Page 1


N a p a k a i r a 2/2016 Napakaira on Helsingin yliopiston folkloristiikan ja kansatieteen opiskelijoiden ainejärjestön NEFAn lehti. NEFA-Helsinki ry on perustettu 3.3.1970.

Toimitus Päätoimittaja Toni Saarinen toni.pj.saarinen@gmail.com Toimitussihteeri Henna Poti Taitto Toni Saarinen & Henna Poti Kannen kuva ja otsikko Jere Poikela jere.poikela@gmail.com www.ruakku.com Napakaira on saanut HYY:n lehtitukea. Painoksen suuruus: 150 kappaletta Painopaikka: Libris Oy, Helsinki Painetun lehden ISSN: 2343-4422 Palaute, ideat & kysymykset: napakaira.toimitus@gmail.com

2


Sisällysluettelo......................................................................

3

Pääkirjoitus......................................................................

5

Kulttuuriperintöä hakkeroimassa...................................

6

8 Monikasvoinen Napakaira........................................10 Nefalaiset Hiidenhirvenhiihdossa...........................14 NEFAn näkyjä: Kuun metsän Kaisa......................16 Juha Jyrkäs kertoo myyteistä ja metallista..........21 ”Kallot hongassa nauravat”.................................24 Napakairan pan-anarkia.....................................25 The End of the World as We Know It...............26 Ukonvaaja.....................................................30 Kaikurivitkaintutkimuksessa menty metsään .....32

Teknodystopia, posthumanismia ja Ikaroksen syöksy..........

jo vuosikymmeniä

34 Monta vuosikymmentä puheenjohtajia......35 NiksiNefa / Masentava tietovisa...................

3


Hei, kulttuuriperintöalan opiskelija! Kalevalaisten Naisten Liitto kutsuu Sinua mukaan verkostoon, jossa tapaat kulttuuriperintöalan harrastajia ja ammattilaisia. Jäsenetuihin kuuluu neljä kertaa vuodessa ilmestyvä Pirta-lehti, 10 %:n alennus Kalevala Korun myymälöissä Helsingissä, 25 %:n alennus SKS:n kirjoista ym. Jäsenenä saat tietoa tapahtumista, seminaareista ja kulttuurimatkoista ja löydät samanhenkistä seuraa. Liity nyt Kalevalaisten Naisten Liiton jäsen­eksi verkossa: www.kalevalaistennaistenliitto.fi. Valitse Sinua lähin paikallisyhdistys. Lämpimästi tervetuloa mukaan!


Pääkirjoitus

Hyvä lukija, Joskus lehdet valitsevat oman suuntansa. Tavallaan tämä tapahtui jo silloin kevään viimeisinä viikkoina, kun oli selvää, että kasassa on enemmän materiaalia ja ideoita kuin mitä yhteen julkaisuun on järkevä ujuttaa. Tällöin jätin pitkin hampain muutamia samanhenkisiä juttuja odottamaan lehden seuraavaa tulemista. Tämä se on, Napakaira kaksi kautta kaksituhattakuusitoista. Se on monella tapaa jatkoa ensimmäiselle ja vuoropuhelussa sen kanssa – katsokaa nyt vaikka upeaa kantta, joka tälläkin kertaa on Jere Poikelan kädenjälkeä! Ikiaikaiset vastustajat, Väinämöinen ja Louhi, löytävät toivottavasti hyllyltäsi paikan toistensa rinnalta, vihdoin ja viimein... Toisaalta tähän lehteen ”yli” jäänyt materiaali on

saanut seurakseen täysin sattumalta niin paljon hengenheimolaisia, ettei päätoimittaja voinut olla löytämättä niistä kätkettyä kuviota. Se kuvio on aika, joka etenee vääjäämättä mutta on silti jatkuvassa, katkeamattomassa yhteydessä menneisyyteen. Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina, sanovat jotkut, ja siitäkin on tässä lehdessä loistavia esimerkkejä. Toisaalta esitämme paljon todistusaineistoa sen puolesta, että väite on täysin kestämätön. Hyvä on, yliopistopolitiikka on yhä sekasotkun tilassa; hyvä on, rötösherroja on edelleen syytä vaatia kuriin ja tieteen vapaus on turvattava; hyvä on, kalevalamittainen runous elää yhä, ja vahvana elääkin! Mutta meillä on myös hurjia visioita posthumanismista; meillä on joukkorahoitettu kansanuskon dokumentti; meillä on hackathoneja, joista Jenni Halkola kertoo kattavasti heti seuraavalla aukeamalla; ja meillä on aivan uudenlaista tulevaisuuden ja apokalyptisten aikojen epävarmuutta, jota Kristiina Takkinen tutkii. Menneisyyteen katsominenkin on eri aikoina aina hieman erilaista. Muuttuvassa maailmassa vain kaikurivitkain säilyy mysteerinä, ja hyvä niin.

TONI SAARINEN PÄÄTOIMITTAJA P.S. Vasemmalla NEFA-Helsinki ry:n vanha jäsenkortti. Tästä ei olla vielä ottamassa uusintapainosta.

napakaira 2/2016

5


KULTTUURIPERINTÖÄ HAKKEROIMASSA Osallistuin 5.-7.2. OpenGLAMin järjestämään Hack4FI – Hack Your Heritage -nimi-

seen hackathoniin, jossa tarkoituksena oli viikonlopun aikana ideoida jotain uutta erilaisten muistiorganisaatioiden avoimista kulttuuriperintöaineistoista. Muistiorganisaatioista olivat mukana muun muassa SLS eli Svenska litteratursällskapet i Finland r.f., Ylen Elävä arkisto, Akseli Gallen-Kallelan museo, Kansallisarkisto, sekä monia muita. Hackathon järjestettiin Aalto-yliopiston Media Factoryssa, Arabiassa.

Kirjoittanut: Jenni Halkola Perjantai Hackathon alkoi esittelyllä tapahtumasta, jonka jälkeen muistiorganisaatioiden edustajat kertoivat omista organisaatioistaan sekä tarkemmin heidän tarjoamistaan aineistoista (eli dataseteistä). Viimeiseksi esiteltiin hackathonin seitsemän suuntausta (eli trackia): Art & Design, Data visualisation, Digital Humanities, Digital Storytelling, Education, Nordic Track ja Wikimedia. Suuntausvaihtoehdoista minua kiinnosti eniten digitaalinen humanismi, sillä kävin samaan aikaan kurssia avoimesta digitaalisesta kulttuuriperinnöstä, missä alun perin kuulin hackathonista. Muiden osallistujien kerrottua omista ideoistaan open mic -hetkessä jakauduimme suuntausten mukaisiin ryhmiin pohtimaan näkökulmia ja pyörittelemään ideoita. Hajauduimme pienempiin ryhmiin ennen päivällistä. Ryhdyimme kehittämään ideoitamme ruoan äärellä. Ajatuksia kehitettiin iltaan asti. Oman ryhmäni alkuperäinen idea muuttui sellaiseen muotoon, ettei se enää kiinnostanut minua yhtään. Hackathonin ensimmäinen päivä päättyi pohdintaan ryhmän vaihtamisesta, sillä niin saattoi vapaasti tehdä.

6

Lauantai Opiskelijalle tyypilliseen tapaan saavuin tapahtumapaikalle aikaisin nauttiakseni meille tarjotusta runsaasta aamupalasta ja selvittääkseni, haluaisinko vaihtaa ryhmää vai en. Pohdintani ei kestänyt kauaa, sillä olin ainoa edellisen päiväni ryhmästä, joka saapui aamupalalle. Koska en ollut kovinkaan innostunut perjantain ryhmäni ideasta, päätin vaihtaa ryhmää, mikäli vain pystyisin. Päädyin toiseen ryhmään, josta löytyi yllätyksekseni myös toinen folkloristi. Ideoinnin tuloksena päätimme yrittää kehittää jonkinlaista historiallisten henkilöiden somea. Halusimme myös nostaa esille nimenomaan naisnäkökulmaa ja päätimmekin ottaa henkilöverkoston aloitushenkilöksi historiallisen naisen. Harkitsimme aluksi esimerkiksi Minna Craucheria ja Venny Soldan-Brofeldtia, mutta valitsimme lopulta keskushenkilöksemme Mary Gallénin, joka tunnetaan myös Akseli Gallen-Kallelan vaimona. Otin omaksi tehtäväkseni suhdekartan luomisen aivan perinteisesti paperille. Suhdekartan siirtäminen digitaaliseen muotoon oli hieman hankalaa, sillä kaikki erilaisten suhdekarttojen tekemiseen tarkoitetut sivustot keskittyivät vain sukupuihin. Siitä haasteesta kuitenkin selvittiin.

napakaira 2/2016


Historiallisten henkilöiden tutkiminen oli erittäin mielenkiintoista ja opin todella paljon kultakauden ajan henkilöistä. Perustiedon lisäksi sain selville erikoisempia faktoja, joista ei yleensä puhuta. Käytin lähteinäni Wikipedian ja Kansallisbiografian lisäksi GallenKallelan halooakseli-sivustoa ja sen aineistoja, kuten digitoituja kirjeitä. Ryhmämme sai paljon apua Gallen-Kallelan museon työntekijältä ja Wikimedia Suomen hallituksen jäseneltä, Minna Turtiaiselta. Päivän aikana paikalla olleet edustajat järjestivät ”klinikoita”, joissa neuvottiin tietokantojen ja ohjelmien käyttöä. Klinikoita pitivät Wikimedia, Finna sekä Fiware. Viimeksi mainittu on valmiita ohjelmistoja ja ratkaisuja tarjoava yritys, jonka teknologian sisällyttämisestä parhaaksi arvioituun projektiin saisi palkinnoksi rahaa. Finna taas on kotimaisten muistiorganisaatioiden yhteinen portaali, josta löytyy digitoituja kulttuuriperintöaineistoja. Kaikista mielenkiintoisin oli Wikimedian klinikka. Sen lisäksi, että meille esiteltiin Wikipedian muokkaamisen perusteita, syntyi klinikan aikana myös erittäin kiinnostavia keskusteluja esimerkiksi tekijänoikeuslainsäädännöistä, Wikipediasta itsestään sekä naisten vähyydestä suomenkielisessä Wikipediassa. Lauantai-illalla ajauduimme umpikujaan projektimme toteuttamisen kanssa. Aloitimme muutamaan otteeseen tekemään materiaaleja projektiimme, mutta emme loppujen lopuksi saaneet aikaan mitään konkreettista.

Sunnuntai Projektimme oli sunnuntaiaamuna edelleen samassa pisteessä kuin edeltävänä iltana. Loppujen lopuksi päädyimme vain esittelemään diojen avulla ideaamme käyttäen joitain valmistelemiamme kuvia. Loppujen lopuksi se ei ollutkaan niin vakavaa, sillä muitakin ryhmiä oli vastaavanlaisessa tilanteessa. Oli todella mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea muut ryhmät olivat aineistojen perusteella ideoineet.

Jälkipuinti Sen lisäksi, että hackathoniin osallistuminen oli sitä kuuluisaa verkostoitumista, se oli äärimmäisen opettava kokemus. Ensinnäkin opin jo pelkästään, millaisia hackathonit ovat, sillä en koskaan aiemmin ollut osallistunut yhteenkään. Tämän lisäksi opin paljon nykyisestä digitaalisen kulttuuriperinnön kentästä ja esimerkiksi Wikimedian toiminnasta ja eri sivuista. Lisäksi opin paljon suomalaisesta historiasta, erityisesti Akseli Gallen-Kallelasta ja Mary Gallénista, sekä heidän elämäänsä kuuluneista ihmisistä. Projektien kehittämistä sai halutessaan jatkaa hackathonin jälkeen, ja oma projekti oli mahdollista ilmoittaa lopulliseen kisaan. Päätöstilaisuus pidettiin huhtikuussa SLS:n tiloissa. Ikävä kyllä en itse osallistunut tilaisuuteen. Pääpalkinnon korjasi Dimensions of Art -niminen projekti, joka visualisoi Tanskan taidesäätiön julkisiin tiloihin ostamien taideteosten tekijöiden ikä- ja sukupuolijakaumaa laserleikattujen epoksilevyjen avulla. Hackathon-viikonloppu oli erittäin mielenkiintoinen ja hauska, ja olen aika varma, että osallistun uudestaan seuraavalla kerralla. Olisi erittäin hienoa saada ensi kerralla mukaan muitakin nefalaisia! Lopuksi mainittakoon vielä, että viikonloppuna tarjottu ruoka oli erittäin hyvää.

