Page 1

TAIKA VALO JA PELUKYLÄN PAKKASET

1


2


Jaana Lehtiรถ ja Helena Miettinen

TAIKA VALO JA PELUKYLร„N PAKKASET

Myllylahti Oy Espoo 3


www.myllylahti.fi

© Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen sekä Myllylahti oy ISBN 978-952-202-852-5 (Sidottu) ISBN 978-952-202-874-7  (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2017

4


Omistettu: Saralle ja Maxille Viiville ja Vennylle

5


6


LUKU 1 Valoa yössä Olin juuri syöksymässä lumionkaloon hamsterini Nuran perässä, kun heräsin. Kesti hetken tajuta, että olinkin omassa sängyssäni. Nura rapisteli häkissään eikä juossut karkulaisena pitkin metsiä. Olin varmaan havahtunut Nuran ääniin, vaikkeivät ne yleensä häirinneet untani. Laitoin valon päälle ja katselin lemmikkini puuhia. Se kipitti juoksupyörään ja sieltä porkkananpalasen luokse, josta se pinkaisi katosta riippuvan vesipullonsa juomaletkulle. Nuran vesipullo oli tyhjä. Voi ei! Olin unohtanut täyttää sen futistreenien jälkeen. Nousin ylös. Lautalattia oli jääkylmä, joten sujautin Manna-tädin virkkaamat töppöset jalkoihini. Irrotin juomapullon pidikkeestään ja lähdin kohti keittiötä. Talo oli yöllä aivan erilainen kuin päivällä. Hidastin askeleitani. Vaikka olin asunut sukumme vanhassa puutalossa jo puoli vuotta, en ollut vieläkään tottunut kaikkiin sen ääniin. Potkulan talo tuntui kodilta, mutta välillä sen narahdukset ja 7


vingahtelut saivat mielikuvitukseni ryntäilemään. Kurkistin veljeni Tobiaksen huoneeseen. Veli nukkui yölampun himmeässä valossa rauhallisesti jättimäinen pehmokroko kainalossaan. Hipsin eteenpäin. Käytävän lauta narahti räsymaton alla. Ääni oli tuttu, mutta tuntui ilkeältä pimeässä. Salin kaappikello kumautti kaksi lyöntiä. Vesiputki paukahti, säpsähdin. Saavuin keittiöön ja täytin Nuran vesipullon nopeasti. Jääkaappi lorahteli. Jossain rapisi. Siellä oli ehkä hiiri. Tai joku muu. Kiiruhdin takaisin huoneeseeni. Kynnyksellä pysähdyin. Ulkona välkkyi kummallinen valo. Revontulet! Ne olivat vihdoin tulleet! Olin odottanut niitä kovasti siitä asti, kun isä sanoi, että niitä voisi talvella näkyä Pelukylässä. Hohto pyyhkäisi ikkunaani kuin taskulampun valokeila ja loittoni sitten. Tuliko valo sittenkään revontulista? Kyykistyin ja laitoin juomapullon häkkiin. Konttasin ikkunalle ja suoristauduin verhon suojassa. Kurkistin varovasti takapihalle. Taivas oli musta ja tähdet kirkkaat. Kuusta näkyi puolikas, revontulista ei vilahdustakaan. Sen sijaan salaperäinen hohde oli taskulampun valokeila, joka kulki ympäri pihaamme. Oliko äiti taas mennyt ulos ihailemaan yöllistä taivasta? Olipa tyhmää pitää taskulamppua päällä, sehän haittasi tähtien näkemistä. Yritin saada äitiä

8


huomaamaan minut huitomalla ikkunassa. Kun äiti vain jatkoi matkaansa, kopautin varovasti ikkunalasia. Se helähti äänekkäästi. Taskulampun valokeila pysähtyi, sitten se sammui. Seinänvierustalta irtaantui tumma varjo. Yhtäkkiä salin kattokruunuun syttyi valo. Sitten keittiöön. – Taika Valo, mitä ihmettä sinä metelöit? Tiedätkö mitä kello on? Isä seisoi ovella. Hänellä oli tukka sekaisin ja silmät sirrillään. Isä puristi kädessään eteisen harjaa. Isän takaa kurkisti Manna-täti. Ja sitten äiti. Hän ei ollutkaan pihalla. Nielaisin. Vilkaisin ulos ja näin tumman hahmon katoavan marjapensaiden taakse. – Miksi sulla isä on harja? kysyin. Isä punastui. – Luulin, että täällä on murtovarkaita, hän jupisi. – Minä kyllä sanoin, ettei täällä sellaisia ole, ei ole koskaan ollut eikä tule. Potkulan talo on ollut turvallinen jo sata vuotta, esitelmöi äiti ja veti hytisten kukallista aamutakkiaan tiukemmalle. – Miksi Taika olet hereillä keskellä yötä? kysyi Manna-täti järkevästi ja nosteli jalkojaan kylmällä lattialla. Hän ei ollut kiireessä ehtinyt laittaa tossuja jalkoihinsa. Pitäisikö kertoa taskulampusta, emmin. Jospa se oli vain unta. 9


