähinnä kunnostustoimia. Rakennusaikana hanke tarjoaa lähes yhtä suuret mahdollisuudet kuin Kostamus aikanaan. Valmiina hanke toisi Suomeenkin paljon työpaikkoja. Aasian ja Euroopan välisen tavaraliikenteen siirtyminen Koillisväylälle on iso mullistus ja tuo mahdollisuuksia Suomelle. Belomorsk aiheuttaa ympäristölle vähemmän haittaa ja sisältää vähemmän riskejä kuin uudet satamat Jäämeren rannalla ja niihin johtavat yhteydet. lopuksi

Nämä teesit ovat keskustelun avauksia, eivätkä pelkästään aluepoliittisia sellaisia. Esimerkiksi perustulon/kansalaispalkan tulisi olla valtakunnallinen, mutta käsittääkseni sitä kohti voi ede-

LÄMMÖNTUOTANNOSSA TURVE KORVATAAN HAKKEELLA JA MUULLA BIOMASSALLA. KIVIHIILEN TUONTIA EI SAA LISÄTÄ. HALLITTU ALASAJO TARKOITTAA SITÄ, ETTÄ TURVETUOTANNOSTA VAPAUTUVALLE TYÖVOIMALLE URAKOITSIJAT MUKAAN LUKIEN TURVATAAN TYÖTAI UUDEN ALAN KOULUTUSPAIKKA JA TARPEETTOMAKSI KÄYNYT KONEKANTA KORVATAAN.

tä asteittain. Aloitus- tai kokeilualue voi olla tässä esitettyä suppeampikin. Paikallisdemokratia-asia on tässä hyvin suppeasti perusteltu. Sen ydin on kuitenkin ajatuksessa, että paikallisyhteisö olisi sille välittömimmin kuuluvissa asioissa parempi ja asiantuntevampi päättäjä kuin edustuksellisen demokratian elimet, varsinkin jos kehitys johtaa nykyistä merkittävästi suurempiin kuntayksiköihin. Energiapuun käyttöä ja fossiilisten energialähteiden käytöstä irrottautumista voisi edistää monella muullakin tavalla kuin siirtymällä pois pientalojen sähkökiukaista, mutta tämä on yksi ehdotus kohti sähköenergian säästöä. Kostamuksen tai Belomorskin kaltaisia hankkeita voisi aktiivisella ja aidolla yhteistyöllä löytyä paljonkin. Tämän hetkinen poliittinen tilanne ei ehkä ole yhteistyölle otollisin, mutta luulisi, että yhteistyön toteuttaminen olisi tulevaisuudessa helpompaa. Kirjoittaja on Kontiolahdella asuva alityöllistetty freelance-toimittaja.


052

Peruste #3 2014

PERUSTELUJA

Perusteluja-osiossa julkaistaan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Tarjoa omaa kirjoitusideaasi l채hett채m채ll채 tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi.

Carita Maury sarjasta Homo Cantans


perusteluja

053

EUROOPAN MUSLIMINUORTEN RADIKALISOITUMINEN ON ESTETTÄVISSÄ Euroopasta Syyriaan taistelemaan lähteneet miehet ovat olleet viime aikoina otsikoissa. Eurooppalaisten muslimien radikalisoituminen on monisäikeinen prosessi. Se on osittain vastareaktio kantaväestön siirtolaisvastaisuuteen, mutta tämä ei vielä riitä selittämään ilmiötä.

kristiina koivunen


054

Peruste #3 2014

uslimivastaisten oikeistopuolueiden suosion lisääntyminen on ollut paljon esillä, myös Pohjoismaissa. Paljon vähemmän huomiota on saanut se, ettei heidän aggressioidensa kohde suinkaan seuraa toimettomana kehitystä vaan valmistautuu puolustautumaan. Euroopan maista turvapaikan saaneiden pakolaisten voimat ovat kuluneet pääasiassa uuden elämän aloittamiseen. He ovat kiitollisia saatuaan siihen mahdollisuuden. Sen sijaan heidän lapsensa, Euroopassa syntyneet toisen polven siirtolaiset, haluavat kiitollisuuden osoittamisen sijasta puolustaa oikeuksiaan. He eivät ole kantaväestön toimien objekti vaan omaan kotimaahansa vaikuttava subjekti. Rasisteille, jotka kehottavat heitä palaamaan kotimaihinsa, he vastaavat kertomalla syntyneensä Euroopassa. Kantaväestö huomasi musliminuorten radikalisoitumisen shokeeraavista uutisista Euroopasta Syyriaan taistelemaan lähteneistä miehistä. Englantilainen tutkimuslaitos ICSR1 arvioi, että joulukuussa 2013 Syyriassa taisteli 11 000 ulkomaalaista jihadistia, joista 2  800 oli tullut länsimaista. Useimmat heistä olivat Nusran rintaman tai Isisin riveissä. (Carter, Maher, and Neumann 2014, 7.) Syyriaan on lähtenyt myös musliminaisia, joko jihadistimiestensä kanssa

tai tukeakseen jihadia solmimalla avioliiton taistelijan kanssa. Ilmiö on sama kuin Pakistanin Waziristanissa, jonne on myös mennyt taistelijoiden perheitä Euroopasta. radikalisoitumisen syitä

Euroopassa asuvien musliminuorten radikalisoitumiseen on monia syitä. Montasser AlDe’emeh, joka on tutkinut Antwerpenin ja Leuvenin yliopistoissa jihadistitaistelijoita, uskoo al-Monitor -nettilehden haastattelussa, että naisten lähtöön vaikuttavat muun muassa heidän oma vaikea lapsuutensa sekä muslimivastaisten oikeistopuolueiden kannatuksen kasvu. (Stoter 2014.) Tämä näkemys on liian kapea-alainen, ikään kuin jihadismi olisi merkki henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Moniin sotiin on osallistunut ulkomaalaisia Espanjan sisällissodan päivistä asti viimeaikaisiin Itä-Ukrainan taisteluihin. Lähtijöiden motiiveja ei ole juuri tutkittu, mutta yleensä lähtöä ei nähdä pakona omista ongelmista. Ruotsalaisista jihadisteista kirjan kirjoittanut Magnus Sandelin esittelee useita henkilöitä, jotka ovat luopuneet tavallisesta elämästään jihadin takia. Heidän joukossaan on sekä syrjäytyneitä nuoria että varakkaita pariskuntia. (Sandelin 2012) On liian kapea-alaista etsiä syitä vain musliminuoren asuinmaasta ja omas-

1 The International Centre for the Study of Radicalisation and Political Violence.


Euroopan musliminuorten radikalisoituminen on estettävissä

ON KUITENKIN SELVÄÄ, ETTÄ MUSLIMINUORTEN ASEMA EUROOPASSA VAIKUTTAA RADIKALISOITUMISEEN. VAIKKA EUROOPASSA PUHUTAAN MONIKULTTUURISUUDESTA VAALI- JA JUHLAPUHEISSA, SIIRTOLAISPERHEIDEN ELÄMÄ ON VAIKEAMPAA KUIN KANTAVÄESTÖN.