Hackathonin projektit löytyvät osoitteesta: hackdash.org/dashboards/hack4fi.

napakaira 2/2016

7


Tekn o dys to p ia , po s th uma nis mi a ja Ikaroksen syöksy

Deus ex: Human Revolution Kirjoittanut: Jakob Lindström

V

aikka mytologiat, maailmankuvat, saagat ja sadut ovat minulle folkloristiikassa rakkainta, niin halusin proseminaarityössäni kokeilla kepillä jäätä ja sitä, minkälaisia folkloristisia näkökulmia lähitulevaisuuteen sijoittuvasta dystopiakuvauksesta voi löytää, ja miltä digitaalisen roolipelin kerronta näyttää folkloristin näkökulmasta. Kohteeksi valitsin Deus Ex -pelisarjan kolmannen osan, joka on pelin kronologiassa ensimmäinen. Deus Ex Human Revolution sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2027, jossa valtiot ovat taka-alalla monikansallisten suuryritysten yhä enemmän ohjatessa maailmaa. Yritysten takana toimii salaisia ja nimettömiä ryhmittymiä, jotka kamppailevat keskenään maailmanvallasta. Kyberneettiset proteesit ovat arkipäiväistyneet, ja elimiä vaihdetaan tehokkaimpiin proteeseihin vaivattomasti yksityisillä klinikoilla ja laittomissa hikipajoissa. Sosiaalinen kuilu menestyvien ja köyhien välillä on revennyt,

8

ja korruptoitunut poliisi pyrkii hillitsemään mellakoita ja levottomuuksia suuryritysten ostaessa turvallisuuspalvelunsa yksityisiltä toimijoilta. Mediayhtiöt ja uutiset ovat tiukasti yksityisten tahojen hallinnassa ohjaten ja muokaten informaatiota omien etujensa mukaisesti. Demokraattinen maailma on romahtamispisteessä. Tyylipuhdasta cyberpunkia siis. Protagonisti Adam Jensen, jota pelaaja ohjaa, kuolee heti pelin alussa. Hänet pelastetaan rakentamalla lähes koko keho uudestaan proteeseista. Näin hänestä luodaan supersotilas – enemmän kuin ihminen. Adamin rooli tarinassa riippuu pelaajasta. Onko hän koston enkeli vai maailman pelastaja, se on pelaajan päätettävissä. Erilaisia loppuja pelissä on 12, ja vapaaehtoisesti seurattavia taustaa valottavia sivujuonteita kymmeniä. Tämä tekee kerronnasta mielenkiintoista ja monitasoista. Kyse on interaktiivisesta epälineaarisesta multimodaalisesta kerronnasta, huh.

napakaira 2/2016


Muistatteko ne kirjat, jossa voi valita, miten tarina jatkuu? Kerronnallisia tekniikoita on valtavasti, ja mielenkiintoisena metatarinana ovat pelin taustalla esiintyvät taulut, jotka kuvaavat Ikaroksen putoamista. Taulut esittävät klassikkoteoksia, ja kerronnan kulttuurihistoriallinen yhteys luo todellisen kehyksen pelin tarinalle: ihmisen hybris, hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä, jumalten kosto ja ihmiskunnan tuho. Tarina punoo taitavasti yhteen mytologiaa ja tulevaisuusvisioita. Viittaukset Prometheus- ja Ikaros-myytteihin peilattuna trans­ humanistiseksi kutsuttavan kulttuurisen ideologian aatteisiin luo historiallisen jatkumon ihmisyyden peruskysymyksistä ja etiikasta. Transhumanistinen liike on joiltain osin vakavasti otettava suuntaus, jolla on sellaisia kannattajia kuin esim. Googlen tekoäly-yksikön johtaja Ray Kurzweil ja Oxfordin yliopiston Future of Humanity -instituutin proffa Nick Bostrom. Etsiessäni tausta-aineistoa artikkelitietokannoista olin aluksi yllättynyt tuloksista: hakusanalla ”transhumanism” lähes puolet osumista oli teologian alalta. Alkoi hiljattain valjeta minkä kokoluokan kulttuurisesta diskurssista on kysymys. Tausta-aineiston Pandoran lippaan avaaminen oli vähintäänkin haastavaa aloittelevalle proseminaariesseistille, ja siihen mahtuikin vain pintaraapaisu valituista paloista. Jatkumo varoituskertomuksista Ikarokseen, Prometheukseen, Mary Shelleyn Frankensteiniin, Charles Chaplinin Nykyaikaan, Fritz Langin Metropolikseen, Aldous Huxleyn Uuteen uljaaseen maailmaan, Orwellin 1984:een, Ridley Scottin Blade Runneriin, Kokakun Ghost in The Shelliin ja moneen muuhun tarinaan on selvästi olemassa. Tutkimatta jäi suhde luonnollisen ja luonnottoman, animismin, renessanssin ja valistuksen teemoihin, tekoälyihin ja Kabbalan Golemeihin – muutaman pikkujutun mainitakseni. Kuvat

Deus Ex: Human Revolution Teaser Trailer Herbert James Draper: ”The Lament for Icarus” Jan Doležálek, darkart.cz

napakaira 2/2016

9


2/1973

2/1975

Monikasvoinen Napakaira Koonnut & kynäillyt: Toni Saarinen

3/1978

Napakaira on ainakin ajatuksena lähes yhtä vanha kuin NEFA-Helsinki. Julkaisu on ilmestynyt milloin milläkin otsikolla varustettuna. Niinpä vuonna 2016 lehden julkaiseminen jälleen nimellä, joka poikkeaa edellisestä, on jo osa perinnettä.

1970-luku

T

iettävästi ensimmäinen Napakaira ilmestyi vuonna 1978. Sitä ennen löytyy jo viiden vuoden ajalta monenlaisia tiedotteita. Vuoden 1973 toisen numeron huonolaatuinen kuva hernekeittopurkkista lienee kansatieteilijöiden keskuudessa eniten analyysia kirvoittava. Kuten huomata saattaa, jo vuoden 1978 ensimmäisessä Napakairassa merkittävää keskiaikaista työkalua kunnioitettiin myös visuaalisesti: P-kirjain on tosin tyylitelty enemmän korkkiruuvin muotoiseksi. Muuta tässä kannessa ei sitten kunnioitetakaan!

1/1978

10

Uusi-sanan merkityksestä voi taittaa montaa hyvää peistä. Päätoimittajan provosoiva väite on, ettei lehden nimen ikinä kuulunut olla ”Uusi” Napakaira, vaan sen oli tarkoitus yksinkertaisesti ensimmäisissä numeroissa kuvastaa NEFAn julkaisun uutta nimeä. Opiskelijapolven vaihtuessa epiteetti jäi kuitenkin sitkeästi roikkumaan mukaan. Huomatkaa, että kamelilla ratsastavan joulupukin koristama kansi on nimeltään JouluNapakaira, ei Uusi JouluNapakaira. Riittääkö se todisteeksi?

napakaira 2/2016


1/1983

3/1988

4/1988

1980-luku

S

iirryttäessä 80-luvulle kannetkin muuttuvat happoisiksi. Toiset naurattavat ja toiset ovat suorastaan pelottavia, painajaisten polttoainetta. Näissä näkyy vahva antropologian henki – eikä ihme. Vuoteen 1989 asti kulttuuriantropologian oppiaine kuului vielä humanistiseen tiedekuntaan ja sen opiskelijat luonnollisesti Helsingin NEFAan. Nykyään Manaavat valtsikassa. 80-luvun kansissa viehättää suomalaisen koivumetsän ja pakanalliset taiat

mieleen tuova lehden nimen muotoilu sekä määritelmä ”Tiede- ja kulttuurijulkaisu”, jonka päätoimittaja röyhkeästi varasti tähänkin kanteen.

1/1988

4/1980 2/1983

?/1989

napakaira 2/2016

11


1990-luku

Y

särillä kokeillaan rohkeasti eri juttuja ja kaikenlaiset taidesuuntaukset saavat tasapuolisesti huomiota. Kai tästä joku tekisi melko villejä johtopäätöksiä mentaliteettihistorian saralla. Vuosikymmenen alun ”Uusi Napa Kaira” on Kekkosen muotokuvaa koristavan kirveen kera hieman dadantuoksuinen, vuoden ’97 alussa taas lähdettiin yllättävän konservatiivisen kansallisromanttiselle linjalle. Vuotta myöhemmin tyyli on vaihtunut suorastaan minimalistiseksi – etten sanoisi ajankäyttöystävälliseksi. Teknologian ja kuvankäsittelytyökalujen kehitys näyttää vuosituhannen taitteessa suoneen jo varsin laadukkaiden valokuvien käytön. ’99 näki myös uuden Uuden Napakairan otsikkotyylin, jossa klassinen ja moderni lyövät kättä. Vuoden toisen numeron kansi flirttailee vahvasti symboliikalla, kun kuvan apupyörillä varustettu vauhdikas tulevaisuus on pysähtynyt Unioninkadun alamäkeen odottamaan hiljaa perässä astelevaa menneisyyttä. Onko se folkloristiikan ja/tai kansatieteen tarina?

4/1992

2/1994

1/1995

1/1997

12

1/1998

napakaira 2/2016

2/1999


1/2000

1/2008

4/2000

1/2010

1/2005

2000-luku

O

i ihana 2000-luku, jolloin myös Napakaira syleilee postmodernia ironiaa lööppiotsikoita tehtaillessaan. Klikkiotsikot antanevat uuden tilaisuuden tämmöiseen kuivakkaaseen ”hupailuun”, jonka yläpuolella päätoimittaja Saarinenkaan ei ole. Saatte sitten ensi vuonna – ehkä – huokailla yhtä huonolle huumorille! Aikakauden satunnainen julkaisutahti ei tarjoa kovinkaan monia kansia ihasteltavaksi. 2000-luvulla Napakairan pariin on päädytty lähinnä juhlavuosien kunniaksi, kuten todistusaineisto selvästi paljastaa. Vuoden 2008 suuri kirjallisuusnumero kuitenkin viehättää vähäeleisyydellään ja, toisin kuin klikkiotsikot, tarjoaa juuri sitä, mitä lupaa.

napakaira 2/2016

13


ARK

ISTO

JEN

UUM

2006 ENIS

TA

Nefalaiset Hiidenhirvenhiihdossa

Verta, hikeä, kyyneleitä ja urheilujuhlan huumaa! Kirjoittanut: Sanni Pajunen • Kuva: Marianna Karttunen

K

eväisen aurinkoisena sunnuntaipäivänä 26.2.2006 järjestettiin perinteinen Hiidenhirvenhiihto Helsingin Pukkisaaressa. Nefa, tapansa mukaan, oli viime hetkillä saanut räävittyä kokoon kilpailuun tarvittavan neljän hengen sekajoukkueen. Joukkueeseen kuuluivat Maija Väisänen (nyk. Auramies), Jukka Auramies, Valeri Saltikoff sekä allekirjoittanut. Tarkoitus olisi siis hiihtää viestinomaisesti Pukkisaaren ympäri, ampua ”hiidenhirveä” (eli tässä tapauksessa puusta tehtyä hökötystä) kömpelöhköllä jousipyssyllä ja kahdella nuolella. Joukkueestamme Valeri oli ainoa, jolla oli hieman aiempaa kokemusta jousipyssyllä ampumisesta (ja jopa hiidenhirveen osumisesta), ja ehdimme hieman harjoitella hänen johdollaan ennen kilpailun alkua. Tosin kyllä onnistuimme miltei kadottamaan pari nuolta lumihankeen. Psykologinen kilpataisto alkoi jo tässä vaiheessa, kun ampuma-alueelle tallusteli valmiiksi muinaisasuihin tälläytynyt joukkue. Itse emme olleet vielä kerinneet vaihtamaan vaatteita, sillä panostimme ylimääräisen aikamme ampumaharjoituksiin ennen kilpailijoiden koollekutsua. ”Te taidattekin panostaa tuohon pukeutumispuoleen!”, varhaista keski-ikää oleva miehenköriläs ivasi meitä karvareuhkansa alta. ”Teillä on vähän tuollaiset modernimmat skandinaaviset asut!” Hämmentyneinä vetäydyimme syrjään vaihtamaan vaatteita, jotka Maija meille upeasti oli saanut järjestettyä. Kilpailussa yksi olennainen osa-alue on pukeutuminen, ja parhaiten pukeutunut joukkue palkitaan kilpailusijoituksesta huolimatta. Virallinen pukukoodi käsittää lähinnä jonkinlaisen muinaisasun, mutta Nefa on poikennut tästä säännöstä pukeutumalla 1800-luvun tyyliin talonpoikaisesti.

