__MAIN_TEXT__

Page 1

NEFA-HELSINKI RY:N JULKAISU

1/2019

äMatkapieänivan kirja V asta Karjal Karvaiseettit kuriosite Occitànaiaas–ta, tarina mi ollut jota e iset o k l a v i s k i M ? eivät tanssi ssa Metsäjoloaginaen suoma erinne kansanpy joogayhdisty tioon tradi


Napakaira on kaikkien folkloristiikasta ja kansatieteestä kiinnostuneiden Helsingin yliopiston opiskelijoiden ainejärjestön NEFA-Helsinki ry:n lehti. Napakaira on saanut HYY:n lehtitukea. Verkkoversio: www.issuu.com/napakaira Painos 200 kappaletta Painopaikka Libris Oy ISSN 2669-9338

Tässä numerossa 3 Pääkirjoitus 4 Matkakertomus: Väinämöisen laulumailla Vienan Karjalassa 10 Matkakertomus: Pieni siisti salaliittoteoriaseminaari Tartossa 11 Karvaiset kuriositeetit – antropomorfisen taksidermian tarina 16 Occitània – tarina maasta, jota ei ollut 24 Miksi noitia vainottiin ja valkoiset eivät tanssi? 26 Metsässä kaikki on aina oikein – Metsäjoogassa suomalainen kansanperinne yhdistyy joogatraditioon 29 Juuso ei osaa taidetta koska se on karhu 30 Päivystävän folkloristin huomioita kesäretkiltä

PÄÄTOIMITTAJA Veera Kujansuu TOIMITUS Jakob Lindström, Peppi Kääpä, Roope Kotiniemi TAITTO Peppi Kääpä GRAFIIKAT www.freepik.com KANNESSA KÄYTETTY VALOKUVA Jonna Rantala

NEFA-Helsinki ry www.blogs.helsinki.fi/nefa-helsinki @nefahelsinki

34 Kirja-arvio: Invented Religions – Imagination, Fiction and Faith 37 Kulttuurintutkijoiden rehelliset elokuva-arviot Sodankylän elokuvajuhlilta


Pääkirjoitus N

apakairan toimitus toivottaa ahkeraa alkavaa syksyä kaikille Helsingin yliopiston opiskelijoille! Pitelet käsissäsi tämän vuoden ensimmäistä ja myös ainoaa Napakaira-numeroa. Olemme saaneet koottua kasaan harvinaisen monipuolisen lehden, ja siitä on kiittäminen sankoin joukoin kirjoittajiksi halukkaita opiskelijoita. Lehti on herättänyt kasvavissa määrin mielenkiintoa myös muiden kuin kansatieteen ja folkloristiikan opiskelijoiden joukossa – ehkäpä viime vuonna saamamme HYY:n järjestölehtipalkinnon ansiosta? Kiitän kaikkia lehden tekoon osallistuneita ja kannustan jatkossakin lähettämään Napakairaan sekä muihin järjestölehtiin omia juttuja, kuvia tai vaikkapa runoja. Järjestölehdet ovat mahtava matalan kynnyksen väylä saada kuuluviin oma äänensä, oli se sitten tieteellinen, taiteellinen tai humoristinen. Järjestötoiminta kannattaa muutenkin aina. Tänä vuonna Kulttuurintutkimuksen opiskelijat Kulo ry:n perinteinen vuotuinen syysseminaari sijoittuu pitkästä aikaa Helsinkiin. Marraskuun 8. päivä järjestettävän seminaarin teemana on keho ja kehollisuus. Suosittelen lämpimästi jokaista kynnelle kykenevää kulttuurintutkimuksen opiskelijaa ottamaan osaa seminaariin. Olen ollut mukana monenlaisessa opiskelijajärjestössä, mutta ehdottomasti kaikkein lämpimimmät muistot minulle on jäänyt Kulon seminaareista. Ensimmäisessä seminaarissani ja sen jatkoilla minulla oli niin hauskaa, että lähdin mukaan Kulon hallitukseen heti seuraavana vuonna. Ei kannata siis jättää seminaaria väliin! Seminaarista lisää tietoa löytyy Kulon verkkosivuilta www.kulory.fi.

Veera Kujansuu Päätoimittaja veera.kujansuu@helsinki.fi

3


Väinämöisen laulumailla Matkapäiväkirja Vienan Karjalasta

men Zacharias Topelius vanhemman lausuman perusteella. Topelius on 1800-luvun alussa todennut seuraavaa:

NEFA-Helsingin ympäristövastaava Jonna Rantala kävi kevättalven opintojen innoittamana toukokuussa 2019 kurkistamassa, mitä Vienan Karjalan Vuokkiniemellä on runonlaulusta kiinnostuneelle tarjota.

”Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama pitäjäs Arkangelin läänisä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen Pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat, ja vanhan urosväen jutut vilpitönnä ja puhtaanna. Siellä veisaa Väinämöisen ääni, siellä soipi vielä Kantele ja Sampo.”

E

nsimmäinen vuosi kulttuurien tutkimuksen kandiohjelmaa on takana, ja opintosuunnakseni on valikoitunut folkloristiikka. Minulla on monia kiinnostuksen kohteita, mutta talven aikana yhdeksi eriytyi Kalevala ja runonlaulukulttuuri. Tästä lähti vireille ajatus pienestä reissusta Vienan Karjalaan ”fiilistelemään” runonlaulun alkuperäisiä seutuja. Olin liikkeellä isäni autolla, joka on minulle tuttu monilta Lapin matkoilta. Matkaseuraksi sain tätini, mutta syvennyn nyt matkapäiväkirjassani omiin kokemuksiini peilaten niitä talvella oppimaani aineistoon. Keskityn pääasiassa omiin huomioihini, sillä lähdin reissuun katselemaan, näkemään, kokemaan ja juurikin tuntojani tutkimaan, ilman mitään sen suurempaa tieteellistä fokusta – sitä voi syventää tulevilla matkoilla. Vuokkiniemi oli reissuni pääkohde ja toinen mahdollinen kohde Kalevala (ent. Uhtua). Vuokkiniemi valikoitui tärkeimmäksi kohteeksi sen vuoksi, että kylä on 85 % karjalaisten asuttama ja olen tutustunut eniten juuri kyseisen kylän runonlaulun historiaan. Vuokkiniemi oli 1800-luvulla runonlaulun keskus, josta hyvin suuri osa Kalevalan runoja on kerätty. Runonlaulukulttuurit eroavat toisistaan alueittain yllättävänkin paljon. Vienassa painottuvat sankariepiikka ja myyttiset runoaiheet, loitsut, tietäjät ja heidän matkansa tuonpuoleiseen. Viena ei ollut 1800-luvulla sinänsä syrjäseutua, vaan se sijaitsi kauppareittien varrella, jolloin ympäröivät kulttuurit pääsivät vaikuttamaan alueen runostoon. Kalevalan koonnut Elias Lönnrot löysi Vuokkinie-

Via Kareliaa pitkin Kuhmoon ja Kostamukseen

E

nsimmäisenä päivänä ajoimme Via Karelian matkailutietä Kuhmoon asti. Tien varrella olisi ollut paljon mielenkiintoisia kohteita, jotka ajanpuutteen vuoksi jäivät seuraavaan kertaan. Runon ja Rajan tietä pitkin saavuimme sateiseen Kuhmoon, jossa katsastimme Kalevalan kulttuurikeskus Juminkeossa Mira Martikaisen Kalevalan runomerkit -näyttelyn. Keskuksessa on myös maailman laajin Kalevala-kokoelma. Tuntui, että reissu alkoi kunnolla tästä hyvin aiheeseen sopivasta vierailusta. Matka jatkui reilun 50 kilometrin päähän Vartiuksen rajanylityspaikalle. Joimme kahvit ja kokosimme yhteen rajanylitystä varten tarvittavat paperit Rajakontin kahviossa. Suomen puolella tehtiin passin ja auton papereiden tarkastus, ja seuraavaksi siirryimme rajan yli. Olin itse ensimmäistä kertaa Venäjällä, eikä isäni autokaan ollut koskaan ylittänyt rajaa – tämä lisäsi jonkin verran paperityötä. On pakko myöntää, että rajamuodollisuudet jännittivät ensikertalaista. Perusteellinen passintarkastus, maahantulokortin täyttö sekä tulliselvitys odottivat ensimmäisinä Venäjän puolella. Lopuksi rajavartijat tarkastivat auton läpikotaisin: moottorin konepellin alta, tavaratilan alusen, auton pohjan sekä sisätilat. Yhteistä kieltä rajavartijoiden kanssa ei ollut, mikä hiukan hankaloitti toimenpidettä ymmärryksen puutteen vuoksi, näyttäytyen erään rajavartijan peittelemättömänä ärtymyksenä.

4


Väinämöinen Kostamuksessa. kuva: i. rantala kunnostettu ainakin jonkin verran. Tie oli leveä, mutta hyvin kuoppainen. Ajaminen oli melkoista tärinää, ja vaikka matka oli lyhyt, ajaa ei voinut kuin 15–50 km/h tien kunnosta riippuen. Hitaasti ajaessa ehti kuitenkin ihailla upeaa korpimaisemaa, jossa melkein olisi voinut nähdä Väinämöisen samoilevan kanneltaan soitellen. Ontrei Malisen Kantele -kulttuurimatkailureitti vei meidät Tollonjoen kylän ohi. Pysähdyimme sen ränsistyneellä, mutta vaikuttavalla kalmismaalla ihastelemassa vienalaisen hautausperinteen mukaisesti tehtyjä kropnitsoja eli pieniä majoja, jotka sijaitsevat tuonilmaisiin siirtyneen viimeisen leposijan päällä. Vuokkiniemi häämötti jo horisontissa. Vaikka kylän miljöö vastasikin paljolti kuvitelmiani, sen näkeminen ja kokeminen tuntui hienolta. Noin 500 asukkaan kylän keskustan muodostavat kyläkauppa, linja-autopysäkki, koulu ja kylätalo. Kyläkirkon kupeessa, rantakadun varrella oli karjalaiseen tyyliin rakennettuja, osittain hyvinkin huonokuntoisia ja lahoamaan jätettyjä rakennuksia. Sähköjohtoja ja lautasantenneja lukuun ottamatta olisi hyvin voinut kuvitella aikamatkailevansa 100 vuotta taaksepäin. Kaksi kalastajaa lähti rannasta veneellä vesille. Maisema uinui ja tuntui siltä, kuin taivaskin olisi ollut korkeammalla kuin muualla. Ensimmäinen pysähdyksemme oli Vuokkiniemen

Koko tilanne kuumotti minua, mutta ensi kerralla osaan varautua siihen, että auton perusteellinen tutkiminen rajalla on normaalia. Rajalta oli noin 40 kilometrin matka Kostamukseen, jossa oli ensimmäinen yöpaikkamme. Kostamus on paikallisten ja suomalaisten yhteistyössä rakentama, noin 30 000 asukkaan kaupunki. Kaupunki itsessään on melko ankea ja rapistunut; katulampuissakin oli vielä jouluvalot – vaan mitäpä niitä turhaan joka vuosi pois ottamaan, tuleehan se joulu sieltä taas. Navigaattori ei enää toiminut Venäjän puolella, mutta pienen etsinnän jälkeen vuokraamamme mökki löytyi ja asetuimme taloksi. Mökin vierustalla oli upea graffiti-tyylinen teos Väinämöisestä, jossa uusi kohtaa vanhan ja perinteikkään hienosti.

Vuokkiniemen tiellä

P

uolenpäivän maissa lähdimme taittamaan noin 50 kilometrin ajomatkaa kohti Vuokkiniemeä. Tienviittoja Vuokkiniemeen johtavalle tielle ei ollut liiaksi, mutta saimme ohjeistusta läheiseltä huoltoasemalta. Olin kuullut paljon tien erittäin huonosta kunnosta, joten olin oikeastaan yllättynyt, kuinka hyvässä kunnossa se oli mielikuviini verrattuna. Uskoisin, että sitä on viime vuosina

5


saapui paikalle ja rouva alkoi valmistaa meille illallista. Hänen kokatessaan siirsimme matkalaukkumme autosta mökkiin ja lähdimme katselemaan nähtävyyksiä ja maisemia. Mökissä oli – kuten useimmissa vienalaismökeissä – myös mahdollisuus päästä kylpemään kylyyn eli saunaan.

kirkolla, joka paloi liiallisen lämmittämisen seurauksena vuonna 1939. Kirkko rakennettiin uudelleen alkuperäisen näköiseksi ja se valmistui vuonna 1997. Vierailumme aikana kirkko oli valitettavasti kiinni. Muutkin kohteet, kuten kylätalo, olivat suljettuina. Vuokkiniemen kyläkaupalla taas oli yllättävän pitkät aukioloajat viikonloppuisinkin. Vierailuviikonloppuna Venäjällä oli Voitonpäivän juhla, jota vietetään natsi-Saksasta saadun voiton kunniaksi. Juhlahumua oli siis tiedossa Vuokkiniemelläkin. Emme olleet varanneet majoitusta, sillä ajattelimme, että vuodenaikaan nähden majoitus olisi helppo löytää paikanpäältäkin – toki mukana oli myös seikkailumieltä. Sitä saimmekin kokea majoitusta etsiessämme, kun päädyimme ajelemaan erään talon pihaan kysyäksemme majoituspaikoista. Pihassa oli parhaillaan kotibileet, ja tarjolla oli runsaasti syötävää, olutta sekä tietenkin vodkaa. Yhteistä kieltä meillä ei juhlijoiden kanssa ollut, mutta karjalaisen vieraanvaraisuuden ymmärsimme; meidätkin kutsuttiin juhliin mukaan. Majapaikan löytyminen oli kuitenkin päällimmäisenä mielessä ja saimmekin kommunikoitua sen verran, että juhlijat ymmärsivät, mitä etsimme. Talon omistaja, Olga, otti ohjat käsiinsä ja soitti suomea puhuvalle miehelleen Iljalle, joka ystävällisesti saapui paikalle ja alkoi heti selvittää meille yöpaikkaa. Moni majoittaja oli lähtenyt muualle juhlimaan Voitonpäivä-viikonloppua, mutta lopulta mökkiä vuokraava pariskunta löytyi. Ilja lähti näyttämään mökin sijainnin ja seurasimme häntä autolla. Mökin omistajapariskuntaa odotellessamme kyselimme Iljalta vuokkiniemeläisten elinkeinoista. Moni harrastaa metsästystä, ja lisäksi lähes jokaisen mökin pihassa oli pieni kasvimaa, mikä kertoo omavaraisesta kasvinviljelystä – varsin ekologista, kestävää kehitystä. Paikallisia elättävät näiden lisäksi mm. koulun, kaupan ja vanhainkodin tarjoamat työpaikat. Myös käsityötaito elää vahvana, mainittakoon erityisesti veneiden teko vanhan perinteen mukaan. Vuokramökin omistava pariskunta

Nähtävyyksiä katselemassa

H

alusin ensin vierailla runonlaulaja Miihkali Perttusen patsaalla, joka sijaitsee Vuokkiniemessä, vaikka Miihkali itse oli Latvajärveltä kotoisin. Miihkalin isä oli Arhippa Perttunen, yksi Lönnrotin tärkeimmistä runonlaulajista. Vaikka Arhippa ei odottanut pojastaan suurta runonlaulajaa, tuli Miihkalista niin tärkeä, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura maksoi hänelle pientä vuotuista 100 markan eläkettä, jonka turvin hän selviytyi viimeiset aikansa joutumatta lastensa elätettäväksi. Miihkali Perttunen oli vaatimaton mies, joka eli 34 viimeistä elinvuottaan sokeana. ’Pohjolan Homerokseksikin’ kutsutun Miihkalin nykyinen patsas on veistetty toimittaja, kirjailija ja valokuvaaja I.K. Inhan vuonna 1894 ottaman valokuvan perusteella ja se paljastettiin vuonna 1991. Vuokkiniemen kylätalo oli suljettu, mutta se oli ulkoapäinkin hieno; karjalaiseen tyyliin rakennettu, samoin kuin sen vieressä sijaitseva suomalaisten rakentama Vuokkiniemen koulu. Miihkali Perttusen patsaan kupeessa sijaitseva Ontsin talo on yksi kylän nähtävyyksistä, jossa sijaitsee nykyään etnografinen museo, joka oli toki lauantaipäivänä kiinni. 1800-luvulla rakennus toimi majatalona ja kestikievarina, ja siellä on yöpynyt mm. I.K. Inha. Lauantaiiltana talon terassilla näkyi ihmisiä nauttimassa olutta. Vuokkiniemen entinen baarirakennus oli melko surullinen näky; hylätty ja siivottomaan kuntoon jätetty. Sen sisäänkäynnillä oli selkeästi nautittu juomia ja hajotettu pulloja. Vuokkiniemen kalmismaa oli huomattavasti Tollonjoen hautausmaata suurempi ja täynnä värikkäitä tekokukkia. Suomalaiseen hautausperinteeseen tottuneelle ajatus tekokukista voi kuulostaa mauttomalta, mutta kalmismaalle ne sopivat hyvin vanhojen puuristien ja kropnitsojen sekaan. Neuvostohistorian vuoksi hautausmaat eivät sijaitse kirkkojen yhteydessä, kuten Suomessa. Ortodoksiset hautajaiset ovat valoisa juhla, joissa juhlitaan vainajan elämää ja nautitaan ruoasta ja juomasta, ja tätä jatketaan myös kuoleman jälkeen. Molempien hautausmaiden monilla haudoilla oli teekuppeja ja vodkalaseja; vainajan kanssa nautitaan silloin tällöin tsaijua tai vettä väkevämpää. Näin ylläpidetään yhteyttä tämän- ja tuonilmaisten, elävien ja vainajien välillä.

