Page 1

2


TIIA VAJANTO

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Tiia Vajanto ja Myllylahti Oy ISBN 978-952-202-851-8 (Sidottu) ISBN 978-952-202-873-0  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017 4


5


6


I DOWN UNDER

7


Takaa-ajo Keskellä kauppakeskusta oli käynnissä kiivas takaaajo. Ylös yksiä rullaportaita, alas toisia, juoksua pitkin poikin kauppakujia, joiden myymälät olivat vielä tähän aikaan aamusta suljettuja. Kolmen pojan remuava joukkio jahtasi itseään melkein päätä lyhyempää, hintelää poikaa. Jahtaajiaan karkuun kuin hengenhädässä juoksevalla pojalla oli hieman kuluneet farkut ja raidallinen paita, ja hän näytti suhteellisen tavalliselta, joskin melko pieneltä yläkoululaiselta isoine reppuineen. Pojan nimi oli Sisu. Hän oli seitsemännellä luokalla, kuten häntä takaa-ajava poikakolmikkokin: Kai, Olli ja Mikko. Tästä juontui poikajoukon itselleen antama nokkela nimitys Kolmikko. Aluksi oli ollut vain OlMi, poikakaksikko, joka usein keksi kaikenlaista jäynää muille. Sitten Kai oli tullut heidän luokalleen ja Mikko ja Olli olivat tyystin muuttuneet. Kolmikkoa välttelivät muutkin kuin Sisu. Jostain syystä kuitenkin juuri hän oli joutunut poikien silmätikuksi. Sisu oli koko syyslukukauden, 8


talven ja alkukevään juossut Kolmikkoa pakoon – niin hänestä ainakin tuntui. Ja jälleen juostiin. Taas kerran sydän hakkasi rinnassa, keuhkot olivat revetä ja märkä paita liimautui selkään. Tämä viikko ei todellakaan alkanut hyvin: oli maanantaiaamu, ja kello oli vasta puoli yhdeksän. Yhdeksältä alkaisi koulu. – Hei Gifu heitä pastilli! Miten joku noin veltto voi olla nimeltään Sisu? Ootko ampunut montakin örkkiä viime aikoina? Ootko katsonut piirrettyjä siskos kanssa? Asteikolla neljästä kymmeneen, minkä arvosanan saa Iiriksen bosat? Sisu ei jaksanut edes miettiä, mitä voisi huutaa pojille takaisin. Se olisi kuitenkin turhaa eikä huutaminen edes onnistuisi hengästyneenä. Jos hänen onnistuisi pakoilla poikia vielä vartin, nämä ehkä luovuttaisivat ja suuntaisivat koululle ehtiäkseen ajoissa tunnille. Vartti oli kuitenkin pitkä aika juosta. Pakoon juokseminen oli Sisusta ärsyttävää ja tyhmää, kuin mikäkin lapsellinen poliisi ja rosvo -leikki. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin antautua Kolmikon käsiin vapaaehtoisesti. Sisua raivostutti ja harmitti ja hän puri hammasta vihaisena: mikseivät ne voineet jättää rauhaan? Miksi hän ei saanut olla omissa oloissaan koulun ulkopuolella, kävellä kenenkään häiritsemättä bussipysäkille tai 9