ta henkilöhistoriasta. Euroopassa asuvien nuorten radikalisoitumiseen vaikuttavat myös heidän vanhempiensa synnyinmaan ja koko Lähi-idän tilanne sekä kansainvälisen jihadin voimistuminen. On kuitenkin selvää, että musliminuorten asema Euroopassa vaikuttaa radikalisoitumiseen. Vaikka Euroopassa puhutaan monikulttuurisuudesta vaali- ja juhlapuheissa, siirtolaisperheiden elämä on vaikeampaa kuin kantaväestön. Tämä johtuu ehkä enemmän heikosta taloudellisesta asemasta kuin kielestä ja kulttuurista. Taloudellisen eriarvoisuuden juuret ovat siirtolaisten saapumisessa työvoimaa tarvitsevaan Eurooppaan. Esimerkiksi Ruotsissa oli 1960-luvulla niin kova työvoimapula, että sinne haettiin työmiehiä busseilla Turkista. He ja heidän jälkeläisensä ovat jo lähtökohdiltaan heikommassa asemassa kuin kantaväestö, jonka elä-

mää helpottaa monen sukupolven aikana kertynyt varallisuus. Nykyään Ruotsissa on muslimeja islamilaisten seurakuntien ilmoituksen mukaan noin 400 000, virallisia tilastoja ei ole. Lähes viisi prosenttia Ruotsin asukkaista on muslimeja. Ruotsissa vuonna 2004 alkaneella porvarillisen Allianssin2 valtakaudella taloudellinen eriarvoisuus on kärjistynyt. Ruotsi on jakautumassa kahtia vaarallisella tavalla niin työ- kuin asuntomarkkinoilla ja koulutussektorilla. Samaan aikaan kantaväestön muslimivastaisuus tulee avoimesti esille esimerkiksi niqab-huivia3 käyttävien naisten töykeänä kohteluna. (Khalfi 2012, Benaouda 2014.) Viime kesänä Israel pommitti massiivisesti Gazaa koko maailman seuratessa sitä reaaliajassa televisiosta. Palestiinalaisten kohtalo vaikuttaa moniin muslimeihin voimakkaasti: se symboloi ikään kuin kaikkien muslimien huonoa koh-

2 Moderaatit, keskustapuolue, liberaalinen kansanpuolue ja kristillisdemokraatit. 3 Niqab on huivi, jota peittää hiukset ja kaulan, mutta ei kasvoja.

055


056

Peruste #3 2014

ON TÄRKEÄÄ, ETTÄ MUSLIMIT VOIVAT OSALLISTUA TASAVERTAISESTI ISLAMIA KÄSITTELEVÄÄN JULKISEEN KESKUSTELUUN, EIKÄ HEITÄ NÄHDÄ MEDIASSA VAIN UHKANA JA ONGELMANA. TÄTÄ VARTEN ON KEHITETTÄVÄ FOORUMEJA TERRORISMIN TORJUNNAN TEHOSTAMISEN SIJAAN.

telua. Niin Israelin sortotoimenpiteet kuin sekä länsimaiden että maltillisten arabimaiden kyvyttömyys auttaa uhreja vahvistavat tätä tunnetta. Ne, jotka pystyvät seuraamaan arabiankielisiä televisiokanavia, näkevät niiden erot Gazasta kertovaan länsimaiseen tiedonvälitykseen. Tämä vähentää luottamusta länsimaihin muissakin asioissa. Euroopassa asuvat siirtolaiset saavat tietoja kriisialueilta monista lähteistä, kuten al-Jazeerasta ja muista satelliittitelevisioista, internetistä sekä sukulaisilta ja tuttavilta paikan päältä. Lähtömaiden tilanne vaikuttaa eri sukupolviin eri tavoin: ensimmäisen sukupolven muuttajien identifioituessa voimakkaasti synnyinmaahansa heidän lapsensa sen sijaan kokevat itsensä eurooppalaisiksi. Tällä on hieman koomisiakin seurauksia. Esimerkiksi Syyrian sunnialueita hallitseva militanttijärjestö Nusran rintama on perustanut ranskankielisen yksikön, koska kaikki Euroopasta tulleet taistelijat eivät tule toimeen arabian kielellä.

Syyskuun yhdennentoista päivän iskujen jälkeen islamilaisista maista tulleet siirtolaiset alettiin nähdä ensisijaisesti muslimeina; siihen asti heitä oli pidetty oman kansallisuutensa edustajina, kuten arabeina tai bosnialaisina. Tämäkin on vahvistanut musliminuorten uskonnollista identiteettiä. Arabikevään myötä lännenvastaisuus on levinnyt Lähi-idästä myös Euroopassa asuvien muslimien keskuuteen. Monet arabimaat, kuten Egypti, olivat kauan lännen tuella pystyssä pysyneitä diktatuureja. Kun lännenvastainen Muslimiveljeskunta voitti ensimmäiset Mubarakin jälkeiset vaalit Egyptissä vuonna 2012, armeija kaappasi pian vallan länsimaiden juurikaan kritisoimatta sitä. Aiemmin Hamasin voitettua vaalit Gazassa vuonna 2006, EU oli yhtynyt Israelin julistamaan alueen kauppasaartoon. Tällaiset asiat vaikuttavat eurooppalaisiin musliminuoriin voimakkaasti välittäessään samaa kielteistä viestiä kuin heihin henkilökohtaisesti kohdistuva syrjintä. Kuten muissakin uskonnoissa, myös islamissa on erilaisia koulukuntia, jotka käyvät keskenään dialogia. Länsimainen maallikko saattaisi olettaa, että täällä asuvat muslimit alkaisivat tulkita Koraania aiempaa joustavammin. On kuitenkin käynyt päinvastoin: eniten kannatustaan lisäävä suuntaus eurooppalaisten sunnimuslimien keskuudessa on vanhoillinen ja tiukka salafismi. tulevaisuuden näkymiä

Euroopassa on herätty tutkimaan kansallismielisen äärioikeistolaisuuden lisääntymistä, mutta oman identiteetin voimistuminen myös Euroopan musli-


Euroopan musliminuorten radikalisoituminen on estettävissä

miväestön keskuudessa ei ole juurikaan herättänyt tieteellistä kiinnostusta. Aiheen tutkiminen on välttämätöntä, jotta ongelmat pystytään ennakoimaan ennen kuin ne kasvavat liian suuriksi. Islamilaisen radikalismin kehityksestä Euroopassa on kaksi vastakkaista näkymää. Ruotsidemokraattien päästyä parlamenttiin vuonna 2004 Ruotsin muslimit perustivat Swedish Muslims in Cooperation -verkoston. Se osallistuu julkiseen keskusteluun, antaa ehdotuksia ja laatii raportteja. On todennäköistä, että jos tällainen ei-väkivaltainen toiminta johtaa muslimien kannalta myönteiseen kehitykseen Euroopassa ja länsimaiden politiikka osoittaa muutoksen merkkejä Lähi-idässä, pohja eurooppalaisten muslimien laajamittaiselta radikalisoitumiselta putoaa pois. On tärkeää, että muslimit voivat osallistua tasavertaisesti islamia käsittelevään julkiseen keskusteluun, eikä heitä nähdä

mediassa vain uhkana ja ongelmana. Tätä varten on kehitettävä foorumeja terrorismin torjunnan tehostamisen sijaan. Sen sijaan katkeruus lisääntyy, jos Euroopassa opiskelleet musliminuoret jäävät aina kakkossijalle kilpailussa työpaikoista kantaväestön kanssa. He haluavat puolustautua, jos natsityyppisten järjestöjen toiminta lisääntyy ja musliminaisten päälle sylkeminen jatkuu Euroopassa, ja jos muslimeja siepataan edelleen salaisille lennoille terroristijahdin nimissä ja teljetään salaisiin vankiloihin. Jos siviilien tappaminen jatkuu Gazassa, jihadisteilla on valtavasti kuva-aineistoa laatia Facebookiin ja Twitteriin vihaisiin muslimeihin vetoavia tiedotteita. Kirjoittaja on tietokirjailija ja freelancer -toimittaja. Hän asui Pohjois-Irakissa 2009–2012.

lähteet: ✕✕

Benaouda, Helena (2014) Haastattelu Tukholmassa 27.3.2014. (Benaouda on Sveriges muslimska råd-järjestön puheenjohtaja.)