Miihkali Perttusen patsas ja Nefa-nalle. kuva: jonna rantala

6


Tollonjoen kalmismaa. kuva: i. rantala

Vuokkiniemen kirkko. kuva: i. rantala


kuvat: i. rantala

8


Kalmismaalla lepää myös vuonna 2010 96-vuotiaana tuonilmasiin siirtynyt vuokkiniemeläinen runonlaulaja Santra Remšujeva, jota pidetään yhtenä Vienan Karjalan kyvykkäimpänä suullisen perinteen taitajana. Huomasin hautojen ristien tiedoista, että kovin moni haudatuista ei ollut saavuttanut yhtä pitkää ikää kuin Santra; oli huomiota herättävää, kuinka moni oli melko nuorena, viisi-kuusikymppisenä, kuollut. Pohdin, onko syynä pitkä matka lähimpään sairaalaan. Kalmismaalta siirryimme aurinkoisessa kevätillassa oman mökkimme illallispöytään: tarjolla oli lihapullia ja perunamuusia, suolakurkkuja ja hapankaalia. Laiskaa kokkia ilahdutti alusta alkaen itse valmistettu ruoka, ja hyvää oli! Mökin vuokraajat sanoivat tulevansa aamulla keittämään meille kahvia ja huttua eli puuroa. Kohteliaasti kieltäydyimme, sillä aamupuuro ei ollut tarpeen. Testasin illalla muutaman kyläkaupasta ostamani oluen samalla, kun kirjoittelin muistiinpanoja tapahtumarikkaasta päivästä. Nukkumaan mennessä itse Ukko ylijumala tuli tervehtimään komealla jyrinällä ja salamoinnilla.

Alla ote yhdestä Kalevalan lempirunostani vienankarjalan kielellä. Pätkässä Väinämöinen kuvaa karhun syntyä:

Ei oččo olella šynny eikä riihiruumenilla! Tuol’ on oččo šynnytelty, mesikämmen kašvateltu: luona kuun, malošša päivän, otavaisen olkapäillä, ilman impijen kojissa, luona luonnon tyttärijen.”

Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835. Uusi Kalevala ilmestyi vuonna 1849. Kalevala käännettiin vienaksi vasta vuonna 2015. Sen on kääntänyt Santra Remšujevan tytär Raisa Remšujeva.

Jonna Rantala

Paluu Kostamukseen

O

limme päättäneet jättää Kalevalan eli Uhtuan vierailun seuraavaan kertaan, sillä ajanpuutteen vuoksi ajo huonokuntoista tietä pitkin vielä 85 kilometriä – ja etenkin 135 kilometrin paluumatka Kostamukseen – ei houkuttanut. Seuraavaan reissuun olisi varattava enemmän aikaa. Onneksi tulevalle matkalle jää paljon nähtävää; Kalevalan lisäksi haluan päästä käymään ainakin Latvajärvellä. Kaikki Vienan runokylät ovat varmasti näkemisen ja kokemisen arvoisia. Palattuamme Kostamukseen ehdimme tehdä vielä viimehetken shoppailut; erityisesti keskityin edulliseen venäläiseen luonnonkosmetiikkaan. Kostamuksen kahdessa matkamuistomyymälässä näkyi upealla tavalla perinteen säilyminen runsaassa valikoimassa käsintehtyjä tuotteita. Vienan Karjalaan järjestetään bussimatkoja oppaineen, mutta jos on yhtään minun laillani introverttiuteen taipuvainen ja pitää omasta vapaudesta ajella minne ja milloin haluaa, voin suositella omalla autolla matkaamista ilman muiden luomia aikatauluja.

Lähteet 1. Juminkeko. Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskus. www.juminkeko.fi 2. Karjalan Sivistysseura. https://www.karjalansivistysseura.fi 3. Tarkka, Lotte 2005. Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

9


Pieni siisti salaliittoteoriaseminaari Tartossa Matkakertomus

T

laliittoteorioiden “huomionvarastusfunktiosta” muistutti teoreettisempana lähestymistapana omaani, mutta heillä pääpaino oli semioottinen: salaliittoteoriat ovat luovaa toimintaa, mallintamista, pisteiden yhdistämistä, strategista symbolien metsästämistä – sillä lailla ne vangitsevat jokaisen osaksi tarinankerrontaa. Alan tunnetuin osallistuja oli professori Alexander Panchenko, joka esitteli venäläisen salaliittokulttuurin new age -henkistä alavirettä. Tälle on kätevä termi conspirituality, jossa uushenkiset uskomukset yhdistyvät (hyvinkin luovina kombinaatioina) perinpohjaiseen epäluuloon “virallista totuutta” kohtaan. Ja sitten vielä oma esitelmäni! Pääasiassa se keskittyi erittelemään erilaisia tapoja, joilla salaliittoteoriat myyttien lailla selittävät maailmamme tilaa, sitä miksi pahoja asioita tapahtuu ja miksi nykyhetkellä moderni yhteiskunta on sellainen kuin se on. Pienimuotoiset konferenssit ovat äkkiä ohi, mutta toivat sentään samoista asioista intoilevat yhteen ilman massiivisia valmisteluja. Synkistä aiheista huolimatta tapahtuma jätti hyvän mielen, eikä toisena iltana kaupunkikierrokselta kotiin palatessa ulko-oven lukkokaan ollut enää mallia “irto”. Kaikki päättyi siis hyvin, toisin kuin salaliittoteorioissa, ja voisipa todeta niinkin rehvakkaasti, että oma kesäni alkoi tästä matkasta! Osallistuminen kiinnostavaan seminaariin tuli ikään kuin kaupan päälle. Jos et vielä ole käynyt Tartossa... no, miksi et? Käy jo! Sinne pääsee halvalla ja mukavasti noin viidessä tunnissa. Ja mikäli Tallinnassa on ylimääräistä aikaa, suosittelen lounastamista linja-autoaseman läheisyydessä sijaitsevassa Vegan Italy -ravintolassa.

artto, tuo korkeakulttuurin läpikotaisin kyllästämä kaupunki levollisen Emajoen varrella! Jokainen syy tai tekosyy sinne lähtöön on käytettävä. Enkä epäröinyt, kun puskasomen kautta kuulin Tarton yliopistolla huhtikuussa järjestettävästä yhden päivän seminaarista, joka nimeksi tuli Conspiracy Theories in Eastern Europe and Beyond. Tosin etukäteen, seminaaripaperia tarjotessani, en tiennyt tapahtuman painottumisesta Itä-Eurooppaan – pro graduni, johon tarjottu esitelmä perustui, sijoittui siis “tuolle puolen”. Mutta salaliittoteorioiden ominaispiirteet löytyvät käytännössä samanmuotoisina kaikkialta, myös Itä-Euroopasta. Näin laajasta ilmiöstä puhuttaessa lienee vain hyödyksi, että osoitellaan paikallisten ilmiöiden erikoisuuksien rinnalla kuvioiden “universaaleja” puolia. Varhaisen kesän yllättämässä Tartossa pahinkin dystopia unohtuu hetkeksi. Airbnb:n kautta hankittu hippikämppä yliopiston kirjaston läheisyydessä, brutaalia nostalgiaa henkivässä neuvostokerrostalossa, palveli tarkoitustaan erinomaisesti. Rimistä noudettu punaviinipullo soljahti sujuvasti osaksi sisustusta. Negatiivisena asianhaarana on mainittava tosin se, että ensimmäisenä iltana majoitukseen palatessa käteen jäävä ulko-oven lukko haastoi kokeneenkin matkaajan hetkeksi mietiskelemään, että minkähän varjoista käsin elämäämme hallitsevan organisaation sitä nyt on epähuomiossa suututtanut. Vartin manailun päätteeksi lukko asettui oikeaan asentoon, eikä seminaariin tarvinnut kävellä suoraan läheisen työmaan pressun alta heränneenä. Pääpäivä koostui kuudesta esitelmästä, omani niistä viimeisenä. Käsiteltiin niin George Soros -vastaisia populistisia kampanjoita Romaniassa ja Unkarissa kuin moldovalaisen television poliittista viestintääkin. Seminaarin pääasiallinen organisaattori Anastasiya Astapova esitteli entisten neuvostomaiden kommunistiaikana kadonneet kansallishenkiset käsikirjoitukset ja niiden metsästyksen, joka käynnistyi Neuvostoliitosta irtaantumisen jälkeen. Mari-Liis Madissonin ja Andreas Ventselin esitelmä sa-

Toni Saarinen

Kirjoittaja aloittaa elokuussa 2019 salaliittoteorioihinkin liittyvät jatko-opinnot uppoutuen nykypäivän maailmanloppu-uskomuksiin. Gradu “Kuinka monesta tehdään yksi. Uuden maailmanjärjestyksen salaliittoteorioiden myyttiset diskurssit” valmistui lokakuussa 2018 ja löytyy Heldasta. 10


Karvaiset kuriositeetit Antropomorfisen taksidermian tarina

oli antropomorfinen, inhimillistävä taksidermia. Maailmannäyttelyssä suuntauksen toi suuren yleisön tietoisuuteen saksalainen Hermann Ploucqcuet, jonka töissä eläimet oli aseteltu ihmismäisiin asentoihin ja monilla oli myös ihmismaailmasta tuttua rekvisiittaa. Hänen teoksissaan hiiret miekkailivat, siilit luistelivat ja kissanpennut pitivät teekutsuja. Ploucquet’n eläimistä tuli yksi näyttelyn vetonauloista. Kuningatar Viktoria kuvasi niitä sanoilla “really marvellous”, ja lehdistö ympäri Brittiläisen imperiumin tarttui aiheeseen maailmannäyttelyä käsittelevissä artikkeleissaan. Ploucquet’n teoksista painettiin kuvia sanomalehtiin ja niistä koottiin jopa kaksi kuvakirjaa. Kaikki tämä johti siihen, että antropomorfisen taksidermian suosio lähti ilmiömäiseen nousuun Isossa-Britanniassa. Taksidermiaa kuvattiin laajasti aikakauden sanomalehtiartikkeleissa ja muissa asiateksteissä, mutta myös maalauksissa, runoudessa, proosassa ja vitseissä. Esimerkiksi Woolmer’s Exeter and Plymouth Gazette, etc, julkaisi vuonna 1856 seuraavan sanaleikin: “Taxidermy for parents. - If you want to preserve your children, do not stuff them!”. The Pall Mall Gazette puolestaan julkaisi vuonna 1894 tieteiskirjailija H.G. Wellsin novellin Triumphs of a Taxidermist: A Confidential Conversation. Novellissa eläintentäyttäjä kertoo salaisuuksia työhönsä liittyen, tunnustaa muun muassa luoneensa taksidermiahuijauksia yhdistelemällä eri eläinten osia ja väittää täyttäneensä jopa ihmisiä. Charles Dickensin romaanissa Our Mutual Friend (1865) eräs päähenkilöistä on taksidermisti nimeltään Mr Venus, jonka puodin ikkunasta löytyy kaksi täytettyä sammakkoa miekkailemassa. Mutta miksi eläinten täyttäminen oli niin suosittua juuri viktoriaanisella aikakaudella?

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Isossa-Britanniassa eläintentäyttämisestä tuli valtavirtaa. Täyttämisen kohteeksi päätyivät niin eksoottiset löydökset, metsästysmuistot kuin rakkaat lemmikitkin. Osa taksidermiasta sai kuitenkin uuden roolin, kun eläimistä tehtiin paitsi täytettyjä, myös ihmismäisiä. Kissanpennut puettiin pieniin juhlavaatteisiin, oravista muodostettiin uhkapeliseurueita ja jänikset aseteltiin koululuokkaa muistuttavaan lavasteeseen. Mistä tuossa kaikessa oikein oli kysymys?

