Page 1

Kapitaali 02/09

1


SISÄ LTÖ 2/09 3

Pääkirjoitus

19

Liikaa tilastotiedettä

4

Puheenjohtajan palsta

20

Keskiaukeaman poika

5

Opintosihteerin palsta

22

Kvartaalikatsastus

6 Kysy Kultilta

24

SAK:n ekonomistin haastattelu

8 Kuka vihaa ekonomistia?

25

Provokaattori

27

Keimon kaista

1 2 harppujen hapatusta

28

Kapitalistisika

14

32

Ilmojen halki

1 7 Espoo Helsinki Espoo

33

Kunnes kuolema meidät erottaa

1 8 Lajin nousu ja tuho

34

Pankkiiri yliarvostelee

36

Face off

39

Teinirakkautta

10

2

Lasillisella

Alueellistaminen


Pääkirjoitus Samuli Harala päätoimittaja

Vahva ja voittamaton Se oli niin lähellä. Valtsikan aivokimpusta, dekaani Niemestä miltei leivottiin Unioninkadun diktaattori, mutta ei. Konsistorin pelkäämättömät pakottivat autokraaatit avustajineen kammioihinsa punomaan uusia juonia. Consistorium academicum nukkuu päivisin, valvoo öisin ja syö mitä käsiinsä saa. Kukaan ei ole sitä koskaan nähnyt, parempi niin. Konsistori kieri pienenä mutageenissä ja putosi taikajuomaan. Kyptoniitti, valtiovalta, pitää sitä vielä jokusen aikaa aisoissa, mutta jo pian kaikkien janoisten opiskelijoiden sankari korvataan väsyneellä mutta samannimisellä hallituksella. Prätkähiiret huristelevat tiehensä ja tilalle arvotaan pari Pelle Hermannia ja muutama ulkopuolinen Ransu. Sitten me opiskelijat saadaan taas tulla toimeen omillamme. Rakenteiden uudistamis-soppa on ajoittain hyvin sakeaa, eikä ehkä ihan Kapitaalin tavalla maustettua. Herne näyttää samalta kuin maissi ja paprika. Konsistori päätti yliopistouudistuksen organisaatiorakennetta ja johtamista koskevista periaatelinjauksista vuoden 2008 lopussa. Se yrittää tehostaa talouden hallintaa ja voimavarojen käyttöä. Tähän tarkoitukseen ”jättivaltsika” on auttamatta liian suuri. Olisi kieltämättä makeaa, jos suurlaitoksessa opiskelijat voisivat istua nykyisin ainoastaan pääaineopiskelijoille tarkoitetuilla luennoilla. Ei esimerkiksi valtio-opin teoriaa yksin kirjastossa, vaan pureskellen professorin kuorimilla kursseilla. Todellisuudessa pääainerajat tuskin muuttuvat mihinkään, oli lopputulos mikä hyvänsä. Laitokset juurtuneine ukkoineen pysyvät paikoillaan ja hallinto joustaa. Ja niin, dekaanin alle ei nyt ehkä sittenkään kasata valtakukkulaa. Ei ihme, että Hannua turhauttaa. Vietiinköhän kansantaloustieteen

laitokselta kukkia Konsistorille? Nyt kannattaa päätellä lehden poliittinen kanta. Vuoden toisessa Kapitaalissa on kummallisinta, että kannen ja pääkirjoituksen teemaa sivutaan vain parilla palstalla, niissäkin ohimennen. Tämä lehti ei siis kerro asiallisesti Konsistorin arjesta, eikä myöskään syväluotaa sankarin salaisuuksia. En näe sitä ongelmana. Voihan kirkkoon kuulumatonkin koristaa itseään ristillä, tai uskovainen kuunnella saatanallista metallimusiikkia, joskus vielä helvetillisen kovaa. Juuri nyt Konsistori vain tuntuu hyvältä. Kapitaali on kaikesta hölinästä huolimatta Suomen asiantuntevin taloudellinen aikakauslehti. Oli jo aikakin, että tässä lehdessä Franzeninkadun Sulo Aittoniemi selvittää alueellistamisen syvimmän olemuksen ja Joonas Rahkola kertoo, tarvitseeko edes ammattiliiton ekonomisti kansantaloustiedettä. Saamme myös kuulla, miksi meitä vihataan. Tähän aikaan keväästä vakipalstailijoista Pankkiiri polttelee sikareita ja provokaattori tapansa mukaan hourailee. Kvartaalikatsastajat kiristävät vyötä kädet kiinnelainassa. Ensimmäistä kertaa Kapitaalissa lisäksi derivoidaan ekonomistien funktionaalista musiikkia ja salaperäinen, alamaailmassa ylistetty, ”wk” tiivistää alkukesän tuntemukset sanoiksi. Jos et ole vielä löytänyt vappufiilistä ja kevään sydäntä, niin muistele vanhoja. Näppäile YouTuben hakusanaksi ”Juha Roms”, ja eiköhän se siitä. Huolestuneille tiedoksi, että kaverista tuli myöhemmin katu-uskottava elektromuusikko. Kerätään ne roskat sieltä Ullikselta!

3


Puheenjohtajan palsta

Tätä kirjoittaessani kevään ensimmäiset auringonsäteet loistavat ikkunani ulkopuolella. Lukuvuoden loppu häämöttää ja tenttiväsymys tekee tulemistaan. Aurinkoinen kevät on myös terassien ja massabaarikierrosten aikaa, kun opiskelijat kaivavat kaamoksen jälkeen haalarinsa esiin ja liikkuvat, enemmän tai vähemmän sivistyneesti, kuppilasta toiseen haalarimerkkejä keräten. Kaupungin ja opiskelijoiden heräämisen riemu kulminoituu suureen kansanjuhlaan nimeltään vappu, joka vuodesta toiseen viehättää, puhuttaa ja herättää pahennusta. Kesä tuo tullessaan vaihtelua opiskelijan arkeen. Kesätyönhaku on taantuman takia vaikeutunut, ja myös moni kansantaloustieteen opiskelija on ilman oman alan kesätyötä. Tilanteemme on kuitenkin suhteellisen hyvä, sillä monien muiden pääaineiden opiskelijat ovat vielä tukalammassa tilanteessa. Kysyntää taloudelliselle hahmotuskyvylle ja matemaattiselle analyyttisyydelle löytyy aina, taloustilanteesta huolimatta. Myös yliopisto- ja laitosuudistuksen suunnassa myllertää. Konsistori hyväksyi kaikkien muiden tiedekuntien esitykset, mutta lähetti valtiotieteellisen laitoksettoman mallin paluupostissa takaisin. Konsistori perusteli päätöstään liian suurella yksiköllä ja asetti tiedekunnan valmistelemaan uutta esitystä, mikä tulisi koostua 2-4 suurlaitoksesta. Uusi esitys lähenee kansantaloustieteen laitoksen sekä KTTO:n kantaa, mutta muu Valtsikan järjestökenttä on tuohtunut. Se on ymmärrettävistä syistä huolissaan siitä, että pienemmät aineet jäävät isojen jalkoihin. Uusi ehdotus tulee konsistorin käsiteltäväksi kesän aikana.

4

Paul Stenbäck puheenjohtaja KTTO ry.

Myöskään KTTO:n hallitus ei ole levännyt laakereillaan. Kevään aikana jäsenistömme on saanut nauttia paitsi uudistuneesta järjestölehdestä myös monenlaisista jäsentapahtumista. Näistä mainittakoon jo perinteeksi muodostunut Tiedettä ja viiniä -tilaisuus sekä kahdet akateemiset sitsijuhlat. KTTO:n nettisivut ovat saaneet uuden ilmeen, ja sivuja kehitellään yhä. Parannusehdotuksia, tai vaikkapa kuvia uusimmista riennoista, voi lähettää webvastaavallemme Anssi Heinoselle. Näiden lisäksi KTTO tulee vielä tämän kevään aikana uudistamaan sääntöjänsä. Vanhentuneissa säännöissä lukee, että yhdistyksen vuosi- ja vaalikokouskutsut tulee olla näkyvissä myös Ylioppilaslehdessä. Järjestöjen palsta ei tule jatkossa ilmestymään paperilehdessä, joten sääntömuutos on pakon sanelema. Samalla uusimme muut sääntöjen vanhentuneet kohdat. Sääntöjen muutosta käsitellään hallituksen kokouksessa 6/2009 sekä erikseen kutsutussa yhdistyksen kokouksessa. Puheenjohtajan tehtävät ovat alkutaipaleen jälkeen muuttuneet arjeksi. Onnekseni hallituksessa toimivat järkeviä ja oma-aloitteisia henkilöitä, jotka ovat jokainen hoitaneet oman osansa työstä. Syksyllä mukaan liittyvät juuri valitut tuutorit, jotka kantavat päävastuun fuksien orientoimisesta opiskelijaelämään. Uusien opiskelijoiden lisäksi syksyn suurin ja mahtavin tapahtuma on KTTO:n 50-vuotisjuhlat marraskuun loppupuolella. Nauttikaamme kuitenkin ennen sitä pitkästä ja kuumasta kesästä. Ulkona paistaa yhä edelleen aurinko. Se on hyvä merkki.


Opintosihteerin palsta

Heidi Kaila opintosihteeri KTTO ry.

Mistä on hallinnton ammattilaiset tehty? Ensi syksynä pääsemme nauttimaan sitkeän virkamiestyön ja ahkeran kokoustamisen hedelmistä, kun yliopistouudistus astuu voimaan. Tarkoituksena on, että valtsikasta muiden tiedekuntien joukossa tulee kustannustehokas ja järkevä organisaatio, jonka sopivankokoisia huippuyksiköitä tullaan ihailemaan Harvardista ja Oxfordista asti. Yksi mutka on vielä matkassa – kenelläkään ei ole aavistustakaan, miltä valtsika ensi syksynä näyttää. Miten tässä näin pääsi käymään? Ongelmat lähtivät siitä, kun tiedekuntaneuvosto suuruudenhulluudessaan kallistui laitoksettoman mallin kannalle ja äänesti nurin suurlaitosten mallin, eli sen, jota KTTO kannatti. Päätös meni konsistorin käsittelyyn, jossa se kaikkien yllätykseksi hylättiin. Laitokseton valtsika olisi liian suuri talousyksikkö. Kaikkien muiden tiedekuntien esitykset menivät konsistorissa läpi. Ainoastaan valtsikan esitys hylättiin. Muissa tiedekunnat tietävät, mitä ensi syksynä tapahtuu, joten ne voivat rauhassa tehdä

hienosäätöjä koko loppukevään. Valtsikassa tilanne on palannut lähtökuoppiinsa. Tiedekunnan on nyt rukattava itsensä muutaman (kukaan ei tiedä kuinka monen) laitoksen yksiköksi. Tällä hetkellä on vielä täysin epäselvää, millaiseen laitokseen kansis lykätään. Koska laitosten niputtamistyö käynnistyy alusta asti, ei ole takeita, että kansis ja tilasto muodostavat kahdenkeskisen ekonometrisen liiton. Teoreettinen riski joutua s-tieteilijöiden kanssa saman katon alle on vieläkin olemassa. Uudistusprosessi on ilmeisesti tarkoitus saattaa päätökseen kesään mennessä, joten kevään aikana ehditään pitää vielä muutama hätäinen kokous. Hammaslääketieteilijät, humanistit ja jopa reaalimaailmasta vieraantuneet teologit ja matemaatikot osasivat uudistaa hallintonsa järkevällä tavalla. Valtsika, josta tulevat talouden ja hallinnon asiantuntijat valmistuvat, ei osannut tehdä sellaista esitystä, jonka konsistori olisi voinut hyväksyä. Näillä eväillä nuoren virkamiessukupolvemme on hyvä lähteä tekemään entistä parempia valtionhallinnon uudistuksia.

5


Kysy Kultilta Kansantaloustieteen professori Klaus Kultti vastaa opiskelijoiden kysymyksiin

Viime kerralta jäi useita kysymyksiä/ongelmia, joihin pitäisi löytää vastaus. Mutta uusiakin kysymyksiä on tullut. Varastoon jääneet vanhat kysymykset olivat syvällisiä, uudet melko pinnallisia. Valitsen analyysin kohteeksi muutaman uuden. Yliopiston tiedekuntien uudelleenjärjestely on saanut lukijan pohtimaan kysymystä ‘Mikä tekee humanisteista tarpeettomia?’. Mielestäni lukijan jaottelu ei ole riittävän tarkkaa, kun hän niputtaa kaikki humanistit yhteen; humanisteja on toki erilaisia. On hedelmällistä tarkastella yliopistoa ja erityisesti humanistista tiedekuntaa avioliittomarkkinoiden näkökulmasta. Tällöin luonteva jaottelu on humanistinaiset ja humanistimiehet. Historiallisesti koulutus on taannut suurelle osalle koulutetuista keskimääräistäparemman taloudellisen menestyksen. Tutkimus antaa vahvaa näyttöä siitä, että miehen menestys avioliittomarkkinoilla riippuu tuloista paljon enemmän kuin ulkonäöstä. Naisten kohdalla tilanne on päinvastoin. Kun orgaanista kemiaa opiskellut mies menestyy taloudellisesti palkinnoiksi eivät riitä dalmatialainen, kesämökki ja hieno asunto. Kaiken kruunaa puoliso, joka on harvinaisempi kuin vähemmän menestyneillä kilpailijoilla. Tässä astuvat humanistinaiset kuvaan. He ovat erittäin tarpeellisia palkintoja miehille, joiden menestystuotannollisilla elämänalueilla on hyvä. Itse asiassa taidehistorioitsijat, filosofit ja estetiikan tuntijat ovat tavoitellumpia kuin esimerkiksi englannin kielen opettajat, jotka pystyvät tuottavaan työhön ja joilla ei siten ole samanlaista erikoisuus- ja statusarvoa kuin edellisillä. Samanlaiset mekanismit eivät näytä toimivan humanistimiesten kohdalla. Humanistimiehistä ei varsinaisesti mitään hyötyä olekaan, siis sen lisäksi että he ovat miehiä. He signaloivat omaa varakkuuttaan ja kyvykkyyttään opiskelemalla vuosikausia humanistisia aineita. Tämä on erit-

6

täin kalliis aktiviteetti, josta ei myöhemminkään ole mitään tuotannollista iloa; sellaiseen ei köyhillä ole varaa. Humanistimiehet kannattavat maksullista koulutusta, sillä signaalilla on merkitystä vain kun se maksaa. Koska yhteiskunta haluaa tarjota koulutuksen ilmaiseksi, on humanistimiesten sekaan päässyt ujuttautumaan jonkin verran köyhiä (vrt. pooling equilibrium). Tämä on taloustieteilijänaisten syytä pitää mielessä elämänkumppania valitessaan. Yksi lukijoista esittää taloustieteen kannalta aivan perustavanlaatuisen kysymyksen ’Mikä on optimaalinen tulonjako?’ Kysymys on muotoiltu niin ovelasti, että ounastelen lukijan toivovan vastausta, jossa valtaosa tuloista päätyy hänelle. Tämä on varteenotettava mahdollisuus, kun optimaalisuuskäsite on Pareto-optimaalisuus. Kaikki tulot vaan lukijalle, niin kenenkään hyvinvointia ei voi parantaa huonontamatta lukijan hyvinvointia, joka on tietysti tyyppiä homo economicus. Tarkkaavaisimmat huomaavat, että optimeita on useita. Standarditalousteoriasta on turha hakea syvällisempää vastausta, koska siinä postuloidaan tyypillisesti jonkinlainen hyvinvointimittari/funktio, joka toteuttaa niin sanottuja reiluus- tai tasa-arvovaatimuksia. Tämä tapahtuu yleensä ilman mitään perusteita tai hienostuneemmin postuloiden aksiomia, jotka hyvinvointimittarin tulee toteuttaa. Ongelma syntyy, koska tulonjako on kiinnostava seikka ainoastaan, jos se on argumentti ihmisten hyötyfunktiossa. Jos näin on, hyvinvointimittari pitää johtaa ihmisten preferensseistä. Näin kuitenkin harvoin tehdään (poikkeuksia ovat esim. Kaplowin ja Shavellin tutkimukset) ja tulonjaolliset kriteerit ovat yleensä formalismiin verhottuja tutkijan omia preferenssejä. Katsotaanpa, mitä tapahtuu yhdessä erikoistapauksessa, jossa yhteiskuntasuunnittelija on päättänyt jakaa hyvinvoinnin (tulojen yleistys) tasan. Koska


hän alistaa yhteiskunnan omille tavoitteilleen kutsun häntä jatkossa yhteiskuntatotalitaristiksi. Yhteiskunnassa on kaksi henkilöä A ja B. He ovat preferensseiltään täysin samanlaisia ja heidän hyötyfunktiossaan on kaksi argumenttia u : C × S → R, missä ensimmäinen argumentti on kulutus ja toinen status. Oletetaan tavanomaiseen tapaan, että uc > 0, us > 0 ja ucc < 0. Lopuksi oletetaan, että ucs > 0 eli mitä korkeampi status sitä suurempi on kulutuksesta saatava rajahyöty. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että annetulla varallisuustasolla korkeamman statuksen ihminen pääsee useampiin ravintoloihin ja klubeihin, hänen on helpompi saada seuraa ja tuotannollisia mahdollisuuksia; kiteyttäen voidaan sanoa, että korkeamman statuksen ihmisellä on suurempi valintajoukko kuin alhaisen statuksen ihmisellä. Oletetaan lopuksi, että yhteiskunnassa on tasan kaksi statusasemaa, matala ja korkea. Nyt on helppo piirtää yhteiskunnan hyötyrintama koordinaatistoon, jossa vaaka-akselilla on A:n hyöty ja pystyakselilla B:n hyöty. Käyrä A − A kuvaa mahdollisia hyötyyhdistelmiä, kun A:lla on korkea status ja käyrä B −B mahdollisia hyöty-yhdistelmiä kun se on B:llä. Yhteiskunnan hyötyrintama on käyrä B − E − A. Tämän käyrän ja origon välinen alue ei ole konveksi. Pisteessä E toteutuu yhteiskunnallinen tasajako, jossa kumpikin henkilö saavuttaa saman hyötytason

