26
Terva-Pekka ei liikepaikoista perusta E
rämaassa ikänsä asunut mies ei aivan helpolla opi kortteeraamaan kaikilla mukavuuksilla varustetussa rivitaloasunnossa. Moni asia on opittava kantapään kautta. Pekka Tervaniemi kuunteli aikansa pakastearkun surinaa Nellimin asunnossaan ja ajatteli, että piruako tuon jatkuvasti tarvitsee olla sähköä kuluttamassa. Hän vetäisi töpselin pois seuraavana aamuna lattia lainehti vettä ja Pekka sai kuivailla sitä rättien kanssa aivan tosissaan. Pekka muutti muutama vuosi sitten pois Tsurnulta, jossa hän ehti viettää elämästään lähemmäs 70 vuotta. Elämän ensi vuodet vierähtivät Petsamon Salmijärvellä, jonne hänen isänsä Fransin suku oli aikoinaan kulkeutunut Kittilästä. Pekan Elli-äiti oli Pannen sukua. Pekka arvelee, että Pannet ovat alkujaan Norjan tunturisaamelaisia. Pekka pistää kahvin kiehumaan. Muutaman viikon takaista 80-vuotispäiväkakkuakin löytyy. Pekka kaivelee jääkaappia ja huomaa samalla kermatäytteessä homepilkkuja. - Unohtuiko tämä pöyvälle pitemmäksi aikaa. Keräilytalouden harjoittaminen oli Pekalle Tsurnulla elinehto. Samalla hän oppi, ettei mitään ruokaa heitetä hukkaan, eikä pieni home haittaa. Ja makealtahan kakku vielä maistuukin. Tsurnulla oli poltetut tupakan natsatkin kerättävä talteen, sillä hätätilanteen sattuessa niistä sai vielä kokoiltua kasaan sätkän tai pari. Kauppaanhan ei Tsurnulta hetken mielijohteesta lähdetty. Pekan huushollissa paikat kiiltelevät puhtauttaan ja kaikki on järjestyksessä. Vain makaukset sängyllä ovat rypyssä, koska siinä Pekka pötkötteli päiväunilla juuri ennen vieraiden tuloa. - Siistiähän se on, kun yksin asuu, hän perustelee. Pekka tunnettiin tarkkana miehenä Tsrnullakin. Pihakentästä ei löytynyt yhtään poronpapanaa, kun Pekka keräili ne isoon peltiseen kurkkupurkkiin ja lannoitti niillä perunamaata. Toki kodinhoitajakin käy huushollissa säännöllisesti. Hän käy joskus Pekan puolesta kaupassa Ivalossa ja tuo ostokset tullessaan. Joskus nellimiläinen Onni Tarrimaa ottaa Pekan kyytiinsä ja käyttää Ivalossa ostoksilla. - Käyn Ivalossa aina kun asiaa tulee, mutta tässä menee nykyisin viikko ja toinenkin, ennen kuin siellä tarttee käydä. Eipä tuonne enää haluta. Meikäläinen ei liikepaikoista perusta. Ja Ivalossa ottaa meteli korviin. Jos Pekan aika käy pitkäksi Nellimin asunnossa, niin hän saattaa käveleskellä Nellimin Erähotelliin ja ottaa siellä konjakkipaukun. Jos paikalla on muita nellimiläisiä, niin juttukavereita kyllä löytyy. Pekanhan tuntevat kaikki. Pekka sanoo, että hyvinpä tuo aika näyttää kuluvan neljän seinän sisälläkin. Puhekavereita hänellä ei ole koskaan ollutkaan liian kanssa. - Meikäläinenhän oli jo poikasena yksinäinen penikka. Minähän oli isän ja äitin ainoa lapsi. Tai olihan niitä sisaruksia ollut, mutta ne kaikki kuolivat pois pienenä. Niinhän siihen aikaan oli, että luonto korjasi asioita ottamalla heikot pois.