A

ntropomorfismi on yleisesti määriteltynä inhimillisten piirteiden antamista esineille, tapahtumille tai eläimille. Yleensä se suomennetaan inhimillistämiseksi tai ihmisenkaltaistamiseksi. Antropomorfismin harjoittamista on pidetty ihmisten luonnollisena taipumuksena ja perustavana kognitiivisena ominaisuutena. Sen on katsottu olevan väistämätön seuraus siitä, että ihmiset tarkastelevat esineitä ja eläimiä omasta näkökulmastaan. Taksidermiaa eli eläinten täyttämistä on todistettavasti harjoitettu jo 1500-luvulta alkaen. Suosionsa huipulle se nousi kuitenkin vasta 1800-luvulla, jolloin materiaalit kehittyivät, tietämys anatomiasta lisääntyi ja kiinnostus luonnontieteitä kohtaan kasvoi. 1850-luvulle asti eläimiä täytettiin enimmäkseen luonnontieteellisten kokoelmien tarpeisiin. Vuonna 1851 Lontoon Kristallipalatsissa pidettyä ensimmäistä maailmannäyttelyä voidaan pitää tietynlaisena käännekohtana taksidermian harjoittamisessa, sillä näyttely esitteli sekä uudenlaisia eläintentäyttämisen metodeja että uusia taksidermian suuntauksia, joista yksi

Teollistuminen ja luontosuhde

1

800-luvun lopun brittiläistä yhteiskuntaa leimasi jo 1700-luvulla alkanut teollistuminen. Se vaikutti voimakkaasti aikalaisten elämään ja todellisuuskuvaan, myös

11


käsityksiin teknologiasta, luonnosta ja ihmisen asemasta näiden välillä. Vaikka teollistuminen toi mukanaan paljon hyvää, eivät koneisiin liittyvät mielikuvat olleet yksinomaan positiivisia. Teollistumisen ja koneiden arvostelijat kokivat mekaanisen ja teknistyvän maailman vieraaksi ja epäinhimilliseksi. Jo 1830-luvulla julkisessa sanassa alkoi ilmetä nostalgista kaipuuta menneiden aikojen hiljaiseloa kohtaan. Myös luonnon rauha nousi unelmoinnin kohteeksi. Jäykän tapakulttuurin ja etiketin vastapainona keski- ja yläluokan piirissä heräsi kaipuu maaseudun vapaampiin olosuhteisiin. Porvarillisessa ajattelussa luonto nähtiin samanaikaisesti sekä nostalgisen rauhan tyyssijana, etiketin ja tiukan seksuaalimoraalin kahleista vapauttavana aistillisuutena että alkuvoimaisen pelottavana. Myös paikallisen luonnon keräilystä, tutkimisesta ja ihailusta tuli lähes eurooppalainen pakkomielle 1800- luvun puoliväliin mennessä. Aistiympäristön lisäksi myös ihmiskäsitys muuttui voimakkaasti viktoriaanisella aikakaudella. Näkemys ihmisestä muodostui voimakkaan biologiseksi, mihin vaikutti englantilainen luonnontieteilijä Charles Darwin (1809–1882). Ajan hengen mukaisesti eläinten käyttäytymisen ajateltiin olevan pitkään vaistojen ohjaamaa ja vain kädellisillä uskottiin olevaan järkevää, oppimiseen perustuvaa käyttäytymistä. Länsimaissa ihmisyys on määritelty perinteisesti sen perusteella, miten ihminen eroaa eläimestä. Ihmisen suhde eläimeen on ollut vahvan dualistinen ja hierarkkinen johtuen siitä, että ihmisiä on, useista eri syistä, pidetty kehittyneempinä olentoina. Ihmisyyden määrittelyssä ei olennaista ole kuitenkaan ollut pelkkä suhde konkreettisiin eläimiin, vaan myös eläimellisinä pidettyihin piirteisiin. Eläimellisiksi piirteiksi on luettu muun muassa ruumiillisuus ja aistillisuus, joita on pidetty irrationaalisina järjen vastakohtina. Dualistinen ihmiskuva oli erityisen voimakkaasti vallalla 1800-luvun brittiläisessä yhteiskunnassa. 1800-luvulla voimistuneen kulutuskulttuurin myötä myös eläimistä tuli kulutushyödykkeitä, joita saattoi ostaa, myydä ja vaihtaa. Ne tulivat osaksi kaupungistunutta yhteiskuntaa eläintarhoissa, lemmikkinäyttelyissä, luonnontieteellisissä museoissa, mainoskuvituksissa, lastenkirjallisuudessa ja kaupankäynnissä. Eläimet olivat tärkeä osa viktoriaanisen ajan materiaalista kulttuuria, mutta niitä oli usein inhimillistettävä voimakkaasti, jotta niitä kyettiin ymmärtämään. Tämä antropomorfismi ilmeni niin aikakauden mainonnassa, kirjallisuudessa, lemmikkien kohtelussa kuin taksidermiassakin.

Walter Potter ja dioraamat

A

ntropomorfiseen taksidermiaan erikoistuivat lukuiset eläintentäyttäjät, mutta kuuluisin heistä oli Walter Potter (1835–1918). Jälkipolvet muistavat Potterin parhaiten hänen museokokoelmastaan (1880–2003), jonka vetonaula olivat taksidermiadioraamat. Potterin tunnettuihin inhimillistettyjä eläimiä esitteleviin dioraamoihin kuuluvat muun muassa lastenrunosta innoituksensa saanut The Death & Burial of Cock Robin (1861), juhlapukuisten kissanpentujen hääseuruetta kuvaava The Kittens’ Wedding (n. 1890) sekä tämän artikkelin kuvituksessa mukana oleva The Kittens’ Tea & Croquet Party (1800-luvun loppu). The Kittens’ Tea & Croquet Party tarjoaa, useimpien muiden Potterin dioraamojen tavoin, katsojalle väläyksen ihanteellisesta ja ihastuttavasta haavemaailmasta. Teos kuvaa idealistisesti pienoismaailmaa, jonka asukkailla on vapaata aikaa nauttia teekutsuista ja pelata krokettia vihreällä nurmella. Työn kuvaamassa kohtauksessa ruumiillistuu ja konkretisoituu teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena herännyt nostalginen kaipuu kesäiseen rauhaan ja yksinkertaiseen maaseutuelämään, sekä halu nähdä tällaiset inhimilliset kokemukset kuvattuna lempeästi, suloisten eläinhahmojen avulla. Teoksen moitteettomasti toteutetut yksityiskohdat tarjoavat katsojille rauhaa, lohtua ja jotain tuttua. Antropomorfinen taksidermia vie katsojat paikkaan, johon tehtaat, saasteet ja aikataulut eivät olleet vielä yltäneet, vaan aikaa saattoi viettää idyllisellä maaseudulla krokettia pelaten ja teetä juoden. Antropomorfisessa taksidermiassa aika ei koskaan kulu eivätkä eläimet koskaan vanhene, vaan ne pysyvät ikuisesti lapsellisen viattomina, ja liikkumattomuudessaan myös ikuisesti katsojien vankeina. Potterin suuren suosion antropomorfisen taksidermian saralla voidaan väittää johtuneen ainakin osaksi siitä, että tämä teoksissaan onnistuneesti parodioi viktoriaanista jäykkää yhteiskuntajärjestelmää ja tiukkaa etikettiä. Jos Potter töillään kritisoi yhteiskunnan normeja, voisi jopa nähdä hänen samalla kannustaneen teostensa ihmiskatsojia eläimellisempään, rentoutuneempaan ja luonnonmukaisempaan käytökseen. Kenties hänen teostensa viesti olikin, että viktoriaanisen ajan Britannian ihmiset olivat jäykkine luokkahierarkioineen ja tiukkoine etiketteineen yhtä luonnottomia kuin kissa pelaamassa krokettia. Ihmiset ovat eläimiä siinä missä muutkin, erona vain se, että ihmiset pyrkivät verhoamaan luonnolliset käyttäytymispiirteensä keinotekoiseen sivistyksen ja sääntöjen huntuun. Potterin töiden kuvaamat maailmat eivät ole universaaleja, vaan ne ovat täynnä hänen oman aikakautensa ja kulttuurinsa esineitä ja sosiaalisia konventioita. Nykyajan

12


The Kittens’ Tea & Croquet Party (1800-luvun loppu). 158 x 186 x 61 cm. walter potter

The Kittens’ Tea & Croquet Party (1800-luvun loppu). Yksityiskohta. walter potter

13


työtä eikä sitä voi kokonaan koneistaa. Ihmismäisiksi muokatut täytetyt eläimet koettiin monissa aikalaisteksteissä hauskoiksi ja huvittaviksi. Huumori syntyy, kun maailma ei vastaakaan odotuksia. Katsojat odottavat näkevänsä täytetyt eläimet luonnollisina, sellaisina kuin elävät eläimet on totuttu näkemään. Taksidermistin odotetaan tähtäävän lopputulokseen, jossa täytetty eläin muistuttaa mahdollisimman paljon elävää esikuvaansa ja myös toimii samoin. Kun eläin nostetaan kahdelle jalalle ihmisten maailmaan, tämä odotus petetään ja ristiriita tekee tilanteesta ja sitä edustavasta antropomorfisesta eläimestä hauskan. Huumorilla ylläpidetään myös haluttua sosiaalista järjestystä: tällöin nauretaan niille, jotka halutaan pitää ryhmän ulkopuolella tai alapuolella, olivat nämä sitten eri kansalaisuutta tai yhteiskuntaluokkaa edustavia. Kun viktoriaanisen ajan ihmiset pitivät antropomorfisia eläimiä hauskoina, se osoittaa, että eläimet haluttiin pitää ihmisten alapuolella. Vaikka eläimet olivat inhimillisiä, ne olivat silti ja juuri siksi naurunalaisia, eikä niillä ollut pääsyä ihmisten tasolle. Antropomorfinen taksidermia oli viktoriaanisen ajan ihmisille eskapismia, pakoa teollisuuden muuttamasta aistiympäristöstä, kiihtyneestä elämänrytmistä ja jäykästä etiketistä. Sen suosio ilmensi viehtymystä visuaalisiin illuusioihin ja idyllisen maailman kaipuuta, pakoa luontoon ja idealistiseen haavemaailmaan. Se syntyi vastareaktiona tasapäistävälle teollisuudelle ja jäykälle tapakulttuurille, jolle ainakin Walter Potter irvaili teoksissaan. Sen sijaan, että antropomorfinen taksidermia sivuutettaisiin groteskina ja banaalina, se voidaan nähdä viktoriaanisen luontokäsityksen, estetiikan tajun ja kuolemasuhteen ilmentymänä. Se heijastelee myös aikansa kaksijakoista ihmiskäsitystä, jossa eläimellisiä piirteitä pidettiin paheksuttavina – mahdollisesti täytetyt eläimet olivat ihmisille työkalu käsitellä omaa eläimellistä puoltaan. Toisaalta eläinten tappaminen, täyttäminen ja muokkaaminen ihmismäisiksi ei korostanut ihmisten ja eläinten samanlaisia piirteitä, vaan erilaisuutta, ja siten vahvisti ihmisten käsitystä itsestään luomakunnan kruununa.

ihmisille Potterin antropomorfiset dioraamat kertovat, miltä jotkin viktoriaanisen elämän puolet mahdollisesti näyttivät, mutta Potterin päivinä monet olisivat tunnistaneet teosten esittämät kohtaukset välittömästi. Yhteiskunnan kommentoijina Potterin teokset olivat epäilyksettä omaperäisiä ja kiehtovia aikana, jolloin ne ensimmäistä kertaa asetettiin näytteille. Vasta myöhemmin ne alkoivat herättää katsojissaan ristiriitaisia reaktioita. Ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa, että myöhemmin vallalle tullut taksidermiaa kammoksuva asenne olisi jotenkin parempi tai valaistuneempi kuin viktoriaanisen ajan ajatusmaailma, jossa kuolleita ja täytettyjä miekkailevia hiiriä tai krokettia pelaavia kissoja pidettiin täysin hyväksyttävänä taide- ja viihdemuotona.

Aikalaisreaktiot

P

otterin ja muiden viktoriaanisen ajan antropomorfista taksidermiaa harjoittaneiden eläintentäyttäjien teokset ovat ikoninen esimerkki tuon aikakauden ihmisten omalaatuisesta suhteesta luonnottomaksi muokattuun luontoon. Korallia, merilevää, lintuja, perhosia, kovakuoriaisia, saniaisia ja orkideoita kerättiin kaikkialla, suljettiin akvaarioihin tai kasvihuoneisiin, säilöttiin purkkeihin ja lasin alle. Vaikka ihmiset vastareaktiona teollistumiselle kenties kaipasivat ”takaisin luontoon”, luonnon ja eläinten tuli olla ihmisten hallittavissa. Luonto ei ollut itsenäinen toimija, vaan ihmisten toiminnan näyttämö ja objekti, johon projisoida omia halujaan ja jota saattoi käyttää kuten halusi. Viktoriaanisella ajalla luonnosta ja sen tuotteista tuli tavallaan kulutushyödykkeitä: eläimet täytettiin, säilöttiin tai suljettiin eläintarhoihin, kasvit kuivattiin tai tuotiin kasvihuoneisiin. Jako ihmisen ja eläimen välillä oli selkeä ja myös ihmisten eläimellisiksi katsotut piirteet pyrittiin tukahduttamaan. Todennäköistä on, että taksidermian suosion kasvu oli vastareaktio teknologian ja teollistumisen vyörylle ja sen aiheuttamalle yhteiskuntarakenteen ja aistiympäristön muutokselle. Eräässä mielessä täytetty eläin on äärimmäisen epämoderni objekti, selkeälinjaisten ja sileäpintaisten sarjatuotettujen ja tehdasvalmisteisten tuotteiden vastakohta. Täytetty eläin on myös aina ristiriitainen ja karmiva esine, mutta silti rehellinen tavalla, johon teollinen tuote ei ikinä pystyisi. Täytetyt eläimet olivatkin mahdollisesti vastaisku standardisoiduille tuotteille, joita tehtaat tuottivat liukuhihnalta. Taksidermiateokset ovat aina ainutlaatuisia, koska kukin eläin on ainutlaatuinen yksilö; siten ne antoivat viktoriaanisen ajan ihmisille myös keinon ilmaista individualismia koneistumisen ja tehtaiden tasapäistävässä maailmassa. Lisäksi eläintentäyttö on aina ollut ja tulee varmasti vielä hyvin pitkään olemaan käsi-

Sen sijaan, että antropomorfinen taksidermia sivuutettaisiin groteskina ja banaalina, se voidaan nähdä viktoriaanisen luontokäsityksen, estetiikan tajun ja kuolemasuhteen ilmentymänä.”

Maailmannäyttelyssä esillä ollut Ploucquet’n teos kissojen teekutsuista. penny illustrated paper 1870.

14


ajassa. Onko asiaan vaikuttanut DIY-asenteen laajempi leviäminen urbaanien kaupunkilaisten keskuudessa, vai onko taustalla laajempi kiinnostus historiaan? Oli kyse sitten 1850- tai 2010-luvusta, antropomorfinen taksidermia heijastaa aina omaa aikakauttaan ja on joka tapauksessa kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta tarkasteltuna mielenkiintoinen ja vertaansa vailla oleva ilmiö.

Suosion hiipuminen ja uusi tuleminen

T

aksidermian erikoisempien lajien suosio alkoi hiipua viktoriaanisen aikakauden loppua kohti, vuosisadan vaihteen tullessa lähemmäs. Tämä näkyi myös lehdistökirjoittelussa, jossa alettiin yhä enemmän kyseenalaistaa eläinten tappamista “vain” jotta ne voitaisiin täyttää, ja kehotettiin esimerkiksi ihailemaan lintuja niiden ollessa yhä elossa ja toimiessaan lajityypilliseen tapaansa. Täytettyihin eläimiin alettiin liittää tiettyä banaalisuutta, eikä niiden nähty koskaan nousevan elävien esikuviensa tasolle. 1900-luvun modernista näkökulmasta monet muutkin viktoriaanisen aikakauden ilmiöt, mukaan lukien vainajien hiuksista tehdyt korut sekä edesmenneistä rakkaista otetut memento mori -valokuvat, alkoivat vaikuttaa turhan groteskeilta. Vaikka Potterin museo jatkoikin pienimuotoista toimintaansa eri muodoissa koko 1900-luvun ajan, ehti antropomorfinen taksidermia vaipua lähes unohduksiin. Yllättäen se koki kuitenkin uuden tulemisen 2010-luvun puolivälin tienoilla. Walter Potteria alettiin käsitellä kirjoissa, blogeissa ja dokumenteissa. Taksidermian renessanssille on ollut leimallista myös se, että aiheesta on järjestetty kursseja niin New Yorkissa, Lontoossa, Berliinissä kuin Helsingissäkin, ja osallistujat ovat itse saaneet opetella hiiren tai muun eläimen muokkaamista inhimilliseksi. Kurssit ovat olleet suosittuja, ja niistä on kirjoitettu lehdissä laajasti. Kiinnostavaa olisi pohtia laajemmin, miksi tällainen harrastus on noussut uudelleen esiin juuri tässä

Tuulia Humalamäki

Artikkeli perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan “Kuka tappoi punarinnan? Antropomorfinen taksidermia Britanniassa 1851–1901”.