(varallisuus ei tietenkään ole tässä pisteessä jakautunut tasan, koska yhden henkilön status on korkea ja toisen matala). Kuvioon on lisäksi piirretty yhteiskunnan hyötyrintaman tangentti, joka koskettaa rintamaa kahdessa kohdassa. Kun yhteiskuntamme henkilöt ovat pisteessä E heillä voivat konveksifioida yhteiskunnan tuotantomahdollisuuksien joukon arpajaisilla. Tämä tapahtuu siten, että arpajaisten mahdollisina tulemina ovat juuri nämä tangentin kosketuspisteet. Pisteessä E kummankin henkilön odotettu hyöty kasvaa esimerkiksi arpajaisissa, joissa kumpikin tulema on yhtä todennäköinen. Henkilöillä on siis kannustin panna pystyyn tällaiset arpajaiset. Tällöin heidän odotettu hyötynsä on 45-asteen suoran ja tangentin leikkauspisteessä. Kansalaiset siis tekevät tyhjiksi yhteiskuntatotalitaristin suunnitelmat hyvinvoinnin tasajaosta ja lopputulema on sellainen, että yhdellä kansalaisella on korkeampi status, korkeampi kulutus ja korkeampi hyvinvointi kuin toisella. Pääsiäinen on vasta ohi ja yhtä lukijaa askaruttaa ’Sopiiko violetti paita keltaisten housujen kanssa?’ Ymmärrän hyvin kysyjän tuskaa, sillä ihminen ei mielellään vaatteita koko ajan vaihtele. Kyse ei kuitenkaan ole siitä sopivatko värit yhteen, vaan siitä miten asusteita kantaa. Mallia sopii ottaa täältä http://farm3.static.flickr. com/2320/2384317858_847a16a402.jpg

7


K u k a v i h a a e k o n o m i s t i a?! Oskari Rekola

Ekonomistin toimenkuva on monille ihmisille täysin vieras. He saavat muistutuksen olemassaolostamme usein nykyisenkaltaisissa talouden olosuhteissa. Ensivaikutelma talouden tieteiden papistosta saarnaamassa synkällä vuorella, taivaan myrskytessä kaikella voimallaan taustalla, ei voi olla järin rakastettava. Silti, voimakkain - ehkä henkilökohtaiseltakin tuntuva - tieteeseemme ja sen tekijöihinkin kohdistuva kritiikki ei tule näiltä uskollisilta seurakuntalaisilta, vaan muilta, ehkä erilaisen tieteenfilosofiankin omaavilta teräväkynäisiltä tieteenharjoittajilta.

Kirjallisuudessa Thomas Carlyle nimitti kansantaloustiedettä jo 1800-luvulla vivahteikkaasti Synkäksi Tieteeksi (Dismal Science). Vaikka tämä lentävä luonnehdinta on jäänyt elämään yleiseen kielenkäyttöön, usein hiukan huolimattomasti käytettynäkin, heijasti nimitys ensisijaisesti kirjoittajan pohdintoja orjatyövoiman käytöstä ja myöhemmin Malthusin väestöteoriasta. Carlyle pyrki nimityksellä hyökkäämään aikalaistensa liberaalin poliittisen taloustieteen edustajia vastaan. Erityisesti kohteena olivat Millin käsitykset markkinaperäisten, kysynnän ja tarjonnan säätelemien ratkaisujen toimivuudesta työmarkkinoilla. Carlyle epäili orjien vapautumisen heikentävän aiemmin orjuutettujen elämän laatua näiden astuessa työmarkkinoille. Kyse oli tuon aikakauden poliittisen taloustieteen kritiikistä. Tieteemme ei sittemminkään ole välttynyt kriitikoiden ajatuksilta, vaan erityshuomiota ovat vuorollaan saaneet niin laissez-faire markkinaajattelu, keynesiläinen näkemys kuin klassinen taloustiedekin. Nykyisin vallanpitäjänä toimiva uusklassinen tulenkantajaryhmä ei sekään ole onnistunut välttelemään teräväkynäisten rakkaudenosoituksia. Luonnollisesti suuri osa kritiikistä on pitkään ollut tieteensisäistä, mutta erityisesti yleisten sisäisten näkemysten jokseenkin vakiinnuttua, ja muiden yhteiskuntatieteiden aseman vahvistuttua, sen lähde on yhä enemmän ollut 8

kansantaloustieteen ulkopuolinen. Eräs käsitys kritiikistä on seuraavanlainen: ”Vastakkain ovat ikään kuin hyvät ja pahat. Taloustieteilijät ovat pahoja ja väärän asian puolella, muut yhteiskuntatieteilijät ovat hyviä ja oikean asian puolella. – –. Suuri yleisö, mutta etenkin maailmanparantajien yhteiskuntaluokka tuntuu usein vihaavan taloustieteilijöitä.” (VK - Tieteessä tapahtuu 8/08) Edellä mainittu lähestyminen ei ole kovin eksakti, pikemminkin ylimielinen ja väheksyvä. On totta, että perinteisesti monien yhteiskuntatieteiden lipunkantajia on pidetty, ja osin yhä pidetäänkin, erilaisin näkemyksin varustettuna joukkona kuin oman tieteenalamme raskassarjalaisia. Arvio muiden yhteiskuntatieteiden nuivasta suhtautumisesta pitkälle jalostettuihin markkinaratkaisuihin saattaa olla hyväksyttävä. Samoin näkemys kansantaloustieteilijöiden taipumuksesta selittää lähes kaikki maailmassa tapahtuva oman metodologiansa keinoin. Silti näiden havaintojen ja suoranaisen dualismin yhtälöiminen tuntuu kohtuuttomalta. Kuitenkin kritiikin olemassaolo tuntuu selviöltä. Totisesti se tuntuu usein kohtuuttomaltakin, ei lainkaan ansaitulta. Vastavuoroisesti, tuntuu ihmeelliseltä, ettei kansantaloustieteilijöitä kuule koskaan ylistettävänkään, ei edes asioiden edetessä kuten yleisesti halutaan ja rukoillaan - hankalien-


kin ongelmien ratketessa. Kansantaloustieteilijä, toimiessaan eri yhteiskunnan sektoreilla, on usein hankalassa tilanteessa. Työ sisältää laajalti vastuuta, vaikeita ja hankalasti lähestyttäviä kysymyksiä, joihin vastatakseen on usein tehtävä hankalia päätöksiä, joiden seuraukset koskettavat usein kokonaisia kansakuntia. Tätä asemaa voisi luonnehtia epäkiitolliseksi. Ovatko ekonomistit siis aikamme ritareita, joiden olemassaoloa ei tunneta? Kenties uskollisia yhteisen hyvän esitaistelijoita, joita harva tuntuu pitävän arvossaan? Kokemus n:stä opiskeluvuodesta ja useista saman tiedekunnan edustajien kesken käydyistä ja sivusta nähdyistä väittelyistä kertoo jonkinlaisen pienen katkeruuden sikiävän jo nuoren ekonomistin sielussa. Voimakas kritiikki kansantaloustieteen metodologiaa, ihmiskäsitystä tai teorisointia kohtaan kasvattaa halua osoittaa oman näkemyksen erinomaisuutt a. Sat u n n a isesti, mielipiteidenvaihdon sattuessa sillä tunnetuimmalla opiskelijafoorumilla (se kostea), keskustelu saattaa saada aggressiivisiakin nyansseja. Koskaan kysymys ei kuitenkaan ole ”vihasta”. Yleisesti halun todistaa oman tieteenalansa erinomaisuutta voi katsoa kasvavan käsi kädessä koetun arvostuksen puutteen kanssa.

mahdollisuuksiamme viedä tiedettämme eteenpäin suuntaan, joka takaisi yhteiskunnan suotuisimman kehityksen? Oikeiden vastausten laatu on toki hyvin henkilökohtainen kysymys, mutta omat näkemyksemme, niin opiskelijana, tutkijana tai vaikkapa poliitikkona, erityisesti uloslausuttuina rakentavat sitä kulttuuria jonka varassa meitä, synkän tieteen papistoa, kokonaisuudessa joko väheksytään tai arvostetaan. Tuskin kuitenkaan vihataan - joskaan ei rakastetakaan. On toivottavaa, että keskustelu yhteiskuntatieteellisten tieteenalojen välillä on rakentavaa ja ennen kaikkea asiakeskeistä. Koska maailmankaikkeus ei pyöri ekonomistin ympärillä, tiivis yhteistyö yhteiskuntatieteiden välillä on tarpeellista. Se mahdollistaa ahkeran mielipiteiden vaihdon ja edesauttaa monipuolisen yhteiskuntakuvan rakentumista. Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen mon ip u o l i s u u s on ehdoton voimavara ja sitä on hyödy n net tävä. Myös ekonomistin on uskallettava altistaa oma maailmankuvansa ulkopuolisten tarkastelulle, ei vain tyytyä muiden tiedenäkemysten systemaattiseen kritisointiin jo pelkästään käytetyn tutkimusmenetelmän perusteella. Tämän soisi tapahtuvan sekä tieteiden kehityksessä aktiivisesti mukana olevien että myös yhteiskunnan muilla tahoilla vaikuttavien kansantaloustieteilijöiden tahoilla. Katsokaamme siis kukin tahoillamme peiliin - vaikka suurena vaarana on, että emme pidä näkemästämme.

Ovatko ekonomistit siis aikamme ritareita, joiden olemassaoloa ei tunneta?

Johtaako usein kansantaloustieteilijässä havaittu ehdottomuus, vankkumaton usko omaan asiaan erilaisten ja eri keinoja käyttävien tieteenalojen väheksyntään? Rajaako tämä voimakas uskomme

Kirjallisuutta: Thomas Carlyle: Occasional Discourse on the Negro Question(1849) Tieteessä Tapahtuu 8/08 (2008) 9


LASILLISELLA Erkka Saarinen, Juha Itkonen

Hallituksen windfall-vero on perusteltu? Muutaman vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen hallitus on päättänyt asettaa veron windfallvoitoille eli päästökaupan aiheuttamille ”ansiottomille” voitoille. Onko hallituksen veneen suunta oikea?

John Maynard Windfall-vero on perusteltu, sillä se rokottaa sähköyhtiöiden ansiottomia voittoja. Päästökauppa nostaa sähkön markkinahintaa, koska pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla hinta määräytyy hiilivoimalla sähköä tuottavien rajakustannusten mukaan. Puhdasta sähköä tuottavat yhtiöt hyötyvät hinnannoususta, vaikkei niiden kustannukset lisäänny. Milton Tuo, mitä sanoit pohjoismaisten sähkömarkkinoiden hinnanmääräytymisestä, on aivan totta. Mielestäni windfall-vero antaa yrityksille negatiivisen kannustimen. Miksi verottaa puhdasta energiaa? Eikö tämä ole ristiriidassa hallituksen ilmastostrategian kanssa? Lisäksi veron asettaminen on erittäin ongelmallista. Verohan määräytyy päästöoikeuden hinnan perusteella ja kuten olemme huomanneet, päästöoikeuksien hinnat ovat vaihdelleet huomattavasti. Tämä johtaa suurella todennäköisyydellä siihen, että veron tavoitetasoa on vaikea saavuttaa. Vaarana on liikaverotus eli normaalien liikevoittojen verotus. JM Vero ei luo negatiivista kannustinta. Vero koskee vain ennen päästökauppaa rakennettua vesi- ja ydinvoimatuotantoa. Uusia puhtaan sähkön tuotantolaitoksia vero ei koske, joten päästökaupan kannustimet säilyvät ennallaan, kuten uusista ydinvoimalahakemuksista voidaan päätellä. Puhtaan energian rakentaminen on yhä kannattavaa. Päästöoikeuksien hintaan liittyy toki epävarmuut10

ta, mutta windfall-veron tarkoituksena ei ole kerätä kaikkia ansiottomia voittoja, siksi liikaverotuksen uhka poistuu, vaikka päästöoikeuksien hinnat vaihtelevat. M On muistettava, että joku sen veron aina maksaa. Kuten sähkön kysynnästä tiedetään, on kysyntäkäyrä erittäin joustamaton. Perustaloustieteellisessä kysyntä–tarjonta-kehikossa tämä tarkoittaa, että kuluttaja sen laskun maksaa. Tästä ovat myös verotettavat yritykset varoittaneet. JM Kuten jo sanottu, markkinahinta määräytyy hiilisähkön rajakustannusten mukaan. Jos vesi- tai ydinsähkön tuottajat pystyisivät nostamaan hintaa, ne olisivat nostaneet sitä ilman veroakin. Eivätkä ne vähennä sähkön tuotantoaan, sillä jokainen vähennetty kilowatti pienentää monopolin voittoa. Yritys joutuu nielemään veron kokonaan, joten kuluttajahinta ei muutu. Tämä näkyy myös Fortumin osakekurssin muutoksessa veron julkistuspäivänä. Itse asiassa kuluttajahinta saattaa jopa laskea, kun verotulot käytetään uusiutuvien energiamuotojen tukemiseen. M Erittäin pitkällä aikavälillä näin voi käydä, mutta verokertymä (33–330 milj.) on aivan liian pieni vaikuttamaan kivihiilen mukaan määräytyvään markkinahintaan. Tarvitaan monta ydinvoimalaa tai tuulipuistoa ennen kuin kivihiili on työnnetty pois rajakustannusasemastaan. Ilmastopolitiikkaa pitäisi suunnitella hieman


laajakatseisemmin. Windfall-veron kertymä on loppujen lopuksi varsin pieni ja kohdistuu lähinnä valtionyritys Fortumiin. Onko järkeä suunnitella uutta veroa vain yhtä yritystä varten? Lisäksi veroa yritetään kohdistaa ylisuuriin voittoihin, mutta kuka oikeastaan määrittää, mikä on ylisuuri voitto? Pitäisikö ylisuuria voittoja metsästää myös muilta aloilta? JM Tässä tapauksessa windfall-voiton määrittäminen on helppoa. Voitto syntyy suoraan EU:n ilmastopolitiikan sivutuotteena, kun sähkön hinta nousee päästöoikeuksien hinnan mukana. Vero vain oikaisee tämän valtion toimista aiheutuneen muutoksen, silti verotettavien yritysten voitto on suurempi kuin ennen päästökauppaa. Yleisemmin julkisen talouden teoriasta tutun tuloksen mukaan ylisuurten voittojen verotus ei heikennä tehokkuutta. M Niinpä niin teoriassa kaikki toimii hienosti, mutta tässä oli kuitenkin kyse käytännöstä. Edelleenkään ei ole selvää, miten vero käytännössä määritetään. Hallituksen esityksessä vero määräytyy kiinteästi tuotettujen megawattituntien (MWh) mukaan. Tästä voi seurata tilanne, jossa vero on huomattavasti suurempi kuin päästökaupan aiheuttama

hinnanmuutos. Päästöoikeuksien nykyhinnoilla sähkön tukkuhinta nousee noin 3 €/MWh. Kuitenkin esityksessä vero on jopa 10 €/MWh! Eli puhtaan sähkön tuottajilta ei veroteta vain koko windfall-voittoa, vaan riistetään myös osa heidän normaaleista tuotoistaan. JM Kokonaisuudessaan windfall-vero on kohtuullinen ja oikeutettu vero. Se palauttaa luonnollisen markkinatilanteen, jolloin kukin sähköntuottaja saa ansaitsemansa voiton teknologiasta riippumatta. Näin markkinat toimivat tehokkaasti ja ympäristöystävällisesti. Veron lopullinen muoto on vielä avoin. Mielestäni se pitäisi asettaa siten, että vero sopeutuu muutoksiin päästömarkkinoilla, jolloin ongelmallisilta vääristymiltä vältytään. M Maailmassa, jossa ei ole epävarmuutta, tämä vero saattaisi toimia. Käytännössä ilmastomuutoksen ja päästökaupan ympärillä vallitsee erittäin suuria epävarmuustekijöitä. Vero on tulossa voimaan vasta Kioton sopimuksen loppupuolella, uusi ilmastosopimus saattaa muuttaa kaiken. Uusi sopimus saattaa muuttaa ilmastopolitiikan rakenteen täysin. Näin suurten epävarmuustekijöiden vallitessa ei ole uskottavaa, että poliitikot pystyisivät asettamaan veron oikein.