✕✕

Carter, Joseph A., Maher, Shiraz and Neumann, Peter R. (2014) #Greenbirds: Measuring Importance and Influence in Syrian Foreign Fighter Networks. The International Centre for the Study of Radicalisation and Political Violence. Lontoo. http://icsr.info/wp-content/uploads/2014/04/ICSRReport-Greenbirds-Measuring-Importance-and-Infleunce-in-Syrian-Foreign-Fighter-Networks.pdf

✕✕

Khalfi, Mahmoud (2012) Haastattelu Tukholmassa 9.10.2012. (Khalfi on Tukholman Södermalmin moskeijan imaami.)

✕✕

Sandelin, Magnus (2012) Jihad: svenskarna i de islamistiska terrornätverken. Reporto förlag, Tukholma.

✕✕

Stoter, Linda (2014) ”European women find appeal in Syrian jihad”. Al-Monitor 6.6.2014. ref. 29.7.2014 http://www.al-monitor.com/pulse/originals/2014/06/syria-isis-jihad-qaeda-terroreurope-women-security.html

057


058

perusteluja

Peruste #3 2014

NÄKYMÄTTÖMÄT SOSIAALIPALVELUT Kun sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksen toteuttamismalli esiteltiin kesäkuussa 2014, otsikot julistivat, kuinka ”uudella sote-mallilla halutaan terveydenhoidosta jouhevampaa” (Yle Kotimaa 25.6.2014) ja ”terveyspalvelut uudistetaan” (Helsingin Sanomat 25.6.2014). Sosiaalipalvelut ovat jääneet uudistuksesta käydyssä keskustelussa vähälle huomiolle. Sote-uudistuksen toteutuksessa on huolehdittava siitä, etteivät sosiaalipalvelut jää uudessa mallissa terveyspalveluiden jalkoihin. petra malin


059

Näkymättömät sosiaalipalvelut

ote-uudistuksessa palveluista päättäminen ja niiden järjestäminen keskitetään viidelle sosiaali- ja terveysalueelle. Palveluiden järjestämis- ja tuottamisvastuut on erotettu mallissa toisistaan ja kunnat tai kuntayhtymät tuottavat edelleen suuren osan palveluista. Sote-alueet voivat tietyin reunaehdoin päättää itsenäisesti siitä, mitkä palvelut ostetaan ulkoa yksityisiltä toimijoilta. Palveluiden tilaamisesta kunnilta tai ulkopuolisilta toimijoilta tehdään päätös kerran neljässä vuodessa. Ei ole vielä juurikaan tietoa, mitä uusi malli konkreettisesti tarkoittaa. Elokuussa lausuntokierrokselle lähteneen järjestämislakiehdotuksen mukaan palveluiden tuottamisesta vastuussa olevalla taholla on oltava kyky vastata ehkäisevistä, korjaavista, hoitavista, kuntouttavista ja muista palveluista yhtenäisenä kokonaisuutena. Tämä tarkoittaa suurta toimijaa. Palveluiden keskittäminen onkin todennäköisin suunta. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan sosiaali- ja terveyspalveluiden yhdistäminen toteutetaan yhteisillä tietojärjestelmillä, palveluiden järjestämissuunnitelmilla, yhteisellä kehittämisellä ja koordinaatiolla. Asiakastasolla yhdistyminen näkyy yhteisissä palvelusuunnitelmissa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2014.) Suomen sote-malli eroaa muista Pohjoismaista, joissa sosiaalipalvelui-

den järjestäminen on kuntien vastuulla. Suomen mallin valmistelijoilla ei ole käytettävissään kokemustietoa siitä, miten sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteinen järjestäminen toimii vastaavassa toimintaympäristössä. kokemuksia yhdistämisestä

Suomen suurissa kaupungeissa on kuitenkin jo yhdistetty palveluita tuottavat sosiaali- ja terveysvirastot ja muodostettu yhteisiä organisaatioita. Tuore kokemus tästä on eräästä suuresta suomalaisesta kaupungista, jossa sosiaalija terveysvirastot yhdistettiin vuodenvaihteessa 2013. Toteutin kyseisessä kaupungissa tapaustutkimuksen virastojen yhdistymisestä, keskittyen erityisesti nuorten palveluihin ja niiden johtamiseen (Malin 2014). Kyseinen sote-virasto on kokonaisuutena suuri ja sillä on noin viisitoistatuhatta työntekijää, mikä tekee virastosta yhden Suomen suurimmista työnantajista. Vaikka sote-alueet tulevat jatkossa vastaamaan vielä suuremmista kokonaisuuksista, voi uudistuksesta saatuja kokemuksia hyödyntää sote-alueiden toiminnan pohtimisessa. Tutkimuksessani keskityin nuorten palveluiden johtoryhmään, joka on yksi palveluiden järjestämisestä vastaava ryhmä. Tutkin ammatillisia suunnitelmia, joita tämä johtoryhmä pyrki edistämään. Johto-


060

Peruste #3 2014

SOSIAALIPALVELUITA VOI OLLA VAIKEA JAKAA SELKEIKSI MITATTAVIKSI SUORITTEIKSI. TÄLLÖIN NE JÄÄVÄT NÄKYMÄTTÖMIKSI YLIMMÄLLE JOHDOLLE, JOKA SEURAA PALVELUIDEN TOTEUTTAMISTA ERILAISIN TUNNUSLUVUIN.

ryhmä kuului viraston ylempään keskijohtoon ja sen jäsenet olivat hoito- ja sosiaalialan ammattilaisia. Johtoryhmän tarkkarajaiset, standardoitavat ja erikoistuneita toimenpiteitä sisältävät suunnitelmat saivat tutkimuksen perusteella sekä viraston ylimmältä johdolta että poliittisilta päättäjiltä enemmän tukea kuin vaikeammin rajattavat, asiakkaan kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen pyrkivät suunnitelmat. Tämä näkyi esimerkiksi viraston ylimmän johdon korostuneessa kiinnostuksessa siihen, että työn ja koulutuksen ulkopuolella olevat nuoret pääsevät terveystarkastukseen. Nuorten sosiaalipalveluiden toteutuminen ei herättänyt ylimmässä johdossa samanlaista mielenkiintoa. (Malin 2014, 120.) Kun terveydenhuollon toimenpiteet ovat usein erikoistuneempia ja lääketieteellinen osaaminen on yhteiskunnallisestikin hyvin arvostettua, yhdistyneissä sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioissa voi jatkossa olla helpompi puhua terveydenhuollon kuin sosiaalialan ammatillisten suunnitelmien puolesta. Sosiaalipalveluita voi olla vaikea jakaa selkeiksi mitattaviksi suoritteiksi. Tällöin ne jäävät näkymät-

tömiksi ylimmälle johdolle, joka seuraa palveluiden toteuttamista erilaisin tunnusluvuin. Tutkimani johtoryhmän jäsenten mukaan heidän oli lisäksi vaikea viestittää palveluita koskevista kehittämistarpeista organisaatiohierarkiassa ylöspäin, koska keskusteluyhteys ylimpään johtoon puuttui. (Malin 2014, 119– 120.) Yhdistymistä edeltävien organisaatioiden rakenteet ovat merkityksellisiä organisaation sisäisen viestimisen onnistumiselle. Yhdistymisten jälkeen on havaittu, että johto tekee usein enemmän yhteistyötä niiden alaisten kanssa, jotka olivat heidän alaisiaan jo aikaisemmin (Kowalczyk 2004, 311–319; Malin 2014, 32). rakenteet, kulttuuri ja hierarkiat