Valokuvat Joanna Ebensteinin blogista http://morbidanatomy.blogspot.com/. Käyttö tekijän luvalla.

Kirjallisuus 1. Morris, Pat 2013. Walter Potter’s Curious World of Taxidermy. Constable, London. 2. Poliquin, Rachel 2012. The Breathless Zoo: Taxidermy and the Cultures of Longing. The Pennsylvania State University Press, Pennsylvania.

15


Occitània Tarina maasta, jota ei ollut

Galliaan muuttaneiden germaanisten kansojen (kuten frankkien) vaikutusta. Oksitaani on varsin lähellä lähiseutujen katalaania. Oksitaania kutsutaan varsin usein ”provensaaliksi”, vaikka provençal tarkkaan ottaen viittaa Provencen alueen murteeseen. Romaaniset kielet jaoteltiin jo keskiajalla niiden myöntösanojen mukaa: òc, oui ja sì. Tähän jaotteluun perustuu nimitys ”langue d’oc”, eli ”ocin kieli” (òc, ”kyllä”, vrt. ranskan oui). Toisaalta nimitys ”langue d’oc” vie ajatukset helposti Languedocin alueeseen ja sen omaan spesifiseen murteeseen. Yksiselitteisin nimitys on toinen myöntösanasta johdettu termi, occitan eli oksitaani, joka kattaa kaikki kielen murteet. Kulttuurikielenä oksitaani on ainakin yhtä vanha kuin ranska, sen kirjallisuushistoria ulottuu yli tuhannen vuoden taakse. Kielen kulta-aikaa olivat 1100- ja 1200-luvut, jolloin oksitaaninkielisten trubaduurien lyriikka vaikutti koko Euroopan kirjallisuuteen. Trubaduureilta saivat vaikutteita niin ranskankieliset truveerit, saksalaiset minnelaulajat, kuin italian kirjakielen isä Dante Alighierikin. Mutta keskiajan jälkeen oksitaanin asema on heikentynyt voimakkaasti.

Ranskan eteläosissa sijaitsee kielellinen ja kulttuurillinen alue, joka aikoinaan erosi voimakkaasti maan pohjoisista osista. Tämä alue, Oksitania, voisi olla oma maansa. Mutta historia päätti toisin.

N

ykyisen Ranskan Välimeren rannikkoalueilla sijaitsi 600-luvulta lähtien eaa. kreikkalaisia siirtokuntia, kuten esimerkiksi Massalia (roomalaisittain Massilia, nyk. Marseille), Antipolis (Antibes) ja Nikaia (Nizza). Lähestyttäessä ajanlaskun alkua roomalaiset perustivat seuduille Gallia Narbonensis -nimisen provinssin. Pohjoiset Gallian osat roomalaistuivat myöhemmin Rooman työntäessä imperiuminsa rajoja pohjoiseen. Suunnilleen Gallia Narbonensiksen ja viereisen Akvitanian tienoilla muotoutui keskiajan kuluessa omaleimainen kulttuurillinen ja kielellinen alue, Oksitania. Oksitaniaa yhdistää sen kieli, oksitaani, koska yhtenäistä poliittista kokonaisuutta alueesta ei koskaan muodostunut.

Romaaninen kieli oksitaani

Oksitania

V

alloittamilleen Gallian alueille roomalaiset toivat paitsi lakinsa, myös kielensä, eli latinan. Keskiajalla Galliassa syntyi lukuisia latinaan pohjautuvia, eli romaanisia kieliä; pohjoisessa kehittyivät ranskan eri variaatiot, etelässä oksitaanin eri murteet. Keskiajalla Gallian kielitilanne oli varsin kirjava, ja vasta myöhemmin lähinnä Pariisin seudun murteesta tulisi Ranskan virallinen kieli. Mutta keskiajalla ei virallista kieltä oltu määritelty, eikä sen normia kontrolloivasta Ranskan akatemiasta ollut kukaan kuullut vielä puhuttavankaan. Kielellinen rikkaus kukoisti Galliassa. Vanhoilla roomalaisalueilla kehittynyt oksitaani säilyi lähempänä latinaa kuin pohjoisen ranska, johon verrattuna siinä on vähemmän kansainvaellusten aikaan

N

imitys ”Oksitania” on tullut käyttöön vasta varsin myöhään. Se on muodostettu mitä ilmeisimmin mallin ”Aquitania” mukaan: Occitània, ranskaksi Occitanie. Kyseessä on kuitenkin eri asia kuin muutama vuosi sitten luotu hallinnollinen vyöhyke, myös nimeltään Occitanie. Sitä paitsi Oksitania ei kunnioita Ranskan rajoja, sillä oksitaania puhutaan jossain määrin myös Italiassa ja Espanjassa. Joskus näistä eteläisistä seuduista käytetään nimitystä Pays d’Oc. Roomalaisajan jälkeen keskiajan sarastaessa visigootit pitivät pääkaupunkiaan eräässä Oksitanian tärkeimmistä kaupungeista, Toulousessa. Myöhemmin Oksitaniassa sijaitsivat esimerkiksi Toulousen kreivi- ja Akvitanian

16


Oksitania käsittää huomattavan osan Ranskan alueesta. kuva: wikimedia commons

Oksitaaninkielisestä kulttuurista puhuttaessa ei voi olla mainitsematta keskiajan runoilijoita, trubaduureja, ja heidän rakkauteen perustuvaa filosofiaansa. Ero ranskankielisen pohjoisen ja Oksitanian välillä näkyy myös verrattaessa trubaduurien lyriikkaa vastaavan aikakauden ranskankieliselle alueelle ominaiseen runouteen. Kun ranskaksi laulettiin sotaisia kertomuksia ritareista, jotka saivat kirjallisen muotonsa eeppisessä chanson de geste -kirjallisuudessa, Oksitaniassa aiheena oli hienostunut rakkaus ylhäiseen aatelisnaiseen.

herttuakunnat, ja sidos pohjoiseen oli lähinnä nimellinen. Ranskalla oli kyllä kuningas, mutta Aurinkokuninkaan Pariisiin keskitetty absoluuttinen valta oli vielä kaukaista tulevaisuutta. Sitä paitsi feodaalisessa yhteiskunnassa valta hajaantui lääninherrojen ja heidän vasalliensa välisten uskollisuussuhteiden viidakkoon, eivätkä välienselvittelyt, joissa valtasuhteet vaihtuivat miekan käänteessä, olleet harvinaisia. Oksitanian kulttuuri kehittyi varsin erillään pohjoisesta.

Etelän omaleimainen kulttuuri

Trubaduurit

K

eskiajalla Oksitanian ero ranskankieliseen pohjoiseen oli huomattava. Esimerkiksi ajatus roomalaisesta laista säilyi Oksitaniassa paremmin kuin pohjoisessa. Tosin ero pohjoisen ja eteläisen Gallian välillä oli ollut olemassa jo roomalaisaikana, olihan etelä liitetty aikaisemmin antiikin sivistyksen yhteyteen. Pohjoista barbaarista aluetta (joilla sijaitsi esimerkiksi Lutetia, eli nykyinen Pariisi), roomalaiset kutsuivat nimellä Gallia Comata, ”pitkätukkaisten Gallia”. Oksitania oli nimittäin varsin vapaamielinen alue ajankohdan huomioon ottaen. Naisen asema oli itsenäisempi kuin ranskankielisessä pohjoisessa, ja Oksitaniassa saivat kataarit varsin vapaasti harjoittaa uskontoaan. Kataraareihin palaamme vielä tarkemmin.

S

ana ”trubaduuri” tulee suomeenkin oksitaanin sanasta ”trobador”. Trubaduuri herättää useimmille mielikuvan kiertelevästä laulajasta, joka näppäilee luuttuaan nuorelle kauniille neidolle. Asiaa sekoittaa vielä se, että trubaduuriksi kutsutaan nykyisin lähes jokaista kapakassa kitaraansa rämpyttävää soittoniekkaa. Tällaisilla ansioilla ei trubaduuri-nimitystä kuitenkaan keskiajan Oksitaniassa ansaittu. Keskiajan trubaduurit eivät olleet kierteleviä muusikoita, vaan lyyristä runoutta säveltäviä ja sanoittavia runoilijoita. Osa heistä oli aatelisia ja ritareita, ja jotkut osallistuivat ristiretkille. Myös ensimmäinen tunnettu trubaduuri, Poitiers’n kreivi ja Akvitanian herttua Guil-

17


baduurien filosofia perustui käsitykseen, jonka mukaan rakkaus oli kaiken hyvän lähde, myös sivistyksen. Mutta ollakseen rakkauden arvoinen trubaduurin oli noudatettava tarkkaan määriteltyä käyttäytymiskoodistoa.

laume IX (1071‒1127), taisteli ristiretkeläisten joukossa. Tosin trubaduureissa oli myös alempien säätyjen edustajia, sekä jopa kirkonmiehiä. Trubaduurien aikakausi sijoittuu 1100- ja 1200-luvuille; viimeinen trubaduuri oli 1200-luvun lopulla kuollut Guiraut Riquier. Kuriositeettina mainittakoon, että edellä mainittu Guillaume IX oli Englannin kuninkaan Richard Leijonamielen isoisoisä, ja että Richard oli paitsi kuningas ja ritari, myös trubaduuri. Richardilta on säilynyt kaksi runoa, tosin vain toinen trubaduuriesi-isän kielellä oksitaaniksi. Koska trubaduurit eivät olleet esiintyviä taiteilijoita, he antoivat teoksensa yleensä siihen erikoistuneiden ammattilaisten esitettäväksi. Näitä esiintyjiä kutsuttiin jonglööreiksi. Nykyisin termi viittaa lähinnä sirkusartistiin, mutta alun perin jonglöörin toimenkuvaan kuului hyvinkin erilaisia yleisön viihdyttämiseen liittyä taitoja. Jonglöörit olivat myös muusikoita, ja trubaduurilla saattoi olla palveluksessaan useitakin jonglöörejä. Rakkaus oli trubaduurien lyriikan keskeinen teema, mutta myös sota, politiikka ja uskonto saivat osansa heidän sanoituksissaan. Rakkaus oli silti teemoista tärkein. Trubaduurin rakkauden kohde ei ollut kuka tahansa nuori neito, vaan ylhäinen naimisissa oleva aatelisrouva. Trubaduurien rakkauden tiellä oli siis esteitä − kuten esimerkiksi aviomies. Trubaduuri verhosikin lempensä kohteen varsin mielikuvituksellisten peitenimien taakse. Tru-

Trobairitz, eli naistrubaduurit

K

aikki trubaduurit eivät suinkaan olleet miehiä, sillä myös naiset loivat trubaduurilyriikkaa. Naistrubaduureja kutsutaan nimellä trobairitz, ja rakkaus oli myös naistrubaduurien lyriikan keskeinen teema. Trobairitzrunoista löytyy jopa rakkausruno, jonka nainen on osoittanut toiselle naiselle. Lienee selvää, että kahden naisen välistä rakkautta edustava runo keskiaikaisessa kontekstissa on harvinaisuus – vaikka otettaisiin huomioon keskiaikaisen Oksitanian suhteellinen vapaamielisyys ja naisen hyvä asema. Toisaalta emme tiedä millaista lyriikkaa kaiken kaikkiaan aikoinaan sävellettiin, sillä suuri osa materiaalista on kadonnut vuosisatojen kuluessa tai hävitetty kirkollisten piirien (kuten inkvisition) toimesta. Sinetti niin nais- kuin miestrubaduurienkin aikakaudelle kirjoitettiin katolisen kirkon saarnaamissa ja Etelä-Ranskassa riehuneissa nk. albigenssi-ristiretkissä. Näillä kataareja vastaan suunnatuilla sotatoimilla oli dramaattinen vaikutus paitsi trubaduurien kulttuuriin, myös laajemminkin Oksitanian historiaan.

Ensimmäinen trubaduuri Guillaume IX (1071−1127) oli Poitiers’n kreivi, Akvitanian herttua, ritari ja sotapäällikkö. kuva: wikimedia commons

18


merkiksi Toulouse torjui ristiretkeläisen valloitusyrityksen v. 1218. Toulousen torjuntavoitto oli merkittävä myös siksi, että samassa yhteydessä kaatui tärkeä ristiretkeläisten johtohahmo, Leicesterin herttua Simon de Montfort (hän sai kiven päähänsä kaupunkia puolustaneiden nuorten naisten operoimasta heittokoneesta). Ristiretket päättyivät vuonna 1229. Samana vuonna perustettiin Toulousen yliopisto kontrolloimaan uskon ”puhtautta” alueella. (Olen opiskellut Toulousen yliopistossa, nykyisin siellä pääasiassa lakkoillaan.) Eräänlainen loppunäytös tapahtumille oli Montséguria puolustaneiden kataarien antautuminen niinkin myöhään kuin vuonna 1244. Mutta vielä tämän jälkeenkin katarismia esiintyi, ja uskonto koki jopa renessansseja. Trubaduurilyriikalle albigenssi-ristiretket enteilivät lopun alkua: katolisen inkvisition kontrolloimassa maassa, jossa vääräoppisina pidettyjen polttoroviot roihusivat, ei rakkauslyriikka enää kukoistanut. Monet trubaduureista katsoivatkin viisaammaksi vaihtaa maisemaa. Mutta yleisemmin Oksitanian historiassa albigenssi-ristiretket merkitsivät erityisesti sitä, että pohjoisen ranskankielinen aatelisto syrjäytti alueen alkuperäiset valtaapitävät. Kun Oksitania liitettiin kiinteämmin pohjoiseen, levisi ranskan kieli vähitellen etelään. Jos pitäisi määritellä jokin historian iskuista, joka peruuttamattomasti muutti Oksitanian historian, niin se olisi varmasti albigenssi-ristiretkien seurauksena tapahtunut Pariisin vallan ulottaminen alueelle. Mutta lisää iskuja oli tulossa.

Kataarien maa

K

eskiajan Oksitaniassa oli saanut merkittävän aseman uskonto, jonka kannattajia kutsutaan kataareiksi. Kataari-sanan taustalla on ehkä kreikan ”puhdasta” tarkoittava sana καθαρός. Toinen käytetty nimitys ”albigenssit” puolestaan viittaa kataarien ydinalueilla sijaitsevaan Albin kaupunkiin. Katarismi oli dualistinen uskonto, jonka mukaan maailmankaikkeus jakautui hyvän ja pahan valtakuntaan. Hyvää oli henkinen maailma, pahaa puolestaan kaikki aineellinen. Näillä molemmilla maailmoilla oli oma luojansa. Kataarien maailmankuva on mielenkiitoinen: jos demiurgeja oli kaksi, joista kumpikin hallitsi omaa puoliskoaan, ei hyvän (eli henkisen) maailman luojalla ollut mahdollisuutta puuttua maailman pahuuteen − sehän tapahtui pahan luojan isännöimässä aineellisessa maailmassa. Näin kataarit ratkaisivat varsin näppärästi paljon teologista päänraapimista aiheuttaneen nk. teodikea-ongelman (”miksi hyvä luoja sallii pahan maailmassa”). Kaikki eivät Oksitaniassa luonnollisesti olleet kataareja, mutta hallitseva aatelisto ei pannut heitä pahakseen, ja jotkut ylhäisöstä olivat itsekin kataareja. Vapaamielisyys ja uskonnollinen suvaitsevaisuus eivät kuitenkaan olleet Vatikaanin asialistalla päällimmäisenä. Ja olihan katarismin leviäminen epäilemättä uhka myös Vatikaanin vallalle Euroopassa. Kirkko oli yrittänyt puuttua asiaan jo aiemmin, ja viimein paavi Innocentius III (n. 1161–1216) saarnasi ristiretken kataareja vastaan. Sotatoimet alkoivat vuonna 1209.