Lähteet: Työ- ja elinkeinoministeriö (2009). Yksinkertaistettu esitys ansiottoman eli ns. windfall-voiton synnystä. Haettu 15.4.09 osoitteesta: http://www.tem. fi/files/22274/windfall-talpol_310309.pdf.

VATT (2009). Sähköntuotannon windfallvoittojen leikkaaminen ja päästökaupan sähkönhintavaikutusten lieventäminen. Haettu 15.4.09 osoitteesta: http://www.vatt.fi/file/announcement_attachment/windfall_lausunto_130209.pdf.

Holm, Pasi & Ollikainen, Markku (2009). Lausunto Euroopan unionin päästökaupan aiheuttamien windfall-voittojen leikkaamisesta ja sen vaikutuksista sähkömarkkinoihin. Haettu 15.4.09 osoitteesta: http://www.tem.fi/files/22271/Windfall_lausunto_PTT_lopullinen.pdf.

11


H umisevat H arput Laura Hallikas

Miehille maksetaan keskimäärin enemmän palkkaa kuin naisille. Vuonna 2007 naisten ja miesten mediaanipalkkojen ero oli yksityisellä sektorilla 713€ kuukaudessa, kuten alla olevasta taulukosta näkyy. Yrjö Vartian ja Jaana Kurjenojan vuonna 1992 julkaistussa tutkimuksessa Palkkadiskriminaatio tarkasteltiin naisten ja miesten välisiä palkkaeroja paperi- saha- ja metalliteollisuuden aloilla. Näillä aloilla naiset saivat 5% vähemmän palkkaa kuin täsmälleen samassa tehtävässä, ja samalla työkokemuksella toimivat miespuoliset kollegansa. Loput palkkaeroista johtuu naisten omista preferensseistä. Naisen 85 senttiä on feministien itse keksimä luku. He valitsevat tietoisesti mukavia, huonommin palkattuja ammatteja ja ovat huonoja palkkaneuvottelijoita. Kuten jo kuningatar Viktorian aikoihin tiedettiin, tämä kaikki johtuu naisten luonnollisesta tunteellisuudesta, hoivavietistä ja hysteerisyydestä; etenkään kuukautisten aikana he eivät pysty tekemään rationaalisia päätöksiä uravalinnoistaan.

12

Tämän kiistämättömän tosiseikan lisäksi olen kuullut muutamia muita teorioita palkkaerojen syistä. Jotkut feministihörhöt ovat väittäneet, että suoran palkkasyrjinnän lisäksi naisiin kohdistuisi rakenteellisen ja epäsuoran palkkasyrjinnän muotoja. Väitetään, että ne ovat hyvin konkreettisia ja helposti ymmärrettäviä asioita, mutta minusta niitä on hyvin vaikeaa ymmärtää. Suomihan on kaikesta huolimatta tasa-arvoinen maa. Yritän kuitenkin esitellä muutamia mahdollisia syitä. Mistä syrjintä syntyy? Työehtosopimusten vaativuusluokitukset saattavat olla välillistä syrjintää, jos ne järjestään pitävät miehille tyypillisiä työtehtäviä vaativampina. Suomessa naiset ovat osallistuneet työelämään jo pitkään. Silti naisten erilliset palkkataulukot ja yhden elättäjän perheihanne kummittelevat edelleen työehtosopimuksissa. Kun nainen oli sivuelättäjä, naisille tyypillisten työtehtävien palkan ei tarvinnut riittää perheen elatukseen. Muutokset ovat hitaita, ja ennestään niitä hidastaa se, että työmarkkinajärjestöiden johdossa toimii


jäsenmäärään nähden hirveän vähän naisia (SAK: Naisia liittojen päätöksen teossa, http://netti.sak. fi/sak/tasaarvo/liitot.html). Äitiyslomat koituvat osittain työnantajien maksettaviksi. Jos työnantaja palkkaa enimmäkseen naisia, nämä kustannukset voivat nousta huomattaviin summiin. Koska naiset toimivat usein palvelualoilla, joilla palkkakustannukset muodostavat suu rem ma n osa n kaikista menoista, äitiyslomakustannusten suhteellinen vaikutus on paljon suurempi kuin miesvaltaisilla aloilla. Tämä on osasyy siihen, että naisten työnantajilla ei ole varaa maksaa niin suuria palkkoja. Vauvojen hinnasta johtuen naisia syrjitään myös työhönotossa. Vanhempainvapaiden kustannukset pitäisi jakaa työnantajien kesken tasaisesti esimerkiksi sairausvakuutusmaksun korotuksella, mutta joidenkin mielestä miesvaltaisia, vientivetoisia aloja ei saa rasittaa millään työnantajamaksuilla, jotka voidaan maksattaa naisillakin. Kampaamoista viis, kunhan paperitehtaat pysyvät pystyssä. Tasa-arvolaissa määrätään, että yli 30 henkilön

työnantajien on laadittava tasa-arvosuunnitelma, johon sisältyy palkkakartoitus ja suunnitelma palkkasyrjinnän poistamiseksi. Palkkakartoituksissa on usein todettu perusteettomia palkkaeroja, mutta suunnitteluvelvollisuuden laiminlyöntiä ei valvota millään tavalla eikä sanktioita käytännössä ole. Tämän takia kaikilla työpaikoilla ei tehdä palkkakartoitusta.

”Vauvojen hinnasta johtuen naisia syrjitään myös työhönotossa.” Vaikka minulla on kuukautiset, ja kohtuni estää minua tällä hetkellä ajattelemasta rationaalisesti, aion heti pääni taas selvittyä pohtia näitä asioita lisää. Yllä esitetyt syyt eivät nimittäin välttämättä ole ihan lööperiä. Jo nyt uskallan esittää seuraavan rationaalisen vaatimuksen: Haluan yhtä paljon rahaa kuin miehet. Palkkadiskriminaatio on selvää syrjintää, ja sen poistamiseksi on olemassa selvät keinot. Ja rahojenhan on pakko riittää. Meidän elinkeinoelämämme ei voi perustua sille, että kaikille ei tarvitse maksaa täyttä palkkaa.

13


Alueellistaminen – onko siinä mitään järkeä? Jaakko Nelimarkka

Poliisin tietohallintokeskus lähti Rovaniemelle, Maaseutuvirasto suositellun Lahden sijasta Seinäjoelle ja Lääkelaitosta, tarkemmin Lääkealan keskusta, ehdotetaan siirrettävän Helsingistä Kuopioon. Edes kansantaloustieteilijät eivät ole enää suojassa tältä näkymättömältä voimalta, kun Tilastokeskuksen osien siirtämistä jonnekin kauas pois jo suunnitellaan. Jopa Ilmailulaitosta on ehdotettu siirrettävän Vantaalta tunnettuun ilmailun Mekkaan, Kuopioon. Onko alueellistamisessa oikeastaan mitään järkeä? Viimeisen vuoden ajan alueellistaminen, aluepolitiikan järeä keino, on herättänyt kuumia tunteita. Valtion alueellistamisohjelma kuitenkin jyllää hidastamatta alueellistamispäätöksiä. Itse keino ei ole uusi, nykyisen alueellistamispolitiikan aloitti konsensus-Suomessamme jo Paavo Lipposen toinen hallitus, sinipunaisena, kun Suomen Keskusta, kehittyvien maakuntien ääni ja aluepolitiikan rakkikoira, nurisi oppositiossa. Alueellistaminen ei kuulosta taloustieteellisesti tehokkaalta aluepoliittiselta keinolta, se aiheuttaa suuria kustannuksia ja jopa vaarallisia seurauksia lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä. Kiinnostavaa on, kerätäänkö alueellistamisella poliittisia irtopisteitä ja tehdään lehmänkauppoja. Varsinkin Lääkelaitoksen siirtämisen tapauksessa Keskustan ahdinko sekä Kokoomuksen hiljaisuus ja muut tavoitteet kertovat lyhyen aikavälin politikoinnista. Alueellistamisella on kuitenkin myös pitkän aikavälin tavoitteita, jotka muotoutuvat ministeriöiden työryhmissä, joissa tuskin liikaa piitataan politiikkojen mielipiteistä saati akateemisten tutkijoiden näkemyksistä, kun kepumafian hallitsemat virkamiehet tekevät päätöksiä. Voiko alueellistamista taloustieteellisesti perustella? Kaupunkitalouden professorin Heikki Loikkasen mukaan alueellistamisessa on kansantaloustieteellisesti kaksi pääaspektia, allokatiivisen tehokkuuden paraneminen tai heikkeneminen ja 14

alueellinen tasa-arvo. Ensiksi mainittu saadaan esille tekemällä eri vaihtoehdoista kustannushyötyanalyysi (KHA). - Jos virasto on uusi, niin se sijainti tulisi valita, jolla toimittaessa ”hankkeen” nykyarvo on suurin. Olemassa olevan viraston siirrossa periaate on sama, mutta kustannuspuolella ovat mukana myös siirtymisen kustannukset. Loikkanen toteaa, että kustannushyötyanalyysin käyttämiseen liittyy useimmiten laskennallisia ongelmia. Jos kustannushyötyanalyysiä kuitenkin todellakin käytetään, on kustannuksia jätetty monessa tapauksessa huomioimatta ja myöhemmin ne ovat paljastuneet odotettua paljon suuremmiksi. Kyseessä tuntuu olevan piilovero: kustannukset eivät suoranaisesti näy kansalaisten verokuiteista tai valtion budjetista, vaan näkymättöminä kustannuksina palveluiden huonontumisen ja tehokkuuden laskemisen seurauksena. Lääkelaitoksen tapauksessa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälän (kesk.) arvio siirtämisen kustannuksista on murto-osa siitä, mitä henkilökunta on esittänyt. Kustannushyötyanalyysi on epäonnistunut tai se on vähintään heikolla pohjalla. Väistämättä tarkkojen kustannusten laskemisen vaikeus ja suoranainen arvioiden manipulointi vääristää päätöksentekoa ja antaa tilaa kaikenlaiselle pekkaroinnille ja kepuilulle, kun poliitikot lopulta päättävät asiasta mutu-tuntumalla ja hätiköiden kohua peläten. Toinen pääaspekti, alueellinen tasa-arvo, on tärkeä. Tämä seikka ei kuitenkaan kävele tehokkuuden kanssa samaa tahtia: - Usein sen ja tehokkuusnäkökulman välillä on ristiriitaa. Jos näin on, tasa-arvosyystä voidaan valita paikkakunta, joka ei ole tehokkuusmielessä paras. Tällöin ”kakun koko” ei yksin ratkaise, vaan myös se miten se on alueellisesti jakautunut, professori Loikkanen toteaa.


Äänestäjäkunnan ja poliitikkojen preferensseissä on suuriakin eroja juuria alueellisen tasa-arvon välillä. Viimeiset vuosikymmenet kunnianhimoisesti kaupunkeihin pyrkinyt Suomen Keskusta näyttää hakevan täydellistä alueellista tasa-arvoa, kun muut puolueet kulkevat kohtuuden rajoissa. Mutta taisteleeko Keskusta pelkkiä tuulimyllyjä vastaan tehokkuuden kustannuksella? Alueelliset tuloerot kyllä konvergoituvat pitkällä aikavälillä, mutta eivät lähesty samaa raja-arvoa. Eikö ole olemassa tehokkaampia aluepoliittisia keinoja kuin alueellistaminen ja siitä seuraava korvaamattoman tietotaidon menettäminen? Aluepolitiikkaa harjoitetaan myös tuin ja kuntien valtionosuuksin. Julkisen sektorin työpaikkojen merkityksellä on eroja aluettain: virasto Kajaanissa on paikallisesti tärkeämpi kuin se olisi Helsingissä. Professori Loikkanen viittaa Ruotsin korkeakouluja koskevaan tutkimukseen, jonka mukaan maakuntayliopistoilla on suurempi paikallinen työllisyysvaikutus kuin ns. vanhoilla yliopistoilla, joihin Helsingin yliopistokin voidaan laskea. - Tämä viittaa siihen, että edistämällä kasvua koulutus- ja tutkimuspanosta sopivasti hajauttaen voidaan saada myös jotain positiivista aikaan. Eli jos virastoja alueellistetaan, niin tehtäköön se niin, että sijaintipaikkakunnat ovat alueellisen kasvun moottoreita koulutusinstituutioineen, joita voimistetaan tasaisen hajautuksen sijaan. Alueellistamista siis voidaan perustella kansantaloustieteelläkin ja Loikkasen mukaan pelkät tulonsiirrot eivät luultavasti yksin riittäisikään saamaan kasvua aikaan, jos jotain muuta puuttuu. Loogista, mutta näyttää silti, että Keskusta eikä edes valtiovalta halua päätöksenteossa kansantaloustieteilijöitä kuunnella. Alueellistamistakin voidaan harjoittaa viisaasti ja tyhmästi. Ehkä totuus pelottaa päättäjiä liikaa ja sitä on parempi olla kuuntelematta. Kuuntelevatko päättäjät edes kansantaloustieteilijöitä, professori Loikkanen? - Ei usein, mutta silloin tällöin tulee esiin tai kuulen pyynnöistä ja hankkeista, joissa arvioidaan

esimerkiksi investoinnin kuten ydinvoimalaitoksen tai suurtapahtuman alueellisia vaikutuksia. Selvityksiä ei niinkään pyydetä akateemisilta, puolueettomilta, kansantaloustieteilijöiltä, vaan niitä tilataan konsulttifirmoilta. Sama ilmiö on nähtävissä myös muualla kansantaloustieteen ja reaalimaailman välillä: akateemiset kansantaloustieteelliset tutkimukset ja reaalimaailman tarpeet eivät löydä toisiaan tai tietoa tutkimusten olemassaolosta ei ole. Kaikesta ei edes voi Suomen Keskustaa ja muita poliitikkoja syyttää. Vikaa on myös kansantaloustieteilijöissä, jotka eivät saa asioita puettua selkokielelle. Alueellistaminen on keino, johon liittyy paljon ongelmia päätöksenteon kannalta. Mikä paikkakunta saa hyödyn, mitkä ovat kustannukset, kuka asiasta saa päättää? Se on kuitenkin helppo keino tuoda silminnähtävästi työpaikkoja jollekin paikkakunnalle, mitä ei välttämättä saavuteta alueellisilla kehittämisohjelmilla. Tämä houkutteleekin poliitikkoja alueellistamaan, ja lisäksi työpaikkoja on enää vaikea ottaa seudulta pois, sillä vielä järjettömämpää olisi siirtää virasto uudestaan. Nykyisen hallituksen alueellistamisohjelma on kuitenkin ongelmallinen, kun lopulta yksittäinen ministeri pystyy päättämään hallinnonalansa alueellistamispaikkakunnista. Muilla on vähän sanottavaa, kun keskeneräisistä asioista ei tunnetusti saa nykyisessä hallituksessa julkisesti puhua. Riski ei-tehokkaisiin ja jopa idioottimaisiin päätöksiin kasvaa suureksi. On kiinnostavaa nähdä, kuinka pitkälle alueellistamista jatketaan, ja mitä sille tapahtuu, kun hallituspohja joskus vaihtuu. Luultavasti ei kuitenkaan mitään, sillä konsensuspolitiikka ja virkamiesten valta huolehtii siitä, että koko Suomi saadaan pysymään näillä muutamalla tuhannella työpaikalla elinvoimaisena.

Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja kuntaja hallintoministeri Mari Kiviniemi (kesk.) sekä sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä (kesk.) eivät syystä tai toisesta vastanneet sähköpostitse esitettyihin kysymyksiin. 15


16


Syntymäpaikka: Helsinki Kotikaupunki: Espoo Asuinpaikka: Helsinki Nina Ahola Ensimmäinen vuosi Helsingin Malmilla. Näin on kerrottu, mutta itse siitä on hieman vaikeaa muistaa mitään. Ihan kiva vuosi luulisin. Seuraavat 17 vuotta Espoon perukoilla jota Pohjois-Espooksikin kai voisi kutsua. Kaukana se kaikesta kuitenkin on, vaikka vielä Kehä 3 sisällä. Siitä sitten siirto vähän lähemmäs Helsinkiä, jääden kuitenkin Espoon rajojen sisälle. Nyt edessä muutto taas Helsinkiin, tällä kertaa keskustaan, Ullanlinnaan. Nuorempana sai helsinkiläisiltä kuulla jos jonkinlaista mielipidettä Espoosta. Ilmeisesti kun a st uu raja n yli Helsingistä Espooseen täytyy muistaa kää ntää kelloja johonkin suuntaan, vaihtuuhan siinä tietysti aikavyöhyke. Ennen Espooseen matkustamista kannattaa myös muistaa vierailla rahanvaihtopisteessä, koska kuinka siellä nyt sama valuutta kävisi? Kieli on syytä myös opetella etukäteen, ettei vaan kielimuuri estäisi kommunikointia. On hyvä vielä totutella muutamiin kulttuurisiin eroihin: Espoossa ei rullaportaisiin mennessä kielletä kulkemasta paljain jaloin, ilmeisesti se on jo itsestään selvää. Silloin nuorempana näitä kuunteli kyllästymiseen asti. Nykyään ne eivät jaksa enää edes oikein naurattaa. Luulisi ihmisten ymmärtävän, että jotkut ihmiset saattavat jopa haluta asua Espoossa Helsingin sijaan. En muutenkaan ole koskaan ymmärtänyt tätä jakoa. Jostain päin Espoota, esimerkiksi nyt Leppävaarasta, kestää junalla Helsingin keskustaan suunnilleen yhtä kauan, kuin Munkkiniemestä ratikalla. Kuitenkin juuri Espoon

koetaan olevan kaukana kaikesta. Ja ihan tiedoksi kaikille, että suuri osa Espoosta muuten sijaitsee Kehä 3 sisäpuolella! Kun aloittaa kansiksen opiskelun, käsittelee ensimmäinen kunnon kurssi mikrotalousteoriaa. Tämä kurssi ainakin viime syksynä alkoi esimerkillä. Siinä selitetään useita kansantaloustieteen peruskäsitteitä käyttäen esimerkkinä juuri pääkaupunkiseudun vuokra-asuntoja. Esimerkissä käsitellään endogeenisiä ja eksogeenisiä muuttujia, siinä myös selitetään kysyntä- ja tarjontakäyrien muodostumista, allokointiperiaatteita sekä näiden tehokkuutta. Näin hä n se on. Maksuhalukkuus on ava i nsa na. Hyvin useat ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän asunnosta Helsingin keskustassa kuin siitä vähän kauempana. Tuossa mikron kurssin esimerkissä on alue rajattu Kehä 2 sisälle. Se onkin oikeastaan huomattavasti parempi tapa rajata kuin ajatella että Helsinki olisi tämä sisäpiiri, ja Espoo ja Vantaa sitten siellä ulkopuolella. Kehä 2 ulkopuolelle jäisi myös alueita Helsingistä. Kyse onkin mielestäni paljon enemmän kulkuyhteyksistä kuin postinumerosta, vaikka se bussilippu Espooseen toki maksaakin kaksinkertaisen hinnan. Pelkkä asuinpaikkakunta ei siis kerro koko totuutta. Itse tein valintaa Helsingin keskustan ja Espoon välillä. Muualle Helsinkiin muuttaminen ei olisi tullut missään tapauksessa kyseeseen. Arvostan sitä, että asun lähellä koulua ja Helsingin yöelämää, mutta koen kotikaupungikseni edelleen Espoon, Helsinki on vain paikka jossa asun.

” ..jotkut ihmiset saattavat jopa haluta asua Espoossa Helsingin sijaan.”

17


Yhden vielä unohdettavan lajin nousu ja tuho

Jarno Louhelainen Luonnonsuojelusta on tullut muoti-ilmiö, lähes kaikkialla törmää taisteluun pahaa ihmistä ja tämän tuottamaa ilmastonlämpenemistä vastaan. ”Pelastakaa kaunis planeettamme tuholta!” huutavat tuhannet saarnaajat kaikkialla sen pinnalla. Joudut helvettiin, koska tapoit merikilpikonnat sukupuuttoon käyttämällä autoa kauppamatkallasi. Eikö nykyään voi tehdä mitään, ilman luonnon kiduttamista? Epäilen että ihmiskunnan pitäisi tarkistaa faktat. Maapallo itse vain nauraa säälittäville väitteillemme, että voisimme sitä jotenkin satuttaa. Me tuhoamme luontoa, kyllä, mutta on aivan käsittämättömän ylimielistä kuvitella, että me millään edes voisimme tappaa planeettamme altamme. Tellukselle me emme ole muuta kuin hetkellinen häiriö, ärsyke. 12. lokakuuta 2006 New Scientist -lehti julkaisi tutkija Bob Holmesin artikkelin Imagine Eath Without People, jossa hän monia eri alojen asiantuntijoita haastateltuaan ennustaa, mitä kävisi, jos ihmiskunta katoaisi yhtäkkiä maan päältä. Lopullinen tuomio on se, että meidät unohdetaan hyvin nopeasti. Ensimmäiset vuodet eivät tule olemaan luonnolle helppoja, sillä moni uhanalainen laji ennemminkin kärsisi ihmisten suojelun menetettyään, ja kuolisi pois. Myös eläimet jotka ihminen on vienyt ekosysteemeihin joissa niillä ei ole luontaisia vihollisia lisääntyisivät holtittomasti ilman ihmisiä pitämässä niiden kantoja kurissa. Mutta ajan kanssa pedot tulisivat riistan perässä, ja uusia lajeja syntyisi biodiversiteettiä kasvattamaan. Jotkin pystyttämämme rakennukset saattaisivat kestää pystyssä tuhansiakin vuosia, mutta eroosio ja kasvit tuhoaisivat ja peittäisivät suurimman osan jo muutaman sadan vuoden aikana. Jäljelle jäisi vain raunioita muistuttamaan suuruudenhimostamme. 18

Sata tuhatta vuotta katoamisemme jälkeen ei meidän joskus niin uljaasta mahdistamme olisi enää yhtään ilmiselvää jälkeä. Luonto olisi uudistanut itsensä, jopa ”koko maailman tuhoavan ydinsodan” jäljet olisivat pyyhkiytyneet pois. Evoluutio tekee tehtävänsä, vaikka planeetta kohtaisi kuinka suuren katastrofin, jos osa elämästä selviää siitä, se nousee ja leviää uudelleen. Ei mikään, mitä me teemme pysty hävittämään kaikkea elämää, ei ainakaan tällä teknologialla. Moni eliölaji pystyy selviämään niin ankarissa oloissa ja tilanteissa, että me emme edes pysty käsittämään sitä. Kaikki tämä elämä mitä nyt näemme ympärillämme, on sekin lähtenyt alkuun yksisoluisista eliöistä. Lukemattomat eläinlajit ovat syntyneet ja kuolleet ennen kuin ensimmäinen ihminen päätti grillata dronttia. Ehkä suurin ongelma asioiden käsittämisessä on niihin liittyvät pitkät aikavälit, joita ihmismieli ei osaa sisäistää. Maa on ollut olemassa jo neljä ja puoli miljardia vuotta, ja elämää on sen pinnalla ollut yli kolme miljardia vuotta. Meidän lajimme säälittävä ikä lasketaan pelkissä tuhansissa vuosissa. Ja kuinka monta mullistusta onkaan ajan saatosta lähtien pyyhkäissyt kaiken olemassa olleen unohduksiin, ja palauttanut luontoäidin lähes puhtaan pöydän ääreen? Todennäköisesti useampi kuin uskommekaan. Vaikka onnistuisimmekin pyyhkimään lähes kaiken elämän maan päältä jopa muutamaksi sadaksi tuhanneksi vuodeksi, ennustetaan planeetan olevan otollinen elämän jatkumiselle vielä ainakin puolitoista miljardia vuotta. Ne meidän aikaansaamamme massiiviset tuhot eivät pitkällä aikavälillä tarkasteltuna vaikuta niin kovinkaan merkittäviltä. Epäilen, että onnistumme pyyhkimään itsemme olemattomiin ennen kuin tämä planeetta edes kunnolla ehtii huomioida meidän täällä koskaan olleenkaan.


Tilastotiedettä yli pakollisen annoksen Hannu Kivimäki

Kansantaloustieteen sivuaineopintoihin voi sisällyttää maksimissaan 50 opintopistettä tilastotiedettä. Kukaan ei kuitenkaan pakota lopettamaan hommaa tähän, eikä se kannatakaan, sillä tilastotieteen laitoksen ekonometrian linjalla on kansislaiselle suuresti annettavaa. Siinä missä kansantaloustieteen laitos kouluttaa ekonometrikkoja, kouluttaa niitä myös matematiikan ja tilastotieteen laitos. Aikasarja-analyysi ja ekonometria muodostavat yhden tilastotieteen erikoistumislinjoista, joka tarjoaa laadukkaita ja aiheeseen melko syvällisesti paneutuvia kurssikokonaisuuksia. Kumpulassa kaikki on toisin Ennen syventävään kurssitarjontaan perehtymistä on opiskelijan suoritettava kaksi kurssia todennäköisyyslaskentaa, kaksi kurssia tilastollista päättelyä ja Lineaaristen mallien kurssi. Tätä tuntuu valitettavan harva tekevän, huolimatta siitä että kyseisen kokonaisuuden kurssit ovat paitsi erittäin hyödyllisiä, myös harvinaisen hyvin luennoituja. Esimerkiksi kokonaisuuteen kuuluva Tilastollisen päättelyn kurssi on monen mielestä ollut koko opintojen paras kurssi. Kurssin opintomoniste on vieläpä niin mainio, että kurssin voi suorittaa melko helposti myös itsenäisesti. Kansantaloustieteen ja tilastotieteen ekonometrian kurssit ovat yllättävänkin erilaisia. Kumpulaan eksyvä huomaa pian, että kursseilla käydään läpi huomattavasti vähemmän aiheita kuin meillä Economicumissa (ja hitaammin), mutta tätä kautta myös syvällisemmin ja tarkemmin. Esimerkiksi talvella laitoksellamme luennoidulla Ekonometrian jatkokurssilla käytiin subjektiivisen arvioni mukaan noin kaksi kolme kertaa suurempi määrä aiheita kuin tilastotieteen Stationaaristen aikasarjojen kurssilla. Vastaavasti lineaaristen mallien kurssilla (5 opintopistettä) käydään lävitse kurssimateriaalia vaivaiset 25 sivua! Luennoilla edetään usein alle sivu tunnissa, mutta materiaali käydään läpi sitäkin tarkemmin. Yli pakollisen oppimäärän Kun lineaaristen mallien kurssi on suoritettu, voi

syventävien tilastokurssien opiskelu alkaa toden teolla. Kansantaloustieteilijöitä on usein nähty erityisesti aikasarja-analyysin kurssien luennoilla. Perinteisesti tilastotieteen laitoksella on luennoitu aikasarja-analyysin kokonaisuus, joka koostuu kaksi periodia kestävistä Stationaaristen aikasarjojen, Moniulotteisten aikasarjojen ja Epästationaaristen aikasarjojen kursseista. Tänä keväänä kokonaisuudesta luennoitiin Stationaaristen aikasarjojen kurssi. Aikaisemmasta poiketen kurssi ei enää seurannut James Hamiltonin tuhatsivuista aikasarjaopusta, vaan perustui professori Pentti Saikkosen tuottamaan luentomateriaaliin. Yllättäen kurssi oli myös melko helppo (ja erittäin laadukas), eikä vaatinut sen ihmeellisempiä matemaattisia valmiuksia matriisilaskennan osaamista lukuun ottamatta. Tätä kirjoitettaessa on epäselvää, missä vaiheessa ja missä muodossa aikasarjakokonaisuuden loput kurssit luennoidaan. Alustavien tietojen mukaan kuitenkin tilastotieteestä kiinnostuneelle on syksyllä tarjolla Tilastollisen päättelyn jatkokurssi ja ensi vuoden keväällä ilmeisesti lisää aikasarjoja. Osaa aikasarja-analyysin ja ekonometrian linjan kursseista ei luennoida kovinkaan usein (esimerkiksi Regressioanalyysin jatkokurssi on luennoitu kolmen vuoden välein – seuraavaksi tämän kaavan mukaan 2011). Näitä ns. varjokursseja voi kuitenkin tenttiä yleistenteissä, kunhan vaan sopii asiasta ekonometrian linjavastaavien kanssa. Näillä kursseilla voi myös mahdollisesti korvata kansantaloustieteen syventäviä opintoja, kunhan asiasta puolestaan sopii ekonometrian professorin kanssa. Suosittelisin kyseisiä kursseja kaikille empiirisestä työstä kiinnostuneille. Aikasarjaekonometriasta on tunnetusti hyötyä sekä tutkijoille, että työelämään hamuaville, mutta ehkä vastoin odotuksia aikasarjaekonometria on usein myös hyvinkin kiinnostavaa.

19


20


21


Jani Valtonen, pankkiiri Joni Salminen, tuottaja Olli Hyytiäinen, kokki

Vastauksia talouden kehityssuuntaan on etsitty tähtikartoista, magneettikentästä, kristallipalloista, kasinoilta ja aina teekuppien pohjilta. Näiden tutkimusten pohjalta voidaan todeta, että pankkiirien rillit ovat nyt huurussa pahemman kerran. Markkinoille nousukauden huumassa omaisuuttaan tyrkyttäneet ovat saaneet repiä pelihousujaan. Mutta kävikö talouden pikajuna jo rotkon pohjalla? Onko uusi vakaa nousu jo käynnissä?

Markkinoilla on huomattu, että globaalin maailmantalouden veturi Yhdysvallat on puuskuttanut kovaa vauhtia rotkon reunan yli. Vaikka hallinto ja keskuspankki ovat yrittäneet heittää entistä enemmän pökköä tulipesään, ei riittävää vauhtia rotkon ylitykseen ollut mahdollista saavuttaa. Muissakin vaunuissa havaittiin tukala tilanne. Ensimmäisen luokan vaunut, joissa Länsi-Eurooppa ja muut kehittyneet teollisuusmaat matkustavat, yrittivät epätoivoisesti irrottaa itsensä veturista. Lukko oli kuitenkin tiukassa, eikä sitä voi vauhdissa edes avata. Rahoitusmarkkinoilla ei myöskään ole hätäjarrua, josta vetämällä juna saataisiin pysähtymään. Talous on dynaaminen. Sen pysäyttäminen on yhtä haastava ja kieroutunut ajatus kuin jalkojen katkominen savannilla kirmaavalta gepardilta. Pitkään jo mietittiin, että maailmantalous olisi siirtynyt useiden veturien malliin. Kiinasta on puhuttu uutena keskuksena idän, ja kohta koko maailman taloudessa. Rahoitusmarkkinakriisi todistaa kuitenkin sen, että peräpään vaunut tulevat Kiinan johdolla mukana samassa letkassa. Idän ihmettä voidaan toisaalta puskuvoimansa ajatella

22

myös toisena veturina. Se työntää junaa takaapäin, alkupään vielä huomaamatta. Rotkon todellista pohjaa on usein vaikea nähdä, sillä markkinoiden näkyvyys on kriisitilanteissa kovin heikko. Siivoustalkoot ovat vasta käynnissä. Ellei näiden talkoiden päätteeksi kyetä valmistamaan maailmantalouteen uusia vetureita, vaatii nousu vanhan koneiston piristymistä. Liikkeeseen on kuitenkin vaikea päästä, sillä viime vuosien polttoaineet on lainattu muualta. Kestävää kehitystä ei Yhdysvalloille näy, elleivät he sulje hanoja ajoissa ja aloita lainan lyhennystä. Muiden muassa Kiinalla on miljardiluokan saatavat. Kiinalle onkin juuri Yhdysvaltain ja dollarin valuuttaongelmien vuoksi, sekä huikean pitkän kasvukauden ansiosta yritetty sovittaa uuden talousjohtajan viittaa. Kukaties maailmanmarkkinoiden ruoria käännelläänkin pian Pekingistä käsin. Jokainen meistä on tavallaan samassa junassa, mitä tulee makrotaloudelliseen tilanteeseen. Liiketoiminnan ollessa nykyään hyvin globaalia olemme sidoksissa joka ilmansuuntaan, halusimme tai emme. Kaikki tämä heijastuu myös yhteiskun-


nallisiin investointeihin ja työllisyystilanteeseen. Onneksi voimme yksilöinä pelata menestyksellä omaa makronäkymistä erillään olevaa peliä, mikäli osaamme valita kortit oikein. Markkinoilla ei tarvitse kulkea lauman mukana, jops sijoittamisesta puhutaan. Vaikka yhteinen juna menisi kohti rotkoa, on tavaravaunussa runsaasti erilaisia pelastuspaketteja. Näistä voidaan käydä kauppaa. Jos koko junaa ei saada ylös, voi aina lähteä kokeilemaan onneaan myös itse. Sijoittaminen osakkeisiin on pitkällä aikavälillä ollut erittäin tuottoisa harrastus. Laskettaessa 1930-luvulta lähtien Yhdysvaltalaiset osakkeet ovat tuottaneet noin 11,9 % vuodessa. Tuhannen dollarin sijoitus korkoa-korolle kaavalla tuottaa täten 9475,5 $ kahdessakymmenessä vuodessa. Suomesta yhtä pitkää aikasarjaa ei ole käytettävissä, mutta tuotto on ollut lähes samaa luokkaa. Toisaalta, väärin ajoitettu kertasijoitus markkinoille voi olla katastrofaalinen – vuoden 1929 huipulla sijoittanut pääsi omilleen vasta 1945 Yhdysvallois-

sa! Siihen junaan moni jälkiviisas olisi varmasti jättänyt nousematta. Aikahajauttamisen merkitystä ei ole turhaan korostettu pitkäaikaisessa osakesijoittamisessa. Markkinoiden pohjaa kun on täysin mahdotonta aavistaa. Jos siinä on onnistunut, on se ollut pelkää tuuria, sillä kursseihin sisältyy ainakin teoriassa kaikki informaatio osakkeen arvon tekijöistä. Osakesijoittajan kannattaa muistaa tärkeä aspekti reaalitalouden ja pörssin välillä: osakkeet heijastelevat reaalitaloutta keskimäärin noin puoli vuotta etuajassa. Tämä tarkoittaa, että reaalitalouden ollessa pohjalla pörssikurssit eivät ole pohjalla vaan ovat aloittaneet nousutrendin. Järkevän sijoittajan ei siis kannata olla junan kyydissä ollenkaan, vaan kulkea omalla resiinallaan aina askeleen edellä. Lasku pörsseissä näyttäisi viimeaikoina pysähtyneen ja uusi nousu alkaneen, mikä on hyvä signaali heille, joilla vielä on ylimääräistä pääomaa sijoitettavaksi. Toivottavasti hyvät uutiset ruokkivat itseään pian myös reaalitalouden puolella.