maleksia ostarilla niin kuin muutkin? Alakoulussa kiusaaminen oli ollut lähinnä nimittelyä, tavaroiden piilottamista ja talvella lumipesuja. Pilkka liittyi yleensä joko hänen pieneen kokoonsa tai hänen muihin ominaisuuksiinsa, kuten omaperäisiin harrastuksiin tai hänen perheeseensä. Edelleen hän joutui päivittäin kuuntelemaan luokan poikien irvailua. Kolmikko tuntui keksivän samoista aineksista loputtomasti uusia versioita. Kiusanteko yleensä jatkui ja jatkui, kunnes Sisu menetti malttinsa ja sekosi sanoissaan yrittäessään pärjätä poikien nokkeluuksille. Sisu oli kuvitellut kiusaamisen loppuvan yläkoulussa. Samat luokkakaverit olivat kuitenkin seuranneet mukana samalle luokalle, ja nyt kiusaaminen oli muuttunut Kain myötä rankemmaksi: ilkkumisen ja tönimisen lisäksi pojat kävivät nyt myös käsiksi. Koulutunneilla joutui väistelemään lentäviä pyyhekumeja, paperitolloja ja jopa niittipistoolin niittejä. Tämän lisäksi hänen päätään oli uitettu vessanpöntössä ja hänet oli tuupittu kerran jos toisenkin maahan. Kurjinta oli kuitenkin jäädä porukan ulkopuolelle ja olla yleinen naurun kohde. Joskus Kolmikko ahdisti hänet johonkin nurkkaan tai istutti hänet tiukasti toisten ympäröimänä penkille. Sitten hänet pakotettiin lähettämään tyhmiä viestejä luokan tytöille. Sisusta oli pariin otteeseen pyörinyt koulus10


sa oppilaalta toiselle lähetetty kännykkäkuva, jolle kaikki olivat naureskelleet. Toisessa kuvassa hän oli vaihtamassa housuja liikuntatunnin jälkeen, ja toinen oli otettu poikien vessan pisuaarilla. Sisu ei tiennyt, kuinka moni oli kuvat nähnyt. Kolmikon tuntien aika moni. Nyt hänelle ei nauranut enää vain koko luokka ja koko koulu, vaan koko kaupunki ja koko maailma. Sisu ei ollut kertonut kuvista äidilleen, mutta toisesta tapauksesta äiti oli saanut tietää erään Sisun luokalla olevan pojan kautta, koska molempien äidit kävivät samassa joogassa. Häpeän puna nousi Sisun kasvoille aina kun nämä nolot tapaukset pulpahtivat hänen mieleensä. Hän yritti kovasti unohtaa ne, mutta heikoin tuloksin. Siitä piti myös Kolmikko huolen.

11


Limsa-automaatti Sisu oli välillä onnistunut eksyttämään Kolmikon, mutta vain tilapäisesti. Reppu ja huono kunto hidastivat oleellisesti Sisun juoksua. Nyt reppu hakkasi erityisen ikävästi selkää, vaikka siellä ei ollut kuin tänään tarvittavat koulukirjat. Tällä kertaa Sisun teki mieli vain yksinkertaisesti pysähtyä. Juoksu tuntui niin turhalta, sillä Kolmikko ei luovuttaisi ennen kuin saisi hänet kiinni. Mutta mitä hän sen jälkeen tekisi? Käskisi Kolmikkoa jättämään hänet rauhaan, koska kiusaaminen oli lapsellista? Sanoisi, että pienempiään ei saa kiusata? Uhkaisi opettajalla ja äidillä? Anelisi armoa? Tai tappelisi ylivoimaa vastaan ja yrittäisi kerrankin motata takaa-ajajia köniin? Viimeisin vaihtoehto ei ainakaan onnistuisi, kun oli yli päätä lyhyempi muita. – Pysähdy örkki, seis tai ammun, kuului räkäisen naurun saattelema huuto jostain hänen takaansa. Joskus takaa-ajajat päästivät sarjatulta muistuttavaa ääntä tai matkivat ohisuhahtavia luoteja.

