Kultakauden taiteilija - Novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taiteilijoista

raivostunut rahvas, voitonriemuiset juutalaiset papit, Rooman karaistuneet, välinpitämättömiltä näyttävät sotilaat, hurjat, kahlehditut ryövärit, pelon ja ynseyden sekainen ilme kasvoillaan, ristien ääressä puuhailevat julmannäköiset teloittajain apulaiset. Syrjässä seisoi kauhun ja tuskan valtaamana uskollisten pieni joukko; Jesuksen äitiä, joka oli maahan vaipumaisillaan, tuki Johannes. Kaiken tämän yli kaareili etelän tummansininen taivas, vuoren alapuolella häämöittivät Jerusalemin upeat rakennukset, mutta taivaanrannalla kohosi musta pilvi, joka Vapahtajan kuolinhetkellä oli vaippaansa kietonut taivaan ja maan.

Mutta Hän itse — Hän, joka oli oleva taulun keskustana, johonka tuhansien rakkautta, tuskaa, sääliä, vihaa tai voitonriemua ilmaisevat silmät tähtäsivät, Hän ei ollut vielä siinä! Muutamilla rajapiirteillä oli ristin ääreen merkitty maailman Vapahtajan nöyrä, mutta samalla ylevä asento — siihen oli työ keskeytynyt, kenties ainaiseksi.

Ja huomenna alkoi Ateneumissa näyttely, johonka taulu oli aiottu ...

Eteisestä kuului askeleita, ovi avautui ja huoneesen astui vanha leskirouva, jonka luona Kaarlo asui. Hän oli ollut apteekista noutamassa lääkärin määräämiä lääkkeitä, jotka hän nyt asetti vuoteen viereen pöydälle. „Kuinka nyt voitte, herra Walta?” kysyi hän ystävällisesti. „Nyt kun saatte lääkkeitä, pääsette ehkä tuosta ilkeästä yskästä.”

Kaarlo huokasi kärsimättömästi. Miksi emäntä siinä suotta teeskenteli, kun kerran tiesi, että tila oli melkein 38