23


Oikeissa töissä Miten vastavalmistunut ekonomisti selviää suuren työmarkkinajärjestön rattaissa? Miten kansantaloustieteen opinnot ovat valmistaneet työelämään? Eikö siellä oikeasti tarvitse derivoida ollenkaan? Kapitaali kävi haastattelemassa KTTO:n omaa poikaa Joonas Rahkolaa.

sellaiseksi, jota hän on halunnutkin tehdä. ”Työmarkkinajärjestöt ylipäänsä kiinnostavat minua. Laajemminkin yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostuneena tämä on minulle tosi hyvä työpaikka.” Hänen vastuualueitaan ovat erityisesti sosiaali- ja työttömyysturvaan liittyvät asiat – siis sama aihe, josta hän teki gradunsa. ”Työnkuva muodostuu Joonas valmistui laitokseltamme maisteriksi mar- enimmäkseen erilaisien analyysien ja laskelmien tekemisestä, selvitykraskuussa 2008. Gradun otsikko oli ”Yksilölliset ”Ei ole kertaakaan töissä tarvinnut sistä, asiantuntijalausuntojen antamisesta ja sosiaaliturvatilit ja tulomitään derivoida. Mutta kyllä ne työryhmiin osallistujen uudelleenjaon poliittimisesta”, Joonas kertoo. nen tuki”. Joonaksen tut- käytännön taidot sitten oppii, kun ”Tällä hetkellä minua kielman aiheena oli siis tulee työelämään.” työllistää eniten sosisosiaaliturvan rahoitus, lähinnä poliittisen taloustieteen näkökulmasta. aali-tupon jatkovalmistelu sosiaali- ja terveysmiSAK:hon Joonas joutui omien sanojensa mukaan nisteriön kolmikantaisessa työryhmässä.” Hänen puolivahingossa. ”Huomasin jo loppuvuodesta mukaansa ekonomistin työ on haastavaa, mutta 2007, että tänne haettiin täysipäiväistä ekonomis- toisaalta ei erityisen vaikeaa. tia, ja hain sitä paikkaa. En tietenkään saanut sitä, kun en ollut vielä valmistunut.” Joonas onnistui Kansantaloustieteen opinnot eivät Joonaksen miekuitenkin saamaan harjoittelupaikan syksyllä lestä tarjoa juuri ollenkaan käytännön valmiuksia 2008, ja valmistuttuaan hän jäi taloon vakituiseen työelämään, mutta tutkinnon vahvuuksiksi hän ekonomistin pestiin. Aiemmaksi varsinaiseksi alan lukee vahvan teoreettisen pohjan ja kyvyn anatyökokemukseksi hän mainitsee korkeakouluhar- lyyttiseen ajatteluun. ”Ei ole kertaakaan töissä joittelun kesällä 2006 työministeriössä. ”Olen ollut tarvinnut mitään derivoida. Mutta kyllä ne käymyös yhdessä konsulttifirman trainee-ohjelmassa, tännön taidot sitten oppii, kun tulee työelämään.” mutta sitä nyt ei voi kyllä oman alan työksi kutsua.” Tilastotieteen sivuaineopinnoista on sen sijaan ollut hyötyä. Joonas itse on lukenut tilastotieteen Joonas innostuu kehumaan työtä SAK:ssa juuri perusopinnot eli nykyistä 25 opintopistettä vastaaKevätaurinko paistaa kirkkaana Hakaniemeen. Torin laidalla seisoo kauniista ilmasta huolimatta synkähkö ja jylhä SAK:n päätoimisto. Hetken aikaa rakennuksen käytävillä harhailtuani sen uumenista löytyy Joonas Rahkola, entinen kansantaloustieteen opiskelija ja tuore SAK:n ekonomisti.

24


van paketin. ”Erityisesti data-analyysiä tarvitsee jatkuvasti”, hän mainitsee. Muina sivuaineina hän on opiskellut valtio-oppia ja sosiaalipolitiikkaa. Niistä on Joonaksen mielestä ollut paljon hyötyä. ”Ettei aina vain sitä samaa matematiikkaa...” SAK on iso järjestö, joka työllistä kaiken kaikkiaan noin 130 henkeä. Ekonomisteja talossa sen sijaan on yllättävänkin vähän, yhteensä 6. Yksi ekonomisti on varsinaisella tutkimusosastolla, loput – Joonas mukaan lukien – yhteiskuntapoliittisella edunvalvontaosastolla, jossa työ on asiantuntijatyötä. Työnsä puolesta Joonas seuraa aktiivisesti mediaa. Esimerkiksi maaliskuun eläkeikäkohua hän seurasi erityisen kiinnostuneena. ”Kyllä siinä pääsi mielenkiintoisella tavalla seuraamaan sitä sotkua sisältä päin.” Joonaksen poliittista suuntautumista kysyttäessä hän kertoo olevansa aika vasemmistolainen, joten SAK tuntuu myös siltä kannalta luonnolliselta työpaikalta. ”Ei tänne kyllä varmaan mitään kovin oikeistolaisia ihmisiä töihin haekaan”, hän naurahtaa. ”Toki jokaisella saa olla

omat mielipiteensä, mutta töissä toimitaan kuitenkin SAK:n virallisen linjan mukaan.” Neuvona valmistuville Joonas kehottaa pitämään mielen avoinna ja kokeilemaan paljon erilaisia työpaikkoja. ”Alkuun työn löytäminen voi olla haasteellista, mutta esimerkiksi omista opiskelukavereistani melkein kaikki ovat työllistyneet aika pian valmistumisen jälkeen. Ekonomistin hommia löytyy aina taloustilanteesta riippumatta, sillä paikkoja on aika paljon julkisella sektorilla ja järjestöpuolella. Niihin eivät taantumat juurikaan vaikuta. Tietysti jos johonkin pankkiin haluaa töihin, nyt voi olla vähän huono hetki.” Lopuksi Joonas antaa asiantuntijalausuntonsa siitä, miten tästä lamasta oikein noustaan. ”Rahoitusmarkkinat pitää saada toimimaan! Ja reaalitalouden puolella kokonaiskysyntää pitää vahvistaa. Julkisen talouden rooli on siinä olennainen. USA:ssa valtio on jo lähtenyt rohkeaan elvytykseen, Euroopassa ollaan vasta heräilemässä siihen. Vanhat Keynesin opit ovat muodissa!”

Provoka attori

24.11.2008 Parisataa opiskelijaa valtasi Vanhan Ylioppilastalon Helsingissä. Vau vau vau, oikein pari sataa ihmistä, peräti yli puoli prosenttia Helsingin Yliopiston opiskelijoista, ja vähän yli promille koko Suomen korkeakouluopiskelijoista! Mutta opiskelijoita silti, ja sellaisina he itsensä esittivät. ”Tempauksen tavoitteena on avata keskustelua tämän päivän yhteiskunnallisista konflikteista. Opiskelijat kehottavat organisoimaan käytännön vastarintaa yliopistouudistukselle, joka lisäisi yritysten vaikutusvaltaa suhteessa koulutukseen ja tutkimukseen. Lisäksi opiskelijat kannustavat toimiin kohtuutonta vuokratasoa vastaan esimerkiksi valtaamalla tyhjiä toimistotiloja ja vaatimalla korkeampaa toimeentuloa muun muassa perustulon muodossa.” kertoo valtaajien oma

tiedotuslähde. Täytyy olla kyllä aika tyytyväinen tämän päivän yhteiskuntaan, kun sen konfliktit saavat vain pari sataa ihmistä liikkeelle. Ei ole pakko opiskella, jos ei tahdo. Onhan se nyt kauheaa, kun yritykset voivat vähän vihjaista mitä he tarvitsevat, ja tutkimus painottuu ehkä hiukan siihen suuntaan missä siitä on jotain hyötyä muillekin. Ei millään pahalla, folkloristiikka, filosofia ja teologia ovat ihan kivoja harrastuksia, mutta ei sieltä nyt varmasti mitään elämää mullistavaa ole tulossa, kun samoja asioita on pieni joukko ihmisiä koko ihmiskunnan historian ajan pohtinut. Olisin itsekin oikein vihainen jos olisin valinnut opiskelupaikakseni vasemmistonuoren oman kerhon, missä on kivaa jutella samanhenkisten kavereiden kanssa ja valmistua joko työttömäksi tai,

25


parhaassa tapauksessa, uusia työttömiä kouluttavaksi professoriksi. Eikä se tyhjillään olevien toimistotilojen valtaaminenkaan huono idea ole! Siitähän saisi hyvää viihdettä kaikille. Voitaisiin järjestää kivoja tappeluiltoja tyhjiin taloihin, kun omistusoikeudet eivät päde, ja vahvin asunnontarvitsija voittaa. Perustulokin on aivan välttämätön opiskelijoille. Minäkin koin melkein ahdistusta kun ensimmäisen kahden perioodin aikana olin 40 tuntia viikossa töissä ja samalla piti ansaita huikeat 20 opintopistettä. Jouduin peräti kaksista ryyppyjäisistä myöhästymään, kun paskaduunia piti tehdä omasta tahdosta ja vastikkeetonta rahaa ei saanut! Yritin kyllä saada kelasta lisää rahaa vetoamalla omiin uskonnollis-eettisiin elämänarvoihin, joiden takia saan syödä vain punaista lihaa, joka on tuotettu maissa joiden eläinoikeuslainsäädäntö on olematon. Eivät maksaneet kun eivät luomu-ruokavaliotakaan kuulemma tue. ”Keskustelujen pohjalta on tarkoitus organisoida uutta radikaalia opiskelijaliikettä.” kertoo sama lähde. On kyllä radikaalia. Vuonna 1968 ”opiskelijaoppositio, joka käytti nimeä Ylioppilaat – studenterna vaati opiskelijademokratiaa, marxilais-leninististen ryhmien perustamista tiedekuntiin opiskelujen syventämiseksi, ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista ja Ylioppilaslehden linjan muuttamista”, kertoo YLEn arkisto. Vau, markkinoiden vastustaminen on joidenkin mielestä neljänkymmenen vuoden jälkeen edelleen radikaalia! Tai ehkä vain retroa. Oikeasti se on vain väsynyt ja kulunut klisee. ”Nyt 24.11. opiskelijoiden järjestämä vanhan ylioppilastalon valtaus on avannut keskustelua tarpeesta uudenlaiselle opiskelijatoiminnalle”, jatkaa valtaajien uutiskanava samana päivänä kun talo vallattiin. No kyllä, kaikki 200 osallistujaa varmasti keskustelivat ahkerasti, olivat varmaan jopa ihastuttavan yksinmielisiä asioista. ”Tiesimme, että Vanhan valtauksen 40-vuotispäivään liittyy nostalgian ryöppy. Siksi valtasimme sen nyt ja haluamme kiinnittää huomiota opiskelijoiden nykyisiin ongelmiin. Tilanne ei ole korjaantunut kovin paljon 40 vuodessa”, ”uuden radikaalin opiskelijaliikkeen” tiedottaja Puhakka kertoi. No ei korjaantunut, ei. Kyllähän me nykyajan opiskelijat tiedämme, että oman elämämme hankaluudet ovat vähintään yhtä rasittavia kuin vastaavassa asemassa olleiden hankaluudet 40 vuotta sitten. Korkotukilainat tulivat vuonna 69, opintotuki 72, asumislisä 77, opintorahan suuri korotus 92. Hiukan vituttaa tollanen, kun kukaan ei tee mitään köyhän opiskelijan eteen. Tosiasia on kuitenkin, että monet humanistisista tie26

teistä ovat joko täysin turhia tai hyödyttömiä. Niitä pelottaa, että yliopistouudistuksen myötä heidän keskustelukerhonsa muuttuvat irrelevanteiksi, kun ne alat, joiden tutkimustyö tuottaa jotain lisäarvoa, ja mitä elinkeinoelämä on valmis tukemaan (koska se on halvempaa kun valmiiden tutkijoiden rahoitus) pärjäävät. ”Perustutkimus vaarantuu” on yleinen lause mitä kuulee, mutta mielestäni koko asettelu on syytä kääntää päälaelleen. Miksi valtio ylipäätänsä vaivaantuu rahoittamaan yliopistoja? Yritykset voisivat ostaa yliopistoilta tarvittavan tutkimuksen halvalla, ja jos jotain taloudellisesti kannattamatonta perustutkimusta tarvitaan, niin valtio voisi tilata sen eri laitoksilta samalla tavalla kuin moottoritiet kilpailutetaan. Todistuskappaleena väitteilleni esitän erään veroja tuhlaavan laitoksen viimeaikaisen tuotoksen: ”Näkyvää huomiota saaneissa naisuhritutkimuksissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on moninkertaisesti perinteisiin tutkimuksiin verrattuna. Ronkaisen mukaan tutkimusten avulla väkivallan vastainen työ on saanut huomattavaa julkista tukea. Vastaavanlainen tutkimus voisi saada miestenkin kokeman perheväkivallan näyttämään toiselta.” HS 12.3.2008 Valitettavasti naistutkimuksen saavutus ei ollut uudet aineistokeräysmenetelmät, joilla ihmiset saatiin puhumaan avoimesti vaikeista asioista tai asiantunteva otoksen poiminta. Erot ”perinteisin tutkimuksiin” saatiin laventamalla väkivallan käsitteen koskemaan väkivallalla uhkailua, liikkumisen estämistä ja kiinni tarttumista. Näin todettiin, että joka viidennessä parisuhteessa ollut mies on tehnyt väkivaltaa naiselle. Näillä tuloksilla on tosiaan helppoa saada julkista tukea. Tarkoitushakuisuutta auttaa se, että tutkimuksen paljastama tosiasiaa, että naisten kokema fyysinen väkivalta ja vakava fyysinen väkivalta on viimeisen kahdeksan vuoden aikana vähentynyt, ei paljoa mainostettu. Kuka nyt mainostaisi sitä, että ongelma on pienenemässä, ja jatkossa meidän laitos ei tarvitse niin paljoa rahoitusta. Joustetaan tilastotieteen opettamista periaatteista ja tehdään arvokasta perustutkimusta. Ja kyllä, perustetaan valtion rahoilla myös miestutkimuslaitos, ja miksei vaikkapa larppaajien tutkimuslaitos samalla, joka sitten keskittyisi pelkästään roolipelaajien kohdistuvaan väkivaltaan sekä metsien huonoon ylläpitoon, joiden seurauksena ko. ihmisryhmälle kerääntyy tavallista enemmän nilkkavammoja. Olkaamme kaikki sitten huolestuneita lehdistä luettavista tutkimuksista, joissa mittakaava täysin unohtaen kerrotaan meille mikä tulevaisuuttamme saattaisi uhata. Tai sitten teemme järkevästi ja siirrämme kaikki maailman s-tieteilijät opetusministeriön iltapäiväkerhotoiminnan alaisuuteen ja annamme heidän rauhassa valtailla leikkipuistoja ja vaatia, ettei Aku Ankkavideoita saa näyttää, koska kaverilla ei ole housuja ja suhtautuminen Iinekseen on muutenkin päin vittua.