12


Sisu oli viime syksynä pitänyt luokalle äidinkielen tunnilla esitelmän tietokonepeleistä, joita hän pelasi paljon. Niissä seikkaili örkkejä, haltijoita, peikkoja ja monia muita fantasiahahmoja. Hän oli ensin jännittänyt esiintymistä aivan hirveästi, takellellut, punastellut ja seonnut sanoissaan. Esitelmä oli loppujen lopuksi kestänyt kuitenkin yli tunnin. Sisu oli vauhtiin päästyään uppoutunut innostuneena kuvailemaan pelien juonikäänteitä, hahmojen erityisominaisuuksia ja taisteluvarusteita niin, ettei ollut edes kuullut opettajan kehotuksia päättää esitys. Tuntikin oli jo loppu. Hän oli havahtunut vasta siihen, että luokka nauroi täyttä päätä. Sisua harmitti, sillä luokkakaverit eivät tuntuneet oivaltavan, mistä pelaamisessa oli kyse. Ei se ollut aivotonta örkkien räiskintää vaan strategiapeli! Ja hän oli siinä aika hyvä. – Voi paska tätä, Sisu manasi ääneen ja kuuli heti äidin torumisen mielessään. Hän yritti etsiä katseellaan piilopaikkaa, mutta näin aikaisin kaikki kaupat olivat kiinni. Muutamia kertoja hän oli onnistunut karistamaan Kolmikon kannoiltaan syöksymällä johonkin auki olleeseen liikkeeseen ja piiloutumalla hyllyjen taakse tai sovituskoppiin. Roskiksen taakseko? Ei vain ollut yhtään roskista näköpiirissä. Elokuvateattereiden pahvimainoksetkin olivat vielä lukittujen ovien takana. Sii13


voojan kärryjäkään ei näkynyt. Kukkaistutusten sekaan? Ei, sitä hän oli kerran yrittänyt ja ollut sen jälkeen aivan mullassa. Kouluun saakka hän ei kyllä jaksaisi juosta, se oli varmaa. Jotain piti keksiä. Tai entä jos vain pysähtyisi, sittenkin? Se olisi kyllä luovuttamista. Sisu vilkuili sivusilmällä liikkeiden lasi-ikkunoista heijastuvaa punakkaa kuvajaistaan, ja se masensi häntä entisestään. Häntä ärsytti vaatekauppojen mainokset, joissa kauniit, hymyilevät mallitytöt ja komeat mallipojat keikistelivät ja poseerasivat rennosti. Kauniiden ihmisten ei tarvitse juosta, hän ajatteli katkerana. Miksi hänen elämänsä oli tällaista? Ei hän halunnut olla mallipoika, hän halusi vain olla rauhassa ja keskittyä omiin juttuihinsa. Sisu sai hieman etumatkaa, kun joku Kolmikosta kompastui – sitä seurannutta huutoa ja sadattelua ei voinut olla kuulematta. Sisu harppoi pysähdyksissä olevat liukuportaat alas ja tajusi siinä samassa valinneensa reitin, joka veisi umpikujaan. Alin kerros oli pelkkää käytävää täynnä pieniä liikkeitä, jotka nyt olivat tietysti kiinni. Muita ihmisiä ei näkynyt. Seuraakohan joku vartija edes valvontakameran ruutuja, Sisu mietti, kun tajusi pelin olevan menetetty. Liukuportaiden takana seisoi vain yksinäinen limsa-automaatti ja sen vieressä roskakori. Sisu näki sen portaita alas harppoessaan. 14


Limsa-automaatti oli melkein parimetrinen hökötys nurkassa. Sen taakse tai sivulle ei voinut mitenkään piiloutua. Sen päälle voisi teoriassa ehkä kiivetä. Sisu oli kuitenkin aika varma, ettei pääsisi kapuamaan automaatin sileää pintaa ilman kunnon jalansijoja. Ylhäällä hän ei olisi piilossa, päinvastoin varsin hyvin esillä. Sisu harppoi kuitenkin automaatille, koska ei muutakaan keksinyt. Joku oli jättänyt sen vieressä olevan roskiksen päälle uskonnollisen esitteen. Sen kannessa oli leijonan kanssa kauniilla aurinkoisella kukkaniityllä kävelevä nuori nainen, ja lisäksi suuri joukko onnellisen näköisiä kauniita ihmisiä. Auttaisikohan joku jumala, jos rukoilisi, Sisu mietti myrkyllisesti. Hän kuvitteli huvikseen, miten käytävään syöksyisi suuri aalto ja veisi kauhistuneen Kolmikon mennessään hänen seistessään voittajana ylhäältä lankeavassa kirkkaassa valossa. Se olisi kuin jostain elokuvasta. Ja juoni jatkuisi tietysti niin, että ylemmälle tasanteelle alkaisi kerääntyä ihmisiä katselemaan, kun hän haukkoisi henkeään taistelusta uupuneena, mutta voittajana. Joku väkijoukossa alkaisi taputtaa ja lopulta kaikki hurraisivat hänelle. Sisu karisti ajatuksen mielestään. Lähestyvän joukkion äänet kuuluivat selvästi. Myös Kolmikko tiesi, että alakäytävä oli umpikuja. Siksi heillä ei tuntunut olevan mikään kiire. Kolmikko olikin jäänyt 15