”Tappakaa heidät kaikki, jumala tuntee kyllä omansa!”

Vuosi 1539 ja Ordonnance de Villers-Cotterêts

K

O

eskiajalla ei Geneven sopimuksia vielä tunnettu, mutta tämänkin huomioon ottaen sotatoimet kataareja vastaan olivat erittäin raakoja. Eräänlaiseksi albigenssi-ristiretkien tunnusmerkiksi ovat nousseet erään niiden johtajan sanat, jotka hänen on kerrottu huutaneen: ”Tappakaa heidät kaikki, jumala tuntee kyllä omansa!”. Tapaus liittyy ristiretkien alkuvaiheessa tapahtuneeseen Béziersin verilöylyyn, jossa paavin uskonsoturit surmasivat kaupungissa sekä kataareja, että katolisia. Sotatoimet kestivät pitkään, mutta vähitellen paavin pohjoisen joukot, käyttäen välillä poltetun maan taktiikkaa, saivat Oksitanian haltuunsa. Sotaonni tosin välillä vaihteli, esi-

ksitaani säilyi kielenä vielä pitkään Oksitaniassa, vaikka valta oli huomattavassa määrin siirtynyt pohjoisen ranskankielisille tulokkaille. Vaikka oksitaani kielenä säilyi, pohjoisen kieli hivuttautui etelään ylhäältä päin hallitsevan luokan ranskalaistuessa. Eräs iskuista oksitaanille oli asetus nimeltään Ordonnance de Villers-Cotterêts vuodelta 1539. Tällä määräyksellä määriteltiin ranskan kieli käytettäväksi virallisissa yhteyksissä. Vaikka säädös oli varsinaisesti suunnattu latinan käyttöä vastaan, käytännössä sillä oli vaikutus oksitaaniin ja muihin Ranskan alueellisiin kieliin. (Oksitaanin lisäksi Ranskan alueellisia kieliä ovat mm. bretoni, katalaani ja Elsassin germaaninen kieli.) Ordonnance de Villers-Cotterêts aloitti tien kohti Ranskaa, jolla on vain yksi kieli. Jo yksistään tämä oli kohtalokasta keskiajan kulttuurikielelle oksitaanille, mutta kohtalon sinetöi ranskalainen koululaitos.

Provencen kreivitär Garsende de Sabran (n. 1180−1242) oli eräs naistrubaduureista, eli trobairitz. kuva: wikimedia commons

19


La Vergonha ja las Calandretas

Ranska on historiallisesti katsoen tulokaskieli Oksitaniassa. Vielä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneet monet eteläranskalaiset oppivat ranskan vasta koulussa, sillä kotona puhuttiin varsin yleisesti oksitaania.”

R

anska on siis historiallisesti katsoen tulokaskieli Oksitaniassa. Vielä 1940- ja 1950-luvuilla syntyneet monet eteläranskalaiset oppivat ranskan vasta koulussa, sillä kotona puhuttiin varsin yleisesti oksitaania. Mutta Ranskan politiikkaan on kuulunut alueellisten kielten järjestelmällinen juuriminen. Ranska on ainoa Euroopan unionin maa, joka ei ole ratifioinut Euroopan Unionin vähemmistökieliä koskevaa sopimusta. Oksitaanilla ei ole virallisen kielen asemaa Ranskassa, vaikka Italiassa ja Espanjassa (jossa puhujia on huomattavasti vähemmän) sen asema on virallinen alueellisesti. Mutta aivan täysin Ranskan politiikka ei ole onnistunut oksitaania tuhoamaan. Ranskan kielipolitiikasta huolimatta on vielä ihmisiä, joiden luonteva keskinäinen kommunikaatiokieli on oksitaani, mutta he varsin usein edustavat iäkkäämpää väestönosaa. Tosin nämä oksitaaninkieliset saattavat välttää puhumasta äidinkieltään vieraskielisten seurassa. Jos ryhmässä on ulkopuolisia (so. ranskankielisiä), he vaihtavat oitis ranskaan. Oksitaanin termi ”vergonha” kuvaa häpeää puhua omaa äidinkieltään, ja on peräisin koulussa päähän iskostetuista ajatuksista. Tosin nuorempiakin oksitaanin taitajia löytyy, muttei enää tiettävästi ainuttakaan yksikielistä oksitaanin puhujaa. Tämän seikan vuoksi oksitaanin puhujien tarkka määrä on arvoitus. Mutta ajat ovat hieman muuttuneet. Nykyisin oksitaania voi opiskella koulussa ja yliopistossa, sekä sen voi kirjoittaa aineena ylioppilaskirjoituksissa. Merkittävässä asemassa oksitaanin säilyttämisessä ovat kaksikieliset (oksitaani-ranska) Calandreta-koulut. Nimi Calandreta tarkoittaa pikku leivosta. Nämä vapaaehtoispohjalla toimivat koulut pitävät yllä oksitaania ja sen kulttuuria.

Oksitaaninkielinen kulttuuri trubaduurien jälkeen

V

uosisatojen aikana oksitaanin kieli ja oksitaaniksi kirjoitettu kirjallisuus koki renessansseja, joista mielestäni merkittävimmät sijoittuvat 1600- ja 1800-luvulle. Näistä viimeksi mainittu kulminoitui Provencesta kotoisin olevan Frederic Mistralille (ransk. Frédéric) myönnettyyn Nobelin kirjallisuuspalkintoon vuonna 1904. Aikaisempi, 1600-luvulle ajoittuneen nousukauden tärkeä merkkihenkilö oli toulouselainen runoilija Pèire Godolin (ransk. Pierre Goudouli, 1580−1649), jonka runous innoitti esimerkiksi Molièrea. Oksitaaniksi luodaan kirjallisuutta edelleen, ja vielä on ihmisiä, jotka ponnistelevat oksitaaninkielisen kulttuurin hyväksi. Tähän liittyen mieleeni tulee muutama vuosi sitten Toulousessa lukemani lehtiartikkeli, jossa kerrottiin palkinnosta, joka kannustaa kääntämään maailman kirjallisuuden klassikoita oksitaaniksi. Vaikka oksitaani on joutunut paljolti väistymään ranskan tieltä, kielen hallitseva lukijakunta lienee edelleen suhteellisen laaja. Oksitaaniksi tehdään myös teatteria, ja oksitaaninkielisen musiikin kirjo vaihtelee perinteisestä kansanmusiikista räppiin ja reggaehen. Oksitaaninkielisiä radiokanavia on myös olemassa, ja televisiossakin kieltä voi toisinaan kuulla.

Oksitanian risti, la Croix Occitane. kuva: jari nummi

Occitània tänään

O

ksitaaninkielinen etelä on vielä silloin tällöin pyrkinyt korostamaan omaleimaisuuttaan ja rimpuilemaan irti Pariisin otteesta. Eräs tällainen tapaus oli nk. Révolte des vignerons 1900-luvun alussa. Viininviljelijöitä kohdanneet ongelmat nostivat esiin paitsi kapinahengen, myös oksitaaninkielisen etelän eron pohjoiseen, sekä separatistiset ajatukset. Pariisin keskusvallan suhtautumisen voinee arvata.

20


lisella kielellä. On myös oksitaanin kulttuuritilaisuuksia, kuten ”Oksitaaniviikko”, la Setmana Occitana. Kaikki tämä pitää yllä ajatusta Oksitanian omasta kulttuurista ja kielestä ranskan puristuksessa. Ja Oksitania elää myös viinipullojen kyljissä: Vin de pays d’Oc! Päättäkäämme tarina Oksitaniasta, maasta, jota ei koskaan ollut, joskus kuulemaani arvoitukseen. Mikä on Ranskan suurin kaupunki? Pariisi? Ei suinkaan, vaan Marseille. Tässä paikallisten laatimassa listauksessa ei nimittäin pohjoisen kaupunkeja lasketa. Etelä pitää vielä pintansa − vaikka sitten huumorin voimalla.

Erikoinen vaihe Oksitanian historiassa löytyy suhteellisen läheltä menneisyydestä, Toisen maailmansodan ajalta. Saksan miehitettyä Ranskan pohjoisosat, etelään muodostettiin Pétain johtama ”vapaa alue”, eli nk. Vichyn Ranska (1940−1944). Ei liene täysin sattumaa, että Vichyn Ranska vastasi melko läheisesti Oksitanian aluetta. Mutta mitä Oksitaniasta on siis jäljellä nyt, vuonna 2019? Vaikka varsin harva eteläranskalainen pitää itseään ”oksitaanina”, heitäkin löytyy. Muistan Toulousen yliopiston seinään spreijatun tekstin: Occitània liura; Vapaa Oksitania! Oksitania näkyy ja kuuluu edelleen Etelä-Ranskassa. Kaupungintalolla liehuu trikolorin rinnalla Oksitanian risti, La Croix Occitane. Eteläranskalainen ”laulava” aksentti on peruja oksitaanista, kuten myös tietyt sanonnat, joita vaikkapa toulouselaiset viljelevät. Usein katujen ja kaupunkien nimet ovat kylteissä myös oksitaaniksi, ja Toulousen metrojen vaunuissa kuulutetaan tällä paikal-

Jari Nummi

Kirjoittaja on ranskalaisen filologian jatkoopiskelija Helsingin yliopistossa.

Trubaduurien jälkeläisiä? Nämä eteläranskalaiset herrat puhuvat edelleen keskenään trubaduurien kieltä oksitaania. kuva: jari nummi

21


Sivistysseuran kirjatarjouksia

Paikkarin torpan Elias

Karjalan

15 €

Katso tätä yksinäistä järvitienoota. Eikö se ole lempeä ja ihana kuin

Paikkarin torpan Elias on uusi

kokoelma historiallisia kirjoituksia Elias Lönnrotiin ja tämän kotitaloon, Paikkarin torppaan, liittyen.

Paikkarin torpan

Elias

herttainen suomalainen kansanlaulu, mutta toisaalta yhtä vakava,

niin että sen hymyilevässä kauneudessa on aavistus kaihomieltä.

Zacharias Topelius

kss

isbn 978-952-7193-22-8

luotsikatu 9 D / 00160 / Helsinki (avoinna maanantaista torstaihin kello 10–15) alennus opiskelijoille!

10 €

isbn 978-952-7193-20-4

kss

ota yhteyttä toimisto@karjalansivistysseura.fi tai vieraile luonamme katajanokalla osoitteessa

sisältää viisitoista ajankohtaista kannanottoa karjalan kielen nykyiseen tilanteeseen ja sen tulevaisuuteen. Päivitä tietosi tämän paketin avulla!

Meijän hierus – esseitä karjalan kielestä

sekä -uutuuksia

Meijän hierus – esseitä karjalan kielestä

MEIJÄN HIERUS

esseitä karjalan kielestä toiMittaneet Eeva-Kaisa Linna ja Anneli Sarhimaa

15 €

Kal’evala vienankarjalaksi on KSS:n

upean näköinen käännös kansalliseepoksestamme. Kielellä, jolla se alunperin laulettiin!

Liity Karjalan Sivistysseuraan opiskelijajäsenenä! 15 eurolla vuodessa saat joka toinen kuukausi ilmestyvän Karjalan Heimo -lehden. Ano jäsenyyttä sivuillamme: http://www.karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/


Miksi noitia vainottiin ja

valkoiset eivät tanssi? Naisen aseman ja eurooppalaisen kansanperinteen väkivaltainen tuhoaminen

Nousevalla keskusvallalla täytyi olla keskitetty valta eikä itsenäisiä liikkeitä, joiden intressit olisivat ristiriidassa valtion väestösuunnitelmien kanssa. Myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala Euroopassa huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myös siksi, että naiset tekivät abortteja. Olikin tavallista, että useissa kansanjuhlissa harrastettiin vapaasti seksiä ja myöhemmin epätoivotut lapset abortoitiin kylien vanhempien naisparantajien rohdoilla. Tällainen ”ihmismassan haaskaus”, ei käynyt valtioille ja nousevalle porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Ei ollut myöskään tehtailijan etu, jos uskonnollisia vapaapäiviä ja karnevaaleja oli liikaa, ja ihmiset tulisivat myöhään töihin krapulan takia useita kertoja kuukaudessa. Samaan aikaan kun spontaaneja katutansseja kiellettiin, noitavainot olivat kiihkeimmillään. Feministitutkija Silvia Federicin (2004) argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvaa kapitalistista järjestelmää kohtaan. Federici osoitti, että kun 1500-luvun talonpoikaiskapinat kukistettiin, Euroopan eliitti pyrki ennaltaehkäisemään tulevia kapinoita noitavainojen avulla. Federicin mukaan noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia. Fererici havaitsikin, että suurin osa roviolla poltetuista naisista kuului alempiin sosiaaliluokkiin. Barbara Ehrenreich on esittänyt samaa katutansseista. Hänen mukaansa kautta Euroopan historian katutanssien on koettu olevan uhka keskusvallalle, joka pelkäsi niistä syttyvän kapinoita. Kapinoita ja kansannousuja

Satoja vuosia sitten eurooppalaiset ilmaisivat tunteitaan spontaanisti tanssien, ja joskus tähän liittyi myös pakanallisia rituaaleja. Sitten jotain tapahtui.

M

oni on ehkä kuullut amerikkalaisessa populaarikulttuurissa stereotypian, jonka mukaan valkoiset ”eivät osaa tanssia”. Tällä viitataan siihen, että valkoisilla eurooppalaisperäisillä ihmisillä ei ole rytmitajua, ja ovat muutenkin jähmeitä ja epävarmoja itsestään verrattuna esimerkiksi mustiin afrikkalaistaustaisiin ihmisiin. Ilmiö ei liity genetiikkaan tai ”letkeyteen”, vaan syyt voivat olla paljon monimutkaisemmat. Itse asiassa ne saattavat liittyä suurempiin kuvioihin, kuten kansallisvaltioiden valtapolitiikkaan ja noitavainoihin. Toimittaja Barbara Ehrenreich esitti kirjassaan Dancing in the Streets: A History of Collective Joy (2006), että eurooppalaisten spontaani tanssikulttuuri murskattiin määrätietoisen väkivaltaisesti päättäjien toimesta ajan kuluessa. Teoksen mukaan aina antiikin roomalaisista kristittyihin roomalaisiin, eurooppalaisiin kuninkaisiin, Ranskan vallankumouksellisiin hallituksiin sekä moderneihin diktatuureihin, pyrkivät kukin vuorollaan kieltämään katutanssit ja korvaamaan ne keskusvallan hyväksymillä sotilasparaateilla. Alun perin kristinuskossakin järjestettiin jumalanpalveluksia kirkoilla tanssien vielä myöhäiskeskiaikaan asti, aivan kuten nykyäänkin Yhdysvaltojen syvän etelän afroamerikkalaisissa baptistikirkoissa. Spontaanin tanssimisen katoaminen ja naisten aseman heikkeneminen vaikuttavat olevan yhteydessä teollistumiseen ja keskusvallan nousuun. Ehrenreich esitti kirjassaan, että naiset johtivat useita muinaiskreikkalaisia tanssirituaaleja, mikä loi rinnakkaisen valtajärjestelmän miesten johtamille kuningaskunnille ja imperiumeille.