14

Seuraavaksi saimme itsellemme sukset. Tai no – lankunpätkät. Kilpailuun oli vielä hiukan aikaa, joten päätimme testata suksia ja niiden kiinnitysstrategioita. Löysimmekin oivan tavan sitoa lankut jalkaan erinäisten nauhaviritysten avulla. Sauvoja ei ollut, mutta sitäkin komeampi keppi, jolle itse Gandalf olisi varmasti ollut kateellinen. Sovimme myös kilpailijanvaihtostrategioista ja siitä, kuka milloinkin on avustamassa ampumapaikalla. Kaikki näytti tässä vaiheessa selkeältä, ja lankuillakin tuntui pääsevän jopa eteenpäin. Nyt Nefa näyttää mistä karhu pissii! Valeri asettui rohkeasti kuuden muun kilpailijan rinnalle aloitusvuoroon. Raikuvien kannustusten siivittäminä suuri urheilutoivomme solahti Pukkisaaren reunan taakse. Siirryimme ampumapaikalle kiihkeästi odottamaan pitkänhuiskean hiihtokarpaasimme paluuta. Valeri, tuo joukkueemme jousimieskonkari, ei kuitenkaan kilpailun tiimellyksessä saanut osumaa hirveen, joten edessä oli 50 metrin sakkokierros. Ja mitä tapahtui? Toinen suksi irtosi jalasta! Oma kilpailuvuoroni oli seuraavana, joten hieman hermostuneena odotin Valerin saapumista vaihtopaikalle. Kyllä vain, lankussa kiinni ollut remeli (kansat. ”mäystin”) oli irronnut, ja päädyimme sitomaan lankun epämääräisellä viritelmällä jalkaani kiinni. Ensimmäisen 20 metrin päästä virityksemme repsahti, ja katsoin parhaaksi strategiaksi ottaa irronneen suksen kainalooni. Pääasia kuitenkin, että kilpailijalla on hallussaan ne kaksi lankkua. Päästään sitä nyt yhdelläkin suksella etenemään, perkele! Jäällä liikkui runsaasti sunnuntaisauvakävelijöitä, joilta

napakaira 2/2016


sain paljon henkeänostattavaa kannustusta suoritukseeni: ”Sinä taidat tehdä yhden suksen maailmanennätyksen!”, eräs keskiiän ylittänyt nainen sanoi. Ampuma-alueelle saapuminen alkoi olla hieman vaivalloista ja hidastuvaa, sillä vuorossa olevaa kilpailijaa nauratti kovasti. Eräs kiltti setä nappasi suksen kainalostani ja lupasi laittaa siihen uuden mäystimen. Hiidenhirveen ei tullut osumaa, joten sakkokierroksille meni. Seuraavaksi vuorossa oli pienen ainejärjestömme reipas aktiivi Maija. Pienen odottelun jälkeen saimme korjatun kilpailuvälineen takaisin, ja onnistuneesti saimme kiinnitettyä Maijan kenkiin nuo puiset pikku veitikat. Hameet hulmuten Maija lähti omalle kilpaosuudelleen, eikä alkumatkasta näyttänyt olevan ongelmia. Siirryimme ampumapaikalle odottelemaan. Muista joukkueista alkoivat viimeisen kierroksen tekijät saapua maaliin, joten meillä olisi hieman kiirus kuroa välimatkaa umpeen.. Maijan entrée oli varsin huomiota herättävä: valtavien kannustushuutojen tahdittamana hän HIIHTI MOLEMMAT SUKSET JALASSA ampuma-alueelle, ja teki upean mahalaskun ampumapaikan juureen! No – sukset takaisin jalkaan, jousipyssyllä präiskäytys ja sakkokierrokselle. Peräpaikanpitäjäksi lupautui urhoollisesti Jukka, tuo Nefan uskollinen jokapaikanhöylä. Itse en ollut näkemässä suksienkiinnitysoperaatiota, mutta aika kiireessä se taisi tapahtua, sillä toisten joukkueiden viimeiset kilpailijat alkoivat jo aikalailla olla maalissa. Viimeinen kierros oli vastoinkäymisiä täynnä: Jukan kertoman mukaan ensin lipsahti toinen lankku pois jalasta, ja aikaa säästääkseen Jukka nappasi sen kainaloonsa. Taas joutui kovan onnen joukkueemme etenemään vain yhdellä suksella! Ampuma-alueella toistui jo tutuksi tullut kuvio: nuolet jorpakkoon ja sakkokierrokselle. Tässä vaiheessa peränpitä-

jältämme irtosi se toinenkin suksi, joten viimeinen taival ampuma-paikalta maalialueelle sujui komeasti sukset kädessä juosten. Nefa oli lunastanut kuin lunastanutkin paikkansa seitsemän parhaan joukkueen joukossa! Kunnioitettava suoritus kaikista vastoinkäymistä huolimatta, ja pisteenä i:n päällä kilpailun suurin säälipistepotti! Onnittelimme toisiamme reippaasta ja lannistumattomasta suorituksesta. Psykologinen kilpataisto kanssakilpailijoiden suunnalta jatkui edelleen, kun sama em. miehenköriläs totesi sijoituksestamme: ”Tehän ootte ottaneet tästä vallan perinteen itsellenne, (röhönaurua)!” Ehkä hän salaisesti toivoi luopumistamme seuraavien vuosien osallistumisesta, osoittauduimmehan selvästi liiankin sisukkaiksi kilpakumppaneiksi, jotka eivät pienistä välinerikoista lannistu. Kilpailun jälkeen oli luvassa ruokailua ja yleistä hengailua Pukkisaaressa. Savupirtit tupruttivat, aurinko paistoi ja huumaava endorfiini jylläsi Nefan kaikkensa antaneiden kilpailijoiden suonissa. Nefan kunniaa oli taas kerran puolustettu, ja seuraavaksi oli jo hieman kiire siirtyä vastaanottimen ääreen, sillä sieltä olisi alkava uusi adrenaliinikoitos, (nyt jo surullisenkuuluisa) jääkiekon Suomi-Ruotsi olympiafinaali.1 Vetoamme teihin, hyvät nefalaiset! Koska suksi­ onnemme koki kovia tänä vuonna, olemme ehdottomasti sitä mieltä, että Nefa tarvitsee omat sukset! Yhtenä toteutusvaihtoehtona olisi kerhotilan nurkkaus, joka pyhitettäisiin vain ja ainoastaan muinaissuksien vuolennalle. Jokainen käsityötaitoinen ilmiantakoon itsensä! Myös seuraavan vuoden joukkue kannattaisi perustaa jo nyt, ja aloittaa harjoittelu ensitilassa. Etenkin jousiammuntataidot tarvitsisivat kohennusta, kuten tulimme tämän vuoden kilpailun myötä todenneeksi. Nefa Pukkisaaren valtiaaksi 2007! 1

Ruotsi voitti 3-2, yllättäen. Tämän pelin päätoimittaja on kylläkin unohtanut. Vaikeat ja hauraat muistot?

napakaira 2/2016

15


NEFAn näkyjä:

KUUN METSÄN KAISA

Vuosi: 2016 • Ikäraja: 7 • Pituus: 82 min. • Ohjaus ja käsikirjoitus: Katja Gauriloff • Kuvaus: Heikki Färm, Enrique Méndez • Leikkaus: Timo Peltola • Äänisuunnittelu ja musiikki: Timo Peltola • Tuottajat: Joonas Berghäll ja Satu Majava • Levitys: Pirkanmaan elokuvakeskus/Juha Elomäki

Kirjailija Robert Crottet kohtasi 1930-luvulla kolttasaamelaisen tarinankertojan Kaisa Gauriloffin. Ohjaaja Katja Gauriloff, Kaisan tyttärentyttärentytär, kertoo nyt isomummonsa tarinan Crottet’n aineistoihin perustuvassa dokumenttielokuvassa Kuun metsän Kaisa. NEFA kävi katsomassa.

Pieniä tarinoita, harvinaista historiaa Toni Saarinen

K

aksi tarinankertojaa löytää toisensa mitä epätodennäköisimmässä tilanteessa, mitä ihmeellisimpien käänteiden kautta. Seuraukset ovat kauaskantoiset. Niistä syntyy kirjoja, avustusprojekteja, muistelmia ja lopuksi, puoli vuosisataa myöhemmin, elokuva: Kuun metsän Kaisa. Nimestä huolimatta elokuva kertoo tasapainoisesti kahdesta ihmisestä. Toinen tulee keskieurooppalaisen korkeakulttuurin vyöhykkeeltä, toinen on varttunut koko ikänsä kolttasaamelaisten pienessä yhteisössä keskellä luontoa, vaatimattomissa oloissa. Tämän valta-asetelman pohjalta Kuun metsän Kaisa tarjoaakin pohdittavaa. Koko skenaario näyttää ensin vertauskuvalta 1900-luvun alun antropologien ja alkuperäiskansojen kohtaamisesta, mutta päättyy sentään onnellisemmin kuin valtaosa sellaisista. Tosielämässä voi käydä niinkin. Tyylikkään näköinen dokumentti ei ehkä tee tarpeeksi kunniaa Kaisan muistamille tarinoille, joita on siroteltu melko säästeliäästi taktisiin väleihin. Toisaalta ne on jo kerrottu muualla. Kuun metsän Kaisa on onnistunut kuvaus kahdesta elämästä, joita näiden pienten kertomusten esittämisen ympärillä elettiin. Tarinat ovat tärkeitä, mutta lopulta kuitenkin vain polttoainetta tarinankertojien elämässä, ja nuo elämät ovat puolestaan vain pisara historian meressä. Mutta se on kiehtovaa ja harvinaista historiaa! Arvosana: Neljä nefakarhua viidestä.

16

napakaira 2/2016


Elokuva aikakapselina

Sointu Toiskallio

E

nsimmäinen koskaan näkemäni elokuva Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla oli Katja Gauriloffin kolttasaamelainen dokumenttielokuva Kuun metsän Kaisa. Voin sanoa menneeni näytökseen täysin ummikkona, sillä en tiennyt kyseisen elokuvan tekijöistä tai sen aiheesta, kolttasaamelaisuudesta ja siihen liittyvästä historiasta, oikeastaan yhtään mitään. Näin jälkikäteen on hämmentävää huomata, miten tekijöiden haastattelu elokuvan jälkeen muutti täysin kokemukseni elokuvasta. Ennen näytöstä olin vain lukaissut elokuvan lyhyen esittelyn, jossa kerrottiin, miten venäläis-sveitsiläinen kirjailija Robert Crottet oli nähnyt unia ja löytänyt tiensä Lappiin. Tämä kuulosti uskomattomalta tarinalta dokumentin synnystä ja herätti mielenkiinnon. Olen kiinnostunut dokumenttielokuvien tekemisestä, joten kun tarjottiin mahdollisuutta lähteä porukalla katsomaan Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvaa, niin ajattelin, että miksipä ei. Elokuva alkoi vanhan näköisellä filmikuvalla ja musiikilla, jonka kieltä en ollut koskaan ennen kuullut. Huomasin tehneeni oletuksen, että muut katsojat ovat tulleet varmaan muistelemaan vanhoja aikoja, katsojakunnasta kun huomattava osa oli varttuneempaa väkeä. Aluksi mietin, että ei kai koko elokuva ole tämän näköistä ja yritin virittää mieleni niin vastaanottavaiseksi ja kiinnostuneeksi kuin vain mahdollista. Se toimi noin puoleen väliin asti. Silloin alkoi tuntua, että valitettavasti itseltäni puuttuu taustatietoa voidakseni ymmärtää elokuvaa kunnolla. Elokuvassa käytettiin kuvituksena jonkin verran piirrosanimaatiota, jonka valitsemisen syytä elävän videokuvan sijasta mietin koko elokuvan ajan. Ohjaajan haastattelun jälkeen en kuitenkaan voi enää kuvitella elokuvaa mitenkään muuten rakennettuna. Elokuva päättyi aplodeihin, joiden jälkeen alkoi tekijöiden haastattelu. Ohjaaja Katja Gauriloff kertoi dokumenttielokuvan päähenkilö Kaisan olleen oma isoisoäitinsä, ja miten elokuvassa käytetyt materiaalit oli kirjeenvaihdon ja tulkin avulla löydetty Espanjasta ja saatu käyttöön, kun Gauriloff oli kuullut Crottetin elämänkumppani Enrique Mendézin olevan vielä elossa. Elokuvan materiaalina siis käytettiin venäläis-sveitsiläisen kirjailija Robert Crottetin 1930-1970 -luvuilla kuvaamia nauhoja ja äänitteitä, jotka ennen Kuun metsän Kaisa -elokuvaan päätymistä kävivät sekä pitkän käännöskierroksen kielestä toiseen että taltioinnin nykyaikaiseen formaattiin. Kuunnellessa taustatietoa elokuvasta itselläni alkoi nousta kylmät väreet. Elokuva ikään kuin laskeutui nykypäivän tasolle ja teki sen henkilöt enemmän todellisiksi myös sellaisille katsojille, jotka eivät ole tunteneet heitä ennen. Katsoin elokuvaa aluksi vain kertomuksena erään kolttasaamelaisen yhteisön vaiheista historiassa, mutta kokemukseni elokuvasta muuttui aivan toiselle tasolle, kun haastattelun aikana aloin ymmärtää, että istuin salissa ihmisten ympäröimänä, joista moni oli Kaisan sukulainen ja jopa tuntenut henkilökohtaisesti elokuvan henkilöitä. Oli koskettavaa kuulla, miten liikuttunut Mendéz oli elokuvasta, joka hänelle käytiin Espanjassa näyttämässä. Hänen kauttaan ymmärsin elokuvasta käytetyn ”aikakapseli”-vertauksen, kun aloin miettiä, miten vaikuttavaa voikaan olla palata kyseisen elokuvan kautta vuosikymmeniä sitten kokemaansa ja nähdä läheisensä tavallaan uudestaan. Tuntuu uskomattomalta, miten monen sattuman kautta Crottetin ja Kaisan tiet olivat kohdanneet tuohon aikaan ja miten monen käänteen kautta kyseinen dokumenttielokuva on muotoutunut. Kirjoittaja on kansatieteen ensimmäisen vuoden opiskelija.