Vanhoilla rakenteilla on merkitystä myös sote-alueilla. Entisten sairaanhoitopiirien rakenteita tullaan mahdollisesti hyödyntämään uusien erityisvastuualueiden palveluiden suunnitteluun. Sosiaali- ja terveysministeriössä nähdään esimerkiksi, ettei Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä Husia ole järkevää lähteä sote-uudistuksen myötä pilkkomaan, vaan vaativammat sosiaalipalvelut voitaisiin mahdollisesti jatkossa siirtää Husin toteutettaviksi (Helsingin Sanomat 26.6.2014). Vanhojen sairaanhoitopiirien organisaatiorakenteissa lääke- ja hoitotieteillä on vahva asema ja sosiaalipalvelut jäävät selvästi avustavaan rooliin. Tämä rakenne voi vahvistua sote-uudistuksessa. Vaikka vanhat rakenteet eivät sellaisinaan siirtyisikään uusiin organisaatioihin, kulttuuri ja sen hierarkiat siirtyvät. Mikäli jatkossa sosiaalipalveluista päät-


061

Näkymättömät sosiaalipalvelut

NÄIDEN PALVELUIDEN KÄYTTÄJILLÄ EI EHKÄ OLE RIITTÄVIÄ VOIMAVAROJA TUODA PALVELUITA KOSKEVIA ASIOITA JULKISEEN SOTE-KESKUSTELUUN TAI PALVELUN KÄYTTÄJÄKSI JULKISESTI TUNNUSTAUTUMINEN AIHEUTTAA SOSIAALISEN LEIMAN.

tävät ja niitä johtavat yhä useammin terveydenhuollon ammattilaiset, herää kysymys, kuinka syvällisesti sosiaalipalveluiden erityinen luonne ymmärretään ylimmässä johdossa.. Karen Healyn (2005, 17) mukaan yksi voimakkaimmista hyvinvointi- ja terveyspalveluiden organisaatioissa vallitsevista diskursseista on biomedikaalinen eli lääketieteellinen diskurssi. Tässä diskurssissa huomio kiinnittyy usein kulttuurin ja muun ympäristön sijasta yksilöön, joka on sairaana poikkeava ja hänet tulee korjata normaaliksi eli terveeksi. (Healy 2005, 17–21.) Organisaatioissa, joissa kyseinen diskurssi on vahvoilla, lääketieteellisen tiedon haltijoilla on usein valta määrittää tilanteeseen sopivimmat toimenpiteet ja johtaa niiden toteutusta (George & Davis 1998). Biomedikaalinen ihmiskäsitys vie huomion yhteisöstä ja olosuhteista kohti yksilöä, mikä edistää sosiaalisten ongelmien näyttäytymistä palvelujärjestelmässä nimenomaan yksilön ongelmina. Sosiaalialan työssä on tyypillisesti korostettu holistisempaa, sosiaalisen kontekstin kokonaisvaltaisemmin huomioivaa lähestymistapaa. (Healy 2005, 25.)

sosiaalipalveluiden marginalisoituminen

Sote-uudistusta koskeva uutisointi tukee terveyspalveluiden roolin ylikorostumista. Osa sosiaalipalveluista, kuten vanhustenhuolto, on laajasti tunnettua. Suuri osa palveluista, kuten aikuisten kanssa tehtävä sosiaalityö tai asunnottomien palvelut, jäävät kuitenkin yhteiskunnassa marginaaliin, kuten myös niiden käyttäjät (Juhila 2006, 13). Näiden palveluiden käyttäjillä ei ehkä ole riittäviä voimavaroja tuoda palveluita koskevia asioita julkiseen sotekeskusteluun tai palvelun käyttäjäksi julkisesti tunnustautuminen aiheuttaa sosiaalisen leiman. Sosiaali- ja terveyspalveluita tuottavat organisaatiot eivät tue tarpeeksi palvelun käyttäjien osallisuutta heitä koskevista asioista päätettäessä. Tämä korostuu, kun kyse on yhteiskunnallisesti heikossa asemassa olevista henkilöistä. Sosiaali- ja terveysministeriö lupaa, että tulevissa palveluiden järjestämispäätöksissä otetaan huomioon asukkaiden näkemykset palveluista. Asukkaiden osallisuus jää kuitenkin näennäiseksi, mikäli myös sosiaalipalveluiden käyttäjien osallisuuteen ei jat-


062

Peruste #3 2014

UUDET SOTE-ALUEET TARVITSEVAT JOHTOONSA SOSIAALIALAN EETTISIÄ JA SISÄLLÖLLISIÄ OSAAJIA. TARVITAAN MYÖS NYKYISTÄ PERUSTEELLISEMPAA JA ASIANTUNTEVAA JULKISTA KESKUSTELUA SOSIAALIPALVELUISTA.

kossa kiinnitetä erityistä huomiota. Sosiaali- ja terveyspalveluiden tasavertainen integraatio ja kehittyminen sote-alueilla vaativat sosiaalialan asiantuntemuksen ja asukkaiden vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä. Erityisesti niiden osallisuutta on tuettava, joiden osallistuminen on tällä hetkellä vähäistä. Sosiaalialan työntekijöitä on rohkaistava viestimään myös tilanteista, jotka koskevat sellaisia palvelunkäyttäjiä, jotka eivät kykene itse osallistumaan kes-

kusteluun. On luotava kansalaisten ja työntekijöiden kuulemiselle pysyviä rakenteita, joissa huomioidaan eri palveluiden käyttäjien erityiset tarpeet. Uudet sote-alueet tarvitsevat johtoonsa sosiaalialan eettisiä ja sisällöllisiä osaajia. Tarvitaan myös nykyistä perusteellisempaa ja asiantuntevaa julkista keskustelua sosiaalipalveluista. Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja sosiaalityöntekijä.

lähteet: ✕✕

George, Janet & Davis, Alan (1998) States of Health: Health and Illness in Australia. Addison, Wesley and Longman, Melbourne.

✕✕

Healy, Karen (2005) Social Work Theories in Context. Creating Frameworks for Practice. Palgrave MacMillan, Hampshire ja New York.

✕✕

Juhila, Kirsi (2006) Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina. Vastapaino, Tampere.

✕✕

Kowalczyk, Ruth (2004) “Tracing the effects of a hospital merger”. In Fleetwood, Steve & Ackroyd Stephen (eds.) (2004) Critical Realist Applications in Organisation and Management Studies. Routledge, Lontoo.