portaiden yläpäähän kinastelemaan. Puheen kuuli hyvin, vaikkei poikia näkynytkään. Sisu huokaisi. Peli oli tosiaan pelattu. Hän voisi hyvin istuutua lattialle tai kävellä takaisin rullaportaille päin tai jäädä vain odottelemaan Kolmikon saapumista. Positiivista oli, että eivät pojat häntä pahasti hakkaisi. He todennäköisesti vain retuuttaisivat hänet kouluun, tönisivät ja naljailisivat koko matkan ja tekisivät jonkin jäynän: tönäisisivät kuralammikkoon, uittaisivat hänen reppunsa vessanpöntössä tai kastelisivat hänen housunsa takamuksen koulun vessassa, niin että hän näyttäisi laskeneen alleen. Sisu työnsi kädet taskuihinsa – vasemman taskun pohjalla sormet tapasivat kolikon, jonka olemassaolon hän oli tyystin unohtanut. Hän oli löytänyt sen muutama viikko sitten samaisen ostoskeskuksen lattialta. Se oli yhden dollarin kolikko Australiasta. Sen toista puolta koristi naisen pää – ei kai Australiassa mitään kuningatarta voinut olla, Sisu oli miettinyt kolikon löydettyään. Toisella puolella oli joukko kenguruita, kuinkas muuten. Juuri hauskojen kenguruiden tähden hän oli sujauttanut kolikon taskuunsa. Sisu pyöritteli kolikkoa sormiensa välissä ja hetken mielijohteesta sujautti sen automaatin raha-aukosta sisälle. Jospa sillä kuitenkin saisi limsan. 16


Hän voisi vaikka ravistaa pulloa ja suihkuttaa sisällön Kolmikon päälle. Sisu kyllä tiesi, ettei ikinä uskaltaisi niin tehdä. Raha kilahti laitteen sisään, tietysti. Olipa tyhmä teko, Sisu ehti soimata itseään. Nyt hän oli menettänyt vielä hienon kengurukolikkonsakin. Sisu painoi yhtä valintanappia miettimättä sen kummemmin mitä. Hän ei todennäköisesti saisi juomaa, joten samapa se, mitä valitsi. Täsmälleen samalla hetkellä ostoskeskuksen kattovalot kirkastuivat sokaiseviksi ja maailma tuntui heilahtavan. Sisun silmissä sumeni ja korvissa kävi äkillinen paineaalto. Sisu puristi silmänsä kiinni ja peitti korvansa käsillään. Häntä heikotti; vatsassa muljui samaan tapaan kuin huvipuiston laitteessa tai lentokoneen laskeutuessa. Sydän tuntui jättävän muutaman lyönnin väliin. Sisu tajusi hatarasti, että jotain erikoista oli tapahtumassa. Kova lattia oli kadonnut jalkojen alta. Hän tajusi seisovansa jossain lämpimässä ja hieman upottavassa.