napakaira 2/2016

17


Kuun metsän Kaisa kertoo ohjaajan isomummon ja kolttasaamelaisten tarinan Haastattelussa Katja Gauriloff • Haastatellut ja kirjoittanut Maria Ilonen

V

enäläis-sveitsiläinen kirjailija Robert Crot­ tet näki 1930-luvulla unia kirkassilmäisestä, kaukaisesta pohjoisesta kansasta, joka puhuu venäjää. Hän lähtikin kohti pohjoista ja päätyi Suomeen, Petsamon Suonikylään, jossa kohtasi kolttasaamelaisen tarinankertojan ja tietäjän Kaisa Gauriloffin. Crottet vietti pitkän ajanjakson kolttien parissa ja asui Kaisa Gauriloffin luona kuunnellen Kaisan tarinoita. Tästä seurasi elinikäinen ystävyys heidän välillään. Robert Crottet palasi kolttien pariin vielä uudelleen ja myös kuvasi kumppaninsa Enrique Mendezin kanssa laajan aineiston kolttasaamelaisten elämästä. Lisäksi hän kirjoitti Kaisan tarinoista kirjan Kuun metsä (alkuperäinen teos Forets de la luna). Tämän aineiston muistiinpanoineen ja valokuvineen elokuvaohjaaja Katja Gauriloff nyt sai käsiinsä. Kuun metsän Kaisa -nimeä kantava dokumenttielokuva sai virallisen ensi-iltansa 28.10.

18

Isomummon tarina mielessä Ajatus isomummon tarinan ja samalla kolttasaamelaisten historian kertomisesta oli kytenyt Katja Gauriloffin mielessä. – Tiesin Robertin kuvaamasta aineistosta ja lähdin etsimään sitä Suomesta. Sitten sain Espanjaan johtavan vihjeen Robertin elämänkumppanin Enrique Mendezin luo, Katja Gauriloff kertoo. Tästä seurasi lopulta kutsu Barcelonaan Mendezin luo ja Katja Gauriloff sai haltuunsa koko aineiston, joka oli Crottet’n kuoltua Mendezin hallussa. – Mendez oli yhteydenotosta hyvin mielissään ja otettu kun tapasi neljännen polven Gauriloffin naisen, Katja Gauriloff kertoo. Katja Gauriloff oli pikkutyttö, kun Kaisa kuoli yli 90-vuotiaana vuonna 1980.

napakaira 2/2016


– Tuolloin Kaisa oli jo dementoitunut ja eleli omissa maailmoissaan. Muistan kuitenkin hyvin Kaisan luota kaikki tuoksut ja erityisesti lampaat, joita hänellä oli kuolemaansa asti, Katja Gauriloff kertoo eläinrakkaasta isomummostaan. Katja Gauriloff tiesi kyllä, että isomummo oli tunnettu tarinankertoja ja tietäjä. Tarinaperinne ei kuitenkaan ollut tuttu, vaan hän oli kuullut lähinnä tarinoiden tarinoita kuten miksi hänen äitinsä pelkää revontulia ja vedenhengistä kertovia tarinoita. Kansanrunousarkistosta löytyi laaja, eeppinen kokonaisuus Kaisan tarinoita. Nämä Kaisan haastattelut on nauhoitettu 1950-luvulla ja niistä saatiin elokuvaan Kaisan aito ääni.

Uskollisuus alkuperäiselle tarinalle Elokuva on sekoitus faktaa ja fiktiota. – Se perustuu jo lähtökohtaisesti tekstiosuuksiltaan kirjailijan muistelmiin, välitekstit ovat faktaa. Oli alusta lähtien selvää, että kyseessä on hybridi-elokuva, Katja Gauriloff sanoo. Hän ei juurikaan halunnut muuttaa Crottet’n tekstiä, joka on elokuvassa lähes sanatarkkaa. On myös tärkeää, että Kaisan oma ääni kuuluu. Kansanrunousarkiston haastattelumateriaalien kerronta on hyvin polveilevaa, kuten saamelaiselle kertomusperinteelle on tyypillistä. Aineistoa oli toki lyhenneltävä, mutta lopputulos on hyvin uskollinen alkuperäiselle tarinalle.

revontulilegenda jatkuu ja siitä on tekeillä musiikkinäytelmä. – Olen käsitellyt elokuvieni kautta suruani siitä, että en osaa kieltä ja sitä, kuka oikein olen. Joskus se on raskas taakka, mutta kun tekee välillä muita töitä, niin sitä jaksaa taas. Saamelaisen suvun hyväksyntä ja tuki on ollut aina tärkeää. Se on Katja Gauriloffin mukaan toiminut eheyttävänä kokemuksena. Varsinkin teini-iässä oma identiteetti mietitytti äitinsä puolelta kolttasaamelaista Katja Gauriloffia. – Mietin, miksi en puhu kieltä. Menin museoon katsomaan, miltä kansamme puvut näyttävät ja kuuntelemaan kieltämme kuulokkeista. Olen toki surullinen, että minulle ei opetettu kieltä mutta en syytä tästä ketään, ainoastaan kansakoulusysteemiä, hän sanoo. Katja Gauriloff ymmärsi, että kyseessä ei ole vain henkilökohtainen vaan koko sukupolven käsittävä trauma. Kokonainen elämäntapa kadotettiin pakkosuomalaistamispolitiikan tähden ja ihmiset alkoivat hävetä saamelaisuuttaan eikä kieltä opetettu lapsille. Gauriloff toivoo, että voi tehdä edes jotakin kulttuurin ja tiedon siirtämiseksi, koska kolttasaamen kieltä hän ei voi viedä eteenpäin. Nykyään kieltä puhuu äidinkielenään 350–400 ihmistä.

Mikä on faktaa ja fiktiota? Me valehtelimme yhdessä tämän kirjan, sanovat jo Robert Crottet ja Kaisa Gauriloff elokuvassa. Elokuvan läpi kulkeva revontulilegenda on kuvitettu animaatioin. Päätyminen animaation käyttöön kytkeytyy Katja Gauriloffin omaan rakkauteen itä-eurooppalaisia animaatioita kohtaan. Animaatioiden tekijäksi löytyi venäläinen Veronika Bessedina.

Oman identiteetin käsittely Katja Gauriloff on käsitellyt kolttasaamelaisuutta töissään aiemminkin eikä aihe jätä rauhaan jatkossakaan. Ideoita on jo nyt olemassa. Myös Kuun metsän Kaisa -elokuvassa kulkeva

napakaira 2/2016

19


Kaisan henkisen perinnön kantajat Kun Robert Crottet saapui pohjoiseen, oli toinen maailmansota jo tulossa. Sota kohteli kolttasaamelaisia kaltoin ja pakotti heidät jättämään kotiseutunsa ja siten myös omaisuutensa. Crottet järjestikin sodan jälkeen uskomattoman keräyksen Euroopassa kolttasaamelaisten hyväksi. Crottet uskoi, että koltat olivat unessa kutsuneet hänet luokseen pelastamaan edes osan heidän kulttuuriperinnöstään. Kaisa Gauriloff peri aikanaan tietonsa ja tarinansa omalta isoäidiltään. Kaisa oli ajatellut perinteen jatkajaksi Katjan äitiä, kunnes maailma muuttui ja kolttien elämäntapa katosi. Nyt Katja Gauriloff toivoo jatkavansa tarinankertojana Kaisan henkistä perintöä. Tarinaa on kertomassa Katjan lisäksi muitakin sukulaisia. – Nuorempi serkkuni on ottanut haltuunsa kielen sekä käsityöt ja on tehnyt myös minulle kolttapuvun, Katja kertoo. Katjan enot ovat muusikkoja, toinen heistä leud’daaja. – Olen onnellinen, että elokuva näinkin marginaalisena pääsi teattereihin, koska se kuuluu ehdottomasti valkokankaalle, Gauriloff sanoo. Elokuva ei kietoisi maagiseen maailmaansa samalla tavoin televisioruudulta nähtynä. Kolttasaamelainen kielen ja kulttuurin yhdistys Saa’mi Nue’tt ry ja kolttien kyläyhdistys valitsivat Katja Gauriloffin vuoden koltaksi 2016 Kuun metsän Kaisa -elokuvasta. Palkinto luovutettiin 29.10. Inarissa järjestetyssä elokuvan juhlanäytöksessä.

Kiitos elokuvasta ja haastattelusta, Katja! Kuvat: Oktober Oy

20

V

uonna 1954 suomennettu ja Otavan julkaisema ”Kuun metsä” kaipaisi jo uusintapainosta. Elokuvan vanavedessä tämä saattaisi onnistuakin. Kirja ei kuitenkaan ole ongelmaton. Kuinka paljon on hukkunut matkalla, käännösten käännösten käännöksissä? Onko tässä mitään kolttasaamelaista – onko ikinä ollutkaan? Kaisalle se oli yhteistyössä toteutettu valhe: oli lause sitten ilkikurinen tai ei, siinä on paljon totuutta. Kaipaisiko Crottet’n teos kolttasaamelaisten kriittistä tarkistusta, vai pitäisikö sitä tulkinta ainoastaan kahden tarinankertojan henkilökohtaisena näkemyksenä, kaunokirjallisena projektina?

napakaira 2/2016


Juha Jyrkäs kertoo

myyteistä ja metallista

Kohtaako kalevalamittaa enää vain Lönnrotin eepoksessa ja arkistojen kätköissä? No ei! Se elää yhä niin musiikissa kuin kirjallisuudessakin, ja Juha Jyrkäs tekee kovaa työtä molempien eteen. Toni Saarinen haastattelee. Eeppisistä

Kultala-triRutaimo, ja se

runoelmista koostuvan

logiasi päätösosa on nimeltään ilmestyi elokuussa.

Mistä

asettuu osaksi trilogiaa?

se kertoo ja miten se

Rutaimo on Kultala-trilogian päättävä osa. Se on myös koko trilogian synkin jakso. Se sulkee yhden kokonaisuuden ja nivoo yhteen aiemmissa osissa annettuja johtolankoja. Toki sen – kuten Kultala-trilogian muutkin kirjat – voi lukea myös itsenäisenä kirjanaan, mutta muiden osien tuntemus tuo siihen syvällisemmän aspektin mukaan. Rutaimo sijoittuu kronologisesti viimeiseksi. Uniaika (Salakirjat 2015) oli kronologisesti ensimmäinen trilogian teos ja se alkoi aina maailman luomisesta. Ouramoinen (Salakirjat 2014) oli taas sankarieepos, jossa pohjataan Ouramoisen valtakunnan, Ouramalan – tai Kalevalan – synty. Rutaimon tapahtumat tapahtuvat tuhat vuotta Ouramoisen jälkeen. Siinä Ouramoisen jälkeläinen, vanha kuningas Jompainen joutuu kovan paikan eteen. Suuri talvi ajaa Ouramalan valtakunnan sisällissodan partaalle. Kansa penää ruokaa, onnea ja yltäkylläisyyttä. Tätä on tarjolla loputtomasti jumalten takomassa tarunomaisessa huoneessa, Rutaimossa, jonne pääsee joko Kultalasta tai Tuonelasta. Kuningas varustaa retkikunnan matkaan kohti Rutaimoa, vaikka koko ajan pääkopassa takoo ajatus, että tässä kaikessa saattaa olla jotain mätää takana. Arvatahan jo sen saattaa, että tässä ei välttämättä kovin hyvin käy... Rutaimon teemoja ovat ihmisen pimeä puoli, valheen valta ja halu uskoa johonkin hyvään ja kauniiseen. Rutaimo on kertomus pienen ihmisen halusta taistella hyvänä ja kalliina

Kuva: Minna Jerrman 2015 pitämänsä asian puolesta, vaikka koko muu yhteiskunta vaikuttaa tulevan hulluksi suuren valtakunnan sortumisen hetkillä. Rutaimossa on monia psykologisia tasoja. Aikaisemmista osista poiketen sen henkilöhahmot eivät ole ylivoimaisia suuria sotureita kuten Ouramoinen tai mahtavia kaikenvoipia tietäjiä kuten Ikämieli, vaan tyyppejä, joilla on vikansa, ja jotka mokailevat ja tekevät hirveästi pahoja virheitä koko stoorin läpi. Uskon että näin lukijoiden on helpompi samaistua näihin sankareihin. Rutaimo on kertomus ihmisyydestä. Mikä siinä on hyvää – ja ennen kaikkea, mikä siinä ei ole hyvää.

napakaira 2/2016

21


Intertekstuaalisuus on mytologioissa Pidän epiikassasi erityisesti

joitettua.

sisäänkir-

siitä, että

viittaukset eivät kohdistu ainoastaan olemassa

oleviin ja muinaisiin myytteihin, vaan myös nykyajan populaarikulttuuriin, erityisesti raskaaseen musiikkiin.

