__MAIN_TEXT__

Page 14

Taistelukentältä kohti outoa yhteistyötä – essee raunioista Toni Saarinen

A

ndrei Tarkovskin Stalkerin (1979) puolivälissä kamera liitää levollisesti matalan altaan yllä. Kirkkaasta vedestä havaitsee selkeästi monen sortin esineitä: ikoneja, kolikoita, käsiaseita. Ne ovat ihmiskunnan jälkiä Vyöhykkeellä, oudon mullistuksen vuoksi hylätyllä alueella, joka seuraavalla vuosikymmenellä muuttui scifi-konseptista ukrainalaiseksi realismiksi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden myötä. Niin kutsuttu Luonto omi itselleen Prypjatin kaupungin ja ne lukemattomat esineet, jotka kertoivat pieniä tarinoita ihmiselämästä. Jumalankuvia ja pistooleja sinnekin jäi, arvelen. Vai omiko Tšernobylin lähialueet sittenkin Luonnon vastavoimana pidetty Kulttuuri? Se, mitä ihminen on “itse” saanut aikaan, kuten sanotaan – se, mitä toiset ylistävät ja toiset kiroavat modernisaation myötä. Sillä myös Prypjat, joka menetti ihmisensä ja sai takaisin ei-ihmiset (eläimet, kasvit, puut…), säilyi äärimmäisen inhimillisenä asiana. Kiintymyksemme rappiota ja raunioita kohtaan teki Prypjatista ensinnäkin fetissin fiktiolle: lähteen, josta ammentaa niin hillitöntä viihdettä kuin syvämietteistä taidetta ja kaikkea mitä näiden väliin mahtuu. Samoin aluetta itseään halutaan kuvata, tutkia ja kaupallistaa kuin mitäkin eksoottista kuriositeettia. Maailmanlopun jälkeen tulevat post-apokalyptiset turistit, ja vaaran mentyä pystytetään ensimmäiseksi matkamuistokoju. Rappeutuva Prypjat menneestä kertovine esineineen on yhtä selvästi ihmiskunnan tarkkailtavana kuin Tarkovskin vedenalaiset reliikit. Onko se silloin edes mennyttä? Stalkerin Vyöhyke ja Ukrainan radioaktiivinen alue ruokkivat mielikuvitusta, koska niissä nähdään hybridi syvää menneisyyttä, tätä päivää sekä tulevaa ihmisenjälkeisyyttä. Modernia aikaa kohtaan kriittinen narratiivi pitää näistä keskimmäistä “luonnottomana”: ihminen on ruvennut liian uppiniskaiseksi ja tahtoo ympäröidä itsensä vain omilla tekosillaan, tarina kertoo. Tätä on “vieraantuminen luonnosta” – ja Luonnosta tulee modernissa jotakin etäistä, erillistä. Entä rauniot? Tarkoittavatko ne Luonnon olevan päi-

hittämätön, vai onko niiden estetisointi ja loputon hyötykäyttö merkki siitä, että ihmisolennon epäonnistumisetkin kertovat Kulttuurin riemuvoitosta? Tämä saattaa olla väärä kysymys. Sen lähtöoletus, etäisyys Luonnon ja Kulttuurin välillä, alkaa osoittautua yhä selvemmin virheelliseksi vastakkainasetteluksi. Ehkä rauniokin on silloin jotain muuta kuin taistelukentän jämät. Jospa raunioissa on arvaamatonta arvoa sen vuoksi, että olemalla jotakin “siltä väliltä” ne saavat meidät suhtautumaan kriittisemmin selkeisiin kategorioihin? Seuraavat kappaleet pohtivat näitä aineellisia välitiloja eritoten visuaalisten representaatioiden kautta.

Raunion lyhyt historia Olisi liian helppoa johtaa viehtymyksemme raunioitumista kohtaan “modernin ihmisen” hauraaseen olemassaoloon. Elämmehän aikaa, jolloin jokainen tiedostaa mittaamattomien uhkien läheisyyden – vaikka uhan luonteesta ollaankin eri mieltä – ja jolloin lopunajan mallinnuksia pursuaa virtuaalisista ovista ja ikkunoista. Raunioissa oli kuitenkin romantiikka jo ennen ilmastonmuutosta, ydinpommia ja romantiikan ajan kaipuuta takaisin alkumetsään. Kirjailija Rose Macaulay osoitti kirjassaan Pleasure of Ruins (1953) vastaavaa symboliikkaa löytyvän jo esikristillisiltä ajoilta. Rauniot ihastuttivat kuitenkin pitkään menneisyyden kuvastimina. On huomioitu, että vasta Ranskan suuresta vallankumouksesta ja Napoleonin sodista lähtien länsimaissa syttyi kiinnostus myös omaa kulttuuria kohtaavaan tuhoon eli “tulevaisuuden raunioiden” kuvitteluun, mikä saattaa johtua uudenlaisen ns. historiallisen tietoisuuden kehittymisestä (Määttä, 2019). Vähemmän yllättäen modernien raunioiden kuvittelu ja science fiction kehittyivät rinnakkain 1800-luvun aikana. Mary Wollstonecraft Shelley ei ideoinut vain Frankensteinia, “Uutta Prometheusta”, vaan myös Viimeisen miehen (The Last Man, 1826), ihmiskunnan lopun. Toiset teokset spekuloivat John Ames Mitchellin The Last Americanin (1889) tavoin tulevaisuuden kansalaisista, jotka 14

Profile for Napakaira

Napakaira 2020: 50-vuotisjuhlanumero  

Helsingin yliopiston folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestö NEFA-Helsingin lehden 50-vuotisjuhlanumero.

Napakaira 2020: 50-vuotisjuhlanumero  

Helsingin yliopiston folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestö NEFA-Helsingin lehden 50-vuotisjuhlanumero.

Profile for napakaira
Advertisement