Erämaassa ei voi nirsoilla Keittiön pöytänsä takana sätkää tuprutteleva Pekka Tervaniemi näyttää siltä kuin ikänsä erämaassa eläneen miehen pitääkin. Sarkahousut jalas-
sa, mutta vanha tuttu harmaa sarkatakki tällä kertaa naulassa. Ylimääräiset rasvat ja nesteet on Pekan jäntevästä varresta puristettu pois ja silmät tarkkailevat valppaina toimittajaa sätkän savun takaa. - Ei ole täällä möhömahoja sairasteltu, eikä ruuvan kans kummiteltu, Pekka nauraa. Pekka söi luomu- ja lähiruokaa ennen kuin niitä oli edes keksitty. Poronliha ja kala, muodossa tai toisessa, kuuluivat jokapäiväiseen ruokavalioon. Joskus nosteltiin hetteestä hilloja jälkiruuaksi. Poron kuivaliha oli hyvä ravinto keväisin ja kesäisin, mutta kun purukalusto vanheni, ei kuivalihan pureskelu oikein onnistunut. Pekka oppi silloin purkittamaan keitettyä poronlihaa lasipurkkeihin. Aina lihaa ei ehtinyt purkittaa ja se ehti vähän homehtua. Tsurnulla, keskellä Vätsärin erämaata, ei ollut varaa nyrpistellä nokkaa, vaikka liha olisi vähän haiskahdellut. - Vanha liha pitää liottaa etikassa, niin siitä tulee syömäkelpoista. Eikä sieltä aina lähdetty tuoreen leivän ostoon. Vanha leipäkin sai kelvata. Ja paljonhan siellä tuli leipää leivottuakin, kun oli pakko. Jos vaihtelua halusi, niin silloin paistettiin räiskäleitä.
Inka oli oppinut työhön Pekka Tervaniemen pitkäaikainen elämäntoveri Inka Valle haudattiin syksyllä 2003 Ivalon hautuumaalle. Inkan lähtö oli Pekalle kova pala, vaikka ei tämä enää viime vuosina Tsurnulla asunutkaan, vaan Männikön vanhainkodissa. - Inkahan oli melkein satavuotias kuollessaan. Se oli kans oppinut työtä tekemään. Lähtenyt jo nuorena kotoaan Kapperijoelta piikomaan. Porohommissa se oli kulkenut ikänsä ja viimein se tuli isälle ja äitille piiaksi. Kun olimme sitten jääneet kahestaan, niin sanoin, että saat mennä jos haluat, mutta saat jäähäkin, jos haluat. Sehän jäi siihen. Inkalta meni lopulta terveys, kun syöpä tuli ja sen piti muuttaa Ivaloon. Pekka sanoo, että ei Inka vanhainkodissa viihtynyt. Jo talon “kasvisruuat” olivat outoja ikänsä poroa ja kalaa syöneelle erämaan asujalle. Ne olivat Pekalle ja Inkalle juhlahetkiä, kun Pekka varhaisena kesäpäivän aamuna hyrskäytti keskimoottorinsa käyntiin ja sadan kilometrin venematka kohti Ivaloa alkoi. Mitään kiirettä ei noilla reissuilla tunnettu. Jos Inarilla puhkesi myrsky, niin ajettiin vene maalle ja nukuttiin kajuutassa yö jos toinenkin. Ivalossa vene ajettiin Taka-Lapin rantaan. Asiat hoidettiin ja kylästeltiin. Jos Pekka kävi Haarikassa, jäi Inka veneeseen ja keräsi ajankulukseen kenkäheinää jokirannasta. - Joskus tuotiin Ivaloon myyntiin hillaa. Niistähän sai hyvän hinnan ja monena vuonna hilla olikin ainoa rahantulo. Kevytmarjoista minä en koskaan perustanut. Joskus ennen vanhaan pyydettiin vene täyteen isoa ahventa ja myytiin ne heinäntekoaikaan Ivalojokivarren ihmisille. Eihän heillä ollut heinähommilta silloin aikaa kalastukseen. Nythän ei isoa ahventa metsäjärvissä olekaan. Niihin on istutettu siikaa ja siika on syönyt ahvenen pois. Pekan kasvoille nousee hymy, kun hän muistelee Inkan hyvää pilkkituuria. Kevättalven aurinkoisina päivinä oli Surnulla aikaa pilkkimiseenkin. Inka nosteli avannosta isoja harreja, ei-
Pekka Tervaniemi on elämänsä aikana viettänyt monet yöt Inarin saarissa tuulen panttina. Joskus kevätkeleillä jää petti kelkan alta ja mies kastui kaulaa myöten. Nyt kelpaa poltella sätkää ja nauttia keskuslämmityksen antamasta lämmöstä.