KEIMON KAISTA Nyt keskustellaan Siitä lähtien kun idän isoveli muutti pois, on suomessakin saanut puhua. Se, tuoko julkinen lörpöttely nykyisin mitään lisäarvoa, onkin toinen juttu. Ennen muinoin (vielä 90-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa) keskusteluohjelmissa törmäytettiin eri mielipiteitä yhteen. Karrikoiden, joukko itsepäisiä istui toimittajan kanssa samaan pöytään. Aluksi lämmiteltiin, sitten huudettiin tunti kilpaa. Joskus, mutta harvoin, syntyi uutta. Yhteiskunnallisessa kukkulanvalloituksessa nuhjattiin mittelemisen vuoksi. Normaalisti jauhannan ritarit palasivat kammioihinsa verbaalipeitset tylsinä, väsyneinä ja onnettomina. Parhaassa tapauksessa puhuttiin samasta aiheesta – tosin silloinkin vieraat harvemmin ymmärsivät toisiaan. Ymmärrettävästi tarkoitushakuinen riitely hukkaa kallista televisioaikaa ja siksi turhista kahakoista piti päästä eroon. Kanavilla pöhistiin ja aikaansaatiin tulevaisuuden ajankohtaisen keskusteluohjelman kaava: enemmän kiihkottomia, järkevästi esitettyjä mielipiteitä, seuraavaksi kollektiivista laskelmointia ja lopuksi yhteen summattu asiantunteva tiivistys. Mutta mitä raaka sohvaperuna torstai-iltaisin näkee ja kuulee. Vähemmän niin näkökulmia, rönsyilyä kuin keskusteluakin. Vieraat ovat samalta alalta ja tuntevat toisensa ennestään. He tukevat mielipiteensä tutuilla termeillä. Viking lotto -pottia juhlitaan Suomessa useammin kuin pyöreässä pöydässä oikeasti kiistellään. Koskaan ei tapahdu mitään odottamatonta. Ei aivoituksien rehtiä kalistelua – ei uusia ideoita. Parin vuoden aikana palattiin lähtöruutuun. Koska paikalle kutsutut keskustelijat ovat joko samaa mieltä tai heillä ei (poliitikkoina) ole halua tuulet-

taa rakenteita, ohjelma-aika valutetaan täyteen, alkuperäisaiheesta riippumatta, mukahuolestuneella höpötyksellä yleisen keskustelun tasosta. Saman alan asiantuntijat spekuloivat, kuinka ongelmat ratkeaisivat, jos vain keskusteltaisiin. Ai, mitä ny tarvitaan? Nyt tulee aloittaa hyvä, avoin, monipuolinen ja perinpohjainen keskustelu siitä, että pitäisi keskustella. Kuulostaako tutulta? Otetaan yksi esimerkki. Ylen A-talkissa Kaisa varis teki paluun kera varatuomari Olli Rausteen, ampumahiihtoliiton puheenjohtaja Kalle Lähdesmäen ja SLU:n pääsihteeri Jukka Pekkalan. Vieraat oli jaettu kahteen blokkiin. Ensimmäisessä bunkkerissa vaikenivat parhaansa mukaan Varis ja Rauste. Pekkala ja erityisesti Lähdesmäki tulittivat ”pitäisi keskustella” -mantraa sarjana. Saldo: yhteensä 40 kappaletta keskustella-sanaa ja 45 minuuttia täyttä paskanjauhantaa. Lähetyksen loppukaneetit tiivistävät olennaisen: – Kaisan pitää käydä, ei juridista, vaan eettistä keskustelua. Keskustelua pitää käydä kaikkialla, seuroissa, liitoissa ja niin edelleen kaikkialla. – Kaisan on vaan palattava peruskeskusteluun. – Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta. Illan aiheesta on jo keskusteltu vilkkaasti. Missä sitten mielipiteitä vaihdetaan, jos ei asiaan erikoistuneissa ohjelmissa? Nimettömänä, ilman vastuuta internetin keskustelupalstoilla, jossa Timo Soiniakin pidetään liian pragmaattisena? Hurskainta hulluutta on yrittää olla kaikille mieliksi. Kaikkia ei voi, eikä pidä miellyttää. Pahimmassa tapauksessa käy juuri näin. Nyt kun keskusteluohjelmista on hiottu särmät katsojien suututtamisen pelossa, niin ylisopeutetulla napinalla on enää satunnaista viihdearvoa, eipä paljoa muuta. Glasnost! 27


Kapitalistisika Fuksien ensimiitissä kysytään aina kaiken muun ohella miten ihmiset ovat päättyneet opiskelemaan kansantaloutta. Oma vastaukseni oli liian pitkä siihen paikkaan. Se miksi kaavat ja teoriat tuntuvat kiinnostavilta omasta mielestäni, johtuu siitä, että sain elää kahdessa erilaisessa taloussysteemissä hyvin nuorena ja yritän tässä tekstissä selittää arkisten kokemusten avulla kuinka kontrasti näiden kahden systeemin välillä ohjasi minut taloustieteen pauloihin.

Anton Nikolenko Ensimmäinen muistikuva omasta rahasta tulee vuodelta 89. Äiti lähettää kolmevuotiaan pikkuAntonin hakemaan patongin lähikaupasta. Palattuani patongin ja vaihtorahojen kanssa vanhemmat päättivät jotain uskomatonta: Sain pitää vaihtorahat, jotta voin alkaa säästämään. Ensin mietittiin kovasti missä rahoja voi säilyttää ja ratkaisuksi tuli n. 20cm pitkä, ontto, muovinen lumiukkolelu, jonka pohjaan isä teki kolikon pa k s u i sen reiä n. Kolikot sai lumiukosta ulos vääntämällä sen pään irti. Joku saattaa kuvitella, ettei Venäjällä ollut säästöpossuja, koska se olisi ollut kapitalistista ja rikollista toimintaa. Kyllä niitä oli, minulla oli vain kolmivuotiaan kiire saada omani. Ja kun sellaisen sitten sain, aloin kyttäämään vanhempien ja muidenkin vaihtorahoja. Lumiukko täyttyi nopeasti. Ruplat ja kopeekkakolikot olivat siitä jänniä, että niissä oli kaiverrettuna valmistusvuosi. Ja kun neuvostoliitto hajosi, niitä tuli uusia lisää. Sitten rupla devalvoitiin ja taas tuli uusia kolikoita. Lapsena lempiharrastuksia kotona oli lajitella kolikoita arvon tai vuoden mukaan.. ja sitten laskea ne.

Eräänä päivänä vanhemmat veivät kuusivuotiaan Antonin työpaikalleen. Aikaisemmin he olivat molemmat töissä samassa rakennuksessa Maatalouden tutkimuslaitoksessa, joka Neuvostoliiton hajottua ja markkinavoimien alkaessa myllätä vuokrasi alakertansa Puolalais-venäläisen kosmetiikkayrityksen tuotantotilaksi, jonne vanhempani sitten siirtyivät töihin. Yritys valmisti deodorantteja sun muuta kasvovoidetta, mutta tuotanto ei ol lut kauhean hyvin järjestetty. Yrityksen johtajat olivat vanhoja kommunismin perinteiden ylläpitäjiä, joita kiinnosti lähinnä tuotantotavoitteiden saavuttaminen, eikä mikään muu epäoleellinen kuten logistiikka, markkinointi, laatu jne. Yrityksen menestynein tuote oli eräs deodorantti, jonka etanoli oli huonosti denaturoitua, mikä takasi alkoholin väärinkäyttäjien segmentin suosion.

”Kapitalismin opettaminen antamalla rahaa on sama kuin opettaisi maanviljelyä antamalla siemenet – aika harva tajuaa mitä niille tehdään”

28

Kosmetiikkatehtaalla vanhempani olivat töissä tuotantolinjalla, jolla tuotettiin jonkinnäköistä rasvaa. Seosta keitettiin isoissa kattiloissa, minkä jälkeen kone kaatoi seoksen pulloihin ja tuotantolinjalla


sitten liimailtiin tarroja käsin, laitettiin korkit pulloihin ja pullot pakattiin kuljetuslaatikoihin. Pikkupojan innostuksella seurasin ensimmäisen tunnin tuotantolinjaa ja huomasin heti puutteen: tarranlaittajat eivät oikein pysyneet koneen tahdissa. Minua kävi niitä kahdeksaa naista sääliksi. Kysyin isältä miksei osan tarroista voisi laittaa pulloihin jo ennen tuotantolinjalle laittamista. Hän ei keksinyt hyvää syytä, joten kysyin voinko tarroittaa osan pulloista jo etukäteen vaikkapa viidenkymmenen kopeekan kappalehintaan ja isä suostui. Minä aloin töihin! Tarrojen liimaaminenhan on kivaa. Tein työtä yli tunnin ja sain yli 200 tarraa liimattua. Ei se tietenkään paljoa vaikuttanut lopputulokseen, mutta sen verran kuitenkin että pullokasa naisten edessä ei kasvanut enää niin nopeasti. Isä oli vähän hämmentynyt. Hän luuli etten jaksaisi muutamaa pulloa enempää, eikä ollut varautunut maksamaan minulle sataa ruplaa. Se taisi olla enemmän kuin päivän palkka hänelle,

mutta minulle se oli kokonainen omaisuus. Vajaalla ruplalla sai kioskilta turkkilaista purkkaa, jonka pakkauksessa oli autokeräilykortti. Niiden kerääminen oli päiväkodissa yleisesti tunnustettu elämäntarkoitus ja elämälläni oli ehkä eniten tarkoitusta sillä hetkellä kuin koskaan muulloin, koko sadan ruplan edestä. Jälkikäteen ajatellen en yhtään ihmettele hammaslääkärin diagnoosia ylikehittyneistä leuoista, joiden takia sain kärsiä hammasrautojen esteettisistä haitoista teinivuosina. Purukumi on hyväksi hampaille my ass. Onneksi en ehtinyt tienata enempää. Tehtaan pomo ilmestyi paikalle ja minut piilotettiin useaksi tunniksi naisten pukuhuoneeseen. Vuoden 1992 lopussa alkoi Venäjällä ”privatizacija” - yksityistäminen. Jokaiselle Venäjän kansalaiselle myönnettiin 10 000 ruplan arvoinen kuponki, jonka pystyi sijoittamaan pankkeihin, tai sai ostaa valtiolta pois yrityksiä. 10 000 ruplaa

29


vastasi silloin yli kolmea kuukausipalkkaa, joskin pilvissä leijaileva inflaatio söi sitä jatkuvasti. Kapitalismin opettaminen antamalla rahaa on sama kuin opettaisi maanviljelyä antamalla siemenet – aika harva tajuaa mitä niille tehdään. PikkuAnton leikkii aina telkkarin edessä ja toimi siinä samalla kaukosäätimenä, kun Neuvostoliitossa ei sellaisia katsottu tärkeäksi tehdä. Hänestä koko kuponki-asia oli hyvin hämmentävä. Jeltsin antoi minullekin rahaa, mutta se ei kuitenkaan ole rahaa. Ensimmäisenä päivänä kupongin myöntämisen jälkeen sen pörssiarvo oli alle 7000 ruplaa, viikkoa myöhemmin se oli yli 11 000. Miten jonkun setelin arvo voi olla muuta kuin siinä luki, kyselin kovasti vanhemmilta ja fiksuna ihmisenä isä selitti asian melko hyvin. Kaikillehan tämä oli uutta, eikä kukaan oikeasti tarkkaan tiennyt. Mutta kuusivuotias oppii mitä arvopaperi ja pörssi tarkoittavat vanhempien mukana. Myöhemmin koko kupongista tuli melkoinen farssi. Teeveessä pyörii ainoastaan pankkimainoksia (uusia sijoituspankkeja oli ilmestynyt muutamassa päivässä satoja) jotka kilpailivat tuottolupauksilla. Niitä sitten seurailtiin ja ihmeteltiin. 1100 % vuosituotto oli kovin mitä muistan, ei silti kovin monella hälytyskellot soinut, mistäpähän olisivat tietäneet. Sinne ihmiset sitten siemeniään kylvivät ja menivät kotiin odottamaan satoa. Vanhempani selittivät prosenttilaskemisen. Laskin kolikkokokoelmani arvoja vuoden päähän eri pankeissa ja hauskaa oli. Jossain kaupoissa alettiin ottaa kuponkeja maksuvälineinä, joskin selvästi alle nimellisarvon. Se olisikin ollut fiksuin vaihtoehto, alle promille pankeista antoi mitään takaisin. Ei niitä pankkeja kyllä ole syytä arvostella epärealistisista vuosituottolupauksista, ei mikään niistä ollut toimimassa vuoden kuluttua, sato epäonnistui.

nukkumamenon välillä jonottaessa peruselintarvikkeita, jotka olivat kaikki kortilla, sen muistan. Ei jäänyt omille leikeille paljoa aikaa. Nyt kun niitä omia leikkejä miettii, niin ne tuntuvat aika erikoisilta. Tinasotilaat eivät sotineet minun leikeissäni. He olivat ihmisiä joille keksin ammatin. Oli bussikuskeja, kaupan työntekijöitä ja tehdastyöläisiä. Tehdastyöläiset kävivät töissä ja saivat palkkaa. Sitten he maksoivat bussilipun jotta pääsevät kauppaan ja sitten bussilla uudestaan kotiin. Myös bussikuskien piti käydä kaupassa. Leikki hoitui itse painetuilla rahoilla. 6vee Anton leikkii siis keskuspankkia. Jos meillä oli vieraita kylässä, niin leikki oli hiukan erilainen. Anastin itselleni varastossa olevat karkkirasiat, asetin ne hienoon riviin sängylleni ja tein niille hintalapun. Joku täti tai setä oli aina olevinaan kiinnostunut tarjouksista jolloin yritin järjestää huutokaupan ja saada muitakin mukaan. Ilmeisesti hinnoittaminen ei mennyt ihan putkeen, koska en saanut koskaan myytyä mitään. Mutta uuden Venäjän talous ei näyttänyt parantumisen merkkejä kapitalistisesta perversiostani huolimatta. Vanhemmat alkoivat suunnitella muuttoa Suomeen. Mummo ja vaari, jotka muuttivat Suomeen heti kun pyhimys Koivisto oli antanut luvan vuonna 91, lähettivät e l i n t a r v i kkeiden ohella ilmaisja kelulehtiä Suomesta. En tiedä miksi he tekivät niin, eikä minulla ole enää mahdollisuutta tiedustella sitä, mutta minuun nämä lehdet tekivät valtavan vaikutuksen. Sitä kokemusta ei pysty sanoin kuvailemaan kun mainokset kertovat mitä kaikkea voit ostaa, ihan jonottomatta. Siinä vaiheessa joitain amerikkalaisia sitcomeja tuli jo telkkariin, joten käsite ”viikkoraha lapsille” oli minulle tuttu. Suunnittelin oman budjetin mainosten perusteella. Ostoskoriini tuli paljon karkkeja, suklaata, leluja ja yksi virveli-setti. Esittelin vanhemmilleni tarpeeni ja kysyin antavatko he minulle sitten 700 markkaa käyttörahaa kuukaudessa jos me muutetaan Suomeen. He nauroivat, enkä oikein osannut päättää oliko se liikaa vai liian vähän pyydetty. Vanhempien firmalla alkoi mennä huonosti, kun ei taloudellakaan mennyt kovin hyvin, yrityksen johtamisesta puhumattakaan. Vanhemmille mak-

”..maailma alkoi taas tuntua rationaaliselta ja miellyttävältä paikalta”

Itsenäisen Venäjän alkuvaiheet olivat kovin hankalia. Parhaimmillaan neuvostojärjestelmän pettäessä ruuan jakelu oli todella niukkaa, ja Leningradin kaupunki joutui selviämään kolme päivää armeijan hätävarastojen turvin, ennen kuin länsimaiden ruoka-apu saapui paikalle. Itse en näitä asioita silloin vielä tiedostanut, mutta kovin tylsää oli viettää kaikki vapaa-aika päiväkodin ja