17


Kohtaaminen aavikolla Sisu tajusi nojaavansa toisella kädellään juomaautomaattiin. Toisella kädellä hän hieroi silmiään, joissa tuntui olevan hiekkaa. Näkökenttä pyöri, eikä hän pystynyt kohdistamaan katsettaan kunnolla. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut? Oliko hän saanut sähköiskun tai sairauskohtauksen? Vai oliko tapahtunut jonkinlainen räjähdys? Ei hän ollut kyllä takuuvarmasti mitään räjähdystä kuullut. Kaikki äänet tuntuivat hiljenneen ostoskeskuksen käytäviltä. Oliko hän kuuroutunut? Kun Sisu alkoi taas nähdä kunnolla, hän tajusi tuijottavansa tiukasti juoma-automaatin valintapainikkeita: kivennäisvettä ja seitsemää erilaista limsaa. Sisu ei uskaltanut kääntää katsettaan. Jotain erikoista OLI tapahtunut, siitä hän oli täysin varma. Mutta olikohan se jotain vaarallista? Aivot löivät tyhjää. Ja mistä se jokin pehmeältä tuntuva oli yhtäkkiä ilmestynyt jalkojen alle? Hänellä oli aikamoisen kuumakin. Jotain piti kuitenkin tehdä ennen kuin Kolmikko ilmestyisi paikalle. 18


– Taisit jäädä ilman juotavaa. Harmi juttu. Mutta ei sinulla tainnut oikeasti olla edes jano, eikö niin? Sisu tuijotti edelleen automaattia. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan, kuka puhui. Ei ainakaan kukaan Kolmikosta. Vartiointiliikkeen mieskö? Se, joka oli kerran ajanut heidät ostoskeskuksesta ulos? Käytävähän oli ollut satavarmasti tyhjä, kun hän oli sännännyt sinne. Kai hänen oli vain käännyttävä ja kohdattava, mitä tuleman piti. Ei hän ollut mielestään tehnyt mitään rikollista tai kiellettyä. Hitaasti hän kääntyi ympäri. – Kenguru, Sisulta pääsi ällistynyt huudahdus. Hänen edessään seisoi aikuisen ihmisen kokoinen kenguru. Punaruskea sellainen. Sillä oli kädet lanteilla ja päässä aurinkolasit. Ei voinut olla totta. Maisemakin oli muuttunut, ostoskeskus oli kadonnut ja sen tilalla oli silmänkantamattomiin punaista hiekkaa ja pensaikkoa! Tähän oli pakko olla jokin järkevä selitys, Sisu mietti. Hän oli todennäköisesti seonnut. Ehkä hänen päähänsä oli pudonnut ostoskeskuksen katosta jotain painavaa. Tai ehkä tämä oli vain unta, ja hän ei ollut vielä edes herännyt maanantaiaamuun. Hän oli kuitenkin varma, että oli hereillä ja aivan tajuissaan. – Aivan oikein havainnoitu, nuori mies, kenguru sanoi ystävällisesti. – Mitä oikein mahdoit odottaa? Jotain ihan muuta? 19


– Eeh, Sisu aloitti, mutta lause ei oikein ottanut muotoutuakseen. Hän yritti kasata ajatuksiaan, mutta ei saanut niihin tolkkua. Itsensä löytäminen keskeltä aavikkoa tavallisena arkipäivänä oli jo vähän liikaa. Ja sitten vielä puhuva kenguru! – No jos sinä et saa muuta sanottua, niin saanko esitellä itseni: kukako, ken? Guruko? Ei ihan, mutta melkein: Kenguru, siis Kenguru, isolla Koolla. Vaikka ei sillä koolla kai oikeastaan ole väliä, se sanoi ja jatkoi vielä sanailuaan: – Ilman koota jää jäljelle en guru, ruotsin epämääräisellä artikkelilla. Olenko minä sitten epämääräinen, se sinun pitää itse päättää. – Tarkemmin sanoen oikea nimeni on Rufus. Se on tosin aika tavallinen nimi täällä päin. Australialainen jättikenguru. Pussi- eli kassieläin, se sanoi taputtaen samalla vatsapussiaan ja kohentaen olallaan roikkuvaa reppua. – Korvat pitkät ja suipot, kuono neliömäinen, ruokailevat yleensä aamulla tai illalla, kun on viileää, Kenguru jatkoi kuin siteeraten jotakin tietokirjaa. – Ehdin jo tovin odotella ja luulin, ettet tulekaan. Se olisi ollut varsin harmillista. Onneksi kuitenkin päätit tulla, se sanoi ojentaen Sisua kohti suurta kättään, tai käpäläänsä. Sisu tarttui siihen, kun ei muutakaan hölmistyksissään osannut. Karvainen kädenpudistus oli reipas ja luja, ja Kenguru vatkasi Sisun kättä innostuneen oloisena, jopa toh20