kä syöttinä aina ollut sen kummempaa kuin pala appelsiininkuorta. - Siika säilyy parhaiten suolakalana, mutta kyllä harrinkin voi suolata. Harrista pitää vain ottaa suomut pois ennen suolausta, niin se suolautuu tönkkiin.
Oma järki oli elinehto Pekka Tervaniemi muistelee, kuinka hänen isänsä suunnitteli Tsurnulla lehmänostoa. Pekka pisti jyrkästi vastaan ja sanoi, että asiahan on niin, että sinä kanssa niität, jos lehmä hommataan. - Lehmähän syö pirun paljon talven mittaan ja tiesin, että se niittäminen jäisi pitkälti minun kontolle. Isähän oli vähän semmoinen työnlaistaja. Niin se lehmä jäi hommaamatta. Koulua Pekka kävi katekeetta Laura Lehtolan pitämässä kiertokoulussa. Sitä hän ei vain enää muista, pidettiinkö tuota koulua hänen kotona vai kenties Kapperijoella. - Porolla Laura kuitenkin koulunpitoon tuli. Milläpä hän muulla olisi tullut ja sen ajan nainenhan kyllä osasi porolla kulkia. Sen ajan kouluopetushan ei tosin muuta ollut kuin uskonnonopetusta. Jumalasta siellä enimmäkseen puhuttiin. Pekka kävi nuorena miehenä Tsurnulta monet kerrat kauppareissuilla Reisivuonossa. Hän ajeli ensin porolla Neideniin Sivertsenin talon pihalle. Siitä sai aina kyydin kuormaautolla tunturin yli Kunnarin Onnin kauppaan. - Ei sinne kalaa viety koskaan, mutta riekko oli vaihtotavaraa, samoin metsot ja porot. Eikä tavaran hinta ollut paha inarilaisten kannalta. Nythän riekot jäävät kiinni tuohon valtakuntien väliseen verkkoaitaan. Eivät ne pimeässä näe lankaa, vaan juuttuvat siihen. Siellä onkin ketuilla ketunpäivät. Pekka Tervaniemelle erämaassa vietetyt vuosikymmenet ovat opettaneet sitkeyttä ja selviytymiskykyä. Hän on mies, jonka käsissä vanhat keskimoottorit, Albinit ja Wikströmit hyrähtivät käyntiin talven jäljiltä. Aitassa Pekalla oli pieni pajakin, jossa hän tarvittaessa valmisti uudet osat kelkan ja ve-
neen moottoreihin. - Veneethän piti tehhä itte, jos meinasi järvelle päästä. Tein niitä isän kanssa ja lopulta yksin. Isä osti veneen moottorin ja sanoi, että sinähän se hallitset koneita. Itte sitä piti reistata aina käyntiin. Äijähän ei ollut konemies ensinnäkään. Pekka ei syö vielä vitamiineja kummempia lääkkeitä. Lääkärissä hän kävi jokin aika sitten, kun kalanruoto juuttui kurkkuun, eikä sieltä omin avuin irronnut. Muutoin Pekka ei ole lääkärin vastaanotolla rampannut. - Eihän sitä ennen vanhaan edes tiedetty missä lääkärit ovatkaan. Ei niistä tiedetty mitään, eikä sitä juuri sairasteltukaan. Ja joka sairastui, syöpään ja muihin tauteihin, ei se tiennyt mitä sairastaa. Se sairasti ja kuoli pois.