Kerro

näistä elementeistä ja niiden

sovittamisesta runoelmiin.

että

on tavallaan

proosatuotannossasi

tilanne

käänteinen: tutun, modernin tai

historiallisen maailman pinnan alle kätkeytyy usein

myyttisiä

voimia,

jotka

paljastuessaan

herättävät kauhua tai hämmennystä.

Millaista

proosaa sinulta on seuraavaksi odotettavissa, ja näytteleekö itämerensuomalainen mytologia

Olen muusikko, joten minulle on luontevaa viljellä musiikillisia viittauksia kirjoituksiini. Pyrin aina vähintään jonkun täkyn heittämään kuhunkin tarinaani. Rutaimossa esim. on runsaasti viittauksia black metal -musiikkiin ja tunnetuihin mustan metallin yhtyeisiin. Raskaamman musiikin harrastajat löytänevät viittaukset vaivatta. Pohjoisesta pimeydestä kertovien tummanpuhuvien laulujen elementit oli lopulta aika helppo sijoittaa synkkään runoelmaan, kun periaatteessa samoista asioista on kysymys. Lisäksi black metal -vivahde toi runoelmalle kokonaan uudenlaisen, karumman kulman lähteä perkaamaan tarinaa auki. Muita populaarikulttuurin viittauksia käytän myös paljon. Rakastan intertekstuaalisuutta, kun olen itse sen avulla löytänyt niin paljon kaikkea. Siksi pyrin itse viljelemään sitä aika paljon tarinoihini. Rutaimosta löytyy mm. viittauksia H.P. Lovecraftin tarinoihin, Clive Barkerin splatterpunkiin ja URS-kollektiivin luomaan Stepanin koodeksi -mytologiaan. Avainsana on kauhu. Rutaimo ei ole iloisen mielen lukemista. Tällä kertaa mukaan soljui myös elementtejä parhaillaan elettävästä elämästä kaikkine ahdistavine piirteineen. Muukalaisviha, katupartiot, vihapuheet ja yleinen valtion alasajaminen kaikkine heikennyksineen ovat vaikuttaneet teoksen syntyyn. Yleensä olen välttänyt poliittisten asioiden mukaantuomista teoksiini, mutta nyt nämä vain tulivat mukaan. Ehkä siksi, kun herkkänä taiteilijana kuitenkin koen melkoista maailmantuskaa ja pohdin joka päivä, kuinka jaksaa entistäkin kurjempaan suuntaan menevässä maassamme. Elementit istuivat hyvin muuhun kokonaisuuteen ja ne on kerrottu niin, että jokainen voi ne lukea taiteena, ottamatta sen enempää kantaa suuntaan tai toiseen.

22

Sanoisin,

siinä jotakin roolia?

Seuraavaksi aikomus on keskittyä kirjoittamaan enemmän sankarini Oivas Repäsen seikkailuja. Kultala-trilogia on Repäsen maailman esihistoria. Se maailma liittyy hyvin vahvasti itämerensuomalaiseen mytologiaan, suomalaiseen kansanrunouteen ja suomalais-ugrilaiseen shamanismiin. Osuuskummalta ilmestyi vastikään toimittamasi Marraskesi, “tarinoita iholta ja ihon alta”. Millaisia kertomuksia teoksesta löytyy, mikä innosti kokoamaan ihoantologian? Marraskeden toimitimme yhdessä Maija Haaviston kanssa. Kyseessä on antologia, jonka yhteinen nimittäjä on iho. Ajatus voi kuulostaa omituiselta, mutta saatuani sähköpostiini ihonovellit, häkellyin, kuinka kovaa kamaa ihmiset olivat tarjonneet! Siellä on kalevalamittaista raapaletta, psykologista kauhua, fantasiaa, scifiä, uuskummaa, nuortenkirjallisuutta, chick litiä ja erotiikkaa. Marraskesi on monipuolinen kokonaisuus lahjakkaiden kirjailijoiden upeita novelleja!

* Tevana3:n vuonna 2011 ilmestynyt levy “Mieron tiellä” oli ensimmäinen metallialbumi, jossa kitarat oli korvattu sähkökanteleella. Millainen ero tästä syntyy? Mitä sinulle tärkeitä piirteitä sähkökanteleella on? Sähkökantele on soundiltaan paljon keveämpi kuin sähkökitara. Säröt ovat yhtä voimakkaita, mutta kuulostavat kirkkaammilta. Soittimia myös soitetaan eri tavalla. Tavallinen musiikinkuuntelija ei välttämättä huomaa eroa, mutta muusikko huomaa kyllä. Sähkökanteleella voi tehdä kikkoja, jotka eivät ole kitaralla mahdollista ja päinvastoin.

napakaira 2/2016


Minulle on tärkeää sähkökanteleen käytössä rikkoa jämähtäneitä ja kaavoihinsa kangistuneita mielikuvia, joita ihmisillä vielä armon vuonna 2016 on sähkökanteleesta. Se on elävä soitin siinä missä moni muukin ja sillä voi soittaa hillittömin säröin ja efektein kaikkia metallimusiikin alalajeja, rockia, bluesia, punkkia ja ylipäätään mitä hyvänsä. Omaa kantelekulttuuriamme täytyy paitsi vaalia ja ylläpitää, myös uudistaa, sähköistää ja ajanmukaistaa, jotta nuoretkin kiinnostuisivat siitä. Se onnistuu, kun on vähän erikoisempaa kulmaa olemassa, josta tarttua. Tänä vuonna Tevana3:lta ilmestyi uusi albumi, “Peräpohjolan takana”, joka julkaistiin rajoitettuna, nopeasti loppuun myyneenä C-kasettipainoksena. Miten kuvailisit albumin tyyliä ja tunnelmaa? Olet myös kertonut julkaisun olevan kunnianosoitus vanhalle formaatille. Millaisia arvoja kaseteilla on sinulle? Miten muusikkona suhtaudut siihen, että musiikkia julkaistaan ja kuunnellaan yhä enemmän digitaalisena? Peräpohjolalla veimme sähkökanteleen soundeja kahteen ääripäähän. Toisaalta murina on synkempää kuin koskaan aikaisemmin, toisaalta soolot ovat kiihkeämmät ja kauniimmat. Myös psykedeelisemmät ja eteerisemmät välikohdat onnistuivat hyvin. Peräpohjolan takana oli kaikin puolin aimo harppaus eteenpäin Mieron tiestä. Osaamme paremmin soittaa, säveltää, sanoittaa ja sovittaa. Peräpohjolan takana on levy, jolta kuuluu pohjoisen kylmä tuuli, öiset mielenmaisemat, ihmismielen pimeät tunteet, luontomystiikka, sekä myös tulen lailla roihuava intohimon palo. Se on suomalaista pakanallista extreme metalia! Oli tietoinen päätös tehdä C-kasetti. Se on vastaisku nykyajan ”kaikki mulle heti ja nyt” -kulttuurille, soundien tasapäistämiselle MP3formaattiin ja ylipäätään 2000-luvun ylituottamiskulttuuriin. Kun kuuntelee melkein mitä tahansa 2000-luvulla tehtyä isojen firmojen julkaisemaa musiikkia, ne kuulostavat muovilta. Soundit on puunattu loppuun asti, soittajat soittavat matemaattisen tarkasti, virheet on juurittu pois ja lopputulos on tylsää paskaa, jossa ei ole mitään rosoa ja josta ei kuulu elämä. Se on perseestä. Arvostan enemmän 80ja 90-lukujen soundia, joissa sentään oli elämää ja munaa vielä mukana! Vanhat formaatit säilövät nämä ominaisuudet. Siksi julkaisimme Tevana3:n uusimman levyn C-kasettina. Ja siksi aion julkaista tulevan soololevyni LP:nä!

Tästäkin huolimatta Tevana3 soi hyvin myös You­Tube-muodossa. Kuuntele: * Kurimuksen musta kulkku

* Rakennan taas

Yhtyeen nimessäkin näkyy yhteys itämerensuomalaisten kieliin ja kuvastoihin. “Tevana” on hirvi karjalaksi. Miten päädyit tähän nimeen, mitä se tuo mieleesi? Se tuli samasta kansanrunon kohdasta kuin entisen yhtyeeni, Poropetrankin nimi. ”Siitä juoksi hiiden hirvi, poropetra poimotteli, jalkasi jalo tevana.” Oli vilpitön ajatus etsiä uusi hirvinimi yhtyeelle. Jälkeenpäin ajateltuna järkevämmänkin nimen olisi voinut keksiä. Siitä on ollut oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Suurin osa ihmisistä ei ole niin sivistyneitä, että ymmärtäisivät nimen merkityksen ja yhteyden mytologiaamme. Sen sijaan kaikenlaista mussutusta ja sössötystä on tullut paljon tuosta nimestä. Esim. kaikki öhö-öhö -henkiset ”tenava”-läpät ovat minun korviini yhtä vanhentuneita kuin etnisiä vähemmistöjämme pilkkaavat 80-luvun Pulttibois-sketsit nykyajan maailmassa. Mutta annettu nimi mikä annettu. Ei sitä vaihtamaankaan lähdetä, kun kaksi julkaisuakin on jo takana.

* Kaiken

muun ohella olet ehtinyt järjestää myös

kalevalarunoustyöpajoja, joissa halukkaat pääsevät johdollasi harjoittelemaan kalevalamitan käyttöä.

Millaisia

tilaisuuksista?

kokemuksia sinulla on näistä

Kalevalarunoustyöpajat ovat olleet antoisia myös itselleni. Olen saanut opettaa runomittamme saloja halukkaille ja viedä eteenpäin oman runoutemme perinnettä. Tässäkin kyse on sekä perinteen ylläpitämisestä ja vaalimisesta että myös sen uudistamisesta, päivittämisestä ja laajentamisesta. Samalla tavalla kuin kanteleensoitossakin, pyrin tässäkin voimalla murskaamaan vanhat ja jämähtäneet mielikuvat, ja tarjoamaan ihmisille uuden näkövinkkelin tarkastella asioita. Kalevalamitta on rikasta ja sillä voi tehdä metallisanoituksia, räppiä, sloganeita, mainostekstejä, lööppejä, uutisotsikoita – ja vaikka mitä. Ja se taipuu luonnollisestikin nykysuomeen ja esim. Stadin slangiinkin.

napakaira 2/2016

23


Itämerensuomalaisesta ammennettavaa

ja

mytologiasta

valistettavaa.

kansanperinneprojektiin

riittää

Millaiseen Juha Jyrkäs ryhtyisi,

jos ihannemaailmassa aika ja resurssit olisivat rajattomat?

Jos toimeentulo olisi turvattu ja resurssit rajattomat, tekisin kirjoja, runoelmia, sarjakuvia, elokuvia, levyjä, musikaaleja, oopperoita, näytelmiä ja ties mitä itämerensuomalaisen mytologian ja itselleni rakkaiden aiheiden, kuten heavy metalin, spekulatiivisen fiktion, mustan huumorin ja seksin tiimoilta. Hyvin ne yhteen menevät! Loisin kokonaisen uuden kulttuuri-ilmiön!

Juha Jyrkkään tuotantoa: Ouramoinen (Salakirjat, 2014) Uniaika (Salakirjat, 2015) Rutaimo (Salakirjat, 2016) Jyrkkään novelleja löytyy muun muassa näistä antologioista:

Mustaa lihaa - Kyberpunk-antologia (Suomen tieteiskirjoittajat, 2013) Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2014) Rocknomicon (Osuuskumma, 2015) Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2016) Marraskesi (Osuuskumma, 2016)

Kiitos haastattelusta, Juha!