keissaan. Melkein sormiin sattui. – Sisu, Sisu sai jotenkin soperrettua nimensä. – Enkä minä mitään päättänyt tulla. Laitoin vain rahan ja… hän yritti, mutta Kenguru keskeytti hänet. – Tiedän, tiedän. Sitä ennen olit kuitenkin päättänyt, että takaa-ajoista on tultava loppu, eikös juu? – Niin, niin mutta… Sisu ynähti epämääräisesti. Eihän hän ihan tätä ollut kyllä tarkoittanut. – Niin, niin, Kenguru matki Sisua. – Ja lopeta jo tuo toljotus. Ja sulje suusi. Tuo näyttää minusta aika hölmöltä. Sisu sulki suunsa, joka oli tosiaan jäänyt hämmästyksestä auki. Mutta että hölmöltä? Se tuntui aika loukkaavalta. Ensin Kolmikko, sitten joku perhanan kenguru vielä! Ensin eksyy vieraaseen paikkaan yksin, ja heti joku alkaa nälviä! Eikö tästä tulisi ikinä loppua? Hän tunsi punan leviävän poskilleen ja tutun kuuman aallon liikkuvan jostain korvien takaa hiusrajaa kohti. Häntä raivostutti ja suututti niin vietävästi, että melkein itketti. – Olisit itsekin hölmön näköinen jos näkisit kengurun, hän huusi ja tajusi samalla, ettei oikein ollut ajatellut lausettaan loppuun asti. Se harmitti häntä entistä enemmän. – Miksi ei ikinä saa vaan olla, aina joku kiusaa ja sanoo ja huomauttaa jostain! Että ole noin ja älä ole näin! Ja että näytät siltä ja tältä ja tuolta ja sinun pitäisi näyttää tuolta, tältä ja siltä! Miksi ei saa ol21


la rauhassa? Aina nauretaan ja pilkataan! Suviakin. Ja äitiä. Kolmikko – ja kaikki muutkin, hän huusi täyttä kurkkua Kengurulle, joka katseli häntä vähän hämmästyneenä ja tutkivasti. Suvin kohdalla Sisun ääni särkyi ja loppuosa lauseesta oli enemmänkin nyyhkäys. Kaikki tuntui kerralla ryöppyävän hänestä ulos: jatkuva kiusaaminen ja pakoonjuoksu, yksinäisyys, häpeä ja paha olo. Se, että kukaan ei koskaan puolustanut, aina sai itse selvitä. Ja nyt sama jatkui vielä jossain aavikolla! Kenguru laski ison käpälänsä Sisun olkapäälle. – Taidettiin päästä suoraan asian ytimeen. Eikä minun tarvinnut keksiä mitään huteria aasinsiltoja. Myönnetään, olin hieman epäkohtelias ja pyydän vilpittömästi anteeksi ja vielä sata kertaa sorisorisori. Toisaalta se oli fakta, täysin oikea havainto: sinulla oli suu apposen ammollaan ja näytit minun mielestäni aika hölmöltä. Voiko siitä loukkaantua, jos toinen sanoo totuuden? Kenguru kysyi. Se lausui viimeisen virkkeen mietteliään hitaasti ja painokkaasti, eikä tuntunut edes odottavan siihen vastausta. – Kyllä todellakin voi loukkaantua. Minä olen päätä pienempi muita, mutta miksi kaikki aina muistuttavat siitä? Ja Suviakin aina sanotaan oudon ja erikoisen näköiseksi, Sisu puuskahti vihaisena. Hän oli istahtanut maahan tyhjentääkseen lenkkareitaan hiekasta ja päästäkseen eroon Kengurun tuijotuksesta. 22