✕✕

Malin, Petra (2014) Toimijuus, rakenne ja kulttuuri nuorten palveluiden johtamisessa. Etnografinen tapaustutkimus sosiaali- ja terveysvirastojen yhdistymisestä. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta. [https://helda.helsinki.fi/ handle/10138/43190]

✕✕

Sosiaali- ja terveysministeriö (2014) ”Usein kysyttyä sote-uudistuksesta.” [http://www.stm.fi/ vireilla/kehittamisohjelmat_ja_hankkeet/palvelurakenneuudistus/usein_kysyttya – tarkistettu 30.7.2014]


tarina tietovuodosta, joka muutti maailmaa

kirjat

063

Kirja-arvio

esäkuussa 2013 Yhdysvalloissa puhkesi yksi historian suurimmista tietovuodon aiheuttamista skandaaleista. NSA1:lla työskennellyt Edward Snowden vuosi julkisuuteen asiakirjat, jotka paljastivat, kuinka massiiviset valvontaohjelmat organisaatio oli ottanut käyttöönsä kuunnellessaan yksittäisten ihmisten puheluita ja seuratessaan verkkoliikennettä. Näistä valvontaohjelmista oli esiintynyt julkisuudessa jo aiemmin epäilyksiä, mutta vasta Snowdenin asiakirjavuoto paljasti niiden mittakaavan. Glenn Greenwald, kansalaisoikeuksiin ja perustuslaillisiin kysymyksiin keskittynyt lakimies ja journalisti, oli pitänyt vuodesta 2005 poliittista blogia ja paneutunut NSA:n kansallisen turvallisuuden nimissä harjoittamaan toimintaan. Tämä tausta sai Snowdenin arvioimaan, että juuri Greenwald olisi oikea valinta yhteyshenkilöksi ja toimittajaksi, joka ensimmäisenä kirjoittaisi Snowdenin vuotamista asiakirjoista. Gummeruksen suomennoksena ilmestynyt Glenn Greenwaldin teos Edward Snowden – Ei pakopaikkaa kuvaa nyt yksityiskohtaisesti tietovuodon vaiheita. Teoksessa keskitytään tietovuotoon kolmelta eri kannalta. Ensimmäisessä ja toisessa luvussa Greenwald selostaa tarinalliseen sä-

vyyn, kuinka kaikki alkoi; kuinka Snowden ensimmäisen kerran otti häneen yhteyttä, miten hän matkusti Hongkongiin tapaamaan Snowdenia ja sen, miten hän alkoi ensimmäisten asiakirjojen perusteella ymmärtää Snowdenin vuotamien tietojen merkittävyyden. Kolmannessa luvussa Greenwald keskittyy tarinan sijaan itse asiakirjoihin. Lakimiehen ja kokeneen toimittajan lailla Greenwald pureutuu asiaan äärimmäisen perusteellisesti. Kolmas luku onkin lukijan näkökannalta teoksen raskain. Asiapitoisuus käy toisinaan uuvuttavaksi ja huolimatta Greenwaldin kärsivällisestä käännöksestä maallikkokielelle, tekstin ja liitteiden seuraaminen on paikoitellen hieman kahlaamista. Kahlaaminen kuitenkin kannattaa, sillä kolmas luku on paitsi teoksen vaikein, myös ehdottomasti tärkein osuus. Inhimilliseltä kannalta on ilman muuta kiinnostavaa lukea alun tarina siitä, millä tavoin Snowden ja Greenwald tapasivat ja miten asiakirjat löysivät tiensä julkisuuteen. Kolmas luku kuitenkin päihittää hyvänkin tarinan, sillä se tarjoaa selkeän näkymän valvonnan laajuuteen ja teknisiin keinoihin, joilla se tuli mahdolliseksi. Keskiössä ei ole Snowden henkilönä eikä liiemmin Greenwald, vaan asiakirjat, jotka muut-

1 Yhdysvaltojen kansallinen turvallisuusvirasto (National Security Agency).

Glenn Greenwald (2014): Edward Snowden – Ei pakopaikkaa. Kertomus NSA:sta ja vakoiluvaltio USA:sta. Gummerus, Helsinki. 333 s.

karla malm


064

Peruste #3 2014

SIINÄ SAMALLA GREENWALD LUOPUU KYLMÄN ASIALLISESTA ROOLISTAAN ASIAKIRJOJEN SISÄLLÖN RAPORTOIJANA JA ILMAISEE KRITIIKKINSÄ NIIN NSA:TA, PUOLUEPOLIITIKKOJA KUIN MEDIAAKIN KOHTAAN. TÄMÄ EI SINÄNSÄ OLE MOITE, SILLÄ GREENWALDIN PERUSTELUT OVAT HUOLELLA RAKENNETTUJA JA KIUKKU EITTÄMÄTTÄ OIKEUTETTUA.

tivat perustavanlaatuisesti käsitystä tiedustelutoiminnan moraalista. Neljännessä ja viidennessä luvussa Greenwald keskittyy siihen, mitä tietoliikenteen valvonta merkitsee yksittäisen ihmisen kannalta. Hän pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi jokaisen tulisi välittää Snowdenin vuotamista tiedoista. Hän havainnollistaa yksityisyydensuojan merkitystä ja luo kuvan maailmasta, jossa ihmisillä ei olisi siihen oikeutta. Siinä samalla Greenwald luopuu kylmän asiallisesta roolistaan asiakirjojen sisällön raportoijana ja ilmaisee kritiikkinsä niin NSA:ta, puoluepoliitikkoja kuin mediaakin kohtaan. Tämä ei sinänsä ole moite, sillä Greenwaldin perustelut ovat huolella rakennettuja ja kiukku eittämättä oikeutettua. Greenwald yltyy melko murskaavaksi arvioissaan yhdysvaltalaisen median tilasta. Hän kirjoittaa lausunnoista, joissa hänen toimittajakollegansa osoittivat ymmärrystä tavoitteille asettaa Green-

wald syytteeseen kirjoituksistaan. On silti syytä todeta, että avoimen kiukun ilmaisemisessa – niin pöyristyttävistä asioista kuin onkin kyse – on omat riskinsä. Juuri tämä vaivaa niin Greenwaldin teoksen viimeistä osiota kuin suomennoksen ulkoasuakin. Jo teoksen nimen alaotsikko Kertomus NSA:sta ja vakoiluvaltio USA:sta rajaa sitä, millainen lukija tarttuu teokseen. ”Tämä kirja muuttaa maailmankuvasi”, hehkuttaa takakansi. Ihmisillä on kuitenkin tapana suhtautua epäluuloisesti asioihin, jotka pyrkivät haastamaan heidän maailmankuvansa. Kuinka moni lähtökohtaisesti Yhdysvaltoihin ja kansallisen turvallisuuden nimissä harjoitettuun tietoliikenteen tarkkailuun myönteisesti suhtautuva tulee antamaan edes tilaisuuden teokselle, jonka otsikko antaa jo selvän viitteen toisenlaiseen positioon asettumisesta? Snowdenin julkisuuteen tuomat tiedot NSA:n vakoilun laajuudesta ovat niin merkittäviä, että niiden soisi saavan laajemmankin lukijakunnan. Kuten Greenwald itsekin toteaa, yksi Snowdenin paljastusten innostavimpia aikaansaannoksia oli perinteisten puoluejakojen romahtaminen Yhdysvaltain kongressin keskustelussa NSA:n valvontaohjelmista. Niin konservatiivien kuin liberaalien riveistä kuultiin puheenvuoroja, joissa tuomittiin NSA:n tiedonkeruun mittavuus. Se, että ihminen voi luottaa, ettei hänen sähköpostejaan lueta ja puheluitaan kuunnella, ei ole poliittista kantaa katsova kysymys. Greenwaldin teos ansaitsisi kannet, joista ei seuraisi niin helposti kirjan sivuuttaminen poliittisena pamflettina. Myös Greenwald itse sortuu paikoitellen turhan osoitteleviin kannanottoihin.