24


tunteiden ilmaisun. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan yhteisten asioiden hoitaminen ja tanssiminen joukkoina vähentää masennusta ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta. Nämä ovat kiistanalaisia ideoita, mutta ne voivat antaa folkloristiikalle uuden tulkinnan siitä, miksi länsimainen tanssikulttuuri on alkanut elpyä sille spontaaniuden tasolle, jota se muinaisuudessa oli, vasta, kun afroamerikkalaisten asema alkoi parantua. Samalla Federicin idea noitavainoista voi selittää, miksi nykyään vaihtoehtoinen lääketiede ja salaliittoteoriat ovat kasvattaneet suosiotaan. Asiaan ei liity niinkään tietämättömyys tieteistä, vaan ihmisten epätoivoinen ja tiedostamaton yritys hallita jotain maailmassa, jossa heidän toimijuuttaan riisutaan jatkuvasti markkinavoimien armoille.

tapahtuikin esimerkiksi karnevaalien aikana useita kertoja – niin siirtokuntien orjakapinoita, joihin osallistuivat myös pakkotyöhön tuomitut valkoiset siirtolaiset, kuin talonpoikien kansannousuja Euroopan kylissä ja kaupungeissa. Federici väittää lukuisin esimerkkitapauksin noitavainojen todellisen tarkoituksen olleen miesten ja naisten välisen solidaarisuuden tuhoaminen, joka oli edellytys kapinoille ja vallankumouksille. Samalla noitavainot tuhosivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteettiaseman terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja. Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Suuri syntyvyys varmisti palkkojen pysymisen matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi. Tämä vuosisatojen brutaali kansan spontaaniuden kieltäminen tuhosi lähes täydellisesti eurooppalaisen katutanssikulttuurin ja monet naisten luonnonmukaiset parannustavat. Mutta pahempaa onkin, että viha spontaania katutanssia kohtaan ulottui imperialismiin, jolloin eurooppalaiset lähtivät väkivalloin kieltämään muiden kansojen tanssiperinteitä kuin mitkäkin barbaarilaumat. Oikeastaan idea keskusvaltaisesta valtiosta oli hyvin harvinainen maailmalla. Se voi selittää, miksi globaalissa etelässä oli vapaampi suhtautuminen kehollisuuteen, spontaaniin tanssimiseen ja šamanismiin. Eurooppalaiset suurvallat levittivät idean keskusvallasta ja koko repressiivisen kulttuurinsa näihin maihin, tappaen miljoonia. Koska keskusvaltainen valtiojärjestelmä on suhteellisen uusi globaalissa etelässä, eurooppalaiset eivät kyenneet täysin murskaamaan paikallisia kulttuureja. Tämä heijastuukin nykyään siihen, että afrikkalaisperäiset kansat ”osaavat tanssia”. Tämä voi olla syy siihen, miksi vasta 1800-luvulla havahduttiin siihen, että kansanperinteet olivat katoamassa lopullisesti ja niitä täytyi alkaa kerätä talteen. 1800-luvulla kapitalismi ja porvareiden valta oli vakiintunut suurimmassa osassa Eurooppaa sellaiselle tasolle, ettei kansanperinteitä koettu enää välittömänä uhkana keskusvallalle. Kansanperinteet eivät kadonneetkaan vain siksi, että teollistuminen toi modernisaation ja tieteen kaikkien saataville, vaan siitä syystä, että ne oltiin aiemmin jo väkivaltaisesti tuhottu. Samalla katutanssien kielto ja noitavainot voivat selittää, miksi myönteiset kertomukset noidista ovat niin harvinaisia verrattuna tietäjiin. Ehrenreich teoretisoi, että syy masennuksen räjähdysmäiseen kasvuun teollisuusmaissa 1600-luvulta lähtien ei johdu vain parantuneesta diagnosoinnista, vaan siitä, että olemme väkivalloin tukahduttaneet kollektiivisen

Sami Eerola

Lähteet 1. Ehrenreich, Barbara 2006. Dancing in the Streets: A History of Collective Joy. Metropolitan Books, New York. 2. Federici, Silvia 2004. Caliban and the Witch. Women, the body and primitive accumulation, Automedia, US. Revised edition 2014. 3. Mattila, Tiina 2018. Tietäjän sukupuoli – naiset vahingollisen magian edustajina, miehet pyyteettömän hyväntahtoisina?. Vähäisiä lisiä -blogi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://neba.finlit.fi/blogi/tietajansukupuoli-naiset-vahingollisen-magian-edustajina-miehet-pyyteettoman-hyvantahtoisina/

25


Metsässä

kaikki on aina oikein Metsäjoogassa suomalainen kansanperinne yhdistyy joogatraditioon

Metsässä on jotain maagista. Metsä tarjoaa upean mahdollisuuden hiljentyä, hidastaa ja hengittää. Mitä opittavaa meillä on juuristamme, mitä metsä voi meille kertoa itsestämme?

Mistä sait idean metsäjoogaan?

O

ma joogaopettajani, Mia Jokiniva (Villa Mandala), julkaisi vuonna 2018 Metsäjooga -kirjan (Gummerus). Itse olin Helsingissä asuneena, kaupungistuneena maalaisena etääntynyt luonnosta ja luontoyhteydestäni ja kirjaa lukiessa koin voimakkaan kotiinpaluun tunteen. Luonnossa ja metsässä on jotain lumoavaa ja olin kuluneen vuoden aikana kiinnostunut yhä enemmän suomalaisesta perinteestä ja viettänyt aikaa lähiluonnossa, mitä onneksi on täällä Helsingissäkin tarjolla. Olin myös hakemassa yliopistoon opiskelemaan folkloristiikkaa. Joogaopettajana omista juurista ammentava metsäjooga osui suoraan sydämeen. Olin itse tehnyt jo pitkään osan joogaharjoituksistani luonnossa, mutta en ollut vielä oivaltanut, että se saattaisi kiinnostaa muitakin. Luin itse asiassa pääsykokeisiinkin pääasiassa lähimetsässä ja meren rannalla, ja vetreyttelin kehoa välillä joogaten (istuminen kalliolla kirjaa lukien ei ole ergonomisin mahdollinen asento…). Luonnossa joogaaminen oli jotain, mitä olin siis jo tehnyt, mutta kirjan myötä ymmärsin, että omat kiinnostuksen kohteet voi yhdistää ja muitakin voi mahdollisesti kiinnostaa joogan ja suomalaisen perinteen yhdistelmä.

F

olkloristiikan opiskelija Lotta Leiwo on ammatiltaan joogaohjaaja, ja ohjaa metsäjoogatunteja. Mikä ihmeen metsäjooga? Haastattelimme Lottaa siitä, miten suomalainen kansanperinne yhdistetään intialaiseen joogatraditioon.

Mistä metsäjoogassa on kysymys?

M

etsäjoogassa yhdistyvät luonnossa oleminen ja liikkuminen sekä joogan perinteiset harjoitukset. Perinteisesti joogaan mennään seesteiselle joogasalille, jossa aistiärsykkeet on minimoitu ja joogamatto sekä muut välineet tuovat turvaa. Metsäjoogassa ikään kuin palataan joogan juurille: vuosituhansia sitten joogan alkulähteillä Indus-joen laaksossa muinaiset joogit harjoittivat asketismia ja joogasivat (ilman goretex-vaatteita ja hyttyskarkotteita) luonnossa. Suomessa metsäjooga on Villa Mandalan vuonna 2011 aloittama joogamuoto, joka ammentaa kalevalaisesta mytologiasta ja suomalaisesta luontoympäristöstä. Metsäjoogan ideologiaan kuuluu ottaa vastaan ja hyväksyä luonnon tarjoamat mahdollisuudet sekä haasteet. Luonnon näkökulmasta ei ole ”huonoa” säätä; joskus sataa, jotta luonto voisi kukoistaa ja samasta syystä välillä paistaa. Vuodenaikojen vaihtelut muodostavat syklejä, joita myös jokaisen ihmisen elämässä luonnostaan on. Metsä auttaa meitä muistamaan ja näkemään omat syklimme ja toimimaan niitä kunnioittaen.

Miten intialainen jooga ja suomalainen kansanperinne sopivat yhteen?

M

uinaissuomalaisella uskomusmaailmalla ja vanhalla intialaisella perinteellä on yllättävän paljon yhteistä, vaikka suomalainen perinne ei olekaan ehkä jatkunut niin katkeamattomana ”suusta suuhun” -perinteenä kuin intialainen joogan traditio. Suomalainen tietäjälaitos ja shamaanius ovat vahvasti tukeutuneet loitsimiseen, yrttilääkintään, laulamiseen ja yhteyden ottamiseen jonkun korkeamman kanssa. Samanlaisia elementtejä on löydettävissä intialaisesta ja joogisesta perinteestä: mantrat, ay-

26


olevan lopulta yksiä alkuperäisimpiä joogan harjoituksia, urveda ja erilaiset harjoitukset veivät harjoittajan tiedon joita erilaiset meditaatio- ja hengitysharjoitukset ovat alkulähteille. Niillä, jotka tunsivat oikeat sanat, harjoitukolleet. Metsä ja suomalainen kansanperinne koskettaset ja yrtit, oli sellaista tietoa, jonka pariin muilla ei ollut vat useimpia suomalaisia ihan toisella tavalla sieluun ja pääsyä ja näin he pitivät maailmanjärjestystä yllä. sydämeen kuin etäisemmät hindulaisuuden ja joogan Mielenkiintoista on myös se, että hindulaisessa yhtradition hahmot Brahma, Vishnu ja teiskuntafilosofiassa tunnetaan jako neljään elämänvaiheeseen (ashraSuomalainen tietäjä- Shiva. Uskon, että kaikki niin hindulaisuuden tarinat kuin mm. Kalevamaan). Kolmas näistä vaiheista on salaitos ja shamaanius lasta ammennetut tarinat, sekä metsä, nanmukaisesti metsiin vetäytymisen ovat vahvasti tukeuvoivat toimia osallistujalle peilinä, vaihe. Tietyllä tavalla suomalainen tuneet loitsimiseen, yrttijota vasten reflektoida omaa elämää, metsissä ja metsistä elänyt kansa on mieltä ja mielenmaisemaa. Sama asia elänyt koko elämänsä tätä vaihetta, lääkintään, laulamiseen saa kulttuurista riippuen hieman eri vaikka Intiassa tämä onkin tarkoit- ja yhteyden ottamiseen kasvot ja tuttuihin kasvoihin on heltanut ”eläkkeelle jäämistä” ja yhteisjonkun korkeamman pompi samastua. Tämä käy ilmi mm. kunnasta etäämmälle vetäytymistä. tutkimuksista, joissa on tutkittu ymKäytännöllisemmin tarkastel- kanssa. Samanlaisia elementtejä on löydettävissä päröivän luonnon terveysvaikutuksia; tuna joogaharjoituksen nykyisiä ei ole yhdentekevää millaisessa luonpäämääriä, joita itse kuulen olevan intialaisesta ja joogisesta nossa kukin aikaansa viettää (palauasiakkaideni joogaharjoituksen aloit- perinteestä.” tumisen ja rentoutumisen kannalta). tamisen syinä, ovat mm. rentoutuminen, rauhoittuminen, itsen ymmärtäminen ja myös henkisyys ilman uskonnollisuutta – eri Mitä metsäjoogatunnilla tapahtuu? keskustelu sitten on se, miten uskonnollisuus määriteltäisiin joogan tai suomalaisen kansanperinteen yhteydessä. arjoitus alkaa kokoontumisella metsän laidassa, Monet hakeutuvat joogan pariin myös siksi, että haluamistä kävellään usein erilaisia keskittymistekniikoivat löytää elämästä syvempiä merkityksiä kuin vain suota käyttäen metsään ja muualle luontoon tekemään joorittamista kapitalismin rattaissa. Jooga on nykyään niin gaharjoituksia. Olen itse ottanut tavaksi kiittää luontoa suosittua, että kaukaisen intialaisen tradition puoleen on ja metsän olemassaoloa aina metsään astuessani, ja usein helppo kääntyä, kun oman kansan perinne on katkennut. Monet lähtevät merta edemmäs kalaan ja etsimään vastauksia idästä, vaikka omassakin perinteessä on vaikka mitä ammennettavaa. Meillä ei ole perinteessämme (ainakaan säilyneenä) fyysisiä harjoitteita kuten joogassa, mutta toisaalta suurin osa intialaisistakin joogan harjoituksista on kehitelty 1900-luvulla varsinaisten vuosisatoja ja -tuhansia harjoitettujen mantralaulujen, keskittymis- ja meditaatioharjoitusten sekä muiden kehonpuhdistusriittien ”päälle”. Metsämietiskelyn voisi katsoa

H

kuva: sini kononen

27


lomassa teeman mukaan ja harjoitus ohjataan luonnon metaforia hyödyntäen.

tunneilla luen pätkän Kalevalaa tai ohjeistan osallistujia lausumaan omat ”pyyntirunot” hiljaa mielessä. Luonnon kunnioittaminen kuuluu harjoitukseen ja luonnossa pyritäänkin liikkumaan hiljaa ja rauhallisesti. Metsässä tehtävissä joogaharjoituksissa keskiössä on kokemuksellisuus ja mahdollisuus kääntyä kohti ympäröivää luontoa ja toisaalta kohti omaa sisäistä maailmaa. Sen sijaan, että tunnilla hinkattaisiin jonkun tietyn asennon tekniikkaa, teemme harjoituksia enemmän ”omassa rauhassa”. Joogaharjoitukset tehdään rauhallisessa tahdissa ja useissa asennoissa hyödynnetään luonnon elementtejä apuvälineinä tai osana harjoitusta. Tunnilla siis tehdään aivan samoja harjoituksia kuin ”perinteiselläkin” joogatunnilla, mutta harjoitukset muokkautuvat luonnon mukaan, ja annan asiakkaille enemmän tilaa olla omissa oloissaan yhdessä luonnon kanssa. Monet ovat vieraantuneet omasta luonnosta ja kehosta niin paljon, että tarvitsevat liikuntatunnilla jatkuvaa ohjeistusta siitä, mitä pitää tehdä, tuntea ja kokea. Metsäjoogassa haluan antaa mahdollisuuden oppia kuulostelemaan itseä ja omaa kehoa, omaa luontoa. Minulla on tapana teemoitella aina tuntini – niin sisällä kuin ulkonakin pidettävät tunnit. Metsäjoogassa teemat tulevat ympäröivästä luonnosta tai suomalaisesta kansanperinteestä sen sijaan, että harjoituksessa tutkailtaisiin vaikkapa jotain joogisen filosofian pohdintoa tai kehon anatomiaa. Mielikit, Tapiot, Sinipiiat, Ilmattaret ja muut Kalevalasta tutut hahmot vilahtelevat harjoituksen

Mitä kiireinen moderni suomalainen voi oppia metsältä?