Jere Poikela: Kallot hongassa nauravat. 2016

24

napakaira 2/2016


Napakairan pan-Anarkia

kirjoitti tontsa vikana iltana enne

V

uoden 1978 pääkirjoituksessa lukee: ”Napakaira pyrkii porautumaan asioiden ytimeen, eikä se ujostele teräviä pintaviiltojakaan.” Tämä voi vaikuttaa melko yliampuvalta lausunnolta pienen ainejärjestön harrastelijatoimituksen linjaksi, mutta on totta, että varsinkin julkaisun varhaisina aikoina Napakairassa näki materiaalia, joka saa jopa tämän itsekruunatun ikonoklastin hieman varuilleen. Opiskelijaradikalismi oli tietenkin 70- ja 80-luvulla, tunnetuimpien valtausten välissä, ihan kohtuullisessa vedossa. Ei ole ihme, että vuoden ’74 numerossa 4 julistetaan: ”Olkaa yhdessä, yksimielisesti Chile-solidaarisuuden todellisuudessa!” ja että numerossa 2/81 vaaditaan ”Ydinaseetonta Pohjolaa”. NEFA on aikojen saatossa usein osallistunut rauhanmarssille – ja ainakin kerran aikonut jatkaa siitä suoraan Tallinnan risteilylle. Nimimerkin Ö.Ö. vappurunossa ”Suomalainen karnevaali 1981” ylistetään ”arvokkaasti, vapaasti ja hiljaa” marssivia työläisiä, kun ympärillä keskiluokka örisee sameana kuorona ja toivottaa perkeleen kommarit Venäjälle. Eräs pääkirjoitus on syytä siteerata kokonaisuudessaan: Rötösherrat kuriin! Tieteen vapaus turvattava! Opiskelu on oikeus! Opiskelijapalkkaa! Kahvin tasoa nostettava! Astiakärryt tupakkapuolelle! Nipot nujerrettava! Tiedonkulkua parannettava! HYY – liikettä vai liiketoimintaa? HYY – mistä tilat bileisiin? Ylkkäri – elämä vai elitismi? Mikä menee meidän kaaliin – 35 opintoviikkoa? Naida, palaa vai paloitella? Sota aina kamalaa, rauhassa kiitos seisoo. Hellästi hivellen NEFA Joskus ryhdyttiin sanoista teonsanoihin: ”Norjan pääministerille Oddvar Nordlille lähetettiin sähke, jossa lyhyesti mutta ytimekkäästi tuomittiin Alta-joen ja saamelaiskulttuurin tuhoaminen.” Alkuperäisväestön oikeuksien puolustamisen historia NEFAlaisten keskuudessa alkaa siis jo Alta-jupakan ajoilta, 80-luvun alusta. Perinne elvytettävä? Monenlaiset ilmiöt ovat kuohuttaneet. Artikkelissa ”Kulkutauti nimeltä uusnoituus” Marjut Liikkanen hyökkää säälimättömästi ”paholaisen palvelijaksi” liittyneitä vastaan ihmetellen mm. sitä, että ”jos joku on kuitenkin täysin epäonnistunut elämässään ja

n deadlinea. No ei oo lähdeviitteitä

, eti ite

ihmissuhteissaan, luulisi noituuden olevan vihoviimeisin keino, josta lähtee apua hakemaan.” Hän olettaa tosin, että ”tämä erittäin sairaan tuntuinen ja naivi liike (en tiedä, voidaanko puhua liikkeestä, paremminkin joistain sairaista henkilöistä) kuolee varmasti ennen pitkää omaan mahdottomuuteensa. Jos ei näin tapahdu, niin jossain on mennyt raskaasti pieleen.” Opiskelun turhuus tiivistyy runoon ”Tieteen tekeminen on vakavaa puuhaa – eli katkera vuodatus krapula-aamuna”, jonka alussa anonyymi taiteilija rukoilee: ”Kulkekoon tieni / joka päivä luennoille / kuulemaan tärkeitä asioita, jotka jo tuhat kertaa olen kuullut, joita en vieläkään osaa.” Oma lajinsa ovat kirjoitukset, joissa hyökätään lähelle eikä kauas. Kari Haakana purkaa tuntojaan Napakairan haastattelua vältelleistä oppiaineen professoreista hahmotellen ensin viisi mahdollista selitystä (”Yllättäen puhjennut lukihäiriö”, ”Järjettömän itsekritiikin aalto”, ”Pyyntö on ymmärretty väärin”, ”Ei ole ollut aikaa”, ”Unohdus”) ja päätellen sitten, että ”kyse on siitä, että opetus ei merkitse paskaakaan ihmisille, jotka siitä vastaavat”, ja ”ehkä opettaminen on niin yhdentekevää, että sitä ei tarvitse kommentoida”. Tai sitten: ”Ehkä ainejärjestölehti ja sen lukijat ovat opetuksesta vastaaville ihmisille niin marginaalisia asioita, että niitä ei tarvitse edes muistaa. Tai ehkä ne eivät vain osaa, ehkä niillä ei todellakaan ole ajatuksen ajatustakaan asiasta.” Napakairan kuumilla sivuilla professoriinsa rakastuneelle annetaankin simppeli neuvo: ”Unohda koko juttu!” Toisaalta opiskelijakollega Potti saa ”kiitoksen” esiintymisestään opponoijana nimimerkille Sniff: ”Annoit minulle potkaisun suoraan otsaluuhun”, ”Pientä palautetta kuitenkin itsellesi: älä arvostele keskeneräistä työtä”, ja ”Koetahan kestää kiukkuisen luontosi kanssa.” Tämä sivu oli hyvin pitkään tyhjä: mitään sopivan lyhyttä juttua ei tuntunut irtoavan. Entisajan Napakairassa tästä ei olisi tullut ongelmaa, sillä asian saattoi ratkaista ilmoittamalla näin: ”Seuraava aukeama on tyhjä, neitseellisen valkea. Kirjoita sille oma juttusi, toimitukselta on nyt sanottavat loppu.”

napakaira 2/2016

25


The End of the World as We Know It Eli mihin suomalainen survivalisti varautuu? Teksti: Kristiina Takkinen • Kuvitus: Taija Lammi

26

napakaira 2/2016


M

aailman sivu on ihmisiä mietityttänyt ja kiehtonut maailmamme synty – ja myös loppu. Kaikilla kansoilla ja uskonnoilla on omat tarinansa ja mytologiansa siitä, miten maailma syntyi ja miten kaikki päättyy. Mikäänhän ei ole ikuista. Tyypillisesti maailmanlopun kuvaukset ovat olleet uskonnollisia ja myytillisiä profetioita, kuten vaikkapa skandinaavien Ragnarök tai Raamatun Ilmestyskirja. Mutta miten on asian laita tämän päivän maallistuneessa maailmassa? Viime vuosisadalla uskonnollisten visioiden rinnalle nousi uudenlainen apokalyptismin perinne, joka enteilee katastrofeja ja maailmanloppua esimerkiksi ydintuhon tai ympäristökatastrofin seurauksena. Yksi tämän modernin, maallistuneen apokalyptismin ilmentymistä on survivalismi. Survivalismi syntyi Yhdysvalloissa kylmän sodan aikana, kun erityisesti ydinsodan uhka oli todellinen. 1900-luvulla havahduttiin ensimmäistä kertaa mahdollisuuteen, että ihminen pystyy aiheuttamaan mittaamatonta tuhoa ympäristössä. Tämä heijastui tietysti myös mahdollisiin uhkakuviin, joista päällimmäinen liittyi ydinpommin kammottavaan tuhovoimaan. Ydinsotaan liitetty apokalyptismi sekoittui myös ajan pelkoihin ympäristöuhista, joita alettiin tiedostaa enenevissä määrin 1960-luvulla (alkusysäyksenä ympäristöherätykselle toimi erityisesti Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, 1962). Myös populaarikulttuuri heräsi tällöin lopunajan teemoihin. Survivalisti haluaa selviytyä katastrofista. Itse termikin juontaa juurensa englannin ja ranskan kautta latinan sanaan supervivere, joka tarkoittaa yli elämistä, tai jälkeen elämistä, tässä tapauksessa kriisin tai mullistuksen yli. Survivalismi saattaa myös vaikuttaa toivottoman pessimistiseltä, siinä missä uskonnollinen apokalyptismi sisältää usein toivon siemenen uudesta, paremmasta ajasta. Sekulaareista visioista puuttuu maallisen pelastuksen elementti, joka uskonnollisiin sisältyy. Tosin ajatus on, että jos olet varautunut tarpeeksi hyvin, eli olet tarpeeksi hyvä survivalisti, voit ehkä pelastua. Eli varautumisen ottaminen omiin käsiin tarjoaa mahdollisuuden katastrofista

selviämiseen. Survivalismi siis tarjoaa konkreettisen, tekoihin perustuvan pelastusmahdollisuuden maallisen apokalypsin yli elämiselle, ja tuo täten toivoa muuten toivottomien uhkakuvien edessä. Synnyinmaassaan skene on osin varsin ”hurahtanutta”. Tätä mielikuvaa on ruokkinut muun muassa takavuosina Suomessakin esitetty tosi-tv sarja Maailmanlopun odottajat (Doomsday preppers). Mutta on totta, että ilmiö on rapakon takana aivan eri sfääreissä kuin Suomessa. Jenkkilässä bunkkerit ja asevarastot eivät siis ole survivalistien keskuudessa mitään lennokasta huulen heittoa vaan todellisuutta. Ei siis ihme, että aiheen ympärille on Yhdysvalloissa kehittynyt myös miljoonabisnes ruokkimaan survivalistien aineellista selviytymisnälkää mitä mielikuvituksellisin tuottein. Millainen ilmiö sitten on Suomessa? Tutkielmani mukaan maanläheistä, aika jalat maassa olevaa tervettä varautumista huomiseen. Suomessa survivalistien varautuminen on huomattavasti arkisempaa kuin synnyinmaassaan, pitäen sisällään esimerkiksi kotivaran keräämistä ja ylläpitoa, erätaitoja, jne. Sellaista, mitä täällä pohjolassa on aina ennen tehty osana normaalia elämää, siis ennen modernisoitumista ja kaupungistumista. Yhdysvalloissa survivalismi on saanut suhteellisen paljon huomiota, ja myös folkloristiikan piirissä aihetta on tutkittu (mm. Daniel Wojcik). Suomalainen survivalismi sen sijaan on ilmiönä jäänyt paitsioon tutkimukselta. Koska aihe kiinnosti, tutkin proseminaarityössäni suomalaisten survivalistien maailmanloppunäkemyksiä aineistonani kaksi survivalismi.com-foorumin keskusteluketjua.

napakaira 2/2016

27


Survivalistit ovat siis henkilöitä, jotka konkreettisesti varautuvat näkemyksiensä uhkakuviin. He pyrkivät suunnittelemaan ja ja toimimaan kukin tavallaan niin, että selviäisivät eri skenaarioista mahdollisimman hyvin. Alan termistöä on kuitenkin valotettava, jotta hommaan alkaa päästä kunnolla sisään: survivalistit pyörittelevät erityisesti kahden eri vakavuusasteen skenaarioita, joihin varautuminen eroaa toisistaan. When The Shit Hits The Fan (lyhyesti SHTF) on variaatioltaan monenkirjava sekä vakavuusasteiltaan mahdollisesti suurestikin vaihteleva tilanne. Mutta vaikka paska osuisi tuulettimeen, ei se vielä tarkoita maailmanloppua; näin voidaan kutsua esim. pidempiaikaista sähkökatkoa, yhteiskunnallista levottomuutta jne. Myös esimerkiksi juomaveden tilapäinen pilaantuminen (kuten vaikkapa takavuosien tapaus Nokialla) olisi SHTF-tilanne. Jokainen survivalisti myös määrittelee SHTF:n omista lähtökohdistaan käsin, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan poikkeustilannetta, joka joskus loppuu ja josta yhteiskunta palautuu toimimaan tuttuun tapaan. SHTF voi kuitenkin myös eskaloitua suuremmaksi, jopa TEOTWAWKIksi (The End of the World as We Know It). TEOTWAWKIlla tarkoitetaan niin suurta mullistusta, että kirjaimellisesti maailma ei ole enää entisensä eikä sellaiseksi todennäköisesti palaudu. Esittelen seuraavaksi suomalaisten survivalistien todennäköisimpinä pitämiä TEOTWAWKI-skenaarioita teemoittain jaoteltuina.

Milloin maailma ei ole enää entisensä?