Tai olin kuvitellut kaiken. – Kävin hakemassa Nuralle vettä, selitin nopeasti. – Unohdin illalla. Aikuiset pudistelivat päitään ja huokaisivat. – Nyt nukkumaan ja nopeasti, huomenna on koulupäivä, isä komensi. Käperryin peittojen alle, ja äiti sammutti valot. Kuulin hänen askeleidensa loittonevan ja lattian narahtelevan. Nura rapsutteli häkissään. Ennen nukahtamista mietin, oliko puutarhassa todella ollut joku, vai olinko vain kuvitellut? Huomenna ottaisin asiasta selvää.

10


LUKU 2 Suvituulta pakkasessa Aamulla huomasin, että talvisaappaastani oli irronnut pohja. – Sun saappaat ei tykänny, kun liu’uttiin eilen tiellä kilpaa, Tobias virnisti. Voi itku! Minulla ei ollut toisia talvikenkiä. Vedin vaivihkaa lenkkareita jalkaani. – Taika, pakkasta on kaksikymmentä astetta, ja lunta kinoksittain. Et voi mennä kouluun lenkkareilla, äiti torppasi aikeeni. – Kas tässä, Manna-täti sanoi ja ojensi punaisia huopatossuja. – Löysin nämä aikoinaan vintiltä. Ovat vielä aivan mainiot. – Eikä! kiljaisin. Tallustelin myrtyneenä pihalle punaisissa huopatossuissani. Näytin varmaan tontulta. Siis huopatossut! Niitähän näki enää vain historiankirjoissa. Ja nyt minun jaloissani. Päivä oli auttamattomasti pilalla. Kunhan Mari, jalkapallojoukkueemme kapteeni, ei 11


vain huomaisi, hänellä oli varmaan uusimman muodin mukaiset saappaat. Oli kylmä. Hengitys huurusi pilvinä ja poskissa nipisteli. Tobiaksen kanssa rakentamamme lumilyhdyt tuikkivat iloisesti pimeän keskeltä. Muistin yöllisen hohdon ja lähdin muita odotellessani talsimaan talon ympäri. Takapihalla oli paljon jälkiä, mutta ne olivat varmaan minun ja Tobiaksen, tai kavereittemme, kun olimme leikkineet lumisotaa puutarhassa. Kuljin saman reitin, jonka taskulamppukin oli tehnyt. Odotin löytäväni salapoliisikirjojen tapaan tupakantumpin, purukumin tai karkkipaperin, mutta mitään kummallista ei näkynyt. Aidan kohdalla käännyin. Yön tapahtumat tuntuivat unelta. Äiti hoputti jo etupihalla. Otin vielä taskulamppuni ja valaisin hämärää pihaa kuten unessakin oli tapahtunut. Valo liikkui tasaisesti lumihangen pinnalla ja eteni marjapensaille. Äkkiä jokin kimalsi valossa ja häikäisi silmiäni. Rämmin hangessa kohti kimmellystä. Marjapensaiden alaoksalla roikkui jotain. Ojensin käteni ja poimin esineen. Tuijotin hämmästyneenä: kädessäni oli silmälasit. En ehtinyt kysyä, olivatko isä tai Manna-täti kadottaneet silmälasinsa, koska äiti huuteli minua ja oli pakko kiiruhtaa kouluun. Tungin lasit reppuuni. Ne eivät näyttäneet miesten silmälaseilta, ehkä ne olivat Mannan. 12


Koulun pihalla yllätyin: en ollutkaan ainoa, jolla oli huopatossut. Paras ystäväni Saana kiiruhti luokseni mustissa vaatteissaan ja tumma karvalakki päässään. Hänellä oli eriväriset lapaset, hameen alta pilkahtivat mustat huopatossut ja repun sivuilla roikkuivat violetit luistimet. Saparo juoksi ohitseni harmaissa huopatossuissa. – Hienot huopikkaat Taika, Perttu hihkaisi juostessaan Saparon perässä ja virnisti minulle. – Millainenhan meidän sijainen on? Saana pohti ja nosti kättään niin, että kuulin rannerenkaiden kilahduksen. Tunsin jännityksen nipsaisun vatsassani. Toivottavasti uusi opettaja ei olisi ilkeä. Oma opettajamme Hiukkanen oli häämatkalla koko joulukuun, ja kuukausi kamalan opettajan kourissa olisi tuskaa. Meille oli kerrottu, että neiti Hiukkasen sijaiseksi tulisi toinen neiti Hiukkanen eli opettajamme sisko Suvituuli. Samassa kello soi. – Kohta se nähdään, vastasin kun lompsimme joukon mukana kohti koulun ovea. Istuimme paikoillamme koko luokka jännittyneinä ja odotimme. Opettajaa ei näkynyt. Kuului levottomia liikahduksia. Sitten supattelua ja ähinää. Perttu kaivoi kännykän esiin. Juuri kun toiveikkaina ajat13