A

jattelen, että metsässä kaikki on aina ”oikein”. Tai oikeastaan metsässä ei ole oikeaa tai väärää, asiat vain tapahtuvat ja ympäristö mukautuu sen mukaan. Metsässä seisova 100-vuotias puu ei pakene myrskytuulia tai talven kylmyyttä; oksat taipuvat tuulen mukana (ja toisinaan katkeavat) ja talvella elintoiminnot hidastuvat, jotta taas kasvukauden alkaessa puu voisi kukoistaa. Luonnossa kaikella on tarkoituksensa; ihmistä ärsyttävät hyttysparvet ovat tärkeä ravinto metsässä ihmisen korvaankin kauniisti laulaville linnuille. Vettä sataa, jotta kaikilla kasveilla ja eläimillä olisi juotavaa ja niin edelleen. Voisimmekin oppia metsältä ja puilta hyväksyntää (puu kasvaa siinä, mihin sen siemen on aikoinaan sattunut itämään), irti päästämisen taitoa (putoavat lehdet syksyllä, tuulessa katkeavat oksat) sekä ymmärrystä siitä, että myös omassa elämässä asiat asettuvat usein tietynlaisiin sykleihin (vuodenkierto) ja kaikella on tarkoituksensa (tuuli, kylmyys, kuumuus, hyttyset ja sade). Ihminen pitää huolta asioista, joita arvostaa. Metsäjooga vahvistaa yhteyttä itseen ja luontoon sekä suomalaiseen kansanperinteeseen, joten toivon, että metsäjoogatunneillani on myös luontoa ja omaa perinnettämme suojeleva vaikutus arvostuksen lisääntyessä. Suomalaisesta metsästä voi löytää kauneutta, merkityksellisyyttä ja omat juurensa, joista sitkeä suomalaisuus on versonut. Metsä ja erä ovat muinoin olleet tietynlaisia synonyymejä pyhälle. Toki aiemmin metsä on koettu myös uhkana ja pelottavana paikkana, mitä esiintyy edelleen, mutta mielestäni eri syistä. Sen sijaan, että ”palvoisimme” rahaa ja ikuista nousujohteista kehityksen paradoksia, voisimme välillä kääntyä metsän puoleen ja nähdä, että kaikki on ihan hyvin juuri nyt, satoi tai paistoi.

Lotta Leiwo & Veera Kujansuu kuva: sini kononen

28


Juuso ei osaa taidetta koska se on karhu

Onko Juuso taiteilija?

J

uuso-karhu saattaa maalata, mutta Juuso-karhu ei tee taidetta. Tämä johtuu siitä, että jokaisen taideteoksen takana on taiteen aikomus. (Joskus taiteen aikomus on ainoa asia mikä erottaa abstraktin taideinstallaation romumetallista.) Siitä, onko eläimillä tarvittavaa aivokapasiteettia luoda tarkoituksellisesti taiteeksi aiottuja teoksia, ei ole varmaa näyttöä suuntaan eikä toiseen. Majalavastajalinnuilla on selkeitä esteettisiä mieltymyksiä niiden pesärakennuksien koristelemisesta, mutta pesärakennusten kauneus tai taiteellisuus on vain välineellistä, tarkoitettu kumppanin houkuttelua varten. Eläimen voi opettaa pitelemään sivellintä, tai Juuson tapauksessa, kieriskelemään hellyyttävästi maalisen vanerin päällä. Joku voisi argumentoida, että Juuson hoitaja on itseasiassa videon taiteilija, ja että Juuso on taiteen työkalu. Juuso ei kuitenkaan välitä tuon taivaallista siitä, onko lopputulema esteettinen tai puhutteleva. Mikäli Juuso olisi tavallinen suomalainen karhu viettämässä tavallista suomalaista karhunelämää, se tuskin koskaan olisi hieronut käpälällään mutaa kiveen ja pitänyt sitä kauniina. Onkin mielenkiintoista kysyä, onko taiteen aikomus ihmislapsissa oleva sisäsyntyinen ominaisuus, vai onko sekin jollain tapaa opittu asia. Taaperoille tuntuu olevan yleismaailmallisen riemastuttavaa, kun jokin piirrin, oli se sitten tussi, keppi tai huulipunapuikko jättää jäljen alustaan. Tätäkään ei välttämättä voida pitää taiteellisena ilmaisuna. Kulttuurinen tietämys kasvaa iän myötä samaan tapaan kuin kielitaito, ja sitä voidaan kannustaa, ohjata ja kultivoida. Tämä kartuttaa taitoja, mutta taiteen tekemisen innoituksen on yhä, aina ja joka kerta, lähdettävä taiteilijan omasta aikomuksesta. Juuso ei sellaiseen aikomukseen ole kykenevä, onhan se vain yksinkertainen karhu.

Riikka Laaksoharju kuva: tom radetzki (unsplash)

29


Päivystävän folkloristin huomioita kesäretkiltä

Tänä kesänä somessa lietsottiin suomalaisia reissaamaan kotimaan upeisiin kohteisiin esimerkiksi 100 syytä matkailla Suomessa -kampanjan nimissä. Hyvä niin, sillä nähtävää ja koettavaa riittää. Kulttuuriperintökohteita, kansallismaisemia, luontoa, taidetapahtumia, ITE-taidetta... Päivystäviä folkloristeja vieraili muutamissa kohteissa, jotka herättivät liudan kysymyksiä ja veivät jälleen syvälle kulttuuristen merkitysten ja kerrostumien uumeniin.

luonnon lisäksi Helsingistä katsottuna syrjässä asuvien ihmisten ajateltiin olevan lähellä luontoa ja vailla ulkopuolisia vaikutteita, jonkinlaisessa (kulttuurisessa) viattomuuden tilassa suojassa eurooppalaisten ajatusten ja tapojen vaikutuksilta. Näiden kansallisromantiikan ajan retkien ja aatteiden myötä kansallismaisemat ovat yhä osa jotakin yhteistä tai ainakin yhteisenä pidettyä. Ne ovat koettua ympäristöä, materiaalia ja muistoja, ja niitä uusinnetaan erilaisten kulttuurituotteiden kautta. Vierailemalla Ateneumissa ihastelemassa taiteen kultakauden maalauksia asetumme osaksi pitkää jatkumoa, jossa kansallismaisemien käsitettä on rakennettu. Vaikka emme olisikaan samaa mieltä maisemien ja maalausten arvosta tai niihin liitetyistä mielikuvista, voi niiden kiistäminenkin uusintaa niille annettuja kulttuurisia merkityksiä.

Paikkojen kulttuuriset merkitykset ja merkitysten jatkumot

Omaehtoista luovaa ilmaisua

P

K

ansalliskohteiden vastapainoksi päivystäjiä vieraili myös ITE-taidekohteissa, jotka ovat osittain somen voimalla nousseet kotimaan matkailusuosikeiksi. Näitä eriskummallisia, ilmaisuvoimaisia taidekohteita on pitkin poikin Suomea, ja nämä edustavat jotakin täysin muuta kuin kansallismaisemat tai kansallisesti arvokkaaksi kohotetut kulttuuriperintökohteet. Ne ovat luovien yksilöiden itseilmaisua, kommentteja ja pohdintoja maailmasta. Folkloristiikkaa voi määritellä omaehtoisia aineettomia kulttuuri-ilmaisuja tutkivaksi alaksi ja tässä mielessä ITE-kenttä osuu hyvin lähelle tyypillisiä tutkimuskohteitamme – vaikka onkin myös aineellista. Folkloristiikassa tarkastelussa ei ole itseilmaisuun liittyvät laatukysymykset, eikä yhtä teosta pyritä arvottamaan toisen yli. ITEtaiteilijoiden kokoelmat ovatkin kiehtovia juuri siksi, että ne toimivat taidemaailman instituutioiden ulkopuolella ja jopa irvaillen taiteen laatuun liittyville kysymyksille – ja sille, miten laadun arviointi toimii myös statuksen pönkittämisenä.

aikat keräävät muistoja, niihin kiinnittyy kokemuksia ja kokemuksista syntyneitä muistoja. On helppoa ymmärtää, miksi sukumökin rannat tai perinteiset, jokavuotiset kesätapahtumat ovat meille tärkeitä. Mutta miksi meihin vetoaa myös isompiin yhteisöihin liitetyt paikat ja niiden merkityskerrostumat, kuten Kolin kansallismaisema? Ajatus Kolista kansallismaisemana liitetään 1800-luvun lopun karelianismiin ja niin sanottuun taiteen kultakauteen. Järnefelt, Gallen-Kallela ja Edelfelt etunenässä matkailivat tuonne syrjäiseen kolkkaan, jonka luonto käsitettiin “vielä” villiksi ja vapaaksi. Koskemattomuus ei aivan pitänyt paikkaansa: todellisuudessahan alueella kaskettiin metsää ja elettiin kuten missä muualla tahansa. Oleellista tässä villin luonnon ajatuksessa taisi olla ajatus ihmisen suorasta yhteydestä maisemaan – ja että tässä yhteydessä tiivistyisi jotain suomalaisuudesta. Karelianistien mielenkiinto kohdistui periferiaksi koettuun Itä-Suomeen ja Karjalaan. Koskemattoman

Päivystävä folkloristi 30


Päivystävä folkloristi -blogissa neljä folkloristiikan väitöskirjatutkijaa tarkastelee perinne- ja kulttuuriperintökenttää viralliselta sekä anarkistiselta ja omaehtoiselta laidalta. Parhaiten pysyt kärryillä ajatuksenjuoksussamme seuraamalla tiliämme Twitterissä käyttäjätunnuksella @pfolkloristi. Päivystävältä saa myös kysyä mitä tahansa laveaan alaamme liittyvää!

ITE-taiteilijoiden kokoelmat ovat kiehtovia juuri siksi, että ne toimivat taidemaailman instituutioiden ulkopuolella ja jopa irvaillen taiteen laatuun liittyville kysymyksille.”

www.blogs.helsinki.fi/folkloristi

Päivystävä folkloristi vieraili Pohjois-Karjalassa muun muassa Kolin kansallismaisemissa.

Parikkalan patsaspuisto.

31


Parikkalan patsaspuisto on kansainvälisestikin tunnettu ITE-taidekohde, joka saa matkakohteena ehdottoman suosituksen Päivystävältä folkloristilta.

kuvat: viliina silvonen


Keksityt uskonnot ovat jo täällä Kirja-arvio teoksesta Invented Religions: Imagination, Fiction and Faith (2010)

Keksityt uskonnot on käsitteenä lähtökohtaisesti provokatiivinen, eikä Sydneyn yliopiston uskontotieteen professori, Carole Cusack, epäröi myöntää sitä. Päinvastoin, Invented Religions -teos alkaa käsitteen ongelmallisuuden pohtimisella.

E

i tarvitse olla kovinkaan syvällisesti perehtynyt sosiaaliseen konstruktionismiin huomauttaakseen, että kaikki uskonnot ovat tietyssä mielessä keksittyjä. Cusack kuitenkin erottaa keksityt tässä yhteydessä sillä, miten nämä liikkeet eivät edes yritä peitellä historiaansa, joka perustuu joko perustajan luomaan kokonaisuuteen tai johonkin fiktiiviseen teokseen, kuten Matrix- tai Star Wars -elokuviin. Näitä uskontoja ei Cusackin mukaan ole tutkittu kylliksi ja teos onkin pitkälti keskustelun avaus aiheeseen. Vuoden 2010 jälkeen tämänkin kirjan uskonnoista on kirjoitettu jonkin verran enemmän, mutta mitenkään merkittävästi keskustelu ei ole lähes kymmenen vuoden aikana edennyt. Siksi Cusackin teos on edelleen hyvä ja ajankohtainen perusteos. Cusackilta on aiheen tiimoilta myöhemmin julkaistu myös toimitetut teokset The Problem of Invented Religions (Cusack & Sutcliffe, 2017) ja Introduction: Fiction, Invention, and Hyper-reality in New Religions and Spiritualities (Cusack & Kosnáč, 2016). Olen itse osallistunut keskusteluun muun muassa kirjoittamalla gradun diskordianismista ja aihe liittyy edelleen kiinteästi myös väitöstutkimukseeni uususkonnollisten yhdyskuntien rekisteröinnistä. Cusackin Invented Religions julkaistiin sinä vuonna, kun aloitin graduni tekemisen, joten ensimmäisenä diskordianismia kategorisoimaan pyrkivänä akateemisena teoksena se ilmestyi itselleni oikein sopivaan aikaan. Sittemmin olen tutustunut muun muassa Markus Davidsenin ”fiktiopohjaisten uskontojen” kattokäsitteeseen ja Adam Possamain esittämään ”hyperreaaliin uskontoon”, joissa niissäkin

on omat rajoituksensa tätä kenttää kuvaavina käsitteinä. Toistaiseksi nämä käsitteet eivät kuitenkaan ole onnistuneet tavoittamaan liikkeitä tavalla, joka ei olisi jollain tapaa arvottava ja keskustelua käydään edelleen erityisesti liittyen pastafaristen liikkeiden ja yksittäisten pastafarien uskonnonvapauteen ja oikeuksiin eri puolilla maailmaa. Invented Religions alkaa siis ”keksittyjen uskontojen” kontekstin kuvauksella ja käsitteen perustelulla. Tämän jälkeen esitellään erilaisia ”keksittyjä” uskontoja: diskordianismi, Church of All Worlds, Sub Genius, jediismi,

34


ominaisuuksia monipuolisemmin. Viimeistä kategoriaa ei vuonna 2010 ollut vielä kummemmin tutkittu, mutta nykyään monet 2000-luvun keksittyinä uskontoina mainituista liikkeistä ovat saaneet enemmän huomiota ja esimerkiksi pastafarismista olisi todennäköisesti oma lukunsa, jos kirja kirjoitettaisiin nyt. Toki kyse on hyvin erilaisista liikkeistä ja tämä näkyy myös lukujen sisällöissä. CAW on vakiinnuttanut asemaansa nimenomaan pakanauskontona ottamalla vaikutteita muun muassa wiccasta ja ympäristöaatteista. Diskordianismin perintö nousee ainakin zen-buddhalaisuudesta ja kaaosmagiasta, vaikka sen pariin joskus päädytään pakanauskontojen harjoittamisen kautta. Christopher Greer on omassa arviossaan (2014) kritisoinut Cusackin tapaa esittää diskordianismi kreikkalaiseen jumalattareen, Erikseen keskittyvänä liikkeenä. Greerin mukaan Eriksen rooli liikkeessä on usein lähinnä symbolinen, eikä samalla tavalla perustu työskentelyyn 'todellisen jumalattaren' kanssa, kuten esimerkiksi pakanauskonnoissa erilaisten jumaluuksien kunnioittaminen monesti on. Ainakin ennen 1990-lukua hänen mukaansa diskordianismi keskittyi lähinnä zine-kulttuurin kehittämiseen. Toisaalta diskordianismia on monenlaista, eikä Cusackin tulkintaa voi pitää täysin vääränäkään. Tämä tulkintojen ristiriitaisuus kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten liikkeiden empiirinen tutkimus olisi tärkeää teoreettisen tarkastelun rinnalla. Liikkeiden sisäinen monimuotoisuus tulisi myös paremmin esiin. Tämä näkyy jo aiemmin mainitsemassani pastafarien esittämässä kritiikissä liikkeen syntyhistoriaan liittyen. Aineiston puutteessa Cusackin tulkinnat ovat kuitenkin ymmärrettäviä ja onneksi keskustelu on jatkunut vuoden 2010 jälkeen. Käsittääkseni esimerkiksi diskordianismista ei ole ollut empiiristä tutkimusta ennen omaa opinnäytetyötäni, joka valmistui vuonna 2012 (Mäkelä, 2012). Toisinaan tämänkin kirjan käsittelemiä uskontoja kutsutaan parodisiksi1 ja esitellyistä liikkeistä SubGenius on Cusackin mukaan selkeimmin toista liikettä (skientologiaa) parodisoiva aate. SubGenius parodioi myös laajemmin materialismia ja konsumerismia myymällä muun muassa pappisvihkimyksiä Internetissä. Tämän perinteen on omaksunut myöhemmin myös pastafarinen liike. Kuten Cusack huomauttaa, parodisuuden määrittelyssä hankaluus tietenkin on se, että sisäisiin uskomuksiin tai henkisyyden niin kutsuttuun rehellisyyteen on vaikea ulkopuolisen ottaa kantaa. Siinä mielessä myös opillisen ja historiallisen käsittelyn hyödyt korostuvat tässä teoksessa empiirisen aineiston puutteessa ja teoksen hyviä puo-