A

ineistossani ehdottomasti suurimmaksi ja todennäköisimmäksi uhkakuvaksi nousi talousromahdus. Erilaiset talouden häiriöt toistuivat kaikkein useimmin, ja voisikin hyvin sanoa, että kaikki survivalistit varautuvat eritasoisiin talouden häiriöihin. Talousromahdus mielletään todennäköisyyden lisäksi myös jo lähitulevaisuudessa

28

toteutuvaksi; sen todetaan useasti olevan ”vain ajan kysymys”. Seuraava aineistolainaus kuvaa hyvin yleistä suhtautumista foorumilla: ”[...]talouskriisi on ylivoimaisesti todennäköisin näistä ”maailmanlopun” skenaarioista. Oikeastaan se on jo aivan varmaa. Sitä voi kukin miettiä vaihtoehtoja, kun töitä ei ole ja sossutuet lakkaavat. Ainoa tukimuoto ovat vapaaehtoisjärjestöjen ruokajonot.[...] Ja emme ole nähneet kuin vasta pienen alun koko asiasta. Aivan kuin talouskupla eli velaksi eläminen paranisi ottamalla lisää velkaa. Ja valitettavan usealla ihmisellä on sellainen sairas illuusio, että ihminen olisi saavuttanut jonkin ylemmän humaaniuden tason. Siis siinäkin tapauksessa, ettei netti enää toimikaan, sähköt ovat poikki, on nälkä ja kadulla riehuu väkivalta. Siinä vaiheessa ei enää katsella Salattuja Elimiä televisiosta, ei mässytetä pizzataksin tuomia lättyjä eikä lueta Brechtin runoja, kun on nälkä ja kylmä.” (Nim. Wales 13.12.2012) Sota ja ydintuho, tai ydinsota, ovat seuraavaksi yleisimmiksi mielletyt maailmanlopun skenaariot. Kolmas maailmansota, joka mahdollisesti vielä eskaloituu ydinsodaksi, on usein aineistossa toistuva uhkaskenaario. Räjähdysherkkinä maailmansodan ruutitynnyreinä nähdään etenkin Lähi-Itä tai Pohjois-Korea. Myös ydintuho esim. ydinlaskeuma tai –onnettomuus ovat vahvasti esillä aineistossa. Vaikka kylmän sodan uhka on väistynyt, on ydintuhon pelko edelleen läsnä. Ydinlaskeuma-ajatuksen musertavuus ja kokonaisvaltaisuus sekä ilmiön ihmislähtöisyys kiihottavat mielikuvitusta. Kuolemaa niittävä pandemia nähdään myös hyvin realistisena mahdollisuutena, mutta se, kuinka todennäköisenä sitä pidetään, vaihtelee aineistossa suuresti. Osa olettaa sellaisen voivan alkaa milloin tahansa, osa taas ei pidä sitä merkittävänä uhkakuvana. Pandemiaskenaarioon yhdistyy usein näkemyksiä antibiooteille ja rokotuksille resistenteistä ja immuuneista bakteereista

napakaira 2/2016


Kun siirrytään yleisesti ottaen vähemmän todennäköisinä pidettyihin apokalypsivisioihin, myös itse skenaariot muuttuvat villimmiksi. Näihin kuuluvat visiot salaliitoista, pakkorokotuksista, ihmisten seuraamisesta esimerkiksi kehoon asennettujen sirujen avulla tai jopa väestön vähennyksestä pakkokeinoin. Mahdollisiksi SHTF-tilanteen aiheuttajiksi mielletään myös politiikan epäonnistuminen sekä terrorismi, jolloin tilanne voi eskaloitua TEOTWAWKIksi. sekä viruksista, jollaisten muodostuessa ja levitessä suuri osa ihmisiä kuolisi. Pandemiavisiot ja niiden todennäköisyys liitetään usein liikakansoitukseen, globalisaatioon ja ihmisten liikkuvuuteen. ”Mustan joutsenen skenaario on uusi rutto. Tämäkin on mahdollista, mutta ei se todennäköisin ole. (Nim. Klaus Wehnä 1.3.2013)” Muita survivalistien mahdollisina pitämiä skenaarioita ovat ympäristön vakava saastuminen sekä luonnonkatastrofit kuten esim. supertulivuoren purkautuminen, maanjäristys ja tsunami. Tähän kategoriaan kuuluu myös pääasiassa epätodennäköiseksi mielletty planeettamme napojen vaihtuminen tai siirtyminen (polar shift). Suurin osa kirjoittajista tosin epäilee ylipäätään ilmiön toteutumisen mahdollisuutta. Avaruuden uhat ovat myös yksi apokalypsivisioiden teema. Aineistosta on löydettävissä kirjava joukko näkemyksiä. Sähköverkon tuhoava aurinkomyrsky mielletään hyvinkin mahdolliseksi. Avaruusteeman alle lukeutuu kuitenkin myös monia hyvin epätodennäköisiksi luokiteltuja apokalypsivisioita, kuten maapallon suistuminen radaltaan, koko universumin romahdus, Nibiru-planeetta tai alienien hyökkäys. Monet menevätkin fiktion puolelle ja ohitetaan maininnalla tai huumorilla, tai ne nimetään armotta foliohattuiluksi.

Vielä viimeisenä teemana kategorisoin yliluonnollisen ja fiktion. Vaikka tällaiset apokalypsivisiot ovat foorumilla harvinaisia, niitä joskus heitellään, mutta mitenkään todennäköisiksi niitä ei mielletä. Populaarikulttuurin puolella suosituksi ilmiöksi noussut zombi-invaasio on hyvä esimerkki tällaisesta. Useat kirjoittajat myös kokevat ärsyttäväksi fiktiivisten teemojen käsittelyn foorumilla, ja ne yritetään pitää tiukasti omassa kategoriassaan. Huumorimielessä zombiheittoja tosin tehdään. Kulttuurintutkimukselle ei ole perinteisesti ollut niinkään tärkeää tutkimiensa ilmiöiden todenperäisyys, vaan keskiössä ovat olleet kerronta ja perinne itsessään sekä niiden sosiaalinen merkitys omassa yhteisössään. Survivalistit ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka perinne ja kerronta muodostavat todellisuutta muokkaamalla yhteisönsä näkemyksiä ja identiteettiä. Maailmanloppuskenaarioiden pyörittely tuskin kuitenkaan jättää ketään kylmäksi. Ehkä seuraavalla kauppareissulla voisi napata matkaan myös pari ylimääräistä säilykepurkkia. Kaiken varalta.

”Kiven murikoita vilisee avaruudessa ja helmiskuussa on tarjolla pieni murikka, ei sentään mailmanlopun aiheuttaja, mutta minne osuu, niin shtf.” (Nim. juniper, 15.12.2012)

napakaira 2/2016

29


Ukonvaaja

Joukkorahoitettu dokumentti suomalaisesta kansanuskosta esittelee kohdettaan monesta näkökulmasta.

J

oukkorahoitus on monella tapaa kiehtova ilmiö. Yleensä meillä on kuluttajina vain välillisesti mahdollista vaikuttaa (jo olemassa olevan kulttuurin kentästä valitsemalla) siihen, mitä meille tarjotaan tulevaisuudessa. Joukkorahoitus formaattina esittää meille sarjan kysymyksiä: haluaisitko, että jotain tällaista olisi olemassa? Entä tällaista? Katsomme silloin arvioivasti tulevaisuuteen, kulttuurihorisonttiin. Otamme vallan tuotantoyhtiöiltä. Siis ei ole lainkaan merkityksetöntä, että joukkorahoitusformaatti ottaa askelia myös kulttuurintutkimuksen alueella. Ukonvaaja ei ole tieteellinen tutkimus (vaikkei niidenkään joukkorahoittaminen olisi aivan utopistinen ajatus!), mutta nojaa vahvasti sellaisiin. Alan opiskelijallehan tässä ei ole juuri uusia asioita: mutta sehän on tarkoituksena vasta toissijainen niin tekijöille, jotka haluavat kertoa kuvaamastaan ilmiöstä laajalle yleisölle, kuin myös meille! Kuinka niin? No, allekirjoittanut on vahvasti sitä mieltä, että on oleellista oppia paljon myös siitä, kuinka meidät nähdään. Millaista on folkloristiikka kansalle? Mitä on uskontotiede uskoville? Mitä on kansatiede esineiden ja ympäristöjen käyttäjille? Valkokangaskin voi auttaa introspektiossa. Voimme ”nähdä ulkopuolelta” ainakin tarkkailemalla sitä, miten asiansa osaavat dokumentaristit välittävät eteenpäin sellaiset ilmiöt, jotka ovat meille läpikotaisin (jopa harhaanjohtavasti) tuttuja. Ukonvaajan ja sen hengenheimolaisten perusteella katsojat rakentavat käsitystään tutkimuskohteistamme ja niiden kulttuurisesta arvosta. Elokuva onkin kattava näkemys maailmasta, johon monet alojen opiskelijat ovat uponneet – ja josta he tekevät helposti liian itsestäänselvän.

Kuvat: Maria Hopponen

Siinä on jo kylliksi syytä tähyillä kulttuurihorisonttiin ja edesauttaa sellaisiakin projekteja, jotka tarjoavat vain uuden tiedon hippusia itselle.

NEFA JÄRJESTÄÄ UKONVAAJAN ESITYKSEN JÄSENILLEEN PUUROJUHLAN YHTEYDESSÄ! Seuraa tiedotusta Facebook-sivuilla ja sähköpostilistalla!

30

napakaira 2/2016

Toni Saarinen


Haastattelija: Toni Saarinen

Jäikö paljon kuvattua tai ideoitua materiaalia käyttämättä? Mitä aiheita ne käsittelivät?

Ohjaaja Tuukka Tähti kertoo

Kertoja/päähenkilö A. W. Yrjänän aikataulut eivät antaneet paljoa pelivaraa Ukonvaajan kuvauksissa. Yrjänällä oli tuona syksynä 2014 Mesmeria-nimisen CMX-albumin kirjoitus- ja äänityssessiot, joista osa osui jopa päällekkäin Ukonvaajan kuvausten kanssa. Toisaalta asian voi nähdä niinkin, että mies arvotti elokuvan omassa hierarkiassaan aika korkealle, kun ryhtyi kuitenkin kameran eteen päätyönsä ollessa näinkin hektisessä vaiheessa. Pöytälaatikosta löytyy yksi ”lähtö luontoon” -tyyppinen kalastuskohtaus, joka meni kuvatessa huumorin puolelle. Tuo kohtaus on kuitenkin julkaistu joukkorahoittajille ekstramateriaalina. Haastattelusisällöistä julkaistun elokuvan ulkopuolelle jäi emeritusprofessori Juha Pentikäisen valtava tiedonvirta samanismista. Samanismia käsittelemme varmasti vielä seuraavissa elokuvissamme. Muu yli jäänyt materiaali on paikoin myös hyvin ”Yrjänä standup” -tyyppistä.

Onko

jotain, mitä tekisit nyt toisin, tai pro-

jektin aikana löytynyttä aihealuetta, johon syventyisit enemmän?

Toki tekisin nyt paljonkin toisin. Ihmisellä on tapana kehittyä kahdessa vuodessa aika paljon. Toki Ukonvaajaa katsoessa olisi hyvä muistaa se tosiasia, että se on ensimmäinen aiheestaan tehty elokuva, eikä yhden elokuvan puitteissa ole mitenkään mahdollista käsitellä yhtä aihemaailmaa kaikista mahdollisista näkökulmista. Ukonvaaja on meidän näkökulmamme ja olen siitä pirun ylpeä. Tarkoituksenamme on syventyä kansanperinteen ja mytologian syövereihin jatkossa yhä fokusoituneemmin ja entistä elokuvallisemmin keinoin.

Oletteko

saaneet paljon kommentteja kan-

sanuskon ja kulttuuriperinnön tutkijoilta?

En osaa sanoa kuinka suuri osa palautteesta on tullut tutkijoilta. Sosiaalinen media on palautekanavamme nro 1 ja siellä palautteen positiivinen sävy on jopa yllättänyt meidät tekijät. Suurin kritiikki on tullut nimenomaan sellaiselta kansanosalta, jolle aihepiiri on ollut jo entuudestaan hyvin tuttu - osa heistä olisi toivonut syvällisempää lähestymistä.

Ymmärrän tämän kritiikin hyvin ja vastaan siihen ainoastaan, että perästä kuuluu! Kritiikistä huolimatta seison kuitenkin Ukonvaajan takana 100-prosenttisesti, sillä sen oli alun perinkin tarkoitus olla päänavaus aiheeseensa ja nimenomaan kaikelle kansalle suunnattu elokuvallinen esitys kaiken kansan juurista ja tarinaperinteestä.

Mitä

seuraavaksi?