Sisun sisko Suvi oli 16-vuotias ja kehitysvammainen. Suvilla oli Downin syndrooma. Kehari. Vajakki. Down. Vammainen. Sisua satutti kuulla siskoonsa kohdistuvaa pilkkaa. Suvi itse ei kaikkea nimittelyä ja kiusaamista edes ymmärtänyt, mikä oli hyväkin asia. Sisu piti siskostaan aivan valtavasti, vaikka Suvi tuntuikin enemmän pikkusiskolta kuin isosiskolta. Hän vietti aika paljon aikaa Suvin kanssa, ehkä siksi, ettei hänellä ollut oikein muitakaan kavereita. Heillä oli tapana katsella iltaisin yhdessä leffoja, ja silloin Suvi oli yleensä hilpeällä tuulella ja päästeli ilmoille iloisia kiljahduksiaan ja hirnahduksiaan. Suvi oli kuin isokokoinen pikkulapsi, joka saattoi saada itku- ja kiukuttelukohtauksen jostain aivan mitättömästä pikkuasiasta. Niitäkin Kolmikon pojat aina matkivat. Ja kieltämättä häntäkin joskus nolotti kulkea Suvin kanssa kaupungilla, kun kiljahtelut ja Suvin erikoiset kasvot ja kömpelö liikkuminen herättivät huomiota. – Mutta kyllä joitakin valikoituja totuuksia voi silti joskus sanoa ääneen, jatkoi Kenguru välittämättä Sisun puuskahduksesta. – Riippuu siitä, haluaako loukata toista vai kertoa vilpittömästi oman mielipiteensä. Ensin mainitusta sinulla taitaa olla kokemusta itselläsikin, viimeksi tältä aamulta, eikö vain, Kenguru sanoi aurinkolasiensa takaa virnistäen ja leukakarvojaan hypistellen. Sisu istui maassa ja tyhjensi nyt toista kenkään23


sä. Se tuntui täysin turhalta keskellä hiekka-aavikkoa. Hän yritti samalla palauttaa mieleensä, mitä aamulla oli tapahtunut. Äiti oli tarjoutunut viemään hänet autolla kouluun. Hän oli kieltäytynyt jyrkästi ja tokaissut, että äiti näytti jälleen kerran ihan tukaanilta omituisissa vaatteissaan. Tukaani oli hänen käyttämänsä vakiopilkkanimi äidistään. Tällä kertaa äidin pukeutuminen ei ollut pahimmasta päästä, mutta aika erikoinen silti. – Et kyllä tule koululle, se on niin noloa, hän oli huutanut ja läimäyttänyt ulko-oven kiinni. Hän meni kouluun mieluummin bussilla, jossa sai hetken istua aivan rauhassa. Sisun äidin erikoinen pukeutuminen ei tosiaan jäänyt keneltäkään huomaamatta. Äidillä oli kaappi täynnä kaikenlaisia matkamuistovaatteita: milloin kaapista löytyi mongolialainen naisten juhlamekko, milloin perinteinen tirolilainen kansallispuku tai joku muu huomiota herättävä kulttuurikaapu, kuten Sisu äidin vaatteita nimitti. Aina kaupungille lähdettäessä Sisu pelkäsi, mitä äiti tällä kertaa vaatekaapistaan kaivoi ja minkälaisen esitelmän hän joutuisi kuuntelemaan intiaanien tai saamelaisten oikeuksista, reilusta kaupasta tai kiinalaisen lapsityövoiman käytöstä vaateteollisuudessa. Äidin yllätyksille ja kirpputorilöydöille ei tuntunut tulevan loppua. Äiti olikin taiteilija ja heidän kotinsa oli täynnä äidin 24