065

Kirja-arvio

PAMFLETTIMAISUUDESTA SEURAA USKOTTAVUUSONGELMAN RISKI. USKOTTAVUUSONGELMAN VAKAVIN SEURAUS SAATTAA OLLA, ETTÄ TEOS JÄÄ SAARNAAMISEKSI JO KÄÄNNYTETYILLE – ETTÄ LUKIJAKUNTA RAJAUTUU VAIN NIIHIN IHMISIIN, JOTKA OVAT JO VALMIIKSI SAMAA MIELTÄ TIEDUSTELUPALVELUIDEN GLOBAALEISTA VAKOILUOHJELMISTA JA NIIDEN VAHINGOLLISUUDESTA.

Vaikka on oikeutettua olla vihainen, viestinsä perille saamiseksi olisi kannattanut punakynää käyttää esimerkiksi silloin, kun tulee kiusaus kirjoittaa: ”Asian ydin ei ole pelkästään se, että useimmat puoluepoliitikot ovat periaatteista piittaamattomia tekopyhistelijöitä, joilla ei ole muuta vakaumusta kuin vallanhalu, vaikka sekin on ilman muuta totta”. Tämä on Greenwaldia kyynisimmillään ja sen ohella myös harkitsemattomimmillaan. Jos tarkoituksena on viestiä ihmisille tehokkaasti NSA:n valvonnasta ja tiedustelupalveluiden yhä härskimmäksi käyvästä yksityishenkilöiden vakoilusta, ei puoluepoliitikoiden luonteen arvioiminen ole aivan asian ytimessä. Greenwald osuu kyllä maaliinsa huomauttaessaan, että objektiivisuus on aina jonkinlainen näköharha: jokainen maailmaa koskeva havainto on tehty jo jonkinlaisen valinnan kautta ja jostakin näkökulmasta. Sinänsä hän tulee siis myös perustelleeksi omat kannanottonsa ja siinä ohessa käsittelee kiinnostavalla tavalla kysymystä siitä, millainen on toimittajan asema tietovuodoista kirjoittaessaan. Kysymys kytkeytyy myös laajempaan pohdintaan journalismin tehtävästä.

Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että pamflettimaisuudesta seuraa uskottavuusongelman riski. Uskottavuusongelman vakavin seuraus saattaa olla, että teos jää saarnaamiseksi jo käännytetyille – että lukijakunta rajautuu vain niihin ihmisiin, jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä tiedustelupalveluiden globaaleista vakoiluohjelmista ja niiden vahingollisuudesta. Se olisi sääli, sillä Greenwaldilla on annettavanaan suunnaton määrä tietoa ja sen lisäksi kyky kirjoittaa sujuvasti silloinkin, kun on kyse monimutkaisista asioista. Siksi on syytä toivoa, että takakannen lupaus maailmankuvan muuttumisesta ei jää täysin tyhjäksi puheeksi, vaan teos kykenee tarjoamaan uutta ajateltavaa pientä piiriä laajemmalle lukijakunnalle. Snowdenin tietovuoto muutti maailmaa. Myös Greenwaldin teoksella on kaikki tarvittava potentiaali tehdä niin. Se kuitenkin edellyttää sitä, että teos saa yleisöltä ansaitsemansa tilaisuuden. Kirjoittaja on 24-vuotias valtiotieteiden kandidaatti Helsingin yliopistosta ja opiskelee lukuvuonna 2014–2015 University College Londonin School of Slavonic and East European Studies -instituutissa.


kirjat

066

Peruste #3 2014

veroparatiiseista ja ulkoistamisesta leveällä pensselillä

John Urry (2014): Offshoring. Polity, Cambridge. 200 s.

matti ylönen

un kansainvälisen politiikan professori Ronen Palan julkaisi vuonna 2002 The Offshore World -kirjan, harva osasi odottaa, minkälaisen julkisen ja akateemisenkin huomion kohteeksi veroparatiisitalous nousisi. Offshore World on sittemmin päätynyt monen poliittisen talouden tutkijan kirjastoon. Kirjan julkaisemisen jälkeen on tapahtunut paljon. Finanssikriisi käänsi päättäjien huomion veroparatiisitalouteen, median ja kansalaisjärjestöjen kirittäessä asenneilmapiirin muutosta. Liechtensteinin ja Sveitsin pankkisalaisuutta on murennettu tietovuodoilla ja pakkokeinoin, ja

SIINÄ MISSÄ RONEN PALAN LUOTASI VEROPARATIISITALOUTTA VALTIOIDEN ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUDEN ELI SUVERENITEETIN NAKERTAMISEN KAUTTA JA SHAXSON KERTOI VEROPARATIISITALOUDEN JOURNALISTISTA HISTORIAA, MAALAA SOSIOLOGI URRY ANALYYSIAAN HYVIN LEVEÄLLÄ PENSSELILLÄ.

aihe on säännöllisesti kansainvälisten talouskokousten asialistalla (toisaalta moni porsaanreikä on vielä tukkimatta, ja isoimmista rei’istä mahtuisi elefanttikin). Lisäksi Financial Timesin entisen toimittajan Nicolas Shaxsonin huippusuosittu Aarresaaret-kirja on kulunut eri käännöksinä monien poliitikkojen käsissä. Myös akateemista kirjallisuutta on ilmestynyt lisää. Tarttuessa Lancasterin yliopiston sosiologian professorin John Urryn ytimekkäästi nimettyyn kirjaan Offshoring päällimmäisenä mielessä on kaiken tämän jälkeen kysymys, kuinka paljon uutta, sanomatta jäänyttä tietoa tai analyysiä teos voi vielä tuoda? Melko vähän, kuuluu lyhyt vastaus. Urryn kirjan suurin ansio on siinä, että se kokoaa yksiin kansiin aluevesiltä kansainvälisille merialueille siirtymistä tarkoittavan (ja huonosti suomeksi kääntyvän) offshoring-termin monet eri käyttötavat. Mikään kirjan luvuista ei ehkä tuo käänteentekevää uutta tietoa asiaa aiemmin seuranneille, mutta aiheet ovat toki tärkeitä. Siinä missä Ronen Palan luotasi veroparatiisitaloutta valtioiden itsemääräämisoikeuden eli suvereniteetin nakertamisen kautta ja Shaxson kertoi


067

Kirja-arvio

veroparatiisitalouden journalistista historiaa, maalaa sosiologi Urry analyysiaan hyvin leveällä pensselillä. Veroparatiisien lisäksi offshoring-sanaa voidaan käyttää esimerkiksi IT- tai puhelinkeskustyön ulkoistamisesta Intiaan tai laivan rekisteröimisestä Panamaan. Näiden ilmiöiden lisäksi Urry ottaa analyysinsa kohteeksi muun muassa jätteiden ja energiantuotannon ongelmien ulkoistamisen pois rikkaiden maiden kuluttajien silmistä. Urryn mielestä jopa turismia ”ulkoistetaan” keinotekoisiin lomaparatiiseihin. Laajuus on sekä kirjan vahvuus että suurin kompastuskivi. Urryn teosta vaivaa nimittäin angloamerikkalaisen tietokirjallisuuden yleinen ongelma: otetaan otsikoksi tarpeeksi yleisellä tasolla liikkuva sana, ja täytetään kirja erilaisilla ilmiöillä, joita voidaan tulkita tuon sanan kautta. Joskus lähestymistapa toimii paremmin, kuten vaikkapa Naomi Kleinin Shokkidoktriinissa, joskus taas heikommin. Urry ottaa offshoring-käsitteensä alle hyvin kirjavan joukon ilmiöitä, muttei perustele kovin hyvin, miksi mukaan otettiin juuri nämä ilmiöt. Miksi ei käsitelty vaikkapa aineettomien oikeuksien rekisteröimistä veroparatiiseihin tai uhkapelaamisen ulkoistamista? Entä kulttuuriteollisuus, voisiko sitäkin käsitellä offshoring-käsitteen kautta? Monia yhteiskunnan aloja kattavat teokset voivat parhaimmillaan päätyä yhä pirstaleisemman tiedon maailmassa klassikoiksi, jotka näyttävät lukijoille metsän puilta. Kirjoittajalta edellytetään kuitenkin valtavaa tietopohjaa, kun suurennuslasin alla on Urryn kirjan tavoin ilmiöitä 3D-printtauksesta veropolitiikkaan ja turvallisuuspolitii-