30


settiin palkkaa deodorantteina, niitä oli muutama laatikko parvekkeella. Kaiken vapaa-aikansa korkeakoulutetut vanhempani käyttivät, joko kaupassa jonottamiseen tai sitten puutarhapalstan työstämiseen, jotta perheen ruokahuolto olisi turvattu. Viikonloppuisin mentiin mökille jossa jyväjemmarileikki jatkui uusilla pelloilla. Oli aika lähteä Suomeen. Suunnitelmat muutosta etenivät kesällä 1993. Lähdimme kolmeksi viikoksi tunnustelemaan tilannetta. Setä tuli meitä autolla vastaan Helsingin keskustassa. Vanhemmat kertoivat että tiesin kaikki automerkit (olinhan syönyt purkkaa sen verran paljon). Setäni innostui tästä ja alkoi kysellä minulta ohiajavien autojen merkkejä ajaessamme pitkin moottoritietä, minkä nyt tiedän olleen Itäväylän. Ja kyllä, minä tiesin ne kaikki, jopa sen Porschen, vaikken ollut sellaista koskaan nähnyt ”elävänä”. Myöhemmin elämässään setä alkoi tehdä kukkakauppaa Venäjälle, mutta sai surmansa jouduttuaan erimielisyyksiin baarissa poliisin kanssa. Mutta se on kokonaan toinen tarina. Mummoltani olin kuullut ihania tarinoita ostoskeskuksesta, joka oli käsittämättömän iso. Kolmiviikkoisen vierailumme aikana kävimme ensimmäisenä Vuosaaren ostoskeskuksessa (sitä ei ole enää olemassa). Se tuntui tajuttoman isolta. Kysyin oliko tämä se legendaarinen ”Itäkeskus”. Ei se ollut, Itäkeskus oli kuulemma paljon isompi, mitä en kyllä uskonut. Vuosaaren ostarissa oli tarpeeksi sulattamista hetkeksi. Pari päivä myöhemmin menimme Itikseen. Aluksi menimme Citymarkettiin. Olin todella väsynyt pelkästään sen kaupan läpi kävelemisestä ja tavaranpaljous oli todellakin mieletöntä. Fyysisen rasituksen ja hämmennyksen uuvuttamana nukahdin isän syliin kun siirryimme kohti jäljellä olevaa kauppakeskusta. Heräsin vasta bussimatkalla mummon luo, mikä oli varmasti hyvä juttu. Koko kauppakeskuksen näkeminen olisi ehkä ollut pikkupojalle liikaa samalla tavalla kuin helikopterin näkeminen on liikaa sademetsien asukkaalle. Matkan jälkeen minulla oli kuitenkin hyvin selkeä kuva missä perheemme tulisi asua, ja kerroin sen kyllä päivittäin vanhemmille, kunnes sitten muutimme El Doradoon. Ensimmäisistä vuosista Suomessa ei oikeastaan ole paljoa kerrottavaa talouden osalta. Välillä kah-

deksanvuotias Anton yritti kerätä pulloja jotta saisi ostettua itselleen kuusitoistabittisen Super Nintendon, mutta saikin sellaisen lahjaksi täytettyään yhdeksän. Joskus yksitoistavuotiaana Anton alkoi mainostenjakajaksi, kun niin olivat vanhemmatkin tehneet muiden töiden puuttuessa. Työ oli kohtalaisen raskasta ja huonosti palkattua. Mutta mitäpä siitä, rahan omistaminen vaan oli jotenkin kiehtovaa. Mainokset tippuivat luukuista, raha kerääntyi tilille. Samaan aikaan telkkarissa alkoi pyöriä yhä enemmän talousuutisia. Ihmismielelle tyypillinen tarve ymmärtää asioita valtasi Antonin ja hän piirteli itsekseen kaikennäköisiä pörssikurssikaavioita. Sitten koitti se hetki kun valtio päätti myydä Soneran suomalaisille ja erittäin noheva yksitoistavuotias Anton oli heti ensimmäisenä Itäkeskuksen Meritan konttorissa merkitsemässä itselleen vähimmäismäärän osakkeita minkä sai. Kun asia oli saatu pankkisedän kanssa sovittua, soitin vanhemmat paikalle Meritan omalla lankapuhelimella ja he maksoivat osakkeeni säästöistäni. Tämän jälkeen talousuutisia tuli seurattua entistä tiiviimmin. IT-kuplan ollessaan korkeimmillaan 3600mk:n sijoitus oli kasvanut lähes neljäänkymmeneen tuhanteen markkaan. Se oli aika paljon rahaa peruskoululaiselle. Yläasteen viimeisenä vuonna luokkamme osallistui valtakunnalliseen taloustietokilpailuun. Kysymykset olivat niin helppoja, että useampi sai täydet pisteet. Paperit lähtivät kilpailun tuomareille, jotka julistivat minut koulun voittajaksi esseetehtävän perusteella jossa analysoin EU:n taloudellisia haasteita tulevaisuudesta. Opettajanhuoneessa oli kakkukahvi-hetki jossa pari paikallisen Meritan konttorin edustajaa onnittelivat minua ja lahjoittivat viidenkymmenen euron rahasto-osuuden. Tiesin sillä hetkellä että minusta tulisi ekonomisti. Mutta IT-kupla puhkesi mistä seurasi samanlainen pettymys osakemarkkinoihin kuin mitä suurin osa maailmassa elää tällä hetkellä. Elämäni synkimmässä vaiheessa kiinnostuin politiikassa ja tajusin kuinka syvälle olin vajonnut vasta löytäessäni itseni lukemassa valtio-opin pääsykoekirjaa, joka esitteli mm. marxilaisia teorioita täysin legitiimeinä tapoina ymmärtää maailmaa. Neuvostoliitossa eläneenä tiesin, ettei se voinut olla totta. Pidin välivuoden ja seuraavana keväänä aloin lukemaan kansantalouden kokeisiin. Koin jatkuvasti ahaa-elämyksiä ja maailma alkoi taas tuntua rationaaliselta ja miellyttävältä paikalta. Telia-Soneran osake ei tosin enää koskaan ollut entisensä.

31


Ilmassa ja patiolla Tarik Hossain

Malmin lentokentän vessassa pisuaarin yläpuolella oli lappu, jossa luki ”pilots with short pitot tube and a low manifold pressure, please taxi forward”. Ilmeisesti joku oli kyllästynyt ainaisiin lammikoihin lattialla. Kyseisen jutun poimin erään kerran Ilmailu-lehden pakinapalsta Kuppilatiimasta. Kuppilatiima palstan nimenä on varsin osuva, sillä lentäjän kokemuksesta kertoo hänen lentämänsä lentotunnit eli tiima. Taas kuppilatiima kertoo – no, istumisesta kuppilassa, hehe. Palstan kirjoittaja oli näköjään huomannut, että jutut, joita kerrotaan patiolla, eivät aina vastaa aivan täysin todellisuutta. Samaan tulokseen päädyin itsekin, kun opin myöhemmin erottamaan muiden kurssikavereideni jutuista liiat suurentelut. Täytyy kyllä myöntää, että taisi sellaisia pieniä totuuden kaunisteluja omiinkin juttuihin silloin tällöin eksyä. Kai se oli ihan odotettavaa, kun nuoret pojat pääsivät ensi kerran siivillensä. Ehkä myös tiettyä lentämisen romantisoimista on nähtävissä Top Gun-elokuvassa. Useille ihmisille Top Gun on kuitenkin lähintä mitä voi kuvitella hävittäjälentämisestä. Silloin tällöin meno on sellaista, taas toisinaan hyvin kaukana siitä. Arki lentopalveluksessa on usein hyvinkin monotoninen. Aamuisin kokoonnutaan niin sanottuun ”aamukirkkoon”. Siellä käydään yleisesti kaikkien lentäjien ja osan huoltohenkilökunnan kanssa päivän aikana lennettävät lennot, sää, varo-asiat ja muut yleiset asiat. Sen jälkeen yleensä jokainen katsoo missä kierroksessa oma lento on. Jos on käynyt hyvä tuuri ja oma lento on vasta iltapäivän puolella, voi hyvin mennä valmistelemaan omaa lentoaan ja ottaa siinä samalla pienet nokkaunet ennen lounasta. Oman lennon lennettyään ja mahdollisen palautteen saatuaan, onkin päivän hommat jotakuinkin siinä. Tällainen päivä oli hyvin ideaalinen siinä mielessä, että välistä lentoja saattoi päivän aikana olla niin paljon, että ehti juuri ja

32

juuri käydä heittämässä hätäisen kepillisen vettä lentojen välissä. Hävittäjäpuolelle siirryttäessä perusrutiinit pysyvät jotakuinkin samana. Yleensä, kun perusasiat hävittäjälentämisessä ovat jo hallussa, lähtee samaan kierrokseen useampi hävittäjä. Tällaisen harjoituksen läpikäymiseen niin sanottuun briefingiin voi kulua melkein koko aamupäivä. Brieffauksen jälkeen käydään lentämässä kyseinen harjoitus, jonka jälkeen iltapäivä voidaan käyttää taas harjoituksen läpikäymiseen eli debriefaukseen. ”Miksi ammuit juuri tuosta asemasta?”, ”miksi et ajanut piiloon?”, ”huomasitko, että käytit soihtusi loppuun hyvin aikaisessa vaiheessa?”. Kuulostaako Top Gunilta? Arjen toinen puoli Jos teillä on nyt radio auki, voitte vääntää sieltä kuuluviin Van Halenin-Dreams-kipaleen, sillä nyt on taas hetki aikaa muistella niitä hetkiä, joita tuli joskus kerrottua siellä patiollakin. Taisin jo viime kerralla mainita, että kaikista leppoisimpia lentoja olivat yksinlennettävät suunnistukset. Penkin sai rauhassa säätää hyvin rentoon asentoon toisin kuin taitolento-keikoilla, joissa piti istua hyvinkin tiukassa asennossa lähellä ohjaimia, jotta pystyi selkälennostakin työntämään sauvan täysin eteen ja sitä kautta pyöräyttämään koneen taas ympäri. Lensimme pari kesää Kauhavalla ja siellä suunnistettaessa oli luontevaa ottaa suunta kohti rannikkoa ja tehdä Vaasassa tai Kruunupyyssä läpilasku ja sitä kautta sitten takaisin. Suunnistuksen kannalta asian teki helpoksi se, että vaikka matkalla kohti rannikkoa ajaisi kuinka harhaan tahansa, niin meri pysäyttäisi aina. Sen jälkeen olikin helppo tehtävä ajella pitkin rantaviivaa vaikkapa kohti Vaasaa. Siksi toisekseen suunnistamisen sijaan rannikolla saattoi vain nauttia silmiä hivelevästä merinäköalasta aurinkoisina päivinä. Välillä oli


vaikea sanoa, minkä värinen meri oikein oli. Se vaihteli sinisen ja vihreän välillä samalla, kun sen pinta kiilteli auringonkultaa. Muistan erään yksinsuunnistuksen Vaasan kautta Kauhavalle. Olin valinnut itselleni juuri niin helpon reitin kuin mahdollista. Menomatkalla, kun pääsin pois Kauhavan lähialueelta, yritin säätää radiosta kuulumaan radio Novaa, mutta radiosta kuului vain epämääräistä puhetta. Temppu oli tietenkin lennonopettajilta matkittu. Lähestyessäni Vaasaa, huomasin sankan savun nousevan metsäs-

tä. Paikka oli reilusti sivussa suunnistusreitiltäni, mutta päätin silti poiketa tarkastamassa oliko paikalla metsäpalo. Eihän siellä ollut. Tehtyäni Vaasassa läpilaskun aloitin reittini matalasuunnistus-osuuden. Se tarkoitti lentämistä noin 70 metrin korkeudella maanpinnasta. Olin juuri tätä tarkoitusta varten valinnut reittini kulkemaan erään maantien päällä. Siinä oli helppo ja miellyttävä kurvailla kotia kohti maantien mutkia seuraillen ja autoille vilkutellen. Ne olivat niitä hetkiä, jotka kerryttivät lentotuntien lisäksi myös patiotiimaa…

Valtsikan Bulevardilehdistöltä:

Kunnes kuolema meidät erottaa Emmi Lehikoinen 3. huhtikuuta 2009 oli maaginen päivä. Se ei ainoastaan ollut merkki siitä, että ”V*TTU JEE Vappuun on alle kuukausi!!11” tai siitä, että Pekka Poudan suusta kuului pitkän ja masentavan ajanjakson jälkeen sulosointuja auringosta ja lämmöstä. Silloin tapahtui jotain, mikä koetteli monen alkoholitoleranssia, täytti lukuisia laulukirjan sivuja toinen toistaan vaikeaselkoisemmilla raapustuksilla, aiheutti seuraavien päivien saatossa valtaisan Facebook-kommenttien tulvan ja sai fuksitkin viiimeistään ymmärtämään, miksi KTTO:n ja Median liitto on pyhä. Suhteemme tie on - kuulemani mukaan - ollut pitkä ja ruusuinen, joten sen virallistaminen naispapin toimesta ja samaa sukupuolta edustava morsiuspari symbolina oli jo miltei välttämätöntä. Voin raportoida ainakin sen, että Kesähäiden jälkeen hymyä on ollut hyvin vaikea pyyhkiä pois medialaisten kasvoilta. Mutta te, jotka ette tähän ylistettyyn pöytäjuhlaan päässeet osallistumaan: älkää huoliko. Enää hitusen alle 365 päivää ja saatte toisen mahdollisuuden. Vakiintunutta suhdettamme eivät ole pystyneet viime aikojen kuluessa järkyttämään edes talouden tämänhetkinen kriisi ja muutenkin ailahte-

leva luonne tai median jatkuva muutos ja kasvava sosiaalisuus. Vaikka sinä oletkin se pyrstötähti, ja minä taas musta aukko, me olemme kuin olemmekin sieluntovereita. Tästä kertoo se, että medialaiset lähtevät hetkeäkään epäröimättä mukaan - ymmärrettävästi - inside-jutulta haiskahtavaan ”Tarik, Tarik, Tarik is on fire!” -iloitteluun, vaikka heillä ei olisi mitään hajua siitä, miten laulunsanat menevät tai edes siitä, kuka ihme on Tarik (mikä tosin ei häiden jälkeen liene kenellekään epäselvää). KTTO:laiset puolestaan saivat maistiaisia sitsien laulunjohtajana toimineen Pastori Viitasen lähes tunnusmerkiksi muodostuneesta jazz-mausteilla varustetusta ”Helan går” -soolosta, jota he toivottavasti osasivat arvostaa sen ansaitsemalla tavalla, sillä sitä sooloa ei ihan kenellä tahansa esitetäkään. Pohdiskelin eräänä päivänä sitä, mihin kuuluisaan aviopariin ainejärjestöjemme liittoa saattaisi verrata ja lopulta sen keksin. Media ja KTTO ovat kuin Michelle ja Barack Obama: edustavia, nuoria, hauskoja ja rakastuneita. He ovat myös melkein yhtä ihailtuja. Kenties eivät maailmanlaajuisesti, mutta ainejärjestöissään ainakin. Alina olkoon meidän Valkoinen talomme.

33


Pankkiiri yliarvostelee

Perinteiseen kuvaan konservatiivisesta herrasmiehestä kuuluu laatuviskien kanssa ehdoton kumppani, sikarit. Erinäisiä ruohoja on polteltu ties kuinka monta sataa vuotta, mutta espanjalaiset conquistadorit toivat ensimmäisenä Väli-Amerikasta ja Karibianmereltä sikarit löytöretkiltään Eurooppaan. Viime aikoina kuitenkin sikarit ja piiput ovat menettäneet suosiotaan halvemmalle massatuotantotupakalle, savukkeelle. Itse en ole koskaan edes savuketta maistanut, joten siitä ei minulla ole mitään kommentoitavaa. Sen sijaan muutama cigarro on matkan varrella tullut nautittua ja niitä nyt muistelen vertaillen. Palstani toiseen arvosteluun olen valinnut 5 sikaria ja vertailu kohdistuu erityylejä edustaviin sikareihin. Mukana ovat kaksi mexicolaista sikaria, Veracruz sekä Te Amo; yksi havannalaissikari, Montecristo; yksi brasilialainen, jonka nimestä ei ole mitään muistikuvaa sekä yksi pikkusikari, Al Capone. Nämä kaikki ovat sellaisia sikareita, joita on tullut poltettua erinäisissä juhlavissa tai vähemmän juhlavissa tilaisuuksissa akateemisten opintojeni aikana. Ensimmäinen arvosteltava sikari on Te Amo Individual, joka tulee Stockmannilta ostaessa ihanassa

34

katajalta tuoksuvassa rasiassa. Sikari ei ole kovinkaan paksu suhteessa mahtavaan pituuteensa, noin 200 mm:iin, ja lienee luokitukseltaan especiel-sikari. Se on kuitenkin vaikuttavan oloinen, ja muistan hyvin hetken, kun sytytin sitä laivan diskoteekissä. ”Sytytä nopeasti, siinä on vain vähän jäljellä”, oli kommentti, jonka sytytintä lainatessa sain, enkä sitä sadattelun määrää unohda, joka seurasi sikarin esiin vetoa. Polttelu oli leppoista Kokin kanssa, parin lasin ääressä ja jokunen tunti siinä vierähti. Itse sikari ei ulkonäöstään huolimatta ollut kovinkaan raskas vaan jopa helpohko sekä miellyttävä. Myös hinta olla aloittelijaystävällinen, liikuttiin kympin jommallakummalla puolella. Toinen mexicolainen sikari on Veracruz. Tämä sikari on Mexicosta ostettaessa maksanut noin $20, joten puhutaan aivan eri hintaluokan sikarista. Sikari oli malliltaan robusto, halkaisija oli noin 20mm sekä pituutta ehkä noin 130mm. Sikari on ensimmäisiä polttamiani kunnon sikareita, eikä sitä kokemusta voi oikein verrata mihinkään. Jos jokin sikari voisi edustaa unelmaa sikarista, niin tuo sikari oli todella lähellä sitä. Sikari oli säilynyt kohtuullisen kosteana kuivumatta ja se paloi ihanan hitaasti tuoden omat hillityt arominsa esiin. Nämä ovat niitä sikareita, joita kuuluisi


Kolmas sikari on aito havannalaissikari, merkiltään Montecristo. Tämä sikari edustaa yhtä perinteisimmistä sikarimalleista, coronaa. Sikari on sopusuhtainen noin 140mm pitkä sekä juuri käteen sopiva. Kuubalaisissa sikareissa on sitä jotain, mikä nostaa ne esille muiden sikareiden joukosta. Ne ovat niitä sikareita, joita valtiopäämiehet ja suuret liikemiehet polttavat klubeillaan sekä haciendoillaan. Polttaessa tällaista sikaria siihen suhtautuu eri tavalla kuin muihin, se on kuin laadukas saksalainen auto tai sveitsiläinen kello. Se toimii. Se on elämys.