maalaamia suurikokoisia tauluja. Taulut olivat Sisun mielestä ehkä vielä nolompia kuin äidin pukeutuminen. Sisu huokasi ajatuksilleen sitoessaan hitaasti lenkkarien nauhoja. Hän tunsi itsensä äkkiä hyvin yksinäiseksi. Hän oli erilainen. Äiti oli omituinen ja heidän kotinsa oli omituinen. Ja Suvi myös. Oikea tukaaniperhe. – Puhutaan lisää matkalla. Meillä on vielä aika paljon loikittavaa, Kenguru sanoi reippaasti ojentaen Sisulle käpäläänsä. Se kiskaisi Sisun ylös ja kääntyi sitten kannoillaan lähteäkseen. Ensin se kuitenkin loikkasi juoma-automaatin viereen ja pamautti sitä isolla karvaisella nyrkillään kylkeen. Kuului kilahdus. Palautusrahaluukusta Kenguru nappasi kolikon, jota tutkiskeli huolellisesti. – Ihmiset unohtavat usein koneen hylkäämät rahat automaattiin. Minä keräilen niitä. Kaikkien euromaiden kolikot on jo koossa ja iso läjä muitakin kolikoita. Ei ihme, että et pystynyt tällä kolikolla hankkimaan juomaa. Saanen pitää tämän, se kysyi katsoen Sisua kysyvästi. Sisu nyökkäsi. Kenguru kaivoi vatsapussistaan pienen kukkaron ja laittoi kolikon sinne huolellisesti. Ottaen huomioon Kengurun valtaisat käpälät, se sulki ihmeen näppärästi kolikkopussin narut. Sitten se lait25


toi kukkaron takaisin mahapussinsa kätköihin. – Kenguru proudly presents sinulle kolikkokokoelmansa myöhemmin. Varsinainen kokoelma siis on toisaalla, se on liian painava mukana kuljetettavaksi. Näitä pussissa olevia rahoja en ole vielä ehtinyt lajitella. Mutta tule, niin mennään, se huikkasi Sisulle loikkien jo muutaman askeleen päässä. – Minne? Ja miksi, Sisu huusi sen perään epäluuloisena. Ympärillä ei näkynyt muuta kuin hiekkaa, pensaikkoa ja ränsistynyt juoma-automaatti, josta ei lähtenyt edes johtoja mihinkään. – Ei kysymyksiä, pyydän, Kenguru huudahti nostaen käpälänsä ylös torjumisen merkiksi. – Sovitaanko niin, että sinä seuraat minua tällä retkellä? Minä olen täällä johdossa ja johdon mukaan suuntaamme nyt tästä pisteestä länteen. Toki voit vapaasti lähteä jonnekin muuhun suuntaan, jos haluat. Äläkä hätäile, vaan luota minuun, Kenguru sanoi niin varmalla äänellä, että Sisu ei oikein muuta voinut kuin uskoa sitä. – Ajattele tätä vaikka leirikouluna. Sellaisissahan on tarkoitus oppia jotain mutta pitää myös hauskaa. Välillä syödään eväitä, juodaan pillimehuja ja tunnelmoidaan iltanuotiolla. Leiriytymistä ainakin voin sinulle luvata, oppiminen on enemmän sinun vastuullasi. Sisua ei todellakaan huvittanut jättää Kengurua, koska ympärillä jatkui hiekkaa silmänkantamat26


tomiin. Kenguru tuntui tietävän suunnan, minne lähteä. Ei hän voisi yksin jäädä aavikolle seisoskelemaankaan. Ei oikein ollut muitakaan vaihtoehtoja, kuin seurata perässä. Nyt hän oli ainakin päässyt Kolmikkoa pakoon. Ehkä jotain muutakin positiivista olisi luvassa, Sisu järkeili. Hän heitti repun olalleen ja lähti tarpomaan kengurun perään, joka jo hyvää vauhtia eteni punaisina häämöttäviä vuoria kohti.

27

Tiia Vajanto: Down Under / lukunäyte  

Koulukiusatun pojan ja vitsejä rakastavan kengurun huikea road trip halki Australian yhdistää fantasialla höystetyn seikkailun filosofiseen...