kasta ympäristönsuojeluun. Urry ei välty virheiltä. Veroparatiiseja käsittelevässä osiossa nimetään pienillä resursseilla ylläpidetty Offshore Watch -uutissivusto uutena kampanjatoimintaan keskittyvänä kansalaisjärjestönä ja korostetaan hieman liioitellen Maailman sosiaalifoorumin roolia oikeudenmukaisen verotuksen kampanjoissa. Myös esimerkiksi uusliberalismin kuvaukset jäävät hieman köykäisiksi ja viitteenomaisiksi, samoin Urryn tarjoamat ratkaisumallit. Yksittäisistä ratkaisumalleista puhuttaessa heppoisuuden ymmärtää paremmin kuin uusliberalismin kohdalla. Siihen viitataan kirjassa useita kertoja. Takakannessa Kalifornian yliopiston (Berkeley) sosiologian professori Michael Burawoy vaatii Offshoringia pakolliseksi lukemiseksi kaikille perustutkintoaan suorittaville yliopistoopiskelijoille. On totta, että kirja antaa monipuolisen perustason katsauksen moniin yhteiskunnallisesti merkittäviin ja enemmän tai vähemmän kiinteästi kirjan otsikkoon liittyviin ilmiöihin. Kirjaa voikin suositella erityisesti niille, jotka eivät ole aiemmin juuri perehtyneet sen käsittelemiin aiheisiin. Kiitosta täytyy antaa myös selkeydestä. Jokainen luku on varustettu selkeällä johdannolla ja parin sivun johtopäätöksillä. Noin 200 sivun mittainen teos ei myöskään kärsi monia akateemisia kirjoja vaivaavasta jaarittelusta. Kirjoittaja tutkii yritysten verosuunnittelun politiikkaa Aalto-yliopiston tutkimushankkeessa ja Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan oppiaineen tohtorikoulutettavana.


kirjat

068

Peruste #3 2014

taistelevan tutkijan muotokuva

Juha Suoranta & Sanna Ryynänen (2014): Taisteleva tutkimus. Into, Helsinki. 320 s.

teppo eskelinen

hteiskuntatieteissä vallitsee jatkuva erimielisyys niiden perimmäisestä roolista ja tehtävästä. Toisten mielestä yhteiskuntaa tulisi ainoastaan selittää: tutkimuskohdetta pitäisi katsoa metodologisesti etäältä ja minimoida tutkijan vaikutus kohteeseensa. Toisten mielestä yhteiskuntatieteiden tulisi nimenomaan kamppailla yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Monet tutkijat pitävät tärkeänä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta tämä näkyy harvoin metodolo-

TAISTELEVAT TUTKIMUSMENETELMÄT EIVÄT OLE KOVIN YHTENÄINEN TAI SYSTEMAATTINEN MENETELMIEN JOUKKO. SEN KIRJAN KIRJOITTAJAT TOKI TIETÄVÄT JA MYÖS SANOVAT. KIRJAN LÄHTÖKOHTA ON PIKEMMIN OSOITTAA ESIMERKKEJÄ TAVOISTA, JOILLA TUTKIJA VOI OSALLISTUA MAAILMAN MUUTTAMISEEN.

gisten valintojen tasolla: osallistuminen merkitsee neutraaliksi mielletyn tutkimuksen tulosten pohjalta tehtyjä politiikkasuosituksia. Toinen mahdollisuus on pyrkiä kehittämään itse tutkimusmetodologiasta yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivää – tai ”taistelevaa”. Tällöin politiikka on leivottu sisään tutkimuksen tekemisen tapaan. Vaikka tällaisia taistelevia tutkimusmenetelmiä on käytetty maailmalla paljon, suomeksi esittelyä tällaisesta tutkimusotteesta ei ole ollut saatavilla. Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen Taisteleva tutkimus tulee täyttämään tätä kysyntää. Taistelevat tutkimusmenetelmät eivät ole kovin yhtenäinen tai systemaattinen menetelmien joukko. Sen kirjan kirjoittajat toki tietävät ja myös sanovat. Kirjan lähtökohta on pikemmin osoittaa esimerkkejä tavoista, joilla tutkija voi osallistua maailman muuttamiseen. Kirjoittajat nostavat esiin sellaisia tutkimuksen tekniikoita kuten yhdessä kulkemisen menetelmä, kriittinen antropologia ja kriittinen etnografia. Näissä menetelmissä korostuu ihmisten ja liikkeiden parissa oleminen, kaduilla ja työpaikoilla toimiminen sekä tiedon keruu poliittisten tavoitteiden hyväksi – mukana tutkiminen. Taistelevan tutkimuksen metodologioina käsitellään myös raporttikirjalli-


069

Kirja-arvio

SPESIFIÄ METODOLOGIAA TÄRKEÄMPÄÄ TUNTUU KIRJASSA KUITENKIN OLEVAN ”TAISTELEVAN TUTKIJAN” HAHMON TARJOAMINEN TUTKIJAN IDENTITEETIN PERUSTAKSI. HAHMON KOROSTAMINEN JOHTAA SILMIINPISTÄVÄÄN TYYLIVALINTAAN: TEKSTISSÄ KERROTAAN TIUHAAN, MITEN TAISTELEVA TUTKIJA TOIMII TAI VOI TOIMIA ERILAISISSA TILANTEISSA.

suutta ja aikalaiskritiikkiä. Lukija voisi kysyä, onko näissä kyse pikemmin ilmaisumuodoista kuin metodologioista, mutta rajanvetohan saa olla häilyvä. Näiden menetelmien kuvaamiseen kirjoittajat käyttävät klassista parrhesian käsitettä, joka tarkoittaa suoraan puhumista. Suora puhe ilmaisun traditiona näyttäytyy taistelevalle tutkijalle ominaisena ilmaisuna. Spesifiä metodologiaa tärkeämpää tuntuu kirjassa kuitenkin olevan ”taistelevan tutkijan” hahmon tarjoaminen tutkijan identiteetin perustaksi. Hahmon korostaminen johtaa silmiinpistävään tyylivalintaan: tekstissä kerrotaan tiuhaan, miten taisteleva tutkija toimii tai voi toimia erilaisissa tilanteissa. Taistelevasta tutkijasta esitetään hienoja luonnehdintoja. Hän on käänteinen tieteentekijä, joka toimii ensin ja julkaisee vasta sitten. Hän murtaa yliopiston ja muun maailman välisiä muureja. Hän on tieteen ”käsityöläinen”, jolle tutkimus on osa elämäntapaa. Kirjoittajien maalaama kuva taistelevasta tutkijasta olisi suorastaan romanttinen, ellei se olisi ennen kaikkea vaativa. Taistelevan tutkijan identiteetti ei ole vain akateeminen identiteetti. Tavoitteena on myös tutkimuksen demokratisointi. Tärkeintä on halu toimia. Saman asian toinen puoli on, että tais-