Onko

paino kansanuskossa?

tulevienkin teosten

Tuotantoyhtiöllämme on eeppisen suuret suunnitelmat heittäytyä tähän myyttien ja kansanperinteen maailmaan aiempaa suuremmin, perusteellisemmin ja ennen kaikkea elokuvallisemmin. Me tekijät saimme kaikki Ukonvaajasta kunnon kipinän tämän aihepiirin pariin ja peltoa on vielä kynnettävänä ja kalliota kiivettävänä vaikka kuinka paljon. Toivottavasti saamme eeppiset suunnitelmamme toteutukseen mahdollisimman pian – tämä on tietysti rahoituksesta kiinni. Uusia ideoita on joka tapauksessa ylitsevuotavasti.

Millainen

kokemus joukkorahoitus oli?

Onko

se tuleviakin projekteja varten potentiaalinen kanava rahoituksen hankkimiseksi?

Joukkorahoitus on työläs ja aikaa vievä prosessi, kuten kaiken muunkin rahoituksen saaminen. Tulevat ideamme ovat sen verran mittavia, että en usko meidän lähtevän joukkorahoituksen tielle ainakaan aivan ensimmäisenä. Koko Ukonvaajan joukkorahoitushan käytettiin kuvausten kustannusten kattamiseen, joten tie leikkauksesta julkaisuun oli kieltämättä erittäin pitkä ja kivinen. Onneksi saimme apua muutamilta sellaisilta luovan alan taitureilta, joille raha ei ollut Ukonvaajan suhteen ratkaisevassa asemassa.

Kiitos elokuvasta ja haastattelusta, Tuukka!

napakaira 2/2016

31


K Erityisasiantuntija

paljastaa

kaikurivitkaintutkimuksessa menty metsään jo vuosikymmeniä Kirjoittanut Jörgen J. Vaahteramäki, FM

A

rvoisat lukijat, haluaisin kiittää filosofian tohtori Tyyne Rinta-Puhkuria hänen pioneerityöstään kaikurivitkaimen tutkimuksessa. Vuonna 1980, kun hänen tutkimuksensa julkaistiin, oli kaikurivitkaimen tutkiminen verrattain nuori ilmiö. Nyt esinetutkimus on jäämässä uudempien tutkimussuuntien jalkoihin, ja 11 vuotta sitten julkaistussa Napakairassa tutkimuksen menetelmiä ja viitekehyksiä kritisoitiinkin vanhentuneiksi. Kiistämättä tutkimus kuitenkin lunastaa paikkansa tieteenhistoriallisessa jatkumossa, kuten vuonna 2005 lyhyessä artikkelissa kaikurivitkaimesta todettiin.

32

aikurivitkaimen tutkimuksessa on tapahtunut paljon sitten Rinta-Puhkurin. Tutkimus on saanut uusia tuulia kognitiivisesta, post-kolonialistisesta, feministisestä ja jopa autoetnografisesta kaikurivitkainteoriasta. 1980luvun kansatieteelliset ja arkeologiset metodit ovat jääneet syrjään ja etymologinen tutkimus oli huipussaan 1990luvun taitteessa. Kaikurivitkaimen ja sen vierasperäisen hulppa-sanan käyttöä on tutkittu jopa neurolingvistisestä näkökulmasta. Kvantitatiivisen tutkimuksen sijaan kvalitatiivinen tutkimus on painottunut etenkin 2000-luvulla.

J

ähtäväksi nää, kuinka paljon grounded theory -lähestymistavalla, dialogisella filosofialla ja virtuaalisella antropologialla on annettavaa kaikurivitkaimen tutkimukselle. Etenkin diskurssianalyysia on hyödynnetty paljon kaikurivitkaintutkimuksessa. Kaikurivitkaimen juuret ovat selvinneet jo muinaisten roomalaisten aikoihin ja antiikintutkimus onkin yrittänyt saada kunniaa tutkimuksesta. Tähän ovat etnologit vastanneet nk. masentavan psykiatrian tapauskohtaisilla esimerkeillä. Olen jatkanut Rinta-Puhkurin työtä ja hänen ollessa estynyt toiminut asiantuntijan roolissa erinäisissä konferensseissa. Julkaisin muutama vuosi sitten silloiset tutkimustulokset kansatieteellisessä julkaisussa Ethnologia Europaea’ssa artikkelissa ”The History and Development of Hulping in Modern Europe since 1800th century”. Artikkelissa käsittelin erilaisia kaikurivitkaimen käyttötapoja ja jatkoin pohdintaa sen status-arvosta. Rinta-Puhkurin mukaan joissakin vauraissa talonpoikaisyhteisöissä kaikurivitkaimia on saattanut olla satojakin kappaleita. Vahvistin tämän tuloksen omien tutkimusteni

napakaira 2/2016


edetessä. Kaikurivitkaimen merkittävyys hämmästyttää minua edelleen, etenkin huomioon ottaen tutkimuksen vähäisyyden aina 1970-luvulle saakka. Kaikurivitkain on löytänyt paikkansa rapumertojen ja uksien keskellä.

kalevalaisiin, yksinkertaisiin ja luonnonläheisiin elämänpuitteisiin ei voi tapahtua, koska kaikurivitkain ei koskaan ollut kadoksissa. Mutta kuten Rinta-Puhkurikin toteaa, ilman kaikurivitkainta kulttuuristamme puuttuisi jotain varsin oleellista.

R

Päätoimittajan

inta-Puhkuri toteaa, ettei esimerkiksi Viron peltoviljelyalueilla tunneta kaikurivitkainta ja että kaikurivitkainkulttuuri on tyypilinen suomalaisen kulttuurin ilmaus. Omia tutkimuksia suorittaessani huomasin tämän kuitenkin virheelliseksi päätelmäksi. Kaikurivitkaimen käyttötarkoitus ja muoto ovat muuttuneet suuresti sitten talonpoikaiskulttuuriaikojen, ja moderni kappale on jäänyt ilmeisesti Rinta-Puhkurilta tunnistamatta samaksi esineeksi. Näin ollen kumoan hänen tukeutumisen Simmelin perpetuum mobileen. Maailma ei ole “tulemista ja kuolemista, kuolemista ja tulemista” noudattava kulttuuriprosessi, vaan elämme alati muuttuvassa maailmassa. Kaikurivitkain on siis tunnettu Suomessa esikeraamiselta ajalta aina tähän päivään asti, ja sellainen löytyy nykyäänkin monen keittiöstä. Esinekulttuuria tutkitaan myös meriarkeologian näkökulmasta. Tämän avulla on pystytty selvittämään, että Suomeen toimitettiin kaikurivitkaimia myös muista maista. Uusimmassa hylkylöydössä (Frau Mario) selvisi, että Englannista oltiin tuomassa mekaanisia hulppia 1930-luvulla. Sodanjälkeisenä aikana Suomeenkin tuli villitys tehdä kaikurivitkaimia alasammuttujen hävittäjälentokoneiden osista.

huomautus:

Jörgen J. Vaahteramäki, “Vaahtis”, on meille kaikille inspiraatio periksiantamattomuudessaan ja akateemisessa intensiivisyydessään. Lukemattomia ovat ne kerrat, jolloin NEFAn illanistujaisissa on täysi tupa kansatieteilijöitä ja folkloristeja kuunnellut hiljaa ja nöyränä Vaahtiksen syväluotaavia tulkintoja kaikurivitkaimen eri funktioista ja maantieteellisestä variaatiosta. Joskus hän on, hämmästyttävää sitkeyttä osoittaen, onnistunut venyttämään nämä im­ promptu-esitykset jopa tuntikausien pituisiksi. Viimeisimmän tiedon mukaan FM Vaahteramäki on saanut apurahan, jonka turvin hän voi muuttaa Närpiöön työskentelemään täysipäiväisesti paikallista kaikurivitkainkulttuuria käsittelevän väitöskirjansa parissa. Koko NEFAn puolesta toivotamme ystävällemme onnea ja toivomme, että hän paneutuu tutkimukseensa perusteellisesti ja pitkäjänteisesti eikä palaa, ennen kuin kaikurivitkaimen viimeinenkin salaisuus on paljastunut.

V

alitettavasti siis Rinta-Puhkurin ennustus kaikurivitkaimen uudesta tulemisesta ja suomalaisten paluusta suomalais-ugrilaisten kansojen

napakaira 2/2016

33


NiksiNefa Masentava tietovisa Arvaa, mitkä seuraavista lauseista ovat 70-luvun Napakairasta ja mitkä vuonna 2016 lausuttuja ajatuksia! 1) ”[Tutkinnon] uudistuksen takana onkin pyrkimys suunnata opetus entistä tehokkaammin valtiokoneiston ja elinkeinoelämän tarpeisiin.” 2) ”Niin maallinen asia kuin opintotuki on asetusnikkareilta unohtunut täysin.” 3) ”Enää siis yliopisto ei itse saa päättää näidenkaltaisista tärkeistä asioista. Valta siirtyy yhä kauemmaksi tiedeyhteisöistä.” 4) ”Opiskelijat kokevat varsin yleisesti koulutusohjelmien rajoittavan suuresti heidän valinnanvapauttaan opintojen suunnittelussa.” 5) ”Tutkinnonuudistukseen ei ole osoitettu minkäänlaisia lisämäärärahoja. Voi vain arvailla millaista surkeutta saisi aikaan sen väkinäinen läpivieminen.”

Vastaus: Kaikki ovat vanhasta lehdestä, 1/78, Hilkka Helstin kirjoituksesta ”Sivistysyliopisto vai akateeminen ammattikoulu?”. I can’t believe we still have to protest this shit.

34

Tuomme tietoisuuteen tiedonjyväsiä opiskelijain huviksi ja elämänlaadun korottamiseksi.

Jos nukkuu uudenvuoden yön yli, on uninen koko tulevan vuoden. Niinpä väsymystä kannattaa karttaa valvomalla ja juhlimalla muiden mukana. Antero Aromaa, Pori 1936. • Jos syö silloin, kun toiset lukee, niin mänee muisti pois. Väinö Petterson, Asikkala 1886. • Hyvä muisti saadaan siten, että hyvämuistista lyötiin kirjalla päähän ja sanottiin: “Sulle kirja mulle muisti.” Jaakko Valkonen, Mikkeli 1938. • Jos viina oksettaa, niin pitää juoda hevosten juomaastiasta vettä, kun hevonen ensin on juonut, kyllä taukoo oksennus. Eero Pasanen, Pihtipudas 1899.

napakaira 2/2016

Jos maha on vetelä, niin on syötävä mustikoita – kyllä se niilä kovettuu. Kaape Pasanen, Juva 1899. • Koottu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinnekortistosta 2016. Nefan nikseilijöinä: Saara Leikas Riina Levänen Helmi Uuksulainen


napakaira 2/2016

35

Historiallinen kuva otettiin NEFAn 45-vuotisjuhlissa 26.4.2015. Vasemmalta oikealle: Teppo Korhonen, Tiina Heino, Unto Vanhamäki, Elina Rantapuska, Peter Toiviainen, Katarina Koskiranta, Heikki Majava, Mirkka Hekkurainen, Leena Koskinen, Maija Auramies, Marianna Karttunen ja Inkeri Hakamies.

monta vuosikymmentä puheenjohtajia


Talonpoikaiskulttuurisäätiö tukee ja edistää talonpoikaiskulttuurin vaalimista sekä luo uutta talonpoikaiskulttuuria. Talonpoikaiskulttuurisäätiö on perustettu vuonna 1938. Perinteisin toimintamuotomme on myöntää perinteisen rakentamisen kunniakilpiä. Säätiöllä on jatkuvasti käynnissä hankkeita, joissa teemme yhteistyötä opiskelijoiden ja oppiaineiden kanssa. Esimerkiksi Kylä 2020 -hankkeelle valmistui syksyllä 2015 AMKopinnäyte perinnekylien ekologisesta kestävyydestä. Helsingin yliopiston Kulttuuriperinnön opiskelijat taas ideoivat keväällä 2016 uutta hankeaihiota säätiölle. Haluamme kannustaa opiskelijoita työskentelemään talonpoikaiskulttuuria edustavien aiheiden parissa! Palkitsemme keväisin edellisvuoden parhaan talonpoikaiskulttuuria käsittelevän opinnäytteen. Palkintosumma on 1000 euroa. Luodaan yhdessä uutta talonpoikaiskulttuuria!

Yhteystiedot: Asiamies Maija Mäki PL 510 00101 Helsinki Puh. 050 379 7471 maija.maki@tpks.fi www.talonpoikaiskulttuurisaatio.fi www.kekri.fi

Napakaira 2/2016  

Helsingin yliopiston folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestön NEFAn julkaisu. Artikkeleja ja ajatuksia kulttuurintutkimuksesta.

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you