Kelkkaa ei voi syödä Pekka Tervaniemi ehti poromiesvuosinaan nähdä elinkeinon huikean muutoksen. 40-luvulla hän hiihteli porometsällä suksilla ja 60-luvulla suksipeli vaihtui moottorikelkkaan. Pekka pitää selvänä, että vanha aika oli poromiehille parempi. - Suksihommissa ei ollut kuluja ja kun poromies hiihteli mettässä, niin porot tulivat paimennetuiksi ja pedot pysyivät kauempana. Nyt moottorikelkka- ja helikopteriaikana kulut ovat kauheat. Ja rikki mennyt kelkka pitää vaihtaa uuteen. Ennen vanhaan kuljettiin porolla ja kun poro heitti kulkemasta, se syötiin. Pekka muistaa, että hiihtäminen umpisessa oli taitolaji. Suksen pohjiin piti vedellä kynttilää, että sukset edes lipsuisivat eikä lumi takertuisi niihin kiinni. - Se pitää osata voijella oikein. Ei auta vejellä kynttilää koko suksen pohjiin. Jos oli oikein huono keli, niin silloin ei tehty mitään. Lyötiin vain laavu pystyyn ja tehtiin roitotulet. Ahmat ja karhut olivat porojen kimpussa silloinkin, mutta silloin ahmoja sai tosin tappaa ja niistä maksettiin tapporahaa. Pekka ihmettelee, että nyt poromiehen pitää maksaa, jos hän tappaa ahman.
Terva-Pekan keskimoottori on osa Inarijärven historiaa ja karusta ulkonäöstään huolimatta se on vielä täysin kulkukelpoinen. Veneen kohtalona on kuitenkin museoitua ja lahota paikalleen. Kuva Sauli Koskelo.
- Eikä ahmoja ja karhuja niin vain ammuta, nehän ovat viisaita elukoita. Karhuhan tekee monet valejäljet pesälle mennessään, on se niin ovela elukka. Pienellä vasalla on aina monta ottajaa. Jopa korppi saattaa tulla sitä nokkimaan, jos emä jättää sen hetkeksi vartioimatta. Lapsuutensa talvipäiviltä Pekka muistaa alituisen pumpuliverkkojen korjaamisen. - Kyllä sitä perkele sai pirtissä istua aamusta iltaan verkkojen kanssa. Siinä talvipäivä hurahti äkkiä. Ja kun pimeä tuli pirttiin, lyötiin maata. Eikä se verkkohomma ollut sillä hyvä. Nehän piti itte värjätäkin. Musta väri pyysi parhaiten. Nuottahommaa meillä ei koskaan ollut, koska ei ollut tarpeeksi nuottaporukkaa. Muutama verkko oli pyynnissä talvisinkin ja kalaa tuli aina. Eihän Surnulla silloin kalastajia liikkunut toisin kuin nyt. Nelllimin kodissaan Pekka tutkii tarkoin lehdet joita postin mukana tulee ja kuuntelee radiota. Ja mikäs on radiota nyt kuunnellessa, kun ei tarvitse pelätä patterien loppumista. Passaa siitä kuunnella muutakin kuin uutiset. Nellimin huushollissa ei voi tehdä käsillä mitään askareita toisin Tsurnulla, mutta sitäkään Pekka ei valita. Asiat ovat nyt näin ja sen pitää kelvata mitä tarjolla on. Televisiokin asunnosta löytyy, mutta sitä Pekka ei ole oikein tottunut katsomaan. - Eipä meikäläinen tarvitte niitä tietoja mitä sieltä tulee, hän sanoo hyväntuulisesti ja kääräisee uuden sätkän.
Jaakko Peltomaa