televa tutkija ei ole suojassa yliopistolla. Kirjassa tuodaan esiin runsaasti erilaisia tiedeyhteisöjen ristiriitatilanteita, joissa ”neutraali yhteiskuntatiede” on suojellut itseään. Joku on menettänyt työnsä, toinen joutunut akateemiseen paitsioon. Toisaalta tämä itsesuojelu rakentaa myös oppialojen jakoja. Kirjoittajien kertoma historiallinen esimerkki sosiaalityön synnystä oppiaineena on osuva. 1920-luvulla Yhdysvalloissa eräät sosiologit ryhtyivät valjastamaan tutkimustaan sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi. Vastavetona yliopistolle luotiin sosiaalityön oppiala, ”käytännöllinen” tiede, jotta sosiologian ”tieteellistä” identiteettiä voitiin varjella. Taisteleva tutkija ei voi muuta kuin jatkaa omaa kutsumustaan seuraten. Kaupallistumisen myötä kuria lisäävä yliopisto tuhoaa entisestään kriittisen ajattelun edellytyksiä, ja itseään kunnioittavalla tutkijalla on suorastaan velvollisuus ravistella tätä ihanteensa hylkäävää instituutiota. Kirjoittajien esittelemä taisteleva tutkimus on avoimen vasemmistolaista. Kirjoittajien mukaan taisteleva tutkimus ”käyttää sellaisia käsitteitä kuten työväenluokka, kapitalismi, sorto ja valtaeliitti”. Ennen kaikkea kirjoittajat korostavat tutkimuksen roolia alistettujen


070

Peruste #3 2014

TAISTELEVA TUTKIMUS ON PITKÄ, PERUSTEELLINEN JA TÄYNNÄ ASIAA. SEN MERKITYSTÄ EI KUITENKAAN VOI ARVIOIDA PELKÄSTÄÄN TEKSTIN KAUTTA. SEN SIJAAN KIRJAN MERKITYS PUNNITAAN TULEVIEN VUOSIEN AIKANA, KUN SELVIÄÄ, TULLAANKO TAISTELEVA TUTKIMUS NÄKEMÄÄN OPPIKIRJAKÄYTÖSSÄ.

äänten vahvistajana ja tutkijoiden ja aktivistien työnjaon liudentajana. Taisteleva tutkimus myös ankkuroidaan kirjassa vahvasti 1960-luvun perintöön. Aikansa vasemmistolaiset liikkeet, kolonialismin vastainen kamppailu ja feministiset liikkeet näyttäytyvät juurina, joista taisteleva tutkimus versoo. Toinen kirjoittajien lähtökohta on Latinalainen Amerikka. Kiinnostavia yhteiskunnallisia liikkeitä ja metodologioita esiteltäessä liikutaan hyvin usein kyseisessä maanosassa. Näissä lähtökohdissa ei tietenkään ole mitään vikaa, ja olisikin skandaali jättää tällaisessa kirjassa Paulo Freire tai vapautuksen teologia käsittelemättä. On kuitenkin todettava, että maailmaa voisi katsoa muistakin kiintopisteistä käsin. Esimerkiksi Intian kansalaisliikkeet ja niihin kytkeytyvä tiedontuotanto ovat olleet toisille aivan yhtä vahva inspiraation lähde. Kirjoittajien otteessa näkyy vahvasti länsimaisen rationaalisuuden kritiikki, joka johdetaan mutkitta kolonialismin vastaisesta kamppailusta. Anarkistinen metodologia puhuu monimuotoisuuden puolesta. Kirja asettuu tukemaan pitkää

vapautusliikkeiden perinnettä, jossa kyky määritellä ”rationaalisuus” nähdään vallan ilmentymänä. Tämän huomion ovat tehneet omista näkökulmistaan yhtä lailla alkuperäiskansojen liikkeet, feministit kuin luonnonsuojelijatkin. Taisteleva tutkimus on pitkä, perusteellinen ja täynnä asiaa. Sen merkitystä ei kuitenkaan voi arvioida pelkästään tekstin kautta. Sen sijaan kirjan merkitys punnitaan tulevien vuosien aikana, kun selviää, tullaanko Taisteleva tutkimus näkemään oppikirjakäytössä. Tällaisen menetelmäkirjan vastaanoton ydinkysymys on, tuleeko kirja osoittamaan tietä uusille opiskelijasukupolville kohti kamppailevaa yhteiskuntatiedettä. Samalla mitataan myös suomalaisen yliopistolaitoksen herkkyys kirjan esittelemille ideoille – tai paremmin: kirjan esittämälle haasteelle. Vaihtoehto toki on, että kirjaan suhtaudutaan syventävänä tietona, ellei täysin epäakateemisena pamflettina. Yliopistolaitoksen nykyhengessä tämä on jopa todennäköistä. Taistelevalla tutkijalla riittää työsarkaa. Kirjoittaja on tutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.


071

anssi ylirönni nssi Ylirönni on 30-vuotias yhteiskuntatieteiden maisteri ja itseoppinut taiteilija. Hän on kotoisin Parkanosta ja asuu Helsingissä. Ylirönnillä on ollut yksi näyttely Puolassa ja hänen töitään on ollut esillä pietarilaisessa galleriassa. Ylirönni maalaa pääasiassa akryyleillä. Toisinaan hän tekee myös tussi- ja lyijykynätöitä. Ylirönni kertoo saaneensa töihinsä vaikutteita filosofiasta ja psykologiasta. Hänen mielestään kuvataiteen pitää kuitenkin tarjota ”ennen kaikkea visuaalisia elämyksiä, ei teoriaa”. Lempigenrekseen Ylirönni mainitsee surrealismin. Hän kertoo vältelleensä taiteessaan suoria poliittisia kannanottoja. Yli-

rönnin mielestä suoraan kantaaottavien teosten vaarana on latteus sekä vain valmiiksi samanmielisten ihmisten tavoittaminen. ”Jos haluan esittää mielipiteitä tai pohtia yhteiskunnallisia asioita niin kirjoitan mieluummin vaikka esseen.” Ylirönni on kuitenkin hiljattain ryhtynyt piirtämään poliittisia pilakuvia. ”Mielestäni hyvä pilapiirtäjä kritisoi kaikkien ideologioitten edustajia eikä anna omien poliittisten kantojensa näkyä liikaa”, Ylirönni linjaa. Ylirönnin sarjakuvia ilmestyy Ilta-Sanomissa Kuukauden kotimaisena lokakuun ajan. paaliukuovienvalissa.blogspot.com a.ylironni@gmail.com


Tilaa maksuton Peruste-lehti osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi.

Tarjoa kirjoitusideaasi Perusteeseen lähettämällä tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi. Esimerkiksi Perusteluja-osiossa julkaistaan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Peruste hakee jatkuvasti myös numeron taiteilijoita. Tarjoa töitäsi lähettämällä 5-10 kuvanäytettä osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi. Julkaistuista kirjoituksista ja kuvista maksetaan pienet palkkiot.


Alia Dannenberg Veikko Eranti Teppo Eskelinen Timo Harjuniemi Michael Kitson Kristiina Koivunen Tuomas Koponen Ville Luotola Petra Malin Karla Malm Ron Martin Kati Peltola Matti Ronkainen Peter Tyler Matti Ylรถnen

Peruste 3/2014: Aluepolitiikka