telimme, että ehkä opettaja ei saapuisikaan ja saisimme vapaapäivän, Suvituuli lennähti luokkaamme kuin perhonen. – Hyvää huomenta, hän toivotti ja hymyili valloittavasti. Tuijotimme ihastuneina. Kuinka kauniin sijaisen olimmekaan saaneet! Hänen vihreät silmänsä välkehtivät, tuuheat ripsensä räpsyivät ja vaaleat pitkät hiukset keinuivat laineilla kuin filmitähdellä. Perttu pudotti puhelimensa lattialle. Opettaja vain hymyili. Kun olimme leikkineet hölmöjä tutustumisleikkejä melkein koko tunnin, opettaja sanoi, ettei häntä tarvinnut kutsua neiti Hiukkaseksi. Suvituuli kävi ihan hyvin. Huokaisin tyytyväisenä. Joulukuu oli pelastettu. Opettaja oli mukava! – Minulla on teille hauska jouluprojekti, Suvituuli ilmoitti. Vaikka ulkona paukkui pakkanen, sisälle levisi kesäinen henkäys. – Aikaa on koulun viimeiseen päivään, ja paras palkitaan upealla joululahjalla. Opettajan kasvoilla vilahti omituinen ilme. Se näytti hetken viekkaalta, mutta vaihtui nopeasti innostuneeksi. – Mikä projekti? Saparo kysyi hermostuneena, kun Suvituuli vain katseli meitä. 14


– Tehtävänne on etsiä Pelukylästä vanhanajan koottava lelu. Suvituuli hymyili lämpimästi. Pinkit huulet venyivät poskille, joihin puhkesivat hymykuopat. Sellaiset minäkin haluaisin. Teki välittömästi mieli hymyillä opettajalle takaisin. Vilkaisin Saanaa, mutta hän ei sulanut Suvituulin pyörteessä. Saanan kasvot tutkailivat totisina ja uteliaina opettajaa. Aivan kuin Saana näkisi jotain, jota minä en. Niin kuin useimmiten näkikin. Mutta minä olin myyty. Kun Suvituuli pyysi meitä etsimään jotain vanhaa virikelelua, en muuta halunnutkaan kuin löytää sellaisen ja tehdä opettajan iloiseksi. Suvituuli pyörähti kukkahelmat hulmahtaen. – Siis häh, tuhahti Perttu. – Mikä koottava lelu? – Sellaisia käytettiin ennen vanhaan ajanvietteenä, opettaja valotti. – Niin kuin palapelit, mutta ne tehtiin palikoista. Palat ovat kolmiulotteisia ja sopivat vain yhdellä tapaa yhteen. Silloin syntyy jotain yllättävää. Uusi muoto tai… hmm, jotain. Jotkut saattoivat yrittää koota palikoita viikkoja. – Miten ne viitsivät? Tylsää, plääh. Olisivat voineet pelata vaikka videopelejä, Perttu sanoi. – No, siihen aikaa ei ollut sähköä, tietokoneista puhumattakaan, opettaja valisti. – Ja illat olivat pitkiä ja pimeitä. Tai jos vaikka… öhöm… sairasti, niin oli mukavaa, että oli jotain kivaa tekemistä. 15


– Siis etsitäänkö me jotain puupalikoita? tiedusteli Perttu. – Tuota, pelejä tehtiin myös metallista, opettaja sanoi. – Mä en tajua, pitääkö meidän löytää siis metallinpaloja, Saparo piipitti hädissään. Näytti kuin Suvituuli vetäisi henkeä ja laskisi kymmeneen, mutta se ei sopinut lainkaan hänen tyyliinsä, joten todennäköisesti opettaja vain näytti tekevän niin, sillä pian hän hymyili jälleen valloittavasti. – Minäpä näytän teille esimerkin. Suvituuli penkoi vaaleanruskeaa käsilaukkuaan, jossa kimalsi kullanvärinen merkki. – Onks toi aito? Saana kysyi yllättäen. Opettaja hätkähti kysymystä. Hän punastui. – Ai laukkuniko, ei todellakaan. Halpa kopio, hän vakuutti. Suvituuli löysi etsimänsä ja hihkaisi. Hänen kädessään näytti olevan ikivanha muistikirja. Hän selasi sitä varovasti ja siristi silmiään. Sitten hän penkoi uudestaan laukkuaan ja rutisti otsaansa. Nyt hän ei näyttänyt enää niin sievältä. Opettaja kohotti katseensa. Se oli ärtynyt. – Öh, tuota, olen ilmeisesti unohtanut silmälasini kotiin. En näe kunnolla ilman niitä. Menkäähän välitunnille. Jatketaan aiheesta myöhemmin.

16

Lehtiö & Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pakkaset / Lukunäyte  

Lukunäyte lastenkirjasta “Taika Valo ja Pelukylän pakkaset”.

Advertisement