matrixismi ja pastafarismi. Lisäksi joitain muita ilmiöitä, kuten näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen, mainitaan ohimennen, mutta Cusack pitää esimerkiksi kyseistä yksisarvista lähinnä kritiikkinä uskomista kohtaan, eikä niinkään uskontona. Otsikkotasolle nostetut liikkeet ovat jollain tapaa vakiintuneita nimikkeitä toiminnalle, jota on ollut enemmän tai vähemmän 1900-luvun puolivälin jälkeen ja 2000-luvulla kasvavissa määrin. Historia on siis lyhyehkö ja liikkeiden alkuperä tunnetaan hyvin. Tähän perustunee myös Cusackin väite siitä, että liikkeet ovat ylpeitä keksitystä historiastaan. Toisaalta myöhemmin pastafarit ovat kritisoineet tätä väitettä liian ulkopuolisen tutkijan tulkintana, koska heidän pyhän kirjansa mukaan Lentävä spaghettihirviö loi maailman noin 5000 vuotta sitten ja Pastafarisen evankeliumin kirjoittaja, Bob Henderson, on vain yksi liikkeen kanavista nykymaailmassa. Toisaalta diskordianismin perustajien sanotaan itse käännyttäneen itsensä (esim. Mäkelä 2012, Adler 1986), joten lienee aiheellista kysyä, onko uskonnon alkuperällä väliä, jos se toimii harjoittajilleen. Tätä kysyy myös Cusack, vaikka ei tosiaan käytä aineistonaan harjoittajien näkemyksiä, jolloin uskontojen esittely jää hyvin pintapuoliseksi. Uskonnon alkuperään perustuva kategorisointi onkin mielestäni näiden uskontojen luokittelun suurimpia ongelmia. Historiallinen luokittelu on monille uusille uskonnoille toisarvoinen legitimaation tapa. Jeesuksen, Buddhan ja Muhammedin pitkän historian painotus saattaa olla tärkeää, mutta 1950-luvulla eläneiden Kerry Thornleyn ja Gregory Hillin tai 2000-luvulla eläneen Bobby Hendersonin historiat ovat ehkä liian lähellä omaamme, jotta osaisimme vielä tarkastella heitä muina kuin pilantekijöinä – ellemme sitten satu olemaan diskordianisteja tai pastafareja tai muuten avomielisiä henkisyyden erilaisten ilmenemismuotojen suhteen. Juuri siksi, että tämä kirja haastaa aiempia tutkimuksellisia käsityksiä uskonnoista, on se tärkeä osa uskontotieteen ja muun kulttuurintutkimuksen kentän peruslukemistoa. Teoksen varsinaiset luvut painottuvat vähän vaihtelevin tavoin. Diskordianismiluvun otsikossa ”Kaaos on jumalatar”, mutta Church of All Worldsin ja SubGeniuksen yhteydessä otsikot listaavat jo laajempia ajatuksia, joita liikkeet tukevat ja kuvaavat jopa harjoitteita. Church of All Worldsin (CAW) otsikko mainitsee liikkeen vaikutteiksi scifin, ympäristötietouden ja holistisen pakanallisen maailmankuvan. SubGeniuksen yhteydessä on mainittu scifimythos, kulttuurin jumitus ja slackin pyhyys. 2000-luvun keksityt uskonnot on asetettu samaan lukuun keskenään. Lukujen otsikoinnissa olisi voinut pitäytyä joko yhtä näpäköissä toteamuksissa, kuten diskordianismin ”Kaaos on jumalatar” tai kenties esitellä myös diskordianismin

1 Esimerkiksi suomalaisten yhdyskuntien rekisteröintiyrityksien, kuten Suomen pastafarisen kirkon ja Suomen Äärimmäisen Vapaan Eristisen Liikkeen yhteydessä (Mäkelä, 2018).

35


lia onkin se, miten laajasti Cusack on valinnut perinteitä esiteltäväksi. Vaikka perinteiden sisäisen vaihtelevuuden käsittely kärsii, niiden välinen monipuolisuus tulee kiitettävästi ilmi. Kirjan yksiä keskeisimpiä väitteitä on, että uskontojen keksiminen ja tällaisten liikkeiden seuraaminen on väistämätöntä yhteiskunnassa, joka keskittyy kuluttamiseen ja uutuuden viehätykseen, kuten omamme. Vaikka kaikki uskonnot nähtäisiin ihmiskunnan kulttuurisina tuotteina (Peter Berger) tai esimerkiksi leikinomaisena kehityksenä (Kliever), Cusackin merkityksessä perinteiden uutuus korostuu. Tällaisilla liikkeillä ei ole tarvetta argumentoida uskottavuuttaan tuhatvuotisen historiansa kautta. Toisaalta yhteiskunnan käsitykset laahaavat vielä perässä ja esimerkiksi rekisteröintipyrkimyksissä ja yhteiskunnallisen legitimaation tavoittelussa jonkinasteinen historiallinen vakiintuneisuus on vielä kriteerinä. Suomessa Cusackin esittelemiä uskontoja edustavia liikkeitä ei ole onnistuttu rekisteröimään2, mutta esimerkiksi vuonna 2019 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on kolme erillistä pastafaritapausta käsittelyssä. Joissakin maissa pastafariset ryhmät ovat saaneet vakiinnutettua asemaansa. Ruotsissa vuonna 2012 rekisteröidyn Kopimistisen yhdyskunnan edustama kopimismi voisi myös sopia kirjan uskontojen joukkoon. Rekisteröintikriteerit vaihtelevat maittain niin paljon, että suoranaista vertailua niiden välillä on vaikeahko tehdä ja Cusackin esittelemien uskontojen monimuotoisuus herättää myös kysymyksen siitä, onko niitä tarvetta kategorisoida saman otsikon alle. Cusackin avaama keskustelu on tärkeää myös uskontotieteen kehityksen tarkastelun kannalta, joten vaikka saatan olla jossain mielessä jäävi, suosittelen teosta aivan kaikille uskonnoista ja tieteellisistä tai kulttuurisista virtauksista kiinnostuneille. Vaikka maailma ei ehkä ole vielä valmis keksityille uskonnoille, lienee hyvä alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan niiden tuloon, sillä todellisuushan on, että keksityt uskonnot ovat jo täällä.

Kirjallisuus Cusack, Carole & Sutcliffe, Stephen 2017. The Problem of Invented Religions. Abingdon-on-Thames: Routledge. Cusack, Carole & Kosnáč, Pavel 2016. Fiction, Invention, and Hyper-reality: From Popular Culture to Religion. Abingdon-on-Thames: Routledge. Davidsen, Markus 2014. The spiritual Tolkien milieu: a study of fiction‐based religion. Väitöskirja, Leiden University. http://hdl.handle.net/1887/29078 Greer, Christian 2014. “Carole M. Cusack. Invented Religions: Imagination, Fiction and Faith. Reviewed by J. Christian Greer”. S.109-114. Correspondences 2.1. http:// correspondencesjournal.com/issue-2-1/ Possamai, Adam 2005. Religion and Popular Culture: A Hyper-real Testament. Bern: Peter Lang. Mäkelä, Essi 2012. Parodian ja uskonnon risteyksessä: Notkea uskonto suomalaisten diskordianistien puheessa. Pro gradu, Helsingin yliopisto. http://urn.fi/ URN:NBN:fi-fe201206085940

Essi Mäkelä

Kirjoittaja toimii väitöstutkijana Helsingin yliopistossa.

2 Rekisteröintiä ovat yrittäneet kirjan uskontoihin liittyen Suomen Pastafarinen kirkko ja Suomen Äärimmäisen Vapaa Eristinen Liike.

36


”Katsomossa kovat penkit” Kulttuurintutkijoiden rehelliset elokuva-arviot Sodankylän elokuvajuhlilta

Sodankylän 34. elokuvajuhlat ylsivät kuulemma uuteen katsojaennätykseensä tänä vuonna. Kortensa katsojaennätyksen kekoon olivat kantamassa Napakairan parhaat (ja ainoat?) elokuvakriitikot Veera ja Toni. Päivätolkulla arvoituksellisia taide-elokuvia pienessä humalassa, huonoja unia paikallisen lukion jumppasalin lattialla ja pääosin pitsasta koostuva ruokavalio hämärtävät viimeisetkin järjen hippuset. Kotiin selvittiin, mutta mikään ei ole enää entisellään ja tämän jutun kirjoittaminenkin tuntui hyvältä ajatukselta.

Varda: Cléo Viidestä Seitsemään (1962) Ranskan uuden aallon klassikoita. Cléon ja Antoinen vaikeuksiin olisi helpompaa samaistua, jos kahta ranskankielistä lausetta kohden olisi enemmän kuin kolme sanaa suomenkielistä tekstitystä. Pitäisi kai vaan opetella ranskaa.

Desplechin: My sex life… Or how I got into an argument (1996) Veera juuttui vessajonoon. Olisi varmaan ollut aivan käypä pätkä.

Ray: Pather Panchali (1995) Intialaisen uuden aallon elokuvan kiistaton tähti. Keskustelemme tietäväisinä, kuin olisimme nähneet montakin intialaista uuden aallon elokuvaa. Vaikeuksien kautta vaikeuksiin. Kissaparkoja retuutettiin. Veera nukkui.

R

ehellisten elokuva-arvioiden kautta siis mahdollisimman todenmukainen kuva Sodankylän elokuvajuhlien tunnelmasta.

Mass: Zirneklis (1992) Neuvostoliiton jälkeisen Latvian elokuvateollisuudessa on saatu… ideoita. Hämähäkiksi muuttunut taiteilija, pappi ja alaston punatukkainen seksipommi taistelevat saunassa. Seksipommi liukuu saippuoituna pitkin lattiaa kuin curling-kivi, mutta Markku Uuspaavalniemeä ei näy missään. Veera onnistui kaikesta vauhdista ja vaarallisista tilanteista huolimatta nukkumaan.

Côte: Ghost Town Anthology (2019) Erinomaista aavemaista fiilistelyä. Katsomossa kovat penkit. Veera nukkui.

Makhmalbaf: Gabbeh (1996) Veeraa lukuun ottamatta kaikki jäivät leffan sijasta hoilaamaan karaokea Bar Revontulessa. Harmi, sillä Gabbeh on aivan helkkarin tykki leffa mattojen kutomisesta. Karaoken ohjelmistossa kuulemma “Mahtava peräsin ja pulleat purjeet” sekä “Tulta päin”. Korvaamattomia kulttuurikokemuksia kai nekin.

Pasolini: Mamma Roma (1962) Pasolinin varhaistuotannon neorealistisessa klassikossa on yleisön joukossa Taputtaja. Täysin sattumanvaraisissa kohdissa Taputtaja taputtaa ja huutelee typeryyksiä kuten vaikkapa “Hyvä kohtaus!” Taputtaja poistetaan salista reilun puolen tunnin kuluttua, mutta yleisö ei valitettavasti osoita tarpeeksi ironiantajua taputtaakseen tällöin.

37


Bonuselokuva: Lungin: Ostrov (2006)

Valkeapää: Koirat eivät käytä housuja (2019)

Festarien jälkeen lestijärveläisen maatilan olkkarissa Youtubesta katsottu helmi, jossa pienen venäläisen ortodoksiluostarin asukkaista vain yksi näyttää tajunneen, miten olla kunnollinen munkki. Veera oppi myös ajamaan traktoria.

Pekka Strang haluaa tulla kuristetuksi, repii kyntensä irti. Krista Kosonen lateksissa pissaa hänen päälleen. Tonin mielestä vuoden parhaita leffoja.

Kotimainen yllätysensi-ilta (2019)

Bonuselokuva #2: Kassila: Meiltähän tämä käy (1973)

Tekijät ja järjestäjät toivoivat, ettei yllätysensi-illasta kerrota julkisesti tai kirjoiteta arvioita ennen elokuvan virallista ilmestymistä syyskuussa. Koska “se mikä tapahtuu Sodankylässä pysyy Sodankylässä”. Jos Toni olisi ollut tämän elokuvan tekijä, hänkin toivoisi kriitikoiden olevan hiljaa. Ihan syyskuun jälkeenkin.

Toni katsoi paluujunassa, jossakin Tampereen ja Tikkurilan välillä, Areenasta “loiventavan”. Matti Kassilan ohjaama myöhäinen ja vähän myötähäpeää herättävä rillumareihupailu. Netti pätki pahasti ennen Hämeenlinnaa. Elokuva on prototyyppinen mieselokuva: viinaa ja naisten piinaa. 70-luvun estetiikka ja autenttinen, kuulas hippibiisi rakkaudesta parhaaseen Love Records -tyyliin pelastivat paljon.

Žebriūnas: Devil’s Bride (1974) Liettualainen kansanperinnemusikaali! Musiikki on hyvää, mutta kohkaus alkoi uuvuttaa puolivälin jälkeen. Joku yleisössä nauroi aivan liian kovalla äänellä koko ajan. Ei sentään taputtanut.

Suosittelemme Sodankylän elokuvajuhlien ainutlaatuisen uneliasta ja mieltä ylentävän kultturellia tunnelmaa kaikille, jotka kokevat tarvetta tuntea itsensä aiempaa uskottavammiksi kulttuurin kuluttajiksi – ja jaksavat istua tuntikausia junassa ja bussissa kohti pohjoista, vaikkei Sodankylässä ole edes tuntureita. Nähdään siellä ensi vuonna!

Daiyrbekov: Song of the Tree (2018) Sympaattisen ja ehdottoman etnografisesti relevantin kirgiisimusikaalin näytöksessä kolme eeppistä päivää sisäpiirivitsejä, valvomista ja yleistä hauskuutta alkoivat vaatia verojaan. Nauratti epäasiallisissa kohdissa, eikä loppua meinannut tulla. Olimme jo melkein kuin Taputtaja. Pahoittelut muulle yleisölle ja kirgiiseille, jotka tekivät ihan pätevän elokuvan.

Veera Kujansuu & Toni Saarinen

“Ei tänne hauskaa tultu pitämään”, toteavat vakavasti otettavat elokuvakriitikot Sodankylän pääraitin ravintola Rooperantessa, jossa iskärokki raikaa ja paikalliset sedät tulevat liiankin tutuiksi.

38


Talonpoikaiskulttuurisäätiö toimii elävän maaseutukulttuurin hyväksi. Palkitsimme viime vuoden parhaana talonpoikaiskulttuuria käsittelevänä opinnäytetyönä Helsingin yliopiston Kulttuurien osastolle tehdyn pro gradu -tutkielman Lapikasta lattiaan kansanomaisten kenkien aineellinen aineeton perintö, tekijänä Anu Skön. Toivomme opinnäytekilpailun kannustavan opiskelijoita syventymään talonpoikaiskulttuurin moninaisiin ilmiöihin. Julkaisemme parhaillaan Talonpoikaisjärjellä -podcastia. Podcast löytyy Soundcloudista ja sitä juontavat tietokirjailija Juha Kuisma ja kansatieteilijä Pia Olsson.

Teemme mielellämme yhteistyötä opiskelijoiden kanssa; tuo ideasi meille, niin pohditaan yhdessä toteutusta! Tarjoamme myös opinnäytetöille aiheita eri hankkeiden yhteydessä. Löydymme Facebookista, Instagramista ja Youtubesta. www.talonpoikaiskulttuurisaatio.fi www.kekri. www.kekri.fi


Profile for Napakaira

Napakaira 2019  

Advertisement
Advertisement
Advertisement