Viimeisenä olen ottanut mukaan Al Caponen, tuon Chicagon kuuluisimman gangsterin mukaan nimetyn sikarin. Tämä sikari edustaa pikkusikareita, näitä tupakan näköisiä joskus jollain kermalla vivahdutettuja sikareita, joita myös kauppojen kassoilta saa. Se on kuitenkin aito helmi lasisten joukossa, sillä vaikka ulkomitat ovat kuin savukkeella, niin tämä filtteritön sikari onnistuu vangitsemaan sikarin olemuksen kätevään ja arkiseen muotoon. Polttamiseen menee paljon enemmän aikaa kuin tavalliseen Marlboroon ja tuntuma jäljittelee oikeaa havannalaista. Itse olen näitä maistellut silloin, kun mistään en ole käsiini kunnon sikareita saanut. Olen todennut, että ne ajavat asiansa hinnalla, 10 kpl noin 5€. Myös El Fast, perinteisen opiskelijaillan sikarintoimittajani, suosittelee tuotetta.

Tumma, lähes musta, perfecto-mallinen sikari, jonka nimeä en muista, on tuhdein ikinä polttamani sikari. Sikari oli varsin lyhyt, noin 80-100mm, ja keskeltä paksu kaventuen kärkiä kohti. Tämän sikarin hankin edellisvuoden legendaarisella Tötterström-pikkujouluristeilyllä ja muistan sen herättäneen tuhtiudellaan ihmetystä opiskelijakavereideni keskuudessa. Sikaria polteltiin ja maisteltiin, mutta vaikka sitä kuinka poltti, niin ei se minnekään kulunut. Se oli rakenteeltaan niin tuhti ja timmi, että sen polttamiseen menee yhtä paljon aikaa kuin isoihin Corona Grandeihin. Maku oli myös paloelämyksen mukainen ja minulle olisi yksin ollut vaikeuksia saada tuota työlästä kokonaisuutta poltettua. Todellista statistiikkaa.

Harrastajat pystyvät viemään oman alansa taiteenlajiksi aina riippuliidosta filatelismiin, niin myös sikareiden parissa. Niiden saralla on paljon vielä minulle piilossa olevia hienouksia ja informaatiota, mutta silti kansantaloustieteilijänä voin todeta, että hinta korreloi laadun kanssa. Vertailuni kärkeen nostaisin sekä mexicolaisen Veracruzin sekä havannalaisen Montecriston. Molemmat edustavat sikareiden kärkeä ja vaikka kalliimpi Veracruz viekin voiton, ei Montecristo jää kovin kauas soittelemaan. Sikareita polttaessa kannattaa varata miellyttävä porukka ja sitä varten tarvittava aika ja paikka, ihan joka paikassa herrasmiehen ei sovi poltella. Nyt vetoankin KTTO Ry:n sikariklubiin: Toiminta ylös, jäseniä olisi!

säilyttää oikeaoppisesti humidoreissa, jotka ovat vaihtelevan kokoisia tiloja, missä vallitsee sopiva lämpötila ja kosteus.

Te Amo Individual

Veracruz

Hyöty Hinta/Laatu Tyyli

Hyöty Hinta/Laatu Tyyli

4 4 4

Montecristo 5 4 5

Hyöty Hinta/Laatu Tyyli

”Musta pötkäle” 5 4 5

Hyöty Hinta/Laatu Tyyli

3 2 2

35


FACE OFF Kaukana historiassa ovat ne ajat, jolloin yrittelijäs ihminen hallitsi koko ihmiskunnan tiedot ja taidot, teki tiedettä ja taidetta, oli sekä muna että kana... Benthamin ja George Washingtonin ystävä James Anderson oli kylläkin paitsi menestynyt kirjailija, myös oikeustieteen tohtori ja maankuulu ekonomisti. Hänen savupiippujen käytännön ongelmista julkaistua teostaan kuitenkin tuskin tullaan lähiaikoina sisällyttämään maailmankirjallisuuden kurssin kirjaluetteloon. Oliko hän viimeinen, ja kenties mielikuvituksellisin monialainen kansantaloustieteilijä? Emmylla palkittu visailujuontajaksi ryhtynyt varatuomari Ben Stein; luminismin mallipoika, arkkitehti ja asianajaja James Suydam; Psykedeelinen surrealisti, rock-muusikko ja ihmisoikeusasianajaja Tom Rapp; Uruguayn politikko ja tuomari Pedro Figari, joka kapinoi aikansa taiteen Eurooppalaista tieteellistä paradigmaa vastaan ja nousi ihailluksi modernistiksi ja maansa groucho-kulttuurin sanansaattajaksi. Ai niin, taisin unohtaa Teemu Brunilan. Keitä sitten ovat meidän alamme Iannis Xenakikset ja John Grishamit? Miksi merkittävä arkkitehti voi olla vielä merkittävempi säveltäjä ja miksi kuuluisa asianajaja ryhtyy dekkarikirjailijaksi ja myy satoja miljoonia kirjoja, kun taas ekonomistit makaavat

36

laakereillaan? Asiat eivät ole aina sitä, miltä ne näyttävät – tässä Kapitaalin numerossa on nupit vastakkain empiirisin kokein tuetussa subjektiivisessa levyarvostelussa kaksi ekonometrian laskareita nuoruudessaan vääntänyttä muusikkoa. Vasemmassa kulmassa meillä on laitokselle läheinen henkilöllisyydeltään transsendentti VK, jonka nimikirjaimet tulevat varmasti sanoista Da Vinci. ← Koska siinäkin on V. Oikeassa kulmassa ottelee New Yorkilainen raskaan sarjan rumpali ja jazz-säveltäjä Robert ’Bobby’ Previte. Jotta hänen vastustajansa tunnettu alemmuuskompleksi ei ylly lyhyemmästä kutsumanimityksestä johtuen, lyhennetään Robertkin tässä artikkelissa BP:ksi. Molemmat täyttävät tiettyjä peruskriteereitä, joita taloustieteestä innostunut intellektuelli ja taiteellisesti korkealuokkaisen musiikin ystävä odottaa taiteiiljataloustieteilijältä. VK on kansantaloustieteen tohtori ja julkaissut niin proosaa kuin laulettuja runojakin. Bobby Previte on valmistunut kansiksesta Buffalon yliopistossa, jossa hän luki laajana sivuaineenaan perkussioita. Hän aloitti uransa New Yorkin jazz- ja kokeellisen musiikin skenellä. Yksi hänen läpimurroistaan ja allekirjoittaneen sydäntä lähinnä olevista levyistä, The Big Gundown,


on syntynyt modernin taidemusiikin avant-garden big daddy John Zornin kanssa. Hedelmällistä yhteistyötä on syntynyt myös afrokuubalaisen pianojazzin kultapoika Michel Camilon kanssa. Koska objektiivinen kuva ja absoluuttinen totuus niin taiteellisista kuin tieteellisistäkin meriiteistä saadaan ainoastaan vertailemalla kvantifioitavissa olevia saavutuksia, kehitämme varta vasten tutkimustarpeeseemme matemaattisen mallin taloustieteilijämuusi kon uskottavuuden laskemiselle. Välttääksemme Kapitaalin sivujen täyttämistä tarpeettomalla kvasisäännöllisellä regressioanalyysillä ja harmonisilla martingaaleilla approksimoimme taiteellisen ja tieteellisen uskottavuuden (UT+T) mallin seuraavasti: UT+T = DLWJS

mahdollista katsoa jokaisen artistien saamat kuuntelukerrat ja kuuntelijoiden yhteismäärän. BP:llä on 4 455 kuuntelijaa, jotka ovat soittaneet hänet pääasiallisena esittäjänään mainitsevia kappaleita 30407 kertaa. VK:lla on 2 kuuntelijaa, joista 50% koostuu tutkimuksen suorittaneesta allekirjoittaneesta. Wikipedia paljastaa, että VK:sta on maailman uteliaalle englanninkieliselle populalle tarjolla tiedonjanoon 364 herkullista sanaa, kun taas Bobbysta kertova artikkeli tyydyttää samaista tiedonjanoa 972:n oletettavasti yhtä herkullisen sanan sekä yhden mustavalkoisen kuvan verran. Jälkimmäisen artikkelin tuottamaa tyydytystä kuitenkin syö mittava listamuotoinen osuus ilmestyneistä levyistä – reiluuden nimissä edempänä mainitun nautinnollisuutta kalvaa Wikipedian varoitus artikkelin laadusta ja luotettavien lähteiden puutteesta.

Ai, että derivointi ei vaadi luovuutta…

Kaavassa D on sellaisten levyjen määrä, joilla tarkasteltava henkilö esiintyy, L on Last.fm palvelussa näkyvien kuuntelijoiden määrä, W on englanninkielisen Wikipedia-artikkelin sanojen määrä ja J tieteellisissä Journaleissa ilmestyneiden tieteellisten Julkaisujen määrä. S on arvostelijan Subjektiivinen mielipide, ja se on tässä mallissa ekstrageenimanipuloitu. Tapaus BP. Patrice Roussel on koonnut BP:n täydellisen diskografian, joka käsittää 109 äänilevyä. Näistä 38:ssa BP on ollut olennaisessa solistin/säveltäjän/tuottajan roolista. Näistä luvuista otetaan mallin ehtojen mukainen PKL-keskiarvo (PäheimmältäKuulostavaLuku), DBP=109. VK:n anti taiteellisen tuottavuuden puolella nojaa ainoastaan hänen jälkimmäisen levyjulkaisun takakanteen painetusta vihjeestä, jonka mukaan on olemassa toinenkin levy, jossa artisti esiintyy. Näistä saamme malliin sijoitettavaksi DVK=2. Last.fm-palvelu kirjaa käyttäjiensä soittamia kappaleita. Koska oletamme, että ekonomisti-muusikoilla on samankaltainen kohderyhmä, Last. fm-palvelun epäedustava otos ei nosta olennaisesti mallin approksimaation virhettä. Palvelusta on

BP:n tieteellisten työaikaansaannosten määrä on tasan 1, joka ei ole edes kovin uskottava. Eikä tieteellinen. Eikä itse asiassa ole ilmestynyt yhtään missään. Toisaalta amerikkalaisen yliopistojärjestelmän kasvatille voi hyvällä omallatunnolla antaa tällaisen triviaalin yksityiskohdan anteeksi. VK johtaa tällä osa-alueella 228:lla julkaistulla hedelmällisen tieteellisen työn tuloksella. Mistä tulee eksogeeninen muuttujamme S? Kuuntelukokemuksista niin äänitettynä kuin livenäkin. Erinäisistä muista relevanteista ydinosaamisalueista, kuten pirun hyvästä derivoimisesta. Ja seiväshypystä. Ja tarpeesta saada erään nimeltämainitsemattoman osallisen opettamia kursseja läpi niin nyt, kuin tulevaisuudessakin. Bobby Previten diskografian lähestyminen on helpointa hänen oman MySpace-sivun kautta. Tarjolla on sopiva satunnaisotot hänen viimeisimpiään omia projektejaan. Anthem for Andrean tyylistä huokuu nuoruudessa kuunnellut bitchesbrewt – sekoitus vanhan koulukunnan jazzfuusiota yhdistettynä lyhyiden toistuvien taustakuvioiden minimalistiseen henkeen. Bobbyn taidot rumpa-

37


lina huokuvat kyvystä jakaa homogeeninen kappale miellekkääseen, ellei jopa radioystävälliseen kokonaisuuteen, syömättä lainkaan jamibiisin improvisatorista luonnetta. VK:n levyhistoriasta tutustumme kappaleeseen You Are My Destiny, jonka on säveltänyt ja tunnistettavimmin esittänyt Paul Anka. Kappalevalinta on äänialalle osuva, joskin mahtipontisuutta soisi olevan lisää. Orkesterin sointiin ja sovitukselliseen seikkailunhaluttomuuteen ovat arvatenkin vaikuttaneet erinäiset, joillekin tunnetut, ja joillekin tuntemattomat, äänitystekniset seikat. Artistin kyvyt jäävät tässä kappaleessa näyttämättä. Live-esiintymisiä vertaamalla saadaan lisää tarkkuutta sopivan S:n arviointiin. Bobby Previten esiintyminen osana John Zornin kokoonpanoa New Yorkissa ei jättänyt kylmäksi – tosin syy oli lähinnä kesähelteen. Kuten ehkä itse säveltäjä ja bändin johtaja olikin toivonut, BP ei noussut konsertin ehdottomaksi staraksi, vaan ainoas-

38

taan tuki kokoonpanon taustoja. Esiintyminen kulttuuripääkaupungin avant-gardeen tottuneelle yleisölle ei aiheuttanut ylikuumenneita tunteita, eikä yleisö noussut konsertin aikana tuoleistaan kuin korkeintaan lähteäkseen. Sen sijaan VK oli kokemallani live-esiintymisellä illan päätähti, juhlan kohokohta sekä huipennus. Salin istumapaikat eivät riittäneet yleisölle, joka tanssahteli lumoutuneena ja hurmioituneena kulttuuriareena Alinassa. Esityksen viihteellinen arvo oli huomattavasti BP:n konserttia korkeampi. Myöskin yleisö oli yleisilmeeltään haluttavampaa seuraa. Näin ollen, U B P T+T = DLW JS 109x4555x972x1x1 = 482 593 140 ja U V K T+T = D L W J S 2x2x364x228x1453.7339= 482 593 135 [Yours truly] Monsieur Koné-Sir

= =


Teinirakkautta kaupungin keväässä

Pitkään kestäneen talviunen jälkeen herään vihdoin. Kurkistan ulos ja Arska hymyili minulle lempeästi. Jes, ei, parempaa – fantastista. Siispä ei muuta kuin skeitti kainaloon ja kohti töölönlahtea. Kampin pisteen aukiolla eräs stokkamummo antaa skeittipojalle pahaa silmää ja murisee. Hymyilen ja isken silmää takaisin. Tänä upeana päivänä hänkään ei saa mieltäni matalaksi. Töölönlahdella aseta maa n. Suljen A rska n hyTunnelma on täpi nöissä. hengähtää

tun puistoon odotsi l m ä n i ja a n n a n väillä poskiani. odottava – olen E hd i n het ken ku n nes odotu kseni palkitaan. Sieltä sinä saavut, maanpäällinen enkeli, myöhässä kuten tyylikkäät naiset tulevat. En yhäkään tahdo uskoa, saan olla kanssasi yhdessä.

Olimme aiemmin sopineet romanttisesta iltakävelystä töölönlahdella. Katsomme toisiamme suloisesti silmiin ja molemmat tietävät mitä tuleman pitää. Tänä iltana matkanteko olisi päämäärää tärkeämpää. Vaellamme pitkin tölikän rantoja edestakaisin kuin todelliset vastarakastuneet. Välillä teeskentelet karkaavasi minulta ja käyväsi muka ”vessassa” kun taas jo seuraavalla hetkellä saan opettaa sinulle skeittauksen alkeita takapuoltasi pidellen. Välillä pysähdymme tanssahtelemaan romanttisesti. Tunnelmaa ei pilaa edes se että kuin merkiksi kevään saapumisesta pallini ovat hionneet. Siispä päätän paljastaa veistosta muistuttavan vartaloni ja pulahtaa suihkulähteeseen. Nuhtelemisen sijaan sinä kuivaat minut ja suutelet

minua. Nyt olen viimeistään varma siitä ettet kaipaa lammasta puolisoksesi vaan kaltaiseni kova jätkä on sinulle mieleen.Kevätilta viilenee mutta emme kumpikaan halua vielä lähteä kotiin. Päätän yllättää ja vien sinut vaihtoehtonuorison suosimaan karaokeravintolaan. Annan sinun maksaa itse oman siiderisi jottei naisellinen itsetuntosi vain kokisi kolausta. Tätä juttua en todellakaan halua pilata! Opin kuitenkin sinusta tälläkin kerralla jotain uutta. Et nimittäin pidäkään karaokesta ja sanot sen myös ääneen. Teen hätiköidyn päätökseen ja kutsun sinut luokseni jatkoille. Tällä kertaa mielessäni on kuitenkin oikeasti, suvun jatkamisen sijaan, illan jatkaminen lempeässä seurassasi. Jatkoilla ihastelemme samanlaista musiikkimakuamme ja annan sinulle pientä esimakua kokkaustaidoistani. Olen lukenut netistä että naiset lämpenevät ruokaa laittaviin miehiin. Kuppalasta olohuoneeseeni kannettu punaisiin haalareihin puettu spiderman tekee ahtaasta kodistani vieläkin ahtaamman. Meitä ei tänä iltana kuitenkaan ylimääräinen läheisyys haittaa. Rankan illan päätteeksi vaivut lopulta uneen. Etkä edes kuorsaa, pahasti. Aamulla vietämme vielä hetken yhdessä kaupungilla ennen kuin muut velvollisuudet kutsuvat. Huomaamme molemmat alitajuisesti pitkittävämme yhdessäoloaikaa arpomalla lounaspaikkaa epätavallisen pitkään. Kevätpäivästä täysillä nauttiva, paljon elämää nähnyt vanha herrasmies aistii nuoren lempemme. Hän hymyilee meille ja ilmoittaa itsekin olevansa rakastunut – valitettavasti vain itseensä. Meitä kommentti hymyilyttää. Olemmehan me kuitenkin aidosti just married!

WK

39


picaset.fi paperin pintaan kauniita kuvia ja viisaita sanoja

40

Kapitaali 2/09  

Kapitaali-lehden nettiversio

Kapitaali 2/09  

Kapitaali-lehden nettiversio

Advertisement